Ihanteen kaipuu

IHANTEEN KAIPUU

Kirj.

Hilda Pylkkänen

Ranskankielestä suomentanut

Helmi Setälä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

Muutamien romaanien laita on sama kuin joidenkuiden taulujenkin. Vaikuttaaksensa ne tarvitsevat sopivan kehyksen. »Ihanteen kaipuu» on kirjoitettu yksinomaan siinä tarkoituksessa, että ranskalaiset saisivat jonkinmoisen yleiskatsauksen Suomesta. »Se kuvaa suomalaista henkeä», sanoo »La Française» täydellä syyllä siitä. Kaikki se, mikä tässä teoksessa on uutta ja huvittavaa ranskalaisille, joille Suomi on aivan tuntematon maa, on vanhaa ja tuttua suomalaisille.

Tuskinpa mikään muu romaanissani voi herättää suomalaisen yleisön mielenkiintoa kuin se seikka, että se on ensimäinen suorastaan ranskankielellä kirjoitettu romaani, jonka tapahtumat liikkuvat Suomessa.

H. P.

I

Oli varsin kylmä, kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metrin paksuinen lumi peitti maata puhtaalla valkoisella vaipallaan. Ei vähintäkään tuulen henkeä. Ilma oli aivan tyyntynyt kovan pakkasen käsissä, joka sai talojen nurkatkin paukkumaan. Nuo punaisiksi maalatut pienet talot punoittivat keskellä valkeaa ja harmahtavaa maisemaa kuin suuret veritäplät.

Autioilla teillä ei ollut ainoatakaan olentoa. Linnutkin olivat vaienneet. Silloin-tällöin kuului vain siipien suhinaa metsän syvyydestä, missä synkän vihreät hongat taipuivat raskaan lumipainonsa alla. Yksinäinen metso etsi siellä vain lepopaikkaa.

Korkealla, metsäisellä kunnaalla, halliten koko seutua ja katse merelle päin käännettynä seisoi kaunis valkoinen herraskartano. Tornineen ja holvineen se kohosi kuin lumottu linna keskellä laajaa puistoa, jossa koivut ja tammet olivat valkoisen hienon huurteen peitossa.

Jollei uuninpiipuista savu olisi kiehkuroina kohonnut vaaleansinistä taivasta kohti ja jollei kartanon vasemmanpuoleisen siiven piharakennuksen ikkunoista olisi vilkkunut heikkoa valoa, niin olisi voinut luulla sitä asumattomaksi.

Saimi af Ek, nuori kartanon rouva, lauloi huoneessaan suomalaisia kansanlauluja säestäen itseään pianolla. Hänen kirkas äänensä väreili suuressa, puolipimeässä huoneessa. Oli hämärän hetki, tuo suomalaisen päivän alakuloisin aika, jolloin valon viimeinen säde ikäänkuin itkee häipyvää päivää. Takkavalkean tuli, joka iloisesti loimuili suuressa uunissa, valaisi vain punertavalla valollaan nuorta naista.

Raskaat vaaleat palmikot ympäröivät kruununa hänen päätään. Hopeanharmaa, ruumiinmukainen puku kohotti hänen tavattoman notkean vartalonsa muotoja. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli innokas urheilija, joka osasi sulavaliikkeisesti luistella.

Ulkomuodoltaan hän oli aitosuomalaista tyyppiä, kasvonpiirteet eivät olleet hienot eivätkä säännölliset, mutta sen sijaan niin ilmekkäät ja elävät, että niissä kuvastui kaikki hänen sielunsa eri tunnelmat. Mutta vieläkin hämmästyttävämpää hänessä oli tuo tuoreus ja hipiän valkeus, joka on niin kuvaavaa suomalaisille naisille. Koko hänen pienessä hennossa olennossaan oli jotakin kirkasta ja puhdasta. Vain suuret, teräksenharmaat silmät olivat ikäänkuin alakuloisuuden verhoamat.

Tuo alakuloisuus asuu jokaisen suomalaisen naisen sielun pohjalla.

Ehkäpä se on itsetiedotonta valon ja auringon kaipuuta, tuo alakuloisuus, joka painostaa tätä aikojen hämärässä Aasiasta vaeltanutta, yön ja lumen maahan asettunutta kansaa…

Tai ehkäpä se johtuu siitä, että sorretun kansan toiveet, sen itsenäisyysunelmat alituisesti pettyvät, ken tietää? Joka tapauksessa näennäisesti iloisen kuoren alla piilee jokaisen suomalaisen sydämessä syvää alakuloisuutta.

Suomalainen sielu on sukua suomalaiselle luonnolle.

Nuo äärettömät metsät, joissa ei kuulu muuta ääntä kuin petoeläinten kaamottavaa ulvontaa, ovat tehneet suomalaisen luonteeltaan suljetuksi ja yksinäiseksi; rämeiset maat, joilla ei kasva muuta kuin kanervia ja vaivaiskoivuja, härmän peittämät metsät ja laajat asumattomat aavikot ovat yhtä alakuloisia ja haikeita kuin suomalaisen talonpojankin elämä.

Mutta järvet, nuo auringossa kimmeltävät, siniset, kirkkaat järvet, ne ovat suomalaiselle antaneet kaiken sen, mikä ihmissielussa voi olla pehmeintä ja kauneinta… Eivätkä missään maailmassa kansanlaulut, kansan sielun suoranaiset ilmaisumuodot, tunkeudu sen välittömämmin sydämiin, ilmaise sen enemmän ihanteellisuutta kuin Suomessa.

Nuori nainen, tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, odotti tänä iltana miestään palaavaksi kotiin Helsingistä.

Yksinäisyyden ja musiikin valtaamana hän vähitellen vaipuu yhä enemmän unelmiinsa… Ja huulien lausuessa kansanlaulun kohtaloonalistuvia sanoja hänen ajatuksensa alkavat yhä levottomammin liidellä…

Kuinka yksin hän on tällä ruotsalaisella paikkakunnalla, josta hänen miehensä on kotoisin!

Ruotsalainen kansanaines täällä hänen ympärillään on paljoa oppineempi, kohteliaampi ja sivistyneempi kuin suomalainen. Maakin on paljoa hedelmällisempi ja viljellympi. Kaikki täällä on erinomaisessa järjestyksessä. Ja kuitenkin, kuinka suuresti hän kaipaakaan noita huonokasvuisia ruispeltoja kaukana Savossa, synkkiä metsiä, koskia ja sinisiä järviä!

Täällä kaikki tiet ovat suoria ja hyvin hoidettuja. Siellä ei ole kuin mutkikkaita polkuja, jotka johtavat lumoaville seuduille.

Koko sielultaan hän on oman seutunsa lapsi, eroittamattomasti kiinnitetty syntymäseutuunsa. Täällä hän pysyy aina vieraana, sen hän tietää.

Ja suuret kyyneleet vierivät hitaasti pitkin hänen poskiaan. Hänen äänensä väräjää. Harmistuneena omaan heikkouteensa, kun hän ei sen paremmin kykene hillitsemään itseään, hän lakkaa äkkiä laulamasta. Kovalla paukkeella hän sulkee pianon, sitten hän astuu päättävästi huoneensa lattian yli. Komea, lattialle levitetty valkea karhuntalja vaimentaa hänen pienten jalkojensa äänen.

Takkavalkean iloinen loimu saa hänet pysähtymään, ja silmäiltyään hajamielisesti kelloon, joka näyttää jo puolta kuutta, hän heittäytyy mukavaan, matalaan nojatuoliin.

Ja jälleen hänen ajatuksensa alkavat liidellä, ja pieni katkera ilme karehtii hänen kaarevahuulisen suunsa pielissä.

Oi! täytyihän hänen myöntää, että hänen avioliittonsa Nils af Ekin kanssa, joka kuitenkin oli solmittu vain molemminpuolisesta rakkaudesta, oli tuottanut hänelle suurta pettymystä. Monet pienet, selittämättömät, hämärät seikat eroittivat heidät nyt toisistaan! Kaksi eri rotua heissä taisteli ja kiisteli keskenänsä.

Saimin isä oli supisuomalainen, itseoppinut ja jalosydäminen mies, hänen äitinsä oli kuollut tyttären syntyessä.

Jouduttuaan näin varhain orvoksi oli hänet kasvatettu Saarilassa, vanhassa kartanossa Savossa, Saimaan rannalla, jonka mukaan hän oli nimensäkin saanut.

Saarila oli hänen tätinsä, vanhan romantillisen ja runollisen naimattoman neiden oma.

Täti, joka oli siveä ja puhdas mieleltään, oli jo varhain opettanut häntä rakastamaan luontoa ja ihailemaan kaikkea kaunista ja sopusointuista. Uskonnon asemesta oli hän istuttanut häneen moraalisen ja henkisen ihanteen kaipuun.

Siten hänen valoisa nuoruutensa oli kulunut kuin ihanin satu unelmissa, vakavissa opinnoissa ja urheilussa, ja päivä päivältä hän oli tarkasti seurannut oman sielunsa kehitystä.

Kuinka ihanalta ja hurmaavalta elämä hänen mielestään oli näyttänyt, tuo kaunis kuvakirja, jonka lehtiä hän innostunein mielin oli selaillut!

Yhdeksäntoista-vuotiaana, astuttuaan maailmaan, hänen kohtalonsa oli tullut ratkaistuksi.

Viettäessään talvea Helsingissä kumminsa luona, joka oli komea ja turhamainen nainen ja kuljetti häntä, rikasta perijätärtä, mukanaan suuren maailman pitoihin ja huveihin, oli hän tutustunut tulevaan mieheensä.

