Kun valkenee

KUN VALKENEE —

Kirj.

HILJA HAAHTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

SISÄLLYS:

I. Hämärän näky. II. Koskiveneessä. III. Kesä, joka ei tullut. IV. Margit. V. Valkea yö. VI. Sairasvuoteilla. VII. Sunnuntaikellot. VIII. Rukous. IX. Jäähyväiset. X. Täysi päivä.

I

HÄMÄRÄN NÄKY

Iltahämy liihotteli hiljaa. Se leijaili joen kaislikossa ja rantapensastossa, hipaisi harmaita paasia ja kääri koivujen nuoret, hennot lehdet hienoon harsoonsa. Lännen taivaalle asti se tuskin jaksoi siipensä kehottaa. Kuulakka rusotus kajasti vielä, vaikka hetki oli myöhäinen.

Lehtoniemessä yksinäinen lamppu tuikahteli isännän ikkunasta. Tohtori Mauri Koivu oli vastikään palannut saattamasta lapsiansa matkalle. Oli äänetöntä ja tyhjää, kun he olivat lähteneet. Pitkä kaiho seurasi heidän jälkiänsä.

Eihän Mauri Koivu tosin ensi kertaa yksin jäänyt. Eikö koko hänen elämänsä oikeastaan ollut pelkkää suurta yksinäisyyttä? Hän oli jo aikoja sitte tutustunut ja tottunut siihen. Miksi se siis tänä iltana, hämärän siivillä laskeutuessaan hänen luoksensa, kohtasi hänen sydäntänsä kuin kaukainen vieras, joka menneet käyntinsä uusii monien talvien takaa?

Kaksi oli aihetta siihen: pöydälle taitettu sanomalehti ja lasten matkan määrä.

Sanomalehti oli ruotsinkielinen. Hän oli kaupungin asemalla ostanut sen, luettuaan lyhyen kuolinuutisen omasta lehdestänsä. Tässä nyt kerrottiin jotenkin seikkaperäisesti: "Viipurissa kätkettiin maan poveen tuomarinleski — — — Seppeleitä laskivat", — siinä oli monta nimeä. Ensimmäisenä: "hänen tyttärensä, professorinrouva Margit Barlitz".

Lasten isoäiti oli kuollut ja haudattu, mutta he eivät tietäneet siitä mitään. Nuoruuden innolla he iloitsivat kesämatkastansa. Lasten äiti oli tullut ulkomailta Suomeen, mutta sekin oli tapaus, joka ei koskenut heitä. "Professorinrouva Barlitz" oli heille ventovieras.

Isän tuli sanomattoman sääli poikaansa ja tytärtänsä. Ei sekään tunne ollut uudempi kuin hänen oman sydämensä ikävä — hän vain tunsi haikeata halua sulkea heidät molemmat syliinsä ja painaa rintaansa vasten, nyt kun he jo kaukana matkustivat.

"Margit" — tuo nimi sanomalehdessä — mitä kaikkea se kutsuikaan esiin…

Pieni kultakutrinen keijukainen — viulun säveliä — nuoruushaaveiden hohdetta —

Sitte harmaata arkea ja hiljaista mielen ankeutta. Keiju raukka, outoon asuntoon tuotu puutarhakukkanen… Olikohan hän siellä kaukana eteläisemmissä ruusustoissa löytänyt enemmän valoa ja lämpöä? Sitä Mauri usein oli kysynyt itseltänsä. Katkeruus oli jo aikaa kuollut hänen sydämestänsä. Seitsemäntoista talven lumi oli satanut viihdytystä siitä syksystä asti, jona Margit lähti. Seitsemäntoista olivat hänen kaksoislapsensa äsken täyttäneet. Heidän äitinsä puolesta isä oli rukoillut kaikki nämä pitkät vuodet, ensin taistelun ja tuskan tulessa, sitte yhä rauhallisempana ja kirkkaampana. Ei voi olla kova ja katkera sille, jonka puolesta rukoilee.

Ja kuitenkin — kuitenkin!

Miltä tuntui Margitista, kun hän taas laski jalkansa Suomen manterelle? Jos hän onnessaan oli entiset unohtanut, eivätkö ne nousseet haudasta nyt? Kun hän itse oli orvoksi jäänyt äidistänsä, eikö hänen täytynyt muistaa omia äidittömiä orpojansa?

Orpoja he olivat, Heli ja Tapani, lapsi raukat.

Jumala on orpojen holhooja, ja hän oli armahtanut näitäkin. Jäihän hyvä Kotirannan täti hoitamaan heitä, kun he olivat pienet ja avuttomat. Veihän hän heidät Hirvasmäelle pohjolaan Kyllikki tyttärensä kansakouluun, kun he siihen ikään tulivat. Ei heiltä lapsuuden päivinä puuttunut hoivaa eikä rakkautta. Ja hän itse, isä — antoihan hän heille kaiken rakkautensa, tuhlasi käsien täydeltä ne aarteet, joita ei kukaan muu saanut jakaa heidän kanssansa. Oliko tarvis sääliä heitä?

Vastatkoon se, joka katsoi Helin sinisiin silmiin ja näki niiden kaukokaihoisen ilmeen — pyytävän, etsivän, janoavan. Eivätkö ne silmät yhäti anoneet rakkautta, vielä lisää rakkautta? Eivätkö ne etsineet ja ikävöineet äidinsydämen suurta, ainokaista lämpöä? Ja mistä oli kotoisin Tapanin silmien tumma välke, syvä ja tutkimaton kuin yksinäisen umpilammen — joskus melkein pelottava? Liian aikaisin hän oli oppinut tuntemaan elämän ankaran todellisuuden, joka kypsytti ajatukset ja terästi mielen, mutta samalla sulki nuoret, herkät tunteet luoksipääsemättömiin salasopukkoihin. Äiti, äiti — hän yksin olisi suudellut Helin silmät hohtaviksi, Tapanin katseen helläksi ja valoisaksi!

Ja Maurin oma sydän — eikö sekin haikertanut osattomuuttansa?

Oikeastaan hän oli saanut elämän lahjoja odottamattoman paljon. Ryhtyessään taloansa hoitamaan ja mentyänsä naimisiin ei hän enää hetkeäkään ollut ajatellut opintojensa vakavaa jatkamista. Hän otti kotoisen työnsä Jumalan kädestä ja tyytyi siihen. Vasta kun puoliso eroten jätti kotinsa, hän oli tuntenut tarvitsevansa uutta elämänsisällystä, jotakin, joka auttaisi tasapainoon ja kiinnittäisi mielen kauvempana viittoviin päämääriin. Hän ryhtyi kirjoihinsa, huomasi vanhan lukuhalun heräävän ja tutkimisinnon viriävän, eikä aikaakaan, niin hän käsitti, ettei ollut kysymys mistään pilventakaisesta haaveesta. Kun Kotirannan täti oli talossa ja vanha Pekka vielä jaksoi hoitaa isäntärengin tehtävät, jäi hänelle paljo vapaata aikaa. Jopa hän saattoi ajatella lähtöä yliopistoonkin, kokonaisiksi kuukausiksi. Santtu rengin hän sillävälin toimitti maamieskouluun. Sinä syksynä, jolloin täti muutti lasten kanssa Hirvasmäelle, oli uusi vouti valmis. Hän toi taloon karjakkokoulun puolelta kelpo nuorikon, isännälle oivan apulaisen vanhan Matleenan sijaan, joka oli kutsuttu Jumalan lepoon.

Mauri antausi nyt opintoihinsa täydellä todella. Loma-ajoiksi hän kotiutui Helsingistä, ja silloin lapsetkin säännöllisesti palasivat hänen luoksensa. Niin hän sai suoritetuksi maisterintutkintonsa samalla aikaa kuin Heli ja Tapani oppivat tietojen ensi alkeet. Heidän viimeisenä kansakouluvuotenansa Mauri matkusteli Venäjällä, Siperiassa asti, Suomen heimojen asumasijoilla. Sinne hän jo nuorukaisijässä oli toivonut.

Kotirannan täti jäi sitte pysyväisesti tyttärensä luo, ja Mauri lapsinensa siirtyi täysihoitoon Helsinkiin. Heli suoritti tyttökoulun, Tapani viisi luokkaa lyseota. Viime vuoden he kaikki kolme olivat taas viettäneet kotona maalla. Mauri oli nyt jo valmis tohtori; hänen väitöskirjaansa Suomen sukukielten alalta oli pidetty varsin huomattavana. Tapani harjoitteli maanviljelystä, Heli soitteli ja askarteli isän ja veljen ilona. Syksyllä heidän oli määrä uudestaan asettua Helsinkiin, Tapanin maanviljelyslyseoon ja Helin musiikkiopistoon. Mauri itse aikoi jatkaa tieteellisiä töitänsä. Talo oli hyvässä kunnossa, työt sujuivat, metsät kasvoivat ja viljelykset laajenivat. Isäntä piti sitä silmällä, mutta hänen yhtämittainen läsnäolonsa ei ollut välttämätön.

Mitä Mauri olisikaan omasta puolestansa voinut enempää ja parempaa toivoa? Kaikki hänen nuoruusaikaiset tiedeunelmansa olivat kirjaimellisesti toteutuneet. Lisäksi hänellä oli kaunis talonsa, isien perintö, joka ei ollut vieraille joutunut ja edelleen oli suvussa säilyvä. Sillä Tapani harrasti maanviljelystä yli kaiken. Lahjakas poika hän kyllä oli, mutta kotiturvetta hän ei halunnut kirjapölyihin vaihettaa.

Säveletkin taas soivat kodissa — ne jotka Margitin mukana vaikenivat. Nuori Heli oli synnyinlahjaksi saanut isänsä kauneuskaipuun ja äitinsä viulun liverrykset — suloisempina, lohdullisina.

Jumala oli suonut hyvyyttänsä ja siunaustansa sanomattoman runsaasti. Kaiken hän oli antanut, mitä työtarmoinen mies voi elämänsä rikkaudeksi ja toiveittensa täytännöksi pyytää.

Eikö miehelle hänen työnsä olekin tärkeämpi ja arvokkaampi kuin mikään muu elämän lahja?

Mauri huokasi hiljaa.

Kenties — kenties.

Mutta siellä rinnassa sykytti sydän, jonka polttava kaipaus ei ollut hengiltä lähtenyt vanhan katkeruuden kuollessa. Mitä niillä olikaan toistensa kanssa tekemistä? Katkeruus on jo itsessään kuoleman viljaa, mutta rakkauden kaipuussa on ijäisen elämän oras.

Siunattu työ! Se oli ollut hänen todellinen onnensa. Sydämen yksinäisyyttä se ei kuitenkaan voinut muuttaa — korkeintaan peittää. Koti, lapset — nekään eivät riittäneet.

Margitiako hän kaipasi? Lasten äidinkö hän olisi tahtonut sydämellensä sulkea, nyt niinkuin kerran, kauvan sitte — nuoruuden utuisissa lemmenhaaveissa?

Ei, sillä sitä Margitia ei ollut olemassa. Vaikka professorinrouva Barlitz taas olisi ollut vapaa, vaikka tie olisi avoin ja hän liitäen tulisi — ei kuitenkaan. Vieraalla ei ole vieraalle sydänlahjoja annettavana. Hänelle voi vain rukoilla hyvää Jumalalta.

Kaukana pohjoisessa Hirvasmäen kansakoululla asui vanha hyvä Kotirannan täti, joka oli ollut kuin Maurin toinen äiti. Ja siellä oli Kyllikki, kasvintoveri — hänkin jo keski-ikäinen nainen.

Sinne oli lasten matkan määrä.

Sinnekö Mauri Koivun kaipaus kulki?

Tavallaan. Ei hän voinut sitä kieltää. Kun lapset ilmoittivat hartaan halunsa lähteä "mummutätiä" ja Kyllikkiä tervehtimään, näkemään tuttuja kouluseutuja, uusimaan lapsuusmuistoja — silloin oli ollut hänen ensimmäinen ajatuksensa: — Minä tulen kanssanne!

Viiteentoista vuoteen hän ei ollut nähnyt Kyllikkiä. Kuinka se onkin mahdollista niin pienessä maassa kuin Suomi? Kuinka se käy päinsä, kun kaksi ihmistä rakastaa ikäänkuin yhteistä äitiä ja lisäksi samoja lapsia, joita he kumpikin ovat kasvattaneet? Ja vielä enemmän: kun kaksi ihmistä niin on rakastanut toinen toistansa kuin he molemmat…?

Tahtomalla ja päättämällä — miksi ei se onnistuisi? Niinpä nytkin Mauri päätti olla lähtemättä, eikä siis lähtenyt.

Kun rakkaus tietoisesti jätetään Jumalan haltuun, silloin se jää siihen talteen. Kerran oli Mauri sen Kyllikiltä oppinut. He olivat kumpikin antaneet sen pois omasta sydämestänsä. Hän tiesi, että Kyllikillä oli rauha, ja samasta Jumalan antamasta rauhasta hän itsekin oli saanut lievittävää lääkettä sydänhaavoillensa. Mutta he eivät uskaltaneet heittäytyä kiusaukseen. Kukapa takasi rauhan vahvuuden? Sydän on petollinen kappale. Tänäkin iltana Mauri oli tuntenut outojen ourujen lainehtivan siellä syvällä. Viisitoista-talvisen jääkuoren piti tosiaan olla vahva — mutta kuka takasi, että kuuma kesäaurinko ei sitä sulattaisi arvaamattomalla voimalla ja nopeudella.

Ei, ei, Maurin oli hyvä juuri näin, kotona, yksin. Se mikä kerran oli ollut hänen kiihkeä halunsa, ei enää olisi mitään mahdollisuuden vastakaikua löytänyt hänen toiveistansa. Ei hinnasta mistään hän olisi tahtonut omin käsin nostaa ristiä harteiltansa. Hän uskoi ja ymmärsi tarinan taivaan tien vaeltajasta, joka nureksi ristiänsä, mutta sai Jumalalta ojennuksen. "Herra, anna toinen risti, helpompi ja sopivampi!" oli se mies huoannut. Ja unessa hänet vietiin avaralle kedolle, joka oli ristejä täynnänsä, suuria ja pieniä, puisia, rautaisia, kultaisia. "Oma ristisi on otettu pois", sanoi Jumala. "Saat itse valita uuden." Hän koetteli, koetteli — ei mikään tuntunut sopivan. Pienin ja kauneinkin painoi niin lyijynraskaana, ettei hän paikastansa päässyt matkalla etäiseen kultakaupunkiin. Vihdoin hän huudahti riemusta. Yksi risti ei vaivuttanut maahan, vaan nosti, liidätti kuin siivillä. "Tämä antaos minulle, Herra!" hän huusi. "Sen avulla saavutan taivaan." Ihana hymy kirkasti Herran kasvot. "Niin ota", hän lausui. "Etkö sitä tunne? Se on entinen omasi."

Mauri Koivu tyytyi ristiinsä. Ei hänen sydämensä enää pyytänyt Kyllikkiä Margitin tyhjäksi jääneelle paikalle. Ei hän mitään tahtonut tehdä eikä saada, jotta elämä muuttuisi toiseksi kuin se oli nyt.

Mistä siis kaiho ja sydämen äänetön nyyhke? Mihin tähtäsivät tunteet, jotka äkkiä niin kummina kuohahtivat salasyvyyksistä?

Se oli jotakin sanatonta, nimetöntä, selittämätöntä.

Niinkuin omenapuu, jonka valkeat terälehdet ovat varisseet, jotta hedelmä kasvaisi; niinkuin syys, joka on rikkautta täynnä, mutta ei milloinkaan voi unohtaa keväänsä kauneimpia unelmia… Ei napise, ei edes tahtoisi vaihettaa. On järkevä, vakaantunut, hyödyllinen. On kiitollinenkin. Mutta joskus tulee oikein pimeä päivä, hiljainen ja painostava. Ennenkuin ehtii edes olla varuillansa, peittyy koko näköpiiri sumukyyneliin, auringon ikävään, menneitten muistoihin…

Niin se oli Maurilta peittynyt tänään luonnon keväisenä, valoisana iltana. Mutta ei liian pitkiksi hetkiksi. Hän kohotti päänsä käden varasta, kuin ylös ponnistautuen.

— Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu!

Hän nousi, painaen otsansa viileään ruutuun, katsellen ajatuksissansa ulos kuulaaseen hämäryyteen. Lampun valo oli huikaissut hänen silmiänsä. Valaistusta huoneesta katsoen näytti tuuheiden koivujen varjoama piha milt'ei pimeältä.

Äkkiä Mauri säpsähti. Jokin musta vilahti puiden pimennosta. Se pysähtyi — liikkui taas.

— Jumalani!

Hän hoipertui taaksepäin nojatuoliin. Sydän tuntui seisahtuvan. Hän tuskin ymmärsi, oliko mielikuvitus loihtinut aaveen hänen silmäinsä eteen, vai oliko hän totta nähnyt.

Ei hän liikkunut paikaltansa. Kuinka kauvan hän istui siinä, sitä hän ei tietänyt arvioida. Hän odotti kuin kivettyneenä, niinkuin väistämätöntä kohtaloa. Jos se oli totta, niin jotakin tapahtuu, nyt heti, pian. Ovi aukenee, sisälle astuu suruhuntuihin verhottu nainen, Margit …

Mikä sitte seuraa? Miksi hän on täällä?

Jähmistynyt ajatus ei jaksanut kauvemmaksi. Se vain muistui mieleen, että oli hyvä, kun lapset olivat poissa…

Mutta ovi ei auennut. Ei tapahtunut mitään.

Vähitellen Mauri tointui mielensä järkkymyksestä. Lopulta hän voitti täyden tarmonsa. Silloin hän ei palannut ikkunan ääreen, vaan meni suoraan ulos kuistille.

Piha oli tyhjä ja äänetön. Puut humisivat ja huokailivat. Ruskotus oli sammunut lännen rannalta, ja ilta vaihtui yöksi.

Mauri pyyhkäisi otsaansa. Siis hämärän harhanäky? Ei, se ei ollut mahdollista. Hän oli nähnyt Margitin eikä voinut erehtyä.

Rauhattomin, ristiriitaisin tuntein ja kysymyksin hän palasi yksinäiseen huoneeseensa.

II

KOSKIVENEESSÄ

Ruskea, pitkä ja kaitainen vene kulki virtaa pitkin. Perämies, Topakan Tuomas, piteli vankkaa melaansa, ja hänen poikansa kiskoi airoja. Lastina ei ollut tervaa, vaan kaupunkiin meneviä voipyttyjä ja kankaita, parin isäntämiehen hoteissa kyläkunnan puolesta; lisäksi muuan naapuripitäjän kirkonkylään aikova suutarinperhe sekä Tapani ja Heli Koivu matkatavaroineen.

Rannat olivat ison matkaa näyttäneet jokseenkin yksitoikkoisilta. Töyräät olivat vierinhiekkaiset, paljaat. Ylempänä kasvoi matalaa viidakkoa, tai kesävehmauttaan odotteleva niittymaa ulottui rantaan asti, mutta asumuksia oli vain harvassa, harmaita, köyhännäköisiä.

— Muistatko, — sanoi Heli, — kerran me tästä matkustimme rankkasateessa. Minun oli niin kylmä, että paleltaa vielä, kun ajattelen.

— Se olikin hauska matka, — vastasi Tapani. — Silloin saimme tapella tuulen ja sateen kanssa. Nyt vaan istumme jouten ja annamme päivän paistaa.

— Minkäs nuori herra sateelle ja päivänpaisteelle taitaa? — pisti perämies joukkoon. — Jos sataa niin sataa, jos paistaa niin paistaa. Ei se ole tappelemisessa eikä antamisessa.

— Veljeni vaan tarkoittaa, että tuntui siltä, — kiirehti Heli selittämään. Mutta Tapani naurahti.

— Älkää te sadetta toivotelko, — varoitti Ruoholan isäntä. — Sateella emme olisi lähteneetkään. Kauppatavarat pian olisivat pilaantuneet.

— Teillä on liian vähän öljykangasta. Kyllä kai sateesta selviää, kun tahtoo. Toista, jos koski sattuisi nielemään kaikkityyni.

— Tapani, — kuiskasi Heli.

— Kuuletteko? Jo kohisee.

Suutarin pieni tyttö rupesi itkemään. Vaimo hyssytti ja rauhoitti. Heli etsi laukustansa karamellin ja heitti sen isäntien päiden päällitse kokkapuoleen.

— On niin ihmeellistä tulla koskelle taas, — sanoi hän Tapanille. — Aavistaakohan tuo pikku lapsi jotakin ja pelkää?

— Joutavia! Ethän suinkaan sinä pelkää?

— Minä rukoilen, että Jumala varjelee, — kuiskasi hän hiljaisesti. Välähdys hiipui Tapanin silmästä, ja hän vaikeni.

Rannat muuttuivat rehevämmiksi, viljaviksi tai lehteviksi, vaikka tosin pellot vielä vain hentoa orasta työnsivät ja puut vasta aukoivat nuoria silmujansa. Äyräät kohosivat yhä jyrkempinä. Virralta katsoen täytyi ihmetellä, että kukaan oli voinut kyntää noita vähäisiä peltotilkkuja, joiden vaot näyttivät melkein pystysuorilta viivoilta. Toisaalla pari lehmää etsi kevään ensimmäisiä ruohomättäitä. Ihme, etteivät ne päistikkaa pudonneet virtaan!

Pienet asumukset ylhäällä olivat kuin satukoteja. Niiden ikkunat kimaltelivat iloisesti päivänpaisteessa. Saunan luona rannalla joku nainen askarteli. Mies varusti kalanpyydyksiä.

Kohina yltyi. Jo hyppelivät valkeat vaahtivarsat huimassa leikissä tuolla etäällä. Tuli oli taas syttynyt Tapanin silmään, ja koko olento tuntui terästyvän. Miksi pitikin istua tässä tyhjin toimin? Olisipa päässyt tuonne peräsimeen! Olisipa ollut enemmän jännervoimaa ja kuohujen salaisuudet tiedossa! Voiko ajatella hurjempaa, riemuisampaa leikkiä kuin laskea omin käsin voitokkaana läpi pyörteiden?

Isäntämiehet ja suutari puhelivat keskenään toripäivistä ja työansiosta yhtä innokkaasti kuin maantiellä ruunan rattailla. Vielä ei pauhinakaan keskeyttänyt heitä. Pienen tytön itku oli tauonnut, ja hän katseli ympärillensä suurin, kummastelevin silmin, äidin pitäessä häntä lujemmin helmassansa. Mutta perämies tiukensi otettansa, samalla kuin nuorukainen rupesi lepuuttamaan airoja.

Helin poski oli hiukan kalvakka. Ei hän oikeastaan pelännyt, tuntui vaan niin omituiselta, ikäänkuin seuraavat silmänräpäykset olisivat kätkeneet suuren, jännittävän salaisuuden, jonka odotus värisytti koko olentoa.

Jo oltiin kosken niskalla, jo vetäisivät vaahtoavat kuohut veneen myötänsä, jo kiiti se harjalta harjalle, kultakipinäin karkeloidessa ympärillä auringon hohteessa.

