Produced by Tapio Riikonen

"ROJOHOPPE" VIIMENE REIS

Uussi raumlaissi jaarituksi

Kirj.

HJ. NORTAMO

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

"Rojohoppe" viimene reis
Tasala Vilkk opettle fransklaist paini
Kuik Katavkari Efraim lukema opes
Tasala muarin dalongaupp
Linnalan gorsteeni
Katavkari Efraimin golm juttu
Priki Efrosiina

"Rojohoppe" viimene reis

I

Niingon gaikk vanhema raumlaiset tundeva ja tiätävä, ni se Aguksen gapteen ol semne viheljäine, ettei hän osann järjell hantteerat stää ainett, ko met tähä aikka mailma Raumall litra-aineks sano, muttkom bist ittes, vaevana, hyvi usse semsse reedaha, ettei hänest aigottaisin dahtonn oli mihinkkä — Mutt jokattell meill o meijä vikan ja niingo sanott Aguksen gapteen ol paha litrarna. Sendähde frou oliki ai fölis, kon gapteen reisuijas tek ussemitte Saksaha, — Flensburihi, Lyybekkihi ja Appenraadehe — mutt välist Englanttihingi saakk. Aguksen gapteen omist näättäk piänem barklaevan, go ol "Hoppet" nimeldäs. Vanh ja huan se jo sillo ol, ko hän se ost, ja "Rojohoppeks" stää kaupunglaisten geske sillo jo valla nimitetti, mutt ko se ol alkkuas vahvast rakenett, niingon gaikk astjas siihe aikka mailma rakenetti, niin goos se ai vaam bysys ja reisuj sill yhtmittan dehti, niin go sanott. — Sillaill oikke.

No sitt käve syksyll viis vuatt niitten göyhätte vuassitte jälkke nii, ett frou saerastus, juur ko alos ol täydes lastis ja valmis lähtemä. Eng mnää lainkka ihmettell, ett frou saerastus, sillett kyll sendä o liiaks vaaditt vaimihmiseld, ett hänem bitä vuaskaussi laevas olema. Mitäst semne suvell mittä olis, mutt keväsi ja syksysi siäll o mond kertta niin dylkkjä olo, ett miähengi o siint täys kärsimine saatikk sitt vaimihmse. Ei heijä ruumis stää kest ja siin ruppevakki sitt gleinimboltte ja kynsilise ja heimeroodtaudi ja jumal tiäs mikk käymä heijän gimppuhus vähä nässist. Ja nii ain gäve Agukse frouangi. Maihi hänen däydys jääd ja konei hän sillaills sitt saann ollk kapteeni kaittimas täll reisull, ni hän lähett sana, ett mnää tliisi hänem buheilles. Mnää meni ymmärettävästengi, ja ko siin ens ol puhelt yht ja toist mailma menost, ni hän sano: "Kuule Kalkke, ny o asja lait nii, etten mnää pääs fölihin däll reisull. Eks snää, kos ole semne jämtt miäs, menis konstiks 'Hoppehen' dällk kertta. Mnää olsi sendäm bali levoliseve sillaillk, ko se styyriki o, niingos tiädä, vähä nii ja näi niis ryyppasjois."

— Nii händ, semne oikke hän o, vanh Ilose Heikk, kyll hän vaan dunneta, jua ja prällä merell ja mais ja o stää paitt täynn kaikengaldassi koerangurej, mnää sanosi. — Ei siin ol eno settätäs pali pareve, mitä kapteenihi ja styyrihin dlee. Mutt jos frou luule, ett o joksikki hyädyks, ett mnää mene heijä fölisäs, niin gyll mnää valmis ole lähtemä.

— Niin, gyll oikke olis yks siunatt asi, josas mensi.

— No, mene, mene mnää, vaikk kyll niin dosi o, ett em mnää menn meinannk, ko mnää tiädä, ett Tasala Vilkk om boosun ja Hakkri Iiro timberint tällk kertta "Rojohoppes" — — — antteks "Hoppes" mnuum bit sanoma.

— Sans snää "Rojohoppe" vaa. Mutt kuule, eiköst ne ol hyvi merimiähi kumbakin, Dasala Vilkk niingo Hakkri Iiroki?

— Ova. Kyll "Rojohoppes" täll haava o mitä merimiähen daittoho ja kokemuksehen dlee semnem besättning, ett semne o harvas laevas. Se teijän gapteeniki, vaikk hän — mnää sano sen deill oitis päi silmi — o semne väkevätte orj, ni se sanovas sendän gaikk, ett semmost ei olt toist bestikki tekemä ja höyde ottaman go hän. Ja hän deke se ja räknöitte kaikk ulos, vaikk hän o niin gännis, ett hän duski seisomas pysy.

— Nii, nii, san muut, Kalkke. Hyvä miäs hän olis gaikim bualin, gon ei hänell olis stää vikka.

— Hyvä oikke; miästem barhait. Eik paha kettä muut ko ittiäs vasta. — Ja taitav merimiäs o styyriki, o vanh ja tottunn niingon Dasala Vilkk ja Iiroki.

— No, mutt ei asjas sitt hullumallk kandill ol.

— O vak kyll sendä vaa, frou hyvä, sillett kon golms semmostakki miäst ko Ilose Heikk ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro joutuvas sama reissuhu samall aloksell, niin, diätäk frou, niit ei kaittik kukka ja kyll siin vissin goerangurej tehdä niim bali, ettei sill ol mittä määrä. Kyll vaa o semnem baikk, ett pelkkä mnää stää reissu. Mutt jos — niingon jo sanosi — o joksikki lohdutukseks frouall, ett mnää mene fölihi, niin gyll mnää lähde.

— Kyll mnää ole niin giitoline, etten stää sannot taed, josas lähde heijäm barisas.

— Lähde mnää, lähde händ, mutt kuulkkast, kyll mar "Hoppe" asikureeratt o?

— O oikke ja täydest hinnast.

— Se o hyvä se, sillett mnää ajattle, ett me joudu enemäst pääst praksiissi seilaman, gon gapteen semne o eik styyr ol oikke naplikatsuunis sisäll.

— Oi voi sendä, auningoitteks snää semssi, ett te mäkke seilatt?

— En juur semmostakka, mutt kaikki täyty ajatellk, ko semsse reissuhu lähdetä.

Ja nii mnää sitt elokuu lopull 1872 joudusi nii merkilisell matkall, ettän muista se, niingauan gon elä, vaikk moni muu reis jo pakkaki unhottuma. Ja eiköst oli niingo ylhäld näht, ett kaikest mnuu vastambyristelemisestän hualimatt met taas oli yhdes buuris, mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro.

II

Ol ihmelisen gaunis ja tyven aamu, ko "Rojohoppe" väki siins seittmä aikka ol koos kanali vahtkopin dykön. Haminast kuulusivat tutu ääne: väkipyärätten kitkumise ja ankkurpeletten gilaukse ja ainasent taustan niill äänill näin dyäaikans sadotte girvette ja mookrette isku. Välist nes satusiva viäl puttoma yhtaikka ja sillo ol niingo hiittem bäämiäs olis lyänn nyrkkis haminan galljoihi. Joukkoho sekosiva miäste veissavall äänellk kohotetu oohii-oohei-huudos, se viimene hei nii lyhkäsen ja terävän, ett tämsis toimis valla outoki olis ymmärtänn, ett nys se väeryhm kokko kaiken darmos yhtesse, voimakkassem bonnistuksehe. Mnää kuulustli hetke aikka tätä tyä jättläisvirtt, kuulustlin, guik kaikk nämä äänet teräväst kajativa haminan galljoist, ja mnää nautesi siit. Se ol musiikki mnuun gorvisan ja mnää saa ne ääne muiston ja miälkuvituksen avull viäläkkin kosk hyvänäs toistuma — —.

Pali ol väkki meit saattamas, äidej, muiji ja morssemi. Mnää huamasi, ett kokillakki — yks nuar pois Vasaraisild — ol morssi, vaikk hän vast toisse reissuhus läks. Ei ne muus stää huamannukka, mutt mnää näin, go häm bist ittes makasiini nurkan daa ja ko hän dul siäld, ni hänell ol yks pari uussi sukki poviplakkris. Ja semse ova varma merki niis asjois. Iiro ymbärs kiäpus niim bali vaimväkki, etten mnää ruvenn heit räknöittemängä, ja Tasala Vilkk puhel hulluijas niingo ainakki. Je enemä siins sitt naurettin go itketti. Nii ett paremi semmost hulivili seora se ol ko "Rojohoppem" besättning.

Ko sitt kaikk sälä ol saatt laeva issom baattihi, ni Iiro käsk kaikkette miäste menns siihe istuma. Hän ja Tasala Vilkk oliva näättäk puhunnp pari kolm nuart poikka, ko seisosivas siin ja kattliva meijä lähtöän, vetämäm baatti köydest kanaali suuhu. — "Haaluvee poja!" sanos Iiro sitt, hyppäs paattihi ja rupes veissama.

Merimiäste läksilaul

Ulos mailmaha viä
Meijä jäljetön diä
Merell laudottem bääll.
Kauas pois pala miäl,
Kauas sinn, misä auring ai lämmindäs lua,
Misä huajuvap palmu meill varjoas sua.
Ko siällt tarppeks o olt, ni mek kotti jällt tlee.
Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.

Meri käy, must o yä,
Puijep paukku ja lyä,
Köyde vingu ja soi.
Kapteen huuta: "Ohoi,
Ylös mastoihi reivaman goht joka miäs,
Ny o viimene hetk meijän dullk kukatiäs!"
Jumal tiätä, jos koska mek kotti jällt tlee.
Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.

Meri rynnist ja riäh,
Nous ja vahtopäis kiäh,
Katkas köyde ja puu,
— Nii me vastusta snuu!
Meijä rohkeutt vasta snuu voimas ei aut.
Jos es voitto meills sua, meill o aaloisas haut.
Brassip piukkan, gyll kerra mek kotti jällt tlee!
Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.

Nii ett flikk, älä itk,
Vaikk se matk o niim bitk,
Yli valdmeren gäy,
Misä rannoj ei näy.
Jumal hallitte aalo ja taeva ja maa,
Jos hän dahto, ei kualem meit saalikses saa.
Älä itk, rakas flikk, kyll mek kotti jällt tlee
Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.

Kyll se muuttu se retk;
Aika riämune hetk.
Niingon gompassi neul
Meijä astian geul
Käändy pohjossi. Lämmiä maa jäävät taa,
Kodoranna me nähds saa ja syndymämaa.
Ilo sillo o suur, ko mek kotti jällt tlee.
Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.

Joka värsy lopp-puale me veisasin gaikk yhdes ja oikke juhlaliseld se kuulusiki. Vilkk komens joka pojan, gon ganaalim barttall ongell istus, tranuma meijäm baattian ja ol stää tytyväiseve mitä enemä hän sai fiirat fongliina matka varrell uusill miähe aluill. Ja kyll niit kartus; tiätä sen, go niit poja nolkej o ai niim bali kanaalin diäll. Viime heit ol kolmattkymmend meijäm baattian vetämäs ja ko he välist karasivakki, ni me meni nii ett vesi kohis fööris. Iiro veisas vooro ja soitt vooro harmonikka. Vilkk ol suu messingis ja kamalan dytyväine ai vaa. Mutt oliva aim bojakkin dytyväissi, ko Vilkk hamina sillan gorvas anno heillk kakstoist markka tasittavaks ja sanos: "Tosa on deillp, poja. Näättäk, merimiäs o herr ja häne vaimos o frou, ain go mais olla."

Kapteen ja styyr ja pari miäst oliva jo enne meit buuris ja ko ol hyvä tuul näi aamuste, ni olivak kaikk valmistukse lähtö vartem bian dehdy. Luutsjöösiki liähus jo fokkmaston dopis ja pia me oli nii valmi, ett me vaa odoti luutsi. Kapteen ol jo kerjennt troppris ottama eik styyrikä oikke selkki oll. Ja konei luuts tuli niim bian gon gapteen doevos, ni hän giros ja sanos: "Pahukse luutsip, pelavak kortti eik hoidt toindas. Mutt mitä me heit odota. Seili auk vaa ja ankkur ylös, ni mnää seilam bahus soikkon glyyvarbummi heijä akknastas sisäll ja käänän gorttpaka heijä nokkas all. Kyll mar hes sillo sitt meijängi huamatteva."

Ja kyll "Rojohoppes" nys semnem bestättning ol, ett se tämse oorteli vähä äkkin däyttänn olis.

"Täst tlee lysti", sanos Iiro ja huus miähill: "Pankkast äkkin dyä käymäm, boja!" Ja Vilkk hirvittel niingo susi kuuvalos.

Kaikeks onneks luuts tliiki juur ko ankkri hiivatti ja nii se odotett lyst men miäste noka siutt.

"Rojohoppeks" stää meijä laevatan haukutti, mutt mnää oli se mond kertta nähnt täydes seilis ja tiädä, ett se nykki ol vähä komjas parsell, ko se joka riät levjän juhlalisest niingo joeksin läks mertkyndämä. — Ja mikä sen gaunemb nähtäv onkkan go laev täydes seilis!

Pia oliva väkipyärä laann natisemast ja kaikk brassik kiinitety ja mes seilasi ulos, nii ett vaht kohis fööris. Nojattim bäi reelinkki ja katelttin go Rauma hamin ja kirkondorn katosiva enemä ja enemä näkyvist. Kokkiki jätt rua laittamises, seisos kabysi oves ja kattel päin Getungalljo, ja ko mnääkin gäänsi silmän sinnppäi, ni mnää näi yhde nuare flika haahmom biirtyvän girkast taevast vast nii selkkjäst kom baperist leikatt kuva olis ollk kiinitett sinisellp pohjall. Siäll oikke seisos koki morssi ja huiskutt liinatas — ja itk. Mnää tiädä, ett hän itk. Siäll Lonsin Getungalljoll o mond kyyneld vuadatett, surun gyynli ko laeva ova lähtenn ja ilon gyynli ko laeva ovat tullk kotti. Siäld ne ensmäiseks aim balja silmi näke, ko net tleeva, ja siäld niit taita seorat, siks ett ne näkyvist kattova. Sill olis paljo juteldava, sill Lonsin Getungalljoll, jos se taedais ilmotta, mitä niitte vaimihmste miäles o liikkunnk, ko se harjald läpi vuassadatte ovak kauas ulos merellk katell.

III

Meill ol plankklast, ko meijäm bit viämä Londoho ja siäld ol oordel baarlastis Flensburihi ja sitt kappaltavar-lastillk kotti. Hyvä tuuld meillp piisas ai Oolandi merehe saakk, mutt siällk käänys tuul syydvestihi, nii ett mes sai ruvet kryssämä. Ol nii verkkast tuuld, ettem mep pali knuupuj tehn ja yhtäkki meijä rinnallan ol tuulem bualell yks luvilainem brigi. Niingo eri kylätte nuartten geske ai o semmost härnämist ja pilapuhett ja välist tappluksen grähinäki, nii o eri kaupungitte laevatte väe välilläkki ai semmost piänd nälkkimist, vaikk sitt jäll ollan gamalast yht maat, ko joku ulkmaalaine yrittä kränittämä. Merell luvilaise ova ain goittann uskotell, ettei raumlaissi saad mastoho menemä, jos ei heill ens siirappi annet, ja raumlaises sanova, ettei luvilaisill ol mittän diätto styyrbuurist ja baabuurist, muttko merkittevä ne asjas samallt tavallk, ko niihi aigoihin, go he elukoit Ruattihi laahasiva. Ja ko siin ny rinnasi seilatti ja meill ol pari miäst viäl bramraagall seilin gans vähtämäs, ni siäld luvilaiseld huuta yks miäs: "Ovakk raumlaises siirappi saannk, kosk ova mastohon giivenn?"

