KESÄTOVERIT

Meren säveliä

Kirj.

HILJA HAAHTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.

I

Vettä, vettä, vettä loppumattomiin asti! Se välkkyy ja kimaltelee kuin kulta, se lepää tasapintana aavikon lailla, uneksivana ilta-auringon loisteessa. Saaret ahtavat sen tuon tuostakin kaitaiseksi valotieksi, mutta se laajenee jälleen, ojentautuu joka suunnalle ja kurottaiksen kaukaisuutta kohti, kunnes unelmissaan syleilee äärettömän avaruuden rantaa, sulaen pilvien hehkuun.

Saaret, te kääpiöt — mitä voittekaan jättiläiselle? Mitä voitte sen nukkuessakaan?

Vastaukseksi ne terhakkoina kohottavat harmaita kallioharjojansa. — Samaa me voimme kuin merikin meitä vastaan! Taistella, puolustautua, varjella vapauttamme. Olemme tasaväkiset. Kunnia meille! Kääpiö ja jättiläinen — oikein sanoit. Ja kääpiö kuitenkin kestää, ylivoiman alle sortumatta.

Mutta kova on taistelu ollut. Sileiksi huuhdotut kivet kertovat siitä. Samoin männyt kallioilla. Ne ovat kuin hartevia tanakoita sotaurhoja; tuuli niitä tuivertaa, vaan ei taita. On sellaisiakin, jotka ovat käppyröihin taipuneet, ja toisia, joiden on täytynyt kiertyä kiven povelle viheriäiseksi havumatoksi, minkä keskeltä tynkä turhaan pyrkii korkeammalle. Ei onnistu. Tuuli painaa alas jälleen, ja meren suolaiset pisarat ilkamoiden pirskuvat lannistetun yrittelijän päälle. Yksi vaipuu, toiset nousevat. Vaan kalliosaari kantaa niitä kaikkia, tyynenä, uljaana, järkähtämättömänä.

Aurinko mailleen mennessänsä suutelee karkeata kiveä ja rosoisia mäntyjä niin hellästi kuin ulapan silopintaakin. — Nyt on rauha, se kuiskaa. — Älkää muistelko menneitä, älkää tuleviakaan taisteluita! Samaahan te tavoitatte eri lailla, yhteiseen jaloon päämäärään pyritte. Sinä, mereni, etsit valoa, kurkottaen eteenpäin; sinä kallio mäntyinesi kohoat ylös päivää kohti. Te saatte syleilyni kumpainenkin. Kaulatkaa nyt ystävinä toisianne myöskin! Hyvää yötä.

Hiljallensa hehku sammuu ja kulta himmenee taivaalta, vesiltä, kallioilta. Puiden huipuilla kajastus vielä hetkisen viipyy, sitten väistyy ja katoaa.

Kuulakas, harsoinen hämy laskee yli meren ja maan. Kaikki on hiljaa, hiljaa.

Silloin kuuluu äkisti kumea puhallus. Saarien lomasta ilmestyy jotakin valkoista, joka ui kuin jättiläisjoutsen. Se kantaa liikkuvia olentoja, myttyjä, koppia, arkkuja määrittäin. Kuorma on suuri, mutta eipä näytä painavan. Uusi puhallus — ja kaikki katoaa kiviniemen taakse, keveästi kuin siipien lehahtamalla.

Mutta lahdenpoukaman kummallakin rannalla, siellä missä kaksi asumusta seisoo vastatusten, selät kallioitten suojaamina, etuseinät veden tyynessä kuvastellen — siellä on syntynyt vilkas liike, kun laivan puhallus kuului.

Itärannan mökin ovi lentää rempahtaen auki, ja ulos syöksyy kokonainen liuta pellavapäitä. Edellä vanhin, Atlanta, sitten William ja Kolumbus, sitten kaksoiset Iisakki ja Taavetti. Ulla ei pääse kynnyksen yli ja alkaa huutaa, ja Hellu säestää kätkyessä. Äiti, pitkä, laiha, huolimattomasti pukeutunut nainen, sieppaa kiivaasti tyttösen ovelta tupaan takaisin ja huutaa toisten jälkeen:

— Atla, kuuletkos — älkää nyt kaikki sinne lentäkö! Viljo ja Kolu!

Mutta Atlan tukka liehuu jo metsän reunassa, Viljo on sivuuttanut sisarensa ja kadonnut kivikkoon, ja Kolu vähän kääntää päätänsä, juosten kohta edelleen. Pikku pojat äiti saa kiinni, ravistaa käsivarsista ja juoksuttaa toruen sisälle. Lapset parkuvat kaikki neljä, äiti lupaa piiskaa, jos eivät vaikene, mutta uhkaustaan toteuttamatta hän sitten heittäytyykin penkille istumaan epätoivoisena valittaen:

— Kyllä teidän kanssanne käskee!

Toista on naapurin Annin, joka asuu poukaman tuolla puolen. Hänellä ei ole joukkoa harmina ja vaivoina, ei muuta kuin yksi tyttö. Kummankin mies on kalastaja. Mutta Länsirannan Erkin asuntoa sanotaan "huvilaksi", ja hänellä on neljänsadan markan arvoinen vene, osa nuottaan kaksitoista silakkaverkkoa ja vielä muita pyydyksiä. Itärantalaisilla ei ole kuin kuusi vanhaa verkkoa, ja monta suuta syötettävänä.

Anni astuu juuri ulos ovesta taluttaen seitsenvuotista Lainetta. Hän on nuori, siisti ja soma, ja lapsi on perinyt hänen kullanruskeat hiuksensa ja suuret, kirkkaat silmänsä, joiden väri on omituisen epämääräinen.

— Äiti, mennään laiturille asti, pyytää tyttönen.

— Ei, nyt on jo ilta myöhäinen. Huomenna te ehditte tavata toisenne. Mutta veräjältä saat katsella vaunuja.

— Viljokin meni, huoahtaa pikku Laine kiivetessään veräjän poikkipuulle. Hänen äitinsä vetäytyy puiden varjoon ja istahtaa kivelle.

Jo kuuluu kuminaa, ja kahden mustan hevosen vetäminä vaunut vierivät tietä pitkin; jäljessä kääsit notkuvat ja rattaat ratisevat.

Tämä on saaren ainoa kunnollinen ajotie. Paroni Einar von Stern, Helsingissä asuva arkkitehti, on teettänyt sen laivarannasta "Valkamaansa", ihanaan kesäkotiin, joka on rakennettu kaikkien taiteen vaatimusten mukaan. Saarelaisten mittakaavan mukaan tila käy kartanosta, vaikka viljelykset eivät laajuudessa voita mantereen suurimpien torppien maita. Päärakennuksen tornit ja parvekkeet ja ruokasalin korokkeinen ikkunakomero ovatkin paronille suuremmanarvoiset kuin pellot, niityt ja karja — laskematta lukuun mustia hevosia.

Vaunuissa istuu itse paroni rouvinensa. Sorja, uljas pari! Voi kuinka Anni rakastaa paronitarta, ja kuinka paroni on ylhäinen ja ryhdikäs! Entä kuka heitä vastapäätä? Valkoisiin vaatetettu tyttönen, Sigrid, paronin velivainajan tytär. Anni on kolme vuotta palvellut paronilla sisäneitsyenä ja tuntee kyllä ne perheen sukulaiset, jotka Suomenmaassa asuvat.

Vaunut kulkevat ohi. Paronitar nyökkää herttaisesti päätänsä Laineelle, joka veräjältä kurkistelee. Annia hän ei puiden takia huomaa. Paroni ei huomaa ketään.

— Mikä nyt on? kysyy renki kohoten takaistuimelta, jolla istuen hän joka hetki pitää tietä ja hevosta varalla.

Siinä ajavat paronin pojat, Valio Waldemar ja Aarre Thorolf. Jälkimmäiset nimet on isä valinnut — hänen sukunsa on peräisin Tanskan ja Saksan rajoilta —, edelliset äiti, suomalainen maalaajatar, joka ihan huomaamatta on muuttanut paroninkin jo puolittain suomalaiseksi. Pojat ovat merimiespuvuissa, ja nuorempi, kahdeksanvuotias Aarre, hoitaa ohjaksia. Hän se hevosen pysähdytti niin äkisti, että Viljo, joka on kääsien takana riippunut, pudota töksähti maahan.