Rannat muuttivat jälleen muotoansa. Metsä tummeni. Ruohorinteiden sijalla kohosivat rosoiset, harmaat kalliot. Pikku tupaset olivat jääneet jo kauvas taakse. Ei näkynyt enää ihmisasuntoja, ainoastaan joku yksinäinen kalasauna kuusikossa.

Helin jännitys oli lauennut. Hän unelmoi. Nuo kuusikot, nuo kallioluolat — mitä satuja ne kätkivätkään? Tuollaisenko pienen tuvan, kalasaunan kaltaisen, hänen sukunsa kantaisä kerran vainovuosina rakensi kotisalolle? Isä oli heille kertonut vanhoja muistotarinoita. Tapani velihän oli tuon kantaisän kaima. Miksi Helin oma nimi ei ollut Elina? Hän rakasti kiihkeästi Elina neitoa, josta tuli vanhan Tapanin pojan vaimo. Isä oli kertonut, että heidän kotirakennuksensa, Lehtoniemi, oli tehty juuri siihen lehtoon, jossa Elina haaveili nuoruutensa kultaunelmia. Vesikivenkin hän oli näyttänyt, jolla Tapani vanhus kannelta soitti. Ehkä Elina oli laulellut samalla kivellä, loiskinut jaloillaan vilpoisessa vedessä ja kuvitellut ystävänsä lähenevän. Ei hänen ystävänsä kaukana ollutkaan, koska se oli Timo, Tapanin poika. Hänellä, Helillä, ei ollut muuta rakasta ystävää kuin veljensä.

Koski soi… Miten se soi? Varmaan urkujen lailla. Tai niinkuin ihmeelliset harput jossakin syvällä. Jospa isä olisikin ostanut hänelle harpun eikä viulua! Itse hän kyllä oli viulua pyytänyt, koska oli kuullut, että äitinsäkin sitä soitti ennen. Miksikähän isä oli tullut niin omituiseksi, kun Heli siitä puhui? Oliko hän muistanut äitiä ja ikävöinyt? Ei Heli ymmärtänyt vielä siihen aikaan harppua pyytää, sillä hän ei ollut harppua kuullutkaan. Mutta nyt —

Aina hän halusi jotakin, aina toivoi, aina kurkottui kaihoten jotakin omistamatonta kohti… Ei, ei varmaan ihaninkaan harppu olisi viihdyttänyt hänen ikävöimistänsä. Entä ystävä? Ehkä hän kerran saa oman ystävän, niinkuin Elina neito. Viulu on sentään paras soittimista, sen voi viedä vesikivelle mukanaan. Isäkin iloitsee eikä enää muista kaipaustansa, kun Heli siinä soittaa. Ja joskus hän soittelee aivan itseksensä, aallot huuhtovat hänen jalkojansa, koivikko humahtaa, ja sieltä astuu esiin hän — nimetön, tuntematon!

Onko Heli onnellinen silloin? —

Hän havahtui äkkiä haaveistansa kohinan hiljetessä, ihmisten alkaessa pakinoida veneessä, nyt kun taas voi toinen toisensa ääntä kuulla. Vasta hän senkin huomasi, että Tapani hänen vierellänsä oli kastunut likomäräksi.

— Siinä saitte, nuori herra, — pilaili Ruoholainen. — Kuka käski pahoja ennustaa. Meidän tavaroillamme ei ole hätää mitään, mutta olisitte itse taitanut tarvita öljytakkia.

— Eikö mitä, kyllä minun ihoni vettä pitää.

— Mutta Tapani, — huolehti Heli, — sinä vilustut. Löikö laine veneeseen?

— En minä ainakaan uimassa käynyt, — hän nauroi, pudistellen hihastansa pisaroita. — Mihin sinun silmäsi jäivät? Hyvä, että ryöppy kasteli minut eikä sinua, sokeripala.

Heli kysyi miehiltä, voitaisiinko poiketa lähimpään taloon, jotta Tapani saisi muuttaa vaatteita. Eikö soutajakin jo ollut ihan väsyksissä? Tekisi kai pieni lepo hyvää?

Nuori mies sanoi pitempiäkin matkoja soutaneensa, eikä Tapani puolestaan tahtonut kuullakaan viivytyksestä vähäisen vesiryöpyn tähden.

— Minä käyn airoihin, — sanoi hän reippaasti. — Häpeä tässä onkin laiskana istua. Kas noin. Nyt ei ole kylmästä pelkoa.

— Jaksaako nuori herra? — tuumi perämies epäilevän näköisenä.

— Minä en olekaan herra, vaan maamies. Tunnin kuluttua pääsemme jo perillekin.

— Karimutkaan asti saatte soutaa, — ratkaisi Tuomas.

— Heli, oletko tyytyväinen? Ellei aurinko minua siksi kuivaa, niin saahan Kyllikki täti nähdä, että olen sama Tapani kuin ennen. Ei hän lapsenakaan hemmotellut minua.

Heli rauhoittui. Hän alkoi muistella, miten mummutäti ja Kyllikki täti entisvuosina ystävällisesti väittelivät holhokkiensa takia. Milloin he lapset olivat aikoneet juosta paljain korvin ja kintaitta ulos lumituiskuun, milloin oli kysymys jyrkän mäen laskemisesta tai pitkästä hiihdosta pakkasessa. Tavallisesti kävi niin, että vanha täti ratkaisi asian: "Karaise poikaa, jos uskallat. Tyttö on liian hento." Niin sai Tapani lähteä, mutta Heli jäi usein ikkunasta katselemaan. Ei ollut ikävää sekään; oikeastaan hän itsekin pelkäsi kylmää, tuiskua ja hurjaa urheilua. Hän istui mielellään jakkaralle Kyllikki tädin jalkain juureen, painoi päänsä hänen polvellensa ja pyysi tarinoita.

Kyllikki täti sanoi, ettei hän osannut oikeita satuja; niitä Heli itse löysi metsästä ja kosken rannalta paljon helpommin kuin täti muistinsa komeroista. Sen sijaan hän kertoi paljon sellaista, mikä oli totta ja kumminkin yhtä kaunista kuin kauneimmat sadut. Ja Heli kuunteli sykkivin sydämin, koko lapsensielunsa hartaudella.

Niinä hiljaisina hetkinä Heli oppi rakastamaan raamatun kertomuksia. Rebekka ja Raakel, Joosef ja Samuel tulivat hänen tutuiksi, hyviksi ystäviksensä. Mutta korkealla heidän yläpuolellaan säteili Jeesuksen kuva, hänen, joka oli Heliä rakastanut kuolemaan saakka.

Kun sitte Tapani reippaana ja punaposkisena palasi retkiltänsä, tuntui Helistä, että veli oli jäänyt vähemmälle osalle. Se täytyi korvata hänelle. Koko illan Heli kertoi ja kertoi.

Joskus iltahetkinä he istuivat yhdessä kaikki neljä. Mummutäti ja Kyllikki tiesivät vielä eräänlaisia tosia tarinoita, jotka innostuttivat Heliä melkein yhtä paljon kuin raamatun kertomukset ja Tapania enemmän kuin hänen pyryretkensä kuusikossa.

He tarinoivat vanhoja muistoja.

Niin teki mielellään isäkin hämyhetkinä kotona, mutta hän kertoi enimmäkseen oikein vanhoista ajoista, ei itsestänsä milloinkaan. Vasta Hirvasmäellä lapset oppivat tuntemaan isänsä lapsuuden ja nuoruuden.

Kuinka kauniisti Kyllikki täti kertoikin siitä! Isä oli ollut hellä ja tunteellinen, ahkera ja etevä, ja niin hyvä toveri, ettei toista parempaa. Aina he olivat olleet yksissä, hän ja Kyllikki, ystävyksinä leikissä ja työssä.

Kerran Tapani oli äkkiarvaamatta keskeyttänyt, virkkaen: "Miksi isä ei nainut sinua, Kyllikki täti? Miksi hän nai sen vieraan, joka meni pois Saksaan?"

Ja Heli muisti huudahtaneensa: "Tietysti siksi, että se oli meidän äitimme!"

Mutta Kyllikki täti vaan suuteli heitä, ja siitä päivästä alkaen hän rupesi kertomaan heidän äidistänsä. Oli isäkin kertonut hänestä jo heidän lapsuusvuosinansa, mutta sellaisella epämääräisellä tavalla, että kuva jäi kuin usvan peittoon. Iltarukouksissansa he säännöllisesti pyysivät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä, mummutätiä ja Kyllikki tätiä, kunnes sitte myöhemmin Tapani jätti äidin pois. "En tunne häntä", selitti hän Helille. Se oli totta, ei Helikään tuntenut.

Kyllikkiä hän sai kiittää siitä äitinsä kuvasta, joka asustui hänen sydämeensä. Se kuva oli runoa, satua, säveliä, aamun ihmeellistä hohdetta. Äiti oli ollut viehättävä lapsi ja ihana nainen. Heli pani pitsipukuisen nukkensa nimeksi "Hieno-Vieno" ja kuvitteli, että sellainen oli hänen äitinsä.

Tapani, joka hehkuvin mielin kuunteli kertomuksia sukunsa menneisyydestä ja isänsä lapsuudesta, hiipi pois, kun tuli puhe hänen äidistänsä. Eikä hän myöhemminkään sitä ainetta tahtonut kosketella.

Vanha Kotirannan täti oli molemmille lapsille rakas. Hän oli heitä hoivannut, kun he olivat pieniä; mutta ihmeellistä kyllä, he eivät milloinkaan häntä asettaneet äidin tilalle lapsellisissa ajatuksissansa ja tunteissansa. Itsestään he olivat ruvenneet häntä sanomaan "mummutädiksi", ja se nimitys oli yhä säilynyt. Kyllikkiin oli suhde toisenlainen, aivan erikoinen. Jos joku olisi kysynyt, mitä hän oli heille, eivät he olisi osanneet selittää, ei Heli ainakaan. He olivat häneen kiintyneet samantapaisin hellin tuntein kuin isäänsä ja ihailivat häntä rajattomasti. Kuusi eron vuotta, koko kouluaika Helsingissä ja viimeinen vuosi kotona, ei ollut voinut lapsuuden lujia siteitä löyhentää. Kirjeitä he olivat vaihtaneet kaiken aikaa.

Kuinka hauska ja toivottu olikaan tämä matka, joka vei heidät taas yhteen! Se oli Tapanin ja Helin ensimmäinen pitkä retki ominpäin, joten siis itse matkustamisellakin oli suuri viehätyksensä. Mutta perille pääseminen oli pääasia. Hirvasmäellä oli rakkauden avosyli odottamassa, aivan niinkuin kotona. Heli toivoi, että olisi voinut yhdistää kodin ja Hirvasmäen, kaiken rakkahimman samaan paikkaan. Ellei seutuja ja asuntoja, niin ainakin asukkaat.

— Kunpa isäkin olisi mukana, — sanoi hän ajatustensa jatkoksi Tapanille.

Tapani oli ollut vilkkaassa puhelussa venemiesten ja isäntien kanssa. Suutarin perhe valmistautui nousemaan maihin, sillä kirkonkylästä torni jo näkyi. Oli kuljettu rauhaisaa suvantoa, ja Tapani oli tehnyt tehtävänsä moitteettomasti, vaikka kyllä käsivarsissa tuntui. Perämiehen käskystä hän juuri luovutti airot vakinaiselle soutajalle ja istuutui tuhdolle Helin viereen.

— Mitä? — kysyi hän. Heli toisti sanansa ja veli nyökkäsi päätänsä. Mutta sitte hän sanoi painavasti ja lyhyeen:

— Ei isä tule, ei hän tahdo.

Vene suuntasi laituriin. Heli antoi vielä karamellin "kiltille pikku tytölle", joka koskesta lähtien ei enää itkenyt, ja tasasi loput namusensa muille matkatovereille. Topakan Tuomas kiitti naurahtaen. Eivät ne herrain lasten herkut hänelle juuri miltään maistuneet, mutta kumminkin hänen tuli mielihyvä. Sai niitä joskus sellaisiakin neitejä kuljetella, jotka tuskin näyttivät erottavan perämiestä ja melaa toisistaan.

— Oletteko te Hirvasmäen opettajattaren sukulaisia, koska sinne menette? — kysyi hän.

— Emme ole, tuttavan lapsia vaan.

— Ajattelin, kun hänkin on kaikille ystävällinen ihminen.

Se tuli yksinkertaisesti ja suorasukaisesti, ja Helin mieli läikähti yhtä iloiseksi kuin äsken Topakan Tuomaan.

Tapani kiirehti kysymään: — Kuinka te tunnette opettajattaren?

— Vai en minä tuntisi. Hän laulaa kuin lukkari ja puhuu kuin pappi. Meidän kamarissa hän oli yötäkin, kun kävi esitelmää pitämässä. Ja liikun minäkin täällä Hirvasmäen tienoilla harva se viikko näin avoveden aikana. Aina hän kutsuu sisälle, jos minä vieraita tuon koulun rantaan.

Suutarin väki oli suoriutunut maihin, ja vene kääntyi jo taas matkaansa jatkamaan. Seutu tuntui yhä tutummalta. Nuoret katselivat ympärillensä vilkkaalla mielenkiinnolla.

— Tuossa, Tapani, tuolla niemellä me olimme kerran huviretkellä koko koulu! Tätikin rakensi mukana lumilinnaa.

— Minä muistan aivan hyvin, että Mattilan renki ampui jäniksen tästä vasemmalta.

— Ja minä kotona itkin, kun sinä kerroit.

— Tiedätkös, ei se minustakaan ollut hauskaa.

— Nyt näkyy Kaikukallio. Oi, ajattele, kun taas saamme kiivetä sinne! Tahtoisin vielä kerran nähdä revontulet, koko taivaan leiskuvan ja leimuavan. Sen sijaan katselemme kesäyön aurinkoa juhannuksena.

— Kotikosken kohina kuuluu!

He olivat niin riemuissaan, että silmät loistivat ja posket hehkuivat.

"Kotikoskea", vaikka se pienikin oli, ei yleensä laskettu tavallisilla veneillä. Vain ylämaasta tulevat koskiveneet siitä keveästi liukuivat alas. Paikkakuntalaisten venevalkamat olivat kosken kummallakin puolella.

Nyt — nyt soi tervetuliaisina oman kosken hilpeä helske. Ei se ole mahtavaa pauhua kuten suuren kosken pyörteiden ääni. Ei pelota, ei jännitä, ei sytytä kiihkoon. Se vain pulppuaa toivorikkaana, ilontäyteisenä.

Muutamissa hetkissä vene on halkaissut pienet, vilkkaat vaahtilaineet. Joki polvehtii, käännytään mutkasta. Tuolla, tuolla rinteellä tuttu koulu, keltaiseksi maalattu, valkeine pielineen! Ja alhaalla laiturilla — kas, mummutätikin — ja Kyllikki täti, tietysti Kyllikki täti! Nenäliinat liehuivat molemmin puolin. Laskettiin laituriin. Ei Tapani muistanut ajatella, vieläkö hän oli märkä vai joko aurinko ehti kuivata. Helikin heitti tavarat, ja molemmat hyppäsivät notkeasti maihin, jo ennenkuin vene oli kiinnitetty. Ensin edes yksi syleily ja tervehdys, sitte he ottivat vastaan matkakapineensa, maksoivat, kiittivät ja kätellen jättivät hyvästinsä koko veneseurueelle.

— Eikö koululle sopisi poiketa? — kysyi opettajatar ystävällisesti kehoitellen. Mutta Tuomaalla ja isännillä ei ollut aikaa; vain soutajan naama hiukan venyi, sillä kuppi kuumaa olisi maistunut hyvältä. Hän sai paremman tyydytyksen. Isä istui airoihin, ja koska isännät olivat maksaneet kuljettajalle, voivat he rauhassa pistää tupakaksi. Nuorukainen pääsi siis perään kunniapaikalle.

Mutta laiturilta neljä onnellista ihmistä astui ylös rantarinnettä. Vanhus oli käynyt kumaraksi ja ikäänkuin supistunut kokoon; silmistä kumminkin vilkkui entinen pirteys ja lempeys. Kyllikki tädissä Tapani ja Heli eivät huomanneet mitään erikoista muutosta. Yhtä sorja oli vartalo, yhtä joustavat askeleet, yhtä runsas ruskea tukka ja iloiset silmät. Kuka voi uskoa, että hän oli neljäkymmentä täyttänyt?

— Sinä suuri, pitkä poika! — ihmetteli Kyllikki. — Ja sinä Heli — melkein kuin äitisi nuorena.

— Lapsina lähditte ja aikuisina palaatte. Vuodet vierivät nopeaan, — sanoi vanha täti.

— Pääasia, että taas olemme yhdessä, — virkkoi Tapani reippaasti.

Heli ei voinut olla toistamatta ajatustaan: kunpa isäkin olisi kanssamme! Mutta hän ei sitä lausunut ääneen. Tapanin oudolta kajahtava vastaus pani hänet aavistelemaan ja arvelemaan: — Miksi isä ei tule? Miksi ei hän tahdo?

III

KESÄ, JOKA EI TULLUT

Aamulla terveyskahvi odotti pöydällä pannussa punaisen myssynsä alla, jonka reunaa pitkin juoksi parvi mustia akkoja. Se myssy oli suuresti huvittanut Tapania, kun hän oli pieni poika. Voileipätarjottimella oli liina, jonka kulmiin oli ommeltu mansikoita. Siitä Heli oli erityisesti pitänyt.

Oli kolmas aamu siitä kuin nuoret saapuivat Hirvasmäelle. Tuntui niin kotoiselta, ikäänkuin välivuodet olisivat olleet pelkkää unta.

Tietysti täältä uuttakin löytyi. Kyllikin huonekaluissa oli uudet päälliset, kupit olivat uudet, tuossa oli vanhan lisäksi kirjahyllystö, jota ei ollut ennen, ja uusia siinä kirjatkin olivat. Heli muisti toisen esineen ja Tapani toisen. Vähitellen he olivat pitäneet talon tarkastusta ja tiesivät nyt täsmälleen, mikä oli muuttunut ja mikä pysynyt paikallaan kuusi vuotta.

— Täti, — sanoi Heli yhtäkkiä, nostaessaan punaista myssyä ja kaataessaan kahvia kuppeihin, — ennen sinä ompelit alituiseen uusia kauniita töitä. Kuinka tämä vanha nyt vielä elää?

— Elävät ne minulla vanhat ja uudet. Ei kukaan kuluta, — hymähti Kyllikki. — Sentähden minä en enää ompelekaan itselleni.

— Kyllikillä on monta lasta, joille täytyy ommella myötäjäisiä, — nyökäytti vanha täti päätänsä. — Oppilaat kasvavat isoiksi ja menevät naimisiin. Minä luulen, että hän jokaiselle jotakin antaa.

— Niin, ajatelkaas, kuinka rikas minä olen lapsijoukkoineni! — sanoi Kyllikki iloisesti. — Kuulkaa tuota kopinaa ja kipinää. Nyt pieni väki tulee puutarhatöihin. Teettehän seuraa, Heli ja Tapani?

— Tietysti, — arvelivat nuoret.

— Ensin pidämme aamurukouksen. Minun on tapana kutsua lapset mukaan, kun he tulevat koululle.

Kyllikki kiirehti avaamaan koulusalin ulko-ovea, ja samassa jo työntyikin sisälle lapsiparvi, joka iloisin silmin tervehti opettajatarta ja hänen äitiään ja uteliaasti katseli nuoria vieraita.

Mäkelän Jaakko, joka asui postin vieressä, ojensi opettajattarelle laukun. Kyllikki katsoi; siinä oli lehti ja pari kirjettä. Hän laski ne harmoonin päälle ja istuutui soittamaan.

Virsi, kappale raamatusta, lyhyt selitys, ja harras, yksinkertainen rukous. Helin mielestä tämä oli jotenkin samanlaista kuin kotona. Seura vain oli suurempi, ja isän sijalla toinen — melkein niinkuin äiti, vaikka hän ei ollut äiti. Tapanillekin kotimuistot tulivat mieleen. Mutta isän hartaushetkissä hän oli ulkokohtaisemmin ollut mukana. Täällä, nyt — oi, tuntui kuin tuossa tosiaankin olisi istunut äiti, joka luki ja rukoili suoraan hänen sydämeensä sellaista, jonka oli ollut hyvin vaikea päästä sinne sisälle. Hän tuskin ymmärsi omaa itseänsä.

Lyhyen hetken perästä he olivat valmiit siirtymään ulos työkentälle.

Suojattuun, eteläaurinkoiseen notkoon oli raivattu kaksi kasvitarhaa. Toinen oli Kyllikin oma, toinen lasten. Koulu oli päättynyt jo viikko sitte, mutta täällä riitti toimintaa koko kesäksi. Kahdesti viikossa, määrätyllä ajalla, lapset tulivat Kyllikin johdolla työskentelemään, mutta innokkaimmat ja lähimpänä asuvat pistäytyivät joka päivä katsomaan sarkojansa. Porkkanoita, punajuuria, herneitä, sipulia ja kauniita kirjavia kukkia — kaikki kunkin ihka omaa! Ei ihmettä, että tämä kasvitarha oli heidän ilonsa. Opettajatar lahjoitti köyhimmille siemenet, ja lapset taas mielellänsä joukolla nyhtivät rikkaruohoja hänenkin saroiltansa.

Reippaasti, vilkkaasti siellä työ sujui. Tapani, maamyyrä, oli oikein omissa oloissansa, kaivoi, kuokki ja kantoi vettä kilvan poikien kera. Heli nyppi rikkaruohoja ja puheli tyttösille: — Onko teitä montakin siskoa? Missä sinä asut? Mistä kasveista sinä enimmän pidät? — He vastasivat ujostelematta, ja Heli viihtyi heidän seurassansa.

Kyllikki näki, ettei häntä enää tarvittukaan. Hän uskoi johdon nuorille vieraillensa ja pujahti sisälle avaamaan ja lukemaan äsken tulleita kirjeitä.