"Älä siälls siirapist kohis, muttkom biukot niit snuu nuarias siäll musta härjäm bualell, ettäs pääsep paremi ylös tuulehe", huus Iiro takasi, vaikkei luvilaisell mittä elukoit buuris oll, muttko seilas puulastis niingo mekki.

— "Teit taita olis siäll miähi Sorkast, Kollast ja vaevasist
Vasaraisist", kysytti luvilaiseld.

— Kyll tääll o miähi monest hyväst kyläst, mutt ei yhtä siäld, ko isänäs syksysin, go heild kysy, mitä heili o myytvän, vastava muhkjast "Rukkit kaiketakki", mutt keväsim barkuva:

Ei ol jumal armattakko muut ko sammli ja kuusehakko.

Ja kyll Iiro se viimesem barkusiki, nii ett kaikk meijä väki ol valla vääränäs naurust. Mutt luvilaisek kiukuttliva ja jos ei vaa olis vesi meijä välillän oll, niin dakka mnää se, ett siin olis tapelt ja vähä viätävän davalls sittengi.

— Pahuksem bitsknypylä, huus yks luvilaine meill viime, ja sitt heijän dliikin giiru laevatas käändämä. Mutt heijä laevas ol semne, ettei se menn oikke nässist yli staagi, muttko hakkas siinp paikallas, ko se olis pitänn kiärttä ymbärs vasttuulehe. "Rojohoppe" teki sen dembu vähä nässist ja Iiro huus luvilaisill: "Misäst se teijän goivune mookrin o, ett kapteen sais hakat teijän sikaruuhen guano ylös tuulehe?"

Vaik luvilaise vissi ovat toimeljast, kelvolist väkki ja niingo raumlaisekki yht hyvi mert kyndämän gom belloijaski, ni he nys siin vissi olsiva jatkannp pistlemissiäs vaikk kuik kaua, mutt ko "Rojohoppe" ol pareva seilaman gryssis, niin dull välimatk niim bitkäks, ettei puhe kuulunn enän doisest aloksest toissehe. Ja ko ehto tul, ni em me nähnp prigist enä haimeitakka. Tuul ol ruvenn näättäk friskama ja ko mep pääsi Itämerell, ni se ol paisunnp pualmyrskyks. Kyll me ny hyvä faartti tei ja meijän däydys vähenttäs seilejäkki hiuka. No, ja kon goko yä siin ol kryssät, niin gäve nii, ett me näi maat styyrbuuris, kom bäev rupes valknema.

— Ain helkkrisäk me oikke mahda oll, sanos styyr, ko hän se huamatt.

— Matala suara ettippäi baabuuris! — huus uutskiikk samas ja meijän dul vähä jumalaton giiru käändämän, gom baabuuris parin golmen gaabeli matkam bääs meri murrus kalljoihi, nii ett valkone vaht lens mone syllän gorkkeuttehe. Onneks "Rojohoppe", niingo mnää jo sanosi, ol käppi käändämä ja nii me läksi sitt painamam bois siit vaaralisest paikast. Mutt kon daas ol vähä aik kuljett toisellk kyljell, ni uutskiikk huuta: "Mait suara ettippäi ja baabuuris!"

— Mihin durkasen gattlaha me ny ole joutunn, puhel styyr.

— On ain dämä klookku, pidäis mar Itämeres sendä liänd piissama, tuumal Vilkk. Ja Iiro ja muu väkik kattlivas silmäs seljälläs, ko maat rupes näkymä jo kolmellp pualell. Mutt ei siin ollukka aikka vauhkotell. Styyr komens vähendämä seilej, nii ett laev juur ja juur tottel ruarias.

Kapteen ol siit saakk, ko me Rauma haminast läksi, oli yhtmitta tropis, nii ett me eppälin, go siinf fundeeratti mitä pahust nyt tehdä, ettei äij taeva merkeist ja sekstandeist ja semsist alstandeist mittän diädäis. Mutt viime styyr sanos, ett koiteta nys sendä, ei stää tiäd, vaikk se tämä asjan glaarais sittengi. Ja sitt talutetti äij ulos kajuutist ja annetti hänellk kaikk semsek kaluk, kom bestikin dekkohon darvitti. Ja kon hän siin hetke ol kiikroinn ja sanonns styyrill, ett kirjot ny ne ja ne numrasep paperill, ni hän hoipproitt kajuuttihi jäll. Siäll hän sitt räknöitt ja kattel karttat ja merikortej eik oll aikkakan gulunn, ni hän sano: "Helkkris, poja, me ole Riigabuhtis, pankka äkkin gurs nordvästihi!"

Met tein dyät käsketty, mutt styyrman sanos, ett äij tek ittelles tavalist vahveman droppri semse rasitukse jälkke ja nukus sitt niingo marjaskarh. Ja kyll mes sitt jo korteistakki rupesi ymmärtämä, misä oltti ja ett äij meill oikkjan gursi ol andann.

Pia mes sitt jäll oll Itämeres ja kon duul koht sen jälkken gäänys myättäseks, ni mep paino aika hyämy Sundi kohde. Kyll meit vähäm belgutt lähtip Pohjamerellk, kon gapteen ai vaan droppas ittiäs, nii ettem me händ nähnykkän go harvimitte. Muttko hän siinäkki reedas bestikin dek, ni me lepysi vihdo viime ja ko Jumal sitt viäl anno meill ai vaa myättäst tuuld, ni me olin gaikk ilossi ja hyväll humöörill. Styyr ja Vilkk ja Iiro tekiväk kaikenkaldast jekku väli meijä lystiksen ja väli meijä harmiksen. Ja kerra nep pahukses siällp Pohjameres panivas semse lystin doime, ett ol vähäll, ettei nep poja olis joutunns Siperjahan, gon gottit tultti.

Ol näättäk nii, ett ko mes siins seilaskli, ni yks päev uutskiikk ilmotta, ett englandilaine sotalaev o näkyvis styyrbuuris. Se ol komjas nelimastone ja sen gurs ol nii, ett se kulk poiki meijä. Niingon diädätt, ni o vanh laki merells semne, ett ko sotalaev lähene kaupplaeva, niin gaupplaevan däyty ensmäiseks tervettä flagullas. Mutt mitä meijä styyr, ko ol hiukan gännis kans, olis hualinns semsist.

— O seki sendä vallam bäi seini, ett kaupplaevatten, go raha tiänavat, täyty ensin dervettä noit sotalaevoj, ko valla lystikses tosa kronava ja haaskava raha, puhel styyr, ko ol tull halvdäkild kattoma miästen doimei.

— Ni händ, meinas Iiro, valla väärä peli oikke semne o.

— Mitäst muut ko väärä, vahvist Vilkk heijäm buhes.

— Ei ollat tiätvännäs merimiästen davoist, sanos styyr siihe, muttko menkkä ruffihi ny joka miäs paitt se, ko ruaris o. Katotast, mitä se engelsman siit tykkä.

Mitäst täst, me menin gaikk ruffihi ja styyrman pist ittes kajuuttihi.

Engelsman tul likemäks ja likemäks ja ko se ol pääss semsell hollill, ett se arpel meijä selittäväs häne signaalis, ni se kysys, mitä natsuuni me ole. Mutt ei styyr mittän gomentto andann, kattel kajuuti akknast vaa ja nauro hirvittel. Engelsman odott hetke aikka, muttkon em met tiättom bistänn häne merkeijäs, ni hän ammus yhde ganunalaukaukse.

Jos ei se meijä styyr olis olls semne ylönannett ko hän ol, taikk jos hän olis oll edes valla selkki, ni hän olis jo tull järkkihis ja ymmärtänn, ett ny olikin dosi käsis, muttko hän ol semnen go hän ol, ni hän sekott asja viäl pahemaks. Ko näättäk Iiro kysys: "Joko mnää vedä flagu ja tervetä?" ni styyr sano kiukustunnun: "Flagu! Ved sinn jotta, mutt älä flagu!"

No, kyll mar tet tiädätt, kumne junkkar tua Iiro o. Eiköst se julmett saanukki jostan gässis vanha niinmatta, mist mahdo saadakka, ja yks kaks meijän gaffeli nokkaha nous paha, rikken niinmatas, nous ja lask kolmk kertta ja jäi sitt siihe fleijama.

Olsitt nähnk kuis sinns sotalaevan däkill ilmestys miäst. Toppihi lens signaal: "Pyssäkkän goht!" ja ko meijä styyr sanos: "Paineta ettippäim boja vaa", ni siäld sotalaevast ammutti jäll ja tällk kertta oikken dodem bääll. Meijä fokkmastom bramstong tul alas däkkihi, nii ett krapsatt vaa.

Ny vast nep poja ymmärsivä, ett täsä olikin dosi käsis. Mep prasasin goht seilip pakkihi ja styyr ja Iiro ja Vilkk, kon dämä lystin doime olivap pann, oliva vähäm bleikej poikki, ko he näkivä, ett sotalaevast pantti sluupp vesill.

— Mitä jumal siunakko nyt tehdä? huakkal styyr, mutt Iiro järk juaks vähä turkase liukast, niingo ainakkin, go hän ens ol pann jongun glummin doime ja sitt joudus paikkama stää. Hän gokos kaikk meijä alokse flagu yhte läjähän däkillk, komens joka miähe seisoma vesipyts kädes ja sitt hän viritt flagup palama ja käsk meijä muittem bittä vaari, ettei valu vallalles pääss.

— Jaa, mutt snuun gnupisas ongi järkki vähä enemän go mones muus, sanos styyrman, ko rupes ymmärtämä Iiro vehke.

— Stää sama ova muukki sanonn, vastas Iiro, hyppäs ko helkkar se flaguläjä ymbärs ja kähjäs stää ai joukko. Ja ennengo engelsmanni sluupp ol pualmatkall laevatte väli, nii ei meijä flaguistan oll jälill muut ko ruuppe. Ne Iiro kokos yhtem bakkloodaha ja nost sen gajuuttihi ja sitt skrubatti se paikk däkist, misä flagup poldetu oliva.

Sitt mes seisoskli muin miähin vaa ja nojasi ittiän reelinkki vasta. Panttim baraadtrapp ulos baabuurim bualellk, ko engelsmannit tliiva likemäks, ja styyr seisos valmin ottamas heit vasta.

— Mitä meriryävrej te oikke olett ja olettak tek kapteen! kysys meijä styyri se englandilaine meriupseer, ko heijäm bäälysmiähen ol.

— Suamest olla, eng mnää olk kapteen. Kapteen o gippi, vastas styyr.

— Vai nii, vai ryssi te olett, mitä te meinatt tollf flagulls sitt?

— Em me mittä ryssi ol. Suamlaissi me ole. Raumlaissi olla. — Ja mitä toho flaguhun dlee, niin vähä riätas oikke se o, mutt ei meill ol muut. Käve näättäk nii, ett meijä flagup palovak kaikk. Ol pudonn valungipin niitte joukkom — biipust taikk mist ol mahtannp pudot — Ja kon dep pakotitt meijä flagama, vaikk ei meillf flaguj oll lainkka, ni me hissasin duangi sitt paremam buuttes.

Ei engelsman ottann ens oikke uskoakses styyrim buheit, muttko styyr nikkas Iiroll ja Iiro toi nef flagutte jätte engelsmanni ette, ni hän giros ja käsk miähes ottama alas se meijä niinmattan. Ja ko se tul alas, ni het tramppasivas se ens jalkkattes all ja paiskasivas se sitt merehe.

Kyll styyr käsk heijän dullk kajuuttihingi ottamam biänen glasi, mutt ei se englandilaine upseer siihe suastunn, muttkon gomens miähes sluuppihi jäll ja sitt he läksivä.

Mep prässäsi seilin jällen duulehe ja läksim bainaman Londot kohde vaa. Mutt styyr ol nii miälisäs, ett hän anno pualen gorttli rommi miäst pääll ja mep pidim biäne juhlan goko klummim bääll. Iirot kehusivak kaikk ja kyll hänes tiättvästengi ny äijä ol. Hän soitteskel harmonikka ja met tansasin däkill ja Iiro meinas ai joukko, ett piänet tämses solkkna ova, o niist pahemistakki seljett. Ja kyll se vissin dosi oliki, se puhe, sillett jos Iiro vaa jongum bahuden dehn o, niin gyll se julmett ittes ain o glaarannk kans niist. Moni o vähemist joutunnk kuukausräkningillk kistus istuman daikk Kakolas päeviäs viättämä. Ja ilma Iirot me olsin gukatiäs tämä flagujutun dähde joutunns Siberjaha joka sorkk. Nii ett ei se ihme ol, ett me ny lysti pidin, go siit olttin gunnjallp pääst.

Mnää sain goko lopu matka neulot uussi flaguj "Rojohoppesse" ja vähitelle mnuull olivakki sitt darppelisema heist valmin, nii ett "Rojohoppe" ol juhlalises mundeeringis, ko me yks kaunis päev bugseerpaati hännäs pääsi Londoho ja kiiniti aloksen drossim bollareihin Gomersiaaldokas.

IV

Ei meijän gapteen Londosakkan davoijas muuttan. Hän makas enemäst pääst kajuutis vaa ja ott troppri sillon dällö, nii ett häm bysys tasases kännis. Ja styyrman ei ollp pali pareve, mutt ol hän sendä liikkell ja pari päevä se jälkken, go me oll Londohom bääss, ni hän sano mnuull: "Hoids snää nyk, Kalkke, nämä lossaukse ja baarlasti lastamise. Kyll mnää sitt ne raha-asja hoida ja lähetä vekselin gottik, ko frahtraha makseta meill. Mutt buuris em mnää kerkkeis pali oleman, go mnuull o ni jumalattomast toind mais."

Niin, diätä se, ett hänellt toind ol. Käve suamlaisis laevois. Buurist buurihin gäve, joi ja hurras vooro siäll ja vooro mais, ko hän sai kässis semssi kambraatej, ko olivas samaluandossi, ko hängi.