Tämä kaunis, sinisilmäinen ja vaaleaviiksinen nuorukainen oli voittanut hänet hienolla ja sulavalla käytöksellään, jota yleensä tapaa ruotsalaisissa seurapiireissä, mutta mikä on aivan vierasta suomalaisten jäykälle ja juhlalliselle olennolle.

Nils af Ekin esi-isä oli ollut ruotsalainen upseeri, joka oli muuttanut Suomeen v. 1809 heti maan jouduttua Venäjän vallan alle, ja siitä saakka hänen perheensä oli asunut Suomessa, Viikin kartanossa, Uudellamaalla.

Avioliittojen kautta oli af Ekin perhe joutunut sukulaisuussuhteisiin useiden maan vanhojen sukujen kanssa, jotka elivät vain omassa piirissänsä. Nils af Ek ja hänen äitinsä olivat ainoat tämän nimen edustajat. Kaikki nuoret tytöt toivoivat voittavansa hänet, sillä sitä pidettiin erittäin edullisena naimakauppana, vaikka Nils olikin tunnettu huikentelevaksi Don Juaniksi, joka oli mielistellyt kaikkia oman piirinsä naisia.

Mutta koko seurapiirin ja Saimin itsensäkin suureksi hämmästykseksi pieni suomalaistyttö, Saimi, voittikin tämän hienon herrasmiehen omakseen.

Kun Nils kiihkeänä ja väräjävänä oli tunnustanut hänelle rakkautensa, oli Saimi kuunnellut hänen sanojansa onnesta hurmaantuneena, ja rajattoman riemun vallassa oli hän luvannut tulla hänen vaimokseen. Kokematon Saimi oli näkevinään hänessä täydellisen ihannemiehen, ja melkein vihoissaan hän työnsi luotaan tätinsä aran neuvon, joka pyysi häntä vielä punnitsemaan asiaa ja lykkäämään häät tuonnemmaksi, jotta he kumpikin tutustuisivat lähemmin toisiinsa. Mutta miksikä odottaa?

Nils oli rikas. Saimi samoin. Häät vietettiin Saarilassa pari viikkoa kihlauksen jälkeen. Nuoren parin lähtiessä matkalle oli Saimin vanha täti vuodattanut katkeria kyyneleitä, sillä hän ei uskonut sisarentyttärensä onneen. Hän aavisti kaikenlaisia vaikeuksia, varsinkin kun rouva af Ek, Nilsin äiti, ei näyttänyt olevan tyytyväinen poikansa valitsemaan »suomalaiseen» tyttöön. Hän olisi suonut hänen naineen jonkun kaunottaren heidän omasta ruotsalaisesta seurapiiristänsä. Mutta huomatessaan, kuinka vakavaa laatua Nilsin rakkaus oli, oli hän lopulta alistunut. Saimin varallisuus oli myöskin puolestaan vaikuttanut edullisesti tämän avioliiton solmimiseen.

Lyhyen häämatkan jälkeen, jolloin nuori pari käväisi Ruotsissa, olivat he asettuneet Viikin kartanoon. Siitä oli nyt kulunut lähes vuosi.

Kuherruskuukausi oli kulunut onnen huumeessa. Saimi oli antautunut tahdottomasti uuden elämänsä ja Nilsin intohimoisen rakkauden valtaan: koko ruumiillaan ja sielullaan hän upposi siihen intohimon ja rakkauden virtaan, joka ympäröi häntä. Jonkun ajan kuluttua tuo ylenmääräinen ihailu alkoi häntä kuitenkin tympäistä, hän olisi tahtonut saada jotakin enempää ja parempaa elämältä. Hän olisi mielellään tahtonut ottaa osaa taloudenhoitoon. Mutta tämä toive, vaikka se olikin niin luonnollinen, ei ollut miellyttänyt Nilsiä, ja hän oli selittänyt, ettei hänen vaimonsa saanut olla minään emännöitsijänä.

Siitä oli syntynyt heidän ensimäinen erimielisyytensä.

Saimi piti kiihkeästi puoltansa. Nils vastasi taipumattomasti, että hänen vaimonsa oli aivan liian nuori ryhtyäkseen noin ikäviin toimiin, ja että heidän emännöitsijänsä, joka heidän naimisiin mentyään oli hoitanut taloutta, oli siihen erittäin kykenevä.

— Ei, pikku Saimini, sanoi Nils hellästi, sinun pitää vain antaa miehesi rakastaa ja ihailla itseäsi.

Ja Saimin oli täytynyt tyytyä siihen.

Mutta syntyipä vielä toinen vakavampikin erimielisyys heidän välillään.
Nilsillä ei ollut mitään henkisen elämän tarvetta.

Heidän naimisliittonsa alkuaikoina oli Saimi yrittänyt puhua hänelle unelmistaan, kaipuustaan, ihanteistaan. Hän oli uskonut hänelle myöskin epäilyksensä ja pelkonsa ja sanonut tarvitsevansa moraalista ohjausta ja tukea.

Nils oli hymyillen kuunnellut hänen puheitaan. Sitten hän leikkiä laskien oli sanonut häntä pieneksi yltiöpäiseksi moralistiksi ja vastannut kaikkiin hänen tuumiinsa vain suudelmilla…

Silloin Saimi oli tuntenut, mikä syvä kuilu eroitti toisistaan heidän kummankin elämänkatsomuksensa. Tuo tieto oli suuresti surettanut häntä ja hänestä tuntui nöyryyttävältä olla vain Nilsin laillisena rakastajattarena, niinkuin tämä halusi. Mutta hän oli kantanut yksin pettymyksensä. Kellepä hän olisikaan voinut uskoa huoliaan. Ja vähitellen tuo sankari, jonka Saimi oli korottanut niin korkealle jalustimelle, alkoi kadottaa tenhovoimansa.

Silloin Saimi, voidakseen olla joksikin hyödyksi, päätti ruveta työskentelemään monien alustalaistensa ja heidän lastensa hyväksi. Hän kävi heidän kouluissaan, hän jutteli alustalaisten vaimojen kanssa, mutta suureksi ihmeekseen häntä kohdeltiin varsin kylmästi…

Savossa, suomalaisen kansan keskuudessa hän oli tottunut ystävälliseen ja tuttavalliseen kohteluun ja siksi tämä kylmyys kummastutti häntä, vieläpä loukkasikin. Tämä ruotsalainen kansa ei luottanut häneen, sen hän nyt ymmärsi. Hän itse oli suomalaista rotua, päinvastoin kuin tämän ruotsalaisen seudun kansa, joka ei ymmärtänyt hänen kieltään. Kansanvalistus, joka Uudellamaalla oli paljoa korkeammalla kannalla kuin Savossa, oli tehnyt heidät epäluuloisiksi ja itsetietoisiksi.

Saimin, tuon lapsellisen ja viattoman, hyvän ja iloisen nuoren naisen oli vaikea alistua siihen. Se tuntui hänestä jälleen uudelta pettymykseltä. Mutta hänen oli pakko alistua ja hän vetäytyi vähitellen kokonaan kuoreensa. Mutta usein hänen elämänsä tuntui kovin yksinäiseltä, niinkuin nyt tänäänkin, jolloin Nils oli ollut kaiken päivää poissa.

Hän vihasi noita Nilsin kaupunginmatkoja. Vaistomaisesti hän tunsi, että niiden alla piili jotain, jota hän ei tiennyt. Ja joka kerta kotiin tullessaan tuntui Nils hänestä ikäänkuin vieraalta, hän puhui paljon, nauroi kovaäänisesti ja joskus hänen hengityksensä haiskahti väkijuomilta.

Oi! kuinka Saimi olikaan säikähtänyt, kun Nils ensi kertaa tuli kotiin tuo peloittava haju vaatteissaan, hiuksissaan, koko olennossaan… Mutta Saimi ei uskaltanut sanoa hänelle mitään… Se oli sitä kauheampaa, kun Nilsin isä oli tapaturmaisesti kuollut palatessaan kerran päihtyneenä kotiin kaupungista. Tienlaidassa, josta hänet oli kuolleena löydetty, oli vielä tänäkin päivänä puuristi.

Tämä muisto herätti hirveän levottomuuden Saimin mielessä. Ei suinkaan perinnöllisyyden kova laki ollut rangaissut hänen miestänsä, hänen kaunista Nilsiänsä, sälyttämällä hänen hartioilleen esi-isiltä perittyjä kammottavia taipumuksia? Sillä ennenvanhaan oli juoppous ollut aivan yleistä sivistyneittenkin herrasmiesten parissa pohjoismaissa.

Kello keskeytti äkkiä Saimin mietteet.

— Jo kuusi! sanoi hän itsekseen ihmeissänsä. Kuinka kauan Nils viipyy!

Kirkas kuunsäde tunkeutui huoneeseen kaksinkertaisten ikkunoiden läpi, joita hienot valkoiset uutimet reunustivat, ja sen kylmä valo hopeoitti ikkunakomerossa olevien kasvien lehdet.

Kuinka hiljainen ja rauhallinen olikaan tämä koti, jonka Nils rakkaudessaan oli hänelle luonut! Kaikkialla taide-esineitä ja tauluja, jotka hivelivät hänen silmiään. Suuri kirjasto täytti kokonaisen seinän. Ja mukavat, himmeänsiniset englantilaiset huonekalut olivat tavattoman tyylikkäät ja aistikkaat. Ikkunasta avautui laaja näköala merelle.

Äkkiä kuului kulkusten kilinää etäältä. Saimi heristi korviaan. Iloisia ääniä kajahti jäältä.

»Nils on varmaan kotiin tulossa… Muutamien minuuttien jälkeen hän on täällä,» tuumi Saimi.