Ensimmäinen oli esitelmäpyyntö naapuripitäjään. Melkein huomaamattansa Kyllikki oli joutunut ympäristön "puhujaksi". Aluksi oli lämmin sydän vaatinut häntä jotakin sanomaan kokoontuneelle kylän nuorisolle; sitte hän oli tuntenut velvoitusta, kun häntä kutsuttiin raittiusseuraan avuksi. Ei hän ollut suosiota etsinyt, mutta paljon hän oli sitä saanut kuitenkin. Hän rakasti kansaa, varsinkin nuoria, ja he ymmärsivät hänen tarkoittavan heidän parastansa. Pitäjän vakava vanha väki osotti kyllä alussa jonkinmoista epäluuloa, sillä edellisen opettajattaren kanssa välit olivat olleet kireät sillä taholla. Mutta Kyllikin hurskas, kokenut äiti tasoitti tässä suhteessa tyttärensä tien jo ensimmäisenä loma-aikana, jonka hän vietti Hirvasmäellä. Hän liittyi empimättä pitäjän uskovaisiin, huolimatta erikoissuunnasta, johon he yleensä lukeutuivat. Se avasi sydämiä Kyllikillekin, joka pysytteli loitommalla. Hän puolestaan rukoili uskollisesti Jumalalta viisautta kaikkeen menettelyynsä. Ei ollut suinkaan helppoa säilyttää itsenäisyyttänsä ja kumminkin välttää yksinkertaisten ihmisten loukkaantumista. Eiväthän kaikki vieläkään häntä Jumalan lapsena pitäneet, koska hän hypitytti koululaisia laululeikeissä ja lainasi maallisia runokirjoja nuorille. Varsinaiseen hengelliseen työhön häntä ei myöskään kysytty eikä nähtävästi haluttukaan, ja usein hän kaipasi sitä. Mutta olihan hänellä oma yrttitarhansa, Jumalan pienet taimet, koululapset hoidossansa, ja yhä enemmän ennakkoluulot olivat sitkeimmistäkin vanhemmista hälvenneet, mitä kauvemmin hän uskossa ja rakkaudessa oli tehnyt epäitsekästä työtänsä. Se ainakin oli varma, että hänen käytännöllisiä esitelmiänsä ja sytyttäviä puheitansa enimmät tahtoivat kuulla. Milloin hän innostutti kansalliseen asiaan, milloin raittiuteen, siveellisyyteen, säästäväisyyteen tai muuhun hyvään. Nyt viimeksi hänen puutarhaharrastuksensa levitti laineitansa kylästä kylään. Jo viime kesänä vanhemmat olivat ihastuneet lastensa tuomista kasviksista. Muutamat naapuripitäjäläisetkin olivat joutuneet niitä maistamaan. Eipä ollut heistä hullumpaa. Siinä nyt kirjeessä pyydettiin, että opettajatar tulisi heillekin pitämään esitelmää kasviksistansa.

Kyllikki oli valmis vastaamaan myöntävästi. Helin ja Tapanin vierailu ei ollut mikään este. Voihan hän ottaa heidätkin mukaansa; nuoret pitävät retkeilemisestä, sen hän tiesi.

Sitte hän avasi toisen kirjeensä. Polttava puna peitti hänen poskensa. Maurilta se oli. Samassa hän suuttui itsellensä. Niinhän hän käyttäytyi kuin nuori tyttöhupakko — kypsä nainen, joka jo aikoja sitte oli saavuttanut täyden tasapainon!

Olihan Mauri ennenkin, lasten asuessa hänen luonansa, joskus kirjoittanut muutaman rivin. Asia oli päivänselvä. Heidän tähtensä hän kirjoitti nytkin. Mutta tämä kirje oli pitkä. Kyllikki ihmetteli, mitä se merkitsi.

Mauri kertoi, että hänellä oli Helille ja Tapanille ilmoitettavana tärkeitä asioita, mutta hän piti viisaimpana tehdä sen vasta seuraavassa postissa, jotta Kyllikki olisi kaiken perillä sitä ennen.

Ensinnäkin lasten isoäiti oli kuollut. Tosin he eivät häntä tunteneet, mutta pitihän heidän nyt saada edes viimeinen viesti. Ehkä heidän mielessään silloin oli heräävä monta kysymystä ja ajatusta, entisyyteen kohdistuvaa. Tahtoihan Kyllikki auttaa niiden selvittelemisessä? Ei tämä kumminkaan ollut ainoa asia. Oli toinenkin, paljon arkaluontoisempi.

Maurin täytyi ilmoittaa pojallensa ja tyttärellensä, että heidän äitinsä oli tullut Suomeen. Hänen täytyi, jottei se tieto heitä muulla tavoin yllättäisi.

Missä Margit oleskeli, sitä Mauri ei tietänyt. Samana iltana, jona Tapani ja Heli lähtivät, hän oli käynyt Koivulla. Lehtoniemen pihalle asti hän tuli, katseli ulkoa sitä paikkaa, joka oli ollut hänen kotinsa, ja hävisi pois yöhön. Ei Mauri silmästä silmään tavannut häntä, eikä Margit nähtävästi sitä halunnutkaan. Äidin kaipuu oli vetänyt häntä lapsia kohden — vihdoin, vuosien takaa. Mutta hän oli jo kujalla kuullut, että he olivat matkustaneet pois. Maurille kerrottiin vieraan rouvan tarkasti kyselleen, missä he olivat. Voudin vaimo, joka tiedot antoi, ei aavistanut, kenen kanssa hän puhui. Mauri tiesi sen; hän oli nähnyt Margitin kuin öisen aaveen illan häilyvässä valossa. Pian kylälläkin huhuttiin, että jotain outoa oli tapahtunut. Koivun tiellä ja vanhan Tuomarilan tienoilla oli nähty kalpea, surupukuinen nainen. Kievarissa hän oli nukkunut yötä. Yhtäkkiä puhuttiin, ettei se ollut kukaan muu kuin Lehtoniemen tohtorin entinen rouva, vaikka hän majatalon päiväkirjaan olikin kirjoittanut nimeksensä professoritar Barlitz. Senkin jo tiesi koko kirkonkylä. Huhut kulkivat suusta suuhun, ja Mauri käsitti, että lasten kotiintultua ajattelemattomat ihmiset eivät säästäisi heitäkään niistä.

Miksi siis Mauri jo nyt tahtoi ottaa tämän asian puheeksi? Siksi — että Margit oli lapsia kysynyt. Oliko hän matkustava pian Saksaan takaisin? Aikoiko hän sitä ennen tavalla tai toisella asettua yhteyteen Helin ja Tapanin kanssa? Ja mistä syystä — koska hän seitsemääntoista vuoteen ei ollut etsinyt heitä? Maurin mieleen oli kyllä heti johtunut, että tuomarinnan kuolema voisi vaikuttaa hänen omaantuntoonsa ja tunteisiinsa; ehkä orpo Margit, kotimaassaan yksinäisenä, muistaisi omaakin entistä kotiansa ja äidittömiä lapsiansa. Mutta hänen iltahämäräinen, arvoituksellinen käyntinsä oli kumminkin yllätys, joka jätti jälkeensä levottomia kysymyksiä.

Mauri uskoi nyt Kyllikin harkittavaksi, mitä rauhoittavaa ja selvittävää oli tarvis puhua Helille ja Tapanille hänen oman lyhyen tiedonantonsa tultua. Itse puolestaan hän pyysi heti ilmoitusta, jos jotain erikoista tapahtuisi. Hän tunsi mielensä oudon huolekkaaksi. Ehkä kyllä turhaan. Niin — joka tapauksessa turhaan, sillä kohtalon langat ovat Jumalan kädessä.

"Tahdon luottaa häneen, ja sinuun, Kyllikki. Minä en täällä kaukana voi muuta kuin rukoilla." —

Kyllikin katse oli lentänyt riviltä riville, alusta loppuun parissa tuokiossa. Nyt hän hitaasti, miettien luki kaiken uudestaan. Sitte hän veti esiin paperia laatikostansa ja kirjoitti muutamia rivejä Korhosen emännälle naapuripitäjään. Tällä kertaa hän ei voinut puhujakutsua noudattaa, sillä häntä tarvittiin kotona. Sen sijaan hän lupasi lähettää painetun esitelmän, jonka eräs asiantuntija oli kirjoittanut.

Hän sulki vastauksensa kuoreen, etsi kaapista vihkosen, kääri sen ristisiteeseen ja pisti molemmat postilaukkuun, jotta Jaakko ne taas veisi mukanansa. Sitte hän palasi ulos kasvitarhaan, niin tyynen näköisenä, kuin ei mikään jännittäisi hänen ajatuksiansa.

Oikeastaan hän ei sillä hetkellä tuntenutkaan jännitystä. Hänellä oli erikoinen kyky tarvittaessa panna huolet säiliöön, lukita ovi ja jättää ne koskettamatta joksikin aikaa. Ei hänen erityisesti tarvinnut ponnistella, hillitäkseen ilmeitänsä ja hallitakseen käytöstänsä. Hän liikkui nuortensa parissa vapaan luonnollisena, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Mitä lehdessä oli, täti? — kysyi Tapani.

— En katsellut sitä vielä. Luin kirjeitä ja vastasin toiseen. Minua pyydettiin esitelmämatkalle, mutta en nyt tahtonut lähteä.

— Emme suinkaan me vaan ole esteenä? — kysyi Tapani, pysähyttäen kuokkansa.

Hetkeksi Kyllikki jäi vastausta vaille. Sitte hän katsoi poikaa suoraan silmiin.

— Tavallaan, — sanoi hän, — ei kuitenkaan niin kuin sinä arvelet. Luulen, että te mielellänne lähtisitte kanssani. Mutta en voi sitoutua. On parempi, että täällä yhdessä otamme vastaan, mitä Jumala kunakin päivänä antaa.

Tapani ei jatkanut kysymyksiänsä; hän loi Kyllikkiin katseen, joka sanoi: — Minä en tunkeile — mutta etkö voisi minuun luottaa?

Kyllikki siirtyi hiljaa pois tyttöjen ryhmään. Työtä jatkettiin, kunnes koululasten oli aika mennä kotiin.

— Täti, — sanoi Heli, heidän huuhdellessaan multaisia käsiänsä, — eivätkö kasvit ja musiikki ole sukua toisillensa? Eikö maakin laula?

— Koko luonto laulaa kiitosta Jumalalle.

— Niin, se on totta, mutta miksi ne sävelet eivät aina ole iloisia? Useasti ne soivat niin, että haluaisin itkeä. Ne kaipaavat.

— Oletko raamatusta lukenut luomakunnan huokauksesta?

— Olen. Ehkä se on sitäkin. Mutta se on myös jotain, joka kuuluu minun sydämeeni. Toverit sanoivat, että minä haaveilen. Viime vuonna, kun olin kotona, taisin haaveilla liiankin paljon.

— Ei sinun tarvitse leikata kauniitten haaveitten siipiä, — sanoi Kyllikki hellästi. — Opi vaan samalla kuuntelemaan muitakin säveliä. Maa laulaa myös työn laulua. Etkö sitä tajunnut tänään?

— En minä mitään ajatellut. Ihmettelen, kuinka minun on hyvä olla.

Kyllikki suuteli häntä. — Oi sinua, rakas pieni Heli! Kun vahvistuisit elämää varten…

Hän jätti tytön omaan huoneeseensa, joka nyt oli heidän yhteisensä ja samalla vierashuone. Tapani oli saanut asunnoksensa koulun käsityösalin, joka loma-ajalla oli joutilaana. Toinen opettajattaren huoneista oli yhtaikaa rouva Kotirannan kamarina ja ruokasalina. Vanhus oli vielä erittäin virkeä. Puolikasvuisen palvelustytön avulla hän edelleen hoiti talouden aivan kokonaan. Mutta äidin ja tyttären suhteeseen oli kumminkin vähitellen tullut se muutos, että nuorempi oli vanhemman tukena, eikä päinvastoin. Kyllikki ei enää hennonnut häiritä äitinsä vanhuuslepoa omilla huolillansa tai tilapäisillä ikävyyksillä, jotka sattuivat kohtaamaan. Äiti oli aikansa raatanut ja huolehtinut; nyt hänen piti saada nauttia leppoisan elämänillan valoa ja rauhaa. Mutta tänään Kyllikki poikkesi tavallisesta. Hän etsi keittiöstä äitinsä ja pyysi lukea hänelle Maurin kirjeen.

— Mitä luulet, äiti? — hän sitte kysyi. — Kirjoittaako Margit lapsille? Vai voiko hän tulla tänne asti?

Rouva Kotiranta pudisti päätänsä.

— Ei, en usko. Hän palaa tietysti ulkomaille omaan kotiinsa. Miksi hän saattaisi lapsiraukat turhaan mielenjärkytykseen?

Kyllikillä oli omat ajatuksensa. Jos ei Margit perinpohjin ollut muuttunut, niin hän tuskin sellaista harkitsi. Ennen hän aina oli noudattanut pelkkiä mielijohteitansa.

— Kuka tietää… Mieluummin puhuisin heille nyt heti, mutta en voi tunkea Maurin edelle. Onhan luonnollista, että hän itse ensin tahtoo kirjoittaa lapsillensa. Siis ennen huomisaamua en voi mitään tehdä.

— Kyllä ne ovat onnettomia, nämä sekaiset perheasiat, — huokasi vanha rouva. — Miltä sinusta nyt tuntuisi, jos olisit ruvennut Maurin vaimoksi? Jumalan kiitos, että ymmärsit oikean tien.

— Niin, Jumalan kiitos, — sanoi Kyllikki hiljaa. Samalla hän nousi ja poistui. Tästä hän ei tahtonut keskustella, vaikka juuri samankaltaiset ajatukset olivat aamun kuluessa tulleet ja menneet, taukoamatta.

Kyllikki kiirehti ulos. Ovessa hän kohtasi Helin ja Tapanin. — Tänään tulee varmaan ihan kirkas ilta, — sanoi Tapani. — Me menisimme mielellämme Kaikukalliolle. Kyllä minä pidän Helistä huolen, ettei haltija vie — jos mummutäti pelkää, — hän lisäsi hymyillen, isonveljen suojelevalla tavalla.

— Kuka minulle tekisi pahaa enemmän kuin Tapanillekaan? — ihmetteli Heli.

— Ei kukaan täällä, — vakuutti Kyllikki. — Menkää vaan, minun isot lapseni.

Hän kulki eteenpäin nuorten ohi, pyytämättä heitä mukaansa. Muutaman kivenheiton päässä koululta poikkesi polku pieneen metsikköön. Hän astui nopein askelin, pysähtyen hengähtämään vasta koivujen tiheimmässä kätkössä. Hennot lehdet olivat äsken puhjenneita. Kevät huokui maasta, kevät humisi oksilta.

Kyllikki istuutui kivelle ja kätki kasvonsa käsiinsä. Tyynen, voimakkaan naisen koko ruumis hytkähteli pidätetyistä nyyhkytyksistä.

— Minun kevääni ei koskaan tullut — ei koskaan…

Pitkän hetken hän istui siinä. Sitte hän nousi ja ojentihe suoraksi.

— Mutta syksykin on kaunis, syksy täynnä työn rikkautta. Jumalani, kiitos kaikesta!

IV

MARGIT

Kuinka raskasta olla vieras ja yksinäinen koko avarassa maailmassa! Ei ole sielulla kotia eikä sydämellä lepoa ja lämpöä missään. Silloin tulee kaipaus niin suureksi ja pakottavaksi, että se on särkeä kaikki padot ja pidäkkeet. Se särkisikin jos voisi. Miksi ne on rakennettu ylen lujiksi? Ah, oma käsi on niihin kivet kantanut, oma tahto kerran nostanut ne muurit…

Mustapukuinen, suruhuntuun verhottu nainen istui junavaunussa. Tasainen jyskytys ja tärinä tuntui huumaavan hänen hermojansa. Hän oli sairaan näköinen, laiha ja kalpea. Väsymyksen harso himmensi kauniita sinisiä silmiä. Hän sulki ne, ei nukkuakseen, vaan päästäkseen katselemasta yksitoikkoisia maisemia ja mukana matkustavia outoja ihmisiä. Ajatus askaroi sisäisissä maailmoissa, hän näki muistojen näkyjä.

Muistot olivat katkeria, toinen katkerampi toistaan. Margit ei ollut onnesta saanut muuta kuin köyhiä muruja. Mutta onnen jano ja nälkä ei ollut tyrehtynyt. Sekin vaan kasvoi, mitä enemmän pettymykset kasaantuivat.

Mauri Koivun vaimona muinoin…

Se avioliitto oli ollut täydellinen erehdys. Nyt, kehittyneellä ijällä, Margit ymmärsi silloisen itsensä. Kun Raimund Barlitz oli purkanut kihlauksensa, ammotti autius hänen sydämessänsä, niin toivottomana, niin raskaana, ettei hän voinut sitä kestää. Nuoresta koulutytöstä alkaen hänen elämässään tuskin oli ollut mitään lemmentyhjää aikaa. Hän oli aina leikkinyt, mutta tällä kertaa oli tosi käsissä. Jotakin todellista piti myös saada todella kadotetun sijaan. Korkeampia elämänarvoja hän ei tuntenut — ei silloin, eikä vielä nytkään. Ei tuntenut, mutta kenties kuitenkin hämärästi aavisti ja kaipasi. Mikä häntä oli vetänyt Maurin puoleen? Lapsuuden herttainen toveruusko, vai nuoren miehen miellyttävä muoto ja olento, vai sekö pelkästään, että hän sattui olemaan paras käsillä oleva? Tahtoiko hylätty morsian loukatussa turhamielisyydessään näyttää Raimundille, että oli hänellä toisiakin onnen mahdollisuuksia — että ellei Raimund hänestä välittänyt, ei sitte välittänyt hän itsekään? Niin, ehkä nämä kaikki vaikuttimet olivat yhtyneet — Margit ei voinut sitä kieltää. Mutta nyt vasta hän käsitti, että oli pohjemmalla varmaan muutakin ollut. Se mikä hänen sisimmässään oli parhainta, puhtainta ja syvintä, se oli kurkottunut valoon päin. Mauri edusti hänen elämässänsä hyvien voimien kutsumusta. Ah, jospa hän olisi osannut tätä kutsua seurata, menemättä onnettomaan avioliittoon! Eivät he toisillensa sopineet, se oli epäämättömän selvää. Eivät olisi sopineet, vaikka Margit ei konsanaan olisi Raimundia kohdannut elämänsä tiellä. Heidän pohjansa ja koko kasvatuksensa oli niin perin erilainen. Silloin oli suloinen aika, kun he lapsina yhdessä leikkivät… mutta se oli kaukana, hyvin kaukana… Mauri raukka! Margit tunsi säälivänsä häntä koko sydämestään, niinkuin hän kerran oli itseänsä säälinyt Maurin tähden.

Vuosiin ei hän ollut Mauria ajatellut näin kiinteästi. Mutta täällä Suomessa muisto kertasi Margitin suomalaisen tarinan. Ja vaikutus — se entinen, melkein unohdettu, kutsuva ja vetävä — se oli uudistunut ennen tuntemattomalla, värisyttävällä voimalla, vaikka hän ei edes ollut Maurin kasvoja nähnyt.

Hän oli nähnyt ja kuullut muuta, odottamattomia ja käsittämättömiä asioita. Ja paljon, paljon hän oli kokenut välillä, sen jälkeen kuin hän lähti Maurin ja lastensa luota ja lopultakin laski kätensä Raimundin uudestaan tarjottuun käteen.

Olihan hänellä ollut riemunsa ja rikkautensa aika, ensimmäinen aika Raimundin rinnalla, rakkauden kuuma kesä täynnä hehkua ja huumaa. Hän oli tahtonut unohtaa kaiken muun, lastensa ikävöimisen, omantunnon kolkutuksen, kaikki, kaikki… Ehkä se olisi onnistunut, elleivät tulikukkasen lehdet olisi niin väleen varisseet…

Mauri oli hellinyt ja vaalinut nuorta vaimoansa; Raimund oli rakkaudessaan vaativainen ja vallanhaluinen. Mauri oli koettanut kaiken tehdä Margitin mieliksi; Raimund etsi häneltä omaa iloansa ja nautintoansa. Se ilmeni varsin pian, se hämmästytti ja säikähdytti nuorta naista, joka ikänsä oli elänyt itsellensä. Hän yritti oikutella, kapinoida kiemailevalla leikillä ja vihdoin kyynelin taistella omasta tahdostansa, mutta mikään ei auttanut. Raimund Barlitz oli päättänyt johdonmukaisesti kasvattaa ihanan keijusensa kuuliaiseksi, palvelevaksi vaimoksi ja kodikkaaksi emännäksi aito saksalaiseen malliin. Se oli miehelle mukavinta. Nuori rouva oli kumminkin aivan tarpeeksi henkevä, ja seuroissa hän kyllä osasi loistaa puolisonsa rinnalla. Liikanaiseen huvitteluun ulkosalla ei professorilla ollut aikaa eikä halua, ja kotona oli muuta tehtävää kuin pitää seuraa viehättävälle nuorikolle. Sellainen kuului kihlausaikaan ja kuherruskuukauteen. Margit sai tyytyä ja asettua sen mukaan.

Ja Margit antoi tahtonsa taipua. Hän rakasti Raimundia kaikesta huolimatta, sokeasti, rajattomasti, vapisten sen vaaran pelosta, että koskaan voisi hänen ihailunsa menettää. Hän alistui ennen pitkää mihin tahansa. Mieluummin Raimundin orjattarena kuin Maurin hemmottelemana, käsin kantamana! Kehitys tähän tulokseen kävi rajun ja murjovan tuskan kautta, joka masentaessaan ja alentaessaan myös jollakin tavoin syvensi. Itsekäs oli joutunut itsekästä vastaan. Heikompi antautui, sekä tappioksensa että voitoksensa.

Näin hän oli valmistunut melkein ilolla ottamaan vastaan pienen Ilsen, joka syntyi kolmivuotisen avioliiton jälkeen. Margit oli silloin hyvin yksin. Else, Raimundin sisar, oli joutunut naimisiin Müncheniin, ja vanha professoritar oli muuttanut hänen mukanansa. Eipä silti, että Margit olisi anoppiansa erityisesti kaivannut. Tämä ei pitänyt miniästänsä eikä miniä hänestä. Elseä sitävastoin Margit vilpittömästi ikävöitsi. Nyt hänellä oli jäljellä Raimund ainoastaan. Raimundin mielisuosio oli Margitin taivas, mutta hiljaa, salassa hänen sydäntänsä oli alkanut palella. Sen hellyyden, jota Heli ja Tapani aikoinaan olivat perin pintapuolisesti saaneet osaksensa, sen hän nyt tuhlaamalla tuhlasi Ilse lapselle, ikäänkuin vaisto olisi hänelle vihdoin sanonut, että ken rakkautta kylvää, hän sitä niittääkin. — — —

Siellä vaunun kulmauksessa mustapukuinen nainen äkkiä avasi silmänsä, liikahtaen kuin kipeästä pistoksesta.

Ei mitään — muisto vain…

Ilse, Ilse, armas, heleä päivänsäde äidin sumealla taivaalla! Mitä auttoivat kaikki uhraukset Raimundin ihastuttamiseksi? Hän pysyi ennallansa, pikemmin kylmeten kuin lämmeten, nähtävästi tyytyväisenä, vaan ei kiitollisena. Mutta Ilse pienokainen kääri kätensä äidin kaulaan ja peitti suudelmilla hänen kalvenneet poskensa. Margit tuli kuin lapseksi uudestaan, ollakseen onnellinen lapsensa kanssa. Ja lapsi kasvoi, ja Margit seurasi häntä, puhjeten hänen kerallansa uuteen kehityskauteen, kuten umpu kevääseen.

Ennen Ilsen syntymää hän oli yhä taajemmin muistanut kotimaahan jääneitä lapsiansa. Oli alkanut herätä omituinen kaiho, ikäänkuin kipinän polte tuhan alla. Ilsen elämä tukahdutti kipinän. Heli ja Tapani haihtuivat verettömiksi utukuviksi; elävä, likeinen lapsi riitti rakkaus todellisuudeksi äidin sydämelle. Miksi vaan oli Ilse niin hento kuin henkäys, niin autereinen kuin unelma kaikessa elämän täyteydessänsä? Usein oli Margitin sydän pelosta värähtänyt — ja sitte, sitte…

Margitia puistatti. Muisto oli kauhea, ei sitä jaksanut kerrata.

