MUSTA VIRTA
Kirj.
Hilja Liinamaa [Hilja Pärssinen]
Hancock, Michigan, Työmies Kustannusyhtiö, 1913.
SISÄLLYS:
Musta virta
TAKAPEROISESSA MAAILMASSA
Takaperoisessa maailmassa.
Yön hetki.
Luumylläri.
Mun on nälkä.
Rikkurien tuonti Helsinkiin.
Laitakaupungin uusi kirkko.
Muuttolinnut.
UNHOTETTUJA
Aunuksen Okuliina.
Pelastusarmeijan yömajan ovella.
Saunamummo.
Vanha Leena.
Nuori raajarikko.
Imatran uhri.
Mummon kirje.
He ja sinä.
Köyhän joulu ennen ja nyt.
Kurjuus-siskoille.
LUONTOA
Työmies työhön mennessään.
Merikosken liepeillä.
Kesävirkistystä.
Aamuhetki Eteläsatamassa.
Ensi lumelle.
Syyskuutamossa.
ÄITI JA LAPSI
Keväisellä polulla.
Iloton ilta.
Hymyjen lapsi.
Äänestys-uurnalla.
Kohtaus äitien kokouksessa.
Proletaarilapsen kehtolaulu.
Äiti.
Kaksi kalmaa.
Kellarikerrosten lapset.
Ovelta toiselle.
Onneton matkalainen (3 runoa).
Pienoisemme.
AJATUSTEN VYYHDESTÄ VÄHÄSEN
Ystäviäni.
Huonossa seurassa.
Pahin vihollisesi.
Elon langan kehrääjä.
Yksin jätetty.
Totuuden ovella.
Helmen poimija.
MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA
Petroniuksen kuolo.
Galeri-orjat.
Nero.
KULLAN VALTA, MULLAN VALTA
Rahan kosto.
Tasaisen kehityksen miehelle.
Yksinäinen kullanhuuhtoja.
Mefisto.
Häädä ahmarit.
AJAN RUNOJA
Sairas aika.
Takatalvi.
Ajatarten kosto.
Laulu sumussa.
Herätyshetkinä.
Tervehdys.
Kaakon valta.
Kurja Europa.
Niin kauan.
VAPAUTTA KOHTI
Augiaan tallissa.
Esiripun edessä.
Taistosta — sopusointuun.
Niinkuin Simson.
Vallankumouksen uhrit.
Vapauden viesti.
KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAILLEN SUOMENNETTUJA
Leopold Jacoby:
Vapaus.
Arvid Mörne:
Tää aika.
Tiilitehtaan työmiehet.
Rautatehtaan työmiehet.
Herrastalon rengit.
Latojat.
Kaikki.
Kysymys.
Erik Forslund:
Torppari.
Alfons Petzold:
Nuori konepajalainen.
Raatajapojan tervehdys.
Kadulla.
Vapautettu.
Otto Gibale.
Talviyönä.
MUSTA VIRTA
Tietään musta virta vierii niinkuin synkkä syksy-yö halki usvaisen suomaan. Siinä pinnan alla kierii pohjavoimain tuska, työ, rynnäten ahtaaseen uomaan.
Katso salasyvä pinta pusertavi poreitaan mustina kuplina vesiin. On kuin virran musta rinta huokauksen tuskissaan tunkisi tuiman esiin.
Mutta rintehiltä uudet tulvavedet yhtyvät virtahan vierielevään. Laukee luonnon salaisuudet, syttyy syanten sykinnät koitteeseen kultaisen kevään.
Nousee vihdoin virran voima, vangitut käy irralleen vallaten synkeän suomaan. Kaatuu kansan kapinoima vääryys — alle tulvaveen. — Uutta käydähän luomaan!
TAKAPEROISESSA MAAILMASSA
Takaperoisessa maailmassa
Irrallaan hullut kulkevat, saa moni viisas hullun maineen. On konnat vallassa nyt vaan ja syyttömiä tyrmät täynnä. Ja syntisiksi kerrassaan nyt kristitytkin ovat käynnä. On pakanatkin hurskaammat kuin palkkapapit, orjat aineen.
Maa radaltaanko siirrähti ja siksi meni kaikki nurin? — Sairaitten ikää lääkkeillä nyt kaikin voimin jatketahan, mut missä viel' on terveitä, työn uhreina ne surmatahan. — Ja näyttää niinkuin nauraisi muut tälle, josta kärsin, surin.
