Uussi raumlaissi jaarituksi

UUSSI RAUMLAISSI JAARITUKSI

Kirj.

HJ. NORTAMO

Helsingissä, E. W. Ponkala, 1912.

SISÄLLYS:

Kon Dasala Vilkk kadoksis ol Hakkri Iiro otta sotamiähem besti Kon Dasala Vilkk vedo voitt Maistri raakpuu Tasala Vilkk osta uude silkkhatu Välmlän Gyäri heosengaupa Tasala Vilku valehammas Kon Dasala Vilkk sulkku saerast Pitsreunane nestuukk Kanniston Gyäri automobiilreis Preciosa Maij Tasala Vilku naimisreis Erinomase hyvä lindkoer Kolm valtta riidas Kuip pali prässi siit ol, ennengo Raumall merikoul saatti "Esmeralda" jungi joulaatt Kalljongylä sepp ja rauttiän gondukteer Herashöödingi muuttorpaatt Röyskä isänd todista Myllkoske ja Leppkorve jutus

Kon Dasala Vilkk kadoksis ol

Se Hakkri Iiro ol sitt vähä merkiline miäs siit ett vaikk se mitä ettes olis ottann, ni ai siin joku piän glumm kans pakkas joukkon dleema. Kerrangi — siit o ny jo koko joukk neljättkymmend aastaikka takasi — se pan koko meijän gaupungi liikkell ja niin durhast asjast, ettei kukka muu ko Hakkri Iiro niin durham bäälls saisikka semmost rymyli toime.

Se ol siinp perunaistuttamise aikans saman vuank, ko se suur mettpalo ol Pitkäjärven galljoill. Mnää olin dull haminast kottis siink kahde aigoin ehtopuall ja istuskli meijäm beräkamaris paithioillan ja poldim biippuan ja naureskli itteksellen gaikki niit hullutuksi, ko mnää oll saannk kuuli edelisen ehton. Asi ol näättäk semne, ett mnää oll ollk kalaasis. Stenjukse "Maij" ol tullk kotti ensmäisest reisustas ja ko reis ol lykistynn oikke hyvi ja ko muutongi siihe aikka mailma pruukattim bittäp piän galaas, ko asti kottit tul ja eritottengin, go se ensmäisest reisust kottit tul, ni Stenjukse äij ol käskenn viärait buurihi. Ja koko joukk meit siäll oliki. Provast ol ja pormestar ja tohtor oliva ja vanh Redarstaatt ol ja Gusta Knobbe ja Janne Roode ja Patola herr ja Sipin Gaapo ja Priian Gruna ja apteekar ja — — nii em mnää ny enä heit kaikki muistakka —. Mutt summ se vaa ol, ett pali meit siäll ol, Maijan gajuutt vallan däynn ja mnää ja Dasala Vilkk oll ja — ja Hakkri Iiro kans; niin guingastetei hän olis ollk, ko hän ol seilannk konstin Maijas juur sills samall reisull. Ja lysti meill ol oikke hyvim bäevi. Tohtor ja pormestar pitivä ai joukkom biänem buhe, niingo hes semmost toimitust nimitivä. Se on gans olevannas jotta, semne uudeaikkane maneer ja kyll mar se kans vaa juhlalist ongin, gon gesken gaike istuta niingo spinnhuusi ehtokirkos ja yks nouse ylös saarnama — nii händ, em mnää stää tahd lainkkan giälttä, ett semne laudeeraminengi o joskus paikallas, vaikken mnää ols sengaldassehen dottunn. Ja o se siit kummingi hyvä, ett semse saarna jälkke saada ai hurrat ja se hurramine ongin gaikkjam baras paikk semsis puheis se verran go mnää heit ymmärä. Ilma stää hurramist ei ainakka nep pormestri ja tohtringam buhe olis mittä oli. Ja mnää takka, ett me hurrasi. Sillaill oikke. Ja sittengöst heill lysti tul, ko mnää pani syydvästim bäähän, istadi Steniukse äijä merimiäskistum bääll ja veisasin gymmengunna värssy siit vanhast merimiäheveisust, ko on golmattsatta värssy pitk, jos se oikkem bääst päähä oteta. — Nii händ, lysti meill ol oikke hyvim bäevi, mutt tul ai siin lystis vähä nautittuakkin, gyll mnuu sen däyty tunnusta, jos mnää oikke mene ja tode sano. Tul händ, nautittu oikke siint tul ja kukatiäs hiuka liiemäksikki. Kon gell ol siink kahden gorvill yäll ja enimä meist jo oliva lähtennk kotti, ni mnää huamasi ettei Tasala Vilkun gipaka enä tahtonn lainkkan dräkkiäs pittä ja ko Hakkri Iiro niingon gonsti velvolisus om buuris, kuahas siin ettit takasi ja toi ai uutt ainett lissän, go selkkemän dupatti, ni hän dek semssi everhaalningeit, ko semne asti, ko o liia heikos baarlastis. Sillaill oikke ja häppi stää sanno o, ett he nii oliva, mutt nii se vaa ol eng mnää tahd lainkka stääkä salat, ettän ittekin daisi oll oikke aika pomrillis, niingon dähä aikka mailma sanota.

Mutt mnuull ongi ai olls semmost järkki, etten mnää menekkä ihmste nähtväks semsis olois ja sendähde mnää jäingi Maijan gajuuttihi maat ja käski Vilkun dehd sama ja Iiro mennk koijihis. Mnää sanosi heill, ettei se pass lainkka, ett hes siin reedas menevät tänttröittemäm bisin ganaalin diät, kosk jo ruppe olema iso päev ulkon ja varvi miähe ruppevat tleema haminaha. Mutt luulettak, ett nep poja mnuu neovoijan guulustliiva. Ei kuulevin gorvihi niit otett, muttko lähdettin gaupunkki kohde ja veisatti mennes.

Kaikki näit asjoit mnää muistiin, go mnää siin istuskli meijäm beräkamaris ja poldim biippuan. Ja oikke hyvä mnuu ol ollaksen. Auring paist nii sanomattoma ihanast ja kärväses surisiva mnuu ymbrillän ja meijän gatt istus pöydäll mnuu edesän ja kehräs niim bali, kon gerkes ja kattel ihmeisäs, kuis sau nous mnuum biipustan gatto kohde.

No, ko mnää sitt siin nii istu, ni mnää nään gamari ovest, ko ol jäänn raolles, kuik Kalljola Fretta tlee tuppaha vähä kamalan gohinan gans, läähöttä niingo ajokoer, ei san hyvä päevä eikä mittän, go ruppe koht hollama meijä äitellk, ko askroitt kaffepannuines taka edes: "Ohhoh, ko hengästysi; jeskandeerakast sendä, ny vast kamali kuulu! Vaikk kyll mar kaiketakkin des se jo kuuli olett. — — Jaa, jaa, semne sitt hänengi loppus ol!"

— Kui mitä snää puhele — sanos meijä äite; kukast nys sitt jällk kuall o?

— Vai ett mar tes stää viäl kuull oi! — Hae ittellen istumbaikangi ensi — Ohho sendä, jaa, jaa, niin dääld mennä. — Ja Kalljola Fretta istus tuvam bengillp, pist priisi nokkahas ja sitt itkemä roinama niingon gett keväsi.

Mnää tunnen Galljola Fretta ja takka, ett ei mar se vaa isso aikka olis andannk kuuli uutissias, mutt nyk käveki nii hullust, ett juur ko hän siin roinas, niin dlee Puandi-Elkk tuppaha viäl kovemall hädällk ko Fretta ja ruppe kans hoihkima ja voihkima ja sano viime: "Olettak uussi kuull?"

— Niin, gon Dasala Vilkk o hukkunnk kanaalihi, kiirutt sillo Fretta vähä nässist sanoma, ettei Elkk kumminga olis häne edelles kerjenn.

— Kui hukkunn! kysysi mnää ja kimmati vähä äkkim bystö. — Mitäst te ämmä ny jällp prohtatt?

— Ittes prohta, sanos Fretta, — mutt josas uskot taikk ei, ni Vilkk om budonnk kanaalihi ja hukkunn. — Jaa, jaa, se o vaaraline baikk se kanaal, ei Vilkk ol, jumal parakko, ensmäinen, go siihe o molkattann, vaikk het tähä saakk ovas siäld hengis pääss ylös jäll. Mutt Vilkk ol tiämäs siin reedas, ettei hän taitann oikke henges edes taistell ja sinn hän sitt jäiki; hukus niingon gatimboik. — Jaa, jaa, ei stää yhtän diäd, kosk met tääld pois käsketä, lopett Fretta, pan priisiks ja tarjos Elkullekki.

Ja Elkk löi nokkas nuusku täytte ja huakkal niingo hänell olis ollp pajambalkkes sisikunnasas.

Ymmärtä se, ett mnää olim beljästynn, peljästy stää vähemästäkki, ja ko mnää tiäsi vanhakselttas, ettei niitte ämmättem buheihi ai ol luattamist, ni mnää heiti jakkun yllen ja läksin Dasalaha. Mutt kon Dasala muar ei ollukkan goton, ni mnää painsi Hakkrill Iirot hakema. Siäll ol Tasala muariki. Muar itk kollott ja ko hän näk mnuu, ni hän sanos: "Ol mar oikke hyvä, ett snää osasit tull, mnää olen däsä vähdän itten oikkem bualkualjaks tua Iiron gans eng vaa saas stää herell. Koitast nys snääki voorostas. Se o sendän gamala, ko ihmne noi raskast nukku."

— Älkkä yhtä hualikk, muar, kyll mnää se herells saa, mutt kuulkkast, ongost siinp perä, kon gaupungis jahdata, ett Vilkk o hukkunn?

— En mittän diäd, Kalkke park, mutt kyll kamalald näyttä, kodei hän olk kottit tull eik händ mistä löydetä. Iirom bareis hän viimetteks näht o ja jos mnää vaa saisi se uutskoti herell, nin daedetais saad häneld jongungaldast tiätto.

— No, kyll se pian gäy, sanosi mnää, kumarsi itten sängy laeda yli ja huusi Iiron gorvaha: "Ylös reivama!"

— Well, kapteen, reivama on gäsk, sanos Iiro ja kimmatt ylös niingo feder.

Näättäk, asi o semne, näin gesken gaikem buhutt, ett ko merimiäst herätetä, ni ei siin händ nyhji ja venutellt tarvitt, muttko sano vaa: "Ylös reivama", ni se ongi sitt nii luja sana, ett hän vissi herä, jos ei hän vaa nuk semmost und, ett saada menns sanomkelloj tilama hänell.

Sillaill oikke. Kyll Iiro siit vähitelle virkkoma rupes, hän haukottel ja tahkos silmiäs ja ko hän viime ymmärs, misä hän ol, ni hän suutus ja sanos: "Mitäst mnää nys sitt reivan dämses rytiskäs?"

— Huals snää nys siit, sanosi mnää, — mutt selitäst meill, mihi snää ole Vilku jättänn?

— Vilku jättänn! — Mnuungost täsä Vilkku kaittimam bidäis. Mnää tykkä, ett hän o siihe ikkäm bääss, ett häm bitä ittestäs murhe.

— Eks snää vissi lainkkan diäs, misä Vilkk o?

— En, en yhtikäm behu, sanos Iiro ja löi ittes taas laapalles sänkkyhy.

Kon Dasala muar näk se, ni hän läks pois, itk mennesäs ja sanos, ett hän mene pormestrill ja pane trumbu liikkell.

Mutt mnää jäi Iiron dyä eng andannukka häne nukku uudestas, niingo häne miäles tek, muttko seliti hänellk, kui asi makas ja ett kaupungis pauhata, ett Vilkk o hukkunnk kanaalihi.

— Se o nys sendä vähä aika vale, sanos Iiro. — Annast, ko mnää oikke ruppe muistuttleeman, gui me Maijast kottit tlii. Nääks, niingos kukatiäs muista, ni me oll hiuka fiiris.

— Eik nii hiukanga. Mnää en ymmär lainkkan, guit tek kävele yritittäkkän gottit tleema.

— Em mek kävelen dullukka.

— No, mutt mistäst teh heose sitt saitt?

— Heose, mist me heose saann olsi?

— Kuingast mnää tämä sitt ymmärä, lenttäing tet tliitt?

— En, gon garate. — Annast ny mnuun goot ajatuksen. Nääks, se ol sillaill, ett ko mes siin hissuksis tänttröittin gaupunkki kohde, niim bäev rupes valknema ai enemä ja enemä ja ko mep pääsi Valkosillan gohdall, niin gell ol kerjennt tleema viis, kosk mek kuulin, gon glima sois kaupungis ja varvi miähi rupes tleema niingon göytt vaa. Sillo Vilkk sanos mnuullk: "Kuulestis Iiro", sanos hän, "ny o semne räkning, ett mnää menen dakasi Maijaha maat, me olen diädäks siin reedas, ett kaikk ihmse naurava meit ja mnää en dahdt tuli juapnun girjoihin goko gaupungi edes."

— Ol vai, sanosi mnää, — ennengo snää olep pääss haminahan dakasi om bäev kukatiäs pualill ja kaikk ovak kerjenns snuu näkemä, mutt tiädäks, mnää olen guull, ett ko ihmsell o niim bali pääs, ettei kondi oikken dahdt tehd virkkatas, ni sillo ei ole väärttikä yrittäk käveli, muttkon garama sillo lähtit täyty ja se kuulukin gäyväs oikke nasevast semsis olois.

— Käynek vissi, sanos Vilkk, riisus jakkus ja pist sen gainlohos ja meinas ett stää konsti meijä nys sitt täytykin goitta. Ja mnää riisusi ja jakkun ja sitt mnää panin gäten Vilkun gaulaha ja Vilkk pan gätes mnuun gaulahan ja kas näi mes sitt läksin garama suttaman gaupunkki kohde. Oi turkanen go mek karasi, es snää usk, kummost faartti met tei ja oitis, oitis niingo snööri pisi vaa. Ja tiädäks, mnää ole siin luulos, ettei kukkan, go meit vastan dul, ymmärtänn, ett meis mittä vikka ol. Mahdollisest sendä nek, ko rookkasiva nähd meijän, go met tein gäänökse jossan gadungulmas. Se manööver ei tahtonn, nääks, oikke luanistak, ko meijän däydys topat faartti ja ko faartt lopus, ni met tei semssi everhaalningej, ett meijän däydys nurkki haparoit. Ja semsis paikois mep puhalsingi ai yhde eine ja sitt me läksi jällk karama. Nii ett ylipäätäs mnuun däyty sanno, ett se karamisen gonst semsis olois om barhamppi konstej mitä mailmas o. Pans se miäles, Kalkke! — Nii händ ja sillaill mes sitt pääsin Dasalaha ja mnää pisti Vilkun gööki ovest sisäll. En uskaldann itt menns sisällk, ko se Tasala muar o, niingos tiädä, vähä semnen giivaluandone ihmne. Ja sitt mnää tlii yksnäs karaten gotti. — Nii, ett niingos täst ymmärä, ni Vilkum bidäis oleman Dasalan göökis.

— Mutt siäll ei se ol ja niingo mnää sanosi, nin gaupungis hoilata oikke vahvast, ett se o hukkunnk kanaalihi, ko hän o siällppäi näht viimetteks.

— Vai jahdata semssi, sanos Iiro, nous istuma sängy laedall ja rupes fundeerama. Ja ko hän ol siin hetke aikka fundeerann, ni hän sanos: "Suutta kyll sendä nii ollakkin, Galkke, ett hän o yrittänn uuden gerran dakasi haminahan, go hän gerra ol saannp päähäs, ett hän mene takasi Maijaha makkama. Niingos tiädä, ni Vilkk ol semne, ett mitä häm bäähäs sai, ni siälls se pysys. Ja jos hän gerra sen dyän dehn o, ni suutta kyll nii oll, ett hän o molkattannk kanaalihi, siäll o moni muuki liotell ittiäs, mutt stää em mnää sendän dahdois usko, ett Vilkk, ko o nii mond kertta klaarann Itämere ja Pohimere ja Aklandi, hukuis semsse rapakkohon, gon dua meijän ganaal o. Mutt suutta kyll sendä niingi oll — nii händ, pali mahdolist kylläkki. — Ja ei sunkkan däsä sitt muu aut ko lähti hakema händ, nii ett saada hän edes siunattu multtaha. — Ohhoh sendä, semneng hänengi loppus sitt ol."

Iiro rupes sitt vaatettama ittiäs ja mnää läksin Dasalaha muari lohduttama. Mutt ei hän vaa leppyn, vaikk mnää siink, ko mek mek kahde istusin Dasalan guistillk, koiti selittä hänellk, kuip pali paremas korjus Vilkk nys sendä ol, ko hän ol pääss täst murhe laksost rauha haminaha. Ja pali muutakki oikken gaunist ja ylösrakendavaist mnää siink koitim buhhu, mutt mitä enemä mnää puheli stää harttami muar itk. Eng mnää stää sendä ihmetellykkä, sillett vähä surkkjois olois Vilkk ol päeväs päättänn mnuungi miälestän.

No, ko mes siins sitt istu ja praakkaskle, niin dlee Pyyrman siihen drumbuines, sano hyvä päevä ens, juttle hiuka aikka yht ja toist semmost, ko semsis olois pruukata ja sano viime: "Mnää tlii, muar, tänn, ennengo mnää virkam bualest lähden drumppuam baukuttaman, go asi o näättäk semne, etten mnää oikke ymmär, kui mnää tämä julista. Mnää toimitan dätä virkkatan ny jo toistkymmend aastaikka ja ole joutunnk kaahistamam budotetuj rahakukkroj ja karkkum bäässyj heossi ja kadoksihi mennyj koirambenikoj ja katimboikki ja eksynnyit ihmiste mukuliakki, mutt tähäm bäevä saakk em mnää viäl ol joutunnt trumbuttaman däyskasvut ihmist ja kapteen miäst viäl päälsem bäätteks. Mnää ole fundeerannp pään ymbärs, mutt kui mnää fundeerangi, ni mnuu miälestän se julistus ai vaan guulu vähän glookungaldaseld. — Kuulkkast ny ittekki ens."

Ja Pyyrman ott napplas, hakkas hetke aikka trumppuas: taramba, ramba, ra, ra, ra, ramba, ramba, ra, ra, ra, ramba, ramba, rara, ra, ramba, ramba, ra, ra, ra, ram, pam. "Tänäpä aamust jälkke viiden gatos kaupungi ja hamina välillt Tasalan gapteen, Tasala Vilkk, kon dek kaikk tunnett. Ja sendähde ei mnuun darvittekka minkkängaldassi tunnusmerkej hänest anttat teill. Ja viimitteks hän o näht Hakkri Iiron gans ja sitt ei händ ol enä näht. Ja se kunjaline ihmnen, go o häne se jälkke nähnt taikk taita jongungaldast tiätto hänest antta, tulis ilmottama ittes kunjalist hyvityst vastan Dasalaha. Ja hän luulla hukkunnun ganaalihi. Ramba, ramba, ra, ra, ra, ram, pam."

Mutt em mek kerjenn viäl suutan avama sannoaksen, mitä met täst kuulduksest tykkäsin, gon Dasalam borstokontturi ovi avata ja — Vilkk astu kuistillp paljambäite ja paithioillas ja hööhmis, nii ett hän ol juur niingo huanost kynitt kana ja huuta: "Vikakost ny on, gon dep Pyyrman tleett tännt tämmöst meno pitämä, ett herätätt mnuu makkjast unestan." — — —

Siunakkon go mnää peljästysi! Ja Tasala muar luul vissi aaveit näkeväs. Mutt pia hän sendä virkos, lens Vilkun gaulaha ja sanos: "Snää eläs sendä viäl, snää eläs sendä viäl. — Ja oi voi ko snää ole hööhmis, mutt ong se ihme, ko mnää tyhjensin bolstrin donnk kontturihi; mutt mitä sill o väli, ko snää sendä elä viäl."

— Elän gaiketakki mnää, pahusikost mnuu sitt tappann olis, vastas Vilkk ja ol kiukkuse näköne.

Mutt se, ko ol viäl kiukkuseve, ol Pyyrman. Hän rupes käymä rauarin gimppuhu siit, ett muar ol pannk kaupungi virkmiähem bilka alaseks — ja äkseeras niingom bualviti. "Mutt sama se o — lopett hän viimem buhes — mnuu haudam bääll ei saakk kukkan dulls sanoma, etten mnää ol lailles virkkatan doimittann ja mnuu ei tuls siihe mittä, jos snää, Vilkk, ole eläv taikk kuall, jos snää ole hukas taikk löydett, mnää ole saannp pormestrild oortelin drumbuttama snuu ja mnää trumbuta, joka ikittes kadu nurkas mnää trumbuta sen, go mnää olen gäskett. Semne o virkmiähe laki."

— Kui mitä snää trumbuta? kysys Vilkk, ko rupes aavistama, mist puhe ol.

— Mitä mnää trumbuta! Trumbuta ihmissi kokko hakeman Dasala Vilkku, ko on gadoksis ja luulla hukkunnu Rauman ganaalihi!

— Koitast snää, Pyyrman, vaan dehds se tyä, sanos Vilkk sillo, nytkäs trumppnapplap Pyyrmanin gädest ja heitt net tuvan gadom bääll, — koitast tehds se vaa, niis saa juur saman giärun go nuas snuum balikkaski; snää ja snuun drumppus ja snuun guuldukses ja värkkis.

No, ymmärtä se, mimne upra siit tul. Muarill ja mnuull ol täys tyä, ennengo mes saim Byyrmanni ja Vilku sopima jäll, mutt vihdo se sendä onnistus ja viäl nii hyvingi, ett Vilkk käsk mnuu ja Pyyrmanni sisällt tekemäm biänen glasi. Ja miälelläs mnää kaiken dämäm bäällk klasi olsin dehnykki, mutt sillo mnuu muistus miälen, ett Iiro ol luvann lähti Vilkku hakeman ganaalist ja mnää kiirudi itten sendähde Hakkrill estämä händ nii hullust toimest.

Ko mnää pääsi Hakkrim bihall, ni mnää näin, gui Iiro lendä niingo hull ymbärs piha ja aja takka heijä valkost kukotas, nii ett vähä henkki miähes ol.

— Ol mar hyvä, ettäs tlii appu, huus hän jo kaukka, — koden mnää saat tota riivattu kii!

— No, mitäst paha kuko snuull on dehns sitt?

— Ol vai ol, hull! Eks snää tiäd, ett ko vesiruumist haida, ni ei tarvitt muut, ko ottak kukom baattihi ja ko sitt soudeta sem baika ylitte, misä ruumis makka, niin guko kiljatta. — Es snää kans mittän diäd, sanos Iiro ja men niingon gulo kuko hännäs.

— Vai nii, sanosi mnää, — mutt turha tyät snää nys sendän dee. Vilkk o löydett jo.

Siilo Iiro seisatt niingo naulaha, istatt perunmaasänkkehem, buhals hetke ja kysys viimen dotise näkösen: "Ong häm bali muuttunn?"

— Ei ol, vastasi mnää, — ei ole muuttunnk, kon giukuttle ja pärmänttä juur niingo ennengi.

— Kuik kiukuttle? No hän ongi sitt hengis viäl? — Hengis oikke hän o ja arvast mist hän löydetti?

— Kuingast mnää se arvaisi.

— Tasalam borstokonturis se poik o nukkunnt tähä saakk. — Ymmäräks snää, kui hän sinn o joutunn? kysysi mnää viime ja katosi Iirot silmihi.

Ja Iiro katos mnuu silmihi ja sitt mep pyrskäti yhtäkki molema naurama. Muttko Iiro ol saann naurus hillitty se verra, ett hän jällen dais puhell, ni hän sanos: "Nii oikke, sillaill oikke se käynn o, ett mnää pisti hänem borstokontturihin, go mnuu hänem bit köökkihim bistämä, mutt se Tasalam borsto on gans niim bimi ja pahustak heijän darvitte pann niit ovej nii liki toinen doistas."

Nii sillaill oikke se juttu ol, ko Vilkk kadoksis ol, mutt ettäkköst tekkin dykk, ett se Iiro ol merkiline miäs saaman glummej toime.

Hakkri Iiro otta sotamiähem besti

Jaa, ett misä Hakkri Iiro toisem beuklos mistann on, dek kysytt. — Nii händ, ilma vaseman gädem beuklot oikke se poik häärä ja rymsteera ja jos tahdott, nin gyll mnää juttlen deillk, kuis se käve, ko se sorm helkkrihi men, sill ett föleis mnää oll sillongi. Kuingasteten olis oll.

Näättäk se ol siihe aikkan gon Durki ja Ryssän geisri välill ol tulls semne riit, ettei siit pääst vähemällk ko sodall ja oikke aika sota siit tliiki. Se ymmärrätt siitäkki, ett Ryssän geisar pan hakema miähi Suamestakki, vaikk hänell o sotapoikki siäll omas maasas niingo mannakryynej vaa. Mutt ei nep piisann häne miälestäs sittengä ja nii hän lähett niingo sanott semssi värvrej haukuttleema Suamem boikki kans sottaha. Ja yks semnen dul tänn Rauman gulmillekki. Ja se miäs mar osas jutell. Jos hänem buhesses vaa luattas saann olis, ni oikke ijangaikkissi klaakkreit me olen, goten me jokane järjestäs sotamiäheks ruvenn ol. Mutt met tiäsingin, guip pali perä hänem buheisas ol ja käski häne mennt tyhmemätte miästen dyyijö jutuines eng ottann häneld pesti, vaikk hän olis kuis sedeleitäs meijä nokkan edes vilkutell. Ja ko muu nuare miähe ottiva meist esimerkki, ni liki käve, ett värvär olis joutunnt tyhjin doimin gasarmihis lähtemä. — Mutt kaikeks onnettomudeks tliivas sillo ne Leila Aakusti hää ja Iiro ol käskett niihi ja värvär tul sinnk kans. Ja ko mes sitt sinä hääpäevä ehton, Vilkk ja mnää, istusin Dasalan duvas seilej neulomas, nin dlee Iiro siihe aika fiiris ja portviin-pott kummassakki jakum blakkris ja sano ett ny juadangi harjalissi.

— Mitä harjalissi? mek kysysi, vaikk mek kumbakin goht ymmärsi mitä tapattunn ol.

— Mitä harjalissi — vastas Iiro ja kräväs korkki ulos portviinpotu suust — ettäk tep pöhköse ymmär, ett mnää sotamiähem besti ole ottann. Näättäk asja lait o semne, ettei merellp pääs sen gorkkjamallk kon gapteeniks, vaikkas kui rehkeisisi, mutt sotamiäs se poik nouse kraadeis nii, ettei sill ol mittä määrä, pääse majuuriks ja everstiks ja kopraaliks ja kenraaliks ja keisriksikki niingo se Napuljoon Punapart esimerkiks.

— Kyll snää oles se Napuljoon, ett — sanos Vilkk siihen, go Iiro tek piänem byssäykse ja katos talisills silmilläs, ett ming vaikutukse hänem buhes meihin dek. Ja sitt hän jatko.

— Napuljoon, mnää en ol mikkä Napuljoon, ko Iiro mnää ole, Hakkri Iiro, ja snää olet Tasala Vilkk, mutt tiäds se, ett ko snää solkka jossa mädändynys astjahaaskas Rauma ja Saksa väli ja komenak korkkendas 13 miäst, ni sillon dämä poik hallittekim bataljooni ja siljä mnää tee, jumalist, kuis siljä mnää tee. Kaikk kaupungi mnää hävitä, nii ettei niis pidk kivi kivem bääll olema, kaikk muup paitt Rauma, se mnää säästä — niin guingasteten säästäis ja sinn mnää siirän gaikk kirko ja linna muist kaupungeist ja Raum tlee suureks ja kunnjaha ja ko mnää kuale, nii Naulamäell rustatan gomjas muistpatsas ja siihen girjoteta suurillk kulttasillp pookstaaveill ett: "Täsä lepä — Hakkri — (hikk) Hakkri — Ii — ii — Iiro —"

Ja siihe Iiro nukus eik heränn, vaikk häm butos toolild laattjaha.

— Nii ai lepäki, sanos Vilkk, nous ylös ja läks ulos tuvast ja mnää menim beräs. Ja nii harmeisan me oll etten mes sanakan doisillen sanonnk, ko nyäkkäsim bäätän vaa yhde einen, go me erosi ja läksi huilama.

Mutt kyll mes se sija seoravan aamuns siit asjast juttli. Nii händ, juttli oikke ja olin giukkussi. Vilkk kävel ettittakasin Dasala sali laattjallk kädes seljän dakan, sylk ja kirol, mnää istusi akkna edes toolill ja trumbutim Borilaiste marssi klasiruuttuhu ja sali nurkas istus Iiro, pitel päätäs ja koitt pittä ittiäs ylhäll vaikk kaikest kuulus, ett hän gadus kauppatas. Mutt vast aik sitt hiire haukotellk, kom bää on gati suus. Kaikkjast enimäm bit sendän Dasala muar vähti. Hän dul joukko salihi ja haukkus Iiro oikkem bahambäeväseks ja joukko häm bist ittes taas peräkamarihi, vet ulos piirongiloodas, koperoitt ja hak vanhoj säästöijäs ja ko hän ol saanns sem bestirahan däytte, ni häm ban liinam bäähäs, tul salihi, anno viäl yhde oikke aika ripitykse Iiroll niingo vissemäks vahvudeks ja sitt hän läks ulos ovest ja sanos, ett hän repi silmäp pois pääst sild värvrild, jos ei se ot takasi stää Iirom besti.

Mutt ei se ottann. Hetkem bääst muar tul takasi rahoines ja ko mek kysysi, mitä värvär ol sanonn, ni muar sanos: "Kyll mar sen diätä mitä semne hunsvott sano." Nauro hirvittel se vaa ja ko mnää kiukustusi ja seliti hänell, mikä hän oikke o, nin dämä pahus kehta sanno: "Kas tualuandossi ihmissi keisar tarvitteki voidakses antta mahomettlaisillf fliiteihi" ja rupes tarjoma mnuulls sotamiähem besti. Semne raat ja hirvhammas! Vai sottaha mnää ny viäl viädäis, vanh ihmne ja hyvä kristitt kans miälestän. Mutt kyll mnää sill uutskotill annongi semse ulossedeli, ett hän vissin diätä karahtääris.

No, mitäst täst, ko mes sittkaiki neljä oll siin hetke itteksen fundeerann näit asjoit, niim byssä Vilkk Iiro ette ja sano: "Niingos kuule, Iiro, ni asi o auttamaton, snää joudu nys sottaha ja taita se reis snuull opiks ollakki, josas siäld hengis pala, mutt kuit tahanas, ni Raumam bojist ei pid armeijall häppjä tleema ja sendähde mnää ole ajatell, ett snää es lähds sinn vallan diätmättömäns sotamiähen gomenoist, muttko snää ruppe nyk koht ittiäs niit varte valmistama, opeta ittes äkseerama ja ambuma ja päälsem bäätteks nälkkä kärsimä ja selkkäs saama — nii, nii älä yhtä siin möris, kyll net taedo vaan gaikk sodas tarvita. Kaikeks onneks meill on däälls se uus tullvahtmestar, se opetta snuull äkseeramisen daedo, ambuma mnää opeta snuu itt ja mitä niihim muihi opetuksihin dlee, niim bidä mek kahde mnää ja Anundilan Galkke — muar kolmanden — niist huale."

Kyll Iiro vastan goit pulitta, muttko Vilkk pit asjas pääll ja selitt ja selitt hänellt tarkotukses, nii hän rupes vihdo viime ymmärtämä, ett hyätty hänell niist Vilku meiningeist ol ja ko hänell ol vaa viikk aikka siihen go hänem bit lähtemä Helsinkkihi ja siäld Turki maall, ni me rupesin goht toimeihi.

Se uus tullvahtmestar ol vanha aliupseer Suamen gaardist, nii ett ol oikke jumala lykk, ett meill ol semne miäs pyydettävän. Ja hän ol koht valmis semssen doimehe ja sanos, ett hän on gymni vuassi nahkpojist kelvolist kanuunaruakka tehn. Mutt hän sanos, ett yht miäst ei taed millän davalls sotamiäheks opetta, sillett ei se sillo saa mittän gäsityst plutuunast ja komppaniiast ja ketjust eik edes rindmastakka, nii ett kyll vähindäs kolm miäst tarvita, ennengo semsest opetuksest mittän dlee. — No, mikäst muuka siins sitt autt, muttko mnuu ja Vilkun täydys ruvet Iirollk kumppniks. Ja sano mnää se, ett vaikk siällt Tasalan duvas yht ja toist toimitust pidett o, ni nii luja vähti ei siäll ol enne eik jälkke ollk, ko se viikkon, go me Iiron gans sotamiähiks ittiän harjottli. Se tullvahtmestar ol koko peto asjas päällp pitämä eik se lainkka stää toindas leikim bääll ottann. Ei muttko haukus meit niingo mikäkin, gon ei kaikk "napletsoo" ja "nakraulli" ja "rusevolno" menn oikke häne miäles jälkke. Hiki tukas mes sai vähdät ja kovas kuris mep pidetti, nii ett me oikke sydämem bohjast huusi "rauttase ratta" joka kert, kon dullvahtmestar tykkäs ett men hyvi ja sanos: "harassoo." "Rauttase ratta" merkitte ryssän giäles niim bali ko, ett ahkerus o meijä ilon. Kaikk käve näättäk ryssängiäli. Ja se tullvahtmestar osas stää niingo me engelskat. Sild tul ryssä vaikk kuip pali ja ko mep pistim "begomiks" plutuunas ja tullvahtmestar hyppäs tool jalkkattes välis meijä edellän, ja ol olevannas upseer ja heose seljäs, ni sillo sild pojald pääs niim bali ryssä, ennengo me liikkell läksi, etten mnää olis koska uskonn, ett stää kiäld saada semne räms yhdellk kertta sanotuks. Ja sillongost tuva laatti tömis ja tomu lens ja kon Dasala muar juur sillon gerra osas tull meit kattoma, ni häm byärys niingon ganamboik, ko se meno näytt nin gauhjam beljättäväld.

Sillaill oikke ja edistymist met tei oikken giitettävällt tavalls sotamiähen daedois ja toimis. Tullvahtmestar ol oikken dytyväine ja sanos, ett ol vahing, etten mek kaikk menns sottaha.

— Em mar menekkä, sanos Vilkk siihe, se o vaaralist leikki, siäll ei pidet kuulem väli vaikk toist suuhu ammutais.

— Ei pidetäkkän, gyll asi tosi o, sanos tullvahtmestar ja sitt hän ilmott meill, ett ny me ole niim bitkällp pääss, ett huameaamust mennä ambumharjotuksehe.

— Jaaha, ny alkaki sitt mnuu opetuksen, sanos Vilkk sillo. Hän go näättäk semnem byssmiäs ai oll o.

Mutt tullvahtmestar selitt hänellk, kuit tärkki asi se o ett osata amppuk komeno jälkke ja ett ambumises vast häne ohjaustas tarvitangi. Ja sitt hän opett meillk koht ne ambumisen gomendsana, ko Vilkk ens ole toimittank kamaris seinäst pyssyngrapa jokatte meijän gätten. "Serenga rotoju", "serenga plii" mnää viäl niist komendsanoist muista ja sem "blii" sanam bääll pit paukattama.

Ko mes se oli ovenn, ni Vilkk tykkäs, ett me oli ansannt todiklasi ja käsk meijän Dasala salihi istuma. Ja ko mes siäll istu ja toda, ni hän dua peräkamaristas yhde vanhan givääri, anda se Iiroll ja sano: "Kosk snää ny oles sotta menos ja sotamiähen daedois hyvi edistynn, ni snuulls suada se kunni, ettäs saa ampput tällk kiväärill. Se o sodas oll ja mnää käytä stää vaan geväsi vesilinnun guvill ollesan, mutt, niingo sanott, snää saas sill ny amppu. Mutt pitelk kaunist stää, sill ett siin o nii hyvä piipp ettei semmost ol toist mailmas, se ei ole nääks rautta mutt kom buhdast teräst. — Ja itt mnää tahdo se ladat."

Ko Vilkk o tämäm buhes pitänn, ni hän dul mnuun dyän ja sanos: "Ja kyll mnää sen dakka, ett siihe luja lading tlee." Sitt hän vei sen giväärim beräkamarihi jäll ja sanos, ett kyll hän se sitt huame fölisäs tua, kom Buamkalljon gedoll mennä ambumharjotust pitämä. Me oll näättäk sopinns siit, ett se Buamkalljon geto paras paikk semssen doimituksehe on, go siäll ennengi sotaväki o ammuskell. Mnää oll oikke ilone, ett Vilkk viivys peräkamaris niin gaua, ettän gerkesin dullvahtmestrillp puhuma, mitä Vilkk mnuull ol sanonns sen givääri ladamisest. Mnuun dul näättäk surk Iirot ko mnää ajattli, ett se Vilkk vissim bistä nii luja ladingi siihen giväärihi, ett Iiro lendä seljälles ko hän se laukase. "Kyll se asi korjatuks saada" vastas tullvahtmestar mnuum buhessen ja sitt me rupesi muist asjoist puhelema. Mutt ko Vilkk ol tullp peräkamarist salihi ja rupes tullvahtmestrill linnustuksestas jahtama ni mnää pisti ittem beräkamarihi, oti sen giväri seinäst ja koiti, ett olik se ladingis vai ei. Ei ollk kosk heng käve läpitt, ko mnää piipum bää suuhum bani ja puhalsi. Sillo mnää nappasi seinäst Vilkun gruuttsarven, gaasim bualem biolist kruutti pyssyhy ja löim brannstaka varrell aika tukom baperi topningiks. Mnuun däydys prannstakka käyttä, kon en löytänn laastikku mistä. Sitt mnää meni salihi jäll istuma ja oll miälisän, ettän oll saannp pyssy ladinkkihi ennengo Vilkk siihen gerkes Porvo mitallk kruutti ajama Iiron durmlukses. Ja sitt me istusi jäll ja todasi ja jaarittli. Kyll mnää se näi, ett tullvahtmestariki ittes välillp pist peräkamariin, ja ajattli, ett hän o ny vissin gattomas, ett oling mnää ladanns sem byssy. Ja oikke mnää luuli arvannunikkin, gosk tullvahtmestar nauro niin meinavaisest, ko mnää hänells silmätän vilkutin, go hän dul peräkamarist.

Seoravan aamun mes sitt läksim byssyinem Buamkalljon gedoll ja Vilkk anno Iirolls se suuren givääri. "Snää tiädäk kaiketakki, ett se o ladingis?" sanosi mnää sillo Vilkullk, kom belkäsi, ett pia hän mene ja tahto ottas se mnuu ladingin ulos ja pann omas sijaha. "Tiädän gaiketakki mnää se", räyhäs Vilkk vastaukseks ja sitt mentti.

Ko mep pääsim baikall, niin dullvahtmestar pan meijä siihen metäreunall rivihi seisoma, Iiron geskell ja Vilkun doisell ja mnuu hänen doisellp pualelles. Sitt hän asett laudambääm bystöhöm biäne matkam bäähä meist, komens ens "smirnaa" ja sitt "palba serengoju", "serenga plii" ja sillo met täräyti. Mutt harvo mnää ole semmost jymäyst kuullk, ko se Iiron givär anno. Mnuu olivak korvan valla lukus ja pään sekasi ja tyhmä näköseld se Vilkkuki näytt, ko hän gatos mnuu ja sitt me rupesi Iirot siit meijä välistän hakema, mutt siin ol tyhi paikk vaa eik Iirot missä näkynn.

— Näiks snää mihi Iiro joudus? kysys Vilkk viime.

— En, vastasi mnää ja sitt mek kattli siin jällt toissian niingo sonn uutt veräjä.

Mutt sillon dul tullvahtmestar siihe ja sanos, ett samas ko Iiro laukas, ni hän dek vissi seitmändoist kuperkeikka ja men sinn metäm buskihi, ett yks tuaksaus vaa ol. — Se ol vähä kamal tössäys, lopett tullvahtmestar puhes.

Mutt em mes siink kaua stää asja kerjennf fundeeraman, go läksi Iirot puskist hakema ja ko me oll mennk kymmengund askel, ni me näi häne istuvas mättäll ja ko hän huamatt meijä, ni hän näytt molemppi kässiäs ja sanos: "Kattokka ny." Ja silmä ymbyrjäisinp pääs mek kattlingi, vaikk Iiron gäsis ol pali vähemän gattomist ko enne. Oikkjas kädes ol piän tröntt vaam byssyndukist ja vasemast kädest ol peukal tiäsäs.

— Mihi snää ole hukann mnuu hyväm byssymbiippun, sai Vilkk viime sanotuks.

— Snuu hyväm byssymbiippus — vastas Iiro ja ol kiukkuse näköne — snuu hyvä pyssymbiippus läks reissuhu mnuum beuklon gans. Lähdk karamam beräs, niis taidas sem bari sautta viäl. Pahustaks tees semssi ladingej.

— Ei se oll lainkka liia iso lading, sill o ammutt kaks vertta vahvemppi.

— Nii, mutt mistäs snää sen diädä, kodes stää itt ladann — sanosi mnää siihe.

— Kukast se olis ladanns sitt?

— Mnää.

— Es mar, ko mnää se ladasi, sanos sillon dullvahtmestar.

Ny rupes asi käymä nii synkkjäks, etten me hetke aikka ymmärtänn mittä, mutt viime Vilkk sai järkes selkkemä se verra ett hän sanos: "No mutt jos mnää ole se ladann ja snää ja tullvahtmestar olett se ladann, ni siin ol kolm ladinkki päälisi. Olik se sitt ihme, jos ei piipp kestänn. Ja se ol sendä nii hyvä pyssymbiipp, ettei toist semmost saakka."

— Em mnää vaa ol toist ladinkki toisem bäällp pannk kosk siin heng käve, ennengo mnää se ladasi, sanosi mnää.

— Sama ol asja lait, ko mnää ladasi, vakutt tullvahtmestar.

— Tep pöhköse! sanos Vilkk, — käve kaiketakki siin heng, ko siin ol pualvälis piippu piän reppem, mutt muuto se ol ehi ja nii hyvä pyssymbiipp, ettei semmost saat toist mistä. Pahus sendän gon de menett toisen galuj pitelemä ja turmlett ne.