Valio luo veljeensä yhtä kummastuneen katseen kuin renki, mutta he eivät ehdi sanaakaan lausua, ennenkuin Aarre jo on hypännyt maahan ja juossut suoraan veräjälle. Siinä tuokiossa on Lainekin kavunnut ylitse, muistamatta enää äidin määräystä.

— Laine, Laine, hyvää päivää! riemuitsee Aarre, heittäen kätensä tytön kaulan ympäri.

Mitä ne nyt nauravat, renki ja Viljo?

Eiväthän he muuta tehneet kuin suutelivat toisiansa…

— Aarre! huutaa Valio.

— Minä tulen huomenna, vakuuttaa Aarre Laineelle, rientäessään takaisin kääseihin.

Ne vierivät pois, samoin kuormarattaat, ja Atla ja Kolukin ehtivät jo läähättäen paikalle. Anni on hehkuvin poskin kiirehtinyt noutamaan Lainetta, ja nyt he palaavat polkua pitkin kotiin.

Viljo ei enää naura. Hän tuuppaa Lainetta kyynärpäällään ja sanoo totisesti:

— Hyi sinua!

Laine katsoo hämmästyneenä ja vastaa sitten huulet pitkinä:

— Hyi sinua!

— Lapset, lapset, hillitsee Anni heitä. Ja Kolu ja Atla eivät voi ymmärtää, mitä tämä merkitsee, sillä pitkin talveahan Viljo ja Laine ovat parhaina tovereina leikkineet.

Itärannan Liinu on kovasti äkäinen, kun lapset liian myöhään tulevat, eikä lupaa antaa iltapuuroa. Atla ei ole kuulevinaan, nauraa vain veikeästi, lappaen puuronjäännöstä kupin kukkuralleen. Kolukin saa raappeita, mutta äiti ehtii käsipuolesta rytyyttää Viljon pois, jotta hän jää ilman.

Mutta Anni Länsirannalla toimittaa Laineen nukkumaan ja katselee häntä omituisen hellästi ja huolekkaasti, silmin, joissa kyynel väräjää, vierähtämättä esille. Sitten hän keveästi huoahtaen kääntyy pois ja käy ikkunan ääreen.

Meri on tyyni ja kaunis. Tänä yönä kalastajien on hyvä nukkua avoveneissään.

Anni ei koskaan voi olla värisemättä, kun myrsky ulvoo ja sade pieksää lämpimän tuvan seiniä. Liinu ja muut vaimot ovat oikeassa, kun ylenkatseellisesti sanovat häntä vennokkaaksi ja herrasmaiseksi. Onhan hän Helsingin lapsi, monta vuotta istunut koulunpenkillä ja sitten kulkenut pehmeillä matoilla paronin huoneissa… Erkki yksin ei moiti. Hän kutsuu kukkaseksensa ja kantaa kuin kämmenillä eikä vielä milloinkaan ole vienyt vaimoansa rajuilmoihin ponnistelemaan. Muita Erkki ei paljon säästä, eikä itseänsä myöskään, oli sää millainen tahansa, ja siitä Annille on johtunut monta unetonta yötä.

Jumalan kiitos tyynestä merestä!

Laine on kasvatettava kalastajatytöksi. Mereltä hänellä on nimensäkin.

Oi äidin sydänkäpystä! Jumala, siunaa, siunaa häntä! Varjele kareilta, joita voi piillä kotilahden tyvenessäkin… ja auta meren vihureissa!

Anni osaa rukoilla, ja se on hänen rauhansa. Hän on sen oppinut paronittarelta.

Monelle on paronitar jo saanut opettaa sen taidon. Ei vielä miehellensä. Mutta Valio on nukkunut kädet ristissä pieneen vuoteeseensa Valkaman lastenkamarissa, ja paraikaa äiti istuu toisen sängyn luona, lapsen kielellä. Huone on tilava ja miellyttävä, laudoituksen yläpuolella leveä reunus hevosia, koiria, oravia ja muuta hauskaa. Poika ei kuitenkaan niitä katsele tällä hetkellä, hän katsoo äitinsä silmiin. Siinä hän on hyvin herttainen pitkässä, puhtoisessa yöpaidassaan, tummine kiharoineen, kasvot eloisina ja kumminkin vakaina. He pyytävät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä ja Valio veikkoa ja Sirkkua ja alustalaisia ja palvelusväkeä ja kaikkia ihmisiä —

— Ja Lainetta, jatkaa Aarre. — Ja anna meille oikein hauska kesä ja hyvin paljon kaloja.

Äiti suutelee häntä hymyhuulin. Kun Aarre on kömpinyt peiton alle, menee hän pois hiljaa hyräillen:

— "Polvella äidin hartaana hän rukoili pienoinen, niin puhdas kuin kaste aamulla, ja silmä kuin tähtösen…"

Hän pysähtyy kesken. Ei, ei sitä laulua. Se on tuhlaajapojan lapsuudesta. Mutta sanat tulivat välittömästi hänen mieleensä.

Ruokasalissa, josta ovi vie avonaiselle parvekkeelle, Sigrid sipsuttelee tätiänsä vastaan.

— Tuletko sanomaan hyvää yötä, Sirkkuseni? paronitar kysyy ystävällisesti: —

— En vielä, minä menen kukkia katsomaan.

Ne heloittavatkin puutarhassa kauniina, keltaiset esikot, tulipunaiset tulpaanit, ja krookukset, jotka hohtavat valkoiselta kuin lumi. Paroni, joka päärakennuksen on laatinut suurenmoiseksi, hän on puutarhankin suunnitellut; mutta kukkien valinnasta ja hoidosta paronitar pitää huolen.

— Sehän on hauskaa, että pidät minun lemmityistäni, hän sanoo ystävällisesti tyttöselle. — Entäpä jos kuitenkin nyt käännyttäisin sinut takaisin ja veisin Nukku-Matin luokse? Sinä tarvitset paljon punaa poskiisi.

Sirkku luo paronittareen kummastuneen katseen, selittäen tosissaan:

— Meillä Viipurissa ei kukaan mene aikaisin nukkumaan. Mamma ei saa unta, hänen päätänsä kivistää, ja sentähden hänen täytyy lukea hauskoja kirjoja.

Paronitar ei voi olla naurahtamatta. — Vai niin. Äitisi lähtikin Norjaan, koska hän on sairas. Mutta me täällä koetamme pysyä terveinä, nukumme yöllä ja nousemme aamulla katsomaan, kuinka meri loistaa auringonpaisteessa ja kalaveneet palaavat rantaan.

Sirkun silmät kiiltävät ja hän empii, pidellen kiinni oven kädensijasta. Mutta sitten hän sen jättää, juosten tädin luo vakuuttamaan, että hän kyllä tahtoo nukkua, kunhan herätetään oikein varhain… Hän ei ole koskaan sitä koettanut, se olisi niin uutta ja hauskaa!

Pian Sirkku on Höyhensaarille purjehtinut, ja paronitar, kuullessaan parvekkeen oven käyvän, palaa ruokasaliin, johon hänen miehensä on ulkoa tullut. Einar von Stern on hilpeä ja raitis, heittää hattunsa tuolille ja pyyhkäisee kaunista, korkeata otsaansa, jolle on valahtanut samanlainen musta kihara kuin pikku Aarteen. Pojat ovat ulkomuodolta isäänsä kumpainenkin. Äiti on hyvin vaaleaverinen, oikea Hämeen tytär, hienostunein piirtein.

— Missä olet ollut? paronitar kysyy herttaisesti mieheltänsä.

— Pienellä kiertoretkellä. Kaikki hyvin! Paitsi tallin ovi ja purjeveneen kiinnitys, hän lisää nauraen.

Paroni tuntee itsensä erinomaisen tyytyväiseksi. Kyllä kelpaa päästä pääkaupungin tomusta saaristoilmaa hengittämään! Ja lisäksi tämä taiteellinen asunto, hänen henkensä luoma — on se toista kuin Helsingin vuokrakasarmit. Oikein hänen täytyy poikamaisessa ilossa kiepauttaa vaimoansa vyötäisistä. Mutta sitten hän pysähtyy, pidellen hänen kättään omassansa.

— Tule, Mailis, katsomaan, hän pyytää. — Siellä on niin ihanaa ulkona. Sinä toimit ja puuhailet, ja ympärillämme on eläviä, vaihtuvia kuvia, joista jokainen pitäisi kankaalle kiinnittää.

