Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

MNÄÄ JA TASALA VILKK JA HAKKRI IIRO

Raumalaissi jaarituksi

Kirj.

Hj. Nortamo

Raumalla, Länsi-Suomi, 1906.

SISÄLLYS:

Antonim bäev
Tasala Vilkun berindraha
Tasala Vilkun gäändmys paremppa elämähä
Kui Hakkri Iiro meijän belast saksan giälen daidollas
Kuit Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro viäkottliiva mnuu uude veisun dekemä
Tasala Vilkk pauha meillp pyssyist

Antonim bäev

Mnää muista viäl valla hyvin dämäm bäevä, Antonim bäevä, nelikymmend aastaikka takasi. Sillo el viäl — helkkris nii — ja elä viäläkki Anders Anton Kringelin. Hän asus siihe aikka Isollp Poikkiskadull vastpäät Simeli ja ol hausk miäs, vaikk olikin givuloine. Antonim bäev ol sinä vuank keskviikko päevän. Tiista ehtost tlee Tasala Vilkk mnuun dyän ja sano: "Kuulestis, niingos tiädä o huame Antonim bäev ja Kringelinin darvittis herättä huameltta vähä juhlalisemin gon davalist."

— Tarvittis mar niingi, — oleks ajatell, millaills se tapaduis. — Soittas semsis toimituksis pruukata ja jos Hakkri Iiro puhalais klanettias ja snää krahnaisif fiooli, niin gyll mar siit jo koko juhl tliis.

Mutt ei mnuum duuman Vilkullk kelvann. Se poik pan ai asjak kunttohon doisellt tavallk kon davalise ihmse, ja tuski mnää oli saanns sanotuks, millaill mnää ajattlin Gringelini herättämist, ennengo hän rupes kattlema mnuu niingon girko vaevast ja sanos: "Soitta! — soiteta oikke semsis menois; soiteta ja päristellä. Mutt tykkäks snää, ett se o juhlalist. Ei yhtikäm behu. Toist se on go ammuta ja mnää olengi ajatell, ett Kringelin herätetäm barill laukauksell huame aamust."

— No niin, gyll se vaam bäis käy. Ammuta vaa. Mutt mistäst mek kaikk saam byssy? Em mnää vaa sunkkan dulf föleihi, jos snää yksnäs päräyttlep pyssyines, mnää tahdo amppuk kans ja kyll mnää sengin diädä, ett Hakkri Iiro ja ampput tahto, kon gerra ambumisen doimeis olla.

— Ol vai olk, kukast täsä pyssyst om buhell ja pyssyj ajatell. Tykkäks snää, ett se olis juhlalist, jos joku snuu nimipäevälläs tliis akknas allp pyssyllp paukuttleema? Takkaks, ettäs heräisi haulpyssym bräiskäyksest?

— Engöst mahdais sendä herät? Mutt Herra nimes, milläst mes sitt ammu, josei pyssyill?

— Mill me ammu? — Kanuunallt tiätyste; eik siint tarvita Iiroj eik Aaroj; mes saa sen gahden doime valla hyvi. Snää laita Minervan ganuuna huameltta aikasin dänn ja ko mnää se lada, ni mnää takka, ett se käy kolmest pyssyst ja ussemastakkin, go se lauasta. Tiädäks se om boikka se Minervan ganuun; mnää ole sill ennengi jyräytell.

— No om mar snuull vaan goeran guri, mutt ei snuu meiningis hulluma ol. Ja kyll mnää kanuunan dännt toimita hyvis ajois. Ko ensmäine lehterkuarm mene haminaha huame aamust, ni mnää hyppän guarmam bääll, mene Minervaham, bistän ganuuna säkkihi ja pääsen dalomboja heosell haminast kotti jällk kanuunoinen. Se käy niingo äksäst vaa.

Ja nii mnää teingi. Minervan ganuun ol meill jo enne viitt seoravan aamun ja Vilkk rupes koht ladamisen doimeihi. Kruutti se poik ajo sinnp piolissi, ni ett mnää jo pakkasin dyyreksymän goko juhlalisutt ja kruutim bäälls se hakkas ja mänttäs rohtmi, nii ettei sill oli mittä määrä. Kyll mnää händ koiti hillitäkki, mutt luulettak, ett se mittä autt. Ei maare; se hakkas vaa vasarall ja puumbalikallt topningeitas kanuunaha ja sylk ai joukko, ett kummingim biukka olis menn. — Em mnää olp pali kanuuna ladamisen doimeis oll, mutt kyll mnää se sendä ymmärsi, ett siit juhlalinem baukaus pit tleeman, go se lauasti, se Vilku lading. Sill ett kruutti siin ol, niingo sanott, oikkem Borvo mitall ja topningeit Vilkk ol hakanns se juur jämt täytte suuhu saakk. Olsitt nähnk, kuit tytyväise näköne Vilkk ol, ko hän ol saannt tyäs valmiks. Häne silmäs kiilsiväp pääs juur niingon dinaknapik, ko hän viäl kerran goitt sormellas, ett olik rohtmep piukas. Ja sitt hän siäppas koko rustingin gainlohos ja me läksin dosa pual kuude aikka aamustem bainaman Gringelinin dyä. Hissuksis me liikusi ja pääsin göökkihi, nii ettei Anton tiätänn mistä. Kuultti vaan, gom boik kuarsas toises huanes. Koko talos ei oli liikkell viäl kukka muu kom biik. Se ol tehn valu takkaha ja pelas siink kaffepannuines. Mutt mnää sanosi händ: "Kuulestis flikk, menestis hiukam bois tiäld siitt muuri viärest, meill on däsä kans piänd toimitust."

Kyll piik meit vähäm bitkäst katos, mutt men se sitt sendäm bois muuri viärest, nii ett Vilkk pääs kanuunatas panema laillsse asenttoho siihen dakall. Kaua hän stää siins sovitteli ja justeeras, mutt viime se ol häne miälestäs hyvim baikallas ja mnää sano se, ett se näytt oikke juhlaliseld, ko se siin makas takalls suu päi Antoni huanett. Eik nys sitt tarvitt enä muut ko ruvet laukasemisen doimeihi. Mnää ajattli itteksen, ett kyll mar Vilkk sen gunnjan dahto ittelles, ko hän se ol ladannukki ja muutongi ol semnem byssmiäs. Eng mnää tahdk kiälttä, ett mnää hiukam belkäsingi stää kanuunam bahust ja siirsingi ittiän vähitelle ovem bualehem biika seljän daa. Mutt em mnää siälls saannk kaua seisso. Vilkk ott pärehe valu, tul mnuun dyän ja sanos: "Jaaha, Kalkke, snää joudak kyll nähds sem biäne vaeva, ettäs laukaset tuan, go mnää ole se ladinkkin doimittan."

Mnää ymmärsin gyll, ettei täsä ollk kysymyst vaevoist, muttko ett Vilkk pelkäs ja, niingo sanott, pelkäsi mnää, pahus soikko, ittekkin goko rustinkki. Mutt samas silmäräpäykses mnää muistin, gui mnää oli maistraati edes saannk kehumist rohkeudestan, gon oli oli valu samottamas, sillon go engelsman Rauma haminam boltt. Ja ko mnää se muisti, ni mnää puri hammastan, graappasim bäresoito Vilkun gädest ja sohasi sillf fänkpannuhu. — —

Sillo se paukatt! — Jumalist, ko se paukatt! — Kyll se ol juhlalinen däräys! Kaffepann lens, jumal tiäs, mihi, piik seisos silmä riipi raapim bääs eik saanns sanaka ulos suustas ja kaikk akknat talos krapisivap palasiks. Mutt Vilkk siäppas vähä äkkin ganuunan gainlohos ja kas näi lykkämäm bakko, Vilkk edell ja mnää peräs. Ja ko me olim bääs ulos portist, ni me huamasi, ett naaprisakki oliva akkna rikk. Ko mes se näi, ni meillt tul viäl suureve kiiru. Mnää katosi sendän daanen ja sillo mnää näin Gringelinim bistäväm bääs ulos tyhjist akkumboogist ja mek kuulin go hän huus: "Kyll mnää teijä vaa nää, junkkri." — Em mes sendä ollk kuulevannas, kon garasim Balotondi makasiinetten daam biiloho.

Mutt kyll se Vilkk ol aika poik! Ja hyvä kurssi ei meild kummaldakkam buuttunn, vaikkan se itt sano. — Arvakkast mitä met tei? Jiiu, ladattin ganuun uudestas ja ko se ol saatt kunttoho — se Vilkk ol siint toimes koko mestar — ni menttin doinen gert Gringelinin dyäm, banttin ganuun vanhallp paikalles ja jyskäytetti uus kert. Mutt se jälkke em me enä lykänn liässuhun go meni sisäll Anttonin gousill. Ja hyvin Gringelin meit trahteeras ja kiit meit vähä mond kertta juhlalisest herätyksest. Ja juhlaliset täräykse ne olivakki. Niin gaikk tykkäsiväk, ko olivak kuuli ne.

Nii händ, muista mar mnää sem bäeva. Se ol siihe aikkan, go viäl sai vähä lystiäkkim bittä. Mutt menkkäst tähä aikka mailma panema jotta juhlalisemppa toime, ni ovaf fiskaali ja poliisik koht kimbusan.

Tasala Vilkum berindraha

I

Siit om bali vuassi, kon gaikk tämä tapadus. — Tasala Vilku isä ol kuall ja Vilkk jäi kottit talvreisust. Hakkri Iiro ja mnää tuumali sillo, että soveis mar meijängi jääd yhdeks talveks kotti Vilkull niingo seora pitämä häne murhesas. Ja nii met teingi. — Ja se mnuun däyty sanno, ett Vilkk, vaikk se ylipäätäs ol semne velikuld, sur ja kaippas issätäs ja puhel siit mond kertta vedes silmis. Mutt kaippas ai se isäs perinöijäkki. Asi ol, näättäk, semne, ett Tasala äijäst kohisti ja ol aina gohist, ett sillp pit rahoj olema, mutt ko äijä ol kuall ja ruvettin gattlema sen davaroit, ni ei löydett penniäkkä. Vilkk meinas, niingo Hakkri Iiro ja mnääki, ett vissi ne raha jossam baikka piilos ova ja kas nii mes sitt rupesi niit hakema oikkem berimpohjasest. Jaa-a, mnää takka se, ettei koko Tasalan dalos olis semmost paikka, kon em me olis koperoinn läpi ja mnää mainitten däsä vaa yhdeks esimerkiks, ett met tallim barsild löysin Dasala muari äitvainajan guldsormuksen, go se ol flikkan olles kadottans sinns saman vuank, ko ryss maahan dul. Mutt rahoj em me vaa löytänn mistä. — Pahukse hyvi se äijän gränä ne ol lymyttänn. Ja lymyttänns se ne ol, ko se ol semne vähä klookk ja koerangurine äij. Toises sanosivas stää kaahoks, mutt ei siinp pahas kaaho vikka ollp, päivasto se ol viissave ko moni muu, kon däsä mailmas viissan girjois pidetä.

No nii, me oli aikan hakenn ja vihdo viime hakemast lakannukki ja Vilkum berinö oliva hipunn hyvi vähihi. Timberkistus ol pari vaatekertta, vanha-aikkane hoppikuarinem blakkarkell, semne mullisilm, ja äijän girkkhatt, oikken gorkki, juhlalise näköne silkkhatt, ko ol juur jämt niingon göyhän dalon gorsteen. Siin ol kaikk. — Se hatt niist perindtavaroist meijä miälestän sendän gaikkjast muhkeve ol, ja stää ai äijäki ol vaijell juur niingo silmterätäs. Stää pidetti ai lukun dakan ja Vilkk o meil mond kertta jutellk, kumse selksauna hän sai, ko hän gerra ol pistänns sem bäähäs, ko äij ol unhottann harkkus auk. Eik stää sitt ihmettlemist ol, ettei koko talos oli, niingo Vilkk sanos, yhtä semmost kalu, ko hän olis katells semsellk kunnjotuksellk ko stää silkkhattu. — Ja komjas silkkhatt se olikin, gyll mnuu se sannot täyty.

Nii oikke; me oli jättännk kaiken doevo niitte rahatte löytämisest ja lakann niit hakemast. Kappal aik sitt jälkkembäi mnää meni yhten ehtont Tasalaha Vilkun gans juttlema, niingo mnuun dapan ol. Vilkk ol koton ja täödes toimes. Tasala muar ol pann hänem blattingmatast tekemä ja poik vääns matast kokko, ni ett hiki tukas ol. Mnää istusi häne viärehes ja rupesi hand auttaman, go oli saannp piippum balama ja klossi suuhun. No, mitäst täst; me istusi siins sitt ja juttli muinassi ja löi matast kokko. Mutt ei ollk kulunn monttaka minuutti, ennengo ovi aukes ja Hakkri Iiro pyäräytt sisäll. Ja me näin goht Iirom bääld, ett sill ol jotta erinomast tiädos. Ei se lakki pois päästäs ottann eik hyvä päevä sanonnk, kon giäppas tooli ittelles ja istus käde houssuim blakkris ja kondi harillas ja kärytt sikarim bahat, ko sill ol toises suupiäles, juur niingo se olis olls siihe naulatt. Semne se ol se Iiro, se poik tais sitt kiusat toist syndist juur niingo matto, ko se ol saannt tiättä jotta semmost, ko mekki olsin dahtonnt tiättä.

Mnää vilkauti silmätän Vilkull ja Vilkk nyäkkäs päätäs merkiks, ett hän diätä, kuit täsä ny menetellä. Näättäk, ei siin olis auttann ruvet kyselemä Iirold, mitä ny ol tapattunn, ei maarenga, em mes sillaill olis saann mittän diättä. Sentähde me olingi vaa niingo muin miähin ja väänsim blattingmatast kokko, nii ett vähä henkki ol. Iiro istus toolillas, kärytt sikarias ja ol ittiäs täynn niingom Binomäe saavas.

Käryttel nys siin aikas, mnää ajattlin, gylläs itt kärsi juttlemise halust yht pali ko mekkin guulemisen doevost. Ja nii mes siins sitt istusi ja kattiin doissian juur niingon giukkusek kukose. Vihdo viime mnuun dul valla huamattemat kysytyks: "Misäst asjoisas snää ny liikkeell ole?"