Pienten, tuhatlukuisten olioiden salainen, hävittävä lauma, mistä se oli löytänyt tiensä lemmityn lapsen poveen, miten saanut valtiuden, miten tehnyt tuhonsa niin kätkössä, ettei kenkään arvannut?

Yksitoistavuotiaana Ilse kannettiin kirkkomaahan. Pian sen jälkeen saman tuhon merkit äidissäkin näyttäytyivät.

Suruko sen teki — pohjaton, hillitön, kaikkinielevä epätoivo, joka tempasi valtoihinsa kuin kosken kinahmi? Vai oliko se hänessäkin ollut kätkettynä jo kauvan? Kumpi oli sen suudellut itsellensä toiselta, äitikö tyttäreltä vai tytär äidiltä?

Raimund lähetti Margitin parantolaan. Margit taisteli vastaan viimeiseen asti, Ilsen haudan tähden, jonka läheisyydestä hän ei tahtonut lähteä. "Anna minun olla, anna minun kuolla!" Hän vaikeni vasta, kun Raimund katsoi häntä silmiin, sanoen: "Tahdotko minutkin tartuttaa?" Niiden silmien katse hyydytti pyynnöt ja kyyneleet.

Margit oli parantolassa, kun hänen isänsä kuoli kotimaassa. Sitte äiti tuli hänen luoksensa. Hän oli ennenkin käynyt, viipynyt viikkojakin, mutta Margit ei ollut hänelle puhunut suhteestansa Raimundiin. Ennen, Maurin vaimona, hän oli alttiisti sallinut äidin tulla likelle, jopa asettua hänen ja Maurin väliin. Nyt oli Margit kehittynyt vaiteliaaksi. Tätä rakkauspettymystä ei yksikään saanut tietää. Vielä sairaanakin hän päästi näkyviin ainoastaan yhden surun, surunsa Ilsen kuolemasta. Eikä tuomaritarkaan kyennyt syvemmälle tunkemaan.

Mutta silloin alkoi taas kipinä hehkua tuhan alla.

— Äiti, — hän kysyi, — oletko nähnyt Heliä ja Tapania?

Ja äiti vastasi: — En, eiväthän he enää kuulu meihin.

Hetken perästä hän taas kysyi: — Onko heillä toinen äiti? Onko Mauri naimisissa Kyllikki Kotirannan kanssa?

Äiti vastasi: — En ole kuullut.

Margit ei saanut tietoja, mutta kaipaus kasvoi. Oi, hän houkkio, miksi hän olikaan antanut heidät pois? Nyt hänellä voisi olla kaksi tervettä lasta, kaksi lasta, joita saisi rakastaa ja jotka rakastaisivat hekin puolestaan, niinkuin Ilse… Vieras äiti ehkä sai nyt sen, mikä omalle olisi kuulunut. Ja hän tunsi vihaavansa Kyllikkiä, sillä tuo vieras ei voinut olla kukaan muu.

Tuomaritar matkusti jälleen pois; Margit jäi kuukausimääriksi yksin outojen pariin. Alussa Raimund pari kertaa saapui häntä tervehtimään, mutta sitte hän ei "joutanut" enää. Pelokkaat aavistukset risteilivät Margitin mielessä, ja ikävä hidasti parantumista. Kun hän vihdoin kumminkin toipuvana palasi kotiinsa, ymmärsi hän pian, että viimeinen halla oli käynyt. Mitä hänestä olikaan enää Raimundille? Kauneus oli kuihtunut, nuoruus mennyt, voimat ja terveys riittivät tuskin oman itsensä vaalintaan. Raimundille hän oli pelkäksi taakaksi.

Vasta myöhemmin hänen korviinsa kulki kuiskeita, että professori Barlitzin kiire ei pelkän tieteen vaatimuksista johtunut. Nuori, säteilevä kaunotar Wienin ylhäisimmistä piireistä oli liian usein nähty hänen seurassansa, sen jälkeen kuin Margitin keuhkot saivat tuomion…

Ja nyt tuli viimeinen isku: äidin kuolema kotimaassa.

Terveenä tai sairaana, vaikkapa kuolevana — Margitin täytyi päästä kotiin pohjoiseen. Ei edes Ilsen hauta pidättänyt. Hän sähkötti, pyytäen viivyttämään äitinsä maahanpanoa. Joustavuus ja voima tuntui niinä hetkinä palajavan. Hän toimitti pakkaukset, hän järjesti asiansa selvästi ja varmasti. Raimund osti piletin ja varusti hänet runsailla rahoilla, vastustamatta sanallakaan.

Mutta kun Margit oli matkalle päässyt, valtasi hänet uupumus ja samalla tuskainen levottomuus. Oli aivan kuin jokin olisi takaa ajanut. Mikä se on? Mikä?

Kuolemako häntä ajaa? Ei, ei, hän tahtoo kuitenkin elää, kaikesta huolimatta. Hänen täytyy saada puristaa rintaansa vasten kaksi elävää lasta, kaksi nuorta, ihanaa, kukoistavaa.

Sitäkö varten hän siis lähtikin? Ei suinkaan. Hänhän matkusti äitiänsä hautaamaan, osottamaan viimeistä rakkauden ja kiitollisuuden velvollisuutta. Tai — kuka tietää…

Niin, mikä ajaa takaa? Aaveko, sairaiden aivojen luoma harhakuva? Onko se valkea kirje, johon matkalla on kirjoitettu se sama kauhea, joka jo kerran ennen hänet saavutti tällä samalla tiellä? Missä hän olikaan silloin? Niin, Berlinissä. Margit huoahti helpotuksesta, kun hän onnellisesti oli sivuuttanut Berlinin. Ei sillä ole siipiä, ehkei se saakaan kiinni… Mutta se tuntuu ilmassa, se tulee kumminkin, se iskee, se ei armahda — ennemmin tai myöhemmin. Margit heräsi yöllä tuskan hiessä, ja päivin hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi istua paikallansa, samalla kuin mielikuvitus toimi taukoamatta ja sydän tykytti kuin kuumeessa.

Kirje ei tullut, ei vielä sittenkään, kun hän oli laskenut jalkansa Suomen manterelle. Mutta hän tiesi sisimmässään, että niinkuin hän kerran oli ollut hylätty morsian, hän nyt oli hylätty vaimo.

Kaiken tuskansa hän oli kantanut ulkonaisesti tyynenä kuin kivikuva. Yksikään mukana matkustava ei olisi osannut silmätä kuoren läpi. Mutta ensimmäiset vuokot, joita asemilla tarjottiin kaupaksi, ensimmäiset Suomen vaalealehtiset koivut ja sinervä vesien pilke värähyttivät kummasti hänen sydäntänsä. Jokin alkoi sulaa, lämmetä, pisaroida. Äidin haudalla se tuli kuin tulva hänen ylitsensä. Hän itki niin, että toisten täytyi häntä tukea, ja puoleksi tajuttomana hänet vietiin vaunuihin ja saatettiin tuomaritar-vainajan tyhjään asuntoon lepäämään.

Tavattoman pian hän kumminkin taas toipui. Hän jätti asianajajan haltuun pesänselvitykset ja muut toimet ja ponnistautui liikkeelle.

Matka vei siihen pitäjään, jossa hänen lapsuuskotinsa oli ollut — ja Maurin koti, Lehtoniemi.

Niin kauvan kuin hän oli junassa, tuntui taas sama takaa-ajon tuska, vielä entistäkin voimakkaampana. Oli kuin luonnon välttämättömyys, että tällä matkalla sen valkean paperin täytyi saavuttaa hänet. Sillä siihen taloon, jota kohden hän kulki, juuri siihen hän itse kerran oli lähettänyt samanlaisen. Hyvä Jumala — oliko se todellakin ollut yhtä julma? Mikä lapsi, tekojensa kantavuutta aavistamaton, hän olikaan silloin! Mutta nyt… Karmiva kauhu puistatti Margitia. Nemesis divina — taivaan kosto — se tulee, se viskautuu hänen ylitsensä nyt kohta, millä hetkellä tahansa…

Vasta astuessaan junasta koulukaupunkinsa asemalla, hän selvisi tuskanhuumeestansa. Mitään ei ollut tapahtunut vieläkään. Jännitys laukesi, mutta tilalle vaihtui jälleen sanomaton, herpaiseva uupumus.

Hänen täytyi hotellissa levätä vuorokausi, ennenkuin hän jaksoi eteenpäin. Äkkiä hän käsitti, mikä hullun yritys koko tämä matka oli. Kuinka hän voisi näyttäytyä Maurille ja hänen uudelle vaimollensa? Mitä sanoisivat lapset? Ja mitä hän oikeastaan tahtoi heistä? Hänen he eivät enää olleet. Ei hänellä ollut ketään koko maailmassa. Sairas, hylätty, yksinäinen raukka…

Illan itkettyään hän lepäsi yön ja meni toisena aamuna etsimään jotakuta, joka voisi kertoa Maurista ja lapsista. Entä jos he eivät enää eläneetkään? Entä jos —

Hän sai tietoja. Mauri oli tohtori, oppinut, etevä mies. Tätä nykyä hän kyllä asui lapsineen Lehtoniemessä, vaikka he yleensä paljon olivat oleskelleet pääkaupungissakin. Naimisissa hän ei ollut.

— Kuka on lapsia hoitanut? — ihmetteli Margit.

Sekin hänelle kerrottiin. Hän sai kuulla vanhasta Kotirannan rouvasta ja Kyllikki neidistä, jonka koulussa Pohjanmaalla he olivat aluksi käyneet. Helsingissä he olivat asuneet isänsä kanssa täysihoitolassa, ja nythän he olivat jo melkein aikuiset. Miellyttävän näköisiä sieviä lapsia muuten.

Se matami, joka tämän kaiken kertoi, oli aikoinaan ollut Lehtoniemen "kaupunki-asiamies", ja taisi olla vieläkin. Hänen puutalonsa oli entisestään rapistunut, itse hän oli lihonnut pyöreäksi kuin kerä, ja kieli liikkui yhtä nopeaan kuin parhaan ijän päivinä.

— Kuka rouva on, joka kysyy? — sanoi hän vihdoin tutkistellen.

— Olen kaukainen sukulainen, — vastasi Margit lyhyeen.

Eikä hän hennonnut lakata kysymästä vieläkään.

— Minkätähden tohtori ei ole mennyt naimisiin?

— Minkäkötähden? — Matami levitti silmänsä selälleen. — Ei rouva taidakaan tietää, ettei hän mikään leskimies ole. Hänellä on vaimo ulkomailla. Mikä lie ollut, hetale, joka karkasi kotoansa. En minä häntä sattunut näkemään kuin sivumennen.

— Tohtori on varmaan hyvin katkera sille rouvalle, — sanoi Margit. Hänen täytyi ponnistaa voimiansa, estääkseen ääntänsä vapisemasta. Joka hetki hän pelkäsi tulevansa ilmi. Mitä sitte, jos olisi tullutkin? Ei, hän ei tahtonut, ei voinut.

Matami niisti nenäänsä.

— Ei semmoisia asioita meikäläinen tiedä. Hyvä mies hän vaan on. Aika kyydin olisi tarvinnut mokoma rouva. Eikä Jumala jätäkään rankaisematta. Minkä teki, sen edestään löytää.

Margitin kalpeilta poskilta viimeisetkin veret olivat paenneet. Hän jätti hyvästi ja lähti.

Taas hän istui nyyhkien hotellihuoneessansa. — Eikö sitte ole armoa ollenkaan? Eikö mitään armoa? Minähän olin niin nuori ja kokematon, lapsi vain. He heittävät kivillä minua, he tuomitsevat ankarasti, ja he sanovat, että Jumalakin tuomitsee. Kaiken onnen on elämä ottanut minulta, eikä kukaan sääli… Enkö jo tarpeeksi ole kärsinyt?

Näin lähellä päämäärää — ja nytkö oli käännyttävä takaisin? Uskalsiko hän mennä Maurin kotiin?

Mutta eihän siellä ollut tuota toista, jota hän eniten oli pelännyt. Miksi Kyllikki oli muuttanut Pohjanmaalle? Miksi hän ja hänen äitinsä olivat uhrautuneet Maurin ja lasten hyväksi, vaikka Mauri ei tahtonut mennä naimisiin? Margit pudisti päätänsä. Hän ei voinut mitään käsittää.

Kuinka tahansa — hän tilasi iltapäivällä ajurin ja lähti vaikealle retkellensä.

Voiko kenkään kertoa hänen sielunsa taistelua ja yltyvää levottomuutta, mitä pitemmälle matka joutui? Illansuussa hän näki tutut seudut edessään. Ei hän arvannut, että toiset ajoneuvot olivat vähäistä varhemmin hänen edellänsä kulkeneet Lehtoniemeen. Ei hän aavistanut, että eräs juna, jonka vihellyksen hän hotellinsa parvekkeelta kuuli, oli vienyt hänen lapsensa kauvas pohjoista kohti. Hän maksoi ajurinsa alitalon luona ja pysähdytti kujalla naisen, joka kantoi maitoastiaa. Tältä hän kuuli, että lapset olivat juuri matkustaneet pois. Nopea päätös seurasi tätä odottamatonta tietoa: — Hyvä, minä riennän jäljessä! Sittepä tapaan heidät, tarvitsematta kohdata Mauria. Ja koska Kyllikki ei olekaan Maurin vaimo, ei olekaan äidin rakkautta riistänyt lapsiltani, niin — niin en voisi ketään löytää, jonka luoksi mieluummin pakenisin. Hän on auttanut muita turvattomia; ei hän minuakaan aja ulos. Aina hän oli niin tyyni ja viisas, hyvä ja iloinen. Oi, ehkä Jumala kuitenkin vielä armahtaa minua. Kyllikki varmaankin armahtaa, ja hän oli niitä, jotka tuntevat Jumalan…

Ajatukset risteilivät nopeammin kuin voi niitä lausua. Margit kyseli ja vaimo vastasi. Heli neiti oli tarkoin hänelle jutellut, miten he aikoivat matkustaa.

Margit oli nyt valmis, mutta ei kuitenkaan vielä kääntynyt takaisin. Parin kivenheiton päässä Lehtoniemen koivut viittailivat. Eihän kukaan näe, jos hiivin pihalle, jos kuljen rantaan, jos polkua myöten palajan kylään…

Siinä se seisoi paikallaan, kaunis, tuttu rakennus, niin kodikkaan ja rauhaisan näköisenä kuin kutsuva tyyssija turvattomalle. Eräästä ikkunasta pilkotti valo. Mauriko siellä? Sydän läikähti oudon lämpimäksi. Hänet valtasi polttava halu rientää tuonne sisälle, painua polvilleen Maurin eteen, pyytää ja saada anteeksi. Hän, vaativa ja ylpeä Margit! Surullisesti hän hymähti. Siitä Margitista ei ollut enää mitään jäljellä. Hän oli kuin murtunut ruoko, elämän myrskyjen taivuttama ja taittama.

Mutta ei — eihän siellä ollutkaan se silloinen Mauri, Koivun ja Lehtoniemen isäntä. Siellä oli oppinut tohtori Mauri Koivu, vieras mies, joka oli luonut uransa ja omalla tavallaan ottanut onnensa. Naimisiin hän ei tahtonut enää mennä entisten haikeiden muistojen tähden. Kerranhan hänen onnensa turmeli vaimo, Margit, kurja nainen, joka "karkasi" kotoansa, jonka jälkiä katkerat ajatukset ja raskaat syytökset kirouksen henkinä seurasivat…

Kuuro ja sokeahan hän oli ollut, Margit poloinen! Eikö hän ollut niitä mustia aaveita tuntenut ympärillänsä? Niin, "minkä teki, sen edestään löysi". Joka ne sanat sanoi, hän oli oikeassa. Armoa ei ollut.

Margit säpsähti. Ikkunassa kasvot! Maurinko? Samassa silmänräpäyksessä hän väistyi puiden varjoon ja kiirehti pois, pysähtymättä ennenkuin alhaalla rantapolulla. Siinä hänen täytyi hengähtää. Ahdisti niin oudosti. Hän istahti rantakivelle. Tumma vesi päilyi hänen jalkojensa juuressa.

Kerran välähti ajatus: Tuolla olisi hyvä levätä! Samassa Margit sitä pelästyi ja nousi kulkemaan eteenpäin. Hän muisti taas äsken heränneen lohdullisen toiveen: Kyllikki ja lapset eivät työnnä luotaan.

Polkua pitkin hän saapui sinne, mistä toinen oikotie lähti Tuomarilaan päin. Hän kulki aidalle asti. Siinä hän seisoi, katseli portin takaa vanhempainsa entistä kotia, puistoa, kallioita, nurmikoita. Kääntyi sitte pois, pyyhkiellen kumpuavia kyyneleitä.

Kestikievaritalo oli kirkolla. Yö joutui, hänen täytyi kiirehtiä. Tie vei hautausmaan ohitse. Ei Margit enää kammonnut hautoja niinkuin nuorena muinen. Ilsehän lepäsi haudassa, ja hänen omat vanhempansa. Hän poikkesi kalmiston portista sisään, tietämättä itsekään miksi. Ehkä vaan levähtämään. Koditon kulkija oli niin väsyksissä.

Eräältä rautaristiltä hän luki nimen: "Matleena Mäkeläinen." Alla oli lause: "Hän on meidän rauhamme."

Matleena? Muisto kohosi esiin. Se vanhus, joka veisasi virsiä ja jolle kerran vietiin lahjaksi pieni taulu, "Via dolorosa", koska Margit ei sitä tahtonut nähdä. Kuinka kirjoittikaan Mauri hänelle ratkaisun hetkenä? "Torjuit kuvan pois, mutta et voinut torjua kotimme onnettomuutta. Me olemme 'tuskien tietä' kulkeneet." Muutakin Mauri kirjoitti silloin. Hän kutsui vaimoansa takaisin, vaeltamaan "valkenevaa tietä"…

Se oli kaikki nyt niin selvänä hänen edessänsä. Hän muisti myöskin Matleenan, joka ei närkästynyt nuoren emäntänsä epäystävällisestä käytöksestä, vaan tuli hädän hetkenä avuksi öitä valvomaan hänen lastensa vuoteiden vieressä.

Ja hänelle selvisi siinä istuessaan, että nämä ihmiset eivät voineet katkeruutta kantaa. Heissä asui jokin ihmeellinen voiman ja rakkauden salaisuus.

" Hän on meidän rauhamme."

Kuka hän? Jeesus, jonka nimi oli heille kallein.

Hautausmaan hiljaisuudessa tuntui tuuli huutavan ja humajavan: "Margit, Margit, palaja takaisin, tule vaeltamaan valkenevaa tietä!"

Ei se enää ollut kutsumus Maurin luo. Sen sillan olivat välivuodet aikoja sitte särkeneet kummaltakin puolelta. Se oli kutsu hänen helmaansa, joka on "meidän rauhamme."

Sanomaton ikävöiminen täytti Margitin sydämen. Oi, jos ei olisi myöhäistä, oi, jos voisi vielä!

Mutta yö tummenee, kalmiston varjot pitenevät. Ja hän, Margit, hän tietää hävityksen voimien asuvan povessansa. Hän tietää, että koko tämä matka on kuoleman uhittelemista.

Hän nousee äkisti ja lähtee kiirehtimään kievaria kohti. Niin, kiire on, kiire, sillä hän aikoo ehtiä lastensa luo, maksoi mitä maksoi…

* * * * *

Tässä hän nyt oli matkalla, tässä hän nyt istui junavaununsa nurkassa. Hänen hengityksensä rupesi kulkemaan lyhyeen ja kiivaasti, hän ikäänkuin haukkoi ilmaa. Lähinnä istuva matkustaja riensi hakemaan vesilasia ja ojensi hänelle.

— Kiitos, — hän sanoi, — en tiedä mikä minulle tuli. Nyt voin jo paremmin.

— Vieläkö haluaisitte jotakin? — kysyi matkatoveri.

— En, kiitos, en mitään.

Rauhan ja onnen jano ja nälkä vain pyysi ja huusi tyydytystänsä. "Oi, edes muutama pisara, ennenkuin päiväni sammuu!"

Ei hän enää tuntenut takaa-ajajaa. Ei hän kysynyt, oliko matkalla hänen kintereillään se valkea, pelätty kirje vai eikö. Koko kaipaus, koko kiire kurkottui eteenpäin, eteenpäin… Kyllikin turviin ja Helin ja Tapanin, rakastettujen, kaivattujen lasten luo! Mikä sitte seuraa, se seuratkoon…

V

VALKEA YÖ

Kaikukallio kohotti komeana havumetsäistä harjaansa yli ympäröivien pikku vaarojen. Sen laelta oli vapaa näköala ainoastaan yhtäänne päin; muualla kaikkialla raivaamaton metsätiheikkö seisoi läpitunkemattomana vartiostona, jos minne yritti katsoa. Tapanissa se aina herätti halun heiluttaa kirvestä ja avata etäisyyksiä. Helin mielestä oli turvallista, ikäänkuin selkänoja takana, kun istui paadella, silmät luotuina alas koskilaaksoon. Molemmat he lapsuudestansa asti olivat rakastaneet Kaikukalliota. Tapani rakasti sen jylhää voimaa, Heli sen salaperäistä runollisuutta. Kansakoulu pilkotti sivulta päin ystävällisenä, iloisen vaaleana. Erämaan tunnelma suli kodin viihtyisän rauhan tuntuun.

Tänä iltana he olivat kahden siellä ylhäällä. Kyllikki oli sanonut, että juhannuksena kokoonnutaan joukolla, poltetaan kokko ja tehdään teetulia, lauletaan kylän nuorten kanssa ja riemuitaan, jotta metsä raikaa. Nyt hän oli jäänyt kotiin äitinsä luo.

Veli ja sisar istuivat rinnakkain sillä kohdalla, josta näköala aukeni laaksoon. Viulu oli Helin vieressä kalliolla, mutta soitto oli unohtunut. Hän kuunteli kosken kehtolaulua, joka hillittynä, unelmaisena kohosi syvyydestä. Virta polveili, kadoten metsän peittoon. Joku kevätvihanta vainio aukeni puiden välistä, joku harmaa lato, joku hakattu raja, ja koulu, ainoa näkyvä asuinrakennus; muuten tuskin voi aavistaa ihmisten läheisyyttä. Kylät kätkeytyivät Kaikukallion vartiomuurien taakse.

He olivat jo kotvan istuneet äänettöminä, katseet uponneina siniharsoiseen maisemaan.

— Ei aurinko tule, — sanoi Heli vihdoin.

— Odota, kohta se näkyy.

Läntisellä ilmanrannalla lengotti tumma pilviryhmä, joka oli kätkenyt valkeuden. Muualla taivas kuulsi puhtaan sinertävänä.

