KUN VALKENEE —
Kirj.
HILJA HAAHTI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.
SISÄLLYS:
I. Hämärän näky. II. Koskiveneessä. III. Kesä, joka ei tullut. IV. Margit. V. Valkea yö. VI. Sairasvuoteilla. VII. Sunnuntaikellot. VIII. Rukous. IX. Jäähyväiset. X. Täysi päivä.
I
HÄMÄRÄN NÄKY
Iltahämy liihotteli hiljaa. Se leijaili joen kaislikossa ja rantapensastossa, hipaisi harmaita paasia ja kääri koivujen nuoret, hennot lehdet hienoon harsoonsa. Lännen taivaalle asti se tuskin jaksoi siipensä kehottaa. Kuulakka rusotus kajasti vielä, vaikka hetki oli myöhäinen.
Lehtoniemessä yksinäinen lamppu tuikahteli isännän ikkunasta. Tohtori Mauri Koivu oli vastikään palannut saattamasta lapsiansa matkalle. Oli äänetöntä ja tyhjää, kun he olivat lähteneet. Pitkä kaiho seurasi heidän jälkiänsä.
Eihän Mauri Koivu tosin ensi kertaa yksin jäänyt. Eikö koko hänen elämänsä oikeastaan ollut pelkkää suurta yksinäisyyttä? Hän oli jo aikoja sitte tutustunut ja tottunut siihen. Miksi se siis tänä iltana, hämärän siivillä laskeutuessaan hänen luoksensa, kohtasi hänen sydäntänsä kuin kaukainen vieras, joka menneet käyntinsä uusii monien talvien takaa?
Kaksi oli aihetta siihen: pöydälle taitettu sanomalehti ja lasten matkan määrä.
Sanomalehti oli ruotsinkielinen. Hän oli kaupungin asemalla ostanut sen, luettuaan lyhyen kuolinuutisen omasta lehdestänsä. Tässä nyt kerrottiin jotenkin seikkaperäisesti: "Viipurissa kätkettiin maan poveen tuomarinleski — — — Seppeleitä laskivat", — siinä oli monta nimeä. Ensimmäisenä: "hänen tyttärensä, professorinrouva Margit Barlitz".
Lasten isoäiti oli kuollut ja haudattu, mutta he eivät tietäneet siitä mitään. Nuoruuden innolla he iloitsivat kesämatkastansa. Lasten äiti oli tullut ulkomailta Suomeen, mutta sekin oli tapaus, joka ei koskenut heitä. "Professorinrouva Barlitz" oli heille ventovieras.
Isän tuli sanomattoman sääli poikaansa ja tytärtänsä. Ei sekään tunne ollut uudempi kuin hänen oman sydämensä ikävä — hän vain tunsi haikeata halua sulkea heidät molemmat syliinsä ja painaa rintaansa vasten, nyt kun he jo kaukana matkustivat.
"Margit" — tuo nimi sanomalehdessä — mitä kaikkea se kutsuikaan esiin…
Pieni kultakutrinen keijukainen — viulun säveliä — nuoruushaaveiden hohdetta —
Sitte harmaata arkea ja hiljaista mielen ankeutta. Keiju raukka, outoon asuntoon tuotu puutarhakukkanen… Olikohan hän siellä kaukana eteläisemmissä ruusustoissa löytänyt enemmän valoa ja lämpöä? Sitä Mauri usein oli kysynyt itseltänsä. Katkeruus oli jo aikaa kuollut hänen sydämestänsä. Seitsemäntoista talven lumi oli satanut viihdytystä siitä syksystä asti, jona Margit lähti. Seitsemäntoista olivat hänen kaksoislapsensa äsken täyttäneet. Heidän äitinsä puolesta isä oli rukoillut kaikki nämä pitkät vuodet, ensin taistelun ja tuskan tulessa, sitte yhä rauhallisempana ja kirkkaampana. Ei voi olla kova ja katkera sille, jonka puolesta rukoilee.
Ja kuitenkin — kuitenkin!
Miltä tuntui Margitista, kun hän taas laski jalkansa Suomen manterelle? Jos hän onnessaan oli entiset unohtanut, eivätkö ne nousseet haudasta nyt? Kun hän itse oli orvoksi jäänyt äidistänsä, eikö hänen täytynyt muistaa omia äidittömiä orpojansa?
Orpoja he olivat, Heli ja Tapani, lapsi raukat.
Jumala on orpojen holhooja, ja hän oli armahtanut näitäkin. Jäihän hyvä Kotirannan täti hoitamaan heitä, kun he olivat pienet ja avuttomat. Veihän hän heidät Hirvasmäelle pohjolaan Kyllikki tyttärensä kansakouluun, kun he siihen ikään tulivat. Ei heiltä lapsuuden päivinä puuttunut hoivaa eikä rakkautta. Ja hän itse, isä — antoihan hän heille kaiken rakkautensa, tuhlasi käsien täydeltä ne aarteet, joita ei kukaan muu saanut jakaa heidän kanssansa. Oliko tarvis sääliä heitä?
Vastatkoon se, joka katsoi Helin sinisiin silmiin ja näki niiden kaukokaihoisen ilmeen — pyytävän, etsivän, janoavan. Eivätkö ne silmät yhäti anoneet rakkautta, vielä lisää rakkautta? Eivätkö ne etsineet ja ikävöineet äidinsydämen suurta, ainokaista lämpöä? Ja mistä oli kotoisin Tapanin silmien tumma välke, syvä ja tutkimaton kuin yksinäisen umpilammen — joskus melkein pelottava? Liian aikaisin hän oli oppinut tuntemaan elämän ankaran todellisuuden, joka kypsytti ajatukset ja terästi mielen, mutta samalla sulki nuoret, herkät tunteet luoksipääsemättömiin salasopukkoihin. Äiti, äiti — hän yksin olisi suudellut Helin silmät hohtaviksi, Tapanin katseen helläksi ja valoisaksi!
Ja Maurin oma sydän — eikö sekin haikertanut osattomuuttansa?
Oikeastaan hän oli saanut elämän lahjoja odottamattoman paljon. Ryhtyessään taloansa hoitamaan ja mentyänsä naimisiin ei hän enää hetkeäkään ollut ajatellut opintojensa vakavaa jatkamista. Hän otti kotoisen työnsä Jumalan kädestä ja tyytyi siihen. Vasta kun puoliso eroten jätti kotinsa, hän oli tuntenut tarvitsevansa uutta elämänsisällystä, jotakin, joka auttaisi tasapainoon ja kiinnittäisi mielen kauvempana viittoviin päämääriin. Hän ryhtyi kirjoihinsa, huomasi vanhan lukuhalun heräävän ja tutkimisinnon viriävän, eikä aikaakaan, niin hän käsitti, ettei ollut kysymys mistään pilventakaisesta haaveesta. Kun Kotirannan täti oli talossa ja vanha Pekka vielä jaksoi hoitaa isäntärengin tehtävät, jäi hänelle paljo vapaata aikaa. Jopa hän saattoi ajatella lähtöä yliopistoonkin, kokonaisiksi kuukausiksi. Santtu rengin hän sillävälin toimitti maamieskouluun. Sinä syksynä, jolloin täti muutti lasten kanssa Hirvasmäelle, oli uusi vouti valmis. Hän toi taloon karjakkokoulun puolelta kelpo nuorikon, isännälle oivan apulaisen vanhan Matleenan sijaan, joka oli kutsuttu Jumalan lepoon.
Mauri antausi nyt opintoihinsa täydellä todella. Loma-ajoiksi hän kotiutui Helsingistä, ja silloin lapsetkin säännöllisesti palasivat hänen luoksensa. Niin hän sai suoritetuksi maisterintutkintonsa samalla aikaa kuin Heli ja Tapani oppivat tietojen ensi alkeet. Heidän viimeisenä kansakouluvuotenansa Mauri matkusteli Venäjällä, Siperiassa asti, Suomen heimojen asumasijoilla. Sinne hän jo nuorukaisijässä oli toivonut.
Kotirannan täti jäi sitte pysyväisesti tyttärensä luo, ja Mauri lapsinensa siirtyi täysihoitoon Helsinkiin. Heli suoritti tyttökoulun, Tapani viisi luokkaa lyseota. Viime vuoden he kaikki kolme olivat taas viettäneet kotona maalla. Mauri oli nyt jo valmis tohtori; hänen väitöskirjaansa Suomen sukukielten alalta oli pidetty varsin huomattavana. Tapani harjoitteli maanviljelystä, Heli soitteli ja askarteli isän ja veljen ilona. Syksyllä heidän oli määrä uudestaan asettua Helsinkiin, Tapanin maanviljelyslyseoon ja Helin musiikkiopistoon. Mauri itse aikoi jatkaa tieteellisiä töitänsä. Talo oli hyvässä kunnossa, työt sujuivat, metsät kasvoivat ja viljelykset laajenivat. Isäntä piti sitä silmällä, mutta hänen yhtämittainen läsnäolonsa ei ollut välttämätön.
Mitä Mauri olisikaan omasta puolestansa voinut enempää ja parempaa toivoa? Kaikki hänen nuoruusaikaiset tiedeunelmansa olivat kirjaimellisesti toteutuneet. Lisäksi hänellä oli kaunis talonsa, isien perintö, joka ei ollut vieraille joutunut ja edelleen oli suvussa säilyvä. Sillä Tapani harrasti maanviljelystä yli kaiken. Lahjakas poika hän kyllä oli, mutta kotiturvetta hän ei halunnut kirjapölyihin vaihettaa.
Säveletkin taas soivat kodissa — ne jotka Margitin mukana vaikenivat. Nuori Heli oli synnyinlahjaksi saanut isänsä kauneuskaipuun ja äitinsä viulun liverrykset — suloisempina, lohdullisina.
Jumala oli suonut hyvyyttänsä ja siunaustansa sanomattoman runsaasti. Kaiken hän oli antanut, mitä työtarmoinen mies voi elämänsä rikkaudeksi ja toiveittensa täytännöksi pyytää.
Eikö miehelle hänen työnsä olekin tärkeämpi ja arvokkaampi kuin mikään muu elämän lahja?
Mauri huokasi hiljaa.
Kenties — kenties.
Mutta siellä rinnassa sykytti sydän, jonka polttava kaipaus ei ollut hengiltä lähtenyt vanhan katkeruuden kuollessa. Mitä niillä olikaan toistensa kanssa tekemistä? Katkeruus on jo itsessään kuoleman viljaa, mutta rakkauden kaipuussa on ijäisen elämän oras.
Siunattu työ! Se oli ollut hänen todellinen onnensa. Sydämen yksinäisyyttä se ei kuitenkaan voinut muuttaa — korkeintaan peittää. Koti, lapset — nekään eivät riittäneet.
Margitiako hän kaipasi? Lasten äidinkö hän olisi tahtonut sydämellensä sulkea, nyt niinkuin kerran, kauvan sitte — nuoruuden utuisissa lemmenhaaveissa?
Ei, sillä sitä Margitia ei ollut olemassa. Vaikka professorinrouva Barlitz taas olisi ollut vapaa, vaikka tie olisi avoin ja hän liitäen tulisi — ei kuitenkaan. Vieraalla ei ole vieraalle sydänlahjoja annettavana. Hänelle voi vain rukoilla hyvää Jumalalta.
