KESÄTOVERIT

Meren säveliä

Kirj.

HILJA HAAHTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.

I

Vettä, vettä, vettä loppumattomiin asti! Se välkkyy ja kimaltelee kuin kulta, se lepää tasapintana aavikon lailla, uneksivana ilta-auringon loisteessa. Saaret ahtavat sen tuon tuostakin kaitaiseksi valotieksi, mutta se laajenee jälleen, ojentautuu joka suunnalle ja kurottaiksen kaukaisuutta kohti, kunnes unelmissaan syleilee äärettömän avaruuden rantaa, sulaen pilvien hehkuun.

Saaret, te kääpiöt — mitä voittekaan jättiläiselle? Mitä voitte sen nukkuessakaan?

Vastaukseksi ne terhakkoina kohottavat harmaita kallioharjojansa. — Samaa me voimme kuin merikin meitä vastaan! Taistella, puolustautua, varjella vapauttamme. Olemme tasaväkiset. Kunnia meille! Kääpiö ja jättiläinen — oikein sanoit. Ja kääpiö kuitenkin kestää, ylivoiman alle sortumatta.

Mutta kova on taistelu ollut. Sileiksi huuhdotut kivet kertovat siitä. Samoin männyt kallioilla. Ne ovat kuin hartevia tanakoita sotaurhoja; tuuli niitä tuivertaa, vaan ei taita. On sellaisiakin, jotka ovat käppyröihin taipuneet, ja toisia, joiden on täytynyt kiertyä kiven povelle viheriäiseksi havumatoksi, minkä keskeltä tynkä turhaan pyrkii korkeammalle. Ei onnistu. Tuuli painaa alas jälleen, ja meren suolaiset pisarat ilkamoiden pirskuvat lannistetun yrittelijän päälle. Yksi vaipuu, toiset nousevat. Vaan kalliosaari kantaa niitä kaikkia, tyynenä, uljaana, järkähtämättömänä.

Aurinko mailleen mennessänsä suutelee karkeata kiveä ja rosoisia mäntyjä niin hellästi kuin ulapan silopintaakin. — Nyt on rauha, se kuiskaa. — Älkää muistelko menneitä, älkää tuleviakaan taisteluita! Samaahan te tavoitatte eri lailla, yhteiseen jaloon päämäärään pyritte. Sinä, mereni, etsit valoa, kurkottaen eteenpäin; sinä kallio mäntyinesi kohoat ylös päivää kohti. Te saatte syleilyni kumpainenkin. Kaulatkaa nyt ystävinä toisianne myöskin! Hyvää yötä.

Hiljallensa hehku sammuu ja kulta himmenee taivaalta, vesiltä, kallioilta. Puiden huipuilla kajastus vielä hetkisen viipyy, sitten väistyy ja katoaa.

Kuulakas, harsoinen hämy laskee yli meren ja maan. Kaikki on hiljaa, hiljaa.

Silloin kuuluu äkisti kumea puhallus. Saarien lomasta ilmestyy jotakin valkoista, joka ui kuin jättiläisjoutsen. Se kantaa liikkuvia olentoja, myttyjä, koppia, arkkuja määrittäin. Kuorma on suuri, mutta eipä näytä painavan. Uusi puhallus — ja kaikki katoaa kiviniemen taakse, keveästi kuin siipien lehahtamalla.

Mutta lahdenpoukaman kummallakin rannalla, siellä missä kaksi asumusta seisoo vastatusten, selät kallioitten suojaamina, etuseinät veden tyynessä kuvastellen — siellä on syntynyt vilkas liike, kun laivan puhallus kuului.

Itärannan mökin ovi lentää rempahtaen auki, ja ulos syöksyy kokonainen liuta pellavapäitä. Edellä vanhin, Atlanta, sitten William ja Kolumbus, sitten kaksoiset Iisakki ja Taavetti. Ulla ei pääse kynnyksen yli ja alkaa huutaa, ja Hellu säestää kätkyessä. Äiti, pitkä, laiha, huolimattomasti pukeutunut nainen, sieppaa kiivaasti tyttösen ovelta tupaan takaisin ja huutaa toisten jälkeen:

— Atla, kuuletkos — älkää nyt kaikki sinne lentäkö! Viljo ja Kolu!

Mutta Atlan tukka liehuu jo metsän reunassa, Viljo on sivuuttanut sisarensa ja kadonnut kivikkoon, ja Kolu vähän kääntää päätänsä, juosten kohta edelleen. Pikku pojat äiti saa kiinni, ravistaa käsivarsista ja juoksuttaa toruen sisälle. Lapset parkuvat kaikki neljä, äiti lupaa piiskaa, jos eivät vaikene, mutta uhkaustaan toteuttamatta hän sitten heittäytyykin penkille istumaan epätoivoisena valittaen:

— Kyllä teidän kanssanne käskee!

Toista on naapurin Annin, joka asuu poukaman tuolla puolen. Hänellä ei ole joukkoa harmina ja vaivoina, ei muuta kuin yksi tyttö. Kummankin mies on kalastaja. Mutta Länsirannan Erkin asuntoa sanotaan "huvilaksi", ja hänellä on neljänsadan markan arvoinen vene, osa nuottaan kaksitoista silakkaverkkoa ja vielä muita pyydyksiä. Itärantalaisilla ei ole kuin kuusi vanhaa verkkoa, ja monta suuta syötettävänä.

Anni astuu juuri ulos ovesta taluttaen seitsenvuotista Lainetta. Hän on nuori, siisti ja soma, ja lapsi on perinyt hänen kullanruskeat hiuksensa ja suuret, kirkkaat silmänsä, joiden väri on omituisen epämääräinen.

— Äiti, mennään laiturille asti, pyytää tyttönen.

— Ei, nyt on jo ilta myöhäinen. Huomenna te ehditte tavata toisenne. Mutta veräjältä saat katsella vaunuja.

— Viljokin meni, huoahtaa pikku Laine kiivetessään veräjän poikkipuulle. Hänen äitinsä vetäytyy puiden varjoon ja istahtaa kivelle.

Jo kuuluu kuminaa, ja kahden mustan hevosen vetäminä vaunut vierivät tietä pitkin; jäljessä kääsit notkuvat ja rattaat ratisevat.

Tämä on saaren ainoa kunnollinen ajotie. Paroni Einar von Stern, Helsingissä asuva arkkitehti, on teettänyt sen laivarannasta "Valkamaansa", ihanaan kesäkotiin, joka on rakennettu kaikkien taiteen vaatimusten mukaan. Saarelaisten mittakaavan mukaan tila käy kartanosta, vaikka viljelykset eivät laajuudessa voita mantereen suurimpien torppien maita. Päärakennuksen tornit ja parvekkeet ja ruokasalin korokkeinen ikkunakomero ovatkin paronille suuremmanarvoiset kuin pellot, niityt ja karja — laskematta lukuun mustia hevosia.

Vaunuissa istuu itse paroni rouvinensa. Sorja, uljas pari! Voi kuinka Anni rakastaa paronitarta, ja kuinka paroni on ylhäinen ja ryhdikäs! Entä kuka heitä vastapäätä? Valkoisiin vaatetettu tyttönen, Sigrid, paronin velivainajan tytär. Anni on kolme vuotta palvellut paronilla sisäneitsyenä ja tuntee kyllä ne perheen sukulaiset, jotka Suomenmaassa asuvat.

Vaunut kulkevat ohi. Paronitar nyökkää herttaisesti päätänsä Laineelle, joka veräjältä kurkistelee. Annia hän ei puiden takia huomaa. Paroni ei huomaa ketään.

— Mikä nyt on? kysyy renki kohoten takaistuimelta, jolla istuen hän joka hetki pitää tietä ja hevosta varalla.

Siinä ajavat paronin pojat, Valio Waldemar ja Aarre Thorolf. Jälkimmäiset nimet on isä valinnut — hänen sukunsa on peräisin Tanskan ja Saksan rajoilta —, edelliset äiti, suomalainen maalaajatar, joka ihan huomaamatta on muuttanut paroninkin jo puolittain suomalaiseksi. Pojat ovat merimiespuvuissa, ja nuorempi, kahdeksanvuotias Aarre, hoitaa ohjaksia. Hän se hevosen pysähdytti niin äkisti, että Viljo, joka on kääsien takana riippunut, pudota töksähti maahan.

Valio luo veljeensä yhtä kummastuneen katseen kuin renki, mutta he eivät ehdi sanaakaan lausua, ennenkuin Aarre jo on hypännyt maahan ja juossut suoraan veräjälle. Siinä tuokiossa on Lainekin kavunnut ylitse, muistamatta enää äidin määräystä.

— Laine, Laine, hyvää päivää! riemuitsee Aarre, heittäen kätensä tytön kaulan ympäri.

Mitä ne nyt nauravat, renki ja Viljo?

Eiväthän he muuta tehneet kuin suutelivat toisiansa…

— Aarre! huutaa Valio.

— Minä tulen huomenna, vakuuttaa Aarre Laineelle, rientäessään takaisin kääseihin.

Ne vierivät pois, samoin kuormarattaat, ja Atla ja Kolukin ehtivät jo läähättäen paikalle. Anni on hehkuvin poskin kiirehtinyt noutamaan Lainetta, ja nyt he palaavat polkua pitkin kotiin.

Viljo ei enää naura. Hän tuuppaa Lainetta kyynärpäällään ja sanoo totisesti:

— Hyi sinua!

Laine katsoo hämmästyneenä ja vastaa sitten huulet pitkinä:

— Hyi sinua!

— Lapset, lapset, hillitsee Anni heitä. Ja Kolu ja Atla eivät voi ymmärtää, mitä tämä merkitsee, sillä pitkin talveahan Viljo ja Laine ovat parhaina tovereina leikkineet.

Itärannan Liinu on kovasti äkäinen, kun lapset liian myöhään tulevat, eikä lupaa antaa iltapuuroa. Atla ei ole kuulevinaan, nauraa vain veikeästi, lappaen puuronjäännöstä kupin kukkuralleen. Kolukin saa raappeita, mutta äiti ehtii käsipuolesta rytyyttää Viljon pois, jotta hän jää ilman.

Mutta Anni Länsirannalla toimittaa Laineen nukkumaan ja katselee häntä omituisen hellästi ja huolekkaasti, silmin, joissa kyynel väräjää, vierähtämättä esille. Sitten hän keveästi huoahtaen kääntyy pois ja käy ikkunan ääreen.

Meri on tyyni ja kaunis. Tänä yönä kalastajien on hyvä nukkua avoveneissään.

Anni ei koskaan voi olla värisemättä, kun myrsky ulvoo ja sade pieksää lämpimän tuvan seiniä. Liinu ja muut vaimot ovat oikeassa, kun ylenkatseellisesti sanovat häntä vennokkaaksi ja herrasmaiseksi. Onhan hän Helsingin lapsi, monta vuotta istunut koulunpenkillä ja sitten kulkenut pehmeillä matoilla paronin huoneissa… Erkki yksin ei moiti. Hän kutsuu kukkaseksensa ja kantaa kuin kämmenillä eikä vielä milloinkaan ole vienyt vaimoansa rajuilmoihin ponnistelemaan. Muita Erkki ei paljon säästä, eikä itseänsä myöskään, oli sää millainen tahansa, ja siitä Annille on johtunut monta unetonta yötä.

Jumalan kiitos tyynestä merestä!

Laine on kasvatettava kalastajatytöksi. Mereltä hänellä on nimensäkin.

Oi äidin sydänkäpystä! Jumala, siunaa, siunaa häntä! Varjele kareilta, joita voi piillä kotilahden tyvenessäkin… ja auta meren vihureissa!

Anni osaa rukoilla, ja se on hänen rauhansa. Hän on sen oppinut paronittarelta.

Monelle on paronitar jo saanut opettaa sen taidon. Ei vielä miehellensä. Mutta Valio on nukkunut kädet ristissä pieneen vuoteeseensa Valkaman lastenkamarissa, ja paraikaa äiti istuu toisen sängyn luona, lapsen kielellä. Huone on tilava ja miellyttävä, laudoituksen yläpuolella leveä reunus hevosia, koiria, oravia ja muuta hauskaa. Poika ei kuitenkaan niitä katsele tällä hetkellä, hän katsoo äitinsä silmiin. Siinä hän on hyvin herttainen pitkässä, puhtoisessa yöpaidassaan, tummine kiharoineen, kasvot eloisina ja kumminkin vakaina. He pyytävät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä ja Valio veikkoa ja Sirkkua ja alustalaisia ja palvelusväkeä ja kaikkia ihmisiä —

— Ja Lainetta, jatkaa Aarre. — Ja anna meille oikein hauska kesä ja hyvin paljon kaloja.

Äiti suutelee häntä hymyhuulin. Kun Aarre on kömpinyt peiton alle, menee hän pois hiljaa hyräillen:

— "Polvella äidin hartaana hän rukoili pienoinen, niin puhdas kuin kaste aamulla, ja silmä kuin tähtösen…"

Hän pysähtyy kesken. Ei, ei sitä laulua. Se on tuhlaajapojan lapsuudesta. Mutta sanat tulivat välittömästi hänen mieleensä.

Ruokasalissa, josta ovi vie avonaiselle parvekkeelle, Sigrid sipsuttelee tätiänsä vastaan.

— Tuletko sanomaan hyvää yötä, Sirkkuseni? paronitar kysyy ystävällisesti: —

— En vielä, minä menen kukkia katsomaan.

Ne heloittavatkin puutarhassa kauniina, keltaiset esikot, tulipunaiset tulpaanit, ja krookukset, jotka hohtavat valkoiselta kuin lumi. Paroni, joka päärakennuksen on laatinut suurenmoiseksi, hän on puutarhankin suunnitellut; mutta kukkien valinnasta ja hoidosta paronitar pitää huolen.

— Sehän on hauskaa, että pidät minun lemmityistäni, hän sanoo ystävällisesti tyttöselle. — Entäpä jos kuitenkin nyt käännyttäisin sinut takaisin ja veisin Nukku-Matin luokse? Sinä tarvitset paljon punaa poskiisi.

Sirkku luo paronittareen kummastuneen katseen, selittäen tosissaan:

— Meillä Viipurissa ei kukaan mene aikaisin nukkumaan. Mamma ei saa unta, hänen päätänsä kivistää, ja sentähden hänen täytyy lukea hauskoja kirjoja.

Paronitar ei voi olla naurahtamatta. — Vai niin. Äitisi lähtikin Norjaan, koska hän on sairas. Mutta me täällä koetamme pysyä terveinä, nukumme yöllä ja nousemme aamulla katsomaan, kuinka meri loistaa auringonpaisteessa ja kalaveneet palaavat rantaan.

Sirkun silmät kiiltävät ja hän empii, pidellen kiinni oven kädensijasta. Mutta sitten hän sen jättää, juosten tädin luo vakuuttamaan, että hän kyllä tahtoo nukkua, kunhan herätetään oikein varhain… Hän ei ole koskaan sitä koettanut, se olisi niin uutta ja hauskaa!

Pian Sirkku on Höyhensaarille purjehtinut, ja paronitar, kuullessaan parvekkeen oven käyvän, palaa ruokasaliin, johon hänen miehensä on ulkoa tullut. Einar von Stern on hilpeä ja raitis, heittää hattunsa tuolille ja pyyhkäisee kaunista, korkeata otsaansa, jolle on valahtanut samanlainen musta kihara kuin pikku Aarteen. Pojat ovat ulkomuodolta isäänsä kumpainenkin. Äiti on hyvin vaaleaverinen, oikea Hämeen tytär, hienostunein piirtein.

— Missä olet ollut? paronitar kysyy herttaisesti mieheltänsä.

— Pienellä kiertoretkellä. Kaikki hyvin! Paitsi tallin ovi ja purjeveneen kiinnitys, hän lisää nauraen.

Paroni tuntee itsensä erinomaisen tyytyväiseksi. Kyllä kelpaa päästä pääkaupungin tomusta saaristoilmaa hengittämään! Ja lisäksi tämä taiteellinen asunto, hänen henkensä luoma — on se toista kuin Helsingin vuokrakasarmit. Oikein hänen täytyy poikamaisessa ilossa kiepauttaa vaimoansa vyötäisistä. Mutta sitten hän pysähtyy, pidellen hänen kättään omassansa.

— Tule, Mailis, katsomaan, hän pyytää. — Siellä on niin ihanaa ulkona. Sinä toimit ja puuhailet, ja ympärillämme on eläviä, vaihtuvia kuvia, joista jokainen pitäisi kankaalle kiinnittää.

He ovat astuneet porrasaskeleen ylös komeroon leveän ikkunaryhmän ääreen; sitten paroni avaa sivuoven ja vie hänet parvekkeelle, kesäillan hienoon hämärään, joka kuultohuntuunsa kiertää meren ja maan.

Einar ja Mailis, he ymmärtävät luonnon verhottuakin kieltä. Meren syvyys päilyy salaperäisenä, tallentaen piilossa povessaan auringon yöhyväisiä, ja hiljaa, hellästi se kietoutuu saarien ympärille, ikäänkuin pyytäen anteeksi ja sovittaen kiihkopäiviänsä. Saarien varjot sulavat veteen; ei tiedä, missä maa loppuun ja meri alkaa. Yksi piste vain on kirkas. Jokin kalastajaryhmä on vetämässä nuottaa täällä sisävesissä; rannalle on tehty tuli, ja nyt vietetään rattoisaa lepohetkeä sen ympärillä, kunnes uudelleen on potkettava nuotta apajalle.

— Eikö tämä ole suurta sopusointua? lausuu paroni ihaillen, kun he hetken ovat seisoneet ääneti.

— Minä soisin sen siirtyvän sieluuni, kuiskaa Mailis. — Ja lastemme sieluun.

Hänen miehensä ei vastaa. Mailis luo jälleen katseensa kauas meren ja taivaan yhtymille ja huomaa äkkiä pilvenlongan, joka luoteesta kohoaa.

— Tuleekohan myrsky? hän kysyy, tuntien kylmän puistatusta.

— Tulee kalailma ja purjehdusilma, arvelee paroni iloisesti.

Mailisin ajatukset siirtyvät merestä kalastajiin ja kalastajista kauas pois. Jumalan kiitos, että kaikki säät ovat hänen vallassaan, niin meren kuin elämänkin…

He palaavat sisälle ja kulkevat ohi palvelustytön, joka asettaa pestyjä pöytäastioita ruokasalin uusmuotiseen kaappiin. Paronitar taputtaa keveästi hänen olkapäätänsä, kiitokseksi päivän työstä. Paroni hiukan kääntää päätänsä, kysäisten, onko purjevene jo käskyn mukaan köydellä kiinnitetty.

— On, herra paroni. Ja huomenna seppä tuo rautavitjat.

— Hyvä, kuuluu lyhyt, jyrkkä vastaus.

Tukahdutettu huokaus tunkee paronittaren rinnasta. Miksi hän huokaa?

Ulkona meren povi alkaa hiljalleen kohota ja laskea, ja tuuli kohisee hillitysti, salaperäisesti. Miksi kohisee?

Levottomuutta, kysymyksiä, joihin yö ei saata vastausta antaa.

* * * * *

Yön helmasta valkeni kirkas ja kaunis päivä, kuten paroni oli ennustanut. Myrskyn siivet leijailivat ohitse, ja aamuaurinko valoi loistoansa aalloille, jotka tasaisesti lipatellen rantaa hyväilivät.

Kello kahdeksan tienoissa kalastajaveneet palasivat täysin purjein, ja rannalta huudettuihin kysymyksiin Erkki jo kaukaa vastasi, että taisipa kaloista kertyä joku tynnyrillinen. Lapset riemuitsivat. Kaikki he olivatkin sinne ennättäneet: Laine äitinsä mukana, Liinu, sylissä Hellu ja jäljessä Itärannan koko liuta, Tuuleman Oiva, jonka isä oli toisena apumiehenä Erkin veneessä, Syrjälän vaimo, Senja, Jusu ja Sanelma hökkelistä mäen takaa, ja vielä lisäksi Valio ja Aarre. Sirkkua oli herätelty, mutta hän vain hiukan siristi silmiänsä, kääntyi seinään päin, ja luomet sulkeutuivat kohta jälleen. Paraikaa hän näki unta kukkaisesta rannasta, joka hohti kuin tähtikoristeissa. Kun hän juoksi tähtiä katsomaan, olikin jokainen niistä pieni, kimalteleva kala, niin kaunis, että —

Kalastajan lapset olivat odotellessa hiukan kierrelleet kaarrelleet paronin poikia. Nämä tuntuivat vierailta pitkän talven eron jälkeen, varsinkin Valio, joka oli paljon kasvanut ja pysytteli syrjemmällä. Mutta Aarre ei kauan aprikoinut. Tuskin oli Erkin vene laituriin törähtänyt, ennenkuin hän jo hyppäsi keulatuhdolle. Toiset lapset tunkivat ympärille, ja siinä iloisessa mylläkässä, kalojen paljoutta ihastellen, he parissa tuokiossa muuttuivat tuttaviksi taas.

— Nyt perkaamaan! käski Erkki.

Astiat, suolat ja muut tarpeet oli jo tuotukin valmiiksi rannalle. Vanhemmat ottivat johdon, ja lapset pantiin aputyöhön. Kolu pääsi Mäentaustan Jusun kanssa puikahtamaan tiehensä, ja Atla yritti mukaan, mutta Itärannan Janne komensi hänet niin tuimasti takaisin, ettei auttanut muu kuin totteleminen.

Hellu oli herännyt jo aamuyöstä ja alkoi itkeä unillansa. Ulla söi santaa, ja kaksoiset nyppivät silakoita veneestä, koetellakseen, vieläkö ne osaisivat uida.

— Aina te olette pahanteossa, tuskitteli Liinu. — Mihinkä se Kolukin on mennyt, että katsoisi edes tuota lasta? Viljo, vie Hellu maata!

Poika vilkaisi vastahakoisesti pikku siskoon, jonka Liinu oli laskenut hiekalle, ryhtyessään perkuuseen. Mutta lapsi itki yhä kovemmin, ja silloin isän kärsivällisyys loppui.

— Vie se juuri joutuun, hän ärjäisi Viljolle, — ja nuo toiset myöskin! Ja pysykää sitten alallanne.

Ei se hauskaa ollut. Lapsenpiian toimi oli kaikkein viheliäisintä, mitä Viljo tiesi. Mieluummin hän olisi kalojakin perannut, sillä vaikka siinä täytyikin pari tuntia istua paikallansa, niin saihan kumminkin olla ulkona ja toisten seurassa.

Tupa oli kuuma ja ilma raskas vielä yötiseltä. Ulla ja kaksoiset olivat surkealla päällä, kun heidät ajettiin pois, ja Viljo murjotti kätkyen ääressä, tuutien jotta permanto kolisi. Oven hän oli heittänyt auki, ja rannalta tunki vietteleviä ääniä hänen korviinsa.

— Se oli nähnyt kaloja, niin isoja kuin tuo vene, kuului Syrjälä kertovan.

Sitten Hellun itku katkaisi häneltä jatkon. Viljo puri huultansa ja keikutti kehtoa oikein vihan kyydillä.

Taas hän kuuli vähän:

— Mutta onpa siellä pieniäkin elukoita, jos on suuria. Kerran Sööterpummin laiva oli tarttunut kiinni semmoiseen saareen, jossa ei ollut tavallista maata ollenkaan, vaan pelkkiä pieniä itikoita paksuissa kasoissa.

— Muurahaisiako?

— Ei, eihän nyt. Semmoisia merieläviä, ettei niitä nähnyt ilman kiikaria. Ja koreilta ne olivat näyttäneet, kun lasin läpi katsoi.

Voi sitä onnellista Sööterpummia! Viljo löi yhtäkkiä kämmentä polveensa. Se oli totinen tosi! Merelle hänkin tahtoi mennä kaikkia ulkomaan eläviä ja muita kummia ihmettelemään. Sitten ei ikipäivinä tarvitsisi Hellua tuutia.

Samaa päättelivät kaikki pojat, jotka rannalla suu auki ja silmät selällään läheltä kuuntelivat, mitä Syrjälä tiesi Sööterpummin seikkailuista. Merimiehiä heistä piti tulla. Se mahtoi olla ihanaa elämää!

— Ja minä tuon sinulle näkinkenkiä ja niitä merieläviä, lupasi Aarre innostuneena Laineelle, työntäen peukalonsa silakan vatsaan. Valio oli mennyt pois, mutta Aarre opetteli kaloja perkaamaan.

— Mitäs nuori herra sitten sanoo, jos sattuu haaksirikko? tokaisi Tuuleman Oiva virnistellen.

— Minä uin lautojen päällä rantaan. Niin teki Roobinson, ja hän pääsi ihmissyöjäin saarelle.

— Kerro vielä! Eiväthän he sinua syö? Laine innostui ja jännittyi, jotta silmät loistivat.

— Siunatkoon! päivitteli Liinu. — Luuleeko Aarre, että mamma ja pappa laskevat merelle? Aarre koulutetaan korkeaksi herraksi.

Toiset nauroivat lapsille, mutta Anni sanoi: — Meidän Aatu otti hyyryn kohta ripille päästyänsä, siitä on jo kolme vuotta, eikä ole kuulunut, onko kuolleena vai elossa. Hän pyyhki silmiänsä esiliinan kulmalla. — Jumala sen tietää, mihin poika parka on joutunut. Kun ei vaan olisi pahuuteen vietelty, juomiseen ja muuhun. Se oli niin nuori, ja mitä ne sitten muistavat varoituksia…

— Niin, mitäs ne nuoret, vielä vai, säesti Liinu huojutellen ruumistansa.

— Ei nuoret, kun ei vanhatkaan, sanoi Erkki terävästi, katsahtaen Janneen ja Syrjälään.

— Pojalla isän elkeet, kikatti Mäentaustan Senja Tuuleman Oivan korvaan.

Janne iski Erkkiin vihaisen silmäyksen ja murahti, ettei ryyppy miestä tapa. Mutta Syrjälän ukko, kylän kuulu "tuulestansa", tekeytyi kuuroksi keskustelulle ja alkoi hoilata "kapteenia joka seilasi Valsterporeiviin".

Täysikasvuisten puhe ei enää lapsia huvittanut. Aarre ensiksi pitkästyi, nykäisi Lainetta ja sanoi:

— En minä huoli niin kauan perata. Tule pois!

Tyttö nousi kohta, ja he pistivät yhtaikaa kätensä veteen, huuhtoen, nauraen ja loiskuttaen. Pinta välkkyi kuin täynnä kipenöiviä tähtösiä, ja kirkas säde leikki mustissa ja kullanruskeissa kutreissa.

— Mennään laivoja uittamaan, ehdotteli Aarre.

— Mennään, mennään! riemuitsi Laine. — Ja Viljo myöskin. Hän veistää kauniita laivoja — voi, sinun olisi pitänyt nähdä —

— Viljo rallattaa, sanoi Aarre, kääntäen päätänsä.

Siellä Viljo istui tuvan kynnyksellä. Hän ei katsonut kehenkään, hän vain tähysteli merelle, silmät tuimina. Kuin ajatuksissaan hän veteli harvakseen ja totisesti:

— Laivurin nimi oli Sööterpummi, Sööterpummi —

— Voi, Viljo rukka on yksin ja hänen on ikävä, huudahti Laine. — Tule, me noudamme hänet —

— Eikö mitä, keskeytti Erkki, joka nyt vasta huomasi hankkeet. — Tänne vain takaisin, Laine, kaloja on vielä paljon! Mikä apulainen se on, joka juoksee kesken työstä?

— Ja Aarretta mamma ja pappa tuolla kaipaavat, sanoi Liinu, viitaten poukaman taa.

Paroni ja paronitar seisoivat kalliolla, puolittain puitten varjostamina. Jo kotvan he olivat siinä seisoneet. Mailis ei voinut silmiänsä irroittaa eloisasta ryhmästä tuolla lahden rannalla, ja varsinkin hän omaa pikku poikaansa ja Lainetta ihasteli, siinä kun he välkkyvän veden äärellä ilakoivat.

— Minä maalaan heidät! hän huudahti miehellensä. — Siitä tulee suloinen taulu. Hehku kohosi hänen poskillensa, ilon hehku odottamatta löydetystä aiheesta ja luomisinnon polttava tuli.

Mutta paroni ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän lausui muutaman epämääräisen sanan siitä, ettei ollut ensinkään tyypillistä asettaa Aarretta siihen ympäristöön.

— En sitä aiokaan. Oi tiedätkö, kuva on aivan elävänä silmäini edessä. Tällainen: aava, kirkas meri, ja rannan hietikolla ainoastaan kaksi herttaista lasta, mustakutrinen ja kultatukkainen, jotka loiskivat vettä käsillänsä, ja he hymyilevät viattomassa onnessa, ja vesi välkähtelee… noin — katso!

Taitelija-ajatus ei voinut olla herättämättä vastakaikua toisen taiteilijahengen sisimmässä. Sentähden paroni vastustamatta vaikeni, vaikka katse, jonka hän loi paljasjalkaiseen tyttöön, ei juuri suopea ollut. Nyt jo rikkoutuikin elävä kuvaryhmä, ja Aarre juoksi vanhempainsa luo.

— Me menemme pois purjerantaan, Lokin siipiä kastamaan, virkkoi paroni, silittäen pojan sekaisia kiharoita. Ja Aarre riemastui, unohtaen kaikki kalanperkaajat.

Polulla he kohtasivat Sirkun, jota Valio opasti rantaan.

— En jaksanutkaan nousta, hän selitti. — Nyt juoksemme pian kalastajien luo, ja sitten Valio vie minut lammelle.

— Entä purjehtimaan? Me aiomme juuri lähteä.

— Huh, minä pelkään! Ja säikähtyen Sirkku karkasi pois, Valio uskollisena saattajana. Paroni ja Aarre nauroivat, mutta Sirkku ei sitä enää kuullut.

Pettymys siitä tuli. Eihän siellä ollut ensinkään sellaista kuin hän oli kuvitellut. Ei kukkakenttiä eikä tähtikiiltoa, paha löyhkä vain ja perkeitä hiekalla. Ja kaikki väki katseli häntä, ja hän katseli heidän likaisia käsiänsä, peräytyen loitommalle ikäänkuin koskemista peläten.

— Mennään lammen rantaan, hän pyysi hiljaa, hätäisesti. Mutta kalanperkaajat arvelivat, että sepä oli ylpeä pikku röökinä, kun ei päivääkään sanonut.

Tähtilampi oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä Valkamasta, piilossa jyrkkien äyräittensä sylissä, tiheän kaislavyön varjoamana. Se katseli ympärillensä kuin viaton, kirkas silmä, kysyvänä ja uteliaana. Mikä on se kohina, joka tänne kuuluu? Tuuli on kuiskannut sen noille suurille koivuille, jotka täällä suojassa ovat jaksaneet kohota korkealle yli kaislikon ja ulottuvat kuvasteleimaan selkeässä tähtisilmässä. Ne kumartuvat kuiskaamaan, että meri se kohisee, suuri, ääretön, ihana meri. Ja lampi lapsukainen katsoo yhä kysyvämmin kahta ihmislasta, jotka kevein askelin rientävät rinnettä alas. — Te tietäisitte varmaankin kertoa, mitä meri oikein on? Voiko olla ihanata semmoinen, mikä on niin äärettömän suurta? Semmoinen, mikä välistä pauhaa niin kummallisesti? Eikö se hirvitä?

Ja lapset vastaavat tähtisilmälle.

Sirkku huudahtaa haltioissaan, kun lampi vastaan välkkyy:

— Tämäpä kaunista onkin! Oi kuinka kaunista! Täällä minä uskallan soudella.

— Meri on suuri, mutta lammesta minäkin pidän enemmän. Tule, Sirkku, tuosta on paras astua ruuheen. Nyt airo lipuu hyvin, mutta syksymmällä pinta on kokonaan pitkien, hienojen vesiruohojen peitossa. Äiti sanoo niitä Aallottaren hiuksiksi. Silloin valkoiset lummekukatkin kukkivat — tuolla, katso, noiden isojen lehtien joukossa.

Sirkku istuu ruuhessa onnellisena, ihastuneena, unohtaen varoa sinistä musliinipukuansa ja vaaleita kenkiänsä. Hän kuvittelee, kuinka elokuussa poimitaan lummekukkia Tähtilammesta, ja hän kuuntelee, mitä Valio kertoo metsästä ja linnuista ja kilteistä hevosista, joille voi aivan pelkäämättä tarjota leipää. Vasta he havahtuvat mielikuviensa maailmasta, kun joku rannalta huhuilee.

Aamiaiskello oli soinut, purjehdus siirtyi, ja paroni ja paronitar poikkesivat noutamaan lapsia lammelta. Aarre oli pettynyt ja pahoillaan eikä lähtenyt mukaan.

Siellä lammen kaltaalla paroni sanoi vaimollensa:

— Tuossa, Mailis, on sinulle hieno taulun aihe. Maalaa heidät minun ilokseni!

Hän näytti surulliselta eikä heti vastannut. Pian kuitenkin hänen katseensa kirkastui:

— Taidanpa saada niin paljon työtä, että tuskin koko kesänä ehdin valmiiksi. Minä maalaan molemmat aiheet, ne täydentävät toisiansa.

— Niin, meri ja lampi? Kentiesi.

— Aarre on minun levoton mereni, Valio tyyni lampeni. Jumala siunatkoon kumpaistakin!

Hetken äänettömyys. Valio meloi rantaan takaisin, ja lapset hyppäsivät maalle. Lähdettiin astumaan kotiin. Aarretta vaan ei näkynyt missään, eikä hän vastannut, kun Mailis huuteli rantaan päin.

— Mitä… mitä tuo on? virkkoi paroni äkkiä, viitaten merelle.

— Lokki ulkona! huudahti Mailis.

Valkoiset purjeet viipottivat levällään, ja tasaisesti keinuen vene eteni sinertävällä, aavalla tiellä. Ei se kuitenkaan vielä kaukana ollut. Kun he rantaan ehtivät, näkivät he selvästi pojan, joka perässä istui purjenuoria pidellen, leveälierinen hattu niskassa, katse tarkkana ja tähystävänä.

Mailis säikähti ja huolestui, mutta paroni työnsi reippaasti soutuveneen teloilta, hyppäsi siihen ja lausui helkähtävin äänin:

— Kas siitä minä pidän! Muista, Mailis, että häntä ei nuhdella! Me voimme olla ylpeät Aarteestamme.

Pian karkuri oli onnellisesti rannalla, punoittavin poskin ja iloisena.

— Osasinpa minä yksinkin! hän kehui.

Valio ja Sirkku katselivat häntä vallan hämmästyksissään, ja äiti sulki hänet syliinsä. — Mutta kultaseni, jos vene olisi kaatunut?

— Saattaapa se lammellakin kaatua.

Riemuiten isä taputti mustaa kutripäätä:

— Se on oikein. Sinusta tulee mies!

* * * * *

Taulujen maalaaminen oli kesän suurin tapahtuma, tai oikeammin tapahtumain sarja. Aarre ja Laine pantiin rakentelemaan sulkuja ja kivisiltoja meren rannalle, ja lammen ruuhessa Valio ja Sirkku saivat huviksensa meloa tai lukea hupaisia kertomuskirjoja. Kun toinen pari pääsi irti, tuli heti kiire katsomaan, miten toista maalattiin. Ei heitä kauan saanut paikoillaan pysymään, varsinkaan meren paria, ja siksi molemmat taulut olivatkin yhtaikaa tekeillä. Suuri esiliina edessä, hihat ylös käärittyinä, koko olento työn iloa uhkuvana Mailis maalasi. Olikin niin paljon kirkkaita päiviä. Auringonpaistetta, vedenvälkettä, onnen loistoa lasten silmissä… Se heitti heijastuksensa äidin ja taiteilijattaren sydämeen, ja värit saivat lämpöä ja siveltimeen tuli sykkivää elämää, joka tulvehtivin aalloin virtasi kankaalle. Ihastuen täytyi paroninkin sitä ihmetellä, kun hän purjeveneestään, tallistaan tai rakennuspiirustuksistaan irtautuen tuli vaimonsa työtä katselemaan.

Länsirannan Erkki vaan ei moisia temppuja ymmärtänyt. Eihän tuo ihme ollut, että Anni oli luvannut, kun paronitar pyysi; mutta joutavaa sentään oli katsella, kuinka tyttö pyhäpuvussaan rannassa huppuroitsi pitkät arkipäivät paronin pojan kanssa.

Oli toinen, joka ei iloinnut eikä ihastellut, ja se oli Itärannan Viljo. Hän oli kadottanut leikkitoverinsa, eikä mikään ollut enää hauskaa. Mäentaustan Jusun kanssa hän tappeli, Kolu oli hänen mielestään pieni ja tyhmä Atla kanteli ettei hän viitsinyt raapustaa Hellua mukanaan, ja siitä isä antoi selkään. Eikä kalakaan purrut onkeen, kun Iisakki ja Taavetti puhua läpättivät veneessä, ja päivä paistoi vasten silmiä, kun Ulla oli rikkonut lipan hänen lakistansa. Kaikki, kaikki oli hullusti. Viljo ei lähestynyt sitä paikkaa, jossa paronitar maalasi; kaukaa hän vain murjotteli.

— Tule veistämään meille laivoja! huuteli Laine.

— Älä vallan likelle tule, ettet sekoita äidin taulua, lisäsi Aarre pikkuviisaasti.

— Ei hän sekoita, sanoi paronitar hymyillen. — Viljo poika, tule tänne vain leikkimään!

Mutta Viljo vastasi yrmeänä:

— En minä.

Silloin Laine unohti, että hänen piti pysyä paikallansa, juoksi Viljon luo, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja kysyi pyytävästi:

— Mikset sinä tahdo tulla?

— En minä ole herraslaakainen, kuului vastaus.

Laine katsoi uudestaan, ja silmät, jotka äsken hohtivat sinisiltä, näyttivät kummastuksesta tummenevan.

— Sinä siellä purjeitasi pullistat, jatkoi Viljo suu mutussa. Kerrankin hän pääsi purkamaan täyden sydämensä. Mutta samassa hän jo katui, sillä Laine rupesi katkerasti itkemään. Viljo joutui kovin ymmälle, ja vielä enemmän, kun toisaalta raikas nauru kiiri häntä vastaan. Vilkaistessaan ylös hän hämmästyksekseen huomasi itse kartanon herran vallan likellä.

— Tuo ei ole tyhmä poika, sanoi paroni saksaksi. Häntä huvitti suunnattomasti se lausetapa, jota Viljo oli käyttänyt. Ja Mailis näki hänen tekevän jotain ihan tavatonta: lähenevän poikaa ja kysyvän mistä hän oli.

— Tuoltahan minä, virkkoi Viljo, viitaten Itärannan mökkiä, hämillään kunniasta ja samalla ällistyksissään, kun ei paroni häntä tuntenut, vaikka melkein joka päivä näki.

— Käytkö sinä koulua?

— Enkä.

Paroni pyörähti pois, sanoen saksaksi: — Se on niin heidän tapaistansa.

— Ei heillä ole varoja, koetti paronitar puolustaa, vaikka hän punastui, lausuessaan ne sanat omasta alustalaisestansa. — Mitä arvelisit, jos me —

Paroni keskeytti hänet torjuvalla, huolettomalla kädenliikkeellä: — Eihän se ole meidän asiamme. Minua vain tuo nulikka miellytti.

Siihen jäi paronin ja Viljon tuttavuus. Mutta tästä lähtien poika oli suopeammalla tuulella ja alkoi hiipiä rantaan asti maalauspaikalle. Ennenkuin taulu oli valmis, hän jo lauhtui leikkimään.