Jos luulett, ett Iiro vastas siihen gysymyksehe, ni ett tet tunn Iirot yhtikäm behu. — Ei maare; ei se poik oli mnuu kuulevannas; mutt se verra se sendä muutus, ett se rupes puhelema ja sanos:

— Plattingmatastak poja väändävä?

— Niingos nää — me vastasi ja veri kiähus kiukust meijä sisikunnasan.

Sitt istutti jälls sanakam buhumat ja jumal tiäs kuik kauva olis istutt, jos ei Vilkk olis konstit tiätänn. Se poik nous seisomalla, oijens kätens päin gatto, haukottel oikke miähen davall, läks menemäm beräkamari kohde ja sanos: "Hyväst nyp poja; ny o maat meno aik käsis."

Siilo Iirollt tuliki hätä kässihi ja poik sanos vähä nässist: "Kuulestis Vilkk, lainaks mnuull isä-vainajas silkkhattu huamseks päeväks?"

Jos salav olis lyänn alas siihe meijän geskellen, ni mnää luule, etten me olis nii hämmästynnk, ko me ny hämmästysi Iiron gysymyksest. Mes seisosi suu auk ja silmäs seljälläs pääs ja siink kulus kappal aik aikka, ennengo Vilkk sai sanotuks: "En diäd, ole meinann itt ruvet täsä vähä niingo herrastleema."

— Ol verka — sanos Iiro — ei se sov millaillakka, ett snää ruppet täsä knallis pökkäilemä.

— Sopik se snuulls sitt sem baremi; oleks snää miälestäs suureve herr ko mnää?

— Stää asja em mnää viit ruvet täsä ny määräskleemä, mutt eks snää kuuli, ett mnää pyydängi snuu hattuas vaa yhdeks päeväks.

— No, mutt mihist snää sills sitt mensi, Jumala lahi?

Tätä ei Vilkk olis saannk kysy. Iiro nokk lens koht jällp pystöhö ja se vanh koppelemine algo uudestas. Ei se sanaka sanonnk, kon gopist tuhgam bois sikaristas ja rupes vetelemä saujas. Ja nii se olis meit taas kiusann, Jumal tiäs, kuik kauva, jos ei Vilkk uudestas olis uhann menn maat. Sillo ei auttanukka vikuroittemine, muttkom boik jouduski vähä äkki viljelemäni buhelahjatas.

— No, odotast nys sendä, Vilkk! Asja lait o nääks semne, ett mnää olen gäskett — lapsen gummiks.

Siins se sitt ol se Iiro suur salasus ja suur se oliki. Me oli viäl
enemä hämmästynnyk ko sillon, go hän gnalli lainaks pyys. Vihdo viime
Vilkk pääst pitkä vihelykse ja sanos: "Vai kummiks snää olek käskett.
No, kaikki täsä mailmas kuule, ennengon guale."

— Kummiks oikke mnää olen gäskett ja tahdoisi menns semssen doimituksehe vähä niingon girkktamineis. — Näättäk, ko stää tlee vanhemaks ja arvokkamaks ja elä ihmsiks, ni uskota miäst semssingin doimeihi, puhel Iiro ja silmä vilasivap pääs ja suu ol messingis, nii ett hyvi näys, ett se nautes meijä hämmästyksestän.

Mutt meijä miälestän hän ol liia ylppi ja ko hän siink kehtas ruvet puhelema sinnp päi, ettem me oli elänn ihmsiks, ni mek karasi molema hänen graivärkeihis kii ja sillo Iiro huamasiki, ett hänell ol tosi käsis ja hänen däydys nöyrtty. Mutt vaikk mek kuing olsin gysynn, ett kene lapsen gummiks hän ol käskett, ni em mes saanns siit seikko. Eng mes sill juur pali väliäkkäm bitänn. — Vihdo viime Vilkk sitt men harkustas ottama sen gnalli, anno se Iiroll ja sanos: "Kas se, otny, muttkat ettes, kuis snuun gäy, joses tuas stää samas reedas takasi."

Ei Iiro puhunns sanaka, ei luvanns stää eik tätä, mutt ko ott plakkarpeilis kättehes, paino knallim bäähäs, ott sem bois taas, kamppas hiukses hiuka otalls, sovitt uudestas knallim bäähäs ja vahtas ai joukkom blakkarpeilihis. Sitt hän rupes sikarias sovittleema; ens se pistettin doisse suupiälehe, mutt ko hän ol aikas peilihis kattonn, nii se jätettingin geskells suut, peil pistettim blakkrihi ja knallill annettim biäm buff, ni ett se men hiukan gallellas. Sitt hän men menoijas ja jahnas mennesäs ittekselles: "Mnää olen gäskett lapsen gummiks; mnää olen gäskett lapsen gummiks." — — —

Vilkk ja mnää kattli niit Iiro vehkeit ja istusi niingo nuijall lyädy. Mutt ko Iiro ol menn, ni Vilkk sanos: "No ol mar siin Iiros ny äijä, mutt annast katto, eik ylppeys nykkin gäy langemukse edell."

— Nii händ, annast vissin gatto, sanosi mnää ja läksin gotti.

II

Seoravam bäevä ehtost mnää jäll istusin Dasala Vilkun dykön samois toimeis ko edelisen ehtonakki. Ulkons sado niingo saavist kaattai ja kura ol kaduillp polvihi astikk. Juur ko mes siins sitt istusi ja ihmettli viäläkki stää Hakkri Iiro ylppelemist eilä, ni mek kuule, ett joku kola porstos ja haparoitte ove avand. Vihdo viime se sai ove auk, ja jos uskott taikk ei, ni se ol Hakkri Iiro, ko siäld kiipust yli kynnykse. — Mutt mimses ruakos! — Se ol kuras silmihi astikk, vaattes se oliva revityp pahom bäevi, lakki ei sill oli lainkka, mutt se sija sill ol pääs hirmuse suur haav, ni että päänahk roikus valla silmill eik taulvärkist näkynn muut ko aline osa ja töine silm. Ja vert se spruuttas niingo häijän gurkust Päälsem bäätteks hän ol — niingo me merimiähes sano — niin "duu blokk" kom bääsiki.

— Misä herra nimes snää ole oli ja mist snää tlee? — kysys Vilkk.

— Mist mnää tlee? Ristjäisist mnää tlee. Näättäk, ko stää elä ihmsiks, ni uskota semssin doimeihingi, uskotan gummiksikki — uskota oikke — mutt en san vaa, mikä lapse nimeks pantti, en san vaa. — — —

— Ol ny vai, Jumala lahi, ja pidäst vähä vaari, ettes tahr kaikki paikoj, kos siint trasikoittep pisi laattja ja spruutta vert ja jätak kura ymbrilles.

Mutt ei siinp pali torumise ja riitlemise aikka oli. Vilkk ja mnää saim bistä äkki jaku yllen ja kas näin dohtrin dyä Iiron gans. Kaikeks onneks tohtor ol koton ja ko Vilkk men gysymä, jos hän otta vasta yhden gambraatin, go o saannp päänguares kamffiilatuks, niin dohtor käsk meijän goht tuad Iiro sisäll. Mutt ennengo mes sen dei, ni me anno Iirollk kova varotukse, ettei hän sais puhelit turhi ja suututtat tohtri. Ja Iiro lupas oli ihmsiks. Mutt luulettak, ett se pit puhes. Ei maaren, go rupes koht pauhama ja praakkaman dohtrin gans, juur niingo he olsiva oli vanhat tutu, ja mes sai istus siin ja hävet silmän däytte hänen dähtes. — Ja mond kertta jälkkembäi me ole ihmeteli, ettei se tohtor suuttunnk, ko Iiro siinp puhel, niingo hän olis olis skansis toiste merimiästen gans. Mutt eikä suuttunn vaan, gon geris ens hiuksep pois Iirom bääst juur puhtaks ja ajo viimem bartveitell viäl hiusten dröndikki helkkrihi.

— Kas nii, ny om bää sili ko muna, tuumal Iiro ja kiikkaskel meit se nahafliitin dakka toisells silmälläs.

— Ol vai, ol, mnää sanosi. Josas tiädäisik kuik kalppjald snää näytäk, kos siin vauhkottle ymbrilles yhdells silmäll!

— Yhdells silmäll! Kyll mar stää siin vaan darppeks on, gon dätä mailma yhdelläkki silmällk kattle. Vai tykkäks snää, ett se ansatte kahdells silmällk kattlemist?

Mutt tohtor ol toist miäld. Se nost se nahafliiti ylös, sovitt sem baikoilles ja rupes neuloma stää kii. Mnää sanosi sillo Iiroll: "Pur nyh hammastas ja ol miäs!"

— Paneks sormes rakko, ni mnää pure, mutt em mnää täsä tyhjä purema rupp — meinas Iiro, eik tiättos pistännk, kon dohtor neulos ensmäitten diki. Mutt kon dohtor rupes toist tikki tekemä, ni Iiro karas tohtrin gätten gii ja sanos: "Andakka antteks, tohtor hyvä, vaikk mnää kysy yht asja."

— No, mitästä on gysyttävä?

— Kuulkkast, tohtor, panittakost te lainkka solmu langam bäähä? Josett stää tehn, niin däsä taita Yrjö Sukasen davallt tuli mond turha tikki tehty ja tikette lu'u jälkken gaiketakkin däst lystist maksama joutu.

— Pid nys suus kii! huusi Vilkk ja mnää niingo yhdest suust ja häpesi. — Ja mnää sanosi Vilkull: "Kaikk hulttemes se Iiro tundeki. Mikä pohilaine lumppäij mahta semne Yijö Sukanengi oll?" Mutt Vilkk sanos, ett se o joku kiri, ko o semne nimeldäs. Ja olkko mnuum bualestan mikä hyvänäs, mutt stää tohtri mnää vaa ihmettli. Ei se suuttunnk, ko nauro vaa ja krymös haava kii, nii ett sau neulas käve. Ja ko hän ol neulonn haavan gii, nii häm ban duko ja sittep pääll ja rupes selittleemän, gosk tikip pois oteta. Viimeseks hän sitt viäl varott Iirot ja sanos: "Jos tahdott, ett tämä parene hyvi ja pia, ni ett tes saa juad viina, eik olutt, eik punssi, eik konjakki."

— Jaa-hah, kyll mnää ymmärrä, ei sitt mittä muut ko romtodi vaa, tuumal Iiro.

Ei meijä auttann muu ko ruvet naurama stää Iirot, vaikk mek kyll pelkäsi, ett mitä tohtor mahta sanno. Mutt tohtor nauro viäl makkjamin go me ja käsk meijä menn menoijan. Me rupesingin goht säälimä ittiän gottippäi, muttko Iiro lakki ruvetti hakema, ni me muistingi, ettei Iiroll lakki pääs ollukkan, go se Vilkun dyän dul.

— Misäst snuu lakkis o? kysys Vilkk sillo.

— Mnuu lakkin, en sunkka mnää lakk pääs ristjäissihi men. Kys snää vaa, misä se isävainajas silkkhatt o, niis ole laillsill jäljill.

— Pahukse muatt, oleks snää mnuu isävainan girkkhatt pääs tapplukses oli?

— Ole oikke, mutt kyll mar se löydetä. Älä yhtä hual, Vilkk, mennän Kitukränttihi hakema stää, sinns se vissi o jäänn. Siäll mnuu kuransatti. Eng mnää ny lakki tarvitt, kon dohtor mnuum bään dämssen gnyyttihim bist.

Mitäst täst, meijän däydys kaikin golmem bäälsem bäätteks mennk Kirukränttihi Vilku hattu hakema ja matkall Iiro selitt, kui hän ol joutunnk kiikkihi.

— Mnää kulji näättäk hissuksis kottippäi ristjäisist ja ajattli, mikä edesvastaus kummills sendä oikkeutt myäde o. Mutt ko mnää pääsen Gitukrännin duam buallssem bäähä, ni mnuu vastan dlee kolmk kisälli ja yks heist sano: "Katost meripurakka! Ong vast-tuul vai, kosk krysät täyty?"

— O oikke, mutt kosk teili o myät-tuul, ni lisätäst vähä faartti, mnää meinasi ja tainauti nyrkillän likimäist niskaha. Se ol oikkjastas vähän dyhmäst teht; mutt em mnää siink kiiruisan muistannk, kui mond heit ol lukkuas ja sentähde mnuun gäveki hullust, niingon diädätt. Kaht vasta mnää ai olsim bualiam bitänn, mutt kolm yht vasta o liiaks, ja selkkän mnää sai oikken darppeksen. Viime yks niist pahuksist löys puumbalika ja vet mnuu päähä, ni ett kaikk taevan dähde leiskusiva mnuu silmisän ja jumal tiäs, olisik mnuum bäärustingin gestännykkä, josei mnuull olis ollu snuu isäs knalli pääsän, Vilkk. Se o sendä yks siunatt parsel, se knall, älä hukk stää koska. — Mutt paho mnää pelkkä, ettei se enä ol niin gorkki ja muhki ko enne, ei maare sunkka olekka. Mutt sitt se nähdän, ko se löydetä, — nii oikke, sitt se nähdä, mimseks nek kati ovas se naha repinn, niingo sanalaskus sanota.

Semssi se Iiro pauhas, ko mes siink keskells syysyät painsin Gitukräntti kohde Vilku isävainajan gnalli hakema. Ja ko mep pääsi sinn, ni Iiro näytt meills sem baika, misä händ ol kuritett, mek kraappasin dulitikkuhu valkkja ja hai stää siunattu hattu niingon gooho. Vilkk tarkast Hauenguanombualmaise siu ja mnää Marelambualmaise. Iiro park ol semses reedas, ett Kitukräntt ol valla liia soukk hänell ja hän poukkroitt seinäst seinähä. — Kyll Vilkk ja mnää siin oikke iso roukkjon dulitikuj haaskasi, mutt em me vaa löytänn hattu. Mes siirsi sitt ittiän vähitelle Marelan gulma kohde, mutt ko Iiro äkkäs se, ni hän sanos: "Ei sunkka se vastvirtta menn ol, sengim böhköse!"

Ny vast me huamasi, ett ol satann niim bali, ett kesk-koht Kitukräntti ol yhten joken ja me ymmärsi, ett Iiros ol oikkeus. Mep paningi sitt vähitellen gursin Guninkkangattu kohde ja siäldpäi mes se hatu sitt viime löysingi sem borttam bääs, ko mene poikin Guninkkangadu. Siälls se kiärtel vedes kuatotte joukos ja yritt ai joukkom bääst portta ali, mutt ei mahtunn.