Yön hetki
Yö hunnullaan jo verhoo maan, pois aurinkoinen kiitää. Ja kivikasakaupungin ylitse siivin silkkisin yön tumma impi liitää.
Kas tuikkavain jo ikkunain hiljalleen tulet raukee. Ja moni jäsen herpoaa, uupunut raaja uinahtaa ja surun langat laukee.
Mi lohdutus, mi siunaus tuon yötär-immen suoma: Ah huolten hoiva ihana sä uni leyhä, leppoisa, jumalten suurten juoma.
Mut yössäkin
käy ryskehin
liikkuva rautahepo.
Ja aaveen lailla kidastaan
tupruttaa tehdas sauhuaan.
— Pois täält' on rauha, lepo.
Muut nukkuvat, mut raatajat yötyössä yhä valvoo. On siellä nuori äitikin, kotona pieno, rakkahin, siks' sydän surren palvoo.
Lie yöhyt tää, mut minne jää yöttären rauhan huntu? Kun niinkuin kolkko huokaus työn kulkee raskas kirous ja ahdistuksen tuntu. —
Kas tuolla vaan ei sammukaan ullakon tulen vilke. Ompeleen yli kyyryllään on siellä nainen, silmissään niin tumma taudin pilke.
Myös kapakat on valoisat, käy niissä nalja, kisa. Mut katuloilla kulkija vaeltaa vailla kotia vain yllään takkirisa.
Yö sumuillaan vain kattaa maan. Pois levottaret lymyy. — Ei unen unhokannel soi, vaan yksin horna laulaa voi, ja musta peikko hymyy.
Luumylläri
Itävaltalaisen tarun mukaan
Luumylläri hurskas on pohatta,
hänen luonaan nähdähän kauheita.
Hän ihmisluuta ja lihaa työkseen
luumyllynsä kolkkoon kitaan syöksee.
Hän hienon hienoksi jauhaa hiljaa
työläisten ruumiita, niinkuin viljaa.
Luumylläri ankarin silmineen
tähyy kalpeaan tehdastyttöseen,
joka halki yön oli luona koneen,
ei lepoa saanut päivähän moneen.
Hän katsoo, virkkaen teräskielin:
"Ole morsio mun, sua armaaks' mielin.
Saat sormuksen sä, väsynyt impi,
punarenkaan, muita se kaunihimpi.
Tule, katso mä välkkyvin pyörinein
sinut tyttö kuljetan kullaksein."
Ja tytön tempovi huumeinen
nyt viuhke pyörien, hihnojen.
Hätähuuto vihlova toivoton,
punasormuksen sai morsion. —
Ja neidot toiset ne koneillaan
punakihloja jäävät kammomaan.
— Luumylläri hurskas on pohatta,
hänen luonaan nähdähän kauheita.
Mun on nälkä
Muinaissaksalaisen tarun mukaan
Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin, pala leipää anna, mä näännyksiin jo uuvun. — Vuotahan lapsiparka, me kylvämme jo, pian kasvaa sarka.
Kun siemen kylvetty oli vaan, yhä lapsonen huusi tuskissaan: oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä tuo. — Polo lapseni, totu jo vuottamahan, pian huomenna viljakin leikatahan.
Kun pellolla yleni kuhilaat, laps' itki: äiti, kai palkan saat, vähän leipää, — nälkä on pienollas'; pala anna, mä kuolen raataissas'. — Rakas lapseni, varrohan, huomenna tää vilja on ensin puitava. —
Oli vilja puitu ja laareissa. —
Yhä valitti lapsonen kalpea:
oi äiti, äiti, sä leipää suo,
mun tappaa kalvava nälkä tuo.
— Rakas lapseni, vuota hetki toki,
ma jauhatan jyvät, — polo äiti hoki.
Oli jauhot koottuna säkkeihin. Huus' lapsonen huulin värjyvin: Oi äiti, äiti, mä kuolen jo, palan leipää nälkääni annatko? — Oi vuota lapseni, huomenen tullen mä uutisleivän paistan sulle. —
Oli valmis leipä, mut paareilla, makas lapsonen, kalman saaliina.
Rikkurien tuonti Helsinkiin
Kas alus rantaan
jo hiljaa mataa,
ja miestä siinä
on kolmesataa.
Puulaatikko ja reppu noilla
on vierahilla kulkijoilla,
Venäjän tapaan mekko yllä. —
Ne miehet tunnetahan kyllä.
Ne Suomen miesi
toi takaa meren
masennukseksi
ylpeän veren.