Heinäkuun hellittelevässä päivänpaisteessa paronitar viimeisteli lammen lapsinensa, mutta elokuun keltaiset lehdet jo lentelivät syystuulessa, kun hän siveltimellään siroitteli viimeiset hohtohelmet meren laineille ja niille pisaroille, joita pienet kädet ilmaan loiskuttivat.

Hän ei vielä koskaan ollut maalannut mitään niin kaunista. Sen paronikin myönsi. Pieni Sirkku huudahteli ihastuksesta, ja Valio kuiskasi äidille suuren salaisuuden: että hän kerran tahtoi tulla maalaajaksi hänkin. Mutta Aarre ja Laine nauraen nyökkäsivät päätänsä kuville, osoittivat niitä sormellansa ja sanoivat: — Katso, ihan sellainen kuin sinä! Ja sellainen kuin minä!

II

Kuusi vuotta oli kulunut, ja kesä oli jälleen.

Meri kävi, korkeina aallot vyöryivät, kuohut taittuivat kiviriuttoihin, kauas räiskyi valkoinen vaahto. Tiirat parkuivat ja lokit huusivat, valkoisten siipien välähtäessä taivaan ja meren tummalla taustalla.

Silloin purjevene laski luodon rantaan, sinne missä kalastajat avomeren rinnassa ennen veneissänsä nukkuivat, mutta jonne nyt oli kyhätty maja suojaksi ilmoja vastaan.

Ensin hyppäsi maalle kuusitoistavuotias ketterä Itärannan Viljo, tarttui lujilla ruskeilla kourillansa keulan nokkaan ja koetteli pitää tasapainossa ankarasti kiikkuvaa venettä. Hänen jäljessään hoippelehti pitkä tytönhuitukka, Mäentaustan Senja. Sitten soljahti rannalle toinen tyttö, kultatukkainen ja kirkassilmäinen. Häntä seurasi Aarre von Stern, ja viimeisenä peränpitäjä, Tuuleman Oiva, nuoren joukon vanttera johtomies.

— Hyvinpä meni, virkkoi Viljo reippaasti; ja Oiva lisäsi itsetietoisena: — Mikä jottei?

— Kyllä minä vain pelkäsin, sanoi Senja, suu naurussa nyt, kun oli kuivalle päästy. — Ai ai sentään, kun sillä tavalla löi vettä sisään ja keinutti…

— Se vasta hauskaa olikin, kehui Aarre iloisena ja punaposkisena.

Mutta nuorin tyttö hymyili jo kalamajan ovella.

— Tahdotte kaiketi kahvia ensin? Viljo hoi, tuopas minun korini sieltä veneestä! Minä alan risuja kerätä. Kuka tulee mukaan?

Aarre tietysti. Ei aivan heti kuitenkaan, sillä uteliaisuus vei hänet kurkistamaan sisälle majaan. Hän oli jo kauan ikävöinyt tähän paikkaan, josta kalastajat aina puhuivat.

Kallio oli lattiana, kivistä seinät. Lomapaikat oli tukittu sammalilla ja veden tuomilla rojuilla. Ovi oli oikein hyvä, mutta ikkunan virkaa teki luukulla varustettu aukko, ja katto oli turpeista kyhätty puitten ja nojalautojen avulla. Huonekaluja ei ollut kehumoiksi; kiviä tuoleina, pöytänä samoin, ja maassa olkisäkkejä makuupaikkoina.

— Vuota vain, kohta näyttää hauskemmalta, lohdutteli Laine. Mutta ei ollut lohdutusta tarviskaan, sillä Aarre oli mitä parhaalla tuulella.

Pian he istuivat risuvalkean ympärillä, nokisen pannun ääressä, jossa kahvi kiehua porisi. Tuuli ulvoi ulkona, meri kohisi ja pärskyi, mutta majassa oli hyvä olla. Laine emännöi, sillä Senjan mielestä oli mukavampi vetelehtiä ja tarinoida. Pitihän tässä taas kohta voimiansa ponnistella verkkoja laskiessa.

— Onko Atla kirjoittanut? hän kysyi Viljolta.

— Ei ole pitkään aikaan.

— Mahtaa hänellä olla hauskaa. Eiköhän siellä Helsingissä tarvittaisi enemmänkin tyttöjä lastaamaan? Kai sinne summattomasti laivoja tulee.

— Menisitkö sinä?

— Menisin, jos vain ottaisivat.

— Et sinä jaksaisi tehdä lastaustyötä, sanoi Oiva suorasukaisesti. — Eihän sinusta kalastajaksikaan ole.

— Vai ei, vastasi Senja noppeissaan. — Mitä sitten tahdoittekaan minua mukaanne? Olisitte muita hankkineet. Missä sinun isäsi on, Viljo?

— Ei samasta paikasta kahta tarvita, vastasi Viljo kierrellen.

— Juo relluttelee taas parhaalla työajalla, vastasi Oiva hänen puolestaan.

— Suu kiinni! kivahti Viljo, silmät synkkinä. Mutta Laine ehätti keskeyttämään:

— Minun avuksenihan Senja lähti. Kyllä te sen tiedätte. Isä on kartanon päivätöissä, ja äiti pelkäsi että minä olen liian nuori työhön, kun tuli näin kova ilma. Neljässä hengessä me hyvin tulemme toimeen.

— Olenhan minäkin viidentenä, huomautti Aarre.

Oiva ja Viljo vetivät suutansa nauruun, vaihtaen merkitsevän silmäyksen, ja Senja hätäili:

— En minä vain tule verkoille, jos veneessä on niin monta. Kuulkaa nyt, eikö tuuli ylly. Menemme pohjaan että molahtaa.

— Kyllä se on parasta, että nuori paroni jää kivelle kokottamaan, tuumi Oiva leveästi. — Kuinkas teitä laskettiinkaan vesille tänään? Eikö mammanne pelännyt?

— Minäpä lähdin luvatta. Enkä minä maalle jää. Senja jääköön, jos tahtoo.

— Luvatta! hämmästeli Laine. — Mutta Aarre —

— Vähät minä välitän tuulesta ja Sirkusta ja vieraista!

— Onko kartanossa vieraita? uteli Senja.

— Entäpä sitten. Laine, muistathan sinä Sirkun, joka oli Valion toverina taulussa? Hänkin on siellä äitinsä kanssa. Hän on semmoinen sipsu ja lellikki, että minä en siedä häntä ollenkaan.

— Mutta mitä paroni ja paronitar sanovat? kysyi Laine aivan ymmällä.

— Isä varmaan sanoo, että se vasta on mies, joka tietää mitä tahtoo eikä pelkää.

Oiva ja Viljo eivät enää näyttäneet ivallisilta. Taisipa hän tosiaankin olla miehen alku, tuo herraspoika. Tulkoon sitten Senjan sijasta verkkoja laskemaan. Mukamakin hoilakka se Senja. Paras apu hänestä, jos toimittaa illallista.

Kun he astuivat ulos majasta, puhalsi ankara puuska heitä vastaan, tuoden suuria sadepisaroita. Laine katsoi Aarretta ja Oiva Viljoa, epäilevinä kumpainenkin.

— Sinä kastut, sanoi Laine.

— Ei haittaa, vastasi Aarre reippaasti.

— Tokkohan tuuli yltyy niin, että rikkoo verkot? tuumi Oiva.

Viljo tähyili merta ja ilman rantoja ja vastasi varmasti:

— Lasketaan muutamia, mutta ollaan varuillamme.

Ankara, tuima työ nuorille voimille. Aarre kyllä huomasi pian, ettei hänestä tottumattomasta mihinkään ollut, mutta uhallakin hän koetti reutoa mukana. Oiva ponnisteli airoissa, Viljo ja Laine laskivat verkot mereen. Yhtenään aallot löivät laitojen yli, ja kiivaasti sade pieksi kasvoja. Uupuneina ja aivan läpimärkinä he vihdoin pääsivät majaan takaisin.

— Sinä olet aika tyttö, sanoi Viljo ihaillen Laineelle. Aarre ajatteli samaa, mutta häpesi ja harmitteli omasta puolestansa. Nuo kaksi näyttivät tällä hetkellä olevan kaukana hänestä, aivan toista maata. He olivat väsymyksestään huolimatta iloisia ja innostuneita, hän nolo ja vieras koko hommassa. Hetken aikaan he eivät häntä muistaneetkaan ensinkään, häärivät vain keskenänsä, nauroivat ja puhelivat. Äkkiä häntä melkein kadutti, että olikaan tänne lähtenyt. Mitähän äiti ajatteli kotona? — Huh, tuota vettäkin, joka virtaili niskasta selkää pitkin… Tuntui niin kylmältä ja ilkeältä…

— Voi Aarre, sinähän olet ihan sininen, kuuli hän silloin Laineen huudahtavan. — Tule pian tänne lieden luo vaatteitasi kuivaamaan! Viljo, etkö sinä vähän hieroisi hänen käsiänsä? En hän ole tämmöiseen tottunut.

— Jyskytän vaikka selkääkin, murahti Viljo. — Johan minä sitä arvelin, etteivät paronit kalastajiksi kelpaa.

— Älä tulekaan hieromaan! hän kielsi kiivaasti, kun Viljo yritti käsiksi käydä. — Vai painitaanko? Kyllä minä —

Oiva torui, mutta Laine nauroi, ja painiessa poikien tuli lämmin. Pian sopukin palasi illallista syödessä ja pakinoidessa. Oiva ja Laine tiesivät monta hupaista merikaskua. Senja oli Atlan kautta kuullut Helsingin ihmeistä, ja uteli Aarteelta, oliko totta, että siellä jossakin hevoset tanssivat ja siat hyppelivät vanteitten läpi. Lopuksi Viljo alkoi kertoa, mistä kukin heidän perheessään oli nimensä saanut. Atlanta johtui valtamerestä, jota eno vainaja oli purjehtinut; William oli englantia, sillä hänellä oli kummina Jussilan Ville, joka oli muuttanut nimensä Englannissa; ja Kolu —

— Minä kyllä tiedän, keskeytti Aarre. — Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan. Kunpa pääsisinkin laivalla purjehtimaan kauas merien taakse! Minä en tahtoisi käydä koulua. Te onnelliset, joiden ei enää tarvitse!

Viljo ei vastannut, vaan huokasi huomaamattansa. Hän muisti kuin eilispäivän sen aamun, jona paronitar neljä vuotta takaperin tuli Itärantaan ehdottamaan, että hänet lähetettäisiin kansakouluun. Se oli niin suuri onni, ettei hän voinut sitä todeksi uskoa eikä mahdolliseksi kuvitella. Kova nousikin vastus, mutta vihdoin isä ja äiti suostuivat, kun paronitar lupasi kustantaa. Hän, pitkä poika, joutui sinne pikku Laineen kanssa yhtaikaa. Entäpä sitten! Hän oli ilosta aivan hurjana, teki kommelluksia, luki kuin vimmattu, edistyi hyvin ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen. Sunnuntaiksi hän pääsi kotiin Länsirannan Erkin mukana, kun tämä nouti Laineen, syksyin keväin veneessä, talvisin hevosella. Jos ei näitä matkoja olisi ollut, ei hän suinkaan olisi halunnut kirkonkylästä pois, sillä kotona hän sai pelkkää harmia. Opettajan kauniiden puheiden jälkeen äidin riiteleminen ja isän juoppous tuntuivat kahta kauheammilta, ja hänellä oli käynneistänsä muistoja, jotka saattoivat hänet värisemään. Niin, merelle — vaikka kuinka kauas kotoa — mutta koulu, se oli maailman paras paikka!

Laine ikäänkuin jatkoi ääneensä Viljon ajatusta:

— Sinä onnellinen olet, Aarre, kun saat lukea vielä monta vuotta. Minä olen pyytänyt kaupunkiin kouluun, mutta isä ei tahdo siitä kuullakaan.

— Parasta ettei kuule, mutisi Viljo, vaikka hän ei ääneensä saanut lausutuksi niin itsekästä ajatusta. Se vain oli varma, että koska kerran hänkään ei päässyt, niin… niin… Kuinka hän oli paha! Hän hypähti pystyyn kuin itseänsä paetakseen ja selitti, että nyt oli aika katsoa, miten verkkojen oli laita.

Oiva nousi hitaasti ja tyynesti. Hän arveli, että Aarre, herraspoika, ja Laine, nuorin, voivat tällä kertaa jäädä maihin. Senja jouti nyt vuorostaan tulemaan mukaan.

Viljo ei virkkanut mitään, vaan astui kiireesti ulos, toiset jäljessä. Aarre puri huultaan, sillä herraspoika oli hänestä kuin haukkumasana, mutta jäi sentään jotenkin mielellänsä sateensuojaan, kun ei Lainekaan verkoille lähtenyt.

Kuohui, kohisi merellä, vaikka hiukan hiljemmin kuin äsken. Sadekin rapisi tasaisemmin. Ei liene verkoilla hätää.

Oli hiljaista luodolla toisten lähdettyä. Aarre ja Laine istuutuivat oven lähelle, jättäen sen auki, niin että voivat katsella ulos synkälle merelle, jota jo pimeä peitti. Laine alkoi laulaa hyräillä:

— "Siell' ei merta pauhaavaa, mikä lohtu on se heille, jotka kamppaella saa lähteneinä myrskyn teille…"

— Mitä sinä laulat? kysyi Aarre.

Laine vavahti ajatuksistansa. Tuskin hän itsekään oli huomannut, mitä lauloi.

— Äidin laulua, hän vastasi. — Siinä sanotaan, että taivaassa ei ole merta.

— Sitten minun tulee ikävä taivaassa, nauroi Aarre. — Minkätähden siellä ei olisi merta?

— Niin minäkin kysyin kerran. Äiti selitti sen minulle. Hän oli oppinut laulun sinun äidiltäsi, kun hän eräänä myrskyisenä iltana pelkäsi isän hukkuvan merellä. Paronitar oli sanonut, että se laulu lohduttaa, sillä taivaassa ei ole eroa eikä pelkoa.

— Meri siellä kuitenkin saisi olla, intti Aarre puoleksi tosissaan. — Minä en pidä tuollaisista lauluista.

— Ehkä siellä onkin aava vesi, tyyni ja kaunis.

— Myrsky on parempi kuin tyyni. — Jos vain ei sada, hän lisäsi nauraen jälleen. Mutta sitten hän jatkoi vakavasti ja kiihkeästi: — Minä tahtoisin merimieheksi. Katso, katso nytkin merta, kuinka komea se on! Ajattelepas, aina vain purjehtia päivän toisensa jälkeen, kauas, kauas pois… Minun täytyy päästä koulusta. Sinä et ymmärrä, kuinka minä siellä ikävöin.

— Onhan Helsinki meren rannalla.

— Onhan se — mutta voi kuinka toista on täällä! Laine keskeytti puhelun, viitaten vilkkaasti merelle päin.

— He palaavat, näetkö? Verkot olivat siis turvassa. Sitten hän juoksi ulos sateeseen. — Hyvä että tulitte niin pian! Lyöden kätensä Viljon märkään käteen hän sanoi hämillään: — Arvaa mitä: minä oikein olin vähän levoton…

Tuli maatapanon aika. He rupesivat vetämään nurkasta olkisäkkejä vuoteiksensa. Oiva ja Viljo heittäytyivät vieritysten toiselle seinustalle, Senja ja Laine toiselle, ja Aarre säkkeinensä jäi oviseinämälle yksinään. Kaikki he olivat täysissä vaatteissa, mutta hyvin tarvittiin vaippojakin suojaksi yökylmää vastaan. Joka rakosesta sen henkäykset tuntuivat, tulen päästyä riutumaan.

Olihan tämmöinen yö tavallaan hauska… Mutta Aarre ei voinut auttaa sitä, että mieli alkoi vähän kolkoksi kääntyä, kun hiillos hiipui, maja pimeni, ja tuuli vinkui ovea natistellen. Kotona äiti aina tuli hänen ja Valion luo illalla, nytkin vielä, kun he olivat suuria poikia, luki heidän huoneessansa kappaleen raamatusta ja rukoili ääneen. Tänä iltana, kun äiti tuli, oli toinen vuode tyhjä. Äiti kulta, olikohan hän pahoillaan? Annilta hän kyllä oli saanut tietää, että Aarre lähti luodolle… Mutta entä jos hän kovin pelkäsi ja jos hän itki…

Aarteelle tuli tuska. Hän nousi istumaan. Jokohan toiset nukkuivat? Ei ollut kuitenkaan ihan pimeä, hän saattoi erottaa heidät. Oiva kuorsasi suu selällään. Senja oli kääntynyt seinään päin, ja Viljon silmät olivat kiinni, mutta Laine valvoi istuen vuoteellansa kädet ristissä.

Uskaltaisiko hän häiritä?

— Laine, etkö sinä nuku? kuiskasi Aarre epäröiden.

— Minä rukoilen Isä meidän.

— Jos nuo eivät heräisi, niin sinä laulaisit vielä sen… sen…

Laine nousi alttiisti ja kävi istumaan säkille Aarteen viereen. Hiljaa hän lauloi:

— "Siell' ei ole taistoja, viimaisia vihureita, seuraa lepo rauhaisa Herran nimeen nukkuneita…"

— Hyvää yötä, hän sitten kuiskasi, hiipien säkillensä takaisin. Eivät he tietäneet kenenkään muun laulua kuulleen, eivät huomanneet kahta polttavaa silmää, jotka Viljon vuoteelta seurasivat heitä. Kohta he nukkuivat suloisen unen helmoihin.

* * * * *

Kotona Valkamassa valvottiin vielä. Ikkunoista heijastui kirkas valo ulos sumealle rannalle, ja kauniisti poimuteltujen, hentojen verhojen lomasta pilkisti silloin tällöin vilkkaita päitä. Sitten ne jälleen vetäytyivät pois, jonkin parvekkeen lasiovi avattiin varovasti, koetettiin ihailla luontoa läpi vesiusman ja laskettiin rakosesta tulvimaan hilpeätä humua, joka outona sekaantui sateen ja meren ääniin. Paitsi kapteenska von Sterniä ja Sirkkua oli joukko muitakin vieraita saapunut, ja Valkaman runollinen erakkoisuus oli hävinnyt kuin taikaiskusta. Paroni itse oli aivan erikoisen hauska ja kohtelias, ja paronitar liikkui iloisten ryhmien keskellä nuorekkaana, herttaisena ja ystävällisenä; mutta hän oli kalpea ja tavallista vakavampi.

— No, Valio, osaatko huvittaa nuoria vieraitamme tässä sadeilmassa? kysyi paroni, taputtaen olalle sorjaa poikaansa, vasta valmistunutta ylioppilasta.

— Koetan parastani, hymyili Valio.

Hän oli hienon näköinen, silmissä puhdas ja hyvä, hiukan haaveksiva ilme. Tällä hetkellä niistä kuitenkin loisti harvinaisen paljon vilkkautta ja intoa.

— Vai mitä sinä arvelet, Sirkku? Ehkäpä olenkin huonosti toimittanut virkani. Kun itse on iloinen jo pelkästään tervetulleitten vieraitten läsnäolosta, silloin helposti unohtaa —

— Sinäkö unohtaisit? Setä kulta, meillä on äärettömän hauskaa! ilakoi Sirkku, hento, siro kuusitoistavuotias, jonka vaaleat hiukset poltettuina kiharoina liehuvat otsan ympärillä.

— Vai niin — no mistäpä se hauskuus, tyttöseni?

— En tiedä… kaikesta. Täällä Valkamassa on niin paljon muistoja.

— Heittäkää täksi illaksi muistot unholaan ja tanssikaa meidän silmäimme iloksi! Eihän teitä ole monta paria, mutta sitä enemmän saamme ihailla sulavia liikkeitänne. Pas d'Espagne!

Ja paroni istui pianon ääreen soittamaan.

Mailis tunsi huoneen pyörivän silmissänsä. Kiinteästi hän nojautui sohvan kulmaan, ja haikea, äänetön huuto kohosi hänen rinnastansa leikaten tanssin säveltä:

"Miss' on tän'iltana poikani, laps huoleni hellimmän, rukousteni lapsi, mun riemuni, mun toivoni — missä on hän?"

Paronitar ei ollut mukana, kun viinilaseja kilisteltiin, mutta se ei herättänyt huomiota, sillä siinä hän ei ollut mukana milloinkaan. Kukaan ei aavistanut hänen mielentilaansa, hän kesti hyvin.

Vasta myöhään yöllä erottiin, kukin huoneisiinsa levolle. Valio yksin sai äidin suudelman. Hän ei surrut, eipä edes paljon huolta tuntenut Aarteen poikamaisuuksista, joihin hyvin oli totuttu ennestään. Toruja hän kyllä olisi tarvinnut, pikku veli veitikka — mutta tuskin niistäkään olisi tänä iltana mitään syntynyt Valion puolelta.

Hän istui ikkunan ääreen hetkeksi ennen maatamenoansa. Sade rapisi ruutuihin ja tuuli vinkui, mutta Valion ajatukset kulkivat aurinkoisissa ilmapiireissä. Hän oli ahkerasti ja tunnollisesti tehnyt työtä koko kouluaikansa, istunut priimuksena viimeiset vuodet ja tuonut ylioppilastutkinnosta luokkansa korkeimman laudaturin. Oliko ihme, että mieli nyt tuntui keveältä ja iloiselta ja tulevaisuus ruusunhohtoisena kajasti? — Hyvä Jumala, kiitos elämän onnesta! Minä tahtoisin joka silmänräpäykselle sanoa niinkuin Faust: Viivy, hetki, sinä olet niin ihana! Varsinkin tänä iltana…

Ajatuksissaan hän piirteli jotakin valkoiseksi maalattuun pöytään, havahti samassa, punehtui ja alkoi hieroa sitä kastetulla nenäliinan kulmalla. Ensimmäiseksi hävisivät pienet jalat suippokenkineen, sitten hennon vartalon ääriviivat ja vihdoin pää, joka ei ollut oikein valmiskaan. Hämillään hän nousi mennäksensä levolle. Kun hän istui vuoteen laidalla, sattuivat hänen silmänsä korttiin, jonka äiti oli ripustanut seinälle sänkyjen yläpuolelle: "Etsikää niitä, jotka ovat ylhäällä." Hän jätti riisumisen kesken, palasi pöydän luo ja avasi raamatun. Ajatukset haihattelivat kuin kesähattarat taivaalla, mutta silmät olivat kirjaan kiinnitetyt, ja hän ponnisteli vakavasti pysyäksensä mukana. Neljännestuntia myöhemmin hän oli jo riisuutunut, katseli hetkisen hellästi "pikku veljen" vuodetta, jonka Aliisa neitsyt tavan mukaan oli valmistanut yöksi, ummisti sitten silmänsä ja uinahti pian kesäisiin unelmiin.

Vihdoin paroni ja paronitarkin pääsivät makuusuojaansa. Hetken he ääneti katsoivat toisiansa, sitten Mailis peitti kasvonsa käsillään ja purskahti hillittömään itkuun. Paroni samoin repäisi rikki ilonsa tehdyn naamarin, asteli kiivain askelin edestakaisin lattialla, pysähtyi ja sanoi jyrkästi:

— Tämä ei kelpaa. Me olemme pilanneet pojan. Tai sinä, Mailis. Minä kyllä olen ollut veltto, sokea, herkkäuskoinen, mutta sinä häntä olet työntämällä työntänyt pois säädystänsä, noiden ihmisten pariin. Näin pitkällä nyt ollaan.

— En minä ole tahtonut opettaa häntä tottelemattomaksi, kuiskasi Mailis nyyhkien.

— Mitä ajattelevatkaan Edith käly ja muut vieraat? Kerrankin saamme sukulaisia ja ystäviä luoksemme, ja juuri silloin poika karkaa merelle kalastajani kanssa. Oivaa kohteliaisuutta!

— Siksikö vain sinä olet pahoillasi? kysyi Mailis hiljaa, kohottaen kasvonsa. — Oi, Einar, jos ei meillä muuta olisi surtavaa!

— Turhia. Minä olen monta kertaa pahemmassakin tuulessa purjehtinut. Ei hän siellä huku, kyllä he itsensä hoitavat.

— Jumala sen suokoon. Ja hoitakoon hän myös lapseni sydäntä, joka ennen oli pehmeä kuin vaha… Nyt ei äidin kielto enää tunnu siihen painuvan.

— Sinä taivutat häntä väärillä syillä. Tuulee muka liiaksi. Mitä reipas poika semmoisesta joutavasta huolisi? Olisit sanonut, että hänen ei sovi lähteä tänään.

— Sanoin senkin.

— Vai niin. Eikä auttanut.

Paronin kauniit piirteet näyttivät tällä hetkellä niin kovilta, että Mailis tunsi sydämensä värisevän, ja kovalta kalskahti äänikin, kun hän päättäväisesti sanoi:

— Vieraitten lähdettyä saa Aarrekin lähteä loppukesäksi. Sen hän on hyvin ansainnut.

— Minne? kysyi Mailis säpsähtäen.

— Minne tahansa, kunhan joutuu erilleen kalastajista. Hienoon perheeseen, jossa ei hemmotella ja jossa vaaditaan sivistynyttä käytöstä. Ehkä Edith voi suosittaa sellaista.

Päättävällä kädenliikkeellä hän työnsi syrjään pylväisiin kiinnitetyt verhot, jotka vuoteita kaihtoivat. Nyt hän tiesi tahtonsa.

Mailis ymmärsi, ettei vastaaminen kannattanut tänä yönä. Huomenna, kun Einar oli tyyntynyt. Silloin hän oli taisteleva rakkautensa hehkuvalla voimalla, ja Einarin päätöksen hän oli varmasti peruuttava, sillä —

— Jos tätä pitkittyy muutamia vuosia, tuo hän jonakin kauniina päivänä morsiamensa noista mökeistä, jatkoi ivallinen ääni vuodekomerosta.

Pikku Aarre? Morsiamen?

Mailis oli vähällä nauraa kesken huoltansa, mutta samassa eräs ajatus iski kuin salama hänen mieleensä.

Hän näki edessänsä nuoren Laineen kuvan, suloisena, säteilevänä. Lapsia he olivat kumpainenkin, mutta lapset kasvavat… Einar, Einar, oletko oikeassa kuitenkin?

Mailis valvoi vielä, kun aamu sarasti. Hän rukoili poikansa puolesta.

* * * * *

Yhä satoi ja tuuli siihen aikaan, jolloin veneitten piti palata. Vieraat nukkuivat syvässä unessa, mutta Mailis oli jo kauan seisonut verannalla odotuksesta sykkivin sydämin, tähystellen kaukoputkella merelle. Huoahtaen hän kääntyi menemään, kun häntä sisälle kutsuttiin.

Juuri silloin vene liiti esille niemen takaa. Sen näki paroni, joka sadetakkiinsa verhottuna käveli edestakaisin rannalla.

Aarteen sydämeen hän ei nähnyt. Se oli tällä hetkellä taas vahan pehmoinen, hellä ja ikävöivä. Hän kaipasi päästä äidin luo, häntä hyväilemään, pyytämään anteeksi ja kertomaan, ettei ollut mitään hätää. Hiljaa hän aikoi kuiskata äidin korvaan senkin, että hän illalla oli muistellut kaikkia heitä ja melkein toivonut kotiin… Tai ei sentään, ei hän sitä viimeistä sano edes äidille, sillä sehän ei ole miehekästä. Isälle vielä vähemmin. Isä on ylpeä hänen reippaudestaan, aivan niinkuin silloin, kun hän pikku poikana lähti luvatta yksin purjehtimaan…

Jo oli rannalle tullut väkeä kalastajatuvistakin. Nuoret viittoivat keinuvasta veneestä: — Täällä ollaan onnellisesti! Mutta kaloja on vähän vain. Emme me siihen mitään voineet.

Aarre näki jo kaukaa harmaan sadetakin huppupäähineineen. Veneestä hän hyppäsi niin hätäisenä, että toinen jalka pulskahti veteen, ja ryntäsi suoraan isän luo.

— No, no, sanoi Einar huomattavan kylmästi, — noinko kiire sinulla on nuhteita saamaan sopimattomasta käytöksestäsi?

Aarre oli kuin puusta pudonnut. Vahasydän alkoi hyvää vauhtia kovettua, Tiellä se ehti jo niin kovaksi käydä, ettei kotona sulanut enää äidin kyynelistäkään.

Vai talonpoikamainenko hän muka oli? Ja poisko hänet lähetettäisiin tapoja oppimaan? Eipä hän tahdokaan oppia toisia tapoja, eikä hän välitä vieraista ollenkaan, ei ollenkaan…

Kaikki hienohelmat olivat juuri nousseet ja ilkkuivat märkää, ryvettynyttä poikaa merisankariksi. Kipin kopin Aarre riensi vaatteita muuttamaan, pahalla tuulella, sydän harmista kuohuen. Valio tuli puhuttelemaan häntä. — Aarre, tuhmahan sinä olet. Kuka nyt leikinlaskusta noin suuttuu? Tule sisälle ja ole oikein ystävällinen — tulethan? Mutta Aarre tyrkkäsi hänet pois kyynärpäillään. Hän ei tahtonut enää nähdä koko joukkoa, ei vaikka. Uhallakin hän juoksi Länsirantaan, niin pian kuin Valio oli hänet jättänyt. Vähät siitä, jos torutaan. Aikoohan isä toimittaa hänet pois joka tapauksessa. Mutta hänpä karkaakin merelle ainiaaksi, karkaa ihan varmaan!

Länsirantalaisten kalaosuus oli silloin jo perattu, sillä eihän se suuri ollut. Ja sen pienen erän tähden Laineen oli täytynyt merellä ponnistella! Anni oli tuskissansa valvonut melkein koko yön, kuunnellen tuulen ulvontaa. Vaan ei auttanut. Erkki kyllä rakasti tyttöä, mutta oli kova vaatimuksissansa. Anni oli ja saikin olla kukkanen kämmenellä; Laineen piti karaistua kallion nuoren männyn lailla.

Anni kutoi lämmintä sukkaa, Laine oli vaihtanut pukua ja söi juuri isoa voileipää, kun Aarre tuli. Huoneessa oli siistiä ja sievää: valkoiseksi maalatut huonekalut, valkoiset uutimet ikkunoissa, katajanhavuja lattialla ja kukkia pöydällä.

Siellä Aarre sai tyhjentää uhman ja surun sydämestään, ja päätös oli sama kuin tullessa: — Minä en tahdokaan hienoksi herraksi. Jos en saa olla teidän kanssanne, niin minä karkaan!

Annin sukkapuikot olivat pysähtyneet. Vasta nyt hän asian ymmärsi.

— Aarre herra, hän sanoi vakavasti, — menkää suosiolla, mihin vanhempanne päättävät. He kyllä tietävät, mikä teille on paras.

Poika äimistyi. Ei hän täällä olisi odottanut moista kuulevansa. Kaikkiko nyt liittoutuivat häntä vastaan? Paitsi Laine. Ei suinkaan Laine?

Silloin joku koputti ovelle. Aarre peräytyi: se oli hänen äitinsä, vakavana ja surullisena. Laine loi häneen suuret, hätäiset silmänsä, vakuuttaen: — Ei Aarre ole aikonut pahaa. Saahan hän jäädä tänne? Kyllä hän pysyy hienona kuitenkin…

Hämmästyen paronitar käänsi katseensa tyttöön, ja Anni kiirehti häpeissänsä nuhtelemaan:

— Laine, kuinka sinä noin rohkea olet?

Laine painoi alas päänsä. Ei hän koskaan muistanut, miten ylhäinen paronitar oli, siitä ajasta asti, jolloin tauluja maalattiin.

— Ei, lapsi, se on oikein, sanoi paronitar liikutettuna. — Älä pelkää minua! Ja voimakkaan tunteen valtaamana hän sulki Laineen syliinsä.

Sitten hän sanoi Aarteelle: — Mene nyt kotiin, mene äitisi tähden! ja Laineelle: — Juokse Itärantaan, sano että paronitar pyytää Viljoa viemään kirjettä laivalle iltapäivällä.

Paronitar ja Anni jäivät kahden. Heidän ei tarvinnut mitään selitellä, he ymmärsivät ajattelevansa samaa.

— Me emme ole voineet estää heidän ystävyyttänsä, sanoi Anni nyyhkien. — Mutta älkää, hyvä paronitar, sentähden lähettäkö Aarre herraa mihinkään. Minä puhun Erkille, että pannaan Laine palvelukseen. Ei Aarre herra sitten tule niin paljon meikäläisten joukkoon, jos Laine on poissa.

Armas pieni Laine! Mailis tunsi sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan. Hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: — Antakaa hänet minulle, ei palvelukseen, vaan koulutettavaksi. Sitten johtukoon lasten ystävyys, niinkuin Jumala tahtoo! Mutta Einarin kylmä, ylhäinen katse kuvastui hänen eteensä. Ei koskaan, ei koskaan hän voisi sitä sallia. Paras oli ajoissa erottaa heidät — niin, Einarin tahto oli tapahtuva. Einarin tahto: kalliovuori; Mailisin rakkaus: lämpöinen aalto. Hiljaa aalto huuhtelee ja kovertaa, mutta liian heikko on sen voima vuorta puhkaisemaan. Musertavasti Mailis nyt sen tunsi, ja samassa hän tappiolle joutuneena antautui. Siksi hän sanoi ainoastaan:

— Ei Laine oli syypää Aarteen tottelemattomuuteen. Ole huoletta, Anni rakas, ja pidä tyttö luonasi.

Iltapäivällä meni kirje eräälle luutnantille, Edith von Sternin lähimmälle naapurille Saimaan kanavalla. Viikkoa myöhemmin saapui vastaus, ja kohta sen jälkeen sukulaiset lähtivät, vieden Aarteen mukanansa.

— Kunpa minä olisin päässyt, sanoi Valio surumielisesti, katsellen etenevää laivaa, josta nuorten liinat liehuivat, Sirkun ylinnä. — Aarre on pahoillaan, mutta minä olisin mielelläni mennyt. Tuntuu kovin yksinäiseltä, kun he ovat lähteneet.

— Ensi kesänä saatte molemmat matkustaa, lupasi isä. — Käymme Saksassa taas kerran pitkästä ajasta.

* * * * *

Ei Aarre merelle karannut, mutta monta harmia ja vastusta hän tuotti luutnantille. Sitten talvella opettajat häneen tuskastuivat. Hyväpäinen poika, ja niin laiska ja vallaton! — Seuraavan kesän koko perhe vietti ulkomailla. Aarre oli seitsemännellätoista, kun he toisen talven jälkeen palasivat Valkamaan.

Silloin isä oli häneen jotenkin tyytyväinen. — Poika on tasaantunut, hän arveli hyvillänsä. Mutta Mailis näki, että se kaikki oli vain pakotettua tyyntä. Hän ymmärsi, että Aarre ulkonaisesti taipui, koska hän ei enää kestänyt eroa merestä ja Valkamasta. Joskus, kun Laine, Viljo ja muut entiset kesätoverit yhdessä purjehtivat rannasta tai lauantai-iltoina joutessaan kisailivat sileällä kalliolla, silloin saattoi Aarteen muoto näyttää sellaiselta, että äidin sydän vavahti. Ei ollut siinä suvipäivän aurinkoa, joka hänen iällensä kuului, vaan synkän, uhkaavan pilven varjo. Pitkillä, yksinäisillä purjehdusretkillä, ankarassa kamppailussa aaltojen kanssa hän tuon tuostakin etsi purkausta sille kuohulle, joka muuten ahdistui poven pohjaan.

Tuli sitten rippikoulun aika ja ylioppilastutkinnon vuosi. Äidin rukoukset kävivät palavaa palavammiksi. Hän oli kyllä kerran antautunut, mutta alistuneenakin pitänyt aseensa. Toivossa hän taisteli näkymätöntä taistelua, ja häntä tuki herttaisella osanotollaan Valio, isän hieno poika, äidin vakava poika, hän, joka oli paljon epäröinyt, rupeisiko taiteilijaksi vai papiksi, mutta lopuksi valinnut jälkimmäisen tien, koska se oli turvallisempi. Tyyni lampi ja kuohuva meri! Aarre, hän tarvitsi rukouksia.

He näkivät iloksensa, miten hänen olentoonsa niinä aikoina palasi jotakin lapsuuden avonaisesta herttaisuudesta, samalla kuin lähestyvä tutkinto terästi hänen tahtoansa työhön. Isänkin sydän alkoi taipua häntä kohti entisyyden uljailevalla hellyydellä. Kun sitten valkoinen lakki keväisenä iltana painettiin hänen päähänsä, kiinnittivät isä, äiti ja veli yhtä rajattomalla riemulla kilvan ruusuja hänen rintaansa. Kuten juhlakulku oli Aarteelle sen kevään matka Valkamaan.

Olihan nyt kaikki tuleva hyväksi jälleen?

III

Silloin oli suven armahin aika. Tuomet ja mansikat kukoistivat, koivujen täysi lehti oli hento ja vaalea, ja aalloilla läikehti ilo, vapautuksen ensimmäisen kulta-ajan luoma, sellainen, joka säilyy vain juhannukseen asti, pian tasoittuakseen ja vihdoin vaihtuakseen syksyn raskaiksi huokauksiksi.

Viljo ja Laine laskivat pitkääsiimaa kotivesiin. Naapurukset olivat aina yksissä kalastushankkeissa, ja siksipä ihmisten mielestä nuorten olisi sopinut liittyä yhteen kokonaan, nyt kun he jo alkoivat siihen ikään ehtiä.

Samaa Viljokin ajatteli. Hänen oli edellisenä talvena ollut äärettömän ikävä Lainetta, joka oli mantereella kansanopistoa käynyt. Aina täytyi pelätä, että kunhan se vain ei unohtaisi. Nyt hän itse vuorostaan hiukan aprikoi lähteäksensä kotoa, ja silloinen ahdistus tuli taas mieleen. Kylläpä pitäisi puhua, jos saisi sanat suustansa.

Laine huomasi, kuinka Viljo häntä katseli ja katseli hievahtamatta. Hän loi suloisesti silmänsä alas, heitti viimeisen koukun veteen ja sovittausi joutilaana istumaan, kädet helmassa. Aallot lipattivat somasti laitoihin, kun Viljo käänsi veneen, ja sitten kuului vain airojen tasainen tahti.

Viljo souti väärään, eikä Lainekaan perää pitänyt. Sitten airot äkisti pysähtyivät, ja Viljo sanoi:

— Minä taidan nyt mennä merelle.

— Merelle!

— Niin, katsos, johan Kolu ja Iisakki tulevat kalassa toimeen.

Hän veti taas airoja muutaman kerran ja pysähtyi uudestaan.

— Et sinä taida välittää, vaikka minä menenkin.

— Voi, välitänhän minä hyvinkin. Me olemme aina yhdessä tehneet työtä. Minun tulee ikävä Kolun ja Iisakin kanssa, niin ikävä sinua…

Viljo rohkaisihe.

— Mutta jos… jos ei erottaisikaan. Jos laittaisimme oman tuvan ja omat verkot, vaikkapa velaksi ensin —

— Mitä sinä puhelet? katkaisi Laine punastuen.

— Niin, jos sinä tulisitkin minun vaimokseni… Laine, Laine, etkö sinä siis ole ymmärtänyt, että minä jo kauan —

— Mehän olemme niin nuoria, minä vasta seitsemäntoista. Älä nyt vielä semmoisia ajattele.

— Kuinka vanhaksi sinun pitää tulla? kysyi Viljo puoleksi leikillään, puoleksi pahalla mielellä.

Laine helkähti nauramaan. Viljon korvia viilsi yhtaikaa sen naurun kirkas helinä ja toinen kumea odottamaton ääni, joka kuului sivulta edempää.

Laiva puhalsi.

Molemmat käänsivät päänsä sitä kohden. Viljo rupesi taas rivakasti soutamaan, mutta laiva läheni suuremmalla vauhdilla. Ennenkuin he ehtivät niemen suojaan kotilahdelle, sivuutti se heidät vallan läheltä. Kaksi sorjaa nuorukaista seisoi kannella, molemmat tervehtien nostivat lakkiansa — tai oikeammin vain toinen, sillä toinen sitä liehutti ja viipotteli, kuin riemulla näyttääksensä, että tässä se oli nyt vihdoinkin voitettuna.