Iiro huus ja hurras niingo riivatt, ko hän äkkäs hatun dulitiku valos ja jahnas ai joukko, ett hän se vaan diäs, ettei semne hattuka sendä vastvirtta kuli, vaikk hän gomjambiki olis.

Vilkk ol kiukkune, nii ett kihis, ja sanos Iirot "Pahustaks siin ny viäl mäikkämä ruppek keskell yät ja herätäk koko korttelkunna! Kat ettes, ettes joudk kistuhum bäälsem bäätteks."

— No mutt ann ny mnuu ilot ja riämut, ko mek kummingi löysi isä-vainas kirkkhatu. — Usk pois vaa, Vilkk, ett stää viäläkkin darvita; ei stää tiäd, vaikk tekkin gäsketäis joskus kummiks, ko vaa elätt ihmsiks. — Nii oikke — ja sillo se o hyvä olemas.

Meit ol jo nii mond kertta suututett sinä ehton ett me oli oikken dylsistynny eng enä hualinnt tippaka Iirom bistlemisist.

Hiljaksis siit sitt lähdettin Dasalat kohde ja matkall mep pääti, ett Iiro jää Vilkun dyä yässeks ja mnää meni heit saattama. Ko mep pääsin Dasalaha, ni Iiro pan koht maat ja nukus niingon dorrakas. Mnää rupesi sitt Vilkull hyväst sanoma, mutt Vilkk sanos: "Äläst hual menn ny viäl; katotast kumses reedas tua hattuki o."

Ja sitt hän doi sen gnallim böydän dyä ja me rupesi stää tutkiman gynttlä valos. — Jaa-a! Mnää, ko oli sen girkkhatu nähn, ennengo se Iiroll annetti, rupesi oikke saama vedes silmihin, go mnää ajattlin, guip pian dämä mailman gomeus sendä muuttu viheljäisydeks. Em mar mnää olis ikänäs luuli, ett semne muhki silkkhatt olis saatt nii lussuhun, go se Vilku isä hatt ny ol, ja se sija ett se enne ol sili ja kiils ja loist ja välkys, ni seisosivak karvas siin ny riipi raapi ja pystös niingo vanhan giukkusen gati seljäs. Ja märk se ol, ni ett siit laist autt. Vilkk ol vähä surulise näkönen, go hän stää siink kattel ja hän ott ajatuksisas ai joukko sem bäälystähän gii, vet se suaraks ja paino se lussuhu jäll. Mutt mnää sanosi: "Pahustaks stää siin ny venuttle niingo mitäki vanha harmonikka, ei se siit sunkkam baran. Annast se tänn, ni mnää kato, mimseld se paikk näyttä, ko Iirom bäät suajel, sillongo händ kalautetti."

Ja kyll se paikk huakkjast löydetti. Siin ol hatum bäälystäs pualen gorttli mittane läpi. Vilkk pist sormes siit sisäll, mutt sillon dulikin doinem bohi vasta ja ko mek kattli stää toist pohja siit aukost, ni me näi, ett molemittem bohjitte välis ol papereit. Met tarkastleema, mitä papereit ne oikke oliva ja nii siin vaa viimen gäve, ett me vedi ulos hatust seittmä läpikastunutt sada marka sedeli. Sillo meijä silmän vast pystöhö lensivä ja Vilkk meinas: "Nääks stää äijä, ol mar se vaan glookk äij!"

— Ol oikke, mutt ol mar seki sendä yks siunatt asi ett Iirot lyättim bäähä.

Ja sitt me hurrasi ja tansasi, nii ett olis hulluiks luultt, jos vaa olis satutt näkemä. Iiroki heräs semsse elämähän, gääns kylkkiäs ja sanos: "Kosk te olett ai oli hyvi kambraatei, ni mnää sano sitt teill, ett lapse nimeks pantti: Josefiina Eufrosiina."

Ja sitt hän rupes kuarssama jäll eik tiätänn mittän dähä maailmaha.

Mutt Vilkk ja mnää pisti sedelik kuivama ja puhe ainett meill olis piisanns siin vaikk kuik kaua. Vilkk tuumal enemäst pääst, mitä kaikki hän nyt teke, ko hänell niim bali raha tul juur niingon daevam bilvist, mutt viime häm bäätt, ett me lähden gaikin golmen Durkkuhu viämä niit rahoj pankkihi ja Vilkk maksa reisu ja ylöspido Iiroll ja mnuull. Raumall ei oli näättäk pankki viäl sillo. — Siihem päätöksehe Vilkk sitt jäi ja mnää läksin gotti. Mutt Vilkk sanos, ett hän valvo viäläkki ja kuiva sedeleitäs.

Ja Iiro kuarsas, nii ett Tasala akknat tärisivä.

Sillaill ne Vilkum berindraha löydetti.

III

Niingo mnää sanosin, dul Vilkk viime siihen bäätöksehe, ett me läksisi viämä niit hänem berindrahoijas Turkkuhu. Mutt jos mnää tode sano, ni em mnää odottann mittä hyvä siit Turureisust. En sendähde, ettän olsi eppäll, ett siit tliis ikäv reis, ei maare, muttko sendähde, ett mnää tunsi Vilku ja tiäsi, ett jos se poik oikke lyä ittes löysäks, ni ei niist rahoist monttakam benni pankkihin darvinn viäd. Ja mnää sanosingi Vilkulls suara mnuu ajatuksen asjast. Mutt ei Vilkk, ko nauro vaa ja valmistel Turu reissuas. Iiroll em mep puhunns sanaka niitte rahatte löytämisest. Hän ol semne, ettei hän daitann mittäm bittäs salas, ja hän olis koht jutell ymbärs kaupunkki, ett Vilkk on dull rikkaks miäheks, eng me olis saann mittä rauha. Viäl vähemä mes stää uskalsi sanno Iiroll, ett ne rahak kukatiäs olsiva jäänn löytämät, jos ei händ olis kopautett päähä. Iiro olis sillo vaatinnk kummingim bualen goko summast löytjäissi ja ilma stää kehunn ja kerskaills siit, ett hän ne raha oikkjastas löytänn oliki, nii etem me olis oli enä ihmissi eng mittä häne rinnallas. Mutt Turureissuhu mes sendäm bääti otta häne fölisän. Sendähde Vilkk sanosikin, go me yhten ehtonk kaikin golme istusin Dasala salis: "Pahus soikkon, go aik tlee pitkäks tääll mais; mnää lähde vissi lysti vuaks ja ajan guluks täst Turkuhu."

— Aik tlee pitkäks — sanos Iiro — oles snää sendä jumalatone. Mikäst hätä snuu o? Kulkroittep pyss kädes, niim bitkäk kom bäevä ovap, pisi metti, väänäp plattingmatast ehtosi, eik ol syämsest eik juamsest eik säädylisest seorast puutett, niin gauan go Anundilan Galkke ja mnää mais ole. Jas kehta viäl välittä, ett aika tlee pitkäks. — Ajattlest vähän, gui mnuu laitan o. En olp, peevele viäkkö, siit saakk, kom bään gnyyttihim banttin, gehdann nokkatan ulos portiaukost pistä, ennengom bimi on dull. Ole saann istu juur niingo fang päevkauttek koton. Josas tiädäisik, kummost se on, go joutu odottama ehtot juur niingom bäevä valknemist, ett pääsis tänn jäll juttleman deijän gansan, ni es siin valittlis, ett aik pitkäks tlee. Ja jos snää ny viäl Turkkuhu lähde ja narrat tiätystengin duan Galkke fölisäs, ni millaillast mnää sitt aikan guluma saa. Älkkä, velikulla, ajatelk semssi, kom bysykkän goton.

— Nii mutt mnää olengin duumall, ett Kalkke ja snää tleett fölis
Turkkuhu.

— Älä tee, Vilkk, pilkka miähest. Kyllmares sen diädä, ettei mnuullt täll haava varoj ols semssi reisuihi. Täsä ovat tohtrim balka ja muu maksamises ennem bitkä.

— Kyll mnää sen diädä, mutt mnää ajattlin däsä harmeisan, gon en löyd niit isävainan rahoja, ettäm bane lopukki, mitä mnuull o, menemä ja maksan deijä reisun ja kaikk lystit Turus. Ja oikke lysti sitt pidetängim, boja. Eiköst nii? Kyll mar me merell olen gulkennt tarppeks, mutt tehdäst nyk kerrangi semnem bidemb maamatk ja katota, mild tämä mailm sild kandild näyttä.

— Snää oles siunatt miäs, Vilkk! — sanos Iiro. — Ja ny lähdetängi huamispäevän! Mnuull o sukulaissi siällt Turus, se Skrama-Noorlund, mnuu enon. Kyll mar häne muistatt? Siäll mes saan gortteeri, ettei siit tarvitt raha maksa.

Ja Iiro ol ilone niingon golme marka heone. Mutt mnää sanosi: "Ei sinns sendä nii mennä. Koitast ny vähä muistutellk, kui snuum bäärustingis lait o. Sanotan gyll, ett koer haavas nuale, mutt snuum bääsäs ongin däll haava semne aukk, ettei se paranukka ilma lailsen dohtri appu. Ja siks toiseks em mnää sunkkan gehtaiskan gävellp pisin Durun gaduj snuun gansas, niingauan go snuull nuat tollo ja alstandit topisas ova."

— No, no, kuulkkast Anundila viisast, kuis saarna. Eks annais sendä antteks, ettän däsä kiiruisan unhotin, gumne mnuum bään lait o? — Mutt se mnää sano, ett koht kon dohtor o ottant nämät tukop pois, ni me lähde. Eiköst nii, Vilkk?

— Ja vissi, sitt lähdetä juur liukkast!

— Ei sinns sendä sittengä viäl nii lähdet — sanosi mnää. — Kyllkaiket mek kummingin guukaude aja viäl sengi jälkke Iirot odottas saa.

— Mitästäs siin hulluijas puhele! sanos Vilkk.

— Hulluijan! Em mnää puhel mittä hullutuksi. Ajatelkkast ny vaa, ett Iirom bä keritti juur paljaks ja ajettim bartveittellp pois kaikk hiusten dröndikki. Ja mnää takka se, ett hän viäl pari viikkom bääst o juur niingo hän olis vesikopist karann. Ei hiukse niim bian kasv, eng mää sunkkan duls semse miähen gans Turkkuhun, gon ei tukka oi; en dul ihmistem bilkaks kävelemä sinns semsen gans, ko luulla vesikopis ollu. — Siihe aikka mailma pruukatti, näättäk, pitkä tukka, mutt ny on gaikkette hiuksek kerity niingo vesikopplaiste.

— Jumal siunakko — huakkal Iiro. — Mimmost näitten dollotten dakan oikke olleka?

— Kylläs nääs sitt. Pahom belkkä, ettäs lykkä ittiäs pakkon, gos peilihin gato.

Kyll Iiro park sillk kertta tuumalemist sai juur tarppekses. Ja nolo näköne hän olikin, go hän joku päev sen jälkken dul ensmäitten gerran dohtrild ja ol saann nähd ittes peilis. — Ihmelisem pia se haav sendäm baranus, mutt niist hiuksist meill ol vastust, kotei net tahtonnk kasot niim bian, go meijä miälen dek. Hädisän me rupesi ajama Iirom bäähän gaiken galdassi tropej, mitä kukin kullongi neuvos. Mutt hylkkerasv meijä miälestän sendäm barhate hiuksi kasott ja stää met tahkosingi Iirom bäänahkaha, nii ett häne olis löytännt traanihaju myäde, vaikk hän olis ittes mihim biilotann. Tiätystengi meill ai vaa ettippäi neuvotti viäl paremmppi lääkkeit, yks yht ja toinen doist, mutt met tiäsi jo kuip pali heijä sanoistas ol appu eng luapunnt traanistan go yhde ainoan gerra ja stääkin gertta me olem beräspäi saannk kattu. — Se käve näättäk sillaill, ett yks ehto, ko me jällt tahkosi hylkkerasva Iiron duka alkkuhu, niin dlee suutar-Jokko siihe ja ruppe meit neuvoma.

— Kyll traan o erinomast lääkett hiuksi kasottama, o oikkem, boja, mutt ei se sendä mittä olk keevede rinnall. Se vast poikka on. Mnää luule, että sills sais vanhak kulunuf fällykkin gasvama uutt karva, se o niin glookku lääkett ja siin o voima.

Nii, semssi se Jokko puhel ja kehuskel stää keevettäs, nii ett mes seoravallk kerrallp päätin goittas stää. Mnää käve ostamas apteekist kymmnem bennin geevede ja sitt ruvettin doimeihi. Kaikeks onneks me oli jo niim bali nähn, ettei nek kaikk lääkke olekka nii hyvi ko sanota ja sendähde mep päätingi ny, ett vedetä stää keevett ens vaam biänemäll alall Iirom bäänguarehe. Vilkk hak sulgan, gast se siihe lääkkesse ja voitel sitt sill yhden gohdan geskellp päälakki. Ja runssast hän voitliki. Mutt ei oli monttaka minutti kulunns se jälkke, ennengo Iiro hyppä ylös ja ruppe kiilimä ymbärs huanett ja huuta ett poltta. Mnää karasin göökkihi, sai vesiämbrin gättehen ja pisti Iirom bää siihe. Iiro kimaroitt niingo mato, hyppäs vooro toisellk kondillas ja vooro toisell, valel päätäs ja kiros, nii ett välikato nousemam bakkas.

— Annast katto mitä tämä tekke. Kyll siin voima vissi o siin lääkkes, tuumal Vilkk.

— Kodei siin vaa olis liiaks. Mnää pelkkän, diädäks, ett tämä teke roineit, sanosi mnää siihe.

Ja liiaks kyll siin voima ol, sill ett siihem baikkahan go stää keevett ol voideltt, tul sitt perästpäi rupi ja se ruve ali ol haav ja mes sai oli ilossi, ko se haav jongu viikkon dakka men gii. Eik siihem baikkaha ikänäs enä ol hiuskarva kasvann, niingon gaikk tiätäväk, kon dundeva Iiro.

Em mes se eräm beräst enä muut lääkett käyttännk ko hylkkerasva, eng mnää neuvois kenenkkä muunga muut lääkett semssin darkotuksihin gäyttämä.