Kaukana pohjoisessa Hirvasmäen kansakoululla asui vanha hyvä Kotirannan täti, joka oli ollut kuin Maurin toinen äiti. Ja siellä oli Kyllikki, kasvintoveri — hänkin jo keski-ikäinen nainen.
Sinne oli lasten matkan määrä.
Sinnekö Mauri Koivun kaipaus kulki?
Tavallaan. Ei hän voinut sitä kieltää. Kun lapset ilmoittivat hartaan halunsa lähteä "mummutätiä" ja Kyllikkiä tervehtimään, näkemään tuttuja kouluseutuja, uusimaan lapsuusmuistoja — silloin oli ollut hänen ensimmäinen ajatuksensa: — Minä tulen kanssanne!
Viiteentoista vuoteen hän ei ollut nähnyt Kyllikkiä. Kuinka se onkin mahdollista niin pienessä maassa kuin Suomi? Kuinka se käy päinsä, kun kaksi ihmistä rakastaa ikäänkuin yhteistä äitiä ja lisäksi samoja lapsia, joita he kumpikin ovat kasvattaneet? Ja vielä enemmän: kun kaksi ihmistä niin on rakastanut toinen toistansa kuin he molemmat…?
Tahtomalla ja päättämällä — miksi ei se onnistuisi? Niinpä nytkin Mauri päätti olla lähtemättä, eikä siis lähtenyt.
Kun rakkaus tietoisesti jätetään Jumalan haltuun, silloin se jää siihen talteen. Kerran oli Mauri sen Kyllikiltä oppinut. He olivat kumpikin antaneet sen pois omasta sydämestänsä. Hän tiesi, että Kyllikillä oli rauha, ja samasta Jumalan antamasta rauhasta hän itsekin oli saanut lievittävää lääkettä sydänhaavoillensa. Mutta he eivät uskaltaneet heittäytyä kiusaukseen. Kukapa takasi rauhan vahvuuden? Sydän on petollinen kappale. Tänäkin iltana Mauri oli tuntenut outojen ourujen lainehtivan siellä syvällä. Viisitoista-talvisen jääkuoren piti tosiaan olla vahva — mutta kuka takasi, että kuuma kesäaurinko ei sitä sulattaisi arvaamattomalla voimalla ja nopeudella.
Ei, ei, Maurin oli hyvä juuri näin, kotona, yksin. Se mikä kerran oli ollut hänen kiihkeä halunsa, ei enää olisi mitään mahdollisuuden vastakaikua löytänyt hänen toiveistansa. Ei hinnasta mistään hän olisi tahtonut omin käsin nostaa ristiä harteiltansa. Hän uskoi ja ymmärsi tarinan taivaan tien vaeltajasta, joka nureksi ristiänsä, mutta sai Jumalalta ojennuksen. "Herra, anna toinen risti, helpompi ja sopivampi!" oli se mies huoannut. Ja unessa hänet vietiin avaralle kedolle, joka oli ristejä täynnänsä, suuria ja pieniä, puisia, rautaisia, kultaisia. "Oma ristisi on otettu pois", sanoi Jumala. "Saat itse valita uuden." Hän koetteli, koetteli — ei mikään tuntunut sopivan. Pienin ja kauneinkin painoi niin lyijynraskaana, ettei hän paikastansa päässyt matkalla etäiseen kultakaupunkiin. Vihdoin hän huudahti riemusta. Yksi risti ei vaivuttanut maahan, vaan nosti, liidätti kuin siivillä. "Tämä antaos minulle, Herra!" hän huusi. "Sen avulla saavutan taivaan." Ihana hymy kirkasti Herran kasvot. "Niin ota", hän lausui. "Etkö sitä tunne? Se on entinen omasi."
Mauri Koivu tyytyi ristiinsä. Ei hänen sydämensä enää pyytänyt Kyllikkiä Margitin tyhjäksi jääneelle paikalle. Ei hän mitään tahtonut tehdä eikä saada, jotta elämä muuttuisi toiseksi kuin se oli nyt.
Mistä siis kaiho ja sydämen äänetön nyyhke? Mihin tähtäsivät tunteet, jotka äkkiä niin kummina kuohahtivat salasyvyyksistä?
Se oli jotakin sanatonta, nimetöntä, selittämätöntä.
Niinkuin omenapuu, jonka valkeat terälehdet ovat varisseet, jotta hedelmä kasvaisi; niinkuin syys, joka on rikkautta täynnä, mutta ei milloinkaan voi unohtaa keväänsä kauneimpia unelmia… Ei napise, ei edes tahtoisi vaihettaa. On järkevä, vakaantunut, hyödyllinen. On kiitollinenkin. Mutta joskus tulee oikein pimeä päivä, hiljainen ja painostava. Ennenkuin ehtii edes olla varuillansa, peittyy koko näköpiiri sumukyyneliin, auringon ikävään, menneitten muistoihin…
Niin se oli Maurilta peittynyt tänään luonnon keväisenä, valoisana iltana. Mutta ei liian pitkiksi hetkiksi. Hän kohotti päänsä käden varasta, kuin ylös ponnistautuen.
— Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu!
Hän nousi, painaen otsansa viileään ruutuun, katsellen ajatuksissansa ulos kuulaaseen hämäryyteen. Lampun valo oli huikaissut hänen silmiänsä. Valaistusta huoneesta katsoen näytti tuuheiden koivujen varjoama piha milt'ei pimeältä.
Äkkiä Mauri säpsähti. Jokin musta vilahti puiden pimennosta. Se pysähtyi — liikkui taas.
— Jumalani!
Hän hoipertui taaksepäin nojatuoliin. Sydän tuntui seisahtuvan. Hän tuskin ymmärsi, oliko mielikuvitus loihtinut aaveen hänen silmäinsä eteen, vai oliko hän totta nähnyt.
Ei hän liikkunut paikaltansa. Kuinka kauvan hän istui siinä, sitä hän ei tietänyt arvioida. Hän odotti kuin kivettyneenä, niinkuin väistämätöntä kohtaloa. Jos se oli totta, niin jotakin tapahtuu, nyt heti, pian. Ovi aukenee, sisälle astuu suruhuntuihin verhottu nainen, Margit …
Mikä sitte seuraa? Miksi hän on täällä?
Jähmistynyt ajatus ei jaksanut kauvemmaksi. Se vain muistui mieleen, että oli hyvä, kun lapset olivat poissa…
Mutta ovi ei auennut. Ei tapahtunut mitään.
Vähitellen Mauri tointui mielensä järkkymyksestä. Lopulta hän voitti täyden tarmonsa. Silloin hän ei palannut ikkunan ääreen, vaan meni suoraan ulos kuistille.
Piha oli tyhjä ja äänetön. Puut humisivat ja huokailivat. Ruskotus oli sammunut lännen rannalta, ja ilta vaihtui yöksi.
Mauri pyyhkäisi otsaansa. Siis hämärän harhanäky? Ei, se ei ollut mahdollista. Hän oli nähnyt Margitin eikä voinut erehtyä.
Rauhattomin, ristiriitaisin tuntein ja kysymyksin hän palasi yksinäiseen huoneeseensa.
II
KOSKIVENEESSÄ
Ruskea, pitkä ja kaitainen vene kulki virtaa pitkin. Perämies, Topakan Tuomas, piteli vankkaa melaansa, ja hänen poikansa kiskoi airoja. Lastina ei ollut tervaa, vaan kaupunkiin meneviä voipyttyjä ja kankaita, parin isäntämiehen hoteissa kyläkunnan puolesta; lisäksi muuan naapuripitäjän kirkonkylään aikova suutarinperhe sekä Tapani ja Heli Koivu matkatavaroineen.
Rannat olivat ison matkaa näyttäneet jokseenkin yksitoikkoisilta. Töyräät olivat vierinhiekkaiset, paljaat. Ylempänä kasvoi matalaa viidakkoa, tai kesävehmauttaan odotteleva niittymaa ulottui rantaan asti, mutta asumuksia oli vain harvassa, harmaita, köyhännäköisiä.
— Muistatko, — sanoi Heli, — kerran me tästä matkustimme rankkasateessa. Minun oli niin kylmä, että paleltaa vielä, kun ajattelen.
— Se olikin hauska matka, — vastasi Tapani. — Silloin saimme tapella tuulen ja sateen kanssa. Nyt vaan istumme jouten ja annamme päivän paistaa.
— Minkäs nuori herra sateelle ja päivänpaisteelle taitaa? — pisti perämies joukkoon. — Jos sataa niin sataa, jos paistaa niin paistaa. Ei se ole tappelemisessa eikä antamisessa.
— Veljeni vaan tarkoittaa, että tuntui siltä, — kiirehti Heli selittämään. Mutta Tapani naurahti.
— Älkää te sadetta toivotelko, — varoitti Ruoholan isäntä. — Sateella emme olisi lähteneetkään. Kauppatavarat pian olisivat pilaantuneet.
— Teillä on liian vähän öljykangasta. Kyllä kai sateesta selviää, kun tahtoo. Toista, jos koski sattuisi nielemään kaikkityyni.
— Tapani, — kuiskasi Heli.
— Kuuletteko? Jo kohisee.
Suutarin pieni tyttö rupesi itkemään. Vaimo hyssytti ja rauhoitti. Heli etsi laukustansa karamellin ja heitti sen isäntien päiden päällitse kokkapuoleen.
— On niin ihmeellistä tulla koskelle taas, — sanoi hän Tapanille. — Aavistaakohan tuo pikku lapsi jotakin ja pelkää?
— Joutavia! Ethän suinkaan sinä pelkää?
— Minä rukoilen, että Jumala varjelee, — kuiskasi hän hiljaisesti. Välähdys hiipui Tapanin silmästä, ja hän vaikeni.
Rannat muuttuivat rehevämmiksi, viljaviksi tai lehteviksi, vaikka tosin pellot vielä vain hentoa orasta työnsivät ja puut vasta aukoivat nuoria silmujansa. Äyräät kohosivat yhä jyrkempinä. Virralta katsoen täytyi ihmetellä, että kukaan oli voinut kyntää noita vähäisiä peltotilkkuja, joiden vaot näyttivät melkein pystysuorilta viivoilta. Toisaalla pari lehmää etsi kevään ensimmäisiä ruohomättäitä. Ihme, etteivät ne päistikkaa pudonneet virtaan!
Pienet asumukset ylhäällä olivat kuin satukoteja. Niiden ikkunat kimaltelivat iloisesti päivänpaisteessa. Saunan luona rannalla joku nainen askarteli. Mies varusti kalanpyydyksiä.
Kohina yltyi. Jo hyppelivät valkeat vaahtivarsat huimassa leikissä tuolla etäällä. Tuli oli taas syttynyt Tapanin silmään, ja koko olento tuntui terästyvän. Miksi pitikin istua tässä tyhjin toimin? Olisipa päässyt tuonne peräsimeen! Olisipa ollut enemmän jännervoimaa ja kuohujen salaisuudet tiedossa! Voiko ajatella hurjempaa, riemuisampaa leikkiä kuin laskea omin käsin voitokkaana läpi pyörteiden?
Isäntämiehet ja suutari puhelivat keskenään toripäivistä ja työansiosta yhtä innokkaasti kuin maantiellä ruunan rattailla. Vielä ei pauhinakaan keskeyttänyt heitä. Pienen tytön itku oli tauonnut, ja hän katseli ympärillensä suurin, kummastelevin silmin, äidin pitäessä häntä lujemmin helmassansa. Mutta perämies tiukensi otettansa, samalla kuin nuorukainen rupesi lepuuttamaan airoja.