Nii ol mnuulls sitt pali murhett niskoillan, muttko mnää oll Agukse frouall luvannp parastan dehd ja pittät talom buald, ni mnää koitim bann asjat toime nii hyvin gon daisi. Kyll kaiket siin olis taitann huanomingin gäyd, jos ei mnuull olis oll niim bali appu Vilkust ja Iirost. Mnää oikke ihmettli, ett nep poja eliväs sillk kertta ni ihmsiks. — Nii händ, ihmsiks oikke elivä ja puheliva joukko, ett kon gerran gambraateiks o ruvett, ni ollan gambraatej ja autetan doinen doistan niim bali ko jakseta. Ei ne julmetuk käynnp pali maisakka; pari kertta olivak koko lossaukse ja baarlasti lastaukse aikan lystäilemäs kaupungis. Hiuka fiiris oliva molemillk kerroillk, ko he buurihim balasiva ja viimesellk kerrall Vilkk ol ostann ittelles lakeernahkasep pualsaappas, semsek ko hep patiineiks sanosiva, ja Iiro roikott buurihi elävän gilpkonna. Vilkk meinas, ett kattleva mar Rauma ämmäs silmäs seljälläs, ko hän uusis kirkksaappaisas kadullk kävele. Hän vetiki nek koht buurihim bäästyäs jalkkahas, kävel pisin däkki ja ihmettel saappattes komeutt.

— Katost, Kalkke, kui nek kiildävä. — Pahus soikkon, go mnuum bartan ajat täyty, nii em mnää tarvitt mittäm beili, muttkom bane saappan naagelpengill ja kraapi leukan siljäks. Ja kyll snääki saa lainat mnuu saappaitan siihe doimituksehe.

Semssi Vilkk puhel. Ja Iiro kehus kovasten gilpkonnatas.

— Tämne hiljanen, giltt elukk. Juur mnuu luandosen; ei puh mittän, go häärä hissuksis vaa eik tiättos pist, jos händ trambatangi. Vetä pääs vaan donnk kuare all ja meina, ett trosikoikka nys sengim baha henget, trosikoikka ja kiusakka niim bali kon dahdott, kyll mnää sen gärsi vastam bulittamat — Ja nättruakanengin guulu olevas.

Peräten dytyväissi oikkem boja olivak kaupoihis ja tytyväine oll mnääkin, gon guuli, ett Vilkk oikkjastas ol meinannp ostap papukaija ja Iiro marakati, muttko Vilkk ol saappattem buuttes ja Iiroll ol liia vähä raha, ni he olivap pysänn näihin gaupoihi. Ja hyvä oliki, niingon jo sanosi, sillett kyll meille ol tarppeks hullutteljoit jo endselläs buuris, nii ettei meill lainkkan darvitt papukaijoi eik marakatej seorkuntta lissämä. Se mnää sanosingi heill ja ko Iiro sitt ol uittannk kilpkonnatas hän sanos ett stää täyty ai joukko uitta — ja Vilkk ol vetänp patiinis pois jalast, ni he meniväk kaunist nukkuma.

Sillaill oikke. Kovast kaunist oikke Vilkk ja Iiro Londos elivä ja autiva mnuu, ko mnuull niin gamalast vähti ol. Ja siit kokkpojast mnuullk kans ol hyvim bali appu. Se ol erinomasen giltt poik ja käppi poik kaikis toimeisas. Järkki sillk kans ol vähä enemängin go häne virasas olis tarvittukka ja se anno välist semssi vastauksi, ett Iiroki ihmettel.

Nii siins sitt vaan gäve, ett vaikk kapteen makas kajuutis litramisen doimes yhtmitta ja styyr nähtim buuris sillon dällö vilaukseld, ni meill vähä kolmatt viikko se jälkken, go me oll Londohom bääss, ol plankklast lossatt ja baarlast sisäll. Styyr ol lähettänn näti summa raha Agukse frouall ja ol pannk kaikk paperik klaariks, nii ett me nys sitt oll viimest ehtot Londos ja odotim bukseeri seoravan aamun. Mnää oll ilone, ett me näi oll saannk kaikk asjan glaariks paremin go mnää oll uskaldannt toivoakka ja tykkäsi, ett mnää ny oll hyvi ansannp pittä yhde hiukka lystiäkki muutteks.

— Mennäst maihi, mnää sitt sanosingi Vilkku ja Iirot, kom bäevän dyä olivak kaikk tehdy.

— Mennä vaa, vastasiva he. Sillaill oikke he vastasiva eng mnää muut vastaust odottannukka. Kyll nep poja vaa oliva valmis semssi reisuihi. Ja ko sitt ol fundeeratt, mihi oikke mennä, ni Vilkk ja Iiro meinasiva, ett heijä miälestäs olis kaikkjast lysteve mennk kattoma stää Tyssandin guvakapinätti. He olivak käynns siäll jo kerra, mutt hes sanosiva, ett kyll he miälelläs tleeva viäl toisengin gerra sinn. Siäll o — hes sanosiva — nii ihmelise hyvin dehdyj ihmisten guvi vaksist, ett niit kattle vaikk kuik kaua. Kaikketten guninkkatte ja inssinöörette ja kapteenetten guvi siäll o, ja kaikengaldaste ihmiste je elävätten guvi, kon gattomise väärti vaa ovas, siäll o, juttliva he. Mitäst täst. Mnuungi miälen rupes tekemä nähd kaikki näit merkilisyksi. Yhtäkki mes sitt panim byhävaatte yllen, käskettin gokk kuljettajaks ja nii mes sitt läksi. Ja ko mek kaikk olim bääss sluuppihi, nii Vilkk sano: "Kuule kokk, vrikast snää tämä sluupp tonnt toispual joe."

— Em mnää taed vrikat, vastas kokk.

Semnen daitmattomus harmitt Vilkku ja hän diuskas: "Kumne merimiäs snää ole? Olek kerra jo Saksas käynn ekkäs oss vrikat."

— Ei sinn vrikate mentt, vastas kokk, ott aerok kättes ja rupes soutama meit toist rantta kohde.

Se ol nii nässist kokild vastatt, ettei Vilkk ymmärtänn nuhteitas jatka, muttko istus ja ihmettel koki viissautt. Iiro nauro krikott fööris ja mnuullakki ol täys tyä pidättä nauruan.

Muttko ranttaham bäästi, ni Vilkk kuiskas mnuun gorvahan: "Pahukse näppär poik, tua meijän gokk. Me ota se föli." Ja odottamat mnuu vastaustan Vilkk pist markan gokin gouraha ja sanos: "Mep pistoova snuu ihmeit kattoma ja sitt snää saas soutta laevaha jäll ja tlee meit sitt ottaman, go me huuda."

Nii mek kolme sitt, kokkpoik neljänden, läksi stää Vilku ja Iiron gabinätti kattoma. Ja kyll mnuun däyty sanno, ett ihmelinem baikk se oliki ja pali siäll ol kattomist; niim bali ett oikkem bää pyärällp pakkas. No, ko mes siälls sitt kävele ja kattle niit ihmeit ja Vilkk sano ai joukkon gokill, ett kat nyp poik, es snää tämmöst Vasaraisill nää, ni met tlee yhte salihi. Siins sali seinäs ol luukun dapane aukk ja siit näk niingo avara aukkja ja aukkjall jotta villej ihmissi telttas ymbärs. Mutt em mnää kerjenn niit villej kattlema, muttko yht herra, ko seisos siin luukun doisells syrjällk kiri kädes ja vauhkottel niit villej hängi. Mnää kato ja kato stää vanhambualist herra siin hetke aikka ja ko se ol niin dutu näköne, ni mnää sanosi Iiroll ja Vilkull: "Kattokkast poja, eiköst tua ol kapteen Frööber Raumald?"

— Jaa, mutt nääks vissi, o oikke se kapteen Frööber Raumald, sanos
Iiro. Ja Vilkk lisäs: "Kuis se pahus tänn Londoho jo on gerjenn?"

Mitäst täst, mnää, ko ole Frööberi vanhoj tutuj, oijensin gäten, meni händ kohde ja sanosi: "Päevä, päevä, kapteen, olettak tekkin dääll?" Mutt ei se paha ollt tiätvännäs eik ottann mnuun gättän tervettäkses, muttko seisos siin vaan gon dorpa oikki ja vahtas siit luukust sisäll. Mnää käänsi itten ymbärs ja meinasi sanno Iiroll ja Vilkull: "Näättäk, kui ylppjäks Frööberim bahus on dull", mutt Iiro ja Vilkk naurova nii ett vesi tiukus heijä silmistäs ja kokkpoik purskatt krikottama ja koko seorakund siin huanes nauro hirvittel mnuu. Sillo vast mnää rupesi eppälemä, ett Iiro ja Vilkk oliva mnuun gekann. Mnää katosi viäl kerra oikke nuugast stää herra ja eiköst se paha olis seki vaa vaksist teht eik mikkä ihmne. Mutt niin durkase luanikkast teht ja juur niingon gapteen Frööber ilmelävän. Kyll Vilkk ja Iiro ja kokkpoik ny hyväll humöörill oliva ja Vilkk puhel, ett tlee mar siit lysti, ko met talvellk kalaaseis juttlen, guis snää kapteen Frööberi Londos näi. Mnää oll diättvästengi hiuka harmeisan, go mnuulls semnen glumm ol tapattunn. Mutt ko siäll ol niin gamalam bali semmost hauska kattlemist, nii mnuungim baha miälen haihdus vähitelle ja me meni sitt kaiki huanest huanehe ja kattli niit ihmeit.

Mep pysäsi sitt yhte huanehen gattlema Englannin guningasperhett, kon gans ol teht sinn vaksist ja vähä kamala hyvi sittengi. Vilkk, ko jo endsellk kertta ol heit tarppekses katellp, pist ittes siuhuanehe ja yhtäkki hän dlee siäld kovallk kohinall ja sano: "Ei mutt pojat, tulkkast tännk kattorna! Tääll vast kaikkjam barhami värkätt otus ongi!" No me läksi sitt Vilkum beräs siihe siuhuanehe ja siälls seisos yks neeger täysis sotatamineis: punane guldlangoillk koristett jakk yll, polvhousut, turkklaine lakk tupsuines pääs ja keihäs kädes ja miäkk vyäll.

— Eiköst ol vähä jumalattoma hyvin deht, kohis Vilkk ja syynäs stää neegeri edest ja takka ja siuild, kyykistys alas ja kattel se sääri ja varppaitakki ja vaikk joka huanes ol plakaatej seinäs, misä sanotti, ettei kuvi saap pidell, ni hän men ja pitel se reitt polve yläpualeld. Mutt sillo se neeger humauttiki Vilkku korvall, nii ett hän lens tois pualls sali ja ol niingo uitett kuko, ko hän nous ylös ja sanos: "Mennäm bois poja. Ei kureist ol."

Tiähes mes sitt läksingi, mutt kyll siihe ol vähitellen dullk koko joukk väkki, ko näkivä Vilku erhetykse ja ne nauroiva oikke makkjast, ko me meni heijä siuttes niit ihmeit pakko.

Kadull Vilkk anno kokillt taas markan, gäsk häne menn buurihi ja sanos hänell viimeseks: "Kas niin, gokk, men ny, mutt muist se, ett ne ihme, ne vakskuvas snää saa muista, mutt mitä siällk kapinätis tapadus, se snuu om baras unhotta, ettes millä muatto vaan gohis niist asjoist mittä."

— Kyll mnää pidän dämä miälesän ja jos mnuu muistom bakkais herämä liia valppaks, niin gyll kiildäv markan gappal se jäll nukutta.

— Niin, daikk kepp, sanos Vilkk ja katos kokki nii yrmjäst, ett se saiki vähä äkki jala alles ja men menoijas.

Mutt meijä Vilkk käsk yhte oikke fiinihin drahtöörihin dodi juama. Em me yht sana puhunns sinn mennes eng siälläkkä, ennengon dodiklasi meillt tuatti. Istutti vaam böydä ääres ja kateltti stää väe vilinä meijä ymbrillän. Muttko me oll saannk kukin glasin ja ol otett piän siämaus niist, ni Vilkk sanos: "Tiädättäk, pojak, ko mnää kerran Gatavkari Efraimin gans olin guvillp Pajukaris, siällk kotonurkis, ni yks mnuu svartinguvistan heldes ankkurnuarastas ja pääs tuulajoll. Siin ol yks hahkpari uiden dulos meijän guvillen ja me vauhkottli stää nii, ett se naaras-svartin guva ol pääss jo pitkä matkam bäähä, ennengo me huamasi, ett se ol pääss vallalles. Mutt juur ko mes se äkkäsi, ni me näen, go yks koeras-svartt tlee sen guvan dyyijö, ui siippe harillas se ymbärs, nouse pystö vedes, hakka siippeijäs, pröystäle ja hyväle stää kuva. Stää peli kest iso aikka ja me nauron gojus, nii ett me oll valla vääränäs. 'Siinäs saikki semse morsseme, kom bane herroj harmittama', puhel Katavkari Efraim ja nauro taas. — Mutt tiädättäk, ong ihme, ett ihmisten gonsti eksyttävä järjettömä luandkapplen, gon doine ihmnengi eksy toise ihmsen döit kattlesas, niingo esimerkiks snää Kalkke tänäpä."

— Nii, ja saa toise ihmse nii hulluks, ett hän luule laillse ihmsen guvaks, niingo esimerkiks snuun gäve tänäpä, puhel Iiro.

Vilkk katos luinatt pahast Iirot, ryyppäs hyvän gulauksen glasistas ja sanos: "Nii, niingo mnääki Iiron davall eksysi. Mutt mnää tahdosi vaa sannos se, ett vääri met tein, go mes stää svartti nauro."

— Vääri oikken det teitt, puhel Iiro, ja kos toiste menek kuvill, Vilkk, ja svartt tlee snuun guvilles, ni älä amms stää, muttko nous ylös kojusas, kumar ja san, ett jos snää oles se svartt, kos eksysik kerra luuleman guva oikkjaks linnuks, ni ann antteks, ett me nauro snuu. Se o reedu peli semne ja nii snää pääses synnindaakastas.

Sillo Vilkk suutus, löi nyrkkis pöyttä nii ett naaprikki rupesiva meit kattlema ja sanos: "Se o nys sendä ihmelinem baikk, ettes snää Iiro ymmär otta mittä asja vakavald kannald, muttko snuun däyty aim buhells semmost hullu pila ja pistellt toist."

— Mitästis siit huali. Kyll mar snää Iiron diädä, koiti mnää puheli Vilkku lepyttäksen. Mutt Vilkk kattel vaa Iirot silmkulma rypys, sylk ja ryyppäs pari kertta klasistas, ennengo hän jatko: "Nii, mnää tahdo vaan dulls siihe, ettei semne ol mikkä nauru asi, ei ol oikke ett naureta stää, kon doine ihmne eksy toisen döit vauhkotellesas. Ja sentähde mnää tykkä, ett me ole valla hissusis niist asjoist, kon dänäp ehtost on dapattunn ja se luppaukse me vahvista uudellk klasill. — Siihe mnää olen däsä tahtonnt tull."

— Mnää olsi ymmärtänn ilma näit pitki jaarituksi, ett snää, Vilkk park, siihen dullt tahdo, mutt kuule, mittä luppaust em mnää kumminga ol viäl andann ja kyll asi semne o, ett snää saat tehdp pöydä vähän gurkasen gorjaks, ennengo semne luppaus mnuuld lohkeka.