IV

Mutt aik kulus ja Iiro hiukseks kasvova, nii ett krahis. Jämt pualtoist kuukautt niitte ristjäiste jälkke mes sitt pidi hänen gansas oikken genraalsyyni ja pääti, ett hän ol semses kunnos, ett häne gansas kehtas kulkkit Turus niingo muallakki, vaikk hän haisikin draanild niingo julmett. Iiro ol ilone ja lupas meill, ettei hän enän goskan goppels siit, ett hän ol kummiksi kelvann.

Kyll meills sitt prässi tul sen Duru-reisu valmistuksis. Kaikk mitä heossehe ja heosvärkeihin guulus, jätetti Iiro halttuhu. Se ol tottunns semssi asjoihi, mutt Vilkk ja mnää en diätänn juur mittä ajopeleist. Ja kyll Iiro toimeks pan, mitä häneld vaaditti. Vilkk ott provjandi osalles ja mnuu ei tarvinnt tehd muut, kom bittä vaari, ett kaikk tul lailssehe reedaha.

Yks ehto muutman bäeväm beräst Iiro sitt tuli Tasalaha ja sanos: "Jaha, pojak, Knapi Valkoll mes sitt lähde. Se on davalises lihas eik valla huan menemänkkä, vaikk se o laiskandotkone. Ja o siin vähä vikurivikkaki, mutt se ei tee mittän; gyll mes sillk kauniste vaan guljen, go mnää prasseis ole."

— Snää prasseis! — sanos Vilkk — mnää ajat meinan, goskan reisungi maksa.

Iiro katos vähäm bitkäst Vilkku, mutt viime hän vet suutas nauruhu ja sanos: "Kyll mar se vaa sopiki, ett snää Vilkk, kos ole niingo isänä räkningis, aja ja istu edes styyrbuurim bualell ja Kalkke snuu viäresäs baabuurim bualell. Mnää istun dakan."

Ja nii se sitt sovitti, se asi. Mutt mnuu miälestän se Iiro näytt nii velikuldmaiseld, ko se meill istumbaika määräs, etten mnää odottanns siit mittä hyvä. Eritotte mnää eppäli, ettei Vilkk oli oikke sopev kuskivirkkaha. — Mutt anda ny oli niingi, mnää ajattli — sitt se nähdän, go liikkell lähdetä.

Pari päevä se jälkke Iiro ajoki, niingo me oli sopinnt, Tasalam bihallk Knapi linjaaleis ja Knapi Valkoll. Valko näytt oikke muhkjald, ko se oodoksest ol krapatt ja haijatt.

Mnää ja Iiro olin duanns sänttin Dasalaha, nii ett meill oliva ne yks kaks rattaill ja ko ol juatt kupp kaffett suurukseni bääll, ni me oli valmi lähtemä. Tasala muar seiso kuistill ja itk nii harttast, ko mes siin lähtöän valmistli, etten mnää ol nähn hänen goska nii itkeväs, ko Vilkk talvreissuhu ol lähtenn. Mutt mnää ajattle, ett muar ol tulls siihem bäähä, ett maamatka ova vaaralisemppi ko merimatka. Ja ol hän gummingi enemän dottunns siihe, ett merimatkoill lähdetti.

Vaikk kyll hän meijäm bualestan itkis sai. Em me händ lohduttaman gerjenn. Vilkk pit kova meno siit, ett se knall ny ol semses reedas, ettei hän taitanns stää ottaf fölihis ja herrastells sillt Turus. Mutt isävainas kepi hän ol ottannk kättehes, vaikk mnää ja Iiro sanosi, ett kepp kädes on gamal hoitta ohjaksi. Niin, kyll mes stää hoilasi, mutt ko Vilkk kerra ol saannp päähäs, ett hän darvitte keppi fölisäs, ni ei siit mihinkkäm bääss. Vihdo viime ol kaikk saatt klaariks. Vilkk istus, niingo sovitt ol, edes styyrbuurim bualell ja hoit prassei, mnää istusi häne viäresäs ja Iiro takan. Ja ko Vilkk sitt taanes kattamat ol kysynn Iirold, ett ong hän fölis, ni hän löi Valkot selkkähä ja nii mes sitt läksi ulos portist Turkku kohdem bainama.

Mutt ko ol pääst Luistingaljon gohdall, ni Vilkk pysättä Valko ja sano: "Katost pahust, ko unhotin gummingin giikri ja kompassi."

— Älä nys siin iisuttel, mes sanosi — mitä snää niill vehkeillt teksit tämsell matkall.

— Älkkäst mittäm buhukk. Ei stää tiäd, kosk net tarvita. — Ol hän nys sendä harmi, ett mnuu nep pit unhottama, vaikkan juur pani nep peräkamarini biirongim bääll. — Karast snää Iiro nuaremakses ne ottama! Me odotan däsä.

— Kaikki hulutuksi ny viäl pitä kuulema. Em mnää viit, eng keht Ihmsekki nauraisivak, ko mnää kiikri roikotaisin dännt Turu reissu varte.

— No olkko menneks sitt ett kiikar jätetä, mutt ilman gomppassi em mnää lähdt tämssi reisuihi eng mihinkkä reissuhu ylipäätäs, se o vale se. — Ja koskes snää, Iiro, viit karat takaisin Dasalaha, ni mnää mene itt.

Mutt sillo Iiro jo ol kerjennp pualtiäst Tasalaha ja mes sai istuk kaunist rattaill, Vilkk ja mnää. Kateltti siin Luistingalljo ja muistelttin gui mond pari housuj me mukulan olles olin grahnann rikk siin. Ny ol joku pahailkinen dervannk koko se liukkain baika ja Vilkk tykkäs niingo mnääki, ett se ol häppemätön deko. Vilku miälest olis oli maistraati velvollisus panns se kunttoho jäll.

Mutt em mes siink kauan gerjenn maistraatti moittima, ennengo Iiro oli palannt takasi ja toi komppassi Vilkull. Me läksin daas menemä hiljast hyrrytyst ettippäi ja mnää tykkäsi, ett Vilkk ol oikke hyvä kusk ja Valko heostem barhait. Yht ja toist mes siins sitt juttli ja viime Vilkk sanos Iiroll: "Vai om maar niill maamiähill jotta räkninkki kans, kui näis komeis istuta. Snää sanosi, että isänäm baikk on däsä edes, styyrbuurim bualellk, ko mnää ny istu."

— Sillaill oikke, ja täällt takan istuva vaimihmse ja trengpoja. — Ja ko joku vastan dlee, nii se jätetä aim baabuurdihi juur niingo merelläkki. Mutt ko joku ämm taikk vaimihmne ylipäätäs om brasseis, nii se pakka niingo noidutt hulluld pualeld siutte.

— Älä nyt koohoijas! Vai om maar niill semne järjestys maisakki. — Meild merimiähild hes se ova ovenn. Mutt luuvartist ja leest ei täällk kumminga ol mittän diätto. Sillo me olin gerjenn Vermundilaha vähä tois puallp Perkon dorpa ja konei Valko sunkka isso aikka ollk käynns sen gaukemban, nii hän meinas vissingi, ett ny o sendäm baras ett mennän gotti jäll ja kiäpautt nii äkki ymbärs, ett ratta oliva yks kaks kumos ja me lensi ojaha niingo yks tuaksaus. Em mek kaikk sendä ojaha lendänn muttko Vilkk ja mnää. Iiro tiäs kaiketakki Valkon gonstik, kosk se hyppäs vähä käppjäst pois rattaild, ennengo nek kerkesiväk kaatuma ja huus: "Kyll oikken dääll mais kans luuvarti ja lee ovak, ko niiks tlee. Ja ko liiaks kallistle, ni om baras, ett hyppä yli buuri, mutt luuvartim bualeld, Vilkk; ai luuvartim bualeld, niingo mnää nykkin dei."

— Pids suus kiis, sengi julmett ja tul auttama meit tääld ylös — kihis Vilkk, ko ol joutunn rattatte ali ja makas niingo jänes loukkas.

Kyll Iirolls siins sitt taksvärkki ol, ennengo hän sai Valko ja Vilku ja mnuun gondeillen jäll ja kaiki neljä mes sitt viimeseks haalasi ratta ylös maandiäll. Sitt rupes Iiro kattlema, ett olik mittä vikka tuli heosvärkeihi ja ol oikken, guingast muuto sitt. Vattvyä ol katkenn.

— Millaillast täsä nyt toimen dulla? kysys Vilkk,

— Älä yhtä hual, sanos Iiro. — Mnää ole sem Bolttlam bapa su'u haaroj eng äijän davall lähdk koska reissuhu ilmam bikilankka ja naskli ja naham balassi. Kyll met tämse vahingop piam barana.

Eik oll aikkaka, ni Iiro ol hakenns satulmaakri vehkes esill, jumal tiäs mist, ja istus maandiä ojam barttall ja vet pikilankkatas, nii ett sau käve. Met tuumali Vilkun gans, ett me ruppe ajan guluks syämä ja Vilkk sanos: "Syämä oikke me rupe, ni ihmsekki luuleva, ett me olen dähä lystiksem bysänn."

Ja sitt mes söi ja hyväld ruak maistuski vaikk me niingo sanott enne lähtöän oli syänns suurust, ja juannk kaffet pääll. Ko Iiro ol tehnt tyäs, ni hängi haukkas eine ja sitt mentti rattaill jäll. Mutt Vilkk ei tahtonn enä ajat; ei vaikk olis raha maksett siit toimest. Sentähde mes sovesingi nii, ett Iiro istus Vilkuin baikall ja Vilkk mnuum haikailen. Mnää meni istuman daa ja huamasim bia, ett siälls sendäm baras oliki istuk, ko vaa uskals luattas siihe, ett ol miäs ohjaksis. Ja Iiro ol semne heosmiäs, ettei siit friskat. Nii ett kyll mnuull olivap päeväs siällt takan niingon guninkkan gissall. Nii mes sitt taas kulji ilma mittän gommeluksi Laitlaha saakk. Mutt siin Laitlan girkkmaan gulmas tul Valko ja meijä välillän riit tiähaaroist. Valko tahdos vasemallk kädell ja Iiro oikkjall. Kotei muu auttann, nii Iiro ott viimem biiska ja nappas Valkot pisi selkruatto oikkem bahan gerra. Mutt ei Valko vaa mennk, ko heitt takapualdas ilmoihi ja potke ko riivatt. Iiro nappas jäll piiskallas, mutt Valko tarjos takavasara joka kert, ko Iiro löi. Sillo Vilkk sanos: "Tiädäks Iiro, mnuu miälestän Valko pitä nii lujasten gii meiningeistäs, ett mnää ruppe eppälemä, ett hän ongi oikkjas ja ett tämä vase tiähaar on Durun diä."

Kaikeks onneks siint tul yks miäs meit vasta ja ko mek kysysi, mikä tiä Turkkuhu mene, ni se sanos koht, ett se tiähaar oikki on, go Valko ol valikoinn, ja ett se toinen diähaar mene Uuttengaupunkkihi. Ei Iiro stää oikken dahtonn sittekkä usko, mutt kyll hän vähitelle sendä huamas, ett hän ol erhettynn. Valko karas hyrryttel jäll oikke ilosest, ko hän sai pittä omam bääs niis tiähaarariidois ja juur ko hämyttämä rupes, ni mep pääsi Nästihi ja pääti jääds sinn yhten daloho yässeks, vaikk ei keli oll viäl kuuttakka.

— Millaillast me nys saa aikan guluma, siks ett maat meno aik tlee? tuumal Vilkk. Mutt ei häne stää olis tarvinns surrs, sill ett kyll meills siällt toimitust tuli vallan darppeks, niingo saatt kuuli.

V

Vilkk ol näihi saakk oll nii hissuksis, ett me luuli häne olevas kippjän, gonei hän mittän goerangurej keksinn. Mutt kaiketakki hän ol vähäm belgo hallus, ko hän joudus niin gaua rattaill istuma ja oll ajannk kumohongi viäl. Stää paitt händ tiätystengi harmitt ne Iiro nälkkimise ja pistlemise. Se Iiro ol, niingon diädätt, vähä pahailkinem buheisas. — Nii händ, ei Vilkk oll oll oikken galdases näihi saakk, mutt tuski hän ol pääss rattaild alas, ni hän ol niingon doine miäs ja tek meillk kaikengaldast jekku.

Iiro hak ittelles lyhdy ja men Valkot tallihi viämä. Mutt ennengo me viäl oli sisällk kerjenn, ni hän jo tlee takasi silmäs seljälläs ja sano: "Kattokkast poja, mitä mnää löysin dalli nurkast, ko mnää meinasin gätki ohjakse heinätte ali."

Ja, jos uskott taikk ei, ni hänell ol kädes semne vanhaaikkane hoppitoopp, ko enne gäytetti juamisastjanp pidois ja välist arkkjanakki. Mek kattli stää siin joka pualeld, mutt viime Vilkk sanos: "Älä nyp puh yhtikä sana, Iiro, täst asjast, ko viäs se toopp vähä äkkin dakasi samam baikkaha, mistäs se löysikki." — Mitä snää ny meina, sanosi mnää, ei sunkka stää sinn viädäk, kon dalo isännälls se viädä ja ilmoteta asi, niingo se o.

— Ilmoteta ja ilmoteta, tiuskas Vilkk, kyll mar se ilmotetangi, mutt sill o iso ero, millt tavalls se tehdä se ilmotus. Andakka ny mnuun doimittat tämä asi, ni mes saa aikam baremin guluma ja tees snää Iiro, niingo mnää sano. Viäs se toopp takasi samam baikkaha, mistäs se löysikki.

Iiro tek, niingo Vilkk käsk, ja ko hän ol aikas askroinns siällt tallis, ni hän dul sisäll.

Talo emändäkim bist ittes siihe meijän gansam buhelema ja kysy:
"Mistäst kaukka olla?"

— Raumald olla.

— Vai nii, vai Raumald.

Nii, ei hän se enemppä sendäm buhellukka, mutt ko istus toolillas käde ristis ja kattel pää kallallas oikkjam bualist kengänirkkoas. Joukko hän siins sitt vet syvä huakkaukse ja keinuttel koko aikka ruumistas kahtikkässi, niingo ämmäp pruukkava. — Mnää näin gyll, ett Vilkk istus niingon dulisill hiilill ja viime hän gysys: "Kyll mar mek kaikk komppen ja kamsum borstoho uskala jättä, ei sunkkan dääll varkkaist peikko ol?"

— Ei maare, sanos emänd ja läks pois.