Helin poski oli hiukan kalvakka. Ei hän oikeastaan pelännyt, tuntui vaan niin omituiselta, ikäänkuin seuraavat silmänräpäykset olisivat kätkeneet suuren, jännittävän salaisuuden, jonka odotus värisytti koko olentoa.
Jo oltiin kosken niskalla, jo vetäisivät vaahtoavat kuohut veneen myötänsä, jo kiiti se harjalta harjalle, kultakipinäin karkeloidessa ympärillä auringon hohteessa.
Rannat muuttivat jälleen muotoansa. Metsä tummeni. Ruohorinteiden sijalla kohosivat rosoiset, harmaat kalliot. Pikku tupaset olivat jääneet jo kauvas taakse. Ei näkynyt enää ihmisasuntoja, ainoastaan joku yksinäinen kalasauna kuusikossa.
Helin jännitys oli lauennut. Hän unelmoi. Nuo kuusikot, nuo kallioluolat — mitä satuja ne kätkivätkään? Tuollaisenko pienen tuvan, kalasaunan kaltaisen, hänen sukunsa kantaisä kerran vainovuosina rakensi kotisalolle? Isä oli heille kertonut vanhoja muistotarinoita. Tapani velihän oli tuon kantaisän kaima. Miksi Helin oma nimi ei ollut Elina? Hän rakasti kiihkeästi Elina neitoa, josta tuli vanhan Tapanin pojan vaimo. Isä oli kertonut, että heidän kotirakennuksensa, Lehtoniemi, oli tehty juuri siihen lehtoon, jossa Elina haaveili nuoruutensa kultaunelmia. Vesikivenkin hän oli näyttänyt, jolla Tapani vanhus kannelta soitti. Ehkä Elina oli laulellut samalla kivellä, loiskinut jaloillaan vilpoisessa vedessä ja kuvitellut ystävänsä lähenevän. Ei hänen ystävänsä kaukana ollutkaan, koska se oli Timo, Tapanin poika. Hänellä, Helillä, ei ollut muuta rakasta ystävää kuin veljensä.
Koski soi… Miten se soi? Varmaan urkujen lailla. Tai niinkuin ihmeelliset harput jossakin syvällä. Jospa isä olisikin ostanut hänelle harpun eikä viulua! Itse hän kyllä oli viulua pyytänyt, koska oli kuullut, että äitinsäkin sitä soitti ennen. Miksikähän isä oli tullut niin omituiseksi, kun Heli siitä puhui? Oliko hän muistanut äitiä ja ikävöinyt? Ei Heli ymmärtänyt vielä siihen aikaan harppua pyytää, sillä hän ei ollut harppua kuullutkaan. Mutta nyt —
Aina hän halusi jotakin, aina toivoi, aina kurkottui kaihoten jotakin omistamatonta kohti… Ei, ei varmaan ihaninkaan harppu olisi viihdyttänyt hänen ikävöimistänsä. Entä ystävä? Ehkä hän kerran saa oman ystävän, niinkuin Elina neito. Viulu on sentään paras soittimista, sen voi viedä vesikivelle mukanaan. Isäkin iloitsee eikä enää muista kaipaustansa, kun Heli siinä soittaa. Ja joskus hän soittelee aivan itseksensä, aallot huuhtovat hänen jalkojansa, koivikko humahtaa, ja sieltä astuu esiin hän — nimetön, tuntematon!
Onko Heli onnellinen silloin? —
Hän havahtui äkkiä haaveistansa kohinan hiljetessä, ihmisten alkaessa pakinoida veneessä, nyt kun taas voi toinen toisensa ääntä kuulla. Vasta hän senkin huomasi, että Tapani hänen vierellänsä oli kastunut likomäräksi.
— Siinä saitte, nuori herra, — pilaili Ruoholainen. — Kuka käski pahoja ennustaa. Meidän tavaroillamme ei ole hätää mitään, mutta olisitte itse taitanut tarvita öljytakkia.
— Eikö mitä, kyllä minun ihoni vettä pitää.
— Mutta Tapani, — huolehti Heli, — sinä vilustut. Löikö laine veneeseen?
— En minä ainakaan uimassa käynyt, — hän nauroi, pudistellen hihastansa pisaroita. — Mihin sinun silmäsi jäivät? Hyvä, että ryöppy kasteli minut eikä sinua, sokeripala.
Heli kysyi miehiltä, voitaisiinko poiketa lähimpään taloon, jotta Tapani saisi muuttaa vaatteita. Eikö soutajakin jo ollut ihan väsyksissä? Tekisi kai pieni lepo hyvää?
Nuori mies sanoi pitempiäkin matkoja soutaneensa, eikä Tapani puolestaan tahtonut kuullakaan viivytyksestä vähäisen vesiryöpyn tähden.
— Minä käyn airoihin, — sanoi hän reippaasti. — Häpeä tässä onkin laiskana istua. Kas noin. Nyt ei ole kylmästä pelkoa.
— Jaksaako nuori herra? — tuumi perämies epäilevän näköisenä.
— Minä en olekaan herra, vaan maamies. Tunnin kuluttua pääsemme jo perillekin.
— Karimutkaan asti saatte soutaa, — ratkaisi Tuomas.
— Heli, oletko tyytyväinen? Ellei aurinko minua siksi kuivaa, niin saahan Kyllikki täti nähdä, että olen sama Tapani kuin ennen. Ei hän lapsenakaan hemmotellut minua.
Heli rauhoittui. Hän alkoi muistella, miten mummutäti ja Kyllikki täti entisvuosina ystävällisesti väittelivät holhokkiensa takia. Milloin he lapset olivat aikoneet juosta paljain korvin ja kintaitta ulos lumituiskuun, milloin oli kysymys jyrkän mäen laskemisesta tai pitkästä hiihdosta pakkasessa. Tavallisesti kävi niin, että vanha täti ratkaisi asian: "Karaise poikaa, jos uskallat. Tyttö on liian hento." Niin sai Tapani lähteä, mutta Heli jäi usein ikkunasta katselemaan. Ei ollut ikävää sekään; oikeastaan hän itsekin pelkäsi kylmää, tuiskua ja hurjaa urheilua. Hän istui mielellään jakkaralle Kyllikki tädin jalkain juureen, painoi päänsä hänen polvellensa ja pyysi tarinoita.
Kyllikki täti sanoi, ettei hän osannut oikeita satuja; niitä Heli itse löysi metsästä ja kosken rannalta paljon helpommin kuin täti muistinsa komeroista. Sen sijaan hän kertoi paljon sellaista, mikä oli totta ja kumminkin yhtä kaunista kuin kauneimmat sadut. Ja Heli kuunteli sykkivin sydämin, koko lapsensielunsa hartaudella.
Niinä hiljaisina hetkinä Heli oppi rakastamaan raamatun kertomuksia. Rebekka ja Raakel, Joosef ja Samuel tulivat hänen tutuiksi, hyviksi ystäviksensä. Mutta korkealla heidän yläpuolellaan säteili Jeesuksen kuva, hänen, joka oli Heliä rakastanut kuolemaan saakka.
Kun sitte Tapani reippaana ja punaposkisena palasi retkiltänsä, tuntui Helistä, että veli oli jäänyt vähemmälle osalle. Se täytyi korvata hänelle. Koko illan Heli kertoi ja kertoi.
Joskus iltahetkinä he istuivat yhdessä kaikki neljä. Mummutäti ja Kyllikki tiesivät vielä eräänlaisia tosia tarinoita, jotka innostuttivat Heliä melkein yhtä paljon kuin raamatun kertomukset ja Tapania enemmän kuin hänen pyryretkensä kuusikossa.
He tarinoivat vanhoja muistoja.
Niin teki mielellään isäkin hämyhetkinä kotona, mutta hän kertoi enimmäkseen oikein vanhoista ajoista, ei itsestänsä milloinkaan. Vasta Hirvasmäellä lapset oppivat tuntemaan isänsä lapsuuden ja nuoruuden.
Kuinka kauniisti Kyllikki täti kertoikin siitä! Isä oli ollut hellä ja tunteellinen, ahkera ja etevä, ja niin hyvä toveri, ettei toista parempaa. Aina he olivat olleet yksissä, hän ja Kyllikki, ystävyksinä leikissä ja työssä.
Kerran Tapani oli äkkiarvaamatta keskeyttänyt, virkkaen: "Miksi isä ei nainut sinua, Kyllikki täti? Miksi hän nai sen vieraan, joka meni pois Saksaan?"
Ja Heli muisti huudahtaneensa: "Tietysti siksi, että se oli meidän äitimme!"
Mutta Kyllikki täti vaan suuteli heitä, ja siitä päivästä alkaen hän rupesi kertomaan heidän äidistänsä. Oli isäkin kertonut hänestä jo heidän lapsuusvuosinansa, mutta sellaisella epämääräisellä tavalla, että kuva jäi kuin usvan peittoon. Iltarukouksissansa he säännöllisesti pyysivät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä, mummutätiä ja Kyllikki tätiä, kunnes sitte myöhemmin Tapani jätti äidin pois. "En tunne häntä", selitti hän Helille. Se oli totta, ei Helikään tuntenut.
Kyllikkiä hän sai kiittää siitä äitinsä kuvasta, joka asustui hänen sydämeensä. Se kuva oli runoa, satua, säveliä, aamun ihmeellistä hohdetta. Äiti oli ollut viehättävä lapsi ja ihana nainen. Heli pani pitsipukuisen nukkensa nimeksi "Hieno-Vieno" ja kuvitteli, että sellainen oli hänen äitinsä.
Tapani, joka hehkuvin mielin kuunteli kertomuksia sukunsa menneisyydestä ja isänsä lapsuudesta, hiipi pois, kun tuli puhe hänen äidistänsä. Eikä hän myöhemminkään sitä ainetta tahtonut kosketella.
Vanha Kotirannan täti oli molemmille lapsille rakas. Hän oli heitä hoivannut, kun he olivat pieniä; mutta ihmeellistä kyllä, he eivät milloinkaan häntä asettaneet äidin tilalle lapsellisissa ajatuksissansa ja tunteissansa. Itsestään he olivat ruvenneet häntä sanomaan "mummutädiksi", ja se nimitys oli yhä säilynyt. Kyllikkiin oli suhde toisenlainen, aivan erikoinen. Jos joku olisi kysynyt, mitä hän oli heille, eivät he olisi osanneet selittää, ei Heli ainakaan. He olivat häneen kiintyneet samantapaisin hellin tuntein kuin isäänsä ja ihailivat häntä rajattomasti. Kuusi eron vuotta, koko kouluaika Helsingissä ja viimeinen vuosi kotona, ei ollut voinut lapsuuden lujia siteitä löyhentää. Kirjeitä he olivat vaihtaneet kaiken aikaa.
Kuinka hauska ja toivottu olikaan tämä matka, joka vei heidät taas yhteen! Se oli Tapanin ja Helin ensimmäinen pitkä retki ominpäin, joten siis itse matkustamisellakin oli suuri viehätyksensä. Mutta perille pääseminen oli pääasia. Hirvasmäellä oli rakkauden avosyli odottamassa, aivan niinkuin kotona. Heli toivoi, että olisi voinut yhdistää kodin ja Hirvasmäen, kaiken rakkahimman samaan paikkaan. Ellei seutuja ja asuntoja, niin ainakin asukkaat.