Ei Vilkk tämsest Iirom buhes oikken dykänn, mutt mikäst häne muuka autt, muttkom bannp pöydän gorjaks. Kyll hän Iiron duns ja tiäs, ett se paha muuto olis saattann häne nauru alaseks Raumall. Nii ett aika kalasi hän siins sitt toimem baniki. Oikken dukkaham bakkasiva jo menemän gaikk net trahtainendi, ennengo me läksi siäld trahtöörist. Mutt kyll mek kaikellk kunjalls sendäm buurihin dlii. Kokk ol valvonn ja odottann meit ja tul koht paateines ko me huusi: "Hoppe, ohoi!" Ja ko Iiro sitt viäl ol uittannk kilpkonnas ja Vilkk kehunn lakeernahkassias, ni me hain gukin goijin ja nukusin gaikist eksymisist ja vakskuvist ja mailma viättelyksist.

V

Ko "Rojohoppe" väki rupes toimeihis seoravan aamun, ni huamatti, ett yks miäs ol kadonn. Sillaill oikke, yks matruuseist ol tehns sen gahkomaisen dyä, ett ol karann. Ei sembualest, ole mnääkin garannk kerra laevastan, mutt kyll mnää sai siit kerrast niin darppeksen, etten doist kertta enä tehns stää eng neuvois kettä muutakka stää tekemä, jos vaa joingin dlee karamat toime. Sillett kyll se sannot täyty, ett joskus joutu niin dylyttem bäälysmiästen gans tekemissihin, daikk niim bahast vuatavaha astjahan, daikk nii huanollp provjandill, ettei aut muu kom bistäk kipaka alles ensmäises haminas ja antta ittes jongu runnari armoill. Ja se pakka kyll olema stää viimest.

Nii händ, yks miäs ol lykänn liässuhu juur hulluttas ja ko "Rojohoppes" ol muutongi vähämbualsest väkki ja ko met tiäsi, ett meill olivak kovas syysilma edesän, ni meijän däydys saad uude miähe sijaha. Ja kyll niit ai saa semses kyläs ko Londo o. Ei oll aikkaka, nii meill ol uus miäs buuris. Komjas ja frisk miäs oliki, josta siäld Viipurim bualest kotosi. Ko me muuk kaikk oll raumlaissi, ni ei sunkka häne oikke lyst oll oll meijä joukosan. Semsis olois pakka ihmsen gans kummingi alus olema juur niingo viära elukan gans isos garjas; kaikk stää pakkava yrmimä ja kolhima, jos ei juur teois niin gummingi sanois ja silmätten gatanos. Nii ett semsep piäne asja mnää kummingi ensmäis päevinp pääti olevas syyns siihe ett hän niin govast hiljane ol. Hyvä merimiäs hän näytt olevas, käppi ja töihis tottunn. Kyll mnää se näi jo ko mep pukseerill läksi Londost. Me hurrasi lähteisän, mutt ei se uus miäs — Fretu häne nimes ol — suutas avann, hääräs vaan doimeisas ja vaevo häneld sai "kyll" taikk "ei" vastaukseks, ko händ puhuttel. Niin ett kyll hän siins suhtes kummingi raamatu jälkke el ja ol. Niingo sanott, mnää ajattli, ett se ol semmost ensaikkast oudoksumist ja tuumali, ett kyll mar hän puhelemangi viäl ruppe. Mutt mitä hulluj kans. Meill ol kova vasttuuld ja me oli jo oll mond päevä kryssill, mutt ei Fretuld puhe vaa luistann ja sillo mnääki jo äkkäsi, ett semne hissuksis olemine guulus häne luanttohos. Toise olivas se jo aikka huamann ja ristinn häne Mykk-Fretuks.

Olkko sitt semnen, go hän on, gosk hän hyvin dyäs teke, mnää ajattli ja styyr ol sama miäld. Mutt skansis rupesiva miähe valittama, ett olo tundu vähä saastase ilkkjäld, ko o yks joukos semne, ettei sana suustas saa muttko venuttamall. Ja yks päev tlee Iiro mnuun dyän ja sano: "Oleks huamann ett mykkän oleminen darttu?"

— No snuull o snuu juttus, mnää sanosi.

— On gyll mnuull mnuu juttun, mutt eks snää ny jo saa järkkehes, ett kaikk miähek kulkevat täsä laevas nii äänettömink ko Eegyptim bapi muino sanottin gulkennu. Niin dämä meijä "Rojohoppen" on go se lendäv hollandlaine, jong däkild ei kuulp puhett, ei laulu, muttkon galppja, mykä, aavet toimittavak kaikk tyä. Juur semssi me ole. Pahus soikko, mnää huamatte ett mnuungim buhelahjan hiljaksis hipu olemattomihin, gon kaikk muukkin däsä mykiks muuttuva.

— No, kyll snää ole pauhannukki mailmas, ei olis vahingoks, vaikkas jo lakkaisikki, mnää vastasi ja läksin doimeihin.

Mutt ko mnää oikke rupesi asjoist vaari ottama, niin gyll Iiro tott ol puhunn. Kauhja hiljaseks oikken goko besättning ol muuttunn. Puhusiva vaa se mitä välttämätönd ol. Styyr ol kans se huamann ja sanos mnuu: "Tiädäks, Kalkke, mnää tlee hulluks täsä, konei enä yht sana kuul, jos ei rupp yksnäs juttlema." Ja sitt hän löi jalkkatas däkkihi ja huus miähill: "Jos ett tep pahuksem boja vaa rupp puhelema, ni mnää annan deills semsen giäru, ett muistatt se. — Kas nii nyp pistetä veisuks." Mutt ei siäld mittä äänd ruvennk kuuluma. Ei miähe edes suutas nauruhu vetänn. Iiroki, go ai nii hyvä pauhama ol ollk, kävel ettit takasi siin meijä viäresän ja vauhkottel ylös mastoihi.

— Pahustaks snää siint trasikoitte — huus styyr kiukuisas ja mitä snää siäll mastos nää?

— Em mnää siäll mittä erikoist juur nää. Kattle vaa jotta sopiva enda.
Meinam bistä itten se jatkoks kuivuma. Ei tämsest elämästäkkä mittä ol.
— — Mnää luule, ett tost kryssmaston gaffelin glunfallist tlee hyvä.

— Ei, kuule, jät se mnuull. Pys snää föörim buales vaa.

Semssi jumalattomi se pari juttel, ko oliva molemas sama maat kaikengaldasis koerangureis. Ja sitt he rupesivat fundeerama, ett eik stää Mykk-Frettu, ko se niim bali paha ol pannt toime, sais viskat yli buuri niingo Joona muinom baiskatti, vaikk hän vissi vähemä syyline ol ko Mykk-Fretu.

Me olin dämsis olois krysänn liki viiko hyvi heikos tuules ja nys se tuul lopus valla, juur ko me olim bääss keskellp Pohimert. Sillaill oikke. Stilti mes sai ja semse stilti, ett stää kest neli päevä. No, niingo jokane merimiäs tiätä, niin gyll stää sendä oleskle melkke miälusemi vaikk kuip pahas ilmas kom bitkaikkases stiltis. Siink katotangi, gui aik saadan guluma ja lisseks tundu nii ikäväld, ko ei laev lainkka ettippäin guli. Nek kaks ensmäist päevä, ko mes siins stiltis makasi, mek kuurasi ja skrubasin gaikk paika "Rojohoppes" niim buhtaks, ett se vallan giils ja välkys, kaikk enda mek kiärsi niin gauneihin gimbuihi, ett niit ol lyst katto ja styyr lähett meijä ai vaa viäläkki yhdest puhdistuksen ja laittamisen doimest toissehe. Mutt kolmandem bäevä aamusten, go styyr tlee ahterdäkill, ni me seisoskli ja makkasklin doimettomink, ko em me enä ymmärtänn, mitä olis teht. Ja kon gaikk sitt viäl olivap puhumattomi, nii olo tunnus todestakkin dylkkjäld.

— Pahustak tes siäll laiskottlett, poja, huus styyr, ko hän ol hetke meit katell.

— Ei ol mittän dyät, vastasi mnää, ko vanhin joukos oli.

— Vai ei olt tytä. — Laevas o ain dyät.

Ja sitt styyr kattel ymbrilles ja fundeeras, ming tyä hän meill annais. Muttko hän näk, ett kaikk se jo ol teht ja hyvin deht, ko hän ol meijä määräksem bann, ni hän ol hetke vähä nolo näköne. Hän gattel rigihi ja täkkihi, hak ja hak jottan gorjamist taikk puhdistamist kaippava paikka ja tul ai noloma näköseks, konei hän löytänns semmost. Mutt viime häne gasvos kirkastusiva ja hän huus: "Kuurakka ankkur, poja!" Ja sitt häm bist ittes vähä liukkast kajuuttihi.

No, ol sekin doimitust, ko laeva ankkri kuuratti, mutt kon gäsk kerra ol semne, ni mek kuurasi se. Met tahkosi stää hiki hatus ja pani se sitt niin girkkaks, ett se ol niingo hoppjast teht Ja Iiro sanosiki, ett ei Vilku lakeernahkassi ny enä tarvinnp peilink käyttä, muttkon goko besättning istu ankkri ymbärs ja aja siimp partas.

Neljändenp päevän aamupuall mes se ankkrin gimbust pääsi ja styyr ol koko ajan, go mes stää kuurasim, bitänn ittes kajuutis. Eik händ nykkä näkyvis oll. Me olin daas laiskan ja ko mes siins sitt kuki nurkasas aikkatan viätä, ni mnää kuule veissu ahterdäkild. Samas tlee Iiro, ko ol oll bakill, ja sano: "Kuuleks snää mittä?" "Kuule händ", — vastasi mnää — "joku veissa ahterdäkill ja mnää luule, ett se o Mykk-Fretu, ko se men sinnppäi juur."

Vähitellen gokkonusivak kaikk miähes siihe meijä ymbrillen, ko hekki olivak kuull semmost ihmelist, ett "Rojohoppes" veisatti jäll.

Iiro läks sitt styyrillekki ilmottama näit suuri uutissi ja yhdes styyr ja hän menivä vissemäks vahvudeks hissuksis kattoma, ettei se kumminga mikkä aave ollk, ko siäll veisas. Mutt eikä ollukan go Mykk-Fretu oikke se ol. Seisos rati viäres ja veisas ja kaunist se veisasiki.

Mitäst täst, mef fundeerama, ett ollek se päälsem bäätteks tull hulluks. Ja siihem bäähä mek kaikk vihdo viimem hakkasin dleema. Kaikk muup paitt Iiro. Se poik sanos, ett pladatast nys sendä vähä almnakkaki, ennengon doist sendä hullun girjoihim banna.

— Almnakka! — ihmettel styyr.

— Ni juur, almnakka oikke — vastas Iiro — mnää päätä, ett Mykk-Fretull o morssi ja ett tänäpä o se morsseme nimipäev. Semse rakkauden gohinat tekevä ihmse ai enemän daikk vähemä hulluks.

No mek kattlema almnakka ja kyll Iiro se verra oikkjas ol, ett ny vaimihmse nimipäev ol. Ol Fredriikkam bäev. Mutt ei sill meijä miälestän olis sembualest sanott, ett se Mykk-Fretu morsseme nimipäev ol ja ett hänell morssjand olika. Iiro pit kummingi asjas pääll ja ahdist Mykk-Fretut kysymyksilläs. Ja tunnust niingon dunnustiki se sitt, ett hänell morssi ol ja ett se nimi ol Fredriikka. — Nii ett siins se nyk kuulett, kui viisas miäs se Iiro olis, konei se vaa olis niin govast kureijas täynn.

Ko styyr sitt sai kuull, ett o Mykk-Fretu morsseme nimipäev, ni hän sanos: "Tiädättäk, poja, mnää ole niin gauhjast kärsinns siit saakk, ko Londost lähdettin, gon de olett puhelahjannk kadottann ja liikkunn niingon gala vedes äänettömint täsä laevas. Mutt semnem beli saa oll lopp ja ny oteta vahing takasi. Hei, kokk, kaffepann pääll ja te miähe, vetäkkän gaikk flagu mitä 'Rojohoppes' o ylös ilmoihi, ny me viätä Fredriikkam bäevä ja se viätetäm bulskast. Rommi saatt kans, poja."

Ei ol aikkaka, ni "Rojohoppe" ol flaguis hakkspröötist klyyvarbummi nokkaha saakk. Iiro soitt harmonikka, toiset tansasiva ja Mykk-Fretu veisas. Ja rommpunsej tyhjenetti.

Siin ol meijä lähettyvillän maann holkotells stiltis yks oululainem barkk ja ko siäld nähti, ett met täydes flagus oll, nii he lähetiväp paati ulos kysymä, mitä juhla me viätä.

— Fredriikkam bäevi me viätä, vastas styyr ja kom biän aik ol kulun, ni ol oululainengin däydes flagus ja täydes juhlaviätos niingo mekki. Kolme aikka ehtopual tlee yks hollandlaine lastvalulaev siihen, gysy, mitä juhla me viätä ja ko me oll sanonn, ett Fredriikkam bäevä kaiketakki me viätä, ni se toppas masinis, vet kaikk flagu ylös ja rupes juhla viättämä seki. Sitt siihe meijä rymssyhyn dul jongu ihmelisen duulen gare avull, jost em met tiätänn mittä, yks dansklaine skuunar ja viimetteks yks englandlaine lastvalulaev. Kaikk nek kysysivä, mitä kovast merkilist juhla me viätä ja ko hes saivak kuull, ett mef Fredriikkam bäevi viätä, ni hekkim bistiväk kaikk flagus fleijama. Ja nii meit sitt ol siink kaks valulaeva ja kolms seillaeva keskellp Pohimert Fredriikkam bäevä viättämäs. Ja komjast se viätetti, se o viss asi se. Kapteeni ja styyrik kävevä buurist buurihi ja väki kans ja viinej ja rommi ja muut sesukust trahtmentti ol niingo Itämert. Kyll ny ol ilo ja äänd juur tarppeks ja pahimban riähus se Mykk-Fretu. Se puhel nii, ettei sild suuvooro ruvenn millän gurills saama ja voi turkanen, go se osas veisuj. Niit se vetel yhden doises perä, toinen doistas kaunema, nii ett ne ulkmaalaisekki ihmettlivä, mist me nii ilose ja hauska miähe oll saann.

Ehtost sitt, ko auring jo rupes lasku tekemä, istus se oululaine gapteen meijä styyrin gans ja joivat todi. Meijä äij ol jo aikka "tuu blokk" oll — ymmärtä sen, gon ei hän yht selkkjä päevä oll nähns siit saakk ko Raumald lähdett ol. Nii oikke ja ko sitt meijä styyr ja se oululaine siin istusiva, ni meijä styyr ruppe selittleemän, guip pali mes se Mykk-Fretun dähden gärsinn oll.

— Ong teill Mykk-Fretu buuris? — huus se oululaine gapteen — mnää tahdo se miähen goht kässihin ja näytä sillk kaikk taevan dähde. Se kiusas, pahus, mnuu samallt tavall ja sai mnuun gans hummama yhdem bäevän, go maihin dultti ja siälls se karas koht ja vei julmett viäl yht ja toist muittengi miästen davara fölisäs. Tänns se miäs ja paikall!

