KOTKAT

Kirj.

Hilja Haahti

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLLYS:

I. Odotuksen säveliä II. Muistojen tarina III. Kotka ja Helmi IV. Helmin ystävät V. Työmailla VI. Taistelu VII. Ratkaisu VIII. Suolle IX. Kuorman kantajia X. Aimo XI. Liljan päiväkirja XII. Syväin vetten pauhinassa XIII. Vapauteen XIV. Levitetyin siivin

I.

Odotuksen säveliä.

Nuori tyttö istui flyygelin luona ja soitti. Hän ei voinut nähdä koskettimia, sillä pimentyvä hämärä kietoi hänet huntuunsa. Sävelkin oli hunnutettu, niinkuin kieli, joka syvällä soi ja helähtelee, vaan on liian pyhä kaikuaksensa vierasten korvain kuultavaksi.

Mitä hän soitti? Sellaista, jota ei yksikään voi oppia toiselta. Sellaista, jota ei kukaan kirjoita nuotteihin. Se ei ole taiteellista — ja kuitenkin se on tosinta taidetta, sillä se tulkitsee elävän sydämen värähdyksiä paremmin kuin ehjäpiirteisin ja väririkkain loistosävellys.

Yksinäinen vaeltaja louhisella erämaan tiellä. Hieta polttaa, kivet leikkaavat, kalliot kohoavat kolkkoina ja paljaina. Mustat linnut vaakuvat ympärillä. Ilta pimenee…

Kerran, kauvan sitte hän on nähnyt kaksi tähteä, joiden valo oli lempeä ja suloinen. Toinen osasi laulaa — se oli ihmeellistä. Mutta se sammui yön salamoihin. Sitte pian sammui toinenkin. Kerrotaan että aurinko sen otti.

Ah, jospa louhet alenisivat ja hieta puhkeisi kukkimaan! Jospa ne tähdet eivät koskaan olisi sammuneet!

Laulava tähti ei palaja… Se tuikkii nyt uudessa, ihanammassa maassa.

Mutta mikä hohtaa lännen taivaalla? Mikä lähenee ja kirkastuu?

Tähti, toinen tähti!

Aurinko antaa tähtensä takaisin. Vaeltaja kurkottaa molemmat kätensä ylös sen puoleen. Suuri ikävöiminen ja valtava riemu täyttää hänen olentonsa. Ja yhtäkkiä hän kohoaa polttavalta hiekalta, yli louhikon ja kallioiden, vapaaseen ilmaan kuni kotkan siivillä. Hän ei olekaan enää sama kuin ennen. Kotka hän onkin, ja tähtikaarros on hänen lentonsa loppumaton piiri. Yhtäkkiä toinen kotka on hänen rinnallansa. Nyt hän sen tietää. Tämä on se, jota hän ikävöitsi. Tähti ja kotka yhdellä kertaa. Siivekäs tähti…

Ylös, levitetyin siivin kohti korkeutta ja kirkkautta!

— — —

— Helmi, pidätkö sinä kellosta huolta?

Leveä valojuova hulmahti sisälle, leikaten huoneen pehmoista tummuutta. Vanhan naisen hyväntahtoiset kasvot kurkistivat ovesta, ja hänen äänensä pysähdytti sävelvirran, joka oli tulvinut kasvavalla vauhdilla, yhä voimakkaammin aalloin.

Nuori tyttö käänsi päätänsä, jotta valo lankesi hienopiirteisille kasvoille. Silmät olivat suuret, harmaat, tukka tumma, poskilla hetken puna, joka innostuksesta oli kohonnut.

Hän huoahti syvään, ja kädet painoivat säräjävän soinnun, kun hän antoi niiden lipua helmaansa. Väkivaltainen havauttaminen sävelmaailmoista ei ollut hänelle mieleen. Kasvoihin tuli tuskainen ilme.

— Täti, mihin minua tarvittaisiin?

— Eihän nyt mitään erityistä, mutta aika kuluu. Sinä olet harjoitellut soittoläksyäsi koko iltapäivän, ja minä ajattelin, että kun ainoa enosi on tulossa —

— Harjoitellut läksyä?

Tyttö oli noussut seisomaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, hyvin hentovartaloinen. Musta puku teki hänet vielä hennomman näköiseksi. Riitta neiti, isävainajan sisar, näytti tavattoman pyylevältä hänen rinnallaan.

— Mutta täti, ettekö siis ensinkään ymmärrä…?

— Mitä minun tulisi ymmärtää? Minä arvelen, että katsoisimme vielä kerran, onko enosi huoneessa kaikki kunnossa. Ja sytytä lamppu tännekin, mitä sinä pimeässä oleksit?

— Täti kulta, enkö minä nyt saisi olla rauhassa? — Se purkausi huulilta vastustamatta, mutta Helmi sitä jo samassa katui, kun täti pahastuneena kääntyi menemään:

— Oikullinen tyttö, kuka sinua ymmärtää? Vanha tätisi ei mihinkään kelpaa. Jos tulen, olen tiellä, ja jos jotakin pyydän, niin sinä tuskastut. Hyvä, että joudut enosi käsiin. Paavali Kotka on kumminkin mies, olkoon sitte mimmoinen ihmeellinen ihminen tahansa.

Helmi oli jo heittäytymäisillänsä tädin kaulaan pyytääksensä anteeksi, mutta viimeiset sanat pidättivät hänen. Hän antoi oven laueta kiinni ja jäi pilkkopimeään, joka nyt tuntui läpitunkemattomalta. Ristiriitaiset tunteet kuohuivat hänen rinnassansa. Hän löi pianoa umpimähkään, rauhatonna, rajusti, silmät täynnä pusertuneita kyyneleitä.

Miksi täti ei voinut ymmärtää, että hän ei suinkaan ollut välinpitämätön sen suuren asian suhteen, joka tänä iltana oli tapahtuva? Läksyä! Hänkö harjoittaisi läksyä? Pois musiikkiopistosta hän aikoi huomenna jäädä, ihaillun opettajansa nuhteidenkin uhalla. Kuinka ei täti tietänyt, kuinka ei joka ihminen tietänyt, että hän juuri Kotka-enostansa oli soittanut, ja äiti vainajasta, ja kaikesta siitä vaikeasta ja haikeasta, joka hänen sydämensä kaipuuta oli lietsonut pitkinä vuosina…

Kyllä enon huone oli kunnossa, oli pienintä yksityiskohtaa myöten. Se oli tosin isän entinen huone jykevine huonekaluineen, mutta tuskin sitä samaksi tunsi. Varta vasten hän oli antanut uudestaan päällystää sohvan ja tuolit kauniilla sammalvihreällä villakankaalla, vaikka täti piti sitä suurimpana hulluutena ja tuhlauksena, kun kerran entiset koreakukkaiset plyysipäälliset olivat aivan eheät. Mutta tänä vuonna Helmi oli tullut täysi-ikäiseksi, ja tänä vuonna myöskin, isän kuoltua, ottanut haltuunsa koko omaisuuden. Itse hän hoiti varojansa ja vastasi niistä. Enon täytyi saada asua huoneessa, jossa oli pelkkää kaunista hänen ympärillänsä, päällisistä ikkunaverhoihin, jopa kirjoitusmattoon ja kynänpyyhkimeen asti, jotka Helmi omin käsin oli ommellut.

Oi eno, eno, kuinka Helmi oli häntä ikävöinnyt! Mutta junalle hän ei voinut eikä tahtonut mennä. Sen hän oli jo kirjoittanut, ei eno odottanutkaan. Tavata hänet ihmisjoukon hälinässä… Ehkä he eivät tuntisikaan toisiansa kymmenen vuoden eron jälkeen. Pitäisikö hänen katsoa silmiin jokaista herraa ja kysyä sykkivin sydämin ehkä ihan ventovieraalta: — Oletteko hän, jota odotan, minun Kotka-enoni? — Kuka? — sanoo vieras kummastellen ja kääntyy pois. — Ei, täällä kotona Helmi tahtoi pohjaan asti tyhjentää kaihonsa maljan ja sitte heittäytyä avoimeen lämpimään syliin!