Mutta uupuneena takkavalkean lämpimästä ja pahoilla mielin miehen myöhäisestä paluusta jäi Saimi paikoilleen hämärään huoneeseen nojatuoliinsa istumaan menemättä häntä vastaan.

II

Pieni musta pilkku aavalla jääaavikolla suureni ja läheni.

Se oli Nils af Ekin, Viikin kartanon isännän reki, joka palasi pääkaupungista, noin kahden peninkulman matkan päästä. Kahden hurjan hevosen raudoitetut kaviot tupruttivat lunta joka puolelle niiden kiitäessä eteenpäin hienossa lumituiskussa.

Komeissa saukkoturkeissaan ja ketunnahkaisten vällyjen peitossa kesti Nils af Ek erinomaisesti pakkasta, joka oli huurteeseen kietonut hänen kulmakarvansa ja viiksensä.

Onnellisena, hymy huulilla hän katseli ylpein mielin komeaa Viikin kartanoa, tätä mallitaloa, jossa uudenaikaista maanviljelystä ja uusia koneita käytettiin suurella menestyksellä tuottaen kunniaa nuorelle omistajalle. Suoritettuaan kurssin Mustialan maanviljelysopistossa oli Nils saavuttanut taitavan ja tarmokkaan maanviljelijän maineen. Hänen laajoilla maillaan oli monta sahaa käynnissä, joissa sahattiin lankkuja hänen omasta metsästänsä, ja kartanon mallikelpoisessa meijerissä valmistettiin voita, jota lähetettiin suoraan Englantiin. Viikin kartanon talli oli myöskin erinomaisessa maineessa. Mutta kaikki tämä rikkaus ja omaisuus ei ollut minkään arvoista hänen silmissään. Oikean arvon sille antoi vasta hänen vaimonsa, tuo metsäkukka, rakastettava ja oikullinen Saimi Tervula, niinkuin hänen tyttönimensä kuului.

Miksi hän rakasti häntä niin suuresti? Mikä viehätti häntä tuossa nuoressa naisessa, joka oli häntä kaksitoista vuotta nuorempi? Hänen nuoruutensako, hänen impulsiivinen luonteensako, joka herätti hänessä aivan uuden, ennen kokemattoman tunnemaailman? Hänen huomiota herättävä kauneutensako, jossa jokainen piirre oli sopusointuinen? Hänen olisi ollut mahdoton sitä selittää. Vain se ajatus, että hän hetken kuluttua saisi sulkea hänet syliinsä, sai Nilsin sydämen kiihkeästi sykkimään.

Reki kiiti tietä pitkin ja kääntyi tammikujalle, joka ulottui aivan kartanon portaiden eteen, ja hiljentämättä vauhtiaan pysähtyi se äkisti ovelle.

Hevoset, totellen ajurin pienintäkin vihjausta, seisahtuivat äkkiä kuin kivipatsaat. Tällainen ajo oli suomalaisten ajurien ylpeys.

Nils hypähti ylös reestä, astui valaistuun eteiseen, jossa paikalle saapunut palvelijatar auttoi turkit hänen yltään.

— Rouva on huoneessaan, selitti tämä.

Iloisena kuin luvalle päässyt koulupoika kiiruhti Nils portaita ylös toiseen kerrokseen, jossa rouvan huone sijaitsi. Hän tahtoi yllättää vaimoansa ja avasi hiljaa oven.

Mutta hän pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Takan ääressä puolihämärässä hän näki vaimonsa istuvan silmät kyynelistä punoittavina.

Nopeasti hän väänsi sähkönappulaa ja salaten hämmästystään hän kiiruhti Saimin luo, kumartui hänen puoleensa, sulki hänet syliinsä, hyväili ja suuteli häntä ja sanoi lempeästi nuhdellen:

— Oletko sinä itkenyt? Minkä vuoksi?

Mutta Saimi hymyili jo hänelle.

— Se oli vain lapsellisuutta, Nils… Minä ajattelin Saarilaa, täällä tuntui niin yksinäiseltä… Sinä tulet niin myöhään!

Ja häveten sitä, että hän tällä tavalla otti Nilsiä vastaan hän painautui hänen syliinsä ikäänkuin suojaa etsien. Nils oli niin suuri ja voimakas, ehkäpä hänen läsnäolonsa saattoi karkoittaa hänen synkät ajatuksensa.

Hellästi Nils painoi Saimin mukavaan nojatuoliin, siirsi jakkaran hänen jalkojensa alle ja alkoi sitten seisoviltaan poistaa silkkipapereita suuren käärön ympäriltä.

— Katsos, Saimi, mitä minä olen tuonut sinulle!

Ja hän ojensi hänelle kauniin orvokkikimpun, jonka vieno tuoksu, muistuttaen mieleen etelän aurinkoisia maita, levisi huoneeseen.

— Minä säilytin niitä turkkini sisäpuolella, jotta ne eivät paleltuisi, selitti Nils iloisesti huomatessaan Saimin hämmästyneen ilmeen.

— Oi, kuinka hyvä sinä olet, Nils! huudahti Saimi ihastuneena painaen kimpun kasvojansa vasten. Lempikukkiani! Kiitos, ystäväni!

Saimi oli kovin liikutettu tästä huomaavaisuudesta. Nils hemmoittelikin häntä aina kaikellaisilla pikkuseikoilla, jotka ovat naiselle niin mieluisia. Mutta tänään, hän ei tiennyt itsekään syytä siihen, kukkien tuottama ilo äkkiä katosi… Nilsin ilme tuntui niin omituiselta, kun hän katseli häntä. Hänen silmänsä olivat raskaat, ikäänkuin verhotut, ja hänen aistillisen suunsa ympärillä karehti autuas tyytyväisyyden ilme.

Ja seuraten sisällistä vaistoaan, panematta kukkia edes maljakkoon, Saimi laski ne pienelle pöydälle viereensä. Sillä hänestä tuntui ikäänkuin nuo kukat olisivat merkinneet jonkinlaista anteeksipyyntöä, ikäänkuin Nils niillä olisi tahtonut salata jonkun tekemänsä vääryyden.

Minkä vääryyden? Saimi tarkasteli häntä salaa. Hän sytytti juuri sikariaan. Jotain outoa hänessä varmaan oli, yksin hänen äänessäänkin… Mutta Saimi karkoitti nopeasti nuo epäilykset mielestään, sillä olivathan ne hänelle alentavia, ja muuttuneella äänellä hän kysyi Nilsiltä:

— No, kerrohan minulle, mitä kaupunkiin kuuluu?

— Siellä ei puhuta muusta kuin venäläisestä kenraalikuvernööristä, joka on oikea raakalainen, tottunut kun hän on hallitsemaan vain ruoskalla. Joka askeleella tapaa pilkkaavia ja ivaavia venäläisiä upseereja, ja kasakkapatrulleja vilisee kaduilla. Voisipa melkein luulla, että kaupunki olisi piiritystilassa…

— Kuinka mieletöntä, että venäläinen hallitus kohtelee tuolla tavalla lainkuuliaista ja rauhallista maata! Mitä me olemme tehneet? Eihän se ole mikään rikos, että vaadimme meitä kohdeltavan vapaana valtiona, koska suhteemme Venäjään kerran on sellainen… Entäs äitisi, mitä hän sanoo. Hän, joka on niin isänmaallismielinen!

— Hän on epätoivoissansa, niinkuin kaikki muutkin, sehän on selvää. Huomenna hänellä on kutsut senaattori Strömin kunniaksi ja hän toivoo näkevänsä myös meidät luonaan.

— Minä en tule, sanoi Saimi lyhyesti.

Hämmästyneenä siitä tavasta, millä Saimi lausui nuo sanat, kääntyi Nils hänen puoleensa:

— Mutta miksi et lähtisi?

— Sehän on aivan yksinkertainen asia. Senaattori Ström on ruotsinmielisen puolueen johtaja. Hän ei rakasta meitä suomenmielisiä, eikä hän salaa tätä vastenmielisyyttään. Minua suomenmielisenä tuo kutsu loukkaa.

— Mutta sinä olet mieletön, Saimi, kun takerrut tuollaiseen syyhyn.

Ja yhä hämmästyneempänä hän jatkoi:

— Senaattori Ström on ennen kaikkea gentlemanni, eivätkä nuo kutsut ole mikään valtiollinen kokous. Toiseksi sinä olet minun vaimoni. Olehan järkevä, Saimi, lisäsi Nils pahoillaan tuollaisen oikun johdosta.

— Ei, minä en lähde sinne, vastusti nuori rouva kiihkeästi, sillä ennenkuin tulin sinun vaimoksesi, olin isäni tytär, ja suomalaisuus on minulle pyhä asia.

— Mutta mitä tekemistä sillä on äitini kutsujen kanssa? Onpas se naurettavaa!

— Ehkä kyllä, vastasi Saimi ärsyttäen, sillä hän ei voinut vastustaa haluansa loukata Nilsiä; minä en tahdo juhlia senaattori Strömiä. Minä en tunnusta häntä oikeaksi isänmaanystäväksi. Hän haaveilee vain ruotsalaistunutta Suomea, niinkuin te kaikki muutkin! Te ette tahdo uskoa, että teidän osanne Suomen historiassa on loppunut, ja että te olette antaneet maalle sellaisen sivistyksen kuin teidän voimassanne oli. Me, suomenmieliset, olemme siitä teille kiitollisuudenvelassa. Mutta nykyään on herännyt voimakas kansallinen ja suomalainen aines, joka tahtoo hallita maassa!