— Kunpa isäkin olisi mukana, — sanoi hän ajatustensa jatkoksi Tapanille.
Tapani oli ollut vilkkaassa puhelussa venemiesten ja isäntien kanssa. Suutarin perhe valmistautui nousemaan maihin, sillä kirkonkylästä torni jo näkyi. Oli kuljettu rauhaisaa suvantoa, ja Tapani oli tehnyt tehtävänsä moitteettomasti, vaikka kyllä käsivarsissa tuntui. Perämiehen käskystä hän juuri luovutti airot vakinaiselle soutajalle ja istuutui tuhdolle Helin viereen.
— Mitä? — kysyi hän. Heli toisti sanansa ja veli nyökkäsi päätänsä. Mutta sitte hän sanoi painavasti ja lyhyeen:
— Ei isä tule, ei hän tahdo.
Vene suuntasi laituriin. Heli antoi vielä karamellin "kiltille pikku tytölle", joka koskesta lähtien ei enää itkenyt, ja tasasi loput namusensa muille matkatovereille. Topakan Tuomas kiitti naurahtaen. Eivät ne herrain lasten herkut hänelle juuri miltään maistuneet, mutta kumminkin hänen tuli mielihyvä. Sai niitä joskus sellaisiakin neitejä kuljetella, jotka tuskin näyttivät erottavan perämiestä ja melaa toisistaan.
— Oletteko te Hirvasmäen opettajattaren sukulaisia, koska sinne menette? — kysyi hän.
— Emme ole, tuttavan lapsia vaan.
— Ajattelin, kun hänkin on kaikille ystävällinen ihminen.
Se tuli yksinkertaisesti ja suorasukaisesti, ja Helin mieli läikähti yhtä iloiseksi kuin äsken Topakan Tuomaan.
Tapani kiirehti kysymään: — Kuinka te tunnette opettajattaren?
— Vai en minä tuntisi. Hän laulaa kuin lukkari ja puhuu kuin pappi. Meidän kamarissa hän oli yötäkin, kun kävi esitelmää pitämässä. Ja liikun minäkin täällä Hirvasmäen tienoilla harva se viikko näin avoveden aikana. Aina hän kutsuu sisälle, jos minä vieraita tuon koulun rantaan.
Suutarin väki oli suoriutunut maihin, ja vene kääntyi jo taas matkaansa jatkamaan. Seutu tuntui yhä tutummalta. Nuoret katselivat ympärillensä vilkkaalla mielenkiinnolla.
— Tuossa, Tapani, tuolla niemellä me olimme kerran huviretkellä koko koulu! Tätikin rakensi mukana lumilinnaa.
— Minä muistan aivan hyvin, että Mattilan renki ampui jäniksen tästä vasemmalta.
— Ja minä kotona itkin, kun sinä kerroit.
— Tiedätkös, ei se minustakaan ollut hauskaa.
— Nyt näkyy Kaikukallio. Oi, ajattele, kun taas saamme kiivetä sinne! Tahtoisin vielä kerran nähdä revontulet, koko taivaan leiskuvan ja leimuavan. Sen sijaan katselemme kesäyön aurinkoa juhannuksena.
— Kotikosken kohina kuuluu!
He olivat niin riemuissaan, että silmät loistivat ja posket hehkuivat.
"Kotikoskea", vaikka se pienikin oli, ei yleensä laskettu tavallisilla veneillä. Vain ylämaasta tulevat koskiveneet siitä keveästi liukuivat alas. Paikkakuntalaisten venevalkamat olivat kosken kummallakin puolella.
Nyt — nyt soi tervetuliaisina oman kosken hilpeä helske. Ei se ole mahtavaa pauhua kuten suuren kosken pyörteiden ääni. Ei pelota, ei jännitä, ei sytytä kiihkoon. Se vain pulppuaa toivorikkaana, ilontäyteisenä.
Muutamissa hetkissä vene on halkaissut pienet, vilkkaat vaahtilaineet. Joki polvehtii, käännytään mutkasta. Tuolla, tuolla rinteellä tuttu koulu, keltaiseksi maalattu, valkeine pielineen! Ja alhaalla laiturilla — kas, mummutätikin — ja Kyllikki täti, tietysti Kyllikki täti! Nenäliinat liehuivat molemmin puolin. Laskettiin laituriin. Ei Tapani muistanut ajatella, vieläkö hän oli märkä vai joko aurinko ehti kuivata. Helikin heitti tavarat, ja molemmat hyppäsivät notkeasti maihin, jo ennenkuin vene oli kiinnitetty. Ensin edes yksi syleily ja tervehdys, sitte he ottivat vastaan matkakapineensa, maksoivat, kiittivät ja kätellen jättivät hyvästinsä koko veneseurueelle.
— Eikö koululle sopisi poiketa? — kysyi opettajatar ystävällisesti kehoitellen. Mutta Tuomaalla ja isännillä ei ollut aikaa; vain soutajan naama hiukan venyi, sillä kuppi kuumaa olisi maistunut hyvältä. Hän sai paremman tyydytyksen. Isä istui airoihin, ja koska isännät olivat maksaneet kuljettajalle, voivat he rauhassa pistää tupakaksi. Nuorukainen pääsi siis perään kunniapaikalle.
Mutta laiturilta neljä onnellista ihmistä astui ylös rantarinnettä. Vanhus oli käynyt kumaraksi ja ikäänkuin supistunut kokoon; silmistä kumminkin vilkkui entinen pirteys ja lempeys. Kyllikki tädissä Tapani ja Heli eivät huomanneet mitään erikoista muutosta. Yhtä sorja oli vartalo, yhtä joustavat askeleet, yhtä runsas ruskea tukka ja iloiset silmät. Kuka voi uskoa, että hän oli neljäkymmentä täyttänyt?
— Sinä suuri, pitkä poika! — ihmetteli Kyllikki. — Ja sinä Heli — melkein kuin äitisi nuorena.
— Lapsina lähditte ja aikuisina palaatte. Vuodet vierivät nopeaan, — sanoi vanha täti.
— Pääasia, että taas olemme yhdessä, — virkkoi Tapani reippaasti.
Heli ei voinut olla toistamatta ajatustaan: kunpa isäkin olisi kanssamme! Mutta hän ei sitä lausunut ääneen. Tapanin oudolta kajahtava vastaus pani hänet aavistelemaan ja arvelemaan: — Miksi isä ei tule? Miksi ei hän tahdo?
III
KESÄ, JOKA EI TULLUT
Aamulla terveyskahvi odotti pöydällä pannussa punaisen myssynsä alla, jonka reunaa pitkin juoksi parvi mustia akkoja. Se myssy oli suuresti huvittanut Tapania, kun hän oli pieni poika. Voileipätarjottimella oli liina, jonka kulmiin oli ommeltu mansikoita. Siitä Heli oli erityisesti pitänyt.
Oli kolmas aamu siitä kuin nuoret saapuivat Hirvasmäelle. Tuntui niin kotoiselta, ikäänkuin välivuodet olisivat olleet pelkkää unta.
Tietysti täältä uuttakin löytyi. Kyllikin huonekaluissa oli uudet päälliset, kupit olivat uudet, tuossa oli vanhan lisäksi kirjahyllystö, jota ei ollut ennen, ja uusia siinä kirjatkin olivat. Heli muisti toisen esineen ja Tapani toisen. Vähitellen he olivat pitäneet talon tarkastusta ja tiesivät nyt täsmälleen, mikä oli muuttunut ja mikä pysynyt paikallaan kuusi vuotta.
— Täti, — sanoi Heli yhtäkkiä, nostaessaan punaista myssyä ja kaataessaan kahvia kuppeihin, — ennen sinä ompelit alituiseen uusia kauniita töitä. Kuinka tämä vanha nyt vielä elää?
— Elävät ne minulla vanhat ja uudet. Ei kukaan kuluta, — hymähti Kyllikki. — Sentähden minä en enää ompelekaan itselleni.
— Kyllikillä on monta lasta, joille täytyy ommella myötäjäisiä, — nyökäytti vanha täti päätänsä. — Oppilaat kasvavat isoiksi ja menevät naimisiin. Minä luulen, että hän jokaiselle jotakin antaa.
— Niin, ajatelkaas, kuinka rikas minä olen lapsijoukkoineni! — sanoi Kyllikki iloisesti. — Kuulkaa tuota kopinaa ja kipinää. Nyt pieni väki tulee puutarhatöihin. Teettehän seuraa, Heli ja Tapani?
— Tietysti, — arvelivat nuoret.
— Ensin pidämme aamurukouksen. Minun on tapana kutsua lapset mukaan, kun he tulevat koululle.
Kyllikki kiirehti avaamaan koulusalin ulko-ovea, ja samassa jo työntyikin sisälle lapsiparvi, joka iloisin silmin tervehti opettajatarta ja hänen äitiään ja uteliaasti katseli nuoria vieraita.
Mäkelän Jaakko, joka asui postin vieressä, ojensi opettajattarelle laukun. Kyllikki katsoi; siinä oli lehti ja pari kirjettä. Hän laski ne harmoonin päälle ja istuutui soittamaan.
Virsi, kappale raamatusta, lyhyt selitys, ja harras, yksinkertainen rukous. Helin mielestä tämä oli jotenkin samanlaista kuin kotona. Seura vain oli suurempi, ja isän sijalla toinen — melkein niinkuin äiti, vaikka hän ei ollut äiti. Tapanillekin kotimuistot tulivat mieleen. Mutta isän hartaushetkissä hän oli ulkokohtaisemmin ollut mukana. Täällä, nyt — oi, tuntui kuin tuossa tosiaankin olisi istunut äiti, joka luki ja rukoili suoraan hänen sydämeensä sellaista, jonka oli ollut hyvin vaikea päästä sinne sisälle. Hän tuskin ymmärsi omaa itseänsä.
Lyhyen hetken perästä he olivat valmiit siirtymään ulos työkentälle.
Suojattuun, eteläaurinkoiseen notkoon oli raivattu kaksi kasvitarhaa. Toinen oli Kyllikin oma, toinen lasten. Koulu oli päättynyt jo viikko sitte, mutta täällä riitti toimintaa koko kesäksi. Kahdesti viikossa, määrätyllä ajalla, lapset tulivat Kyllikin johdolla työskentelemään, mutta innokkaimmat ja lähimpänä asuvat pistäytyivät joka päivä katsomaan sarkojansa. Porkkanoita, punajuuria, herneitä, sipulia ja kauniita kirjavia kukkia — kaikki kunkin ihka omaa! Ei ihmettä, että tämä kasvitarha oli heidän ilonsa. Opettajatar lahjoitti köyhimmille siemenet, ja lapset taas mielellänsä joukolla nyhtivät rikkaruohoja hänenkin saroiltansa.
Reippaasti, vilkkaasti siellä työ sujui. Tapani, maamyyrä, oli oikein omissa oloissansa, kaivoi, kuokki ja kantoi vettä kilvan poikien kera. Heli nyppi rikkaruohoja ja puheli tyttösille: — Onko teitä montakin siskoa? Missä sinä asut? Mistä kasveista sinä enimmän pidät? — He vastasivat ujostelematta, ja Heli viihtyi heidän seurassansa.
Kyllikki näki, ettei häntä enää tarvittukaan. Hän uskoi johdon nuorille vieraillensa ja pujahti sisälle avaamaan ja lukemaan äsken tulleita kirjeitä.