— O hän ny harmi, tiuskas Vilkk, ei se toopp olekkan däst talost kadonn. Mitäst nyt tehdäm boja?

Mutt ei meijä stää tarvinnf fundeerat. Emänd tul vähä äkkin dakasi ja sanos: "Taita sendä ollp paras, ett nostatt sänttin sisällk, kosk naapri emänd on dääll ja sano, ett heild o eilä varastett hoppitoopp."

— Vai nii, sanos Vilkk, ja ol vähä turkase ilose näköne, vai nii.
Eik hes saas seikko siit, kuka se o viänn.

— Ee-ei. — O isänd sendän, guulem, lähtennp Parknoho, sinnp Porin daa; siällp pidäis olema semne noit, kon doimitta varastetun galun dakasi vähä nässist.

— Ei semsist mittä ol, sanos Vilkk, ei täsä Parknolaissi velhoj tarvita. Käskekkäst, ett se naaprin dalo emänd tua kaiken dalo väkes tänn ja toimittakkan dämän dalo väkik kans kokko.

— Älkkä nyk koohoijann. Olettakost te ja noit?

— Ole, ettäk te olk kuulit Tasala Vilkust, siit päätiätäjäst, puhett?

— En olk kuullk, kyll mnuu se sannot täyty.

— Se om baha kyll, mutt se ole juur mnää. Pankkast pian gäymä ny, emänd! Mnää ruppe sill aikka valmistuksihi!

No, emänd men niingon duulispää ulos ovest ja kyll Vilkk ny ol endselläs jällk, ko hän ol saann miälulist toimitust. Komppassis hän goht koperoitt esill ja harmittel, ettei hänell ollk kiikri kans fölis. — "Siins se ny näätt, ett stää vaa olis tarvitt. Se jolda näytäis, ko mnää kiikrillän gattlisi, misä se toopp o, mutt ny ei aut muu kon dullp paljallk kompassillt toime ja kyll siit tällaillakki sendä juhlalinen doimitus tlee."

Mek koitim buhell, ett o synd ja häppi, ett Vilkk sillaill villitte yksingertast kanssa, mutt Vilkk sanos: "Ong se sitt sem bareve, ett se Parknolaine villitte heit ja otta makso viäl tyästäs. Mnää en gumminga mein ottap penniäkkän däst toimituksest."

— No, stää ny viäl tarvitais. Mutt mitästis sanoisi, jos ei varas oliska näitten dalotte väkki?

— Se o mnuu asjan; kyll mnää semsist selkken, go mnää kerran diädä, misä toopp o. Ja stää paitt niin gyll se ittekki ymmärätt, ett varas hyvi luuldvast o jommangumman dalo väkki.

Semne se Vilkk ol. Kyll se asjas päällp pit, ko se ol kerra jottam bäähäs saann. Ja ny hän dahdos välttämättömäst noittu. Hän men duppaham, byys piilkirve ja koittel sen derä. Mutt ei se oll häne miälestäs tarppeks teräv ja sentähde häm ban yhde miähe hioma stää. Sillaikka kokkonusiva vähitelle naapurtalo ja oman dalo väki ja kattlivas silmä ymbyijäisin Vilkku ja häne vehkeitäs. Kon girves sitt Vilku miälest ol tarppeks teräv, ni häm ban se laattjallk, karas se ymbärs ens seittmän gertta vastombäevä ja sitt seittmän gertta myätpäevä ja koko aikka hän höpis ittekses stää englandilaist merimiähe veissu, ko loppu: "ai dont tu seil ow wee." Ko se ol teht, ni hän sidos vahva, hiäno langan girven derä ja varre ymbärs, löi naulan gattoho ja pan girves siihen gilluman derä alaspäin. Sitt hän määräs, ett jokattem bit vooros jälkke menemä seisoma sen girve ali ja lukema siins seittmänen gäsky. Ja viimeseks hän sanos kamalan goljall äänell, ettei hän sunkka varkka sijas tahdois seissos siins, sill ett sillo se kirves tlee siäld alas ja halase varkkam bää, nii ett siit tlee kaks kissanguppi niingo yks kihaus vaa.

Siilo yks ja toinen vaimihmsist rupes itkemä ja vaalen siin jongu miähengi nokam bää. Vilkk pitkitt toimitustas ja sinnk kirve ali hän sitt käsk heijä seisoma voorotelle niingo ryssä ripell. Moni ei taitann ulkko seittmätt käsky ja niill Vilkk anno oikke aika nuhte ja kysys, kui he lukuvooroill ovap pärjänn ittes.

Nii siins sitt käytti molematten dalotte väki läpi eik varast vaa löytynn. Vilkk rupes jo käymä hyvi nolo näköseks, mutt sillo avasiki joku kaappsängy ove — siällppäim bruukata semssi kaappsängyj — ja huus, ett siäll o viäl yks miäs. Ja nii siäll oliki yks trengpoik. Mutt siinäköst ol prässi, ennengo se saatti liikkell. Ja ko se vihdo viime siäld saatti ulos, ni se ol valkone niingo lakan, hiki juaks pisin gasvoj ja se väris, nii ett hamppa helisiväs suus. Kuka hyvänäs olis ilma noidalahjoj taitanns sanno, ett siins se syyline ol, mutt Vilkk pit asjastas kii ja sanos: "Tleestis tänn, junkkar, seisoman dämän girve all!"

Mutt ei se vaa lähtenn liikkeell. Vilkus ol äijä, se vilkautt meihi suu messingis, kaevo esillk komppassis liivim blakkrist, naputtel stää vähä aikka, viittas sinnt talli päi ja sanos: "Tualls se toopp pidäis olema."

Siilo sillt trengpojall vast hätä kässihin dul. Se katos Vilkku niingo mitäki ihmett ja sanos: "Saang mnää puhutellp provissjooni kahdekkeske."

— No, tleestis sitt tänns salim bualell, sanos Vilkk ja nii hes sitt menivä. Mutt kyll se kaappsängy miäs vähä kaukka kaaritelle Vilku alstandik kiärs mennesäs.

Se ol sitt vähä juhlaline hetk, ko Vilkk ja se töine siälls salim bualellp praakkasiva. Kaikk oliva nii hissuksis, ett valla hyvin guulus, ko unengörtynnyk kärväse istahdivap paperim bäällp pöödäll.

Ko mes sitt oli jongu aikka siin odottann ja vauhkotellt toissian, nin dlee Vilkk takasi hoppitoopp kädes, viä se naapurtalo emänäll ja sano: "Pitäkkä vast'edes paremi vaari kapenoistan; em mnää kuli nii usse näit teit, ettän ain doimitaisi net takasin go nek kattova ja nep Parkno velho, luule mnää, ei kelpp mihinkkä."

Kaikk ihmettlivä ja mitäst muut he olsivat taitannt tehd. — Emänd kiitt Vilkku, ja notkistel polveijas häne edesäs, nii ettei ruvenn enä seisalles pääsemä. — Ol se vaa aika peli! Iirot ja mnuu pakkas jo harmittama. Viime emänd sitt kysys Vilkuld, kuip pali hän dahto vaevastas.

— Ei se vaev mikkä ol, vastas Vilkk, — — konst se on, go raha maksa. Mutt em mnää tämsist piänist toimist mittäm balkka tahd. Niit mnää tee vaa aikan guluks.

Emänd olis kaikellakki muatto tahtonn maksa Vilkull häne vaevastas, mutt ei Vilkk vaa suastunns siihe ja nii se asi sitt jäi. — Mutt kyll ehto kulunn ol ja ko emänd men doopeines, ni ol meill maat meno aik käsis.

VI

Seoravan aamun Vilkk meinas, ett meijän darvittis jääds sinn odottama stää Parkno-noitta, nii ett saadais nähd, kuis se stää tooppi noitu takasi, vaikk se jo o löydett Mutt em mes suastunns siihen, go vaadesi ett lähdetäis Turkku kohden goht ja Vilkun däydys anttap perä vihdo viime. Kyll händ sendä harmitt ja hän meinas, ett siit olis tuli hyvingi lysti, ko hän olis saannp pelat sem Barknolaisen gans. Mutt Iiro sanos, ettei muitte ol mittä hausk katellk, kon gaks velhot yhten dörmävä. — Me rupesi sitt säälimä lähtöän, mutt ko me oli siint toimes, niin dlee naapri emänd ja tua meill aika knyytilise juustoj ja kakoj ja panngakoj ja sanos, ett hän dahdos tuli viäl kerran giittämä Vilkku. Vilkk ott kiitokse ja panngako hyväll miälell vasta ja sitt me läksi. Eik meill juur pali mittän dapattunns sitt enä matkall. — Vaikk tapadus kylläkki, mutt en diäd, viitingön jutell niit kaikki, ko niist voi tulls siihen gäsityksehe, ett me oli niit kaikkjam bahimppi tappelpässej mailmas siihe aikka. Mutt em mes sendä semssi ollp, päivasto me oli hyvingi lakkjoi poikki, ko meijä vaa annetti rauhas oll, mutt ko meit härnätti ja suututetti, ni vois kyll tapattu, ett mekki näyti voimian. — Mihistis ihmne luanostas pääse? — Nii händ. Asja lait ol näättäk semne, ett ko mep pääsi Mynämäen gankkall, ni mes sautin golm heost miähines, kon gulkivat Turkku kohde niingo mekki. Mutt he menivä nii vendavast, ett Vilkk sanos Iirot: "Nappastas stää Valkot selkkä, ett päästä siutte!"

Iiro tek, niingo Vilkk käsk, ja Valko pist parast travias, ett hari vingus. Mutt juur ko meijäm bit pääsemä sem berämäise siutte, ni rupesivakkin gaikk kolm ajama niim bali ko heijän gaakkis pääsivä ettippäi. Ja me jäim berä, ei siin mikkä auttann.

— No nii, meinas Vilkk, sama se o, ajetang edellt taikk peräs, ko vaa ettippäi mennä eik annet heoste unisas kondeijas siirell.

Mutt ei ol aikkaka, ennengo ne edellmenijä annoiva heostes jäll ruvet venuttleema ettippäi ittiäs nii vendavast, ett tuski huamas, ett liikkell oltti. Iiro rupes koittamani bann asjak kuntto sovinoll ja sanos: "Mistäs kaukka olla?"

— Uudestkaupungist olla!

— Vai nii. Ja Turkkuhu olla menos.

— Turkkuhu oikke mennä hiljaksis.

— Hiljaksis oikken dek kuljett, mutt meijä olis vähä niingon giiru, tehkäst hiukan diät, ni me aja siutte.

— Tee oikkem; bual tiät ja korttel kappatte väli o maandiä laki. Andakka luista vaa! — Ja kyll se väistiki ja väistivä ne muukki, mutt ko mep pääsi se etumaise rinnall, ni algo sama peli jäll ja kaikk kolm uuskaupungilaist pysysivä meijä edellän.

— O hän nys sendä harmin gappal, sanos Vilkk ja silmäk kipenöittiväk kiukust.

— Älä yhtä hual, tuumal Iiro, ensmäises ylösmäes met täst harmist pääse.

Pia siins sitt tulttingi yhde ahte ali, uuskaupungilaise hyppäsivä alas rattaildas kävelemä, mutt Iiro löi Valkot selkkä, nii ett me yks kaks oli etumaisin. Ja kaikk olis päättynn hyvi, jos ei se uuskaupungilainen, go etumaisen ol ajann, olis huutann meill: "Ongost teillp pitsei myyd, Raumam boja?"

Siilo meijän gärsvälisyten ol lopp. Vilkk hyppäs niingo syästäv alas rattaild, rupes sill isävainajas kepillk kurittama uuskaupungilaist ja sanos: "O oikke meillp pitsei myyd ja runssall mitali me niit annangi. Niingos nää ja tunne, ni on dämä vähä pitk kyynärpuu, mutt em me tämsis kaupois niin duumam bääll räkn."

Mutt ko net toise uuskaupungilaise huamasiva Vilku vehke, ni hek karasiva Vilkum bääll. Sillo mnää tiätystengi menin gans lengeihi ja huusi Vilkull: "Ann snää sill vaa oikke miähen gädest, kyll Iiro ja mnää näit kaht sillaikka pysyttle."

Mutt liiaks mnää siin luppaili, sillett Iiro ei tullukka alas rattaild, ko ajo aika kyytti mäem bääll ja katos sitt sen daam bois näkyvist Nek kaks uuskaupungilaist, ko mnuum bit hoitaman, garasiva molema mnuun gimppuhun ja selkkän mnää rupesi saama, niingo hyvi ymmärätt. — Ei yks sendän gaht vastan gest, vaikk vahvembiki olis. Nii oikke, nii mnuu rupes käymä eik stää Iirom bahust vaa näkynn eik kuulunn. Hädisän mnää huusi jo Vilkullekki, ett hän dliis appuhu, mutt Vilkk ol täödes touhus sen gans, jong kraissuhu hän ol karannk kii. Se ol vahv klupu, ja vaikk Vilkk ol vahveve, ni ei hän sills sendäm bali saannk kepilläs pitsei mitat, ennengo hän joudus paindlema. — Sillaill oikke, eik mnuull Vilkust mittä appu oll. Ne mnuun gaks viholistan saivakki viime mnuu nokillen maandiäll ja sitt istus töine muu selkäm bääll ja töine rupes kurittama mnuu Vilkun gepillk, ko ol pudonns siihe meijän gondeihin. Mutt em mnää sendä muut kerjenns saaman gom bari oikken gippjä naskaust, ennengo Iiro tlee joukkoho hirmuse iso kuusengarakk kädes ja ruppe sipelemä niit kaikki uuskaupunkilaissi.

— Vai pitsej tet tahdott, sanos Iiro. — Näättäk, täsä o "blondervalakka", ja täsä "viidem bari utti", ja tämä o "Muuri mummu laj". Händäst tämä sitt, se o stää "min sortti".

Ja ain go hän sanos yhdem bitsi nime, ni hän löi niit uuskaupungilaissi, nii ett ryhä komis. Eik niitte sitt enä mikkä muu auttannk, ko lähtip pakko, niim bali kom bääsivä.

Se ol kova tyät oli, ja me oli valla hengästynnyk, ko mes siit selkesi. Mutt mnää oli viäläkkin giukkune siit, ettei Iiro oli aikanas tuli appuhu ja sanosingin goht, ko oli saann hengen dakka: "Helkkrisäk snää klekkroittik, kos jäti mnuu noittem behmitettäväks."