Ihmeellinen ihminen, sanoi täti enosta. Se oli se sana, joka Helmin pidätti heltymästä. Hän ei voi sietää, että enosta käytetään semmoisia sanoja. Nimittäin siinä merkityksessä. Sillä ihmeellinen hän kyllä onkin, vaikka toisella tavalla: jalo ja ylevä yli kaiken, uhrautuvaisempi kuin kukaan muu, itsekieltävämpi, voimakkaampi ja kuitenkin hellempi. Hän on Kotka — mutta koska tavallinen maalintu on Kotkaa ymmärtänyt?

Taas Helmi soitti, soitti rumia ja räikeitä epäsointuja, melkein toivoen, että joku tulisi torumaan. Mutta kukaan ei tullut.

Kello löi kerran. Puoli — puoli mitä? Säpsähtäen soittaja hypähti paikaltansa. Hän juoksi pöydän luo, raapaisi tulta, nosti pois sinipunervan iiriskukan muotoisen lampunkuvun ja sytytti valon.

Puoli yhdeksän. Siis ei kumminkaan puoli kymmenen. Viisi minuuttia vailla tunti, sitte Hangon juna tulee.

Helmistä se oli melkein helpotus. Kuinka tuntuikin kummalliselta, että hän olisi ajatellut äskeisiä ajatuksiansa ja soittanut katkeria säveleitänsä juuri sinä hetkenä, jolloin enon juna saapui.

Hyvää ja kaunista hän tahtoi soittaa ja ajatella. Mutta miksi on sydän niin ristiriitainen ja paha? Juuri hänen sydämensä? Eikö oloilla ole siinä osaa? Voivatko ruusut puhjeta erämaan hiekasta?

Helmi nojasi pään käteensä. Sinipunerva valo ympäröi häntä. Se oli hänen huoneensa väri, vieno ja pehmoinen.

Pienen sohvan yläpuolella oli pitkä ja kapea seinähylly. Siinä seisoi kokonainen sarja kehyksiin pantuja valokuvia. Keskimmäinen oli suurin, kaunis nuoren naisen kuva. Helmin vanhempi sisko, olisi vieras sanonut. Samannäköinen, silmät vaan tummemmat ja lempeämmät ja huulilla rakkaampi, surunvoittoinen hymy. Ei hän ollut sisko, äiti hän oli. Eikä hän kuvassa paljon vanhempi ollut kuin Helmi nyt, ehkä kaksi tai kolme vuotta. Silloin oli Helmi kuuden vuoden vanha. Samana vuonna nuo lempeät silmät sammuivat ainiaaksi.

Eikö hänkin aikanansa ollut vaeltaja kivikkopolulla ja hiekka-aavikolla? Mutta missä hän kulki, siellä ruusuja puhkesi, vaikka hän lopuksi astuikin hennot jalkansa uuvuksiin ja sortui karulle tielle.

Kapean hyllyn yläpuolella, juuri keskimmäisen kuvan kohdalla oli vahva ulkoneva seinäjalusta ja sen päällä Thorvaldsenin Kristuskuva. Se näytti ojentavan siunaavat kätensä yli valokuvaryhmän, mutta erityisesti yli äidin suloisten kasvojen.

Helmi muisti kerran kuulleensa legendan. Kristus istui opetuslastensa joukossa, ja kaikki toiset puhelivat, mutta Johannes oli vaiti. "Miksi olet vaiti?" kysyi Jeesus. "Herra, minä ajattelen, koskahan sinun valtakuntasi tulee." "Katso ulos", sanoi Jeesus. "Mitä näet?" "Yötä ja pimeyttä", kuului vastaus. "Tule kanssani", sanoi Jeesus. He nousivat ja vaelsivat ulos yöhön. Ihmisiä tuli vastaan, ne näyttivät kaikki pimeiltä. Ja polku oli epätasainen, eikä voinut määrää nähdä. Silloin Jeesus pysähtyi. "Katso nyt taaksesi", kehoitti hän Johannesta. Johannes katsoi ja huudahti hämmästyksestä. Kaikki ihmiset, joita Jeesus pimeydessä oli puhutellut, olivat saaneet auringon hohteen kasvoihinsa. Koko seutu hohti, ja kivikko oli muuttunut ruusutarhaksi. Nyt Johannes ymmärsi kaikki. Missä Jeesus kulkee, siellä yökin on valkeus.

Äiti oli kulkenut Jeesuksen kanssa; siksi hänen kasvonsa hohtivat ja hän oli oppinut taidon luoda hohdetta ympärillensä. Eno myöskin kulki Jeesuksen kanssa. Helmi luuli varmaan, että hän omisti saman lahjan kuin äitikin.

Mutta hän, Helmi?

Rakastihan hän Jeesusta. Haaveilevalla ihailulla hän rakasti, samankaltaisella kuin äiti vainajaa ja enoa kaukaisessa maassa, mutta vielä paljon enemmän.

Ei sillä tavalla kuin Riitta täti, joka ennen aina kuljetti häntä kuumiin kokoushuoneisiin ja asetti hänet tuntikausiksi kuuntelemaan pitkää postillaa, ja pani nurkkaan, jos hän oli tarkkaamaton.

Mutta ei niinkään kuin äiti ja eno. Tai äidistä hänellä oikeastaan vaan oli se tunne, sillä hän ei voinut muistaa. Enosta hän sen tiesi. Eno ei haaveillut Jeesuksesta, hän eli hänen elämäänsä.

Sitä Helmi ei vielä ollut oppinut. Mutta hän tahtoi oppia, hän ikävöitsi koko sielustansa.

— Tule, Kotka-eno, tule pian ja opeta minua! Helmi kohotti katseensa, ja tuntui kuin Kristuskuva olisi juuri hänetkin tahtonut sulkea syliinsä, hänet, yksin jääneen orpotytön. Kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, ja nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvaan.

— — —

— Lapsi, mutta mikä sinun oikeastaan on?

Riitta täti kumartui hänen puoleensa. Helmi nousi ja kiersi kiihkeästi käsivartensa tädin kaulan ympärille.

— Anteeksi, täti, antakaa minulle anteeksi!

— No hyvänen aika, kyllähän minä… Älä nyt tuolla tavalla…

Sitte täti silitti hänen tukkaansa, katsoi häntä silmiin ja sanoi: — Kotkan poikanen!

Lämmin tunne valahti läpi Helmin sydämen. Hämmästyneenä hän loi silmänsä ylös.

Ymmärsikö täti häntä siis kuitenkin? Ehkä kuitenkin?

— Mennään nyt teepöydän luo, — sanoi hän äkkiä iloisesti, tarttuen tädin käteen. — Ja mennään sitte enon huoneeseen. Mennään kaikkialle, mihin te vaan tahdotte!

II.

Muistojen tarina.

Tänä iltana minuutit ovat pitkät kuin tunti. Kellon näyttäjät eivät kulje ollenkaan, ei ollenkaan.

Helmi seisoo jälleen omassa huoneessansa valokuvahyllyn luona. Juna saapuu aivan heti. Sitte eno ottaa kantajan ja ajurin — ei, hän sanoo kantajalle, että on suuri joukko tavaroita, Ameriikasta asti… Se kestää kovin kauvan. Junassa on ollut paljo matkustajia, paljo siirtolaisia, jotka palaavat yhtaikaa kuin heidän pappinsa. Sillä tietysti he kaikki ovat enoa ihailleet. Niin, mutta vihdoin eno kuitenkin saa tavaransa. Hän huutaa ajurin ja sanoo talon ja numeron. Hartikan kivimuurille on pitkä matka, se on Helsingin laitapuolella. Ajokin kestää kauvan…

Helmi katuu, että hän ei lähtenyt junalle. Tietysti hän kumminkin olisi löytänyt enon. Ne Ameriikasta tulleet tavarat olisivat hänet ilmaisseet.