Niin, gyll me ny ymmärsi, ett me Iirot säästäksen oll lyännk kolm ladinkki hänen giväärihis ja saanns se säpäleiks ja Iirom beuklo viäl kaupam bäälseks. Vaikk se hyät siit ol, ettei Iiro kelvanns sotamiäheks, kodei hänell peuklot oll enä. Mutt jos luulett, ett Iiro ymmärtä oll meillk kiitoline siit, nin gyll tes sitt erhetytt. Mitä viäl kom buhele ain go hän ilosellt tuulell on, gui hän gerra olis kenraaliks pääss, mutt kattese ystvä veivä hänem beuklos.

Kon Dasala Vilkk vedo voitt

Mnää oli ollp pari kolmp päevä Kodisjoells sukuloittemas eng olls sendähde oikken giink kaikis asjois, ko sillaikka ol Raumallt tapattunn. Ehtost hilja mnää pääsi reisustan gotti ja ko mnää sitt seoravan aamuns siink kuude aikka läksin Dasalaha, nin dlee Pajala Frankke, yks niit kaikkjam barhamppi velikultti, kon däsä mailmas saappa androit kuluttava, mnuu vasta. Mnää terveti händ tiätystengi ja sanosi: "No, Frankke, mildäst tämä mailm ny oikke snuu silmisäs näyttä?"

— Ky-ky—ky-ky-ky-kyll se ny-ny-jä—jä-jäll — — —

— Ol verka ja rupp ny jo jättämä nuas snuun goeranguris! — Koskas pane juur jämt niingo Änkk-Sampp — sanosi mnää — ja jäti Frankke seisoma siihe suu auk ja silmäs seljälles. — Nii oikke, em mnää viittinn häne änkkämistäs kuulustellk kon diäsi, ettei hän ennengä ollp puhettas takka ajann ja ajattli, ett se ol ny olevannas häne miälestäs jotta hyvingi lystelist pilkandekko, ko hän noim buhendapas muuttann ol. Siihe oikke mnää häne jäti ja painsin Dasalat kohde. Mutt ko mnää pääse sinn, nin dlee muar mnuu kuistill vasta ja ruppe koht mnuu klummima.

— Eks saap pyssyk kotons sengi Anundlam bahandekki, ettes tännt tul Vilkku viäkottleema yhdest pahudest toissehe. — Kyll teist jo ennengin darppeks harmi o, ettei teijä ain darvitt uussi koerangurej fundeerat — sengi uutskott!

Mnää rupesin goettamam bistä vähä vastaukseks muarill, mutt ei hän mnuu kuulustellk, ko men glohjas kiul kädes navetto kohde, nii ett puukengäk klapsusiva ja haukus mnuum bahambäeväseks mennesäs. — No, kyll se ymmärrätt, ett mnuu harmitt tämnem buhe, vaikkan oll hyvingin dottunns saama muarild oikke aika pyhkes sillon dällö. Mutt sen däydys kärssi ja sen gärseski valla miälelläs, kon diäs sydämesäs, ett muarill ol syytäkki ollk kiukkune. Mutt ny mnää oll miälestän juur viaton, mnää oll niingo sanott, ollp pois koko kaupungist eng muistann vähäld aikka tehnen mittä semmost, ett mnuu sendähde olis tarvinns saad niim bahambäeväsest fliiteihin go mnuullt tällk kertta annetti. Antteks se, ett muar haukus mnuu Anundilam bahandekkjäks, se nime mnää oll häneld mond kertta ennengi saann eng valla ilma syytäkkä, mutt se mnuu harmitt, ett muar ol sanonn mnuull: "Sengi uutskott." Sill ett, niingon diädätt, ni se o niit kaikkjam bahimppi nimej ko meijän gaupungis pruukata ja mnää sano se vaa, ett jos joku raumlaine sano teille: "Sengi uutskott", nin gyll tes sitt saatt täödells syyll ruvet kysymän gunnjam berä. — Sillaill oikke se asja lait o eik stää sitt ol ihmettlemist, ett mnää oll niin giukkune, ettän vallan gihisin, go menin Dasala salihi. En muistann enä hyvä huamendakka Vilkulls sannok, ko rupesin goht jahtama, ett "tämä o nys sendä vähä kamala, Vilkk, tiäds se, ett se o viiminen gert, ko mnää astu dämän gynnykse yli."

— Soo-o, meinaks sitt jäädä ainaseks tähä huanesse? sanos Vilkk eik tiättos pistännk, muttko makas seljälläs salim beräpengillk, kädep pää ali ja polvep pystös.

— Älä siin viisastels, sengi julmett, kon goit ruvet parandama elämätäs. Tiädäks, ei tämä kaupp kannat enä; snää suututak koko kaupungi ja täsä saava viäl syyttömäkkin gärssis snuun dähtes.

— Kärsväise näköseks ai snää olet tullukki. — Kuule, Kalkke, älä viit snää kans ruvet saarnama niingon gaikk ämmä ja ämmämäise miähe. — Pahus soikko, mnää suutun däsä viimitteks ja mnää sano snuull, niingo olen gaikill muillekki sanonn, ett syytön mnää ole. — Mitä hänen darvitt tuli mnuun gansan vetto lyämä.

— Kuis snää sanosi, vetto lyämä? Mitä snää meina?

— Mitästis snää sitt meina?

— Mitä mnää meina? Meina stää, ett ko mnää ole ollp pari kolmp päevä pois kaupungist ja tleen gotti, ni ovak kaikk tääll juur niingo olsivas Seilist karann. Ens tlee tua hultten, Pajala Fretu, eik viit enä puhellakka lailes, muttko änkkä ja aja puhettas takka niingo Änkk-Sampp ja ko mnää pääsen dänn, ni snuu äitis ruppe mnuu läksyttämä, sano, ett mnää viäkottle snuu pahuttehe ja haukku mnuu niin gamalast, etten oikken geht sannokka.

— No, mutt, Kalkke park, es snää kuulemas sitt tiädäkkä näist asjoist mittä, sanos Vilkk ja nous istuma. Eks snää olk kuuli mittä mnuu vedostan?

— Snuu vedostas? Aim bahustak snuu vetos mnuullk kuuluva?

— Kyll nek kuuluvas sendä. Tiäds se, ett juur se vedolyämne meijä äitti suututta ja sendähde snuull laki luetti.

— No, kaikki pitä kuulema. Mitä muar siit kiukuttle? Kyll mar häne sen diätämäm bidäis, ettei niit vedoj maksap pruukat. Ja es sunkka snääkä niim böhkö ol, ett snää maksa meina, mitäs hävenn ole.

— Em mnää hävenn ol. Kuingast semnen gysymyksehen dliis, ett mnää häveisi. Em maare, voittann mnää ole, ja se juur pahin ongi. Se niit vaevassi suututta. Ja sendähde se Fretukim buhettas takka aja. Älä enä usk, ett se poik pahuttas änkkä, muttko sendähde, ett hän häves vedo. Kyll hänell vaan dosi käsis o, hänell jos mnuulakki. — Em mnää muut san.

— Tiädäks, Vilkk, ny em mnää ol hullu harmamb, jos es snää selit lailles näit asjoit.

— Eks snää sitt oikken dott ol mittän guulls siit mnuu vedostan, kysys Vilkk jäll ja ko hän ol vähä aikka katell mnuu, ni hän dul mnuun dyyijön, ott mnuun graivärkeihin gii ja sanos: "Katost mnuu oikkem bäi silmi ja sant, tiädäks snää mittän, daikk eks snää olt tiätvännäs."

Ja ko mnää sitt oll hengen ja verem bannp pantiks, etten mnää tiätänn yhtikäm behu häne vedolyämsestäs, ni hän sanos: "Jaahah, sitt mnää selitängi snuullk koko jutun, go saa ens piippum balama." — Eik siink kaua viivytt ennengo häne nysäs ryähäs niingon gorsteen ja sitt hän algo: "Niingos tiädä ol endispäevä Alexandrimbäev ja Moso Ale ol jo aikka sitt käskenn mnuu Alexandrin-gousill. Mnää kiiti ja lupasin dull. No, endispäevä ehtopualls sitt mnää näe jäll Moso Ale ja hän sano: 'Muist nys sitt vaan dull ehtost mnuun dyän — tiädäks snää, mistän saisi se Hesu Jankken gässihin. Mnää olem bruukann muista händ ain dänä päevän eik yks klasi taikk pari hänellekkä sunkkam baha tekis?'"

— Kyll mar Hesu Jankke löydetä. Josei se olk koton, nin gyll mar siällt tiädetä misä se o. Jos snuu on giiru, niin gyll mnää pidä murhe siit, ett hän sana saa.

— Eikä mnuull ny olis aikka händ kaahistell ja kyll se sitt vaa hyvä o, jos snää otas se asjan doimittakses.

— Ota maare ja kylläs saa luattas siihe, ett se lailles toimitettun dlee, vastasi mnää ja sitt me erosi.

— Kodei mnuull muutakkan dyät oli, ni mnää läksingi oitis hakema Jankket. Mutt ei hän ollk koton ja ko mnää kysysi, misä hän ol, ni sanotti, ett hän ol mennk kirkkmaall hautta kaevama. Mnää läksi sitt sinn ja siäll oikke Jankke ol. Hän ol juur saann hauda valmiks, ko mnää sinnp pääsi ja seisoskel ny lappemes nojas haudam barttall ja ol tytyväise näköne.

— Hyvä ehtopualpäevä, Jankke, mnää sanosi. — Snää oles saannt tyäs valmiks.

— Nii händ, valmiks oikke. Virkkatan däyty mnuungin doimitta, vaikkan hyvin diädä, ett se kon guappa toisellk kaeva, hän lange viime itt siihe.

— Nii händ, sanosi mnää, — semne o mailma meno, mutt es snää, Jankke, kroopeijas paham bäällt tee. — Nii ett jät nys synkkjä ajatukses ja tul ehtost Mosoll Alexandrin gousill.

— Kiitoksi vaa. Mutt sitt em mnää kerkkekkä enän gandamam blanguj tämän guapam beitoks, ko mnuu viäl täyty vaattenikki muutta. — Vaikk sama se on, gyll se kerjetä huamengin dekemä.

— Kerkke maare snää huamengin dekemä eik siit paha ilmaka nyt tulk kosk tuul ol lännen gulmall.

Nii mep pääti, Jankke vet tikapuus ylös haudast ja sitt me läksi yhdes kaupunkkihi.

Ehtost meit ol sitt oikke iso troikk koos siäll Mosoll ja ko siin yht ja toist juteltti, nin dul puhe rohkeudestakki ja Pajala Fretu kerskal kom bahus, kui rohki hän o. Mnää nauro itteksen, go muista, niingo snääki se vissi muistak, kui hän makas kiven dakank, ko met toise mukulak karasin Garin gedollk kanuunan guuli kii ottama stää myäden go engelsman niit meill ammuskel. Se ol hauska peli, niingos muista. Tuskin guul ol kerjenn oikkem byssämängä, ennengo me jo olin gaevanns se ylös, pistänns sen gainlohon ja kas näi, myymä stää Vesandrill. Mutt Pajala Fretut ei näht niis toimeis, se poik makas kiven dakan ja pelkäs. — Nii händ ja ko mnää sengi muisti, ni mnuu harmitt hänen gerskamises rohkeudestas. Mutt ko hän yht päät stää siin vaa hollas, ni mnää sanosi viime: "Kyllkaiketakki jokanen däsä puheli ja kehut taita, kui rohki hän o, mutt mnää lyä, Fretu, vetto, ettäs pelkkä enemmän go mnää, jos mek kahden gell kakstoist tänä yän lähden girkkmaall."

— Em mar pelkkäkkä, sanos Fretu ja oijens kätes mnuull. Ja nii siins sitt lyätti vetto.

— Mutt kuingast se todistetan, guka teist enemäm belkkä, kysysivä net toise. Mnuull olivat mnuun duuman ja mnää vastasi: "Kyll mnää todistuksist murhem bidä."

Ja sitt me pääti, ett istuta Mosolls siks, ett sydänyäaik tlee ja sitt lähdetä. Net toise lupasivat tuli meit saattaman Dekkalan gulmaha astikk.

Kyll Fretu muutus vähitelle hyvin dotiseks pojaks, mutt ei hän sittengä andannp perän, go vahtas ai joukko ulos akknast ja sanos: "Om mar siäll ny vaam bimi siäll ulkon, oikke sopev yä ny ongi."

Ja kyll Fretu oikkjas ol. Pimi yä se ol.

Kon gell sitt ol tosa pualkahdendoist paikoill, ni me läksin gaiki. Tekkalan gulmas sanosivat toise meill hyväst ja mnää ja Fretu läksim bainama Nummet kohde. Mek koperoittim bimjäs trapuj pisi yli kirkkmaa aeda ja sitt kuljetti rinnasim bitki stää isso pääkäytvä. Fretu hamppa helisiväs suus ja hän valitt viluas, mutt mnää meinasi ett kävellä lujemi, niin gyll lämmi tlee. Kyll mnää se vaan diäsi, mikä vilutus se ol, ko händ vaevas ja ajattli itteksen: "Älästis hualp poik, kylläs viäl tunnustakki, ettäs pelkkä." Ko sitt ol mennt vähä matka, ni mnää pisti itten edell ja ko mep pääsi se haudan gohdallk, ko Hesu Jankke juur ol saann valmiks, ni mnää sanosi: "Katost pahust, täsä o vesirapakk, hypp nyp, poik, oikke aika kruipaus oikkjallk kädell." Fretu hyppäs mnuu neovon jälkke ja putos kropsatt hauttaha, ni ettei ai eik oi kerjenns sanoma, muuttko sinn men ja siäll ol.

— Jokos pelkkä? mnää kysysi, mutt kodei hän mittä vastann, vaikk mnää kapple aikka siin odoti ja vaikk mnää kuuli, ett hän garas ettit takasi siällk kuapam bohjall, ni mnää läksim bois harmeisan, gon en saann händ tunnustama, ett häm belkäs, vaikkan sen gyll tiäsi, ett se poik ol pelgo hallus ja oikke aika tavalls sittekki.

Mutt seoravanp päevän vast upra ol gaupungis. Koht aamusten go mnää heräsi unestan duallp peräkamaris, ni mnää näi ove raost, ett täälls salis istusivap Priia muar ja Teuko Lutt ja Kalljola Fretta. Ja kyll ämmill jo puhelemist ol. Meijä muar ol pistänn ittes ulos johonkki askreillas ja heill ol hyvä friiheett pann umme ja pimjäk kokko. Ja kyll hep pauhasivakki ja haukusiva mnuu ja siunasiva ja kläppäsivä.

— Nii, sanos Klupula Lutt, — mnää ole stää ai sanonn, ettei se Vilkk saann mukulan olles tarppeks kinduihis. Semmost siit tlee, ko ihmse andava lapses elä ja oll niingo he itt tahtova eik lainkka rangas heit.

— Semmost oikke siit tlee, sanos Kalljola Fretta, löi nuusku nokkas täytte ja tarjos muillekki, — semmost siit tlee. Jeskandeerakast sendän go ajattle, ett kunnjalisist vanhemist syndy semne vekar. — Mutt niingos sanosi, Lutt, se o huan gasvatus, ko sen deke.

— Niin oikken dekeki, meinas Priia muar, — liiaks oikken dämä Tasala äit o Vilkku lellitell, mutt kyll mailm kuritta sitt se sija. Saadast nähd vaa, ni Vilkk joutu linnahan däst tyästäs ja saa kaakkpuus selkkähäs sen go häneld mukulan jäi saamatt ja hiukan gaupam bäällist lisseks. — Jaa-a ko stää ajattle, ni se o oikken gamala.

— Älkkä muut sanokk, Priia muar, se on gamala.

Semmost prohti oikke ne ämmäs siinp pitivä ja mnuu harmitt, nii ettän meinasi noust ylös ja lyyryttä heijän gaikk ulos aukost.

— No stää ny viäl olis tarvitt Tiädäks mnuu miälestän ämmä oliva juur oikkjas.

Mutt sillo Vilkk nousiki ylös ja vaikk mnää kyll vastam buliti, niim bää kolmandenk konttin mnää sillon Dasalan drapuist alas tlii ja löysi ittem bihald pikemin go oll aavistannukka. — Sill o niin gamalan duline luand, sill Vilkull.

Maistri raakpuu

Huhtkuum bäev ol jo likitellem bualillk, ko Rauma realkoulu arvos pidett opettaja, Campus, heräs unestas. Makkjald ol uni maistunnukki eik oll ihmekän, go se eiline ehto ol oll hiuka väsyttäväine. Väsyttäväine oikke se ol oll, mutt turkase hauskaki samas. Lavilan gartnos ol myytt puutavara aupsioongaupall ja inspehtor ol pannt toime oikken gomjap pidos se aupsjooni yhteyttehe. Ens ol syätt pualpäev, oikke fiin pualväev, sitt ol jatkett aupsiooni ja ehtost — — nii ehtost, mitäst sillon dehtingä. Maister oijendel jäseniäs, reedas peittoas, ko ol osald valunn laattjall, tahkos ottatas ja rupes koittama muistutell oikke alust alkkaten, guis se eilinem bäev oikke ol kulutett. Hän muist valla hyvi, ett hän ja tullar oliva lähtenn yhdes Lavilaha Savila Jussi heosell, hän muist, kui he oliva naurannk, ko Juss ol puhell heillk klookuijas koko menomatka, hän muist, mitä Lavilam bihallk kokkondunnut talomboja olivas sanonnk kaupungilaiste heosist ja ajopeleist, muist viäl sengi, mihi hinttaham buutavara oliva noss aupsiooni alus, mitä herkuj ol ollp pualpäevpöydäs ja ett hän ol pitännp piänem buhengi. — Nii händ, kaiken dämä hän muist, mutt sitt — mitä sitt tehti ja kuis sitt oltti, stää ei hän muistann oikke. Hänell ol jongulaine aavistus siit, ett aupsiooni jatketti viäl pualpäevä jälkkengi ja ett hän hiljemppä ehtoste ol pelannk kruuvi; hän ol muistavannas, ett Lavilas ol syätt viäl ehtotakki ja ett sitt ol tarjott kaffet ja konjakki. Mut kamala riipi raapin gaikk nämät tapaukse oliva häne muistosas ja — mikä enimä maistri harmitt — hän ei tiätänn yhtikäm behu, kui hän gottit tuli ol. Hän yritt kerra ja toisengi muistuttleema stää kottit tulo, mutt se ol niingom bois pyhjett häne siälus silmätte edest ja kui hän siin yrittliki, ni ei hän stää vaa muistann, ei stää ko merkk.

Mitä enemä maister tätä asja ajattel stää pahemallp pääll hän dul. Ja niingo mond kertta ennengi händ enimä harmitt se häne luandos ominaisus, ett hän gadott muistos, ko hän vaa hiukangi liiemäks ol nauttinn. Ymmärrettävästengi ei semne ussen dapattunn, mutt joskus ko ol hyvä aikka ja hyvä seora ni maisteriki unhott kohtulisude. — Ei nek koulmaistrikka mittän daeva englej ol, jumal nähkö.

No nii, dapattunnu ei saat tapattumattomaks muutettu — lohduttel maister ittiäs vihdo viime — heitt peito yldäs, nous äkki ylös ja rupes vaatettama ittiäs. Muttko saappatte voor tul ja hän juur ol tarttumaisillas soitingellon gahvakan gäsketäkses Mari, häne vanha huushollerskas, tuama ne, ni hän joudusiki vallan gamalatte ajatuste valttaha. — Mitäst sitt, jos Mari tiätä, ett hän ol hiuka liikutett eilä. — Sillo ei ol hyvi asja. — Ja kyll mar se se vissin diätäki. — O hän nys sendä oikke harmin gappal, koden mnää lainkka muist, kui mnää kottit tlii ja kosk mnää tlii — — Mutt omb täsä huanes kaikk lailses reedas — — ei se taedakka sendän diättä mittä. — Lailses reedas! Niingo ei täsä kaikk olis ennengi oll lailses reedas, ko mnää ole vähä hutikas kottit tuli. Kyll se Mari vaa järjestyksest murhem bitä. — Turkane sendä!

Maistrill nous hiki ottaha. Hän joi klasi vett, men sukillas akknan dyä ja vet rulgardiini ylös. — Siäll ulkon ol oikken gaunis keväpäev. Taevas ol selkki ja auring paist nii lämmjäst, ett kaikk rästäp päeväm buallk kattu tiukusiva, hakomolkoset tirskusiva ja naapurtalo ränni all ol kyhkyspari tullp pesemä ittiäs. Ilo sild näyttiväk kaikk ihmsekkin, go siutten gulkiva ja Kiviniämen gulmald kuulus posetiivi soitto. Kaiken dämä nähdesäs ja kuulesas maister unhott hetkeks kaikk murhes ja päätt ett ulos hängi mene keväilma nauttima. — Mutt nes siunatus saappa! — Ei hän sukillas mennt taed ulos. — Oi nyp paha polv sendän, gonei se Mari men johonkki askreillas ulos köökist, ett sais pistä ittes sinnk, kopat saappak kättes ja sitt lykät liässuhun daanes kattomat. Mutt ei se vaa men. Siälls se pysy niingo noidutt ja vähtä padottes ja pannuttes kans, ni ett kolin guulu porstom boikin dänns saakk. — — Mutt händäst jos jokku vanhas saappa olsiva unhottunnt tähä huanehe! Maister laske ittes polvilles laattjall, koperoitte sängy alusta ja kodei hän löyds siäld mittä, ni hän nouse ylös, ava vaatekaapi ja kähjä se läpitte. Mutt se on gaikk turha. Ei Mari ol nii ruakoton, ett se unhotais vanhoj saappait häne huanehes. Harmeisas maister istatta sängylaidalls, sytyttä paperossi ja puhaldle saurenkkait. Mutt kesken gaike hän hyppä pystö, hän on dehn lujam bäätökse. Hän graappa soitingellon gättehes ja ott rypyis, niingo hänell olis joku syntti tehn koulpoik edesäs hän soitta oikken giukkusest.

Tuski o minuuttiakkan gulunn, ni Mari tleeki sisäll, kaffevehket toises kädes ja toises kädes maistri saappa. Mutt koht ko maister näke häne, ni hän huamatte, ett ny ova asja hullust. Mari suupiäle ova vedetyp pahast alaspäi ja — mikä paheve — klasisilmä ova luiskattann alas juur nokam bäähä. Ja se o sitt nii viss merkk, ett ny o Mari huanollt tuulell. Maistri juhlaline opettajan gatand katto niingom byhjett ja hän tervettä nii ystvälisest ko hän suingin daita: "Hyvä huamend Mari!" — Mutt Mari ei vast mittä.

Nii semne se o. Jos se olisiki niingo muu vaimihmse, ett se tiuskeis ja moiteis, ni se ei olis mittä. Sillo suutuis ittekki ja annais sill joka sanast kaks takasi. Mutt ko se noi vaa mykkän askroitte ja sillon dällön gattle luinauttle toist nii jumalattoma harmittavaisest, nii siint tunde ittes nii yksingertaseks ett oikken dekis miäl vajot omi saappaihis piiloho. — Semssi maister ajattle ja kävele ettit takasi laattjall. Mutt yhtäkki hänem bistä päähäs, ettei hänen dervetykses kukatiäs oll oikkem baikallas, kosk se auringoki jo näky olevas niin gorkkjall. Hän otta plakkarkellos yäpöydäld. Se osotta viis minuutti yli kolm. Maister hätkättä, mutt seoravas silmäräpäykses häm baina kellon gorvatas vasta, naura ja sano ittekselles: "No, stää mnääki; se o jäänn vetämät." Hän o oikke ilonen, go hän viäl saa eläs siint toevos, ett hän o herännt tavalise aikasi, mutt samas ruppe vanha seinkell ruaksalis surisema, niingo se ain deke, ennengo se ilmotta sanottavas ja ko se o aikas suriss, ni se hakka ykstoist lyäntti yhte humuhu.

Ääh! ärättä maister suutuksisas ja tunde luisas, ett Mari kattle luinauttle händ juur niingo se tämsis olois pruukka katell händ.

Maister istatta pöydä viäre ja vajo ajatuksihis. — Mimmost olis, jos annais tua Mari menns sem bitkän diä, ettei se tosa kiukuttel. Mutt hän hylkkä samas semse ajatuksek, ko hän ajattle Mari hyvi puali ja muista, ett Mari o händ lapsest astikk hoitann. Ei stää tiäd, mimse saa, mutt sen diätä — — —

Tähän gatke maistri ajatuste juaks, ko ovi aukke ja sisäll astu Rauman dullar. Mari pistä ittes koht pois huanest suuttunnu näkösen; hän ei saak kärsityks tullri.

— Hyvä huamend — sano tullar kähjäll äänelläs — kuingast snää jaksa niitte eilistem bidotte jälkke?

— Mikäst mnuu o jaksaisan. Haest istumbaikk ittelles ja pant tupakiks.

— Se on goko hausk otus se inspehtor ja erinomase hyvä kiiskisemätti se tarjos, muist herkuist puhumatakka.

— Hyvä oikke se ol ja hyväp pido ne olivak kaikim buali, mutt olis hän sendä joutann avat muutmam botu samppanjakin, go hän gerra semsen galaasi rustann ol ja kosk tavaraki nous — mitä mnää ymmärä — yli käyphinnatte.

— Se o viss asi, ett tavar siäll hyvi nous. Äijä huusivak ko hullu ja takka mnää sengi vaa, ettes snääkä niit raakpuitas ilma mittä saann, vaikk net tuadangin gaupunkkihi samall hinnall. — Ja huame nes sitt tleevakki.

— Mitä snää puhele! Raakpuit — oleng mnää ostann raakpuit!

— Niingodes snää stää muistais. — Meit toissi oikke naurutt, ko se ensmäine raakpuu myytti ja äijä huusivas stää kilppa; nostiva hiljaksis hintta välist viidellkkolmatt ja välist viidellkymnellp pennill. Ja juur ko vasar ol puttomaisillas kolmanen gerra Moson gapteeni huuttoho, ni snää tlii lengeihi, huusi: "Viis markka pääll" ja siins seisosivas sitt äijäs silmäs seljälläs ja suu aukk. Vasar paukatt kolmanen gerra ja raakpuu ol snuu. Ja sillaills snää teik kuus kertta peräsi. — Snää meina vissi ruvet laeva rakendama. — Onneks olkko vaa!

— Älä ny hulluijas — ett mnää huusi heit koko pualen dusina, snää sano?

— Sillaill oikke niit ol lukkuas. — Kuule, es sunkka snää vaa niit kureillas taikk erhetyksest huutann.

— Mitäst maare mnää semsis asjois kurelema ruppeisi — vastas maister ja koitt oll levolise näköne. Mutt sydämesäs hän giros stää hetki, ko hän ol lähtenns sinn Lavila aupsioonihi. Händ harmitt, ettei hän lainkkan diätänn, mitä lai puit semse raakpuu oikke oliva. Tullar olis kyll taitanns se selittäs, se hän gyll tiäs, mutt hän diäs sen gans, ett jos hän olis ruvenns stää sild kysymä, ni se olis koht ymmärtänn, ett hän ol sittengi huutann ne vaston dahtoas ja kyll hän sitt olis joutunn nauru ja pilka alaseks koko kaupungis. Ei, toisild häne net tiädot täydys hankki. Maister istus niingon guumillk kivill ja odott, ett tullar menis menoijas. Viime se sitt läksiki ja nauro mennesäs, nii ett maister rupes eppälemä, ett se vissin diäs, kuis se raakpuitten gaupan gans oikke lait ol.

Koht ko maister näk akknastas, ett tullar ol käändynn ensmäittellp poikkiskadull, ni hän heitt pälsy ylles ja läks ulos kaupunkkihi hyvä ystväs, pangijohtajam Bensaston dyä. Hän ol maistermiäs hängi ja stää paitt laevaredar, niin ett kyll se poik puutavarat tuns. Ja hyväluandone hän gans ol ja valmis neuvoj andama, kon darvitti. Ol kyll tosi, ettei Pensast andann neovoijas ilma nuhteit, ko hän sen darppeliseks näk ja tällk kertta maister aavist, ett hänell ol piän ripitys tiädos niitte raakpuitten dähde. — Mutt ripittäkkö sitt, jos hän o stää miäld, ett koulmaistrim bidäis tundeman gaikk kauppmiäste mutkasep polgu — tuumal maister, ko hän ol astumaisillas pangi ovest sisäll. Ja juur ko hän ove avo, ni hän dek viäl sengim bäätökse, ett hän aluks koitta oli, niingo hän olis ehdon dahdo ne raakpuu ostann ja pääse sillaillk kukatiäs koko ripityksest.

Siin miäles oikke hän ol, ko hän giipust sisällp pangihuanehe. Siäll istus Pensast tavalisellp paikallas ja ol räknöittemisen doimes, nii ettei kerjennk kattomangan, guka sisällt tul. Mutt hetkem bääst hän sai tyäs valmiks, lask pännäs pois, tul Kandolan dyyijö ja hiäros kässiäs, niingo hänen dapas ai ol, ko hän hyvällp pääll ol.

— No, hyvä päevä, Kandola, mitäst snuullk kuulu? Tleestis istuman dännp peräkamarihi, ni saadam buhell hiuka mailma menost, pauhas Pensast ja talutt Kandolan peräkamarim böydä viäre istuma. Siins sitt puheltti hetke aikkan duulist ja ilmoist ja kevä joutumisest, mutt viimen Gandola rupes käymä siihe asjahas kii ja sanos Pensastoll: "Veli ei oll lainkka Lavila aupsioonis eilä."

— En, en oll; ei ol aikka semssi viftreisuihi.

— Viftreisuhi! Kui veli nii sano; kukast sinns sendä viftamist varte lähtenn olis?

— "Viälä hän kyssyy!" — Kuule, Kandola, snää olik kuull mnää, siäll. No, niin, dahdoks ny esimerkiks juur snää sanno, ettäs läksis sinnk kaupoj varte.

— Kuingast muuto sitt, kaupoj varte oikke mnää sinn läksi.

Pensast ei tahtonn oikken gorvias usko. Hän gattel Kandolast iso aikkan glasisilmättes yli ja ol valla hämmästynn. Mutt viime hän virkos siit ja sanos: "Saisikost luvan gyssy, mitä kaupoj varte snää sinn läksi?"

— Saa kyll vaa. Mnää osti siäll ittellen muutma raakpuu.

Pensast oll niingo nuijallp päähä lyätt Hän gimmatt ylös tooliltas, rupes kävemä ettit takasim bisi laattjat, muttko hän hetke aikka siin ol paseeraskell, ni häm byrskätt naurama. Hän nauro, nii ett vedes silmin dliiva ja ettei hän henkkiäs takkan dahtonns saad.

— Vai raakpuit snää ole ostann, muutma raakpuu snää sanosi. Kuule, veli hyvä, eks sanois mnuull viäl, kui mond snää niit osti?

— Miks en sanois. Kuus mnää heit aluks ostin; gyll niit lissä ai saada.

— Vai nii, vai kuus ja siunatuks aluks. Snää meinas sitt jatkas stää afääri, vai kui?

— Sillaill oikke, jatka oikke mnää stää meina. Niingost tiädä, ni mnää anna rakentta ittellen semse huvilan dapasem Betäjäksehe ja semsist puist tlee hyvä laattjaniska. — Maister pysäs kesken gaike. Hän ol näihi saakk koittannp puhell, niingo hän olis koko elämä ikäs oll raakpuitten gans tekemisis, mutt ny muutus Pensast se näköseks, ett maister rupes eppälemä, ettei hänell ol oikke lailist käsityst raakpuist. Hän lopett, niingo sanott, puhes keske ja katsel Pensasto hyvi nolo näkösen. Pensast paseeraskel vaa yhtmitta pisi laattja, mutt ny ei hän naurann enä. Kaikist näys, ett hän ol suuttunn. Viime häm bysäs Campukse ette ja sanos: "Älä, veli hyvä, puhel noim behmossi. Tiädäks snää, mimssi puit raakpuu ova?"

Siin oltti, ny mnää ole sitt vihdo viimengin gii — tuumal maister ja tul niim bunaseks, ett korvlehdekki oikke hehkusiva. Ja kom Bensast vaa vaades vastaust, ni hänen däydys viinien duskin guuluvall äänells sanno: "En."

— No nii, stää mnääki, ettes snää tiäd raakpuist juur yhtikä mittä. Mutt mnää tiädä. Nääks, raakpuu ei olekka mittän davalist puutavara. Ne ova vähindäs kymmne sylttä pitki ja ladvast vähindäs 8 tuuma paksuj. Ymmärräks snää, Campus, ett niis on gokko.

— Jumal siunakko, mutt sitt ne maksavakkin goko jouko.

— Ja vissi, ei niit piänill rahoill ostet. Huanoma maksava noi sadaviidengymmne markam baikoill, mutt semssi ei Lavila metist myyd lainkka, nii ett mnää ajattle, ett nes snuu raakpuus maksava siink kahdesadan markan gorvillk kappal.

— Mitä snää sanokka! Kuus semmost maksais sitt tuhannengakssata.

— Oikke räknöitt, Kandola! — Niist tlee vähä tyyrimbualissi laattjaniskoj, vai mitä snää meina.

Campus ei vastann mittän, go istus hissuksis ja odott, ett Pensast lepyis. Viime se lakasikin gävelemäst ettit takasi laattjall, istatt keinustoolihi ja höpis ittekselläs: "Raakpuit laattjaniskoiks, herra hallikko."

Campus odott siks, ett se lakas stääki jahnamast ja sitt hän gysys hyvi argall äänell: "Ei sunkka veli, ko o redar, ostais niit mnuu raakpuitan?"

— En, kiitoksi pali vaa! Mnuull o raakpuit Jumalan gyll ja vähä päällekki. Mutt Moson gapteen osta, ko vaa hinnoist sovita. — Vaikk snää es taedt tiättä, mitäs niist ittekkä maksann ole.

— Nii, niin gyll se nii ongi, etten mnää yhtikä hiukka muist, kuik korkkjall mnää ne huusi.

— Vai nii, vai es muist — sanos Pensast ja vihels. — No, mutt mitas snää kaiketakki sendä muista.

— Mikk mita?

— Mikk mita! Herra hallikko! Ymmärräk kaiketakki snää se, ett snuun däyty tiättä, kuip pitkä ne ova ja kuip paksu, jos snää ne myydt tahdo. — Mutt snuu surkkjast naamastas mnää nää, ettes snää tiäds stääkä. — Kuule, Kandola, snää oll hiuka noi eilä, ekkäs nii hiukanga. — Ja Pensast pyärittel etusormias ottas edes.

— No nii, mitä sitt, em mnää stää tahdk kiälttäkkä, ettän oll hiuka fiiris, eng valla hiukanga. — Mutt san ny mnuull vanha ystvyde vuaks, kui mnää pääse niist riivatuist raakpuistan. — Mitä mnää pyydä niist Moson gapteenild?

— Jaa, ett mitä snää niist pyydäisi. No nii, mnää sano snuulls sitt, ett snää ole itt maksann niist 175 mkka kappleld. Tullar käve nääks tääll ja juttel, mihi hinttaha snää ne huusi. Mutt josas saa Moson gapteenild 150, niin giit jumala. Sillaills snää häve 25 mkka jokattest ja tuamsem balka viäl pääll.

— Oohoh, poik, stopp nys sendä hiuka. Tullar sanos, ett net tuada Raumalls samall hinnall ja huame niittem bidäis tleemangi. O se kummingi yks siunatt asi.

— On gyll vaa. Mutt olekkostis snää kattonnp paika niills sitt. Mihi snää net tapuloitte?

— Pihallt tiätystengi. Kyll maar talo isänd se oikkeude mnuull anda.

— Anda maare. Mutt ei siit tul mittä sittengä.

— Nii händ; eikän daedt tullakka. Em mnää muistannukka stää Mari täsä hädisän. — Jaa-a, mitä sanoiska Mari, ko hän näkis ne mnuu raakpuun.

— Mitä hän sanois! Ei mittä, ei niim bali ko yht sana hän sanois, muttkon gävelis mykkän niingo Eegyptim bapi muina ja kattlis luinauttlis snuu näi, niingo häm bruukka. — Ja Pensast mulauttel silmiäs, nii ett kylmä värek käveväp pisin Kandola selkruatto. — Sillaill oikke hän dekis ja se snää joudaisik kärssiäkki. Mutt täsä asjas on doine ja viäl paheve kniks ja se o se, ett snuum borttis kohdall on gatu nii soukk, ettei kymmne syldänem buu mahdk käändymä siin. Sanallas sanott, niit raakpuit ei saada snuum bihalles, ei vaikk taitutais.

— Turkane sendä! Mihi jumal siunakko mnää nes sitt pane? — Ann ny, velikuld, mnuull joku neov.

— No, annan gaiketakki mnää snuull neuvoj. Snää lähde nyk koht myymä ne raakpuus ja josas saa niist ero, ni on gaikk hyvi, mutt jos ei se luanist, ni snää mene ja hyyrä ittelles jongu semsen dalon biha, mihi nes saadan guljetetuks.

— Sillaillk kaiketakkin däsä nyt tehdt täyty. Tul mar mnuullp prässi siit Lavila reisust. Ohhoh sendä! — Mutt kiitoksi pali, veli hyvä, neovoistas. Mnää menengi nyk koht Moson gapteenin dyä.

Ny algo maistrill raskas vaelus. Moson gapteen osas onneks ollk koton, muttko maister ol esittänn asjas, nin gapteen sanos, ettei hän darvitt raakpuit lainkka. Kureillas hän sanos niit huutannu Lavilas ja ol hyvi ilone, ett maister, "ko o oppenn miäs ja tiättvästengin dunde puutavarattengi hinna" ol pelastann häne saamast nämä raakpuu. "Ne ova", sanos hän, "nii vahvoj puit, ett semssi tarvita raumlaisis laevois hyvi harvo." — Ja siihe se kaupp lopus. Yht huan onn maistrill ol Keijosen gapteenin dykön. Ei hängän darvinn raakpuit, muttko sanos, ett hänell on gaks oikke hyvä raakpuut myydäkki, jos maister tahdois niingo lisät tapulias. Jokela handelsmann ol kyll haluline ostama, jos maister suastuis odottama makso kuus kuukautt ja jos ei niis maistrim buis ol mittä vikka. "Niingo maister tiätä", sanos hän, "ni semsep puuk kaadeta mond kertta nii ruakottomast, ett ne meneväp poreillk, ko ne maahan dömättävä." Ja todistukseks hän gäsk maistrin gattoma yht raakpuut, ko ol maksann iso joukon doistsatta markka eik kelvann muuks kom boldinpuiks, ko siin ol pore, vaikk ei hän stää ostais huamann. "Sinn menivä mnuu rahan, niingo Monna suaho", lopett handelsmann, levitt kässiäs ja ol niin gärsväise näkönen, gon gaikk mailma murhe olsivap painann häne harttemias.

Surulisell miälell maister läks Jokela handelsmannin dykkö. Händ rupes jo väsyttämän goko jutt. Mutt sillo hän muist, ett häne naapris, Bajala handelsman gukatiäs tarvitte raakpuit. "Ole mnää oikken gahko" sanos hän ittekselles, "koden goht stää huamann. Jos joku raakpuit osta, ni se om Bajala handelsmann." Ja nii se oliki. Pajala handelsmann ol koht valmis kaupoihi; hän diäs puitte mitakkin, go hän ol kans meinannt tuli niit huutama, vaikk häne sitt ol täytynns sairastumisen dähde lahotta reisus. Häm buhel ensmäisest hetkest alkatte siit kaupast, niingo se olis ollp päätett asi ja maistri miälest eläm rupes jällt tunduma oikke suloseld. Häm bauhas raakpuist kaikkette niitten diädotte nojallk, ko hän ol saannt tähä astikk retkelläs, niingo hän olis oll vanh puutavaran gauppmiäs, puhel kui oksattomi ja suari ne oliva ja vakutt viimeseks, ett ne oliva varovaisest kaadetu, nii ettei niis olp piänindäkkäim borett

— Se mnää kyll usko, sanos Pajala handelsmann, — ei siit talost huano tavara ennengä olt tuli. Sendähde mnää ostangi ne, niingo sanott, ko vaa hinnoist sovita ja kyll mar me niist sovi. — Niin, guip palist ne maksava?

Maister meinas juur sanno, ett hän on dytyväinen, go hän saa mitä hän ittekki o maksann, mutt sillo häne lykkäsiki miälehes ett soveis mar täsä piäne voitongin gorjat ittelles kaikist vaevoist ja näyttäs samas sillp Pensastoll, ett hängin daita gaupoj tehd. Ja sill voitoll häm bidäis sitt piänep pidos seorhuanes, oikke hauska, ilosep pido. Maister hymätt, ko hän ajattel, kui hyvin dämä raakpuujutt nys sendä näky päättyväski ja hetke viäl tuumalttuas hän vastas Pajala handelsmannill: "Nii, veli hyvä, asja lait o semne, etten mnää tiäd viäl ittekkä valla nuuga, kuip pali mnää niist maksann ole, mutt mnää ajattle, ett mnää tlee hyvi omillen, jos mnää saa niist 190 markka kappleld."

— Se ei ol lainkkam bali semsist puist, sanos Pajala handelsmann. — Tosa on gäsi ja kaupp on deht.

Maister oikke hämmästys, kodei se lainkka yrittännykkän dinkkama ja hän duumal jo itteksellees, ett olis mar häne sopinnp pyyttä enemängi. Mutt seoravas silmäräpäykseks hän jo häpes tätä ajatustas, ko hän muist, kui mond kertta hän ol kauppmiäste voitohimo moittinn. Hän oijens kätens Pajala handelsmannill, sanos samas hyväst ja läks.