— Niin gaiketakki! Mnuu olis pitänn jättämä heose siihem baikkaha ja ruvet tapplema. Ei poja! — Mnuu isävainan sanos ai: "Muist se, Iiro, ettäs pane heoses ja paattis lailes kii, vaikk kumnen giiru olis." Nii oikke mnuu isän sanos ja stää neovo mnää ole seorann ja meina vastakki seorat. Sendähde mnää nykki vei Valkon donn ahten daa yhtem buuhun giip, pani heini ette ja leikkasi ittellen hyvän garaka, ennengo mnää teili appuhun dlii. Muuto meijä olis käynn niingo uuskaupungilaisten; "gattokast nyt, tuall maka yks heone väärim buali ojas ja nek kaks muut ova Uuttkaupunkki päi menos, niim bali, kom bääsevä!"

Ja Iiro oliki oikkjas. Em mes siink kohinas oli lainkka huamann, ett uuskaupungilaiste heose olivak kiärtänn ymbärs ja lähtennt toissippäi. — Sitt me rupesin gattlema vaatteitan ja totisestakko, ni me häpesi ittiän, go mes siit toimest olim bääss. Vilkk meinas: "Kyll se sendä on glookku, ko ihmsem bitä suuttuman gaikist piänist."

— On gyll vaa, sanosi mnää, — mutt pahustak heijän gans tarvitte ai hirvitell ja härnät meit raumlaissi siit, ett meillp pitsej tehdä. Ong se mikkä häppi? Mnää ole itt saann mukulan hakat pitsi sisarten gans ja tiädä sanno, ett siins saa hikkoll, ennengo siin leipäs ansatte, eik stää kaikk taulpääp pyst tekemänkkä. Sendähde em mnää suutukka mistä, niingo siit, ett raumlaisist tehdäm bilkka pitsetten dähde.

— Nii händ, ja se sitt vast mahta suututtak, ko ruveta niit mittama omallk kyynärpuull oma selkkähä, sanos Iiro, mutt siihe hänem buhes sillk kertta lopusikin, go hän näk mnuum bääldän, ett siit olis tuli uus hiistlemine.

Ko mes sitt viäl olim bess itten ja juann joest, ko juaks siit ahte ald, ni me meni Valkon dyä. Valko hirnautt kerran, go näk meijä ja Vilkk sanos, ett se meinas stää, ett Valkongi miälest ol oikke, ett uuskaupungilaises saivaf fliiteihis.

— Nii oikke, hes saiva ja annova, tuumal Iiro, mutt sillo Vilkk suutus ja sanos: — Joses, pahus soikkon, daed ollp pistlemät, niim bids suus kiis sitt valla.

Ja sitt Vilkk ott ruakvaka rattaild ja me istusin gaikin kolme ojam barttall ja söi oikke vahva aterja. Ja kyll kestkeevri emänäm banngako nyk kiärus saiva. Ko ol syätt, ni lähdetti jällp painaman Durkku kohde ja ilma erinomasemppi kommeluksi mes sitt pääsingi sinnt tosa vähä ennem bualdpäevä.

VII

Ko me ajon Durun dullist sisäll, ni Vilkk kysys Iirold: "Tiädäks snää sitt, misä se snuu enos asu?"

— En diäd yhtikäm behu, mutt kysytä ihmsild, eip tämä nii suur kylä ol.

— O se sendä sikses iso, ettei hyädyt ruvet stää snuu enotas hakeman, go ajeta oitis kestkeevrihi vaa.

— No ajeta vaa, josei mnuu enotan löydet. Mutt sopi mar meijä sendän goitak kysells stää. Taedeta löyttäp piangi. Kysytäst told koht.

Siins seiso yks nuarem bualne miäs kadull. Iiro pysätt Valko ja kysys: "Tiädäks snää sanno, misä se Noorlund asu, kon gymmne vuatt takasi Raumald tänn muut? — Skrama-Noorlundiks händ Raumalls sanotti?"

Se nuarembualne miäs fundeeras tryki aikka, mutt sitt se sanos: "Juu, kyll mnää vaan diädä. Ajakka nyt tämän gadun doissem bäähä ja käändäkkä sitt vasemall ja ko olett ajannk kuus kadungulma vasemall, niim boikett jäll vasemall, ja ko sitt olett ajannk kaks kadungulma ettippäi, niin giärätt jäll vasemall ja ko se jälkke olett pääss kuus kadungulma ettippäi, nii — — —"

— Nii oikke, ni mnää väänä snuu niskluus suuhu oikkjallk kädell, sanos Vilkk ja rupes kiippemä alas rattaild. Mutt ei se nuarembualne miäs odottannukka siks, ett Vilkk olis pääss alas rattaild, ko lykkäs liässuhu ja nauro mennesäs.

— Siinäs ny nää, sanos Vilkk ja nous rattaill jäll. — Rupp viäl kyselemä, misä enos asu!

— Nii, sanosi mnää, — jos me ruppen däsä tomstenoitte neuvoj seorama, niin gyll mes sitt kanastem bolkuj joudun dekemä.

— No, no, ei kaikist piänistvastongäymsist suuttus saa, tuumal Iiro, ja kom bäästin dorill, niin dämä pahus ruppe jällk kyselemä niild muijild, ko siin myysivä lihoj ja muni ja kaikki sengaldast, ett tiätäväk he, misä Noorlund asu.

— Mikä Noorlund? Kyll niit Noorlundei Turus o.

— Se Noorlund, ko Raumald tänn muuttann o, se o mnuu enon ja stää sanotti Raumalls Skrama-Noorlundiks.

— Skrama-Noorlund, huusivak kaikk ämmä. — Kyll me vaa miähen dunnen, go sanott täödelise nime. Tualls se seiso toispuallt tori ja myy piänd tavara: rihmoj ja neuloj ja pitsei.

— Näättäk ny, sanos Iiro ja rupes ajama sinnp päin, go ämmä näytivä.

Met tlii oikke ilosiks, ko me vihdo viime sai nähds se Skrama-Noorlundi. Se ol lyhkäne, valkotukkane, silileukane äijängränä, sininem, bitk ponksuun ja nuuskuruskja housu yli, must filtt-hatt pääs ja koukkpäinen gepp kädes. Mutt jos me oli ilossi, ni ol Skarama-Noorlund viäl iloseve.

— No, om mar ny juhla, ko näke jäll raumlaissiakki! — Jaa-a, Raum o sendä Raum, ei niist muist kaupungeist mittä ol! — Kuingast siäll Raumall ny jakseta? Kumsis voimisast om Bolttlam bapa ja Patola Vilkk ja Sipin Gaapo ja provast sitt? Viäläk kalastle niingo ennengi?

Semssi äij puhel ja kysel, eik kerjenn vastaust odottama. Ja ai joukko hän ott meit kätten gii ja pudist oikke aika tavall. Viime hän sanos: "Meillt tet tiätystengi asuman dleet. Kyll meill o vähä ahdast, mutt semse nuarep pojak kon det, tleett kyll ahtaisakki olois toime. Teijä ijällän mnää nukusi vaikk kyntten nokas, niingon guko orsill."

Mutt mnuu miälestän se kyntte nokas nukkumine olis sendä oli vähä ikävä toimistust ja Vilkk ajattel vissingi samallt tavallk, kosk hän sanos: "Kiitoksi pali, mutt kyll mes sendän gestkeevri mene."

— Ett mar menekkän, go meill mennä. — Ja me olsin gukatiäs joutunn elämä hyvi ahtais olois Turus ollesan, vaikk mek kuing olsi vastan ginann, josei Valko olis tuli meill appuhu. Me oli siint touhusan unhottannk koko Valko, mutt kyll häm bit murhe siit, ett händäkki muistetti. Juur ko äij siins selittle meill, ettei sov lainkka, ett me menen gestkeevrihi asuma, ni Valko lykkä händ selkkähä, nii ett hatt lens pois pääst ja äij meinas menn nokilles. Äij ott hattus ylös maast ja pyäräytt vähä äkki ymbärs. Mutt ko hän näk Valko, ni hän huus: "Jeskandeerakast poja, eiköst tämä olk Knapi Valko?"

— O oikke, mes sanosi.

— Nii händ, mitäst mnää stää kysyngä. Kattokast, tosa o viäl arp se haava jälkken, go susi repel Lajo niitull. — Jaa-a, sillo olis Valkon gäynn huanost, josen mnää olis tuli appuhu. Näättäk poja, Valko o vanh raumlaine, ja me ole vanhat tutu. Mnää olen dätä heost ruakkinn ja ajann nelitoist vuatt, se o meills syndynn ja kasvann ja mnää ole muistells stää täällt Turus yht ussen go muittakki vanhoj tutuijan siäll Raumall. Eng mnää luuli enän goska näkevän stää. — Se täyttä 26 ensmäis suve. Kattokast vaan, guis se muista kaikk vanhak kuris — sanos äij viimen, go Valko nost voorotelle etujaloijas, niingo olis tahtonnk kopat kätt äijän gans ja hirnauttel ai joukko. — Nii händ, muista maar snää viäl vanha isändäs ja kyll mnääkin diädä, mitäs tahdo.

Ja vaikk äij nilkatt klengautt joka kert, ko hän astus, ni hän läks vähä viäkkast likimäisimppäm buadihi ja Valko ja me menim beräs puadin draputte ette. Eik oli aikkaka ni äij tlee takasi fjäändel sokeri kädes ja ruppe syättämä stää Valkoll. Ja ko hes siins sitt viäl oliva aikas hyvällt toinen doistas — äij ja Valko — ni äij sanos: "No niim, boja, jos ett tet tahdt tuli meillk kortteeriin, ni Valko mnää kummingin dahdom bittä, niin gauan gon det Turus olett. Meijän dalo isänäll on dyhi tali ja mnää saa se sinn. Ja stää ei teijän darvitt eppäll, etten mnää hoids stää hyvi."

— Ei mar sunkka stää tarvitt eppäll, vastasi me, anno ruakvakkan ja
Valkon gärryines päevines Iiro eno halttuhu ja läksi itt kestkeevrihi.

VIII

Ko mes sitt olim bess ja kambann itten ja ruakonn vähä vaatteitan siällk kestkeevris, ni mnää rupesim buhelema, ett keitosruakaki maistuis oodoksest taas hyväld, kon doist voorkautt o oltt vallan guivallp provjandill.

— Nii se ongi, meinasiva net toise ja Vilkk sanos, ett hän viä meijä oikkem barhamppan drahtöörihin, gon Durus o.

Matkalls sinn mes sai yhden gambraati lissä. Se ol Kuapukse isänd Eorast, ko mek kaikk hyvin dunsi. Äij tul meit vasta majavanahkasep pälsy yli, ja huus jo kaukka. "Kattokast vaa Raumam boikki, olettak tekkin Durus!" — Ole oikke ja ny mennäm bualpäevä syämä johonkkin drahtöörihi.

— No, mutt sitt mnää tleengi fölis. Kyll mnää tänäpä jo kerra ole syännp pualpäevä, mutt näi reisus on gaksikki aterja peräsim baikallas.

Ei meill mittä stää vasta oli ja sitt lähdetti. Ko me olin gulgennk kapple matka, ni met tlii semssen dregoolindapasse aittauksehe. Keskells stää tregooli ol äijän guva hirmuse ison givem bääll ja tregoolim beräll ol piäm, bahambäevänen dorprakenus. Sinn mes sitt meni sisäll, vaikk Kuapaukse isänd eppäl, ettei semses talos ruakka saadais, ko niin göyhäld näytt ulkkopäin gattoingi. Mutt Vilkk pit pääs ja sisäll me meni ja pyysi ruakka yhdeld herrald, kon dul meit vasta. Mutt ei se mihinkkän doimeihi ruvennk kon gattel vauhkottel vaa meit niingo me olsi jottam bahandekkjöit oli. Vilkk meinas, ett se o vissin guuro ja men stää oikke liki ja huus sen gorvaha: "Toimittakkast meill ruakka ja vähä liukkast!"

Mutt se paha suutus siit ja rupes haukkuma meit ja tuuppima ulospäi.
Mutt em mep paikaldan liikattann.

— Ollek hän niin goohot, ettei tua vaevane oss suami, tuumal Vilkk viime.

— On gyll vaa, sanosi mnää, ko huamasi, ett se ol ruattlaine.
Koetast engelskat sen gans.

Vilkk pist engelskaks, mutt ei siitäkkä mittä appu oli.

— Mahdaisiks se raukk saksa osat? meinas Iiro.

Mutt sillo siihen duliki yks flikk, kon dais suami ja se käsk meijä menns sisällt toisist trapuist ja nii me joudusi jongungaldassen göökk-kamarihi ja siäll ol yht ruakotond, ko siällt toisellp puall ol fiini ja komjat. Kuapukse isänd ol vähä kovast suuttunn, ett mes semssem borssan goppim bistetti, vaikk me raha ruastan maksa niingo muukki. Mutt met toise meinasi, ett sama se o, misä syädän, go vaa hyvä ruakka saada. Ja kyll mnuu se sannot täyty, ett niill ruakka ol montta laij pait leippä, stää ei oll. Taikk kyll stää ol, mutt se ol semmost ohkast klettu, ett Kuapukse isänd sanos koht, ettei sen dähde viit hamppaitas ruveta vaevama. Ja met tykkäsi juur niingon Guapukse isändäki.

Juur ko meijä sitt pit ruppema syämä, niin dlee se herr sisällk, kon ei puhhu taitann meijän gansan ja sano jotta sillf flikallk, ko meit pasas. Flikk muutus vähä nolonäköseks, mutt viime hän dul meijäm böydä viäre ja sanos, ett meijän däyty maksa edeldkätt ruakan. Se mar meit vast suututt ja Vilkk huus kiukuisas: "Mitäst tämä nys sitt maksa?"

— Markk viiskymmend penni miäst pääll.

— Ei se pali olekka, sanos Vilkk ja löi kuus markka pöyttähä.

Mutt Kuapukse isänd talutt se ruattlaise herram böydä viäre, ott sada marka sedeli flombuukistas, kääre sem biff-steeki ymbärs, leikkas palasiks ja söi kronttmenttines piff-steeki ja sedeli. Sitt hän joi olutt pääll ja kysys sild ruattlaiseld herrald: "Ymmärräks?"