Laine punastui hiusmartoon asti. Hän tempasi huivin päästänsä ja heilutti sitä kerran, veti sitten kätensä takaisin ja painoi alas päänsä. Viljo souti tuimasti, ja samassa jo niemi erotti laivan ja veneen.

He eivät enää kumpikaan sanaa vaihtaneet. Laineelle oli kuin sähköä Aarteen avomielinen ilo, tuo entisajoista tuttu, jota hän niin kauan oli turhaan kaivannut. Viljolla oli omat syynsä murjotella äänetönnä.

— Hyvästi, hän sanoi rannassa.

— Mennään kai aamulla kokemaan yhdessä? kysyi Laine.

— Mennään kai, vastasi Viljo. Mutta kun aamu tuli, seisoikin Kolu veneen luona Lainetta odottamassa.

Ei ollut vielä kesä puoliväliin kulunut, ennenkuin jo kalamökeissä sohistiin Laineen tähden.

— Kuules, sanoi Syrjälän Sere Itärannan Liinulle noin hiukan kautta rantain, — onko se totta, että teidän Viljo on ottanut paikan laivaan?

— On niinkin, "Pilvi" nimiseen kuunariparkkiin. Kas, meidän Atla on hyvin paljon laivamiesten kanssa tekemisissä siellä Helsingissä, niin että hän sai asian toimitetuksi suoraan vain. Harvoin köyhälle lykästää, mutta sattui se nyt meillekin kerran.

— Kova se semmoinen onni on huokasi Sere. — Aatukin on aina vaan teillä tietämättömillä. Hän niisti nenäänsä ja rykäisi. — Jos menee sinunkin poikasi iäksi päiväksi… Tai ehkä Viljolla on tyttö katsottuna täällä, hän lisäsi tutkien, — niin kyllä sitten sentään —

— Mikä tyttö? ärjäsi Liinu. — Tuoko Laine letukka? Herrain hempu!

Sere näytti kauhistuneelta ja kumartui Liinun puoleen kuiskatakseen:

— Ne kertovat, että Aarre paroni käy Länsirannassa. Käykö se?

— Käy, sanoa paiskasi Liinu täyteen ääneen, niin että Sere säikähtyneenä kimmahti koholle.

Ja sitten alkoi päivitteleminen.

— Jaa, jaa, semmoista siitä tulee, kun on niin hieno ja olevinaan.

— Annikin niin jumalinen muka. Hyi sentään! Ulos minä ajaisin että koivet soikkaa. Ihme oikein, ettei edes Erkki pidä parempaa kuria. Mutta hän on aina poissa kotoa, kalassa tai kartanon päivätöissä, kun se paroni suotta ei ota useampia renkejä.

— Mitä Erkistä, laskihan se tytön opistoonkin. Varokoon vain, ettei kapsahda katajaan, kun kuuseen kurkottelee. Teidän Viljo vasta mies on, ei ole oppinut ryyppäämäänkään, vaikka Janne… Niin, tuota noin, hullu tyttö, kun ei ymmärrä onneansa!

— Viljo ei ikinä häntä ottaisi, vakuutti Liinu, niskaansa nytkähyttäen.

Viljo korjasi verkkoja rannalla ja hyräili hampaitten välistä:

— "Hoi on, hoi on, huolettaa ja hulluksi taidan tulla: Kultani on vallattuna, jok' oli ennen mulla.

Sinä olit oma kultani, olit monta vuotta; miksipä nyt vierastuit ja hylkäsit mun suotta?"

Viljo suri, mutta Aarre oli onnellinen, äärettömän onnellinen pitkistä ajoista jälleen. Oli kuin valkoinen lakki olisi isän silmissä kelvannut vapauden avaimeksi, sillä pojan askeleita ei yritettykään vartioida enää eikä kysellä missä hän kesäiset päivänsä vietti. Hän tunsi hillitöntä riemua, kuten irtipäästetty ilmojen tuuli. Vapautta luvuista, vapautta pakon kahleista, vapautta vetää keuhkoihinsa suven ja nuoruuden nautintoa täysin henkäyksin…

Sirkku oli taas sinä kesänä Valkamassa. Hänen äitinsä lähetti hänet mielellään, ja vielä mieluummin hän itse tuli. Tiedettiin kyllä miksi. Valio viihtyi hänen seurassaan ja hän Valion. Heillä oli paljon yhteisiä harrastuksia: he ihailivat luontoa tai liitelivät mielikuvituksen maihin, selailivat suuria taidehistorioita ja keskustelivat milloin kreikkalaisista Veenuksista, milloin renessanssiajan kirkoista tai Rafaelin ja Murillon madonnatauluista. Usein isä ja äitikin innostuivat mukaan, kypsyneellä arvostelullansa kypsymättömiä ohjaamaan. Mutta Aarre pitkästyi heitä kuunnellessaan, ja vallankin Sirkku oli hänen mielestänsä "tyhjää ilmaa". Ja Valiokin oli aina niin tasainen ja säännönmukainen, juuri niinkuin hyvin kasvatetulle paronille ja vastaiselle papille soveltui, että Aarteen olisi tehnyt mieli kerran kunnollisesti ravistaa häntä tai niskasta nostaen pistää kylmään kylpyyn, kuten Edith tädin valkoisen sylikoiran.

Ei, toista oli kalastajien parissa, kun pursi vetten kantamana liiti suolatuoksuisessa, raittiissa tuulessa — toista silloinkin, kun meri nukkui, kun nuotiotulet välkähtelivät rannoilta ja ilo kallioilta kajahteli. Siellä oli luontoa ja vilpasta elämää, juuri sitä, mihin Aarre janoten kaipasi. Ja Laine, hänen lapsuutensa kesäinen päivänpaiste, oli kauniimpi entistään ja viehkeämpi ja armaampi kainossa tuttavallisuudessaan, joka puoleksi kartteli ja puoleksi lähestyi, niinkuin säde, joka lehvikössä leikkii.

He olivat paljon yhdessä. Laine epäröi ja sanoi "maisteri", Aarre nauroi ja vastasi "mamselli". Sitten he nauroivat kumpikin ja olivat jälleen vain Aarre ja Laine. Mitäpä he olisivat huomanneet pahansuopien katseiden ukkossähköä ja panettelevien sanojen etäisiä salamoita. Kaksi oli, jotka huolella tähyilivät taivaanrantoja, aavistaen, että jotakin oli tulossa. Mailis ja Anni. Mutta he olivat vielä vaiti, sekä toisilleen että lapsillensa.

Sitten eräänä elokuun iltapäivänä tapahtui, että Valio ja Sirkku onnesta loistavina kertoivat menneensä kihloihin. Isän mielestä se sopi hyvin; äiti suuteli heitä, lausumatta ilmi ajatustaan, että he olisivat vielä jonkun vuoden saaneet kehittyä ja odottaa; ja Aarre — niin, Aarre tunsi, kuinka veri karkasi hänen poskiinsa ja sydän löi rajussa tahdissa.

Valio ja Sirkku. Miksi ei hän ja Laine? Tulkoon mitä tuli, hänkin oli ottava omansa, vaikkapa kymmenen kallioista isäntahtoa seisoisi vastassa!

* * * * *

Ihana ilta. Meri oli hurmaava valkotäpläisessä, hulmuavassa vaipassaan, ja lampi koreili sekin, kuvastellen ensimmäisiä tähtiä ja hiljaa, hiljaa tuuditellen uneksivia lummekukkiansa.

Mailis istui lammen kaltaalla Sirkun ja Valion kanssa. Kauan he olivat aivan ääneti istuneet. Vihdoin Sirkku sanoi, syvään hengähtäen:

— Ovatko kauneus ja onni yhtä vaikeat kuvailla? Täällä on niin kaunista ja minä olen niin onnellinen, mutta kummallekaan tunteelle en löydä sanoja.

— Minkätähden maailmaa sanotaan pimeäksi laaksoksi? puhkesi Valiokin puhumaan. — Onhan elämä niin ihana. Iloja enimmiten, ja jos surut tulevat, ei kaikki kauniit tähdet sammu. Me emme pelkää elämää, emmehän, Sirkku?

Hän katsoi Valiota hämmästyen:

— Mitä me pelkäisimme?

— Elämän vakavuutta, vastasi Mailis Valion puolesta. — Niin, se ei olekaan leikin asia. Mutta kenellä on Jumala kanssansa, hänen ei tarvitse pelätä.

— Täti kulta, sanoi Sirkku, painautuen häntä lähemmäksi, — minä olen niin nuori ja lapsellinen vielä. En minä ole sellainen vakava ja hurskas… mutta kyllä minä tahtoisin tulla sinun ja Valion kaltaiseksi. Hyvä täti, pidäthän minusta kuitenkin vähäisen?

— Paljon, rakkaani. Pidän kaikesta kauniista, niinkuin sinäkin, ja onhan valoisassa onnessasi jotakin hentoisen ihanaa. Tiedätkö, mihin vertaisin sinua? Hohtosiipiseen perhoon, joka liitelee päivänpaisteessa. Mutta rakas pieni perhoseni, sinä palellut, kun talvi tulee. Siksi toivon ja odotan aikaa, jona voisin verrata sinua johonkin kestävämpään.

— Olenko minä toinen perhonen? kysyi Valio puoleksi leikillään.

Äiti katsoi häneen hellästi: — En luule.

— Minä tiedän mikä Valio on, huudahti Sirkku. — Hän on lummekukka. Katso tuonne, Valio! Eivätkö ne ole kauniita?

— Tyttöjähän kukkasiin verrataan, nauroi Valio. Mutta Mailis sanoi: — Ehkä Sirkku on oikeassa.

Ne uneksivat valkeita unelmia niinkuin sinäkin. Niiden lailla sinä tunnet vain lammen ja laakson, et vuoria, merta etkä suurta maailmaa. Allasi on pohja, mutta kiintein juurin et ole juurtunut siihen…

— Mitä tarkoitat, äiti?

— Tarkoitan, että sinulla on taistelut vielä jäljellä. Ei kukaan pääse ilman niitä. Sinä olet vakava poika, Sirkku kepeä keijunen, mutta sama kauneus, sama vajavaisuus on teissä. Ymmärrän niin hyvin, että juuri te rakastatte toisianne.

— Sinä olet ihmeellinen, täti, sinä ymmärrät kaikkia ihmisiä! huudahti Sirkku ihastuneena.

— Niinpä neuvo, äiti, kuinka me pääsisimme kalliolle, sanoi Valio.

— Tiedätkö kallion, lapseni?

— Sinä, äiti, olet siihen viitannut aina.

— "Mä kalliooni uskon ja sille rakennan…"

— Minä uskon, sanoi Valio vakavasti.

— Opi siis rakentamaan sille kalliolle!

Syntyi jälleen äänettömyys. Tuuli vain humisi puissa ja tähdet väreilivät lammen kalvossa.

— Entä jos minä en kelpaakaan papiksi, sanoi Valio äkkiä. — Ihan varmasti minä en kelpaa.

— Minä vielä vähemmin papin rouvaksi. En ole sitä ajatellut koskaan ennen. Täti kulta…

— Nöyrille Jumala antaa armon. Ken on pieneksi tullut, hän voi kasvaa.

— En minä talonpoikien seurassakaan osaa olla, jatkoi Sirkku hätääntyneenä.

— Jos minä… jos minä jättäisin sen uran ja seuraisin isän jälkiä, sanoi Valio epäröiden. — Miksi ei minustakin voisi tulla arkkitehti? Kyllä se olisi helpompaa.

Silloin Mailis tuli hyvin totiseksi.

— Helppoa tai vaikeata — pääasia, että kukin seuraa kutsumustansa. Se nöyryys ei ole oikea, joka päämäärästä tinkii. Juuri siinä on elämän vakavuus, että meidän tulee muodostua Jumalan tarkoitusten mukaisiksi, maksoi mitä maksoi. Ja siinä on elämän ihanuus, että hän muodostaa meidät.

— Nyt minä käsitän, että voi puhua pelkäämisestä, vaikka on äärettömän onnellinen, sanoi Sirkku värähtäen.

— Sitäkö suurta elämänkysymystä sinä pelkäät? kysyi Valio.

— Ja pientä ja kaikkea. Myöskin talonpoikia, hän lisäsi naurahtaen. — Voi, minun täytyy tulla ihan toiseksi, sen minä huomaan.

— Lapsena sinä leikit Länsirannan Laineen kanssa, kun tauluja maalattiin. Kävihän se silloinkin.

— Niin, silloin, Sirkku huokasi. — Mutta se tyttö olikin erilainen kuin muut. En minä voi mitään siihen, että talonpoikaiset ihmiset eivät huvita minua.

— Kyllä minä ihmettelen äitiä, joka niin hyvin ymmärtää heitä, ja Aarretta, joka ei muiden kanssa viihdykään. Minä tunnen kaikki kyläläiset, mutta vieras olen heille sentään, melkein niinkuin sinäkin. Mistähän se oikein johtunee? Varmaankin luonteiden erilaisuudesta.

— Rakkaus on sydänten avain, vastasi Mailis.

Ja Valio ja Sirkku, joiden rinta oli rakkauden runsautta tulvillaan, tunsivat sinä hetkenä syvästi, että heiltä kumminkin juuri rakkautta puuttui.

Pieninä he palasivat suurten unelmien mailta elämän todellisuuteen. — — —

Kun Mailis heidän luotansa tuli kotiin, olivat huoneet tyhjät. — Kaikki lintuni lennossa, hän hymyili. Ilta olikin hyvin ihana. Hän alkoi siirrellä teekuppeja ruokasalista verannalle, odottaakseen heitä siellä.

Ei mitään kuulunut. Jos hän olisi varhemmin tullut, olisi kaukaisena helinänä soinut hänen korviinsa laulu rannan viidakosta kallioitten juurelta. Sitä ääntä kohden oli Aarre rientänyt, sinne myöskin Einar.

Lehdet kahisivat, oksat taipuivat, Aarre astui tytön luo, joka haravoi ja lauleli. Sävel oli kirkas, mutta surullinen. Laine muisteli Viljoa, jonka oli määrä jo seuraavana aamuna lähteä Helsinkiin ja sitten kauas Suomen rannoilta.

— Mitä sinä toimit, Laine? kysyi Aarre.

— Haravoin. Etkö näe? Lehtiä teidän lampaillenne. Tämä on päivätyötä.

Aarteen povessa kuumotti. Kiivaasti hän sieppasi pois haravan hänen käsistään, jotta tyttö hämmästyen jäi toimetonna seisomaan.

— Mitä aiotkaan, Aarre? Aivanhan sinä säikytät minua.

— Lehtiä meidän lampaillemme! Niitä kootkoon ken tahtoo, mutta sinä — laula, laula vielä! Kuinka sinun äänesi kantaa ja helkkyy yli meren kohinankin!

— Yksi "Laine" laulaa, toiset säestävät, yritti tyttö leikkiä laskea, vetäytyen viidakosta rantaa kohti. — Käy tänne, kuuntele säestystä! Se on kauniimpaa kuin laulu.

He olivat nyt ihan veden äärellä, kapealla hietakaistaleella, jota valkopäiset aallot huuhtoivat. Laine siirtyi yhä poispäin, oikealle, siihen suuntaan missä koti sijaitsi. Ei hän itsekään tietänyt miksi, mutta sen hän tunsi, kuinka sydän aivan seisattui, kun Aarre äkisti pysähdytti hänet, tarttuen hänen käteensä.

— Laine, nyt on lammen pari kihloissa.

— Valio herra ja Sirkku neiti? Todellako…

— Miksi sinä olet niin kalpea? Ja vavahdat? Laine, meren tyttö, minun tyttöni —

— Laske minut, laske! Jokin rapsahti tuolla viidakossa…

— Aalto vain taittui rantaan vastaan. En laske sinua, ennenkuin olen saanut sanoa, että riistän sinut omakseni kaikista huolimatta, että olet minun, Laine, rakkahin —

Silloin oksat risahtivat aivan heidän takanaan. Laine huudahti, Aarre hellitti kätensä, ja nuolena pakeni tyttö. Mutta Aarre ja hänen isänsä seisoivat silmästä silmään vastakkain.

Hetki ja leimaus — hurjan kiivastuksen leimaus paronin mustista silmistä.

— Sinä kelvoton! hän pusersi huuliltaan, ja samassa hänen kohotetusta kädestään läimähti lyönti Aarteen poskelle.

Toinen leimaus, ristituli toisesta mustasta silmäparista.

— Isä! hän ainoastaan sai vastatuksi raivosta vapisevin äänin.

Sen kuuli Laine, muuta hän ei enää kuullut. Hän peittyi viitaan, ja hengästyneenä, itkusilmin hän ennätti kotirannan aukealle.

Ensimmäiseksi hän näki Viljon, joka veneen luona askarteli, valmistaen sitä matkakuntoon. Tuntui samassa turvalliselta, aivan kuin hän olisi saattanut juosta Viljon luo suojaan. Viljo katsoi häntä kummastellen, silmissä luonnollinen kysymys: — Mikä nyt? Mutta sitten siinä vilahti jotain muutakin, jotain ivansekaista, melkein halveksivaista. Laine sävähti eikä lähestynytkään, kuuli Viljon viheltävän, riensi kotiovesta sisälle ja purskahti ääneen itkemään.

— Mikä sinun on? tutki äiti.

— En tiedä, en tiedä, en ymmärrä mitään…

Vähitellen selitykset tulivat.

— Hän rakastaa minua, minä kuulin sen nyt, mutta minun on niin kummallinen olla… Äiti, enhän minä voi paronittareksi tulla, en koskaan…

— Et tietenkään, sanoi Anni hämmästyen. — Kyllä minä levoton olen ollut, mutta en osannut aavistaa tällaista. Voi Laine, Laine, mitä sinä oletkaan mielessäsi kantanut!

— Paroni löi Aarretta, kun hän näki meidät yhdessä, jatkoi Laine, närkästyksestä tummenevin silmin, tuskin kuunnellen äidin puhetta.

Säikähdys ja tuska raastoivat Annin sydäntä. Hyvä Jumala, auta! Joko nyt paronikin tämän tiesi!

— Ja mitä teit sinä? hän kysyi jännittyneenä.

— Pakenin… Oliko se kehnoa? Mutta en minä pelosta paennut… en siitä pelosta. Olisin kyllä voinut katsoa paronia suoraan silmiin ja antaa hänen minua lyödä, jos sillä olisin Aarretta suojellut…

— Onneton tyttö, sinä siis häntä rakastat? Oletko todellakin tähän päivään asti kuvitellut, että voisit päästä hänen vaimokseen? Sinä lapsi parka —

— En ole kuvitellut mitään! huudahti Laine kiihkeästi ja loukkaantuneena. — En milloinkaan ole sellaista ajatellut, en kertaakaan!

— Ja rakastat häntä sentään? Sehän on —

— En tiedä… en ole sitä kysynyt itseltäni… Usein häntä pelkään — niinkuin tänään. Kyllä hän on minun kesätoverini, minun rakas ystäväni… Mutta paronittareksi? Ei, ei, kuinka minä sitä voisin? Kuinka tahtoisinkaan? Voi äiti, minun on niin tuskallinen olla. Mitä minun pitää tehdä?

— Jumala sen tietäköön huokasi Anni. Silloin ovea kiireesti koputettiin, ja vastausta odottamatta Aarre astui sisälle. Suoraan Annin ja Laineen eteen hän punoittavin poskin astui.

— Oletko kertonut? Olet, minä näen sen. Minun olet sinä kuitenkin! Anni, minä rakastan häntä, minä lähden vaikka minne ja vien hänet mukanani…

— Älkää noin puhuko, Aarre paroni, koetti Anni tyynesti sanoa. — Ettehän te vielä moneen vuoteen voi naimisiin mennä, ja sitten kun voitte, on Laine aikaa unohtunut teiltä.

— Ei milloinkaan, niin totta kuin —

Laine keskeytti hänet tuskaisen levottomana:

— Aarre, Aarre, älä vanno!

Hämmästyneenä Aarre kääntyi päin:

— Etkö sinäkään usko minua? Minä tiedän mitä teen. Isää en kärsi nähdä, merelle lähden, ja sinä tulet mukaan. Älkää kieltäkö, Anni, sillä me rakastamme toisiamme. Me emme voi enää erota! Minä näytän, että olen totta tarkoittanut.

— Voi mitä te puhutte, Aarre herra! Ettekö edes ollenkaan ajattele äitiänne?

Kysymys pisti, ja taistellen hän vastasi:

— Laine on minulle äitiäkin kalliimpi.

— Entä sinä, Laine lapseni, onko sinullekin Aarre herra rakkaampi kuin äitisi?

Tyttö kääntyi pois, kätkien kasvot käsiinsä.

— Näethän sen, Anni…

— Ei, ei! sai Laine sanotuksi. — Rakas olet minulle, sen tietävät kaikki, Aarre, minun ystäväni, minun iloni… En ymmärrä, miten kestän, että lähdet minun vuokseni pois… mutta lähde, lähde kuitenkin! Minä en voi…

— Äitisi tähden? Oi Laine… Niinpä muistele minua ja ole omani! Minä noudan sinut, kun palajan.

Hän astui kohti, hän tahtoi sulkea tytön syliinsä, mutta estäen Laine väistyi. Hän kysyi miksi, mutta ei vastausta tullut. Uudestaan hän kysyi, ja silloin ratkesivat tytön kyynelten kaikki kahleet.

— Sentähden… sentähden… Minä luulen, etten niin rakasta sinua kuin sinä minua…

IV

Niin oli Aarre kokenut elämänsä ensimmäisen suuren surun. Kesti kotvan, ennenkuin hän jaksoi sitä käsittää, ja kun hän oli käsittänyt, tuntui mahdottomalta kantaa sen todellisuutta.

Uhma, kiivaus, vihakin oli monesti hänen rinnassansa kuohunut, mutta nyt tuli ensi kerran masennus kuin outo, synkkä painajainen. Mitä tehdä? Mihin mennä? Pahantekijän tavoin hän piilotteli rannalla metsän varjossa, tuntien, että hän ei voinut nöyrtyä astumaan isän eteen, joka oli hänelle korvapuustin antanut, ei taipua lähtemään jonnekin, minne hänet suvaittiin rangaistukseksi lähettää, tai kotona alistua lakkaamattoman valvonnan alaiseksi. Miksi häntä olisikaan vartioinut? Tytön tähden, joka ei luvannut tulla hänen omakseen? Voi Laine, Laine, mitä teitkään ystävällesi! Kuinka oli mahdollista jäädä tänne häntä näkemään päivä päivältä? Nytkin oli sydän pakahtua katkeruudesta, kun pelkkä ajatus vain lensi tuonne, mistä valo vaikeitten uudinten takaa heijastui metsän rintaan. Muualla oli pimeätä, kaikkialla pimeätä. Tähtiä taivaalla — mutta niin kaukana… Ja kuolon hiljaista! Meri vain kohisi taukoamatta.

Tuttu, rakas ääni kutsuu… Meri laulaa, meri houkuttelee:

— Minä lemmin, lemmin sua! Poikani uljas, poikani sorja, täällä on vapaus, siell' olet orja. Lemmi, lemmi mua!

Surut tuuditan, haihdutan pois, kuohujen keinussa kauas kannan, riehuni rinnoilla unhoa annan. Tullos, tullos pois!

Olit armaani lapsesta asti. Työnnä jo, lemmitty, purtesi uimaan, tullos telmehen riemuun huimaan, rientäös joutuisasti!

Aarre sipaisi otsaansa kuin heräten pahasta unesta. Niin, merelle! Sinne, mihin hän aina oli ikävöinyt! Nytkö tosiaan oli koittava pääsön hetki, hurmaavan, täyden vapauden kultainen päivä, jota hän ainoastaan mielikuvituksessan oli rohjennut pitää mahdollisena?

Kuin vesilintu syvyydestä sukeltaa, niin hän äkkiä kohosi toivottoman ikävänsä pimeästä. Samassa masennus oli kuin pyyhkäisty pois, tarmo palasi ja mieli terästyi. Ajatus alkoi salaman nopeudella toimia, tuumat risteilivät sinne ja tänne. — Viljohan lähtee huomenna! johtui hänen mieleensä. Siinä tuokiossa hän jo reippain askelin astui Itärantaa kohti. Hän oli taas täysin oma itsensä.

Hän koputti ovea ja kutsui ulos Viljon, joka tuli jokseenkin yrmeän näköisenä. Viljo ei voinut Aarretta sietää, ei tosiaan, varsinkaan tänään, jolloin hän oli nähnyt Laineen itkien juoksevan kotiin. Sitten vielä päälliseksi Aarre oli niin kauan viipynyt Länsirannassa, ettei Viljo päässyt hyvästi jättämään. Oliko nyt sanottu, että siellä oltiin hereillä neljän aikaan, kun hänen piti lähteä?

Mitä Aarre herra nyt sitten tahtoi?

— Viljo, hän sanoi kiireesti, — etkö voisi lähteä matkaan heti, jo tänä iltana, ja ottaa minut mukaasi?

Viljon silmät lensivät selälleen.

— Mitä varten niin? hän kysyi.

— Älä minulta tiedustele, kysy isältäni, kysy Laineelta… Sano vain, etkö voi? Minun pitää päästä merelle, joutua niin pian kuin suinkin. Vie minut samaan laivaan, johon itsekin menet.

Ensin Viljo tuijotti häntä hämmästyksissään, mutta vähitellen hän alkoi käsittää, mistä oli kysymys. Aarteella oli siis ollut tosi aikeita Laineen suhteen, hän oli puhunut paronille ja saanut kiellon, tiesi kuinka ankaran. Sitä Laine oli itkenyt. Onnellinen Aarre, jonka tähden Laine itki! Viljo tunsi mustasukkaisuuden taas kohoavan kuin kyyn kolostansa, mutta samassa sen pää painuikin takaisin. Tällä hetkellä Aarre mahtoi tuntea tuskaa, niin suurta, että Viljon täytyi hävetä pahoja ajatuksiansa. Kyllä hän tahtoi auttaa, vaikka Aarre olikin häneltä varastanut Laineen sydämen.

Aarre kävi kärsimättömäksi, kun Viljo vaikeni.

— Miksi et vastaa? Minun on kiire. En tahdo, että vanhempani tulevat pidättämään, ennenkuin liikkeelle ennätän.

Viljon silmistä loisti vähän veitikkaa kesken kaiken. Niinkö sitä vain piti lähdettämän, ilman passia ja papinkirjaa, ilman rahoja ja varustuksia, ilman paikkaa missään laivassa? Moisia saattoi kuvitella ainoastaan nuori paroni, joka ei tosi elämästä mitään tietänyt.

Niin, tuota kaikkea Aarre ei todellakaan ollut ottanut lukuun. Hetkeksi hän hämmästyi Viljon huomautuksesta, mutta pian uusi tuuma pälkähti hänen päähänsä.

— Anna sinä minulle paperisi, saata minut veneellä mantereelle ja ilmoita Atlan osoite Helsingissä! Rahoja minulla on ensi hätään. Se on totta, nehän ovat kotona… Ja päällystakkini ja muut vaatteeni myös… Kyllä minun täytyy käydä siellä, ei auta muu. Ehken olisikaan voinut lähteä, näkemättä äitiä ja Valiota vielä kerran…

— Ettäkö luovuttaisin teille paikkani "Pilvessä"? Tiedättekö kuinka paljon pyydätte?

— Viljo, sanoi Aarre, tarttuen molemmin käsin hänen ruskeaan kouraansa, — auta nyt minua tämä kerta! Voihan Atla pian hankkia sinulle uuden paikan — jos vielä tahdot… Ja minkä voin, sen teen toiste hyväksesi, luota siihen.

— Siinä saavat juuri oivallisen William Rantasen laivaansa, murahti Viljo, puristaen Aarteen kättä tukevasti kuin karhun käpälällä.

Aarre ymmärsi, että se oli ystävän lupaus. — Kiitos, sanoi hän sentähden sydämellisesti. — Odota minua täällä alhaalla kello kahdentoista aikaan.

* * * * *

Kuun syrjä oli kohonnut ja valaisi tummaa vettä. Keinuen pursi eteni rannasta.

"Kuin ystävä kutsuvi rantani tuttu takaisin kodin metsien rauhaan… Siintävä tie, mua vie!

Pois mua tuutien kantavat laineet kauaksi maasta vilkuttavasta, lapsuuden lahdesta pois.

Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu? Tuollako siintää kaihosi saaret vai kotilahdessa lie?" [L. Stenbäck.]

Aarre ei itseänsä ymmärtänyt. Hän olisi lähtenyt, hän olisi palannut. Isän ylpeä katse, äidin lempeä katse vaati ja veti, toinen pois, toinen luo. Valion tyyni onni ja Sirkun heleä hymy kuohuttivat hänen mieltänsä; Lainetta hän kiihkoisasti ikävöi ja kuitenkin tahtoi paeta merten ääriin asti; ja Viljoa, tuota poikaa tuossa, joka peräsintä hoiti, hän tunsi yhtaikaa kunnioittavansa ja vihaavansa, vaikka syy vain hämärästi hänen kuvituksissaan väikkyi. Ja luontokin puheli. Kotilahti, armas lahti, jonka ympärillä liihotteli lapsuuden rauha! Aarre kuuli sen aaltojen kutsun ja kuiskauksen. Mutta toisaalta soi suuren meren kiehtova kohina, se soi, se soi vastustamattomasti. Ja tunteiden risteillessä vene yhä eteni ja eteni, kotivalkama häipyi häipymistään, ja rannat kietoutuivat yön utuihin.

Kuinka äiti oli katsellut häntä tutkivasti ja murheellisesti, ja sitten hyväillyt kädellään hänen kutrejansa ja hellästi sanonut: — Jumala sinua, rakkaani, siunatkoon ja kätkeköön kaikesta pahasta! — Oi äiti, et tiedä, mitä Aarteesi on tehnyt sinulle… Hyräiletkö huomisaamuna itkusilmin sitä laulua, joka aina niin kummallisesti on koskenut hänen sydämeensä:

"Missä, missä on poikani, laps huoleni hellimmän, rukousteni lapsi, mun riemuni, mun toivoni — missä on hän?"

Aarre ei itse huomannut, että kuuma pisara putosi hänen poskellensa. Hän sävähti vasta, kun Viljo sanoi:

— Ehkä minä käännänkin kotiin, vai kuinka?

Hän katsoi Viljoon, ja tämän suu oli naurussa. Silloin Aarre suuttui sekä toverilleen että itselleen.

— Ole vaiti ja anna mennä, hän sanoi kovalla äänellä. Eikä yksikään kyynel tipahtanut enää.

Kohisten keula halkoi laineita, ja kohta heidän ympärillään ei näkynyt muuta kuin avara taivas ja hyrskyävä meri.

* * * * *

Kun mökeissä aamulla noustiin, oli Viljo jo palannut. Liinu piti kovaa suukopua. — Vai sinäkin yöjuoksuun! Ja vielä viimeisenä yönä ennen lähtöäsi. Ennätätkö nyt enää ajoissa matkaan? Mutta suureksi kävi ällistys, kun Viljo enemmittä selityksittä lyhyesti sanoi, että asia oli kääntynyt eikä hän lähtenytkään vielä.

Myöhemmällä paronitar sai tietää, mitä oli tapahtunut. Alun hän kuuli mieheltänsä, jatkon Annilta. Loppuna oli ainoastaan, että Aarre oli poissa, ja Viljon epäiltiin tietävän jotakin, vaikka hän pysyi vaiti kuin kala.

— Kyllä Aarre on mennyt merelle, nyyhki Laine. — Ehkä juuri "Pilveen", johon Viljo aikoi. Miksi Viljo muuten olisi jäänyt kotiin?

Niin sen täytyi olla. Kalpeana Mailis sanoi miehellensä: — Minä lähden heti Helsinkiin.

Einarin mieli oli yhtä levoton. Syyttävä tuska ja polttava rakkaus raastoivat hänen rintaansa — mutta ennen kaikkea oli kunnia säilytettävä.

— Ei mitään melua, hän sanoi. — Lähde ja ota Valio mukaasi. Ne, jotka täällä jotakin aavistavat, me vaiennamme, ja muille selitetään, että saimme kiireistä asiaa Helsinkiin. Jos Aarre jo on ehtinyt pitemmälle, lähti hän ulkomaille sukulaisten luo, koska — No niin, sinä ymmärrät…

Mailis ei vastannut, vaan riensi Valiota etsimään ja löysi hänet puutarhasta meren partaalta, kokonaan hämmästyksen ja tuskan valtaamana. Hän oli kyllä tottunut siihen, että Aarre pani toimeen hurjia yllätyksiä — olihan "pikku veli" oikea villivarsa, se oli tunnettu asia niin kotona kuin koulussa — mutta Valio ei koskaan omasta puolestaan ollut ymmärtänyt pitää sitä vaarallisena. Pikemmin hän oli ihaillut Aarteen suurta reippautta ja tarmoa, noita ominaisuuksia, jotka häneltä itseltään puuttuivat, ja milloin hän oli hetkellisesti huolta tuntenut, se oli johtunut osanotosta äitiä kohtaan. Ja nyt — mitä merkitsi tämä kaikki, tämä odottamaton yöllinen tapaus, tämä suru, joka ei enää ollut huolehtivan mielen kuvittelua, vaan täyttä todellisuutta? Oliko hän siis ollut sokea tähän aamuun asti? Miten se oli mahdollista? Siten, valitettavasti, että hän ei koskaan ollut oikein osannut lähestyä veljeänsä eikä koskaan voittanut hänen sydämensä avonaista luottamusta. Ja nytkö se oli auttamattomasti myöhäistä?

— Äiti, mihin aiot ryhtyä? Tai miksi minä sitä kysyn — minunhan pitäisi keksiä, minunhan pitäisi olla apuna ja tukena…

— Niin, sinä tulet minun tuekseni. Me etsimme ja löydämme Aarteen, me lähdemme yhdessä matkalle nyt kohta.

Mailis selvitti hänelle asian, ja Valio sai oikean lähtökuumeen, vaikka olikin kysymyksessä ero Sirkusta ja Valkaman rauhasta. Tietysti hän tahtoi tehdä kaikki mitä voi, ja nopeasti ja toimekkaasti hän ryhtyi äitiänsä matkahankkeissa auttamaan.

Mutta aamujuna oli monta tuntia ennen vienyt Aarteen mukanansa, ja parhaillaan hän jo käveli pitkin Helsingin syrjäkatuja, tähystellen epävarmana kauppojen ikkunoihin. Yhteen puotiin, jossa myytiin käytettyjä vaatteita, hän oli astunut sisälle, kysyen työmiehen pukua. Myyjä katsoi häntä oudoksuen, mutta näytti sitten oivaltavan asian. — Herra on hyvä ja käy tännepäin. Rengille varmaan… Onko se lyhyt vai pitkä mies? — Minun mittaiseni, vastasi Aarre punehtuen. Mutta pukua hän ei saanut ostetuksi. Se oli hiukan nuhrainen, tuoksui tupakalta ja hieltä… Mitä hänen piti tehdä?

Vihdoin hän päättävästi palasi keskikaupungille, osti öljytakin ja lämpimän sinisen trikoopuseron valkoisine ankkureineen, valitsi hauskan, pehmeän urheilulakin ja lähti kotiin pukeutumaan.

Kaupunki oli kuin puolikuollut näin kesäiseen aikaan. Pari tuttavaa tuli vastaan, ja Aarre aivan säpsähti heitä. Ajaessaan tavaroinensa Sörnäisiin hän tuskin uskalsi sivulleen katsoa.

Nyt piti olla työväen päivällisaika. Silloin on Atla asunnossaan, oli Viljo sanonut.

He pysähtyivät ränsistyneen puurakennuksen eteen, ja Aarre käski ajurin odottaa. Ovella oli kaksi likaista, raamusteltua korttia: Atlanta Rantanen, Xenia Mäkeliin. Mutta sisältä kuului muitakin ääniä kuin naisten.

Vastenmielinen näky kohtasi Aarretta. Hän häpesi silmiänsä. Tuoko oli Mäentaustan Senja — surkea tyttö, joka veltosti loikoi penkin kulmassa, pää retkallaan, miehiä ja olutpulloja tovereinaan? Ja Atlako tuo, punoittavin poskin, käherretyin pörröpäin, käsi meripojan kaulalla?

Miesten kesken nousi hälinää, Senja koki raottaa punaisia luomiansa, ja Atla hypähti notkeasti pystyyn, käyden Aarretta kohti rohkein ja mielistelevin elein.

— Atla, te ette tunne minua, sanoi Aarre tavallista totisempana, yhä seisoen kynnyksellä. — Tulkaa hetkeksi ulos, niin puhun asiani. Olen Aarre von Stern, hän jatkoi kuiskaten.

Tyttö joutui nähtävästi hämilleen, iski silmää huoneeseen päin, koetti naurahtaa ja livahti sitten Aarteen mukana ovesta, hylätyn meripojan huutaessa "Atlaa, senkin likkaa, joka karkasi".

Tilanne oli pian selvitetty. Käskemättä Atla hyppäsi paljain päin Aarteen viereen issikkaan, ja niin sitä hurautettiin rantaan. Aarre oli sellaisella mielellä, että hän olisi halunnut työntää tytön päistikkaa tien ojaan. Tämmöisen välittäjänkö kanssa hänen oli pakko saapua laivallensa — ties millaiselle?

"Pilvi" oli uusi ja siisti alus, sen Aarre mielihyväkseen huomasi ensi silmäyksellä. Mutta jo rannassa, odotellessaan Atlaa, joka lähti kapteenia kajuutasta etsimään, hän kuuli eräältä matruusilta uutisen, joka vähemmän miellytti. Laiva ei mennyt suoraan Englantiin, sen oli määrä käydä Kööpenhaminassa ohimennen. Maa poltti hänen jalkojensa alla. Tiesi mitä esteitä sukeutuisi. Niin pian kuin mahdollista niin kauas kuin suinkin! Missä nyt viipyivät Atla ja kapteeni? Vihdoin he tulivat.

Kapteeni, lyhyt, tanakka mies, näytti arveluttavan punakalta, räpytti pieniä kalansilmiään ja sammalsi puhuessaan.

— William Rantanen, niinkö? Atla neidin veli? Komea poika, niinkuin tyttökin, helluseni…

Atla vastasi kapteenin leveään hymyyn vallattomalla naurulla.

— Ei hän olekaan veljeni. Minun veljeni on Kolumbus, ettekö nyt taas muista? Tuttava tämä on, hyvä tuttava vain! Sanoinhan minä sen jo hyyryä toimittaessani, mutta te sekaannuitte liikanimen tähden. Aina te joudutte päästänne sekaisin kun… kun… sanonko?… kun hän näkee minut, jatkoi Atla veikistellen Aarteelle. Mutta Kapteeni sen kyllä kuuli, niinkuin oli tarkoitus, heristi sormeaan ja nauroi hänkin:

— Vaiti sinä! Käymme ylös nyt. Rantanen tuo arkkunsa ja näyttää paperinsa. Mennään sitten merimieshuoneelle sopimusta tekemään.

Aarre kätteli ja kiitti lyhyesti Atlaa, puri huultaan ja kiipesi astimia myöten kannelle, vaivalla pysyen tasapainossa kantamuksinensa, niin tottunut urheilija kuin hän olikin. Aurinko loi kirkkaan valonsa hänen hienopiirteisille kasvoilleen, ja kapteeni räpytteli silmiänsä yhä enemmän. Äkkiä hän laski kätensä Aarteen olkapäälle, kysyen puoliääneen:

— Kuka te oikeastaan olette?