Pälsy levjänäs ja kädes seljän dakan hän läks astuman gottippäi. Hän ol nii hyvällp pääll, ett hänen däydys oikke laula hyräytellk, ko hän siink kävel pisin gattu ja ko se posetiivisoittajaki osas tuli händ vasta, ni häm bist siutte mennesäs marka sen gouraha. Hän ol nii miälisäs, ett hän olis tahtonns syleillk koko mailma eik nii olle oll ihme eik mikkä, ett häm bysäs kuistillas silittleemä Mari vanha kattiakkin, go hän muuto vihas oikke sydämes pohjast. Ja kyll ymmärs vaa "Liisuki" antta arvo semsell hyvälemisellk, ko nii arvamatt tarjotti. Se kyyrist selkkätäs, pyhkeskel ittiäs maistrim bälsy fuari vasta ja kehräs silmäs sirrilläs. Mari osas tulls samas piham beräld ja ko hän näk maistri näi oudois toimeis, ni hän dul nii iloseks, ettei hän enä lainkka muistanns stää aamulist harmi, muttkon garas piham boiki maistrin dyyijö ja sanos: "Oi ny voi sendän, go maister läks ulos ilma suurust ja nyt tlee jo piam bualpäevä aikaki. Mutt mnää panen dosa paikka kaffepannum bääll, nii ett maister saa kupin gaffett edes. — O niin gaunis ilmaki, ett tämne vanh ikälopp, ko mnää olen, dunde ittes niingo nuareks jälle."

Maister nyäkäytt päätäs, kraape viäl hetke "Liisu" leua-alusta ja läks sitt kamarihis. Hän heitt pälsy yldäs, hak sikari suuhus, avo akkna ja istus se ääre nauttiman geväppäevän gauneutt. Ko hän siins sitt ol hetke istunn, ni hän näke tulliin dleevas kattu ylös ja ko se pääse häne akknas kohdall, ni hän sano: "No, no, tullar, mihist snuu niin giiru o?"

— Katost vaa, vasta tullar, — snää istu vallan gotont tämsenk kauninp päevänk, ko haukuttle saera ja rammakki ulkilmas liikkuma.

— Vai kotons snää mnuu luulek koko päevä istunnu. — En mar olekka. Mnää ole oll liikkell enemän go snää tänäpä.

— Ooho, vai nii. No mitäst snää sitt olet toimittann?

— On däsä oll hiuka afäärej. Käve nääks myymäs ne raakpuun. Kyll mnää oikkjastas meinasim bittä ne viäl vähä aikkan, gosk puutavara hinna näkyvät tekevä nousemist, muttko mnää nykki jo sai niist oikke näti summa voitto, ni mnää myysin goko hökötykse.

— Vai nii, vai kauppmiäheks snääki lopuld ole ruvenn, vaikkas ai heijä voitohimoas ole moittinn. Mutt kuule, veli hyvä, siins snuun gaupasas o sittengin dullp piän glumm.

— Mikä klumm siint tuli olis?

— Semne vaa, ettei snuull ol mittä raakpuit myyd. Es snää eilä mittä raakpuit huutann, vaikk mnää äskelttäm bilam bäitem bani snuu siihe luuloho. Stää tlee nääks ai jotta lysti miälen, go o näin gaunist ilma ja ko on dämne merkkpäev sitt viäl. — Ei mar, hyväst ny jäll, mnuun däyty lähtik kotti.

Maister ol niingom buust pudonnk, ko hänell vähitelle selkes koko jutt. Ny vast hän muist, ett tänäpä ol ensmäinem bäev huhtkuut ja hän ymmärs, ett tullar ol tehn jekku hänell ja ett Pensast ja Moson gapteen ja Jokela ja Pajala handelsmann oliva osalissi siin juanes. Hän garas suutuksisas akknahan gattoma ett kerkkeisik hän viäl andaman giäru sillt tullrill, mutt ei stää enä näkynn. Kyll se poik ol luus korjann.

Maistri ilone miälala ol jäll haihtunn. Hän istus keinustoolihis ja pur oikke hammastas kiukust ko hän ajattel, kui net toise tämä jälkke naurava ja pilkkava händ. Muttko Mari hetkem bääst toi kaffett ja puhel ja pauhas nii, ettei maister suuvooro saann, ni maistrin giukk men hiljakselles ohitt ja hän nauro jo ittekkin goko jutull. Anda heijä hirvitell, ajattel hän, hyätty mnuulls sendän däst oll o enemän go he luulevakka. Ny mnää tiädän, gui mnää saa Mari hyvällp pääll, jos mnää vastedes satuisim biäne hairaduksen dekemä.

Ja siink kaffett juadesas ja Marim bauhates maister istus ja toevos vanhall viholiselles, Marin gatillp, pitkä ikkä.

Tasala Vilkk osta uude silkkhatu

Me oll Lyybekis, mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro. Vilkk ol vähitelle maalises hyvydes pamppandunn niim bali, ett hän ol ostann oma alokse. Vanh se kyll ol eik se mikkä erinomane seilamanga oll ja kovas meres ei se noss aalotten gans ylös niingo oikke hyväluandone asti teke, muttkom bist ai nokkas aalotte sisäll. Iiro meinasikin, go Vilkk kysys, annetang aloksell uus nimi, ko se uude isänängi o saann, ett muuteta vaa nimi ja ruveta sanoma stää merisiaks, sill ett merisika se o, siit ei pääs mihinkkä. — No ymmärtä se, ettei Vilkk semsest puhest tykännk, ko hän muutongi ol nii ylppi aloksestas. Eik hän se eräm beräst enäm buhunns se nime muuttamisest muttko asti sai pittä vanha nimes "Emerensja" ja mnuu miälestän ei stää nimi vaev mikkä. Mnää sääkkrä, näättäk, ett Raumall o mond huanomppa astja, joill o viäl komeve nimi ja Saksa-reisuj niilläkkin dehdä, nii ett krahise vaa.

Nii händ, "Emerensjall" me nys sitt Lyybekis oli. Me oll losann ja saannp paarlastingi sisäll ja odoti jo kolmatt voorkautt otolist tuuld, ett olis pääst kottippäim bainama. Mutt kodei stää vaan guulunn, ni Vilkun gärsvälisys lopus ja hän rupes napisema vähitellen, go mes siink kaikin golme — Iiro ol föleis niingo ainakki — istusi Neebermanni frouvan drahtööris, join dodi, kattiin daeva merkej ja kuulustlin, go Neebermanni frouva flikk soitt meillp porttepiiut Se flikk ol näättäk huamann, ett ko Vilkk ol pahallp pääll, niim borttepiiu musiikk tek häne miäles hyväks jäll, niingon Daaveti harpu soittamine Sauli muina.

Mutt kon daeva merki vaa näytivä, etten mes sais hyvä tuuld viäl monem bäevän dakka, ni Vilkk käve ai kiukkusemaks vaa, vaikk Neebermanni froua flikk olis kuip pali pelivärkkiäs hakann ja yks kaks häm byhkäs pöydäld laattjaha semsen glasipurkin, gon ol täynnk kuldkaloj ja sanos, ettei hän viit kattot tomssi harmittavaise laiskoj kaloj. No, kyll se ymmärrätt, mimnen gohin siit tul. Neebermanni froua flikk rupes hameliäppeijäs bäijämä ja hyppäs toolills seisoma vedembaismust pakkoho. Frou itt suutus, nii ett mnää luuli, ett nys se vissin deke sen dyhmän dyä, ett se lendä Vilkum bääll. Mutt ei mar lendänns sendä, ko sai ittes hillitty viimettell hetkell ja rupes vaatima makso Vilkuld. Ja Vilkk maksoki 3 saksan daalri, niingo ämm vaade. Mnuun gäve oikke sydämellen, go mnää näi niim bali raha turha menevä, mutt Iiro ei kerjenns semssi fundeerama. Se poik karas niingon giss, ko on diku hänttähäs saann, pisi laattja puukko kädes, ott kuldkala yks toises perän gii, leikkas niild niskap poikk ja meinas, ett meijä nämä ovak, kosk me ne maksangi. Ja ko hän ol slahtis päättänn, ni hän hak paperimbalase, kääre kalak kaikk siihe ja pist nep plakkrihis. "Jaaha, poja, ny lähdetä", sanos Vilkk sitt, ko hän ol asjas saannk klaaratuks Neebermanni frouan gans ja mnää ajattli itteksen, ett nääks stää Vilkku, ko on dull nii ymmärtäväiseks, ett lähte buurihin, go hän huamatte, ett häne nyrkkis liiaks syhyvä mais. Mutt erhetysi mnää, sill ett ko mep pääsi ulos, ni ei Vilkk lainkka "Emerensjat" kohde ruvennk kurssi asettama muttko vallan doissippäi.

— Mihist nys sitt oikke mennä? — mnää sanosin, go mnää äkkäsi se, mutt ei Vilkk siihe vastann muut ko ett: "Huals snää siit ja tul mnuum beräsän." Iiro kävel suu levjänäs meijä viäresän, eik puhunn mittä. Se poik tiäs, ett ny o Vilkk sillp pääll, ettei tämä päev yhte lystihi lopukka. Ja sillaill oikke siink käveki. Vilkk vei meijä rauttiäasemalls se aukon dyyijö, mist poletej sai ja pyys kolmp poletti Hamburihi. Mnää koitin gyll heit estäs siit hullutuksest, mutt ei siin mikkä auttann. Hän makso kaikk poleti, vei meijä valuvaunuihi istuma ja yks kaks me jo liäruttli Hamburi kohde, nii ett yks suhin vaa ol.

— Mitä Jumal siunakko me Hamburis tee? — kysysi mnää, ko mes siin istusi.

— Meill o asja sinn, sanos Vilkk.

— Mitä asja sitt?

— Oi voi, ko snää kysele. Mutt sama se on, gyll snää sen diättäkki saa. Nääks, niingos tiädä, niin dua Iirom bahus turmel se mnuu silkkhattunn, go mnää saim berinttö isäldän ja ny mennä ostama mnuull uutt. Kyllmares se ymmärä, ett mnuulls silkkhatt ny olit täyty, ko mnää alokse redar ole.

— Stää em mnää kiäl lainkka, vastasi mnää siihe, — mutt kyll mar niit silkkhatuj Lyybekist olis saann.

— Olis kyll, sanos Vilkk, — mutt Hamburist ol se isävaina hattukin duatt ja Hamburist tuadan dämä mnuu uus hattunikki.

— Hamburist oikken, guingastetei — puhel Iiro ja ol miälisäs ja tuumal, ettei Lyybekist semmost hattu olis saannukka, ett se Vilkum bäähä sopinn olis.

Ja turha se ol, ett mnää semssi puhelinga ny enä, ko me jo oll Hamburi päi menos eik oll aikkaka, ni me jo pysäsi Hamburin daksuunall ja sitt lähdettin gaupoj tekemä.

Ens mes sendä meni yhten drahtöörihi, söi siäll yhde eine ja joim bääll vähä enemängin go yhde eine. Sitt me oti heose ja vaunu ja ko ol hetke aikka ajett, ni löys ko löysiki Vilkk siäld yhdem buadi jong akknas ol silkkhatuj oikke roukkjottaisi.

Sinn mes sitt meni sisäll ja Vilkk valikoitt itteles sopeva hatu. Ja ko hän se ol saannk kässis, ni hän sanos: "Jaa-a, poja, ny ongi semne räkning, ettem mnää kehtakkan gävellt teijän gansan, jos ei teillk kans knalli pääs ol, nii ett valikoikkast ny ittellen oikken gomjas pytt päähänn."

— Mnää en sunkka rupp raha semssehem banema, sanos Iiro siihem buhesse ja meinas, ettei hän semmost panis päähäs vaikk maksetais.

Muttko Vilkk sanos, ett hän maksa sen galaasi, ni Iiro miäl muutusikin goht ja hän sanos, ett hän jo kaua aikka ol tuumall osta ittelles semse hatu, mutt ei oll rookannk koska raha liiknemä semssem barsellihi. Ja ko Iiro ol saann hatum bäähäs, nin gyll hep pia mnuungin doppihin olivas semse löytänn ja sitt mentti ulos. Mutt siin viäres olikin doinem buad ja Vilkk meinas ett katotast, mitä siäll o. No, se ol semne leikkaluttengaupp, siäll ol lamppait ja heossi ja kukossi ja kanassi, ko seisosivas semstem balkettem bääll, ni ett ko niit paino alas, ni ne vingativa. Vilkk sai koht yhden gättes ja Iiro toise ja sitt he rupesiva niit kitkuttama juur niingom biäne mukula. Mnuu harmitt ymmärettvästengi semnem beli ja mnää sanosingi heili, ettei semne ol täyskasvuse miähen dyät Mutt ei nek ko naurovak krikotiva vaa ja Vilkk juttel: "Nääks Iiro, kyll snää mnuu harmonika soittamises voita, mutt tämmöst mnää kitkuttle yht hyvin go snääki." Semssi oikke Vilkk pauhas, mutt viime he ittekki saivas siit toimest tarppekses. Vilkk makso ne molemmap paija ja me oll juur pääsmäisillän gunnjallp pois siit puadist, ko Vilkk äkkäs suure avome looda siinp puadi laattjall ja rupes koht kyselemä mitä siin ol.

Iiro ko saksa tais, sai pia selvill, ett siin ol samalaissi lamppait ja heossi ja kukossi ja kanassi, ko lähetetä Suamehe.

— Vai nii — sanos Vilkk — ja sitt hän gatos Iirot ja sanos: "Eks snää luul, ett siit tliis aika vingumist, jos snää mensi ja istuisit toho loodaha."

— En mittän diäd, sanos Iiro.

— Koetast.

— Se tlee tyyriks.

— Tulkko vaa, ny ollangi lystreisull. Kuulestis Iiro, pistäst ittes istuma siihe loodaha.

— No, kosk kapteen gäske, nin däyty kai mnuu sen dehd, — ja ennengo mnää kerkesi händ estämä, niin dämä pahus jo istus loodas ja Vilkk pitä händ kainloist, nosta ylös ja laske taas alas ja jatka stää tekko niingauan gom biänikin gitkaus Iiro ald kuulus.

— Viäläk ne äändlevä? — kysys hän ai joukko Iirold ja niingauan, go Iiro sanos kuulevas jottam bihinä, ni Vilkk käytt händ nuijan. Mutt viime Iiro meinas, ett nyp pidäis tämän dyä olema valmis, nous ylös ja me läksim bois, ko Vilkk ens ol maksanns se lysti. Ja kapplen doistsata saksa markka se makso. Sitt me meni vaunuihi jälle ja Vilkk käsk Iiro sanno ett mennäis sinn, misä niit ulkmaa elävi o siälls semses suures tregoolis. Kyll kusk sem baika hyvin diäs ja meinas juur lyäd heost selkkähän, go Vilkk otta hänen kättes kii ja sano: "Mennä vaa mutt pysätäst vähä ens." Kusk pysätt ja Vilkk men viäl kerra siihe hattupuadihi ja ko hän dul siäld, ni hänell ol yks silkkhatt jällk kädes ja se häm bistkuskim bäähän, go hän ens ol heittännk kuski vanha lakirääsyn gadull.

— Kas nii, tämä ruppe näyttämä herraslaagaseld — meinas hän sitt ja sanos meill, ett istukka ny oikke rehvakkast poja, niingo redari ja kapteeni. Ja kyll Iiro vissim barast koitt. Siin se oijendel ittiäs vaunuis taappäi nojos, jala levjänäs, nokk pystös ja sikar toises suupiäles, nii ylppjä näkösen, ett oikke harmitt. Eik Vilkkuka sunkka mildä Nauku Maijam bojald näyttänn. Nii oikke mes sitt meni ja kyll hamburilaisillk kattomist ol, ko me heijä siuttes ajo.

No lopp tästäkki reisust tul ja mep pääsi siihen dregoolihin, go niit ulkmaalaissi elukoit ol. Ja lyst niit katto ol. Siäll ol semnen giraffiki, ko o niim bitkkaulane, ett Vilkk puhel Iirollk, ko hän se näk, ett ihmselläkin darvittis olit tomnen gaul, ni sitt joldan dunnuis, ko ryypym banis menemä semmost huilu pisi alas.

— Ja vissi, sanos Iiro, — mutt ajattlest, josas saisik kala ryypym bääll ja menis ruat kurkkuhus, ni se mar kapple aikkan grahnasis, ennengo se määräs päähäm bääsis. Ja sitt hes sovesivas se asja nii, ett kyll taivaline isä heills sendä on daitann antta juur jämt niim bali kurku mitta, ko het tarvittevakki.

Ja ol siäll vähä hirmuse iso elefanttiki, semne suur, neliskulmane eläv neljällk kondill ja händ kummassakkim bääs ruumist. Se ol vähä klookk. Eik oll hullumb semnengä elukk, ko ol saan luajald neli kontti, mutt käytt vaan dakamaissias.

Mutt kaikkjast hauskima olivas sendä ne apina ja marakati. Koht ko met tlii niitte häki ette, ni Iiro näytt yht ja huus: "Kattokast pojak, ko o juur jämt niingo Äimlä faar vaina siäll meill Raumall." Ja todestakki se elukk ol Äimlä faari-vaina näköne. Yhtläine lattuskaine nokk ja yhtläisep piänes silmä ja yhtläinen gellanem bartaki leua allk ko Äimlä faarill.

— Ei mutt oles snää klooku näkönen, gos ole jämt niingo Äimlä faar — sanos Vilkk ja nyäkkäs päätäs ja nosteskel silkkhattuas hamburilaisillk, ko olivak kokkondunn meijä ymbrillen, go meill nii lysti ol niist elukoist. Ja stää Äimlä faari näköst em me olis väsynnk kattlemast, jos ei siin yhtäkkin gaks oikke isso apinjunkkri olis ruvennt tapplema oikken dodem bääll. Stää ol viäl lysteve katellk, ko Äimlä faari, ni ett me unhoti häne hetkeks valla. Mutt kyll häm bit itt huale siit, ett händ muistetti. Ko me, näättäk, seiso siin ja kattle niit kaht ko hiistlivä, ni yhtäkkin guulu yks krahaus häki seinäs, Vilkk seiso paljam bäite ja kaikk ihmsep pyrskättävä naurama. Se Äimlä faari näköne ol näättäk tullp pisi häkin gatto Vilkku nii liki, ett se sai siäpatuks ittelles Vilkun gnalli ja sen gans mar se nyp peli pit. Se pan se joukkom bäähäs, joukko se ott sem bois päästäs taas ja noikkaskel juur niingo Vilkkuki. Mutt ei se stää knalli lainkka varotem bidell. Jo sillongo se ol häkim bualitte välist se vetännt tyyijös, ni se ol menn aika tavall lussuhu ja siäll häki sisälls se tek siihen doisengi lommo ja viime se pan se maaha ja istus sem bääll, mutt kimmatt vähä äkkim bois, ko hatt luhistus kokko.

Vilkk ol kiukkune ja huus polissiakki appu, mutt ei nes sakslaisek ko naurova hänell vaa.

— Misäst meijä vanha lakkin ova, kysys Vilkk viime Iirold, mutt sillo he huamattivakki, ett ne oliva unhottunn vaunuihi ja nii siins sitt käve, ett Vilkk sai käveli läpi koko Hamburi niingo mikäkin ganavaras. Viime hän rupes tekemän gauppa Iiron gans ja hes sovesiva viime nii, ett Iiro anno hattus Vilkulls sill ehdoll, ettei hän enä koska saap pittä meno siit, ett Iiro ol turmeli häne isäld perityn gnallis. Se ol kylläkkin gatker kaupp Vilkull, mutt ei siin mikkä auttann ja nokk noros hän astuskel rauttiä asema kohde ja mep peräs. Ja ehtohämys me läksi Lyybekkihi jäll ja menim buurihi.

Mutt seoravan aamunk, ko mes söi suurust, niin gokk toi tuarett paistettu kala, ko maistus ni saastasen gamalald, ett Vilkk syljeskel niingom baha katt, ko hän ol ensmättem bala suuhus pistänn. Hän käsk Iiron dyyijös ja räyhäs: "Menest ja annk kokill ryhäm bääll."

— Veli, se o äkkin deht — vastas Iiro.

Ja hetkem bääst kuulusikin gabyysist koki roinaminen, go Iiro händ kuritt.

— Se sai jo, kuuli mnää — puhel Vilkk, ko Iiro palas kajuttaha.

— Sai oikke, vaikken mnää tiäd mingtähde.

— Vai es tiäd. — Maistast näit kaloj. Mitä raadoj olle se kokk ostannukka mnuu syädäksen.

— No, mutt sitt saikin gokk tämä selksauna etukättehe ja mnää pane se muistohon häne voitombualelles. Ei hän niit kaloj ostann. Itt snää ne osti.

— Kui mnää? Mitä snää oikke meina?

— Meina, ett nuak kala ova ne Neebermanni frouan guldkala ja mnää takka, ettes snää tyyremppä kala olk koska syänn. Pidäis semse hyväld maistuman, gom bali maksa.

— Niingostis luule? — Jaaha, Iiro. Ny mnää olen gapteen buuris ja snää olek konst ja syäk kaunist lopu näist kaloist.

Eik siin mikkä auttann. Kyll Iiro merikomenon dunde severra, ettei hän yrittännykkä vastam bulitta. — Mutt menkkäst kysymä häneld, eik häne halutais kuldkaloj jälls syäd, ni saatt semse vastaukse, ett muistatt se.

Semne se reis ol, ko Vilkull uus silkkhatt ostetti. Pali raumlaise ovas stää juttu naurann ja panns siihe sarve ja sapara lissä, nii ettei siin olt tott enä muut ko se, ettei Raumam bormestrillakka ol niin dyyrist silkkhattu kon Dasala Vilkull.

Välmlän Gyäri heosengaupa

Kyll mar tek kaikk se Välmlän Gyärin dunnett.

* * * * *

Vai nii, vai ett tunnekka. No, sitt ett tes sunkka olekka Raumald. Ja se o vahing se, sill ett kyll se Raum sendä on doiseve kylä kon gaikk muu ja Välmlän Gyär o vähä viisas miäs. Kaikk raumlaise hänen dundeva. — Nii händ, tundeva oikke ja niingo sanott, viisas poik se o, viisas oikke ja tlee toime joka tuules, merell niin go mandrellakki. Ja mones liämes se on geitett. Pali seo mailma nähn ja pali mailma koittann. Pali sill on diädoj ja taedoj ja semsem bruurim bareis stää jotta oppe toinengi. Nii ett vahing oikke se o, ettett tet tunns stää Välmlän Gyäri.

* * * * *

Jaa — — — ett mikä toim hänell o? Se asja lait o sillaill, ettem mnää tiäds stää ittekkä, jos mnää oikke mene ja tode sano. Se o näättäk sillaill, ettei hänell ol lainkka mittä semmost ornaar toind. Taikk soveis mar se niingi sanno, ett niit o nii mond, ettei stää oikken diäd, mikä hänem bäävirkas o, eritottengin go hän muuttle toind ai se jälkken, guik kullongin darvita. Ja hätäköst o semse miähe muuttak, ko o järkki pääs vaikk kuip pali ja saa kynsistäs lähtemä juur jämt mitä miäl teke.

Lapis hän oikkjastas syndynn o, Lapin Gullamberäs, mutt kyll hän sembualest laillne raumlaine on, gosk hän mukulast astikk siäll asunn o eik Raumall ylipäätäs kaua assutt tarvitt, ennengo o nii raumlainen gom bääseki. — Ens hän ol jongu vuade suutri opis, mutt ko hän dykkäs, ett suutrim benkk ol sendä liia alhane istumbaikk hänengaldasell miähell ja koko tyäki semmost paremi alhast toimitust, ni hän giipust pöydäll istuma ja rupes kraatriks. Ja ehtokausink, kon doise opp-poja ja kisälli joiva ja hurrasiva, ni hän opettel soittama ja hänest tul semnem belmann, ettei häist ja hypyist tahtonn mittän dull, jos ei Välmlän Gyär olis soittamas. Fiooli hän enimmiten grahnas, mutt ei sills sembualest mittä väli oli, mikä soitivärkk hänen gättes pistetti. — Sillaill oikke. Mnää olen, diädättäk, nähns sem boja soittavas kaikengaldassi kitkuttimi, kaikki muit paitt porttepiiut. Mutt eppäle mnää, ett vaikk tosa paikka semnengi rusting häne ettes traaksitais, nin gyll se poik vaa siitäkkin gopast ming tansi nuati hyvänäs liikkell hakkais. Ja vähä puhtast sittengi. Semne miäs se Välmlän Gyär ol.

Ja ain go suvi tul, ni häm bist ittes toiste joukko mynstringill ja seilaskel Rauma ja Saksa väli, men joskus talvreissuhungi, ost Londost ittelles oikkem batenti suanrauda ja ko se kuuluiks tul, ni sillongost vast Raumall ja koko maakunnas Rauma ymbärs suand lyätti eik tohtri pali tarvittukka, ei kumminga, ennengo Välmlän Gyär ens ol ollp paha verem bois päästämäs.

Ko hän sitt tul siihen golmengymmnen gorvill, ni hän nais sen Gaukkembiäle Lutu ja riuska ämmä hän siit saiki, vaikk se semne ijangaikkine haable ol flikkan olles. Ja sitt hän ott torpa maa halttuhus, pruukkas pelttoas, käve joukko varvis tyäs, seilaskel harvimitten, graatroitt ja suutroitt, pelas hypyis, löi suand ja vahett heossi. — Nii händ, heossi hän gans vahettel ja yhte aikka nek kaupa olivakki oikke niingo häne ornaar toimitustas.

Kosk ett tet tunn Välmlän Gyäri, ni mnää ole joutunnt täsä juttlema oikken goko häne elämkertas, nii ett ymmäräisitt, ettei se ol ihme eik mikkä, jos semne daetav ja järkeväs miäs, kon Gyär ol, viimen dlee vähä ylppjäks viissaudestas. Mutt nyk käveki nii hullust, ett Kyär tul liia ylppjäks, nii ylppjäks, ett hänem bist päähäs koittak kekat itt se vanha faari, sen gom Belsebuubiks raamatus sanota.

Se ol juur niis heoskaupois ko hänells semmost järkki tul, mutt ei stää bruuri kekatakka nami ja hävjöllk Kyär siink kohinas joudus, hävjöll oikke ja viäl linnahangim bäälsem bäätteks.

Odottakkast, ni mnää juttlen deillk koko sengi ramariikam bääst bäähä.

Se ol näättäk sillaill, ett kon Gyär algo niit heoskaupoj tekemä, ni ei hän juur pali niis asjois kii oli. Tiäs kaikettakki hän sen, gui heose ikä hamppaist nähdän, gosk heone lavall o ja yht ja toist semmost siink ko joku toinengi, mutt hän diäs sen gans, ett heosengaupp ja eritotte heose vahetus o säserä toimitust ja ett siint tarvitam bali muitakkin diädoj. Sendähde hän meniki naapurtorppaha Hemblä faarild neovo kysymä ja se ol vähä viissast ajateltt seki, sill ett semmost heosmiäst ei olit toist koko kulmkunnallk ko Hemblä faar.

— Vai heoskaupoihi snää ruppe — sanos Hemblä faar, kon Gyär ol asjas selittänn — no, rupp vaa, mutt ost puhtall rahall ja myyp puhdast raha vasta, älä vahet koska, sill ett sillo snää es enä taed olit toissi kekkamat ja sillo snuukin gekuloita. Ja semsis kaupois o sitt ai vanh faar kans lengeis ja se niis voitok korja, nii händ, kyll se poik sillon gymnykses otta ja se ottaki ne ai edeldkätt — Se mnää ole menn ja huamannk, ko olem biänell ijällän gans mond heosen gauppa tehn ja mond heost vahettannukki.

Semse neovo faar Kyärill anno ensi ja rupes sitt selittämän gaikengaldassi vioj, ko heosis pruukka oli. Ja kyll sill äijäll niit tiädos oli. Patistakki se puhel oikken diimräkningill, nii ett Kyärim bää — nii hyvä pää ko se oliki — oikkem byärällp pakkas menemän, go hän dul kotti ja rupes koittama muistutell niit viissauksi, ko hänehe ol ajett Mutt kyll hän nes sendäm beräldäkkin gaikk muist ja miälehes pan. Kaikk muut paitt sen go faar ol sanonn vahetuskaupoist. — Se ol Kyäri miälest lapselist puhett.

Ja ko Lutt sitt syysmarkkin aattehtoste ol lypsänn lehmä ja tehnk kaikk askres ja Kyär ja hän istahdivap pöydä viäre ehtot haukkama, nin Gyär sano yhtäkkin gesken gaike: "Kuulestis Lutt, tua meijäm Bläsi ruppe jo vähitellen dleemam brääkkheoseks, mnää mene ja vaheta se huame markknoill, ettän saam barema. Ei Pläsi enä kelpp kupiikiajoissakka ensmäis talve ja se o vahing meill, sill ett niis ruvetan, guulem, maksama oikke hyvä hinna."

— Kyll mar kaiketakki mep parema heosen darvittisi — vastas Lutt — mutt em mep paremppa saa, kon ei ol raha väli anttak, ko snää kaikk ryyppä, mitäs tiänakki. Kylläs oll jällk kaunisakki reedas, kos aamusten gottit tlii niist Sorka häist. Ja tosa o Siuttlam boja houskangas juur pitelemät, vaikk hänem bidäis ylihuame maahambanjaissi menemä. Ja katost mnuun gengrajojan. Eiköst sendä snuungi miälestäs ol synd ja häppi, ett mnää joudun dämsis trasikoittema, vaikk miäs taita suutrin dyät tehd. Ja vaikk snää tiädä, ett Lella muari o veri päähäm bysänn ja tiädäs sengi, ett hän o snuu odottann jo toist voorkautt, ni —

— Kas nii, gas nii, nys stää tlee jäll niingon göytt, sans sitt koskas saa sladin gässihis, niim buhella jällp paremistakki asjoist.

— Mist asjoist sitt?

— Niist mnuu heosengaupoistan, mistäst muust sitt.

— Snuu heosengauppas ja prett, tiuskas Lutt, hak virskirjan gulmkaapist ja rupes stää pladama.

— Ajattels snää, mitäs ajattle, mutt kaupoj pitä tehtämä ja voitost eletä, sanos Kyär, ko ol vähitelle riisunn vaattes, ja pist ittes fällytte all maat.

Seoravan aamun hän ajo huameltta aikasin gaupunkkihi, Pläsi rattatte edes. Ja ehtost hän dul kotti aika piänes ja semne heone aisois, ett Hemblä faar ko hän näk se, sanos, ettei hän goska olis semmostakkan glami nähn, vaikk hän gans pali heosten gans prängänn ol. Kyär ol kyll muistans se faari neovo, ett pitä ain gattoma, ettei yks jäsen olp pakseve ko sama jäsen toises kondis, mutt tämä oliki nii ihmeline luandkappal, ett sill ol patt kummassakkin dakakondis ja rystö molemis etujalois, nii ettei se ihme oli, ett molemambualmaise jäsene yhtläise oliva. Mutt stää Hemblä faar vaa ihmettel, ett semne elukk ilman gandamat saattin doisest paikast toissehe. Mutt nii se vaa ol, ett ko stää vähä aikka ajetti, ni sen gondi notkistusiva ja se kävel niingo muin miähin ja karas hyrrytteliki joukkon, go oikke lujast vaaditti.

Lutt anno oikke aika pyhkek Kyrärill, mutt ei Kyär ko nauro vaa, silittel Lutum bäät ja sanos: "Ong se meijä mamm oikkem bahallp pääll vai, kosk porise niingom bapupata."

— Ann ollp pitelemät — tiuskas Lutt ja ol niin giukkune, ett vallan gihis. Mutt kyll hänen giukkus pia lauhtut täydys, kodei hän Kyäri suuttuma saann.

Eik Kyär sembualest heosevahetuksist lakann, vaikk tämä ensmäinen gaupp nii huanost luanistann ol. Ei maaren, go rupes ai hullumi niihin doimeihi; voitt joukko ja häves taas ja Lutt haukus ai vaa, jos ol kaupp pareve taikk huanove. Eik oll ihmekän, go Lutt pelkäs, ett menevä viimen grundvallkivekki niis kaupois. Ja Hemblä faar nauro ja meinas, ett kyll hän se vaan diäs, ett piru se on go semsis kaupois prosändik korja ja hyväs sittengi.

Mutt kuik Kyär siin vahettel ja pelas ja viisastus viisastumistas niis kaupois, ni hän dlee yhten markkinehtonk kotti oikken gomjas rautikk ree edes. Se ol hyväs lihas, notki kulkema ja nii nöyr menemä, ettei piiskast puhettakkan darvinn oli, eikän, go vaa ohjaksi hellitt hiuka, ni se men niingon gulo.

Lutt osas ollp pihallk, kon Gyär kottit tul ja ko hängi ymmärs, ett Kyär ny ol tehn hyvän gaupa, ni hän sanos: "Ming mataljärkise vaevase snää ny oles saannk kynssis ja kekuloinnp pahambäeväsest; oles snää sendä oikke aika prakkfaar." Ja Kyär park sai siin viäl mond muutakki uutt nimi eik yhtikä oikken gaunist. Mutt ei hän diättos pistänn.

Koko sen dalven Gyär ajo kupiikki, tjäänas hyvä raha eik löytänn mittä vikka heosesas, ei, vaikk hän olis kui hakenn.

Kyll mar se mahta oll aitur ja paha kiit tleema, ajattel hän viime ittekselles ja rupes harttast kevä ja suvi odottama, ett hän olis saann niist asjoist selgo. Mutt ko suvi tul, ni hän näk, ettei häne rautikkos oll lainkka aitur ja ko leiväm balase ott kätes, ni se tul händ oikkjanas ihmist kohde ja anno pannp päittmep päähäs.

Niihi saakk ei Kyär oll uskaldannk kehuskel stää rautikkoas Hemblä faarin guulle, mutt kyll hän ny rupes siihen doimehe ja kyll hän sen gonstin dais. Ollek koska mailmas mittä heost niin gehutt, ko stää rautikko. Ja niingaua häm bit asjas pääll, ett Hemblä faar viimen dul paki parastas stää rautikko syynämä.

Vähä nuugaste se äij se luandkapplen dutkes, mutt ei löytänn vaa mittä vikka. Ko hän sitt ol sen doimitukse lopettann, ni hän sanos: "Kyll mar tämä pruur yli aida mene, vaikk korkkeveki edes olis."

— Mene kyll, jos pakoteta, mutt ei omi luvi, vastas Kyär suu messingis.

— Vai o semne, mutt köyde ja värki ja tusinottaisi miähi kaiketakki stää piirittämän darvita, ennengo se laitmeld kiis saada.

— Ei maaren, gon dlee niingo hull, ko nimes kuule.

— No, mutt sitt se om belkur, sanos äij sillon, graappas plakkristas kakspiippusen bufärti ja ammus präjäytt molemak kuti juur rautiko noka edes.

— Tommossi, sanos Pako, kon gatto hyppäs, tuumal Kyär ja nauro, ko rautikk seisos niingo olis sotakoulu läpitt käynn.

— Tätä mnää en ymmär, tiuskas Hemblä faar sillo, snää olet taitann viimengin dull oikkem bali voitoll heoskaupois. Mutt kyll snää viäl hävemängin kerkke, kos tämä jäll vaheta. Vanh faar se on, go näis kaupois sendä viimeseks voitoll jää. Siit ei pääs mihinkkä.

— Vai niin de luulett, mutt kyll hän nys sendäm bettessen dlee, kon dätä heost, näättäk, ei hukatakka; ei vahetet eik myyd.

— Ja ko syysmarkknat tliiva, niin Gyär ei mennykkän gaupunkkin, go ol perunmaall Lutun gans ja meinas, ett markkna ova niit kaikkjan durha-aikkasemppi lystej, kom bruukata. Ja sillk kerta Luttuki ol sama miäld kon Gyär.

Mutt yks aamu sitt siin Mikom bäevä aikoin, kon Gyär ol tallis, ni rautikk tul yhtkki vähä kamalaks. Se löi maat ja se jala hakkasiva ja nytkesivä niin dihuva, ettei niit toinen doisestas erottann; kaulatas se vääns sinnt, tännt, tonn, silmä oliva väärimbualim bääs ja vaht lens ulos suust. Kyär ol niim beljästynn, ettei hän enä ymmärtänn oikke mittän, go seiso paikallas niingo naulatt. Muttko rautikk siin ol aikas potkinn ja vähdänn, ni se nous ylös, rupes syämä ja kattel Kyäri, niingo olis meinann. "Nääks, semssi konstej mnää ossa."

Mutt ei Kyär tykännykkä mittä hyvä niist konsteist. Ja ko hän ol kuuli, ett heosisakki on gaatvaise vika, ni hän rupes eppälemä, ett häne rautikkos ol semne. Ja kyll häm bia ymmärs, ett nii oikke se asi oliki. Sillon Gyär rupesiki odottaman Duamonbäevä markknoit vähä uskoste, mutt ennengo net tliiva, ni rautikk ol krambeis vähä mond kertta ja yks ehto ei se enä noussukka ylös semsen duuri jälkken, gon gääns ketarap päin daevast ja — hörrätt.

Ei ols sunkka monttaka miäst mailmas, ko semsten glummette jälkke enä olis heosengaupoj ajatell, mutt kyll Kyärill intti ol, nii ett siit laist autt. Ja yks päev vähä ennen Duamonbäevä markknoit hän sano Lutull: "Tota plakkarkello em met tarvitt lainkka, mutt heose met tarvitte ja mnää vahetangin duan gello heossehe."

— Koitast vaan dehds se tyä! Aino kell huushollis, ko ajast jottan diätä. Seinkellost ei ol mittä appu, ko se aim brindull o.

— Ja sill o sitt väli, jos meijän gello ovap prindullt taikk ei. Lahden dagsvärkkkello ään kuulu tänn valla hyvi ja siin o meill ajandiättö juur tarppeks. Ja omb snuull aikka pittäs seinkell ajall, vaikkas päevkautte viisreis killuisi.

— Vai mnuullt täsä stää aikka kuitta liiknemä o. — Aino vaimihmne huushollis. — Tiäd hiuka!

— Aino vaimihmne! Vai usseman deit ny viäl tarvitais mnuun gimbusan, sanos Kyär. Ja ko markknat tliiva, ni hän men kelloines heostorill. Mutt ko hän gäsk niit toissi kello ja heost paiskama, ni ne naurova händ. Vast ehtohämys kon Gyär ol kottippäi menos ja ol pääss Lajon danhua suuhu, ni yks miäs, ko ol must kasvoildas niingom badangylk ja puhel semmost syvä, pohilaist suami, rupes hänen gansas kaupoihi ja sanos: "No, kumnest säijär snuull o sitt."

— Ei se olekka mikkä säijär, ko oikke Londoonar ja patentt leever, vahvah hoppjaisek kuares siin ova ja sisikund semne, ettei semmost joka paikas tehdäkkä, vastas Kyär ja vet kellos plakkrist. Ja kyll stää kello vaa näyttäk kelpaski.

Iso aikka siins sitt puheltti ja tinkatti, mutt kaupp siit viimengi vaan dul. Kyär anno kellos ja sai komjan dröpphändäse musta. Suitteit ei hän saanns siink kaupas, nii ett hänen däydys stää tukast kottit talutta. Kyll hän siin reisus yhdengin gerran guras kiärittel, mutt kotti hän varsas toi ja pist sen dallihi.

Hän ol hyvim bäevi miälisäs siit uudest kaupastas eik olit tiätvännäs, ko Lutt möyhäs stää, ett hän hyvän gello ol hukann. Eikän diättös pistännk, ko istus sängylaedall ja soitt fiooli. Ko hän siins sitt ol hetke aikka soittann, nin dlee Hemblä faar heill ja sano: "Mnää kuulin gopina tallis ja ko mnää ymmärsi, ett snää ole heose jäll hankkinn ittelles, ni mnää kraappasin dulitikkuhu valkkja ja katosi stää noi vaa vilaukseld. Mistäs snää semse oudonäköse musta oles saanukka? Se näyttä vähä klookuld, ko sill o viäl tröpphändäki."

— Vaheti mnää se ittellen gello vasta. — Mutt panittakkost tef faar vaan dalli ove lailes kii? Siin oves o vähä pränkk lukk ja must tlee ulos tallist, jos ei ovi kii ol. Se ol vallallas siäll.

— Panin gaiketakki mnää oven gii — sanos faar ja rupes praakkama Lutun gans, ko seisos taka viäres ja liikutt puuro. Kyär vetel fioolillas kaikki mitä hänell osas miälen dull.

Mutt kesken gaike rupesikim borstost kuuluma vähä kamala kolina, tuva oll lendä auk ja se Kyäri uus must astu sisällt tuppaha.

— Näättäk ny faar. Ett tep pannukkan dalli ovi lailes kii; vaikk ei sill väli näy olevas, kosk tämä elukk o näi lakki ja ihmistem berä. — — Tjoo, joo, mustanikki, älä yhtäkä ujostellk, kon dee hyvi ja käyp perämbualell vaa! — puhel Kyär.

Ja must ol juur niingon gotonas.

— Snää tykkä vissi musiikistakki, sanos Kyär hetkem bääst ja rupes "puhemiähe valssi" soittama. Mutt sillongost must vast villihin dul. Se pan kaulas kaunist kaarehe, rupes tänttröittemä ymbärs tuppa, nosteskel kondeijas vähä komjast, oijens ne ai sojolles ettippäi, ennengo se ne maaham ban, ja tröpphänd vilas koko aikka, niingo semnem byär ko valulaeva ahteris o. Joukko se kiäputt ittes ymbärsiki ja kaiken dämä se tek juur jämt fioolin dahdi jälkke. Kyär pyrskätt naurama, mutt Lutt hyppäs puurkauh kädes pataharkum bääll ja Hemblä faar siunas ja kläppäs. Kon Gyär soittamast lakas, ni must pysäs Lutu ette. Lutt huutama, ett "huut siins sengin gamal elukk, mitäs siin mnuu vauhkottle!" Ja ko hän samas heritt stää puurkauhallas, ni must laske ittes etukondeillas polvilles ja taitta pääs alas, nii ett ott laattjahan gii ott. Sitt se nous yhtäkki ylös ja lykkäs stää päät peräkamarihi. Ja ko Lutt ja Kyär ja Hemblä faar meniväk kattoma, ett mitä se siäll oikke sortteera, ni he näkevät, kuit tämä pahus istu takajaloillas pöydä viäres, etukondip pöydäll ja väylä leiväm balast, ko se ol ottann leipkorist. Sillo Hemblä faar rupes lukeman gaike sen, go hän aabeskirjast muist ulkko ja Lutt yritt veissama yht katumus- ja paranusvirtt, mutt ol niim belgo hallus, ettei saann oikke mittä lailist äänd toimen go jotta semmost piänd pihinä vaa. Kyär ol aino, ko viäl järjisäs ol. Hän men peräkamari ja sanos: "Oles snää, mikä snää ole, niin dallihi mnää snuu sendä viä." Ja tallihi hän sen gauhja eluka veiki. Sillo vast Lutt virkos se verra, ett hän sai haetuks kulmkaapist kaikk tropp-pottus käsill ja Hemblä faar ja hän tekiväs sitt kristelist tasajakko ja paniva juur jämt kaikk tropik klaariks, ennengo he voimistusivas se verra, ett puhe jäll rupes käymä niingo ennengi. Ja Hemblä faar sanos: "Niingaua se Kyär siink kamalias om buhell, ett te ny olett saann vähä kalppjam barselli huushollihin."