Helmi ei saa mitään lepoa. Hänen täytyy katsella melkein kuluneiksi katseltuja valokuviansa.

Nyt juna tulee! Puolen tunnin päästä eno voi olla täällä. Tai ehkä ei niinkään pian.

Valokuvat, teidän seuranne on ainoa, joka nyt soveltuu. Kertokaa vanhoja tarinoita. Kun te kerrotte, viihtyy sykkivä sydän ja hetket rientävät.

— — —

Siitä on pitkä, pitkä aika. Kuolema oli käynyt talossa, ja taas tuntui sen kylmien siipien havina.

Kaarina Kotka oli silloin hyvin nuori, melkein lapsi vielä. Hänen veljensä Paavali oli aivan lapsi, ensimmäistä vuotta sen kaukaisen pikkukaupungin lyseossa, missä perhe niihin aikoihin asui.

Helmin hyllyllä on kuva, jossa sisar istuu tuolilla ja veli seisoo vieressä. Kuva on vanha ja vaalahtunut, mutta tytön lempeät ja pojan säihkyvät silmät ovat hyvin näköisensä. Sen tietää, kun vertaa isoihin kuviin.

He rakastivat toisiaan hellästi, senkin näkee kuvasta.

Isä oli kuollut, äiti kuolinvuoteellansa. Onnellinen, sopusointuinen koti oli hajoamassa. Kuka silloin olisi jaksanut ajatella käytännöllisiä puuhia, rahojen hoitoa, perinnönjakoa ja muuta sellaista vaikeata?

Asioitsija Hartikka oli erittäin järkevä ja erittäin ystävällinen. Hän tarjoutui ilmaiseksi kaikkeen, sulasta myötätunnosta ja ihmisystävyydestä.

Helmi ottaa käteensä kuvan, joka on keskimmäisestä vasemmalla. Nuoren tytön ja pienen koulupojan yhteiskuva oli oikealla puolella.

Tämä on Ville Hartikka. Se on isän kuva siltä ajalta, jolloin hän ensi kerran tuli äidin lähempään tuttavuuteen. Laiha, parraton, suuri leuka ja terävät silmät.

Nuori Kaarina katsoi häneen kuin taitavaan setään, joka osaa auttaa, kun joudutaan ymmälle. Olihan hän viisitoista vuotta vanhempi. Hän nosti sairaan lesken korkoja, hän suoritteli välit vuokralaisten kanssa, hän tiesi että nyt oli paras myydä tehtaan osakkeet, koska siellä oli vararikko pelättävissä, ja talletukset hän sijoitti toisiin edullisempiin osakkeihin. Kaikki hän ymmärsi, kaikesta hän piti huolta. Silloin hän perehtyi perheen asioihin, kun hän toimitti pesänkirjoitusta isännän kuoleman jälkeen.

Jos hänen apunsa oli tarpeen lesken vielä eläessä, sitä välttämättömämpi se oli, kun lapset aivan orvoiksi jäivät.

Kaarina oli menehtyä suruunsa. Hän oli aivan neuvoton. Pieni Paavali, "Paavo veikko", toimi ripeämmin ja neuvokkaammin kuin hän. Mutta hautajaisia ei varmaankaan olisi saatu toimeen, ellei asioitsija Hartikka olisi tuonut vanhempaa sisartansa, Riitta neitiä, Kaarinan avuksi kaikkea johtamaan. Itse Ville Hartikka juoksi pastorinkansliat, arkkukaupat, ilmoituskonttoorit ja muut. Ja Kaarina itkien ompeli suruharsoja, sulki aina välimmiten Paavo veikon syliinsä, eikä voinut kuvitella tulevaisuutta ensinkään.

Herra Hartikalle hän oli äärettömän kiitollinen. Tämä olikin nyt entistä huomaavaisempi, joskus niinkin hellä ja suojeleva, että se Kaarinasta tuntui vähän pahalta.

Eräänä päivänä hän pyysi Kaarinaa vaimoksensa.

Kaarina pelästyi ja rupesi itkemään. Hän veti tytön syliinsä, suuteli häntä ja kutsui kauniiksi morsiameksensa.

— Älä ota sitä miestä! — sanoi pieni Paavo sisarellensa, silmät mustina säihkyen.

Mutta Hartikka puhui kauniisti Kaarinalle, kuinka he pitävät Paavalia omana poikanansa. Kaarina ja Paavali eivät sitte enää ole orpoja ja yksinäisiä, heillä on koti taas ja hyvä olla. Kahden kuukauden kuluttua häät vietettiin.

Seitsentoistavuotias kyyhky parka! Ei hän rakkaudesta mitään tietänyt, ei nuoruudestakaan. Lastenkammarista hän astui avioliittoonsa, antaaksensa elämän pikku tyttöselle.

Mutta vaikka hän lapsensa syntyessä ei vielä ollut kahdeksaatoista täyttänyt, varttui hän naiseksi silloin. Hänen sydämessänsä puhkesi uusi helottava kukkasmaailma, ja kaikki sen monihohteiset ruusut lapsi sai omaksensa.

Eivät ne tukahuttaneet niitä kukkasia, jotka Paavo veikkoa varten entuudesta kasvoivat. Ei Paavali koskaan kadehtinut Kaste Helmen osaa.

Kaste Helmi! — —

Helmi ottaa hyllyn oikealta puolelta kuvan, jossa suloiset äidin kasvot kumartuvat yli pienen pitsikäärön, joka kehdossa lepää.

Mitähän nuori äiti on uneksinut, antaessansa hänelle tämän nimen?

Että hän olisi kallis taivaan kastepisara erämaan hiekassa. Että hän virvoittaisi äidin nääntyvää sydäntä ilolla ja rakkaudella.

Äiti sai paremman virvoittajan. Itse Herra, Jeesus löysi hänet ja sanoi hänelle: "Vaimo, mitä itket?" "Itken sitä, että mieheni ei ymmärrä minua eikä rakasta minun sydäntäni. Hän rakastaa kasvojeni kauneutta, varteni nuortevuutta, rahojeni helinää ja osakkeitteni voittoa." "Rakastatko sinä häntä?" "En, Herra. Kuinka minä voisin häntä rakastaa? Minä pelkään, että alan inhota häntä."

Silloin Jeesus katsoi nuorta vaimoa rakkaasti ja surullisesti suoraan sydämeen.

"Lapsi parka, minä ymmärrän sinua ja minä rakastan sinun sydäntäsi. Rakastan, jotta se liekki sinutkin sytyttäisi. Ja hänen sydäntänsä minä rakastan myöskin, sillä minä annoin henkeni syntisten ja puuttuvaisten ihmislasten tähden. Nouse ja seuraa minua!"

Siitä ajasta asti Kaarinan kasvot saivat kauniin, lempeän hohteensa, ja siitä asti hän sitä runsaammin kylvi ruusuja muille, mitä enemmän piikit pistivät hänen sydäntänsä.

Mistä Helmi sen tietää? Kuvat kertovat, mitä ne voivat, mutta eivät ne kaikkea kerro.

Helmillä on toinenkin muistojen lähde, toinen aarre. Se on kirjekäärö pienen peilikaapin lukitussa laatikossa.

Niitä kirjeitä ei ole koskaan postissa lähetetty. Ne ovat menneitten vuosien kuluessa osotetut hänelle. Paavo eno on ne kirjoittanut irtonaisille lehdille. Hän sai ne kaikki yhtaikaa yhdentoista vuotiaana, kun eno kävi hyvästi jättämässä ennen lähtöänsä Ameriikkaan.