Se tuli odottamatta. Aarre ei vastannut, vaan ojensi paperinsa. Kapteeni katsoi niitä, vilkaisi Aarteeseen, tutki taaskin papinkirjaa ja näytti epäilevältä.

— Kalastajan poika? Itse samoin ammatilta kalastaja?

Aarre ei kestänyt enää tätä näytelmää. Ojentuen suoraksi hän lausui:

— En ole väittänyt mitään; olen lupauksen nojalla ja Atlanta Rantasen välityksellä tullut laivaanne, tuoden mukanani tarpeelliset paperit. Työhön, niihin käskette, olen valmis. Tarvitseeko teidän kysyä enempää?

Kapteenin pienet silmät saivat viekkaan ilmeen. Hän kumartui Aarteen puoleen, kysyen vieläkin hiljaisemmalla äänellä:

— Mitä maksatte?

— Mitäkö maksan? huudahti Aarre ääneen, hämmästyksen, inhon ja levottomuuden vallassa.

— Vaiti…

— Minä luulin, että te maksaisitte minulle työstä, jonka rehellisesti aion tehdä, kuten merimiehen tulee. Hyvä herra, minulla on taskussani kirje, jossa luvataan…

— Käyttäkää nöyrempää kieltä, varoitti kapteeni, tarttuen hänen käsivarteensa ja kumartuen niin likelle, että ääni sähisten tunki Aarteen korvaan: — Jos ette ole näitten paperien oikea omistaja, voin minä antaa teidät ilmi. Satamarkkanen käteen! Se ei ole suuri summa tämmöisessä tapauksessa.

Aarteen täytyi ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen mielenkuohunsa sen verran, ettei hän nyrkillänsä iskenyt vasten noita turpeita huulia ja punakkaa, kavalaa naamaa, jonka hymy oli muuttunut uhkaukseksi. Mitä auttoi raivo ja ylpeys? Hän oli kuin olikin miehen vallassa.

— Minulla ei ole kuin muutamia markkoja, hän sanoi kalpeana. — Vakuutan teille, että olen kunniallinen nuori mies, en mikään vekselin väärentäjä tai muu rikollinen karkulainen. Vaan ellette luota työkykyyni, suostun palkatta palvelemaan Kööpenhaminaan asti.

Kapteeni päästi Aarteen käsivarren irti ja nauroi.

— Kööpenhaminaan? Sanokaa New-Castleen. Muussa tapauksessa kutsun poliisin.

— Olkoon menneeksi New-Castleen, vastasi Aarre vapisten vihasta ja nöyryytyksestä.

Kapteeni nyökkäsi päätään merkitsevästi. Hän oli arvannut oikein. Tämän nuoren miehen saattoi vaikka kiertää sormiensa ympäri, sillä hän ei ollut oikeilla retkillä. Mutta Aarteelle hän sanoi ainoastaan: — Hyvä on. Siis emme myöskään lähde merimieshuoneelle. Minä suoritan asian ilman teitä… ymmärrättehän? Määrätkää nimi mikä tahansa.

— Ei ole kuin yksi nimi, jolla minut on tänne otettu, vastasi Aarre, astuen suorana alas kajuutan portaita.

Muutamaa tuntia myöhemmin alkoi miehistö olla koossa. Aarre näki Atlan jälleen rannassa sen nuoren matruusin rinnalla, joka oli ollut hänen luonaan. Mies nousi "Pilveen", ja tyttö heitti häikäilemättä pari sormisuukkosta.

— Täällähän minun kilpaveljenikin on, ilvehti matruusi Aarteelle. Mutta Aarre ei pilaan vastannut, hän tunsi pelkkää harmia ja inhoa.

Alettiin avata purjeita, päästellä köysiä, hilata ankkuria. Virkeä koillistuuli puhalsi, purjeet nostettiin, ja illan hiljaa hämärtyessä "Pilvi" leijaili sinisestä salmesta kohti etäisiä ilmanrantoja.

Samaan aikaan juna tulla puhisi Helsingin asemalle. Siitä astui hätäisesti ulos kalpea rouva nuoren ylioppilaan saattamana. Mailis ja Valio saapuivat — liian myöhään.

V

Voipiko rakkaus haihtua, kun se on täyttänyt rinnan? Voivatko tuntehet vaihtua aaltona lahden pinnan?

Ehkäpä voivat — ehkä ei. En sitä tiedä nytkään: Ehkä mun lempeni tuuli vei — taikka en lempinytkään!

Tunnetko ristiaaltoset salmien läikkehessä? Kenpä tutkisi tuntehet nuoressa sydämessä!

Laine istui rantakalliolla illan rauhan vaipuessa yli meren ja maan. Kaikki unelmoi hänen ympärillänsä, ja hän unelmoi itsekin. Luonto kertoi sydänten satua:

— Nuori koivu kasvoi meren rannalla, ja meri oli jäässä pitkän talven. Silloin tuuli lensi koivun luo laulamaan kotoisia säveleitä. Koivu kuunteli, sillä hän rakasti laulua, mutta vähin hänestä tuntui, kuin sävelet olisivat olleet liian tuttuja ja tavallisia. Unelmana hän muisti toisen laulun, joka kauan sitten oli vaiennut. Se oli vetävä, salaperäinen, uljas kuin kotkan siipien souto ja hellä kuin kevätpäivä lapsuusaikoina. Mutta siitä oli kauan, se unohtui enemmän ja enemmän. Ja aurinko paistoi, ja tuuli lauloi yhä tuttavammin. Silloin koivu eräänä aamuna heräsi ryskeeseen ja solinaan. Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka heikoksi oli jää käynyt, ja nyt oli yön myrsky murtanut sen. Outo, kertomaton sävel alkoi soida — outo ja tuttu kuitenkin, koivun unelmien kaihottu sävel. Suuri meri lauloi. Koivu kumartui kuin lumottuna kuuntelemaan eikä kuullutkaan enää muita ääniä, ei kotituulenkaan, joka koko talven uskollisesti oli laulanut hänelle. Päivä lämmitti, lehti puhkesi, oli kesä jälleen. Pohjolan kesä on lyhyt… Kerran aallot korkeina kävivät, löivät yli partaan, huuhtelivat koivun juurta. Ei koskaan koivu unohda sitä myrskylaulua… Meri tahtoi vetää hänet helmaansa, upottaa iäksi aaltojen säveliin. Koivu vapisi ja vastusti. Kotituuli, hyvä tuuli, auta, käännä aallot! Mutta se vihelteli kuin pilkaksi eikä kuunnellut. Yksin täytyi nuoren koivun taistella ja voittaa…

Laine kohottausi hiukan kallion kanervapeitteeltä, luodakseen suuret, surulliset silmänsä merelle.

— Voi ajattelematonta koivu raukkaa, joka eli hetkessä eikä kysynyt muuta! Ei koskaan hänen mieleensä johtunut, että meri kerran avaisi sylinsä ja pyytäisi laulujensa palkkaa… Eikö se tuottanut riemua silloin? Miksi koivu ei tahtonut? Ah, niin suuri, niin syvä oli meri, niin mahtava, että pyörrytti… Se oli lähellä ja kaukana sentään, niin kaukana kuin pilvi lintusesta, kuin tähti metsän latvoista. Koivu ei koskaan olisi voinut vaipua meren syleilyyn irtautumatta juurineen, kuihtumatta, kuolematta…

Hiljainen ilmanhenkäys värähti yli uinuvan luonnon. Tuuli! Kotoinen tuuli!

Laine havahti unelmistaan, ja sydän tuntui äkkiä keventyvän, kuin taakka olisi pudonnut pois. Oliko tämä nyt järkevää? Reipas kalastajatyttö ei saanut heittäytyä haaveiden valtaan. Ja hän puisteli kerran palmikoitansa ja lauloi jotta kalliot kajahtivat:

— Tuttava tuulonen, rientäös, riennä, valkaise oksani, aurinko armas, välkkyös, rannan vuori! Ilmojen keinuhun vihreät lehvät! Laulua täynnä on maailma sentään, riemukas mieleni nuori!

Hypellen hän joutui kalliolta alas. Isä ja äiti jo varmaan odottivat levolle, täytyi rientää.

Kuka tuli vastaan tuolla? Viljoko? Laine asteli vielä kiireemmin ja iloisemmin. Mutta Viljon muoto ei ollut iloinen, se oli yhtä jäykkä kuin viime aikoina tavallisesti.

— Sinä lauloit, hän sanoi. — Minä kuulin ja tulin sanomaan hyvästi.

— Miten niin? Mitä tarkoitat?

— Sain Atlalta kortin. Nyt minun tulee lähteä heti yöllä.

— Mutta sano, menihän "Pilvi" silloin, kolme päivää takaperin? Eikö mennyt? Ja Aarre? Kuinka sinä siis —

— Ota selvää siltä, jota se koskee. Ensi yönä lähden minä enkä vastaa muista kuin itsestäni. Mitä siitä huolisit, lähdenkö "Pilvellä" vai millä. Hyvästi nyt, Laine.

Hänen äänensä oli kova ja karkea, mutta se ei tuntunut oikein varmalta. Sen kovuus oli sitä laatua kuin louhikon, jonka lomasta lähteensilmä joka hetki on pulpahtamaisillaan esille.

Laineen olennosta oli ilo jo paennut. Se oli ollut kuin päivän pilke sumusäällä.

— Anna anteeksi, että olen pahoittanut mieltäsi, hän sanoi hiljaa.

— Eihän sitä tarvitse anteeksi pyytää, vastasi Viljo.

— Voi, älä puhu minulle tuolla äänellä! Etkö voi leppyä enää milloinkaan, rakas Viljo? Ensin lähti Aarre ja nyt sinäkin tahdot lähteä, ja sitten on yhdentekevää, onko kesää vai eikö…

Silloin Laine näki Viljon silmissä tulen, jommoista hän ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt. Se oli loukatun ylpeyden ja ylenkatsovan miehekkyyden leimu, joka katkeran kirvelevänä leiskahti hänen ylitsensä.

— En minä hätävaraksi rupea, sanoi Viljo kääntäen selkänsä. Ja sitten hän meni. Louhikon lähteensilmä oli tukkeutunut. Eikä tyttö voinut muuta tehdä kuin suuressa tuskassa seisoa paikallaan, katsoen hänen jälkeensä.

— Voi Viljo, Viljo, kuinka kipeästi se koski… Jumala antakoon sinulle anteeksi! Hänestä tuntui kuin sydän olisi tahtonut pakahtua.

Silloin alkoi rannalta kuulua laulua. Se lähti Länsirannasta päin ja eteni, hukkuen kartanon puolelle metsään.

— "Siell' ei merta pauhaavaa, mikä lohtu on se heille…"

Kuka lauloi? Äiti. Niinhän he aina laulelivat kilvan kuin lintuemo ja poikanen vihreillä oksilla. Ehkä se oli iltakutsu, ehkä äiti etsi häntä. Mutta hän ei voinut vielä tulla, ei tällä hetkellä… Kiitos, äiti, laulusta kuitenkin!

" Siell' ei merta pauhaavaa!"

Nyt Lainekin vasta tunsi, mitä ne sanat sisälsivät. Kiihkeästi itkien hän nojautui kallion kylkeen. Oi ihanaa aikaa, jolloin ei enää ero eikä erehdykset eikä mikään myrsky ota rauhaa pois!

— Jumala, anna anteeksi minulle myöskin, sillä minäkin olen syntiä tehnyt. En tahdollani, en, en, vaan tietämättäni ja ymmärtämättäni. Minä olen Laine, meren tyttö, niinkuin Aarre sanoi, ja minä käsitän hänen tarkoituksensa. Minua pelottaa… Voi, kunhan se ei olisi onnettomuuteni — minun ja muiden…

Hän muisti runon, jonka joku oli kirjoittanut hänen muistokirjaansa kansanopistoaikana:

"Sydän sulla on aallon lainen, niin lieto ja läikkeinen, vaan helmiä katkoksissa on syvyydessä sen."

Voi sitä huoletonta, raitista, vapaata "aaltosydäntä"! Oli jo tosiaankin aika etsiä sen syvyydestä helmet, jos niitä löytyi.

— Jumala, minut on opetettu tulemaan tykösi. Olisin tahtonut olla sinun hyvä lapsesi, ja nyt huomaankin, että sydämeni ei ole vakaa, niinkuin sen tulisi olla! Se oli niin kaunista, mitä runossa sanottiin helmistä… Hyvä Jumala, tee minun sydämeni sellaiseksi… sinun helmeksesi!

Hän nosti päänsä käsien varasta ja huomasi hämmästyen, että oli jo melkein pimeä. Mitä ajattelivatkaan isä ja äiti, kun hän näin kauan oli viipynyt? Juoksujalkaa hän kiiruhti kotiin.

Vanhemmat puhuivatkin hänestä juuri, vieläpä niin innokkaasti, että unohtivat oudoksua hänen poissaoloansa. Annin laulaessa Erkki oli tullut kartanon leikkuupellolta, mieli kovin kuohuksissa.

— Oletko sinä kuullut, minkätähden Aarre herra lähti pois? hän kysyi tiukasti.

Anni säikähti. Hän ei ollut uskaltanut kertoa Erkille. Varmaan hän siinä oli pahasti tehnyt.

— Oletko sinä kuullut? kysyi hän vuorostaan, luoden pelokkaat silmänsä Erkkiin.

Silloin Erkki alkoi kertoa. Paronitar ja Valio herra olivat tulleet Helsingistä, ja paronitar kuului olleen hyvin suruissaan ja itkeneen paljon. Paroni oli ollut synkkä ja totinen, ja Aliisa neitsyt oli kuullut oven takaa, että he olivat valittaneet Aarre herran karkaamista. Karannut hän oli eikä sukulaisiin lähtenyt! Johan sitä heti vähän supistiin, mutta nyt se tiedettiin, vaikka paroni ja Sirkku neiti olivat puhuneet toisella tavalla. — Mikä hänen karkaamaan pani? oli Erkki kysynyt. Silloin miehet olivat vaienneet, akat katsoneet toisiinsa ja tytöt tirskuneet. Erkki ei ollut viitsinyt udella sen enempää; mutta sitten Länsirannan Janne, joka taas oli juonut, oli tullut aivan hänen nenänsä eteen ja härnännyt:

— Oliko se nyt sen parempi, oliko? — Mikä? kysyi Erkki. — Janne, tuletkos siitä, oli joku toinen sanonut ja koettanut vetää häntä pois. Mutta Janne otti vastuksen ja rupesi puhumaan "Länsirannan röökinästä, joka jäi kuin nalli kivelle". — Ei meillä ole mitään röökinää, sanoin minä. — Mikä se sitten on? sanoi Janne. Ja taas tytöt virnistelivät ja tirskuivat, Sanelma ylinnä, se Mäentaustan pieni räpätäti. — Ole sinäkin ääneti ja katso omat elkeesi, sanoin minä hänelle. — Silloin äkämystyi Mäentaustan akka, ja siltä kyllä sanoja riittää. Laine muka ei mihinkään kelpaa, käy opistoissa ja ompelee kotona kuin herrasneiti, ja Sere ja Liinu ovat kertoneet hänestä asioita, joita ei kukaan kehtaa tytön omalle isälle puhua. Semmoinen Laine on, mutta hänen Senjansa ansaitsee Helsingissä viisitoista markkaa viikossa, ja Sanelma — No sehän nyt on kuin Herran enkeli, sanoin minä, ja kaikki purskahtivat nauramaan. Akka vaikeni koreasti, ja tyttö samoin. Pilkka sattui omaan nilkkaan.

Anni oli ylpeä Erkistä. Niin piti isän tytärtänsä puolustaa!

— Se oli oikein! Itärantalaiset ja Mäentaustalaisetkin juuri parhaita puhumaan pahaa sellaisesta tytöstä kuin Laine.

— Eikö siis ole syytä? keskeytti Erkki ankarasti, jotta Anni varsin hämmästyi.

— Mutta itsehän sinä uljaasti annoit heille vasten silmiä!

— Se on eri asia. Heiltä en tahdo kuulla uutisia tyttärestäni; sinulta tahdon, jos tiedät. Ja minusta näyttää kuin tietäisit…

Erkin otsalla pilvi synkkeni, ja Anni hengitti hätäisesti.

— Anteeksi, Erkki, etten ole kertonut. Se on totta, että Aarre herra lähti hänen tähtensä…

Pilvi puhkesi:

— Vai niin! Meitä onnettomia! Minun selkäni takana täällä liikutaan, ja oma vaimoni ja tyttäreni pettävät minua. Anni, sinäkin! Ja missä nyt on Laine? Kunnoton tyttö, jota kilpaa olemme hemmotelleet, ja palkaksi saamme ikuista harmia ja häpeää! Älä sanokaan mitään —

Anni sai vihdoin keskeytetyksi hänet:

— Erkki, Erkki, älä puhu pettämisestä ja häpeästä! En ole muuta salannut kuin sen, että Aarre herra pyysi häntä omaksensa, vapaasti ja avonaisesti, mutta paroni ei sallinut ja Laine itse sen kielsi.

Syntyi hiljaisuus, Erkki tuijotti Anniin.

— Laine — kielsi?

— Niin. Omin korvin sen kuulin.

Vieläkin Erkki oli vaiti, ikäänkuin hän tuskin olisi käsittänyt, että se oli totta. Sitten hän käänsi päänsä pois ja pyyhkäisi silmäänsä hihallaan.

— Jumala… lasta siunatkoon…

Annin täytyi kietoa kätensä Erkin kaulaan. Eihän se ollut heikäläisten tapoja, vanhojen ihmisten, mutta Erkki sai pitää hyvänään. Ja Erkki hymyilikin, mutta se ei estänyt häntä päättävästi sanomasta:

— Nyt pannaan tyttö syyskalastukseen. Ei tarvitse kenenkään panetella, että hän on hieno kuin herrasneiti!

Anni huolestui ja koetti lieventää: — Niin, sopiihan hänen mennä joskus, kuin ilma vielä on lämpimämpi…

— Koko syksyksi ja täyteen työhön! Ei auta nyt, Anniseni! Jumalan kiitos, että sain silmäni auki.

Silloin tuli Laine.

— Tuossahan tyttö onkin. Tiedätkö, mitä me olemme tässä äidin kanssa puhuneet? Sinä olet jo täysikasvuinen, ja minä aion ottaa sinut koko syksyksi merelle.

Hän laski kätensä tytön olalle ja katseli häntä hyvin hellästi. Kaunis hän oli, mutta terve ja kukoistava eikä mikään hienohenkinen. Kyllä hän kestää ja karaistuu.

— Olenko minä ankara mielestäsi? sanoi Erkki värähtävin äänin, kun tyttö ei mitään puhunut.

Isässä oli jotain outoa, sitä Laine kummasteli. Nyt hän huudahti kiihkeästi:

— Ei, se on hyvä. Mielelläni minä tulen, ottakaa minut, pankaa kovimpaan työhön! Kalastajatyttö tahdonkin olla enkä mitään muuta!

* * * * *

Se jäi kuitenkin toistaiseksi. Seuraavana aamuna Sirkku tuli Länsirantaan kertomaan, että paronitar oli yöllä sairastunut ja toivoi Lainetta hoitajaksensa.

— Eihän hän ole tottunut, arveli Anni. Hänen sydämensä sykki alttiista rakkaudesta, hän olisi mielellään itse tarjoutunut. Mutta Laine ei epäröinyt.

— Jumala on auttava minua, hän sanoi varmasti. — Kun paronitar on niin hyvä, että hän minua pyytää, menen vaikka tuleen hänen tähtensä. Kyllä se käy. —

Mikä Mailista vaivasi? Hän ei voinut selittää. Pyörrytti vain ja raukaisi niin äärettömästi, että olisi saattanut vaipua alas, syvälle maan poveen. Einar tahtoi lähettää mantereelle lääkäriä noutamaan, ja Valio lupasi heti rientää purjeveneellä, mutta silloin Mailis sai niin paljon voimia, että jaksoi jyrkästi kieltää. Ei, tässä ei lääkäri auta, lepo vain ja Jumalan rauha, joka laskeutuu sydämen kirveleville haavoille…

Lainetta pyytäessään hän ei tahtonut loukata toisten mieltä. — Älä ole pahoillasi, Aliisa, kyllä minä tiedän, kuinka kiltti ja palvelevainen sinä olet; mutta kuka pitää huoneet kunnossa, kuka pöydän kattaa ja kastelee kukkaset, jos sinä minut hoidat? — Sirkku pieni, nyt olet sinä emäntänä. Koeta viserrellä sedän mieli iloisemmaksi ja auta Valiota voittamaan raskaat ajatukset! — Siinähän sinä oletkin, Valio poikani. Älä istu niin paljon yksinäsi, älä liiaksi mieti ja murehdi, vaan avaa luottavaisesti sydämesi Jumalalle. Sinä minun hyvä poikani, kiitos, että jaksat muistaa äitiäsi kuitenkin. Jumala sinua siunatkoon!

Mutta hartaimmin hän kääntyi miehensä puoleen: — Einar, rakkahin, älä katso häntä synkin silmin! Hän piti rakkaana meidän Aarrettamme, mutta ei tahtonut tulla hänen omaksensa. Hän on lohduttava minua. Sallithan sen?

Ja Laine istui pylväsuudinten taakse vuoteen ääreen, ja Mailis silitti pehmeätä kultatukkaa. — Rukoiletko sinä hänen puolestaan, lapsi? Teethän sen usein? Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa siitä miten menettelit, siitä että olit luja ja puhdassydäminen. Puhtaat muistot varjelevat pahoilta teiltä minun Aarrettani…

Sitten hän kohotti päätänsä toisinaan: — Tuuleeko? Minusta on kuin kuulisin kohinaa. Mene katsomaan, Laine, käykö meri korkeana!

— Sade kohisee kovimmin, vastasi Laine vältellen ja loi silmänsä alas.

— Lapsi, älä peittele! Minun täytyy tietää, mihin rukoustani tarvitaan. Ja sinun myöskin…

Laineella ei ollut paljon tehtävää, ainoastaan pieniä palveluksia silloin tällöin. Paronitar ei pyytänyt muuta kuin pitää hänet luonansa ja katsella häntä. Sydänverensä Laine olisi tahtonut antaa saadakseen hänet terveeksi, mutta hän näytti heikontuvan päivä päivältä. Ei auttanut lääkärikään, jonka paroni ja Valio toimittivat kielloista huolimatta.

— Niin se on, sanoi paronitar Laineelle. — Ellei tule kirjettä, en kestä kauan. Tiedätkö, lapseni, että rakkauskin voi murtaa…

— Oi paronitar, älkää sanoko niin! Se pistää kuin puukko sydämeeni. Minunhan on syy.

— Älä koskaan sellaista kuvittele! Olisitko sinä minun iloni ja lohdutukseni, jos sinun tähtesi kärsisin? Ei, lapsi, syy oli maailman. Ehkäpä sinä olit luotu hänelle — sitä ei voi kenkään tietää — mutta se ei voinut tapahtua kuitenkaan. Jumala on sinulle kääntävä kaikki parhaaksi, ja kerran hän varmaan valmistaa elämällesi toisen onnen. Mutta rukouksissa sinä olet aina muistava häntä, minun poika raukkaani…

— En unohda häntä koskaan, kuiskasi Laine.

Joku seisoi silloin ovella, mutta poistui kuulumattomin askelin. "Syy oli maailman." — Minun, minun se oli! huusi ääni hänen sydämessään. — Poikani on minulta mennyt, ja nyt otetaan vaimoni. Jumala, sinä joka — Hän ei ollut sitä nimeä rukoillen lausunut nuoruuden päivistä asti. Pää vaipui käsien varaan, ja voimakas vartalo vapisi nyyhkytyksistä. Siitä hän ei noussut, ennenkuin hiljaa koputettiin ovea.

— Paronitar kutsuu, täällä on kirje Aarre herralta.

Paroni syöksyi ylös ja riensi vaimonsa luo, ikäänkuin elämä olisi ollut kysymyksessä. Valio ja Sirkku saapuivat toisesta ovesta. Uutimet oli vedetty syrjään, jotta valo vapaasti tulvi vuodekomeroon, ja Mailis lepäsi tilallansa hymyhuulin, loistavin kasvoin, vaikka kyyneleet silmissä välkkyivät. Liikutukselta hän ei voinut puhua, hän vain ojensi kuoren ja paperin miehellensä.

Siinä oli Kööpenhaminan leima ja ainoastaan muutamia rivejä:

"Oma äitini!

Voitko antaa anteeksi pojallesi, joka on tuottanut sinulle murhetta? Luulen, että olet minulle rakkaampi kuin koskaan ennen, mutta jäädä en voinut ja palata vielä vähemmin. Sinun laulusi on soinut korvissani lakkaamatta. Rakasta minua aina! Muista minua usein! Hyvästi!

Aarteesi."

Laine oli saanut oman kirjeen, mutta se oli piilossa hänen povellaan. Se oli vieläkin lyhyempi, siinä oli vain viisi sanaa: "Meren tytölle viimeiset hyvästit Aarteelta."

Ei muille sanaakaan, ei edes tervehdystä. Se koski Valion sydämeen; se koski paroniinkin, kovemmin kuin hän edes olisi saattanut ajatella. Tuo pieni kirje paljasti hänelle hänen poikansa sydämen toisenlaisena kuin yhdeksäntoista vuoden yhdessäolo. Mailis oli aina sanonut häntä helläksi, Einar oli nähnyt vain uljuutta tahi itsepintaista uhmaa. Ja samassa johtui hänen mieleensä, että Aarre varmaankin oli juuri yhtä paljon isäänsä tuntenut. Miksi he eivät olleet löytäneet avaimia toistensa sydämiin? Mikä oli ollut välissä?

Paroni ei sitä voinut tällä hetkellä harkita, hän tunsi vain suurta, masentavaa surua. Jumalan kiitos, että oli jotakin lievennystä, että Mailis hymyili jälleen!

Siitä hetkestä paronitar alkoi virkistyä. Toisena aamuna Laine sai auttaa häntä hetkeksi pukeutumaan aamupukuunsa ja siirtymään nojatuoliin ikkunan luo, josta näkyi kauas merelle.

— Jätä minut nyt yksin, sanoi hän sitten. — Odota lähellä, minä soitan, kun tunnen väsyväni.

Uneksien Mailis katsoi ohi saarien, sinne, missä meri ja taivas yhtyivät. Hän hyräili hiljaa:

— "Ah jos sun vielä näkisin kuin muinoin niin herttaisna, kun leikkis ja riemus kotihin loi auringonpaistetta…"

Viikkoa myöhemmin Mailis jo Valion ja Sirkun kanssa käveli puutarhassa kukkiensa keskellä. Oli myrskynnyt paljon, mutta kerran yöksi tyyntynyt; silloin halla oli käynyt, ja hennot, kirkkaat terälehdet riippuivat paleltuneina. Hellästi hän nosti pieniä painuneita päitä ja iloitsi, missä löysi karaistun, koskemattoman kukkasen. Harvoja niitä oli enää, auttamattomasti oli kesäinen kenttä hävitetty. Mailis käänsi katseensa kukkasista merta kohden, ja taaskin silmiin tuli uneksiva ilme. Siinä oli surua, mutta siinä oli varmaa, syvää rauhaa.

Pian sen jälkeen Laine seurasi isäänsä ulos syksyisille vesille, sillä paronitar ei tarvinnut häntä enää. Hän oli hyvin reipas, mutta jotakin uutta oli hänessä sen ohella, jotakin ylevää ja vakavaa, jonka hän paronittaren vuoteen äärestä oli mukanansa tuonut. Anni katseli häntä vielä, kun hän seisoi purjepuun luona, ja tunsi, ettei tarvinnut hänestä huolehtia, sillä hänellä oli hyvä suoja.

VI

Kun "Pilvi" lähti, oli Aarteella se tunne, että kaikki kohtalon voimat olivat liitossa häntä vastaan. Matkalle hän kyllä oli päässyt, mutta millaisissa olosuhteissa! Hän inhosi kapteenia niin, että tuskin tahtoi katsoa häneen, ja miesten puheita hänen ei paljoakaan tarvinnut kuunnella, huomatakseen kuinka raakoja ja irstaita ne olivat. Aarre määrättiin "oikean puolen" vahtivuoroon, jossa päällikkönä oli toinen perämies ja miehistönä paitsi häntä, "jungmannia", ylipursimies ja kaksi matruusia. Toinen näistä oli se, joka oli ollut Atlan seurassa, Aku Valli nimeltään. Häneen Aarre alusta alkaen katsoi syrjäsilmällä, mutta hän oli kumminkin ainoa, joka tuttavallisesti lähestyi uutta toveriansa jo ennen yötä.

He olivat syöneet illallisen, jota vastaan ei ollut mitään muistuttamista, ja tulleet ylös kannelle. Ylipursimiehellä oli ensimmäinen ruorivuoro, toinen matruuseista oli tähystäjänä, mutta Aarre ja Valli seisoivat jouten, koska yövuorolla ei tehty laivan töitä.

— Tämä on kaunis ja luja laiva, alkoi Valli.

— Onhan edes jotakin hyvää, vastasi Aarre kuivasti.

— Entäs palkka sitten? Kapteenin täytyy maksaa hyvästi, sillä hän on huonossa huudossa. Palkan tähden minäkin lähdin uudelle matkalle vielä. Mitä sinä saat?

— Ruokani, vastasi Aarre, koettaen nauraa. Toinen luulikin sen leikiksi.

— No siitä ei paljon kostu. Kyllä nyt vielä ensi iltana kelpasi, ja ehkä huomenna myöskin, mutta tavallisesti ei saa haikailla, jos leipä pölähtää tomuksi ja hernerokka elää.

Samassa mies horjahti lyönnistä, jonka hän odottamatta sai vasten kasvojansa. Kapteeni oli lähestynyt takaapäin ja kuullut joka sanan.

— Pidä suusi kurissa toiste, hän sanoi. — Ja sinä korvasi, hän lisäsi uhkaavasti Aarteelle, käyden ohi.

Aarre tunsi, että jos hän Vallin sijassa olisi iskun saanut, hän ei olisi voinut itseänsä hillitä. Seurauksia kysymättä hän olisi ryhtynyt käsiksi kapteeniin. Mutta Valli ei tehnyt mitään, loi vain vihaisia silmäyksiä ja kiroili puoliääneen.

— Kyllä sitä saat koettaa tuon saatanan kanssa, sanoi hän, painellen ajettuneita huuliansa.

Aarre muisti ainoata lyöntiä, jonka hän elämässään oli saanut, korvapuustia isän kädestä. Siitä kiihottuneena hän oli lähtenyt kenties saamaan korvapuusteja raa'alta vieraalta mieheltä…

Ylipursimies helähytti edessään olevaa kelloa merkiksi, että hänen tuntinsa oli kulunut loppuun. Aarre meni vuorollensa ruoriin, edeltäjä sanoi suunnan ja antoi neuvoja. Niin pian kuin Aarre pääsi työhön kiinni, keveni hänen ahdistunut ja kiihtynyt mielensä. Hän tarkkasi kompassia ja piteli peräsintä varmasti ja vakavasti. Vahtipäällikkö tuli katsomaan hänen viereensä ja oli tyytyväinen.

Sitten tähystystunti, sitten tunti vapautta jälleen. Oli jo aivan pimeätä, kuun syrjä vain paistoi hiukan suurempana kuin viime yönä ja tähdet loistivat yhtä kirkkaasti.

Viime yönäkö se oli? Aarteesta tuntui viikkoja vierineen siitä kuin hän Valkamasta lähti. Hänen ajatuksensa palasivat sinne, ensimmäiseksi pieneen asuntoon, jonka ikkunoista kukkaset heloittivat valkoisten uudinten takaa.

— Nukkuuko hän? Ehkä hän valvoo ja muistaa minua. Minä tiedän, että hän ei voi olla muistamatta; minä ymmärsin sen, kun hän itki. Ja kuitenkin, kuitenkin…

Hän sanoi, että minä olen hänen ystävänsä, että hän ihailee minua ja katsoo kuin matalasta maasta korkealle. Minä vihaan ystävyyttä, kun se asettuu rakkauden sijaan! Ja miksi hän katsoo ylös minuun? Tietysti sentähden, että minua sanotaan paroniksi. Minä vihaan sitä, että olen paroni!

Aarre naurahti. — Enhän minä olekaan paroni, olen William Rantanen, joka tekee työtä viheliäisestä ruoasta ja saa tyytyä potkuihin ja lyönteihin, jos kapteeni näkee hyväksi. Enkö minä nyt kelpaisi hänelle?

Mieletönhän minä olen. Ei nimi muuta minua sen oikeaksi omistajaksi… Kuinka ihmeellistä sentään, että "meren pari" ei kuulunutkaan yhteen!

Aarre tunsi vihlovaa katkeruutta, mutta samassa hän ponnisti sen pois ja nousi uhmailemaan. — Jos hän ei tahdo, voin minäkin olla ilman. Olen mies, ja minun täytyy olla voimakas. Kaunis on meri, joka ympäröi minua, suuri ja hurmaava. Eikö riitä, jos meri on morsiameni!

Meri lauloi jälleen:

— Minä lemmin, lemmin sua! Kauan mä kutsuin ja kauan mä vuotin; saavuitko turhaan ja turhaanko luotin? Etkö sä lemmi mua?

Aarre kuunteli, ja hänen poskensa alkoivat hehkua. Mutta hyrskeen läpi hän kuuli toisenkin valittavan äänen:

"Miss' on tän' iltana poikani?"

Hän näki mielikuvissaan selvästi äidin kasvot ja tunsi hänen äänensä. Se oli niin suloista ja pyhää, että sydän suli, mieli heltyi, ja meren kiehtovat sävelet kuolivat pois etäisen kaiun lailla. Aarre huokasi syvään. Lyötiin "kahdeksan lasia", ja vahtivuoron muutto. Hän nousi, mennäkseen toisten mukana levolle. Ruhvin kovalla, kapealla vuoteella hän äitiä ajatellen lapsellisesti rukoili iltarukouksen. Hän ei voinut olla lupaamatta, että hän kohta satamaan saavuttua kirjoittaisi pyytäen anteeksi.

Aarre oli hyvin väsynyt ja nukkui pian epämukavuudesta huolimatta, mutta uni loppui lyhyeen, sillä varhain joku survaisi häntä kylkeen, ilmoittaen että oli aamukahvin aika. Kello neljältä piti olla työssä jälleen. Se oli virkeätä, hauskaa puuhaa. Korjailtiin purjeita ja vanttiportaita, tervattiin köysiä, öljyttiin mastoja ja valkaistiin raakain neniä. Aarre sai käskyn kiivetä mesanimaston latvaa maalaamaan, ja hän oli iloinen kuin koulupoika, pyrkiessään ylös maaliastioineen.

— Varo, ettet kupsahda sieltä kuperkeikkaa, huusi Valli. Mutta Aaretta ei pyörryttänyt vähääkään. Hän teki työnsä ripeästi ja pysähtyi vain joskus luomaan pitkän silmäyksen aavalle, viheriänhohteiselle merelle.

Kuinka ihanaa, kuinka ihanaa! Nyt hän oli valmis vastamaan meren lemmenlauluun:

— Sua rakastan! Muistot on muistoja, kaikki ne heitän, mennyt on mennyttä, helmaas ne peitän, meri, morsian! — —

Aamupäivän lepovuorolla miehet jatkoivat kesken jäänyttä yöunta, mutta iltapäivällä enimmäkseen istuskeltiin ruhvissa tupakoiden ja pitäen hauskaa. Aarre oli usein saaristossa kalamatkoilla laskenut leikkiä iloisena poikana muiden joukossa, ja nytkin hän lyöttäytyi tovereittensa pariin, koettaen unohtaa epämieluisan vaikutuksen, jonka heidän puhetapansa ensi kuulemalta oli tehnyt häneen. Hän oli paljon hilpeämmällä mielellä tänään ja näki kaikki asiat paremmassa valossa. Kapteenikin oli pysynyt kajuutassansa suurimman osan päivää eikä ollut häntä kiusoittanut inhottavalla pöhönaamallaan.

Siellä kerrottiin muistelmia entisiltä matkoilta. Toinen matruuseista, Nelsson, oli kulkenut kaukaisilla etelävesillä ja kokenut seikkailuja jos jonkinlaisia. Aarteen mieleen johtuivat kotirannan muinaiset kalanperkuut, joissa Sööterpummi oli tarinain sankarina, ja merielävät, joita hän oli luvannut kerran tuoda Laineelle tuliaisiksi. Hän innostui muistoistansa ja otti vilkkaasti osaa kertomukseen, kysellen, huomauttaen, pistäen joukkoon hupaista höystettä. Puolessa tunnissa hän oli voittanut miesten suosion. Mutta sitten tuli toisenlaisia juttuja. Ylipursimies, liukaskielinen ja vilkkusilmäinen veitikka, pani alkuun, Valli säesti, ja nyt vasta Nilssonin kielenkanta oikein vapautui. — Olisittepa nähneet Intian mustasilmiä! Ja teuhanneet siellä ja sielläkin… Voi sun —

— Taisivat olla vähän kauniimpia kuin se vanha viirusilmäinen akka Hampurissa, muistatkos Valli? Ylipursimies iski nauraen silmää.

— Hiiteen minä akat heitän, naljaili Valli samaan nuottiin. — Minulla on kaunis tyttö Helsingissä. Se on se, jota meidän kapteenimmekin hyvittelee — ja tämä myös, hän nyökkäsi Aarteelle, — niin, eikö kannata, vai mitä?

— Kannattaa mennä hengittämään puhdasta ilmaa, vastasi Aarre, nousi ja lähti ulos. Hän ei sillä hetkellä välittänyt kompasanoista, joita sateli hänen jälkeensä. Koko hänen olemuksensa oli kuohussa ja kapinassa.

Kannelta jo hänen vastaansa kaikui karkeita kirosanoja, ja hän näki vasemman puolen vahtipäällikön, ensimmäisen perämiehen, käsipuolesta ravistelevan nuorta, kalpeata poikaa. Aarre ei vielä paljon tuntenut näitä miehiä, jotka työskentelivät eri aikaan kuin hänen vuorokuntansa. Hän kysyi "timperiltä" ja sai kuulla, että poika oli Jaakko Ahvenainen nimeltään, jo kuusitoistavuotias, vaikka niin pieni ja hento. — Ensikertalainen ja kopelo, pudotti maalipöntön, kun piti kiivetä mastoon, ja siitä roiskui pilkkuja perämiehen housuihin. Poika pahanen, kyllä hän nyt itse saa housuillensa!

Aarre ei tietänyt, minne kääntyisi; hän ei tahtonut katsella selkäsaunaa. Mikä kauhea luola tämä laiva olikaan! Tuskalla hänen täytyi ajatella: — Se on minulle Jumalan rangaistus. Minä tein väärin, kun lähdin vanhempaini tietämättä; siksi jouduin tällaiseen paikkaan. En milloinkaan ole aavistanut, kuinka paljon merimies voi saada kärsiä.

Ei hän sitä aavistanut vieläkään. Seuraavina päivinä oli suloinen, tyyni ilma, merenkululle kyllä haitallinen, sillä laiva ei edennyt paikastaan, mutta miehille mukava ja vaivaton. Ruoka oli edelleen joltisenkin kunnollista, kapteeni ryypiskeli itsekseen tai ensimmäisen perämiehen kanssa eikä häirinnyt ketään, ja omasta vahtipäälliköstään, toisesta perämiehestä, Aarre oppi pitämään paljon. Eniten hän pelkäsi iltapäivän sisävuoroa, sillä hän ei saattanut tottua toveriensa liukkaisiin juttuihin, ja pilkanalaiseksi joutumista hänen kunniantuntonsa ei ajan pitkään sietänyt. Mutta hän koetti näyttää urhealta ja tokaista sattuvia sukkeluuksia, ja ne pystyivätkin koko hyvästi, varsinkin kun hänen notkeutensa työssä ja hänen henkensä luontainen ylemmyys vaikutusta tukivat. Ylipursimies ja Valli alkoivat vähän hillitä kieltänsä hänen kuten vahtipäällikönkin läsnäollessa, ja Aarre tunsi itsetietoista tyydytystä siitä. Silloin voi sattua, että Nilsson ryhtyi kujeeseen: syyti törkeyksiä niin paksulta, että Aarre suuttuneena poistui; ja sitten remahti nauru, ja huvitus alkoi jälleen ilman ohjia ja pitimiä. Aarre puolestaan lauhdutti kannella harmiansa juttelemalla hyväntahtoisen timperin kanssa, joka teki hänelle selkoa "vasemman puolen" miehistä, varsinkin nuoresta Jaakosta.