— Kuit te meinatt faar meinattak vissi niingo mnääki, ett se o se?

— No meinan gaiketakki. Ei sunkka heone läpi lukitu ovem bääs ja eks nähnk, kuis sen gaavoist valu leiskus, ko se läpi porsto men ja huamak kaiketakki snää se, ett täällt tulikiven gräässä o, nii ett tupettumam bakka.

— Jaa, mutt nii ongi, sanos Luatt ja nuuske joka haarall; — tulikivi oikken dääll haise.

Siihen dul sitt Kyärikin dallist ja ol valkone niingo lakan eik puhunns sanaka. — Hemblä faar rupes säälimä ittiäs kiiruman gautt kottippäi, mutt ei hän enän dalli siutte mennk, kon dek oikke aika mutka vallan doissippäi ja kiärs vast tuulmyllyn dakka torppatas kohde. Mutt ennengo hän läks, ni hän sanos, ett kyll tämä viäl jottan gamala tiätä, sillett ei semne riätas talost lähd ilma suuri mullistuksi.

Ja kyll faar oikke ennust. Seoravanp päevän olivak kruunumiähe jo huameltta aikasin Gyärin dorpas ja heijä fölisäs ol se mustlaine ja sanos, ett Kyär o häne valkos viänn.

Kyär löi nyrkkis pöyttähän, gäsk niitten doisten guullp pääll, mitä se muijaan hänest puhele ja sanos, ettei hänell ol valkost heost oll montte vuatte. Sitt hän vei heijän dallihin gattoma ja ko fallesman ei nähns siäll muut heost ko se musta, ni hän dek jo lähtö poispäi. Mutt sillo se mustlaisem baha kast heintuko vettehe ja rupe sill musta tahkoma. Ja kui hän siins sen gans tuhtas ja vähtäs, ni valkoseks oikke se rupes muuttuma. Sillongost Kyäri vast ahdistama ruvetti ja kodei hän taitannt todista, millaill hän ol saanns se heose, niin gii häm bantti ja tuamitti linnaha, vaikk hän gyll koitt sanno, ett hän syytön ol. Mutt ei siin mikkä auttann. Tuamariki sanos vaa hänell, ett hän vast oikke aika prakindekki ongin, go otta ens toise heose ja färjä se sitt mustaks, ettei stää tunnetais.

Lutt itk vähä harttast, kon Gyär Turkkuhu viätti, mutt Hemblä faar lohdutt händ ja meinas, ett kyllkaiketakkin Gyär se satsin darvitteki, ei sunkka hän muuto lakkaiska niist heosevahetuksistas.

Ja parannukseks oikke se reis Kyärill ol niingo monell muullekki. Ko hän linnast palas, nii ei hän enä markknoill menn, ei ryypänn eik niim bali ett olis fiooli kättes ottann. Ja pali hän ol Turus ollesas raamattu tuteerann ja hengelissi kirjoj lukenn.

Lutt ol oikke ilone, ett Kyär semseks tuli ol eik heijän gesken goskam buhutt niist heosevahetuksist. Mutt yks ehto ko Hemblä faar jäll ol heill, ni faar sano: "Jaa-a Kyär, snää ole viisas miäs, mutt pahom bäevi snuu sendä niis heosengaupois kekatti."

— Mnää viisas miäs! — vastas Kyär — em mnää ol mikkä viisas. Kyll mnää enne mailmas semses luulos oll ittekki, mutt tiädättäk, mitä Lutheerus semsest sano.

— No mitäst hän sano sitt?

— Hän sano, ett se o ensmäine hullu merkk ihmses, ko hän luule ittes viissaks.

Tasala Vilku valehammas

Mnuu vanh hyvä ystvän, Gorrela Juhan Henrik pruukkas ai sanno, ett turha met täsä mailmas sendä vinkröitte ja vänkröitte, myy ja osta ja koitan gaikin davo lyäd rikkauksi kokko, sill ett tänn meijä nes sendän gaikk jättät täyty eik niim bali ko viide marka sedeli meijäm bään allp pannak, ko me Nummell viädä. Sillaill oikke Juhan Henrik sanos ja se o mnuu miälestän oikke sanott ja se puhe pitä paikkas — ylipäätäs. Mutt kans vaa ylipäätäs, sill ett mnää takka se, ett kon dua meijän Dasala Vilkk joskus kuapata, ni siin meneki hänen gansas koko roukki kuitta ja hoppja ja platikka ja muit tyyreit metallej maam bovehe. — Häne hamppaisas näättäk. Sill ett nii hyvä miäs ko Vilkk ongi, ni hamppas sill ova huano ja ova oll huanok koko mailma siu. Ja niitten gans o yhtäkki lai vähti pidetti, niit om blokatt pois ja pantt uussi sija, niit o skrubatt ja everbygätt ja paikatt ja poratt ja fiilatt ja niihi o niingo sanott ajett kulla ja hoppja ja platika ja värki. Nii händ — ja ett sunkkan det tämäaikkase ihmses semmost lainkka ihmettlekkän, gosk ihmse ny ova jo melkken gaikk ja eritottengin vaimihmse niim baikatu ja värkäty, ettei enä oikken diäd mikä heis o löyssä ja mikä fasta. Mutt siihe aikka mailma ko Vilkk algo ylimäise isän döit parandama ja kon ei ussevemppi teist viäl oll mailmasakka, nim bidetti semssi konstej suuren ihmen ja syndin ja häppjänk kans, niingo nek kukatiäs ovakki. Mutt luulettak, ett Vilkk siit hual, mitä me muuk kristelise ihmse ajattli. Ei maaren, go häm bist ittes ai joukkon Durkkuhun, go siäll ol semne hammasmestar ja joka kert ko hän siäld tul, ni häne leipmyllyhys ol ilmandunn joku uus ihme.

Sillaill oikke. Ja kerran go hän jällt tul semsest Turu reisust, ni häne vanha madosyännyn gulmhamppas sijaha ol kekuloitt oikken gaunis, uus valehammas. Hän ol kovast ylppi siit hamppast ja selitt meill, ett se mestar siällt Turus on dehns se ja ett se om biänell naulallp poratt häne leuoihis kii ja ett semne hammas o yht hyvä ko jumala luama hamppakki ja viäl pareveki, sill ett semne ei pold koska eik äkseer, niingo esimerkiks se aino paikkamaton hammas, ko hänell viäl on dämä uude, ihmelise hamppa viäres. No, mek kattli stää häne stifthammastas, niingo hän stää nimitt, tunnustli stää ja ihmettlin govast. Ja ihmeline rusting se kyll oliki, piukas se tunnus olevas ja ehi ja kaunis se ol ja patentt kaikim buali. Nii ett kehhu oikke meijä stää täydys, mutt kyll mes se sendän gans sanosi Vilkull oitis päi silmi, ett semne o syndist puhett, ko hän sano stää paremaks ko jumala luama hamppa. Niingon dosi oliki, sill ett olkko semne hammasmestar mikä hän o, nin gyll hän oikken groponikkar sendä o ylimäise isä rinnall. Ja ett se ol syndist puhett, ymmärtä siitäkki, ett Vilkk sai siit rangastukses.

Ja se käve näi. — Yks lauandapäev elokuus, ko Delfin, Tasala Vilku skuunar, ol laustaukse alane ja Vilkull aikka liiknemä, ni hän ja Hakkri Iiro tliiva mnuun dyän ja sanosiva: "Nousest ylös, Kalkke ja sonnust ittes, sill ett ny mennä longreevillt tonnp Pyhämaan gulmill." Nii händ, ja kodei mnuull oll mittäm baremppakan doimitust edesän niinp päevin, ni mnää päätingi lähti heijä fölisäs. No nii, mitäst täst, met toimiti ittellen hiukam brovjantti, jongum botu rommi ja kaks kolm fjäändli sokeri kylmä vasta, niingo ymmärätt ja muut ei tarvittukkan, go meill ol siällp Pyhäsmaas tutt meritorpp, mihi me yässeks meinasi. Siäll met tiäsi saavan gaikengaldast ruakka raha vasta niim bali ko met tarvittingi. Ja nii mes sitt läksi. Meill ol hyvä tuuld, nii ett mes sträkkäsi valla hyvi Järvluado ulknokast Värkknääste noka siutte ja pia mes sillaill olingi vanhoill apajoillan. Mutt tuski me oll saannk komppen ja sänttin kannettu torppaha, ni ruppe Vilkk puhelema, ett tlee vissim baha ilma, kosk stää häne ainoa paikkamatond hammastas mojotta.

— Vai hamppaistas kapteen sen diätä — sanos torpa faar. Ne mar ovakki vast ihmelise hamppa, mutt kyll oike niin dosi ongi, ett paha ilma oikke mes saan däsä, gosk meijän goll o syänn ruaho pisim bäevä niingo hull ja kaikk taeva merkikki osottavas stää sama.

Ja paha ilma oikke siit tuliki niingon dorpan gollkatt ja Vilku hammas ol ennustann. Mutt mikä ol paheve, ol se ettei se Vilku hammas tytynn ainoastas ennustamissehe, muttko se paha rupes äkseeraman gilppa tuulen gans ja mojott ai enemä ja enemä stää myäden gon duuliki friskas. Ja ko meill viime ol oikken däys storm siäll ulkon, ni ol Vilkullk kans semne hamppambolde, ett hän vallan gimaroitt sen gynsis. Ja meijän däydys istu ja kuulustell häne ähkymistäs ja puhkumistas, ko ulkont tuul niin govast, ettei reivill menemist taitann ajatellakka. Eik todika oikke maistunns semsis olois. Mep paningi sitt maat ja jäti Vilkun daistlema hamppas kans ja ajattli, ett kyll yä rauha ja levo fölisäs tua. Mutt ei se tuanukka stää. Seoravan aamunt tuul yht friskist ko ennengi ja Vilku hamppambolde ol jo yldynns semsse voimaha, ett hän ol vallam bualhull sen gans. Ajatelkkast, ko hän ol tuli niim böhköks, ett hän ott palaniandakka rommryypy, pit stää vähä aikka suusas ja pruiskas se sitt ulos jäll, nii ett oikke sydänd viils, ko semmost jumala lahja haaskamist siint täydys katell. Ja viime mnää sanosingi hänell: "Tiädäks Vilkk, me ymmärrän gyll, ett snää olek kovas tuskas eng mes sunkkan dahds snuuld rommi kiälttä, vaikkas sen gaike yksnäs joisi, muttko snää ruppes stää suusas pitämä ja pruiskases se sitt ulos jäll ekkäs niälekkä stää alas, ni semnem beli ei pass lainkka ja jodes snää lakk siit, ni em me anns snuullp pisaraka enä." Mutt kodei Vilkk mnuu nuhtlemistan ottannk kuulevin gorvis, ni sillo mnää käskin dorpa faari ja Iirom biänd kokkoust pitämäm beräkamari ja tuumalema, ett mitä se Vilkun gans oikken dehdä. Ja ko mes siin aikan olin dispundeerann, ni met tlii siihem bäätöksehe, ett me nappangi se harmin gapplem bois Vilku suust.

— Niingo sanott o, vahvist torpa faar sen duamjo ja meinas, ettei meillk kaluist sunkkam buutett ol, ko hänell o nii hyväp plattongi, ett nep pitäväk kii niingo sika leiväst. — Kyll niill vissi hammaski lähte, jos vaa jomnengi miäs haalamisem bääll o, puhel faar.

— No, kyll täsä taas miäst siihen doimehe o, sanos Iiro, ja sitt mes sovesi nii, ett faar pitä Vilkun gäsist kii, mnää väänä hänes leukas auk ja Iiro askroitte se hamppan gimbus.

Sillaill oikke meills se asi klaari ol ja faar läks hakemam bihdeijäs. Oikke ijangaikkise vanha ruastunnuk kiusa ne oliva, vaikk faar nit niin gauhjast kehunn ol, muttko Iiro ol niit jongu aikka takonn nalkutell ja fiilann ja rasvoinn, ni hän meinas, ett kyll ne vaa asjas ajava.

Vilkkukim bist ittes sinnp peräkamarihin, go mes siäll niin gaua joudusi askroittema ja ko hän näk plattongi Iiron gynsis, ni hän rupes aavistamani baha ja kysys, ett pahustak mes semsill vehkeill meina.

— Huals snää siit, sanos Iiro vaa ja klimssauttel pihdeilläs.

— Hualin gyll mnää siit, sill ett luulettak, etten mnää ymmär, ett te meinatt noill raodoill ruvet mnuu suutan gyndämä, mutt koittakkast tull vaa, ni mnää tainauta nii, ett teijä oma hamppan ovak kurkum beräs.

Sillo mnää oikke suutusi ja rupesi Vilkulls selittämä, ettei täsä mikkä muuka aut, kodei tuulen dähden gaupunkkingam bäästä.

Siihem buhesse ei Vilkk vastann mittän, go siäppas lakkis ja läks liässuhu.

— Menkkö vaa, siäll hän saa kiljuk kilppa kalakaijatten gans eik häiritt täsä meijä lystiän — tuumal Iiro sillo.

— Nii menkkö vaa, ei hamppambolde siälls sunkkam baremaks tul — päätt torpa faar.

Eik se paremaks siällt tullukka, muttko hullu hullumaks niingom Borström Borin goulus. Ei ollt, tiädättäkk, kulunnp puald tiimaka, ennengo Vilkk tlee takasi ja oikke rukkole, ett me otaisi sen girotu hamppam bois ja sanos, ett se händ enimä harmitta, kodei hän ymmärtänn anttas sen Duru mestri värkät stää.

No, mitäst täst, me rupesin goht valmistuksihin. Mek käskin dorpa ämmäm bannt todivede lämppemä ja Iiro rupes sokeri palottama ja ennem bitkä me istusin glasi noka all ja käski Vilkum gallistell uskoste ja karast luanttoas.

Em mnää sendä ment takkama, ett tliik Vilku luand siit sen govemaks, mutt se mnää tiädä, ett kyll Iiro vissin gäve kamalaluandoseks, ko mes siinp piäne rooti oll ryypänn.

— Kas nii Vilkk — puhel hän — jua aikatavall vaa, se on darppessen dällk kertta. Eik snuu yhtikäm beljät tarvitt, sill ett kyll mnää se vissi ulos temma, nii ett snuu leukluus rytisevä vaa, vaikk sill olis semse juure, ett ne ulettuva niskkrooppihi saakk.

Niingo jokane ymmärtä, ni ei semnem buhe Vilkkuhu mittä hyvä vaikuttann ja mnää sanosingi Iiroll, ett om bareve, ett häm bitä suus kii ko ett hän jahta niin gamali.

— Kamali, mitä kamali mnää puhelen, gon goita muutongin däsä lohdutta Vilkku niim bali kon gerkke.

Ja Iiro pit asjas pääll, kehus kourias ja meinas, ett niill hän murta vaikk säpäleiks Vilku leukluu ja kyni ytimengi niist ulos jos niiks tlee.

Nii ett mnuu miälestän häne lohdutukses lait ol vähä nii ja näi.

Vilkk park istus ja kuulustel Iirom buheit pelgo hallus ja silmä ymbyrjäisinp pääs niingo hyyppeme. Mutt viimen dodi rupes hänesäkki sendä vaikuttama ja yks kaks hän hyppäs ylös ja sanos, ett ny men hamppambolde niingom byhjett.

— Siins sen daudi lääke oliki — meinas torpa faar sillo ja kaas koko klasilisen dodi niäluhus ja mnää tuumalin gans, ett sillaill oikke se taut kiärus sai ja mep pääsen goko vähtist.

Mutt se puhe ei ollukka lainkka Iiro miälehe. Hän löi nyrkkis pöyttähä ja sanos: "Olettak te ny todestakki semssi pöhkössi, ett te jätäisitt sikses koko meijän doimituksen. Ettäk tes se vertta tunn hamppamboldett, ett tiädätt, ett se vaan goitta kekat meit. Kyll oikke se ny hissuksis o, mutt andakkast ko häyry ova menn Vilkum bääst, ni sillo se aika jäll ja vähä turkasen davalls sittengi."

Ja nii se Iiro meijä siinp peljätt, ett met tlii jälls siihem bäähä, ett se otetangim bois. Vilkk ol jo siink kunnos, ettei hän hualinn mittä meijäm buheistan, muttko veisas ja trallittell ja olis tahtonn meitt sormkoukku vetämä. Mutt Iiro miälest ei hän oll viäläkkä oikke reedas ja nii mes sitt istusi ja todasi ai ettippäi vaa.

Jongu ajam bääst Vilkk sitt pist ittes ulos pihall ja kon dorpa ämm samas tul sisäll, ni hän rupes meit klummimam bahast elämäst ja sanos, ett häne miälestäs kapteen o aika piänes.

— Mnää eppäle stää sama, vastas Iiro ja käsk meijän dullk kansas ulos. "Ny o vissirn bia aik ruvet toimeihi" puhel hän, hak plattongis ja pist mnuun gätten yhde vanha nahkkandisen girja.

— Pahustak mnää tällt tee? kysysi mnää.

— No eks snää stää ymmär, ett se panna Vilku hamppatte rakko siks aikka, ko mnuun doimituksen gestä. Se vasta pehmjäld, nääks.

Ko mes sitt tliim bihall, ni Vilkk istu siäll yhden give nokas ja ko mep pääsi häne viäres, ni hän sanos: "Älkkä istukk, pojat, tällk keinuslaudall, ei se kest meit kaikki, kosk se jo mnuungi allan notku niin gamalaste."

— Ny hän o juur parhamallas, huus Iiro sillo, niingoten mekki stää olis ymmärtänn, ett ihmne sillo jo on davalisest pois mailma asjoist, ko hän istu kive nokas ja luule keinuslaudallk keikuttleevas.

Me rupesi sitt siint tuumalema, ett kui Vilku leua oikke auk saada, muttko hän samas rupes trallittama jäll, ni Iiro sanos mnuu: "Pass nyk, Kalkke, päällk, kon dlee semnem baikk ett hänen däyty avat suus oikke auk ja pist sillo kiri häne hamppattes rakko."

Kaikeks onneks Vilkk samas rupesiki vetelemä stää veisu ett: "Se oll yks suvi-ilta, kun laaksosa kävelin." Ja ko mnääkin daeda se veisu valla hyvi, ni mnää odoti siks ett hän dul siihe "laaksosa" sanan gohdall, misä se nuatt niin gamalan gorkkjall mene ja sillo mnää suttasingi sen girja vähä nätist häne suuhus, faar karas ranttemihin gii ja Iiro nappas plattongeillas hamppa häne suustas, nii ett yks krahaus vaa ol. Eik Vilkk tiättos pistänn, ei stää ko merkk.

— Oi nyk koohot sendä, ihmettel faar, — mutt se mar ny vast käveki nätist! Takka mnää vaa se, ettei mikkän dohtor olis stää tyät paremi dehn.

— Paremi! Sanokkan def faar vaa, ettei mikkän dohtor olis stää nii hyvin dehn, tiuskas Iiro ja ol ylppi niingo rott Nyyberi merras.

Ja kyll hänell ol syytäkki oll ylppi mnuungi miälestän, sill ett oikke seivakkast hän se hamppa Vilku suust nappas. Kyll mnuu se sannot täyty.

No, mitäst täst. Me vei Vilkun dorpam beräkamarihi maat, kääresi häne fällytte sisäll ja enne montta hän nukus niingon dorrakas.

Mutt me istusi sitt viäl iso aikka ylhäll, join dodi ja praakkaskli muinassi. Mutt vaikk me olsi mist jutell, ni ai meijäm buhen sendän giärs takasi siihe hamppa ulos ottamissehen, go se nii nätist käynn ol. Ja ko siihen gerrangi jällt tultti, ni faar sanos: "O mnuullakkin dosa yks paha juuren dröntt; ei stää julmettu polttann ol, mutt kuka sen diätä, kosk se ruppe kurelema. Mahdaisingon antta ottas sem bois vastukseltta, gon gerra olen dämsen dohtrim bareihim bääss."

— No kuingastetett annais, sanos Iiro ja rupes vähtämäm blattongeines.

Eik oll aikkaka ni hän jo käve faari hamppandrondin gimppuhu. Mutt ei se lähtenykkä nii huakkjast ko Vilku hammas, vaikk Iiro vähtäs ko hemmett ja faari suu rupes vähitelle olema niingon guakkmaa. Viime faar suutus, ko Iiro pit asjas pääll, vaikk faar kiäls ja siint tul oikke aika metakk. Eik stää tiäd, kuik kaua stää olis piisann, mutt sillo aukeskin doisem beräkamari ovi, torpa ämm tul ulos, ott faari ja Iiron grivoihin gii ja heitt heijä ulos ovest ja plattongip peräs.

Em mnää olp pali nii riuskast ämmä nähn, ei se yht sana puhunn, muttkon dul ja men niingon duulispää ja tek puhdast jälkki niingo seki. Vaikk kyll mnää se sendä sano, ettei Iirot nii lyyryteltt olis, jo ei hän olis niim bali karass luanttoas rommills sinä ehton.

Nii händ. Ja ko faar ja Iiro sitt oliva aikas pehtroinns siällp pihall, ni het tliivas sisäll jäll ja me menin gaiki maat, mnää Vilkun gans peräkamariin, ja Iiro ja faar tuvam bengill.

Päev ol jo likitellem bualillk ko mnää heräsi ja ko mnää katosi Vilkku, niin dämä istu sängysäs sormes suus ja pitä piänd kirolemist edesäs.

— Ei sunkka snuullt tiämäs hamppamboldett ol? kysysi mnää.

— Ei, ei stää raatto enä pold, vaikk se o hyvi ark, mutt mnää en ymmär ett mihi jumala nimehe mnuu stifthamppan o joutunn?

— Snuu stifthamppas! huusi mnää, mutt samas mnää ymmärsingi asjam, bisti housu jalkkahan, menin duppaha ja sanosi Iiroll ja faarill: "Älkkä vaam buhukk enä sanaka siit hampa ulosottamisest."

— Kui nii sitt? kysys Iiro. Eik hyvä tyätäs enä kehhus sais?

— Ann ollk kehumat vaa. Nääks, snää es ottanukka stää kippjä hammast pois, muttkos temmasi Vilku valehamppan diähes ja nys se pitä kauhja meno siit, ett mihi se o joutunn.

— Helkkris! sanos Iiro eik hän mittä muut sillk kerralls sanonnukka.

Ja em mes siit jutust se eräm beräst pali puhell ol, mutt fundeerann mnää stää ole usse ja tulls siihem päätöksehe, ettei meijän glummin oll mittä muut ko rangastus Vilkulls siit, ett hän ol kehunns stää valehammastas liiaks ja ett mekkin gerra sai oll välikappli ylimäise isän gäsis.

Kon Dasala Vilkk sulkku saerast

Kyll niis taudeis vaan goera on gaikisakki, mutt se o sendän gaikkjan gamalimppa, ko ihmne joutu sulkku saerastama. Em mnää stää sembualest san, ett mnää stää koska saerastann olsi, mutt Tasala Vilkk, kon gaikki on goitann, saerast stääkin gerra.

Taikk ei hängä stää sendä saerastannp peräldäkkä, mutt hän sai kerra vaa niin gamala yskä, ett hän luul se sulkku olevas ja nii luuli mnää ja Hakkri Iiroki ja siitt mnää sen diädä, ett se sulk häijy tautti o. O händ.

Hän sai se yskäs, ko hän ol fölis, sillongon "Gasakk" mäkke men, ja niin gova se ol, ett se oliki sitt vast yskä. Antteks se, ettei se häne nukku andann, mutt hän sanos ett joka kert, ko hän gröhäse, ni se sattu niingom baha katti vedetäis takakondeist pisi häne rindrustingeijas — sisäpuald meinate.

No ymmärtä se, ett kon doinen gerra nii huanos kunnos ol, ni em me händ ruakottomuutte jättät taitann. Em maare jättänykkän, gon droppama me händ rupesi ja oikke isoma jouko lääkkeit mes siint touhus kulutingi ja vähä mond sorttiakki, ennengo häm baranema saatti. Ja mond harmi ja vastust meills siin huuslaagamises ol. Ol händ.

Iiro sanos koht, ko Vilkk ol selittännk, kuis se taut oikke äkseeras hänen gropsas, ettei semne vika ol mistän gotosi ja meinas, ett munatodi semsse om baras lääke ja ett sills se mene niingom byhjett. "Ei mittä muut ko snää ota munatodi vähä runssambualsest, nii ett oikken dukasas tundu ja sitt mep pistä snuu vahvattem beitotte ali, nii ettäs hikkoile hyvim bäevi ja se hien gans meneväs sitt kaike mailma roskas snuu ruumistas ja viävä yskä mennesäs", pauhas Iiro ja ko met tiäsi — niingo jokanen diätä — ettei munatodi olekkan gaikkjan goohomppa lääkett yskähä ja mone muuhungin dauttihi, ni me meinasi, ett sillaill oikke se ongin, go Iiro se o selittänn.

Mitäst täst. Vilkk ost ussemam bualen doopim böhkö rommi ja Tasala muar hakkas koko ehtopualem bäevä munangeldvaist ja fiini sokeri sekasi, nii ett vähä henkki ol. Ja ko hän viime lakas siit toimest, ni oikke runssast stää trahtmentti karttunn ol; stää ol kannum bilkkum melkkem barttattes tasall. Asi ol näättäk semne, ett Vilkk meinas, ett mep pidäisi hänell vähä niingo seora siin lääkittemises, nii ett häne olis hauskeve nauttis stää.

— Sillaill oikke — meinas Iiro — kyll se nii ongi, ett saera o ai hupeve, ko joku toinengi nautti lääkkeit hänen gansas, ettei häne niit yksnäs tarvitt niäleskell eik se munatodi meillekkä sunkkam baha tee. Ei stää tiäd, mikä taut meis kullongin gyte ja munatodi o oikke hyvä lääkett noi niingo vastukselttaki nautti.

Kos viiti jaaritell, mnää ajattli itteksellen, mutt em buhunns sendä mittän, go anno Iirom bauhatt ja kyll se poik pauhasiki.

Ko sitt ehto tul, ni me istusin gaikin Dasala salis ja joi munatodi niingon galja vaa eik ol aikkaka, ni Vilkk, ko ol heikondunnt taudistas, tul siihe reeda, ett hän rupes tapplust hiistlemä. Sillo Iiro vilkautt mnuulls silmä ja me Vilkun grivoihin giik, kallisti häne sänkkyhy ja Tasala muar toi suure hööhembolstri hänem bäälles. Se polstar kuulus kans niihi Iiro orneerauksihi. "Nii Saksasakkim bruukata", sanos hän ja kyll nii dosi ongi, ett Saksas niim bruukata ja lämmi sillaill maates tleekin, go om bolstar all ja pääll. Kyll Vilkk siins sitt viäl vähä aikka vastam byristel ja koitt pääst ylös, mutt hyvi me häne sendä hoilasi ja viimem boik väsys ja nukus.

Tasala sali ol juur niingo siäll olis aupsioom bidett, ko mes sitt kotti läksi. Muar tul meit portills saattama, pyhkeskel silmiäs liinanglipuihi ja sanos: "Kyll te nyp, pojat, tropann olett kukatiäs vähä liiemäksikki, mutt ei sill väli olk ko saadais Vilkk vaan derveks."

— Se o jo terv — puhel Iiro ja sitt hän rupes veissama, nii ett koko kaupung kajatt ja mnää pelkäsi, ett mes saisim brannvahti niskahan.

Seoravan aamun me menin Dasalaha Vilkku kattoma. Siälls se makas viäl polstris all ja Iiro kysys koht: "Oleks hikkoll?"

— Ole, — oikke laimiskottaisi — vastas Vilkk ja pyhkeskel ottatas. — No sitt men ysk kans sem bitkän diä, meinas Iiro.

— Älä luulekka, vastas Vilkk ja yskes, takos — kyll mnää vaa siit ny oikke ornaar yskä saann olen, gosk tundu rinnoisanikki niingo olsi riivrauda niäll.

— Mitäst nyt tehdängä, Iiro, sanosi mnää siihe.

— Mitä nyt tehdä; ei mittä muut ko anneta sill yskäll uus sats munatodi tänäp ehtost.

Ja nii met teingi sinä ehton ja viäl seoravanakki ehton, mutt kodei se ysk vaa ottann mennäkses ja Iiro olis tahtonn ettippäingim bitkittäs stää lääkitystäs, nin Dasala muar sanos, ettei hänen ganases saa niim bali muni kokkon, go mek kolme niit hotki ja ettei hän sunkka rupp muni ostama semssen dohtroittemissen, gon ei mittä näy auttavas.

Kyll Iiro koitt vastam bulitta, mutt ei häne mikkä auttannk, ko mnää ja Vilkkuki vähitellen gallistusi muarim bualell. — Ja sitt algovak kova aja Vilkull. Ei siink kyll, ett me ajo hänehen gaikengaldast lääkett, pikiöljyst ja kalamaksöljyst ruvete, muttko lisseks laahas Tasala muar sinn Vilkun dyän gaikk kaupungi ämmä ja kyll niill orneeramist piisas, kuingastetei, kosk niill vaimihmsill nyk kerra o se luand, ett he ova olevannas semssi piäni tohtrej jokikine. — Vilkk park niäl kaikk lääkke niingo miäs ja ol välist viäl semselläkkim bääll, ett häm byys meit osalisiks niihi lääkkeihi ja muistutt Iirot niist häne sanoistas, ett saera o ai hupeve, kon doisekki nauttiva lääkkeit hänen gansas. — Olsitt sillo nähnk, kuik kamala vinttaha Iiro suu men ja hän rupes koht pauhama, ett hän nyp pärjä oikke isoma aikka ilma lääkkeitäkkin, go hän stää munatodi nii runssast joudus nauttima. Nii oikke "joudus nauttima" hän sanos, vaikk mnää takka, ett se ol hänell hyvingi miälulist lääkett. Vaikk olkko se asjan gans niin daikk näi, ni summ ol vaa se, ettei se Vilku ysk vaa lähtennt tiähes ja hän ol jo nii laihtunukki, ett luu oikken grapisivat toissias vastas, ko hän liikus eik koko miähest oll enä muut kom baljas riiting jälill.

Sillo mek kaikk päätingi, ett kyll se vaa sulkku on, go Vilkk saerasta ja ko se asi meills selkes, ni mnuu rupes harmittama niitte ämmätte vehke Vilkun gans ja yks päev mnää sanosingi Vilkull: "Tiädäks, ny o asi semne, ett snää aja nua ämmäk kotti mukuloitas kaittima ja menet tohtrin dyä, oikke laillsen dohtrin dyä."

— Em mar menekkä, sanos Vilkk, — kyll mar sen diätä, ett tohtor ruppe mnuu ruakan määrämä. Sano, ett stää ja stää es snää saas syäd. Mutt semmost em mnää sallikka. Mnää syä mitä mnää tahdo eng kaikengaldassi klutuj, kon dohtri määrävä.

Mutt mnää en andanukkam berän, go jahnasi stää tohtrill, meno niin gaua, ett Vilkk vihdo viime läks. Nii oikke, läks oikke hän, mutt täydes kiukus hän ol mennesäs.

Oikke nuugasten dohtor sitt olikin dutkinns se Vilku, ol knaputell ja kuulustell händ, kirjott sitt lääkke hänell ja määräs häne juaman gaturiäska oikke vähä enemän gon durkasen davall.

— Vai kuturiäska, ihmettel Tasala muar, — no, mistäst stää otetan, gonei kuttu olk koko kaupungis eik likimaisakka.

— Mist se oteta, sanos Iiro. — Kodisjoeld se oteta; siäll on gutuj vaikk kuip pali ja huamispäevän mnää lähde sinnk kuttu ostaman, go vaa raha annatt.

— Täsä o raha, sanos Vilkk ja löi kahdengymmne marka sedelim böyttähä ja nii se asi ol sitt päätett ennengo mnää kerkesi mittäm buhuma.

Asja lait ol näättäk semne, ett mnää pelkäsi, ettei se asi mennykkä ny lailist kurssi. Sill ett sanottakko mitä hyvänäs, ni nii hyvä miäs ko Iiro ongi merell, niin gyll hän mais o mond krohelon dyät tehn ja kutungaupoihi mnää en koskam bäästäis stää poikka mnuu rahoillan, eng juur muittenga rahoill, jos mnuull vaa sanavald olis. Mutt niingo sanott, ny hep päätiväs se asja nii äkki, etten mnää keijenn ajatustan sanoma eng tahtonnp perästpäi ruvet heijäm bäätöstäs kähjämä.

No nii, Iiro läks seoravan aamun ja tul ehtohämys kotti oikke aika piänes. Mutt ol sillp pahalls sendän guttuki rattaill, oikken gaunis kutt oliki ja mnää oll hyvim bäevi ilone, ett hän se asja nii hyvin doimittann ol. Mutt ei stää ilo kestännk kaua. Se ol näättäk sillaill, ett ko muar sitt hiljemppä ehtost mene stää kuttu lypsämä, ni hän dleeki vähä äkkin dakasi, präiski ovej, nii ett koko talo tudju vaa, heittä kiulus kööki harkum bääll, nii ett yks kropsaus o ja hoke yhtmita: "Saastane muatt!"

— Mikäst ny o, muar kuld, sanosi mnää, — ong se paha potkima vai? — Kyll mnää tleem bitämän giis siit, jos ei se ann lypsät ittiäs.

— Menn vaam bitämän gii, josas tahdo, mutt mnää en rupp pukki lypsämä! Saastane muatt, se Iiro. Olis se täsä, niin giulun mnää mänttäisi säpäliks se hulttemem bäähä. Koerangureillas se tämän dyän dehn on, go se semne ylönannett o.

Ol oikke Jumala onn, ett Iiro ol kerjennp pistämä ittes kotti, ennengon Dasala muar huamas, kumsen gutu hän ol tuannt tullesas. Kyll häne muuto huanost olis käynns, sill ett siin o leikk kaukank, ko se Tasala muar oikkem baha nahkas käändä.

Mnää rupesin goittama hiuka lauhdutta muarin giukku ja sanosi: "Ei se sendä nii mahd oli, muar, ett Iiro sen gaupa ehdon dahdon dehn o, muttko händ om brakatt jäll oikkem bahom bäevi."

— Kas nii, rupp nys snää viäl pauhama hänem bualestas — vaikk mikses ruppeis, kon de olett juur yhtläissi aabrotei kaikk — snää niingo Iiroki, mnää meina. Vilkk teit tähä astikk o saann vähä aisois pidetty, mutt Jumal tiätä kuit teijän gäy, jos hängi nyk kuale tohon gamala yskähäs.

Ja sitt muar rupes itkemä oikke harttast. Nii händ, kuingastetei, sill ett mnää ole menn ja merkinns se, ett semssi ne vaimihmse ova ai. Ens hek kiukuttleeva hyvim bäevi ja sitt hep parguva ja siihe se heijän giukkus sitt lahoki. Se o niingon gattiki, ettei se tykk märjäst.

Mutt se Tasala muarin giukk oliki sendän dällk kertta vallan doist sortti. Stää kest näättäk viäl jälkke sem bargumisengi ja Iiro sai aika kiärun, go hän jällt tul Vilkku kattoma. Nii oikken, gunnjas oikke hän guulls sai, hän ja koko hänen sukus. Ja Jumalan gaikk kymmnen gäsky ja pitkä rämsy huanen daulust ja Davedi salmeist ja saltrist muar siin yhtäkkin grapist häne ettes, nii ett mnää takka se, ett poik ol ripitett, ko muar vihdo viime saarnas lopett. Mutt niim bali se löylytys sendä vaikutt, ett Iiro rupes koittama joingin gorjat stää kutujuttuas ja viime hän geksekin goko hyvän gonsti.

Yks päev ko muar jäll ol huanollp pääll ja kiukuttel stää, ettei Vilkullk kuturiäska saattukka, nii Iiro sano: "Kuulkkast muar, mnää olen däsä itteksellen fundeerann, ettei juust oikkjastas ol mittä muut kon guivattu riäska ja kosk kutujuusto saa osta joka toripäev, ni anneta Vilkum daunat kutujuusto, siks ett Kalkke kerkke ostama uuden gutun, gosk se mnuun guttun gans semnem biän glumm tul."

Ei muar siihe mittä vastann ja mitä hän olis vastanns sitt, sill ett kyll se Iirom buhe ol nii sliipatt puhe kom bääsiki. Siihem bäähä me lopuld kaikk tlii ja ensmäis toripäevän mnää menin gutujuustoj ostama. Mnää saingin gässihin yhden Godisjoe äijä, ostin gaikk häne juustos ja käski hänen duad niit enemän Dasalahan, go hän gaupunkkin dlee.

Muttko mnää tlii juustoinen Vilkun dyä ja muar ol maistann niit, ni hän suutus kon dupakk ja sanos, ett semmost se on dähä aikka mailma, ettei enä saa lailist kutujuustoakka: "Näihi juustoihi" — sanos muar — "om bantt kummingim bualiks lehmäriäska." Ja sitt sai Iiro jällk kuuli, ett mikä hän oikke o. Mutt ei Iiro pali tiättos pistännk, ko men peräkamari Vilkun dyä ja hetkem bääst mnää kuulin, gui nep pojas siäll naurovak krikotiva ja kuiskuttliivak kesknäs.

Mnää tunne nep pruuni nii hyvi, ettän diäsin goht, ett niill ol joku koeranguri taas miäles ja ko mnää menim beräkamarihi, nii Iiro kysyki: "Kuulestis Kalkke, kosk se Kodisjoe äij jällt tlee tänn juustoines?"

— Lauanda se lupas tuli.

— Vai lauanda, sanos Vilkk, me ole nääks ajatell, ett kyll mes se junkkrim bane lailissi kutujuustoi mnuull laittama.

Siin oltti, ajattli mnää, ja meinasi ruvet heit nuhtlema, mutt em buhunns sendä mittän, gon diäsi ett semnem buhe vaikutais heihi juur saman, go jos kakkii seikka vett viskatais.

No, ko sitt lauanda tul, ni ol mar sillo Iirollt toimitust siällt Tasala salis. Ja hyvä häne oliki askroit, ko muariki ol niin gipjängörrö, ettei sängystäs pääss, ko makas toises peräkamaris. Ja Iiro ol hankkinn ittelles apulaisengi, se Linnala uurmaakri, yks hyvä kans, ko ai o valmis pahuttehe ja kaikengaldast jekku tekemä. Uurmaakar kruuvas parastaikka salim böyttähän giis semmost svarvi, ko uurmaakrik käyttävä jumal tiäs mihin darkotuksehe ja Iiro pladas muarin glasisilmäp pääs yht ijangaikkise vanha nahkkandist kirja.

— Kas nii, sanos Linnala uurmaakar, ko mnää siin hetke olin gatell heijän gohinatas, — kas nii, nys saa Kodisjoe äij tullk kosk hyvänäs.

Ja samas se osas tullakki ja ol viäl ottann muijaski fölihis.

— Hyvä päevä, mnuull olis täsä kutujuustoi, kon dilattin dähän daloho — pan äij.

— Jumal andakko, vastas Iiro, — se o hyvä ett toitt, andakkast tänn.

Äij ott kymmengunna juusto pussistas ja oijens ne Iiroll. Iiro rupes koht syynämä niit, käändel niit ja haistel ja ol se näköne, ett Kodisjoe äij vissi luul, ett siin ongi semnem boik, kodei olk koko elämä ijäsäs tehn mittä muut kon gutujuustoj.

— Näis o lehmäriäska joukos, räyhäs Iiro viime.

— Ei yhtikäm bisara, sääkkräs äij.

— Vai ei ol, no, kyll se pian dotte näytetä. — Panest snää härashööring tämä siihe oktanttihi.

Linnala uurmaakas ott juustom, ban sen giis siihe svarvihis ja rupes veivama, nii ett juust näytt valla ymbyrjäiseld, ko se siink kiäpus se svarvi nokas.

— Ong siin lehmäriäska? kysys Iiro, ko uurmaakar ol hyvä aikka veivaskel.

— O oikke! vastas uurmaakar.

— Siin oltti, sanos Iiro ja kattel luinauttel klasisilmättes yli vähä kalppjast stää äijä ja ämmä. — No, mitäst te nys sanott?

Mutt ne juustomyyjä oliva jo niim belgo hallus, ettei nes saanns sanaka suustas. Ja sillongost Iiro ol äijä, ko hän se äkkäs.

— Jaahah, sanos hän, kuulestis härashööring, misäst se paikk on däsä kirjas, ko selittä mitä siit seora, ko juustoj väärenetä.

— Neljäs luku, ykstoistas parangraaff — vastas se julmett ja ol niin dotine ett mnuu oikke harmitt.

— Sillaill oikke, mnää lue nys sitt teijä etten sem barangraafi — puhel Iiro jällk, ko hän ol hetkem bladaskells stää kirjatas.

— Ei stää meill lukkit tarvitt, asessor hyvä, rupes ämm selittämän, — gyll se tosi ongi, ett mnää panim biänen dilka lehmäriäska joukkon, go mnää näit juusto tei.

— Vai piänen dilka, vastas Iiro, — panest, härashööring, se toisen graadi veivaus toime, ni nähdän, gui iso se tilkk o oli.