Muttko Mykk-Fretut ruvetti hakema, ni ei händ mistä löytynn, ei yhdestäkkä laevast. Eik oll ihmekän, go se englandilaine valulaev oliki jo lähtenn, nii ett vaa sau näys taevarannall ja me ymmärsi, ett siäll Mykk-Fretuki men. Ruvetti sitt kattlema ett olik meild mittän gadonn. Ja ol oikke. Vilku lakeernahkase oliva menns sem bitkän diä. Vilkk pit kamala meno, hän men däkillp, pudist nyrkkiäs päi stää englandilaist laeva ja takas, ettei Mykk-Fretu ol hyvä ollk, ko he joskus näkevät toinen doises.

Mutt Iiro sanos: "Nii, niin, gattel snää vaan daevarantta. Siäll ne ny menevä, Mykk-Fretu ja snuu lakeernahkases. Mutt koit rauhottu ja lohdutta ittiäs sill, ettei se viänns stää mnuun gilpkonnatan sendä."

Mutt ei semne lohdutus langenn oikke hyvä maaha Vilku sydämes. Eikän go vähällp pit, ettei Iiro saannf fliiteihis lohdutustes palkaks.

Siin ei kerjettykkä sendän gauan turhist puhett pitämä, sillett jumal anno meillt tuule ja hyvän duule annoki. Mastois ja brasseis meill ny ol kylliks tyät niingo niillt toisillakki eik ollt tiimakan gulunns siit, kon duul algo, ni ylimäine isä ol hajottann meijäk kaikk Fredriikkam-bäevä viättäjä eri suunill niingo yhde höyhenduko.

VI

Hyväll onnell ja myättäsillt tuulill mes sitt siins syyskuu viimesinp päevinp pääse Flensburihi.

Siäll ol niingon davalist ussema raumlaist alost haminas ja ko he olivak kerjenns sinn enne meit, ni mes sai huanom baika "Rojohoppell". Me joudusi makkama liki redi, nii ett ol vaevaloinem bääst maihi ja me ymmärsi, ett baarlasti lossaus niingon gappaltavara lastauskin dliis semsis olois nii ilkkjäks toimitukseks, ett meijän davallt taikk toisellt täydys saadp paremam baika.

Ko meijän gapteen ai vaa makas kajuutis, litramisen doimeis, ni styyr ny hyppämä joudus näis asjois. Hän gäve kaikengaldaste virkmiäste dyköns selittämäs, ett mep paremam baikan darvitte. Mutt he vastasiva, ettei het taeds stää asja autta ja jos ei joku niist muist raumlaisist suast vahettamam baikka meijän gansas, ni mes saa maat siink, ko me makka. Kyll styyr sitt käveki niillt toisill raumlaisills semmost vahetuskauppa esittämäs, mutt ei nek ko naurova ja sanosiva: "Pys snää Heikk vaa siäll, misäs ole, ni snuust o vähimä harmi."

Mutt meill oliki semne styyr, ett ko se jotta asja ajama rupes, ni ei hän stää keske jättänn. Ja ko ei hän nys saann virastoild appu, ni hän rupes fundeerama, ett hän hankki itt ittelles avu. Hän gäsk Vilku ja Iiro sinn hyttihis puheilles ja ko nep pojas siäll oliva hetke aikka lyänn viissap pääs yhte ja juannk klasi ja pariki, ni het tliivak kaikk däkill jäll suu messingis ja silmäk kiildävin. Styyr ol pyhävaatteisakki ja sanos mnuu: "Otast neli miäs lissä ja tul mnuu ja Vilku ja Iiron gans. Mennä maihi yks hiukk."

Mitäst täst. Mnää siivosi ittiän yhde eine ja käski neli miäst olema valmi lähtemä maihi. Ja sitt lähdetti. Iiro ja mnää sousi ensmäist pari aeroj, ne neli muut miäst kaks aim barias, Vilkk ol fööris ja ahteris, ko ol peitett, niingom bruukata, laevaflagull, istus styyr ja pit ruari. Päev ol hyvä jouko ehtopualellk, ko mes sitt läksi ja juhlaliseld näyttiki vissin, go mes siins sousin, gosk muistakki laevoist meijä menoan niin gateltti. Eik oll ihmekä ett kateltti, korjoj miähi me olin gaikk, vaikkan se itt sano ja tottunns soutama oikke sillaill juhlalisellt tavallk, ko merellp pruukata. Ja kyll meijä styyr ol se poik, ko ymmärs tehd meijä viäl enemängi huamatuks. Siin makas, näättäk, juur jämt meijän diällän yks hollandlinen goff, semnen bualiks galjaasiks ja pualiks skuunariks rigatt asti, ko o rakennett nii syvälls sprongill, ett ahter ja föör ovak kovast korkkjall ja keskkoht liki vede raja.

— Kuulkkast poja, sanos styyr, ko ruvettin dleema liki stää koffi, vaikk tua pahus tosa juur meijän diällän makka, ni en sunkka mes sen dähde gurssian muut yhtä einett.

— Muttko mitä sitt tehdä? — kysysi mnää.

— Mennä se ylitte, ett kihatta vaa, vastas styyr.

Ja sitt hän neuvos meit, ett juur ko meijäm baattin dlee sen goffin gylkke, ni Vilkk hyppä fongliin gädes koffin däkill ja met toisep peräs ja sitt vedetäm baatt koffim boiki ja jatketa matka.

Ol niill vaam belej, niillp pojill. Ja se ol valla erinomane geksind kaikkette meijä miälest. Eng mnää usk, ett missä sotalaevas olis pantt se styyri oortel paremin däyttänttöhön, go mes sem bani. Vähä nässist me hyppäsim baatistan goffihi, vedi se ylös toiseld reelingild, laahasi se yli däki ja laski se vesillt toisellp pualell, hyppäsin guki vanhallp paikallen ja jatko matkata. Ei hollandlaisist oll ainoatakka miäst täkillk, ko mep pääsin goffin gylkke, muttko hek kuulivas sen gamalan golinan, go meijäm baatt poiki heijä däkkis vedetti, ni het tliiva ylös däkill ja oliva nii hämmästynny, ettei hes sana suustas saann. Vast hetkem bääst he ymmärsivä, mitä ol tapattunn ja hakivas spaakej ja muit asseit kässihis, mutt sillo me jo olin gapple matkam bääst koffist ja sousi muin miähin mait kohde. Eik meijä styyr edes päätäs taappäin gäändänn, mutt ko ol juur jämtt niingo ei mittä olis meijän diällän oli. Mutt kyll toisis laevois nauretti ja nauro mekkin, go me olim bääss niin gauas, ettei hollandlaise nähn eik kuull meit.

Ko me maihin dlii, ni styyr vei meijä yhte semssem baikkaha, misä sai olutt, ei mittä muut ko olutt ja käsk meijä juads stää sortti liänd häne räkningilläs niim bali ko meit halutt. Itt hän sanos meneväs hiuka asjoilles kaupunkkihi. Met tein dyät käskettyjä ko mes siin hetke aikka oll istunn ja niit olupurkej — sakslaises sanova niit seidleiks — tyhjendänn, niin dlee yks ja toine sakslaisist kysymä, ett mist me olen, go me nii nätist niit seidlej kallistle.

Iiro, kon gaike mailman giäli solkka, sanos, ett suamlaissi me ole. Mutt kon ei hes siit näyttänns se viissamaks tleeva, ni Iiro lisäs, ett me ole Raumald ja kyll hes sillo sitt tiäsivä, mist me oll ja tliivat tervettämä meit ja praakkama meijän gansan. Ja kyll Iiro heillk kaikk asjas selitt. Ko hek kysysivä, ett misä me olutt olin dottunn juama näin gauhjast, ni hän sanos, ett em me olutt jua muttko harvo, mutt tätä liänd, ko näis purkeis o, me nimitän galjaks ja stää me jua ain gotonk, ko meijä jano o.

Vai niin, vai niin, ihmettliväs sakslaise. Se mahta ollp patentt kylä, se Raum.

— No, se saatt usko, kehuskel Iiro. Ymmärtä se siitäkki, ettett tet tiäd mittä Suamest, mutt Rauman det tiädätt ja kyll nii vaa ongi, ett kyll se Raum on govas graadis Suamemaas.

Rupes jo hiuka hämyttämän, go styyr tul takasi ja toi yhde herra fölisäs. Em mes stää ens tundennukka, muttko se tul meit kaikki tervettämä ja mainitt meijä jokatte nimeldän, ni me rupesi händ kattlema vähä nuugemi ja viime mnuu lykkäs miälen, ett tua ei olk kukka muu ko Ankkri Abbe. Ja Ankkri Abbe oikke se oliki. Hän ol mond vuatt olis siälls Saksas apteeki herrant taikk jossan gaupas ja styyr ol laahann hänen dännk, ko hän ymmärettävästengi osas saksa ja tanskan giäld yht hyvin go suamiakki. Vaikken mnää stää sillo viäl ymmärtänn, ett hän enimitte sendähde meijä seoran jatkoks tuatti. Vast jälkkembäi se asi mnuulls selkes.

Styyrill ja Ankkri Abbell ja Vilkull ja Iiroll ol sitt kamala kuiskuttlemist kesknäs ja mnää ajattli itteksen, ett kyll nuap poja meijä viäl raudoihin doimittava, mutt em buhunns sendä mittä.

Ei oll juur pimi mutt ei pali muutakkan, go styyr makso meijän drahtamenttin ja kraapeki hiukam bäätäs, ko hän se makso. Ja sitt lähdetti. Mutt ny istusiki Abbe styyrim baikall. Sitt mes sousi se raumalaise astjan dyyijön, go likimbän ol. Abbe preijas se ja ko vaht tul reelingill, ni hän gäsk se menn hakeman gapteenin daikk häne jälkkes korkkjamas graadis oleva miähem buuris, jos kapteen olis mais sattunn olema. Ei vaht ymmärtänn yhtikäm behu Abbem buhett, enemppä ko mekkä, Vilkku ja Iirot lukku ottamat, ko oliva asjois sisäll, niingo mnää auningoitti. Mutt severra vaht sendä ymmärs, ett hän men kapteeni hakema ja sill Abbe sitt sanos tanskan giäli: Vaer god og flytte bort deres Skib, vi begynder at skyde fra Faestningen. — Javool, javool, vastas kapteen ja Abbe nost hattuas ja komens meijä soutamam bois. Sillaill mes sitt sousi yhdest raumlaisest aloksest toissehe ja jokatte niitten gyljes Abbe luk ramariikkas'. Vihdoviime me läksi "Rojohoppet" kohde. Mutt ennengo mes sinnp pääsingä, ni mek kuulen, gui ne muu raumlaise hiivava ankkreijas ja ruppevas siirtämä aloksias sinnppäin go mekki makasi. Styyr komens meijängi hiivama ankkrin, mutt se sija ett net toise varppasiva aloksias ulospäin haminast, ni me varppasi "Rojohoppet" sisällppäi.

— Olettak te hulluks tull? — huus meijä styyr "Thoran" gapteenillk, ko se meijän guuluvillen dul.

— Mitä mar me mittä hulluttle, mutt meill annettin diät, ett fästingist ruveta ambuma maali sem baika ylitt, misä me makasi ja käsketti meijä siirttä aloksen vähäm gorjum bualehe. Kääns snääki ymbärs vaa!

— En mar käänäkkä. Olis kumjaline lopp "Rojohoppell", jos se ammutais säpäleiks kanuunoill ja kosk te jätätt hyväm baikkan, ni mnää menen deijä sijallen, gäy kuik käy.

Ja sitt styyr nyhjäs Vilkku ja Iiro kylkke ja sanos: "Näättäk, poja, järk se sendä on go mailma hallitte." — Ja sitt häm bist ittes Abben gans kajuuttihim bitämä juhla.

Seoravan aamun äkkäsivä ne muu raumlaise, ett meijä styyr ol heit nokast vetänn ja pitivä vähä kamala meno, ko he yks toises peräs tliiva "Rojohoppehe". Mutt styyr ol mais, kapteen ol litras ja ei he meist miähist mittä urakka ymmärettävästengä saann. Kyll hes sitt koittiva vahingotas viraomaisellekki välittä, mutta siäll nauretti vaa heill ja sanotti ett pahustak jätitt hyvä paikkatan.

Nii händ. Kyll me vaa sillp paikall olis sain, go me oll ittellen vilpill hankkinn ja taas käve lossaus ja lastuas niingo äksäst vaa. Ja taas olttim biakkoist valmi lähtemä.

Siilo sano Vilkk yks ehtopual mnuull ja Iiroll, ett hän mene maihi ja kysys, jos met tlee fölis. Kyll Iiro tiätystengin goht valmis ol, mutt mnää oll hiuka vasthakone ja kysysi Vilkuld, mitä asja hänell nys sitt maihi o.

— Osta uude lakeernahkase ittellen, vastas Vilkk. Tiädäks, kyll semses sendän gomja ova jalas.

— Ova händ, puhel Iiro, eik Tasalan dalo isänä sovikka kaikengaldasep pottboorik koippeisas kirkkoho ja häihi ja maahaspanjaissi ja muihi semssi juhlallissin doimituksihi menn. Nii ett valla oikke ongi, ett Vilkk ittelles lakeernahkase osta jällk, kosk ne vanha viätti.

Kyll nep poja sem bäähäs olivas saann, ett he maihi menevä ja ko mnää tiäsi, ett he ussemittem bakkasiva vähä liia hurjast elämä mais ja raha haaskama, ni mnää meni heijän gansas.

Ko mes siins sitt lähtö tei ja Iiro astus paattihi, ni mnää näi, ett hänem boves ol kovast pullillas.

— Pahustak snuulls siällp povellas o? — mnää kysysi.

— Se gilpkonn gaiketakki. Ajattles ny, ett hän raukk ei ol mais oll eik ruahon gortt nähns siit saakka, ko me Londost läksi. Mitästis itt sanoisi, josas jouduisis semsis olois oleman guukausräkningill.

— Ole mond kertta ollk kuukausräkningill merell ruahongortt näkemät.

— No nii, no nii, mutt es snää syäkkä ruahoj ja nääks se teke vähä suure eron däsä kysymykses. — Täyty ain goittap pann ittes se oleno sijahan, go on gysymykses. Nii ett koitast nyk kattot tätäki asja sild kantild, ko jos snää olsikkin gilpkonn.

— Mnää en rupp täsä snuu hullutustes tähden gilpkonnaks muuttuma, mutt se mnää sano, ett o vallan durha laahat kaikengaldassi elukoit fölisäs, ko maihi mennä lakeernahkassi pualsaappait ostama. — Heit snää se vaan dakasim buurihi.

Mutt ei stää enäm buurihim baiskatuks saannk, ko Vilkk ol andann miähill merki, ett hes saava ruvet soutama. Me oll jo kapple matka "Rojohoppest", ko mnää käskyn anno Iiroll.

Mnää en dykänn lainkka siit, ett se kilpkonn föli otettin, go Iiro ol siit saakka, ko Londost lähdetti opettans stää kulkemam beräsäs sillaill, ett Iiro pan nuara se ymbärs ja kokk, kon gaikengaldasist semsist kureist tykkäs, haukuttel stää sitt semsill ruill, joist se parhaten dykkäs, kulkema Iirom beräs. Ja ko he aikas oliva sen gans pelann nii eiköst kulkenukki se kaunist Iirom beräs. — Järkki semsengi elukam bääs sendä o ja me oll mond kertta naurannk, ko Iiro kävel däkill ja talutt nuarast kilpkonnatas. Mutt huano faartti se pari sillon dek, ko semnen gilpkonn o hiukam bitkälöine liikunoisas.