— Mikä hulluus, kun tahdotaan hävittää vanhaa ruotsalaista kultuuria, sanoi Nils kiihtyneenä. Mitä te sen sijaan voitte tarjota? Koko joukon uudenaikaisia aatteita, joita te ette osaa edes hallita… Siten ei maata johdeta, sillä teiltä puuttuu sitä tasapainoa ja mittakaavaa, joka on todellisesti sivistyneen rodun tunnusmerkkinä.

— Olkoon, minä myönnän sen, meidän kultuurimme on nuori, mutta kullakin kultuurilla on ollut lapsuudenaikansa, ja tulevaisuus on meidän omamme.

— Oletteko varmat siitä? Varokaa, ettette avaa porttejanne venäläisille…

— Toivoakseni et epäile meidän isänmaallisuuttamme! huudahti Saimi kiihkeästi, nousten ylös ja alkaen astua edestakaisin huoneessa.

— En, sitä en tee. Jokaisessa puolueessa on yltiöpäitä, ja todellinen isänmaanystävä, olkoon hän suomenmielinen tai ruotsinmielinen, on aina pitävä perustuslaillisen Suomen puolta. Mutta nuo pikkumaiset, surkeat kiistat kummankin puolueen välillä heikontavat meidän vastustusvoimaamme yhteistä vihollista vastaan, joka pitää varansa ja toivoo, että pian koittaisi finis Finlandiae.

Nämät sanat saivat Saimin pysähtymään hetkeksi.

— Silloin sen toiveet pettyvät, huudahti hän, hurjana. Sellainen kansa kuin meidän, niin kärsivällinen ja ihailtava passiivisessa vastarinnassaan, ei kuole koskaan!

Punoittavin poskin, säihkyvin silmin hän lausui nuo sanat, joissa väreili niin voimakasta isänmaallista tunnetta, että Nils ylpeänä lausui:

— Sinä olet oikeassa, Saimi. Kansa, joka vuosisatoja on jaksanut pitää puoliansa, ei voi kuolla.

Sydämessään hän ei kuitenkaan voinut olla yhtä herkkäuskoinen kuin hänen vaimonsa. Venäläistyttäminen oli edistynyt Suomessa, tosin vain heikosti, mutta se oli sittenkin edistynyt! Ja Suomi oli köyhä ja sai yksin taistella Europan suurvaltojen avutta henkensä ja omaisuutensa puolesta. Raaka voima saavuttaisi varmaan lopulta voiton.

Nils ei tahtonut kuitenkaan enää jatkaa tätä keskustelua, vaan astui vaimonsa luo, joka seisoi ikkunan ääressä ja näytti katselevan valkoista maisemaa.

— No, kultaseni, mitä minä telefonoin äidille?

Nämä sanat saivat Saimin kääntymään. Hän oli unohtanut, mistä heidän keskustelunsa oli johtunut. Hetken aikaa hän tuumi, mutta laski sitten veitikkamaisesti hymyillen molemmat kätensä Nilsin olkapäille ja katsoen häntä suoraan silmiin hän sanoi:

— Että me otamme kutsun vastaan ja että minä olen siitä mielissäni.
Katsoppas, Nils, osaan minäkin joskus uhrautua ulkonaisissa asioissa.
Oletko iloinen, että otin tämän läksyn opikseni?

Vastauksen asemesta Nils suuteli kohteliaasti vaimonsa pieniä käsiä, joissa ei ollut muita koristeita kuin kaksi sileää kultasormusta.

Nils ei ollut kuitenkaan varma siitä, vaikka Saimi olisikin tehnyt hänestä kuria, sillä hän näytti kovin veitikkamaiselta.

— Ruoka on pöydässä, ilmoitti samassa palvelijatar avaten kaksipuoliset ovet auki.

Valaistun, pitkän huonerivin päässä oli ruokasali. Huonekalut olivat vanhaa veisteltyä tammea ja seiniä koristivat kirjaillut ryyjyt, joiden kuosit muistuttivat itämaalaisia mattoja.

He astuivat yhdessä ruokasaliin. Kulkiessaan siten rinnakkain pistivät heidän olentonsa ulkonaiset eroavaisuudet huomattavasti silmiin. Nils oli roteva, hartiakas, jykevä, mutta kuitenkin hieno, hoidettu ja hyvin puettu.

Saimi sen sijaan hento ja pieni, hermostunut, vikkelä kuin lintu…

Nils oli vastoin tapaansa harvasanainen aterian aikana. Hän ei vilkastunut vaikka tarjottiinkin metsoa, joka oli pyydetty heidän omasta metsästänsä, puolukkahillon kanssa, mikä muuten oli hänen lempiruokaansa.

Ja Saimi, nähdessään hänen otsansa synkkänä, koetti turhaan iloisella pakinallaan ja mielistelevällä käytöksellään poistaa syviä ryppyjä hänen otsaltaan. Nils hymyili hänelle aika ajoittain kohteliaasti, puhui hiukan hajamielisesti, mutta pysyi edelleen huolestuneen näköisenä.

Hänen vaimonsa jyrkät suomenmieliset mielipiteet, jotka puhkesivat alituisesti esille, huolestuttivat häntä suuresti. Saimi puhui usein kovin kiihkeästi, osoittamatta vähintäkään hienotunteisuutta. Monta kertaa äitinsä läsnäollessa oli Nils ollut pahoillaan siitä epäkohteliaasta tavasta, millä Saimi hyökkäsi ruotsinmielisten ja heidän ohjelmansa kimppuun. Heti kun heistä vain oli kysymys, kadotti Saimi kaiken arvostelu- ja itsehillitsemiskykynsä, ja moitti ja ivasi niinkuin äskenkin. Sellaiset ominaisuudet olivat aivan sopimattomia niin arkaluonteisessa asemassa olevalle naiselle kuin hänelle. Sillä hänen miehensä oli alkujaan ruotsalainen; Saimi eli myös ruotsalaisessa ympäristössä ja siksi hänen tuli myöskin olla järkevämpi ja valita tarkemmin sanansa.

Nils rakasti Saimia! Hän ihaili häntä koko sydämestään! Mutta koko hänen kasvatuksensa ja taipumuksensa inhosivat tuollaista kiihkeyttä. Hän olisi suonut hänen olevan lempeämmän, kohteliaamman, enemmän hienon naisen.

Kihlausaikana hän ei voinut lainkaan edellyttää, että tällaisia väittelyitä voisi heidän kesken syntyä, mutta koko heidän ympäristönsä oli ikäänkuin herättänyt henkiin Saimin taisteluhaluisen luonteen. Oi! Nils ei ollut ottanut lukuun tuota suomalaisten kuuluisaa itsepäisyyttä. Sitkeästi, niinkuin luontokin, joka huolimatta karusta maaperästänsä voi joskus kasvattaa hyvinkin runsaan sadon, pitävät suomalaisetkin kiinni omasta kansallisuudestansa; kerrassaan nuorekkaalla voimalla, ihmeteltävällä herkkäuskoisuudella ja luottaen lopulliseen voittoonsa he vaativat vapaata kehitysmahdollisuutta kansalliselle kultuurilleen.

— Palatkaa Ruotsiin, he sanovat ruotsinmielisille, jos te olette tyytymättömiä! Suomi on oleva suomalaisten, maan ensimäisten asukkaiden oma.

Ja Nils tiesi vallan hyvin, ottamalla huomioon tämän julman logiikan, että vanha kultuuri — että he, jotka polveutuivat suoraan Ruotsista, tai olivat sekarotua — kadottaisivat vähitellen kaiken jalansijan maassa.

Ensimäiset ruotsalaiset, jotka 12:nnella vuosisadalla olivat saapuneet Suomeen käännyttämään pakanallisia suomalaisia kristinuskoon, olivat jääneet herroiksi maahan, pakoittaen kielensä ja kultuurinsa suomalaisille! Vasta silloin, kun Suomi lakkasi olemasta ruotsalainen maakunta, heräsi suomalainen, kansallinen liike, joka kuusisataa vuotta oli nukkunut. Ja tämä herätys oli ollut innostuksen ja toivon hetki. Sen Nilskin oli valmis tunnustamaan. Mutta sittenkin, eikö ruotsalaisilla, jotka olivat tuoneet Ruotsista paljoa vanhemman kultuurin ja kehittäneet sitä, ollut oikeutta siihen valtaan, joka itsestään kuuluu aatelistolle ja intelligenssille?

— Ei, vastasivat suomalaiset, teidän aikanne on loppunut. Te olette sortaneet meitä ennen, nyt on meidän vuoromme kostaa…

Ja ruotsinkielisten rivit harvenivat harvenemistaan, ja suomalaiset, ikäänkuin suuri suunnaton aalto, kohosivat yhä korkeammalle ja anastivat yhä enemmän maata.

Tulevaisuus huolestutti Nilsiä. Pian ruotsalaisilla ei olisi enää mitään tulevaisuutta, kun suomalaisten ruokahalu yhä kasvoi, ja venäläiset liittyivät heidän joukkoonsa pakoittaen taas vuorossaan kielensä ja alhaisen ja takapajulla olevan kultuurinsa suomalaisille.

Siten kolme enemmän tai vähemmän vihamielistä puoluetta kiistelivät tästä kauniista maasta.

Mutta hidasluontoisena miehenä, joka ennen kaikkea rakasti rauhaansa, pysytteli Nils loitolla politiikasta, ja hänen hartain toiveensa oli, että hänen vaimonsakin pysyisi kaiken ulkopuolella.

Ja hän lohdutti itseään sillä suloisella toiveella, että tulevaisuudessa, kun Saimilla olisi äidin velvollisuuksia täytettävänään, hän unohtaisi kansallisen kiihkonsa ja olisi aivan yksinomaan vain nainen.