Helmi unohtaa ajan, avaa peilikaapin, purkaa siteen ja levittää kirjeet helmaansa.

Tässä on muutamia:

Kaarinan Kaste Helmi!

Katsele usein äitisi kuvaa! Tule sellaiseksi kuin hän oli! Ainoastaan vahvemmaksi ja uljaammaksi. Sinua elämä ei saa musertaa. Muista, että olet Kotkan sukua, vaikka oletkin Hartikan tyttö. Äitisi oli kyllä kyyhkyn kaltainen, mutta sisimmässään hän kotkana lensi. Hänen henkeänsä ei kukaan voinut panna pakkovöihin.

Minä olin nuori kiihkomieli, oikea kotkanpoikanen. Isäsi ja minä — me emme sopineet yhteen. Tunsin, että hän ei voinut kärsiä minua, ja minä häntä uhmailin lakkaamatta. Kerran hän määräsi minut laskemaan yhteen tilikirjan sarekkeita. Minä vedin paksut ristit yli sivujen ja lähdin hiihtämään. Kun tulin kotiin, sieppasi hän nahkavyönsä ja rupesi lyömään. Kaarina oli kauheassa tuskassa, itki ja vaikeroitsi, peläten minun puolestani. — Ville, — kuiskasin minä. — Lakkaa hänen tähtensä! Kun hän jonakin päivänä lähtee ulos, iske silloin kaksi vertaa niin kovasti! — Hän katsoi minua pitkään, pani vyön uumillensa eikä sen koommin lyönyt minua enää koskaan.

Hän rakasti äitiäsi omalla tavallaan, vaikka hän oli karkea mies. Ei hän kelvoton ollut; kyllä sinä voit häntä kunnioittaa, niinkuin isää kunnioitetaan. Minunkin olisi pitänyt monessa suhteessa olla hänelle kiitollinen.

Ehkä elämä ei olisi minua niin ankarasti pidellyt, jos helpommalla olisin oppinut Jumalan läksyn…

— — —

"Jeesus on turva myrskyssä", lauloi äitisi. Se kaikui niin syvälle sydämeeni, etten sitä sittemmin milloinkaan voinut unohtaa.

Oikeastaan kaikki luulivat, että minä olin jumalaton poika, kun olin niin uhmapäinen ja uppiniskainen. Se on tottakin. Kellä ei ole Jumalan Henkeä, ei se ole hänen omansa. Mutta tiedätkö, Helmi, että minä nyt en aikoisi papiksi, ellen olisi niitä äitisi säveleitä jo silloin kuunnellut…

— — —

Helmi tyttönen!

Jos sydämesi on lämmin ja herkkä, älä koskaan mene naimisiin miehen kanssa, joka on intohimoinen metsästäjä.

Saat nähdä verisiä sisuksia, raadeltuja rintoja, koiria kielet lerpallaan…

Kaarina käänsi päänsä pois ja olisi paennut sisimpiin huoneisiin, mutta hänen täytyi omin käsin tulla jäniksiä nylkemään, kun palvelustyttö ei osannut.

Sitte aterioilla hän kumminkin aina sai kuulla, että hän ei kyennyt laittamaan kunnollista jäniksen paistia. Milloin se oli sitkeätä, milloin kitkerän makuista. — Suolaista se ainakin oli, sillä Kaarina suolasi sen kyyneleillänsä. Ehkä se sentähden ei maistunut sille, joka jäniksen ampui.

— — —

Pidäthän, Helmi, kukkasista? Äitisi rakasti niitä ja vaali hellästi kuin hentoja lapsosia. Mutta sinulle hän taittoi niin monta kuin tahdoit. Kesäisin hän sitoi seppeleitä hiuksillesi, milloin lemmikeistä, milloin unikukista, milloin niityn kirjavasta suvirunsaudesta. Sinä olit kuin kukkakuningatar. Usein olit puettu valkoiseen pukuun, usein myöskin sinipunervaan, koska äitisi huonekalut olivat sinipunervalla päällystetyt. Sitte te käsi kädessä leijailitte lehtoihin ja metsiin, missä linnut kirkkaita säveliänsä visertelivät. Äitisi lauloi silloin. Muistatko vielä hänen suloista ääntänsä? Hän sanoi toivovansa, että saisit sydämeesi kaikki lintujen liverrykset ja hänen oman sydämensä syvimmät sävelet.

Olit hyvin pieni, kun sinäkin jo lauloit. Se oli äitisi suuri riemu, se varsinkin, että sinä et koskaan tahtonut pysähtyä opittuihin säveliin. Hän kysyi sinulta joskus, vaikka hyvin tiesi: — Mikä laulu se on? — Äidin Helmen oma laulu, — vastasit varmasti. — Äänesi ei ollut voimakas ja ihana, kuten Kaarinan. Sinä sirkuttelit niinkuin pieni linnunpoika. — Ei hänestä tule laulajatarta, — sanoi äitisi. — Hän oppii soittamaan ja säveltämään.

Olen iloinen, että isäsi antaa sinun ottaa soittotunteja. Kuulin Riitta tädin valittavan, ettet opi sukkaa kutomaan etkä perunoita keittämään ja tahdot unohtaa koululäksysikin, kun aina vaan soitat.

Soita, soita, äitisi sävellintunen! Kyllä on toisia, jotka pitävät huolen sukista ja perunoista ja luvunlaskusta.

— — —

Oi Helmi, Helmi! Se oli haikea päivä, jota en voi koskaan unohtaa.

Äitisi lepäsi lumivalkoisena kuin kuihtunut ruusunkukka. Me kaksi orpoa jäimme isäsi ja Riitta tädin huostaan.

Silloin minä viimeisen kerran ja rajummin kuin koskaan ennen päästin hillittömän tuskani ja kuohuvan katkeruuteni puhkeamaan.

— Ville Hartikka, sinä olet hänen tappanut! — minä huusin. — Hän on kärsinyt ja rasittunut, sinä olet ollut hänelle tyly ja kova. Sydänvikaa hänellä ei ennen ollut. Sinä sen hänelle tuotit. Millä sinä vastaat hänen kuolemastaan?

Kun isäsi nosti silmänsä minuun, näin että ne olivat itkusta turvonneet. Mutta sanani saivat niihin kamalan ilmeen, pohjattoman epätoivoisen ja samalla vihasta raivoisan.

Hän ajoi minut talosta pois. Minä menin anteeksi pyytämättä. Äitisi haudalla en katsonutkaan häneen, vaikka sydämeni kovin tykytti ja kyyneleitä taukoamatta tulvi silmistäni. En itkenyt yksin äitiäsi, itkin itseäni myöskin. Sinut minä kiihkoisesti pusersin syliini. Kuolinvuoteellansa Kaarina oli pannut sinun kätesi minun käteeni. — Paavo veikko, rakasta Kaste Helmeä! — se oli hänen viimeinen sanansa minulle.

Helmi, tiedä, että minä sinua aina rakastan!

Sain omaisuuteni vuosikoron ja pääomasta mitä opintoihin tarvitsin. Helsingissä voi kyllä hyvinkin halvalla elää, ja luultavasti olisin asettunut jonnekin syrjäkaupungin ruokamatamien vuokraloihin, ellei kohtalo olisi toisin johdattanut. Vanhemmillani ja Kaarinalla oli entisiä rakkaita ystäviä, eräs hyvä ja hieno perhe. Se avasi minulle kotinsa ovet.

Miksikä tieni piti johtua sillä tavalla? En minä sitä tahtonut.