Uurmaakar riisus jakkus, sylk piohos ja veivas, nii ett yks fyrin vaa ol salis ja juust kiäpus ko helkkar. Sillongost äijäm bolve rupesivat tutisema ja leuk tärräs, nii ettei sill oll mittä määrä. Ja ämmä vet nii heikoks, ett häm butos lussuhu niingon dyhi säkk salim bengill istuma.

— Stopp, huus Iiro, kuip palist se oktant ny näyttä?

— Kuus kymmnett ossa lehmäriäska, — vastas urmaakar taikk härashööring, joks händ nyk karahteeratti.

— Kuus kymmnett ossa! — huus Iiro. Se o vähä enemän gon doinem bual lehmäriäska. Teijän dilkkan o vähä isosorttine, muar. — — Ja laki sano semsist tilkoist näi, jatko se junkkar ja rupes taas kiijatas pladama.

— Älkkä lukekk, — sanos äij sillo, muttko sovitam bois tämä asi ilma mittä muut. — Oles snää kans ämm, oikken gamal, kos niim bali lehmäriäska olep pann näihi juustoihi.

Mutt sillo muar virkosiki vähä äkki ja tiuskas: "Vai nii, vai snää täsä ruppe mnuu viäl syyttämä, vaikkas itt ai närise, ett meijä juustoihi liiam bali kuturiäska panna." — Ja yks kaks pariskund ol semses riidas ettei paremast puutett.

— Kas niin, gas nii — sanos Iiro, ko hän ol aikas stää meno kuulusteli — ei sill hyvä, ett te olett lai unhottann, mutt nyt te unhotatt viäl evangeeliumingi. Kuingast papp teills sanos, kon de vihill olitt? Käskikös hän deijä riidell? Kyll te olett, näämäs, oikken gaunist sellskaappi.

Siilo se riit lopus niingon duppehe ja sitt tehti semne sovind, ettei Iiro ilmotais koko asjast kruunumiähillk, ko hän vaa lailissi kutujuustoj saa. Ja nii äij ja ämn läksivä, mutt ovesuus äij pyäräytt viäl takasin, gatos stää svarvirustinkki vilaukseld vaa ja kysys: "Kui, mikä tomse mäsiini nimi jäll olika?"

— Oktant se o, vastas Iiro.

— Vai oktant, kyll on glookk nimi, mutt kyll on glookk masiiniki — puhel äij ja men.

Piisas mar niills sitt, Vilkull ja Iiroll ja uurmaakrill nauru ja puhe ainett koko sem bäevä ja naurat täydys mnuungi, vaikk mnuu samas harmittiki heijän gureilemises.

Kyll Vilkk se jälkke sitt lailissi kutujuustoj sai ja oikken dusingaupall hän niit sitt piänensiki, mutt ei hän sembualest yskästäs ero saann. Eik olis kukatiäs koska ero saann, josei Raumall olis tuli väliaikkanen dohtor. Vilkk men sen dyä ja se sanos, ettei hänells sulkku ol, kirjott lääkke ja käsk häne lähtik Kokemäellt taikk Eorahan daikk johonkki semssem baikkaha, ett häm buhdast ilma saa.

— Semssi hullutuksi, sanos Vilkk, ko hän gottit tul, — niingonei Raumall ilma tarppeks olis.

Mutt mnää rupes fundeerama stää asja ja sanosi Vilkku: "Tiädäs, mnää luule, ettei täsä autakka vastan gränittämine, muutko snää tee juur niingon dohtor käske. Mnää ole nähns se, ett vanh kellon grapaki ruppe käymä, ko siihem buhaleta oikke lujaste ja miksedei sitt ihmsengi sisikund klaaranuis, ko Jumalan duulep pääsevä oikken gulkema se läpitt. Ja huakkjast net tomsen gropa läpitt meneväkkim, gon ei ol muut jälillk ko suure luu ja nahk niittem bääll."

Se puhe vai Vilku järkkihis ja hän läksiki Säkylähän, go se o siäll Eoran gulmill ja siäll on gutuijakki. Mutt kahde viikkom bääst tämä pahus tlee takasi, vaikk mek kaikk näi, ett hän ol rahdum bareve.

— Oles snää sendä oikken gahko, kos tleep pois, juur kos paranema ruppe, sanos Tasala muar sillo ja mnää sanosi sama.

— Älkkän gohisk, älkkän gohisk, puhel Vilkk, — paremaks oikke mnää tull ole ja viisas miäs se tohtor o, mutt kyll hän sendä hiuka erhettynn o.

— No, mitäst snää nys sitt meinat tehd?

— Lähde merells, Saksa reissuhu ja niim bian go suingi. "Efrosiina" on glaar lähtemän gosk hyvänäs ja tänäp ehtost mnää jo menem buurihi.

Semsellp pääll oikke Vilkk ol eik siin mikkä auttannk, ko hän gerra siihe järken dull ol. Naha yll hän haminaha läks ja nii heikk hän ol viäl, ett oikke hoipproitt. Mutt ko hän guude viikkom bääst palas kotti, ni hän ol endses höyskäsäs eng me oikken dahtonns silmiän uskok, ko me häne näi.

— No, snää ole nys sitt vallan derv, mnää sanosi — mutt kyll se sendä nii o, ett ilma stää tohtri snää makkaisi ny Nummellk, kolmk kyynrä muitta peitton.

— Taedais kyll nii ollakkin. Kyll se tohtor viisas miäs o, mutt kyll hän sendäm biäne erhetyksen dek. Nääks, Kalkke, hän ei ymmärtänns stää, ett merimiähe ruumis vaati vähä friskemppä tuuld, ko mitä tääll maillt toime saada. Mutt mnää ymmärsi sen goht, ko mnää näi, ett mnää paremaks tlii siälls Säkyläs. — Mutt viissa miähe net tohtris sittengi sendä ova.

Nii händ, kyll mes siihem bäähän dliin gaikk, mnää ja Tasala muar ja Vilkk, ett se tohtor Vilkum barans, mutt menkkäst Iirolls sanoma semmost, ni hän gattle niingo hän eppälis, ett te olett Seilist karkkum bääss ja sano, ettei Vilkust olis ikipäevi miäst saatt, jos ei hän olis lailissi kutujuustoj Vilkullt toimittann.

Pitsreunane nestuukk

Ko Sipin gapteen viätt häitäs, ni me olin gaikin golme, mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro käskety niihi, niingo valla luanolist olikin, go me oll mond reissu kapteenin gans tehn. Ja komja hää ne olivak kaikim buali. Ei ollt trahtmendeist puutett, ei maakan; gyll niis vaan gaikengaldast suuavaust tarjotti nii hyvi haukattava ko ryypättäväki. Ja kyll eritottengi ne ryypättäväk kiärus saiva, niingo odottas soveskin, go Nuurmanni Iisak ol edeskäyp. Sill ett hän ol semne edeskäyp, ett ei niit olekka montta nii sopeva miäst semssen därkkjän doimituksehe.

Sillaill oikke. Ja hyvällp pääll mes semsis olois pia olin goko hääväki. Tiättvästengi ens alus oltti vähä ykstotissi ja juhlalise näkössi niingo seorkunna reklemendeihin guulu ja ihmisten dava vaativa. Muttko vihkimine ol toimitett ilmam biänindäkkän glummi, niin gyll puhe luistama rupes jokatteld, nii ett yks sorin vaan gäve koko hääsalis.

No, ja ko siins sitt istutti ja laudeeratti, nin dlee morssi puhuttleema Vilkku ja sano kesken gaike: "Mitäst tes, snää ja Hakkri Iiro, vihkimise aikan suutan nii nauru veditt ja nyäkäytitt toinen doisellen. Tliik siint toimitukses joku virhe, vai?"

— Ei maare, laillsse justeerinkkihi se kaikk tul, ei menn lainkka flinilles se asi, mutt kyll tosi o, ett meill vähä lysti tul, ko me näim bitsreunase nestuukin deijän gädesän.

— No, mitäst naurettava siin ol?

— Ei mittä. Mutt kyll o vaa asi semne, ett ain go me nääm bitsreunase nestuuki, niin doinen daikk toine meist lykkä kambraattias kylkke ja sano: "Muistaks?" Ja meit pakka sillo väkisingi nauruttama. Asi o näättäk semne, ett me olen gerra, mnää ja Iiro, joutunn hakema sengaldast parselli ja se oliki nii säserä toimitust, ett siin ol leikk kaukan, vaikk me ny vanhemallp puall ikkä nauran, go mes stää kertta muistle. — Andakkast mnää juttlen deillk koko asja.

Siit o ny jo mond herra vuatt Me oll valla nuari sillo. Ol yks lauandapäevä ehtopual. Ja ko meijä äitem bit lähtemä seoravam bäevä aamust Vasaraisten gulmills sukuloittema ja jäädp pois sunnundaisest jumalambalvluksest, ni hän sano mnuull: "Nii, ny o asi semne, ett mnää mene ehtorukkouksehe ja snää Vilkk tleef fölis. Ei snuu o jäll isold aikka nähtykkän girkos."

Oikkjastas tämne oortel tek kamala mullistukse mnuu räkningeisän, sill ett me oll Hakkri Iiron gans meinann juur lähtis Samppuste salmehe uiduksell. Muttko mnää, niim bali ko mnää mailmas olengin goonns stää synnindaakka niskoillen, sendä ain olen goittannp pittäs stää neljätt käsky kaikes kunnjas, ni mnää muutim barema vaatte yllen ja äit rupes samoihin doimeihi. Ja sitt me läksi, mnää edell ja äit peräs, niingon girkko mennes, maahambanjaisis ja semsis juhlalisis askreis pruukata, ett miähe menevä edell ja vaimihmsek kulkevap peräs. Mutt ko met tliin girkosillall, ni äit sano: "Pyssäst, Vilkk, mnää oll niin dohro, ettän unhoti nestuukkin gotti. Karast snää yhtäkki ja tuas semne mnuull. Täsä ova avame, ylimäises piirongiloodas oikkjall o nestuukej koko tusin. — — Taikk, odotast nys sendä, snää muljat tiätystengin goko looda ylösalasi, snää kos semnen grohelo ole. Mnuu vihtorinise hamem blakkris om bitsreunane nestuukk. Se hame o isos kaapis vasemall, ei siäll muut hamett olekka, nii ett kyll snää se löyd."

— Silmäräpäykses mnää sen dännt toimita, vastasi mnää ja läksin gippaman gottis, sill ett kyll mnää se ymmärsi, ett olis ollk kamalaki, jos äit olis tullk kirkko eik olis ol nestuukki virskirja ymbärs. Ja kyll mnää se vihtoriinhamen goht löysi. Siälls se killus isos kaapis korkkjaltta naulas. — No nii, siihe aikkam bruukatti semssi hameit, ko olivat taaja laskutetu pitkittäisi vyätreist liäppeihi saakk ja mnää ymmärsi, ett jongu semse laskumbohjas plakkrisuum bit olema. Mnää rupesi sitt koperoittema niit laskuj ylhäld alas astikk, mutt ko mnää oll heit kymmengunna läpitten gähjänn eng vaa löytänns stää plakkri suut, ni mnuu lykkäs miälen, ett nyt täisikin dulls semnen dyä etten, ettei stää saadakka nii äkki valmiks ko luulla. Mnää karasi sendä luandon ja pauhasi itteksen: "No, no, kylläs viäl ettengin dleep, plakkrim bahus, ei stää sendän dämssem barsellihi öks semnem boik, ko valdmerildäkki on gotti löytänn." Mutt ko mnää miälestän jo kerra oll se hame myättämbäevä ymbärs koperoinn, plakkri löytämät, ni mnuum bakkas jo pistämä harmiks. Ja ymmärtä sen, gon giirukin gans ol. Mnää pääti sendä oll levoline ja sanosi ittellen: "Älä häd, Vilkk, kyll maares se ymmärä ettei täsä hätimisest sunkka mittä appu ol." Ja sitt mnää rupesin giärtämä stää hamett vastom bäevä lask laskuld. Mutt luulettak, ett mnää löysim blakkri suu, vaikk mnää miälestän vissin darkka tyät tei. En, en löytänn vaa, ja voi turkanen go mnää suutusi. Mnää rupesin goperoittema riipi raapi stää hamett, kiärsi stää, pudisti stää ja nytkesi stää. Viime ripustin repes siit ja se putos mnuu ylitten, nii ett mnää yks kaks sekosi siihe niingo Vassberg paittahas.

Ny on diätättäk asi semne, ett ko mnuull on giirutt taikk jottan dähdelist toimitust edesän, ni mnuu montte synttetten rangastukseks, luule mnää, tua Iiro ai lähetetä mnuu niskahan. Nykkin go mnää se hamen gans siint tappli ja koitim bääst päevä valkkeutehe jäll, niin diättvästengi Iiro tlee meijä salihi niingon duulispää, ruppe naurama ja sano: "Aim bahustak snää nyt toimita?" — Seköst mnuu kismitt. Ja ko mnää sillo juur pääsi vapauttehe jäll, ni mnää sullosi se hame yhte myttyhy, heiti se Iirot päi silmi ja vastasi: "Mitä mnää toimita! Hae meijä äitim bitsnestuukki tua hamem blakkrist, mutt en löyds stää nestuukki eng pahus soikko ol miäs löytämä siit plakkriakka. Hai snää ny voorostas ja älä siin hirvittel."

— No, mutt voi snuuas sendä, Vilkk! Oleks snää todestakki niim bahapolve saamaton! Niingo semse löytämine mikkän gonst olis.

Ja sitt Iiro rupes kiärittleemä stää hamett, hak vyän gohdan gässihis, pudist stää, nii ett se jäll ol hame näkönengi, syynäs stää ja sano sitt: "Pahukse muatt, kos ole ripustimengi revellp poikk. Annast neula ja lankka, niim banna se ens kunttoho jäll, ennengon däsä mihinkkä muihin doimeihi ruveta. — Ong tämä ny enä kristelist, ett snää toilaili hantteerat tämmöst fiini vihtoriinhamett. Luuleks snää, ett tämssi vaimihmiste vaateparselleit saa reppi ja venutta niingo jotta vanhoj seilej. — Ei tiädäks. Järjell ja kärsvälisydell niit pidellä." —

— Älä siins saarnk, ko haip plakkar. Ja kraatroittema es snää täsä viäl rupp, sill ett meijä äite istu kirkosillall ja odotta nestuukkias. Me olen girkkoho menos ja jumalambalvlus alka tosa paikka.

Sillo Iiro pääst pitkä vihelykse niingo hänen dapas on, go hän vihdo viime saa jongu asja järkkehes, ja sitt hän sanos: "Vai nii." Se enemppä ei hän sillk kertta sanonnukka, muttko sylk kourihis, levitt se hame sänkkyhy, koperoit niit laskuj vähä aikka ja sanos: "No, Vilkk, tleest nyt tänn, ettäs nääk, kumne ijangaikkinen glaakkar snää ole!" Ja todestakki, aukk siin ol vyäträtten gohdall yhde laskum bohjas ja mnää ihmettli, etten mnää stää oll löytänn. Iiro nauro, kattel mnuu niingo jottan girkovaevast ja pist kätes sisälls siit aukost. Ai syvemälttä ja syvemälttä hänen gätes siihe men ja mitä syvemälttä hän dul, stää noloma näköseks hän gäve. Ja ko hänen gätes viimen dul liäppe ald näkyvi, ni hän sanos: "Tiädäks, ei tämä olekkam blakkar."

— Mnää nää se, sanosi mnää, ja mnuus rupes ny voorostan olema äijä oikken durkasest.

— Tiädäks snää, mikä aukk tämä o — puhel Iiro sitt. Tämä o hameaukk ja siit ei mennäp plakkrihi, siit pääse vaikk mailma äärihi.

— Pali mahdolist, mutt em mnää ols sill autett. — Ymmärtä se, ett mnuu harmitt semsep puhe. Mutt Iiro o ai nii. Kon ei joku tyä häneld luanist taikk hän därvle kaikk, mitä hänellk käsill o, nii ei hän yhtä hiukka häpp, muttko hän ruppe pitämäm bitki selityksi, millaills se tyä oikke olis pitännt tehtämä ja mitä kaikki semsell rustingillt tehdän, go hän o ottann laittakses. Mutt ko mnää sitt näin, guis se poik taas vähtäs se hamen gimbus, ni mnää unhotin giukkun ja unhoti muarin, go istus kirkosillall ja odott nestuukkias, unhotin girko ja papi ja lukkri ja sanosi enemäm bilam bäiten go suutuksisan: "Es ols snääkä muutko ijangaikkinen glaakkar, näämäs."

— Ol ny verka ja ann mnuu hakki rauhas, räyhäs Iiro. Ja ko hän siin ol jäll hetke aikka rehkinn, ni hän istatt toolill, pyhkes hikki kasvoildas ja sanos: "Tiädäks, mitä met tee? Snää saa ottat tämä hame ylles, ni mnuu om bareve hakki ja sillaills se plakkar vihdo viime löydet." Mitäst täst, mnää oti hame yllen ja sitt me molema hai oikke harttast, mnää ylhäld ja Iiro alhald. Muttkon ei siitäkkä sem baremppa tuli, nii Iiro meinas, ett olis vissi luanikkamppa, jos hän otais hame ylles ja mnää hakisi yksnäs.

— Tehdä nys seki, vastasi mnää siihe, — mutt puhaletast yks hiukk ens, täsä ruppe jo vähä niingo väsymä.

Ja siihe me jäti se hame laattjall, istutti ja ruvetti vetämä sauj.

— Ihmelinem barsell o, sanos Iiro viime ja osott piipuvarrellas stää hamett.

— Peräte ihmeline.

— Niin, gyll hän oikken glookku o, jatko Iiro, — ko mnuull o sendän gymmengund plakkri vaatteisan ja monell miähell o viäl ussemangi ja mnää takka, ett kuka hyvänäs löytä niihi. Ja tosa hames ei olk ko yks aino, luule mnää, eik stääkä löyd, vaikk kaks miäst hake, nii ett vähä henkki o. Ymmäräks snää, mitä järkki siin o, ett se yks plakkri vaevane niim biiloteta.

— Engä mnää händ ymmär. Se vaimihmse järk kulke vallan doissi polguj ko meijä.

— Niin gyll kulkeki, toissi polguj oikken gulke ja kaikk meneväp päi mäntty.

Ja ko me oll semssem bäätöksehen dull, ni me istusi jäll hissuksis ja piipp ryähäs kummangi suus.

Muttko mes siint taas oll hetke aikka huilann, ni Iiro kimmatta seisoma ja sano: "No, mutt ole mar mes sendä oikke aika tohroj."

— Kui nii sitt?

— No, eks snää ymmär? Käänetäst se hame väärimbuali, nii sitt hän oikke helkkar o, jos ei plakkri löydet.

Jaa-a, sano mnää vaa se, ett vaikk tua Iiro mnuu miälestän o vähä semnen dyhmändotkone miäs, ni o sem bääkopas välist jäije välädyksiäkki ja ny hän ol mnuungi miälestän oikke hyvän gonstin geksinn. Sillaill oikke. Me heiti jakkun yldän, Iiro kääns hame yhtäkki väärimbuali ja pist ylles, ja jos uskott taikk ei, niim blakkar ilmanus koht. Siins se killus nii selvän, ett se olis silmä ummes löytänn.

— Pid nyk kiis siit, sanos Iiro, ni mnää hae suu. Ja Iiro hak ja hak, mutt ei löytänn vaa. Hän ott sitt hame yldäskin, gääns sen daas oikkjam buali ja varott mnuu, etten mnää vaa hellitäis plakkrist. Eng mnää hellittännykkä; mnää pidin giis siit niingo sika leiväst Iiro jatko vaa hakemistas, muttkon ei siit tahtonn mittä valmist tuli, ni hän suutus ja tuhres se hame yhte läjähä ja silmäk kipinöittivä hänem bääsäs.

— Järjell ja kärsvälisydellt tämssi kapenoit pidellä eik niingo vanhoj seilej, sanosi mnää händ sillo.

— Hiistleks snää riitta vai, siin — tiuskas Iiro ja nous seisoma. Mnää nousin gans ja siin olis tulit tapplus, jos em me yhtäkki olis molema huamannp palanun gräässä nokasan. Me aavistin goht paha ja valla oikke, nys siit hamest nous sau. Me oll siin rehkitesänp pudottann valu piipustan ja nys siihe hainesse ol palann nätimbualnen, gahden, golme sormembään gokkone aukk. Iiro siäppäs kousa vesisaavist ja samott valu ja mnää astusi vissemmäks vahvudeks jalallan sen gytöväm baikam bääll. Ja ko mes sitt rupesi stää läppi nuugemi syynämä, ni me näi sem bohjas jotta valkost. Mnää sai siihen gii ja vedi stää ulos ja sillo me huamasi, ett se ol juur se pitsreunane nestuukk. Nii ett sem balanu aukon gautt me se sitt sai vihdo viimen gässihin. Mutt misä plakkri suu ol, stää em mes saant tiättä. Ol se nestuukkiki hiukan gärvendynn, mutt Iiro hurras vaa ja ol ilone ja meinas, ett ei semne mittän dee. Hän gäsk mnuu lähti juur liukkast viämä nestuukki, ettei muarin darvittis koko ehtokautt istus siällk kirkosillall. Ja kiiruste mnää vedinki jaku yllen. Iiro kastel sormias suuhu, silittel stää auko syrjä ja harjas stää jakuhiallas, ko mnää läksi nestuukki viämä. Mutt em mnää kerjenn viäl ovesuuhunga, ennengo meijä äit tlee sisälls salihi, eng mnää viäläkkä ymmär, kui hän nii yhdell ainoalls silmäyksell äkkäs, mitä kaikki ol tapattunn. Ja siin ol sillo leikk kaukan. Se ol turkasen dylkki paikk nii Iirollk ko mnuullekki.

— Mitäst muar sanos sitt, kysys joku hääväest.

— Nii ett mitä hän sanos. — — — Mnää luule, ettem mek kerjenns stää oikken guulema. Meillt tul niin gova kiiru naaprihi. Siäll ol karvriversta ja suur asti hylkkerasva täynn. — Ja se o erinomast voidett, sillon gom bäänahka pakotta ja hiuste juuri karvastle.

Kanniston Gyäri automobiilreis

Niingon gaikk Eorjokilaiset tiätävä, ni se Kanniston Gyär asus jokune vuas takaperi Vähäll Raumall, siällp Porin gaupungin gyljes. Hän dek lahti siäll ja myys lihoj Porin dorill ja osteskel ja vahettel heossi ja pit yht ja toist peli se lihamyymses siull. Ja hyvi nek kaupa hänell luanistivakki, niingon diädätt.

No nii, yks suviehto hän sitt istus siällp Poris jossan drahtööris ja joi klasi olutt, ko hän ol saannt tavarastas hyvä hinna ja ol kaikim bualin dytyväinen dähä maalisse elämähäs. Ja ko hän siins sillaill istu ja röyhäse ai joukko hyvivoinisas, ni hän guule vähä kamala kohina ja fyrinä ulkko. Hän gysysikin goht yhdeld toiseld miäheld, ko istus ja nukus toises pääs huanett tuutning noka all, ett mikä kamal särin semne o.

— Vängstiil se o, sanos se toine miäs ja kattel pisin gado raja.

— Vai vängstiiliks tommost rustinkki nimitetä, ajattel Kyär, ko istus akkna viäres ja näk ko semne automobiil, kon dähä aikka mailma pöffättä kosk hyvänäs maandiäll meijä nokkan ettem, bysäs siihen drahtöörin draputten dyä ja kusk tul sisäll. Komjas, nuar miäs se ol ja fiini vaattes sill oliva yli, samettine jakk ja samettise housu ja nahkases säärykkä jalas ja ruski, nahkane lakk pääs. Se istatt hyvi liki Kyäri toise akkna ette, nii ett se hyvi näk vaunus ja tilas kupin gaffet ittelles.

Mutt ko siink kappal aik ol istutt, nin Gyär, ko semnem buheljas miäs o, rupes praakkamisen doimeihi, nyäkkäs päätäs sillk kuskill ja sanos: "Guud ivning." — Näättäk, Kyär meinas, ett om baras näyttäk koht semsell herrall, ett o hängi mailma nähn ja ko hän o merells seilann, ni häm bist engelskaks.

Mutt ei se kusk siihe mittä vastann.

— Hyvä ehtopualdpäevä, sanos Kyär jälle hetkem bääst, räpyttel silmiäs ja nyäkkäskel päätäs hyvi harttast.

— Jumal andakko, vastas kusk viime.

— Mistäst kaukka olla? kysys Kyär koht ja meinas, ett nyt täyty pittän päällk, ko sladin gässihis o saann.

— Turust mnää ole, vastas se toine ja kääns selkäs Kyärill ja ol ylppjä näköne.

Mutt ei Kyär hellittänn, hän ryyppäs klasis tyhjäks, kröhäs yhdem bahan gerra ja räyhäs: "Se taita ollk koko mato menemän domnen vängstiil."

— Kui mikä? sanos kusk, ja kattel Kyäri niingo hän olis meinannk karat Kyärim bääll.

— Tomne vängstiil taita oll oikkem beto ettippäim bääsemä, sanos Kyär ja ajattel, ett koitast poik tuli näihin gourihi, niin gyll sametist maandiän domu lähtevä.

— Vängstiil! — snää oles se vängstiil, sanos kusk ja kääns jälls selkäs Kyärill.

— Vängstiiliks mnää olen dommost kuullp puhuteldavas.

— Kyll tep porilaise olett niit vängstiilej, mutt automobiil tomne vaa o, ettäs toisten diädäs se.

— Vai automobiil. No olkko sitt, mutt mnää olen guull, ett semne mene päisi vähä jumalattomast.

— Mene se.

— Vai mene; tämä o ensmäinen dällp paikk-kunnall, mutt mnää ole niist juttu kuull, ett niillp pääse vähä jouko jouttu ettippäi.

— Pääse kyll vaa.

— Vai nii, vai pääse, mutt ei se mnuu rautikkon siutt sendä men.

— Snuu rautikkos! älä snää puhel snuu rautikostas ja mnuu automobiilistan samanp päevän!

— Soo-o, kuule snää es tiädäkkä, ettei semmost heost menemän go mnuu rautikkon ol näillk kulmkunnillakka.

— Olkko vaikk kui hyvä, ni siutt mnää mene noill vankkreill, ettäs jää rautikoines niingo seisoma.

— Mutt se ongi vähä aika vale. Tiädäks mnää ole Nakkla reisullp pysynns sill heosell valuvaunuttengi rinnall. Siäll mene nääks rauttiä ja maandiä rinnasim bitkä matka.

— Olet taitann ajak kilppa jongun davarjunan gans, ko rähmi päisi niingo etan!

— Tavarjuna — no, olkko sitt tavarjuna, mutt valuvaun o sendä valuvaun ja mnuu rautikkon ei annp perä semsellekkä.

— Ja mnää jätän deijän gaikk, snuu ja snuu rautikkos ja valuvaunu ja värki ihmettleemä, ett mihi mnää joudusi, jos kilppa mennä.

— Mutt se o vale.

— Eip, ko on dosi.

— Eip, ko o vale. Tiädäks mnuu rautikkon meneki, nii ett vissi syndymköhnäs snuum bäästäs lähtevä, josas se rattaillt tlee.

— Ja snuu seisova hiukses taappäi niingo rautlanga, vaikk myät tuulehengi mennäis, josas noihi vaunuihi istu.

Sillaillk Kyär ja kusk riitliväk kesknäs ja oliva niin giukkuse ett hakkasiva nyrkeijäs pöyttähä, aingo hek kehuliva tavaratas. Eik stää tiäd, vaikk siit olis tulit tapplus viäl päälsem bäätteks, jos ei se kolmas miäs olis yhtäkkin dull heijä välihis ja sanonn: "Älkkä semsest siin riidelk ko lähtekkä ajaman gilppa, nii ett mnää saa rauhas juad tuuttninkkian."

— Lähdetä vaa ja juur koht, meinas Kyär, ko rupes luattama rautikkohos ai enemä ja enemä.

— Pahus soikko, lähdetä vaa, sanos kuskiki, mnää odotam batruuni, kon dlee yäjunas kell yks ja ny on gell pualyhdeksä. Misä snuu heoses o?

— Raumalls se o. Ensmäine asumus oikkjall.

— Raumall! — — — yks, kaks, kolm — — — neli ja pual tiima.

Olkko menneks, ist vaunuihi!

Kyär paiskas oluklasi liiveihis, kusk joi kaffekuppis tyhjäks ja nii sitt lähdetti. Pehmi ja hyvä Kyäri miälest niis vaunuis istu ol ja kon gaikk heosek, ko vastan dliivap, pelkäsiväs stää, nii ett kuskin däydys palanajan dakka pysättä, nin Gyär sano: "Jos tällaill vaan guljeta, ni mnää pääse jalkasim bikemi rautikkon ottama."

— Suus kii, ei automobiil-ohjajan gans saap puhells sanaka.

— Miksei saa?

— Sendähde, ett jos snää seota mnuun däsä ohjamisen doimeis, ni automobiil o yhtäkki ojas ja snää ole murskan ja se ei olis vahingo eik mikkä, mutt mnää loukkaisin gans itten ja se olis jo vahing se, mutt kaikkjam bahin o ett automobiil kukatiäs menis rikk ja se olis ni suur vahing, ettei ne muu vahingo olis mittä se rinnall.

— Vai nii se asi o.

— Semne oikke se o ja ny ruveta sitt menemän, gosk ei ol vastanduljoit enä lainkka.

Kusk taitt ittes hiuka etunojoho, koperoitt hetke aikka vaunumbohja ja sillo se vaun rupes fyrisemä vähä kiukkusest ja sitt mentti. Kyär sano, ett o hän däydes myrskys joskus men ettippäi oikken duhanen giljuvan davall, mutt koska ei hän ol semmost faartti kulkennk, ko siin vängstiilis taikk automobiilis, mikä se o. Kyll hän ämmäski näk kuistills seisovas, ko hes sen golmk kilomeettri olivak kulkennp Porist Vähäll Raumall, ja koitt hän huuttakki sillk kuskill, ett täsä mnää asu, mutt ei se mittän guullk, ko mäsiin hakkas niin duhane viätäväst taikk ei ollk kukatiäs kuulevannas. Ja kon Gyär lakas hollamast, ett täsä mnää asu, ni he oliva jo jättännp Piätniäme aukkja ja tliivak kankkall.

— Jaaha nyp panna viäl enemä häkkä pääll, puhel kusk ja todestakki se vauhum bahus friskas faartti ai vaa. Tiä ol epätasanengi hiuka ja Kyär poukkroitt yhdest vaunu nurkast toissehe. Hän rupes jo ajattleema, ett hän otta kuski niskast kii ja luke sill lai, mutta sillo hän muist, mitä se ol ennustann, jos hän ohjamises häiritä. Ja Kyär ajattel kauhistuksell, mimnen gamal präiskäys se olis, jos se vaun kiäpautais pois tiäld. Eik hän enä päässykkä semsist ajatuksist. Välist häm belkäs, ett jos se kusk sittengin deke jongu virhen, daikk jos joku mutter taikk aksel falska, ni valla mäskin he ovak kaikk — vaunu ja miähe. — Siunakko sendä! ja ny me ole jo Knapernumme ahte niskas. — — Ptruu, ptruu, pysät nyt turkasen gusk, täsä on doist kilomeetri myätmaat ja mutkanen diä — ptruu, ptruuu — — tähä o moni poik ajann ittes hengettömäks. — — — Topp ny jo helkkris! — — — Ei, ei se ko mene vaa ja lissä faartti, lissä ja lissä eik lainkkan dopp. Kas niin, dosa o Luvjan girkk. Kyär ott lakkis pois pääst ja rupes lukema ehtorukkoust ja ko hän sem bäähä ol pääss, ni he olivap Pinkkjärven gohdall Irjantte ja Luvia välisellk kankkall. Ja siint tul händ vasta yks tutt ihmne, Riihilä faar. Hän duns faari ruumiasenost ja hän huus siutt mennes: "Oi, voi, faar kuld, kyll mnää nyp peevelen gelkkaha ole joutunn."

Mutt ko hän ol se saanns sanotuks, ni he oliva vissi jo kilomeettrim bääs faarist ja kaukembanakki. Ja ai vaa mentti enemä ja enemän Gyäri miälest. Ain go joku äkknäisemb mutk tul, nin Gyär tuns ett sisäpualsep pyärä nousiva ylös maast ja ko hän muist mimsen gamalan daitte se maandiä teke Irjanttells, siin Laorlan dalon gohdall, ni ei hän taitann muut ko ruvet valmistama lähtöäs täst suru ja murhe laksost. Hän vaevus polvilles vaunum bohjall ja rupes muistlemam bahoj teoijas. Ja ei hän olis koska luull, ett niit niin gamalam bali ol ollukkan, go niit ny yhtäkkin dul häne miälehes. Hän vallan Kauhistus. — — Ei mutt mnää vast olengi oll oikke aika rakkar, tuumal hän, go hän siin elämätäs ajattel. — Väärä mitta mnää olen gäyttänn ja prakannt toissi heosengaupois, totisestakko mnää ole varas. — — Mnää olen gerran gäräjis, siin Lakari Maija jutus, puhunnp pali enemän, go mnää oikkjastas tiäsingä, mnää ole väärä valan dekki. — Kamala sendä! Ollek stää käsky lainkkan, gon em mnää ol rikkonn. — Annast katto, olengon mahtann murhatakki ihmissi. — Jaa-a, kyll vaa niin gauhja o, etten mnää ols siitäkkä rikoksest puhdas. Jos mnää olsi varottanns stää Olkkari Vikut, ko hän läks — — — voi, voi sendä, voi voi! Kyär paino silmäs kii, sill ett nyt tul juur se Laorla mutk — — — huuh! Kas nii! Ei Kyär oikken dahtonn ymmärttä, ett hän viäl ol hengis, vaunu olivak kallistann nii, ett hän valla ajattel, ett ny nek kaatuva, mutt ei mar kaatunns sendä ja ny he oliva jo liki Maaden gylä. Kyär meinas juur ruveta soimama ittiäs jälls siit, ettei hän varottann Olkkari Vikut, mutt kom bääst se menemä heosines ja reines sinn Oijasaare salmehe, vaikk hän diäs, ett siäll ol sula. Mutt ko heill ol semmost vanha vihan gauna kesknäs, ni ei hän sanonn Vikull mittä ja sinns se sitt men. Sinn men ja sinn jäi — — — Kyär katos ymbrilles ja yhtäkki hän unhott kaikk pahat tekos, ko hän näk ett Lavila aukkjalt tul heone heit vasta. Ähäh, saastane muatt, kylläs nys saap pysätt ja sillo mnää hyppängim bois näist komppeist, ajattel Kyär ja unhott yhtäkkin gaikk syndis. Mutt kui olika, ni heonem bist ittes vähä nätist yli maandiä oja Lavia vainjoll ja automobiil paino ettippäi, nii ett yks firaus vaan guulus, ko he menivä niitten giviste veräjtolppatte siutte. Ja Kyär joudus jällen dunno vaevoihi. Eorjoen girkom bortim biäles hän näk vilaukse siit Lazaruksen guvast, ko siin o vaivastukkin ja sillo hän muist, kui hän ja muup pahailkisep poja yks elokuu ehto oliva viänns se äijän guva jokkehe ja Kyär ol sanonnk, ko se sinnp paiskatti, ett kyll hiuka uimne hänell hyvä tekekin, ko hän goko suvikautte on dosa auringombaistes seisonnt töllöttänn. — Niin, dätä tapaust hän ny muistel, ko automobiil suriste ja fyriste men niingon gulo ylös Vastmäe ahdett ja taas tliiva nek kaikk muukki synni händ ahdistama. — Varas mnää ole ja väärä valan dekki mnää ole ja murhmiäs ja kirko ja kaikem byhäm bilkkaja ja — jeska sendä, vikakost ny o? — Kyär kimmatt syllä verra ylös ja putos niingo säkk vaunuttem bohjahan dakasi.

— Pahuksek kom bitävä maandiändrumppus kamalas ruakos, huus kusk ja sitt mentti jäll.

Kyär pitel paikoijas, jos ne viäl oliva ehijäs sen däräykse jälkken, go hän saann ol ja ihmelist kyll häm bääs siihem bäätöksehe, ett kaikk luu olivap paikallas eik yksikkäm boikk sendä, vaikk nek kaikk oliva arga ja kippjä. Ja ko hän ne luus ol saanns sortteeratuks, ni he oliva jo siutt Taiple ja kusk huus, ett ny hän lissä häkkä viäl yhde eine, ni mennän gahdeksam benikulma tunnis.

— Liss vaa, sanos Kyär — ko ol kaiken doevos kadottann — liss vaa ja aj meijä jongun given gylkke niin gräämiks, ett tuul viä palase eik meist ol huame ehtost jälill muut ko märk plätt.

Ja kusk lisäs häkkä ja vängstiil men go riivat ja Kyär luk synnindunnustust polvisiltta vängstiilim bohjas. Ei hän enä uskaldann ettes katto, muttko ummist silmäs ja luk ittekselles kaikk, mitä hän muist aabeskirjast ja katkesmuksest. Kuik kaua hän stää toimitust siinp pit, ei hän lainkkan diäd, mutt yhtäkki hän lens päin guski istund ja ko hän virgos siit täräyksest, ni hän ymmärs, ett automobiil ol pysänn ja ko hän ava silmäs, ni hän näke, ett he ova Rauman gaupungis, Orelli sillall.

— No, men ny äkkin duama se rautikkos sitt, huus kusk ja ava vaunutte ove.

— Tuama rautikkos! Luuleks snää, pahus, ett mnää tääll asu!

— Misä snää asus sitt? Ensmäises asumukses oikkjall mar snuum bit asuma. Sans sitt, misä se talo o, niim bia mnää snuu sinn lennätä.

— Kyll jää vaa snuuld lennättämät. Em mnää täsä kaupungis as.

— Mutt snää sanosi, ett snää asu Raumall.

— Nii sanosingi ja Raumall mnää asungi, Vähäll Raumall. Tämä o Iso Raum.

— Paha heng viäkkö snuu ja snuu Vähä Raumas ja Iso Rauman gans. Mitä snää sitt sanosi, ett snää Raumall asu, vaikkas asukki Vähäll Raumall.

— Nii mep Poris ai sano. Em mek kiiruisan Vähäst Raumast kerkk puhelema.

— Kyll te olett niit tohroj — No, misä se snuu Vähä Raumas o sitt?

— Kolmk kilomeettri se om Borist tännppäi.

— Turkane sendä ja snää ole andann mnuun gyydit snuu tänns saakk.

— Mikses topannk, ko mnää käski.

— Topann ja topann! Ei sillon dopatak kom bäisi mennä. — Vaikk sama se o. Tiima ja neljäne osa met tännt tlii. Ist takasi vaunuihi, ni mnää viä snuun diimas takasi ja mek kerkke hyvi viäl ajaman gilppa snuu rautikkos kans.

— Älä uskokkam boik, ett mnää istun dohon goppaha! Pahapolv siihe menkkö! Snää ole mnuu siinp pudistann, niingo sika keriläisen duahkontti.

— No, millaillast snää kottit tlee?

— Rauttiät mnää meinam balat.

— Vai junalls snää tlee. Snää oles sitt vast huame ehtosten goton.

— Vaikkan olsi vast nousvall viikoll, ni snuu vängstiilihis em mnää tul.

— Älä hauk stää vängstiiliks! Se o automobiili.

— Sama se o, mikä se o, mutt kyll mnää hänest juur tarppeksen ole saann.

— No, jäät tänns sitt, mnää painan dakasim Borihi.

Ja kusk kiäpautt vaunus ymbärs. Mutt ennengo hän oikken govast läks menemä, ni hän sanos Kyärill: "No, snää taeda ymmärttä, ett ei snuu rautikkos piiss mihinkkän dämä rinnall."

— Stää ei ol viäl koitett, vastas Kyär, ko ol vähitelle virgonn ja ol jäll yht luja heosmiäs ko ennengi.

Preciosa Maij

Eks snää sengim bahapolven goukknokk meinp puhhu, vai! — Kuule Maij, sanp päevä — hyvä päevä, sengi julmett! — Vai nii; vai es mar snää mein ruvet puhelema. — — Mutt mnää näytängi, ett snää viäl pauha ja vähä miälelläs sittengi, ennengo leikist lakata, — sengin gynimätön, mulkosilmäne hakokolpus!

Se ol boosu, ko näi jahnas "Preciosa" skansis. Me makasi Amsterdamini redill. Boosu ol oll mais ja tuli buurihi oikke aika kännis ja ain go hän siin reedas ol — ja semne hän ol joka kert, ko hän mais ol oll — ni hän dahdos opettak kapteenim bapukaija puhelema. Kapteen ol, näättäk, ostannp papukaija ittelles Riios. Ennengo hän se ost, ni hän gysys, ett taitak se puheli ja se herr, ko se myys, ol sääkkränn, ettei Ammeriikka herram bäevill ollk koska olis semmost miäst suutas soittaman gon dämä papukaij. "Se on gyll tosi" — lisäs hän — "ettei se puh muut ko Spanjan giäld ja engelskat, mutt stää ei tarvitt eppäl einettäkkä, ettei se op puhuma mitä kiäld hyvänäs." — Ei se sitt ihme oli, ett kapteen ost se ja makso siit hyvä hinna. Hän meinas, ett saa siit vähä niingo seora, jos täst jäis yhdeks talveks kottikki. — Nii händ, sillaill oikke se papukaij "Preciosam" buurihin dul ja Maij sill nimeks annetti. — Sillaill oikke, Maijaks oikke händ sanotti ja kajuutas stää enemäst pääst pidetti. Muttkon dyvend ol ja ko haminas oltti, niin gapteen toi se skanssihi ja sanos: "Koittakkast tekkim, boja, opettat tätä turkast puhuma. Kyll mnää ja styyrmann jo ole sen gans tarppeksen vähdänn, mutt ei se vaam buh sanaka, ei engelska eik spanska — suamest ei olp puhettakka." — No, se ol miäste miälest kovast lysti toimitust ja kyll Maijall ny opettaji ol. Boosu koitt saad händ hyvä päevä sanoma. Koki miälest olis ollk kovast naseva, jos se opeis sanoma: "Puur pala pohja." Timber, ko semnen dotine ja jumaline miäs ol, huakkaskel häki viäres ja koitt saad Maija sanoma: "Varjel meit." Mutt jungman, yks jumalaton pojanolkk Vermundilast, istus ain gon doise oliva väsynn opetustoimehes Maija viäres ja kiros nii ruakottomast, ett konstikin, gon gans ol koko julmett ärräm bääll jauhaman, dykkäs, ett jungim buhe ol vallan gamala ja ett oikken dulikiven gräässä tunnus skansis joka kert ko jung Maija opett.