III

— Miten kaunis ja komea sinä olet! huudahti Nils, kun Saimi astui pukuhuoneestaan täysissä tamineissaan lähteäkseen anoppinsa kutsuihin.

Ja Nils katseli häntä ihailevin katsein.

— Minäpä tahdon näyttää tuolle senaattori Strömille, laski Saimi leikkiä, minkälainen suomalainen nainen on. Voit olla ylpeä vaimostasi, Nils!

— Eikö minulla sitten aina olisi ollut syytä siihen, kultaseni. Ja hän suuteli Saimin valkoista kaulaa, kiinnittäessään kömpelöillä sormillaan Saimin avokaulaiseen pukuun La France ruusun, ensimäisen, jonka hän oli löytänyt kasvihuoneesta.

— Kas näin!

Ja vieläkin kerran Nils tyytyväisenä hyväili vaimoaan, joka oli puettuna ilmavaan, helmenharmaaseen silkkipukuun. Seisoessaan Nilsin edessä näytti Saimi itseään joka puolelta, kunnes Nils vakuutti, ettei hänen puvustaan puuttunut kerrassaan mitään.

— Sinä olet erinomainen, sanoi Nils.

Ja hän otti palvelijattaren käsistä Saimin valkonahkaiset turkit, joita koristi suuri valkoinen turkkikaulus, ja kääri ne Saimin väräjävien olkapäiden ympärille…

Sitä palvelusta ei Nils koskaan suonut kellekään muulle.

Alistuen ja hymyillen Saimi antoi hänen seurata haluaan. Hän ei pannut vastaan sitäkään, että Nils kääri kevyen valkoisen harsohuivin hänen päähänsä, sillä jokainen hänen liikkeensä ilmaisi hellyyttä ja rakkautta.

Suljetussa kuomureessä, joka kovalla vauhdilla kiiti kaupunkia kohti, näytti Saimi ikäänkuin somalta lumipallolta.

Kauniissa, Kustaa III:nnen tyyliin sisustetussa salissaan vastaanotti Nilsin äiti vieraitaan. Huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan oli hän varsin kaunis, suora ja upea nainen mustassa silkkipuvussaan, sileäksi kammatut hiukset pitsiruusukkeen peitossa. Silmittömässä ihailussaan Kustaa III:tta kohtaan hän oli muodostanut salinsa jonkunlaiseksi museoksi, jossa joka ainoa esine oli peräisin tältä loistokkaalta aikakaudelta.

Rouva af Ek, joka luonteeltaan oli vakava ja luja, oli hallinnut kokonaan kevytmielistä ja tuhlaavaista miestänsä. Ja käytännöllistä järjestämiskykyänsä hän sai kiittää siitä, että hän miehensä kuoltua ja maksettuaan kaikki hänen velkansa, saattoi säilyttää pojalleen Viikin kauniin kartanon tyydyttävässä tilassa.

Aina Nilsin naimisiin asti oli hän asunut Viikin kartanossa, mutta sen jälkeen hän oli muuttanut kaupunkiin, sillä, niinkuin hän sanoi, hän ei tahtonut läsnäolollaan häiritä nuoren pariskunnan onnea.

Mielipiteiltään hän oli vanhoillinen ja kokonaan vallassa olevien tapojen orja. Sananparsi »Noblesse oblige» oli hänelle kaikki kaikessa, ja hän uhrasi usein oman halunsa perintävaatimusten vuoksi.

Saimi ei ollut kiintynyt anoppiinsa. Hän oli arka ja jäykkä hänen seurassaan. Kuitenkin rouva af Ek kohteli häntä niin ystävällisesti, kuin hänen suljettu luonteensa sitä salli. Saimi tiesi, ettei anoppi sietänyt suomenmielistä puoluetta — Suomessa näet kaikilla, sekä miehillä että naisilla, yksinpä lapsillakin oli jyrkät valtiolliset mielipiteensä. Hän tiesi olevansa ensimäinen suomenmielinen, joka oli päässyt lähelle rouva af Ekiä, eikä hänestä ollut hauska tunkeutua kaikkien näiden samoinajattelevien pariin.

Tänä iltana Saimi tahtoi kuitenkin olla heille mieliksi. Hän onnistuikin siinä täydellisesti. Kun hän hiukan myöhään pitkän ajomatkan jälkeen astui saliin Nilsin käsipuolessa, herätti hän suurta huomiota.

Senaattori Ström jutteli parasta aikaa erään lahjakkaan taiteilijan kanssa, jonka tauluja on yksin Luxembourgissakin. Hän kiiruhti hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa Nilsin luo ja pyysi, että hän esittelisi hänet ihastuttavalle vaimolleen.

Saimi miellytti häntä heti ensi silmäykseltä, yhtä paljon loistavalla kauneudellaan kuin vilkkaalla ja älykkäällä kasvojenilmeellään.

Huomatessaan minkä vaikutuksen hän teki anoppinsa kunniavieraaseen, tuli Saimi aivan täyteen intoa ja elävyyttä. Hän vilkastui siihen määrään, että senaattori, joka oli matkustanut paljon ja tunsi eri kansallisuuksia, väitti hänen olevan aivan etelämaalaisen luonteeltansa.

Saimi istui palmun varjossa valkealla kultareunaisella sohvalla, joka oli päällystetty keltaisella silkillä, ja kuunteli mielissään senaattori Strömin imarteluja; tuo hieno diplomaatti seisoi sirossa asennossa hänen edessään keskustellen hauskasti ja mielenkiintoisesti.

Ensi kertaa Saimilla oli hauska anoppinsa luona.

Hän nauroi ääneensä huvittaville parisilaisille jutuille, joita senaattori hänelle kertoi, unohtaen kokonaan, että hän oli seurassa, jossa ei siedetty muuta kuin hienoa hymyilyä. Päälle päätteeksi hän nosti vielä toisen jalkansa toisen yli, jotta siro kenkä ja reiällinen sukka pistivät esiin.

Kaikki tämä loukkasi hänen anoppiansa, joka salin toisessa päässä jutteli muutamien vanhojen, vakavien naisten kanssa. Miniän sopimaton käytös saattoi hänet aivan suunniltaan.

— Hän on parantumaton! huokasi hän harmistuneena.

Ja katseellaan hän etsi poikaansa, jotta tämä tekisi lopun vaimonsa sopimattomasta kiemailusta.

Mutta Nils ei ollut salissa. Hän pelasi varmaan parhaillaan whistiä kirjastossa. Saimi huomasi kyllä anoppinsa tyytymättömän ilmeen, mutta hän tahtoi kostaa ja tunsi lapsellista iloa saadessaan suututtaa tätä, kopeaa vanhaa rouvaa. Hän oli itsepäisellä tuulella ja hän seurasi vain äkillistä päähänpistoaan ajattelematta seurauksia.

Saimi oli tahtonut voittaa, vaikkapa vain yhdeksi iltaa tuon kuuluisan ruotsalaisen puolueen johtajan. Hän olikin onnistunut: senaattori oli kokonaan hänen vallassansa, ja hän iloitsi tästä voitosta yhtä paljon suomenmielisenä kuin naisenakin.

Mutta vieraan tulo keskeytti tämän ihastuttavan kaksinpuhelun, ja Saimin oli pakko mennä tervehtimään vapaaherratar A:ta, tunnettua naisasianajajaa; hän oli yksi niistä yhdeksästätoista naisedustajasta, jotka eduskunnassa ajoivat naisten asiaa.

— Minä tulen suoraan istunnosta, sanoi vapaaherratar puolustuksekseen talon emännälle, joka ystävällisesti pyysi häntä istumaan. Siksi minä tulen niin myöhään, hyvä rouva… Ah! te ette suinkaan ollut plenumissa läsnä tänä aamuna, sanoi hän kääntyen senaattori Strömin puoleen, joka kävi hänen viereensä istumaan.

Kaikki vieraat salissa asettuivat piiriin heidän ympärilleen, ja Saimi, joka istui erään naistohtorin ja tulevan asianajajan välissä, tarkkasi huvitettuna tätä huomattavaa naista, joka oli vapaaherratar.

Ensi hetkessä olisi voinut luulla häntä luostarimaisen pukunsa, yksinkertaisen, mustan vanhanmuotisen villahameensa ja lyhyeksi leikatun tukkansa vuoksi hyvänvoivaksi, lihavaksi papiksi. Mutta hänen käytöksensä oli arvokas ja varma kuin hienon naisen ainakin. Vapaaherratar A. oli erittäin voimakas persoonallisuus.

Hänen ruskeat silmänsä loistivat kultasankaisten silmälasien takaa ja niiden ilme oli niin vilkas ja älykäs, että hän viehätti ja hallitsi kaikkia.

Levollisuudellaan ja järkevyydellään hän oli saavuttanut jo monta voittoa eduskunnassa. Aivan vastikään hänen ehdotuksestaan oli hyväksytty laki laillisen prostitutsionin poistamisesta.

— Mutta siitä me saamme kiittää sosialisteja, selitti hän jollekulle, joka halusi lähempiä tietoja.

— Onhan siis sosialisteistakin joskus hyötyä! huudahti pilkallisesti talon emäntä.

— Älkää pilkatko heitä, rouva, sanoi vapaaherratar lämmöllä. Eduskunnassa he ovat olleet meidän naisedustajien kaikkein uskollisimpia asetovereita. Oletteko muuten kuulleet siitä huhusta, että eduskunta tulee hajoitettavaksi?