— Lesken poika, hyvä ja siivo, hän kertoi, luoden säälivän silmäyksen sinnepäin, missä Jaakko auringon paahteessa kutoi kaapelia. — Se on ikävä ja se pelkää; sentähden kai se on vähän päästänsä pyörällä. Eikö tuostakin nyt sopisi siirtyä varjoisampaan paikkaan?

Aarteen sydämen hellät kielet värähtivät. Hän meni Jaakon luo ja vietti koko lepoajan hänen kanssaan.

Jo kolme päivää oli kestänyt tyyntä ja kuumaa. Illalla alkoivat taivaanrannat muuttua sinisestä lyijynvärisiksi, ja miehet pudistelivat päätänsä. — Tämä ei tiedä hyvää, saamme myrskyn. Kapteeni vain ei huolehtinut. Hän oli juuri sen verran humalassa, että oli parhaalla tuulellaan, jopa niin erinomaisella, että kutsui koko miehistön ottamaan "tuulennostoryyppyjä". Se oli harvinaista huvia. Kapteeni teki veljellistä seuraa, halpa konjakki vuoti virtana laseihin, Nilsson löi nyrkkiä pöytään, ja Valli ilmoitti kohti kurkkuaan, että

"En minä meripoika rimputtele, vaan laulan minä heliästi —"

— No pojat, jungmannit, juokaa, juokaa, sopersi kapteeni. — Sinäkin, herrasmies, eikö kelpaa?

Huomio kääntyi Aarteeseen ja Jaakkoon, jotka seisoivat oven luona, aikeissa vetäytyä kannelle. Jaakko ei ollut maistanutkaan, Aarre oli juonut jonkun pisaran.

— Ei kiitoksia, sanoi Jaakko arasti, ja Aarre vastasi: — Minä jo join.

— Mokomaa juomista! huusi Nilsson. — Se on niin hemmetin pyhä, että jätti lasinsa tuohon noin, juuri tuohon, ja nyt minä sen otan, ssaa —

— Mutta sinun pitää juoda, herraskarkuri, rähisi kapteeni, hoiperrellen pöytänsä äärestä.

Aarre säikähti kapteenin käyttämää nimitystä ja huomasi jälleen parhaaksi turvautua vanhaan voittokeinoonsa. Reippaasti hän otti lasin ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Entäpä tätä, yksi lasi… Oli hän joskus kotonakin maistanut, kun oli vieraita, sillä isä ei ollut ehdoton raittiusmies. Äiti sitävastoin —

Ei sitä nyt ollut aikaa ajatella. — Kippis! hän sanoi mahdollisimman iloisesti. — Heleijaa, veikot, minun on ruorivuoroni. Vahtipäällikkö varmaankin siellä janoon kuolee. Ja sitten hän livahti ulos.

Hän hämmästyi katsoessaan taivasta. Tavattomalla nopeudella pilvet olivat joka haaralta vetäytyneet kokoon, ja ilma näytti jo mustalta ja öiseltä, vaikka aurinko tuskin oli saattanut laskea. Nuorat kitisivät hiljaa, ikäänkuin valittava sairas uhkaavien kouristusten edellä. Meri kohosi vasta verkalleen, liikutellen laivaa melkein huomaamattomasti, mutta sen katsanto oli synkkä ja kammottava, täynnä turman ennettä.

Peränpitäjän merkinlyönnit helisivät yhtämittaa. Juostessaan kohti Aarre ehti vetää kellonsa esiin ja huomata, ettei aika vielä ollut ummessa. Samassa hän ymmärsi, miksi ne soivat.

— Jumalan tähden, riennä hälyttämään miehiä! Tämä on meidän perikatomme, elleivät joudu. Minä en voinut hievahtaa, paikka on karien tähden kaikkein vaarallisimpia…

Juosten Aarre palasi, syöksyi alas portaita ja temmattuaan oven auki törmäsi Jaakkoon ja kapteeniin. Hän kuuli samean äänen tyrkyttävän: — Vielä yksi! No, ole kiltti poika nyt… Kaksi jo meni, kyllä kolmaskin menee… No, etkös juo? Vai et? Pidä kiinni, Nilsson, älä laske…

— Myrsky uhkaa! Rientäkää pian kannelle! huusi Aarre yli rähinän ja melun. — Tulkaa! Joutukaa!

Hätäännyksissään hän ennätti omassatunnossaan tuntea polttavan pistoksen siitä, että oli unohtanut Jaakon. Poika oli kauheassa tuskassa, vapisi kuin haavanlehti ja voi kovasti pahoin. Yleisen liikkeen syntyessä Aarre kiireesti kuljetti hänet ruhvin vuoteelle, katseli häntä silmänräpäyksen, kun hän kalpeana lepäsi, taputti häntä, sanoen "Jaakko parka", ja sitten hän ryntäsi pois, sillä henkensä edestä täytyi kiiruhtaa. Toinen perämies jo jakeli nopeita komentoja; kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat kykenemättöminä. Entä miehet? Aarre tiesi heidän tilansa ja käsitti samalla, että häntä, ainoata täysin selvää, odotti raskain edesvastuu työstä, niin ensikertalainen kuin hän olikin.

Hirvitti katsella, kuinka humalaiset miehet mastoihin kiipesivät. Mutta Aarre ei joutanut heitä seuraamaan silmillänsä; hän itse oli saanut vaikean tehtävän, suuren latvapurjeen kiinnisitomisen. Salamat jo sinkoilivat ilmassa, jyräys pamahti, vettä alkoi kaatamalla sataa. Se oli taistelua elämästä ja kuolemasta; joka hermo oli pingoitettuna, joka jäsen jänteessä. Se onnistui. Syvästi huoahtaen Aarre nojautui hetkeksi lepäämään, uupuneena, läpimärkänä, osaamatta ajatella muuta, kuin että se nyt oli tehty, hän ei itsekään ymmärtänyt millä voimalla. — Miten minun olisi käynyt, jos en olisi ennen niin paljon purjehtinut kaikissa säissä? hän ajatteli.

Sihinää, suhinaa. Ankara vihuri kallisti laivaa, jotta alimmat raakapuut sattuivat mereen. Aarre tarttui kiinni käsin ja jaloin, tuntien himmeästi, että varmaankin oli viimeinen hetki käsissä. Hänen täytyi sulkea silmänsä, eikä hän sitten tajunnut mitään, kuuli vain kuohua, kohinaa, veden pauhua ja ukkosen jylinää ympärillänsä. Mutta hänen sydämensä läpi värähti jotain muutakin, jotain salaperäistä ja ihmeellistä. Oliko mahdollista, että hän kuuli laulua?

"Suojaa mun eksynyt lapseni, jos millä hän tiellä lie…"

Aarre ei tietänyt, kuinka pitkä aika oli kulunut. Hänestä se tuntui mittaamattomalta, mutta se saattoi olla vain silmänräpäys. Laiva oli pystyssä jälleen, ja kiirehtien hän laskeutui mastosta kannelle. Hän oli pelastunut kuin ihmeen kautta, ja hän ymmärsi, mikä sen oli saanut aikaan: äidin rukous.

Alhaalla oli kaikki huiskin haiskin ja surkeassa tilassa. Kannella vesi läikkyi, uitellen astioita, puita, nuoria ja romua sekä päälle päätteeksi pöhöistä kääröä, joka kieri laidasta laitaan, huutaen haikeasti apua kapteenin käheällä äänellä. Näky oli säälittävän hullunkurinen. Missä muut miehet olivat, kun ei kukaan auttanut? Aarre katsoi ympärilleen ja sitten ylös. Purjeiden kimpussa kaikki tyynni. Hän ei kovin kiirehtinyt mennessään kääröä nostamaan, mutta menihän kuitenkin ja auttoi hänet kajuuttaan. Samassa hän muisti Jaakon. Poika raukka, kuinka mahtoikaan hänen laitansa olla? Hänen luoksensa täytyi rientää, odotti kannella työ mikä tahansa.

Vesi lainehti ruhvinkin lattialla, ja siitä Aarre tapasi pojan, ei päihtyneenä, vaan sairaana, kovin sairaana. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän tunsi tulijan.

— Kuinka te olette hyvä, sanoi hän, kun Aarre häntä hoivaili hellästi. — Noin minun äitinikin tekisi, jos voisi…

— Minullakin on rakas äiti, sanoi Aarre hiljaa, kostuvin silmin.

— Äiti on köyhä ja meitä on monta… Minä en voi olla kotona enkä minä tätä kestä… Voi, jos saisin kuolla!

Hän itki katkerasti, ja Aarre koetti lohdutella.

— Älä sano niin, kyllä se käy. Jumala antaa sinulle voimia.

Poika nosti päänsä, pyyhkien kyyneleitä. — Oletteko te uskovainen? hän kysyi epäröiden ja arasti, mutta iloinen odotus kajasti kasvoilta.

Sitä kysymystä ei kukaan ollut ennen tehnyt Aarteelle, eikä hän koskaan ollut sitä ajatellut. Se tuli pistona sydämeen, hän ei voinut sitä väistää.

— Ei, en luule, hän sopersi, pudistaen päätänsä. — Ei, en minä ole…

Poika tunsi varmaankin suurta pettymystä, ja Aarre kävi surulliseksi itsekin. He näkivät toisensa selvästi ainoastaan salamain risteillessä. Oli pelottavan juhlallista. Mutta ulkoa kuului huutoja ja kovaäänisiä käskyjä, levotonta liikettä ja myrskyn mylvinää. Aarre käsitti, että hänen täytyi mennä, ja hän jätti hyvästi Jaakon, joka hymyili kärsivällisesti, sanoen voivansa jo paljon paremmin.

Se oli kauhea yö, täynnä kuoleman vaaraa ja äärimmäisiä voimain ponnistuksia. Aamupuoleen pääsi uupunut toinen perämies levolle; ensimmäinen perämies oli jotenkin selvinnyt ja käynyt ruoriin, ja kapteenikin oli jalkeilla jälleen, huutaen itse komentoja. Aarre tunsi melkein menehtyvänsä väsymyksestä, vilusta ja hiukaisevasta pahantunteesta. Hän nojautui mastoon, koko laivan pyöriessä hänen silmissään. Silloin hän säpsähti kapteenin ääntä, joka kuului sillalta: — Ahvenainenko sieltä kömpii esille? Ylös prammiin! Etkö näe, vetelys, että purje on haljennut? Ei Valli yksinään sille mitään mahda.

Aarre selvisi pyörryksistään ja juoksi paikalle. — Jaakko, sinä täällä?

— Minun tuli vilu, koetin liikkua…

— Sinä et voi kiivetä prammiin, minä menen. Samassa Aarre jo kiiti ylös.

Mutta kapteeni suuttui; hän oli nyt jälkihumalan pahalla päällä. — Vai et sinä tottele, Ahvenainen? Ylös heti! Kyllä siellä kolmellekin on tekemistä. Vai pitääkö sinua köydenpätkällä opettaa työhön?

Myrskyn kohinalta Aarre ei kuullut, mitä kannella puhuttiin, mutta kun hän katsoi alas, näki hän kauhukseen Jaakon kiipeämässä. Hän koetti huutaa, mutta myrsky tukahutti äänen. Äkillinen tempaus kallisti laivaa, poika horjui, kädet heltisivät, kuului huuto: "Herra Jeesus!" — pyörteet kuohuivat, eikä Jaakkoa näkynyt enää. Seuraavassa tuokiossa laiva oli jo monen sylen päässä siltä paikalta.

Aarre ryntäsi alas kuin poissa suunniltansa. Silmät säihkyivät hän huusi kapteenille vasten kasvoja: — Murhaaja! Te olette murhaaja!

Kapteeni tukahutti hämärät tunnonnuhteet raivoon, joka puhkesi kuin villieläimen. — Sitokaa kiinni tuo mies! hän kiljui käheästi. Aarre seisoi uljaana ja uhkaavana eikä pelännyt; hän olisi sillä hetkellä antanut lyödä itsensä kuoliaaksi ennemmin kuin vaiennut. Mutta koko miehistö oli järkytetty eikä kukaan liikuttanut kättänsä, ei edes Nilsson. Toiset seisoivat mykkinä kauhistuksesta, toiset mutisivat synkästi keskenään. Vihdoin timperi astui esiin.

— Siunaus nyt on luettava, hän sanoi vesissä silmin.

— Tahtooko kapteeni kirjan? kysyi vasemman vuoron matruusi.

— Käske perämiestä, vastasi kapteeni, kirosi ja kääntyi pois.

Hetkeä myöhemmin puolihumalainen ensimmäinen perämies seisoi komentosillalla, kädessä virsikirja, joka hänelle oli tuotu, lukien kuin huonoa konetta vääntämällä: — "O sinä kaikkivaltias, laupias ja ijankaikkinen Jumala, sinä joka synnin tähden olet ihmiselle määrännyt, että hänen kuoleman pitää…"

Meren mahtava pauhu säesti hautarukousta. Mustille, vaahtoharjaisille laineille heitti nouseva aurinko verenhohtoisen kajastuksen. Ne pitelivät poikaa helmassaan jo kaukana, kaukana hurjasti kiitävästä "Pilvestä".

Sitten timperi aloitti virren ainoasta kirjasta, mikä löytyi. Aarre seisoi hänen vieressään, Valli ja toinen matruusi kurkistivat olan takaa. Se oli kaunis virsi hautauksesta merellä.

— — "Merehen meiltä ruumis tää nyt jääpi hautanansa, mut Jeesus Kristus herättää sen sieltä aikanansa. Kun kaikki kerran koottu on etehen Herran tuomion, hän myös on silloin kanssa — —"

— Hän on syyttämässä kahdenkertaista murhaajaansa ja itse Jumalaa myöskin, ajatteli Aarre. Hänen mielensä ei ollut hellyksissä, se oli synkkä ja kapinoiva. — Poika uskoi Jumalaan, ja miksi nyt tällainen vääryys sai kuitenkin tapahtua? Mutta sitten hän pelästyi omain ajatustensa juoksua. — Niin, ehkä juuri siksi, että hän uskoi… Kuinka hän itki, toivoen kuolemaa! Elämä olisi ollut ehkä pelkkää kärsimystä hänelle, mutta hänen rukouksensa kuultiin, ja nyt hänen on hyvä olla…

Aarre koetti rauhoittua, mutta kauhun kuvat kulkivat yhä hänen väsyneissä aivoissaan. Myrsky oli hiukan hiljennyt, ja ne miehistä, jotka koko yön olivat valvoneet, päästettiin nukkumaan. Hän ummisti silmänsä, mutta kuvat väikkyivät lakkaamatta ympärillä. Se oli kuin aaltojen tanssia, hurjaa kuolemantanssia, nousua, laskua, kuohua, pyörrettä, kietomista vilpoisiin käsivarsiin ja sulkemista mustaan syliin. Meri, meri, sinä joka kerran hohdit hurmaavana vihreässä, kimaltelevassa puvussa ja vaahtoisessa morsiushunnussasi — kuinka petollinen sinä olitkin, hymyilevä kauhun henki, hääyön syleilyyn tukehduttava morsian!

Meri hätääntyy, kuullessaan syytöksiä rakkaimmaltaan. Lemmenkateisena se pelkää laskea käsistään laivaa, joka nopeasti ja varmasti liitää kohti läheistä määräänsä. Tuuli yltyy taas, heittäytyen vastaiseksi.

Oi niitä tuskan ja kärsimyksen päiviä! Nälkää, sillä vesi tunki säiliöön, turmellen ruokavarat; vilua, sillä vaatteet olivat märkinä aamusta iltaan ja illasta aamuun; työtä yli voimien, kipua, kirouksia, iskujakin sopivissa tilaisuuksissa, sillä kapteeni vihasi Aarretta ja väijyi kostoa sille, joka häntä oli julkisesti solvaissut. Aarre ei uhmannut eikä kuohahdellut enää. Ylenmääräinen kärsimys väkisinkin taltutti, epätoivo lamasi, heikkous tylsistytti vihdoin. Hänen piti menehtyä, se näkyi olevan ennakolta määrätty.

Ensimmäisestä myrsky-yöstä satamaan — neljä vuorokautta, ei enempää. Valkamasta Kööpenhaminaan — ei täyttä kahta viikkoa. Mutta Aarteesta tuntui, että hän oli kestänyt vuosien kokemukset ja äkkiä vanhentunut toisen verran.

Oli aamu, kun rantaan saavuttiin, ja Kööpenhamina, Itämeren kaunis kuningatar, heräsi hymyilevänä auringon paistaessa; mutta kukaan miehistä ei pyytänyt muuta kuin ruokaa ja lepoa. — Ja konjakkia! huusi Valli, kun näki kapteenille tuotavan. Toiset yrittivät nauraa, mutta ei se oikein maittanut. — Illalla menemme maihin ja sitten latkimme, vakuutti Nilsson.

Se oli susien ahmintaa ja karhujen unta. Terveydeksi varmaan, koskapa he jo iltapuoleen olivat virkeämpiä ja huvinhaluisempia kuin konsanaan. Maissa piti viivyttämän ainoastaan muutamia päiviä, sillä sinne oli poikettu kapteenin yksityisten asiain tähden eikä lastia purkamaan; täytyi nyt ahnehtien käyttää aikaa hyväksensä ja kukkuramitalla korvata menneet vaivat.

Laivan ympärillä tunkeili väkeä kaikenkaltaista: salaperäisiä kuiskuttelijoita, koreita katutyttöjä, joutilasta satamakansaa. Yhden miehen vakava ryhti erottui muista. Hän astui "Pilveen" ja puhutteli väestöä ystävällisesti tanskankielellä, kutsuen jumalanpalvelukseen Bethel-laivalle. Enimmät eivät häntä täysin ymmärtäneet; siten Aarre joutui hänen kanssaan puheisiin. — Tervetultua, odotan teitä varmaan, hän sanoi sydämellisesti. — Jumalan rauhaa, nuori ystävä!

Aarre oli ennen käynyt vanhempainsa kanssa Kööpenhaminassa, ja häntä pelotti, että joku tuttava tai sukulainen hänet tapaisi ja tuntisi. Mutta sitten hän katsoi pellinpalaseen. — Ei, ei se ole mahdollista, niin kurjalta näytän. Huoletta voin mennä kaikkialle, mihin muutkin merimiehet.

Kutsujan käytös oli ollut aivan yksinkertainen, eikä hän mitään erinomaista puhunut, mutta Aarre ei käsittänyt, mikä siinä lämmitti, elvyttäen hänet tylsän synkkyyden tilasta, johon hän oli vaipunut. Kohta lensi hänen mieleensä kirje äidille. Niin, se oli kirjoitettava nyt ensiksi. Mutta miten? Millä sanoilla? Ei hän voinut valehdella, mutta vielä mahdottomampi hänen oli kertoa kamalasta merimatkastaan. Rakas äiti raukka, hän olisi varmaan kuollut, jos olisi aavistanut poikansa kärsimyksiä. Aarre tunsi sydämensä täyttyvän sanomattomalla hellyydellä ja kaipauksella, ja sen kaiken hän sulki muutamiin köyhiin riveihin.

— Siinä ei ole paljoa, mutta äiti ymmärtää, oi kyllä hän ymmärtää minua…

Äidin kuvaa seurasi toinen kuva: pieni tyttö, joka maalattiin samalle kankaalle kuin tumma poikanen; tyttö, jonka olento oli auringonpaistetta ja laulu linnun viserrystä; hänen kesäinen riemunsa, hänen nuoruutensa unelma, hänen tulevaisuutensa toivo — joka oli särkynyt ainiaaksi…

— Kiitos kuitenkin siitä, mikä oli, ja hyvästi, kallis, hyvästi, oma "meren tyttöni"!

"Niin, kiitos kaikesta! Kerranhan me lasna leikimme rakkahasti. Ah, luulin leikin sen jatkuvan vanhuuden päivihin asti…"

Aarre ei enää ollut sama kuin tunti sitten. Hän eli jälleen, eli muistoissa ja tunteissa. Samalla nykyhetki ja tulevaisuuskin heräsivät hänelle uusina. Ensiksi hänet valtasi halu noudattaa merimiespastorin kutsumusta, ja vähän siistittyään itseänsä hän lähti astumaan kanavan rantaa pitkin, sitten vilkasliikkeisen sillan yli ja edelleen Annan toria kohden. Hän ajatteli, kuinka kummallista oli sentään, että hän vielä kulki tässä, että hän oli säilynyt vahingoittumattomana eikä sortunut ja nääntynyt ylivoimaisen taakkansa painoon. Oliko siinä erityinen varjelus? Kenties… Mutta sitten nousi voimakkaana toinen ajatus: — Olen säilynyt tähän asti, mutta nyt en enää lähde merille siinä laivassa. Minä karkaan! Miksi en karkaisi? Hän tunsi kuin sähkön kosketusta, hän innostui ja kiihtyi. Kuinka se vain kävisi päinsä? Sen täytyi käydä. Hän kouraisi taskuunsa. Olihan siellä paperit? Onneksi!

Hän oli nyt saapunut siihen paikkaan, missä lepäsi vanha laiva, "Bethel", tanskalaisen merimieslähetyksen "kirkko". Hän alkoi epäröidä. Hukkaisiko hän aikaa menemällä sinne? Kuitenkin hän astui alas, pysähtyi ovelle ja silmäili ympärillensä. Laivan sisusta oli muodostettu suureksi, yksinkertaiseksi saliksi, joka oli täynnä penkkejä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, pastori puhui paraikaa, mutta miehiä oli vain kymmenkunta etumaisilla penkeillä. Aarre huomasi, että syvä, vakava katse kiintyi häneen. — Tuo mies ei päästä minua, hän kysyy kuka minä olen, tuli sinä hetkenä hänen mieleensä, ja samalla kuin hän peräseinältä puhujan pään yläpuolelta luki tanskankieliset sanat: "Mestari on täällä ja kutsuu sinua", samalla kuin hän huomasi käden viittaavan häntä lähemmäksi, hän vetäytyi taapäin, poistui ovesta ja pakeni. Hän häpesi itseänsä, hänen poskensa kuumottivat ja sydän löi rauhattomana — mutta hän ei tahtonut, hän ei tahtonut… Sillä kun Mestari kutsui karkulaista, kutsui hän kotiin, ja se merkitsi nöyrtymistä sydämen syvimpiä pohjia myöten…

Ei, hän tahtoi itse auttaa itseään, hän tahtoi karata laivastansa; niin, sen hän oli tekevä. Kun tietäisi yhdenkin, jolle uskaltaisi puhua siitä!

Aarre oli ehtinyt vain vähän matkaa "Bethelistä", kun hän huomasi Vallin ja ylipursimiehen kiertävän esille kulman ohitse. Hän huusi heille, ja he kääntyivät. Näillä seuduilla varmaan useimmat toisistakin liikkuivat, sillä täällä katujen varret olivat täynnä kapakoita ja merimiesten ilopaikkoja.

— Kas, kas, sanoi ylipursimies. — Meidän siveä, kiltti poikamme kulkee yksikseen huvittelemassa, jotta me vanhat paatuneet luulisimme hänen istuvan kirkossa!

— Älä välitä hänen loruistaan, sanoi Valli. — Tule mukaan saamaan ryyppy, joka vahvistaa!

— Tulen, sanoi Aarre. Hän oli uhkapäällä jälleen. Kyllä hän tiesi kestävänsä lasin, kaksikin.

Siinä oli heidän edessään korkea rakennus, jonka alakerran ikkunat olivat verhotut ja ulkoseinät likapilkkuiset, kuten viinin jäljiltä. — Tuonneko? kysyi Valli, vaihtaen silmäystä ylipursimiehen kanssa. Tämä viittasi olkansa taakse toiseen taloon. — Etkö muista, silloin Hampurista tullessa? Se oli — Hän kuiskasi jotakin, jota Aarre ei kuullut. Valli nyökkäsi päätään, ja sitten he menivät.

Oven auettua oli Aarteella aivan sama tunne kuin tullessansa Sörnäisissä Atlan huoneeseen tai ensi kertaa kuullessansa Nilssonin juttuja. Mieli kuohahti, hän olisi halunnut heti kääntyä takaisin. Mutta ylipursimies näytti niin häijyn vallattomalta ja ivalliselta, että Aarre pakotti itsensä rauhallisen näköiseksi. — Yksi lasi, hän päätti. — Sitten menen pois, menen vaikka valkean läpi.

Ylipursimies nauroi jälleen, vilkutti silmää yhdelle koreahepenäisistä tarjoilijatytöistä, viittasi Aarretta ja sanoi merkitsevästi ruotsinkielellä, jota hän osasi: — Ensikertalainen! Valli katsoi toveriinsa miltei nuhtelevasti, sitten epäröiden Aarteeseen, mutta tyttö hymyili, jotta hampaat välkähtivät, ja ylipursimies ihan uhkui vallatonta iloa.

Juomat tuotiin, kullekin omansa. Valli katsoi jälleen Aarteeseen, mutta ei puhunut mitään. Tämä oli ottanut lasin tyhjentääksensä sen yhtä kyytiä ja lähteäksensä heti tästä inhottavasta pesästä. — Nyt nousen… Mitä? Jalat eivät kanna… Huone pyörii… Mitä minä sain? Kuule sinä, mitä minä sain?… Aarre hapuilee, yrittää ravistaa ylipursimiestä kauluksesta, mutta mies väistää nauraen, ja Aarre tapaa käsiinsä kimpun kiharoittua tukkaa… Sitten hän ei paljon muistanut, mitä tapahtui. Hämärästi hän tiesi, että oli yö ja tuli aamu; että Valli koetti saada häntä pois, mutta hän ei lähtenyt; että joku vieras tarttui häntä niskaan ja työnsi kadulle… Hän astui pari askelta, hoipertui… Missä hän oikein olikaan? Hukkunut. Hän oli varmaankin hukkunut, sillä pyörteet kohisivat… Nyt joku huusi, kun näki hänen vajoavan… Aarre, Aarre! Kuka huusi sitä nimeä? Joku liikutti, joku nosti… Hän raotti vaivalla silmänsä ja luuli katsovansa tuttuihin kasvoihin. Eihän se Viljo ollut? Ei, vai Viljo? Itsehän hän oli Viljo Rantanen ja hukkunut syvän meren pohjaan…

Hän sulki silmänsä eikä tietänyt mitään enää. Joku kantoi hänet ajurin vaunuihin. Päivä oli jo korkealla taivaalla, kaupat avattiin, aamulehtiä tarjottiin, torit vilisivät vilkkautta, ja satamissa laivat puhalsivat. Silloin ajuri pysähtyi Annan torin merimieskodin eteen.

VII

Se oli Viljo kuitenkin. Aarre näki hänet vuoteensa lähellä, herätessään monen tunnin perästä. Pää tuntui raskaalta, ja rintaa ahdisti epäselvä tuskan tunne. Mikä paikka tämä oli? Siisti, ystävällinen kammio, puhtaat, valkoiset lakanat — ja Viljo, suurin ihme kaikesta! Hän luki eikä huomannut hoidokkaansa heränneen. Ilmoittaisiko Aarre itsensä? Häntä hävetti niin, että hän olisi tahtonut kääntyä seinään päin ja ainiaaksi sulkea silmänsä Viljolta, mutta samalla hän ei oikein tietänyt, mikä häntä hävetti. Toisaalta hän oli utelias, hämmästynyt ja syvimmässä sydämessään iloinen kohtaamisesta, joka hänet oli pelastanut jostakin kauheasta. Mistä? Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Hämärät muistot alkoivat palata kuin paha uni, hän liikahti tuskallisesti, Viljo kohotti katseensa kirjasta ja kohtasi hänen avoimet silmänsä.

— Missä minä olen? Ja kuinka sinä olet täällä? kysyi Aarre ensiksi.

— Minä tapasin teidät katuojasta, vastasi Viljo nuhtelevan suoraan.

Aarre ei voinut sanaakaan lausua.

— Kuinkako minä olen täällä? jatkoi Viljo. — Sehän on yksinkertainen asia. Tulin höyrylaivan lämmittäjänä ja ehdin ennen "Pilveä", vaikka myöhemmin läksin. Sitä minä enemmän ihmettelen, että "Pilvikin" tuli tänne. Kirjeessä oli sanottu, että se menee New-Castleen.

— Se meneekin. Mutta minä en enää astu siihen jalkaani, en vaikka henki menisi. Viljo, se on kauhea laiva. Mitä minun pitää tehdä? Neuvo, auta minua! Mutta ensin — missä minä olen nyt?

— Lähetyksen merimieskodissa. Ette voi viipyä kauan enää, teitä voidaan kaivata. Minun taaskin pitää pian lähteä konsulaattiin.

— Kuulithan, että minä en laivalle palaa. Se on mahdotonta! Mutta minä en osaa ajatella, kaikki pyörii päässäni. Olin päättänyt karata. Nyt en muista, joko suunnittelin jotakin…

Aarre oli noussut ja koetti järjestää pukuansa. Hän oli niin hervoton ja pahoinvointinen, että ainoastaan vaivalla sai sen salatuksi hiukan. Viljo katsoi häntä terävästi; kyllä hän ymmärsi, kuinka oli laita.

— Tokkohan olette ihan selvillä vieläkään, Aarre herra. Muuten te tietäisitte, ettei se ole mies eikä mikään, joka karkaa. Tietäisitte senkin, että karkurit usein saadaan kiinni, ja heitä kohtaa ankara rangaistus. Minkätähden te karkaisitte?

Aarre alkoi kertoa kapteenista ja oloista "Pilvellä". Hän virkeni kiihkosta, ja kuva toistaan räikeämpi vieri esille. — Viljo, Viljo, auta minua pelastumaan sieltä!

Viljo oli hyvin totinen. Yksi kohtaus vaikutti häneen tärisyttävästi — kertomus nuoresta pojasta, jonka suuhun konjakkia kaadettiin.

Hän muisti jotakin toista. Siitä oli monta vuotta kulunut, hän kävi kansakoulua siihen aikaan. Hänen oma isänsä oli juovuksissa ja väkisin juotti hänellekin. Sitä vihaa, sitä pohjatonta inhoa, jota hän oli tuntenut sillä hetkellä ja sitten toinnuttuansa! Ei kukaan muu kuin kotiväki tullut tapauksesta tietämään, mutta itse hän tiesi, ja se ratkaisi ainiaaksi hänen vastaisen suuntansa. Kyläläiset ihailivat ja kehuivat häntä, joka oli raitis, vaikka isä joi, eikä yksikään aavistanut, minkä kamalan kokemuksen hinnalla se oli voitettu…

Hän voisi kestää, sillä hän oli karaistunut voitettuaan kiusauksissa, nuoruusvuosien synkässä taistelussa, jonka kolkon kovuuden hän yksin tunsi. Aarre oli oikeassa, "Pilvi" ei ollut hellän, hyvän kodin kokemattomalle suojatille mahdollinen.

— Niin se on, minä käsitän nyt. Teidän täytyy päästä paikastanne tavalla millä tahansa ja palata kotiin, äitinne luo, Laineen luo…

Viljon ääni oli katkera, mutta Aarre ei siihen pannut huomiota. Kun ne kolme sanaa mainittiin — koti, äiti, Laine — silloin hän vasta selvisi tajuamaan, silloin hän äkkiä muisti kaikki, joutuen epätoivoon, joka rajuna puhkesi.

— Kotiinko? En koskaan voi nähdä heitä tämän jälkeen… Voi minua kurjaa onnetonta! Sinä minut löysit, Viljo, sinä näit ja tiedät, mutta puoleksi vain… Se on hirmuista!

Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä enää koettanutkaan hillitä ja peitellä.

— Mutta minun syyni se ei ollut, ei, Viljo. Yhden ainoan lasin olin päättänyt ottaa, aivan niinkuin laivallakin tein, ja sitten olisin lähtenyt. He pettivät minut, he juottivat jotakin huumaavan väkevää, joka sai minut heti pois tajustani. Siitä seurasi kaikki. Olin heidän vallassaan, he juottivat lisää, he tekivät mitä tahtoivat. Tiedätkö sinä, millaisia he ovat? He ovat helvetin henkiä ihmishaamussa. Jospa voisin kirota heitä niinkuin tahtoisin — sillä heidän yksin oli synti ja syy! Minun ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä; kurja juopunut oli toinen — en minä… eikä minun tahdostani… Mutta Viljo… se on kauheata kuitenkin, niin pohjattoman kauheata että minä en jaksa sitä kestää… Minussa on tahra, joka ei koskaan mene pois. Se on väärin! Minä syytän Jumalaa, nyt on minulla oikeus, jos ei ennen ollutkaan, kun kapinanhenki nousi. Sillä minä olin ja olen viaton! Minkätähden se siis tapahtui?

— Yhden lasin tähden, vastasi Viljo.

Mykistyen, säikähtyen Aarre kohotti katseensa häneen. Viljon silmissä ei ollut armoa, niissä oli tuomio. Aarteen pää painui alas jälleen; äskeinen epämääräinen syyllisyydentunto, jota hän kapinoiden oli koettanut vaimentaa, palasi selvänä ja ankarana. Puolustelut hälvenivät kuin lintuparvi hajoaa säälimättömän laukauksen pamahtaessa, ja hän yksin jäi jäljelle suojatonna, satutettuna. Tällä hetkellä hänen ei johtunut enää mieleensä vierittää syytä viettelevien, petomaisten ihmisten niskoille, vielä vähemmin Jumalalle. Ei hän sitäkään ajatellut, että "yksi lasi" hienon, puhdastapaisen isän kädessä oli häntä totuttanut pitämään sitä vaarattomana. Hän käsitti vain, että Viljo sanoi syylliseksi häntä itseänsä, koska hän oli tahallaan mennyt kapakkaan, ja niissä sanoissa oli julma, lahjomaton totuus.

Aarre tunsi käden olallansa ja katsahti ylös avuttomassa tuskassa. Viljon muoto oli sulanut melkein lempeäksi, kun hän pyytäen sanoi:

— Tehkää niinkuin minä neuvon ja lähtekää kotiinne! Minä astun teidän paikallenne, sillä minunhan se oikeastaan onkin. Uskon varmasti, että voin saada kapteenin suostumaan. Asiassa on kyllä monta mutkaa, nimenvaihtonne ehkä vaikein, ja sitten myöskin minun oma palvelussitoumukseni. Olisi helpompaa, jos minun olisi määrä lämmittäjänä palata takaisin samassa laivassa, jossa tulin, mutta nyt se on myöhäistä… Niin, se on totta, en ole vielä kertonut. Jo Helsingissä sovin kapteenin kanssa siten, että saan Kööpenhaminassa erota toimestani, jos minun onnistuu hankkia itselleni toinen paikka ja sijalleni kunnollinen mies. Ei ollut paljon toivoa, mutta sallimus johti ihmeellisesti. Tuskin maihin pääsimme, kun tapasin erään meidän pitäjän pojan, joka sanoi mynstränneensä täällä ja lähtevänsä kohta Austraaliaan. Minä kävin katsomassa hänen laivaansa, ja hän kertoi silloin, että hän oli ollut suuressa pulassa ja työnpuutteessa ja tullut iloiseksi saadessaan vihdoinkin hyyryn; mutta kovin häntä pahoitti lähteä niin kauas, kun oli nuori vaimo kotona Suomessa. Minä kohta ehdotin paikkojen vaihetusta, hän ihastui kovasti, ja kapteenit myöntyivät ilman vaikeuksia. Sopimus konsulaatissa on tehtävä tänä iltana. Siinä nyt ollaan.

— Miksi sinä tahdoit laivastasi muuttaa? Oliko sielläkin paha olla?

— Ei, ei ensinkään… Viljo epäröi jatkaessaan: — Tahdoin alusta asti pitkän veden laivaan, ja sitäpaitsi purjelaiva on aina toista kuin höyrylaiva ja oikea merimies toista kuin lämmittäjä. Mutta oli siinä muutakin… Se on tässä asiassa yhdentekevää, olkoon sanomatta. Teitä minä nyt ajattelen. Olisi sopinut hyvin, että teidän kanssanne olisin paikkaa vaihtanut, mutta eihän se enää ole mahdollista…

— Minä lähden Austraaliaan! huudahti Aarre. — Nythän se juuri mahdollista onkin. Sillä kotiin… ei, ei, Viljo… Ei nyt! Minä en voisi nähdä heitä, minä en kehtaisi katsoa silmiin äitiä enkä… enkä… Jumalan kiitos, että pääsen matkaan — kauas, kauas pois! Mikä laiva se on? Milloin —?

— Odottakaa, malttakaahan, hillitsi Viljo. — Teidän pitää syödä nyt, että voimistutte, ja sillä aikaa minä koetan tuumata. Kuuletteko päivälliskellon? Tarvitsisi kai minunkin vähän syödä, mutta muut asiat ovat kiireisempiä. Menkää nyt vaan.

Aarre hätääntyi. Ei hänen nälkä ollut, mutta voimia hän tarvitsi. Viljo oli oikeassa. Mutta entä jos hän täällä tapaisi sen eilisen syväkatseisen miehen — sen, jonka olento oli niin velvoittava ja kiinnipitävä? Ja voisiko hän tahraantuneine vaatteineen mennä yhteiseen ruokasaliin näin siistissä majalassa? Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi, että hänellä oli ainoastaan kymmenkunta markkaa eilen — ja mitä lienee kulunut? Hän kouraisi taskuansa. Missä kukkaro? Ei kukkaroakaan!

— Viljo… minulla ei ole yhtään penniä…

— Älkää huolehtiko. Köyhä minä olen kuin kirkonrotta, mutta sainhan vähän palkkaa. Minä maksan, Aarre herra —

— Aarre herra! Älä sano niin, se on kuin ivaa. Kätesi tänne! Aarre vain. Niin, se nimenmuutos — miten siitäkin suoriudumme…

— Minä teen parastani ja koetan keksiä jonkin keinon. Itselläni minulla on oma nimeni; hain uuden papinkirjan heti lähdettyänne ja sanoin entisen joutuneen pois, vaikka en kertonut miten. Puhutaan sitten enemmän, tulkaa nyt vaan, minä lähden mukaan, jos se on parempi.

— Aarre Rantanen, Viljo Rantanen — kaksi veljeä. Sopiiko niin?

— Hyvä. Muista sitten myös, etten ole "herra" enkä "te"!

He nauroivat ja Aarrekin tuli hyvälle tuulelle, heittäen menemään arvelut ja epäilykset. Olipa tämä somaa.

— Kuinka hän on nuori ja lapsellinen, ajatteli Viljo. Hänen tuli kovin sääli, hänen täytyi voittaa vaikeudet Aarteen tähden.

Ruokasali oli hyvin siisti, kuten makuuhuoneetkin, mutta niin perin yksinkertainen, että Aarre unohti hävetä huonoa asuansa. Ystävällinen emännöitsijä tervehti Aarretta, ikäänkuin ei olisi ennen nähnytkään häntä — sinä surkeana hetkenä, jolloin Viljo tajuttoman kantoi sisälle. Pöydän ympärillä aterioitsi monta miestä. Viljon rinnalla Aarteen oli helpompi istua joukkoon, mutta parhaalta tuntui kuitenkin, kun kaikki oli onnellisesti ohi, maksu suoritettu ja he molemmat kadulla kulkemassa satamaa kohti.