He ovat astuneet porrasaskeleen ylös komeroon leveän ikkunaryhmän ääreen; sitten paroni avaa sivuoven ja vie hänet parvekkeelle, kesäillan hienoon hämärään, joka kuultohuntuunsa kiertää meren ja maan.

Einar ja Mailis, he ymmärtävät luonnon verhottuakin kieltä. Meren syvyys päilyy salaperäisenä, tallentaen piilossa povessaan auringon yöhyväisiä, ja hiljaa, hellästi se kietoutuu saarien ympärille, ikäänkuin pyytäen anteeksi ja sovittaen kiihkopäiviänsä. Saarien varjot sulavat veteen; ei tiedä, missä maa loppuun ja meri alkaa. Yksi piste vain on kirkas. Jokin kalastajaryhmä on vetämässä nuottaa täällä sisävesissä; rannalle on tehty tuli, ja nyt vietetään rattoisaa lepohetkeä sen ympärillä, kunnes uudelleen on potkettava nuotta apajalle.

— Eikö tämä ole suurta sopusointua? lausuu paroni ihaillen, kun he hetken ovat seisoneet ääneti.

— Minä soisin sen siirtyvän sieluuni, kuiskaa Mailis. — Ja lastemme sieluun.

Hänen miehensä ei vastaa. Mailis luo jälleen katseensa kauas meren ja taivaan yhtymille ja huomaa äkkiä pilvenlongan, joka luoteesta kohoaa.

— Tuleekohan myrsky? hän kysyy, tuntien kylmän puistatusta.

— Tulee kalailma ja purjehdusilma, arvelee paroni iloisesti.

Mailisin ajatukset siirtyvät merestä kalastajiin ja kalastajista kauas pois. Jumalan kiitos, että kaikki säät ovat hänen vallassaan, niin meren kuin elämänkin…

He palaavat sisälle ja kulkevat ohi palvelustytön, joka asettaa pestyjä pöytäastioita ruokasalin uusmuotiseen kaappiin. Paronitar taputtaa keveästi hänen olkapäätänsä, kiitokseksi päivän työstä. Paroni hiukan kääntää päätänsä, kysäisten, onko purjevene jo käskyn mukaan köydellä kiinnitetty.

— On, herra paroni. Ja huomenna seppä tuo rautavitjat.

— Hyvä, kuuluu lyhyt, jyrkkä vastaus.

Tukahdutettu huokaus tunkee paronittaren rinnasta. Miksi hän huokaa?

Ulkona meren povi alkaa hiljalleen kohota ja laskea, ja tuuli kohisee hillitysti, salaperäisesti. Miksi kohisee?

Levottomuutta, kysymyksiä, joihin yö ei saata vastausta antaa.

* * * * *

Yön helmasta valkeni kirkas ja kaunis päivä, kuten paroni oli ennustanut. Myrskyn siivet leijailivat ohitse, ja aamuaurinko valoi loistoansa aalloille, jotka tasaisesti lipatellen rantaa hyväilivät.

Kello kahdeksan tienoissa kalastajaveneet palasivat täysin purjein, ja rannalta huudettuihin kysymyksiin Erkki jo kaukaa vastasi, että taisipa kaloista kertyä joku tynnyrillinen. Lapset riemuitsivat. Kaikki he olivatkin sinne ennättäneet: Laine äitinsä mukana, Liinu, sylissä Hellu ja jäljessä Itärannan koko liuta, Tuuleman Oiva, jonka isä oli toisena apumiehenä Erkin veneessä, Syrjälän vaimo, Senja, Jusu ja Sanelma hökkelistä mäen takaa, ja vielä lisäksi Valio ja Aarre. Sirkkua oli herätelty, mutta hän vain hiukan siristi silmiänsä, kääntyi seinään päin, ja luomet sulkeutuivat kohta jälleen. Paraikaa hän näki unta kukkaisesta rannasta, joka hohti kuin tähtikoristeissa. Kun hän juoksi tähtiä katsomaan, olikin jokainen niistä pieni, kimalteleva kala, niin kaunis, että —

Kalastajan lapset olivat odotellessa hiukan kierrelleet kaarrelleet paronin poikia. Nämä tuntuivat vierailta pitkän talven eron jälkeen, varsinkin Valio, joka oli paljon kasvanut ja pysytteli syrjemmällä. Mutta Aarre ei kauan aprikoinut. Tuskin oli Erkin vene laituriin törähtänyt, ennenkuin hän jo hyppäsi keulatuhdolle. Toiset lapset tunkivat ympärille, ja siinä iloisessa mylläkässä, kalojen paljoutta ihastellen, he parissa tuokiossa muuttuivat tuttaviksi taas.

— Nyt perkaamaan! käski Erkki.

Astiat, suolat ja muut tarpeet oli jo tuotukin valmiiksi rannalle. Vanhemmat ottivat johdon, ja lapset pantiin aputyöhön. Kolu pääsi Mäentaustan Jusun kanssa puikahtamaan tiehensä, ja Atla yritti mukaan, mutta Itärannan Janne komensi hänet niin tuimasti takaisin, ettei auttanut muu kuin totteleminen.

Hellu oli herännyt jo aamuyöstä ja alkoi itkeä unillansa. Ulla söi santaa, ja kaksoiset nyppivät silakoita veneestä, koetellakseen, vieläkö ne osaisivat uida.

— Aina te olette pahanteossa, tuskitteli Liinu. — Mihinkä se Kolukin on mennyt, että katsoisi edes tuota lasta? Viljo, vie Hellu maata!

Poika vilkaisi vastahakoisesti pikku siskoon, jonka Liinu oli laskenut hiekalle, ryhtyessään perkuuseen. Mutta lapsi itki yhä kovemmin, ja silloin isän kärsivällisyys loppui.

— Vie se juuri joutuun, hän ärjäisi Viljolle, — ja nuo toiset myöskin! Ja pysykää sitten alallanne.

Ei se hauskaa ollut. Lapsenpiian toimi oli kaikkein viheliäisintä, mitä Viljo tiesi. Mieluummin hän olisi kalojakin perannut, sillä vaikka siinä täytyikin pari tuntia istua paikallansa, niin saihan kumminkin olla ulkona ja toisten seurassa.

Tupa oli kuuma ja ilma raskas vielä yötiseltä. Ulla ja kaksoiset olivat surkealla päällä, kun heidät ajettiin pois, ja Viljo murjotti kätkyen ääressä, tuutien jotta permanto kolisi. Oven hän oli heittänyt auki, ja rannalta tunki vietteleviä ääniä hänen korviinsa.

— Se oli nähnyt kaloja, niin isoja kuin tuo vene, kuului Syrjälä kertovan.

Sitten Hellun itku katkaisi häneltä jatkon. Viljo puri huultansa ja keikutti kehtoa oikein vihan kyydillä.

Taas hän kuuli vähän:

— Mutta onpa siellä pieniäkin elukoita, jos on suuria. Kerran Sööterpummin laiva oli tarttunut kiinni semmoiseen saareen, jossa ei ollut tavallista maata ollenkaan, vaan pelkkiä pieniä itikoita paksuissa kasoissa.

— Muurahaisiako?

— Ei, eihän nyt. Semmoisia merieläviä, ettei niitä nähnyt ilman kiikaria. Ja koreilta ne olivat näyttäneet, kun lasin läpi katsoi.

Voi sitä onnellista Sööterpummia! Viljo löi yhtäkkiä kämmentä polveensa. Se oli totinen tosi! Merelle hänkin tahtoi mennä kaikkia ulkomaan eläviä ja muita kummia ihmettelemään. Sitten ei ikipäivinä tarvitsisi Hellua tuutia.

Samaa päättelivät kaikki pojat, jotka rannalla suu auki ja silmät selällään läheltä kuuntelivat, mitä Syrjälä tiesi Sööterpummin seikkailuista. Merimiehiä heistä piti tulla. Se mahtoi olla ihanaa elämää!

— Ja minä tuon sinulle näkinkenkiä ja niitä merieläviä, lupasi Aarre innostuneena Laineelle, työntäen peukalonsa silakan vatsaan. Valio oli mennyt pois, mutta Aarre opetteli kaloja perkaamaan.

— Mitäs nuori herra sitten sanoo, jos sattuu haaksirikko? tokaisi Tuuleman Oiva virnistellen.