— Myöhemmin tai varhemmin se tapahtuu, sanoi senaattori Ström, joka oli enimmin asioista selvillä. Kun eduskunta ei hyväksy niitä laittomia ukaaseja, joita Pietarista lähetetään, niin hajoitus on varma.

— Se on pöyristyttävää, kun tahdotaan täten ehkäistä maan laillista kehitystä, joka kaipaa niin suuria reformeja. Oi! mitä venäläiset oikeastaan tahtovat, kun he vainoavat meitä täten joka taholta? huudahti kiihkoissaan eräs naisista.

— Rahaa, hyvä rouva, sanoi ivallisesti eräs nuori valtiopäivämies. Sehän on päivän selvää. Venäläisillä ei ole sitä koskaan kylliksi. Suomen varallisuus ja rauhallisuus on ärsyttänyt heidän rahanhimoansa. Karkoittaa suomalaiset Suomesta, se on heidän hartain halunsa, jotta he voisivat niittää meidän kylvömme hedelmät. Nyt he ovat jo hajoittaneet meidän sotajoukkomme. Ja meidän kasarmeihimme, jotka me olemme omilla varoillamme rakentaneet, ovat he majoittaneet venäläisiä sotilaita. Me maksamme heille vuosittain kymmenen miljoonaa sotilasverona. Meidän virkamiehemme ovat eroitetut viroistaan ja heidän paikoillaan on venäläisiä, jotka eivät kykene heidän toimiaan hoitamaan, mutta siitä huolimatta ovat he paljoa paremmin palkatut. Suomi, lihava vasikka on teurastettava, jotta jokainen venäläinen voisi saada siitä osansa.

— Kuinka he uskaltavat kohdella tällä tavalla niin lainkuuliaista ja uskollista maata kuin Suomi on? Onnettomuudeksi meitä on vain kaksi ja puoli miljoonaa neljääkymmentä miljoonaa vastaan!

— Mutta meillä on toinenkin puolustuskeino kuin raaka voima, sanoi senaattori kantavalla äänellä, joka tunkeutui jokaisen sydämeen. Moraalisesti ja henkisesti me olemme heitä voimakkaammat. Ja sitä voimaa ei pidä halveksia. Meidän tulee kohota vieläkin korkeammalle, turvautua yksinomaan laillisiin oikeuksiimme eikä koskaan suostua minkäänlaiseen kompromissiin. Valtiolliset kompromissit ovat aina heikkouden merkkejä. Venäjän valtiollinen tuuli voi kääntyä, ja todellisten isänmaanystävien ei pidä joutua epätoivoon.

— Hyvä, herra senaattori! Minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, huudahti Saimi, joka loistavin silmin oli kuunnellut keskustelua.

Innoissaan, unohtaen kokonaan anoppinsa, joka seurasi hämmästyneenä tätä uutta päähänpistoa, astui Saimi vanhan valtiomiehen luo ja ojensi äkillisen tunteen valtaamana hänelle kätensä:

— Kiitos sanoistanne! sanoi hän lämmöllä.

Senaattori suuteli kunnioittavasti Saimin pientä kättä ja pitäen sitä hetken aikaa omassaan hän lisäsi:

— Me olemme yhtä mieltä: suomenmieliset ja ruotsinmieliset, eikö totta, rouva?

Oi! mikä vahinko, ettei Nils ollut salissa. Saimi läksi etsimään häntä kertoakseen hänelle kohtauksestaan senaattorin kanssa. Avomielisyydessään hän halusi aina ilmaista Nilsille kaikki tunteensa, varsinkin kun hän tiesi, kuinka ylpeä hän oli vaimonsa voitoista…

Saimi etsi häntä kirjastosta, jossa herrat pelasivat whistiä pienten pöytien ääressä. Hän ei ollut siellä. Hän astui edemmäksi, kulki pienen pitkulaisen huoneen läpi, jossa ei ollut ketään ja aikoi juuri astua kamariin, joka oli varattu tupakoitsijoille.

Mutta hän pysähtyi huoneen kynnykselle aivan kivettyneenä tuntien tukehduttavaa tunnetta kurkussaan. Sinisen tupakansavun läpi hän näki kaksi herraa totia juomassa pienen pöydän ääressä, joka oli täynnä konjakkipulloja.

Toinen heistä oli Nils.

Loikoen nojatuolissa, kasvot punoittavina, silmissä tiedoton, hämärä katse, ja huulet idioottisessa hymyssä hän kuunteli vastassaan istuvan serkkunsa, kapteeni Etterin kovaäänistä pilapuhetta.

Tyhjät pullot heidän edessään todistivat, että he olivat tyhjentäneet lukemattomia totilaseja.

Kauhuissaan, silmät pyöreinä, voimatta uskoa todeksi tätä alentavaa näkyä Saimi tarkasteli hetken aikaa molempia miehiä.

Hän oli aina vihannut tätä Nilsin serkkua, joka huolimatta nimestään ja kapteenin arvostaan keisarillisessa kaartissa Pietarissa, oli irstas ja huikentelevainen mies. Hän se sai Nilsinkin viekoitelluksi juomaan!

Saimin ensimäinen tunne oli paeta heti pois ja koettaa unohtaa tämä vastenmielinen näky. Mutta samalla heräsi hänessä naisen, vaimon vaisto toista tunnetta voimakkaampana, joka kehoitti häntä pelastamaan Nilsin kunnian tässä seurapiirissä, joka iloitsisi vain jokaisesta skandaalista, joka kohtaisi tätä kadehdittua naista. Ja käheällä äänellä, jota Saimi ei tuntenut omakseen, hän huudahti:

— Nils!

Nils käänsi päänsä häntä kohti.

— Ah! sinäkö siellä olet, Saimi, sanoi hän hämmästyneenä ja nousi vaivoin ylös. Minun tuli kylmä ajaessa ja siksi olen hiukan lämmitellyt itseäni, sanoi hän puolustuksekseen.

Panematta vähintäkään huomiota kapteeniin, joka kykeni paremmin hillitsemään itseänsä ja kumarsi syvään, ikäänkuin hän olisi ollut hovissa, lähestyi Saimi Nilsiä ja voittaen vihansa Etterin vuoksi hän sanoi kuiskaten:

— Tule, Nils, äitisi kysyi sinua.

Nils punastui, sillä Saimin äänestä hän kuuli, että tämä oli huomannut hänen tilansa, ja hämillään hän änkytti:

— Heti paikalla.

Hän kaatoi epävakavalla kädellä sodavettä suureen lasiin, jonka pohjalla oli jäitä, ja tyhjensi sen.

Saimin tuskallisen katseen seuraamana hän astui sitten ikkunan luo ja avasi sen. Raitis ilma virkisti häntä. Hän katsoi hetken aikaa rukoilevasti Saimiin, joka odotti yhä ääneti ja niin kalpeana, että Nils tunsi katumusta sydämessään. Äänettömyys kiusasi häntä siihen määrään, että hän vihdoin uskalsi kysyä:

— Joko on kutsuttu illalliselle?

— Juuri äsken, vastasi kapteeni, joka oli silmännyt kirjastoon, missä vieraat nousivat paikoiltaan yhtyäkseen naisten joukkoon salissa.

— No, kiiruhtakaamme sitten mekin!

Ja Saimi tarttui miehensä käsivarteen ja vei hänet mukanaan. Pää pystyssä hän astui anoppinsa eteen juuri parhaiksi, että Nils saattoi tarjota käsivartensa eräälle vanhemmalle leskirouvalle saattaakseen hänet ruokasaliin, jossa illallinen oli tarjona pienten pöytien ääressä.

Mutta mitä hirveitä tuskia Saimi saikaan kestää näiden illallisten aikana, jolloin Nilsin oli pakko, vanhaan ruotsalaiseen tapaan, juoda kunkin vieraan malja eriksensä!

Saimi huomasi, että hänen huulensa töin-tuskin koskettivat shampanjalasia. Joka hetki hänen silmänsä kääntyivät Saimiin, joka itsepäisesti katsoi vain muualle.

Nils oli niin huomaavainen ja hellä Saimia kohtaan, että toiset nimittivät heitä turturikyyhkysiksi ja laskivat aivan peittelemättä heistä leikkiä.

Mutta Saimi vastasi hymyillen ja ivallisesti ja niin rohkeasti noihin hyökkäyksiin, että hän itsekin hämmästyi.

Nilsin äiti, joka tunsi poikansa, huomasi kuitenkin, ettei hän ollut aivan tavallisessa mielentilassaan… Mikähän häntä vaivasi? Hän näytti aivan kuin selkäänsäsaaneelta koiralta, joka koetti kiemailla.

Sitä paitsi Saimin kalpeat kasvot, jotka tavallisesti rusoittivat, ilmaisivat liikutusta. Hänen silmiensä pohjalla välkkyi tuskallisia ajatuksia. Rouva af Ek tunsi, että jotakin salaperäistä oli ilmassa. Ehkäpä Nils oli huomannut, miten sopimattomasti Saimi oli kiemaillut vanhan senaattorin kanssa ja mustasukkaisuudessaan nostanut siitä melua.

Mutta kohteliaana emäntänä ei hänen sopinut liiaksi panna huomiota lapsiinsa.

Vihdoinkin illallinen oli lopussa!

Salissa rouva af Ek ja nuori pari jättivät hyvästi viimeisiltä vierailta.

Nilsin äiti huomasi, miten väsynyt ja alakuloinen Saimi oli, ja mielissään niistä ystävällisistä sanoista, joilla senaattori oli kehunut hänen miniäänsä, koetti hän kehoittaa Saimia jäämään yöksi hänen luokseen eikä lähtemään keskellä yötä tuolle kahdenkymmen kilometrin pituiselle matkalle.