Ja kyll se näys se ymmärtäväs. — Iiro ja mnää tykkäsi, ett se ol sendä vähä liialoist ylppelemiseks ja liian dyyrist opetukseks, mutt Vilkk sanos, ettei semssi herroj paranet sanoillk kon deoill.

Ja sitt mes söi oikke miähen davall, vaikkei niill vaevasill ollk kyrsleippä meill antta. Se heijä ohkanen glettus ei maistunn hongald eik haavald, mutt ko stää pan kuus pala päälisi ja voit rakko, ni men se sendäm piäneks. Ja nii mes sitt pani sem böydä niim buhtaks, ett tuski siin enä kärväsell aterja olis ollk, ko me lakasin doimeistan. Se flikk, ko meit pasas, rupes saama slaagin, go se näk, ett kaikk astja oliva niingon guivamast otetu, ja ko se ruattlaine herr näk se hävityksen, go me olim bannt toime hänem brovjantvaroisas, ni se rupes jäll äkseerama ja vaades kuutt markka lissä. Mutt Vilkk selitt, ett kaupp ol teht, ennengo syämä ruvettinga, ja jos hän o hävjöllt tuli, ni se o häne asjas, ja sitt me läksi. — Mutt oves se flikk tul meild kysymä, ett mist Jumala nimes me olengan, go me niin gauhjoit syämä ole.

— Raumald olla, mes sanosi ja meni menoijan.

Ny olis kaikk oli hyvi, jos ei se Kuapuksem baha olis ruvenns synnindunnustuksill. Se sanos, ett siällp pöydäll ol olis semmost kala, ettei hän sem baremppa ollp piänell ijälläs syänn. Hän sanos, ett ne olivas semssi piäni kaloi pläkk-toosas ja nii rasvassi, ett ne uisiva rasvasas. Ja sitt hän sanos, ett hän olis andann meijängi niit maista, mutt ko niit ol oli nii hiuka siint toosas, ni ei hän malttannp puhhu mittän, gom bist yksnäs kaikk liiveihi. "Ne oliva vissi niit muikuj, mnää olen guull, ett ne o nii äärest hyvi kaloj."

Ja niingaua hän niist kaloistas puhel, ett vesi rupes meill heruma suuhu ja Vilkk sanos: "Mikäst täsä nys sitt muu autta, pojak, ko mennän dakasi ja kysytä, ong heil enemä niit Kuapukse muikuj, ja jos niit o, nii syädä heit toosalinen daikk pari miäst pääll."

Se ol meijä miälestän viisas puhe ja nii mes sitt käänsin dakasi sinnt trahtöörihi. Kyll me nyt toisemi vasta otetti ja ko mek kysysi sild flikald, ong heili niit rasvassi kaloj pläkktoosis enemppä ko nek, kon Guapus ol syänn, ni se sanos niit olevas vaikk kuip pali.

— No, tuastas niit sitt tännt toos miäst pääll, sanos Vilkk.

— Kyll mnää ota heit sendäm bari toossa osallen, vaikkan jo olen gaks pualpäevä syänn, sanos Kuapus.

Eik oli aikkaka, ennengo me istusin gaiki neljän doos noka ali ja Kuapuksellk kaks ja söi niit muikuj. Ja hyvi kaloj ne olivakki; oikke raarej kaloj ne oliva. Ja ko se flikk sitt viäl toi meill siihe lissä semmost engelska olutt, ko ol mustis korttlim botuis ja potu suu hoppjoitt ja rautlangallk korkk kiis sidott, ni me joi stää ai joukko ja oli niingon dregoolis.

— Eiköst ol hyvi muikuj, poja? kysys Kuapus ai joukko.

— Ei ne mittä muikuj ol, sanos viime se flikk, kon guul Kuapuksem buhe.

— Vai ei ol muikuj, mitäst hes sitt ova nimeldäs?

— Sardiinej.

— Vai saradiinej; no, olkko nimi mikä hyvänäs, kalas ei ol muut vikka, ko se, ettei niit koska olt tuli mnuu onkkehen, tuumal Iiro.

— Hyvä on gala, sanos Vilkk, ja huamattak poja, ettei niis ol ruadoj lainkka; ova vissi nahkjaise sukku.

Mutt tuski hän ol se sanonn, ni ruppe Kuapukse isänd yskimä ja krakistama vähä kamalast ja hyppämäm bisi laattjat eik tahtonn millän davalls saad henkkiäs takka. Jaa-a, se ol vähä surkkja näköne se Kuapukse isänd sillo. Kasvo oliva vallam bunase ja silmäs seisosiva ulkonp pääst niingon grau. Viime se sai sendä se verra sanotuks, ett hänell ol menn ruat kurkkuhu. Mutt sitt hän rupes krakistama jäll nii gauhjast, ett me ymmärsi, ett ny ei aut muu ko lähti viämän Guapust tohtrin dyyijö. Ja mnuu ja Vilku siihen doimehen däydys ruvet. Iiro söi rauhas sardiineijas ja sanos: "Nii, menkkän dep poja vaan, de olett vähä niingon dottunns semssi reisuihi, mnää en jät aterjatan keske."

Mitäs täst, me läksi sitt aika kyytti tohtrill. Ei se asunn, jumalan giitos, kaukan ja kotons se kans osas oli. Mutt ei se oli niin dalonpoikkane miäs, ko meijä oma tohtor siäll Raumall. Ko Vilkk men sisäll ja sanos, ett meill o fölisän yks kambraatt ko o saanns sardiini ruadon gurkkuhus, ni se suutus ja rupes huanolls suamen giälells sanoma, ettei hänestä saat tullp pilkka tekemän goskanga ja viäl vähemä semsell aikka, ko ei ol vastaotoaik. Mutt em mes siit hualinnk, kon duuppasin Guapukse isänän dohtri noka all, ja kyll hän sillo huamas, ett miäs ol kualeman giälis. Hän ott sitt semsem bitkän deräksisen grääki ja rupes sillk kronaman Guapuksen gurkurustingeit. Ja ko hän aikas siin ol kronann, ni sai niingo saiki se poik siäld mutkase rautlangam balase ulos ja Kuapus ol paikall niingon doine ihmne. Tohtor ol ittekki jo paremallp pääll ja nauro oikke makkjast, ko hän anno se rautlangan Guapuksell ja sanos: "Tosa on deijä sardiini ruaton."

— No, mutt o hän nys sendän glookku, mistäst mnää rautlangoj olen gurkkuhun saann?

— Kylläs sen diädä, mnää sanosi, snää olep pudottanns semse rautlangan, go olupotun gorki ymbärs ol, klassihis ja juann olu ja rautlanga, niingos piff-steeki ja sadamarka sedelingi niäli.

— Jaa, mutt nii se on gäynykki, meinas Kuapus ja kysys tohtorild, mitä hän ol velkka.

— Viis markka, vastas tohtor.

Sillo mnää suutusin, gon diäsi valla hyvi, ett meijä oma tohtor olis sen dehnk kahdell markka, ja mnää sanosingi: "Kuulkkast ny, hyvä tohtor, eiköst siins sendä olis vähä tinkkamise vara; meijä oma tohtor teke semsen dyän gahdell markall, ja itt mnää ole mond kertta oli melkke samangaldases tyäs, ko ole joutunn laevam bumppu perkkama, eng mnää ols saannk koskam bäällk kahde ja viidengymmene, vaikkan olen goko päevä vähdänn."

Ei tohtori sendä mnuum buhettan ottannk kuulevin gorvis, katos luinauttel mnuu vaam bahaste. Mutt Kuapukse isänd suutus ja sanos: "Tiäds se, Anundilam boik, ett snuum bumbuillas ja mnuun gurkuillan ongim biän ero ja josas olsip pääss semsest tuskast ko mnää, niis maksaisi miälelläs kymmnengi markka ja se mnää teengi. — Täsä on, dohtor hyvä, ja pali kiitoksi. Se ruattlaine herr tämä viäl maksas saa; pahustak hänen darvitte sitto rautlangkrääkei olupotutten gurkuihi."

Ko mep pääsi ulos, ni Vilkk anno sitte viäl mnuull aika pyhkes siit, ett mnää olin dinkkama ruvenn, mutt mnää sanosi, ettem mnää olekka mikkän duhlajapoik, ko heittle rahoj hukkaha niingon Guapus ja hänen galdases. — Ja kyll Vilkk se vaa ymmärs, ett mnää Kuapuksen galdasill meinasi händ.

Em mes siins sendän gauva nokk norollas viitinn ollk, ko meni juaman gaffett yhte semssem buadihi, misä stää sai, ja istutti siällk kummingin doist tiima ja praakkaskeltti muinassi. Kuapukse isänd selitt meille vähä nuugast, mimseld tundu, ko ihmsell o mutkane rautlang kurkus, ja Vilkk sanos, ett hän o oikke ilone, ettei sardiin olekka ruadottes pualest nii vaaralinen gala, ko hän jo o luull.

Ko siins sitt istutti ja juteltti, ni Vilkk hyppä yhtäkkim bystöhö ja sano: "Helkkris sendäm boja, me ole unhottann Iiro!"

— Kyll mar se siäld kotti löytä, sanos Kuapus, — ole mnää häne muistann, mutt ole ajatell, ettei häne ole hätä eik mikkä.

— Hätä! Om mar häne olos vissi vähä nii ja näi, mnää sanosi. — Ajatelkkast vaa, ettei hänell ol raha ko joku markk, ja kyll meijä sardiiniaterjan sendä enemä maksa.

No niin, gyll Kuapuski se siit jo ymmärs ett meijä ol kiiru Iirot pelastama, eik siink kauva viivyttykkän, go maksettin gaffe ja nisuse ja lähdetti sinn vanhan drahtöörihi.

Ko mep pääsi sinn, nii Iiro ruppe meit toruma vähä aikatavall.

— Pahukse junkkrik, ko jätätt mnuun dänn raham bandiks, mutt kyll nys saatt maksak kans, mitä mnää olen dilann! Luulettak, ett mnää täsä kuivi sui ole istunn? Ei maarem, bojak; kon dua ruattlainen dosa o ruvenn eppälemä, ett mnuu o rahan lopp, ni mnää ole ai vähä ylppjäst käskenn hänen duad jotta uutt sortti pöydäll ja sendähde näit potuj ja klasej on garttunnukkin dähän dämne roukki. Olsim, bahus soikko, jo lykänn liässuhungi, mutt kyll tua ruattlaine siit o murhem bitänn, etten olp pääss. Se o seorann mnuu juur jämt niingo villkoer isänttätäs.

Ja kyll se tosi oliki, ett Iiro ol pöydän gorjaks panns sillaikka, ko hän raham banttin ol istunn. Mutt ei Vilkk eik Kuapus tiättos pistännk, ko hep pualiks maksovak koko lysti. — Eik Kuapus muistannk kaikeks onneks vettäs stää tohtrimbalkkaka räkningist pois. Mnää sanon gaikeks onneks, sill ett mnää tiädä, ett siit vast upra olis tuli. Ruattlaine hiäros kässiäs ja ol tytyväinen, go hän ott raha vasta, ja kyll ol syytäkki olit tyytyväine, sill ett kyll hän ny ott makso viäl kerra siit edelisest ateijastakki.

Ko mes sitt oli saann Iiro ulos lunastetuks, ni mep pääti menn vähän huilaman gestkeevrihi ja Kuapus läks kortteerihis. Mutt Kuapukse miälest häne ol oli nii hyvä meijä seorasan, ett häm byys pääst meijäm bareihin, jos me ehtost läksisi johonkkin gaupunkki kattlema. Ja sillo mep pääti, ett mennän deaattrihi. Vilkk ja Iiro, ko semsi lysteis oliva ennengi oli, sanosiva, ett se o hauskimppa, mitä he oliva reissuillas nähn, ja sendähde Vilkk oliki ottanns selgo, ett olik Turus teaattri. Ja hänell ol sanott, ett o oikken Durus semnengi ja ett se aika keli kahdeksa ehtost. Sinn mes sitt pääti menn ja asi sovitti nii, ett mek kokkonuisi hiuka ennen gahdeksa teaattri ove ette.

IX

Harvo mnuu miälestän uni o nii hyväld maistunnk ko sinä ehtopualen ja liki käve, ett koko teaatterreis olis jäänn meild tekemät, nii raskast me nukusi. Mutt kyll turklaisep pitivä murhett siit, ett me heräsi vähä ennengon darvittinga. Yhtäkki ruvetti meijä akknan ali ajelema ettit-takasi ja trumbu ja pilli ja torves soisiva ja ai joukkon guulus vähä kamala mölinä, juur niingo joku kauhja iso sonn olis uhann ruvet ihmisten gimppun gäymä. Kyll mes semsse elämähä heräsi vähä äkki ja Vilkk sanos: "Annast kattot, tleek täst mailma loppu, vai kuik käyne."

Mutt ko mes siin oli aikan stää kamala meno kuulustell, ni me ymmärsi, ett ol valuvaar meijä naaprisan ja Hakkri Iiro rupes pitelemä, jos välisein tunnus kuumald meijä huanesan. Vilkk ja mnää hai ittellen vesiämbri, niingo Raumallp pruukata, ja läksi appuhu. Mutt Iiro sanos, ettei hän lähd mihinkkä, ennengo seinäk kuumald tunduva. Mek karasi vähä äkki jokiranttaha ja ko me oli saann vett ämbreihin, ni me meni siihen dalohon, gom balo. — Ja aika liäsk siäll oliki. Se ol yks rautpuad, kom balo ja ko siäll ol myytt kruutti ja ladatuj patruunoj, ni sild liäkketten geskeld kuulus ai joukko semssi paukauksi, ko olis kymmengund pyssy samall aikka lauast. — Rikkeme harkum bäällp portimbiäles istus yks vanh juudlaisäij ja valittel sekanaisellk kiälelläs: "Voi, voi, kaikki palamaks — — allt brinner — — Iisaki vaatte palamaks — — Saaras nya palttoo brinner, hunda marks koftan" — — — Mutt kesken kaike hän huus: "Vem syytter, kuka ambuu — —" ja kimmatt pelgo hallus pystöhö joka kert kom batruunap paukusiva liäkketten geskell. Mnää rupesi äijä parkka lohduttama, mutt Vilkk anno turklaisill oikke aika kyytti. Ja kyll ol syytäkki. — Ajatelkkast, ko nek klaakkri — en daedp parempi sanno — kattliva vauhkottliivas siin eik pannt tikku risti valkkjat samottakses. Siin ol vaimihmssi ja miähi, nuari ja vanhoj, eik yhdelläkkä oli ämbri kädes, muttkon gateltti vahdatti vaa niingo valuvaar olis jotta lysti oli. Mutt kyll hes saivak kans kunnjas kuull Vilkuld. Viime Vilkk sanos: "Tulkkast Raumallk kattoman, gui valuvaar samoteta; ei siällt tarvitt peljät, ett o vedest puutett, siällk kandava vaimihmse ja mukula ja vanhema miähe vett ja nuarema miähes samottava, eik siäll vaan gukka uskalais tuli valuvaaraha ilma vesiämbri. Mutt Raum ongin Raum ja siäll on gomend, mutt tääll ei ol mittä reglemendej ja kosk ett tet teet tyät, ni em mnääkä viit teijä rytisköijäm bärjät, muutko anda ryähät vaa! Mnää lähdem bois! — Hyväst ny! — Snää, Kalkke, tleef fölis." — Ja me meningi molemat tiähen ämbreinen.