Niingo luanolist o, mnää pelkäsi, ett kyll se Iiro ny vissi ruppe hullutleema Flensburin gaduills se elukkas kans ja sendähde mnää olsin dahtonn, ett se olis jätett buurihi. Mutt niingo sanott, fölihi se sittengin dul. Mnää pidi sitt Iirot vähä silmällk, ko niihi suutrettem buadeihi mentti. Mutt kaunist hän gulk se elukk povesas ja kraape stää joukko leua ald, ko se pist pääs ulos ja kattel Flensburi.

Ilma mittä suuremppi kommeluksi ja klummej mes sitt saingi Vilkull uude lakeernahkase. Vilkk vet nek koht jalkkas ja hän dykkäs, ett ne oliva melkken gomjamak ko ne Londolaise. Ja Iiro sanos ett hän deke vaikk valas sem bääll, ettei keisrilläkkä ol fiinemppi saappait. — Vilkk ol kovast ylppi saappaisas, eritottengin, go se frouaki sanos, ett asi o juur niingo Iiro sano.

— Jaaha, ny o sitt meijä asjan glaar, mnää sanosi ja ny mennän dakasim buurihi.

— Ei mar nii sendä menn, sanos Vilkk, kamalaki olis, jos ei näit vähä niingon grymbätäis kans.

— Krymbätä oikke ne, tuumal Iiro, ei niill muuto mittä onni ol. Ei ne edellisekkä sillaills sunkka olis menn, jos olis vähä harjalissi huamatt ryypät, ko Vilkk ne ost.

Siihe fiirihi he ny asjap paniva ja sitt mentti yhten drahtöörihi. Koht ko sinnt tultti, ni Iiro ott kilpkonnas povestas ja sidos sen dalutusnuaran doisem bään dooli selkkähän gii juur niingo hän ol nähnk koeratten gansakki menedeltäväs semsis paikois. Ja stää toimitust nes sakslaisek, ko meijä ymbrillän oliva, jo ihmettlivä ja naurova. Koko sali väki meit kattel, nii ett mnuu harmiks pist. Mutt viäl pahemppa tul, ko siäld lähdetti. Iiro puhel, ett kyll häne luandkapples jalvotellakki ny jo tarvitte ja ko Vilkk ol sama miäld ni Iiro talutt kilpkonnatas ens läpi sali ulos ja siit kadull. Hiljaksis siinns sitt kuljetti juur ningo ruumissaatos ja piäni poja nolkej ja flikoj kokkonus kulkema meijäm beräsän aika lium. Vilkk poikkes välill yhtem buadihi ostama harjaliste aineit koko skansi väell ja mes seisosi ja odottli händ väkki ymbrillän. Ja ko Vilkk tul puadist, nii lähdetti jälls stää vendava marssi hamina kohde. Mutt viime Vilkkukin dykkäs, ett meijän darvittis menn vilppami sendä ja mnää ajattli, ett ny o sitt tämäkin gomelj lopp, ko Iiro joutu pistämä se elukkas povehes jäll. Mutt mitä viäl. Ei hän stää lainkkam bovehes pann, eikän gon gääns se väärimbuali ja vet stää sillaillp peräsäs. Ja se ol sem bikku väe miälest nii erinomanen geksind, ett ne hurrasiva ja mäikkäsiväk, ko me jatko matkatan. Mek kuljin geskellk kattu ko siäll ol enemä ruuma ja vähä kamala klopina se kilpkonn pit, ko Iiro stää nuarast tranus. Ol juur niingo hän olis puufatti taik kauklot peräsäs laahann. Viime sekott poliis ittes siihem belihi ja Iiron däydys pistäs sen gilpkonnas povehe ja sai kova varotukse viäl, ett hän ol väen gokkouksen doimem bann. Oikke hävet sai niit pahuksi, stää Vilkku ja Iirot mnää meina.

Buuris Vilkk pan sitt aika suuren galaasin doime niill aineillk, ko hän siuttmennes ol ostanns siäld puadist. Yli pualyä ne hurrasiva ja veisasiva, mutt mnää pisti itten gorjihin ja nukusi jo aikka ennengo hep päätivä Vilkum batinetten grymppämise. Kovast niit uussi lakeernahkassi siins sitt kehutti ja Iiro vakutt, ett kyll niill nyp pareve onn on go niill endsillk, ko ne näin grymbätä. Mutt semne onn niill ol, ett ko Vilkk aamust heräs ja rupes kuahama lakeernahkassias, niin doine vaa löydetti mutt ei toist. No, ko hes stää siins sitt hakeva, ni Iiro löys kilpkonnas Vilkun gistun dakka ja ihmettel kovast, ett se siäll ol, vaikk hän sem besofattihi uima ol pann yässeks ja pistännp pesofatin gorjis all. Hän vetiki sitt pesofati näkyvihi ja siin uiskendel se Vilkun doine lakeernahkane eik mikkän gilpkonn. Nii ett semmost siit sitt tull, ko niit niin govast grymbätti, niit lakeernahkassi.

Kyll Iiro sai kuull Vilkuld ja muild yhde ja toisen giäräm buhen, go hän nii erhettyn ol ja stää paitt Vilkk sanos, ett hän saa maksa nes saappak, ko hän doise niist kelvottomaks ol liottann. Mutt ei Iiro semsist tiättos pistänn. Naureskel vaa, vaikk kyll niin dosi o, ett kyll hän nes saappa maksa olis joutann, sill ett ei Vilkk niill enä herrastellt taitannk, kon doinen giils, ni ett se olis paistann vaikk kaevold kotti ja eteläst pellom bäähä ja toises ei oll enä fasuuna einett enemppä ko Enkkeli Sjaanan gengäs.

Semse oikke ne ny oliva. Vilkk pan ne ai joukko rinnasin, gattel niit ja pudist päätäs ja kerra semsse mynstringi jälkke me oll sillo jo lähtennf Flensburist — hän men gabyssihim, bistä nek kokin gätte ja sano: "Tostas saa juhlsaappa ittelles, pid hyvänäs."

Kokk kiit ja ol ilone. Ei häm, boik park, tiätänn, mimsse juhlaha hän nes saappat tul tarvittema. Käve näättäk nii, ett ko me olim bääss niim bitkälttä et Huubori fyyr ol juur peilatt, ni rupes käymä niin gova tuul, ett meijän däydys vähenttäs seilej. Ja ko meill ny ol yks miäs vähemän, go se Fretu ol liässuhu lykänn, niin gokin däydys ai autta meit, ko enemä voima tarvitti. Ja miälelläs hän auttiki, hän ol hyvä merimiähe alk ja men miälelläs mastoho. Nii hän nykki ol sitt isso bramseili pärjämäs, kon gova tuulembuusk nytkäs seili hänen gäsistäs ja seil löi häne samas pois raagald ja pärtist. Kyll jung, ko häne viäresäs ol raagall, huamatt se ja koitt saad hänehen gii, mutt ei se onnistunn. Häm butos ja ko laev samas tek everhaalningi, ni hän men ens päi isso staagi ja putos siit däkkihi. Pyärtynnyn me hänen ganno skanssihi. Hänen dul vert suust ja nokast ja ko hän goitt puhelit taikk ko hän joudus yskimä, ni stää vert tul valla loiskimall. Kyll me ymmärsin, go me händ tutkesi, ett häneld mond kylkluut poikk ol ja ett häne sisikundas ol pahast loukkandunn. Ja ymmärs hän vähitelle ittekki, ett hänellk kualem edesäs ol. Pualpäevä aikans seoravanp päeväns se jälkken, gon gokk raagald pudonn ol, tlee Vilkk mnuun dyän bakill ja sano: "Kyll kokk ny vissim bia loppu ja hän hoke niin gamalast josta sukist. Em mnää ymmär, ong semne höyrimist vai mitä se o. Me olen gyll pannt toises sukakki häne jalkkahas, mutt ei se aut. Menest nys snääki händ kattoma, josas saisi häne leppymä." — "Saan gyll vaa", mnää sanosin, go oll nähn hänen dleevas siäld makasiinin dakka, sillon go lähdetti. Mnää meningi sitt skanssihi ja näin goht, ettei kokill oll montta hetki enä jälill eik oll ihmekän, go stää vert ai vaan dul häne sisikunnastas. — — — "Suka", kuiskas hän, go hän näk mnuu. Mnää nyäkäytim bäätän, meni häne gistus tyä ja rupesi hakema siäld niit sukki, ko mnää tiäsi, ett oliva ne oikkja. Viime mnää löysingi ne. Ne olivak käärös muist erinäs vaattette all yhdes kistu nurkas. Ja ko mnää ne vein gokill, ni mnää näi häne silmistäs, ett hän ol saannt toevos täytetty. Mnää vedi suka häne jalastas ja pani sijaha nek, ko mnää oll hakenn. Kokk ott sitt mnuun gätten gii ja sanos: "Kiitoksi — — — terveksi". Siins samas veri rupes tleema vallan guahute häne sisäldäs. Häne ruumis nytkäytt pari kertta, hän oijens ittes ja ol kuall.

Meill ol kova syydväst sinä päevän ja stää kest pari päevä se jälkkengi. Mutt sitt tuul tyynys, ja Itämeri makas kirkkank kom beil meijä ymbrillän. Taevas ol pilvitön ja syysauring paist oikke lämmjäst. Me vaatetin goki ruumi hänem barhaimppi vaatteihis, muttko jung rupes vetämän goki jalkkaha niit saappait, ko Vilkk ol andann hänell, ni Vilkk sanos: "Ei niit pannakkan, guuleks jung, häne jalkkas!" — "Nii, muttko hän, vainaja tykkäs niist niin govast", vastas jung. — "Vai nii, vai tykkäs hän niist, — odotast hiuka." Ja ko Vilkk se ol sanonn, ni hän avo kistus ja vet siäld esill juur uude lakeernahkasep pualsaappa, anno ne jungill ja sanos: "Pan nämäk koki jalkka ja annt tänn ne endse. Nek kelppavak kyll mnuull, ne o juur niingo mnuu siälun. Toinem bual on giildäv ja kaunis, mutt toine huan ja viheljäine. — Ne uudet turmeldumattomas sopivap paremin gokill juhlsaappaiks."

Mnää ja Iiro kääresi sitt koki ruumi smärttinkkihi ja neulosi se lailes kii, ko me ens olim bann runssast vanha kättinkki jalkpäähän bainoks, ja stää tehdesän me ihmettlin, guis se Vilkk sendä o ykspäinen, go se mittä meillp puhumat ol käynn mais ostamas kolmanen gerra laakernahkase ittelles. Mutt stää em me lainkka ihmetell, ett hän anno ne parhamas saappas koki jalkka, sillett sanottakko Vilkust, mitä sanotangi, ni hyväluandone miäs hän om bohjaldas, parhamppi miähi mitä pruukata.

Ol juur lyätt kahdeksan glassi, ko me oll saannk kaikk valmiks koki hauttamist varte. Se osas oll sunnundapäev, nii ett meillk kaikill ol kaksingertane syy pann itten juhltamineihi. Flagu vedettim bualtankkoho ja se laudoist tehdy alustam bää, jong pääll ruumis makas, pantti reelingill. Toist päät kannativap pari miäs. Ko sitt ol veisatt:

Koskan kaikki päivän päätän
Ann mun autuast nukkua j.n.e.,

ni styyr siunas ruumi. Alustan doist päät kohotetti sitt nii, ett ruumis luiskatt merehe ja ko me viäl oll veisann: "Sun haltuus rakas isäni", ni ol hauttaus toimitett. Ja se tek kyll kaikes lyhykäisydesäs yht juhlalise vaikutukse meihin gaikkihin go ikänäs joku hauttaus maall. — Heikk maining keinuttel meijä laevatan. Lännes palo taevas ja laskuas tekevä auringo sätte loivap pitki merem bintta levijä, hohtavan diä meijä aloksestan daeva ranttaha saakk. Kaukanp pohjosten gulmall makas niingom bilve sein. Se ol Suame rand ko siäll häämött, syndymmaa rand, kon ei kokk enä koska saann nähd. Häne siälus ol vaeldannt toisillp, paremill maili ja häne ruumis me oll nyk kätkenns syvyksihi mere helmaha.

VII

Kokin gualem vaikutt se, ettei meijä miälen oll nii riuskas ko enne. Ei Vilkk enä hulluijas jahdannt tapas jälkke ja Iiro ol yht hissuksis ko hänen gilpkonnaski. Ja yhdes se pari ny lepohetkiäs viättiki. Semmost paremi ikävä ja ykstoikkost olo se ol eik se siit sunkka hauskemaks tull, ett vanhin matruus, Tyykilä Juhan Henrik ennustel yhtmitta semmost, ett "Rojohoppe" tällk kerrall viäl mäkke mene. Hän ol siin miäles sendähde, ett hän Flensburi rannas ol nähnk, kui rota juur enne meijä lähtijän oliva jättänn "Rojohoppe" ja kulkennp pisin giinnitystrossej maihi. Ja ko mek kaikk ymmärsi, ett semse merki ei tiäd hyvä, ni me ol ai vaa synkjäll miälellk, ko mes siink kryssäskli läpi Oolandi merem Bohjalahtehe. Aino miäs buuris, ko ei muuttann miäldäs eik tavoijas ol kapteen. Hän makas kajuutis ja litraskel kaikes hiljasudes.

Ko me oll Oolandi mere jättännt takapualellen, ni mes sai myättuuld ja nii erinomasen gaunist ilma, ettei meill oll olis semmost, muttko sinä päevänk, kon gokk haudatti. Ja nii mes sitt yks ehto rupesi lähenemä Rauma. Met tei jo pilkka Tyykilä Juhan Henriki ennustuksist ja hän meinas ittekki, ett näky ai ne vanha merki välist pettävängi. Mutt juur ko me rupesi näkemä Sandkarim bookin daevarannall, niin duul käänyski lounasse, ilm löi sakkjaks ja hetkem bääst meill ol täys myrsk ja rakkeit ja lund tul, nii ettei silmiäs tahtonns saad auk pidetyks. Tul pimiki samas ja ny ei meijä auttann enä yrittäkkä sisäll Rauma haminaha, muttkom bäätim byssy ulkon meres, siks ett päev jäll valknis. Met tei slaagej ja koitt hiljakses pääst pohjost kohde, ett meills sitt aamust olis oll hyvä tuul painttas sisäll Valkkikarin gautt. Kyll me uskost logasin diättäksen vähä, misä oltti, mutt olik sitt mahtann ruahtukk menn logihin, daikk olik "Rojohoppe" logis vika, muttko mes sydänyä aikant tei slaagi mait kohde, nin guulus läpi myrsky ja aalotten gohina vähä kamal kolaus. Se pan meijä aloksen valla värisemä ja me ymmärsi ett me oll mennk karill. Mutt silmäräpäykse aikka näytt viäl sendä niingo "Rojohoppe" olis luiskattanns se yli. Nii onnelisest ei kuitengan gäynnykkä. Keskkohdaldas se tartus lujast kiip pohjaha, mastot taitusivas samas poikk niingo ruagon gorre ja "Rojohoppe" kallistus pahast. Meillt tul kamal kiiru kaapat trossi ja köyde ja ko se ol teht, ni "Rojohoppe" nous taas pystöhö ja kiäpautt ymbärs kivell, nii ett se tul makkama föör päi aaloj, niingo se olis tahtonnk kerra viäl uhmat niit.