— — —

"Jeesuksen rakkaus, se on niin syvä, ettei hän kurjimman kuolevan sois, Jeesuksen turviss' on olla niin hyvä, ei luotansa heitä hän ketäkään pois. Rajattomassa rakkaudessaan kuinka hän omansa hyljätä vois?"

Olen joutunut tuliahjoon. Kunpa se polttaisikin! Sitä minä tarvitsen. Kaarinan säveleet ovat soineet minulle siitä asti kuin niitä lapsena kuuntelin, mutta ne ovat soineet kuin omantunnon syytös. Nyt täytyy ratkaisun vihdoinkin tapahtua.

Vapahtaja, minä tahdon kuulua sinulle. Etkö voisi armosta antaa minulle jotakin tehtävää, jotain erityistä ja vaikeata liitoksi välillemme? Tahdon olla sinun palvelijasi sieluineni, ruumiineni. Tahdon olla ehjästi ja kokonaan, nyt ja ijäksi.

Eihän tämä ole sanottu sinulle, Helmi. Ja kuitenkin se on sinulle.

Meidän on molemmin käytävä sitä tietä. Sinun ja minun. Äitisi muisto velvoittaa. Äitisi viimeinen pyyntö liittää meidät yhteen.

Herra Jeesus odottaa sinua myöskin. Tule, Kaarinan Kaste Helmi!

— — —

Helmi, rakas lapsi!

Tiedätkö, miten lennetään kotkan siivillä?

Ja tiedätkö, mitä on kevät, elämän riemuisa kevät? Oletko nähnyt koko luonnon puhkeavan niinkuin taikaiskusta yhtenä yönä?

Minä olen nähnyt, minä olen tuntenut, minä tiedän!

— — —

Äkkiä Helmi säpsähtäen heittää kirjeet käsistänsä, hypäten pystyyn. Mikä aika nyt on? Ovi käy. Onko eno tullut?

Ei, Riitta täti se on.

Kiireesti Helmi keräilee kirjeet ja työntää ne laatikkoon.

— Missä hän viipyy? — kuuluu tädin huolestunut ääni, — aikaa sitte hänen olisi pitänyt ehtiä. Kello käy yhtätoista.

Helmi juoksee eteisen ovelle ja alas portaita. Ei mitään ajuria näy hiljaisella kadulla.

Helmi tähystelee joka puolelle. Yksinäinen kävelijä pieni reppu kädessänsä ilmestyy juuri kulman takaa.

Tummat silmät katsovat syvälle hänen silmiinsä ja käsi laskeutuu hänen olallensa.

— Sinä olet Kaarinan Kaste Helmi? Olethan?

— Eno, Kotka-eno!

Hän sulkee Helmin syliinsä ja suutelee häntä otsalle. Helmi on ihan vaiti ja sydän väräjää.

Muistojen tarina on loppunut. Nyt alkaa toinen: tulevaisuuden unelmoitu tarina, jonka rikkaus on oleva hänen omansa.

III.

Kotka ja Helmi.

Teekeittiö porisi iloisesti, tuoreet leivät tuoksuivat, munat, makkarat ja kukkakaalit odottivat vadeillansa. Riitta täti tarjosi lakkaamatta.

— No kun tulet niin pitkältä matkalta.

— Arveletteko, ettei laivassa syödäkään? — Paavali Kotkan ääni oli miehevän reipas, mutta nauru helähti niinkuin sen, joka liian usein ei ole tottunut nauramaan.

Helmi katseli häntä. Musta tukka, mustat silmät, voimakkaat kasvojen piirteet, ne hän muisti ja tunsi. Täysparta vaan teki hänet oudon, melkeinpä vierasmaalaisen näköiseksi. Sekin oli aivan musta, ja valkoiset hampaat hohtivat kun hän puhui.

— Se nyt oli hyvä, että jätit tavarasi huomiseen. Ehkä siellä näin illalla ei ollutkaan kuorma-ajureita. Kyllä täältä meidän talostakin saa, mutta pitäisikö olla kaksi?

— Hyvä täti, en minä tarvitse kuorma-ajuria. Minulla on yksi ainoa arkku. Siinä ovat vaatteeni ja kirjani.

Tädin ja Helmin silmät levenivät.

— Minkätähden sinä tulit jalan?

Kotkan kasvoille varjostui vakava ilme.

— Ensi askeleeni minä kuljin muistojen teitä. Sydän on täysi, kun kymmenen vuoden perästä palajaa rakkaille paikoille. Tahdoin nähdä talon, jossa ennen asuin.

Täti vaikeni, eikä Helmikään rohjennut kysyä enempää.

— Mennään nyt katsomaan sinun nykyistä asuntoasi.

Huone oli suuri ja kaunis, hienosti ja aistikkaasti sisustettu. Erityisellä hiljaisella mielihyvällä Helmi näytti sammalvihreitä päällisiä.

Eno sanoi:

— Ei sinun olisi pitänyt minua varten laittaa näitä.

Kotka eno on hyvin vaatimaton. Helmi iloitsi, kun hän nähtävästi ei ollut osannut toivoakaan näin kaunista ja mukavaa. Onhan parempi antaa liian paljon kuin liian vähän.

Katsottiin sali ja Riitta tädin kammari, vieläpä keittiökin kirkkaine pannuineen ja kattiloineen. Täti osaa kyllä pitää järjestystä.

Vasta viimeiseksi Helmi vei enon omaan huoneeseensa. Sinipunerva vieno valo tervehti kaukaisten muistojen heijastuksena. Helmi näki, että kyynel kyyneleen perästä vieri ruskettuneille miehekkäille kasvoille.

— Eno, tahtoisitko olla yksin? — kuiskasi Helmi.

— Jää sinä luokseni.

Riitta täti oli poistunut, he istuivat kahden kesken Kaarinan sinipunervassa sohvassa.

— Kuinka hyvin kaikki on säilynyt, Helmi!

— Olen pidellyt niitä kuin silmäterääni. Juhlatiloissa vaan otan päällisverhot pois.

— Tässä siis hänen suurennettu kuvansa. Niin näköinen ja kaunis. Voitko muistaa hänet tällaisena, Helmi?

— En tiedä muististako vai kirjeistä. Mutta selvästi hän elää sydämessäni. Kiitos, eno, niistä kirjeistä, jotka silloin sain! Tiedätkö, luin niitä juuri…

Taas varjo kulki Kotkan kasvojen yli.

— Helmi, en tehnyt oikein, kun annoin ne sinulle. Minä soisin, että ne poltettaisiin.

— Miksi? — kysyi Helmi hämmästyneenä.

— Monesta syystä. Sinunkin tähtesi.

— Minä olen niistä äärettömän onnellinen! Ne ovat antaneet minulle äitini muiston. Ne ovat solmineet hänelle marttyyriseppeleen, melkein pyhimysseppeleen…

— Niinpä niin, lapseni. Pyhimysseppeleet eivät sovellu ihmisille. Niitä emme saa kietoa rakkahimmankaan pään ympärille. Herramme Jeesus yksin on mahdollinen saamaan kunnian, ja hän antaa armosta kruunun, kenelle hän tahtoo.

— Olihan äiti kumminkin marttyyri, — sanoi Helmi arasti, ikäänkuin ihmetellen, eikö hän saisikaan vastakaikua sille, mikä pyhänä tulena, juuri enon vaalimana tulena hehkui hänen sydämessänsä, — tarkoitan, kärsihän hän viattomasti, kuolihan hän niinkuin karitsa, toisten syystä…

— Isäsi syystä, tahdoit sanoa?

Helmi painoi päänsä alas.

— Lapsi, minun tulee sinulta pyytää anteeksi, pyytää hartaasta sydämestä. Sanoit, että olen antanut sinulle äitisi muiston. Ainakin olen isäsi muiston turmellut sinulta. Se oli suuri synti ja korvaamaton tappio.