Vilkk ol suuttunnk koko ehto, mutt Iiro sanos: "Pahustak teijän darvitte pistä nokkatan joka paikkaha, olsitt huilann niingo mnääki, ni olsitt paremmallp pääll ny!"

Teaattri edes Kuapus odott meit majavanahkasisas, niingo sovitt ol. Vilkk ost meillk kaikillp piljeti, ja sitt me läksi hakemani baikkatan. Ovells seiso yks miäs, kon gysys meijäm biljettiän. Ja ko me näyti se, ni se olis tahtonn ottas sem bois meild. Mutt Iiro sanos: "Älkkä andakk kekat ittiäm, boja! — Nuujorkis mnuun gansan dehti semmost ja ko mnää pisti itten vähäks aikka ulos teattrist, ni em bääss enä sisällk, konei mnuullt tiketti oli." — Iiro ol, näättäk, oli Ammeriikkas ja puhel vallan diketeist.

Meijä miälestän Iiro ol oikkjas, ja Vilkk sanos sill vahtmestarill: "Jät snää, poik, vaan gaikk prakin guri ja tiäds se, ett täsäs nääkki semssi poikki, konei ol ensmäist kertta pappi kyytis." Mutt äkseerama se pakkas, ennengo mes sisällp pääsi, ja ko hän ol lakannp piljeteist meno pitämäst, ni hän rupes Kuapukse majavannahkassi pälsyj tahtoman bois. Se ol sitt yks kamal miäs. — Kuapuksem bälsyj, kodei se oli jättännp pois niskoildas koko aikank, ko me oli yhdess oli. Niis se poik ol hikkoillt trahtööris ja tohtrill ja nisupuadis; ei mar se niist olis luapunn. "Varastetais viäl", sanos se, ain go mek koiti saad häne jättämä ne vähäksikki aikka. Ja ny ne olis viätt, jumal tiäs, kuik kauas meist. Ei mar jätettykkä niit ny enemppä ko ennengä, vaikk siin vähä riideltti, ennengon Guapus pääs sisällt täödes mundeeringisas. Mutt voitoll me viimengi oli, niingo sanott, ja kaunisse isso salihi mep pääsingi. Kados palo hirmuse iso kruun ja siuill ol stää paitt kynttli vaikk kuip pali. Sali ol väkki täynn niingon girkos ja Kuapus kumars ittes joka haarall, ennengo hän istus ja sanos: "Hyvä ehtopäevä kans, väki hyvä." Mutt Vilkk ol kiukkune ja meinas, ett niillt tarvittis sanno, ett hek kyll ova hartait lysteis istuskleema, mutt ruti laiskoj valu samottama.

Em mnää oli ikänäs enne olit teaattris, vaikkan gans ole ulkmaillp pali oleskeli, mutt Vilkk ja Iiro tunsivas semsekki lysti ja Vilkk sanos, ett hän ol kerra Londos nähnt teaattris semsem bojan, go ol heittän ittes yndkonde ilmoihi, kiärtänn ittes siällk kerra yli niskas ja tuli alas taas seisvaltta. Ja notki se ol oli. Se ol taitann ittes taappäi niim bali, ett se sai pääs kondettes väli ja sitt se ol ruvenns seisoman gättettes nokas ja ko se viäl ol pistännk konttis ylöspäi, niin goko miähe ruumis ol olis sekasi niingon Dolvi housu.

Mutt em me lainkka semmost saann nähd. Kon deaatter algo, ni siihen dul meijä ettem bari vaimihmist ja yks herr ja puheliva ja naurovak krikotiva, eik se mittä lysti oli. Nep puhusivas sitt viäl ruatti, ko em me ymmärtännp pali lainkka. Mutt kyll turklaise niist tykkäsivä. Ja ko nek komeljanttri meniväp pois ja salin dakasein panttim baikoilles jälle, niin durklaise hakkasivak kässiäs yhte niingon gahko! Kuapus kysys Iirold, mitä se merkitte, ko nek kässiäs paukuttleeva.

— Het tykkäävä ett heill o lysti ja tahtova näyttäs se. — Ammeriikkas viheletä, sillon go lysti o ja mnää tykkängi, ett se o vähemä vaevaloist. — No niin, gukin deke miäles jälkke, mutt viheläisi mnää jos täsä vaan dliis jotta hauskemppa.

— Nii mnääki, sanos Kuapus ja Vilkk tykkäs kans, ett semnen gättettem baukuttlemine o lapselist.

Mutt ei siäld mittäm baremppa kuulunn ja me haukottiin gilppa ikävöisän. Vihdo viimen Guapus rupes nuakkuma ja kuarsas ai joukko. Mutt sillon duliki siihe meijä etten vähä lystelinem boik. Se hiistel tapplust yhde herran gans, ko ol iso aikka puhutells siin yht flikka ja lauleskeli ja iisutells sen gans. Ja tapplus siit tuliki. Kuapuski heräs siihe hälinähä ja ol koht asjois kii. Meill ol täys tyä saad häne olema verkalles, ko hän dykkäs, ett se ilonem boik ol ottann huanombualsest kiis siihe herraha. "Tott mar mnää händ neuvos saas", meinas Kuapus, "kyll häne vissi muuto huanost käy tuam bruurin gans." Mutt ei mar käynykkän, go se ilonem boik krottasiki vähä nässist se herra laattjaha ja sillongost turklaise hakkaman gässiäs ja me viheldämä. Kuapus ol nii miälisäs, ett hän dek molemppi, hakkas kässiäs ja vihels. — Ihmelisem bitkäst net turklaise sendä rupesiva meit kattleman, go me näyti elomerkej ja komeljanttrikki lakasivap puhelemast ja vauhkottliiva meit. Eik oli aikkakka, niin dlee se vahtmestrim bahus ja sano, ett meijän däyty lähtip pois.

— Kyllkaiketakki snää meijäm bois ajaisi, mutt eks muist, ett meill ongim biljeti jälill, sanos Vilkk ja pist klappus vahtmestri noka ette. Ja me muukki hain glappun gäsill. Mutt ei se pahailkine miäs vaa lakann jahnamast, ett meijän däyty mennp pois. Sillo Vilkk riisus jakkus, sylk piohos ja sanos: "Jos täsä joku pois mene, ni mnää pelkkä, ett se oles snää, kos vaa sanok, kumppa tiätäs tahdo menn, ovest vai akknast." Ei Vilkk kiukuisas huamann, ett se ol nii erinomane sali, ettei siin oli akknoj lainkka.

Olsitt kuull, mimne upra siins sillon dul. Vahtmestar huus appu ja korjas luus vähä äkkin, go hän huamas, ett hänellt tosi etten dul ja vaimihmses siunasiva ja kläppäsivä. Viimen dlee yks vanha, hyvälaitase näköne herr siihe meijän dyän ja kysy: "Ming tähden de vihelätt; ong tämä teaatter ni huan deijä miälestän?"

— Ei se hyväkä ol, ikävät meillt tääll ol oli. Mutt em mes sendähde viheldänn, mutt ko sendähde, ett täsä äskö ol vähä hauskemppaki joukos — selittel Vilkk.

— No mutt ei sillo vihelttäp pruukata.

— Pruukata mar, kuingastetei pruukatais. Menkkäst Ammeriikkaha vaa, nii saatt kuuli, eik viheletä, sanos Iiro. — Me olengi meripoikki ja ole mailma nähn vähä enemän go moni näist turkulaisist Me ole raumlaissi.

— Vai nii, vai nii, sanos se vanha herr ja rupes naurama ja sitt hän julist kovall äänell jottan goko seorkunnall ja sillongost niill lysti tul niillt turklaisill. Ja kyll mes sitt rauhas istus sai ja vihelttäk kans ja ain go me vihelsi, niin gaikk naurova. Em mnää niit turklaissi oikke ymmär, mutt mnää luule, ett Kuapukses ol oikkeus, ko hän jälkkembäi sanos, ett turklaisill ol oli enemä lysti meist kon gomeljanttreist.

Sitt me menin gaikin gestkeevrihi ja syätti ehtot ja ko ol syätt, nin Guapus men gortteerihis ja mep pani maat. Mutt ennengo nukutti, niim bäätetti, ett huame lähdetän gottik, koht kom banki o avatt ja Vilkk o saann asjas reedaha. Asja lait ol näättäk semne, ett siit saakk, ko me Nästist läksi, ol ruvennk kylmättämä ja ko met tliin deaattrist, ni ol oikkem bakase haju ulkon. Mes sanosingin doinen doisellen, ett jos ei ny vaam bannak kiirusten gäymä, ni mes saan dalve, ennengon gottip päästä. Ja rattaill o vähä surkki kulkkik, ko o rekikeli maas. Sillaill oikke mep pääti. Iiro lupas lähti aamust aikasi Skrama-Noorlundin dyä Valkot ja rattait hakema.

X

Seoravan aamun mnää heräsi jo neljä aigois eng saann enä und. Mnää käändli ja väändli ittiän sängys, mutt kotei siit appu tuli, ni mnää pääti, ett mnää menen gävelemän gaupunkkihi, siks kom bäev tlee. Ja nii mnää teingi. Ilm ol käynn ai vaan gylmemäks ja ko mnää tlii ulos, ni mnää näi, ett yäll ol oli aika pakane. No, ko mnää siins sitt käveli suattan, ni mnuum bist miälehen, ett mnää teem biäne veisu ja veissa se sitt Vilkull ja Iirollk, ko matkall olla. Mnuus o näättäk ai olis semmost piänd vikka, ett mnää sillo dällön dee veisu. Ei semne halu usse mnuum bäällen dul, mutt sitt ko se tlee, ni se o niingon daut ja sillon däyty tehd veisu, ei siin mikkän guri aut. Ja ny mnää oli semsell humöörill. Mnää kävelin goko aamuskautte yht kattu ylös ja toist alas ja löi riimei kokko. — Ei se ol niingä huakkja tyät, ko moni luulis, siins saa sovittas sanoijas sendä vähä monellk kandill, ennengo nep paikkas hakeva. — Mutt olkkon gui hyvänäs, nin dosa vähä enne yhdeksät mnuull ol yks "meripoikkatte veis" valmis ja mnää läksin gestkeevrihi. Ko mnää tlee sinn, ni mnää nää Vilku ja Iiro ja Kuapukse istuvas isos salis pöydä ymbärs todiklasi noka ali. Ilosellp päällp poja oliva ja niin därkkjä pauhamist heill ol, ettei he mnuust mittän diätänn, ennengo mnää sanosi: "On dämäkin gaunist toimitust, ko juadan dodi aamust aikasi."

— Ei tämä todi ol, sanos Kuapus ja siirs sikaris toisse suupiälehe, — tämä on duutninkki. Ja täsä o snuullekki yks, ettes siink kiukuttel.

* * * * *

Mnää istusi sitt heijä joukkohos ja tein glasi ittellen. Mutt ko mnää sai se valmiks, ni mnää kysysi Iirot: "Jokos käve Valkot hakemas?"

— En gäynn viäl, katost, ko asja lait o semne, ett Kuapus toimitta meill vaunu ja kaks heost ette ja sitt mennängi herroiks. — Kuapus tlee Rauman gautt kotti.

— Vai semssi te olett tuumaskell; mihist Valko ja rattas sitt panna?

— Valko saa karat vaunuttem beräs ja ratta jätetän dänn. Mitäst Knappika niillt talvellt teke ja kyll nes sitt tääld ain gulkevak, ko marknoillt tulla. — Nii händ ja Vilkk osta kolmengymmne marka harmoniikka ja mnää, ko soittat taeda, vetelen gaike mailma marsi ja valsik, ko mep paina Rauma kohde.

— Nii oikke, sanos Vilkk, — harmoniikk osteta ja hyvä ja herroiks kuljeta.

Kyll nep poja asjak kunttoho olivaf fundeerann. Mutt mnuu harmitt koko jutt ja mnä sanosi Iiroll: "Tiädäks, ko mek kerra ole lainannk Knapi Valko ja linjaali, ni me viä nek kottik kans lailes. Linjaaleit ei jätetät tänn ja Valkot ei pannak karama vaunutten dakan; ei maaren, gom bannangin gulkema edell, ni löydetän gummingi laillset tiähaara. Mnää en dult teijä vaunuihin, go aja vaikk yksnäs linjaaleis Raumall. — Tehkän dek kuit tahdott."

Kyll mnää se näi, ett Iiro omatund rupes händ hiuka vaevama, mutt Vilkk ei muuttann lainkka miäldäs. Se ol semne, ett mitä se kerra sai päähäs, ni stää ei saanns siäld pihdeilläkkä. Ja konei Vilkum bää käändynn, ni ei Iiroka oli haluline jättämä vaunuis ajelemistas. Mutt se verra Iiros sendä ol miäst ett hän lupas koht lähti Valkot hakema.

— Se sopiki hyvi, mens snää, Kalkke, fölis, niin des saatt mennes kahde ostas se harmoniikka. Täsä o raha, sanos Vilkk ja löi flombuukkis pöyttähä.

Sillo mnää äkkäsingi, mitä mnuum bit tekemä. Mnää tunsin, diädättäk, Vilku ja olin goko ajam beljänn, ett se yhtäkkin duhla kaike rahas. Ja ko mnää nys sai häne flombuukkis kässihin, ni mnää päätingi itteksen, ett ko harmoniikk o ostett, ni mnää viä lopu Vilku rahoist pankkihi.