"Se o oikke 'Rojohoppe', käänd rind päi niit", puhel Vilkk, kon girves kädes tul mnuu viärem bakill. "Tämä on gamal paikk; Kalkke, mnää pelkkä, ett koko laev taittu poikk, ko se nii vanh ja käyrselkäne jo o. Ols snää tääll ja koit saadk kaikk muukkin dänn, mnää lähden gapteeni hakema."

Taas hän ol kadonnp pimeytte mnuu viärestän ja mnää käski joka miähen, go mnää sain gässihin, dullf föörihin go mnuu, niingo Vilkungi miälest etupual ny makas laajemald ja lujemim bohjas. Vähitelle me olingin gokkondunn baki suajaha gaikk muup paitt kapteen ja Vilkk.

— Oleks Vilkku nähn? — kysy Iiro kon dul viimesen.

— Olen, se men gapteeni hakeman dänn.

— Se mnuungim bit tekemä, mutt ei ahterihim bääs enä. "Rojohoppe" on daittunn isomasto ja kryssmasto välist, nii ett meri lyä siit se ylitt. Kyll o Vilkk vissi menns sem bitkän diäs niingon gapteeniki.

Siihem bäätöksehe met tliin gaikk, ko mes siink kokkonusim baki alle yhte rymssyhym byssyäksens sulill. Ja sitt meills seoras monem bitkän diiman gärsimine. Läpittmärjis vaatteis viils vilu läpi luitte ja ytimitte ja miäles makas se kamal ajatus, ett kosk menevä hajalles ne laudak, ko meijä viimesent turvan ova. Ja mitä tua päevä valknemine fölisäs? Ong sillonga viäl pelastus mahdoline? Tämsek kysymykse meijä miälesän liikusivak, ko mes siinp pimjäs hengen edest taistli. Mutt vastaust em mes saann niihin gysymyksihi. Meijä ymbrillän ulvos vaa myrsk, niingon gaikk hornam bedo olis vallalles päästett ja kiukuisas siit, ett "Rojohoppe" uskals tehd vastrintta, riähusiva vahtpää aalo meijä ylitten ja mursivap palam balaseld meijä suajastan.

Mutt päev sengi yä jälkke vihdo viime rupes valknema ja ko samas lakas pyryttämästäkki, ni me näi, ett meill ol baabuurim bualell mettä kasvav luat ja vähitelle rupes näkymän galljoj ja karej styyrbuurim bualell ja vihdo viime perämbuale suunall luat luado viäres. Ja ko valknemistas valken, ni meijä sydändän oikke viils, ko me näi se hävityksen gauhistukse, ming alaseks meijä "Rojohoppe" ol joutunn. Katkastuj köydej, stangoj ja spiiroj makas se ymbärs ja hakkasiva sen gyljej. Bräädgong ol föörim bualellp paikotelle säilynn, paikotellem bualiks vallallas ja suurimaks osaks kadonn. Perämbualell oliva vahingo viäl suurema. Koko ahterdäkk ol kajuuteines päevines tiäsäs. Ja kaiken dämä hävityksen geskeld nousiva murtunette mastotten dymbät taevast kohde. Karette rannoill ajel osa meijä lastian ja laevast vallalles lähtenyit ossi. — Mutt kapteeni ja Vilkku ei näkynn missä.

Vähitelle rupes myrsk tyrendymä ja pian dultti maist meit auttama. Ko mek kysysi, misä me oll, ni hes sanosiva, ett me oll Springarin gareill, Iso Enskärin dykön ja ett he ovat Talloora ja Anttoora luadoist. Nii ett pahast me oll eksynnk kursistan. Mutt ei oll ihmekä semses ilmas.

Ko mes sitt sanosi, ett meild on gapteen ja yks miäs kadoksis ja kysysin, diätäväk he niist mittä, ni hes sanosiva, ettei he ol niit nähn, mutt ett he olivat tullesas nähn ahterdäkin gajuuteines makkavas likemäks mannermaat "Blumman" grundill. Ko he olivat tullk krysäte, ni ej heijä olis sopinn menn liki stää, mutt ei he mittä elomerkki siäld oll nähn. Ol kans oll viäl hiuka hämy sillo. — "Mennes kuljeta juur se siutt", lisäsivä he, "ja sillo saadan darkastas seki osa laevast."

Hyväs myättuules mes sitt paino niin dyhjin miähin, ettei meill ollk ko vaatte yllän, Anttoorat kohde. Jo kaukka me näi "Rojohoppe" ahterdäkin gajuuteines karill. Siälls se makas keskell mereselkkä niingo joku tukklautt kopeines eik mittä elävä olentto näkynns sill. Vast sitt ko mep pääsi melkke se rinnall, ni Vilkk pistä pääs ulos skailetist ja kysy: "Olettak tek kaikk jälill?"

— Ole oikke. Misäst kapteen o?

— Kyll hän däällk kans o. Me ole juur ottannp piäne aamudropprin däsä syyskylmäs. Mutt kyll mes sendä jo miälelläs tämä asumukse jätängi.

Me oti sitt heijäm baattihi ja meni Anttooran daloho. Ja ko mes siäll oll huilanns sem bäevä ja lämmitell ittiän, ni me nukusi yän hyvi jälkken gaike rasitukse. Seoravan aamun mes sitt Bastuskeri rannast kuljetetti Reposaarehe ja siäld mep pääsi viäl samanp päevän valulaevas Raumall. Aguksen gapteeniki ol ny ensmäisen gerra se jälkken go reissuhu lähdetti valla selkki. Hän ol viimesen dilka litra-ainestas nauttinn Anttooras. Jalkasi mes sitt haminast läksin gukin gottihin gaupunkkihi. Siäll ei enne meijän duloan ymmärrettävästengän diädett viäl mittä "Rojohoppe" haaverist, mutt kyll se tiät nyp pia levis ymbärs kaupunkki. Eik kukka ihmetell, ett meijä ol nii vanha aloksen gans käynn huanost siin myrskys. Kaikk vanha ihmses sanosiva, ett se ol kovimppi, mitä he muistiva. Oltti ilossi vaa, ett miähep pelastusiva. Eik Aguksen gapteenika surs stää, ett häne "Rojohoppes" menn ol. "Se ol vakutukses", sanos hän, "ja se sai tällaillp pali kunnjalisema lopun, go jos se olis laahatt Korkkjangari ulknokkaha mätänemä muittem braakette joukos." Nii ett kaikk tydysivä ossahas pian gylläkki, kaikk muup paitt yks nuar flikk, kon gäve viäl saman ehton mnuun dykönän guulemas, mitä kokk ol puhell ennen gualematas. Häne sydämehes jätt "Rojohoppe" viimene reis ainaseks muisto unelmoidu onne särkymisest ja hän läks itketen, gukatiäs ensmäise suure surus murtaman mnuun dykköän.

Mutt yks kova vaikk vähemä raskas hetk mnuull ol viäl edesän. Seoravanp päevän lähett näättäk Agukse frou mnuu hakema.

Ei oll hängäm bahoillas "Rojohoppe" menettämisest ja reisu rahalisse voittoho hän ol hyvingin dytyväine. Mutt nuugast hän dahdos selgo saadk kaikest, mitä reisus ol tapattunn. Ja ko mnää oll asjap pääst päähä selittänn, ni hän vihdo viime, niingo mnää oll odottannukkin, gysys: "Ja kui mondast kertta kapteen ol kännis reisu aikan?"

"Ei ollf, frou hyvä, ko yhden gerra", mnää vastasi. Mnää ajattli, ett se ol semne vastaus, etten mnää sillp pahottannt turhambäite froua miäld eng sillaill valetellukka. Sillett valett mnää ole ain garttann eik kukkan daedakkan dulls sanoma mnuust, ettän olsi aluttomi kokkom bann.

Tasala Vilkk opettle fransklaist paini

En mnää händ ymmär, mitä se Vilkun gans oikke ruvetan dekemän, go se kaikk uudek konsti ja tavak koht onkkehes otta niingo mikäki hapo. Ajatelkkast ny vaan dämmöstäkki asja, ko mnää ny juttlen deill.

Ol näättäk nii, ettei Vilkk olik käyn Anundlas ussemppam bäevä ja ko mnää siit ymmärsi, ettei asja ny oll laillses maneeris, ni mnää pisti itten ehtohämys Tasalaha. Ja nii oikke ol, ko mnää auningoitti. Huanos karssas ol kaikk, kon diädättäk Vilkk makas sängys, pää niin dollattunn, ett hänen galjuunastas näys vaa silm ja hiuka doist suupiäld ja toinen gontt ol stötätt tyynyill ja sandpusseill ja kamalast kapaloitt seki. Sängy viäres hänell ol tool ja sem bääll ol koko rykmentt tropp-potuj ja kalitoopp ja klasi ja lusikk ja jumal tiäs mitä sälä. Nii ett lasareetild oikke se näytt, se Tasala sali täll haava. Eritottengin gon ei koko salis näkynnp paitt sänkky ja tooli sängy viäres mittä muit meeblej ko yks toinen dool viäl akkna all.

— Oleks snää kippi, kysysi mnää Vilkuld vihdo viimen, gon ens oll ihmetell niit hänen dolloijas pääs ja jalas ja hiukan gatell ymbrillen.

— En, en mnää kippi ol, vastas Vilkk, hiuka loukkandunn vaa.

— Vai oles snää loukann ittes — — — Händäst meeblis sitt. Mihi ne o joutunnk, kon dääll o niingo ulosmittaus olis käynnt teill?

— Ulosmittaus! Tiäd vähä! Em mnää usk, ett kukkan dlee sanoma, ettei Tasala Vilkk olis velkkatas maksann ilma ulosmittaust. — Vai ong snuull mittä saamist mnuuld? — — Ulosmittaus!

— No, mutt kamala säserällp päälls snää ny olekki. Oleng mnää sanonn, ett tääll o ulosmittamas käytt, muttko ett tääll näyttä semseld, kon ei tääll meeblej tämä enemppä ol. — Mihi ne ova muutetu?

— Ei niit mihinkkä muutett ol. — Ne ovas snikkrill.

— Vai snikkrill. — Kuingast mnää se ymmärä? — Olip ne hyväs kunnos kaikk, ko mnää tääll viimen gäve.

— Olivak kyll nes sillo viäl kunnos. Mutt ny ei ne ol enä. Niit jouduta ny vähä rukkama.

— Niin, domsist snuum buheistas em mnää tul hullu harmamaks, nii ett kyll mnää tahdoisin guulls snuu selittäväs oikke lailes, kuit tämä asja lait oikke o.

— Saa se selittäkki. — Ist ny — — ai helkkris — — älä sillt toolill ist! — Mnää pelkkä, ett seki on gonttpual, vaikk se ehjäld näyttä. — Mutt ei hes saann niit kaikki yhdellk kertta kulkema snikkrill. — — — Nii händ, ei täsä mailmas saa ai ulknäkköhö luatta. — — Kuule, tyhjennt tämä tool, kon däsä sängy viäres o ja ist sem bääll. Se o ehi, mnää takka se.

Mnää oll näättäk yrittänn ottas sen dooli siäld akkna ald. No nii, mnää tyhjensi sitt kaike sälä sild toolild, ko sängy viäres ol, istusi ja sanosi Vilkku, ettän ole valmis kuulustlema häne selitystäs. Ja ko Vilkk sitt ol saanns sen goippes häne miälesses tällinkihi, ni hän algo:

— Nii, nääks Kalkke, ei täsä jutus mittä se ihmelisemppä ol, ko ett mnää ole ruvenn harjottlema semmost fransklaist paindlemist.

Ymmärtä se, ett mnuu naurutt semne selitys. Mnää nauro niin, etten vähäld aikka ruvenn henkkiän dakka saama.

Vilkk katos mnuu vähä turkasen giukusest hetke aikka ja sitt hän sanos:
"Pahustak snää siink krikota?"

— Mitäst mnää muut teen go naura. Kuule, Vilkk, lakk ny jo semsist kureist. Ajattlest nys sendä, ett snää ole jo vanh miäs. Kyll snuuld ny jo saava jäädp paindlemise. Olkko hes sitt fransklaissi taikk sakslaissi, taikk ammeriikkalaissi.

— Vanh miäs! Mikä vanh mnää ole! Kuis snää semssi jahta! En ol viäl kuudengymmneviidengä, en isold aikka. Ja mikä semne sitt o miähe iäks?

— No, niin. Ihmelisest kyll snää oles säilynns se ikkäseks miäheks ko snää ole, ja kiit Jumala siit. Mutt kuule, mitä hyätty snuull o semsest paindlemisen daedost?

— Jaa, ett mitä hyätty siit o? No, kyll snää kans kysele, niingos olsis silmä ummes kävell näin viimesin vuasin. Eks snää ol huamannk, kumse aja ny ova? — — Snää kävele esimerkiks kadull ja fundeeraskle yht ja toist ja olek kukatiäs hyvingin dytyväine maalisse olohos. — — Nii, sillaills snää siink kävelek, ko snuu vastas tlee joku julmett, kon dainautta snuu nyrkilläs päi silmi, nii ettäs nääk kaike mailman gomeeti ja planeeti hyppävä edesäs. Josas ny oles semnen, go esimerkiks snää, kodes tiäd yhtikäm behu fransklaisest paindlemisest, ni snää olet tytyväinen ossahas. Mutt josas taedaf fransklaist paindlemist, nii snää otas se ilkkeme niskoihin gii ja lyäs sen gattuhu, nii ett tuul viä palase.

— Kyll mar asi vaa nii ongin gos sano — Sillaill oikke — En mittän diäd. Taita mar ollp perätengi hyädylinen dait se fransklaine paindlemine.

— Nii, gyll mnää se vaa nää, ett snuull on doist kiäles ja toist miäles; ett snää sanalls sanott sisimäsäs pane mnuu semse vähävitin girjoihi, mutt älä tee stää, Kalkke. Kyll asja lait on diädäks sendä nii, ett snää täsä kaahottlek, kodes ymmär otta aja merkeist vaari. Es snää vaevanen diäd yhtikä mittän gäsivarsotteist ja olkvarsotteist. Es snää tiäd, kuis sillat tehdä Lindéni otteis ja jos joku ahdista snuu dubla Nelsonill, ni mnää ajattle, ettes snää lainkkan diäd, mitä sillon dehdä.

— Kyll oikke asi nii ongi, ett em mnää stää tiäd.

— No, älä siins sitt hirvittel, muttkon goit otta esimerkki mnuust.

— Kyll mnuuld taitava ne asja jääd jo. Mutt ihmelisem bali snää jo ole ovenn, ko snuum buhesasikki jo o niit paindlemise ammattihin guuluvi sanoj niim bali, etten mnää ymmärp pualiakka siit mitä snää sano.