— Minä pelkäsin merimiessaarnaajan tulevan, sanoi Aarre. — Kerroinko, että eilen olin hänen kokoushuoneensa ovella? Voi, jospa olisinkin mennyt sisälle silloin, niin, voi jos olisin! Nyt en tahtoisi häntä lähestyä, en mistään hinnasta — mutta eikö ollut ihmeellistä kuitenkin, että sinä veit minut juuri lähetyksen majalaan?

— Sehän on ainoa kunnollinen, vastasi Viljo.

Aarteen täytyi ihmetellä Viljon älyä ja käytännöllisyyttä. Hän oli vasta muutaman päivän ollut Kööpenhaminassa, ja kaikesta hän oli jo ottanut selvää. Ensikertalainen suuressa maailmankaupungissa, ymmärsi tanskaa huonosti ja puhui ruotsia väärin ja kankeasti, kuten useimmat hänen kotipitäjässään, ruotsalaisen ja suomalaisen asutuksen rajaseudussa — ja kuitenkin hän tuli toimeen kuin tottunut matkustaja, ja kartan avulla, jota hän kadunkulmissa levitteli tuon tuostakin, hän reippaasti kuljetti Aarretta "Diana" laivalle, johon hän oli saanut paikan.

— Nyt tiedän, huudahti Viljo, kun laiva jo näkyi. — Sinun papereistasi me sievästi raapimme pois etunimen ja panemme omasi sijaan. Sillähän asia on suoritettu!

Aarre innostui, he kääntyivät takaisin kappaleen matkaa, asettuivat rähmälleen erään satamasillan portaalle ja ryhtyivät toimeen. Viljo antoi terävän puukkonsa, Aarre keveämmin käsin suoritti työn. Ihmisiä kulki ympärillä edestakaisin, ja joku heitti oudoksuvan katseen molempiin nuorukaisiin, mutta enimmät tuskin huomasivatkaan heitä, sillä rantajätkiin he kyllä olivat tottuneet. Pienessä, kurjassa satamakahvilassa Aarre kirjoitti nimensä Williamin sijalle, taitavasti matkien vierasta käsialaa. Sitten he olivat valmiit.

Kuinka "Diana" oli uljas ja mahtava, kuinka toisenlainen kuin "Pilvi" pahanen, joka sentään ei ollut lajissaan huono sekään! Kapteenikin teki erittäin hauskan ja edullisen vaikutuksen. Ensin hän kyllä närkästyi, kun ehdotettiin vaihtoa vielä kerran, mutta hän leppyi pian, Viljon puhuessa suoraan ja totuudenmukaisesti, miten asiat olivat.

— Herra kapteeni, minä pyydän, että ottaisitte hänet huostaanne. Pieni palkka riittää aluksi, kunnes näette, kuinka hän tulee toimeen. Pääasia on, että hän pelastuu huonosta seurasta ja vaikeista oloista, joita hän ei kestä, sillä hän on hienon perheen poika-… Hän on lähtenyt merelle, koska hänen ylhäinen isänsä ei sallinut hänen kihlata tyttöä, jota hän rakastaa. Ristimänimi papereissa on oikea, mutta sukunsa tähden hänen täytyy pitää vierasta liikanimeä. Niin, se on minun nimeni, minä olen häntä auttanut. Herra kapteeni, teette suuren hyväntyön, jos otatte hänet vastaan ja suojelette häntä kaikesta pahuudesta… Kotiinsa hän ei kumminkaan palaja.

Punehtuneena, ääneti ja häpeillään Aarre kuunteli Viljon selvityksiä, mutta samalla hänen tuli hyvä olla, ikäänkuin hän olisi vapaaksi päässyt, kun valheiden verkkoa hänen ympäriltänsä revittiin rikki. Kapteeni katseli tutkivasti nuorta tarjokasta, kun Viljo mainitsi suojelemista pahasta.

— Juotteko? hän kysyi kääntyen Aarteeseen.

— Ei hän sitä tee, riensi Viljo Aarteen puolesta vastaamaan. — Eikö totta, Aarre, sinä lupaat kapteenille, ettet väkevän pisaraa pane huulillesi koskaan?

— Lupaan, vastasi Aarre syvästi liikutettuna.

— Olkoon menneeksi, sanoi kapteeni ojentaen kätensä. — Te tulette siis toverinne asemesta, jos saatte eron entisestä palveluksestanne. Mutta tämä on viimeinen vaihdos, johon suostun, hän lisäsi leikillisesti. — Muuten ehkä saisin ennen iltaa kymmenesti miehiäni muutella. Nuori mies, nyt saatte pitää hyvänänne, ei auta! Rientäkää heti entiselle laivallenne. Puolentoista tunnin perästä teidän tulee olla konsulaatissa.

Aarre kumarsi kohteliaasti. — Herra kapteeni, en mitään niin hartaasti toivo kuin palvella teitä. Kiitos, tuhat kiitosta! Nyt riennämme edellisen kapteenin luo, ja varmaan kaikki käy hyvin, koska alku oli näin onnellinen. —

He lähtivät ulos, Viljo tyytyväisenä, Aarre täynnä onnea.

— Viljo rakas, en tiedä kuinka kiittäisin sinua. Olenko minä hirveän itsekäs? Sinä olisit päässyt tällaisen hyvän kapteenin laivaan, ja nyt menet minun viheliäiseen "Pilveeni" kärsimään. En voisi ottaa niin suurta uhria vastaan, ellei —

— Älä puhu turhia. Mitään kärsimystä ei voi verrata siihen, jota viimeisessä paikassani sain kokea, ja siksi jokainen vaihetus on etu minulle…

— Mitä sinä oikein tarkoitat, Viljo? Sanoithan että laiva oli hyvä ja kapteeni samoin. Ei voi olla kurjempia oloja kuin "Pilvellä". Ehkä kuitenkin sinä saat parempaa, kun kapteeni kuulee, että olet Atlan veli.

— Atlan veli? Viljo pysähtyi, käyden kovasti kiinni Aarteen käsivarresta. — Miksi sanoit sen sanan? Minkätähden se voisi vaikuttaa? Sano totuus, Aarre, minä vaadin sinua!

Hänen muotonsa oli niin muuttunut, että Aarretta pelotti. Empien hän vastasi:

— Kapteeni näkyi pitävän Atlasta.

— Sano mieluummin, että kapteeni näkyi pitävän häntä — Ja Viljo työnsi huuliltaan ruman, karkean nimityksen. — Niinkö? Niinkö? Voi Jumala, armahda meitä!

Viljo piteli ohimojansa, ikäänkuin olisi pelännyt järkensä sekaantuvan. Aarre oli kauhusta mykkänä. Hän ei koskaan ollut aavistanut tyynen, juron Viljon kätkevän niin riehuvia tunteita povessaan.

— Nyt, jos tahdot, kuule entiset kärsimykseni! Perämies oli suhteissa Atlaan, ja kaikki toisetkin hänen tunsivat, nuorinta myöten. Huomasin sen jo ennen lähtöä, ja siksi tein sopimukseni vain tänne asti. Olisin kuollut mieluummin kuin sitä seuraa kestänyt! He eivät kuitenkaan olleet pahoin paatuneita miehiä. Onneton tyttö, kuinka minä näin hänen rannassa kietovan ja houkuttelevan! Emmekä me kotolaiset ole mitään tietäneet näinä vuosina… Hän on mennyttä kalua, hän ei enää anna itseänsä pelastaa. Luuletko, etten pyytänyt ja puhunut? Olisin palannut takaisin ja vienyt hänet kanssani, mutta hänkö olisi tahtonut! Voi, miksi ei meille kukaan ilmoittanut ajoissa? Nyt en muuta voinut kuin kirjoittaa kotiin ja sitte koettaa paeta kauas, niin pitkälle kuin maailmata riittää. Helvetin tuskaa se oli, jota laivalla kärsin, kun miehet hänestä puhuivat. Luulin jo päässeeni siitä — ja sinä sanot, että "Pilven" kapteeni —

— Viljo parka! Olen pyytänyt sinulta mahdottomia, nyt sen ymmärrän. Minun tuulentupani kaatuu, minun täytyy jäädä, ja sinä lähdet Austraaliaan, Aarre huokasi syvään. — Se on kohtalon rangaistus, minä en voi välttää. Mutta yksi asia —

— Odota, anna minun tyyntyä! Ei, minä otan paikkasi kuitenkin… Mies jaksaa kantaa, kun hän on karaistu. Koskapa maailma ennen olisi armahtanut minua…

— Siitä ei tule mitään, Viljo, jos tuolla mielellä aiot lähteä. Ei kapteenikaan suostu. Ajattele, että minä olen palkatta palvellut, ja se on suuri säästö hänelle.

— Minäkin voin palvella palkatta, edestakaisin. Ei ole elämäni paljon arvoinen. Jos sinä nuhtelet miesten törkeyksiä tai suorastaan vastustat kapteenia, kun hän pakottaa juomaan, silloin sinua voidaan kohdella siten, että taivut tai kuolet. Se olisi vahinko, toinen tai toinen. Minä en taivu, ja henkenikin on sitkeämmässä, mutta jos sen piinaavat ulos minusta, ei sekään ole niin vaarallista.

— Viljo, sinä kauhistutat minua! Miksi puhut noin? Jos oletkin katkera Atlan tähden, niin onhan sinulla —

— Mitä sitten? keskeytti Viljo, kiihtyen yhä katkerammaksi, sitä myöten kuin vuosikausia seisoneet sulut aukenivat, purkaen ulos kaiken pidätetyn, piilotetun sisällyksensä. — Sinä paroni, rikas lellipoika, ymmärrätkö sinä mitään semmoisen köyhän hylyn kohtalosta kuin minä olen? Meitä oli monta, ja minä vanhin kuormaa kantamaan, jos en ota lukuun Atlaa, joka aina osasi liukkaasti livahtaa pois ja syytää pahat minun niskaani. Tiedätkö sinä, miltä maistuu, kun reipas poika vuosi vuodelta saa istua ahtaassa tuvassa kehtoa keinuttamassa, vaikka ulkona meri pauhaa ja toiset lapset leikkivät rannalla? Tiedätkö, onko silloin hyvä olla, kun vatsassa nälkä kurisee, koska isä on ainoilla rahoilla ostanut viinaa? Tai siitäkö mieli iloiseksi tulee ja luonto helläksi, kun tuuppaukset ja tylyt sanat ovat jokapäiväistä leipää ja selkäsaunat päällisherkkuja, syystä ja syyttömästi. Siksihän se minun parkittu nahkani kyllä laivaköyttäkin sietää! Aavistatko sinä, miltä raakuus ja huono elämä tuntuu, kun täytyy sitä aina nähdä ja kuulla, ja on koulussa oppinut ikävöimään parempaa? Minä en olisi kestänyt, olisin jo aikaa lähtenyt pois, ellei olisi ollut jotakin, joka pidätti… Siitä ei kannata puhua, nyt ei ole sitä enää. Kaiken kukkuraksi minun piti nähdä sisareni langenneena viettelijänä, pahennuksena itselleen ja muille. Sano nyt, onko elämälläni arvoa? Sano, onko mitään, jota varten säästäisin itseäni?

— On paras kuitenkin — Laine.

Maksoi ponnistuksen lausua sitä nimeä Viljolle. Aarre ei tietänyt mitään varmaa, mutta hän aavisti ja pelkäsi. Vaistomaisesti hän oli tuntenut vastenmielisyyttä Viljoa kohtaan tähän päivään asti, jona hän näki hänet uudessa valossa, pelastajanansa ja hyväntekijänänsä. Nyt saattaisi hän puolestaan olla jalo ja uhrautuvainen, nyt oli hänellä ehkä mahdollisuus vuorostaan lohduttaa ja nostaa… Mutta tuskin oli kallis nimi tullut hänen huulilleen, kun hän jo katui. Ei, hän ei sitä kestäisi. "Meren tyttö" yksin Länsirannassa, valkoisten uudinten varjossa, kyynelin kastamassa kukkiansa, jotka ikkunalaudalla seisoivat, tai ulkona vapaalla rannalla, auringossa kultahiuksineen, siellä, missä kerran kaksi lasta rakenteli siltoja hiekkaan — se oli kaihoisaa, se oli katkeraa, mutta sitä muistoa saattoi kestää, kun ponnisti kaiken tarmonsa ja miehuutensa. Vaan tietää hänet toisen rakkaaksi — ei, se oli mahdotonta! Ja itse kehoittaa toista menemään hänen luoksensa — mahdottomampaa vieläkin, liikaa, yli-inhimillistä… Pelonalaisena kuin se, joka tuomariltansa odottaa kuolemantuomion lankeamista tai armahduksen ihmettä, hän katsoi Viljon kasvoihin. Niissä ei ollut toivoa eikä iloa. Aarre hengähti helpotuksesta, ja Viljo näytti lukevan hänen tunteensa, sillä synkkä, katkera piirre hänen muodossaan muuttui syvästi ylenkatseelliseksi.

— Sinä mainitset minulle hänen nimensä — sinä! Tiedätkö, mitä hän oli minulle lapsuudesta asti? Elämäni kolkossa pimeydessä hän oli valon säde, mutta aina se uhkasi himmetä, kun sinä tulit. Osaan yhden kertomuksen raamatunhistoriasta paremmin kuin kaikki muut: sen, jossa profeetta kertoi kuningas Daavidille rikkaasta miehestä, joka otti köyhältä ainoan lampaan. Hän oli minun ainoani, jonka sinä otit. Älä pane kiveä kuormalle, älä tee pilkkaa! Minä tiedän kaikki…

— Viljo, Viljo, älä pane kiveä kuormalle sinäkään! Eihän hän ole minun.

— Ei, ei vielä — tiedän senkin. Mutta minulta sinä hänen sydämensä varastit. Eikä siinä kyllin. Puhtaasta, hyvästä tytöstä teit liehakon, joka paroniansa odotellessaan voi heittää hellän silmäyksen moukka raukallekin… Olen puhunut sinulle kärsimyksistäni, mutta en siitä kauheimmasta, että se alenee, joka oli kaunein ja korkein, ja että sitä täytyy halveksia, jota rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä…

Aarre hämmästyi. Hän ei enää tuntenut Viljoa eikä ymmärtänyt, mitä hän puhui.

— Mitä sinä tarkoitat, Viljo? Me rakastamme häntä molemmat — ja hän?

— Itkee sinua arvatenkin, mutta mairitellen hymyilee minulle…

— Niinkö se siis kuitenkin oli… Minä luulin, että menehtyisin, jos saisin sen kuulla, ja nyt sinä sen sanot… Viljo, Viljo, sinä nimität itseäsi onnettomaksi, ja hän rakastaa sinua!

— Aarre!

— Niin, se on totta, sillä minut hän karkoitti pois…

— Aarre! Viljo pysähtyi läähättäen ja tuijotti häneen hurjasti, kuin epäillen kauheata pilkkaa. Mutta vilpitön suru Aarteen kasvoilla puhui totuuden kieltä. Viljo herpaantui sen edessä. Odottamaton onni tulvi niin voimakkain aalloin hänen ylitsensä, että hän menetti kaiken tasapainon.

— Nyt minä suostutan "Pilven" kapteenin vaikka millä voimalla. Nyt minä menen kärsimyksiin niinkuin juhlaan. New-Castleen vain — ja sitten kotiin, suoraan kotiin! Aarre, Jumala sinua siunatkoon…

Aarre näki suuret kyyneleet Viljon karkeilla poskilla. Itse hän oli oudossa mielentilassa: ei riehunut, ei valittanut, oli vain hiljaa, luonnottoman hiljaa.

"Pilven" kapteeni oli humalan hyvällä päällä. Viljo kävi reippaasti hänen luokseen ja esitti paperinsa, selittäen olevansa oikea William Rantanen, joka tahtoi vieraalta sijaiselta paikkansa pois.

— Atlanta Rantasen veli? kysyi kapteeni, siristäen silmiänsä.

— Niin olen, vastasi Viljo hilliten itseänsä. — Minä tunnen tämän toisen, joka sai paperini; hän on ylhäinen herra, huvitettu seikkailemisesta. Laskekaa hänet menemään, hän on jo saanut kyllikseen. Kuulin että hän on palkatta palvellut, ja minä suostun samaan, jotta ette joutuisi vahinkoon.

— Aa, sinä lurjus, sanoi kapteeni Aarteelle, — missä olit koko yön? Jos et täksi yöksi olisi palannut, olisin ilmoittanut poliisille. Vai ylhäinen herra? Mitä? Kyllä minä semmoiset herrat opetan! Ajetaan herruus nahasta ulos, se on hänelle parahiksi!

— Saattaa olla, sanoi Viljo rauhallisesti. — Jättäkää se kumminkin tällä kertaa muiden tehtäväksi. Mitä hauskaa teillä on vastahakoisesta työntekijästä, kun saatte toisen innokkaan ja alttiin? Minullehan vahinko tulee, mutta en siitä välitä. No, herra kapteeni, eikö sovita?

— Atlan veli, niinkö sinä sanoit? kysyi kapteeni uudestaan, vetäen suutansa ystävälliseen hymyyn.

— Niin, toisti Viljo.

— Pikku Atlan tähden, hän sanoi makeasti. — Kas niin, poikaseni, hyvä on. Ja sinä, hän kääntyi Aarteen puoleen, — laita luusi täältä ja kiitä että ne ovat eheinä!

Se oli hyvästijättö. Aarre vastasi samalla mitalla, kääntäen selkänsä sanaa virkkamatta, sillä välin kuin Viljo keskusteli vaihdoksen vaatimista toimenpiteistä. Tovereista Aarre ei tavannut ketään, kun hän ruhvista tavaransa nouti.

Viljolla ei ollut kiirettä, koska "Pilvi" viipyi vielä vuorokauden. Konsulaatista palattua hän lähti saattamaan Aarretta Dianalle ja maksoi melkein viimeisillä penneillänsä ajurin, jolla tavara-arkku kuljetettiin. Kun se oli paikallaan tilavassa, hauskassa ruhvissa eikä mitään enää ollut tehtävää, silloin molemmat nuorukaiset ojensivat toisilleen kätensä, yhdistäen ne puristukseen, joka kertoi, että kumpikin tunsi olevansa toiselle paljon velkaa, syvää kiitollisuutta ja uskollista ystävyyttä, joka oli säilyvä eronkin yli.

— Sinä pelastit minut, sanoi Aarre.

— Sinä annoit minulle toivon katkeruudessani, sanoi Viljo.

— Sinä säälit ja autoit minua, vaikka luulit että olin ottanut "ainoan karitsasi"…

— Sinä viittasit minua hänen luokseen, vaikka rakastit häntä…

— Viljo, sanoi Aarre silloin äkkiä, — älä siitä kiitä! Sinä olet parempi ja voimakkaampi minua. Ei se ollut jalo uhri niin kuin ajattelet, sillä en sitä vapaaehtoisesti antanut, ja minä pelkään, että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun… Älkäämme puhuko siitä enempää, en jaksa nyt… Vie terveisiä äidilleni, vie kaikille, myös Länsirantaan… Hyvästi, hyvästi! Kiitos, Viljo, vielä kerran!

Päivä oli ollut liian vaiherikas ja liian täynnä mielenliikutuksia. Aarre oli heikko edellisen yön jälkeen, ja kun hän jäi yksin ja jännitys laukesi, tunsi hän voimansa olevan kokonaan lopussa. Hän oli ollut niin turvassa Viljon luona, niin iloinen uudesta paikastansa, niin huolissaan siitä, miten "Pilvellä" kävisi, ja sitten osaaottava Viljon tuskaan ja epätoivoinen Laineen tähden, että kaikki muu oli vähäksi aikaa unohtunut. Nyt uupumuksen ja hylätyn yksinäisyyden tunteen mukana palasi omantunnon kalvava vaiva. Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta Jumala tuntui paenneen kauas pois. Hän ajatteli äitiänsä, mutta häpeä vain kasvoi, sillä hän oli pettänyt rakastavan luottamuksen. Kuinka onnellinen hän olisi voinut olla, päästessään merta kyntämään suuressa, kauniissa laivassa, hyvän kapteenin komennossa, kauas, kauas vieraisiin ihmemaihin! Kaikki muu suru olisi ehkä saattanut siellä vaimeta ajan aaltoihin — mutta synnin varjo oli seuraava häntä minne hän menikin, vaikka merten ääriin. Hän katseli tummaa vettä, ja hänen silmistäänkin vesikarpalot alkoivat vierähdellä. Hän muisti runoilijan valitusta:

"Vuoskausia kärsimys kalvaa voi ilon tyhjän ja kurjan tähden, ja tahra, min hetken huumaus toi, ei kuumin kyynelin lähde. Punaruusuista tuskaa, murhetta vuotaa…"

— Mutta se ei ollut minulle ilo! Ne eivät olleet punaruusuja!

Hän kohotti päänsä, ja piirteisiin tuli jälleen uhmaa ja terästä. — Minä voitan surun, sillä tästedes olen voittava synnin ja vaaran, nyt kun minä ne tunnen. Houkka joka lannistuu! Kun on yksin suuressa maailmassa, voi pian tulla haaveilijaksi… Mutta minäpä näytän, etten sittenkään ole mikään huono mies enkä mikään raukka!

VIII

Einar von Stern oli heti Mailisin palattua Helsingistä kirjoittanut New-Castleen, pyytäen viranomaisia tarkastamaan "Pilvi" nimistä kuunariparkkia sen saapuessa, ottamaan selkoa, oliko siinä mukana ylioppilas Aarre von Stern, pidättämään hänet kaikessa hiljaisuudessa ja kohta sähköttämään isälle. Kööpenhaminan leimalla varustettu kirje saattoi paronin ymmälle, sillä paronitar ja Valio eivät poikkeamisesta mitään tietäneet; mutta sitten hän sähkötti sinne samalla tavalla kysyen "Pilveä" ja poikaansa. Saapui vastaus, että mainittu laiva oli satamassa käynyt, mutta jatkanut matkaa propsilastissa New-Castleen. Se oli hyvä sanoma. Varmaan he olivat oikeilla jäljillä Aarteen suhteen ja saattoivat pian odottaa varmoja tietoja.

He aikoivat viipyä saaristossa, kunnes saisivat toivomansa varmuuden Aarteesta. Tänne tosin oli postin ja sähkösanomain saanti hankalampi; mutta paroni ja paronitar eivät kumpikaan nyt halunneet nähdä helsinkiläistä tuttavapiiriä, joka aina oli valmis kyselemään ja huhuamaan. Jos Aarre tavattiin New-Castlessa, aikoivat he yhdessä matkustaa sinne noutamaan hänet takaisin. Einar oli heltynyt, ja Mailis luotti rakkautensa voittoon. He päättivät myöntyä Aarteen merimiesunelmiin ja hankkia hänelle paikan taattuun laivaan, siinä toivossa että kaikki lopulta oli kääntyvä hyväksi, kun he ymmärsivät ja tunnustivat hänen halunsa ja taipumuksensa. Mailis tahtoi haudata pelkonsa ja kaipuunsa, Einar toivonsa nähdä hänet ylhäisenä virkamiehenä, joka kyllä sen ohessa huvikseen olisi saanut ohjailla kauniita kilpa-aluksia. Suuriin uhrauksiin hänkin oli valmis poikansa tähden, joka oli kallis heille molemmille.

Mutta sitten oli jäljellä vaikein pulma: Laine.

Paroni oli paljon häntä katsellut, kun hän oli Valkamassa. Hän oli kaunis tyttö ja harvinaisen miellyttävä. Vahinko, että hän oli vain kalastajatyttö. Paras ratkaisu olisi epäilemättä, jos hän talven kuluessa joutuisi jonkun vertaisensa vaimoksi — ja sopivia ehdokkaita kyllä saattoi rahalla hankkia — mutta suostuisiko siihen sellainen ihmeellinen tyttö, joka vastasi kieltävästi nuoren paroninkin kosintaan?

Paronitar teki työtä ylhäällä "maalauskammiossa", ja paroni istui hänen luonansa, kertoen tuumiaan. Ne loukkasivat Mailista syvästi: — Kuinka vähän sinä tunnet kansaa, kuinka alentavia sinun ajatuksesi ovat! Etkö luule, että jaloluonteisen kalastajatytön tunteet ovat yhtä koskemattomat ja pyhät kuin sinun ja minun?

— Niin, sanoi Einar surullisesti hymyillen, kun samassa Sirkku henkäyksen tavoin hulmahti sisälle, vaaleanvihreässä puvussa kuin lammen kaisla, — kyllä minä paremmin ymmärrän sellaista keijukaista kuin tämä. Eikö niin, tyttöseni?

— Mitä, setä kulta? En kuullut, mistä te puhuitte.

— Eipä sillä väliäkään. Paroni vaihtoi keskusteluainetta. — Pikku perhonen, mistä sinä tänne lensit? Tule tänne viereeni, tule kertomaan, mitä puuhailet. Ehkä sinun jo on ikävä?

— Aioin pyytää tädin luonnoskirjaa katsellakseni. Kyllä se on totta, setä, aika käy pitkäksi, kun ei Valiota kuulu. Onko se mikään ihme?

— Ihan joutavia ne hänen esitelmämatkansa, sanoi paroni. — En käsitä, mikä into häneen yhtäkkiä on tullut. Viime viikolla hän juuri puhui, ja nyt taas. Se mahtoi onnistua hyvin, koska se on niin mieluisaksi käynyt.

— Voi, sedän olisi pitänyt kuulla! kehui Sirkku loistavin silmin. — En koskaan ennen ole osannut ajatellakaan, että Valio on sellainen kaunopuhuja. Hän selitti, kuinka tieto on voimaa ja kuinka jo esi-isämme etsivät syntyjä syviä. Minä innostuin niin, että olisin sen puheen vaikutuksesta halunnut vaikka lukea ylioppilaaksi, ellen olisi kihloissa. Se oli aivan liian etevä puhe ompeluseuraan.

Mailis, jonka alakuloisille kasvoille Sirkun kertomus loi onnen hetkellisen heijastuksen, pysähdytti siveltimensä ja kääntyi tytön puoleen: — Ei milloinkaan, ei missään voi työmme olla liian etevää.

— Sentähden kai häntä pyydettiin kirkonkylän juhlaankin, arveli paroni. — Saattaahan Valio joskus esiintyä, mutta minusta tämä on liikaa. Noilla ihmisillä ei ole mitään hienotunteisuutta eikä kohtuutta, ja Valio on liian hyväntahtoinen. Ensi kesänä häntä varmaan pyydetään joka viikko juhliin ja ompeluseuroihin. Kansa on nykyään niin huvinhaluista, ettei sille riitä mikään, mutta Valion asia ei ole ryhtyä sitä tyydyttämään. Hänellä on parempaakin tekemistä.

— Niin, sanoi Sirkku kiihkeästi, — kyllä hänellä onkin. Sillä jospa te tietäisitte… Kerronko, setä ja täti? He ovat niin tyhmiä, niin tyhmiä! Kun Valio oli lopettanut puheensa, kuulin kahden muijan keskustelevan siitä. "Eikö tuon Valkaman nuoren paronin pitäisi tulla papiksi?" kysyi toinen, ja toinen vastasi, että niin sanotaan. "Minkätähden hän sitten puhui pelkkää tyhjää koreutta eikä oikeata Jumalan sanaa?" kysyi taas se edellinen muija. Mutta toinen sattui kääntämään päätänsä, huomasi minut, tyrkkäsi toista kylkeen, ja hänkin kääntyi minua katsomaan. Sitten he eivät enää puhuneet mitään. Minä olin hirveän suuttunut ja päätin, etten kerro Valiolle, sillä hänen käy mielensä pahaksi. Ei minä kuitenkaan voinut olla kertomatta, kun kuulin, että rovasti oli pyytänyt häntä esiintymään pyhäkoulujuhlassa. "Älä mene", sanoin hänelle, "sinä olet liian viisas ja puhut liian hyvin, he eivät ymmärrä. He tahtoisivat muka puhdasta Jumalan sanaa!" Mutta voittoko arvata, mitä Valio vastasi? Hän sanoi: "Ehkä muija parka oli oikeassa. Minä koetan tällä kertaa selittää heille, että Jumalan pelko on viisauden alku."

— Vahinko, että sinä et ollut kuulemassa, mitä he nyt kuiskuttelivat, hymähti paroni.

— Niin, kun pääni oli kipeä eilen, ja täti arveli sen tulevan tuulesta pahemmaksi. Älä naura, setä kulta, en minä pelkoni tähden olisi jäänyt kotiin, kun Valionkin täytyi lähteä. Olihan Länsirannan Erkki perämiehenä. Mutta kyllä minä sen sanon, että nämä saaristopaikat ovat hirveitä! Onko nyt laitaa, että yhden esitelmän tähden pitää nähdä niin paljon vaivaa ja olla poissa kaksi päivää ja yö?

— No, no, älähän pane kukkuraa; tämä päivä ei ole vielä puolessakaan. Mutta liikaa se sittenkin on, siitä olemme yhtä mieltä. Pikku morsian, pidä kiinni hänestä paremmin! Ja sitten paroni nauraen poistui. Alhaalla salin läpi kulkiessaan hän ei enää nauranut, vaan muoto kävi totiseksi ja syvä ryppy ilmestyi silmien väliin. Hän seisahtui hetkeksi pitkän seinän luo, jota koristi kaksi taulua, "meren lapset" ja "lammen lapset". Hän katsoi ja katsoi, mutta ainoastaan toista niistä. Sitten hän huokasi hyvin syvään ja astui hitaasti pois huoneeseensa, missä suurella pöydällä oli hujan hajan papereita ja purjehduspaviljongin piirustuksia. Hän silmäili niitä hajamielisenä, työnsi ne syrjään ja huokasi jälleen. Mailis saattoi innolla tehdä työtä — aiheen tähden — mutta hän…

Mailis maalasi jälleen kaksoistaulua. Se oli vasta niin alussa, että siitä ei saanut mitään selvää. Sentähden Sirkku otti käteensä luonnoskirjan, alkaen sitä selailla.

— Aarre ja vain Aarre, hän sanoi osaksi hiukan nyrpeänä, osaksi leikillään. — Miksi täti ei ole piirtänyt Valiota myös? Eikö hän tule kumpaankaan kuvaan?

— Onko se ikävää? Sinullahan on elävä kuva, ja se on paljon parempi.

— Täti, sanoi Sirkku epäröiden, — pidätkö Valiosta ihan niin paljon kuin Aarteesta? Minun mielestäni sinä aina olet hellinyt Aarretta enemmän, vaikka Valio on kymmenen vertaa herttaisempi ja hienompi.

Mailisin silmiin kyynelet kihosivat. Hän vastasi hiljaa: — Vapahtajamme sanoi: kenellä teistä on sata lammasta ja hän yhden niistä kadottaa, eikö hän jätä yhdeksänkymmentä yhdeksän korpeen ja etsi eksynyttä, kunnes hän sen löytää? Sirkku, ymmärrätkö, että sellainen on äidinkin sydän?

— Anteeksi, täti rakas, että pahoitin sinua! huudahti Sirkku katuvaisena. — Minä ymmärrän jotakin siitä, ellen täysin käsitäkään. Sinä pelkäsit jo kauan, että Aarre kerran lähtisi, eikö niin, täti? Kuinka kummallista sentään! Minä katselen tätä luonnosta, jossa hän on työntänyt venheen teloilta ja seisoo sen vieressä, katse täynnä syvintä ikävöimistä. Niin voi katsoa ainoastaan sitä, jota rakastaa yli kaiken. Sinä tiesit jo monta vuotta, että hän siten rakasti merta — etkö tietänyt? Niin, nyt minä ymmärrän sen… Tämähän on oma kuvasi — sinä istut portailla mustiin puettuna ja käännät kasvosi pois, pyyhkien kyyneleitä… Kuinka kaunis siitä mahtanee tulla! Mutta mitä taulun toiseen osaan on aiottu? Tämäkö? Ei, sehän on eri luonnos samasta aiheesta. Entä tämä? Niin, niin, se on oikea täydennys. Oi täti, jospa hän tulisi pian ja kuivaisi kaikki kyyneleet silmistäsi!

Nyt ne kirkkaina kiilsivät kumpaisenkin silmissä, myöskin Sirkun. Hän katseli piirrosta, joka kuvasi Aarteen kotiintuloa. Äiti seisoi verannan kaiteen luona ojentaen käsivartensa syleilyyn, ja portaita ylös riensi merimiespukuun puettu nuorukainen, valmiina seuraavassa tuokiossa heittäytymään hänen helmaansa. Siinä aivan kuin odotti jatkoa, odotti näkevänsä hänet lepäämässä äidin rintaa vasten, autuaan riemun kirkastaessa heitä molempia.

Sitä katsellessaan Sirkku unohti mielipahansa siitä, ettei kirjassa ollut Valion kuvaa. Mutta samassa hän huudahti ilosta, sillä elävän Valion ääni kuului porraskäytävästä. Samassa jo ovi aukeni.

— Vihdoinkin, vihdoinkin! ilakoi Sirkku. — Et usko, kuinka me jo olemme ehtineet kaivata! Nyt en sinua enää laskekaan, vaikka kuka pyytäisi ensi pyhäksi.

— Minä luulen, että he jo saivatkin minusta tarpeeksensa, sanoi Valio. Hän hymyili, vastatessaan hellästi Sirkun tervehdykseen, mutta siinä hymyssä oli jotakin väsynyttä ja alakuloista.

— Sinä et näytä reippaalta, Valio, sanoi Mailis tutkivasti. — Ehkä olet pitkästä purjehduksesta väsynyt?

— Olivatkohan he taas tyhmiä? huudahti Sirkku kiivaasti. — Kerro pian, minä en saa mitään rauhaa. Puhuithan sinä hyvin? Kävihän kaikki onnellisesti, eikö käynyt?

— Ei minusta ole kansanpuhujaksi, sanoi Valio surullisesti.

Mailis oli laskenut siveltimen syrjään, pyyhkinyt kätensä ja riisunut suuren esiliinansa. Aliisa neitsyt tuli ilmoittamaan, että kahvi oli pöydällä, mutta paroni oli mennyt ulos.

— Tulkaa, lapset, me odotamme häntä ruokasalissa, ja sinä kerrot matkastasi, Valio, siellä kodikkaassa sopessamme…

He asettuivat kiinteille, kuosikkaille penkeille ikkunakomeroon, joka oli kaikkien perheenjäsenten lempipaikka. Valio huokasi: Äiti rakas, Sirkku pieni — mitähän he hyötyivät hänen kertomuksestaan?

— Niin, minä saavuin perille ja menin suoraan juhlapaikkaan. Ensin puhui vanha rovasti. Lämpöä ja vakavuutta siinä oli kyllä, mutta tiedättehän, ettei hänellä ole suuria lahjoja. Hartaasti kansa kuitenkin kuunteli, ja se rohkaisi minua. Varmuuden vuoksi minun ehkä olisi pitänyt kirjoittaa puheeni, mutta enhän ole sitä Helsingissäkään koskaan tehnyt. Astuin lavalle, etsin kauneimmat sanat muististani… Näin lasten liikkuvan levottomina paikoillaan, muutamat nuorista nousivat lähtemään, ja aivan edessä eräs vaimo torkkui…

— Hävyttömät! suututteli Sirkku.

— Älä sano niin. Rovasti oli puhunut hyvin pitkään, pienessä koulusalissa ilma kävi tukalaksi, he olivat väsyksissä, se on luonnollista. En minä ketään moiti, mutta mieleni kumminkin masentui ja intoni laimeni, sillä olin toivonut ja odottanut, että puheeni heitä kiinnostaisi. En osannut enää pitää säikeitä koossa, hämmennyin ja tempasin täytteeksi, mitä sillä hetkellä keksin. Sen olisi pitänyt tulla sydämestä, mutta sydämeni tuntui aivan tyhjältä ja sanat helisevältä vaskelta ja kiliseviltä kulkusilta. Kun olin lopettanut, oli minulla se tunne, että yritykseni oli mennyt kokonaan hukkaan: ainoastaan toinen puoli väestä oli kuunnellut, ja ne, jotka kuuntelivat, eivät siitä mitään hyötyneet.

— Sitä ei voi tietää, lohdutteli Mailis. — Kun hyvää tahdoit, siunaa Jumala sen varmaan ja antaa jonkun siemenen itää. Ehkä myöskin nöyryytys oli sinulle itsellesi opiksi.

— Oli kyllä, sanoi Valio vakavasti. — Minä opin sen, etten ole luotu tällaiseen tehtävään. En sovi puhumaan kansalle, sillä siinä on välillä juopa, jonka yli en pääse hartaimmalla tahdollanikaan. Se on yksi asia. Toinen on se, etten itse omista sitä, mitä minun pitäisi muille antaa. Äiti, älä tule murheelliseksi, minä en voi siihen mitään… mutta minun on mahdoton tulla papiksi!

— Aina se ajatus onkin vaivannut sinua, sanoi Sirkku.

Mailis oli ensin ääneti. Sitten hän kysyi, kiinnittäen syvän katseen Valioon:

— Miksi siis olet sitä aikonut tähänkään asti?

— Tiesinkö sen? Sinua, äiti, minä lapsesta asti olen rakastanut ja ihaillut yli kaiken, vielä enemmän kuin isääkin, vaikka paljon ihailen häntä myös. Minusta sinä olet pappi ja taiteilija yhtaikaa… Sirkku nauraa — mutta se on totta. Kun ajattelin elämäntehtävääni, oli aina mielessäni, että tahdoin pyrkiä äidin kaltaiseksi, ja silloin silmäini eteen kuvastui ainoastaan nämä kaksi uraa. Toinen tai toinen. Minä luulen, että olisin voinut piirtää ja maalata, jos olisin täydellä innolla ja luottamuksella ryhtynyt siihen, mutta en uskaltanut. Täytyy omistaa uskoa ja rakkautta, voidakseen jotakin. Silloin ajattelin, että helpommin kykenisin sanoissa tuomaan ilmi sydämeni kaiken kauneuskaipuun…

— Sinunhan olisi pitänyt ruveta runoilijaksi! huudahti Sirkku.

— Jospa olisinkin saanut! Mutta siihen ei voi ruveta, sen täytyy pulpahtaa esille. Ajatella minä voin, puhua minä voin, ja siksi uneksuin, että kokoaisin sieluni täyteen viisautta ja kauneutta ja toisin sen ilmi ihmisille.

Mailis kuunteli keskeyttämättä, mutta Sirkku huomautti jälleen: — Minä en ymmärrä, miten sen johdosta toivoit papiksi. Sinusta olisi tullut esteetikko.

— Kenties… Mutta syvimmällä sydämessäni asui kaunis ja pyhä kuva, jonka täydellisyyttä ikävöin. Sinä Sirkku, joka rakastat kauneutta myöskin — etkö koskaan ole tuntenut sitä ikävää? En tehnyt sitä itselleni täysin selväksi, vaikka valitsinkin urani, sillä niinä olin sellainen kuin äiti sanoi: uneksija, joka ei ole taistellut… Sinä iltana, jona siitä puhuimme lammen rannalla, heräsi jotakin minussa. Silloin annettiin taistelun merkki.

— Ja nytkö jo tahtoisit heittää sen kesken? kysyi Mailis hiljaa.

— En milloinkaan, sillä sydämeni nääntyy janosta ja ikävöimisestä… Mutta voinko antaa valmista muille, kun itselläni ei ole muuta kuin kaipaus?

— Siinä olikin vika, että koetit antaa valmista. Sinä olisit rakkaudessa antanut kaipauksesi!