— Nyt minä sinut ymmärrän, Kotka-eno! Sinä olet hyvin jalo. Oi, älä pelkää, että olisit vahingoittanut minua. Totuus ei koskaan vahingoita.

— Totuus voi olla yksipuolinen ja tyly. Rakkaus peittää kaikki, ja kuitenkin se näkee syvimmälle. Minä olin hyvin vähän käynyt taivaallisen Mestarin koulua.

— Eno, sinä vaan syytät itseäsi. Olenhan minäkin kokenut jotakin. Ei minun tarvinnut kirjeistä lukea, millainen isäni oli. Joka päivä minä sen tunsin, että olin kuin erämaan vaeltaja, niinkuin kukkanen vieraassa maaperässä…

— Helmi, lapsi, vaikene! Jumala tietää, mihin hän kukkasensa istuttaa. Ne olosuhteet, joihin meidät on pantu, ovat meille parhaat mahdolliset.

— Sinä et tiedä, eno, millaista minun elämäni on ollut. Jo aivan varhain. Minä rakastin kaikkea kaunista, eikä kukaan minua ymmärtänyt. Kerrankin isä oli ostanut minulle viheriäisen esiliinan. Voitko ajatella ruohonviheriäistä esiliinaa? Ja ennestään minulla oli räikeän sininen hame. Täti tahtoi panna yht'aikaa ne minun ylleni, kun menin vieraisille. Minä en ottanut, ja minulle annettiin vitsaa. Kun se oli lopussa, muistan, että sanoin iloisesti: "Kiitos, saanko minä nyt mennä ilman esiliinaa?" He joutuivat aivan ymmälle. Minä sain mennä.

— Juuri niinkuin minä, — sanoi eno puoliksi itsekseen. — Kotkan poikanen.

— Minun piti oppia taloustoimia, käsitöitä ja muuta kaikenlaista, mikä ei minun luonteelleni sopinut. Eno, tiedäthän miltä tuntuu, kun lintunen pannaan kuormaa vetämään? Hän nääntyy, ellei Jumala lähetä pelastusta. Juuri niin kävi äidinkin.

— Tai hänestä tulee väkevä kotka. Siivet kasvavat ja vahvistuvat, ne nostavat kuorman kevyesti, ja lintu liitää korkealle. Jumala ei aina pelasta kuormasta, hän kasvattaa kantamaan sitä. Minä toivon, Helmi, että pienet vastuksesi ovat sinua karaisseet.

Pienet vastukset? Mitä eno tarkoitti? Hänen katseensa oli sanomattoman hellä, mutta sanat kovat kuin kivi.

— Mutta itsehän sinä, eno, kirjoitit minulle! — huudahti Helmi. — Kirjoitit, että äidin "sävellintunen" soittaisi huoletonna, sillä Luoja antoi sille sävelten lahjan.

— Olen pyytänyt sinulta anteeksi kirjeitäni. Paljon pahaa olen niillä saanut aikaan.

— Eno, minä en ymmärrä sinua! Odotin sinua niinkuin tähden valoa pimeälle tielle. Luulin tuntevani sinut. Muistanhan, kuinka sinä tulit taivaan enkelinä silloin kun minä olin kasvava tyttö. Sinä osotit minulle muutamana päivänä enemmän hellyyttä kuin olin saanut osakseni kuuteen vuoteen, sitte äitini kuoleman. Lähtiessä sinä itkit, heitit syliini nämä kirjeet ja vielä kerran palasit suutelemaan minua. Etkö sinä enää ole hellä minulle?

Eno kumartui ja suuteli hänen otsaansa jälleen.

— Helmi, Helmi, etkö käsitä, että sanani soivat ankarilta juuri siksi, että sinua rakastan? Elämä on kuitenkin suuri hautausmaa. Meidän on pakko yhtenään astua yli toiveittemme multakumpujen. Kristitylle se on hautausmaa kaksin verroin. Hänen täytyy antaa oma itsensä ristin kuolemaan, eikä se ole helppoa. Kiitä Jumalaa, että hän näkee vaivaa sinusta! Kiitä kärsimyksistä!

Helmi vaikeni. Tuli niin ihmeellinen oltava. Hän tunsi enosta pettyneensä, ja kumminkin hänen sydämessänsä versoi väräjävän odotuksen oraita, ikäänkuin kevät olisi lähestynyt.

Hänen mieleensä muistui se päivä, jona hän uudisti kasteensa liiton. Opetus oli ollut elävää ja vakavaa, se oli jättänyt jäljet jokaiseen. Silloin Helmikin oli sanonut Jeesukselle: "Ota minut omaksesi! Jumalan Karitsa, sinua tahdon seurata, jos minne viet!"

Sinä päivänä hän oli saanut enolta Ameriikasta kirjeen ja sormuksen. Sormus oli yhä vieläkin hänen sormessansa. Siihen oli merkitty juuri se lause: "He seuraavat Karitsaa, mihin ikänä hän menee." Kirje ei kuulunut sarjaan, jota hän tänään oli katsellut. Se oli todellinen lähetetty kirje, täynnä palavan rakkauden ja kehoituksen sanoja. "Helmi, anna itsesi Jeesukselle! Se on elämän ainoa onni. Äläkä sitte onnu puolelle ja toiselle. Maksakoon mitä tahansa, ole ehjä ja kokonainen! Ole kotkatyttönen, joka ei pelkää avaraa taivasta ja huimaavia korkeuksia. Älä milloinkaan anna katkaista siipiäsi. Tule siksi, miksi Jumala on sinut aikonut: hänen Poikansa kuvan kaltaiseksi. Hän oli kotka ja karitsa samalla kertaa. Helmi, seuraa häntä, vaikka se särkisi sydämesi! Se on onni kuitenkin."

Eikö siitä soinut sama sävel kuin enon äskeisistä sanoista? Eikö tämä ollutkin se Kotka-eno, jossa hän näki ihanteensa?

Oli, juuri hän. Ja Helmi ojensi hänelle molemmat kätensä. — Sinä olet oikeassa, eno. Kiitos, että olet tullut ohjaamaan minua. Onko aivan totta, että tulit minun tähteni? Kuinka on mahdollista, että olen sinulle niin rakas?

Eno siveli hänen pehmeitä hiuksiansa. Hänen silmissään oli miettivä, melkein uneksiva kaukokatse. Sitte hän kääntyi tytön puoleen.

— Minä kerron sinulle jotakin. Sinä tiedät, että lähdin siirtolaispapiksi Ameriikkaan. Ei heillä silloin ollut sielunpaimenia, niinkuin nyt. Kun olin herätykseen tullut, paloi tuli sydämessäni. Tahdoin laskea itseni Jumalan alttarille uhriksi. Ei ollut helppo lähteä, mutta minä lähdin kuitenkin. Minä kiitän Jumalaa kovimmastakin, mitä sitä ennen olin kärsinyt, sillä muuten en olisi voinut kaivaa syvää hautaa, johon onneni itse multasin. Oi Helmi, kun on vapaaehtoisesti tarjonnut kaikkensa, silloin on kiitollinen, jos Jumala jonkun murusen antaa takaisin sydän raukan viihdykkeeksi. Minä sain enemmän kuin murusen, sain sinut. Etkö ymmärrä, että olet minulle kallis?

— Eno, uskallanko kysyä?

— Mitä, Helmi?

— Sinä et ole mennyt naimisiin. Oletko rakastanut kerran?

Helmi kuiskasi sen sykkivin sydämin. Hän pelkäsi olleensa liian rohkea.

— Älä kysy. Itsekäs sydän pyytää paljon, mitä Jumala ei ole antanut.

— Tarkoitatko siis, että rakkaus on synti? — huudahti Helmi levottomana.

Kotka liikahti äkkiä, luoden tyttöön läpitunkevan silmäyksen.