— Minä uin lautojen päällä rantaan. Niin teki Roobinson, ja hän pääsi ihmissyöjäin saarelle.

— Kerro vielä! Eiväthän he sinua syö? Laine innostui ja jännittyi, jotta silmät loistivat.

— Siunatkoon! päivitteli Liinu. — Luuleeko Aarre, että mamma ja pappa laskevat merelle? Aarre koulutetaan korkeaksi herraksi.

Toiset nauroivat lapsille, mutta Anni sanoi: — Meidän Aatu otti hyyryn kohta ripille päästyänsä, siitä on jo kolme vuotta, eikä ole kuulunut, onko kuolleena vai elossa. Hän pyyhki silmiänsä esiliinan kulmalla. — Jumala sen tietää, mihin poika parka on joutunut. Kun ei vaan olisi pahuuteen vietelty, juomiseen ja muuhun. Se oli niin nuori, ja mitä ne sitten muistavat varoituksia…

— Niin, mitäs ne nuoret, vielä vai, säesti Liinu huojutellen ruumistansa.

— Ei nuoret, kun ei vanhatkaan, sanoi Erkki terävästi, katsahtaen Janneen ja Syrjälään.

— Pojalla isän elkeet, kikatti Mäentaustan Senja Tuuleman Oivan korvaan.

Janne iski Erkkiin vihaisen silmäyksen ja murahti, ettei ryyppy miestä tapa. Mutta Syrjälän ukko, kylän kuulu "tuulestansa", tekeytyi kuuroksi keskustelulle ja alkoi hoilata "kapteenia joka seilasi Valsterporeiviin".

Täysikasvuisten puhe ei enää lapsia huvittanut. Aarre ensiksi pitkästyi, nykäisi Lainetta ja sanoi:

— En minä huoli niin kauan perata. Tule pois!

Tyttö nousi kohta, ja he pistivät yhtaikaa kätensä veteen, huuhtoen, nauraen ja loiskuttaen. Pinta välkkyi kuin täynnä kipenöiviä tähtösiä, ja kirkas säde leikki mustissa ja kullanruskeissa kutreissa.

— Mennään laivoja uittamaan, ehdotteli Aarre.

— Mennään, mennään! riemuitsi Laine. — Ja Viljo myöskin. Hän veistää kauniita laivoja — voi, sinun olisi pitänyt nähdä —

— Viljo rallattaa, sanoi Aarre, kääntäen päätänsä.

Siellä Viljo istui tuvan kynnyksellä. Hän ei katsonut kehenkään, hän vain tähysteli merelle, silmät tuimina. Kuin ajatuksissaan hän veteli harvakseen ja totisesti:

— Laivurin nimi oli Sööterpummi, Sööterpummi —

— Voi, Viljo rukka on yksin ja hänen on ikävä, huudahti Laine. — Tule, me noudamme hänet —

— Eikö mitä, keskeytti Erkki, joka nyt vasta huomasi hankkeet. — Tänne vain takaisin, Laine, kaloja on vielä paljon! Mikä apulainen se on, joka juoksee kesken työstä?

— Ja Aarretta mamma ja pappa tuolla kaipaavat, sanoi Liinu, viitaten poukaman taa.

Paroni ja paronitar seisoivat kalliolla, puolittain puitten varjostamina. Jo kotvan he olivat siinä seisoneet. Mailis ei voinut silmiänsä irroittaa eloisasta ryhmästä tuolla lahden rannalla, ja varsinkin hän omaa pikku poikaansa ja Lainetta ihasteli, siinä kun he välkkyvän veden äärellä ilakoivat.

— Minä maalaan heidät! hän huudahti miehellensä. — Siitä tulee suloinen taulu. Hehku kohosi hänen poskillensa, ilon hehku odottamatta löydetystä aiheesta ja luomisinnon polttava tuli.

Mutta paroni ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän lausui muutaman epämääräisen sanan siitä, ettei ollut ensinkään tyypillistä asettaa Aarretta siihen ympäristöön.

— En sitä aiokaan. Oi tiedätkö, kuva on aivan elävänä silmäini edessä. Tällainen: aava, kirkas meri, ja rannan hietikolla ainoastaan kaksi herttaista lasta, mustakutrinen ja kultatukkainen, jotka loiskivat vettä käsillänsä, ja he hymyilevät viattomassa onnessa, ja vesi välkähtelee… noin — katso!

Taitelija-ajatus ei voinut olla herättämättä vastakaikua toisen taiteilijahengen sisimmässä. Sentähden paroni vastustamatta vaikeni, vaikka katse, jonka hän loi paljasjalkaiseen tyttöön, ei juuri suopea ollut. Nyt jo rikkoutuikin elävä kuvaryhmä, ja Aarre juoksi vanhempainsa luo.

— Me menemme pois purjerantaan, Lokin siipiä kastamaan, virkkoi paroni, silittäen pojan sekaisia kiharoita. Ja Aarre riemastui, unohtaen kaikki kalanperkaajat.

Polulla he kohtasivat Sirkun, jota Valio opasti rantaan.

— En jaksanutkaan nousta, hän selitti. — Nyt juoksemme pian kalastajien luo, ja sitten Valio vie minut lammelle.

— Entä purjehtimaan? Me aiomme juuri lähteä.

— Huh, minä pelkään! Ja säikähtyen Sirkku karkasi pois, Valio uskollisena saattajana. Paroni ja Aarre nauroivat, mutta Sirkku ei sitä enää kuullut.

Pettymys siitä tuli. Eihän siellä ollut ensinkään sellaista kuin hän oli kuvitellut. Ei kukkakenttiä eikä tähtikiiltoa, paha löyhkä vain ja perkeitä hiekalla. Ja kaikki väki katseli häntä, ja hän katseli heidän likaisia käsiänsä, peräytyen loitommalle ikäänkuin koskemista peläten.

— Mennään lammen rantaan, hän pyysi hiljaa, hätäisesti. Mutta kalanperkaajat arvelivat, että sepä oli ylpeä pikku röökinä, kun ei päivääkään sanonut.

Tähtilampi oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä Valkamasta, piilossa jyrkkien äyräittensä sylissä, tiheän kaislavyön varjoamana. Se katseli ympärillensä kuin viaton, kirkas silmä, kysyvänä ja uteliaana. Mikä on se kohina, joka tänne kuuluu? Tuuli on kuiskannut sen noille suurille koivuille, jotka täällä suojassa ovat jaksaneet kohota korkealle yli kaislikon ja ulottuvat kuvasteleimaan selkeässä tähtisilmässä. Ne kumartuvat kuiskaamaan, että meri se kohisee, suuri, ääretön, ihana meri. Ja lampi lapsukainen katsoo yhä kysyvämmin kahta ihmislasta, jotka kevein askelin rientävät rinnettä alas. — Te tietäisitte varmaankin kertoa, mitä meri oikein on? Voiko olla ihanata semmoinen, mikä on niin äärettömän suurta? Semmoinen, mikä välistä pauhaa niin kummallisesti? Eikö se hirvitä?

Ja lapset vastaavat tähtisilmälle.

Sirkku huudahtaa haltioissaan, kun lampi vastaan välkkyy:

— Tämäpä kaunista onkin! Oi kuinka kaunista! Täällä minä uskallan soudella.

— Meri on suuri, mutta lammesta minäkin pidän enemmän. Tule, Sirkku, tuosta on paras astua ruuheen. Nyt airo lipuu hyvin, mutta syksymmällä pinta on kokonaan pitkien, hienojen vesiruohojen peitossa. Äiti sanoo niitä Aallottaren hiuksiksi. Silloin valkoiset lummekukatkin kukkivat — tuolla, katso, noiden isojen lehtien joukossa.

Sirkku istuu ruuhessa onnellisena, ihastuneena, unohtaen varoa sinistä musliinipukuansa ja vaaleita kenkiänsä. Hän kuvittelee, kuinka elokuussa poimitaan lummekukkia Tähtilammesta, ja hän kuuntelee, mitä Valio kertoo metsästä ja linnuista ja kilteistä hevosista, joille voi aivan pelkäämättä tarjota leipää. Vasta he havahtuvat mielikuviensa maailmasta, kun joku rannalta huhuilee.

Aamiaiskello oli soinut, purjehdus siirtyi, ja paroni ja paronitar poikkesivat noutamaan lapsia lammelta. Aarre oli pettynyt ja pahoillaan eikä lähtenyt mukaan.