Puulaatikot ja reput kalkkaa,
vihaisna katukilvet pilkkaa:
"he haalii taasen 'rikkureita',
se 'isänmaallisuutta' silkkaa".
Mut katureunaa
kurttuinen karja
se tietään kulkee
kuin juhtasarja. — —
Vaan kevät-ilman tyvenessä
on jotain synkän tukehtavan.
Se painaa kuni ukkois-uhka
edellä säätä raivoavaa.
Laitakaupungin uusi kirkko
Järjestelmän tukipylväs,
nöyryyttäjä selkäin norjain,
temppeli tuo suuri, ylväs
nostettihin työllä orjain.
Raatoi työssä miesi, vaimo. —
Väsyi yksi, jatkoi toinen.
Saatihinpa tulos aimo,
rakennus niin suurenmoinen.
Pilviä sen torni piirtää,
komeasti kellot kaikaa,
orjain aatokset se siirtää
kohti taivahista taikaa.
Templin pyhätössä orjat
sävelissä soivan urun
taivaan unet näkee sorjat,
unhottavat maisen surun.
Unhottavat vatsan vaivan,
suonten sairaloisen lyönnin.
Mielet valtaa onni aivan
kera rippikakun syönnin.
Hartaina on kurttuposket,
kädet ristittyinä vielä.
Naisten valuu kyynelkosket
papin saarnatessa siellä:
"Ylen syönti, ylen juonti
synnin himo tääll' on paha.
Väärää myös on pahansuonti,
rikkaille siis suokaa raha.
Tyytykää ja taivahassa
tasa-arvon nähdä saatte.
Valhe asuu maailmassa,
meiltä totuus ottakaatte.
Teille jumalanne hyvyys
puuttehen ja painon antaa.
Herran aivoitusten syvyys
teidän sallivi ne kantaa."
Jatkaa pappi laverrustaan
kumaraan käy köyhä kansa,
siinä lukee rukoustaan,
siunaa sorron, sortajansa.
Vuosisadasta näin toiseen
hyssytellään mielet uneen.
Suostuu hallituskin moiseen,
näkee kansan rauhoittuneen.
Kohoo templi suuri, ylväs,
nöyryyttäjä selkäin norjain.
Järjestelmän tukipylväs,
pystytetty työllä orjain.
Muuttolinnut
Kun kalpeni lehti, syysmyrsky soitteli harppuansa, — pois silloin he ehti.
Yli rannan ja saaren
he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi
niin kaunihin kaaren. —
Kun täällä on lunta,
ja huurre peittävi ikkunoita,
on kuoleman unta,
niin siellä he elää
ja lempii, ja riemulaulelonsa
niin herkkänä helää. —
Ah noinpa jos oisi
myös ihmispololle luotuna siipi,
mi kantaa voisi
pois alhosta vaivan.
Ah oisipa meilläkin tiedossamme
maa onnekas aivan. —
Kun kurjuus ja puutos,
kiro, vaiva ja vaino paisuvat yhä,
olis ihanaa muutos,
olis hauskaa tälleen tää jättää vanha, haiseva pallo — eikä palata jälleen.
UNHOTETTUJA
Aunuksen Okuliina
Tunnetko Okuliinan sä ja elämänsä tarun. Hän "pitsejänsä" kaupiten vaeltaa polun karun.
Hän nuorra joutui naimisiin,
heimohon veri veti,
siit' alkoi lapsisiunaus
ja puuttehetkin heti.
Puol' ilmaiseksi raatoi mies
"Venäjän herrain" töitä.
Ja Okuliina Suomehen
läks' myymään pitsilöitä.
Ol' kuorma raskas kulkijan,
kun joka vuosi melkein
uus' syntyi pieno. — Elämä
se ruhjoi pahoin elkein.
Hän usein pitsireppuineen
kymmenet peninkulmat
tallusti talvisäissäkin
ja kesti mieron pulmat.
Ol' Okuliinan rinnassa
monasti kaihon suru,
kun muistui koti kaukainen
ja pienin, kullanmuru.
Se kantajansa rinnoilta
pois vierotettiin koito,
kun kulki äidin askeleet
ylitse rajan, loitos.
Näin neljätoista lasta sai
hän. Kuusi kuolo niitti.
Ja vaivoin leipä, suolaves'
se perehelle riitti.
Näet maata heillä vähän vain:
perunapelto niukka;
ja pellavaista, ruista
voi kasvatella hiukka.