Ensimmäinen oli esitelmäpyyntö naapuripitäjään. Melkein huomaamattansa Kyllikki oli joutunut ympäristön "puhujaksi". Aluksi oli lämmin sydän vaatinut häntä jotakin sanomaan kokoontuneelle kylän nuorisolle; sitte hän oli tuntenut velvoitusta, kun häntä kutsuttiin raittiusseuraan avuksi. Ei hän ollut suosiota etsinyt, mutta paljon hän oli sitä saanut kuitenkin. Hän rakasti kansaa, varsinkin nuoria, ja he ymmärsivät hänen tarkoittavan heidän parastansa. Pitäjän vakava vanha väki osotti kyllä alussa jonkinmoista epäluuloa, sillä edellisen opettajattaren kanssa välit olivat olleet kireät sillä taholla. Mutta Kyllikin hurskas, kokenut äiti tasoitti tässä suhteessa tyttärensä tien jo ensimmäisenä loma-aikana, jonka hän vietti Hirvasmäellä. Hän liittyi empimättä pitäjän uskovaisiin, huolimatta erikoissuunnasta, johon he yleensä lukeutuivat. Se avasi sydämiä Kyllikillekin, joka pysytteli loitommalla. Hän puolestaan rukoili uskollisesti Jumalalta viisautta kaikkeen menettelyynsä. Ei ollut suinkaan helppoa säilyttää itsenäisyyttänsä ja kumminkin välttää yksinkertaisten ihmisten loukkaantumista. Eiväthän kaikki vieläkään häntä Jumalan lapsena pitäneet, koska hän hypitytti koululaisia laululeikeissä ja lainasi maallisia runokirjoja nuorille. Varsinaiseen hengelliseen työhön häntä ei myöskään kysytty eikä nähtävästi haluttukaan, ja usein hän kaipasi sitä. Mutta olihan hänellä oma yrttitarhansa, Jumalan pienet taimet, koululapset hoidossansa, ja yhä enemmän ennakkoluulot olivat sitkeimmistäkin vanhemmista hälvenneet, mitä kauvemmin hän uskossa ja rakkaudessa oli tehnyt epäitsekästä työtänsä. Se ainakin oli varma, että hänen käytännöllisiä esitelmiänsä ja sytyttäviä puheitansa enimmät tahtoivat kuulla. Milloin hän innostutti kansalliseen asiaan, milloin raittiuteen, siveellisyyteen, säästäväisyyteen tai muuhun hyvään. Nyt viimeksi hänen puutarhaharrastuksensa levitti laineitansa kylästä kylään. Jo viime kesänä vanhemmat olivat ihastuneet lastensa tuomista kasviksista. Muutamat naapuripitäjäläisetkin olivat joutuneet niitä maistamaan. Eipä ollut heistä hullumpaa. Siinä nyt kirjeessä pyydettiin, että opettajatar tulisi heillekin pitämään esitelmää kasviksistansa.
Kyllikki oli valmis vastaamaan myöntävästi. Helin ja Tapanin vierailu ei ollut mikään este. Voihan hän ottaa heidätkin mukaansa; nuoret pitävät retkeilemisestä, sen hän tiesi.
Sitte hän avasi toisen kirjeensä. Polttava puna peitti hänen poskensa. Maurilta se oli. Samassa hän suuttui itsellensä. Niinhän hän käyttäytyi kuin nuori tyttöhupakko — kypsä nainen, joka jo aikoja sitte oli saavuttanut täyden tasapainon!
Olihan Mauri ennenkin, lasten asuessa hänen luonansa, joskus kirjoittanut muutaman rivin. Asia oli päivänselvä. Heidän tähtensä hän kirjoitti nytkin. Mutta tämä kirje oli pitkä. Kyllikki ihmetteli, mitä se merkitsi.
Mauri kertoi, että hänellä oli Helille ja Tapanille ilmoitettavana tärkeitä asioita, mutta hän piti viisaimpana tehdä sen vasta seuraavassa postissa, jotta Kyllikki olisi kaiken perillä sitä ennen.
Ensinnäkin lasten isoäiti oli kuollut. Tosin he eivät häntä tunteneet, mutta pitihän heidän nyt saada edes viimeinen viesti. Ehkä heidän mielessään silloin oli heräävä monta kysymystä ja ajatusta, entisyyteen kohdistuvaa. Tahtoihan Kyllikki auttaa niiden selvittelemisessä? Ei tämä kumminkaan ollut ainoa asia. Oli toinenkin, paljon arkaluontoisempi.
Maurin täytyi ilmoittaa pojallensa ja tyttärellensä, että heidän äitinsä oli tullut Suomeen. Hänen täytyi, jottei se tieto heitä muulla tavoin yllättäisi.
Missä Margit oleskeli, sitä Mauri ei tietänyt. Samana iltana, jona Tapani ja Heli lähtivät, hän oli käynyt Koivulla. Lehtoniemen pihalle asti hän tuli, katseli ulkoa sitä paikkaa, joka oli ollut hänen kotinsa, ja hävisi pois yöhön. Ei Mauri silmästä silmään tavannut häntä, eikä Margit nähtävästi sitä halunnutkaan. Äidin kaipuu oli vetänyt häntä lapsia kohden — vihdoin, vuosien takaa. Mutta hän oli jo kujalla kuullut, että he olivat matkustaneet pois. Maurille kerrottiin vieraan rouvan tarkasti kyselleen, missä he olivat. Voudin vaimo, joka tiedot antoi, ei aavistanut, kenen kanssa hän puhui. Mauri tiesi sen; hän oli nähnyt Margitin kuin öisen aaveen illan häilyvässä valossa. Pian kylälläkin huhuttiin, että jotain outoa oli tapahtunut. Koivun tiellä ja vanhan Tuomarilan tienoilla oli nähty kalpea, surupukuinen nainen. Kievarissa hän oli nukkunut yötä. Yhtäkkiä puhuttiin, ettei se ollut kukaan muu kuin Lehtoniemen tohtorin entinen rouva, vaikka hän majatalon päiväkirjaan olikin kirjoittanut nimeksensä professoritar Barlitz. Senkin jo tiesi koko kirkonkylä. Huhut kulkivat suusta suuhun, ja Mauri käsitti, että lasten kotiintultua ajattelemattomat ihmiset eivät säästäisi heitäkään niistä.
Miksi siis Mauri jo nyt tahtoi ottaa tämän asian puheeksi? Siksi — että Margit oli lapsia kysynyt. Oliko hän matkustava pian Saksaan takaisin? Aikoiko hän sitä ennen tavalla tai toisella asettua yhteyteen Helin ja Tapanin kanssa? Ja mistä syystä — koska hän seitsemääntoista vuoteen ei ollut etsinyt heitä? Maurin mieleen oli kyllä heti johtunut, että tuomarinnan kuolema voisi vaikuttaa hänen omaantuntoonsa ja tunteisiinsa; ehkä orpo Margit, kotimaassaan yksinäisenä, muistaisi omaakin entistä kotiansa ja äidittömiä lapsiansa. Mutta hänen iltahämäräinen, arvoituksellinen käyntinsä oli kumminkin yllätys, joka jätti jälkeensä levottomia kysymyksiä.
Mauri uskoi nyt Kyllikin harkittavaksi, mitä rauhoittavaa ja selvittävää oli tarvis puhua Helille ja Tapanille hänen oman lyhyen tiedonantonsa tultua. Itse puolestaan hän pyysi heti ilmoitusta, jos jotain erikoista tapahtuisi. Hän tunsi mielensä oudon huolekkaaksi. Ehkä kyllä turhaan. Niin — joka tapauksessa turhaan, sillä kohtalon langat ovat Jumalan kädessä.
"Tahdon luottaa häneen, ja sinuun, Kyllikki. Minä en täällä kaukana voi muuta kuin rukoilla." —
Kyllikin katse oli lentänyt riviltä riville, alusta loppuun parissa tuokiossa. Nyt hän hitaasti, miettien luki kaiken uudestaan. Sitte hän veti esiin paperia laatikostansa ja kirjoitti muutamia rivejä Korhosen emännälle naapuripitäjään. Tällä kertaa hän ei voinut puhujakutsua noudattaa, sillä häntä tarvittiin kotona. Sen sijaan hän lupasi lähettää painetun esitelmän, jonka eräs asiantuntija oli kirjoittanut.
Hän sulki vastauksensa kuoreen, etsi kaapista vihkosen, kääri sen ristisiteeseen ja pisti molemmat postilaukkuun, jotta Jaakko ne taas veisi mukanansa. Sitte hän palasi ulos kasvitarhaan, niin tyynen näköisenä, kuin ei mikään jännittäisi hänen ajatuksiansa.
Oikeastaan hän ei sillä hetkellä tuntenutkaan jännitystä. Hänellä oli erikoinen kyky tarvittaessa panna huolet säiliöön, lukita ovi ja jättää ne koskettamatta joksikin aikaa. Ei hänen erityisesti tarvinnut ponnistella, hillitäkseen ilmeitänsä ja hallitakseen käytöstänsä. Hän liikkui nuortensa parissa vapaan luonnollisena, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Mitä lehdessä oli, täti? — kysyi Tapani.
— En katsellut sitä vielä. Luin kirjeitä ja vastasin toiseen. Minua pyydettiin esitelmämatkalle, mutta en nyt tahtonut lähteä.
— Emme suinkaan me vaan ole esteenä? — kysyi Tapani, pysähyttäen kuokkansa.
Hetkeksi Kyllikki jäi vastausta vaille. Sitte hän katsoi poikaa suoraan silmiin.
— Tavallaan, — sanoi hän, — ei kuitenkaan niin kuin sinä arvelet. Luulen, että te mielellänne lähtisitte kanssani. Mutta en voi sitoutua. On parempi, että täällä yhdessä otamme vastaan, mitä Jumala kunakin päivänä antaa.
Tapani ei jatkanut kysymyksiänsä; hän loi Kyllikkiin katseen, joka sanoi: — Minä en tunkeile — mutta etkö voisi minuun luottaa?
Kyllikki siirtyi hiljaa pois tyttöjen ryhmään. Työtä jatkettiin, kunnes koululasten oli aika mennä kotiin.
— Täti, — sanoi Heli, heidän huuhdellessaan multaisia käsiänsä, — eivätkö kasvit ja musiikki ole sukua toisillensa? Eikö maakin laula?
— Koko luonto laulaa kiitosta Jumalalle.
— Niin, se on totta, mutta miksi ne sävelet eivät aina ole iloisia? Useasti ne soivat niin, että haluaisin itkeä. Ne kaipaavat.
— Oletko raamatusta lukenut luomakunnan huokauksesta?
— Olen. Ehkä se on sitäkin. Mutta se on myös jotain, joka kuuluu minun sydämeeni. Toverit sanoivat, että minä haaveilen. Viime vuonna, kun olin kotona, taisin haaveilla liiankin paljon.
— Ei sinun tarvitse leikata kauniitten haaveitten siipiä, — sanoi Kyllikki hellästi. — Opi vaan samalla kuuntelemaan muitakin säveliä. Maa laulaa myös työn laulua. Etkö sitä tajunnut tänään?
— En minä mitään ajatellut. Ihmettelen, kuinka minun on hyvä olla.