Sillaill oikke. Ja, niingo sanott, me oll ny Amsterdammi redill ja boosu tek taas maistri virkka Maija häki viäres. Se pois pit uskost asjastas kii. Toiste miäste opettamise halu pakkas jo tokeneman, gonei Maijaham bystynn heijä opetukses. — Eikä Maij olit tiätvännäs, muttkon gatos muljautt opettajias pää välist toisell ja välist toisells siullk kallellas. Jung ol jo toisengin gerra sanonn, ett se o vallan durhambäeväst jaaritust, ko sanota, et lind puhelema oppe. Mutt boosu, ko ol montta lai mailmas nähn, sanos, ett se ei ol mikkä vale, kosk hän gerra ol seilann ammerikkalaises ja siäll ol ollp papukaij, kom buhel kaikki mailmattomi. Ja nii hes sitt jatkova opetustas ja eritottengim boosu, ainakki sillon go hän mais ol käynn ja häyry päähäs saann.

Sendähde hän nykki jälls sitt istus Maija edes ja jahnas: "Kuule Maij! San hyvä päevä! — Hyvä päevä — perhana juniperus! — Kuule Maij, san nyk kildist hyvä päevä." — —

Niin gaua hän siins stää läksyäs luk, ett timber, konei juur koska mais käynn, kääns kylkkiäs koijis ja sanos: "Pahustaks siin rähise juapnuspäite!"

— Juapnuspäite! Snää juavuksis ole, vastas boosu ja nii siins sitt käve niingo mond kertta enne ja jälkke, ett ko äijä oliva aikas toinen doissias haukkunn nälkkinn, ni he joudusivak kraivärkeist kii ja boosu sai selkkäs. Sillett vaikk timber ol vanhambualne äij, ni luja se sendä ol kooristas ja selkkäs oikkem boosu sai, selkkäs oikke ja tarvittikki saad.

Mutt ei Maij tiättos pistänn, vaikk äijäs skansi laattjallk kiärittliivä, kattel vaam bää kallellas ja pist joukkon doise silmäs kii joukkon doise ja välist molema.

Kom boosu ol seljennt tappluksest ja näk se, ni hän heritt nyrkkiäs Maijall ja sanos: "Vai nukkuma snää ruppes, sengin guato, kon doinen däsä henges edest rehki!"

Tämmöst elämä meill ol joka haminas ja merelläkkin, gon gaunist ilma taikk tyvend ol. Nii ett oikkjastas se Maij ol yks siunatt elukk siit, ett hänen gansas yks ja töine sai aikas kuluman, gon ei mittän giirutt tyät oli. Mutt ei se puhuma ruvenn, ei se ko merkk.

Vihdo viime mes sitt yks syyskuu ehtopual pääsin gotti Rauma haminaha. Ja ko ol saatt ne viralise asjat — tulli ja muuk — klaaratuks, niin gapteen sanos konsti: "Kuule konst, mens snää nys sinn meill ja viät terveksi Agaattalls, sill mnuu huushollerskallen ja san, ett mnää ole viäl tämä yässem buuris, ko o yht ja toist täällt toimittamist ja tlee tutuijakim buurihi hiukan deet juama ja muut semmost. — Nii ja viäs sitt tämä Maij ja sinnk kotti ja san, ett kyll sill häkis ruakka on, go Agaatta vaan gatto, ett se saa vett astjahas."

Konst läks viämän dervekse ja papukaija maihi ja kovast ilone huushollerska ol, ko hän niin gauni linnu hoittakses sai. Häm baniki häkin goht peräkamari sengim bääll, pes se vesikupi, pan uutt vett siihe ja puhel: "Oi, voi, ole mar snää oikken gori ja raar lind — — mutt kamal nokk snuull o." Ja sitt hän dek vähitellen gaikk muu ehtoaskres, siunas ittes ja pan maat.

Seoravan aamun ol viäl hämy, ko Agaatta heräs siihe, ett seinkell salis hakkas viitt. Hän dahkos unem bois silmistäs, istatt sängylaedall, luk aamusiunaukse ja rupes sukkatas jalkkaha vetämä. Mutt ei hän olis saanns stää viäl kom bualväli säärt, ko hän dykkäs, ett joku huakkas ja sanos: "Varjel meit." Agaatta peljästys, nii ett hänen gätes putosiva hermottoman alas ja hän guulustel korva hörilläs, ett mist semne ään dul. Mutt ko ei mittä vaan guulunn, ni hän lepys vähitelle, vet sukkas polvehe saakk ja rupes toist haparoittema. Mutt sillo sanottim beräldpuald huanett juur niingo joku olis sengim bääll oli: "Sanp päevä — sengim bahapolven goukknokk, sanp päevä — snää raat" — — Ny Agaatta ymmärs, ettei hän äskö erhettynn oli. Häm beljästys nii, ettei kondit tahtonn händ kannattak, ko häm bakistem baedallas läks karamam bakkon, doine sukk jalas, toine gädes ja alushame kainlos. Tämses reedas hän dul naapurtaloho valla hengästynnynn ja pyärys koht, ko häm bääs yli kynnykse.

— Jumal siunakko! huus naapri Maij, ko seisos taka viäres ja liikut aamupuuroas, jumal siunakko, ny on gapteenill valu vallallas. — — Kene mnää nys saan gelloihi menemä ja kuka tota Agaattat hoita? — Mutt ei hän siins sendän gaua fundeerann. Siihem baikka hän jätt Agaatta ja puuros, siäppas vesiämbrin gättehes ja läks kiiruman gautt kapteenin daloho.

Siäll oliva oves selkittömä seljälläs. Maij men vesiämbär kädes ensmäitteks köökkihi. Hän gävel ymbärs laattja ja nuuske. Mutt kon ei hän gräässä siällt tundenn eik valu missä nähn, ni hän men ämbreines salihi. Siäll hän jällk koperoitt joka nurka. — Ei, ei hän siälläkkä löytänn mittä valuvaara merkej eik peräkamari ovestakka mittä sengaldast näkynn. Hän lask ämbris laattjall, ott priisi ja rupes fundeerama, ett tääll o vissingin gäynn ryävrej — Ja taitava oll viäläkkin duallp peräkamaris — mutt olkko, mnää en heit pelkk, meinas Maij ja men peräkamarihi. Hän vet salusiinis siull, ja avo akkna auk, ett tulis valkoseve huanes ja kattel sitt ymbrilles. Agaatta sänkk ol auk, peitt yhdes mytys jalkpääs ja vaatte riipi raapi sängy viäres. Maij ott pranstakan gättes kakluuni nurkast ja syynäs kaikk semsep paika misä pahandekkjä olsivat taitann ollp piilos. Viime hän gykys kattoma, ett olisik nep pistänn ittes sängy all.

— Hyvä päevä! — hän samas kuul sanottavan dakanas. Hän dul oikke iloseks, ko hän meinas, ett ny o joku muukin dull händ auttama. Maij nous ylös ja katos ymbrilles, mutt ei siällk kettä huanes oli. Hän garas akknahan gattoma, ett olik joku siutt mennes huutann hyvä päevä hänell. Mutt ei — ei se ään siäld tull oll — katu ol vallan dyhi.

— Kuule Maij, eks snää raat sanp päevä? kuulus taas yhtäkki hänen dakanas. Maij pyäräytt ymbärs, mutt ei siäll vaan gettä näkynn. Maijam bolve rupesivat tutisema ja kylm hiki pissol häne otalles. Ny Maij ymmärs, ett aave se ol, ko ol Agaattangim beljättänn. Hän goitt lähtip pois, mutt jala oliva niingon gii naulatu laattjaha ja hän väris ko langvyht. Ei hän olis valu eik ryävrej peljänn, mutt — aave, hyijyi — kylmä viluvärek kiipesiväp pisi häne selkruattoas, ko hän ajattel, kenem barihi hän ol joutunn.

— Kuule Maij, puur pala pohja! sanos aave taas.

Maij huakkas, lyyhistys polvilles ja rupes ruaklu'uj lukeman, gonei hän hädisäs saanns sopivema rukkouksem bäähän gii.

Mutt kesken dätä toimitust aave rupes kiroma niin gamalast, ettei Maij koska ollk kuullk kenenkkä nii ruakattomast ja yhtmittan giroleva. Se käve sild aaveld niingo veisate vaa. Olo tunnus Maija miälest niin dylkkjäld, ett hän gokos kaikk voimas viimessem bonnistuksehe ja pääs kom bääsiki lykkämä liässuhu, vaikk hän unhottiki vesiämbrin giirusas.

Naapris ol Agaatta vähitelle virgonn ja ko Maij peljästynnyn ja kovan gohinan gans tul kotti, ni Agaatta rupes juttleman, gui aave häne aamuste ol peljättänn, nii ett hänen däydys paedallas pakko lähti.

— Älä mittäm buh, älä mittäm buh — mnää tlee juur siäld ja — — Ny ova vissi viimse ajak käsis — — läähött Maij ja huus akknast jokase ämmä sisällk, ko siit siutt meinas menn. Ja kyll heit sillaillk kokkonus. Ja sitt keitettin gaffet ja ämmäs siunasiva ja kläppäsivä ja hurautiva ai joukkom biäne virrembätkä.

Niingo sanott, ni met tlii saman aamun ylös buurist ja kapleen käsk meijän gaikketten, goko Preciosa väe, hänen dyyijös ottamam biäne aamuknapi, ennengo erota. Ko mes sitt pääsin Kapteenin daloho, ni äij kiukuttleema ja pärmänttämä, ett mitälai semne on, gon gaikk oves selkittömä seljälles ova ja vesiämbär keskells sali laatijat ja peräkamar semses ruakos ko siäll olis joku fletk asunn eik häne vanh, siivo ja kaikimbualin gunnjaline Agaattas. — Ja ihmettli me muukki stää räkninkki, ko met tiäsi, ett Agaatta oliki nii jäijestyst rakastavaine ihmne, ettei olekka montta. Mutt kyll mes sai viäl enemä ihmettlemise syyt. Käve näättäk nii, ett juur kon gapteen ol saannp piirongin glaffis auk ja kaata meill viina klaseihi, niim beräkamarist huudeta: "Kuule Maij — hyvä päevä — sengi julmett, sanp päevä."

Me ymmärsin goht, ett se ol Preciosa Maij. Ja siinäköst ilo tul. Maija häkk nostettin geskell laattja ja Maij pauhas; hyppäs ja pauhas yhtmitta. Boosu ol kovaste ylppi, ko se palanajan dakka sanos: "Hyvä päevä" ja jungman nauro, nii ett hän vallan giärittel, ko Maij kiros pahemin go juapunn merikarh. Mutt viäl lysteve ol kuullk, ko se ähkys ja puhkus ja pan ai joukko, ett — koitast lyäd — — rakkar — vai nii — vai pures snää — koer!

Juur semseld se ol kuulunnk, kom boosu ja timber tapplivap Preciosa skansis. — — Ol mar meill lysti! Ja ko Maij viimen doisellk kondillk kraape nokkatas ja huakkal: "Puur pala pohja", niin gokkiki ol suu levjänäs korvihi saakk. Me meinasin gaikk, ett o siin Maijas sendä viissautt. Erinomase hyvi hän ol kaike meijä opetukse onkkehes ottann, vaikkei häm buuris sanakam buhunn. Mutt mep pääti, ett hän ol vissi oll merikippi.

Kapteen gaas sitt toisengi ryypy meill ja meinas, ett kyll hän ny aikas kuluma saa, ko hänellt tämnen gambraatt o.

Mutt kesken gaike me näin glasist, kon gymmengund ämmä tul poikin gadun gapteenin daloho. Ensmäisenk kulk boosu avjopual, viimeste joukos ol naapri Maij ja kaikkja viimesen laahustel kapteeni Agaatta peljästynnynn, surkastunnunn ja lainvaatteis. Me vähä äkkim bapukaijam beräkamarihi ja oven gii.

Ko vaimväki sitt tul sisäll, ni hep peljästysiväk, ko he näkiväk kapteeni ja meijäm boosu ämm sanos: "Jeskandeerakast, tääll on gapteeniki jo koton, hyvä huamend ja tervtulo kotti."

— Jumalandakko ja kiitoksi vaa. Mutt mitäst te ny näin guljett juur niingo maahambanjaisprosessis mnuun dyän.

— Meinasi vähä veisat ja lukki jumalasana tääll, ett saadais se aave pois.

— Aave! Ong tääll aaveit näht?

— Ei näht ol, mutt kuultt o, nii ett siit laist autta.

— Soo — vai nii, kenest haam täälls sitt äkseeranne?

— En diäd vissi — mutt mnää luule, ett se o se handelsmanni frou vaina, kosk se möyhä miästäs, ett hän rähise juapnuspäite.

Sillom boosu pääs vähä äkki ämmätten geskell ja sanos: "Nii, semmost siit sitt tlee — siins se ny näätt! Haukkukka viäl miähiän, go he joskus hiuka firris kottit tleeva — — pitäkkä semmost meno vaa viäläkki, ni ett saas sitt haudasakka rauha, muttko spöökkäilett tääll ihmisten gauhistukseks. — Ja se rangastuksen det tarvittettki."

Ymmärtä se, ettei semnen buhe muiji rauhottann. Mutt meill ol täys tyä pidättä nauruan ja olsi vissim burskattannukki naurama, jos ei se heikove sukupual olis ruvenns siin veissama yht hengelist laulu. Se nuattihi mekki sitt kaiki oti vähitellen gii ja tykkäsi, ett kyll täsä nyt tämmöst jo tarvitangi. Mutt ko ämmä oliva menn, niin gyll me nauro ja ihmettli stää boossu, ko hän ni äkkin gekses, kuis semsestäkkin dapauksest hänell ja monell muull hyätty tliis.

Ja kyll boosu sanap piam bisin gaupunkki levitetti eik äiji lainkka enä torutt, ko hes sillon dällön vähä toisellk kymnellk kottit tliiva. Eikän gom basatti ja plääjätti, ettei sill mittä määrä oli.

Nii ett yks siunatt lind se Preciosa Maij ol. Mutt ei meillk kaua hänest lysti ja hyätty oli. Ensiks hän gylmistys ja ol kippi ussema viikko eik puhunns sanaka. Me en näättäk lainkka huamann, ett peräkamari akkun ol jätett auk ja sillo hän sitt sai syyskylmyde verehes. — Nii händ. Ja ko hän sitt paranus vihdo viime, niin dul yks uudengaupungilainen gippar ja pyys ja rukkol stää lainaks. Hän meinas ett tarvitais saad Uudeskaupungisakki asjas samall hyvälls sortillk ko ne Raumall oliva. Ja kapteen ol niim böhkö — en daedp paremi sanno — ett anno se lainaks. Se viätti Uuttengaupunkkihi ja siäll yks katt koht ensmäis ehtont tapo ja söi se.

Jaa-a niit uudengaupungilaissi! Hyväm berä he ai ova oll, mutt ko he jotta hyvä saann ova, ni ei hes stää pittä olt taitann. — Kati makkohom bäästiväs se viissa ja korja ja raari linnungi. Sillaill oikke. Semse lopum Breciosa Maij sai. Ja Raumall rupes vähitellen daas olema levotond ja riittast kalaasette ja lystette jälkke, ja o viäläkki. Sillett semmost linttu kom Breciosa Maij ol ei sinn olk koska enä saatt. — Eik saadakka.

Tasala Vilku naimisreis

Mnää istusi Anundilam borstokamaris etukumaras kädep poskill ja kyynärpääp polveijan vasta nojattun. Ol mnuullp piippuki hamppais, mutt se ol aikka samonn, koden mnää oll muistann imis stää. Ja olis mnuulls siin oikke montta lai paremppakin dyät ollt toimitettavan, mutt ei siit mittän dul nyk, ko mnuull niim bali fundeeramist ol. Asi ol näättäk semne, ett Tasala Vilkk näihi aigoihi ol tull nii glookuks, etten mnää lainkka ymmärtännk, kui häne laitas oikke ol. Ei hän hullutell niingo enne eik mittä lysti toimem bann, muttko rypistel silmkulmias, ko mnää taikk Iiro jotta sengaldast hänell esiti ja sanos, ett semne on gläppmäist ja ihmettel, ett mikä siin on, goten mek koska järkken dul. Tupakimbolttamisengi hän ol vähendänn ja ko hänell aikka liiknemä ol, niin girjoj hän luk ja pladaskel. Nii ett kovaste oikke Vilkk muuttunn ol ja stää mnää siin nyt tuumali, ett mikä semne vika oikke mahta oli. Eik se oll ensmäine gert, ko mnää stää asja fundeerasi ja mnää oll mond kertta jo sanonnt Tasala muariakki, ett vissin dua Vilkk kippi o ja jos ett te vaan goit hoittas stää, ni saatt nähd, ett se kuale.

Mutt ei muar tiättos pistänn, mutko nauro vaa ja sanos, ett mitäst hän Vilku sitt teke. "En sunkka mnää händ hengis saap pysymä, jos se kerra nii näht o, ett hänen dähän dauttihin guallt täyty", pauhas muar.

— Keittäkkä ny jumala nimes edes rusinsoppa hänell, ettet ann hyvä miähe noi vaa ilma mittä vastust tekemät kuall.

Sillaill oikke mnää muarills saarnasi, mutt niingo sanott, muar ei olit tiätvännäs ja mikä sukkeleve ol, muar tul melkke ai ilosemaks ja ilosemaks stää myäden go Vilku miäl käve huanomaks.

Olikost sitt ihmekä, ett mnuull ol fundeeramist, ja nykki mnää, niingo sanott, ajattlin dätä asja kesken giiruan.

Mutt yhtäkki se mutk selkes mnuull, mnää hyppäsim bystö, napsauti sormeijan ja sanosi itteksellen: "No, mutt ole mar mnääki sendä aika tohro. Kon em mnää stää koht ymmärtänn! — Se hänes vikan o, se oikke se o, on händ." Ja nii iloseks mnää tlii jäll, ettän yks kaks pisti seilhanskan gätten, valikoitti ittellem barhama seilneula, pani langa silmähä ja vooron drallitteli, vooro viheldeli siin neulotesan.

Ko mnää siins sitt olim biäne aikka täsä toimesan oli, ni auke ovi ja Iiro tul sisäll ovest. Mutt ei hän dull niingo yks tuulispää, niingo hänen dapas ol oll ai enne, muttko oikke venuttamall niingo iiliskott joem bohjall hän haalas syndisen groppas yli kynnykse, istus toolill ovibiälehem, bist lakkis tooli all ja töllöttel siin hetke aikka, niingon darhpöll, ennengo hän hyvä päevä sanos.

— Päevä, päevä, vastasi mnää ja jatko viheldämistän ja trallittamistan.

— Snää oles sendä vähä jumalaton miäs, sanos Iiro viimen, go hän gapple aikka ol stää mnuu nuattian guulustell.

— Taeda mar ollakki ja o se sendä oikke ihme, ettän ole semseks jäänn, vaikkan ole goko piäne ikän elänn nii hurskaste miästem baris ko snää ja Tasala Vilkk.

— Rupp nys siinp pistlemä viäl.

— Vai pistle mnää! — Mutt kuule, mist snää se huamann ole, ett mnää ole jumalaton.

— Mist mnää se huamann ole! — No, kyll snää kans taedak kyssy. Snää viheldele ja trallittlet tääll, vaikkas kyll ole huamann, ettei Vilku lait ol lailles. Snää tiädäk, kui hän o muuttunn ja jos hän dätä hyämy vaa huanone, ni haudas hän o enne montta. Mnuun gäy händ nii surk, ett em mnää tämsis olois sais noin drallitelttu ko snää.

— No nii, jos täsä oikken dott puhuta, ni olek kaiketakki snää nähn, ett tämä asi mnuukim bainann o, mutt äskölttä mnää juur tlii ajatelluks, mikä stää Vilkku vaeva ja ett se asi saadan glaaratuks.

— Luuleks vissi nii?

— Luule händ.

— No mikäst händ sitt vaeva oikke?

— Jaa, ett mikä händ vaeva? Eks snää todestakka saas stää onkkes, Iiro.

— En, em bahus soikko saa, vaikkan ole fundeerann, nii ettän ole vallam böhköks käynn. Ming via snää luules se olevas?

— No mato! Mikäst muu se sitt olis.

— Jaa mutt helkkris sendä, nii se ongi! Koden mnää stää tuli ajatelluks!

— San muut, ny vast mnääki siit selvillp pääsi. Mato se on, go Vilkku vaeva, ja snää lähde ny liukkast apteekkihi ja osta matosatsi ja viäl tänäpä Vilkk panna se ottama.

— Ja vissi, mutt kuule, kyll om baras, ett anneta hänellk koht dubblaste semnen davaline sats.

— Niin gyll ongi. Ot kaksi satsi ja pyyds stää kaikkja lujimppa. Tästäs saa raha.

Mnää anno Iiroll rahakukkron ja Iiro läks paikall apteekkihi. Mutt ei ollk kulunnk ko muutam silmäräpäys, niin dlee Tasala muar meill, sano hyvä päevä, niistä nokkas hameliäppehes ja kysy, kui mnää voi.

— Hyvi vaa, vastasi mnää ja kysysin dakasi, ett kui Vilkk ny jaksa.

— Hyvi hän jaksa, hyvi hän jaksa se verran go mnää tiädä. Hän ei ole nääks nyk koton, hhän läks sinnt Turum bualehe.

— Kuit Turum bualehe. — Terveyttäs hakema vai?

— No nii, sanota ny niingi. Se asi on gui häne otta, sanos muar ja nauro nii, etten mnää enä taitann hillit ittiän, go sanosi: "Jos tet tiädäisitt, muar, kui häijy mnuun deke sydämesän, go mnää ole huamann, ettet te ollt tiätvännäs, vaikk te näätt, ett Vilkk o saeras. Vai ettäk te ol huamannk, kui nörköksis hän istuskle, ei puh pali mittä, ei syä eik jua niingo enne ja käy luule mnää laihemaksikkim bäev päeväld?"

— No, no, Kalkke, älä nys sendän däsä mnuu klummima rupp, vastas muar, — luestis ny ensin dämä preiviki, se o Vilkuld, hän gäsk mnuun dullt tuama se snuullk koht, ko hän o lähtenn, — ett niin, däsä se ny o.

Muar oijens mnuullp preivi, mnää avo se ja lui:

"Hyvä veli.

Tämä meijä muar kohise vaa yhtpäät semmost, ett mnuum bidäis menn naiman, gosk mnuull on dalo ja asti ja muut olemist niim bali, ett olis oikke synd stää viäraill jättä, ko mnää joskus panen gursi stää hamina kohden, go on kaikkette meijä reissuttem bäämäär. Ja mnää olen dulls siihem bäätöksehe, ett o niis muari jutuisakki jottam berä. Ja ko mnää, sillongo mnää lastasi siällt Turun dakan, opesin dundema yhde flika, nii mnää lähde nyk kysymä, ett suastuk hän gaupoihi ja jos nii o, niim bapp saa splisat meijäm bogseertrossi yhte ja mnää ota häne slääppihin iangaikkisudest iangaikkisuttehe. Mutt älä puhelt täst asjast kenellekkä muillk ko Iiroll.

Vilkk."

Semnem breiv se ol. Mnää oll niingom buust pudonn, ja muar kattel mnuu suu vekkulmaises naurus ja kamalan dytyväise näkösen. Ja ko mes siins sitt istu ja vauhkottle, niin dlee Iiro takasi apteekimatkaldas ja sano: "Täsä ova ny lääkke. Kaks satsi mnää oti ja lujas sittengi."

— Soo, sanosi mnää, mutt hukka ne lääkke menivä. Ei Vilkku vaevakka mato.

— Jumal siunakko, mikä händ sitt vaeva?

— Hän o rakkauden gohinois.

— Kui misä?

— Rakkaudes hän o, niingo Imblan giss kuarttes.

— Vai semmost kuulu. — Ei siins sitt matokuurist appu ol. — Mutt kuule, snää valettle vissi.

— Em mar valettlekka. Luest tämä.

Mnää oijensim breivi Iiroll ja hän rupes lukema stää oikken govall äänell. Ja ko hän ol pääss sem bäähä, ni hän ol yht hölmistynny näkönen go mnääki eik kukka meist puhunns sanaka. Mutt muar ei naurann nyk, ko itk liikutuksest ja pyhkeskel ai joukko nokkatas esliinahas.

Ko mnää ja Iiro siins sitt oll hetke aikka toinen doissian vauhkotell ja muar itkennk kollottann, ni sano muar: "Merkiline, merkiline miäs se om bännästäski sendä se meijä Vilkk. Kukast muu olis tämsengi asjan daetann niin gaunist sannok ko hän: 'Ja ota häne slääppihin ijangaikkisudest ijankaikkisuttehe, aamen.'"

— Ei siin mittä aamend oll, ja olkko häm bännästäs mikä hän o, niim bäästäs hän ny on gummingim behmendynn, tiuskas Iiro.

— Vai päästäs pehmi! Ja se sanos snää, snää Hakkrim bahudem besä, villittijä ja uutskott! Kyll mar kaiketakki snuu ny harmitta ja snuu kans, snää Anundilan dekopyhä haask, ett Vilkk mene kristilisse avjoliittoho eik enä annt teijä haukutell ittiäs yhdest koerangurist toissehe. Ny ruppeva aja muuttuma, näättäk ja koittakast vaa sitt tulit Tasalaham baneman gaikk mulli malli, niingo nii mond kertta enne, nii nuar emänd ja mnää revi silmäp pois päästänn, sengi julmetu — — —! Viimeses sana huus muar overaost mennesäs ja paiskas sitt oven gii, nii ett koko talo täris.

— Siinäs nyk kuuli, mikä snää oikke ole — sanosi mnää Iirot, ko me hetke olin gatellp päi ovi ja odottann ett viäläk stää löyly lisätä.

— Nii, ja snää kans. Ei ol eno settätäs pareve täsä troikas.

Mutt meit harmitt tämäm bäevä vastongäymse, nii ett me oti ajanguluks ryypy miäst pääll, söim buulaagis ne Vilkku varte ostetu lääkke ja pisti se jälkken glasi rommtodi liiveihin. Ja viimeseks mep pääti ett huame me lähdem bois gaupungist laitlan gulmill yht mettlohko kattama, ko mnuum bit ostama.

Seoravan aamun aikasi Iiro sitt tul mnuun dyän ja ko Savila Juss, kon gyytmiäs ol, tul koht jälkke, ni me olin duat hättä valmi lähtemä.

— Kyll o ehto käsis, ennengo me ole Laitlas, ko eilän duiskas koko päevä ja ny ruppe taas tuulema ja pyryttämä, puhel Juss ko me liikkell läksi.

Ei ol väli, vaikk siinp päästäis vast huame, ei meijä olk kiirutt, lohduti me händ, ja nii mes sitt läksi.

Mutt kyll Juss oikke ol ennustann. Tiä oliva niin dukos ett meijän däydys jääd Ihodehe yässeks ja vast seoravanp päevänk kirkoaikan — se ol sunnunda päev — me ajo siutt Laitlan girko. Ja ko mep pääsi siihen gylähä, mihi meill asja ol, ni rupes jo hämyttämä. Me ajo siäll yhten duttun daloho ja ko ol saatt heonen dallihi ja päälisvaatte yld, nii me istusi Savila Jussi ja se viäran dalo isänän gans ja join gaffet ja pani hiuka rommi joukko. Ja ko mes siins sitt istu ja juttle, ni mnää kysy isänttä, ett ovak tuall häät tuall naapris, kosk siäll nii o valkkja joka huanes.

— Ei, ei siäll hää oli, muttkon kihlajaiskalaas siäll o, vastas isänd.

— Vai kihlajaissi siäll viätetä. Mistäst friiar o?

— Raumald kuulu olevas ja kapteen miäs. Muuton guulu käynnyn glookusten goko se jutt.

— Kui nii?

— No, asi ole semne, ett se raumlaisen gapteenim bit oikkjastas lähtemä johonkkin donnt Turun daa naima, muttkon se kamal tuisk eilä algo ja tiät tukko menivä, nin gapteen poikkes toho naaprihi. Se isänd o näättäk ja merell oll ja he ovat vanhat tutu. Ja ko äijäs sitt istusiva ja todasiva ehtost, niin gysy tämä naapri isänd, ett misäst asjois hänen gambraattis liikkel o. — Turun daa naima, vastas se raumlaine gapteen. — Es snää Turun daam bääs, ennengon gukatiäs viikkom bääst ja vaevaloine reis siit sittengi tlee. Ja pahustaks täsä ittiäs rääkkämä ruppe, o niit vaimihmissi likemälläkki, o mnuullaki däsä tyttri, ot yks niist. — No, äijät tuumalema stää asja, joivat todi ja viime se raumlainen gapteen sanos: "Tiädäks, kyll asi o niingos sano, en diäd vaikk olis jo kuallukki se flikk siällt Turun dakan ja vaevaloine sinnk kummingi ny om bääst, nii ett mnää seora snuu neovoas." — Ja nys siäll on gihlajaiskalaas, niingo näätt.

Mnää ja Iiro oll silmäs seljälläs ja korva hörilläs kuulustelit tätä isänä juttu ja ko hän ol sem bäättänn, ni me meni siuhuanesse ja sanosin gumbiki: "Se on Vilkk." Ja sitt mep pääti, ett mek kokkon gylä nuare miähe ja mennä huutama morsjand ja friiari ulos. Eik oll aikkaka, ennengo meit marses koko joukk miähi naapurtaloho, ja niingaua mes siinp pihall roinasi: "Nuar pari ulos", ett he viimen dliiva. Ja Vilkk oikke se ol. Mnää rupesin goht häne morsjandas kattoma ja ajattli itteksen, ett ol voi flikk park, es snää kauneudellt turmellt ol, mutt ei sill väli ol, kauneus katto ja jos snää vaa ole riht ja reedu ihmne, ni ei mittä hättä lainkka. Mutt Iiro, ko ai hättäne o eik koska ajattel asjoj, muttko yhdeld kandild, sylk hetkem bäästä ja huus: "Fyi perhan Vilkk, tulp pois!"

Mnää näi, ett Vilkk kiukustus, kon gaikk naurova Iirom buhett, mutt kukatiäs olis sendän goko jutt päättynn levolisest, jos ei yks nuar miäs, ko ol liki kuisti ovi, olis sanonn: "Ei olf friiarika minkkä näköne, kelvannek muuks kon gaevovindimbainoks." Se puhe ol jo liiaks Vilkull. Parillp pitkäll asklell hän ol alhallp pihall, sanos sill nuarell miähell, ett katotast ny, mihi mnää kelppa ja humautt stää nyrkilläs keskell otta, nii ett se pyärys siihem baikka. Mutt sillo Vilkk sai koko kylä nuare miähe niskas ja siit tul semnen dapplus, ett me harvo ole olis semses, vaikk mes siihengim belihi sillon dällö joutunn ole. Siin lensiväk kive ja jäängapple, siin vingusivas sualvyä ilmas, siin ryskysiväp puumbalika ja aedaseippä, siin ähgytti ja puhgutti ja hakatti selkruadoj niingo Sumberim byykki. Ja ämmäk kirkusiva ja koera haukusiva.

Me meni ymmärrettäväst koht Vilkum bualell ja ko meill niim bali vastustaji ol, ni mnää sanosi Vilkull ja Iiroll, ett mek koitaisi hiljakselles siirtty naapurtalo kohde ja viimem bistä itten sisällk koijuhu. Nii met teingi. Mutt naapurtalo veräjämbiäles Vilku jalk luiskatt ja hän gaadus. Silmäräpäykses hän niskasas ol kymmengund miäst, kom behmitivä händ niim bali ko he jakso va. Ja ko me viime naapurtalo väe ja Savila Jussi avulls sai hänem bois, ni hänell ol pää täynn aukoj ja häne luus oliva nii rikk, ett ko me händ tunnustli, ni ol jämt niingom bapusäkki olis pidell. Leivomes me häne sitt sisällk kannoin, go mep pelkäsi, ettei hän muuto olis koos pysynn, ja leivomes me vei häne Uuttengaupunkkihin dohtrin dyä. Kyll tohtrill hänen gansas tyät ol ja ko hän vihdo viime ol neulott ja paikatt ja sidott, ni hän ol niin däynnt tolloj, ettei suu takka näkynn muut kom bualiks. Hän ei oll virgonn viäläkkäm byärtmyksestäs ja tohtor sanos, ett pulsi hänes lyävä nii huanost, ett tuski hänest enä miäst tlee. Mnää olin govast pahoillan ja ajattli, ett mitä Tasala muar sano, ko hän guule kaiken dämä ja ko Vilkk sitt viäl kuale. Mutt Iiro lohdutt mnuu ja sanos: "Ei Vilkk tomsest kual, se friska händ vaa ja taeta ajap pois verest kaikk rakkaude hullutuksekki."

Ja kyll Iiro oikke ennust. Ko aamu valken, ni me näi Vilkun gatanost, ett hän ol virgonn ja ko mnää kysysi händ, ett "tahdoisiks snää, ett muar tliis tännt taikk tahdoks snää pappi puhutell, taikk mitä snää tahdoisi", ni Vilkk vet suurell vaevallt toisin gäsin dukom bois suu edes ja sanos: — "Ruakka."

Ja me anno hänell ruakka; paisti hänell viis sualast silakka, pani runssast voit uunilämmiä leiväm bääll ja Vilkk söi ja joi piimä pääll. Ja stää päät hän friskanduma rupes. Ja kuukaudem bääst hän ol yht virkone go ennengi. Siihe häne naimseski sitt lahos, eik hän olp puhunns sanaka siit enne eik jälkke. Mnää en diäd, morsjan vai Vilkkuk se naimisjutu myttym ban menemä, mutt jos kysytt stää asja Tasala muarild, ni hän syyttä kaht viatond ihmist — mnuu ja Hakkri Iirot.

Erinomase hyvä lindkoer

— Jaa-a, nämä ovak kamala aja — kamala aja oikke ova. — — Laihtunn oles snääki, Suleima — — ja laihtunn olen däsä ittekki. — — Saas nähds Suleima, ett mep pia ole semse, ett luuk krapiseva meis, ko mek kävele — — — ole juur niingon gaks luusäkki olis saannk kondi alles. — — Sillaill oikke. — — Jaa-a, mnääki ole saann ens lukkip puale ikän ja pann raha ja vaeva siihen doimituksehe ja ny ole sitt semsellp palkall, ettän saan dehd uutt velkka, ennengo vanha o maksos ja nähd nälkkä päälsem bäätteks. — — — Nii händ, nähd nälkkä oikke, se on dotinen dosi. — — Mutt kyll o niingi, ett jongu rangastukse mnuun gärssit täyty siit tyhmydestän, ettän ole virkmiäheks itten lukenn. — — Nii ett valla oikke ja kohtulist o, ett mnää täsä nälkvyätän giristäs saa.

Semssi Tornjaiste maister juttel, ko hän siink kävel ettittakasin gamaris laattjall. Semssi hän juttel Suleimall, mutt ei Suleima pali tiättos pistännk, ko makas pää etukäpälättes välis ja seoras silmines maistri, ko hän siink kävel. — — Muttko maister viimem bysäs häne ettes ja sanos: "Tiädäks, Suleima, ett snuum bäeväs ova jo luetu, ei mnuull ol vara ruakkis snuu enä", ni Suleima vääns ittes istuma, haukottel äänes ja kattel maistri nii moittivast silmihi, ett maister sanos: "No, no, koitetan gärssik, koitetan gärssi." — — Tiädäks, snää ole jo aikka kualeman duamitt, mutt em mnää anns snuu nuijat, mnää tahdo itt päästäs snuum bäevild ja ambumall. — — Kunnjalise ja kivuttoman gualema snää ole rehelisest ansann, sill ett snää ole oll hyvä koer, paras koer, ko mnuullk koska o oli. — Sillaill oikke — — — Aikka mnää jo olsi snuu ambunn, mutt ei mnuull olk kruutti ja haulej. Eik niit ny mistä saa. Ny ovas semse aja.

Ja maister rupes taas tramppama ettittakasin gamaris laattjall ja Suleima kävel hänem beräsäs askel askleld. Ja kovast fundeeravaise näköse he olivak, ko hes siin laattja mittasiva. Maister ott sitt kesken gaike flombuukkis plakkristas, pladaskel stää ja räknöitt rahas. Muttko hän ei saanns stää siäld heruma enemän go viistoist markka, ni hän heitt sem böydäll nii ett flatkatt, pysäs, kraape korvandaustas ja kattel yhtem baikkaha ettehes. Suleima pysäs kans ja kattel vooro maistri silmihi ja vooro stää paikka siin laattjall. Ja nii hes siins sitt seisosiva ja vauhkottliiva, niingo he olsiva odottann ett siäld laattja ald joku apu olis ilmestynn heijä ettehes. Mutt ei siäld mittän dull. Se sija ovi aukes ja maistri frou tul sisällp paperkäärö kädes ja sanos: "Tääll om Briia maistri lesk ja sano, ett hän o löytännt tämä miäsvainajas pöytloodast ja ko siin vissi o jottam byssyvehkeit, ni hän lahjotta nes snuull."

— Annast tänn, sanos maister ja avo käärö. Ja ko hän se ol saann auk, ni hän rupes hyppämä ymbärs huanett ja sanos: "No kyll meijä nyk kelppa; tääll on gruutti ja haulej ja patruunej koko roukki. Nyt täsä tleeki juhl."

— Nii, ja nys snää saas sitt lopetat tua Suleimangin dost syämäst. — Suleima park!

— Mitä snää juttle. Ei, ko ny me mene Suleiman gans metill joka sunnunda ja lupapäev ja met tua linnuj ja jäneksi, nii ett vissi lihas pysytä ja saada viäl myydäkki. Ny o räkning semne. — Annast kattot, tänäpä om berjanda. Jaaha, huame ehtopuall me lähde Helistö äijän dyä. Hän o nii mond kerta valittann, ett jäneksek karavas siälls hänen dorppas ymbärs niingo lamppa ja syävä häne rukkiorakses vallam bilall.

Maister siäppas pyssys seinäst ja rupes stää puhdistama. Muttko Suleima näk se, ni häm bist voorostas tansiks ja haukus, nii ett akknat tärisivä.

Ko maister seoravanp päevänp pääs koulust, ni hän haukkas tulisimas kiiras pualpäevän dapase, laitt pyssys ja laukkus kunttoho ja talutt polkpyäräs pikkuportin gautt kadull. Suleima ei kerjenns syämängän, go hän dahdos oll viss pääll, ettei händ kumminkkan gotti jätet. Sendähde hän jo aikanas ol siirtänn ittes istumam bortimbiälehe ja käve vaa ai joukko haukkumas porsto ove edes, ett maister ymmäräis kiirutta.

Ja ko maister sitt vihdo viime oll tullk kadull ja hypännp pyäräs selkkä, ni yhtenp pyryns siin mentti. Ja Suleima haukus joka ihmist kon gadull vastan dul, niingo hän olis meinann, ett säälist ny ittes vähä siivom buale, nääk kaiketakki snää se, ett mnää ja maister metill ole menos ja meijä on giiru.

Ehtohämys hes sitt pääsiväkki ilma mitan glummej Helistöhö juur nii aikanas, ett maister viäl kerkes saunahangi Helistö faari seoras. — Ja siäläköst sitt puhe luist niild kambraateild. Siällp panttin gaikk mailmam bitimek kunttoho ja ennen gaikki Helistö faar selitt maistrill, misä poikmetäkse oleskliiva ja ming pellon gyljes jäneksi ol, nii ett ne valla ihmisten gondeis loikkroitiva.

Eik olis sitt ihme eik mikkä, ett maister ol kovast hyväll miälellk, ko hän aamuhämys läks mettähä, eritottengin gon daevas ol selkki, eik tuull yhtä einett ja ko sitt viäl yäll ol olis severram bakast, ett ol hiukan grahattann. Suleima poikkes koht tiä siull ja ko ensmäisse aedangulmauksehem bäästi, ni jo algo oikke nätt jänekse ajo. Se ol poikjänes ja vaikk se, niingo niitten dapan on, dek äkkmutki ja piilottel ittes yhtmitta, ni ei Suleima sen gauan gurell andann. Ei ollk kulunnk kahtkymmend minuuttiakka, ennengo maister sai se ettehes ja ammutuks. Maister avo se ja anno Suleimall hänellk kuuluva osas siit ja sitt jatketti jäll jahti. Ja nii hyvä onn heill ol tänäpä, ettei maister muistannk koska enne nii hyvä reissu tehnys, vaikk hän mond kerta ol paliki otuksi saann. Niingo ymmärettäv asi ongin, go Suleima ol yht hyvä linnuj haukkuman go jänestäkki ajama.

No niin, gom bäev ol vähä yli pualill ja maister ja Suleima rupesivak käändymän dakasi Helistöt kohde, ni maistrill ol kolm jänest, neli metäst, kolm musta ja yks naaras, ja pari teert. Maister räknöitt, ko hän siint tallustel torppa kohde, ett hän saa näti rahan, go hän myy kaks metäst, kaks jänest ja yhde deere ja sittengi heill ittell jää liha koko viikoks. Semssi oikke maister fundeeraskel ja ol ilosellp pääll. Mutt sillo Suleima yhtäkkim bääst oikken giukkusen giljadukse ja läks kovast haukkutem bainama sydänmait kohde. Maister pysäs ja meinas, ett ei hän ny enä pidäis jäneksill väli. Mutt Suleima haukund men ain gauemaks ja kauemaks, viime se kuulus sild vuareld, kon gaukanp, pualem benikulmam bääs sulk koko näköala ja hetkem bääst se katos kuulumattomiin sinn vuaren daa.