Tapani murenteli käsissään haurasta kiviliuskaa, kallionkolosta nostettua. Heli sormieli suokukan vartta ja katseli hellästi pientä vaaleanpunaista kelloa, joka liian varhain oli auennut, luullen kesän jo tulleen. Mutta yhtaikaa he molemmat huudahtivat: — Katso!

Aurinko sousi esiin kuin kirkas kultainen laiva. Taivas ympärillä oli kimalteleva meri, pilvet saaria ja vieraita mantereita. Se oli yläilmojen satunäky. Mutta maailma alhaallakin näyttäytyi ihmetenhossa. Tummat metsät vilkastuivat valotäpläisiksi. Koulun ikkunat välkkyivät kuin rivi tulikipunoita. Muutos koko luonnossa oli yllättävä ja valtaava.

Kun Tapani ja Heli viimeksi tällaista näkivät, olivat he lapsukaisia. Kaunis kuva oli jäänyt muistiin, mutta kauniimpi kumminkin oli todellisuus.

— Ei ole yö eikä ole päivä, — alkoi Heli pitkän, ihailevan vaitiolon jälkeen.

— On valkea yö, — sanoi Tapani.

Heli ihastui Tapanin lauselmasta. — Niin, ihana, valkea yö!

Oli vaikea saada sanoiksi tunteitansa; hän alkoi laulaa hyräillä:

— "Kesäaurinkos kanssa mä valvonut oon ja viettänyt yötöntä yötä, ja vaipuen vienohon haaveiloon vain katsonut Luojan työtä…"

Heli ajatteli, miten ihanan maailman Luoja oli luonut ja miten ihmeellistä varmaan olikaan tuolla ylhäällä, taivaan kultakartanoissa, jotka hohtivat vielä aurinkoakin armaampina. Juuri hän aikoi sanoa sen veljellensä. Olisi hän muulloin arkaillut, olisi pelännyt, että Tapani hyvin vähän oli kotiutunut noihin kaukaisiin kartanoihin — mutta nyt tuntui niin lämpimältä, aivan kuin sydämet olisivat sykkineet yhteen, aivan kuin he olisivat täysin ymmärtäneet toisiansa…

Silloin Tapani tempautui irti lumoista.

— Ei, haaveilu ei hyödytä mitään. Laula parempaa. "Intoa reimaa", "voimaa, vilppautta", — onhan sitäkin samassa laulussa.

Heli katsoi häneen nuhdellen. Miksi Tapani särki heidän utuisen, auvoisan tunnelmansa? Miksi hän puhuikin niin äänekkäästi, aivan kuin uhalla ajaakseen siskonsa unelmat pois — ja ehkä omansakin?

— Pidätkö minusta, Tapani? — kysyi hän vakavana.

— Sinä Heli et saa ruveta vetisteleväiseksi.

Mutta Heli yhäti katsoi häneen totisin silmin.

— Mikä sinun on, oma veikko? Joskus olet minulle hyvä ja hellä, joskus taas on kuin tekeytyisit toiseksi. Sinä puhut sellaista, että minun korvissani särisee. Mitä pahaa haaveissa on?

— Joka on reipas ja voimakas, se jaksaa kantaa suruja, mutta liian herkkä sydän ei jaksa.

— Eihän meillä ole suruja nyt.

— Eikö? — Tosiaankin Tapanin ääni särähti tai kalskahti.

— En minä tiedä. — Heli kummasteli, mitä veli tarkoitti. — Ei suruja, mutta ikävä minun on ja samalla onnellinen olla.

— Voi voi Heli…

Jos Tapani olisi ollut toisenlainen, olisi Heli mielellänsä kertonut jotakin. Hän olisi kuiskannut kirjoittaneensa runon. Näin se alkoi:

Kuin utukuva on mun ystäväin, kuin unelma hän väikkyy mielessäin, niin suloinen, niin kaukainen kun kesäyönä päivä on, ja saavuttamaton kuin vieno henki kevättuulosen…

Nyt ei hän voinut sitä kertoa Tapanille eikä kellekään, ellei joskus Kyllikki tädille. Tapani olisi vain nauranut ja sanonut pelkäksi tyhmäksi loruksi, koska Heli ei milloinkaan ollut nähnyt sitä ystävää. Mitä siitä? Se oli Helin oma, kaunis salaisuus. Ei, ei hän rohjennut Tapanille ilmaista näitä eikä muita mielikuviansa ja tunteitansa. Paras pitää yksin kaikkityyni.

Olisi Tapanikin puolestansa mielellään avannut ajatuksensa Helille. Toisaalle ne kyllä kulkivat kuin sisaren hiljaiset haaveet.

Hänen sydämellään oli raskas paino. Jotain oli tekeillä; hän aavisti Kyllikin vakavista, peitetyistä sanoista outoja asioita. Mutta mitä, mitä? Sen täytyi koskea tuota heidän elämänsä synkkää varjoa, johon ei kukaan sanoilla kajonnut. Se varjo oli seurannut Tapania varhaisesta asti, siitä asti kuin vanha Pekka kerran pellolla sanoi uudelle rengille: "Ettäkö miksei talossa emäntää ole? Etkö sinä vielä ole kuullut, että 'muni, muni musta kana valkoisen linnun pesään'? Olihan täällä semmoinen. Jätti, hylky, hyvän miehen ja lapsensa ja meni mihin lie mennyt, jollekin ulkomaan herralle. Kyllä oli synti ja häpeä — vaikka hyväksi se näille tuli. Se ihminen oli isännän onnettomuutena, ja nyt on rauha talossa." Pekka ei huomannut poikaa, joka istui kuhilaan takana, ennenkuin oljet kahahtivat; silloin heti keskustelu pysähtyi. Ei Pekka koskaan puhunut lapsille pahaa heidän äidistänsä. Monet muut sen sijaan eivät ymmärtäneet sääliä. Tai ehkä he säälivät ja juuri siksi puhuivatkin. Kauheita ihmisiä! Jos äiti olisi maannut kuolleena haudassa, olisi voinut itkeä ja ikävöidä. Nyt teki mieli vain nyrkkiä puida. Tapanin täytyi vihata sitä, joka oli tehnyt isän onnettomaksi. Ei koko maailmassa hän ketään niin rakastanut kuin isää.

Niin, isää — ja Kyllikki tätiä. Monen monituista kertaa hän jo poikana oli ollut ihan katkera Jumalalle. — Miksi minulla on niin huono äiti? — hän ajatteli. — Miksi Kyllikki täti ei voinut olla minun äitini? Kaikkien on hyvä olla siellä missä Kyllikki täti on. Hänen pitää tulla meille ja aina olla meidän kanssamme.

Tapani oli viisas ja vilkas poika. Hän kuuli, huomasi ja sovitti yhteen paljon asioita. Ennen pitkää, nuorukaisijän kynnyksellä, hän yhtäkkiä tajusi, että isä ja Kyllikki täti olivat toisiansa rakastaneet, mutta nyt tahallaan välttivät kaikkea tapaamista. Jospa hän vain olisi saanut tietää enemmän! Jospa joku olisi hänelle kerinyt auki tuon salaisuuksien vyyhden, jonka lankoja hän itse hapuroiden turhaan yritti selvitellä!

Hän arvasi, ettei Heli tietänyt menneistä tapauksista juuri mitään. Heillä oli ollut äiti — eikä enää ollut. Siinä kaikki. Mielikuva tästä äidistä oli Helin ilo ja ihastus.

Kuinka hän saattoikin olla niin viaton ja tietämätön ja utelematon? Kyllikki kuului hänelle selittäneen, että äiti oli ollut kuin heleä päivänkukka tai kaunis perhonen, joka ei osannut elää kylmässä pohjolassa. Hän oli mennyt etelään ja saanut siellä uuden kodin. Oli surullista, että hän niin lähti pois, mutta lasten piti kumminkin rakastaa häntä, vaikka eivät näkisi milloinkaan eivätkä kuulisi hänestä enempää kuin kaukaisesta sadusta, joka häipyi menneisyyden hämäriin.

Hyvä, armas Kyllikki täti — niin hän puhui Helin tähden. Tapanin silmiä ei mikään kaunistelu sokaissut. Joskus teki mieli armotta repiä rikki Helinkin hämähäkinverkot. Teki mieli olla kova ja häijy ja sitte surra ja itkeä sydämensä sulaksi, käsi siskon kaulaan kiedottuna.

Siinä he istuivat vieritysten. Kumpikin halusi puhua, ja kumpikin vaikeni. He rakastivat toisiansa hyvin hellästi, mutta sydänkätkönsä he peittivät toisiltansa.

Aurinko rupesi kallistumaan metsän rantaa kohti. Ei se täältä näkynyt täyttä yötä. Nyt se souti kultalaivana aavalla, kirkkaalla taivasmerellä; pilvisaaret olivat jääneet taakse, mutta satama jo lähestyi.

— On kai aika mennä kotiin, — sanoi Tapani.

— Joko?

— Etkö näe, aurinko laskee.

He nousivat ja rupesivat kapuamaan alas jyrkkää rinnettä, siitä, mistä oli lyhin, tietön matka, suoraan koskelle. Se oli ollut heidän tapansa entisaikaan, ja nytkin se johtui kuin itsestään. Heli piteli varovaisesti viulua, jonka hän turhaan oli kuljettanut mukaansa. Tapani puheli huomispäivän suunnitelmistansa. Tädin puutarhassa hän tietysti aikoi työskennellä, ja sitte hän oli päättänyt lähteä kasviretkeilylle. Oli juuri paras pajulajien kukinta-aika.

Mutta Heli ei päässyt irti yön tunnelmasta. Hänen mielikuvituksensa loihti milloin keijukaisia kalliokomeroihin ja ritareita metsiin, milloin enkeleitä leijailevien pilvien päärmeille. Kun he ehtivät kosken rannalle, pysähtyi hän.

— On niin kaunista, minä jäisin tänne vielä.

— Ei minua ollenkaan haluta.

— Minä jään yksin — vähäksi ajaksi, Tapani.

Tapani muisti luvanneensa suojella siskoa; mutta totta oli, mitä Kyllikki vakuutti: ei täällä pahantekijöitä kulkenut. Sitäpaitsi he eivät enää olleetkaan vuorella eivätkä metsässä, vaan melkein kotirannassa, oman talon ulottuvilla.

— En minä jätä sinua, — sanoi Tapani kuitenkin.

— Viivy sitte vähän aikaa, vähän vain. Minä soittaisin tuonne kosken kuohuun.

Tapani kiipesi ylemmäksi kivelle; Heli istuutui virran partaalle, virittäen vienon, kaihoisan kansanlaulun sävelmän.

Hän soitti — ja äkkiä kirkaisi. Tapani, joka odotellessaan oli rauhassa tutkinut kiviä, kavahti pystyyn säikähtyneenä, rynnätäksensä avuksi, käsittämättä mitä oli voinut tapahtua. Samassa hän näki Helin vieressä mustalla hunnulla verhotun naisen, ihan kuin maasta kohonneena. Kohta Tapani tyyntyi, mutta ymmärsi hyvin, että Heli oli pelästynyt kesken unelmiansa. Nainen näytti tosiaankin kuin kuoleman haamulta. Hän oli varmaankin tullut Helin takaa, rantatietä pitkin tai metsäpolkua kylästä. Eihän se oikeastaan mikään ihme ollut. Täällä liikkui paljo matkailijoita, varsinkin myöhemmin, juhannuksen aikaan, ja kaikki he tahtoivat nähdä auringon laskua tai nousua vaaralta. Mitä vieras ajattelikaan tyttö hupakosta, joka yöllä soitti viulua kosken kohinassa ja kirkui nähdessään surupukuisen ihmisen?

Tapani oli muutamalla harppauksella rannassa, tervehti kohteliaasti ja kysyi, voisiko hän opastaa jonnekin päin. Heli, tulipunaisin poskin ja häpeillään, sopersi anteeksipyyntöä. Mutta nainen ei saanut huuliltansa sanaakaan, hän vaan katsoi ja katsoi heitä, mielenliikutuksesta väristen.

— Oletteko sairas? — kysyi vihdoin Tapani, jonka mielestä naisen käytös oli varsin omituinen.

— Olen, — hän vastasi. — Matka väsytti minua.

— Saanko kysyä, missä olette asuntoa?

— Minulla ei ole asuntoa. Me myöhästyimme, ja miehet jäivät yöksi torppaan. Jätin tavarani sinne ja lähdin kävelemään.

Yhä oudommalta Tapanista tuntui. Oliko tämä nainen järjissänsä? Alati hän tuijotti heihin molempiin, kysymyksiin vastatessansakin.

— Heli, — sanoi Tapani, kääntyen sisarensa puoleen, — lähde sinä kotiin, varmaan Kyllikki täti jo odottaakin. Minä koetan olla vieraalle avuksi. Ehkä te haluaisitte —

Enempää hän ei ehtinyt. Naisen koko olento oli muuttunut siinä tuokiossa, jolloin Tapani lausui sisarensa nimen. Kiihkeästi hän levitti käsivartensa, ja ennenkuin Heli ja Tapani osasivat mitään ajatella, oli hän yhdellä syleilyllä temmannut heidät rinnoillensa.

— Heli, Tapani, minun lapseni! Tiesinhän sen, tunsinhan teidät heti. Minä olen teidän äitinne.

Jos vuori olisi auennut, jos koski olisi astunut ulos uomastansa, jos metsä olisi ruvennut puhumaan, ei olisi tapahtunut suurempi ihme.

Heli alkoi vapista ja nyyhkyttää. Kesti kauvan, ennenkuin hän sai ääntäkään huuliltansa, ennenkuin hän voi uskoa, ajatella tai käsittää mitään. Hämmästyksen, pelästyksen ja järkyttävän ilon sekasorrossa hän tarrautui vain yhteen sanaan:

— Äiti, äiti, äiti…

Hän toisteli sitä sanaa kuin kaunista, ihmeellistä säveltä, joka kerran saatettuna kaikumaan ei voi heretä. Hän lepäsi Margitin syleilyssä, irtautumatta. Tapani oli ponnahtanut syrjään, mutta noista molemmista toisista ei kumpikaan edes huomannut sitä.

— Heli, lapseni, rakkaani…

— Minä en ymmärrä, äiti, kuka sinä olet ja mistä sinä tulit… Oletko sinä hän, jota minä olen ikävöinyt? Äiti, ethän mene pois koskaan enää? Ethän koskaan?

Tapanin rinta kohosi ja laski. Hän oli kalpea ja sanaton.

— En eroa sinusta, en. Oi kiitos, Heli, tahdotko olla minun luonani aina?

Margitin ympäriltä hävisi menneisyys ja tulevaisuus. Hän tiesi vain pitävänsä sylissään nuorta ihmisolentoa, joka oli veri hänen verestänsä, jonka kasvoista katsoi hänen oma nuoruuskuvansa ja kuolleen Ilsen kuva. Ja tämä lapsi rakasti häntä, tuntematonta, yksinäistä, rakasti veren vaistolla, sydämen kaipuulla, pyytäen häntä jäämään ainiaaksi!

Miksi hän ei olisi luvannut? Miksi hän ei olisi ottanut vastaan haikertavan rakkausikävänsä tyydykettä, kuten janoinen kuumeisilla huulillansa siemaa lähteen virvoittavaa vettä? Senkötähden, että tämä tyttö oli toisenkin lapsi kuin hänen, — sen miehen, jonka hän, Margit, oli jättänyt? Vai siksikö, ettei vielä ollut ehtinyt Wienistä se takaa-ajava kirje, jota hän oli kauhulla odottanut — kirje, joka lopulta ehkä ei saapuisikaan? Vai rintansako vuoksi, jossa kuoleman pienet kätyrit elinvoimia jäytivät? Ah, kuka muistaisi kuolemaa, kun nuori elämä sylissä sykkii? Kuka muistaisi miestä, jonka itse on hylännyt, tai toista, jonka hylkäystuomiota vapisten vartoaa, niinä autuaina silmänräpäyksinä, jolloin on äidiksi tullut ja painaa armaan lapsen ensi kerran sydämellensä? Nyt juuri, nythän Heli syntyi hänen omaksi lapseksensa…

Mutta mitä Margit ei muistanut, sen muisti kalpea, synkkäkatseinen poika, joka vahvalla kädellään kouristi puunrunkoa, voidaksensa pystyssä pysyä.

— Heli, — sanoi hän äänellä, joka soi vieraalta hänen omissakin korvissansa, — Heli, tule pois!

Margit kohotti päänsä. Kuka puhui? Ah, Tapani, hänen poikansa! Mutta Heli puristi häntä kaulasta yhä kovemmin ja kiihkeämmin.

— Ei, ei, Tapani, en tule, minä olen löytänyt äitini…

Hänen katseensa oli kuin uneksivaisen, ja huulilla suloinen hymyily.

Silloin Tapani päästi kätensä puusta; hän ei tarvinnut tukea enää. — Me menemme nyt heti Kyllikki tädin luo, — sanoi hän varmasti. — Vieras, laskekaa irti Heli!

Säikähtyneenä, neuvotonna Margit koetti irroittaa hänen käsivarsiansa. Se ei onnistunut, ne olivat kuin suonenvetoisessa kouristuksessa. Tytön silmissä oli luonnoton kiilto. Hän ei ollut tavallisessa olotilassaan.

— Mitä te olette tehnyt hänelle? — Tapani tuijotti kauhistuneena Heliä. Sitte hän yhdellä tempaisulla veti hänet puoleensa. — Sisko, älä itke noin! Minä vien sinut kotiin.

Hellästi vaalien hän lähti kuljettamaan nyyhkivää, värisevää tyttöä, suomatta enää sanaa tai katsettakaan yksinäiselle naiselle, joka jäi rannalle seisomaan.

Kun he astuivat ylös koulun mäkeä, nousi aurinko. Heleä, kultainen valo valahti yli maiseman.

Helin itku taukosi. Silmät laajenivat, ja sama onnellinen hymy, jonka Tapani äsken oli nähnyt hänen huulillansa, valaisi taas uneksivia kasvoja.

— Niin, nyt on valkea yö, Tapani, ihana valkea yö, sillä minä löysin äitini… Sano, löysitkö sinäkin?

Tapani käänsi pois päänsä, taistellen liikutustaan vastaan. — Sisko raukkani, sinä olet liian väsynyt. Tule nyt vaan Kyllikki tädin turviin!

Saatuaan Helin sisälle hän edellä riensi naputtamaan Kyllikin ovea. — Täti, ole hyvä, nouse! Minulla on tärkeätä asiaa.

Kyllikki kavahti vuoteestansa ja heitti aamupuvun yllensä. Tapani viittasi hänelle ja kuiskaten kertoi kiireisesti yön yllättävän tapahtuman. Hetken he neuvottelivat. Sitte Tapani jätti Helin Kyllikin hoitoon ja viipymättä palasi ulos. Hänen piti toimittaa isällensä sähkösanoma, nyt heti. Suoraan kylään — siellä tutun talon poika valveille — sitte pikaviesti lähimmälle lennätinasemalle, jonne kylläkin oli matkaa… "Riennä luoksemme. Vieras täällä. Huolehdimme Helin tähden. Tapani." Hän riipaisi sanat nopeasti taskukirjansa lehdelle.

Mutta portille päästyään hän pysähtyi eikä kääntynytkään kylän tielle. Pingoittuneet piirteet lientyivät. Hän hipaisi kädellään silmiänsä.

— Niin yksin hän jäi rannalle… Kuinka hän näytti murheelliselta ja onnettomalta… Hän oli kumminkin minun äitini!

Tapani lähti juoksemaan rinnettä alas.

— Ettei hän vaan olisi horjahtanut koskeen tai nääntynyt metsään… Miten hän löytää tien majatalolle? Minun täytyy mennä opastamaan häntä.

Vaan kun Tapani ehti koskelle, ei siellä ketään näkynyt. Helin viulu vain oli unohtunut kiven kupeelle. Hän etsi, huhuilikin. Kun ei kuulunut muuta vastausta kuin kertaava kaiku kalliosta, hän otti viulun ja lähti hitaasti palaamaan, sydän raskaana.

Raskaat olivat hänen askeleensakin, kun hän kulki kylää kohden, valkean yön muuttuessa valoisaksi aamuksi.

VI

SAIRASVUOTEILLA

Mustapukuinen, vieras nainen oli aamulla löydetty metsätien varrelta taintuneena, kasvot ja vaatteet veressä. Hänet kannettiin majataloon ja pantiin vuoteelle pieneen salintakaiseen kamariin, jossa oli umpi-ilman ja maalinsekainen tuoksu. Pelästyneet löytäjät juoksuttivat sanan nimismiehelle ja opettajattarelle. Pappilaan oli pitkä matka, eikä lääkäriä ollut koko kunnassa.

Kyllikki oli valvonut kaiken yötä. Toinenkin sananviejä oli toimitettu liikkeelle, mies hevosella hakemaan lääkäriä naapuripitäjästä Helin luo. Kun Kyllikki sai kutsun majataloon, kiitti hän Jumalaa siitä, että lääkäri varmaan jo oli matkalla. Kumpi häntä kiireemmin tarvitsikaan — Heli vai hänen äiti parkansa?

Heli oli omituisessa hämärätilassa. Hän makasi silmät auki, mutta täysin uneksivana. Väliin hän hymyili, väliin itki, ja puhuessaan hän toisteli yhä: — Äiti, äiti… Nyt minulla on ystävä, oma ja ikuinen… Minulla on äiti! — Eikä hän Kyllikkiä näyttänyt huomaavankaan.

Vanha tätikin oli oudosta liikkeestä herännyt yöllä, mutta hän muisti nuorten menneen Kaikukalliolle, ymmärsi heidän nyt palajavan ja koetti sentähden rauhassa nukkua edelleen. Levottomuus ei kumminkaan väistynyt, ja liike ja puheen supatuskin jatkui. Vihdoin hän nousi. Kyllikki otti hänet ovessa vastaan: — Mitä nyt, äiti? Heli on jo vuoteessa, älä anna häiritä itseäsi. Aamulla kerron, mistä olemme puhelleet. Mene, rakas äiti, levolle! — Hän sai hänet rauhoittumaan. Mutta varhain aamulla vanhus taas avasi oven. — Kyllikki, jokin on hullusti! — Niin on, äiti. — Silloin hän kertoi kaiken, ja mummutäti jäi rakkaan pikku Helinsä vuoteen ääreen vaalimaan lasta ja valittamaan elämän kovuutta, joka uhkasi musertaa heidän hennon kukkasensa.

Tapanin oli Kyllikki vaatinut lepäämään, kun hän kylästä kotiutui. — Sinä olet ymmärtäväinen poika, — hän oli sanonut. — Voita tuskasi edes hetkeksi. Hoida ja säästä voimiasi, sillä päivän mitassa niitä varmaan kysytään. Tällä hetkellä emme tarvitse sinua, mutta ehkä piankin.

Yksinänsä Kyllikki sitte kuuli sanoman vieraasta, joka tajutonna makasi majatalossa. Hän tiesi kysymättä ja näkemättä, että se oli Margit. Äidillensä hän sanoi vain: — Menen Margitin luo, sain kutsun. Ole Helin kanssa, rakas äiti, ja vahvista Tapania, kun hän herää. Käske hänen odottaa täällä kotona rauhassa, kerro mihin menin — ja rukoile puolestani!