Josp' oisi edes lehmä yks'
elättää voitu, tilkan
ois' lapset saaneet herkukseen,
nyt joi ne veden silkan. —
Ne vielä verhon puutteessa
talvella tupaan häätyi,
vain ikkunasta pilkkien,
sen ruutu kunnes jäätyi.
Näit' Okuliina muistellen
luo astui vieraan oven,
myi pitsiään ja kaihonsa
hautasi pohjaan poven.
Kaks' kertaa Okuliina tuo
vuosittain kotiin jälleen
palajaa. — Joulukynttilän
tuo kirkkaan pienimmälleen.
Ja Okuliina onnekkain
on kotonansa silloin,
kun lapset rakkaat uinuu jo,
hän yksin valvoo illoin.
Ne permannolla, säkeillä
ja ryysylöillä nukkuu.
Myös Okuliinan aatokset
ne kohta uneen hukkuu.
Pelastusarmeijan yömajan ovella
Kylm' on talvinen illansää, herttaisa ois' kotiliesi, mutta sen ammoin jo kadotti onneton matkamiesi.
Missään ei hälle ojenna
omainen lämmintä kättä.
Yksin on tuomittu kulkemaan
ainootta ystävättä.
Almu nälkähän hiukovaan
suodaan ja neuvot ja nuhteet.
— Yömajan kovalla penkillä
pitkät on iltapuhteet.
Laastaroiden ei tervehdy
hän, kenet kohtalo mursi.
Sortunut on hän matkamies.
Karilla elonsa pursi.
1908.
Saunamummo
Köyryselkä, ryppykasvo saunamummo, kaikkein tuttu, kohtalonsa kerron teille, outoa ei lie tää juttu.
Kellarkerroksessa soppi, asuntonsa ahdas, josta vuokra kallis, joskin kylmä seinistä ja laipiosta huurrettansa sisään huokuu.
Raihnainen on mummo parka, tok' ei sääli "leivän herrat", työhön mentävä on yhä kuten ennen sadat kerrat.
Saunan kuumuudessa raataa, valvoakin myöhään tuolla vanhuksen on pakko aina, jos ei mieli nälkään kuolla. — Siksi köyremmäks' käy varsi.
Työ on raskas, tulo niukka, palkka kertyy pennilöinä. Kummakos jos huoliansa palvoo mummo syksyöinä.
Ummistu ei silmä illoin, kätkyeeseen katse kiintyy. — Tyttäreltä siinä lahja — Kyynel silmäkulmaan kierii, murhe vakojansa uurtaa.
Valvoo vanhus, muisteleepi muita lapsiansa noita: "Miksi kohtalotar kiroo maailmalla kulkijoita?"
* * *
Saunamummo halvin orja, kenpä huoliansa muistaa. Kukin onneansa etsii, vuosi vuoden jälkeen luistaa.
1911.
Vanha Leena
Mitä pahaa tehnyt lie vanha Leena muori, kun on hällä kurja tie, kehno ulkokuori.
Muistan Leenan nuorena,
herrastaloloissa
taisi taiten palvella. —
Nyt ei kelpaa noissa.
Silloin käynti ketterä,
puku hienonlainen.
Nyt on polo ryysyissä,
kerjäten käy vainen.
Mitä pahaa tehdäkään
mahtoi Leena rukka,
kun noin vanhuuspäivinään
peri hänet hukka.
Tiedän: Leena hikoillut
ahkerast' on ylen,
tuhatkertaa kantanut
tupaan halkosylen,
tuhatkertaa keittänyt ruuan väen eteen, pessyt pyykit, vetänyt kelkalla ne veteen.
Tiedän: Leena uurasti,
nousi puoliöiltä,
illoin valvoi, ompeli,
nukkunut ei töiltä.
Auttoi vanhaa äitiään
minkä jaksoi vähän.
Koitti vielä pennejään
saada "säästymähän".
"Kaksisataa" kokoon sai,
mutta vanhuus koitti. —
Sairaus ja suru kai
ruhjoi raukan, voitti.
Tuli vanhuus, köyhyyskin.
Leena turvaa vailla
tietä kiertää kerjurin
kylän pihamailla.
Mikä synnin turmelus häntä mahtaa painaa, kun ei tule pelastus ennenkuin on vainaa?
Nuori raajarikko
Kivipainossa ruhjoi jalkansa
viisitoista vuotias tyttönen.
Hänet pois he kantoi paareilla.