Valio viipyi vaiti, syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:

— Kun puhuin edellisellä kerralla, annoin sellaista, mitä omistin. Silloin en lentänyt korkeammalle kuin siipeni kannattivat, mutta niin korkealle lensin, etten tavannut kuulijaini sydämiä.

— Sentähden, ettet tuntenut etkä ymmärtänyt kuulijoitasi.

— Siinäpä se on! Olen koettanut, mutta en kykene.

— Olet koettanut velvollisuudentunnosta, vaan et rakkaudesta.

Taas Valio jäi vaiti. Mutta Sirkku kysyi: — Voiko rakkauttakin oppia?

— Sen täytyy herätä pyhästä kipinästä, mutta me voimme lietsoa tulta.

— Sitä kipinää ei kukaan ole antanut minulle milloinkaan, sanoi Sirkku surullisesti. — Kentiesi sinulle, Valio. Tädillä on niin kauniita ajatuksia, ne sytyttävät.

— En tiedä, lausui Valio tavallista kiihkeämmin. — Minusta tuntuu kuin olisin puoli-ihminen tai kaksoisihminen; ainakaan en ole mitään selvää ja eheätä. Minussa on jotakin joka sytyttää ja jotakin joka sammuttaa.

Mailis huokasi syvään, syvään. Hänen katseensa kiintyi Einariin, joka juuri silloin astui sisälle. He olivat kaikki ääneti. Paroni katsoi kummastuneena ympärilleen, oudoksuen moista juhlallisuutta, ja nauraen hän sen keskeytti:

— No tehän olette niinkuin kirkossa. Hyvää huomenta, Valio! Katsoppas, Sirkku, tässä sinun kaivattusi nyt on eheänä, mutta iloiselta hän ei näytä, etkä sinäkään, vaikka kahvi-Kaisakin pöydällä odottaa — sinun ystäväsi, pikku Sirkku. Joko akat taas tahtovat viedä Valion ompeluseuraan?

Valio sävähti, niinkuin jokin olisi koskenut, ja ensi kerran Sirkku ei voinut hymyillä, kun paroni laski leikkiä.

— Setä, niinhän sinä puhut minulle kuin lapselle. Olenko minä niin tyhmä?

— Oho? sanoi paroni kummastuksissaan. — Mikä sinun on ja teidän kaikkien?

— Me keskustelimme vakavista asioista, sanoi Mailis, siirtyen pöydän ääreen. Hänen kätensä värisi, hän ojensi kahvikannun Sirkulle, joka ryhtyi emännöimään.

Paronikin kävi heti hyvin vakavaksi. — Aarteestako?

Valio pudisti päätään.

— Kyllä minä olen häntä paljon ajatellut, vaikka en usein puhu hänestä. On ihmeellistä, kuinka vieraat me olimme toisillemme. Sekin on suuri suru, joka sydäntäni painaa.

— Te olette niin eriluonteiset, sanoi paroni. — Sinä olet perinyt enemmän äidiltäsi, Aarre minulta.

— Eipä, päinvastoin, arveli Sirkku.

— Kuinka niin? Aarrehan on reipas ja iloinen niinkuin minä, ja Valio — kuuleppas, nyt sanon hänestä jotakin kaunista! — niin, hän on runollinen, miettiväinen, syvämielinen… Keltä se lienee perintöä? Ei minulta.

— Mutta Valio on ylimys, selitti Sirkku. — Me puhelimme siitä juuri. Hän tahtoisi mielellänsä rakastaa kansaa, mutta se on hänelle vaikeata niinkuin minullekin. Nyt minä käsitän syyn.

— Ja minäkin, sanoi Valio äänellä, joka sointui syvästi surulliselta. He nousivat pöydästä, ja Valio heti poistui Sirkun seuraamana.

Mailis ja Einar jäivät kahden. Einar tunsi vakavaa painoa ilmassa, ja Mailis seisoi katsellen ulos ikkunasta, taistellen sydämessään, peläten ja halaten tilinteon hetkeä. Niin, sen täytyi tulla — lasten tähden. Hän kääntyi hitaasti, lausuen hellimmällä äänellänsä, jossa kärsimys värähteli:

— Sopusointu ja epäsoinnut — sano, kuinka ne voivat yhtaikaa olla olemassa? Sinä et ollut täällä, kun Valio murehtien valitti, että hänessä kaksi maailmankäsitystä taistelee eikä hän löydä eheyttä. Miten on Aarteemme laita? Purjehtisiko hän nyt vieraita vesiä, jos ristiriidat eivät olisi häntä ajaneet? Ne vastakkaiset voimat eivät ole hyvä ja paha, sillä sellainen taistelu käydään joka sydämessä. Tämä on jotakin toista.

— Niin, sanoi Einar äkkiä ja päättäväisesti, — luuletko, etten ole alkanut sitä aavistaa? Minä tahdon säästää sinut sanomasta, mitkä voimat heissä taistelevat: sinä ja minä!

Mailis hämmästyi. Sitten mielenliikutus ankarana hänet valtasi, ja kietoen kätensä Einarin kaulan ympäri hän purskahti itkemään.

— Ja kuitenkin me rakastamme toisiamme niin paljon! Einar, Einar, mitä tästä on tuleva?

— Mitä tulee köydestä, jota kaksi tempoo eri suuntaan? Toinen tai toinen voittaa, vetäen sen puoleensa.

— Tai köysi katkeaa… Einar, voitko sen sallia?

— Enkö minä saattaisi kysyä samaa? Sinä vieno Mailis, joka kuitenkin olet niin itsenäinen — tahtoisitko, ettei miehesi olisi mikään luonne, että hän olisi — nolla vain?

Mailis ei ehtinyt vastata, kuului koputus ja Aliisa neitsyt toi sähkösanoman. — Kaksi miestä tuli veneellä manterelta, hän kertoi. — He ovat soutaneet niin, että huohottavat väsymyksestä.

Paroni kalpeni. Sitten veri palasi hänen kasvoihinsa, jotta posket polttivat kuin tulessa. Hän viittasi Aliisaa poistumaan:

— Mene, anna heille ryyppy tai muuta, kunnes saavat maksunsa — no, joudu nyt!

— Aseta kahvia heille, huusi Mailis hänen jälkeensä. Itse hän ei ymmärtänyt, kuinka sai sanotuksi sellaista jokapäiväistä. Hän vapisi niin, ettei hän olisi voinut avata sähkösanomaa, mutta sen tekikin Einar kuumeisena, hätäisenä.

"New-Castle, England. 'Pilvi' saapunut. Von Stern ei mukana. Ilmoitetaan lähteneen Kööpenhaminasta Austraaliaan."

He katsoivat toisiinsa tyrmistyneinä, aivan kuin ukonnuoli olisi heihin sattunut. Tuntui mahdottomalta käsittää, että kaikki toivo nyt oli turha, että he täydellä todella, auttamattomasti olivat Aarteen kadottaneet. "Köysi katkeaa"…

Tavallisesti Mailis ei rukoillut miehensä läsnäollessa, sillä hän tunsi sen Einaria vaivaavan. Nyt hän ei mitään kysynyt eikä ajatellut. Hän vaipui vasten ikkunapenkin kulmaa ja peitti kasvonsa patjaan, huoahtaen tuskassa kerran toisensa perästä:

— Herra, auta minua, vahvista minua! Minun uskoni horjuu, minä en jaksa luottaa…

Einar kumartui hänen ylitsensä: — Nouse, Mailis, nouse! Ja kun Mailis ei liikahtanut, hän sanoi syvästi surullisella äänellä: — Sinäkin olet epätoivoinen, vaikka hän kirjoitti muistavansa sinun laulujasi ja rakastavansa sinua niin paljon… Minulle ei ollut riviäkään…

Silloin Mailis kuin havahtuen kohosi pystyyn. — Anna anteeksi, Einar, rakas Einar! Niin, minä olen häpeällisen heikko, ja itsekkäästi tunsin vain oman tuskani. Ah, mikä vaara onkaan, ettei lapsi tule äidin epäjumalaksi… Mutta Jumala tietää sen… että voisin kestää eroa… voisin antaa hänet poiskin, Isän syliin — mutta en synnin valtaan!

Sitten valoisampi ajatus välähti hänen murheensa pimeydessä:

— Einar, tämä suru yhdistää meidät. Minkätähden pyrintöjen yhtyminen tekisi toisen meistä tyhjäksi, niinkuin sinä sanoit? Ei, vaan me ponnistamme täysin voimin, mutta samaan suuntaan, sillä kumpikin pyydämme nyt yhtä vain: tuhlaajapoikamme löytämistä ja palauttamista, olkoon hintana mikä uhraus hyvänsä. Minä tunnen, että jaksan uskoa jälleen. Kyllä hän palaa, sillä rakastava Isä kuitenkin kaikkea johtaa, eikä rukousten lapsi voi joutua hukkaan!

— Rukousten lapsi! toisti Einar synkästi. — Jos löytyy Jumala, joka rukouksia kuulee, tahtoisin minäkin häneltä pyytää poikaani. Kulkekoon hän missä tahansa, sinun hän on aina — mutta minä, joka sentään rakastin häntä myös, oi niin paljon ettei hän sitä aavistanut, minä saatoin hänet vihaamaan itseäni…

— Sydäntä särkee, kun sinä puhut noin! Mailisin silmissä oli kyyneleitä. — Hän on sinua rakastava, jokainen salpa on aukeava väliltänne, sillä kun hän tulee, olet oppinut häntä ymmärtämään.

Hetkeksi Einarin ääneen tuli katkera ivallinen väre, hänen lausuessaan: — Ja jospa olisin "ymmärtänyt" häntä alusta alkaen, jos kaikki olisi käynyt sinun ohjelmasi mukaan — olisiko se ollut onneksi? Hän olisi saanut meidän piikamme sivistymättömän tytön vaimokseen — tai ehkäpä ei olisi saanut häntä sittenkään!

— Ei niin, vaan "piian tyttö" olisi kasvatettu poikamme arvoiseksi sivistykseltäänkin, niinkuin hän on sydämeltään. Ellei Aarteen toivo silloin olisi toteutunut, olisi hän kestänyt sen kuin mies. Hän olisi lähtenyt merelle, sillä sinne hän aina on ikävöinyt; mutta me olisimme valmistaneet hänen matkansa ja tasoittaneet hänen tiensä, niinkuin aioimme nytkin, ja yhteinen siunauksemme olisi häntä saattanut.

Einar pudisti päätänsä. — Olkoon miten tahansa, se on korjaamatonta.

— Niin, kuiskasi Mailis. — Ei siis puhuta siitä. Tehkäämme nyt mitä voimme, saattakaamme häntä siunauksillamme ja rukouksillamme siellä missä hän kaukana purjehtii! Einar…

— Siis sinä voitat köyden omalle puolellesi, hän sanoi kääntyen pois. Hänen äänensä värisi, hän tunsi uljuutensa pettävän.

— Ei, Einar, vaan sinä tulet minun avukseni. Oi Jumalalle kiitos, silloin me vedämme hänet luoksemme, sillä yhdistetyissä käsissä on voimaa!

"Yhdistetyissä käsissä on voimaa!" Melkein samat sanat oli Valio sanonut Sirkulle, sillä hekin tekivät tiliä.

— On raskasta, kun silmät aukenevat ymmärtämään sellaista, mikä minulle selvisi äsken. Sen täytyy tulla opiksi. Jos minä nyt en tinkisikään päämäärästäni, jos olisin rohkea ja pyrkisin siihen, mihin ensimmäinen ihanteeni viittasi, sano, Sirkku, pyrkisitkö mukana?

— Kaikkialle, mihin sinäkin!

— Käsitätkö todella, mitä lupaat? Entä jos se tulisi liian raskaaksi sinulle? Sirkku, me olemme yhdessä uneksineet monta vuotta; onko aivan varma, että jaksamme myöskin taistella tasarinnoin?

Sirkku alkoi nyyhkyttää.

— Mitä sinä tarkoitat, Valio? Etkö sinä rakastakaan minua?

— Voi, älä ymmärrä väärin. Minä muistan mitä äiti kerran sanoi: että sinä olet perhonen ja voisit paleltua. Kuinka paljon olen elänyt lyhyessä ajassa! Juuri siksi että sinua rakastan, minä pelkään…

Silloin Sirkku nosti päätänsä.

— Mutta minä en! Jos sinä vaan rakastat minua, en palellu. Olen minäkin jotakin ajatellut sen illan jälkeen, vaikka minun on vaikea puhua siitä. En sanoisi kellekään muulle kuin sinulle ja ehkä tädille… Eikö se ole katkeraa: minä en enää iloisesti palaa omaan kotiini! Kun täti ensin puhui elämän vakavuudesta, oli se minusta uutta ja pelottavaa, mutta nyt minua enemmän pelottaa, että kaikki entinen alkaisi uudestaan — tyhjäntoimittaminen ja ainaiset huvitukset. Voi Valio, ei minusta ole niinkään hauskaa olla aina vain lapsi tai perhonen. En tahdo pysyä sellaisena.

Valion silmät loistivat. — Oma Sirkkuni, kuinka sinä teet minut onnelliseksi!

— Sinä olet niin hyvä, sinä koetat ymmärtää minua. Enhän minä ole sinnepäinkään kuin pitäisi, mutta te nostatte minua ylöspäin. Kysyit äsken, enkö ole koskaan kaihonnut… En tiedä, tuskin lienen; tyhjyyttä olen kyllä tuntenut joskus — mutta sinulta ja tädiltä olen nyt vasta oppinut ajattelemaan ja pyrkimään.

— Niinpä me pyrimme iloisesti yhdessä, ja silloin ei ole hätää. Kiitos, Sirkku! Nyt minä uskallan toivoa, että Jumala antaa minulle vielä varmuuden tehtävästänikin, ja mieleni saa rauhan.

Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun Mailis tuli kertomaan saapuneesta sähkösanomasta. Hän oli nyt jo tyyni, mutta Valio käsitti, että hän kärsi sanomattomasti. Sirkku muisti kaunista taulunluonnosta. Eikö se toteutuisikaan Aarteelle ja hänen äidillensä? Hän kiersi kätensä Mailisin ympärille ja itki kuin omaa suruansa. Valio näki ikkunasta, miten aallot vyöryivät ulos, kauas ulapalle, ja hän ajatteli syvällä murheella "pikku veljeä". Kuinka vähäiseksi hyödyksi hän koskaan oli Aarteelle ollut! Ja nyt ei sitä enää voinut korjata, ehkei milloinkaan…

* * * * *

Sitten tuli muuton aika. Paronin perhe siirtyi Helsinkiin, kun syystuulet rajusti puhalsivat Valkaman ympärillä, ja Sirkku matkusti kotiinsa lujin päätöksin, että hän nyt alkaisi opetella keittämään ja ompelemaan. Aarteesta ei kuulunut mitään, kunnes eräänä sateisena lokakuun päivänä läpimärkä, ryvettynyt vieras nuorukainen ilmaantui paronin keittiöön pyytäen tavata herrasväkeä. Keittäjätär tiuskasi hänelle ja käski pois, mutta hän seisoi yhä ovensuussa suorana ja hätääntymättä, sanoen että paronitar varmaan tahtoi ottaa vastaan Aarre herran terveiset. Silloin tuli esille Aliisa neitsyt, tunsi miehen ja huudahti hämmästyneenä: — Itärannan Viljo!

Nyt ei enää katsottu hänen huonoa asuansa. Sana vietiin sisälle, Mailis syöksyi keittiöön, ja Viljon estelyistä huolimatta hän vei hänet kauniiseen, sähkövalossa loistavaan ruokasaliin, jonne jo Valiokin oli ehtinyt. Kohta tuli paroni ja puristi Viljon kättä kuin rakkaan vieraan. Kaikki oli niin ihmeellistä, että reipas meripoika joutui aivan hämilleen, katseli saappaittensa jälkiä eikä saanut sanaa suustansa. Mutta hänen ei tarvinnutkaan alkaa, sillä kysymyksiä sateli, ja vähitellen ystävällisyys ja merimuistot sulattivat roudan.

Kun hän pääsi kertomisen vauhtiin, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ja kuulijat tuskin tohtivat hengähtää. Sitten mielenliikutus valtasi heidät; Mailis itki, Valiokin pyyhki kyyneleitä, ja paroni nojasi otsaansa kättä vasten. Rakas Aarre, heidän lemmittynsä, kuinka hän oli kärsinyt! He vapisivat vaaroja, joissa hän oli ollut, he kauhistuivat merimiesten kiusauksia ja avuttomuutta ihmispetojen luolissa, he kuulivat viattoman lankeemuksesta, mutta he iloitsivat siitä, että ihan kuitenkin oli sama kuin ennen, heidän puhdas Aarteensa. Itseänsä Viljo ei paljon maininnut; hän vain yksinkertaisesti sanoi löytäneensä Aarteen ja vaihtaneensa paikkaa hänen kanssansa.

— Kaikille hän käski sanoa terveisiä, lopetti Viljo kertomuksensa. Silloin vierähti kauan pidätetty kyynel paroninkin poskelle. Mailis tahtoi kiittää Viljoa, mutta ei voinut liikutukseltansa. Valio teki sen hänen sijastansa, niin sydämellisesti kuin veljelle. Hänelle ei johtunut mieleenkään, että Viljo oli yksi "kansasta", jota oli vaikea lähestyä.

Sitten Viljo nousi lähteäkseen.

— Ei, ei, illallinen ehtii kohta, ja yösijasta me myöskin pidämme huolen.

Mutta hän ei jäänyt. Läpi yön hän tahtoi matkustaa, sillä kotiin oli kiire. Paroni tarjosi hänelle rahaa; hän kiitti, vaan ei ottanut. — Enhän minä ole tehnyt mitään, josta pitäisi maksaa.

Hänen mentyänsä Valio sanoi vanhemmilleen: — Nyt tiedän, mihin tahtoisin elämäni käyttää. Suoritan tutkintoni, ja sitten, jos sallitte sen, lähden vieraisiin satamiin Aarretta etsimään. On niin kummallista nyt ajatella merimiehiä… Luulen, että voisin rakastaa heitä kaikkia, hyviä ja huonoja, sillä jokainen heistä on jonkun poika ja jonkun veli.

— Suuret päätökset vaativat kypsymistä, sanoi Einar.

— Minä siunaan sinua, jos lähdet, kuiskasi Mailis.

Einar huokasi. — Niin, en tahdo minäkään enää koskaan estää, jos lasteni sydän heitä vaatii johonkin…

Seuraavan illan hämärtyessä Viljo saapui kotirantaan. Siellä syntyi yhtä suuri hämmästys kuin von Sternin keittiössä. Lapset huusivat ja hyppelivät hänen ympärillään, Liinu uhosi ja päivitteli; mutta Janne oli juovuksissa, retkotti pitkällään vuoteella ja sopersi kerran toisensa perästä, että "mitäs täällä teet, olisit pysynyt siellä"…

Vielä samana iltana Viljo kävi Länsirannassa, mutta Laine oli poissa, ulkona merellä. Kalastajat olivat lähteneet kauas, niin että heitä odotettiin takaisin vasta lauantaina. Oli mahdotonta tietää tarkkaan, missä he liikkuivat; Viljon täytyi malttaa mielensä. Hän jäi istumaan Annin luo, tuli seuraavinakin päivinä ja kertoi kertomistaan. Anni ihmetteli, että merielämä lyhyessä ajassa oli muuttanut harvasanaisen Viljon puheliaaksi, katseli häntä tutkivasti ja näki ahvettuneitten, karkeitten poskien peittyvän ujolla punalla. Sitten Anni ei enää ihmetellyt eikä sanonut mitään. Hän päätti kuunnella tarkkaan, panna kaikki mieleensä ja kertoa Laineelle.

Kun kyläläiset lauantai-iltana kokoontuivat rantaan ottamaan vastaan kalastajia ja heidän saalistansa, oli Viljo kävellyt siellä jo toista tuntia. Mutta kun veneet ilmestyivät niemen takaa, ei hän voinutkaan jäädä siihen seisomaan, hiipi tyhjään kotitupaan ja istui ikkunan ääreen. Sydän löi lyömistään ja silmä tähysteli. Ne lähenevät, lähenevät yhä… Nyt! Tuossa hän hyppää veneestä… kuinka hän on punaposkinen ja notkea… hän hymyilee, tervehtii… onko hän koskaan ollut noin ihana? Mutta miksi hän äkkiä käy totiseksi, katsoo ympärilleen, vilkaisee nopeasti ylös Itärannan ikkunaan ja sitten taas poispäin, lähtien kiireesti rannalta? Onko Anni sanonut —?

Vasta aamulla he tapasivat toisensa ulkona rantakalliolla. Oli auringonpaisteinen sunnuntai, meri tyyni ja maa kuurassa. Kanervat kimaltelivat valkoisissa helmikoristeissa, ja punaiset puolat oli härmä sokeroinut. He kättelivät toisiansa kuin kaksi onnellista lasta. Kumpaisellakin oli sama tunne: kuinka me koskaan olemme voineet erota? Eikä kulunut puolta tuntia, ennenkuin he olivat sen sanoneet toisillensa, ja kun he puhuivat, puhui luontokin ympärillä.

Tuuli lehahti puuhun ja kuiskasi sille:

— Yli mustien merien retkeilin, läpi synkimmän syksysäänkin; nyt paistaa aurinko vihdoinkin, ja luoksesi rauhaan jäänkin.

Puu humisi vastaan:

— Minä tunnen tuttuni entisen, muut muistot huuruna haipuu; kotituulen laulua kuunnellen on täyttynyt koivun kaipuu.

Pienet laineet liplattelivat, vaipuen kallion juurelle kanervikkoon:

— Pois toistemme tieltä kilvaten me riensimme tyhjän vuoksi; tien päätämme hellästi yhtyen saman rantakallion luoksi!

Mutta kun nuoret onnelliset katsoivat ulos merelle, joka niin aavana ja auringonpaisteisena levisi heidän eteensä, muistivat he kumpikin häntä, joka purjehti etäisillä vesillä ja varmaan ajatuksineen seurasi heitä. Laine tuli surulliseksi ja kysyi Viljolta:

— Mitä luulet sen vaikuttavan häneen, kun hän saa tiedon?

Yhtä surullisesti Viljo vastasi: — Erotessamme hän sanoi: "Pelkään, että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun."

— Niinkö hän sanoi? Ja minä joka lupasin hänen äidillensä, että rukoilen hänen puolestaan, että teen mitä voin hänen hyväksensä… Olihan hän minun ystäväni.

— Minäkin olen hänen ystävänsä.

He eivät pitkään hetkeen puhuneet mitään enää. Alakuloisuuden varjo laski heidän ylitsensä, raskas tunto siitä, että heidän onnensa oli kolmannen sydänsuru.

— Viljo, sanoi Laine vihdoin, ja hänen silmänsä näyttivät niin suurilta ja posket kalpeilta, — luotatko minuun täydellisesti? Pidätkö minusta aina, etkö epäile ja hylkää minua, vaikka en tahtoisi vielä pian mennä naimisiin?

— Miksi et tahtoisi? Aarteenko tähden?

— Voisitko sinä… nyt kun hän on poissa, yksin suurten viettelysten keskellä, joista sinä äidille kerroit? Jos hän sortuisi meidän tähtemme…

— Aina hän tulee minun tielleni! huudahti Viljo kiivaasti. — Minua kiusataan viimeiseen asti, ja lopultakin ehkä sinut kadotan, vaikka jo ihan pitelin kiinni ja luulin omakseni. Se on liikaa, on tottakin!

— Nyt sinä jo suutut minuun, sanoi Laine hiljaa.

— Enhän minä sinuun suutu, virkkoi Viljo lauhkeammin. — Tiedänhän minä, että sinä olet oikeassa, ja itse ajattelin samaa asiaa. Mutta minkätähden juuri minun aina pitää kärsiä ja kieltää itseäni? Entä jos minäkin kerran sanoisin, etten kestä?

— Epäiletkö siis kuitenkin, etten pysy uskollisena? Laine tuli yhä surullisemmaksi. — Niin, se on minun rangaistukseni. Mutta jos lupaan, jos vakuutan… Ellet luota minuun nyt, luottaisitko vastakaan? Silloin emme koskaan ole onnellisia.

— Luotanhan minä… Älä vain rupea itkemään! Kauanko minun nyt sitten täytyisi olla ilman sinua? Ehkä harmaapääksi asti?

— Oi, Viljo, olenhan minä nytkin sinun!

Hän oli liikuttavan suloinen, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viattomat, kun hän ne loi Viljoon. Ei milloinkaan Viljo ollut tuntenut itseään sellaiseksi kömpelöksi karhuksi kuin sillä hetkellä. Hänen olisi tehnyt mieli sulkea tyttö syliinsä, mutta hän ei osannut koskettaa hänen sormenpäätänsäkään. Silloin Laine itse tarttui Viljon käteen ja kuiskasi ujosti:

— Minä luulen, että meidän ei tarvitsekaan kovin kauan odottaa… ja nythän minä vielä olisinkin liian nuori. Me rukoilemme hartaasti, että Jumala antaisi Aarteen pian palata hyvänä ja voimakkaana. Sitten perustaisimme oman kodin, kun hän on turvassa ja voi sen kestää!

IX

Meri, sinä ikinuori, ihanainen! Et väsy ja vanhene konsanaan, et voivu ja lannistu voitteloissa, ei himmene heleä hymysi, ei selviä syvyytesi arvoitus. Riehua, kuohua ja jälleen tyyntä; suurta ikävöimistä ja suuria unelmia… Rajaton pyrkimys ja rajaton rauha — siinäkö ikinuoruutesi lähde?

Kolme vuotta oli kulunut — Einarille ja Mailisille kolme pitkän odotuksen vuotta. Lyhyessä ajassa Einarin mustat hiukset olivat harmenneet ja Mailisin poskilta kukoistus kadonnut. Mailis oli ennustanut oikein; suru oli heidät yhdistänyt sisäisesti, sillä Einar oli murheen ja nöyryytyksen ahjossa, tuskaisten taistelujen helteessä, taipunut niitä lähteitä lähemmä, joista Mailis ammensi rauhaa. Mutta siitä huolimatta lepäsi yhä kuin suruharso yli kevään loistossa helottavan Valkaman. Aarre oli vielä poissa, missä — ei kenkään tietänyt.

Kolme odotuksen vuotta myöskin Viljolle ja Laineelle. Itärannasta oli isäntä kuollut, suistunut kerran humalapäissään lahdella syyshyhmään. Liinu oli huono ja kivulloinen, joten Viljo nyt sai raataa joukon elättäjänä. Kyllä Kolu ja Iisakki olivat merillä, Taavetti ja Ulla palveluksessa, mutta riitti vielä kotiinkin parvi pieniä, jotka pyysivät kalaa ja leipää. Kuinka hän olisikaan voinut tarjota kotia Laineelle? Ei, vaikka Aarrekin olisi palannut, hän, jota kesä kesältä turhaan odotettiin. Viljo oli näennäisesti tyven ja tasainen, mutta raskas pilvi lepäsi usein hänen otsallansa. Laine huolestui ja sanoi hänelle: — Vielä vuosi! Minäkin lähden työansiolle. Aarre on viipynyt kylliksi kauan, minä uskon, että hän on unohtanut. Nyt me vain hankimme vähän rahaa aluksi, ja vanhemmiltani minä saan hyvät myötäjäiset. Älä sure, kyllä sinun pikku siskosi kasvavat pian, ja siihen asti me yhdessä jaksamme pitää heistä huolta.

Laine piti sanansa ja meni Valiolle ja Sirkulle palvelukseen.

He olivat olleet jo vuoden naimisissa; olipa heillä ilonansa pieni pulska Einokin, isoisän suomalainen kaima, joka tarvitsi Lainetta, kun Sirkun hennot käsivarret väsyivät. Sirkku oli jäänyt orvoksi ja ollut aivan yksin ja turvatonna. Silloin he perustivat kodin, vaikka Valiolla vielä oli viimeiset tutkinnot suorittamatta. Heidän toimeentulonsa oli kyllä alusta aikain taattu, sillä Sirkku sai rikkaan perinnön, ja Valionkin vanhemmat varustivat poikansa mitä parhaiten. Sentähden Valion ei tarvinnut valmistuttuansakaan heti ajatella virkaa. Hän siirsi papiksivihkimisensä, osittain koska hän sitä edelleenkin arkaili, osittain ollaksensa vapaa matkustamaan mihin tie johti. Isän ja äidin äänetön, hillitty suru kalvoi ja rasitti häntä oman kaipauksen ohessa; hän tahtoi rientää Aarretta etsimään tai ainakin tutustumaan työhön merimiesten hyväksi — nyt vihdoinkin. Sirkku luonnollisesti halusi seurata Valiota, ja niin he lähtivät, pieni Einokin mukana ja Laine hänen hoitajanansa. — Älä ikävöi, kirjoitti Laine Helsingistä Viljolle. — Kun palaan, vietämme häämme.

* * * * *

He matkustivat laivalla Hampuriin ja pysähtyivät sinne. Kuinka suuria laivoja! Mikä pauhu ja ihmisvilinä! Kannatti jäädä muutamaksi päiväksi tätä katselemaan ja samalla näkemään skandinaavilaisten merimieslähetystä. Suomalaisia ei ollut Hampurissa vielä siihen aikaan. — Täältä heidän oli määrä matkustaa Englantiin ja toistaiseksi asettua Lontooseen.

Elben vesi velloi harmaanruskeana, ikävä tihrusade kostutti nokista satamasiltaa, koneet jyskyttivät raukeammin ja purjeet riippuivat lotkallaan. Oikea lokakuun tunnelma kesäkuussa.

— Ei auta, sanoi tanskalainen merimiespastori, nyökäten päätänsä Valiolle. — Tänään on lähdettävä etsimisretkelle, sillä illalla on jumalanpalvelus. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä heitä keskellä elämää, jota he viettävät.

Valio katsoi ikkunasta ulos sameaan ilmaan, katsoi sitten ympärilleen hauskassa huoneessa, jonka hän parhaasta hotellista oli vuokrannut, häpesi hetkellistä haluttomuuttaan ja riensi toisen huoneen ovelle, raottaen sitä hiukan. — Hyvästi, Sirkku, minä lähden pastorin kanssa. Hän puhui rakosesta, hiljaa pienokaisen tähden. Sirkku jo hymyillen heristikin sormeansa. Kahdessa hengessä oli poikaa uneen uuvutettu, eikä tahtonut onnistua, sillä hän oli pieni itsevaltias, joka vain halusi huutaa. Laine hyräili Sirkku pyysi, että hän laulaisi kovemmin, mutta Laine ujoksui vierasta pastoria. Nyt alkoi Einon konsertti jälleen. Sirkku näytti jo melkein epätoivoiselta, ja silloin Laine voittaen ujoutensa helkähti laulamaan. Ovi kävi, varmaankin oli viereinen huone jäänyt tyhjäksi.

Mutta ovessa kääntyikin merimiespastori, pysähtyi ja sanoi Valiolle: — Kuinka kirkas, heleä ääni! Minun meripoika raukkani ymmärtävät sävelten kieltä usein paremmin kuin sanoja. Rohkenisinko pyytää, että rouvanne illalla laulaisi heille jonkin laulun?

— Valitettavasti ei vaimoni ensinkään laula, enkä minäkään. Te kuulitte palvelustyttömme äänen.

— Todellako? Niin, Suomen kansahan on kuuluisa laulutaidostansa. Minua kuitenkin ihmetyttää… Onko hän aivan tavallinen oppiakäymätön palvelustyttö?

— Ei aivan. Hän on käynyt kansakoulun ja kansanopiston, hän on hienotunteinen ja kehittynyt, meidän lapsuudentoverimme, melkeinpä seuralaisemme nytkin. Niin, ei olisi mahdotonta antaa hänen laulaa… Mutta hän ei rohkene.

— Onko hän vakava mieleltään? Tahtoisiko hän kutsua merimiehiä Jeesuksen luo?

— Hän rukoilee lakkaamatta yhden puolesta, joka purjehtii tietämättömillä teillä, vastasi Valio punehtuen.

Pastori palasi takaisin.

— Kuulkaa, maisteri von Stern. Minun saamani jälkeen te puhutte tänä iltana ja hän laulaa. Satamassa on nykyään eräs suomalainenkin alus, ja ulkomaalaisissa palvelee usein suomalaisia miehiä. Me kutsumme nekin, ja kerran he saavat kuulla omaa äidinkieltänsä jälleen. Ei, ei vastustusta. Minä uskon, että Jumala on sen johtanut. Saanko puhutella tyttöä?

Laine tuli ujona ja suloisena. Hän hämmästyi, kun pastori Valion välityksellä esitti asiansa. — Minäkö? Vieraalle miesjoukolle? Mutta pastori kääntyi päättäväisenä Valion puoleen: — Sanokaa, että hän ajattelisi sitä yhtä, josta puhuitte, veljeä tai ystävää… Sanokaa, että hänen tulee laulaa ikäänkuin sen ystävän sydämeen, ikäänkuin rakkaimman pelastus riippuisi tästä laulusta…

Laine sävähti ja punastui, vielä enemmän kuin Valio äsken. Täynnä kysyvää ihmetystä hän loi silmänsä vieraaseen pastoriin, ja häntä kohtasi katse niin läpitunkeva ja velvoittava, että puna katosi ja hän kalpeni sen edessä. Hän ei uskaltanut kieltää, tuntui kuin korkeampi ääni olisi vaatinut häntä tottelemaan. Ei hän ehtinytkään paljon arvella, sillä samassa jo pastori kumarsi, lähtien ulos Valion seuraamana.

Sade oli kiihtynyt ja ilma oli käynyt entistä kolakammaksi. Ehdottomasti Valion mieleen johtui: kuinkahan kauan hän aikoo olla liikkeellä? He astuivat rantaa kohti, veden virtana valuessa. Raitiovaunut sulloutuivat väkeä täyteen, kävelijät kiirehtivät askeleitansa, mutta satamassa tehtiin työtä hidastamatta ja hätäilemättä, tasaisesti kuten aina. Täällä lastattiin, tuolla purettiin lastia. Miehet kantoivat laivasta lankkuja, pitkiä ja raskaita; joku hetkeksi pysähtyi, pidellen rintaansa, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo taas astui toisten jäljessä taakkoinensa. Sade valeli heitä, eivätkä he edes pyyhkineet pois kasvoihinsa räiskyviä pisaroita.

— Tunnetteko muodosta, että nämä ovat teidän kansalaisianne? kysyi pastori Valiolta. — Katsokaa tuota yhtä, joka näyttää heikolta ja väsyneeltä. Kun hän on laskenut lankkunsa paikoilleen, silloin on hyvä puhutella häntä ja kutsua kokoukseen. Kello seitsemän, jos hän ymmärtää tanskaa —; muuten kello kahdeksalta. Nyt — rientäkää!

Ja Valio kutsui sekä häntä että toisia. Nuorukaisen silmät loistivat, kun hän kiitti, ja useat muutkin lupasivat tulla; joku oli ääneti, mutta kaikki käyttäytyivät vakavasti.

— Nuo lienevät äskettäin purjehtineet kotirannasta, sanoi pastori. — Merellä ja vieraissa satamissa villiydytään.

Valio huokasi syvään, muistaen Aarretta. Sydämestään hän oli iloinen siitä, että oli edes koetteeksi lähtenyt etsimisretkellensä, niin toivoton kuin se oikeastaan olikin. Ehkäpä hän kuitenkin saattoi jotakuta hyödyttää. Häntä liikutti syvästi kiitos, jonka merimiesten silmät lausuivat vielä selvemmin kuin sanat, ennenkuin hän todellisuudessa oli mitään tehnyt heidän hyväksensä. Valio ei vielä koskaan ollut tuntenut sellaista palvelemisen ja antamisen halua kuin tällä hetkellä.

— Noilla laivoilla kävin jo eilen ja toissapäivänä, kertoi pastori, kun he jatkoivat kulkuansa toiseen suuntaan. — Tuo on Tanskasta. Minun täytyy kohta ehtiä konsulinvirastoon, jossa miesten palkat jaetaan. Silloin muistutan heille, että vanha äiti tai vaimo ja lapset ehkä kärsivät puutetta kotona… Olen saanut lähettää tuhansia kruunuja, jotka muuten olisivat soluneet runnarin taskuun.

— Runnarin? Nekö ovat kapakkain isäntiä?

— He ovat huonomaineisten majalain palveluksessa ja ansaitsevat tavallisesti kymmenkunnan markkaa jokaisesta meripojasta, jonka suostuttavat mukaansa. Mutta usein ovat isännätkin liikkeellä pauloja virittämässä. Siinä paha, missä puhutaan. Tässäpä joudumme taajimpaan tungokseen.

Suuri purjelaiva oli juuri saapunut, laskien aivan lähelle laituria. Valio tarkasteli uteliaasti sekä sitä että kirjavaa ihmisjoukkoa, joka rannalla parveili. Pastori puhutteli erästä viranomaista, kääntyen sitten Valion puoleen.

— Se on Karoliinien saarelta, purjehtii Espanjan lipun alla. Ei ole toivoa tavata sieltä pohjoismaalaisia. Näettekö noita ruskeita malaijeja, jotka kiinnittävät ketjuja paaluihin? Niin, täällä Hampurissa saa nähdä kaikkia rotuja ja kansoja. Vaan tuolla… onhan joukossa valkoihoisiakin. Tahtoisitteko odottaa hetken, minä kuitenkin ohimennen käyn kuulustamassa, olisiko siellä joku, joka minua ymmärtää.

Valio seisoi laiturilla eikä ajatellutkaan kastavaa rankkasadetta nyt enää. Hän katseli muita odottelijoita ja kuunteli puheen sorinaa. — Kirottu pappi! — hän kuuli yhden sanovan, — joka paikkaan hän ehtii. — Taitaa käydä sinunkin vieraanasi? kuului ivallinen ääni. — Hah hah haa, nauroi kolmas häijysti. — Minä en päästä kynnystä edemmäksi sellaisia mustatakkeja. Halolla päähän, jos koettaa! Mutta piru vieköön, kuinka kauan he noita ketjujansa kopeloivat!…

Valiota puistatti. Kauheata joukkoa nämä runnarit.

Samassa jo pastori palasi iloisena. — Löysinpä yhden! Hän tulee illalla. Niin se on, ei koskaan saa sivuuttaa mitään laivaa. Tein kysymykseni tanskankielellä, ja hän astui joukosta esiin. Hän katsoi minua omituisen tutkivasti… ihmeellistä, näytti kuin hän olisi minut tuntenut. Mutta minulla ei ollut aikaa kyselyihin, kello on jo paljon. Tulkaa, tuosta pääsemme sähkövaunuun. Kunhan en myöhästyisi konsulinvirastosta.

Heti raitiovaunuun päästyä Valio huolekkaana alkoi varoittaa toveriansa. — Kuulin rannalla raakoja, uhkaavia puheita. Eräs mies oli punapartainen ja rokonarpinen, hirveä näöltänsä. Karttakaa häntä, pastori! Hän sanoi lyövänsä puulla päähän, jos tulette lähelle.

— Sen kyllä uskon, hän on lyönytkin kerran, vastasi pastori reippaasti. — Tiedän kyllä, ketä tarkoitatte. Hänen boardinghuoneensa on Kastanienalleen varrella, niinkuin meidän lähetyksemme työpaikkakin. Oh, se on vähin paha, mitä hän voi tehdä. Mutta ajatelkaa merimies raukkoja! Niin kauan kuin ketjuja kiinnitetään, ei runnarien ole lupa astua laivaan, mutta kenties he jo tällä hetkellä piirittävät tuonkin vieraan laivan väestöä kuten petojen lauma.