— Sinä, Helmi, olet siis rakastunut? — Sanoista soi kuin syvä pettymys.

Helmin poskille kohosi polttava puna ja hän joutui hämillensä.

— En, eno… minä vaan tarkoitin… mitenkä minä olisin rakastunut? Tietysti minulla on ystäviä, mutta…

Eno oli hetken vaiti. Sisäinen mielenliikutus lainehti hänen rinnassansa. Sitte hänen äänensä oli hyvin lempeä, kun hän jälleen puhui.

— Ehkä Jumala sinulle antaa kirkkaan tien. Hyvää yötä nyt, lapseni. Olen matkasta väsynyt.

Riitta täti oli juuri tulossa muistuttamaan, että oli keskiyö.

— Jatkakaa huomenna, kyllähän puhumista riittää.

— — —

Paavali Kotka sulki oven, etsi kukkarostansa pienen avaimen ja avasi käsilaukkunsa. Hän otti esille yötarpeet ja raamatun, sitte jotain joka helähti. Se oli valokuvakehys laseinensa. Siitä katseli nuoren tytön kuva. Hyvin hento, hyvin vaalea.

Kiihkeästi hän peitti sen monilla suudelmilla ja monilla kyynelillä.

Mitä auttaa, jos luulee lemmen haudanneensa? Mitä auttaa multa, joka arkulle kumajaa? Lempi elää kuitenkin…

Nopeasti hän pisti kuvan takaisin laukkuun ja kiersi lukon kiinni. Hän jäi istumaan pöydän ääreen pää käden varassa. Tunteet ja ajatukset ajelivat toisiansa.

Miksi hän oli jättänyt siirtolaiset, ne joiden tähden hän kerran uhrasi kalleimpansa?

Eiväthän he häntä nyt enää tarvinneet. Oli tullut toisia työntekijöitä, yhtä hyviä, ehkä parempia kuin hän. Helsingissä oli papin virka avoinna. Hän oli hakenut ja päässyt ehdolle. Täälläkin oli tehtävää yllin kyllin, enemmän jokaisella paikalla kuin yhden miehen voimia riittikään. Sanotaan, että voimat ovat pääoma, josta ei koskaan pidä käyttää muuta kuin korot. Hän ei tahtonut olla niin säästäväinen. Jos Herra tarvitsi, oli pääomakin kaikki tarjona. Se oli ainoa, mitä hän nyt enää voi antaa.

Ville Hartikka oli Kaarinan rahoilla ostanut suuren kivimuurin ja muuttanut Helsinkiin sitä hoitamaan. Paavali Kotka oli lahjoittanut koko omaisuutensa köyhille ja kurjille. Sadat häntä kaivaten siunasivat, kun hän palasi kotimaahan.

Sadat siunasivat — sadat kirosivat.

Ei hän siitä välittänyt. Niin tapahtuu aina, kun Jumala ja perkele käyvät sotaa.

Mutta ellei hän saakaan virkaa, johon hän on vaalissa? No niin, onhan muita paikkoja. Suomessa ei ole pappeja liiaksi, juuri äsken sanomalehdissä valitettiin niiden puutetta.

Miksi kumminkin sydänalaa omituisesti kaiveli tämä ajatus, se että joku toinen voisi saada Helsingin viran? Miksi melkein tuntui kuin hän siinä tapauksessa olisi turhaan tullut Ameriikasta kotiin?

Siksi, että on olemassa hienon hienoinen hopealanka, joka hänet yhdistää pikku tyttöseen. "Rakasta Kaste Helmeä!"

Siksi, että Helsingissä on kivimuurien keskellä keltainen puutalo, jonka ikkunoilla ennen ruusut kukkivat ja kanarialintunen lauloi. Verhojen välistä katseli vaaleakutrinen pää, nyökäten tervetultua, kun nuori ylioppilas palasi heprean ja jumaluusopin luennoilta. Ja Helsingissä on myöskin katu, joka siltä talolta johtaa pois ja ulos, suurelle portille, meren rannalle ja kuusen alle. Ei hän ole vielä käynyt sitä tietä, mutta hän tietää, että sinne on viety keltaisen talon kaikki ruusut, valkeat ja punaiset. Eivätkä entiset asukkaat sen jälkeen enää viihtyneet talossansa. He myivät sen ja muuttivat muuanne.

Siksi vielä, että sydän parka myöskin pyytäisi osaansa. Hän kuvitteli, että tyttö, joka oli orvoksi jäänyt, antaisi koko hellyytensä yksinäiselle enolle.

Mitä jos eno onkin tarpeeton? Jos löytyy jo toinen, joka tyhjän sijan on täyttänyt paremmin kuin eno koskaan olisi voinut? Houkkio, sinä unohdat, että lapsi on kasvanut neitoseksi. Nuori nuorelle, sykkivä sydän toiselle elämän keväässä sykkivälle. Mitä on viileä sukulaisrakkaus tämän tunteen rinnalla, tämän suuren ja suloisimman?

Kotka pyyhkäisi otsaansa, joka tuntui kuumalta. Lientyneet piirteet lujistuivat jälleen.

Niin, se oli tie — hänen tiensä. Kuinka monta kertaa Herran täytyi opettaa, ennenkuin hän oppi sen?

Ota, jos sydäntä kirveltääkin, lähemmä ristiäs saata vain…

Hänen katseensa kohosi ylös, ja sielun silmillä hän näki ristiinnaulitun, orjantappurakruunu otsallansa. Eikö se riittänyt hänelle? Hänen sydämensä suuri, pyhä lempi, tämä yksi ja ainokainen!

Helmi oli ojentanut kätensä, sanoen: "Kiitos, eno, että olet tullut ohjaamaan minua." Olkoonpa niinkin, että Helmin sydän oli maallisen ystävän valinnut. Hänen sielunsa tarvitsi taivaallista. Helmin sielun ohjaamiseen eno oli kutsuttu.

Nyt hän tiesi, että heidän kuitenkin tuli kulkea käsitysten. Hänen oli oikeus jäädä Helsinkiin, hänen täytyi jäädä. Ellei hän vakinaista papin paikkaa saisi, pyytäisi hän jäädä apulaiseksi, vaikkapa ilman palkkaa. Kyllä Jumala kotkanpojat ruokkii.

Silmä selvänä, mieli varmana hän riisuutui, sammutti lampun ja painui rukoukseen.

IV.

Helmin ystävät.

Seuraavan päivän iltapuolella Helmi pujahti omasta asunnostansa talon pihalle ja siitä ylös toisia portaita, neljänteen kerrokseen asti.

— Terve, Helmi!

— No siinäpä sinä olet!

Nuori valkotukkainen mies ja ilosilmäinen, punaposkinen rouva ottivat hänet eteisessä vastaan. Maisteri Arvi Toivio, viransijainen luonnontieteen opettaja, ja hänen pikku vaimonsa Hertta.

— Me olemme juuri paistaneet lättyjä, kuuleppas! Tulit parahiksi. Nyt puuttuu vain Aimo. Hänet kutsuttiin jo kolmanteen umpisuolen leikkaukseen tänäpäivänä.

— Älä tuki korviasi, älä hirmustu, Helmi! Mitä jos sinun joskus pitäisi olla semmoisessa mukana? — Arvi Toivion ääni oli veitikkamainen, leikillä kiusoitteleva. — Joutuisit sairaanhoitajaksi, kuinkas sitte?

— En ikinä! — Helmi heitti huivin hartioiltansa ja astui Hertan kanssa käsikkäin kodikkaaseen ruokasaliin, joka samalla oli vastaanottohuoneena. — Minä en tiedä mitään niin kauheata. Toivon, että kelpaan edes epäsoitannollisten lasten harjoitusmestariksi, ellen muuhun.