Kone pyörivi eellehen. —
Veri syöksyi. Kalvas on tyttönen
kuin palttina. Katsele kasvojaan,
näet riutuvan, särkyvän katsehen
kuin itkis' se nuoruuttaan.
Niin nuorra, elämän aamussa,
kun siinteli silmiin unten maan,
kovan kohtalon maata uhrina,
se ompihan kauheaa. —
Jäi ruhjottu raajarikoksi.
— Kivipainossa työ käy ennallaan,
sijan tyhjän toinen täyttävi, —
kuka tyttöä muistaakaan?
Imatran uhri
Te joille elämä hymyää aavistaa koskaan ette osaa, mit' onkaan kohtalon karvas kalkki, elämän vaiva.
Niin lasna maailman kourihin laps' hento mä hyljättiin. Ei kättä hellää, ei ystävyyttä, vaan kovat kohlut useesti syyttä, ja tuhat vaaraa ja tuhat turmaa, petetty lempi, mi uskon surmaa. — - — Te joille elämä hymyää sit' ette saata ymmärtää -.
Laps' silloin vast' olin hentonen ja voittamaton kurjuuspyörre mun raasti kuiluunsa ruhjoen ja alas, alas niin kuljetteli. Mä hoivuin hoivatta onneton, laps' säälimättömän kohtalon.
Ja siitä asti niin raskasta on ilma ollut hengittää, ja kivenä on rintaani suur' murhe painanut.
Te joilla on elämän kutsumus ja työtä ja leipää, onnea, te ette saata ymmärtää mit' on nuorra sortua, katketa.
Kakskymmenvuotisna kulkee muut ilorinnoin toivoja kohti, mut mulle hauta ois lohdutus ja Imatran kuohut kehto hellä, jonk' alla löytyis unhotus, lepo kurjalle hyljätylle.
Näin haastoi tyttönen kalpea
ja silmä kostea maahan painui.
Hän lähti. Viestinen kertoi sitten,
"Imatra uhrin on saanut jälleen".
1908.
Mummon kirje
Eräälle savolaiselle vanhukselle
Tuoss' on eessä mummon kirje, käden vanhan piirtämä, tullut tänne salomailta, köyhän mummon mökistä.
Ystävän mä tunnen siinä,
tunnen hellän sydämen.
Tunnen toteen pyrkiväisen,
ahertavan aatoksen.
Tunnen raatajan mä vakaan,
monta kovaa taistelleen.
Näen elon murehissa
hiuksensa valjenneen.
Kirjettä mä tallentelen, paljohon se velvoittaa. Vanhuksemme kautta Suomen minkä kohtalon he saa? —
1909.
He ja sinä
Paremp'osaiset ei sua tunne, työntävät sun kaupunkinsa laitaan. Salongeissa, loistossa he elää, sinä tyydyt kohtalohon saitaan, elät tylsistyen, turtuen, aikaisin jo huoliin murtuen.
Sulla lapsia on suuri liuta,
Kuni haamut nälässä ne horjuu.
Harmaat posket, luusto kuivettunut.
Tuoni käyskelee. On viljan korjuu,
ihmisviljaa täällä niitetään.
Onnetarta tuskin — kiitetään.
Sieluus köyhälistö katson. Tuopa
rintahani surunvuoren nostaa.
Kärsimäsi sorron mielisin mä
yhteiskunnalle ja niille kostaa,
jotka eduistansa kiistäen
sokeoina sotii, riistäen.
— Mammon jumalalle suitsutellen rikkaat palatsissaan asuu. Siedä ei he köyhää seutuvilla laisin, raatajan he hädästä ei tiedä. — Toki köyhät astui vaatimaan, oman onnens' ohjat laatimaan!
1905.
Köyhän joulu ennen ja nyt
Niin vanha ja tuttu on puute, vuossatoja kestihän tuo. Ja kaihottu olojen muute parannusta ei nytkään suo.
Yhä vielä on köyhän illat
niin mustat ja murheiset.
On edessä surujen sillat,
kivut, tuskat ja kyynelet.
Mut sittenkin toinen on aika,
ja toiset on tunnelmat.
Nyt aatteen tenhova taika
urat aukovi kaunoisat.
Yli hetkisen murheen ja vaivan
ihanteiden tähtivyö
luo hohtoa. Ompi kuin aivan
jo hälvenis kurjuusyö.
Ja joskin tuskia yhä
elon kantelo soinnuttaa,
niin veljeyssoittelo pyhä
ihanaisena puhkeaa.