Siellä lammen kaltaalla paroni sanoi vaimollensa:

— Tuossa, Mailis, on sinulle hieno taulun aihe. Maalaa heidät minun ilokseni!

Hän näytti surulliselta eikä heti vastannut. Pian kuitenkin hänen katseensa kirkastui:

— Taidanpa saada niin paljon työtä, että tuskin koko kesänä ehdin valmiiksi. Minä maalaan molemmat aiheet, ne täydentävät toisiansa.

— Niin, meri ja lampi? Kentiesi.

— Aarre on minun levoton mereni, Valio tyyni lampeni. Jumala siunatkoon kumpaistakin!

Hetken äänettömyys. Valio meloi rantaan takaisin, ja lapset hyppäsivät maalle. Lähdettiin astumaan kotiin. Aarretta vaan ei näkynyt missään, eikä hän vastannut, kun Mailis huuteli rantaan päin.

— Mitä… mitä tuo on? virkkoi paroni äkkiä, viitaten merelle.

— Lokki ulkona! huudahti Mailis.

Valkoiset purjeet viipottivat levällään, ja tasaisesti keinuen vene eteni sinertävällä, aavalla tiellä. Ei se kuitenkaan vielä kaukana ollut. Kun he rantaan ehtivät, näkivät he selvästi pojan, joka perässä istui purjenuoria pidellen, leveälierinen hattu niskassa, katse tarkkana ja tähystävänä.

Mailis säikähti ja huolestui, mutta paroni työnsi reippaasti soutuveneen teloilta, hyppäsi siihen ja lausui helkähtävin äänin:

— Kas siitä minä pidän! Muista, Mailis, että häntä ei nuhdella! Me voimme olla ylpeät Aarteestamme.

Pian karkuri oli onnellisesti rannalla, punoittavin poskin ja iloisena.

— Osasinpa minä yksinkin! hän kehui.

Valio ja Sirkku katselivat häntä vallan hämmästyksissään, ja äiti sulki hänet syliinsä. — Mutta kultaseni, jos vene olisi kaatunut?

— Saattaapa se lammellakin kaatua.

Riemuiten isä taputti mustaa kutripäätä:

— Se on oikein. Sinusta tulee mies!

* * * * *

Taulujen maalaaminen oli kesän suurin tapahtuma, tai oikeammin tapahtumain sarja. Aarre ja Laine pantiin rakentelemaan sulkuja ja kivisiltoja meren rannalle, ja lammen ruuhessa Valio ja Sirkku saivat huviksensa meloa tai lukea hupaisia kertomuskirjoja. Kun toinen pari pääsi irti, tuli heti kiire katsomaan, miten toista maalattiin. Ei heitä kauan saanut paikoillaan pysymään, varsinkaan meren paria, ja siksi molemmat taulut olivatkin yhtaikaa tekeillä. Suuri esiliina edessä, hihat ylös käärittyinä, koko olento työn iloa uhkuvana Mailis maalasi. Olikin niin paljon kirkkaita päiviä. Auringonpaistetta, vedenvälkettä, onnen loistoa lasten silmissä… Se heitti heijastuksensa äidin ja taiteilijattaren sydämeen, ja värit saivat lämpöä ja siveltimeen tuli sykkivää elämää, joka tulvehtivin aalloin virtasi kankaalle. Ihastuen täytyi paroninkin sitä ihmetellä, kun hän purjeveneestään, tallistaan tai rakennuspiirustuksistaan irtautuen tuli vaimonsa työtä katselemaan.

Länsirannan Erkki vaan ei moisia temppuja ymmärtänyt. Eihän tuo ihme ollut, että Anni oli luvannut, kun paronitar pyysi; mutta joutavaa sentään oli katsella, kuinka tyttö pyhäpuvussaan rannassa huppuroitsi pitkät arkipäivät paronin pojan kanssa.

Oli toinen, joka ei iloinnut eikä ihastellut, ja se oli Itärannan Viljo. Hän oli kadottanut leikkitoverinsa, eikä mikään ollut enää hauskaa. Mäentaustan Jusun kanssa hän tappeli, Kolu oli hänen mielestään pieni ja tyhmä Atla kanteli ettei hän viitsinyt raapustaa Hellua mukanaan, ja siitä isä antoi selkään. Eikä kalakaan purrut onkeen, kun Iisakki ja Taavetti puhua läpättivät veneessä, ja päivä paistoi vasten silmiä, kun Ulla oli rikkonut lipan hänen lakistansa. Kaikki, kaikki oli hullusti. Viljo ei lähestynyt sitä paikkaa, jossa paronitar maalasi; kaukaa hän vain murjotteli.

— Tule veistämään meille laivoja! huuteli Laine.

— Älä vallan likelle tule, ettet sekoita äidin taulua, lisäsi Aarre pikkuviisaasti.

— Ei hän sekoita, sanoi paronitar hymyillen. — Viljo poika, tule tänne vain leikkimään!

Mutta Viljo vastasi yrmeänä:

— En minä.

Silloin Laine unohti, että hänen piti pysyä paikallansa, juoksi Viljon luo, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja kysyi pyytävästi:

— Mikset sinä tahdo tulla?

— En minä ole herraslaakainen, kuului vastaus.

Laine katsoi uudestaan, ja silmät, jotka äsken hohtivat sinisiltä, näyttivät kummastuksesta tummenevan.

— Sinä siellä purjeitasi pullistat, jatkoi Viljo suu mutussa. Kerrankin hän pääsi purkamaan täyden sydämensä. Mutta samassa hän jo katui, sillä Laine rupesi katkerasti itkemään. Viljo joutui kovin ymmälle, ja vielä enemmän, kun toisaalta raikas nauru kiiri häntä vastaan. Vilkaistessaan ylös hän hämmästyksekseen huomasi itse kartanon herran vallan likellä.

— Tuo ei ole tyhmä poika, sanoi paroni saksaksi. Häntä huvitti suunnattomasti se lausetapa, jota Viljo oli käyttänyt. Ja Mailis näki hänen tekevän jotain ihan tavatonta: lähenevän poikaa ja kysyvän mistä hän oli.

— Tuoltahan minä, virkkoi Viljo, viitaten Itärannan mökkiä, hämillään kunniasta ja samalla ällistyksissään, kun ei paroni häntä tuntenut, vaikka melkein joka päivä näki.

— Käytkö sinä koulua?

— Enkä.

Paroni pyörähti pois, sanoen saksaksi: — Se on niin heidän tapaistansa.

— Ei heillä ole varoja, koetti paronitar puolustaa, vaikka hän punastui, lausuessaan ne sanat omasta alustalaisestansa. — Mitä arvelisit, jos me —

Paroni keskeytti hänet torjuvalla, huolettomalla kädenliikkeellä: — Eihän se ole meidän asiamme. Minua vain tuo nulikka miellytti.

Siihen jäi paronin ja Viljon tuttavuus. Mutta tästä lähtien poika oli suopeammalla tuulella ja alkoi hiipiä rantaan asti maalauspaikalle. Ennenkuin taulu oli valmis, hän jo lauhtui leikkimään.

Heinäkuun hellittelevässä päivänpaisteessa paronitar viimeisteli lammen lapsinensa, mutta elokuun keltaiset lehdet jo lentelivät syystuulessa, kun hän siveltimellään siroitteli viimeiset hohtohelmet meren laineille ja niille pisaroille, joita pienet kädet ilmaan loiskuttivat.

Hän ei vielä koskaan ollut maalannut mitään niin kaunista. Sen paronikin myönsi. Pieni Sirkku huudahteli ihastuksesta, ja Valio kuiskasi äidille suuren salaisuuden: että hän kerran tahtoi tulla maalaajaksi hänkin. Mutta Aarre ja Laine nauraen nyökkäsivät päätänsä kuville, osoittivat niitä sormellansa ja sanoivat: — Katso, ihan sellainen kuin sinä! Ja sellainen kuin minä!

II

Kuusi vuotta oli kulunut, ja kesä oli jälleen.

Meri kävi, korkeina aallot vyöryivät, kuohut taittuivat kiviriuttoihin, kauas räiskyi valkoinen vaahto. Tiirat parkuivat ja lokit huusivat, valkoisten siipien välähtäessä taivaan ja meren tummalla taustalla.