Kyllikki suuteli häntä. — Oi sinua, rakas pieni Heli! Kun vahvistuisit elämää varten…
Hän jätti tytön omaan huoneeseensa, joka nyt oli heidän yhteisensä ja samalla vierashuone. Tapani oli saanut asunnoksensa koulun käsityösalin, joka loma-ajalla oli joutilaana. Toinen opettajattaren huoneista oli yhtaikaa rouva Kotirannan kamarina ja ruokasalina. Vanhus oli vielä erittäin virkeä. Puolikasvuisen palvelustytön avulla hän edelleen hoiti talouden aivan kokonaan. Mutta äidin ja tyttären suhteeseen oli kumminkin vähitellen tullut se muutos, että nuorempi oli vanhemman tukena, eikä päinvastoin. Kyllikki ei enää hennonnut häiritä äitinsä vanhuuslepoa omilla huolillansa tai tilapäisillä ikävyyksillä, jotka sattuivat kohtaamaan. Äiti oli aikansa raatanut ja huolehtinut; nyt hänen piti saada nauttia leppoisan elämänillan valoa ja rauhaa. Mutta tänään Kyllikki poikkesi tavallisesta. Hän etsi keittiöstä äitinsä ja pyysi lukea hänelle Maurin kirjeen.
— Mitä luulet, äiti? — hän sitte kysyi. — Kirjoittaako Margit lapsille? Vai voiko hän tulla tänne asti?
Rouva Kotiranta pudisti päätänsä.
— Ei, en usko. Hän palaa tietysti ulkomaille omaan kotiinsa. Miksi hän saattaisi lapsiraukat turhaan mielenjärkytykseen?
Kyllikillä oli omat ajatuksensa. Jos ei Margit perinpohjin ollut muuttunut, niin hän tuskin sellaista harkitsi. Ennen hän aina oli noudattanut pelkkiä mielijohteitansa.
— Kuka tietää… Mieluummin puhuisin heille nyt heti, mutta en voi tunkea Maurin edelle. Onhan luonnollista, että hän itse ensin tahtoo kirjoittaa lapsillensa. Siis ennen huomisaamua en voi mitään tehdä.
— Kyllä ne ovat onnettomia, nämä sekaiset perheasiat, — huokasi vanha rouva. — Miltä sinusta nyt tuntuisi, jos olisit ruvennut Maurin vaimoksi? Jumalan kiitos, että ymmärsit oikean tien.
— Niin, Jumalan kiitos, — sanoi Kyllikki hiljaa. Samalla hän nousi ja poistui. Tästä hän ei tahtonut keskustella, vaikka juuri samankaltaiset ajatukset olivat aamun kuluessa tulleet ja menneet, taukoamatta.
Kyllikki kiirehti ulos. Ovessa hän kohtasi Helin ja Tapanin. — Tänään tulee varmaan ihan kirkas ilta, — sanoi Tapani. — Me menisimme mielellämme Kaikukalliolle. Kyllä minä pidän Helistä huolen, ettei haltija vie — jos mummutäti pelkää, — hän lisäsi hymyillen, isonveljen suojelevalla tavalla.
— Kuka minulle tekisi pahaa enemmän kuin Tapanillekaan? — ihmetteli Heli.
— Ei kukaan täällä, — vakuutti Kyllikki. — Menkää vaan, minun isot lapseni.
Hän kulki eteenpäin nuorten ohi, pyytämättä heitä mukaansa. Muutaman kivenheiton päässä koululta poikkesi polku pieneen metsikköön. Hän astui nopein askelin, pysähtyen hengähtämään vasta koivujen tiheimmässä kätkössä. Hennot lehdet olivat äsken puhjenneita. Kevät huokui maasta, kevät humisi oksilta.
Kyllikki istuutui kivelle ja kätki kasvonsa käsiinsä. Tyynen, voimakkaan naisen koko ruumis hytkähteli pidätetyistä nyyhkytyksistä.
— Minun kevääni ei koskaan tullut — ei koskaan…
Pitkän hetken hän istui siinä. Sitte hän nousi ja ojentihe suoraksi.
— Mutta syksykin on kaunis, syksy täynnä työn rikkautta. Jumalani, kiitos kaikesta!
IV
MARGIT
Kuinka raskasta olla vieras ja yksinäinen koko avarassa maailmassa! Ei ole sielulla kotia eikä sydämellä lepoa ja lämpöä missään. Silloin tulee kaipaus niin suureksi ja pakottavaksi, että se on särkeä kaikki padot ja pidäkkeet. Se särkisikin jos voisi. Miksi ne on rakennettu ylen lujiksi? Ah, oma käsi on niihin kivet kantanut, oma tahto kerran nostanut ne muurit…
Mustapukuinen, suruhuntuun verhottu nainen istui junavaunussa. Tasainen jyskytys ja tärinä tuntui huumaavan hänen hermojansa. Hän oli sairaan näköinen, laiha ja kalpea. Väsymyksen harso himmensi kauniita sinisiä silmiä. Hän sulki ne, ei nukkuakseen, vaan päästäkseen katselemasta yksitoikkoisia maisemia ja mukana matkustavia outoja ihmisiä. Ajatus askaroi sisäisissä maailmoissa, hän näki muistojen näkyjä.
Muistot olivat katkeria, toinen katkerampi toistaan. Margit ei ollut onnesta saanut muuta kuin köyhiä muruja. Mutta onnen jano ja nälkä ei ollut tyrehtynyt. Sekin vaan kasvoi, mitä enemmän pettymykset kasaantuivat.
Mauri Koivun vaimona muinoin…
Se avioliitto oli ollut täydellinen erehdys. Nyt, kehittyneellä ijällä, Margit ymmärsi silloisen itsensä. Kun Raimund Barlitz oli purkanut kihlauksensa, ammotti autius hänen sydämessänsä, niin toivottomana, niin raskaana, ettei hän voinut sitä kestää. Nuoresta koulutytöstä alkaen hänen elämässään tuskin oli ollut mitään lemmentyhjää aikaa. Hän oli aina leikkinyt, mutta tällä kertaa oli tosi käsissä. Jotakin todellista piti myös saada todella kadotetun sijaan. Korkeampia elämänarvoja hän ei tuntenut — ei silloin, eikä vielä nytkään. Ei tuntenut, mutta kenties kuitenkin hämärästi aavisti ja kaipasi. Mikä häntä oli vetänyt Maurin puoleen? Lapsuuden herttainen toveruusko, vai nuoren miehen miellyttävä muoto ja olento, vai sekö pelkästään, että hän sattui olemaan paras käsillä oleva? Tahtoiko hylätty morsian loukatussa turhamielisyydessään näyttää Raimundille, että oli hänellä toisiakin onnen mahdollisuuksia — että ellei Raimund hänestä välittänyt, ei sitte välittänyt hän itsekään? Niin, ehkä nämä kaikki vaikuttimet olivat yhtyneet — Margit ei voinut sitä kieltää. Mutta nyt vasta hän käsitti, että oli pohjemmalla varmaan muutakin ollut. Se mikä hänen sisimmässään oli parhainta, puhtainta ja syvintä, se oli kurkottunut valoon päin. Mauri edusti hänen elämässänsä hyvien voimien kutsumusta. Ah, jospa hän olisi osannut tätä kutsua seurata, menemättä onnettomaan avioliittoon! Eivät he toisillensa sopineet, se oli epäämättömän selvää. Eivät olisi sopineet, vaikka Margit ei konsanaan olisi Raimundia kohdannut elämänsä tiellä. Heidän pohjansa ja koko kasvatuksensa oli niin perin erilainen. Silloin oli suloinen aika, kun he lapsina yhdessä leikkivät… mutta se oli kaukana, hyvin kaukana… Mauri raukka! Margit tunsi säälivänsä häntä koko sydämestään, niinkuin hän kerran oli itseänsä säälinyt Maurin tähden.
Vuosiin ei hän ollut Mauria ajatellut näin kiinteästi. Mutta täällä Suomessa muisto kertasi Margitin suomalaisen tarinan. Ja vaikutus — se entinen, melkein unohdettu, kutsuva ja vetävä — se oli uudistunut ennen tuntemattomalla, värisyttävällä voimalla, vaikka hän ei edes ollut Maurin kasvoja nähnyt.
Hän oli nähnyt ja kuullut muuta, odottamattomia ja käsittämättömiä asioita. Ja paljon, paljon hän oli kokenut välillä, sen jälkeen kuin hän lähti Maurin ja lastensa luota ja lopultakin laski kätensä Raimundin uudestaan tarjottuun käteen.
Olihan hänellä ollut riemunsa ja rikkautensa aika, ensimmäinen aika Raimundin rinnalla, rakkauden kuuma kesä täynnä hehkua ja huumaa. Hän oli tahtonut unohtaa kaiken muun, lastensa ikävöimisen, omantunnon kolkutuksen, kaikki, kaikki… Ehkä se olisi onnistunut, elleivät tulikukkasen lehdet olisi niin väleen varisseet…
Mauri oli hellinyt ja vaalinut nuorta vaimoansa; Raimund oli rakkaudessaan vaativainen ja vallanhaluinen. Mauri oli koettanut kaiken tehdä Margitin mieliksi; Raimund etsi häneltä omaa iloansa ja nautintoansa. Se ilmeni varsin pian, se hämmästytti ja säikähdytti nuorta naista, joka ikänsä oli elänyt itsellensä. Hän yritti oikutella, kapinoida kiemailevalla leikillä ja vihdoin kyynelin taistella omasta tahdostansa, mutta mikään ei auttanut. Raimund Barlitz oli päättänyt johdonmukaisesti kasvattaa ihanan keijusensa kuuliaiseksi, palvelevaksi vaimoksi ja kodikkaaksi emännäksi aito saksalaiseen malliin. Se oli miehelle mukavinta. Nuori rouva oli kumminkin aivan tarpeeksi henkevä, ja seuroissa hän kyllä osasi loistaa puolisonsa rinnalla. Liikanaiseen huvitteluun ulkosalla ei professorilla ollut aikaa eikä halua, ja kotona oli muuta tehtävää kuin pitää seuraa viehättävälle nuorikolle. Sellainen kuului kihlausaikaan ja kuherruskuukauteen. Margit sai tyytyä ja asettua sen mukaan.
Ja Margit antoi tahtonsa taipua. Hän rakasti Raimundia kaikesta huolimatta, sokeasti, rajattomasti, vapisten sen vaaran pelosta, että koskaan voisi hänen ihailunsa menettää. Hän alistui ennen pitkää mihin tahansa. Mieluummin Raimundin orjattarena kuin Maurin hemmottelemana, käsin kantamana! Kehitys tähän tulokseen kävi rajun ja murjovan tuskan kautta, joka masentaessaan ja alentaessaan myös jollakin tavoin syvensi. Itsekäs oli joutunut itsekästä vastaan. Heikompi antautui, sekä tappioksensa että voitoksensa.
Näin hän oli valmistunut melkein ilolla ottamaan vastaan pienen Ilsen, joka syntyi kolmivuotisen avioliiton jälkeen. Margit oli silloin hyvin yksin. Else, Raimundin sisar, oli joutunut naimisiin Müncheniin, ja vanha professoritar oli muuttanut hänen mukanansa. Eipä silti, että Margit olisi anoppiansa erityisesti kaivannut. Tämä ei pitänyt miniästänsä eikä miniä hänestä. Elseä sitävastoin Margit vilpittömästi ikävöitsi. Nyt hänellä oli jäljellä Raimund ainoastaan. Raimundin mielisuosio oli Margitin taivas, mutta hiljaa, salassa hänen sydäntänsä oli alkanut palella. Sen hellyyden, jota Heli ja Tapani aikoinaan olivat perin pintapuolisesti saaneet osaksensa, sen hän nyt tuhlaamalla tuhlasi Ilse lapselle, ikäänkuin vaisto olisi hänelle vihdoin sanonut, että ken rakkautta kylvää, hän sitä niittääkin. — — —
Siellä vaunun kulmauksessa mustapukuinen nainen äkkiä avasi silmänsä, liikahtaen kuin kipeästä pistoksesta.