Uus' puhkee köyhän virsi
yli maitten ja mannerten.
Suli rinnoista talvinen kirsi,
on orjakin ihminen!
Ja vaikka on ulkona kylmä,
sydän rinnassa lämmin lyö.
Ja kirkasna loistaa silmä,
kun kutsuvi aatteen työ.
Tää joulu kaunis ja uusi
proletaarein juhla on jo.
Hymyhohdoin loistaa kuusi,
soi viihtäen kantelo.
Ja sosialismille soittaa ylistystänsä miljoonat. Uus' aika köyhille koittaa, ja orjat ne nousevat!
Kurjuus-siskoille
Joseph Luitpoldin mukaan
Siskot, on elomme autio,
astumme murhevaipoin.
Hapsemme harmenee. Kohtalo
iskee rautaisin raipoin.
Kurjuus ja pilkka päivin, öin.
Pistävä orjuus-oka.
Ilo ei valkene toimin, töin,
palkkamme kurjuus, loka.
Henkemme turtuu. Aikaiseen
vartalon kuihtumus koituu.
Lapsemme sortuvat. Hiljalleen
elomme raunioituu.
Me mitä pahaa tehty lie,
Kärsimme, synti se varmaan.
Vaiti me oltiin, joskin tie
raskas ol' elomme harmaan.
Mutta nyt alkavi aika uus',
heitämme pois unen sikeen.
Meille kuulukoon vastaisuus,
nouskaamme painosta ikeen!
Siskot, orjina kuolla ei,
voittoisa eessämme retki.
Riistäjät joskin osamme vei,
kerta lyö meidän hetki!
1911.
LUONTOA
Työmies työhön mennessään
Mit iloa on tuosta, jos onkin kirkas aamunsää ja päilyy taivon laki sinisin, valkein hattaroin ikäänkuin hymyellen…
Mit iloa on tuosta, jos meri ulappöineen liekehtii kultajuovaisna ja rantoja sen kaartaa nuo metsät vihrytlehväiset; jos leikitellen laineet päin rantaa hiljaa loiskaa poreillen kultakuplia…
Mit iloa on tuosta, jos helkyttävi leivo äärellä taivon siintoisan; jos sotka soutaa aaltoja ja lokit ilmaan kiirii, ja leijaa leuto tuuli ylitse rantain rauhaisain.
Mit iloa on tuosta, jos kaislat hiljaa huojuu ja sudenkorentoiset luo ulpukkojen liitelee ja aallon ahti soittaa.
Mit iloa on tuosta mun mustukaiseen rintaan, kun en mä kuiten liitää saa ylitse laajain ulappain tai keinuella aalloilla keralla impen' armahan.
Mit iloa on tuosta, kun täytyvi mun raadantaan päivästä päivään yhä, ja impeni mun armahain sen verrempi jo multa vei, vei multa rikkahampi.
1910.
Merikosken liepeillä
Purot leikkivät, lehtoiset saaret ja kosken kuohuva vuo sulohetkiä mennehen ajan ne muistohon mulle tuo.
Mut muistojen sarja tummuu,
kuvat katkerat siintelee.
Näen kansan mi taisteli, kärsi,
mi puutteessa kalpenee.
Merikoski, sun kuohujas kulki
moni raataja venheineen,
toi tervoja, pettua järsi,
palas korpehen, kurjuuteen.
Nous' kaupunki, rikkaus harvain
tulos työst' oli raatajain.
Huvisaaren liepeillä tehtaat
kohos, kasvoi ja varttui vain.
Merikoski, sun liepehilläs
soi kärsimysvirret vaan,
tukahtunehet huokaukset,
kivut hallaisen nälkämaan.
Purot leikkivät, lehtoiset saaret sulomuistoja kuulla en voi, kun kansani kärsimysvirret yli kaiken korviini soi.
1907.
Kesävirkistystä
Ah, ollapa aaltoa välkeää ja rannan niittyä kaista ja illan ruskoa siintävää ja hieman luontoa maista.
Ah, nähdäpä kukkiva tuomipuu
ja aalloilla sorsa ja telkkä.
Ja soisipa korvaan leivon suu
ja luonnon laulelo pelkkä.
Ah, ollapa mökki punainen
ja sauna ja polku oma.
Ja ollapa kulta herttainen
ja venho aalloilla soma.
Ja saadapa sinne kaikota
pois keskeltä elämän kiistaa,
elää hiljaa onnensa saarella;
— meri, metsä antaisi riistaa.