Silloin purjevene laski luodon rantaan, sinne missä kalastajat avomeren rinnassa ennen veneissänsä nukkuivat, mutta jonne nyt oli kyhätty maja suojaksi ilmoja vastaan.

Ensin hyppäsi maalle kuusitoistavuotias ketterä Itärannan Viljo, tarttui lujilla ruskeilla kourillansa keulan nokkaan ja koetteli pitää tasapainossa ankarasti kiikkuvaa venettä. Hänen jäljessään hoippelehti pitkä tytönhuitukka, Mäentaustan Senja. Sitten soljahti rannalle toinen tyttö, kultatukkainen ja kirkassilmäinen. Häntä seurasi Aarre von Stern, ja viimeisenä peränpitäjä, Tuuleman Oiva, nuoren joukon vanttera johtomies.

— Hyvinpä meni, virkkoi Viljo reippaasti; ja Oiva lisäsi itsetietoisena: — Mikä jottei?

— Kyllä minä vain pelkäsin, sanoi Senja, suu naurussa nyt, kun oli kuivalle päästy. — Ai ai sentään, kun sillä tavalla löi vettä sisään ja keinutti…

— Se vasta hauskaa olikin, kehui Aarre iloisena ja punaposkisena.

Mutta nuorin tyttö hymyili jo kalamajan ovella.

— Tahdotte kaiketi kahvia ensin? Viljo hoi, tuopas minun korini sieltä veneestä! Minä alan risuja kerätä. Kuka tulee mukaan?

Aarre tietysti. Ei aivan heti kuitenkaan, sillä uteliaisuus vei hänet kurkistamaan sisälle majaan. Hän oli jo kauan ikävöinyt tähän paikkaan, josta kalastajat aina puhuivat.

Kallio oli lattiana, kivistä seinät. Lomapaikat oli tukittu sammalilla ja veden tuomilla rojuilla. Ovi oli oikein hyvä, mutta ikkunan virkaa teki luukulla varustettu aukko, ja katto oli turpeista kyhätty puitten ja nojalautojen avulla. Huonekaluja ei ollut kehumoiksi; kiviä tuoleina, pöytänä samoin, ja maassa olkisäkkejä makuupaikkoina.

— Vuota vain, kohta näyttää hauskemmalta, lohdutteli Laine. Mutta ei ollut lohdutusta tarviskaan, sillä Aarre oli mitä parhaalla tuulella.

Pian he istuivat risuvalkean ympärillä, nokisen pannun ääressä, jossa kahvi kiehua porisi. Tuuli ulvoi ulkona, meri kohisi ja pärskyi, mutta majassa oli hyvä olla. Laine emännöi, sillä Senjan mielestä oli mukavampi vetelehtiä ja tarinoida. Pitihän tässä taas kohta voimiansa ponnistella verkkoja laskiessa.

— Onko Atla kirjoittanut? hän kysyi Viljolta.

— Ei ole pitkään aikaan.

— Mahtaa hänellä olla hauskaa. Eiköhän siellä Helsingissä tarvittaisi enemmänkin tyttöjä lastaamaan? Kai sinne summattomasti laivoja tulee.

— Menisitkö sinä?

— Menisin, jos vain ottaisivat.

— Et sinä jaksaisi tehdä lastaustyötä, sanoi Oiva suorasukaisesti. — Eihän sinusta kalastajaksikaan ole.

— Vai ei, vastasi Senja noppeissaan. — Mitä sitten tahdoittekaan minua mukaanne? Olisitte muita hankkineet. Missä sinun isäsi on, Viljo?

— Ei samasta paikasta kahta tarvita, vastasi Viljo kierrellen.

— Juo relluttelee taas parhaalla työajalla, vastasi Oiva hänen puolestaan.

— Suu kiinni! kivahti Viljo, silmät synkkinä. Mutta Laine ehätti keskeyttämään:

— Minun avuksenihan Senja lähti. Kyllä te sen tiedätte. Isä on kartanon päivätöissä, ja äiti pelkäsi että minä olen liian nuori työhön, kun tuli näin kova ilma. Neljässä hengessä me hyvin tulemme toimeen.

— Olenhan minäkin viidentenä, huomautti Aarre.

Oiva ja Viljo vetivät suutansa nauruun, vaihtaen merkitsevän silmäyksen, ja Senja hätäili:

— En minä vain tule verkoille, jos veneessä on niin monta. Kuulkaa nyt, eikö tuuli ylly. Menemme pohjaan että molahtaa.

— Kyllä se on parasta, että nuori paroni jää kivelle kokottamaan, tuumi Oiva leveästi. — Kuinkas teitä laskettiinkaan vesille tänään? Eikö mammanne pelännyt?

— Minäpä lähdin luvatta. Enkä minä maalle jää. Senja jääköön, jos tahtoo.

— Luvatta! hämmästeli Laine. — Mutta Aarre —

— Vähät minä välitän tuulesta ja Sirkusta ja vieraista!

— Onko kartanossa vieraita? uteli Senja.

— Entäpä sitten. Laine, muistathan sinä Sirkun, joka oli Valion toverina taulussa? Hänkin on siellä äitinsä kanssa. Hän on semmoinen sipsu ja lellikki, että minä en siedä häntä ollenkaan.

— Mutta mitä paroni ja paronitar sanovat? kysyi Laine aivan ymmällä.

— Isä varmaan sanoo, että se vasta on mies, joka tietää mitä tahtoo eikä pelkää.

Oiva ja Viljo eivät enää näyttäneet ivallisilta. Taisipa hän tosiaankin olla miehen alku, tuo herraspoika. Tulkoon sitten Senjan sijasta verkkoja laskemaan. Mukamakin hoilakka se Senja. Paras apu hänestä, jos toimittaa illallista.

Kun he astuivat ulos majasta, puhalsi ankara puuska heitä vastaan, tuoden suuria sadepisaroita. Laine katsoi Aarretta ja Oiva Viljoa, epäilevinä kumpainenkin.

— Sinä kastut, sanoi Laine.

— Ei haittaa, vastasi Aarre reippaasti.

— Tokkohan tuuli yltyy niin, että rikkoo verkot? tuumi Oiva.

Viljo tähyili merta ja ilman rantoja ja vastasi varmasti:

— Lasketaan muutamia, mutta ollaan varuillamme.

Ankara, tuima työ nuorille voimille. Aarre kyllä huomasi pian, ettei hänestä tottumattomasta mihinkään ollut, mutta uhallakin hän koetti reutoa mukana. Oiva ponnisteli airoissa, Viljo ja Laine laskivat verkot mereen. Yhtenään aallot löivät laitojen yli, ja kiivaasti sade pieksi kasvoja. Uupuneina ja aivan läpimärkinä he vihdoin pääsivät majaan takaisin.

— Sinä olet aika tyttö, sanoi Viljo ihaillen Laineelle. Aarre ajatteli samaa, mutta häpesi ja harmitteli omasta puolestansa. Nuo kaksi näyttivät tällä hetkellä olevan kaukana hänestä, aivan toista maata. He olivat väsymyksestään huolimatta iloisia ja innostuneita, hän nolo ja vieras koko hommassa. Hetken aikaan he eivät häntä muistaneetkaan ensinkään, häärivät vain keskenänsä, nauroivat ja puhelivat. Äkkiä häntä melkein kadutti, että olikaan tänne lähtenyt. Mitähän äiti ajatteli kotona? — Huh, tuota vettäkin, joka virtaili niskasta selkää pitkin… Tuntui niin kylmältä ja ilkeältä…

— Voi Aarre, sinähän olet ihan sininen, kuuli hän silloin Laineen huudahtavan. — Tule pian tänne lieden luo vaatteitasi kuivaamaan! Viljo, etkö sinä vähän hieroisi hänen käsiänsä? En hän ole tämmöiseen tottunut.

— Jyskytän vaikka selkääkin, murahti Viljo. — Johan minä sitä arvelin, etteivät paronit kalastajiksi kelpaa.