— Nii — siinäs se ny nää. Kaikki stää oppe, ko vaa o oppemise halu ihmses, nääks.

— Sillaill oikke. — Mutt kukast snuu opettajas o oll?

— Suutar-Jokko. Mnää ole, nääks, jo kauan dätä paindlemise oppi fundeerann. Ja sitt tuana yks päev, ko mnää näi Suutar-Jokko, ni mnää kysysi, jos hän ruppeis niingo opettama mnuu. Ja kyll se poik vaa valmis ol siihen doimehe. Hän dul tänns sitt yks ehto, kattel tätä huanett ja sanos: "Vähä ahdast täällt tlee, mutt ko nua meeblis siiretän göökkihi, niin gyll tämä päis käy."

Muttko mnää sanosi siihe, niin gos hyvi ymmärä, ett ei niit köökkihi sunkka viäd, sillett kyll muar sitt kamala rymyli nostais, ni hän vastas: "No, viädä nep pihalls sitt siks aikka."

No, ymmärtä se, ettei semnengä mnuu miälestän hyvä konst oll. Kuka tällaills syksyll meeblis pihall veis, konei tiäd, kosk tlee sade ja siin ne ovas sitt pilall. — Eks snääkin dykk nii?

— Tykkän gaiketakki. — Tämsill märjill ilmoill ne aukkeisiva yhtäkki liimauksest ja siin nes sitt olsiva.

— Sillaill oikke. Ja sendähde mnää sanosingi Jokkoll, ett anneta meebli ollp paikallas ja paineskella varovast.

— No, mitäs Jokko siihe vastas?

— Kyll se ens ol vähä fundeeravaise näköne, mutt sitt se silmä rupesivak kiildämäm bääs ja se vastas: "Niingos sanosi. Painella varovast."

Ja sitt hän rupes näyttämä mnuullk kaikk otte. — Mutt es snää, Kalkke park, taedt tiättä edes stää mitä otteill meinata. Ja niitte ottette nimityksi es snää kukatiäs olk koskan guullukka. Niit ongin diädäks vähä kamalam bali.

— Se ongi sitt vähä ihmelist. — — — Nii händ, engä mnää näis asjois lainkkan gii ol.

— Mnää arva se, miäs park. — No nii, ja ko hän ol ne otte mnuulls selittänn, ni mnää riisusi vaatten ja vedi uimhousu jalkkan. — Ne oliva Jokko omasutt, ne uimhousu. Ei mnuull nääks semssi ol. Mutt hän ol ottann nef fölihis mnuu varte. Ahta ne mnuull oliva, niingos ymmärä ja ne ratkesivakki sitt.

— Älä ny hulluijas. Vai alastomint tep paindlitt.

— Kuingast sitt. — — Oi voi sendän, go snää olet tiätmätön näis asjois. — Nii, nääks, mnää oll alaston, uimhousu vaa jalas. Ei Jokko riisunn muttko jakkus ja liivis, ko hän — niingo hän sanos ja niingon dosi ongi — om bali enemän dottunnt tämssem bisnessihi.

— Jaa-a, ja kuingast sitt käve?

— No, sitt me algo. Ja se ol tiädäks aika touhu ko meijä lisseks täydys pittä niin gova murhett meebleist.

— Ymmärtä se, ett siink krahin gäve.

— Käve siink krahin. Se snää saa usko. Ja, tiädäks, kyll nek konstis sendäm bali ihmist auttava. Ko se Suutar-Jokkom bahus paiske mnuu niingon ginnast, vaikk mnää vissi ole händ vahveve ja vähä aika laills sittengi. — Mutt se o se konst nääks, ne otte ja nes silla ja muus semse, joist es snää tiäd yhtikä mittän, gon dekeväs se, ett heikomb miäs voitta vahvema.

— Kyll mar tait ja harjotus pali semsesäkkin doimes vaikutta. Kyll mnää se uskongi.

— Vaikutta se, vaikutta händ. Pahuksest oikke se Jokko mnuu viskel ja vaikk mek kyll koiti — niingo sanott — ol varovaissi, nii eiköst katkennukki siins sendän gondip parild toolild.

— No, mutt miksett jättännk kesken goko paindlemist, kon de huamasitt ett meebli nii vaaras oliva?

— Oi voi, sendän Galkke. Nys snää juttlet taas juur niingo semne juttle, kon ei tiädp paindlemisest yhtikä mittä. Luuleks snää, ett paindlemises kerkke semssi huamattema. Ei siint toolin gondej katell, muttkom bidetä vaari vastustajain biänimistäkki meiningeist — Jälkkembäi mekkin vast niitten doolitte haaveri huamatti.

— Vai sillaill. — No, ja kuingast sitt käve?

— Annast oll ny, ni mnää juttle. — Nii, sitt käve nii, ett mnuu rupes harmittama se, ett Suutar-Jokko mnuu siinp pyärittel ko vippri. Mnää pasasingi sitt pääll ja pisti yhtäkki ämmängouku joukkoho ja yks kaks Suutar-Jokko makas laattjas niingom blaastarklapp. Se ol vähä aika täräys tiädäks ja kaattuisas hän vet kumohom biirongi. Ja kaikk muarim bosliindoka ja vaasivärki menivä vallan gräämiks.

— Kas sillaill. — Sitt tek kaiketakki vihdo viime lopetit se lysti.

— Niin, gyll mnää lakann olsi ja huusingi Jokkoll ett: "Lakata ny jo. Kyll mares se nääk kuka täsä lopuldakki vahveve meist o." — Mutt hän ol kiukkune ja sanos: "Vai prakinguris snuullt tleeva miäle." Ja sitt hän nost mnuu ylös ilmoihi ja viipott mnuu ymbärs ja paiskas mnuu stää pöyttä vastan, gon dosa akkna all ol. — Kylläs tiädäs, se pöyt, jong päälls se "Lilli" häkk ol, se mnuun grensiskan häkk. — No, se pöyt kaadus ja mnää kans ja "Lilli" ja häkk joudusiva mnuu allen. Ja Jokkom bahus hääräs mnuum bäällän ja sanos, ett hän vissim baina mnuu harttemen laatjaha, nii ett nek kerrangi laattjas ova. Eik se paha hualinn lainkka, vaikk mnää hoilasi, ett semne o valla mahdotond, ko se häkk mnuu allan o. — Nii ei se vaa lakann, muttkom bains ja pains. Ja voi turkanen, go se satus, ko se linnu häkk ai vaa siäll mnuu allan ol. Mep potkesi siins sitt, nii ett pöyt ja tooli lendlivä ymbärs mailma ja konei Jokko vaa lakannp painamast mnuu harttemian laattjaha, nii mnää rupesi vihdo viime huutama appu. Mikäst muuka mnuu autt?

— Ei mikkä. Kyll mar jokane Jokkon diätä. — No tliik kukka appuhu?

— Tul oikke. Meijä muar tul. Hän ol onneks kerjennk kottik kirkost — se ol viimis sunnunda, nääks, ko mep paindli — ja hän dul koht salihin, go hän mnuu huuton guul. Vähäm beljästynny näköne hän ens ol mutt sitt hän girkasiki vähä kimjäst "Ryävreit!" siäppas katkennun doolin gontin gättehes ja vet sill Jokkot päähä, nii ett siihen dul aika aukk. Ja sillo Jokkon däydys hellittäkki ottes ja hän giros ja läks pois. Ja kyll vaa sai mennäkkin, go mnuu ol toine nilkkan venattann ja pääsän ol läpi ja seljäsän seittmändoist haava, ko se linnuhäki rautlanga olivak kraappinn. Kylläs se ymmärräk, kui semne rikken häkk kraappi. Ja jos es ymmär, ni menk kattoman donnk kakluuni loukkoho, niis nää, ettei semse rustingim bääll ol hyvä maat, kon doine sitt viäl koitta rutista harttemi laattjaha niim bali ko jaksa.

Mnää meningi sitt kakluuni nurkkahan gattoma ja kyll mnuu se sannot täyty, ett kamalas reedas oikke se "Lilli" häkk ny ol. Se ol niingo joku seonn rautlangvyht täynnk katkennuj paikoj ja joku noppul siällt tääll.

— Nii semne se ny o, puhel Vilkk siäld sängystäs, semne oikke, mutt ko mnää täst kerkke, ni mnää ota se reperatsuuni alaseks ja kyll siit hyvä jällt tlee.

— Em mnää stää oikke usk, ett snää siit enä kalu saa, mutt koit vaa.
Ei "Lilli" ilma häkki toimen dul.

— Snää oles sitt aika höperö — — — Ei "Lilli" mittä häkki enä tarvitt. "Lilli" on guall. Ymmärräk kaiketakki snää se. Ko hän mnuu allen joudus. Hän men niim blitiks, kom blitiks mennt taita.

— Älä nyk kamaloitas! — Kyll täälls sitt kuulem vahingoj tull o. Mutt semmost siit hulluttlemisest tlee.

— Nii händ. Tul oikke siin ensmäises harjotukses yks ja toinen glumm, niingos nää. Mutt tämä sali on todestakki liia ahdas. Ensmäisellk kerrall me menengin donnt tallim barsill.

— Kui, mitä snää sano? — Meinaks snää jatkat tätä toimitust?

— Meinan gaiketakki. — Kuingast sitt. — Ei sunkka aljettu tyät keske myäs jätet.

Sillo mnää suutusi. Ja ong ihme, ettän suutusi. Ja mnää annoingi sitt semse ripitykse Vilkull, ettei hän semmost olis saanukka isso aikka. Kyll mnää se vissin dakka. "Paindel ny", mnää lopeti saarnan, "paindel, siks ettäs olep palottann joka luun, go snuu syndises kropasas o ja ruupus saadan goot säkkihi ja viäd Nummell." Ja sitt mnää läksi.

Mutt kuistilt tull Tasala muar mnuu vasta. Ja ko hän näk ett se oll mnää, ni hän rupesi itkemä ja selittämän, guik kauhja semne fransklainem baindlemine sendä o. — "Ajattles, Kalkke", hän sanos, "kon gaikk meijä sali meeblin ova ny vialoise ja rikkeme. Kaikk muup paitt sänkk. Ja kaikk nep posliinvauvasek, kom biirongim bääll oliva, ova nuuskun. Nekki mnää mummu vainald pere. — Ja 'Lilli' park sitt! Tiädäks, ko hän vaevane men niim blitiks, ett hän ol juur niingo viherjäine sametingappal ja siink kaks prikkusilmä nääks, Kalkke. — — Oi voi sendä. Ja Vilkk meina jatka ai vaa stää paindlemistas, ko hän däst parane. — Kuule, Kalkke, eks snääkä sais hänem bäätäs käändymän däsä asjas. Kyll mnää hyvän galaasim bansin doime, josas saisi Vilku miäle muuttuma."

— Niin, gyll mnää parastan goita, muar kuld, mutt kyll mar te Vilkun diädätt, kumme hän on, go hän gerra jotta om bäähäs saann. — Mnuun dul muari oikke surk.

— Nii händ, ykspäine oikke hän on — — gamala ykspäine, huakkal muar. Ja ko se Iiroki o reisus. Mnää luule, ett hän glaarais tämängi asja.

— No, jos nii on gon de luulett, ni ei sitt hättä ol. Sillett kyll Iiro koton o Saksareisustas, ennengo Vilkk noild hiilild nouse. Se o viss asi se.

— Niing snää luule, sanos muar ja ol oikke ilose näköne jäll.

Mutt mnuu harmitt hiukan, go muar, niingon kaikk muukkin, durvas Iirohon, go hän hädäs ol, vaikk hän muuto ol ensmäissi klummima Iirot, ko niikses tul.

Vaikk kyll asi nii o, ett Iiro siit Vilku fransklaisest paindlemisest lopun dek, ko hän gottit tul. Ja vähä nässist sittengi. Mutt siit saada jutellk kukatiäs joskus toiste.

Kuik Katavkari Efraim lukema opes

I

Keväste sinä vuank, ko mes suve siällk Katavkaris asusi, ol Katavkari Efraim yks päev siin Vapum bäevä aigoint tullk kaupunkki kaloj myymä. Em me olis sillk kertta sopinn hänen gansas, ett hän olis meitäkkin gattoman dull. Muttko mek kaikin golme siin ehtopualpäevä istun Dasala salis ja valmistie stää Katavkarihi muuttoan, niin dleeki hoipproitte Efraim ovest siäll vähä kamalas reedas. Kasvo hänell oliva veres ja nyrkis saves, lakki ei oll lainkka ja häne vaattes oliva valla rikk revity.

— "Kumses reedas snää ny olekka?" — kysys Vilkk ja: "Mist jumal siunakko snää tlee?" — huusi mnää. Mutt Iiro ei kysells stää eik tätä, muttko men gamarihi ja palas siäld vähä äkkim besofati ja saippoangappal ja handuukk kädesäs ja rupes pesemä ja ruakkoma Efraimi. Ja vast sitt ko hän siin ole hetken duhkann ja vähdänn, ni hän sanos: "Kas nii, nys snuun galjuunguvas o jäll jomsesakkin gunnos. Ruppest nys selittämä asjatas meill. — Pahus ko harmitta, etten olis snuu fölisäs, sillett mnää ymmärrä, ett snää ole olik kalaasis ja tapplukses."

— Snää ole järk miäs, snää Iiro, sanos Efraim. Snää ymmärä merkeist asja vähä ihmelise hyvi. — Sillaill oikke, ryypänn oikke mnää ole ja tapellk kans. Tapellt tämän gaupungim bolisetten gans. Jaa-a, olsis snää, Iiro, viäl oll mnuun gansan, ni olsi mar me nep plangann. — Ei sild, ett he nykkä ossatas vaill jäivä, ei maare. — — Mutt andakkast ryypp miähell. Se mnää ole hyvi ansann.

— Selkkäs snää ansann ole, mutt es ryyppy, mnää sanosi. Ole jo muutongi niin däynnk kon gäki. Ja tiädäks, mitä siit tlee, kon gaupungim bolisej vastusta ja pahom bitele. Linna siit tlee. Kakola reis snuull o edesäs niin daatust ko aamen girkos.

— Olkko sitt, se ei mnuu harmit ja stää em mnää pelkk. Mutt ajatelkkast, ett mitä sano Maij. — Jaa-a, o nes sendä ihmelissi värkej, ne vaimihmse. Selittäkkäst mnuulls se asi, jos taedatt, ett mnää esimerkiks em belkk poliisej, eng linna, eng esivalloj eng perhnoj. Mutt stää meijä Maija mnää pelkkä, pelkkä nii durkasest. Ja nes sanovas sendä, ett vaimihmine o heikomb asti ja ett mnää ole vahvimppi miähi näillk kulmkunnill. Ja tommost vaimihmsen dröntti mnää pelkkän, go olis näis kouris juur jämt niingo munan guar, jos mnää voimian näyttämä ruppeisi. Ymmärättäk tes semmost? Ett sunkka ymmäräkkä. Ja ett olk kukatiäs näit asjoit koska ajatellukka. Mutt mnää ole stää vähä mond kertta ajatell. Ja fundeerakkast nyt tekki stää ja selittäkkä mnuullt tämä ihmeline asi, jos taedatt.