— Ketum bahus siihe ny viäl tul pränkkämä, harmittel maister ja istatt kive nokkaha odottama, ett Suleima tliis takasi. Mutt vaikk hän odott pualen diima ja odott tiimangi, ni ei Suleimat vaan guulunn.

Ong hän ny niim bahus, ett mnuun goeran jää yässeks mettähän, duumal maister ja läks hiljaksis torppa kohde. Ja hän ol jo tuli liki torpa vainjoit, ko Suleima haukund rupes taas kuuluma ja nys se tul juur händ päi. Se lähen ja lähen ja siins samas maister näk ketu vilaukseld katavpuskis. Häm baiskas pyssys poskell, ammus ja paikalls se jäi. Jäi händ.

Maister meinas, ett ny mar sitt vast paras saalis saattingi ja karas otukses tyä. Mutt kyll häne ilos murheks muutus, ko hän näkiki edesäs — koera. Koer oikke se ol, ruski, pystkorvane goer, kippurhändäne ja levi juav valkost niskas ja kaulas.

Oi nyt turkane sendä, ajattel maister, ny vast klumm tul. Kyll ny meniväk kaikk ne rahak, ko mnää linnuistan ja jäneksistän saa ja kukatiäs jokune sata markka viäl lissängi. — Ja maistri miälehe lykkäs jo, ett mimmost olis, jos hän guappais kaikes hiljasudes se eluka. Mutt häne rehelisytes nous semmost tuuma vasta. Eik hänen gauan darvinnukka siin omatundos kans taisteli, sill ett siins samas siihe ilmestys yks äij, kon gatos händ vähä ihmettleväst ja sanos: "Kukast semne herr oikke on, gon dlee tänn ihmisten goeri ambuma?"

Maister ilmott koht nimes ja asundpaikkas ja sanos, ett erhetykses hän se ammus, ko hän luul sen getuks.

— Vai ketuks te luulitt meijän Gransu? Ong se miälestän getu näköne? — Oi nyp pahapolv sendä!

— Olik se hyvä koer?

— Jaa, ett jos se ol hyvä koer. No ol se koirattem barhait. Hyvä talovaht, nättruakane ja ystväline oudoillekki ja sitt nii erinomase hyvä lindkoer.

— Vai nii, vai ol hyvä lindkoer. — Kyll mar mnuu sitt täyty se maksa. Mikäst siin autta.

— Tiättvästengi deijä se maksat täyty. Ja se maksa pali, tiädättäk, ko se ol nii erinomane lindkoer, se meijän Gransu.

Maister räknöitt ittekses, kuip pali tämä lyst hänell maksanekka. Hän lask, ett hän linnuist ja jäneksist, ko hän nek kaikk myy, sais kuuskymmend markka ja jos tua äij ny vaati sata markkakin goerastas, nii nelikymmend markka siins sittengi o hävjö puhtas rahas. Ja mist hän otta ne raha yhtäkkin go häne jo muutongi on däytynn lainat elatustas varte ussema sata. — Maister oikken duskastus, ko hän näit kaikki ajattel, mutt viime hän rohkas ittes ja kysys: "No, kuip pali se sitt maksa, tua Kransu?"

— Jaa, ett kuip pali se maksa. En mittän diäd. Kyll mar nyk koerakki ovak kovas kursis, niingon gaikk muukki näi soda aikan. Ja ko hän vainaja — puhele hänest juur niingo hän olis oll joku ihmne — niin, go hän vainaja ol nii erinomase hyvä lindkoer. Jaa-a, takka mnää se, ett jos vaa yksikki lind metäs ol, niin gyll hän se vissi löys ja stää elämä, ko häm bit, ko hän se ol puuhu ajann. — Nii händ, kyll se ol valla erinomane lindkoer, tua Kransu. — Ja tosa hän ny makka eik koska enä linnuj kaahist. — Ja mitä sano Juljaana?

Maister hikkol kuulesas tämäm buhe ja korott miälesäs Kransu hinna sattaviittengymmentte. Häm bur hammastas ja kysys: "Niin, guip pali tes siit meinatt sitt?"

— Em mnää händ oikke ymmär. Kyll o vaa asi semne, ett mnuun däyty kyssy Juljaanatakki. Ei se koer ol vähäll maksett, ko se näättäk ol niin gauhja hyvä lindkoer.

— Ei mar, sanokka ny vaan goht, mitä se maksa ko mnuun däyty lähtik kotti viäl tänäpä ehtost. Pimi täsä jo tleeki eng mnää kerkkeis odottama mitä teijä emänd täst vahingost meina.

— Ei tee mittä, ei tee mittä. Mnää tlee huamen gaupunkkihi ja sitt saadan dehd räkning. Kyll o vaam baras ett Juljaanaki saa tämä vahingon gradeerat, sillett sanottakko mitä sanota, ni semmost lindkoera ei olt toist kon Gransu.

Ja siihe äij jätt maistri ja men menoijas. Mutt maister seisos niingom buullp päähä lyätt. Hän guul niingom bualhorroksis Suleima haukunan gaukans siullppäi. Hän ajattel, kuip pali pareve sendä olis ollk, ko hän olis andann nuijat Suleima ja jättännk kaikk jahtreisus sikses. Mutt viime hän sendä rauhotus, huakkas kerra ja läks linnuines ja jäneksines Helistöhö.

Hän ol oikke ilonen, go Helistö emänd sanos, ett faar läks naaprihi; hän ei puhunn mittän goko klummistas, muttko giitt yäkortteerist ja läks polkpyärines ja pyssyines ja otuksines kaupunkki kohde.

Ko häm bääs kotti, ni häne trouvas tul kovast iloseks, ko hän näk, kuip pali otuksi maistrill ol. Mutt sitt hän huamas, kui nolo näköne häne miähes ol ja kysys: "Kuule, mikä snuu vaeva, oleks snää kippi? — Ja misä Suleima o? — — Aa-aa, kyll mnää ymmärrä, snää ole ambunns se."

— En, en ois Suleimat ambunn. Sinns se jäi kettu ajama. — Mutt kyll mnää koerangi ambunn ole — viäran goera.

— Siunakko! — — Jouduiks snää maksama se — — kuip pali se makso?

— En diäd viäl. Mutt kyll mar se pali maksa. Se ol kuulem nii erinomane lindkoer. Huame siit tulla makso ottama. — Ja maister heitt ittes soffaha istumam bää roikoksis ja nörkö näkösen. Frouv itk tillitt.

Vihdo viime hes sendä väsysiväs siihe murhettimisse ja menivä levoll. Mutt seoravan aamun maistri frou jo kuude nurkis herätt maistri ja sanos: "Se on dääll nys, se koera omistaja."

Maister pist äkki vaatte ylles ja käsk se viäran dullk kamarihis. Äij tul sisälls, sanos hyvä huamend, nytkäytt niska tas, nii ett tukk lens pois silmild ja sylk truiskautt kakluuni ette.

— Istuma — sanos maister.

— Kiitoksi pali, kyllän ole jo istukki saannk, ko rattaillt tlii, vastas äij ja istatt toolill ovipiälehe.

— Nii — sanos maister sitt, ko siin hetke aik ol hissuksis oltt — nii, mitäst te nys sitt olett ajatells sen goera hinnaks? — Täsä olis tupakki.

Äij ott paperossi, sytytt se ja sanos: "Jaa-a, kyll asja lait nii on, go Juljaanaki sano, ett niin giltti koera em me enä koska saa. Tiätäk maister, ko hän vainaja — puhele hänest juur niingo hän olis ihmne oll — ko hän vainaja söi sualast silakkaki, ko vaan gaunist pyys händ tekemä se. Ko vaa sanos ett: 'Kransu o nii hyvä ja syä', ni söi ko söiki hän sualase silaka. Hamppa hirvis hän se söi, mutt söi vaan, go händ kaunist pyydetti. Kyll sill ol ihmeline järk, sill luandkapplell ja ko hän sitt viäl ol nii erinomane lindkoer."

Maistrin gäveväk kylmä värep pisi selkruatto, ko hän daas sai kuuli niist Kransu hyvist ominaisuksist ja hän gorott ittekselles se hinna jo kahtesatta. — Ei sunkka siit vähemällp pääs, ajattel hän. Mutt yritt hän sendä viäl kerra vettäs sen goera arvo alaspäingi ja sendähde hän sanos: "Mutt tyyriks tlee tämsin aigoin raakki koeraki."

— Niin gyll tleeki, jos o semnen goer, ko ruakki kreivaile. Mutt tämä meijän Gransu ei olls semne. Hän söi vaikk mitä. Niit on goeri, ko esimerkiks ei syä lainkka leippä, jos ei voit päällp panna. Ja o niit semssiäkkin go nualeva voim bois leiväm bääld vaa ja jättävä leivä siihe. Mutt Kransu! Ei tarvinn muut kom bari kertta sivalttap puukkoll leivämbalast juur niingo olis voit levittänns siihe, ni hän ott sen däydest ja söi se, niingo siin olis oll voit pääll. Nii viisas koer se Kransu ol ja sitt niin durkase hyvä lindkoer.

Vai nii. — No mikäst se hind nys sitt o?

Niin, gyll mar maister tykkä, ett se on dyyris. Mutt tiädättäk ett Juljaana, ko ai o vähä ylötöne makso-ottamises, määräs siit pali enemä. Sillaill oikke, nii ett kyll mnää meinasi, ett siit sendän darvittis saad — — — kuus markka. Ko se ol nii erinomane lindkoer.

— Kuit tes sanositt? — — Kuus markka!

— Sillaill oikke — kuus markka oikke. Mutt kosk maister tykkä, ett se om bali, ni jos sitt vähenetäis viittehe. Vaikk kyll Juljaana mnuun gäsk kymmend pyyttäs siit. Mutt mnää ajattle, ett kyll viisikki sendäm biissa. Puale markka mnää siit itt makso, mutt se ol sillom benikk viäl, eng mnää sillo ymmärtänn, ett siit pit tleema niin erinomase — — —

— Nii erinomase hyvä lindkoer, täydens maister äijäm buhe ja anno hänell viide marka sedeli. Ja maister koitt oll vihase näköne, vaikk häne ol vaikki iloas hillit.

— Hyvi maister arvasiki, mitä mnuum bit sanoma, jatko äij. Engä mnää sillo luull, ett siit nii erinomane lindkoer pit tleema. Tiädättäk, ko hän aikas ol haukkunn linttu eik saanns stää lähtemäm buust tiähes, ni hän graape puun gylkki ja koit hypät ylös oksill ja jos ei sekä auttann, ni hän rupes pureskleeman buun gylkki, nii ett karpumbalase lensivä vaa ja ai joukko hän gatos stää linttu ja haukus, niingo hän olis meinann, ett laitaks ittes tiähes siäld taikk mnää kaadan goko puu ja kat ettes, kuis snuu sillon gäy. — Semne oikke se Kransu ol. Erinomane lindkoer se ol.

— Mutt kuulkkast ny. Ei lindkoer sillaills saa menetell. — Olettakkost tek koska linnuj ambunn?

— En, en ikipäivi. Kyll mnuullp paremppakin dyät o. Ne ova herrattem belej ja toimituksi semse. — Ei mar, hyväst ny ja kiitoksi pali.

Ja nii äij sitt läks. Mutt maister ol ilone ja häne frouas viäl iloseve, ko hän sai kuullk kui vähäll maister ol pääss koko jutust. Eik se heijä ilos siihe loppunn. Heill o mond kertta jälkkembäingi oll hauskutt Kransust. Ko se ol nii erinomane lindkoer.

Kolm valtta riidas

Me oli, mnää ja Mustaoja Frankke ja Telkklän Danu yhtens sunnunda-ehtopäevän joutunnk kuki asjoillas toinen doisen seoraha Luvjan girkoll. Me makasin, go me oll saann asjan glaariks, kedolls siink kirkkmaa aeda viäres, praakkali yht ja toist ja käryttlin dupakki. — No, ko siins sitt kappal aik ol jaaritellt ja pantt mailmam bitime laillssen gunttoho, ni sano Frankke: "Ny ovak, kuulem, kaikk mailman geisri ja kuninkka ja korkkema herra joutunnt toinen doises kraisuist kii ja tappleva nyskivä, nii ett tomu tuaksu. Ja mnää olen guull, ett piänemb väkiki ruppe pia ottama isomist esimerkki ja aika kans tapplema. Nii ett siin mar sitt vast krahin gäymä ruppe."

— Ruppe händ — sanosi mnää — sota siit tlee ja kamaleve kon goska enne.

— Sota siit tlee! Ett tek kans pali tämä mailma menoist tiäd — tartus Tanu meijäm buhesse — ei siit sotta tulk, ko se o jo. Mnää käve juur papplas ja kirkkherr puhel mnuull, ett jo oikke nes siäll lännembualell — en muist se maa nimi — toinen doissias ammuskleeva. Ja kirkkherr sanos — niingo se ongi — ett kyll hän sendä oikke ihmelist o, ett, vaikk mek kirjota 1914 ja ole niin daitamattoma sivistynnyj ja oppenuj olevannas, ni yks kaks mek keskell jumala suama viljan gorju aikka ruppen dappaman doinen doissiam bahemin go mikkäkkim bedo.

— Jaa-a, se olikin dosi puhe — sanos Frankke — Vai jo mar siällp paukutella. Mahta siin oll vähti ja meteli, ko nii mond valtta yhten dörmävä.

— Myrkkyne guhin siink käy — uskokkam bois poja - pist puhe jatkoks Riihilä faar, ko meijä huamamatan ol seisattanns siihe liki meit ja kuuli meijäm buhen. — Se o viss se, ett siint toisengin gynnek kärvendyvä. Mnää tiädä sen, go olen gans kerra oll lengeis, kon golm valtta riidas ol. Ja ny niit valloj on, guulem, ussevekin gon golm.

Met tiäsin gaikk, ett Riihilä faar ai ol semnen glookuttem buhelja ja tiäsi sengi, ettei äij oll olls sodas. Mutt pilam bäite Frankke sanos: "Vai nii, vai olett tekki faar sodas oll. Ja oikke semses suures sodas. Mikkäst kolm valtta sillo riitliväs sitt?"

— No nii, ei se ny juur mikkä sota oikkjastas oli, mutt turkasen giukkusest siins sendä rehgitti. — Ja nek kolm valtta — nii, ne olivak köyhys, esivald ja jumal.

— Voimakka valla oliva, sanosi mnää.

— Voimakka, voimakka oikke, pali voimalisemak ko nämäk, ko siällk kanuunoines äkseerava ja yks ol semne joukos, ettei händ vasta autakkam bulittamine.

— Nii händ, mutt kuulkkast faar jutelkkast meills se tapaus.

— Saa kyll, jos niin dahdott. Mutt ongost teillp pojat tupakki, ettän saa ens piippun däytte!

Faari kohde oijennettin goht kolmt tupakkukkro ja ko hän ol yhdest pistännp piippuhus ja saann valu siihe, ni hän löi ittes vatalles siihe meijä viäre ja algo.

— Niingon diädätt, ni mnää pidi yhte aikka tota piänd talo tuall metä reunas ja siinäköst sai täyden dehd, ko siit leipäs ott. Rasitust ol pali: syyting ol, rahatte intträss ol, papi- ja kruunuvero oliva, hollis täydys käyd ja päällsem bäätteks o se talo siunatt semsell maandiängapplell, ett se niskas sai vähdät suvet talve. Se on dua tanhva mutk tuall aukkjall ja niingon diädätt, ni suvells siihen dlee kaikk sadevesi, nii ett sand mene helkkrihim bohja myäde, syksyll ja kevälls se om bohjaton, vaikk siihe gaike mailma sanna ajais ja talvells se o huanomalls säällk koht lund täynn. Se o ai vaa ottamisem bäälls, se pahus. — No nii, yks talv jälls — siit o ny jo viidettkymmend aastaikka aikka — ni meill oliva niin gamalat tuiskus, siink kynttläm-bäevä nurkis, ett mnää rupesi olema valla hukas sen diängapplen gans. Juur ko mnää sai se auk, ni jumal hakkas se lund täytte ja tuskim byry kerkes harvenduma, ni jo ol falesmann mnuu niskasan huutamas, ett avast tiäosas auk, rakkar. Ja stää kest viikkaussi. Napisema mnää jo meinasi ruvet, ko jumal ja esivald mnuu köyhä miäst siin niin guransasiva. Ei mnuu jumalan deos sendä nii sydämellen gäynnk ko se falesmanni ainane nälkkimine ja pränkkämine. Meijä välillän ol, näättäk, semmost vanha riitta ja hän näytt mnuull ny, ett mnää oll oikken giusan gapple saann hänest Hän diäs, ett ny ol paras kupiikiajo aik ja ett mnuull olis olis siint toimes hyvä tjäänesti. Sendähde hän ai vahtasiki, ett olik mnuun diäosan auk ja joka tuisku jälkke hän ol valmis mnuu ahdistama.

Yks päev sitt tuli jälls semnem byry, ett mnää vast siinp pualpäevä jälkkem bääsin diängapplen gimppuhu. Aamuste ol taevas olit tähdes ja selkki, nii ett mnää oll lähettännt trengpojan gubiikkihi ja oll jäänn itt kottik, ko mnuull ol siäll yht ja toist toimitust. Mutt edellpualpäevä rupesikin gummingim byryttämä ja ehtopuall mnuull ol jo taas, niingo sanott, täys tyä sen diängapplen gans. Hiki juaks valla oikkjanas mnuun dukastan, ko mnää siin lappemell loi lund. Ja ko mnää sillaills siin hääräskle, ni mnää kuule falesmanni jumburi äänem Berängylän gulmald päi. Mnää ymmärsi, ett se tul virkmatkoildas Irjantteld ja koden mnää hänest tykänn, ni mnää käänsi selkän sinnppäi eng olit tiätvännäs mittä, ennengo falesman räyhäs mnuun dakanan: "Pruukata sannop päevä kans."

— Nii händ ja viäl hyväkim bäevä — falesmanill niingon gaikill lähimäisill ylipäätäs. Nii ett hyvä päevä kans vaa.

— Pahus olkko snuu lähimäises! Mutt kuule, ong tämä ny laitta ja räkninkki! Snuu on diäs jämt tukos, ko mnää kulje.

— Nii händ, eikän daevaline isä näy välittäväs kruunumiäste reisuist juur mittä. Äskö juur hän lakas hakkamast lund tähän danhvaha ja ny mnää ole jo kapple matka avanns stää.

— Kapple matka! Ongost se sillt teht, ett se avetan gapple matka. Sengi lurjus, mnää sakota snuu. — Ja luuleks snää, ett snää saa jättät tämä näi soukaks. Katost nyk, ko mnää levitän gäsivarten, niin doisest syrjäst toissehe mnuun gäten ulettuva.

Falesman ol hypänn, näättäk, reestäs ulos, avannp pälsys ja kykys nyk keskellt tiät ja mittas kui levjäks se ol luatt.

— Niin, dämä snuun diäs o valla liia soukk, lait se levjämäks vaa ja vähä liukkast sittengi, sanos hän viime ja läähött niingo juatimborsas auringombaistes.

— Vai o liia soukk. Kuingast pitude lait sitt o, ongost stää tarppeks falesmanni miälest, meinasi mnää, kon gans rupesi suuttuma.

— Soo-o, vai viisastleema snää täsä viäl ruppe. Ei se lainkka liiam bitk olt tämä snuun diäosas. Jos mnää olsi saann määrät, niin däsä olis mitta pali enemä. Ny ei stää olk ko: yks, kaks, kolm — — — falesman rupes pisin diäviäru syldräkningill mittama stää mnuu maandiängappaltan. Mutt ko hän siin mittaskel ja kykyskel alas hangereuna kohde, ni mnää näin, go häne flombuukkis putos pälssyttem boviplakkrist hankkehe. Ei hän stää siint touhusas huamannk, ko mittaskel ai ettippäi, pysäs ai joukko henkkiäs vetämän daikk haukkuma mnuu ja läks taas mittaskleema ettippäi sen danhvam bitutt. Mutt keske stää hänen doimitustas rupesiki jällp pyryttämä ja lund tul juur jämt kom bussi suust. Mnää pisti lappeme hankkehe, meni falesmannin dyä ja sanosin: "Kyll ny o semnem baikk, ett täyty laat tästä toimest, kosk ruppe tleema uutt lissä ja hämykin däsä jo vähä fiira."

— Koitast laat vaa, sengi laiskur, niis nääk, kuis snuun gäy talvkeräjis.

— No, mnää lua sitt viäläkki vaa. Mutt ottakast nys sendä, falesman hyvä — — —

— Suus kii, mnää en ot mittä vaari snuu valituksistas.

— Nii mutt em mnää välit mittän, go sanoisi vaa — — —

— Jassoo, snää ruppet täsä kruunumiäst vastustleema! Suu kii ja paikall!

No, koskes tahdk kuull, ni ol ilman, gylläs viäl kadukki. Koskas olet tomne mnuu vasta — mnää ajattli — ni oma snuu syys o, ettäs viäl saas hakkiakki flombuukkias. Mutt ett se sendä viäl löydetäis, ni mnää oti oikke nuuga peilingi, misä se makas. Se ol siin risteykses, ko mnää ens sihtasi nii, ett yks pitk aedaseippäm bää, ko ol meijä ruisvainjo veräjämbiäles tul päin gukot kelltapulin dorni huipus ja sitt nii, ettän sai naaprin diäosa viäres oleva virstastolpam bäi meijä riihe luuva ovi. Nii, ett hyvi mnää tiäsi, mist se löydetäis. Ja miksen olis tiätännk, ko ole, niingo mek kaikk luvilaise melkke järjestäs, merell oll ja peilinkki joutunn ottama monek kerra. Nii händ, tiäsi oikke mnää, misä se makas, vaikk se ny jo ol valla lume all. Mutt falesman ei vaan diätänn mistä. Hän seisoskel toises pääs tiäosa ja odott kaiketakki, ett hän jälls sais jotta nälkkimise syyt, mutt viimen dul aik sendä hänellp pitkäks ja hän huus: "Tuast mnuu heosen dänn, mnää lähden gotti!"

— Tuan gyll vaa ja kotti lähden däst ittekkin, gosk stää näky ruppevan dleema, nii ettem me enä tahd joukko mahtu. Eik täsä enä mittä dahd nähdäkkä.

Mnää vei heose falesmannin dyyijö ja häm baiskas ittes rekkehe, ett yks tömäys vaa ol, temmas ohjaksek kädestän ja läks menemä hyväst sanomat. Heonem bist koht nätti travi — hyvä heone sill raadoll oliki — ja falesmann pit ohjaksi toises kädes ja pan doisellp pälssytten gnapej kii. Mutt ei hän oll mennk ko jongun gymmengund sylttä, ennengo hän yhtäkkin doppas heoses ja huus: "Jumal siunakko, Riihil, mnää ole flombuukkin hukann! Tleest tänn!"

Mnää meni falesmannin dyyijö. Hän gääns heinä reesäs mulli malli ja hak flombuukkias ko riivatt.

Mutt konei hän stää löytänn vaa, ni hän gääns ittes mnuu päi ja sanos surkkjall äänell: "Ei stää vaa olt tääll; mitäst ny tehdä, Riihil?"

Mnää ymmärsi, ett ny ol tuli uus vaihe siins sodas taikk riidas, miks mnää händ sanoisi; ett jumal ny ol andann esivalla mnuun gässihin rangastavaks. Ny ol sanalls sanott köyhys voitoin bääll, nii ett kyll mnuus ny äijä ol ja mnää vastasi: "Mitäst siin muut tehdän go odoteta. Taita joku kunnjaline ihmne se löyttä ja tes saatt sem bian, daikk löytä se joku roist ja sillo saatt sanno, ett kiär hännäst. Ja taita niingin gäyd, ett se nähdä sitt vast ko lumes sulava."

— Älä puhels semssi. Tiädäks siin ol liki 8000 markka raha, muitte rahoj ja jos em mnää tee niist viimestäkki ylihuamen dili, niim brääkk miäs mnää ole. Linnaha mnää joudu.

— No mitä sill väli o, o siälls suuremppiki herroj istunn. — Sills sitt ittiäs lohduttat täyty.

— Siunakkon, gumssi snää puhele! — Ei maar, ny mennängi hakema stää ja paikall.

— Mistäst stää haida. Irjantteld kait tet tleett ja kyll siink kähjämist meill o, jos mek koko sen gapple kruunusarkka ruppen goperoittema läpitte. Eik stää pimjäs tehdä millä muatto. Ja händäst tämä lumem baljous sitt.

— Ei meijä stää niin gaukka hakkit tarvitt. Mnää tiedä, ett se ol mnuull, juur ennengo mnää snuun gansas rupesim buhelema.

— Kaunis puhelemist! Eiköst soveis sanno: "Ko mnää snuu rupesi nälkkimä, niingo mnuun dapan o."

— Älä ny niist hual, Riihil hyvä, muttko ment tuama lyht ja ruvetan goht hakema stää.

— Kyll mar se ymmärätt, ettei siit mittän dul. Huame stää hakkit täyty. Ja taita tull esillk, ko mnää tiäsossatan aurama ruppe.

— Aurama! Oleks snää vallam böhkö. Ei stää sitt koska löydetä, jos snää aurallk kaikk riipi raapim bane. Ja snuun diäosallas se pudonn o. Se o viss asi. Nii ett stää ei auratakka huame.

— Aurata oikke. Mnuun däyty pittät tiäosan kunnos, muuto falesmann sakotta mnuu. Aurat mnuun däyty, siin ei aut mikkä.

— Autta mar. Mnää pane miähi kaevama auk tämän danhva, nii ettei snuun darvitt tikku ristim bann.

— Se on doine asi. Olkko sitt menneks nii, mnää anna oll auramat, vaikk mnuullk kyll olis oikkeus aurat.

— Olis händ, oikkeus snuull olis aurat. — Voi, voi sendä! Mahtak huamenakka ollk kaunist ilma.

— Nii ei stää tiäd, kumse ilma jumal meillk kunaki aikank könttä, mutt eiköst mahd huame sendä ollk kaunist ilma, kosk lännes klaara. — Jaaha, hyväst ny. Ruppe tleema vilu täsä.

— Hyväst, hyväst.

Sitt me erosi. Mutt yhtäkkin gääns falesman jäll ymbärs ja pyys saad yäsija meill. Mnää sanosi, ett kyll hän se vaa saa ja ymmärsin goht, ett häm byys kortteeri meills sendähde, ett hän sais vahdat mnuu. Häm belkäs, ett mnää yäll mensi stää flombuukki hakema. Sendähde mnää ajattlingi ny itteksellen, ett äläst hual, siit snuull lisätä hiuka rangastust.

Viäl saman ehton falesman lähett meild sanan gylähä, ett kymmne miäst lappjoines tliis meill huame aamust tyähö hyvä päevpalkka vasta.

Seoravan aamun ol koko plutuun meijän gartnoll ja sitt menttin dyähö falesmannin gomeno jälkke. Mutt mnää jäin gotti ja sanosi meijä miähi, ett he läksisiväk kupiikkihi vaa. — "Kyll täällt tiäm bualest nyt toimen dulla. Falesman o ottanns se aukpitämise urakall" — puheli mnää.

— Oi nyk koohot sendä, ei mar stääkä uskois, josei näkis — sanosiva miähe eik lainkka saann järkkes, mikä maailma meno näi muuttann ol. Ei net tiätänn niitten golme valla riidast yhtikäm behu.

Mnää istuskli, niingo sanott, koton ja kattli akknast falesmannin droikan doimitust ja ko mnää pualpäevä aikan näi, ett olttim bääst tiäosa lopp-pualehe, ni mnää meni heijä joukkohos, kävelin gäde houssuim blakkreis ja piipp hamppais ja tervettli oikkjall ja vasemall ja kyseli, ett kuingast se tyä ny oikke luana. Ei äijä mittä vastann; mikä nauro hiraautt ja mikä taas vilkautt silmä mnuull. Viime mnää tlii falesmannin dyyijö. Hän ol väsynny näköne ja pleikk naamastas ja sanos, ettei vaa ol mittä löydett.

— Jaa, sanosi mnää ja kykysi ja mittaskli niingo falesmanniki eilä, jaa-a tämä ei olt tiädättäk tarppeks levjäks luatt. Kyll o semnem baikk, ett levittät tätä täyty, levittä oikken durkasest, ennengo mittän diädetä.

Falesman pur hammastas, kato luinautt mnuu ja sanos miähill: "Kaeveta levjämälttä!"

Ja äijäk kaevama. No, ko siins sitt ol vähä aik kulunn, ni mnää sanosi falesmannill: "No mutt ongost ihme, ettei mittä löydet; ett te olk kaevannt tarppeks pitkälttä. Tätä mnuun diäossatan o runssamin gon de luulett ja sais stää ollp pidemälttäki. Eiköst nii ollf falesmanni miälest eilä?"

Nii, ett kyll mnää ylppeli ja nautesi mnuu viholisen nöyrytyksest niim bali, ettän rupesi jo pelkkämä, ett se kolmas pia vissi mene esivallam bualell. — Mutt käy kuik käy, lissä mnää viäläkki hiuka — ajattli mnää, meni jongu ajam bääst taas falesmannin dyä ja sanosi: "Valla liia matalaltta tek kaivatt. Kyll täyty vaa syventtä joka paikast." Ja niin dehtin go mnää käski. Mnää oll niingo mikäki genraal.

Mutt ei stää keijett syvendämä, ennengom bäev jo rupes ehtollk käymä ja kon ei flombuukki vaa löydett, ni falesman julist tuskisas, ett se saa 100 markka löytjäissi, ko se löytä.

Siilo mnääki oti lappemen gätten. Oli ensin gähjävännäs siäld-tääld, mutt viime otim beilingistän selvä, pisti lappeme hankkehe, väänsi ja siin makas lumikokkras flombuuk mnuu nokkan all.

Kaikk kokkonusiva mnuu ymbrillen ja huusiva, nii ett viimen guul falesmanniki ett flombuuk ol löydett. Ja hän dul nii iloseks, ett hänen daulvärkkis oikke sättel ilost. Mutt ko hän guul, ett mnää se löytänn oll ja melkken goht, kon gaevama rupesi, ni hän ymmärs, ett mnää oll händ rangass. Ja saiki ymmärttä.

Kyll hän oll happama näkönen, go hän anno mnuull 100 marka sedeli flombuukist ja makso miähillp päevpalka, mutt viäl enemä händ harmitt, ko händ pitkä ajas se jälkkem bilkatti siit jutust ja kyseltti häneld, ett ongost hän vaan bitänn vaari siit, ett Riihilän diäosa o auk. Hän sai siit tiäst niin darppeks, ettei hän goska enä siit kronglann.

Nii, ett semne se asi ol. Köyhys siin riidas vihdo viime sittengi voitollp pääs ja hyvi se sota lopus. Ja hyvi loppu tämäkin, go ny alkann o. Se siinf fliiteihis lopuldakki saa, ko huanomppatas ja heikomppatas enimän giusann ja sortann o. Nii siink käy. Uskokka mnuu sanan, mnää tiädä sen, go oll fölis sillongin, go ol kolm valtta riidas.

Kuip pali prässi siit ol, ennengo Raumall merikoul saatti

Se ihmispolv kon diätä ja tunde, kuip pali prässi siin ol, ennengo Raumall merikoul saatti, ruppe jo vähitelle harvenduma. Ja harv niist jälill olevistakkan, go stää asja ajovat, tiätäväk kaikist niis piänist esteist, ko se laitoksen diällk koitettim bann. Harv tiätä esimerkiks sen, go mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro tiätävä, ett Moson gapteeni huushollerska, ko ol Fiia nimeldäs, ja Pajala handelsmanni Agaatta ja pari muut heijän duttvatas, kom balveliva parhamis paikois Raumall, olivak koko semse laitokse vastustaji ja sanosiva, ett kaikk semsek koulu ova vallan darppettomi eik pohjaldas mittä muut ko Antikristukse vehkeit. — Sillaill oikke he meinasiva ja ko he, niingo sanott, palveliva hyvi ylösotetuis huusholleis, niin Dasala Vilkk, ko ol kovasten goulum bualellp, pelkäs, ett hep pia saava isändväkeski villitty. Sendähde häm byysikim Birksteeti Jankken, gon diäs, kui vaimväkketten gans kunaki aikanp puhella, mennk koittaman gäänttä Fiia ja Agaatta miälen däsä tärkkjäs asjas.

Pirksteeti Jankke ol kovast valmis semssem bissnessihi ja yks sunnundaehto-pual, ko Agaatta ja ne muu ämmä, ja Moson gapteenim basurpoik, Penu nimeldäs, istusivaf Fiian dykön viärasill Moson göökis, niin dlee Jankke sinnp, puhele ens ilmast ja häist ja maahambanjaisist ja sano sitt yhtäkki: "No, olettak kuull, ett pidäis saatama merikoul tänn Raumall?"

— Kyll mnää semmost juttu kuull ole — sanos Fiia — ett semmostakkin dänn rustat meinata ja se o mnuu miälestän hyvi halju toimitust se.

— Halju oikke semne ruljangs o. — Tlee siitäkkin daas yks Belsebuubim belivärkk tähän gylähä, puhel Agaatta ja anno Fiian gatillk, ko istus ja kehräs häne sylysäs, kaffett tassistas.

— Vai halju toimitust se o, ja Belsebuubim belivärkk se o — — Niin des sanott ja sanokka vaa, — tiuskas Jankke — mutt ei se merkit mittä, mitä tes sanott, kon de olett näis asjois juur niingo hull myllys. Mutt mnää, ko ole vanh merimiäs, mnää ymmärän dämä asja ja mnää sano, ett se ongi vast vähä surkkjan darppeline alstantt, semne merikoul. Meill o mailmas pali turhutt ja tarppetond, niingo esimerkiks tomsek katirakkrik, kon des syätätt ja juatatt — —

— Sanosiks snää, Jankke, katirakkriks tätä kiltti elukka, huus Agaatta ja yhtäkki Fiian gatt ol kynne harillas Jankke noka all.

Mutt ei Jankke tiättos pistänns semsist. — Pysytäst asjas, hän sanos vaa ja jatko puhettas. — Nii, stää om bali turhutt mailmas, mutt älkkäst tulkk sanoma, ett merikoul on darppeton. Jos tet tiädäisitt, kuit tämä mailm oikke o rakenett ja tiädäisitt, kumses pelis stää joutu olema semnen, gom bistä nokkas vähä kauemaks ko Rauman dulli ulkpualell, ni ett tep puhuis mittä merikouluist ja sengaldasist. Näättäk, ei seilamine mikkän gonst ole. Kyll mar jokane laevan gulkema saa, ko Jumal vaan duule anda ja ko lyä seilej pääll vaa surkkelemat, niingo moniki deke ajattleemat, kuip pali se kustanda astjam bääll, ko liiaks seili fyärä. — Nii händ, ei seilamine mikkän gonst ol, jos ei mittä muut tahd, ko menn ettippäi vaa niingo mikäkin grohelo. Mutt ei se ettippäi meneminengän däsä mailmas koko autus oi: täyty tiättäk kans, mihi mennä ja misä kullongi olla. Ja siihen darvita vähä enemä hujumentti gon davalise ihmsem bääkopas o, siihen darvita oppi ja se opi saa merikoulus. Nääks nyf Fiia, jos mnää sido liina snuu silmilles ja kiäputa snuu oikke riivatust ymbärs täsä laattjall ja sitt —

— Koitast kiäputta vaa, niis saas nähd, kuis snuun gäy!

— No ol ny vai, pöhkö, mnää meinasi vaa, ett jos mnää niingo esimerkiks sidoisi liina snuu silmilles ja sitt viipotaisi snuu oikke aika tavall ymbärs, ni — —

— Ni snää saisikki nähd vähä kirkka vastukse. — Em mnää mein ruvett snuu esimerkikses, älä luulekka!

— No, mutt Herra nimes, jos mnää teksi se —

— Mutt kodes snää teekkä stää, se o vale se! Koitast tull vaan dänn, ni mnää revi silmäp pois päästäs!

— Oi voi sendän deit vaimihmissi, kon deill o annett niim bali sissu ja nii vähä järkki. Mutt mnää selitä sittengin deillt tämä merikoulu asja, ettet siin ijangaike stää hauk ja nälk. Ajatelkkast nys sitt, ett mnää panen duam basurpojam, Benu silmill liina ja viipota händ.

— Jaaha, viipot vaa ja oikke aikatavalls sittengi, kyll se junkkar sen guurin darvitteki, sanos Agaatta voorostas.

— No, mutt ol ny vai Jumala lahi ja ann mnuu selittä. Mnää kiäputa händ ymbärs silmä ummes täsä laattjall ja jätä häne siihe sitt. Luulettak, ett hän diätä, misä hän o.

— Tiätä kaiketakki hän se, ett hän o Moson göökis, huusivak kaikk ämmä yht haava.

— No te mar ny olett oikken gahkoj. — Niin, diätä kaiketakki hän se, ett hän o Moson göökis, mutt luulettak, ett hän diätä misä uun o ja misä ovi ja misä akkna ova ja misä te istutt, jos olis mahdolist usko, ett tep pidäisitt suunn gii. — Ei, hän ei tiädäis yhtikäm behu niist asjoist, muttko läksis kävelemä, siks ett löis pääs seinä ja sitt hän gulkis pisi seini, siks ett hän vähitelle löydäis akkna ja ove ja muuri ja teijä ja kaikk ja tiädäis, kuip päin gaikk ova. Nii, ett ei häne oikkjastas sendä mikkä hätä olis enemppä ko näitte meijän goulun gäymättömätten gippreittengän, go sohlava Rauma ja Saksa väli semses rapakos, ko Itämeri o. Ei siins seilates mittä oppi tarvita, ko mennän golistella vaa yhden give nokast toissehe, siks ett ollam berill. Mutt toist se on, gon dulla Aklandi valdmerell. Sendähde ei heit päästetäkkä sinn laeva kuljettama, sill ett siäll he olsiva ilma merikoulu oppi niingo, jos mnää veisi snuu Agaatta pimiäns syysyän Lavila aukkjall ja lykkäsi sitt liässuhu ja jätäisi snuu sinn.

— Jaa ett mnää tliisi snuun gansas pimjäns syys yänf fliitoma Lavja aukkjall? Tiäd vähä huutti sengi aabrott!

— Nii mutt ko mnää ny sanosingi ett, jos mnää veisi snuu sinn —

— Nii juur snää meinasi; mutt tiäds snää se, Jankke, ettei siit tul mittä; ei tapadk koska, ett mnuun guallu muldam bäällt tulla sanoma, ett tosa ny makka hängi eik enä kohk ja kuah Pirksteeti Jankken gans turuill ja tanhvill. Nii ei käyk koska ja styyr vähä suus, se neuvo mnää snuull anna, sengi uutskott.

— Olett tes nys sendä oikken giusan gappli, te ämmväki. Mutt sama se, en mnääkän dliis snuun gansas Lavila aukkjall, pys snää kotonurkisas vaa, mutt mnää sano se vaa, ett ko Aklandill olla, ni se o Itämere rinnall niingo mnää täst köökist veisin duam Benu Lavila aukkjall ja Lavila aukki olis sadoj kerroj laajeve ko ny, nii ettei silm kannais toisest äärest toissehe—

— Vai nii, mutt mnuu miälestän siin o jo nykki enemän gon darppeks avarutt yhde miähe lääniks.

— Nii mutt ei se ol mittä Aklandi rinnall ja pids suus kii, ett mnää saan dämä asja selittä. — No nii, jos Lavila aukki olis nii avar, ettei lainkka sem bäät näkis, ei millän gulmall ja mnää veisin dua siunatum Benu sen geskell liin silmill ja sanoisi hänell, ett hän saa otta liinam bois parin diimam bääst ja korjaisin goippen oikke aika kiäru, nii luulettak, ett Penu sitt tiädäis, mihim bäi hän läksis menemä. Ei maare. Ei mittä hän diädäis. Nii olis seonnk ko Vassberg paittahas ja kyll vaa itku väänäis, ennengo ehto maili olis ja travat sais risti ja rasti niingo Jeerusalemi suutar eik vaa löydäis mihinkkä. Semmost se Aklandillakki gulkemine olis ilma merikoulu oppi. Joko ny ymmärätt?

— Ymmärrän gyll mnää, mutt mnää tiädä ja se, ettei Aklandill lähdetäkkä liin silmill. — Älästis koitakka, Jankke, tull meist pilkka tekemä.

— Oi voi sendä, Fiia, kyll snää ny olik koko viisas olevannas ja järkeväs ihmne snää ylipäätäs olekki, mutt näit asjoit es snää ymmär lainkka. Nääks, ei siäll Aklandill aut lainkka vaikkas pidäisi yäp päeväs silmäs seljälläs. Siäll ova nääks pimjä yä ja taevas o ussem bilves, ettes nää aurinkko ekkäs tähdej viikkausin; es nää muut kon daevast ja vett, vett joka haarall niim bitkälttä ko silmäs kanda, sill ett Aklandis ongi liänd tiädäks vähä enemän go Itämeres ja muis kuraproteis. Ja kos sitt oles seilanns siäll Aklandill voorkausräkningill risti rasti, niin dakka maare mnää se, ettäs viimen gysyisi, misä jumal siunakko mnää mahda oll ja kuit tääld kotti löydetä.

— Jessimandessikast sendä! Jaa, mutt kuingast vissi siäld lainkkan gotti löydetä?

— Äähäh, jokos ruppe ymmärtämä, ett se o vähän dylkki paikk. Mutt ny ongi nii, ett ei siihen darvita mittä muut, ko ett kapteen, go o merikoulu käynnt, tlee ulos kajuutist, otta höyde ja kara kattoman grunumeettri ja räknöitte yhde hiuka ja sano sitt, ming numrase merendiaanim bääll olla.

— Kuis snää sanosi? — Merendiaan. Mikä se o?