Konsulinvirastoon he eivät pääse sisään, mutta ulkopuolella saatte nähdä heidän väijyvän. Voitte aavistaa, mikä sitten seuraa… Me taistelemme elämästä ja kuolemasta, Kristuksen ja perkeleen palvelijat taistelevat…

— Kumpainenko valta on voittanut Aarteen? ajatteli Valio vavistuksella. Mitä enemmän hän näki ja kuuli, sitä lähemmäksi veljen kohtalo tuli hänen sydäntänsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänelle elävissä tauluissa olisi näytetty, mitä Aarre oli kokenut eron vuosina.

Konsulinviraston ulkopuolella oli vilkas liike. Ulos ovesta riensi mies toisensa jälkeen, ja vastaanottajat olivat valmiina odottamassa, kuten pastori oli kertonut. Hänen otsansa synkistyi, kun hän raitiovaunusta hypäten näki tämän kaiken. Oliko hän tosiaankin myöhästynyt? Hän katsoi kelloansa — hänen olisi pitänyt ehtiä aivan parahiksi. Selityksen antoi ilkkuva runnari: — Ähä, saittepa pitkän nenän! Palkat jaettiin jo puolen tuntia sitten! Hän oli siis erehtynyt, tai jakamisaika oli jostakin syystä muutettu. Ei nyt auttanut muu kuin koettaa puhutella niitä miehiä, jotka vielä seisoskelivat kadulla, ja sitten lähteä boardinghuoneisiin toisia etsimään.

— Teidän nimenne on Hansen, vai kuinka? Kas niin, tunsinhan kuitenkin. Mihin nyt olette matkalla? Eikö teitä haluttaisi käydä lukemassa Kööpenhaminan lehtiä? Sitten myöhemmällä, kello seitsemän ajoissa, puhun Jumalan sanaa pikku kirkossamme. Tulettehan, eikö niin? Ja tämä toverinne, kuka hän on? Larsen. Hyvää päivää! Niin nuori, varmaankin ensikertalainen, ja ensimmäiset ansaitsemanne rahat käsissä. Kuinka paljon? Nuoret ystävät, eiköhän olisi varminta heti lähettää ainakin puolet niistä kotiin? Täällä on monta viettelystä; ennenkuin huomaattekaan, kuluvat rahanne aivan turhaan, ja —

— En minä tässä jouda odottamaan koko päivää, keskeytti röyhkeä ääni pastorin ja merimiesten keskustelun. Siinä seisoi heidän takanaan mustapartainen, kookas mies. Pastori tunsi hänet liiankin hyvin; hän oli yksi Hopfenstrassen runnareista.

— Oletteko tehnyt sopimuksen näiden miesten kanssa? kysyi pastori, katsoen häntä vakavasti ja terävästi silmiin.

— Olen kyllä. Eikä teillä ole oikeutta sekaantua minun asioihini.

— Siis jo ennätitte sentään, pastori huokasi, kääntyen nuorukaisiin.

— Niin, kas… emmehän me vielä vastanneet, tämä herra vain kysyi, onko meillä kortteeria…

— Tunteeko pastori häntä? kysäisi nuori Larsen ripeästi. — Minä ainakaan en ole luvannut mitään, eikä Hansen myöskään, jos oikein kuulin. Voisiko pastori suositella meille paremman majapaikan?

— Sen kyllä voin, oli tyyni vastaus, niin tyyni, että Valio ja molemmat merimiehet eivät saattaneet aavistaa, mitä se hänelle maksoi. Mutta kohta he saivat kuulla. Runnari puhkesi hirveisiin sadatuksiin, puistellen nyrkkiänsä poistuvien jälkeen. — Saatanan pappi, huomenna haastan sinut oikeuteen! Dyre hoi! Sinä todistat, että hän vie mukanaan minun vuokralaiseni. Kyllä minä näytän…

— Turhia uhkailuja, sanoi Valio hengähtäen helpommin, kun he pääsivät toiselle kadulle.

— Eipä niinkään. Hän pitää sanansa, ellei Jumala tee ihmettä. Minut kutsutaan oikeuden eteen ja tuomitaan sakkoihin.

— Mahdotonta! Sehän olisi julkeinta vääryyttä! Te teitte hyvän työn, pelastitte nämä nuoret miehet tiesi minkälaisen roiston kynsistä, eikä mitään sitoumusta kuitenkaan rikottu, koska sitä ei ollut olemassakaan.

— Se ei vaikuta asiaan. Laki kieltää tekemästä vahinkoa runnarien ammatille, ja hän voi todistaa, että olen vahingoittanut häntä.

Valion mieli kuohui: — Siis ei rosvoakaan saisi estää ryöstämästä! Hansen kuunteli silmät selällään ja Larsen huudahti liikutettuna: — Pitääkö teidän maksaa sakkoa meidän tähtemme?

— Älkäämme siitä puhuko. Kas tässä majala, johon voitte asettua. Siellä ei tarjota väkijuomia. Ehkä on paras ensin sopia isännän kanssa ja tuoda tavarat paikalleen — minullakin on toimia, en ehdi vielä kotiin. Tervetuloa milloin vain haluatte, lukusali on kyllä avoinna. Jumala kanssanne!

— Tätä minä en koskaan unohda, sanoi Larsen toverillensa. — Tahtoisin hypätä vaikka veteen tuon pastorin tähden. Tietysti me menemme hänen luoksensa. Odotammeko iltaan asti? Ei, tiedätkö, minä menen jo ennen!

— Ei ole Jumala kiirettä luonut, arveli Hansen.

Mutta pastori ja Valio kulkivat kiirehtien tietänsä. Aika riensi, ja vielä oli koetettava käydä ainakin muutamissa boardinghuoneissa. Sade oli hiljennyt himmeäksi tihuksi, oli hiukan helpompi liikkua, mutta väsymys alkoi jo vaivata suurkaupungin matkoihin tottumatonta. Valio kuitenkin häpesi puhua siitä, nähdessään toverinsa yhä yhtä reippaana; kupillinen kaakaota, jonka he ohimennen nauttivat eräässä kahvilassa, virkisti häntä, ja harrastus ja tiedonhalu vetivät taas voimakkaasti eteenpäin, sillä nyt oltiin St. Paulissa, merimiesten kaupunginosassa, missä joka askelella uudet asiat kiinnittivät huomion puoleensa.

Tuolla ikkunat avoimina viipottivat, huolimatta koleasta ja kosteasta ilmasta. Rämisevä soitto kaikui kadulle, ja parit pyörivät hurjassa vilinässä. Täällä toisaalla kävi karuselli, puiset pedot ja kotieläimet keikkuivat kiertäen ympäri ja meripojat ratsastivat selässä, pidellen tyttöjä sylissään. Vähän matkan päässä näyteltiin "maailman kauneinta naista", sitten seurasi ravintola, jossa lasit kilisivät ja päihtyneet humusivat, sitten tanssipaikka jälleen.

— Nuori mies, mitä hyvää toivotte sieltä löytävänne? kysyi pastori saksaksi, koettaen pysähdyttää erästä sisälle aikovaa.

— Huvia! Sitä nuori kaipaa niinkuin kala vettä ja lintu ilmaa, hän lisäsi naurahtaen. Samassa ovi jo sulkeutui hänen jälkeensä.

Pastori huokasi ja Valio kauhistui. Ikkunoista vilahti keveästi verhotuita vartaloita ja irstaita kasvoja.

— Kääntykäämme tänne syrjäkadulle. Siellä on yksi niistä boardinghuoneista, joissa aion käydä. Pastori meni edellä, Valio seurasi.

Sileäkasvoinen, lipeä isäntä kumarteli kohteliaasti. — Kerranhan minulla taas on kunnia nähdä herra pastoriakin… Tervetuloa, tervetuloa! Vieläpä vieraskin mukana. Kirkkoonko pastori tulee kutsumaan minun asukkaitani? Jaa, kirkkoa minäkin suosin, se on hyvä paikka. Tuota noin… täällä salissa on järjestys vähän niin ja näin… en voi pyytää sinne… Minun kamariini tänne oikealle, tehkää hyvin! Saanko luvan tarjota pienen lasin "helles" tai "dunkles" — mitä vain pastori suvaitsee?

Vihdoin pastori pääsi keskeyttämään hänen sanatulvaansa. — Kiitos, tiedättehän, että en maista väkeviä. Jos suositte kirkkoa, sallitte minun ja toverini varmaankin puhutella miehiä, jotka ovat salissa. Epäjärjestystä olen nähnyt ennenkin, ei se pidätä minua täyttämästä velvollisuuttani.

— Ei suinkaan, eihän mikään pidätä herra pastoria, ei pyyntö eikä kieltokaan, herra pastori kun aina on niin ylenmäärin harras… Muuten minä tarjoutuisinkin toimittamaan asian. Tehkää hyvin, istukaa hetkiseksi, pieneksi hetkeksi vain. Kohta paikalla! — Ja liukkaana kuin ankeriainen hän liukahti ovesta, heittäen sen kiinni. Mutta Valio halusi päästä asian perille, avasi oven jälleen ja ehti nähdä, miten sorja nainen hajalla hapsin, puku epäkunnossa, solahti pitkään pimeään käytävään. Silloin mies ensi kerran loi vieraisiinsa katseen, josta viha säihkyi ja teeskentely oli unohtunut. Hetken perästä hän taas täysin hallitsi itsensä, kumarteli, pyyteli anteeksi ja johti heidät saliin.

Huone oli aution ja ikävän näköinen, kalustuksena ainoastaan pöytä, joukko puutuoleja ja rivi vuoteita, joiden patjat ja peitteet oli kiireessä viskelty hujan hajan. Pari miestä nukkui tai oli nukkuvinaan, toiset saattoivat olla hiukan päihtyneitä, mutta niin selviä he olivat, että hämillään ja kartellen vastasivat pastorin kysymyksiin ja kehoituksiin, katsellen mikä kattoon, mikä lattiaan. Heistä ei tullut tolkkua. Pastori jätti heille lehtisiä, sanoi vakavia varoituksen sanoja ja viittasi Valiota lähtemään. Isäntä kumarsi kumartamistaan. — Kiitos käymästä, herra pastori… Voititteko mitään? Ne mies poloiset ovat huonoja kirkossakävijöitä! Hyvästi, herra… herra… Hyvin kohteliasta, että halusitte tehdä kotitarkastusta… Minä saan olla ylpeä niin hienoista vieraista. Tuhannet kiitokset!

Hän sulki oven, kuunteli, kunnes askeleet haipuivat pois, huusi pari sanaa käytävään, ja nuori nainen juoksi esiin. He katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauramaan.

— Te näitte hänen vaimonsa, sanoi pastori kadulla Valiolle. — Tähän majalaan ei tule muita naisia, mutta yhdessäkin on kyllin. Kaikki tapahtuu miehen ja vaimon keskinäisestä suostumuksesta… Poika parat, synnin häpeä jo harhaili heidän katseessaan. Varma on, ettei yksikään heistä halua tänä iltana jumalanpalvelukseen.

— Voi, mitä lokaa ja kurjuutta täällä saa nähdä!

— Saattaisi nähdä enemmänkin ja julkisempaa, mutta toisaalta on sellaistakin, jonka läpi tunkee yksin musta yö. On paikkoja, joilla on siveyden varjo, joihin ei nainen saa astua… ja sitten tulee pimeys ja päihtymys, ja kokemattomat nuorukaiset kuljetetaan pois synnin pesiin vastuksetta tai väkisin… Ah, se on hirmuista!

— Mutta minkätähden? Mitä se hyödyttää heidän isäntiänsä? Valio oli aivan kalpea mielenliikutuksesta.

— Kaksikymmentä prosenttia runnarin kukkaroon. Niillä verirahoilla paholainen rikastuttaa omiansa…

Valion sydäntä värisytti. Hän oli kuullut yhtä ja toista, mutta todellisuus oli kamalampi kuin mikään kuvittelu, niin kamala, että ajatus ei voinut sitä pohjata. Hän aikoi vielä kysyä jotakin, kun kova rymäkkä herätti heidän huomiotansa. He lähenivät jälleen boardinghuonetta. Oli jo niin pimeä, ettei voinut erottaa muuta kuin tumman olennon, joka jysähti kadulle, ja päitä, jotka vetäytyivät sisään. Melu hiljeni, mutta hillitysti se vielä kuului peitettyjen ikkunoitten takaa.

— Mikä minun nyt perii? kuuli Valio miehen voivottelevan selvällä suomenkielellä. Oikein hän ilostui, että sai tilaisuuden hetkeksi syrjäyttää kauhun ajatukset ja olla muunakin kuin toimettomana katselijana ja kuulijana. Hän kumartui kohta miehen puoleen, auttaen hänet jaloilleen.

— Oletteko loukannut itsenne? Kuinka on laita?

— Kah, suomalainen! sanoi mies hämmästyksissään, unohtaen vastata.

— Niin, suomalainen ystävä, joka tahtoo teitä auttaa. Ette taitanut sentään saada pahaa vammaa?

— En taitanut. Mutta se juutas vei rahani, joka pennin. Minä sanoin, että anna pois! eikä hän vaan antanut, hokisi jotakin venskaa, senkin peto…

— Tarkoitatteko isäntää? Kuinka hän sai teidän rahanne?

— No kun lupasivat toimittaa hyyryn minulle, siitä on jo toista viikkoa, mutta eivätpä ole toimittaneet. Tänään sanottiin, että niitä ei ole saatavana yhtään. Vai niin, sanoin minä, anna sitten rahani takaisin! Hän ei ollut kuulevinaan — ja silloin minä suutuin. Tappelu tästä tulee, sanoin minä, ja sitten kyllä Putikan Juha näyttää, kenen puolella oikeus on. Mutta voiko niille rakkareille mitään, kun on yhdeksän yhtä vastaan?

Valio kääntyi pastorin puoleen selittäen miehen kertomuksen. — Hän tuntuu yksinkertaiselta ja rehelliseltä, uskon hänen puhuvan totta. Eikö tapausta voi ilmoittaa poliisille?

— Poliisi vastaa, että juttu yhtä hyvin voi olla valhetta, koska ei ole todistuksia. Ei runnareita hevillä saa vedetyksi edesvastuuseen, varsinkaan kun kielentaitamaton heidän kynsissään on kärsinyt. Mennyt on kyllä mennyttä, mies parka; mutta pyytäkää häntä tulemaan kanssamme, ehkä voimme toisella tavalla häntä auttaa. Meidän täytyykin jo lähteä, kello lähenee seitsemää.

Valiokin vilkaisi kelloonsa ja hämmästyi. — Mehän olemme kulkeneet monta tuntia! Voinko täältä jostakin telefoneerata vaimolleni? Hän jo varmaan käy vallan levottomaksi. Otan sitten kiireimmiten ajurin ja lähden vielä hotelliin, kootakseni vähän ajatuksiani ennen puhetta. Tämä suomalainen jää siis huostaanne, kunnes tavataan? Siinä täytyy tulla toimeen merkkikielellä. Pastori raukka, kylläpä saitte hankalan tehtävän, hän lisäsi surullisen leikillisesti, nähdessään kuinka Putikan Juhan huulet itsekseen liikkuivat ja silmät kysyvinä tähystivät heidän huuliansa, joilta vieraskielisiä sanoja vierähteli.

— Sanokaa: voi suomalaisia merimies raukkoja! Minun on jo kauan ollut surku heitä, sillä he tosiaankin ovat täällä kuin paimenettomat lampaat. Olen kuullut, että Hampuriin kohta lähetetään työntekijöitä heitä varten, ja Jumalan kiitos siitä; mutta monta on satamaa, jossa työvoimia ja varoja kaivataan — en tarkoita yksin Suomesta, enhän tunne teidän lähetystänne niin tarkkaan —

— Oi, nyt minä tämän tarpeen oikein ymmärrän ja työn suuruuden, keskeytti Valio innokkaasti. — Lähdin kyllä matkalle varta vasten siihen tutustuakseni, mutta en käsittänyt, en aavistanut… Suokaa anteeksi, että saatoin estellä, kun pyysitte minua puhumaan heille! Nyt on sydämeni niin täynnä… Jumala antakoon oikeita sanoja! Mielelläni kuulisin teidän puheenne ensin, mutta nythän en voi. Näkemiin asti, ja kiitos kaikesta, pastori!

He erosivat kumpikin suunnallensa, pastori suomalaisen Juhan kanssa, joka luottavaisena seurasi tuntematonta opastansa. Olihan hänelle nyt osotettu ystävällisyyttä ensi kerran sen jälkeen kuin hän kotimaan rannasta lähti outoon maailmaan. —

Pastori ei huomannut, että heidän ohitsensa kulki tumma, päivänpaahtama nuorukainen, sama, jonka hän vieraalla laivalla oli tavannut. Mutta nuorukaiseen kohtaus vaikutti kuin sähkön isku. Äkkiä hän muutti suuntaa, seurasi eteneviä jonkin matkan päässä Kastanienalleelle asti, näki heidän katoavan ovesta porraskäytävään ja hiljensi silloin kulkuansa, lähestyen taloa verkkaan, aivan kuin olisi toivonut tien pitemmäksi. Vielä ovella hän seisoi empien ja taistellen, teki sitte ripeän päätöksen ja riensi portaita ylös, nyt kiireisenä kuin pidättäjää peläten. Se oli Aarre von Stern.

* * * * *

Lampun valo sattui kirkkaana hänen kasvoihinsa. Pastori tarkasteli häntä tutkivasti.

— Olenko nähnyt teidät ennen?

— Olette. Mutta ei ole mahdollista, että voisitte muistaa —

— Muotonne muistan hämärästi, nimeä en.

— Nimeäni ette kuullut milloinkaan.

— Saanko siis kysyä sitä nyt?

— Enkö saa jättää sitä sanomatta — toistaiseksi?

— Jos niin tahdotte, nuori ystävä. Ei luottamusta anneta vaatimalla.

— Kiitos, minä luotan teihin. Sitä osottaakseni tahdon kertoa jotakin. Olin Kööpenhaminassa noin kolme vuotta sitten, mutta silloin oli syksy, nyt on kevät. Ensi kerran olin kotini jättänyt, olin melkein lapsi vielä, puhdas, kokematon… Te kutsuitte minua, minä jo seisoin Bethelinne ovella, mutta viitatessanne pakenin — kiusaukseen ja lankeemukseen. Sydämeni ei ollut syyllinen silloin — sittemmin se kyllä on ollut. Miksi kertaisin katkeria muistoja? Sen vain halusin sanoa teille, että kun ensi kerran minua lähestyitte, heräsi kodin ja äidin muisto niin voimakkaana, että kirjoitin sydän täynnä ikävöimistä — kirjoitin ensimmäisen ja viimeisen kirjeen. Oli vieläkin eräs, jota muistin silloin… Hänet olen aikaa unohtanut. Mutta kun tänään palasin kolmen vuoden matkalta vieraista maanosista, vaaroista, vaiheista, synnistäkin, niin lähelle kotimaata, että ainoastaan kolmen vuorokauden matka minut siitä erottaa — silloin te olitte ensimmäinen ihminen, joka astui eteeni — te käsitätte, sen täytyi vaikuttaa minuun ihmeellisesti — ja entisyys heräsi jälleen, niinkuin kaikki muu olisi veden vaahtona haihtunut. Ken voisi selittää tunteita, jotka sellaisena hetkenä liikkuvat mielessä? Kun te kutsuitte, lupasin tulla, en muuta voinut — ja kuitenkaan en nyt olisi tässä, ellei kohtalo jälleen olisi johtanut teitä tielleni, juuri kun olin aikeissa paeta vielä kerran. Minkätähden? En tiedä itsekään, en ole milloinkaan tuntenut niin hurjaa rauhattomuutta. Mutta kun teidät näin, en voinut mennä Casinoon… ja nyt tahtoisin kirjoittaa kotiini jälleen, niinkuin silloin…

Pastori puristi sydämellisesti hänen kättänsä.

— Niin, te kirjoitatte vielä tänä iltana. Ettekö tahtoisi olla vieraanani ja käyttää huonettani? Siellä on rauhallista. Menemme juomaan kupin teetä heti jumalanpalveluksen jälkeen. Nyt luulenkin, että on aika aloittaa. En pyydä anteeksi, että keskustelumme keskeytyy, sillä eihän se oikeastaan keskeydykään, kun puhun teille, juuri teille…

Hän puhui siitä, että "nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman". Hän puhui syntisten Vapahtajasta, joka antaa anteeksi ja nostaa voittoon ja vapauteen.

— Minulle? Onko tämä minulle? Niinhän oli hänellekin käynyt: hän oli lähtenyt uhmaten ja luottaen itseensä, oli väsynyt taisteluun ja antanut virran viedä. Mutta tuo uusi voima?

Aarre ei ollut avannut raamattua eikä kuullut Jumalan sanaa kolmeen pitkään vuoteen. Jokainen sana soi kuin kotisävel, vaikka kieli ei ollut hänen äidinkieltänsä. Mutta hän istui kuin huumaantuneena, kuin taikakehässä, jossa ei ymmärrä, mitä tapahtuu, yliluonnollisten voimien liikkuessa.

Vielä hän oli samassa tilassa, kun pastori ilmoitti, että tanskalaista jumalanpalvelusta seuraa suomalainen puhe. Hän sanoi, että eräs ystävä Suomesta oli luvannut puhua veljillensä, lausui ilonsa siitä ja pyysi läsnäolevia suomalaisia jäämään, tanskalaisten poistuessa hänen seurassansa lukusalin puolelle.

Iloisesti hämmästyneenä ja hiukan uteliaana Aarre katsahti ympärilleen. Tosiaankin, noin kymmenkunta suomalaista oli koossa. Ja puhuja! Aarre tuijotti hoikkaa, tummatukkaista ja hienohipiäistä nuorta miestä, joka astui sisälle — tuijotti ja kalpeni. Yllätys oli niin suuri, että hetkeksi kaikki musteni hänen silmissään. Sitten hän sykkivin sydämin painoi päänsä alas, kumartuen syvään toisten taakse.

Valio ei paljon ollut ehtinyt järjestää puhettaan, tuskin muuta kuin ajatuksissaan matkalla hotelliin. Siellä hänellä oli ollut täysi työ lohdutellessaan Sirkkua, joka silmät itkettyneinä heittäytyi hänen syliinsä valittamaan levottomuuttansa ja tuskaansa. Ja nyt Valion vielä uudestaan piti mennä pois ja viedä Lainekin mukana! Eihän Sirkku päässyt, eihän Einoa voinut jättää. Silloin Valio hiljaisesti alkoi kertoa näkemiänsä, ja kun hän vieritti esiin kuvan toisensa jälkeen, suurenivat Sirkun silmät, ja sitten kyyneleet alkoivat uudestansa vuotaa. — Mene, mene, hän huokasi. — He tarvitsevat sinua paremmin kuin minä. Sitten hän oli uljas eikä hiiskunut sanaakaan siitä, että hän pelkäsi jäädä yksin illaksi vieraaseen hotelliin.

Koko tien Valio sydämessään rukoili apua Jumalalta, ja nyt hän seisoi tässä pienen kuulijakuntansa edessä, valmistumattomana, mutta ilman pelkoa. Hän tunsi, että nyt ei ensi sijassa tarvittu valittuja sanoja, vaan rakkautta, ja sitä hänellä oli paljon, oi niin ylivuotavasti, koko sydän tulvillaan. Parhaan itsensä hän tahtoi antaa näille, joiden katse janoten kiintyi hänen silmiinsä, ja hän puhui, puhui niinkuin hän ei koskaan ennen ollut voinut puhua. Hänellä itsellään oli se tunne, että tämä oli virkaanastujaissaarna, vihkimys hänen tulevalle elämänurallensa. Ja merimiehet ymmärsivät häntä. Loistivathan hänen silmänsä niin lämpimästi, sanoihan hän näkevänsä heissä veljiä, sillä hänellä oli rakas veli, merimies niinkuin hekin, kaukana poissa… Ei yksikään sydän jäänyt koskemattomaksi, kun hän kuvaili, mitä äiti tuntee poikansa kyntäessä vieraita vesiä. — Olen nähnyt oman äitini kyyneleet ja kaipauksen, olen yhdessä hänen kanssansa rukoillut, että Jumala varjelisi kaikesta pahasta meidän rakkaintamme… Kun te kuljette viettelysten keskellä, muistakaa äitinne rukousta! Hän puhui hänestä, jonka luoksi se rukous kohoaa, yksinkertaisesti, melkein lapsellisesti; mutta suuret miehet tulivatkin lapsiksi, ja "sellaisten on taivaan valtakunta"…

Kun puhe oli loppunut, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Silloin astui sivuovesta harmoonion luo yksinkertaiseen mustaan pukuun puettu ujo tyttö. Valio painoi muutamia syviä sointuja. Laine loi silmänsä alas, puna peitti hänen poskensa. — Minun täytyy laulaa… oi jos voisin… jos voisin ajatella, että kutsun häntä, että hänen äitinsä kutsuu…

Sävel helkähti hiljaa, lämpimänä kuin suvinen aalto, joka kotilahdella väräjää. Niinkuin unessa Laine näki tummat kyyneleiset silmät, säpsähti, mutta ei uskaltanut kääntää katsettansa. — Harhaa vain… mutta minun on nyt helpompi laulaa hänen äitinsä laulua. Tunnen että se jo soi vapaammin, niinkuin kotona kalliolla…

— "Miss' on tän'iltana poikani, laps huoleni hellimmän, rukousteni lapsi, mun riemuni, mun toivoni — missä on hän?

Polvella äidin hartaana hän rukoili pienoinen, niin puhdas kuin kaste aamulla ja silmä kuin tähtösen.

Ah jos sun vielä näkisin kuin muinen niin herttaisna, kun leikkis ja riemus kotihin loi auringon paistetta!

Etsi tän'iltana poikani, jos millä hän tiellä lie! En hylkää, jos kuinka harhaili, vain lempeni helmaan vie!"

Kun hän lauloi kertosäettä:

"Oi missä on poikani? —"

silloin joku alkoi ääneensä nyyhkyttää. Valio nousi, kääntyi kuulijoihin ja lausui vakavasti:

— Ottakaa tämän nuoren tytön laulu vastaan kukin tervehdyksenä ikävöivältä äidiltänne!

Samassa hän pysähtyi, katsoen katsomistaan. Toisten takaa oli noussut seisomaan tumma, päivänpaahtama nuorukainen. Hän riensi esiin, ja seuraavassa hetkessä he itkien lepäsivät rinta rintaa vasten.

Silloin ei salissa yksikään silmä jäänyt kuivaksi. Kirkkaimpina pisarat kiilsivät Laineen silmissä, hänen kätensä vaipuivat ristiin, ja hän tunsi Siionin kansan tunteen: "Herra sen on tehnyt, ja me olemme kuin uneksivaiset…"

X

Sinä aamuna taivas hymyili merelle ja meri rannan kallioille; kukasta kukkaan kävi kuiske Valkaman puutarhassa, ja oksalta oksalle helkkyi liverrys. Mailis laski kätensä rinnalleen: jaksaisiko hän kestää onnensa äärettömyyttä?

Se oli tullut vähitellen. Ensin Hampurista sähkösanoma, että Valio ja Sirkku keskeyttivät matkansa, koska olivat saaneet "toivottuja, suotuisia tietoja"; sitten kirjekortti, jossa Valio ilmoitti, että Aarre elää ja on terve sekä on palannut Austraalian matkaltansa takaisin Eurooppaan. Kohta seurasi toinen kortti, johon Aarre itse oli kirjoittanut: "Tervehdys kalliille äidille, tervehdys isälle, tervehdys koko syntymäseudulleni!" Samana päivänä Valio jo sähkötti Helsingistä: "Olemme saapuneet. Aamulla luonanne. Valmistukaa suureen iloon!"

Eikä Mailis kuitenkaan ollut valmistunut. Einar oli vaunuilla ajanut laivarantaan, mutta hän ei voinut, hänen täytyi jäädä. Hän nojasi verannan kaiteeseen, katsellen aavalle, ihanalle merelle, joka kerran otti hänen ilonsa ja nyt oli antava sen takaisin. Jo solui valkoinen laiva esille niemen takaa — saaristolaisille tavallinen, jokapäiväinen ilmiö, hänelle tänä hetkenä valtavinta, juhlallisinta, mitä hän oli nähnyt milloinkaan. — Oi Jumala, vahvista minua! Riemu huikaisee, riemu pyörryttää… Mutta entäpä jos se ei olisikaan totta? Entä jos tulisi pettymys viime hetkessä?

Ei, ei… he tulevat… Hevoset kapsahtavat pihaan, hän hyppää vaunuista, hän näkee äitinsä ja rientää ylös portaita, hän levittää käsivartensa, hän jo lepää syleilyssä — lemmitty, ikävöity, kadotettu ja takaisin saatu!

Silloin pakenevat ympäriltä meri ja manner ja kukkiva puisto ja kaunis Valkama kesäisessä sulossaan. Silloin haihtuu mennyt ja tuleva, ja nykyhetkeen sulautuu kaikki, mitä sydän tuntee autuainta ja surujen laakso valoisinta tarjoaa — pitkien öiden jälkeen synkissä syvänteissä.

Hetkeä myöhemmin he seisoivat salissa sillä kohdalla, mihin uusi kaksoistaulu oli ripustettu. Kyyneleet sumensivat Aarteen silmän:

— Oi äiti, äiti, kuinka sinä olet rakastanut minua!

— Me molemmat, äiti vastasi, keveästi koskettaen hänen kättänsä. Hän havahtui katselemasta taulua, kääntyi ja näki isänsä, jonka tummat silmät säihkyivät hänen silmiänsä vastaan. Näin he olivat seisoneet kerran kapealla hietakaistaleella meren vaahtojen räiskeessä, vihan kuohujen kohinassa. Nyt syli hiljaa avautui sylille, ja Aarre tunsi täysin, mitä hän jo laivan laskiessa rantaan oli aavistanut: entiset olivat kadonneet ja kaikki uudeksi tulleet. Mutta kallis oli hinta ollut: kolmen sydämen särkynyt onni.

Vasta myöhemmin he kolme kertoivat vuosien vaiheita toisillensa. Vasta silloin sydänten syvyydet paljastettiin, ja silloin vasta Mailis kysyi:

— Saanko pitää sinut?

Mutta varjo kulki ylin Aarteen kasvojen, ja hän loi syvän, apua pyytävän silmäyksen Valio veljeensä, joka istui hiljaisena kuuntelijana. — Sinä sen tiedät, sinä sen tunsit kotimatkallamme. Sinä noudit minut takaisin, mutta sinua auttoi toinen. Sano äidille, mitä minä en voi sanoa, sillä minä olen jo tuottanut surua liian paljon…

Ja Valio sanoi, että Aarre ei saattanut jäädä.

— Niin, se on mahdotonta. Kun hänet näin, lapsuuteni rakkaan, silloin ymmärsin, että en unohtaisi koskaan, en muualla kuin toisen, odottavan morsiamen sylissä — ja sentähden riennän takaisin sen rinnoille — meren, joka on ollut kärsimysteni lähde, mutta jota en ole lakannut lempimästä kuitenkaan. Älkää minua tuomitko — meidän täytyy erota jälleen…

* * * * *

Pian, liian pian eron päivä katkaisi yhdessäolon lyhyen ilon. Kaikki oli taas kuin unelmaa, mutta se unelma sisälsi todellisuuden, joka antoi voimaa.

Valio on polvistunut Herran alttarin juureen, hänen uskonsa kytevä kipinä on leimahtanut tuleksi, ja hän lähtee sisimmästä kutsumuksesta, Hengen vihkimänä, harhailevia veljiä pelastamaan. Aarre on syvään taivuttanut ylpeän päänsä. Isän ja äidin katse, veljen katse, Vapahtajan katse — murheen ja rakkauden tulenliekit — oi, ne ovat polttaneet, mutta hänen omatuntonsa on saanut anteeksiantamuksen rauhan. Jumalalle kiitos — he lähtevät hänen nimessään ja voimassaan turvattuina, ja silloin isä ja äiti eivät kadota heitä, vaikka meret aukeavat heidän ja kodin välillä.

Tämä vakuutus kantoi Mailista kaihomielisenä elokuun iltana, kun valkoinen saaristolaiva jälleen lepäsi laiturin ääressä ja matkatavaroita kuljetettiin Valkamasta rantaan.

Aarre lähti ensin.

Päivän sammuessa mereen hän oli seisonut hietakaistaleella kaihon juurella katsellen ulappaa, joka tyynenä kuvasteli taivasta. Ensimmäinen tähti välkkyi syvällä veden sylissä. Silloin saapuivat Viljo ja Laine, joita hän oli pyytänyt kohdata täällä.

Hän katsoi tytön syviin silmiin, ja hänestä tuntui, että sen täytyi olla viimeinen kerta. — Sinä olit nuoruuteni kaunein unelma… jää hyvästi, Laine! Katso tähteä tuolla… ja taivasta meressä… Kiitos, että viittasit siihen, minun tähteni… sillä nyt minä olen ymmärtänyt, että — Ääni hiljeni kuiskaukseksi: — että taivas on minuakin varten!

Sitten Viljolle:

— Ota, tämä on häälahja, rehellisellä työlläni ansaittu. Hän ojensi kuoren täynnä seteleitä. — Se oli vähällä luistaa Hampurin Casinoon, olin unohtamaisillani vanhan velan. Kunnon toveri, pystytä nyt pian uuden kodin nurkkakivi!

Hän tunsi äänensä kohta pettävän ja pyörähti äkkiä pois, kadoten viidakkoon, ennenkuin Laine ennätti pyyhkiä kyyneleensä ja Viljo tointua hämmästyksestään. Vasta illalla laivan luona he liikutettuina saivat Aarretta kiittää. — — —

Koko taivas loisti jo täynnä tähtiä, koko syvyys väreili ja välkkyi. Laivan viilettäessä eteenpäin Aarre miettiväisenä nojautui kaiteeseen, katsellen tähtiä vesikuvastimessa.

— Niinhän hän sanoi merimiessalissa: "Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman."

Hän kohotti katseensa ja ojentihe suoraksi. Hänen sydämensä uhkui miehekästä luottamusta; hän ei pelännyt eikä epäröinyt.

— Tämä on velvollisuuden tie, ei ollut valitsemisen varaa. — — —

Sen käsittivät myöskin neljä äänetöntä kulkijaa hiljaisella tiellä, joka Tähtilammen kautta vei Valkamaan. Eivätkä hekään epäröineet. Valio ihmetteli: kuinka kirkkaat ovat äidin silmät! Sirkku ihaili: kuinka ylevä on isän olento! — Lammen rannalle he pysähtyivät, hetkeksi vain, ja silloin Sirkku huokasi.

— Tätä me molemmat rakastimme niin paljon, eikä meistä kuitenkaan tullut kotilammen lapsia.

— Niinkö arvelet? Juuri sitähän menemme muille näyttämään kauniina kaukokuvana, sellaisena kuin sitä itsekin ikävöimme.

— Niin, ja palaammehan tänne jälleen, sanoi Sirkku iloisemmin.

— Palaamme isän ja äidin illan iloksi. Täälläkin on meren poikia, ei lähteneitä, vaan lähteviä, ja sitten kun olen ulkona kokemusta saanut, voin ehkä varustaa heitä matkalle. Emme jätä isää ja äitiä yksin, kun he tulevat vanhoiksi. Silloin rakennamme kesätupasen Tähtilammen rannalle.

Mailis katsahti taaksensa, hymyillen kirkasta hymyä: — Kiitos, poikani!

Mutta Einar sanoi vaimollensa:

— Sinä et jää niin yksin kuin minä, sillä koko saaren kansa on sinun perhettäsi. Mailis — kovat kokemukset ovat taivuttaneet minua — ja sinä — sinä olit voimakkaampi… Kun poikamme ovat poissa ja kesämme yksinäiset, mitä arvelet, jos minäkin koettaisin… jos yhdessä koettaisimme täällä tehdä työtä, "varustaa heitä matkalle"…

Sinä hetkenä Mailis tunsi, että jos hän paljon oli kadottanut, hän oli voittanut enemmän. Viimeisen erottavan syvänteen yli kaartui silta, Einar riensi ylitse, ja syksyisessä pimeässä laaksossa sydän sykähti sydäntä vastaan täydemmin ja voimakkaammin kuin kerran nuoruuden ja kevään riemuhetkenä uuden kodin kynnyksellä.

* * * * *

Vielä jäätyänsä kahdenkesken Einar ja Mailis viipyivät Valkamassa muutamia ihania syyspäiviä. Mailis tahtoi sitoa Laineen myrttiseppeleen hänen hääpäivänsä aamuna.

Auringonpaistetta, heloisinta kimmellystä siintävällä ulapalla, raitista tuulta häävenhojen viiletellä kirkolle ja oman kodin rantaan. Morsian suloinen, sulho oiva, nuoret sydämet täynnä syvää, koetusten kirkastamaa onnea, iloista toivoa, uhkuvaa elämää…

Mailis iloitsi iloisten kanssa koko päivän, mutta illalla hänet valtasi outo, omituinen levottomuus. Viljon ja Laineen hääyönä hän näki unta, ja uni oli selvä kuin elävien kuvien sarja.

Hyrskyävä meri, öinen kaamea pimeys, vain silloin tällöin salaman tulikieliä synkän kaarroksen katkoksista… Myrskyn kourissa taisteleva laiva — voi, nyt se kallistuu, kaatuu — ei, nousee jälleen… Purjeet lepattavat repaleina, jalusnuorat katkeavat… Uljas poika kiipeää mastoon — kas niin — Entä toinen tuolla? Salaman välke — oi Jumala, Aarre se on, minun poikani! Hän on halkaisijan puomilla, hän kiinnittää purjetta, jota tuuli riuhtoo, ja jokaisen jättiläislaineen kuohuihin puomi sukeltaa kuin vesilintu… Silloin aalto kurottaa päätänsä ja valkea vaahto suutelee nuorukaisen huulia, silloin ilmassa tuulen harput soivat, ja meri laulaa intohimoisin, voitonriemuisin sävelin:

— Minä lemmin, lemmin sua! Mainen rakkaus kuplana raukee, hääyö joutuu, helmani aukee, lemmi, lemmi mua!

Hän ei näe, hän tarkkaa vaarallista työtänsä; hän ei kuule, sillä hän kuuntelee sisäisiä ääniä. Ulappa ja taivas sulavat yhteen, vieno kajastus punaa aallot ja taivaanrannan. Mutta meri yltyy yhä hurjempaan kiihkoon:

— Meri tahtovi, vaativi sun! Tunnetko, kutrisi vettä jo viistää? Lempi on voimakas, omansa se riistää… Nyt olet mun! mun — — — mun — — —

Halkaisijan puomi kohoaa tyhjänä suunnattoman hyökylaineen sylistä. Tuuli ulvoo ja kuohut tanssivat hurjassa riemussa. Silloin soi ääni aivan selvään: — Äiti, älä itke! Meren helmassa on taivas, ja taivas on minuakin varten!

Kajastus on muuttunut heleäksi rusoksi ja ruso kirkkaiksi aamusateiksi, jotka luovat hohteensa yli aavan, äärettömän ulapan… — — —

Kalpeana Mailis kulki seuraavat päivät, yhtä kalpeana myöskin Einar. Kun saapui kirje Valiolta, he katsoivat vavahtaen toisiinsa. Avaamattakin he tiesivät sisällyksen. Mutta he voivat sanoa: — Meren helmassa hän löysi taivaan, ja sama taivas on meitäkin varten!

Länsirannan tuvassa Anni lauloi:

— " Siell' ei merta pauhaavaa, mikä lohtu on se heille…"

Silloin Viljo rannalla pysähtyi työstään, pyyhkäisi silmiänsä ja lausui Laineelle:

— Me päätimme kerran, ettemme viettäisi häitä, ennenkuin tiedämme, että hän kestää sen…

— Ja nyt hän sen kestää, vastasi Laine, puhjeten itkemään.

Meri huuhteli hiekkaa heidän jalkojensa juuressa — tyyni, päilyvä, hymyilevä meri, aina sama voimassaan ja tenhossaan…