Mutta Saimi halusi lähteä, sillä ajuri ja hevoset olivat jo tunnin aikaa odottaneet oven edustalla… Sitä paitsi oli kaunis kuutamo!

— Puolessatoista tunnissa me olemme kotona, lisäsi hän; ja hän suuteli anoppiaan paljoa sydämellisemmin kuin tavallisesti.

Tänä iltana hän oli hämärästi aavistanut, mitä suuruutta ja voimaa piili tässä naisessa.

Ken saattoi tietää, mitä nöyryytyksiä ja suruja hän oli saanut kestää miehensä vuoksi! … Ehkäpä hänen kylmyytensä ja jäykkyytensä ei ollutkaan muuta kuin naamari, jonka taakse hän kätki sydämensä tuskat.

Kuinka rikkirevitty sekä moraalisesti että ruumiillisesti hän itsekin oli tämän illan jälkeen, joka oli alkanut niin loistavasti!

Syyttäen suurta väsymystä hän keskeytti Nilsin, joka heidän ajaessaan aikoi selittää ja kaunistella käytöstään. Painautuneena nurkkaansa, pää tyynyn varassa Saimi vaipui omiin ajatuksiinsa, ja Nils, joka tahtoi ottaa huomioon hänen toiveensa, oli myös nukkuvinansa…

Mikä surkea kotimatka! Mikä hirveä herääminen!

Oi! julma kohtalo, joka niin armottomasti oli repinyt rikki Saimin kauniit kuvittelut! Ja kohta kohdalta Saimi kävi ajatuksissaan läpi tuon hirveän kohtauksen tupakkahuoneessa… Hän olisi tahtonut unohtaa sen vaikutuksen, jonka Nils sinä hetkenä oli tehnyt häneen, hänen kaunis Nilsinsä. Vaan ei… tuo muisto ei väistynyt, vaan kummitteli yhä hänen mielessään!

Tuska nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä, mutta hän nieli ne tarmokkaasti ja puri nenäliinaansa, jotta hän ei Nilsin nähden itkisi. Hänen aavistuksensa ei ollut siis väärä! Synkkä varjo eroitti heidät toisistaan: hänen miehensä oli siis myöskin tämän intohimon orja, joka rasitti koko maata, yhtä hyvin säätyläisluokkaa kuin itse kansaakin. Kaikista paheista oli juoppous Saimille kaikista vastenmielisin, sillä se riisti ihmiseltä koko hänen arvonsa ja paljasti eläimen hänessä koko alastomuudessaan.

Ja millainen olisi hänen tulevaisuutensa sekä sen lapsen, jota he odottivat? Tämä kysymys poltti kuin tuli Saimin aivoja. Muodostaisiko lapsi, perinnöllisyyden leppymättömän lain mukaan, uuden renkaan tämän heikontuneen suvun pitkässä ketjussa? Vai voittaisiko Saimin perheen terve ja voimakas veri? Tämä kysymys kiusasi ja kidutti häntä.

Hevoset kiitivät äänettömästi metsän läpi, joka oli niin tiheä, että kuun säteet töin-tuskin saattoivat luoda siihen valoaan. Oksien lomissa oli Saimi näkevinään susien kiiluvia silmiä. Suuressa tuskassaan hänestä tuntui ikäänkuin maa olisi horjunut hänen jalkojensa alla, hän oli mielestään aivan yksin ja hyljättynä koko suuressa, avarassa maailmassa…

Kuka voisi neuvoa häntä? Kelle hän voisi tuskaansa valittaa?

Anopilleenko? Ei koskaan! Hän ei rakastanut Saimia. Ja mitäpä muuta neuvoa hän olisi voinut antaa, kuin käskeä alistumaan kohtaloonsa?

Maailman silmissä Nilsin kevytmielisyys ei ollut moitittavaa. Samaa saivat monet muutkin nuoret naiset kokea joka päivä, mutta he tyytyivät osaansa ja olivat siitä huolimatta onnellisia. Hän ei ollut heidän kaltaisensa, sen hän tiesi.

Kuinka surkealta elämä nyt hänestä tuntui! Ja voimatta enää hillitä kyyneleitään hän purskahti itkuun.

Nils kumartui pelästyneenä hänen puoleensa ja koetti lyhtyjen heikossa valossa nähdä hänen silmiään. Mutta Saimi painoi nyyhkyttäessään päänsä itsepäisesti alas.

— Saimi, sanoi Nils epätoivoissaan nähdessään hänen tuskansa, anna minulle anteeksi! Minä olen pahasti sinua loukannut, mutta minä lupaan, ettei sitä tapahdu enää toista kertaa, ei koskaan… Jospa tietäisit, kuinka helposti voi joutua kiusauksen valtaan! Tapaa jonkun ystävän, joka kehoittaa juomaan, eikä voi kieltäytyä. Juo lasin… ja sitten, siinä sitä on… Mutta minä vannon sinulle, ettei se merkitse mitään ja että hillitsen itseni toiste.

Nils puhui hitaasti ja lempeästi, syvästi liikutettuna Saimin surusta; omantunnonvaivat painostivat häntä ja hän tunsi nöyryytystä, kun hän, Nils af Ek, tuo täydellinen gentlemanni, oli voinut niin syvästi alentaa itsensä!

Saimi kuunteli kiihkeästi hänen sanojaan, jotka hän tiesi tosiksi. Ja Nilsin lupaukset lepyttivät hänen mieltään. Keskellä suurta surua tuntui niin hyvältä, kun joku hiukan hemmotteli, kun sai antautua toiveiden valtaan ja uskoa vielä onneen, tuohon suureen onneen, jota hän kaipasi koko sielunsa kiihkeydellä!

Ja Saimi antoi miehelleen anteeksi, tämän kerran, täydestä sydämestä…

IV

Kevät oli tullut.

Äkkiä eräänä päivänä kevät oli tullut lumoavana ja hurmaavana.

Meri ja järvet, tuntiessaan olevansa vapaat talven kovista kahleista, loiskuttavat iloisesti laineitaan kallionkylkiä vastaan, ja smaragdinvihreitten niittyjen yläpuolella, joita sinivuokot peittivät, liitelivät leivoset läpikuultavassa ilmassa ylistäen liverryksillään kevään ihanuutta.

Kaikki luonnossa valmistautui eloon niiksi muutamiksi kuukausiksi, jolloin Suomen kesä kestää.

Ennättääkö vilja ja hedelmä kypsyä tuona lyhyenä aikana?

Kiiruhtaakseen tätä ihmeellistä kukoistusta auringonsäteet auttoivat parhaansa mukaan.

Jo kello kahdelta aamulla aurinko nousee suurena, ihanana: se valaa suloista lämpöään yli heränneen luonnon… töin-tuskin se suo itselleen parin tunnin lepoa ja silloinkin kun aurinko on maillaan, on yö siksi valoisa, että voisi luulla sitä päiväksi.

Luonto tekee kuumeisella kiireellä työtä. Linnut saapuvat etelän aurinkoisilta mailta ja rakentavat pesänsä, ja järvien pohjasta nousevat veden pintaan lukemattomat kalat, jotta niiden hopeiset suomukset kiiltävät auringon valossa. Yöt päivät on luonto täynnä liikettä ja eloa; jokainen tahtoo elää ja luoda.

Metsä herää; karhu, haukotellen pitkän unensa jälkeen, tunnustelee kuin aito-herkuttelija ainakin mehiläisten kekoja; kettu jatkaa keskeytynyttä metsästystään ja ajaa takaa metsän runsasta saalista…

Se ken ymmärtää luonnon kieltä, voi kuunnella metsän salaperäisiä ääniä. Hän saattaa nähdä puiden puhkeavan lehteen.

Oi! Suomen kevät, se vasta on ihmeellinen herätessänsä!

Ja ihmisetkin, rakkauden ylistyslaulun huumaamina, siunaavat valoa ja antautuvat epäröimättä elämän iloon.

Viikin kartano on myös täynnä kukoistusta ja iloa.

Ikäänkuin riemun vertauskuvana liehuu kartanon katolla tuulen hengessä Suomen punakeltainen lippu. Ja kukkivien omenapuiden varjossa, joiden kukat ovat yhtä hennot kuin nuorten tyttöjen posket, astuu Saimi af Ek onnesta loistavana pienen lapsensa, Olavin kanssa, jonka kirkkaissa silmissä taivas kuvastuu.

Pitkin vanhan puutarhan käytäviä hän työntää hitaasti pieniä vaunuja, jossa pitsipilvien peitossa lapsukainen nukkuu. Kaikkialla kukkivat unikot ja ruusut levittäen tuoksuaan yltympärille. Kuinka hellästi nuori äiti kumartuukaan lapsensa puoleen ja hymyilee hänelle! Olihan tuo lapsi hänen aurinkonsa, hänen onnensa, hänen elämänsä suurin tarkoitus. Hänhän tulevaisuudessa saisi ohjata hänen tietään.

Tuo lapsi oli tullut juuri silloin, kun elämä oli tuntunut hänestä aivan tyhjältä ja tarkoituksettomalta; olihan hän se side, joka yhdisti hänet jälleen Nilsiin ja hänen kotiinsa. Hänen oma poikansa! Millä ylpeydellä hän lausuikaan nuo sanat.

Ja sillä aikaa kuin lapsi nukkui keväisen auringon hyväilyssä, kävi Saimi istumaan syreenimajaan ja otti käsityönsä esille. Mutta pian hän heitti työnsä penkille ja katseen leijaillessa yltympärille hän uneksi rakentaen uudelleen tuulentupiaan.