Lääkärin täytyi ajaa kylän kautta. Kyllikki päätti pysähdyttää hänet ensin majatalolla ja sitte seurata häntä koululle.

* * * * *

Kyllikki istui Margitin vuoteen äärellä. Sairas oli avannut silmänsä. Ne katsoivat syvältä, sinisinä, kummastelevina. Kasvot olivat lumivalkeat, ja kultatukka välähteli valtoimina kiharoina. Margit oli kaunis katsella. Kyllikin täytyi ajatella, että joskus on ruusu suloisempi ja liikuttavampi kallistaessaan kuihtuvan päänsä kuin puhjetessansa koko komeudessaan kesäauringon loistoon.

Siniset silmät täyttyivät kyynelillä, kun Margit huomasi ja tunsi Kyllikin.

Hän hapuili kädellään, ja Kyllikki tarttui siihen hellästi, varovasti.

— Olemme muuttuneet, Kyllikki, — hän sanoi, katsoen pitkään.

— Niin, vuosia on vierinyt välillä.

— En tiedä, missä olen… Sinunko luonasi?

— Veisin sinut kotiini, jos vaan jaksaisit. Mutta nyt sinun täytyy vielä levätä hiljaa.

— Oliko minulla verensyöksy?

— Oli. Ja sitte uuvuit metsään. Siksipä et saa paljon puhua nyt.

— Kyllä minä olen tietänyt, etten voi elää kauvan. Ei se tee mitään, Kyllikki. Ennen pelkäsin jokaista veripisaraakin… Minä ymmärrän kyllä, mitä syöksy merkitsee…

— Lääkäri tulee pian tänne.

— Ei lääkäri voi minua parantaa. Mutta missä hän on… minun Helini?

Katse harhaili ympäri huoneen, ja syvä, sanomaton surumielisyys puhui siitä.

— Niin, hänethän vietiin väkisin pois. Tapani, poikani, ei minua tunnustanut äidiksensä, ja Helinkin hän otti minulta. Kyllikki, miksi sinä tulit minun luokseni?

— Oi Margit, tekisin hyväksesi kaiken minkä voin. Jospa nyt koettaisit pysyä aivan levossa, kunnes lääkäri on käynyt. Sitte puhelisimme enemmän. Sano vaan, toivoisitko minun ilmoittavan jollekulle sairaudestasi?

— En, — kuului aivan varma vastaus.

— Eikö omaisillesi Saksaan?

— Ei, Kyllikki. Ilmoita vasta, kun olen kuollut.

Margitin elämänväsymys, epätoivo, koko onnettomuuden syvyys aukeni Kyllikille siinä silmänräpäyksessä. Mitä kaikkea oli tapahtunut, mitä hän oli kärsinyt, se oli toisarvoista. Kyllikki tiesi tarpeeksi. Sanomattoman säälin ja suuren rakkauden voimakas laine tulvehti läpi hänen sydämensä.

Hän laski hellän kätensä sairaan otsalle.

— Et ole siis elämästä löytänyt onnea, Margit. Halajaisit kuolla — Jeesuksenko syliin sinä halajaisit?

Väsynyt levon ilme väistyi. Margit ikäänkuin havahtui. Hän yritti vähän kohottautua, mutta Kyllikki painoi hänet lempeästi patjalle takaisin.

— En tunne häntä, Kyllikki. Sinä tunnet. Auta minua, neuvo minulle tie!

Kyllikin oli vaikea löytää, mitä sanoisi. Omat puheet voivat viedä harhaan. Hän valitsi Jumalan sanoja.

— "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa." "Jeesuksen Kristuksen Jumalan pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä."

— Minä olen rikkonut Mauria vastaan, — kuiskasi Margit. — Olisin pyytänyt anteeksi, mutta en rohjennut häntä kohdata. Jumala on minulle kostanut, sano se hänelle.

— Oi Margit, eihän Jumala kosta, sillä hän on rakkaus. Mitä lienetkin tuskallista kokenut, rakkaudessa Jumala on kutsunut sinua.

Margit ei vastannut. Kyllikki pelkäsi häntä väsyttävänsä. Jospa jo lääkäri ennättäisi!

Kesti kumminkin vielä kotvan aikaa. Ensin tuli nimismies, jonka Kyllikki heti voi palauttaa. Ei ollut kysymystä ryöstöstä eikä pahoinpitelystä. Vieras matkustavainen oli sairas. Keuhkorepeämästä veri oli vuotanut. Kyllikki vain pyysi nimismieheltä sen palveluksen, että hän toimittaisi kunnan sairaanhoitajattaren paikalle tulemaan.

Vihdoin sitte lääkärikin saapui. Hän ei antanut vähintäkään elämän toivoa. — Paha keuhkovika — saanut uuden vauhdin. Rasitus, vilustus, mielenliikutus — kaikki sellainen tekee lopun. Joku päivä, korkeintaan joku viikko elinaikaa.

Hän sanoi sen Kyllikille viereisessä huoneessa, virallisesti, surkuttelematta. Nainenhan oli vieras, ja kuolema on lääkärille hyvin tavallinen asia.

Kyllikistä tuntui tuskalliselta lähteä tämän lääkärin kanssa Helin luo. Alkoi pelottaa, mikä tuomio kohtaisi siellä. Jos tuli tuomio, oli se raskaampi, kauhistavampi äskeistä. On haikeata, jos tuoni taittaa nuoren ummun, mutta jos järki sammuu, on kuolemakin pelastuksen enkeli.

Matkalla Kyllikki teki lääkärille täyden selon tilanteesta, pyytäen vaitiolon lupausta. Kylmä, huoleton mies muuttui vakavaksi. Kun hän astui Helin huoneeseen, tunsi hän osanottoa, jonka hän jo itsekin oli luullut tyyten tylsyneen pitkien työvuosien kulutuksessa.

Heli oli pukeissaan ja keinui kiikkutuolissa, laulaen jotakin suloista sävelmää. Hän katsoi vieroen ja oudoksuen lääkäriä. Pudisti sitte päätänsä: — En tunne. Odotin isää. Ei hän tule.

— Pitäisikö hänen isänsä tulla? — kysyi lääkäri Kyllikiltä.

— Olemme sähköttäneet ja pyytäneet.

— Ei! — huudahti Heli. — Isä ei tule, ei hän tahdo, Tapani on sanonut sen. Tapani tietää miksi, mutta minä en tiedä. Turhaan minä odotinkin.

Hän puhkesi rajuun itkuun.

— Ja äitiä en näe. Viekää minut äitini luo! Minun on ikävä, ikävä…

Kyllikki oli hämmästyneenä kuunnellut, mitä Heli sanoi Tapanista. Haaveiliko hän, vai tiesikö Tapani tosiaan enemmän kuin Kyllikki aavistikaan? Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa tätä ajatella pitemmältä. Hän kumartui hellästi Helin puoleen.

— Äitisi on sairas ja sinä myös. Kyllä sinä vielä pääset hänen luoksensa, älä itke.

Kun Kyllikki kääntyi, kohtasi hän Tapanin katseen. Poika seisoi ovella, syvän, synkän vakavana. Kyllikki ei ollut häntä nähnyt koskella; hän oli nähnyt hänet vain tarmokkaassa toiminnassa yön jännittävinä hetkinä. Tämä muoto oli hänelle outo, se säikähdytti miltei yhtä paljon kuin Helin sairaat mielikuvat.

— Oi Jumalani, — kohosi äänetön huokaus Kyllikin povesta, — armahda näitä lapsi parkoja! Armahda meitä kaikkia!

Lääkäri ei osannut sanoa mitään varmaa. Ei hän ollut hermokohtausten erikoistuntija eikä muutenkaan keskinkertaista kyvykkäämpi. Hän määräsi rauhoittavia lääkkeitä ja lausui ylimalkaisesti: — Tuommoiset tilat voivat kestää joskus tunteja, joskus päiviä, joskus eivät mene ohi ollenkaan. Herkkätunteisille nuorille ihmisille ne tulevat mielenliikutuksesta ja voivat taas yhtä helposti haihtuakin. Sääli tyttöä. Toivottavasti hän ei kuulu parantumattomiin.

Tapani astui kiihkeänä esiin. — Ettekö sitte mitään voi neuvoa?

Mutta lääkäri vain kohautti olkapäitänsä. Itsekin hän mielessään pahoitteli apunsa niukkuutta.

Lääkäri lähti. Kyllikki vei Tapanin tyhjään koulusaliin. — Hän ei voinut auttaa, mutta minä tiedän kaikkivaltiaan Auttajan. Tapani, uskotko häneen ja tahdotko polvistua kanssani? Se on ainoa keinomme nyt.

Taistelu riehui nuorukaisen rinnassa. Hän ei voinut puolella totuudella mitään tehdä. Hän kunnioitti isänsä, Kyllikki tädin ja mummutädin, vieläpä siskonsakin uskoa. Kaikki, joita hän hellimmin rakasti, uskoivat Jumalaan ja Vapahtajaan. Samalla hän kuitenkin itse lapsesta asti oli epäillyt ja kapinoinnut. Mikä oli sellainen Jumala, joka salli onnettomuuden hänen kotiinsa? Ei hän voinut sitä Jumalaa hyväksi Isäksi ymmärtää. Mutta sydän kaipasi — sillä nuo toiset, hänen rakkaansa, ne ainakin, jotka pitemmälle olivat päässeet, ne olivat onnelliset uskossansa, elämän kovuudesta huolimatta.

Kuinka mielellään hän olisi polvistunut Kyllikki tädin viereen! Mutta kapinanhenki kohosi taas. Se sai voiton hänen ajatuksistansa, se tunki huulillekin, katkerana, häikäilemättömänä:

— Miksi Jumala juuri Heliä auttaisi? Ovathan hullujenhuoneet täynnä. Eiköhän muillakin ole omaisia, jotka rukoilevat?

Ei koskaan hän näin ollut loukannut Kyllikki tädin eikä kenenkään muunkaan pyhintä vakaumusta. Hän poistui huoneeseensa ja sulki oven. Mutta toisessa tuokiossa hän jo palasi takaisin, kietoi kätensä Kyllikin kaulaan ja purskahti itkuun. Sellaistakaan Tapani ei ollut tehnyt koskaan ennen. Hän nyyhki raskaasti:

— Täti, Kyllikki täti, anna anteeksi! Kuinka paljo sinulla on vaivaa ja surua meistä raukoista… Kyllikki täti, rukoile sinä! En minä voi, on liian vaikeata koko elämä.

Kyllikki sanoi hiljaa: — Mene, odota ulkona. Lähdemme sitte yhdessä äitisi luo. Hänen päivänsä ja hetkensä ovat luetut.

Ja lyhyesti hän kertoi, minkä tiesi.

Vasta iltapäivällä he kumminkin pääsivät lähtemään. Vanha rouva Kotiranta pakotti tyttärensä levolle, niinkuin Kyllikki aamulla Tapanin.

— Eivät ne ole vahvatkaan voimat tyhjentymättömiä, — hän sanoi. Ja Kyllikki käsitti hänen olevan oikeassa.

Kyllikin levätessä tuli muuan vanha vaimo koululle. Hän oli sen talon muori, josta mies oli lähetetty lääkäriä noutamaan. Himasen Kaisa oli hartaimpia erisuunnan uskovaisia.

— Kuulin, että rouvalla ja opettajattarella on surua ja huolta, — sanoi hän osaaottavasti. — Tulin tiedustamaan, tarvittaisiinko mitä.

Rouva Kotiranta pyysi hänet istumaan. — Kyllä, esirukoustenne apua, Kaisa muori, meidän nuorelle vieraallemme ja sille sairaalle rouvalle, joka majatalossa makaa.

— Huomenna on seurat, — sanoi Kaisa. — Ette taida joutaa sinne. Mutta puhunpa Kiiskin Matille, joka johtaa.

— Kiitos. Ja hyvä olisi, jos joku avustaisi hoitajatarta majatalossa. Ei hän pitkältä yksin jaksa öitä ja päiviä valvoa, eikä Kyllikkikään täältä pääse koska tahansa.

— Kyllä menijöitä on. Kolmehan on tyttöä meilläkin. Pitää toki kristisisarten ja veljien toisiansa auttaa.

Siinä jo tulikin Kyllikki nukkumasta. Kaisa kävi häntä kaulasta, vedet silmissä. — Voi rakas opettajatar, tehän voitelitte ja kääritte meidän Maissin jalkaa, en minä sitä ole unohtanut. Kun vaan Jumalan Henki vetäisi teitä astumaan sen yhden askeleen, että maailmasta erkanisitte ja tulisitte syntinne tunnustamaan…

— Kyllikki, Kaisa muori täällä tarjoaa apuansa meidän sairaillemme, — sanoi rouva Kotiranta, joka huomasi tyttärensä poskille punan kohoavan. Jo olikin Kyllikin huulille pyörähtämässä jyrkkä vastaus: — Miksi te minua ahdistatte näin ilman aihetta? Minä tunnustan syntini Jumalalle enkä vieraille ihmisille. Minä elän maailmassa, mutta maailman synnistä pyrin erilleni yhtä vakavasti kuin tekin! — Mutta avuntarjouksesta hänen mielensä heti lämpeni ja lauhtui.

— Kiitoksia, — sanoi hän sentähden hilliytyneenä ja hiljaisesti. — Niin, Kaisa muori, kyllä minä tarvitsen Jumalan Hengen johdatusta. Ei hän jätä minua, vaikka kuljenkin erilaista tietä kuin te toivoisitte.

Kaisa muori pudisteli päätänsä. — Kun vaan samaan taivaaseen tultaisiin…

Siitä asiasta hän vielä huolekkaana jäi keskustelemaan vanhan rouvan luo, kun Kyllikki sanoi hyvästit ja Tapanin kera lähti majatalolle.

* * * * *

Tapani, reipas, rohkea poika, astui vapisevin sydämin äitinsä sairasvuoteen ääreen. Margit ojensi hänelle laihan, valkean kätensä. Tapani kumartui ja suuteli sitä. Ei kukaan ollut hänelle sellaista opettanut, se johtui itsestään.

— Sinäkin tahdoit tulla, — sanoi Margit. — Minä luulin, että vihasit minua. Missä Heli on? Etkö häntä tuonut?

— Heli uupui mielenliikutuksesta, — täytyi Kyllikin selittää. — Lääkäri kävi hänenkin luonansa. Hän on liian hento, ei hän paljoa kestä. Hän kysyy alati äitiänsä, ja me saatamme hänet tänne, kun hän toipuu.

— Vielä sekin suru… että tein Helin sairaaksi… Voi, minun jäljissäni kulkee pelkkä onnettomuus. Heli, rakas pikku Heli raukka!

Kyyneleet kihosivat Margitin silmiin.

— Eihän se ole vaarallista, eihän? Minulla oli tytär — Ilse, joka kuoli…

Kyllikki koetti rauhoittaa ja lohduttaa.

— Katso, täällä on Tapani, terve, voimakas poikasi.

— Niin, Tapani. — Hän sulki pojan katseisiinsa, ihaileviin, mutta arkoihin ja levottomiin. — Sano, olethan minun poikani? Sinä olet niin pitkä ja vahva — ja kaunis — niinkuin Mauri…

Loppusanat hymisivät melkein kuulumattomana kuiskeena.

— Vastaa minulle jotakin…

Mitä pitikään Tapanin vastata? Kertoako, että hän todella oli vihannut naista, joka siinä nyt makasi kuoleman portilla? Oli vihannut, halveksinut, toivonut ettei sellaista äitiä hänellä milloinkaan olisi ollut…

Mutta vihasiko hän vielä? Eikö tuska raadellut hänen nuorta sydäntänsä, eikö sääli ja katumus puristanut hänen kurkkuansa niin, että hän tuskin sai ääntä ilmoille?

— Olen pahoillani, kun en löytänyt teitä eilen, palatessani Heliä viemästä, — hän sanoi. — Olisin teitä opastanut. Ehkä verensyöksy ei olisikaan sitte tullut, tai ainakin olisitte heti saanut apua. Olen hyvin pahoillani.

— Kävitkö minua etsimässä? Todellako, Tapani?

Margitin poskille kohosi vieno hehku, ja jännittynyt kysymys oli hänen katseessansa. Taas hän olisi kohottautunut, ellei Kyllikki olisi pidättänyt hellällä väkivallalla.

— Kävin.

— Kiitos, kiitos!

Margit näytti niin onnelliselta, niin vähästä kiitolliselta, että Tapani painoi päänsä alas, toivoen, että olisi tehnyt jotain enempää ja parempaa.

— Mutta miksi puhuttelet vieraasti, et sano äidiksi? Sano minulle: " äiti!"

Silloin Tapani terästyi. Ei — oli liikaa vaatia häneltä sitä. Se ei vastannut hänen sydämensä sisintä totuutta. Kaikki vuosien vanhat katkerat ajatukset eivät niin hetkessä juurtansa kadottaneet. Ja hän muisti taas, mitä tiesi tapahtuneeksi.

Kuinka kovilta kuuluivat ne sanat, jotka pusertuivat hänen huuliltansa, ei sitä poika parka osannut arvioida:

— Teidän miehenne ei ole minun isäni. Olen isäni poika.

Syntyi painostava äänettömyys. Sitte Tapani jatkoi, äänellä, joka värisi kuin nyyhke: — Eihän meillä ole äitiä ollut. Emme ole Kyllikki tätiäkään saaneet äidiksi sanoa koskaan.

Margitista tuntui niin oudon raukealta, niinkuin yö olisi sammuttanut viimeisen auringonsäteen. — Minä kumminkin sinulle elämän annoin… Ei Heli puhunut noin. Mutta sen olen ansainnut…

Kyllikki pelkäsi mielenliikutuksen tuhoa ja tahtoi lopettaa keskustelun.

— Tapani, muista, että äitisi on sairas! Tyynny, Margit rakas! Ei — ette saa puhua enempää, ei kumpikaan.

Hiljaisuuden kestäessä Kyllikki alkoi laulaa. Jeesuksen rakkaudesta hän lauloi. Hän osasikin niin monta kaunista laulua, jotka kaikki eri vivahtein siitä samasta kertoivat. Hänen lopetettuansa jatkui hiljaisuus yhä.

Margit sen ensimmäisenä keskeytti, väsyneesti:

— Miksi sinä Kyllikki et ruvennut Tapanin ja Helin äidiksi? Sinuahan he rakastavat.

Kysymys yllätti Kyllikin. Tuntui hämilliseltä, kun Tapani oli läsnä. Mutta toisaalta varmaan juuri pojan sanat olivat johtaneet Margitin ajatuksia. Ja Heli oli sanonut Tapanin tietävän jotakin. Ehkä oli aika hänen kuulla täysi totuus.

— Se ei ollut Jumalan tahto, — vastasi Kyllikki.

— Miksikä ei? — Margit vähän vilkastui. — Tarkoitan, sitte kun minä erosin, lähdin pois? Eikö Mauri ymmärtänyt sinua pyytää? Vai etkö suostunut?

— Meidän ei ollut lupa kuulua toisillemme. Jumalan sana erotti meidät, ja minä kiitän Jeesusta, joka sen sanan on selvästi sanonut.

Sairaan katse ilmaisi pelkkää kummastusta.

— Margit, kuinka voisi näillä samoilla lapsilla olla yhtaikaa kaksi äitiä? Mauri on opettanut heitä rukoilemaan sinun puolestasi, ja sinua rakastamaan minä olen koettanut heitä kasvattaa. Helin tapasit valmiina, avoimena ja odottavana. Tapanin sydämen on elämän ankara suru sinulta sulkenut — mutta en ole minä ollut tiellä.

Kyllikki samassa pelästyi omaa puhettansa. Nyt hänkin oli unohtanut, että heikko sairas kuunteli näitä sanoja. Ja kuitenkin — täytyihän pyrkiä Margitin silmiä avaamaan, ennenkuin hän ne sulki ainiaaksi. Täytyi selvästi vastata suoraan kysymykseen.

Margitista tuntui, kuin jokin valo olisi häikäissyt häntä, jokin korkeus huumannut, jokin käsittämätön pyhänä aavistuksena tunkeutunut hänen sieluunsa. Hän ei enää enempää kysellyt; hän oli saanut miettimistä illan hetkiksi ja yön läheneviksi tunneiksi.

Ylevää epäitsekkyyttä, voimakasta sydänten suuruutta… oi, koska hän olikaan viimeksi joutunut sellaisen kosketuksiin? Ei jaksanut, ei voinut täysin tajuta sitä…

Estelemättä hän ojensi yöhyväisiksi kätensä. Taas Tapani kumartui sitä koskettamaan huulillansa, nöyremmin, hellemmin kuin ensi kerralla, ja hänen täytyi nopeaan kohottaa päänsä, jotta kyynel ei tipahtaisi mukaan. Kyllikki suuteli Margitin otsaa ja rukoili yhteisesti Herran siunauksen. Sitte hoitajatar sai tulla heidän sijallensa.

Mutta ulkona, kun he kulkivat yhdessä, puristi Tapani Kyllikin kättä lujasti ja lämpimästi.

— Nyt tiedän, mitä lapsesta asti olen sisimmässäni kysellyt, — hän sanoi. — Nyt sen ymmärränkin.

— Mitä sinä ymmärrät?

— Sen mitä puhuit kahdesta äidistä. Koetan oppia lausumaan hänelle sen sanan, jota hän pyytää. Olen sydämessäni pitänyt sinua äitinäni, ja minusta tuntui, kuin ottaisin sinulta osasi pois. Mutta, Kyllikki täti — se on ihmeellistä — sinun osasi vain kasvaa!

— Osani ja onneni, — kuiskasi Kyllikki liikutettuna. — Ne kasvavat Jumalan tiellä. Antaessamme pois ne kasvavat joskus ihanammin kuin saadessamme.

VII

SUNNUNTAIKELLOT

Oli tyyni, kirkas, suvinen sunnuntai. Huomenkellojen kaiku kiirieli Lehtoniemen rantaan. Mauri Koivu ei tänään voinut lähteä ihmisjoukkoon — ei voinut, ei ehtinyt. Hän etsi Jumalaansa hiljaisuudessa.

Tuossa oli vesikivi. Hennot kaislat kasvoivat sen ympärillä. Ne seisoivat hiljaa, liikahtamatta, katsellen joen kalvosta kuvaansa.

— Taivaallinen Isä, — niin kohosi Maurin rukous, — katso, tuossa minun Helini on istunut niin monena kauniina aamuna ja iltana. Hän on soittanut lohdutusta isän sydämelle. Hän on ollut kesäini kukka ja talvieni auringonsäde. Sinun omasi hän on, sinun antamasi minulle. Mutta sinä tiedät, kuinka hän on herkkä ja hento. Sinä tunnet hänen sydämensä kaiken kaipauksen. Sinä, joka loit nuo vihreät kaislat ja taivutat niitä myrskyn tullen, vaan et taita — varjele sinä Heliäni, nyt kun siellä kaukana myrsky raastaa hänen sydäntänsä! —

Rantapaasikon halkeamista kasvoi kaksi koivua. Molempien juuret olivat lujassa ja rungot vahvat, mutta toinen oli käpristynyt köykkyyn ja toinen nousi suorana taivasta kohti.