Mut ei! Työn orjalle unelmaa lyhyt hetkikin luonnon on syliin. Hänen täytyy raataa ja ponnistaa ja kuolla kylmihin kyliin.
1912.
Aamuhetki Eteläsatamassa
Aamu kirkas, keväinen.
Puiston kukat kastein helmii.
Luona marmor'impyen
kaivon suihkuvesi telmii.
Kevätaamu aikainen.
Torilla on touhu, täry.
— Rannan rautaveturein
tuprunnasta tunkee käry.
Aava meri läikkyää,
hopeinen on aallon pinta.
Kaikki huokuu elämää,
toiveikasta, kaunehinta.
Mutta halki ilmojen
kuuluvi kuin huokausta.
— Tuolla lastaa hiiliä
orjalauma, sysimusta.
Mitä? Eikö eteenpäin
kaikki ryntää ilakoiden!
Kumma kaiku iskuilla
satain kätten ahkeroiden.
Mitä? Eikö toiveikas
mieltä täytä elon taisto?
Miksi otsaan kuvastuu
huolestunut kivun vaisto?
Miksi? Haa, se on kysymys
— Kevät, valhetta sun hymy
Ammoin orjan rinnasta
kevät-ilo pakoon lymys!
Ensi lumelle
Syksyn unta uinuu kukkaset. Ensi lunta talvi satelet. Puusta puuhun väristys niinkuin kärsimys hiipii hiljalleen.
Metsätiellä mä yksinäni harhaan, unten kukkaistarhaan mielin häipyä. Tapaan kellastuneet puut lumen vihmeessä, linnut laulusuut mykkinä.
Talvi, lumiasi heität, kummut peität. Kukkain ilo kalpenee. — Lunta, lunta, lunta, kuolon unta koko metsä värisee.
Syyskuutamossa
Syyskuutamoss' astelen puistoa, kun nurmen kattavi keltalehti. — Miten monta kaunista muistoa kova kohtalo riipiä ehti!
Syysiltana astelen tarhaamme,
kun keltalehdet karisten putoo.
Elo toiveita karsivi. — Parhaamme
se talven vaippahan kutoo.
On puistossa paljon varjoa,
paha jalka kalpeita lehtiä tallaa. —
Kesäpäiviä elo ei tarjoa,
lakastuttaen huokuu se hallaa.
Syyslehdet tallatut, maatuvat,
oli elonne unelma lyhkäsenlainen.
— Unet hyvästi! — Toivehet kaatuvat,
ylös haudoista nousevat vainen!
Soi lehdossa syksyn soitelmat. —
Moni yksilö syksyn valtahan vaipuu.
Mepä nousemme, toivojen koitelmat
on eessämme — usvat jo haipuu.
Syyslehvät kalpeat huiskailee,
paha jalka lehviä tallovi tälleen.
Mut puiston keijut ne kuiskailee:
kevät syksyä seuraa jälleen.
1907.
ÄITI JA LAPSI
Keväisellä polulla
On onnea, kukkia keväimen, vapaat lainehet lahdelmain, Soi ilmassa laulelo leivosen, soi elämän kantelo vain.
Ja äiti hän astuvi polkua
sulopienoset rinnallaan —
nuor' äiti ja armahat lapsensa,
— kevät näyttävi kauneintaan.
Ah kuinka on somat ne poskuet
ja jalat mi tepsuttaa. —
Miten leikkivät virrat keväiset,
ylen kaunis metsä ja maa.
Tämä onni ja kukkaset keväimen, tämä elämän runsaus oi josp' olis osana jokaisen, — eikä vaiva ja riutumus.
1912.
Iloton ilta
Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka. Tuijottaa illan hämärään, nuor' äiti, äitiparka.
Ja lattialla kehdossa
lepäilee valju lapsi.
Sen poski sinenharmaja,
iloton valkohapsi.
Kuol' isä tehtaan rattaisiin,
nyt äiti raataa päivät,
ja entisaikain muistelmiin
sulommat hetket jäivät.
Ei enää lieden ääressä
hupaisna häivy ilta,
vaan kolkkoa on elämä
kuin murheen musta silta.
Ja huokauksin katsahtaa
taas nuori äiti kehtoon:
"Pien' orpo osakseen se saa
vain ilottoman ehtoon. —
En sua koito kantanut
mä keväisehen hymyyn.
Sun huomenesi kiisi pois
pahojen pilvein lymyyn.