Ei mitään — muisto vain…
Ilse, Ilse, armas, heleä päivänsäde äidin sumealla taivaalla! Mitä auttoivat kaikki uhraukset Raimundin ihastuttamiseksi? Hän pysyi ennallansa, pikemmin kylmeten kuin lämmeten, nähtävästi tyytyväisenä, vaan ei kiitollisena. Mutta Ilse pienokainen kääri kätensä äidin kaulaan ja peitti suudelmilla hänen kalvenneet poskensa. Margit tuli kuin lapseksi uudestaan, ollakseen onnellinen lapsensa kanssa. Ja lapsi kasvoi, ja Margit seurasi häntä, puhjeten hänen kerallansa uuteen kehityskauteen, kuten umpu kevääseen.
Ennen Ilsen syntymää hän oli yhä taajemmin muistanut kotimaahan jääneitä lapsiansa. Oli alkanut herätä omituinen kaiho, ikäänkuin kipinän polte tuhan alla. Ilsen elämä tukahdutti kipinän. Heli ja Tapani haihtuivat verettömiksi utukuviksi; elävä, likeinen lapsi riitti rakkaus todellisuudeksi äidin sydämelle. Miksi vaan oli Ilse niin hento kuin henkäys, niin autereinen kuin unelma kaikessa elämän täyteydessänsä? Usein oli Margitin sydän pelosta värähtänyt — ja sitte, sitte…
Margitia puistatti. Muisto oli kauhea, ei sitä jaksanut kerrata.
Pienten, tuhatlukuisten olioiden salainen, hävittävä lauma, mistä se oli löytänyt tiensä lemmityn lapsen poveen, miten saanut valtiuden, miten tehnyt tuhonsa niin kätkössä, ettei kenkään arvannut?
Yksitoistavuotiaana Ilse kannettiin kirkkomaahan. Pian sen jälkeen saman tuhon merkit äidissäkin näyttäytyivät.
Suruko sen teki — pohjaton, hillitön, kaikkinielevä epätoivo, joka tempasi valtoihinsa kuin kosken kinahmi? Vai oliko se hänessäkin ollut kätkettynä jo kauvan? Kumpi oli sen suudellut itsellensä toiselta, äitikö tyttäreltä vai tytär äidiltä?
Raimund lähetti Margitin parantolaan. Margit taisteli vastaan viimeiseen asti, Ilsen haudan tähden, jonka läheisyydestä hän ei tahtonut lähteä. "Anna minun olla, anna minun kuolla!" Hän vaikeni vasta, kun Raimund katsoi häntä silmiin, sanoen: "Tahdotko minutkin tartuttaa?" Niiden silmien katse hyydytti pyynnöt ja kyyneleet.
Margit oli parantolassa, kun hänen isänsä kuoli kotimaassa. Sitte äiti tuli hänen luoksensa. Hän oli ennenkin käynyt, viipynyt viikkojakin, mutta Margit ei ollut hänelle puhunut suhteestansa Raimundiin. Ennen, Maurin vaimona, hän oli alttiisti sallinut äidin tulla likelle, jopa asettua hänen ja Maurin väliin. Nyt oli Margit kehittynyt vaiteliaaksi. Tätä rakkauspettymystä ei yksikään saanut tietää. Vielä sairaanakin hän päästi näkyviin ainoastaan yhden surun, surunsa Ilsen kuolemasta. Eikä tuomaritarkaan kyennyt syvemmälle tunkemaan.
Mutta silloin alkoi taas kipinä hehkua tuhan alla.
— Äiti, — hän kysyi, — oletko nähnyt Heliä ja Tapania?
Ja äiti vastasi: — En, eiväthän he enää kuulu meihin.
Hetken perästä hän taas kysyi: — Onko heillä toinen äiti? Onko Mauri naimisissa Kyllikki Kotirannan kanssa?
Äiti vastasi: — En ole kuullut.
Margit ei saanut tietoja, mutta kaipaus kasvoi. Oi, hän houkkio, miksi hän olikaan antanut heidät pois? Nyt hänellä voisi olla kaksi tervettä lasta, kaksi lasta, joita saisi rakastaa ja jotka rakastaisivat hekin puolestaan, niinkuin Ilse… Vieras äiti ehkä sai nyt sen, mikä omalle olisi kuulunut. Ja hän tunsi vihaavansa Kyllikkiä, sillä tuo vieras ei voinut olla kukaan muu.
Tuomaritar matkusti jälleen pois; Margit jäi kuukausimääriksi yksin outojen pariin. Alussa Raimund pari kertaa saapui häntä tervehtimään, mutta sitte hän ei "joutanut" enää. Pelokkaat aavistukset risteilivät Margitin mielessä, ja ikävä hidasti parantumista. Kun hän vihdoin kumminkin toipuvana palasi kotiinsa, ymmärsi hän pian, että viimeinen halla oli käynyt. Mitä hänestä olikaan enää Raimundille? Kauneus oli kuihtunut, nuoruus mennyt, voimat ja terveys riittivät tuskin oman itsensä vaalintaan. Raimundille hän oli pelkäksi taakaksi.
Vasta myöhemmin hänen korviinsa kulki kuiskeita, että professori Barlitzin kiire ei pelkän tieteen vaatimuksista johtunut. Nuori, säteilevä kaunotar Wienin ylhäisimmistä piireistä oli liian usein nähty hänen seurassansa, sen jälkeen kuin Margitin keuhkot saivat tuomion…
Ja nyt tuli viimeinen isku: äidin kuolema kotimaassa.
Terveenä tai sairaana, vaikkapa kuolevana — Margitin täytyi päästä kotiin pohjoiseen. Ei edes Ilsen hauta pidättänyt. Hän sähkötti, pyytäen viivyttämään äitinsä maahanpanoa. Joustavuus ja voima tuntui niinä hetkinä palajavan. Hän toimitti pakkaukset, hän järjesti asiansa selvästi ja varmasti. Raimund osti piletin ja varusti hänet runsailla rahoilla, vastustamatta sanallakaan.
Mutta kun Margit oli matkalle päässyt, valtasi hänet uupumus ja samalla tuskainen levottomuus. Oli aivan kuin jokin olisi takaa ajanut. Mikä se on? Mikä?
Kuolemako häntä ajaa? Ei, ei, hän tahtoo kuitenkin elää, kaikesta huolimatta. Hänen täytyy saada puristaa rintaansa vasten kaksi elävää lasta, kaksi nuorta, ihanaa, kukoistavaa.
Sitäkö varten hän siis lähtikin? Ei suinkaan. Hänhän matkusti äitiänsä hautaamaan, osottamaan viimeistä rakkauden ja kiitollisuuden velvollisuutta. Tai — kuka tietää…
Niin, mikä ajaa takaa? Aaveko, sairaiden aivojen luoma harhakuva? Onko se valkea kirje, johon matkalla on kirjoitettu se sama kauhea, joka jo kerran ennen hänet saavutti tällä samalla tiellä? Missä hän olikaan silloin? Niin, Berlinissä. Margit huoahti helpotuksesta, kun hän onnellisesti oli sivuuttanut Berlinin. Ei sillä ole siipiä, ehkei se saakaan kiinni… Mutta se tuntuu ilmassa, se tulee kumminkin, se iskee, se ei armahda — ennemmin tai myöhemmin. Margit heräsi yöllä tuskan hiessä, ja päivin hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi istua paikallansa, samalla kuin mielikuvitus toimi taukoamatta ja sydän tykytti kuin kuumeessa.
Kirje ei tullut, ei vielä sittenkään, kun hän oli laskenut jalkansa Suomen manterelle. Mutta hän tiesi sisimmässään, että niinkuin hän kerran oli ollut hylätty morsian, hän nyt oli hylätty vaimo.
Kaiken tuskansa hän oli kantanut ulkonaisesti tyynenä kuin kivikuva. Yksikään mukana matkustava ei olisi osannut silmätä kuoren läpi. Mutta ensimmäiset vuokot, joita asemilla tarjottiin kaupaksi, ensimmäiset Suomen vaalealehtiset koivut ja sinervä vesien pilke värähyttivät kummasti hänen sydäntänsä. Jokin alkoi sulaa, lämmetä, pisaroida. Äidin haudalla se tuli kuin tulva hänen ylitsensä. Hän itki niin, että toisten täytyi häntä tukea, ja puoleksi tajuttomana hänet vietiin vaunuihin ja saatettiin tuomaritar-vainajan tyhjään asuntoon lepäämään.
Tavattoman pian hän kumminkin taas toipui. Hän jätti asianajajan haltuun pesänselvitykset ja muut toimet ja ponnistautui liikkeelle.
Matka vei siihen pitäjään, jossa hänen lapsuuskotinsa oli ollut — ja Maurin koti, Lehtoniemi.
Niin kauvan kuin hän oli junassa, tuntui taas sama takaa-ajon tuska, vielä entistäkin voimakkaampana. Oli kuin luonnon välttämättömyys, että tällä matkalla sen valkean paperin täytyi saavuttaa hänet. Sillä siihen taloon, jota kohden hän kulki, juuri siihen hän itse kerran oli lähettänyt samanlaisen. Hyvä Jumala — oliko se todellakin ollut yhtä julma? Mikä lapsi, tekojensa kantavuutta aavistamaton, hän olikaan silloin! Mutta nyt… Karmiva kauhu puistatti Margitia. Nemesis divina — taivaan kosto — se tulee, se viskautuu hänen ylitsensä nyt kohta, millä hetkellä tahansa…
Vasta astuessaan junasta koulukaupunkinsa asemalla, hän selvisi tuskanhuumeestansa. Mitään ei ollut tapahtunut vieläkään. Jännitys laukesi, mutta tilalle vaihtui jälleen sanomaton, herpaiseva uupumus.
Hänen täytyi hotellissa levätä vuorokausi, ennenkuin hän jaksoi eteenpäin. Äkkiä hän käsitti, mikä hullun yritys koko tämä matka oli. Kuinka hän voisi näyttäytyä Maurille ja hänen uudelle vaimollensa? Mitä sanoisivat lapset? Ja mitä hän oikeastaan tahtoi heistä? Hänen he eivät enää olleet. Ei hänellä ollut ketään koko maailmassa. Sairas, hylätty, yksinäinen raukka…
Illan itkettyään hän lepäsi yön ja meni toisena aamuna etsimään jotakuta, joka voisi kertoa Maurista ja lapsista. Entä jos he eivät enää eläneetkään? Entä jos —
Hän sai tietoja. Mauri oli tohtori, oppinut, etevä mies. Tätä nykyä hän kyllä asui lapsineen Lehtoniemessä, vaikka he yleensä paljon olivat oleskelleet pääkaupungissakin. Naimisissa hän ei ollut.
— Kuka on lapsia hoitanut? — ihmetteli Margit.