— Älähän pahastu, lupa leikkiä laskea. Kyllä me tiedämme, että sinä et ole tavallisia kuolevaisia. Vai harjoitusmestariksi? Ensi luokan taiteilija sinä olet, yläilmojen yli-ihminen —

— Arvi, jätä hänet jo rauhaan, — torui Hertta yhtä uhkuvan iloisena kuin miehensäkin. — Olkoon hän vaan ilmojen lintu, hän on kumminkin meidän herttainen, kultainen ystävämme. No Helmi, älä nyt suotta ole noin totinen. Aikanaan sinä opit leikkauksista kuulemaan, jos tarvitaan. Tulithan sinä talouskoulussakin toimeen, et vallan usein kaakkuja polttanut, vaikka sinulla onkin soittosormet. Mutta kuule, kerroppa nyt jotakin. Me olemme hyvin uteliaat. Enosi tuli siis eilen?

— Kyllä hän tuli.

— Sanot sen juuri kuin et olisikaan erityisen ihastunut.

— Semmoisiahan ne tytöt ovat, tuulihattuja, aina arvaamattomia, — alkoi Toivio jälleen vallattomana, silmää vilkuttaen.

Ovikello helähti, Hertta pyörähti avaamaan.

— Nyt Aimo tulee. Arvi, huudappas kyökkiin. Ai, mutta Leena onkin ulkona. — Johan sinä pääsit, Aimo — katso kuka täällä on! — Niin, Leenan minä lähetin asioille, tulkaa itse noutamaan lättyjä! Aimo, sinäkin saat lättyjä.

— Kiitos, kiitos, — vastasi reipas ääni. Eteisestä astui ruokasaliin sorja, harteva nuorukainen. Ei hän ollut kaunis eikä hän ollut ruma. Hänellä oli avonainen katse ja puhdas otsa.

Helmi tervehti häntä keveästi punastuen. Ei hän koskaan ennen ollut punastunut tervehtiessään Aimo Lehtistä, Hertan veljeä. Näkiväthän he toisensa melkein joka päivä. Mitä siinä oli punastumista?

Helmi ei tietänyt minkätähden hänen mieleensä johtui enon eilinen kysymys, joka soi vääjäämättömältä vakuutukselta: "Sinä, Helmi, olet siis rakastunut?"

Kehen muuhun hän olisi voinut olla rakastunut, ellei Aimoon?

Helmi oli ollut Hertan parina talouskoulussa, tuli hyväksi ystäväksi ja pääsi morsiusneitoseksi häihin, jotka vietettiin maalla Hertan vanhempain kodissa. Aimo oli hänen sulhaspoikansa. Helmi ei koskaan ollut osannut ajatella, että häät voisivat olla niin hauskat. Hän oli aina kuvitellut vakavaa, melkeinpä pelottavaa juhlallisuutta, joka saa morsiamen itkemään ja vierittää häävieraiden sydämiin kylmiä väreitä.

Nuori pari muutti asumaan Helmin kivimuuriin, neljänteen kerrokseen, jossa oli halvinta. Hertan vanhemmat olivat kyllä varakkaat, mutta tytär arveli, että oli hupaista elää niukemmallakin, kunhan se vaan tapahtui kuluilla oman kullan kukkarosta. Helmi puolestaan pyysi vuokraa kaksisataa markkaa vähemmän kuin entiseltä asukkaalta ja toimitti kaikkiin kolmeen huoneeseen oikein sievät uudet seinäpaperit. "Hertalle herttaista". Yhdessä mallissa oli mansikanoksia ja heinän helpeitä. Sen huoneen sai Aimo, lääketieteen kandidaatti, joka opintojensa tähden oleskeli Helsingissä, asuen siskonsa nuoressa kodissa.

Ei Helmi koskaan ennen ollut ajatellut, että hän olisi rakastunut Aimoon. Eikä suinkaan hän ollutkaan…

— — —

Hertta otti hellan syrjältä kukkuraisen lättyvadin, Arvi etsi kaapista sokurin, Aimo sai tuoda lautaset ja Helmi lusikat.

— Kas näin, nyt pidämme pitoja. Vähänhän nämä ovat jäähtyneet, olisi pitänyt panna uuniin tai syödä heti. Mutta seurassa on hauskempi syödä jäähtyneitäkin, eikös ole?

Kaikki vakuuttivat, että Hertta oli oikeassa. Ja niin syötiin ja pakinoittiin.

— Onnistuiko leikkaus hyvin? — kysäisi Toivio Aimolta. — Kuinka mädän lisäkkeen sinä tällä kertaa —

— Mutta Arvi, onko tämä nyt lättykeskustelua! Etkö näe, että Helmiltä jää pala kurkkuun?

Hertta nauroi sitä sanoessaan, mutta Aimo ei viitsinyt nauraa.

— Antakaa minun täällä olla vapaa niistä asioista. Lääkäritkin ovat ihmisiä.

— No ihmisiä tietenkin —

— Pitkin päivää täytyy kovettaa sydämensä ja olla kylmäverinen kuin teurastaja, muuten kaikki on hukassa. Suokaa minullekin vähän lepoa, kodikkaisuutta ja elämän runoutta.

— Elämäsi runous, se on viulu, — sanoi Helmi sydämellisesti.

— Mutta viulua en voi soittaa, ellet sinä säestä.

— Kodikkaisuus, se on sitte sama kuin Hertan paistokset, — tokaisi Arvi, pyörittäen suuhunsa kokonaisen lätyn yhdellä siemauksella.

— Jospa nyt soisitte Helmillekin sananvuoroa, — kehoitti Hertta. — Me emme vielä saaneet kuulla hänen enostansa mitään.

— Meidän piti soittaa, — keskeytti Aimo. Hän ei näyttänyt olevan yhtä utelias kuin Hertta.

— Soitetaan vaan, niin minä tulen iloiseksi taas. On aivan kuin paino sydämelläni. En tiedä mistä se johtuu.

— Minä arvaan, — sanoi Aimo lyhyesti. — Sävellintunen tarvitsee päivänpaistetta. Tummat pilvet eivät ole häntä varten. — Tule, Helmi. Tässä on muutamia viulusovituksia Wagnerin oopperoista. Tämä on Mestarilaulajista. Säkenöivä, riemuisa, raikas — tule koettamaan!

He soittivat yhdessä erinomaisesti. Helmeilevä sävel leikki laulavan ympärillä kuin kevätaamun auringonsäde; laulava lepäsi ja soljui helmeilevässä, niinkuin puro kukkaisella niityllä.

Mutta yhtäkkiä Helmi eksyi tolalta pois. Säde peittyi pilveen, pilvi alkoi nyyhkyttää.

Aimo lakkasi soittamasta.

— Mikä sinua vaivaa, Helmi? Etkö tahtoisi olla avomielinen. Voit luottavasti kertoa meille, ole varma siitä.

— Ei se mitään ole, — kuului nyyhkytysten seasta. — Hyvin joutava asia.

— Eikö eno tuonut lapselle tuliaisia? — yritti Arvi lyödä leikiksi. Mutta Herttakin huomasi, ettei pila ollut paikallansa, ja loi mieheensä pidättävän katseen. Aimon silmät säihkyivät; hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin Arvi hyväntahtoisena, mielipahoillaan laski kätensä yhä rajummin nyyhkyttävän Helmin olalle.

— Anna anteeksi, en minä pahaa tarkoittanut. Tiedäthän, että minä olen parantumaton veitikka, mutta on minulla sydänkin. Kerro nyt. Vai menenkö minä pois?

— Ei, älkää välittäkö. Tuhma minä olen, — sai Helmi sanotuksi. — Soitto vaan oli niin kaunista ja iloista, että… että minä muistin turhia surujani.

— Puhummeko nyt mieluummin muista asioista? — kysyi Aimo.