Mut pieno, äidin lemmellä
aatoksen' sua muistaa.
kun päivin ratas kiitävä
koneessa lankaa suistaa.
Ah, ryskehessä tehtahan
niin pitkä, pitkä olo,
ja tuhat kertaa palajan
sun luokses lapsi-polo.
Ja iltasella askeleet
mun lennättävät sieltä.
— Nyt lepää raajat väsyneet,
mut murhe murtaa mieltä.
Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäks' vain ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta."
Hymyjen lapsi
(Pikku Helmeä katsellessa)
Kutreillasi hymyn keiju vallatonna hyppii, leijuu. Silmät pikku veitikat viekkahasti nauravat. Hippasilla pikku jalka elämäsi polun alkaa.
* * *
Helmi, tytti kultainen lapsi päivänrintehen, kohdannetko perhois-elon tahi varjostojen pelon?
Minäkin noin ilakoitsin lasna, siit' on aikaa vierryt. — Varjostoihin kulki tieni, mont' on kyyneltä jo kierryt.
1911.
Äänestysuurnalla
Hän tuli, lipun toivotun nyt kätehensä sai. Men' yksikseen ja silmästään jo kyynel vieri kai.
Hän muisti: lasta seitsemän
kotona värjöttää.
Työtönnä isä, kummakos
jos käsi väräjää.
Hän piirsi viivan. Uurnahan
se lippu putosi.
Ne kasvot, ah niin vaaleat
vain yhä kalpeni.
Hän läksi uurnan luota pois totisna, huolissaan. Oi, jospa koittais köyhille parempi päivä vaan!
1906.
Kohtaus äitien kokouksessa
Nuor' äiti, rinnalla lapsonen, niin hento ja kalvasposki. Mut äidin sydän se sylkähtää, ja rinnass' on tuskankoski.
Se koski se povessa tulvehtii,
tuhat aatosta mieleen koittaa.
"Oi siskot, jospa me voisimme
vapauden ja leipämme voittaa!"
Hän nousee, noin sanat tulvehtii
kuin ryöppy nyt huuliltansa.
Käsi lasta suojaa mi tyyntyneest'
imee maitoa emoltansa.
"Oi siskot, valohon käyköön tie, ei kestäne kurjuus yhä", — hän lausui. — Lapsonen tyyntyneest' imi äidin maitoa pyhää.
1907.
Proletaarilapsen kehtolaulu
Uinuos, uinuos lapsonen, äitis on koneen orja. Kalpeaks' on käynyt hän, nuorena oli sorja.
Uinu, suurena taistelo
ankara sua vuottaa.
Sosialistiksi vartuthan,
äitisi siihen luottaa.
Uinuos, mekkohon punaiseen
äiti lapsosen käärii.
Jouda ei päivin vaalimaan,
tehtahassa kun häärii.
Proletaari-lapsosein,
sairaasti silmäsi palaa.
Katsehes viiltää sydäntäin,
kyynel vierivi salaa.
Sulje silmä ja uinahda, taistelo sua vuottaa! Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa!
1907.
Aiti
Miksi sydän vapiset,
rintaseni värjyt? —
Vihloen lyö rakehet,
rajumyrskyn ärjyt.
Miksi hellin povella
pulmujani noita? —
Täynn' on elon ulappa
turman aallokoita.
Miks' ei käten herpoa,
valvon kunnes kuolen? —
Kuuluu petoin ulvonta
korven tuolla puolen.
Miksi sydäntulilla
lämmitän mä armaat? —
Kylmä, kov' on maailma,
jäisiä sen parmaat.
Miksi rintaan painalen
ainiaaks' ne pienot? —
Tempoo tuuli syksyinen
puitten lehdet hienot.
Pulmuseni puhtoiset
teissä äidin mieli,
teissä sadat aatokset,
joit' ei kerro kieli.
1908.
Kaksi kalmaa
Uhkaa pienoani kaksi kalmaa: elon kalma jäytävä ja julma, kuolon kalma luinen, tuijottava.
Tuota katson, itse voimatonna,
kuni syksykoivun hento lehti.
Tuskaani en julki huutaa jaksa.
Lapsi itseäni kallihimpi,
hänet synnytinkö surman suuhun?
— Veitsen lailla rinnassani viiltää.
* * *
Tuska rinnassa on auvon äidin, vaivoin vaikertaapi valju huuli: Ken, oi ken mun pienoani hoivaa?
1909.