— Älä tulekaan hieromaan! hän kielsi kiivaasti, kun Viljo yritti käsiksi käydä. — Vai painitaanko? Kyllä minä —

Oiva torui, mutta Laine nauroi, ja painiessa poikien tuli lämmin. Pian sopukin palasi illallista syödessä ja pakinoidessa. Oiva ja Laine tiesivät monta hupaista merikaskua. Senja oli Atlan kautta kuullut Helsingin ihmeistä, ja uteli Aarteelta, oliko totta, että siellä jossakin hevoset tanssivat ja siat hyppelivät vanteitten läpi. Lopuksi Viljo alkoi kertoa, mistä kukin heidän perheessään oli nimensä saanut. Atlanta johtui valtamerestä, jota eno vainaja oli purjehtinut; William oli englantia, sillä hänellä oli kummina Jussilan Ville, joka oli muuttanut nimensä Englannissa; ja Kolu —

— Minä kyllä tiedän, keskeytti Aarre. — Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan. Kunpa pääsisinkin laivalla purjehtimaan kauas merien taakse! Minä en tahtoisi käydä koulua. Te onnelliset, joiden ei enää tarvitse!

Viljo ei vastannut, vaan huokasi huomaamattansa. Hän muisti kuin eilispäivän sen aamun, jona paronitar neljä vuotta takaperin tuli Itärantaan ehdottamaan, että hänet lähetettäisiin kansakouluun. Se oli niin suuri onni, ettei hän voinut sitä todeksi uskoa eikä mahdolliseksi kuvitella. Kova nousikin vastus, mutta vihdoin isä ja äiti suostuivat, kun paronitar lupasi kustantaa. Hän, pitkä poika, joutui sinne pikku Laineen kanssa yhtaikaa. Entäpä sitten! Hän oli ilosta aivan hurjana, teki kommelluksia, luki kuin vimmattu, edistyi hyvin ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen. Sunnuntaiksi hän pääsi kotiin Länsirannan Erkin mukana, kun tämä nouti Laineen, syksyin keväin veneessä, talvisin hevosella. Jos ei näitä matkoja olisi ollut, ei hän suinkaan olisi halunnut kirkonkylästä pois, sillä kotona hän sai pelkkää harmia. Opettajan kauniiden puheiden jälkeen äidin riiteleminen ja isän juoppous tuntuivat kahta kauheammilta, ja hänellä oli käynneistänsä muistoja, jotka saattoivat hänet värisemään. Niin, merelle — vaikka kuinka kauas kotoa — mutta koulu, se oli maailman paras paikka!

Laine ikäänkuin jatkoi ääneensä Viljon ajatusta:

— Sinä onnellinen olet, Aarre, kun saat lukea vielä monta vuotta. Minä olen pyytänyt kaupunkiin kouluun, mutta isä ei tahdo siitä kuullakaan.

— Parasta ettei kuule, mutisi Viljo, vaikka hän ei ääneensä saanut lausutuksi niin itsekästä ajatusta. Se vain oli varma, että koska kerran hänkään ei päässyt, niin… niin… Kuinka hän oli paha! Hän hypähti pystyyn kuin itseänsä paetakseen ja selitti, että nyt oli aika katsoa, miten verkkojen oli laita.

Oiva nousi hitaasti ja tyynesti. Hän arveli, että Aarre, herraspoika, ja Laine, nuorin, voivat tällä kertaa jäädä maihin. Senja jouti nyt vuorostaan tulemaan mukaan.

Viljo ei virkkanut mitään, vaan astui kiireesti ulos, toiset jäljessä. Aarre puri huultaan, sillä herraspoika oli hänestä kuin haukkumasana, mutta jäi sentään jotenkin mielellänsä sateensuojaan, kun ei Lainekaan verkoille lähtenyt.

Kuohui, kohisi merellä, vaikka hiukan hiljemmin kuin äsken. Sadekin rapisi tasaisemmin. Ei liene verkoilla hätää.

Oli hiljaista luodolla toisten lähdettyä. Aarre ja Laine istuutuivat oven lähelle, jättäen sen auki, niin että voivat katsella ulos synkälle merelle, jota jo pimeä peitti. Laine alkoi laulaa hyräillä:

— "Siell' ei merta pauhaavaa, mikä lohtu on se heille, jotka kamppaella saa lähteneinä myrskyn teille…"

— Mitä sinä laulat? kysyi Aarre.

Laine vavahti ajatuksistansa. Tuskin hän itsekään oli huomannut, mitä lauloi.

— Äidin laulua, hän vastasi. — Siinä sanotaan, että taivaassa ei ole merta.

— Sitten minun tulee ikävä taivaassa, nauroi Aarre. — Minkätähden siellä ei olisi merta?

— Niin minäkin kysyin kerran. Äiti selitti sen minulle. Hän oli oppinut laulun sinun äidiltäsi, kun hän eräänä myrskyisenä iltana pelkäsi isän hukkuvan merellä. Paronitar oli sanonut, että se laulu lohduttaa, sillä taivaassa ei ole eroa eikä pelkoa.

— Meri siellä kuitenkin saisi olla, intti Aarre puoleksi tosissaan. — Minä en pidä tuollaisista lauluista.

— Ehkä siellä onkin aava vesi, tyyni ja kaunis.

— Myrsky on parempi kuin tyyni. — Jos vain ei sada, hän lisäsi nauraen jälleen. Mutta sitten hän jatkoi vakavasti ja kiihkeästi: — Minä tahtoisin merimieheksi. Katso, katso nytkin merta, kuinka komea se on! Ajattelepas, aina vain purjehtia päivän toisensa jälkeen, kauas, kauas pois… Minun täytyy päästä koulusta. Sinä et ymmärrä, kuinka minä siellä ikävöin.

— Onhan Helsinki meren rannalla.

— Onhan se — mutta voi kuinka toista on täällä! Laine keskeytti puhelun, viitaten vilkkaasti merelle päin.

— He palaavat, näetkö? Verkot olivat siis turvassa. Sitten hän juoksi ulos sateeseen. — Hyvä että tulitte niin pian! Lyöden kätensä Viljon märkään käteen hän sanoi hämillään: — Arvaa mitä: minä oikein olin vähän levoton…

Tuli maatapanon aika. He rupesivat vetämään nurkasta olkisäkkejä vuoteiksensa. Oiva ja Viljo heittäytyivät vieritysten toiselle seinustalle, Senja ja Laine toiselle, ja Aarre säkkeinensä jäi oviseinämälle yksinään. Kaikki he olivat täysissä vaatteissa, mutta hyvin tarvittiin vaippojakin suojaksi yökylmää vastaan. Joka rakosesta sen henkäykset tuntuivat, tulen päästyä riutumaan.

Olihan tämmöinen yö tavallaan hauska… Mutta Aarre ei voinut auttaa sitä, että mieli alkoi vähän kolkoksi kääntyä, kun hiillos hiipui, maja pimeni, ja tuuli vinkui ovea natistellen. Kotona äiti aina tuli hänen ja Valion luo illalla, nytkin vielä, kun he olivat suuria poikia, luki heidän huoneessansa kappaleen raamatusta ja rukoili ääneen. Tänä iltana, kun äiti tuli, oli toinen vuode tyhjä. Äiti kulta, olikohan hän pahoillaan? Annilta hän kyllä oli saanut tietää, että Aarre lähti luodolle… Mutta entä jos hän kovin pelkäsi ja jos hän itki…

Aarteelle tuli tuska. Hän nousi istumaan. Jokohan toiset nukkuivat? Ei ollut kuitenkaan ihan pimeä, hän saattoi erottaa heidät. Oiva kuorsasi suu selällään. Senja oli kääntynyt seinään päin, ja Viljon silmät olivat kiinni, mutta Laine valvoi istuen vuoteellansa kädet ristissä.

Uskaltaisiko hän häiritä?

— Laine, etkö sinä nuku? kuiskasi Aarre epäröiden.

— Minä rukoilen Isä meidän.

— Jos nuo eivät heräisi, niin sinä laulaisit vielä sen… sen…

Laine nousi alttiisti ja kävi istumaan säkille Aarteen viereen. Hiljaa hän lauloi:

— "Siell' ei ole taistoja, viimaisia vihureita, seuraa lepo rauhaisa Herran nimeen nukkuneita…"

— Hyvää yötä, hän sitten kuiskasi, hiipien säkillensä takaisin. Eivät he tietäneet kenenkään muun laulua kuulleen, eivät huomanneet kahta polttavaa silmää, jotka Viljon vuoteelta seurasivat heitä. Kohta he nukkuivat suloisen unen helmoihin.