Ajatuksissaan hän näki jo Olavin suurena. Ruumiiltaan hän on täysiverinen af Ek, hänellä on isänsä silmät ja kookas vartalo, mutta Saimi on antanut hänelle sielunsa: hänestä on kasvava aito-suomalainen ja vieläkin enemmän! … hänestä on varttuva aivan erikoinen ihminen, harvinainen luonne, jalo ja rohkea mies, jonka katse aina on etsivä ihanteita ja omatunto seuraava oikeutta. Oi! hänen poikansa! Hänestä on varttuva äitinsä turva ja tuki, hän on sirottava hänen tielleen iloa ja onnea… Hänestä on tuleva sitä paitsi Viikin kartanon herra!

Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tämä kaunis maa, nämät metsät ja pellot hänen omiaan. Puiden takaa pilkisti tiilisen tallirakennuksen pääty, jossa kaksikymmentä hevosta kopisteli kavioitaan puhumattakaan varsoista, ja kauempana oli navetta, jossa hollantilaisrotuiset lehmät pureksivat puna-apilasta…

Siinä oli Olavin koko perintötila, kuninkaallinen perintötila!

Eikö se suuri onni, jota Saimi molemmin käsin oli tavoitellut, ollut nyt hänen omansa? Lapsi täytti kokonaan hänen elämänsä. Saattoiko hän toivoakaan sen suurempaa onnea?

Nils eli nyt aivan mallikelpoisesti. Hän oli jättänyt kaupunkimatkansa, ja tuon onnettoman illan jälkeen hän oli elänyt aivan moitteettomasti, niin ainakin Saimi luuli.

Hän oli usein poissa kotoa. Monet toimet, joita heidän maatilansa hoito vaati, veivät häneltä kaiken ajan. Hän oli huvitettu maanviljelyksestä, ja Saimi oli ylpeä siitä taidosta, jonka hän tällä alalla oli saavuttanut. Nilsin työinto oli hänelle mieleen. Hänestä tuntui, että hän rakasti miestään enemmän, kun tämä oli ahkerassa työssä.

Varhain aamuisin Nils läksi ratsain tarkastamaan tiluksiaan, ja keskustelemaan pehtorinsa ja torppariensa kanssa, jotka usein tarvitsivat hänen neuvojaan. Kaikki vaativat hänen aikaansa. Usein hän palasi kotiin hyvin myöhään, parhaiksi päivällisille, palasi väsyneenä, päivettyneenä, mutta tyytyväisenä ja nuortuneena ulkoilma-elämästä.

Ja kun Saimi, Olavi käsivarrellaan, hymyillen odotti häntä talon kynnyksellä, niin oli Nils af Ek mielestään onnellisin mies maailmassa, ja tunnusti onnensa ja ilonsa vaimolleen.

Mutta pilvet samentavat aina liian kirkasta taivasta! …

Siten elämä kului Viikin kartanossa. Rouva af Ek oli tullut kuukaudeksi lastensa luo. Nils oli hyvin onnellinen saadessaan pitää häntä luonaan, ja Saimi koetti parhaansa mukaan olla kohtelias ja ystävällinen anopilleen. Tämä puolestaan kohteli suvaitsevaisuudella miniänsä oikkuja, sillä hän alkoi pitää yhä enemmän hänestä. Ja mitenkä hän ei olisikaan ollut kiitollinen hänelle, joka oli lahjoittanut perillisen hänen pojallaan ja liittänyt tämän erinomaisen oksan vanhaan, lahonneeseen puuhun?

Ilo oli siis molemminpuolinen ja tavattomalla huomaavaisuudella ja punnitsemalla jokaista sanaa koetettiin välttää yksin vähintäkin väärinkäsitystä.

Eräänä päivänä ennen aamiaista, Nilsin loikoessa riippumatossaan penkereellä, naiset istuivat puutarhassa, jossa Saimi mielellään vietti päivänsä… Molemmat naiset, istuen mukavissa pajutuoleissa suuren punavalkoisen puutarhasuojuksen alla, keskustelivat luonnollisesti pienokaisesta. Lapsi, joka makasi ruohokentälle levitetyllä peitteellä, seurasi ihmettelevin silmin suurta perhosta, joka liiteli hänen päänsä yläpuolella… Ilma oli hyvin kuuma ja Saimi, kauniissa valkoisessa puvussaan vilvoitteli itseään viuhkalla, iso-äiti sitä vastoin kutoi pieniä töppösiä Olaville.

Rouva af Ek antoi muutamia iso-äidillisiä neuvoja ja Saimi kuunteli niitä kohteliaasti. Samoinkuin hänen miniänsäkin ajatteli rouva af Ek myös Olavin tulevaisuutta ja kuvitteli mielessään häntä jo suurena. Kumartuen lapsen puoleen hän sanoi suudellen häntä:

— Kuinka onnellinen olenkaan, kun sinä ensi kerran sanot minua iso-äidiksi!

Kääntyen sitten Saimin puoleen hän lisäsi:

— Kun hän kasvaa suureksi, niin te lähetätte hänet kai Helsinkiin kouluun? Ja toivoakseni hän silloin saa asua iso-äitinsä luona, Saimi? Minä tahdon jo edeltäpäin varata itselleni sen oikeuden.

Saimin kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, mutta hän vastasi nauraen:

— No, kun Olavi tulee kouluikään, niin hän joutuu tietenkin suomalaiseen kouluun.

— Suomalaiseenko kouluun? sanoi rouva af Ek kiihkeästi. Eikö hänelle sitten opeteta ruotsia, jota te ja me kaikki puhumme? Miksi hänet pantaisiin suomalaiseen kouluun?

— Minusta se on aivan luonnollinen asia. Enkö minä ole suomenmielinen?

— Rakas lapsi, kyllä minä sen tiedän. Siksi onkin aivan luonnollista, että hän oppii suomea sinulta, joka sitä osaat. Tietysti Olavin tulee osata kumpaakin kieltä, mutta minä toivon sittenkin, että te annatte hänelle ruotsalaisen kasvatuksen.

— Ei mitenkään. Olavi on Suomen kansalainen, ja siksi minusta on paljoa luonnollisempaa, että hän saa suomalaisen kasvatuksen.

— Minun mielestäni sinun logiikkasi on väärä, rakas Saimi, sillä onhan
Olavilla isäkin; ja hän on ruotsinmielinen.

Vanha rouva puhui hyvin kylmästi.

— Sitä minä en ole unohtanut, mutta olen varma siitä, että Nils ei vastusta minua tässä suhteessa.

— Mutta minä, jos tunnen oikein poikani, en usko, että hän antaa myöten… sillä Olavin nimi on af Ek… Eikö totta? sanoi hän kääntyen Nilsin puoleen, joka lähestyi heitä ja oli kuullut keskustelun lopun.

— On hiukan varhaista, äiti, puhua vielä koulusta ja tulevaisuudesta.

Ja hän suuteli vaimoaan ja äitiään, tyytyväisenä siitä, että hän oli tullut ajoissa ehkäisemään heidän välistä kiistaansa.

— Entä sinä, Olavi, mitä sinä itse tuumit? Oletko suomen- vai ruotsinmielinen? sanoi Nils leikkiä laskien ja hypitellen pienokaista ilmassa.

Mutta tämä, kuin tuittupäinen suomalainen ainakin, alkoi huutaa täyttä kurkkua. Leikki ei nähtävästi ollut pienelle miehelle mieleen…

— Katsos, hän ei hyväksy sitä kevyttä tapaa, millä hänen isänsä käsittelee niin vakavaa kysymystä, sanoi Saimi nauraen.

— Ei, kultaseni, minä luulen, että hän tahtoo vain saada päivällisateriansa, sillä hänen on nälkä; ja hymyillen Nils laski lapsen äidin syliin…

— Tuleppa, pieni suomalaiseni, me kaksi ymmärrämme toisemme.

Äidin sylissä lapsi heti tyyntyi.

Ei kukaan ottanut vakavalta kannalta tätä pientä kohtausta. Mutta se oli sittenkin jonkinmoinen enne: asia oli selvä…

Rouva af Ek ja Saimi tiesivät, että kaksi vastakkaista vaikutusta tulisi taistelemaan lapsen tulevaisuudesta. »Kuka niistä saisi lapsen puolelleen?» tuumi rouva af Ek katsellessaan Saimia, joka tarmokkaasti, tapansa mukaan, astui ruohokentän poikki viedäkseen lapsen sisään…

Heti kun nuori rouva oli kadonnut näkyvistä, alkoi rouva af Ek taas kutoa, tarkastellen salavihkaa poikaansa, joka oli istahtanut tyhjään tuoliin ja seurasi silmillään vaimonsa kaunista vartaloa… Tuo katse ilmaisi niin suurta ihastusta, että rouva af Ek siitä saattoi selvästi nähdä, miten kysymys Olavin tulevaisuudesta tulisi ratkaistuksi. Nils oli rakastunut vaimoonsa. Saimi hallitsi häntä kokonaan järjellään ja tahdollaan, ja samalla myös sillä viehätysvoimalla, jolla hän vaikutti Nilsin aisteihin… Äitiys oli saattanut koko Saimin olennon kukoistukseen, ja tehnyt hänet vielä entistäänkin hurmaavammaksi.

Häntä vastaan oli mahdoton taistella. Se oli rouva af Ekin tunnustettava. Huoaten hän kääri työnsä kokoon ja kääntyen poikansa puoleen, joka oli kokonaan vajonnut helliin ajatuksiinsa, hän sanoi hermostuneella äänellä:

— Anna minulle käsivartesi, poikani, minä lähden sisään.