Mauri katseli niitä.

— Miksi sinä, koivu raukka, noin vääräksi tulit? Kurkotuitko valoa kohden etkä löytänyt suorinta tietä? Jumalani, anna minun pojalleni elämän valkeus! Auta häntä katsomaan rakkautesi aurinkoon, että hän kasvaisi uljaana puuna siitä kivikosta, johon kätesi istutti hänen nuoren elämänsä. —

Taas kellot helähtivät soimaan. Maurin katse sattui sinikelloon, joka nuokkui rantaruohostossa. Tuossa toinen, kolmas — koko sininen siskoparvi. Nekin kellot soittivat hänelle, muistoja kertoen.

Kyllikin sinikellot! Yhdessä niitä poimittiin lapsuuden nurmilta, ja sinikelloja Kyllikki hänelle toi hänen hääpäivänänsä.

"Kiitos, Herrani, kaikesta, mitä on elämässäni ollut rikasta, puhdasta ja kaunista! Tämä muisto on aarteistani armain, sillä mikään tahra ei sitä samenna. Herrani, kätke ja säilytä se niin koskemattomana, niin pyhänä sydämessäni! Sinun kutsumuksestasi nyt lähden häntä kohtaamaan. Olen saanut rauhan, en tunne levottomuutta. Sinun tahtosi on hyvä, sinun aikasi oikea. Hän ei nyt ole tuottava taistelua tunteilleni; auttajani hän on oleva. Toisaalta tuskani tulee…"

Kävi kuin äkillinen vilun väristys läpi päivänlämmössä kylpevän luonnon. Muutama pilvi oli huomaamatta leijannut esiin. Yhden tumman reunan alle aurinko hetkeksi peittyi.

— Noin hän tuli, Margit, kuin musta pilvi sineen ja valoon. Jumalani, sinä tiedät miksi. En olisi tahtonut nähdä häntä enää milloinkaan, en repiä auki sydänhaavojani. Mutta sinä itse ne revit, oi Jumala. Onko siellä oas, joka pistää? Senkötähden minun täytyy kestää tämä koettelemus vielä? Vai odotatko, että olisin sinun palvelijasi hänen hyväksensä? Jumalani, kuinka heikoksi, mahdottomaksi itseni tunnen… Tämän kalkin olisin pyytänyt pois, mutta nyt se jo huulilleni lasketaan…

Mauri katsoi kelloansa. Niin, paras oli heti lähteä matkalaukkua järjestämään. Tunnin perästä hevonen valjaisiin, sitte junalle kaupunkiin, sitte pohjoista kohti.

Hän lähti rannalta. Aurinko oli jo päässyt pilven alta ja valoi taas kultaansa täydeltä terältä. Kellot soivat heleästi kolmannen kerran. Soitettiin yhteen. Soitettiin juhlakutsua odottaviin sydämiin.

VIII.

RUKOUS

Tapani piteli Heliä käsistä ja tyttö tahtoi riistäytyä irti.

— Minä menen! Miksi vangitsette? Minä menen äidin luo!

— Heli, Heli, äiti on sairas, kuolemaisillansa.

— Sen tähden minä menen.

— Odota, pian isä tulee.

— Eipä. Itse sanoit, että hän ei tahdo.

— Hän tahtoo nyt.

— Eipä.

— Missä on viulusi, Heli? Soita vähän.

— En osaa. Nyt lähden. Tapani, laske!

Tapanilla oli pula ja hätä. Heli oli jätetty hänen huostaansa, sillä Kyllikki oli äitinsä kanssa Margitin luona. Siskoa väkevämpi hän kyllä oli, mutta hänestä oli vastenmielistä turvautua voimiinsa. Ei hän edes pikkupoikana ollut Helin kanssa painiellut, vaikka hän kylän poikia oli heittänyt kuin kupoja tanterelle.

— Heli… kuules, minä kerron, — pakko auttoi häntä kekseliääksi, — jos laskeudut tuohon vuoteelle ja suljet silmäsi, niin tapahtuu jotakin.

— Mitä tapahtuu?

— Ehkä näet äidin — tai isän. En tiedä varmaan, mutta ehkä näet. Jos pidät silmäsi kiinni tarpeeksi kauvan, on isä edessäsi, kun avaat ne taas. Tai äiti tulee luoksesi, kun ne vielä ovat ummessa. Heli, koeta!

Tyttö näytti epäröivältä; mutta kun Tapani alkoi häntä taluttaa vuoteelle, salli hän sen tapahtua.

— Mitä minä nyt teen? — Hän oli kuin avuton, kysyvä lapsi.

— Paneudut levolle — noin. Nyt ummista silmäsi. Minä menen tähän vierihuoneeseen. Ole aivan hiljaa, minä olen myös. Odotamme yhdessä. Älä avaa silmiäsi, ennenkuin minä sanon.

Heli oli jo iloinen ja luottavainen.

— Sitte tulee äiti, niinkö, Tapani? Kaunis, hyvä, hellä äitini… Kyllä minä lepään, kyllä suljen silmäni!

Tapanin täytyi tosiaankin paeta vierihuoneeseen, saadaksensa vapaammin hengittää. Nyt hänelle vasta oikein selvisi kokeensa vaarallisuus. Mitä jos Heli ei nukukaan? Hän on valvonut paljon viime öinä, hänen täytyy olla uuvuksissa jo pelkästä levottomuudestansa — mutta entä jos hän kumminkaan ei nuku? Ja jos hän nukkuu, vaan ei uneksi äidistänsä, vaikka puhuukin hänestä kaiken päivää? Ja entä jos isä myöhästyy? Hänen pitäisi saapua aivan kohta — mutta ellei hän saavukaan?

Samalla hänet valtasi nimetön, sanaton kauhu. Mitkä voimat ne pitivätkään Heliä vankinansa? Kuinka ihmeellinen, selittämätön olikaan ihmisen sieluelämä kaikkine salaisine mahdollisuuksinensa! Eikö hän enää milloinkaan näkisi siskon kirkasta katsetta? Ainiaaksiko hämärä verhoaisi hänen onnettoman elämänsä?

— Tapani! — kuuli hän Helin kutsuvan.

— Ei vielä, sisko, ei vielä, — vastasi Tapani, äärimmäinen hätä sydämessänsä.

Silloin hän käsitti, ettei ollut muuta keinoa: joko — tahi. Ja hänen polvensa notkistuivat maahan ja hän huusi äänettä, suuressa tuskassansa: — Jumala, Jumala, auta!

Hän kuuli oven käyvän, ja Heli kutsui jälleen: — Tapani!

Tapani hypähti pystyyn ja juoksi sisarensa luo. Isä seisoi matkapuvussansa Helin vuoteen vieressä; tyttö näytti kummastuneelta, onnelliselta, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: — Tulithan sinä, isä, isä! — Mutta vastustamaton raukeus valtasi hänet. Ei hän kuunnellut, mitä isä ja Tapani sanoivat, hän vain kallisti päänsä patjalle, kuiskaten: — Hyvää yötä, minä nukun nyt. — Ja melkein tuokiossa hän oli vaipunut syvään uneen.

Kuinka täyttikään kiitos Tapanin sydämen! Kiitos kaikesta: isän tulosta, turvastansa, ja avusta oikeaan aikaan. Hän olisi voinut järkeillä: mitä minun rukoukseni auttoi, sillä isähän oli jo tulossa, vaikka en tietänyt! Mutta siihen hänellä ei ollut mitään kiusausta. Hän tunsi, että hänen rukouksensa oli kuultu. Hän odotti ihmeitä vielä lisää. Helin unikin oli ihme. Miten hänen heräjämisensä?

Sinä hetkenä ratkaisu tapahtui Tapanin sydämessä. Hän uskoi, että Jumala on. Hän koki, että Jumala on armollinen.

* * * * *

Mauri oli saanut pojaltansa tiedon kaikesta tärkeimmästä. Sanomat olivat odottamattomia, toinen painavampi toistaan. Mutta hän oli valmistunut ottamaan vastaan melkein mitä tahansa. Ihmeellistä, kuinka sydän käy hiljaiseksi, ankarain tapausten hyökätessä kaikella voimallaan. On niinkuin metsän syvyydessä, sammalmättäillä, kuusten juurella. Myrsky kohisee latvoissa: yksi tuulenpuuska, toinen, kolmas, koko rajuilman raivo samalla kertaa. Ja lehvät huojuvat, oksat ruskavat, puu vääntyy, tuuli valittaa — mutta alhaalla on hiljaista, koskematonta rauhaa…

— Kyllikki täti lupasi heti toimittaa sanan, jos äiti meitä haluaa ja tarvitsee. Luulen, että hän on heikompi tänään. Mutta ei ole suinkaan kiirettä; täti pyysi, että isä lepäisi ja aterioisi täällä. Pian mummutäti tulee Helin luo, ja sitte me voimme mennä. Tai he lähettävät jonkun Himaselta kylästä. Naapurit ovat ihan kilvan auttaneet meitä.

— Minulla on mukanani kirje. Ehkä se on kiireinen.

Mauri veti laukustansa Wienin leimalla varustetun valkean kirjekuoren. Se oli saapunut Viipuriin. Margit oli asianajajallensa ilmoittanut matkustavansa entiseen kotipitäjäänsä; kirje oli lähetetty sinne hänen jäljessään. Maurin ajaessa kirkonkylän läpi oli postineiti hänet pysähyttänyt, kysyen arasti, mitä tälle kirjeelle piti tehdä, ja tiesikö ehkä tohtori, kelle se oikein kuului. — Kyllä toimitan sen perille, — oli Mauri lyhyesti vastannut, ottaen sen mukaansa.

— Minä vien sen heti, — sanoi Tapani. — Lepää, isä, täällä. Ei, mutta luulenpa, että ateria on jo valmis. Minä odotankin sitte hetken ja olen isäntänä.

Mauri katseli mielihyvällä poikaansa. Hän oli niin reipas ja varma, toimekas, ymmärtäväinen — melkeinpä iloinen. Se ei ollut lapsen ajattelemattomuutta, ei nuorukaisen huolettomuutta. Hänen olennossaan oli jotakin entisestään kypsynyttä, uutta miehuutta ja voimaa.

— On niin turvallista, kun isä tuli, — huoahti Tapani syvästä sydämestänsä.

— Onko? — Maurista tuntui, nyt enemmän kuin ennen koskaan, ettei tämä poika häntä tueksi tarvinnut. Mutta olihan Tapani tosiaankin, nuori, vasta seitsentoistavuotias! Minkälainen olikaan hän itse, isä, ollut siinä ijässä? Herkkä, kaino, haaveellinen, elämää kokematon kuin lapsi. — Kuinka hyvä, ettei pojalla ole minun luonnettani, — ajatteli Mauri. — Ja kuinka ihmeellistä, kuinka armollista, että Jumala on minua koulussansa pitänyt ja karaissut… niin että vankka poikani minut turvaksensa tuntee!

Hän antoi Tapanin "isännöidä", tarjota pöydässä, kertoa, selittää, ja sitte aterian jälkeen tuoda vettä ja pyyhinliinan, aivan kuin hän olisi ollut talon asukas.

— Tässä on Kyllikki tädin liinakaappi, kyllä minä tiedän. Isä, eikö täällä ole kodikasta ja hauskaa? Tahtoisin kaiken näyttää, viedä isän kaikkialle. Helikin sanoi pitkin aikaa: "Jospa isä olisi kanssamme!"

— Pieni Heli parka, — isän katse sumeni.

— Nyt toivon varmasti, että hän paranee, — sanoi Tapani.

— Ja sinun äitisi… Tapani, ellemme voi yhtaikaa Heliä jättää, niin mene viemään kirje nyt.

Tapani otti sen vastaan ja haki lakkinsa. Isä empi hetken. Poika oli jo ovessa, kun hän kutsui hänet takaisin.

— Tule luokseni, tule vielä!

Tapani katsoi kysyvästi. Isän ääni oli hellä ja pehmoinen.

— Kun olit pieni poika, panin kätesi ristiin ja opetin sinua rukoilemaan. Opetin sinulle parasta, mitä itse olin oppinut. Mutta sitte — en tiedä, milloin loittonit luotani — vaikka rakastit minua, vaikka minä sinua rakastin. En voinut enää koskettaa sitä, mikä kumminkin oli pyhintä sielussasi. En rohjennut, pelkäsin hävittäväni sen.

— Olenko tuottanut sinulle mielipahaa, isä? Olenko loukannut sinua? En sitä tahtonut.

— Et ole, Tapani. Kunnioittavasti sinä olit mukana, kun väkemme kokoontui rukoukseen. Kun minä kirkkoon lähdin Helin kanssa, tulit useasti seurassamme. Mutta sinä teit sen minun tähteni. Minusta tuntui, että sinulla itselläsi ei ollut asiaa Jumalalle.

— Teinkö siis väärin, kun tulin? — kysyi Tapani hiljaa.

— Et tehnyt. Eihän se ollut teeskentelyä, sen itsekin tiedät. Jumala siunaa rehellistä sydäntä, joka kunnioittaa isänsä uskoa.

Hän pysähtyi. — Mutta nyt minä kaipaan rukoilla kanssasi. Sinä olet pojasta kasvanut nuoreksi mieheksi. Jos minä olen sinun tukesi, niin ole sinä minun apuni. En tiedä, aavistatko, mitä tämä päivä minulta kysyy. Tahdotko, Tapani?

— Tahdon, — hän vastasi epäröimättä.

Ei Tapani voinut lausua ilmi äskeistä kokemustansa. Ei hän selvittänyt taistelujansa eikä puhunut voitostansa. Mutta polvet, jotka eivät silloin taipuneet, kun Kyllikki pyysi häntä rukouskumppaniksensa, ne taipuivat nyt. Eikä se ollut vaikeata.

Mauri rukoili Helille parantumista Jeesuksen pyhän käden kosketuksen kautta. Hän rukoili äidille Jumalan rauhaa, ja sitä samaa rauhaa hän anoi heillekin kaikille. Sitte hän puristi Tapanin kättä, ja poika läksi.

Murhetta ja onnea oli nyt Maurin sydän tulvillaan. Oli suurta jännitystä ja odotusta myös. Rukous oli valanut mieleen suloista lohdutusta ja uskallusta. Mutta samalla hän oli kuin valveutunut, astunut sisäisestä hiljaisuudestansa ulos myrskyyn.

Tuolla nukkui Heli, niinkuin lapsi onnellista unta, hymy huulillansa. Kuinka oli mahdollista, että tämä henki hämärissä harhaili? Eikö se asustanut Jumalan enkelien luona? Ja siellä, missä Jumalan enkelit ovat, siellä on terveys, kirkkaus ja sopusointu.

Ihmeellistä kulkea näissä huoneissakin. Rakas käsi oli ne järjestänyt, rakkaat askeleet täällä astuneet päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Koko koti tuntui Maurista pyhäköltä — sillä sen oli luonut hän, joka kerran lähti tähän vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen heidän yhteisen rakkautensa tähden.

Maurin olisi ollut mahdotonta ruveta lepäämään nyt. Ei se mieleenkään johtunut. Hän hiipi varpaillaan, Helin tähden, ei edes avannut tavaroitansa, katseli vain hartaudella jokaista pientäkin esinettä näissä huoneissa, tuttua ja tuntematonta. Oikeastaan kai ne olivatkin tuntemattomia melkein kaikki; mutta lasten kertomusten nojalla hän oli niin lukemattomat kerrat tätä kotia kuvitellut mielessään, että se lyhyissä hetkissä muuttui vanhaksi tuttavaksi. Ja mikä tuo olikaan? Paperiveitsi, jonka hän itse poikana oli vuollut Kyllikille! Ja tuossa entinen kirjoitusteline, jonka mustepulloon he aikoinansa vuorotellen kyniänsä pistivät, ja tuohinen valokuvakehys, vanhan tädin kuvan ympärillä. Muisti palasi, entisyys elävöityi, yhä useampia lapsuuden ja nuoruuden muisteloita välähti kaukaisista kätköistä. Vihdoin Mauri piti parhaana irtautua niistä ja mennä pihamaalle. Siellä oli vihantaa, vilpoista, avaraa. Näköala jokilaaksoon oli miellyttävä, joskaan ei suurenmoinen. Juuri tällaiseen pikkukauniiseen he molemmat olivat lapsuudestansa tottuneet. Mutta tuolla sivullapäin koski kohisi ja tumma vaara nosti havuharjaansa. Se oli Kaikukallio, josta Tapani oli kertonut. Sen juurella siis, tuolla kosken äyräällä, Margit yllätti heidät…

Taas häivähti kuin musta varjo Maurin taivaan ylitse. Hän kääntyi pois, kulkien puutarhaan.

— "Anna meille syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet…"

Puutarhassa muutamat kansakoululapset työskentelivät. Kyllikin oli täytynyt jättää heidät omiin hoteisiinsa. He kitkivät ja kastelivat maita niin hyvin kuin ymmärsivät, eikä ainakaan Maurin silmä mitään puutosta keksinyt. Huolellisuuden ja hyvän järjestyksen jälki näkyi kaikkialla.

— Tietysti, onhan Kyllikki heidän opettajansa, — hän ajatteli.

Hän kiersi rakennuksen ja palasi portaiden luo. Ehkä olikin paras mennä sisälle Helin tähden.

Hänen jalkansa kolahti kynnykseen. Äänettömissä huoneissa jokainen häly säpsähdytti. Palvelustyttökin keittiössä askarteli hiljaa kuin hiiri, peläten Heliä häiritsevänsä.

Heli liikahti vuoteellaan ja avasi suuriksi silmänsä. — Isä! — riemunhuudahduksella hän hypähti ylös. — Milloin sinä olet tullut? Ja minä nukuin… nythän on keskipäivä! Missä toiset ovat? En ymmärrä — tuntuu niin kummalliselta, ihan kuin olisin nähnyt pitkiä unia.

Mauri ei voinut estää, että kyyneleet kumpusivat hänen silmiinsä, kun hän syvällä liikutuksella sulki syliinsä rakkaan tyttärensä.

— Jumalalle kiitos ja ylistys! Hän on kuullut rukouksen. Sinä olet ollut sairas, lapseni, ja minä tulin sinua katsomaan. Nyt Jumala on tehnyt terveeksi sinut.

— Olenko ollut sairas? En voi mitään muistaa.

Hän järjesteli pukuansa ja silitti vuoteen.

— Oi, isä, olkoon miten tahansa, ainakin olen iloinen, kun sinä tulit!

Hän nojausi isänsä rintaan, hyväillen häntä.

— Missä Kyllikki täti on? Ja toiset? Joko olet tavannut heidät?

— Vasta äskettäin minä saavuin; olen ollut ainoastaan Tapanin seurassa. He ovat kylässä kaikki. Heli, me saamme nyt istua vähän aikaa kahden ja olla kiitollisia ja onnellisia. Jumala on niin sanomattoman hyvä ja armollinen.

— Mikä minua on vaivannut, isä? Kuinka muistini on näin poissa?

— Sinä sairastuit kovasta mielenjärkytyksestä, mutta älä siitä enempää huoli. Kaikki on ohitse nyt. Et ole ollut tajuissasi, sentähden et muista näitä päiviä. Sehän on vaan hyvä.

— Mielenjärkytyksestä?

Heli tuumi ja tuumi.

— Olin Kaikukalliolla Tapanin kanssa. Siihen asti on kaikki selvää. Sitte tulimme kosken rantaan. Ah — tiedätkö, isä, onko se unta vai totta? Näin oman äitini, mutta hän oli valkea ja musta kuin kuolema. Hän suuteli ja syleili minua. Enempää en tiedä. Sano, isä, onko hän todella ollut täällä?

— On.

Mauri ymmärsi, miten vaarallinen tämä keskustelu oli. Hän ei muuta voinut kuin rukoilla sydämessänsä: — Jumala, sinä joka sumusta vapautit hänen järkensä, varjele häntä nyt!

— Minne äitini lähti? Sano, isä!

— Juuri hänen luonansa kylässä toiset ovat.

— Oi tule! Vie minutkin sinne!

Hän pyysi hartaasti, mutta selkein ja kirkkain katsein.

— Heli pieni, en tiedä jaksatko vielä. Entä jos tunteesi järkkyvät taas ja sinä sairastut uudestaan?

— En luule. — Hän hymyili niin kauniisti kuin unessa äsken. — Pyydän, että Jumala auttaa.

— Äitisikin on sairas, — sanoi Mauri varovaisesti. — Sinä muistat itse, kuinka kalpea hän oli.

— Hoitaisin häntä niin mielelläni, isä. Olenhan minä hänen tyttärensä.

— Kyllikki täti on hellästi häntä hoitanut.

— Minulla on tuhat kysymystä mielessäni. Tahtoisin, että hän kertoisi kaikki, kaikki. Jääkö hän nyt tänne ja tuleeko hän meidän kotiimme, isä? Sano, tuleehan?

Mauri oli kalvennut. Kuinka kauheata tämä olikaan! Kuinka julma — ja kuinka luonnollinen oli Helin pyyntö…

Mutta Jumala ei laske ihmislasten hartioille raskaampaa taakkaa kuin mikä kantaa jaksetaan…

— Heli, — sanoi Mauri vakavasti, rakkaasti, — jätä tämä asia taivaallisen Isän käsiin. Ota niistä vastaan, mitä hän antaa. Rukoile: "Tapahtukoon sinun tahtosi!"

Heli vaikeni.

Silloin kuului kärryjen kolinaa. Hevonen pysähtyi pihalle ja vanha rouva Kotiranta astui sisään.

— Mauri, hyvää päivää! — Hän viittasi kutsuen. — Kuinka paljon tahtoisin sanoa sinulle! Tervetultua, tervetultua tänne. Mutta nyt, jos tahdot Margitia tavata, nyt luulen, että on aika. — Hän puhui kuiskaamalla, Heliä muistaen. — Hevonen odottaa, minä hoidan tyttöä sillävälin. Olen jättänyt jäähyväiset Margitille.

— Jäähyväiset?

Vanhus nyökäytti päätänsä. — Niin, niin, Mauri. Hänen lähtönsä on lähellä. Hän on Jeesuksen veren turvissa. Mene sanomaan anteeksiantosi hänelle, sitä hän kaipaa. Hän sai kirjeen. — Ei, mutta nyt ei ole aikaa puhua pitkältä. Riennä nyt vaan, Mauri. Heliäkin hän olisi tahtonut nähdä, Margit parka.

— Heli saa tulla, — sanoi Mauri päättävästi. Ja vanhan rouvan hämmästyneeseen, kysyvään katseeseen hän vastasi: — Herramme ei tee puolinaista työtä. Jonka hän on terveeksi tehnyt, sen hän myös on varjeleva. Heli lapseni, tule!

— Mihin, äidinkö luo? Hyvää päivää, mummutäti! Miksi itket? Oletteko pelänneet minun henkeäni? Niinkö sairas minä olin?