* * * * *

Kotona Valkamassa valvottiin vielä. Ikkunoista heijastui kirkas valo ulos sumealle rannalle, ja kauniisti poimuteltujen, hentojen verhojen lomasta pilkisti silloin tällöin vilkkaita päitä. Sitten ne jälleen vetäytyivät pois, jonkin parvekkeen lasiovi avattiin varovasti, koetettiin ihailla luontoa läpi vesiusman ja laskettiin rakosesta tulvimaan hilpeätä humua, joka outona sekaantui sateen ja meren ääniin. Paitsi kapteenska von Sterniä ja Sirkkua oli joukko muitakin vieraita saapunut, ja Valkaman runollinen erakkoisuus oli hävinnyt kuin taikaiskusta. Paroni itse oli aivan erikoisen hauska ja kohtelias, ja paronitar liikkui iloisten ryhmien keskellä nuorekkaana, herttaisena ja ystävällisenä; mutta hän oli kalpea ja tavallista vakavampi.

— No, Valio, osaatko huvittaa nuoria vieraitamme tässä sadeilmassa? kysyi paroni, taputtaen olalle sorjaa poikaansa, vasta valmistunutta ylioppilasta.

— Koetan parastani, hymyili Valio.

Hän oli hienon näköinen, silmissä puhdas ja hyvä, hiukan haaveksiva ilme. Tällä hetkellä niistä kuitenkin loisti harvinaisen paljon vilkkautta ja intoa.

— Vai mitä sinä arvelet, Sirkku? Ehkäpä olenkin huonosti toimittanut virkani. Kun itse on iloinen jo pelkästään tervetulleitten vieraitten läsnäolosta, silloin helposti unohtaa —

— Sinäkö unohtaisit? Setä kulta, meillä on äärettömän hauskaa! ilakoi Sirkku, hento, siro kuusitoistavuotias, jonka vaaleat hiukset poltettuina kiharoina liehuvat otsan ympärillä.

— Vai niin — no mistäpä se hauskuus, tyttöseni?

— En tiedä… kaikesta. Täällä Valkamassa on niin paljon muistoja.

— Heittäkää täksi illaksi muistot unholaan ja tanssikaa meidän silmäimme iloksi! Eihän teitä ole monta paria, mutta sitä enemmän saamme ihailla sulavia liikkeitänne. Pas d'Espagne!

Ja paroni istui pianon ääreen soittamaan.

Mailis tunsi huoneen pyörivän silmissänsä. Kiinteästi hän nojautui sohvan kulmaan, ja haikea, äänetön huuto kohosi hänen rinnastansa leikaten tanssin säveltä:

"Miss' on tän'iltana poikani, laps huoleni hellimmän, rukousteni lapsi, mun riemuni, mun toivoni — missä on hän?"

Paronitar ei ollut mukana, kun viinilaseja kilisteltiin, mutta se ei herättänyt huomiota, sillä siinä hän ei ollut mukana milloinkaan. Kukaan ei aavistanut hänen mielentilaansa, hän kesti hyvin.

Vasta myöhään yöllä erottiin, kukin huoneisiinsa levolle. Valio yksin sai äidin suudelman. Hän ei surrut, eipä edes paljon huolta tuntenut Aarteen poikamaisuuksista, joihin hyvin oli totuttu ennestään. Toruja hän kyllä olisi tarvinnut, pikku veli veitikka — mutta tuskin niistäkään olisi tänä iltana mitään syntynyt Valion puolelta.

Hän istui ikkunan ääreen hetkeksi ennen maatamenoansa. Sade rapisi ruutuihin ja tuuli vinkui, mutta Valion ajatukset kulkivat aurinkoisissa ilmapiireissä. Hän oli ahkerasti ja tunnollisesti tehnyt työtä koko kouluaikansa, istunut priimuksena viimeiset vuodet ja tuonut ylioppilastutkinnosta luokkansa korkeimman laudaturin. Oliko ihme, että mieli nyt tuntui keveältä ja iloiselta ja tulevaisuus ruusunhohtoisena kajasti? — Hyvä Jumala, kiitos elämän onnesta! Minä tahtoisin joka silmänräpäykselle sanoa niinkuin Faust: Viivy, hetki, sinä olet niin ihana! Varsinkin tänä iltana…

Ajatuksissaan hän piirteli jotakin valkoiseksi maalattuun pöytään, havahti samassa, punehtui ja alkoi hieroa sitä kastetulla nenäliinan kulmalla. Ensimmäiseksi hävisivät pienet jalat suippokenkineen, sitten hennon vartalon ääriviivat ja vihdoin pää, joka ei ollut oikein valmiskaan. Hämillään hän nousi mennäksensä levolle. Kun hän istui vuoteen laidalla, sattuivat hänen silmänsä korttiin, jonka äiti oli ripustanut seinälle sänkyjen yläpuolelle: "Etsikää niitä, jotka ovat ylhäällä." Hän jätti riisumisen kesken, palasi pöydän luo ja avasi raamatun. Ajatukset haihattelivat kuin kesähattarat taivaalla, mutta silmät olivat kirjaan kiinnitetyt, ja hän ponnisteli vakavasti pysyäksensä mukana. Neljännestuntia myöhemmin hän oli jo riisuutunut, katseli hetkisen hellästi "pikku veljen" vuodetta, jonka Aliisa neitsyt tavan mukaan oli valmistanut yöksi, ummisti sitten silmänsä ja uinahti pian kesäisiin unelmiin.

Vihdoin paroni ja paronitarkin pääsivät makuusuojaansa. Hetken he ääneti katsoivat toisiansa, sitten Mailis peitti kasvonsa käsillään ja purskahti hillittömään itkuun. Paroni samoin repäisi rikki ilonsa tehdyn naamarin, asteli kiivain askelin edestakaisin lattialla, pysähtyi ja sanoi jyrkästi:

— Tämä ei kelpaa. Me olemme pilanneet pojan. Tai sinä, Mailis. Minä kyllä olen ollut veltto, sokea, herkkäuskoinen, mutta sinä häntä olet työntämällä työntänyt pois säädystänsä, noiden ihmisten pariin. Näin pitkällä nyt ollaan.

— En minä ole tahtonut opettaa häntä tottelemattomaksi, kuiskasi Mailis nyyhkien.

— Mitä ajattelevatkaan Edith käly ja muut vieraat? Kerrankin saamme sukulaisia ja ystäviä luoksemme, ja juuri silloin poika karkaa merelle kalastajani kanssa. Oivaa kohteliaisuutta!

— Siksikö vain sinä olet pahoillasi? kysyi Mailis hiljaa, kohottaen kasvonsa. — Oi, Einar, jos ei meillä muuta olisi surtavaa!

— Turhia. Minä olen monta kertaa pahemmassakin tuulessa purjehtinut. Ei hän siellä huku, kyllä he itsensä hoitavat.

— Jumala sen suokoon. Ja hoitakoon hän myös lapseni sydäntä, joka ennen oli pehmeä kuin vaha… Nyt ei äidin kielto enää tunnu siihen painuvan.

— Sinä taivutat häntä väärillä syillä. Tuulee muka liiaksi. Mitä reipas poika semmoisesta joutavasta huolisi? Olisit sanonut, että hänen ei sovi lähteä tänään.

— Sanoin senkin.

— Vai niin. Eikä auttanut.

Paronin kauniit piirteet näyttivät tällä hetkellä niin kovilta, että Mailis tunsi sydämensä värisevän, ja kovalta kalskahti äänikin, kun hän päättäväisesti sanoi:

— Vieraitten lähdettyä saa Aarrekin lähteä loppukesäksi. Sen hän on hyvin ansainnut.

— Minne? kysyi Mailis säpsähtäen.

— Minne tahansa, kunhan joutuu erilleen kalastajista. Hienoon perheeseen, jossa ei hemmotella ja jossa vaaditaan sivistynyttä käytöstä. Ehkä Edith voi suosittaa sellaista.

Päättävällä kädenliikkeellä hän työnsi syrjään pylväisiin kiinnitetyt verhot, jotka vuoteita kaihtoivat. Nyt hän tiesi tahtonsa.

Mailis ymmärsi, ettei vastaaminen kannattanut tänä yönä. Huomenna, kun Einar oli tyyntynyt. Silloin hän oli taisteleva rakkautensa hehkuvalla voimalla, ja Einarin päätöksen hän oli varmasti peruuttava, sillä —

— Jos tätä pitkittyy muutamia vuosia, tuo hän jonakin kauniina päivänä morsiamensa noista mökeistä, jatkoi ivallinen ääni vuodekomerosta.

Pikku Aarre? Morsiamen?