Sekin hänelle kerrottiin. Hän sai kuulla vanhasta Kotirannan rouvasta ja Kyllikki neidistä, jonka koulussa Pohjanmaalla he olivat aluksi käyneet. Helsingissä he olivat asuneet isänsä kanssa täysihoitolassa, ja nythän he olivat jo melkein aikuiset. Miellyttävän näköisiä sieviä lapsia muuten.
Se matami, joka tämän kaiken kertoi, oli aikoinaan ollut Lehtoniemen "kaupunki-asiamies", ja taisi olla vieläkin. Hänen puutalonsa oli entisestään rapistunut, itse hän oli lihonnut pyöreäksi kuin kerä, ja kieli liikkui yhtä nopeaan kuin parhaan ijän päivinä.
— Kuka rouva on, joka kysyy? — sanoi hän vihdoin tutkistellen.
— Olen kaukainen sukulainen, — vastasi Margit lyhyeen.
Eikä hän hennonnut lakata kysymästä vieläkään.
— Minkätähden tohtori ei ole mennyt naimisiin?
— Minkäkötähden? — Matami levitti silmänsä selälleen. — Ei rouva taidakaan tietää, ettei hän mikään leskimies ole. Hänellä on vaimo ulkomailla. Mikä lie ollut, hetale, joka karkasi kotoansa. En minä häntä sattunut näkemään kuin sivumennen.
— Tohtori on varmaan hyvin katkera sille rouvalle, — sanoi Margit. Hänen täytyi ponnistaa voimiansa, estääkseen ääntänsä vapisemasta. Joka hetki hän pelkäsi tulevansa ilmi. Mitä sitte, jos olisi tullutkin? Ei, hän ei tahtonut, ei voinut.
Matami niisti nenäänsä.
— Ei semmoisia asioita meikäläinen tiedä. Hyvä mies hän vaan on. Aika kyydin olisi tarvinnut mokoma rouva. Eikä Jumala jätäkään rankaisematta. Minkä teki, sen edestään löytää.
Margitin kalpeilta poskilta viimeisetkin veret olivat paenneet. Hän jätti hyvästi ja lähti.
Taas hän istui nyyhkien hotellihuoneessansa. — Eikö sitte ole armoa ollenkaan? Eikö mitään armoa? Minähän olin niin nuori ja kokematon, lapsi vain. He heittävät kivillä minua, he tuomitsevat ankarasti, ja he sanovat, että Jumalakin tuomitsee. Kaiken onnen on elämä ottanut minulta, eikä kukaan sääli… Enkö jo tarpeeksi ole kärsinyt?
Näin lähellä päämäärää — ja nytkö oli käännyttävä takaisin? Uskalsiko hän mennä Maurin kotiin?
Mutta eihän siellä ollut tuota toista, jota hän eniten oli pelännyt. Miksi Kyllikki oli muuttanut Pohjanmaalle? Miksi hän ja hänen äitinsä olivat uhrautuneet Maurin ja lasten hyväksi, vaikka Mauri ei tahtonut mennä naimisiin? Margit pudisti päätänsä. Hän ei voinut mitään käsittää.
Kuinka tahansa — hän tilasi iltapäivällä ajurin ja lähti vaikealle retkellensä.
Voiko kenkään kertoa hänen sielunsa taistelua ja yltyvää levottomuutta, mitä pitemmälle matka joutui? Illansuussa hän näki tutut seudut edessään. Ei hän arvannut, että toiset ajoneuvot olivat vähäistä varhemmin hänen edellänsä kulkeneet Lehtoniemeen. Ei hän aavistanut, että eräs juna, jonka vihellyksen hän hotellinsa parvekkeelta kuuli, oli vienyt hänen lapsensa kauvas pohjoista kohti. Hän maksoi ajurinsa alitalon luona ja pysähdytti kujalla naisen, joka kantoi maitoastiaa. Tältä hän kuuli, että lapset olivat juuri matkustaneet pois. Nopea päätös seurasi tätä odottamatonta tietoa: — Hyvä, minä riennän jäljessä! Sittepä tapaan heidät, tarvitsematta kohdata Mauria. Ja koska Kyllikki ei olekaan Maurin vaimo, ei olekaan äidin rakkautta riistänyt lapsiltani, niin — niin en voisi ketään löytää, jonka luoksi mieluummin pakenisin. Hän on auttanut muita turvattomia; ei hän minuakaan aja ulos. Aina hän oli niin tyyni ja viisas, hyvä ja iloinen. Oi, ehkä Jumala kuitenkin vielä armahtaa minua. Kyllikki varmaankin armahtaa, ja hän oli niitä, jotka tuntevat Jumalan…
Ajatukset risteilivät nopeammin kuin voi niitä lausua. Margit kyseli ja vaimo vastasi. Heli neiti oli tarkoin hänelle jutellut, miten he aikoivat matkustaa.
Margit oli nyt valmis, mutta ei kuitenkaan vielä kääntynyt takaisin. Parin kivenheiton päässä Lehtoniemen koivut viittailivat. Eihän kukaan näe, jos hiivin pihalle, jos kuljen rantaan, jos polkua myöten palajan kylään…
Siinä se seisoi paikallaan, kaunis, tuttu rakennus, niin kodikkaan ja rauhaisan näköisenä kuin kutsuva tyyssija turvattomalle. Eräästä ikkunasta pilkotti valo. Mauriko siellä? Sydän läikähti oudon lämpimäksi. Hänet valtasi polttava halu rientää tuonne sisälle, painua polvilleen Maurin eteen, pyytää ja saada anteeksi. Hän, vaativa ja ylpeä Margit! Surullisesti hän hymähti. Siitä Margitista ei ollut enää mitään jäljellä. Hän oli kuin murtunut ruoko, elämän myrskyjen taivuttama ja taittama.
Mutta ei — eihän siellä ollutkaan se silloinen Mauri, Koivun ja Lehtoniemen isäntä. Siellä oli oppinut tohtori Mauri Koivu, vieras mies, joka oli luonut uransa ja omalla tavallaan ottanut onnensa. Naimisiin hän ei tahtonut enää mennä entisten haikeiden muistojen tähden. Kerranhan hänen onnensa turmeli vaimo, Margit, kurja nainen, joka "karkasi" kotoansa, jonka jälkiä katkerat ajatukset ja raskaat syytökset kirouksen henkinä seurasivat…
Kuuro ja sokeahan hän oli ollut, Margit poloinen! Eikö hän ollut niitä mustia aaveita tuntenut ympärillänsä? Niin, "minkä teki, sen edestään löysi". Joka ne sanat sanoi, hän oli oikeassa. Armoa ei ollut.
Margit säpsähti. Ikkunassa kasvot! Maurinko? Samassa silmänräpäyksessä hän väistyi puiden varjoon ja kiirehti pois, pysähtymättä ennenkuin alhaalla rantapolulla. Siinä hänen täytyi hengähtää. Ahdisti niin oudosti. Hän istahti rantakivelle. Tumma vesi päilyi hänen jalkojensa juuressa.
Kerran välähti ajatus: Tuolla olisi hyvä levätä! Samassa Margit sitä pelästyi ja nousi kulkemaan eteenpäin. Hän muisti taas äsken heränneen lohdullisen toiveen: Kyllikki ja lapset eivät työnnä luotaan.
Polkua pitkin hän saapui sinne, mistä toinen oikotie lähti Tuomarilaan päin. Hän kulki aidalle asti. Siinä hän seisoi, katseli portin takaa vanhempainsa entistä kotia, puistoa, kallioita, nurmikoita. Kääntyi sitte pois, pyyhkiellen kumpuavia kyyneleitä.
Kestikievaritalo oli kirkolla. Yö joutui, hänen täytyi kiirehtiä. Tie vei hautausmaan ohitse. Ei Margit enää kammonnut hautoja niinkuin nuorena muinen. Ilsehän lepäsi haudassa, ja hänen omat vanhempansa. Hän poikkesi kalmiston portista sisään, tietämättä itsekään miksi. Ehkä vaan levähtämään. Koditon kulkija oli niin väsyksissä.
Eräältä rautaristiltä hän luki nimen: "Matleena Mäkeläinen." Alla oli lause: "Hän on meidän rauhamme."
Matleena? Muisto kohosi esiin. Se vanhus, joka veisasi virsiä ja jolle kerran vietiin lahjaksi pieni taulu, "Via dolorosa", koska Margit ei sitä tahtonut nähdä. Kuinka kirjoittikaan Mauri hänelle ratkaisun hetkenä? "Torjuit kuvan pois, mutta et voinut torjua kotimme onnettomuutta. Me olemme 'tuskien tietä' kulkeneet." Muutakin Mauri kirjoitti silloin. Hän kutsui vaimoansa takaisin, vaeltamaan "valkenevaa tietä"…
Se oli kaikki nyt niin selvänä hänen edessänsä. Hän muisti myöskin Matleenan, joka ei närkästynyt nuoren emäntänsä epäystävällisestä käytöksestä, vaan tuli hädän hetkenä avuksi öitä valvomaan hänen lastensa vuoteiden vieressä.
Ja hänelle selvisi siinä istuessaan, että nämä ihmiset eivät voineet katkeruutta kantaa. Heissä asui jokin ihmeellinen voiman ja rakkauden salaisuus.
" Hän on meidän rauhamme."
Kuka hän? Jeesus, jonka nimi oli heille kallein.
Hautausmaan hiljaisuudessa tuntui tuuli huutavan ja humajavan: "Margit, Margit, palaja takaisin, tule vaeltamaan valkenevaa tietä!"
Ei se enää ollut kutsumus Maurin luo. Sen sillan olivat välivuodet aikoja sitte särkeneet kummaltakin puolelta. Se oli kutsu hänen helmaansa, joka on "meidän rauhamme."
Sanomaton ikävöiminen täytti Margitin sydämen. Oi, jos ei olisi myöhäistä, oi, jos voisi vielä!
Mutta yö tummenee, kalmiston varjot pitenevät. Ja hän, Margit, hän tietää hävityksen voimien asuvan povessansa. Hän tietää, että koko tämä matka on kuoleman uhittelemista.
Hän nousee äkisti ja lähtee kiirehtimään kievaria kohti. Niin, kiire on, kiire, sillä hän aikoo ehtiä lastensa luo, maksoi mitä maksoi…
* * * * *
Tässä hän nyt oli matkalla, tässä hän nyt istui junavaununsa nurkassa. Hänen hengityksensä rupesi kulkemaan lyhyeen ja kiivaasti, hän ikäänkuin haukkoi ilmaa. Lähinnä istuva matkustaja riensi hakemaan vesilasia ja ojensi hänelle.
— Kiitos, — hän sanoi, — en tiedä mikä minulle tuli. Nyt voin jo paremmin.
— Vieläkö haluaisitte jotakin? — kysyi matkatoveri.
— En, kiitos, en mitään.
Rauhan ja onnen jano ja nälkä vain pyysi ja huusi tyydytystänsä. "Oi, edes muutama pisara, ennenkuin päiväni sammuu!"
Ei hän enää tuntenut takaa-ajajaa. Ei hän kysynyt, oliko matkalla hänen kintereillään se valkea, pelätty kirje vai eikö. Koko kaipaus, koko kiire kurkottui eteenpäin, eteenpäin… Kyllikin turviin ja Helin ja Tapanin, rakastettujen, kaivattujen lasten luo! Mikä sitte seuraa, se seuratkoon…