Ei mummutäti voinut muuta kuin vain syleillä Heliä ja itkeä.

— Niin, nyt me menemme.

Heli juoksi noutamaan hattunsa ja seurasi isää pihalle. He nousivat kärryihin ja lähtivät ajamaan. Mummutäti huiskutti hyvästiä, yhä pyyhkien kyyneleitä toisella kädellänsä.

— Mikä tästä taas tuleekaan? Minä olen vanha enkä enää jaksa semmoisia kestää — näin kovia iloja ja suruja ja pelkoa. Mutta jotain minäkin jaksan. Käyn Jumalalle puhumaan heistä…

XI

JÄÄHYVÄISET

Margit lepäsi kirje kädessänsä. Hän oli itse saanut luetuksi sen. Mutta nyt olivat silmät vaipuneet umpeen, ja tuntui kuin ei jaksaisi niitä avata milloinkaan.

Koskiko se viesti, minkä kirje toi? Eihän hän enää tälle maailmalle elänyt. Hän oli tarttunut kiinni Vapahtajan laupeuteen ja tiesi lähtönsä olevan lähellä. Ja kuitenkin — ah, sydänjuuriin asti se koski.

Raimund oli ollut hänen elämänsä intohimo, ainoa, suuri, syvä, palava. Rakkaus Ilseenkin, hänen ja Raimundin tyttäreen, oli kiihkeydessään ollut korvauksen etsimistä siitä tulesta, joka isän sydämessä näytti sammuvan.

Sammunut se jo oli — Margit oli sen tietänyt. Oli tietänyt — mutta eikö uskonut kuitenkaan? Eikö tahtonut uskoa eikä tietää?

Kun sen luki mustin kirjaimin valkoiselta paperilta, silloin ei ollut epävarmuutta enää.

Miksi, oi miksi se kirje ennättikin, ennenkuin hänen henkensä vapautui täältä tuskien maasta? Siksikö, että viimeinen side katkeaisi — side niin hieno kuin silkkikuitu, toivon kultalanka?

— Nyt ota minut, Vapahtaja! Ei minulla ole mitään enää. Ethän sinä minua hylättyä hylkää?

Hän makasi hievahtamatta hiljaa. Vähitellen ympäristö pakeni kauvas pois. Margit kuuli ääniä, mutta ei tuntenut eikä käsittänyt niitä. Hän oli olevinaan pieni tyttö, valkoiseen pukuun puettu. Isänsä ja äitinsä kanssa hän käveli pitkin kaunista joenrantaa. Hän juoksi taittamaan korkeita, keltaisia kurjenmiekkoja ja pudotti kultasolkensa ruohikkoon. Souti rantaan vene, siitä astui äyräälle tyttö ja poika. He etsivät yhdessä. Poika löysi soljen ja ojensi hänelle.

Sen pojan katse oli lempeä ja kaunis. Margit tahtoi aina vastedes leikkiä hänen kanssansa, hänen eikä kenenkään muun…

Kuva oli hetken aikaa elävä kuin äskeisin todellisuus. Sitte sen ääriviivat liukenivat utuun ja valoläikkeeseen. Poika viittoi Margitille: — Tänne, tänne! Tule vaeltamaan valkenevaa tietä! — Ja Margit huudahti ääneensä: — Mauri, minä tulen!

Sairas liikahti. Käsi kosketti hänen otsaansa. Oi, jospa ei olisi tarvinnut herätä! Mutta ihan selvään, ihan läheltä hän nyt kuuli jonkun sanovan: — Mauri on täällä.

Margit avasi silmänsä. Mauri, Kyllikki, Heli ja Tapani seisoivat vuoteen ympärillä.

Hän näki heidät kaikki. Heli sanoi: — Äiti, äiti, tässä minä olen! Nyt olen aivan terve, mutta en voinut ennen tulla. — Hän suuteli valkeata kättä: — Äiti, minä rakastan sinua!

Ja Tapani suuteli myös: — Äiti, tunnethan, minä olen poikasi!

Kyllikki vetäysi syrjään. Tällä hetkellä hän ei kuulunut noiden toisten piiriin. Mauri astui vuoteen ääreen ja ojensi kätensä: — Kaikki, kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi! Niinkuin Jeesus Kristus anteeksi antakoon sinulle ja minulle, niin on väliltämme velka pyyhitty pois.

Margit tahtoi ojentaa molemmat kätensä ja kiittää, mutta hän ei tietänyt, että kädet eivät jaksaneet kohota. Hän tunsi sydämensä keveäksi ja onnelliseksi. Kirjeen tuomaa tuskaa hän ei enää muistanut. Se oli kaukana kuin uni.

Hänen silmänsä hakivat Kyllikkiä, joka kohta seurasi sanatonta kutsua. Siinä he taas seisoivat kaikki neljä, niinkuin äsken, hänen avatessaan silmänsä.

Kuka hän oli, Margit? Hänestä tuntui, kuin hän muuttuisi ilmavaksi, siivekkääksi olennoksi, lentoon lähteväksi. Ja keitä olivatkaan nuo neljä? Ihmisiä, joita hän varmaan oli rakastanut kerran. Ihmisiä, jotka jäivät maan päälle. Isä, äiti, poika ja tytär. Hän sanoi sen, mutta ei tietänyt sanovansa. Ne jotka sen kuulivat huulilta kohoavana kuiskeena, ne kätkivät sen sydämeensä vaieten, niinkuin jäähyväiset.

Niin, nyt hän lähtee liitelemään, leijailemaan ylös, ylös… On suloista ja onnellista.

Ne jotka huoneessa ovat, näkevät heikoksi hervonneen äkkiä kohottautuvan. Silmäterät laajenevat suuriksi, ihaniksi. Hän ei kuiskaa, hän huudahtaa:

— Valkenee… valkenee!

Hän vaipuu takaisin vuoteelle, ja elämä on sammunut.

* * * * *

Sitte he veivät hänet kauvas kotiin.

Empien Mauri oli koskettanut sitä kirjettä, joka oli kirvonnut Margitin käsistä. Vielä vaikeammin hän oli sen levittänyt auki ja lukenut. Hän olisi halunnut polttaa sen heti, sillä hän ymmärsi, mistä se oli tullut. Mutta oli kai hänen ilmoitettava Margitin kuolemasta ja hautauksesta sille, jolla oli lain edessä oikeus häneen. Hän toivoi kirjeestä löytävänsä osotteen ja välttämättömät ohjeet; kenties siinä lisäksi oli tärkeitä asioita, joihin täytyi vastata. Ehkä hänen vielä sekin piti kestää, että he molemmin seisoisivat avoimen haudan äärellä — tuo toinen ja hän. Sillä nyt Mauri tahtoi siinä olla, kävi kuinka kävi. Hänen luonaan, valkenevalla tiellä, Margitin viimeiset ajatukset olivat asuneet.

Kyllikki jo tiesi, ettei Margitin uusi avioliitto ollut onnellinen. Kirje kertoi heille, että se miehen puolelta oli purettu, koska Margitin sairaus oikeastaan oli purkanut sen jo aikaa sitte. Professori toivoi Margitin jäävän Suomeen, kotimaahansa, ja lupasi rahallisesti hyvittää…

Kauheata!

Nyt he tiesivät, että Raimund Barlitz ei tarvinnut viestiä, ennenkuin hautauksen jälkeen. Mauri oli kirjoittava vastauksen, joka ei säälitellen sivellyt:

"Herra Professori! Te riistitte kerran vaimon hänen mieheltänsä ja houkuttelitte pois lapsilta äidin. Ette rakastanut häntä, vaan himoitsitte, sillä rakkaus ei omaansa etsi, mutta te hänet hylkäsitte hätään, kun hän parhaiten olisi tukea ja hellyyttä kaivannut. Hänen kuolinhetkensä te olisitte kirjeellänne myrkyttänyt, ellei laupias Vapahtaja olisi löytänyt häntä ja sulkenut helmaansa. Minä, hänen lastensa isä, olen saattanut hänet hautaan, niin että nyt siis olette vapaa…"

Sa muodostui sana sanalta hänen kiihtyneissä ajatuksissansa. Alituisesti siihen pyrki lisäksi lause: "Te olette halpamielinen roisto." Mutta sen sijaan hän lisäsi jatkoksi: "Rukoilkaa, kun vielä on aika, että Jumala teitä armahtaisi."

Turvaton Margit parka! Hänen täytyi päästä kotiin. Hän sai sinne tulla. Kyllikki hänet puetti valkoisiin, ja yhdessä he seppelöivät arkun. Pitkälle matkalle he lähtivät saattoseurueena. Ei hänellä enää ollut kotia Tuomarilassa, eikä häntä Lehtoniemeenkään viety. Pieni kammio oli valmiina kotikirkon luona, kauniin koivun alla, kunnaalla, johon joki näkyi välkkyvänä juovana. Ei kukaan heistä tietänyt, että hän viimeisellä käynnillään oli täällä likellä istunut, kalmiston pyhiä ääniä kuunnellen, ikävöiden rauhaa rauhattomaan sydämeensä.

Mauri lapsineen oli surupukimissa. He hautasivat hänet kuin omansa. Uteliaiden estämiseksi ei hautauksesta levitetty sanaa. Se tapahtui hiljaisena iltahetkenä, laskevan auringon kullatessa Jumalan peltoa.

"Ehtoolla on valkeus…"

Se oli oleva hänen hautalauseensa. Eikä nimikirjoitusta muuta kuin "Margit".

Maurilla oli paljo kirjevaihtoa ja käytännöllistä tointa kuolintapauksen johdosta. Rouva Kotiranta ja Kyllikki viipyivät vain pari päivää. Kyllikki halusi pois niin pian kuin suinkin, sillä Mauri ei tarvinnut apua, eikä muuten ollut aika nyt muistella menneitä eikä kuvitella tulevia.

Mutta Tapani ja Heli kulkivat haudalle joka päivä kukkinensa.

— Isällä on paljo työtä, — sanoi Heli.

— Mutta oletko nähnyt, kuinka hänen ilmeensä on kaunis ja kirkas? Se on muuttunut entisestä.

— Niinkuin sinunkin.

— Onko?

— Jeesus on kohdannut meitä, — sanoi Heli hiljaa. Nyt hän uskalsi sillä tavalla puhua veljellensä.

— Niin, sisko — ja minä olen saanut äitini muiston. Ehkä isäkin on saanut samanlaisen lahjan.

— Oi, jos äiti olisi saanut elää, — kuiskasi Heli.

Tapani pudisti päätänsä.

— Älä kosketa sitä. On hyvä, niinkuin… niinkuin Jumala tekee, — sai hän sanotuksi.

— Enemmän minäkin kaipasin ennen kuin nyt, — virkkoi Heli miettiväisenä. — Olen saanut nähdä hänet ja olla hänen sylissänsä, ja on niin suloista ajatella, että hän on Jeesuksen luona.

He asettivat kummulle tuoreet kukkansa, orvokit ja valkoiset ruusut.

Helin silmä kyyneltyi, mutta hän tunsi, että levoton ikävöiminen oli äidin mukana peitetty hautaan. Hänenkin sydämeensä oli laskeutunut rauha, ennen tuntematon.

— Niin, Tapani, — hän sanoi, — kyllä kaikki on hyvin.

X

TÄYSI PÄIVÄ

"Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."

Lause, jonka pitäjän vanha rovasti kerran antoi muistoksi nuorelle Mauri Koivulle, oli kultakirjaimin piirretty kankaalle ja kiinnitetty hänen salinsa seinään. Sen alapuolella oli vanha pieni kuvataulu: "Via dolorosa"-"Tuskien tie."

Sillä kohdalla he seisoivat rinnakkain, ylkä, jonka kulmille jo kiertyi hopeaan häivähtävä kutri, ja morsian ilman huntua, vain ruusu hiuksissa ja yksinkertainen valkea puku yllä.

Silloin oli aika kulkenut kierroksen kesästä kesään.

Koko syksynä Mauri ja Kyllikki eivät olleet kirjoittaneet toisillensa. Niinkuin ennenkin, viestit saapuivat lasten kautta. Jouluksi tuli Maurin ensimmäinen kirje, vain lyhyt, lämmin tervehdys. Kuitenkin Kyllikki kulki työssänsä, niinkuin se joka tietää pian erkanevansa. Hän oli tyyni ja uskollinen kuten aina, mutta jotain erikoista oli hänen olennossansa. Siitä säteili hellyyttä enemmän kuin milloinkaan. Kukin lapsi sai runsaan osansa. Hän katsoi heidän kirkkaisiin silmiinsä, hänen sydämensä lämpeni, ja jokainen päivä oli kuin juhla. — Teille annoin parhaan nuoruuteni, — se oli hänen tunteensa, — ja parhaimpani antaisin viimeiseksi. Rakastan teitä, lapsukaiset! Ottakaa vastaan, kätkekää. Minun nuoret taimeni, kantakaa hedelmiä, jotta elämäni työ ei turhaksi jäisi täällä, mihin Jumalan käsi minut johdatti kerran.

Hän kävi mökeissä ja taloissa, niinkuin olisi tahtonut ehtiä jokaisen luo ennen talven päättymistä. Toisaalla hän sairaita lohdutti ja vaali, toisaalla terveitä ja onnellisia ilahdutti. Vanha äiti katsoi joskus pitkään ja huolekkaana: — Sinä et itseäsi ole koskaan säästänyt, Kyllikki. Tänä talvena rasitat voimasi loppuun. Mitä oikein ajatteletkaan? — Silloin Kyllikki hymyili heleästi: — Näytänkö rasittuneelta, äiti? Katso, kuinka olen terve ja onnellinen!

Hän nautti, pitäessään esitelmiänsä täyteenahdetuissa kokoustuvissa, ja yhtä paljon hän nautti, ajaessaan yksinäistä metsätaivalta kotiin, pakkasen paukkuessa, revontulten roihutessa. Hän katseli noita taivaan tulia hiljaisin, uneksivin mielin. Tähtitaivas kaartui yllä suurena, avarana, kirkastuikkeisena. Ne samat tähdet loistivat etelämpänä myös. Hän oli näkevä ne vastakin. — Viekää, tähdet, terveiseni! — Teki mieli päätä nyökäyttää. — Tuttavani, kyllä te ymmärrätte minua! Mutta sinä, leimuava pohjanpalo, sinä jäät tänne kauvas työmaatani valaisemaan, ja minä olen muistava, miten usein sinun öistä kauneuttasi katselin. Katselin — ja rukoilin hehkuvaa sydäntä, voimaa ja valoa, antaakseni kansani pienille, jotka pimennossa odottivat. —

Kevään puhjetessa Maurin kirje tuli. Hän pyysi lapsuutensa ystävää, miehuutensa rakastettua jakamaan kanssansa sen elämän, jonka Jumala vielä oli antava heille. Syyskesää se oli, mutta joku kirjailija on syksyä sanonut "kultakevääksi". Kullankeltaisia ovat vainiot silloin, ja kullalle hohtavat koivujen lehdet. Koettelemusten tähkät ovat kypsyneet, ja sydänten kulta on ahjossa puhdistettu.

"Tule, Kyllikki! Nyt Isämme laskee sinun kätesi minun käteeni. Lapseni muistavat hellästi häntä, joka kukkakummun alla lepää, mutta nyt he odottavat toista äitiänsä, sinua rakasta, ainoata, joka välillisesti tai välittömästi heidän tiellensä olet äidinrakkauden eläviä kukkia kylvänyt. Niin tule ja tuo meille kultakeväämme!"

Ja Kyllikki vastasi: "Tulen, olen valmis." Silloin ei ollut luonnossa "kultakevät", oli todellinen, helluntainen kevätaika. Eikä Kyllikki tuntenut mielessään yhtään kaihoisaa häivettä ikänsä syyskesästä. Samat korkeat koivut, joiden juurella hän oli nyyhkinyt sen kevään kaipausta, joka ei koskaan tullut, ne näkivät hänen rauhaisan, säteilevän onnensa ja kuulivat hänen sydämensä säveleitä: — Kevääni tuli myöhään, mutta se tuli kuitenkin!

Niin sitte tyhjennettiin pieni rakas koti. Puutarha jäi koululasten haltuun, jotka sekoittivat kyyneleitänsä multaan, yksin kyykkiessään sarkojen äärellä. Kyllikin osaksi tuli monta liikuttavaa todistusta niiden rakkaudesta ja kiitollisuudesta, joiden hyväksi hän oli työtä tehnyt. Tieto hänen eroamisestansa oli äkillinen ja odottamaton, ja muutto seurasi pian sen jälkeen. Mutta ripeät pohjalaiset ennättivät toimia kuitenkin. Harvalle opettajattarelle on pidetty kauniimpaa ja sydämellisempää jäähyväisjuhlaa, kuin Kyllikille raittiusseuran talolla, ja harva morsian on saanut niin paljon kankaita ja käsitöitä lahjaksi pitäjänsä emänniltä ja tyttäriltä, kuin hän, joka itse oli ollut valmis kaikkia ilahduttamaan.

Hän lähti laulun saattaessa, kauniina pohjolan iltana, jolloin oli niin tyyntä, että kosken kohina kuului pitkän matkan päähän tielle, ja niin valoisaa, että unhotti päivän menneen ja yön saapuvan.

Pitäjän vanhoista uskovaisistakin oli suuri joukko saapuvilla. He jättivät hartaita jäähyväisiä Kyllikin äidille, mutta katsoivat ystävällisin silmin ja lempein mielin opettajatarta myös. Oli siellä Himasen Kaisakin muiden mukana, ja Matti, seurojen johtaja.

— Yksi Herra ja yksi usko, — sanoi Kyllikki puristaen heidän käsiänsä. — Kiitos, te olette varmaankin monta kertaa esirukouksillanne kantaneet minua.

— Enemmän sitä olisi tullut tehdä, — tunnusti Matti harvakseen. — Oikein te sanoitte, että Herrassa yhtä ollaan. Muistetaan nyt perästäpäin armoistuimen tykönä.

Ja Kyllikki ajatteli, että hän sitä kyllä tarvitsi. Uudet velvollisuudet, uudet työkentät kutsuivat. Varmaan erityisesti juuri sekin työ, jota hänelle täällä ei ollut uskottu: välitön apulaistyö pyhällä saralla, ihmissielujen ijankaikkiseksi hyväksi.

— Jumalan haltuun! — kaikui molemmin puolin, lasten laulaessa "turvasta siunattujen siipien alla".

Niin jäi Hirvasmäen koulu ja kaikki ne, joita Kyllikki siellä ympäristössään oli rakastanut ja palvellut. Jäi kotikoski hilpeine kuohuinensa ja tumma, totinen Kaikukallio, pohjolan koko suurpiirteinen luonto, johon hän oli eläytynyt ja kiintynyt näiden monien pitkien vuosien kuluessa. Kyllikki tunsi syvästi ja täydesti, että hänen osansa oli ollut rikas ja onnellinen.

Mutta uusi onnikin odotti tutuilla lapsuusrantamilla, siellä missä kumminkin hänen elämänsä juuret olivat ja hänen sydämensä suurin rakkaus.

"Kiitä, sieluni, Herraa, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä!"

Mauri heidät nouti vanhan koulukaupungin asemalta, ja Heli ja Tapani Lehtoniemessä olivat seppelöineet kuistin ja kukittaneet Kyllikin huoneen tervetuliaisiksi. Hän tuli hiljaisin juhlamielin. Ei tietänyt, mistä ensinnä ja eniten kiittäisi. Vanha äiti raukka, joka kaikki kovat oli kestänyt tyttärensä tähden, erot ja muutot ja monet vaivat, hänkin nyt vihdoin sai pysyväisen rauhanmajan täällä rakkaassa kotiseudussa. Ja Tapani ja Heli, rakkaat nuoret — oi kuinka Kyllikki halusi antaa heille parhaintansa, koko sydämen täydeltä! Heli painoi päänsä hänen rintaansa vasten, turvallisesti kuin lapsukainen, ja Tapani kuiskasi: — Nyt siis saan sanoa sinua äidiksi!

Maurin kanssa Kyllikki kulki käsikkäin, kuin unta nähden, huoneesta toiseen, portaille ja pihamaalle. Kaikki oli kaunista, sopusointuista, suloista. Oli hän kerran ennenkin tämän talon nähnyt juhlakoristeissa. Silloin joen vesi oli hänelle kyynelhelminä kimallellut, silloin huoneissa hienot kalustot ja korkeat kuvastimet kylmäsivät hänen sydäntänsä. Nyt oli toisin. Tämä oli Maurin koti, hänen oma kotinsa, jossa oli hyvä olla.

Hän kertoi Maurille onnensa. — Tänne minä sovin, Lehtoniemen emännäksi, täällä olisin aina. Mutta kuule, — kulmat hiukan rypistyivät, puoleksi leikillä, puoleksi tosissa, — miten minä maalainen kelpaan tohtorinnaksi Helsinkiin, silloin kuin sinä siellä oleskelet?

— Samalla lailla kuin minä maalainen tohtoriksi, — myhähti Mauri. — Luulenpa, että mieluummin tästedes työskentelenkin täällä kirjoineni ja papereineni. Ja jos vielä kerran saan päähäni lähteä pitkälle matkalle, niin —

— Niin minä hoidan taloa sinulle! — Kyllikki nauroi, muistaen kirjettä, jonka hän kerran nuorena tyttönä oli aikonut Maurille lähettää. Siitäpä Mauri ei tietänytkään. Hän aikoi silloin tarjoutua Koivun ja Lehtoniemen hoitajaksi, jotta Mauri saisi lukea ja matkustaa, mutta äitinsä tahdosta hän poltti sen kirjeen. Nyt hän kertoi koko jutun.

— Mitähän sinä olisit sanonut, Mauri?

— Enpä osaa arvata. Sen minä vaan tiedän, että nyt emme enää eroa. Jos matkustan, niin olethan sinä kyllin reipas ja rohkea lähtemään kanssani. Tapani hoitaa taloa, ja Heli oppii emännäksi.

Heli, sävellintunen! Mutta tosi oli, että elämässä muutakin tarvittiin kuin säveliä.

* * * * *

Seuraavana päivänä hiljaiset vihkiäiset vietettiin vain lähimpien läsnäollessa. Kirkkoherra Luoto, entinen apulainen, puhui tunnuslauseen johdosta, joka säteili salin seinältä. Hän tunsi Maurin ja Kyllikin tarinan. Itse hän oli nuorena toivonut Kyllikkiä omaksensa, mutta Jumala oli toisin ohjannut heidän onnentiensä. Hänelläkin jo oli lämmin liesi, ja hän oli edelleen Maurin läheinen ystävä ja veli työssä Jumalan vainiolla.

Hän sanoi, että Maurin kodissa oli valjennut täysi päivä, ja se valkeus oli kestävä, sillä se oli tuskien pyhästä tiestä puhjennut. Morsian tuli pohjolasta, missä aurinko yöksikään ei laske. Niin oli oleva heidän elämänsä Jumalan tiellä, nyt ja iltaan asti.

Mauri ja Kyllikki tunsivat sen todeksi, ja heidän sydämensä ylisti Jumalaa.