— Nii, siin ny näätt! Puhelett merikouluist ja seilamise opist ettäk tiäd edes stää, ett mikä merendiaan o. Mutt mnää selitä sitt sengin deill. Näättäk merendiaani ovas semssi pahuksem bitki tervatuj trossej, ko om biukotett maan doisest navast toissehe semsis paikos, misä valdmert o — mais ja piänemis vesis ei niit ol eik niit siällt tarvitakka. Eik siink kyll, ett niit o semssi merendiaanej, ko menevä maa yhdest navast toissehe, muttko niit o viäl toissiakki semssi, ko ovap piukotetup poiki näitte, nii ett koko valdmeri o sillaill jaett ruuduihi eik semse miähen, go o merikoulu opi saannt, tarvitt mittä muuttkon daeva merkeist ja sekstandeist ja oktandeist ja muist alstandeist räknöit, ming numrasem bisittäisi ja ming numrasem boikimbäi menevä merendiaanim bääll olla ja sitt hän näyttä yhtäkki sormembäälläs kartast, misä laev o.

— Siunakko sendä, vai semmost se seilamine oikkjastas ongi.

— Semmost oikke se ongi, se pareve ja korkkeve seilamine.

— Jekka sendä, mutt kuule, eik ne laevas sekk niihin drossruutuihi?

— Ol vaik kaaho ol! Pohjas ne ova.

— Vai pohjas. Mutt kukast nes siäll näke.

— Äij. Kapteen niist selgo otta sekstandeines ja oktandeines ja kiikreines ja värkeines, niingo mnää jo sanosi.

— Kyll on glookku! No kruunun gapeni ne merendiaanit tiättvästengi ova.

— Kruunu vehkeit oikke ne ova. Kenest muun gon gruunu.

— Jaa-a, on däsä maailmas sendäm bali ihmelist — Mutt kuule eik semne merendiaan goska menp poikk?

— Mene händ. Mene oikke. Siäll Aklandim bohjall o semssi suuri krauijakkin, go välist saava merendiaani saksettes rakko ja katkasevas se, ett yks klipsaus vaa o. Ole mnääkin gerra ollp paikkamas yht poikkis-merendiaani, ko men yli Aklandi Englannist Ammeriikkaha.

— Mahdo siin ol vähti.

— No se saatt usko, ett me hiki hatus siin vähtäsi. Ymmärtä sen, go meri käy, nii ett ei kunaka aikant tiäd, misä o ja joutu siins semmost hirmust trossi plissaman, go o niim baks ko mnuu reiten. — Eng mnää toist kertta enä menekkä semssen daksvärkkihi. — Ei mar, täyty lähtit täst maatakkin daas, kon ei tiäd vaikk jo huame aamust aikasi lähdetäis painamam bois gotto, kosk tuul näyttä käändyväs semsellk kandill, ett o hyvä menn. — Nii ett hyväst ny vaa!

Siihe Jankke jätt koko seorkundas ja kulus pitk aik, ennengo ämmäs saivas sana suustas. Mutt vihdo viime Agaatta meinas, ett olis hän ennen diätännk kaiken dämä, ni ei maare hän merikoulu sunkka vastustann olis.

Siihem buhesse sanos Fiia jatkoks, ett kerkke mar sen goulum bualest viäläkkim buhuma ja ilmottaman gaikill ihmsillk, kuit tarppeline laitos se o.

Ja kyll Fiia ja Agaatta ja ne muuk, ko Moson göökis kuulivap Pirksteeti Jankke selitykse, sitt puhusivakkin goulum bualest, nii ett oikken dupettumam bakkasiva.

No nii. — Vähäs pali seiso. Raumalls saattingi sitt merikoul, mutt siin uskos mnää ole, ett jos ei Tasala Vilkk olis lähettänns semse miähen gom Birksteeti Jankken, go ol oll merendiaanej paikkamas, käändämä Moso Fiia ja Pajala Agaatta miälen däsä tärkkjäs asjas, ni ei Raumallk kukatiäs viäläkkä olis merikoulu.

"Esmeralda" jungi joulaatt

"Ansion" gajuutis Liverpuuli redill istutti ja viätetti joulu: Meill ol nainn miäs kapteenin ja hän ol ottannf frouas fölihis täll reisull ja se frou kaiketakki se ol, ko ol pannt tämsen davalist juhlaliseman galaasi joulaattehtost toime. Ei siink kyll, ett miähek käskettin gajuuttihin, daijottin gaffett ja nisust ja todi ja ett kokk keitt ja paist ja hääräs ko helkkar kaikengaldaste joulräätettem baris, muttko se frou ol kaike lisseks viäl toimittann josta — en ymmär mist — kuusengräksynkin gynttlöines pöydäll ja timber ol laittannk komja himmelin gattoho. — Nii händ ja tupakki ol jos jotaki sortti siinp pöydäll. Ol Jaakobstaadin gämmboot, ol viis veljest ja ol Rettingin gasakkaki ja pikanelli ol niingom bitki kärmeit vaa. Sillaill oikke. Komja juhla meill oikke ol laitett ja oikke joululd tunnus, vaikk olttingin gaukanp pois kotto. Ja ymmärtä se, ett siinp puhe rupes luistama semslen drahtmenttettem baris. Pauhatti oikke siin yht ja toist ja tul siins sitt viimem buhe siitäkki, mimsis olois kukin gulloingi ol joutunn jouluas viättämä reisuill ollesas. Ja ymmärtä se, ett semses joukos, kon ei oll ensmäise reisum boikki muit kon gokk, ol yks ja toine viättänns se juhla monells sortill, millo hyvingi hauskast, millon gurjutt kärsite.

Ja viime rupes puhe käymäm boosuldakki, vaikk hän davalisest istus ja kuulustel vaan, gon doisep pauhasiva.

Nii, sanos boosu, — monellt tavall oikke stää merimiäs joutu jouluas viättämä ja enimitte hyvi ikävällt tavall. Ole mnääkin gerra joulaattont tull Chicagoho hirtettäväks eik sekkä tiukka hauskald tundunn, vaikk mnää sendä vihdo viime hyvim bärjäsi itten siit reisust eik siit hirttämisest mittän dullk, koskan viäl täsä istu ja kurkkun viäl o siin reedas, ett todi luista turkase hyvi huiluan myäde alas, niingo näätt. Ja vaikk mek kyll ilman todistuksiakki olsi uskonn boosu sanat todeks, ni häm bist yhdells siämauksellp pualen glassi todi liiveihis, sylk truiskautt hampattes raost ja jatko juttuas.

— Se ol näättäk sillon, go mnää jungins seilasi Esmeraldas. Ol seki aikanas hyvä alos oll, mutt vanh ja paikotellem berstandunns se jo ol sillon go mnää siihe hyyry oti. Vanhema merimiähe varotivakki mnuu ja sanosiva, ett älä hual menns siihe astjaha, sill ett ei stää tiäd, kosk se rojo reppe ja snuull o viiminem bapuruak edesäs. Mutt mitäst mnää, ko oll nuar ja järjetön, olsi neuvoist hualinn. Mnää oti hyyry vaa eritottengin, go siin maksettim baremppa palkka ko muis laevois. Ja maksettin gaiketakkin go siin henges kaupall miäs brasseis joudus olema. Sillaill oikke ja sitt lähdetti. Mutt juur ko me värkeinen oli menos alas haminahan ganalvahtkopan dykkö, niin dlee Pihala muar preiv ja jongumoine tullo kädes ja kysy: "Ettäkköst te ment talvreissuhu ja Ammeriikkaha saakk?"

— Semne oikke olis meining, vastasiva miähe.

— Semssi se äij pauhas, ett viädäm blankklast Cardiffihi ja siäld painetam bainolastis Pensakoolaha.

— Oi voi sendä, ettäk tes sitt otais toimittaksent tätä preivi ja tämä sukkpari sill meijä Vikull. Se asu Ammeriikas siink kaupungis, kon däsä preivim bäälls sano. Kyll mar te vaa siäll Ammeriika rannas näät jongun, go mene siihen gaupunkkihi ja toimitta nämäs sändi ettippäi ja paikall.

— Älkkä hulluijan gohisk, muar kuld. Ei siäll ni nässist preivej ja tavara saak kulkema reissavaisten gans ko Suames. Siin Ammeriikas ongi, näättäk, vähä enemä lääni ko meijä maas. Lähettäkkäm bostis vaa, mitä teill o lähettämist

— Nii, mutt se tlee niin dyyriks, ruikuttel Pihala muar ja itk ja pyhkes nokkatas esliinahas.

— Läggoo, huus styyrman samas ja mnää ja kokk ja kajuuttvaht oll jo pann Esmeralda isom baati fongliina yli olgan ja oli ruppemaisillas vetämäm baatti miähines ja lasteines hamina kohden, go mnuu yhtäkki lykkäs miälen, ett kummost sendä olis, kon goitais toimittas se muari asja. Ja siins samas mnää jo olingi muarin dykön ja sanosi: "Andakkast äkkin dänn net tavara, muar, kyll mnää toimita se asjan, goskei kukka muu ot stää tehdäkses."

— No, snää mar oles siunatt miäs! Saas nähd, ettes kad, ettäs ole vanha ihmist auttann. Jumal snuu siunakko ja onnelist matka ny vaa!

Mnää pistim breivi liivim boviplakkrihi ja pidi sukkpari kädesän, siks ett haminaham bäästi ja pani nes siällk kistuhun ja ajattli itteksen, ett olis stääki lyst tiättäk, kosk Viku saa preivis ja sukkas, jos hän goska saa ne.

Meill ol sitt vallan gaunej ilmoj ja myättässi tuuli, nii ett se meijä matkan Cardiffihi men oikkem bualkundasest. Vähä runssasten gyll se Esmeralda vuas, mutt ei sendä nii, ett se asi pahast harmiks pistänn olis. Ja ko mes sitt Cardiffis oll losannp plankklastin, ni me läksim bainama yli Aklandi. Ja kaunist ilma ol nykki, siks kom bäästi Meksiko lahtehe. Mutt siäll meills sitt algokim beli. Mes sai semse myrsky ylitten, etten mnää ol enne eng jälkkem bali semses oll ja jos ei meill olis oll semnen gapteen, go ol tottunns sualese vede hajuhu vähä enemän go moni muu, ko laeva fyärä, ni merem bohjas mnää ja kaikk muu Esmeralda miähe ja päälysmiähe makkaisi. Mutt, niingo sanoit, se meijä äij tiäsiki, mist nuarast kullongi vedetä ja me olsin gukatiäs hyvingim bärjänn itten lopuld, jos ei meijä astjan yhtäkki olis ruvenn vuatama. Ei se paha kestänns stää myrsky rundlemist, muttko repes jostakki saumast ja ny meill algo semnen dyä, etten mnää toist kertta tahdois semses oli. Mes kun bumbut yä ja päevä ja sittengi ol nässist, ettei mentt pohjaha. Ja mitä enemä mep pumppusi vett pois stää enemä stää pakkas lissän dleema laeva ruumaha. Alus em me ottanns stää pumppumisen doind niim beräte vakavald kandild, kon dehtii riuskast tyät ja Teuko Frankke, ko semne veissutten dekki ai joukko ol, laitt pian dämse värsym bätkä:

Pumppukam bumppukka, hii ja ohoo! Kattokast, Aklantt tyhjendy jo!

Stää mes sitt veteli aikan guluks jolla vanhall junttamiäste nuatill ja hakkasim bumppu ko riivatu. Muttko stää tyät rupes piissaman golmanell voorkaudell, nii gyll veissamine unhotus ja Frankke sanos, ett hän mene huilama ja hukku niingon gatimboik miälumin go hän hakka ittes hukka sem bumbun gyljes. Mutt meijän dimber, ko ol pali mailma nähn ja pali kirja lukenns, sanos, ett hän luule, ett jos merimiäs kualttuas kadotukselle joutu, ni ei händ kuumudellk kiusat, muttkom bumppuma häm banna rangastukseks syndisest elämästäs ja pahoist töistäs. Ja juur ko hän o saamaisillas astjan dyhjäks, ni se vesi ko hän o saannp pois pumbutuks kaadetan dakasi sinn, mist se on dullukki. Ja hän saa vaam bumbut ja pumbut. Semnem buhe sai Frankke vähä fundeerama ja nokk noros hän daas hakkas pumppu, nii ett vähä henkki ol. Mutt ei meit sittengä mikkäm bumppumine auttann olis, josei yks tansklainem brigi olis meit pelastann juur viimesell hetkell. Sillett tuski mes sem baateihi olim bääs ni Esmeralda kallistus ja vajos syvytte niingon givi.

Se tansklaine men ja Pensakoolaha, nii ett sinn me lopuldakki sendän dlii ilma mittä muut omasutt ko ne vaattek ko meijä yllän oliva ja mitä niittem blakkreis ol. Mutt em mes stää surr, em mnää kummingan, go nuar ja riuskas oli. Ja mnää päätingi, ett em mnää rupp odottama, ett mnää kotti lähetetä, muttko ota hyyrym Bensakoolas ja lähde mailmall. Ja kyll aloksi oliki ja hyyryj ol tarjoll vaikk kuip pali. Mutt mnää olin dull vahingost viissaks ja ajattli itteksen, ett käy kuik käy, ni ei mnuu semsse laevaha saad, ko vuata, nii ett yhtmittam bumppuma joutu. Ja sendähde mnää meningi laevast laeva ja oti vaari, misä pumpptang ol kiildäväks kulunn. Eik semsist sunkkam buutett oli. Ja aingo mnää semsen giildäväm bumpungahva näi, ni mnää ajattli. "Ei poja, ee-ei, tähän guppihi ei mnuu kekatakka."

Mutt yks päev ko mnää jällk käveli siinp pisi rantta ja poikkesi ai joukko jongu laevam bumpuvartt kattoma, nin dlee yhtäkkin gaks miäst, ottava mnuun grajvärkeihin giinp, pistävä hansklova mnuu ranttemihin ja sanova, ett ny om baras tuli heijä fölisäs vaa.

En mnää sillo viäl pali engelskat osann, mutt koiti mnää stää solkat hiuka ja kysysi, ett vikakost ny on, go mnuullt tämmöst evervaltta tehdä. Mutt ei ne miähek ko naurova vaam, byäräytiväk kätes ymbärs kaulatas ja vahtasivat taevast kohde, ni ett mnää ymmärsi, ett naru jatkoks he mnuum bistä meinasiva. Ja se tunnus tylkkjäld, ymmärtä se. Sitt hep paniva mnuu ajopeleihi, eik ollk kulunn monttaka hetki, ni mnää jo olim Bensakoolan gistus.

Seoravan aamunp pistetti hansklova jäll mnuu ranttemihin ja sitt lähdettin gulkema rauttiät myäde, en diätänn mihi. Mutt kahde voorkaudem bääst mep pysäsi kauhja isson gaupunkkihi ja mnää kuljetetti jälls sen gylän gistuhu. Ja ko mnää siäll oll vähä aikka istunn, niin dul iso joukk semssi poliismiähi mnuu vauhkottleema ja sopotiva engelskatas. Viimen dul sitt viäl yks vanh herr ja rupes andaman giäru niillk kahdellk, ko mnuu pisi Ammeriikkat laahann oliva. Ja ko hän aikas ol heit klumminn, ja kironn ja pärmändänn, ni hän läks menemä harmeisas. Nek kaks mnuu miästän gattliva hetke aikka toinen doistas hyvi nörkö näkösin, mutt yhtäkki he ottiva mnuu välihis ja sitt lähdetti ulos fanghuanest kaupunkkihi. Mutt hetke matkam bääst ne junkkri läksivä liässu ja siin mnää nys seisosi oudos kaupungis valla avuttoman.

Niingo sanott, em mnää pali engelska osann, mutt osasi mnää stää sendä se verra, ettän taisin gyssy yhdeld semseld maistraatimiäheld, ko seisos keskelk kattu, ett mikä tämsen gaupungi nimi oikke o. — Mutt voi turkanen, go se suutus ja pudist nyrkkiäs mnuu nokkan all ja käsk mnuu menns se ainasen diä.

— No, om mar tämä nys sendä oikken gamala, ajattli mnää, meni jäll vähä matka ja kysysi yhdeld herrald, ko ol hyvälaita se näköne, ett mikäst kylä tämä oikke o.

— Jeerussalem, vastas se roist, men menoijas ja nauro holott mennesäs.

Engöstän sendä vihdo viime mahd löyttät tääld jongu viissangi ihmse, ajattli mnää ja tramppasi ettippäi vaa sinnppäin go mnää ymmärsi, ett kaupungin geskkoht ol. Ja ko mnää sitt kulje ja kulje ettippäi, ni mnää tlee semsellk kadullk, ko ol puadej täynn kummallakkim bualell ja ko mnää sitt luin dankkasi niittem buadettem bäällkkirjotuksi, ni niis ol ussemis sana "Chicago."

Annast katto, engöstän mahd oll Chicagos tuumali mnää ja ko se nimi ai ussemi ja ussemin dul mnuu silmihin, ni mnää ymmärsi, ett Chicagos oikke stää ny oltti.

Mnää olin gaikes onneks kuulit tämsestäkkin gaupungist puhett, nii ett mnää tiädä, ett semne o mailmas, ja ko mnää sinn ny oll joutunn, ni ei ny enä ollk kysymyst muutt ko, ett millaillt taas kunjallp päästän dääld kottippäi. Ja se oliki vähä kiper kysymys, kodei mnuull oll rahakan gukkrosan go muutam engelska silling muistaksen. Vissemäks vahvudeks mnää sendä istusi yhdellp pengillk, ko ol siink kadu viäres, otin gukkron esill ja rupesi räknöittemä, ett palik mnuull ol stää ainelist hyvytt. Mutt ei stää herunns siäld enemppä ko viis sillinkki ja yhdeksäm benssi. Eik semsells summall pitkällp potkit semses kyläs. Kyll mnää se ymmärsi. Mnää käänsi sitt viäl kaikk plakkrinikki väärimbuali, ko mnää ajattli, ett jos sinn olis joku raha öksynn. Ja ko mnää sitt koperoitti liivim boviplakkariakki, niin dul kässihin se Pihala muarim breiv, ko mnää valla jo oll unhottann. Mnää kato stää preivi ja ko mnää sitt lue sem bäällkkiijotukse ni siins seisos ens: "Viktor Pihala" ja se all: "Chicago" ja sitt kadu nimi ja talo numra.

No mutt ol nyk klookku sendän, gom Bihala Viku asuki näämäs tääll, ajattli mnää, tahkosi silmiän ja lui sem bäällkkirjotukse viäl toisen gerran, gom belkäsi, ettän gukatiäs oll erhettynn ensmäisellk kerrall.

Mutt engä ollukka mnää erhettynn ja ny mnää meni vähä äkki jälls semse maistraati miähen dyä ja kysysi häneld, kuis siihe daloho mennän, go siinp preivim bäälls sanota. Ja kyll hän gadu hyvin diäs ja neuvos mnuu, kui mnuum bit se löytämä. Ja nii mnää sitt läksi. Käveli ja käveli ja näyti ai joukkom breiviän ihmsill ja sai uussi neuvoj. No, em mar mnää tämängaldasesakkam bisnesis oll olis se jälkken, go mnää pikku poikans stää meijä mullvasikka joudusin gaahistama Vasaraiste metis, puheli mnää itteksen, go mnää siin ilosell miälellk koiti luusat itten määräm bäähä. Ja tul mar mnuu vasta vihdo viime semne ihmnen, go sanos, ett tosa se o ja näytt yht talo toisellp puallk kattu. Ja todestakki ni siin ol semnem buadindapane ja ovem bäälls seisos: "Viktor Pihala." No, mitäst täst, mnää meni vähä äkki sinn, avo ove ja valla oikke, siälls seisos Viku keskellk kaikengaldaste mööblette ja mnää ymmärsi, ett hän ol niit ruvenn värkkämän, go hänes ai semmost nikkri vikka ol oli.

Viku kattel mnuu hetke aikka vähä pitkäst, mutt sitt hän sanos: "Katost Jokela Jankket, oleks snääkin dääll?"

— Ole händ, niingos nää. — Hyvä päevä kans vaa ja terveksi Raumald.

— Päevä, päevä. — Kiitoksi vaa, mitäst kuulu Raumald ja misas asjois snää täällppäi liikkell ole?

— Ei mnuulls sem baremppa asja olk kon dulin duaman dätä preivi snuu äidildäs. — Anno hän viäl yhdem bari sukkiakin mnuun duadaksen, mutt niitten gans tul semnem biän glumm, ett ne menivä merem bohja Esmeraldas, ko se haaverin dek Meksiko lahdes.

Viku ott preivi ja sanos: Älä siin ny hulluttel, niingo snuun dapas o, muttkon duls sisäll ja selit kuis snää tänn joutunn ole. — Nii ja kiitoksi preivist. Se om barhamppi joullahjoj, mitä mnää tänäpä saa.

Jaa mutt taita mar ollakki joulaatt tänäpä, sanosi mnää, ko oll joutunn jo valla viikkvillihi niis vastongäymsisän.

Joulaatt oikken dänäp o ja se snää viätä meill, puhel Viku ja vei mnuu asumuksehes, ko ol piham beräll. Ja siäll ott Viku frou taikk emänd, miks mnää händ sanoisin, go se ol semne oikke fiin ja nätt ihmne, meijä vasta ja kamalast mnuu trahteeratti ja plääjätti. Ja kyll meill juttu piisas, se saatt usko. Eik Viku lakann ihmettleemäst stää, ett mingtähde nep poliisi mnuu fanginn oliva ja laahann mnuu Chicagoho saakk. Mutt vihdo viime Viku frou äkkäsikin, guis se asja lait ol. Hän garas toisse huanesse ja ko hän siäld dul, ni hänell ol ammeriikkalaine aviis kädes ja sitt hän ja Viku rupesivas stää lukema ja naurova, nii ett he pakattumam bakkasiva.

— Pahustakkost tes siin nauratt? kysysi mnää viime.

— No ko snää ole otett siks suureks rauttiäryävriks, kon däällppäi om bahoijas tehn. Katost, täsä o hänen guvas. Kyll se ongi snuu muatoses. Ja täsä prändis sanota viäl, ett tämä ryävär ei olt taitavannas engelskat, jos hän giikkihi joutu. Ja pahus soikkon, gon däsä mainita viäl, ett hänell o arp viildem boiki noka juur niingo snuullakki.

— Sanotang vissi nii? — Nii, siinäs ny nääk, kui nep pahat teo ain duava rangastukse jälkkes. Niingos muista, ni mnää sain dämä haava ja arven, go mnää putosi apteekin dregooli aedald sillongo me molemas, snää ja mnää, pikku poikin oll omeni varkkais.

— Sillaill oikke, sillo oikke snää se sai ja on daitanns se ryävär-Dick saad arpes samois toimis, mutt summ se ny vaa o, ett ko snuull o se arp ja oles se ryävrin gokkone ja näkönengi hiuka ja ko snää kulji laevast laevaha ja hyvi eppälyttävällt tavall vauhkottli ymbrilles ekkäs engelska taitannt taikk olit taitavannas, ni em mnää ihmettel lainkka, ettäs joudusip poliisetten gässihi.

Semne oikke asja lait ol ja fundeerasi me Vikun gans, ett jos mnää ruppeisi rautrahoj hakema niild viraomasild, mutt sitt mep pääti, ett kosk o semne vuade aik, ett pitä oleman gunni Jumalall, rauh maas ja ihmsill hyvä taht, ni em mekkän dahtonn ollp pahasuappassi, muttko jätin goko asja sikses.

Ja hauskemppa jouljuhla mnuull o harvo ollk ko siäll Vikun goton. Mutt tul mar mnuu miälehen, go mnää siin istusi ja nautesin gaikengaldast trahtmentti ja o mond kertta jälkkembäingi miälehen dull, ett millaill mnuu oikke olis käynn, jos em mnää stää Pihala muarim breivi olis ottann ettippäin doimittaksen.

Semssi se boosu pauhas. Ja se ol meijä muitte miälest semne hiuka opettavaine jutt. Eritottengi met tlii siit ymmärtämä, ettei saas sendä vallan dohromaisest töllötells sillongan, go laevattem bumbuj syynämäs käy.

Kalljongylä sepp ja rauttiän gondukteer

Kaikk ihmsek Kalljongyläs oliva ihmeisäs sendähden, go heijä seppäs ol valla muuttunn. Ei nii, ettei hän olis töitäs tehn niingo ennengi, ei maare. Yht hyvi hän heosen gengitt ko ainakki ja jos kirves tarvittin derästät, taikk jos sirpin daikk vikattem buuttes oltti, ni ei siint toissi seorkunttihi lähtit tarvinn. Kyll Kalljongylä sepp vaan gaikk semse asjak klaaras yht liukkast ko ennengi. Nii ett seppättem barhait oikke hän ol niingo ennengi. Mutt se vaa ol erotus, ett hänem bajastas enne ain guulus trallitust ja nauru vasaran galkutukse joukos, mutt nys siäll ol juur niingo joku aave olis tyäkaluj pidell. Ei veisumbätkä siäld kuulunn ja ihmses sanosiva, ett tuski sepp ny hyväm bäevä sano, ko joku asjoillas hänem bajahas mene.

— Ny o meijä sepp vissi saeras, tuumaliva isändmiähek, ko heijän geskes sepäst puhe tul. Mutt ämmä meinasiva, ett kyll mar meijä sepp ny vissi mene naiman, gosk o niin dotiseks tuli. Ja kyll jo o aikaki ja hyvä miähe hänest saaki, se ko häne saa.

Nii ett kyll kalljongyläläisill nyf fundeeramist ol, ko heijä seppäs nii gamalast muuttunn ol humööristäs. Ja viime Äimlä isänd, jong maalls sepä asumus ja paja olivap, päätt lähti ottama asjast vähä nuugemppa selkko. Hän ol jo aikka meinanns sen dehd, mutt ol siin elongorjus oll niim bali sähinä ettei hän ollk kerjenns semssi ajattleema. Mutt nyk ko hän muutongi joudus tekemän gaupungireisu ja hänen diäs sillo men sepäm baja siutt, ni hän ajattel, ett poikke mar mnää nys sendä vihdo viimengi sepäm buheill ja ota selgon gaikist.

Ja nii hän dekiki. Seoravan aamun hän läks asemallp päim bari tiima aikasemin, gon darvinn olis, sillett ei Äimläst olit taksuunahan gon gnafft kolmk kilomeettri. Ja sepä asumuksest ol vaan giveheitt. Mutt jo pitkä matkam bääs sepä asumuksest hän guul, kuit tämä veisas pihallas yhde värsy doises perä ja ko häm bääs paja ove suuhu, ni sepp huus: "No, hyvä päevä Äimlä, mihist snää nys sutta."

— Päevä, päevä, kaupunkkihi olis niingo meining mennt täst.

— Vai nii, vai kaupunkki. — No, mutt se vast sopiki. Sinnt täyty mnuungi menn. Nii ett tleest nyt tonns sisäll meill, ni mnää ruakko ittiän vähä sinä aikank, ko snää juak kupin gaffett. Ei ol mittän giirutt viäl. Juna lähte vast seittmäm baikkeill ja ny ei kell ol viäl muut kom bual kuus.

Ja sisälls sepä asumuksehe meniväs sepp ja Äimlä. Ja Ruahmaa muar, ko sepä huusholli pit, rupes koht paneman gaffekupej pöydäll. Sepp men oitis peräkamarihi vaatteit muuttama ja sillo Äimäl tykkäs, ett ny om baras aik kyssy muarildakki siit sepä miäle muuttumisest ja hän guiskas muarin gorvaha: "Mitä ne ihmsek kohiseva, ett tua meijä sepp o niin gauhjan dotiseks ja ykstoikkoseks tuli? Mnuu miälestän hän o juur niingo ennengi."

— No sanokka ny muut! Juur niingo ennengi hän jäll o. — O oikke. — Nii händ. Mutt kyll asi sendä nii oll on, go ihmses stää jahdann ova. Nörköksis ja totine oikke hän oll o siit saakk, ko hän duanan gaupungis käve. Ja vast eilä ehtost, ko hän ol päättänn, ett hän jälle lähte kaupunkkihi, hän dul yhtläiseks ko ennengi. Nii ett kyll asi nys sitt selkki o.

— Em mnää ymmär, ett se selkki o.

— No mutt isänd, sanos muar, ja nyhjäs Äimlät kylkke silmäs sirrilläs ja suu nii messingis, ett se aino hamppa-sohlo, ko hänell ol ala-leuas, tul näkyvi. — Ettäk tes stää ymmär, ett hän o löytänn morsjame ittelles siällk kaupungis ja stää hän o ikävöinn. Ja nyk ko häm bääse sinn jäll, ni hän o nii ilone go ennengi. — Nii, nii, se rakkaus o raatto, se vetä voimakkamin go seittmäm bari härkki, pruukkas Tanila inspehtor ai sanno.

— Se rakkaus ja rakkaus! Te vaimihmse olett niin gaahoj! Ett tes saa järkkehen, ett meill miähill on däsä mailmas muitakki asjoit miäld painamas kon deijä vehken.

— Nii, ja mitä sitt viäl. No nii, suutta kyll oll niingi, ettän ole erhettynn. Mutt suutta oll niingi, ett mnuus o oikkeus. Peräspäi se nähdä. O semmost ennengi näht. Esimerkiks kon de stää teijä nykyst emänttätän — — —

— No, no, no, no! Ei täsä niist nyp puhett ol. Pääasi o, ett meijä sepp o jäll endsis voimisas. Kyll asjast sitt kaikim buali selk oteta.

Siihe se sitt lopus se muari ja Äimlä välinen geskutlemine. Muar kaas kaffett kuppihi, oikke runssan gupin gaasiki ja ennengo Äimäl ol saanns se juaduks, ni jo ain dul seppäkim beräkamarist pyhävaatteis ja kahde litram bott kädes. Siinp potus ol oll viina ja sen gyljes ol viäl klapp jälil, ja siins seisos "Fennia-viina."

— Snää meina näämäs ainett hankki ittelles täll reisulls, sanos Äimlä, ko hä näk potu sepän gädes.

— Nii händ, ainett oikken dähä darvita saad ja hyvä ainett sittengim, buhel sepp ja kärsk muari anttak korkim botusuut varte.

— Kyll mar niit prundej viinpuadis o, vastustel muar.

— Olkko vaa, mutt mnää tarvitten goht korkin dähä, vastas sepp, men vesiämbrin dyä ja rupes kousall ajama vett pottuhu. Ja ko hän ol saanns sen däytte, ni häm byhkes sen guivaks, ott muarild korki ja pist sem botu suuhu. Sitt hän avo ruakvakkas ja pist potu sinn reisrua joukko.

— Kas nii, ny mes saa sitt vähitelle ruvet lähtemä mnuum bualestan, sanos sepp, ko hän ol kaiken dämän dehn.

Ja sitt äijä läksivä. Mutt ko ol kappal matk kuljett, ni Äimäl sano seppä: "Snää olek kuulem ollk kovast totine ja hiljane näit aikoj."

— Ole händ. Ole saannf fundeerat, nii ett päänahkatan oikke on garvastell.

— No, mitä sitt?

— Yht krongeli asja. Nääks, ko mnää täsä tuanan gaupunkki läksi, ni em mnää sinnp pääss.

— Es pääss. Pahusikost siin sitt oi?

— Mnää ajettim bois junast ja jätetti Saunlamme asemallt töllöttleemäm bimjäs.

— Älä nyk koohoijas! Kuka snuulls semsen dek?

— Se häij kondukteer. Se ko ai ihmisten gans äkseera. Sanos, ett mnää ole juavuksis ja jätt niingo jättiki mnuu Saunlammell. Ja ko mnuulls siihe aikka ol kova kiirutt töitten dähde, ni em mnää enä seoravanp päevän ruvenn yrittämänkkän gaupunkkihin, gom balasi aamujunas kotti. Hukka men diketi hind Saunlammeld kaupunkkihi ja sain gustantta ittellen yäsija viäl Saunlammell.

— No, olettak hullumppa kuull! Mutt snää olik kaiketakki juavuksis.

— En oll, en se enemppä ko met täsä. Yhde ainoa ryypy oll ottann, ett mnuu hengen gukatiäs hais viinald, mutt se on gyll tosi, ett mnää hulluttli ja puheli leikki, niingo mnuun dapan o. Sendähden gaiketakki se gondukteer päätt, ett mnää juavuksis oli.

— Ol mar se ilkki jutt. Mutt kuule, es sunkka snää semmost piänd vahinkko surr ol viittinn.

— Surr! En mnää surs suuremppiakka. Ole vaa fundeerann, ettkui mnää saa sild kondukteerild se rahan dakasin, go mnää syyttömäst hävesi hänen dähtes.

— Jaa-a. Kyll siin vaa fundeeramist ongi. — Kuule, älä viit semssi ajatell, muttko san mennyks se summ ja sill hyvä.

— Ei, ei stää asja sendä siihe jätet. Ei mnuu luandon salls stää. Kondukteer saa maksa mnuulls sem biljeti hinna ja yäsija Saunlammell. Siin ei aut mikkä!

— Kyl mar se häne velvolisutes olisiki. Mutt millaills snää häne siihem bakota? Menek keräjihi hänen gansas? — Se on durha!

— Turha oikke se olis. Ei siit tliis mittä muut ko hirmunen gasa protokolli ja ne maksava raha, ne. Ei, em mnää keräjöittemä viit ruvet hänen gansas. Mutt mnää olen geksinnt toisen gonsti ja mnää luule, ett se luana hyvi. Saadast nähd vaa, ni mnää viäl tänäpäm bane sen gondukteeri maksama mnuu vahingon. Mutt muist se, ettes puh sanakan, go mnää ja kondukteer hiistle. Sillo menis mnuun goko tuuman hukka.

— No o stääki lysti nähd ja kuull. Ja kyll mnää vaa hissuksis ole — vastas Äimlä, ko hän ja sepp astusiva aseman drapuj ylös ja meniväp piljetej ostama.

Ko hes sitt menivä junaha, ni Äimäl sanos seppä, ko hän näk junailija: "Nyk käveki hullust, ny ongi näämäs se toinen godukteer eik olekka se häij."

— Älä hättäl, vastas sepp. Kyll takasin dulles o se häij, mnää ole ottann asjoist selgo.

— Vai nii, vai nii, meinas Äimlä, ko hes siins sitt painovak kaupunkki kohde. Ja kaupunkki het tliivak kaikellk kunnjall, toimitiva asjas lailes ja ehtopuallp päevä het taas läksiväk kottippäi. Mutt ny oliki se häij kondukteer heit kuljettamas niingo sepp ol ennustann. Ja sepp ol hyvällp pääll, naureskel ja puhel hulluijas, nii ett kaikillk, ko siin vaunus istusiva, ol kovaste lysti. No, ko sitt hetke matk ol kuljett, ni sepp otta matkvakkas hyllyld, ava se ja ruppe syämä. Ja vahvam brovjandi hän oliki rustann vakkahas. Tuarett voitt ol ja nisukakko ol ja oikke aika pala keitetty fläski. Hän leikkas puukkollas aika viiplen gakko, pan runssast voit pääll ja ai ennengo häm bur palase voileiväst, ni hän dälläs hyvän gäikle fläski sem bääll ja söi taunas, nii ett rasv kiris suupiälist.

— Haukkast nys snääki, sanos hän hetkem beräst Äimläll ja oijens puukkos ja fläskingapple hänell.

— Ei, kiitoksi vaa, em mnää uskals syädf fläski, vastas Äimlä, mnuull o nääks vattkatar.

— Vai vattkatar snuu vaeva. No, mutt sitt vast fläsk ongi oikkem boikka. Mnuull o ja oll vattkatar, mutt fläskill mnää se olem barandann. Nääks, mnää olen dulls siihem bäähä, ett semne vattkatar tlee siit, ko vata seinäp pääseväk kuivama liiaks, kräppistyvä ja krahnavap pahast toinen doistas vasta. Ja ymmärtä se, ett rasv siins sillo hyvä vaikutuksen deke.

— Ollek vissi nii?

— O oikke, rasv mnuuki auttann o. Ole jo yhde sia syänn ja täsä on doine menos.

Ja ko sepp ol se sanonn, ni hän leikkas taas oikke aika palase fläski, pan voileipäs päälls se ja pist poskehes.

— Sillaill oikke, rasva oikke vatt kaippa, sillongo se kippi o ja ryypy ai joukko, jatko sepp puhettas ja rupes vakkas pohjald koperoittemam bäevävaloho stää Fennia-pottuas, ko hän goton vedellt täyttänn ol.

— Älkkä helkkris ny ottak viinpottuan esillk, kondukteer tlee ny juur, huus joku heijä viäresäs.

Ei sepp olls stää puhett kuulevannas, hän nost Fennia-pottus korkkjall ylös ja rupes pruntti suust yrittämä. Mutt samas tulikin gondukteer, nappas takkapäim botu sepän gädest ja sanos: "Jaaha, snää olekki se sama miäs, kon duanam bois junast jätettin, gos oll juavuksis ja nys snää meina jäll ruvet trankkaman däsä. Eks snää tiäd, ettei junas saa ryypät? Ja sendähde mnää otangin dämäm botu nyt talttehen. — Näytäst piljettis. — Mihi snää mene? — Jaaha Kalljongylä asemall. — Siälls snää saap pottus takasi."

— Engöst mnää sendä sais ottap piänd ryyppy siit ens? Kyll mnää se sitt miälelläs annangin deijä halttuhun.

— Ei tippakka, vastas kondukteer ja men menoijas sepä Fennia-pott kädes.

— Siin men nyk koko lääke, naurovat toises sepä ymbrill, mutt ei sepp olit tiätvännäs, ko jatko syämistäs ja pist piänem bilapuhe ai joukko, niingo ei mittän dapattunn olis. Ja Äimäl fundeeras, ett mitä järkki niis sepä vehkeis lopuks olleka.

Mutt kyll häm bia se ymmärtämä rupes. Kon dulttin Galljongylä asemall, ni sepp men viinpottuas hakema sinn virkhuanehe. Ja ko se hänell annetti, ni hän nappas korki auk ja ennengon gukka ol ajatellukka estä händ ryyppämäst asema virkhuanes, ni hän jo ol ottann aika siämauksem botustas. Mutt tuski hän ol ryyppys ottann, ni häm bruiskas kaikk pois suustas ja sanos: "Fyi pahus, vett! — — Vai semmost te mnuullt teet; otatt mnuu viinpottun, ryyppätt sen dyhjäks ja panett vett sija! Mutt tiädättäk, mitä siit tlee? Tänn mnuu viinan hind taikk saattakki nähdt toist!"

Siinäköst sitt vast upra tul. Kondukteer ol valla helisemäs ja vaikk hän sääkkräs, ettei hän ollp potun gorkki pidellykkä, ni nii siins sendä vaa lopuks käve, ett hän sai maksas sepäll viina hinna. Ja kiirust sittengi, sillett ei juna seis muut kon gymmne minuutti Kalljongylä asemall.

Ja ko Äimäl ja sepp sitt ehtohämys tallustliivak kottippäi, ni sepp ott plakkristas ne rahak, ko hän ol kondukteerild saann, räknöitt nep, pist nek kukkros ja sanos: "Täsä o melkke jämt niim bali, ko mnää hävesi sill edelisell reisullp piljetistän ja makso yäsijastan. Nii ett kondukteer ja mnää ole nyk kuiti, vaikkei tämä kaikk juur nii lailist tiät mennykkä. Mutt oikkeus o semne, ett stää joutu tämne miäs välist hakeman giärttäten gaarttate."

Herashöödingi muuttorpaatt

Naapurkaupungi herashööding ol vuaskaussi souttas sohlann ja seilannk kränittän huvilas ja kaupungi väli. Ja ai hän ol hyvim berillp pääss. Ei hän ollk koska hiljastunn raastuvaoikkeude istunoist maanandaisi vaikk joukko ol hiuka lystikim bidett sunnundaehtosins siäll herashöödingi huvilas, niingo ymmärettäv asi ongin, gon gerra suvilystis olla. — Sillaill oikke. — Eikä oll mittä suuremppa klummi koskan dull ja jos päätäkki joskus hiukam borott semsten galaasette jälkke, niin gyll raerituule ja soutaminen daikk skuuteist venuttamine semsep piäne vaevap pia lopetiva. — Nii ett kaikim bualin dytyväine herashööding ol huvilahas ja paattihis ja aeroihis ja seileihis.

Mutt sitt ruvettin gohisema aviiseis ja kalaaseis ja misä vaan gaks taikk usseman gaupungi herroist satusiva yhten dleema, ett ny ei tarvitt enän genenkkä soutta eik seiletten gans präsät, ko ol keksitt semne mäsiin, go o niim biänen gokkone, ett se mahtu vaikk soutpaattihi eik stää tarvitt puills syättä, mutt ko anda sill vaam biänen dilka valuöljy nokkaha, ai jo se käy huhki niingo riivatt. Ei herashööding tämssi jutuj alus ottann oikke uskoakses, muttko ol pari vuatt kulunn ni jo niit semssi masiimbaatej sanotti olevan Durus vaikk kuip pali ja yks kaunis päev, ko herashööding kryssäskel vasttuules huvilatas kohde, nin dotisestakko hän näke piäne, valkosem baatin, gon dlee, nii ett vesi keulas kohise ilma seilej, ilma aeroj ja ilma mittän gorsteeni. Ol, pahus soikko, juur jämtt niingo joku näkymätön gäsi stää olis kuljettann eik siit mittä äändäkkän guulunn ennengo se ol häne siuttes menn ja pääss tuulem bääll. Sillo siäld kuulus jotta hakkamist ja tuiskautt ai se yhtmitta jottam biänd saungräässäki, mutt ei stää tuli niingo valulaevois korsteenist muttko ahterist ja juur vede rajald.

— Klookk kapen o, saamaren glookk kapen — puhel herashööding ja vauhkottel stää, nii ettei huamannt tuulembuuska, kon dul Lammaskari nokan dakka, ennengo se jo kallist hänem baattias, niim ett se ott hyvä ryypy leembualeld.

— Kas niin, geikatan däsä väärimbuali viäl tomsen durkase uudeaikkase masiimbaatin dähde, puhel herashööding, piukott klyyvarskuutti, vääns bummin geskellp paatti ja anno paattis käänttät toisell laedall, nii ett seil est häne näkemäst koko tua uudeaikkase otukse.

Mutt vaikk se nys sitt olikim bois häne silmistäs, ni ei hän sild stää pois miälestäs saann. Yälläkkin, go hän heräs, ni hän ajattel, kuip pahukse nätist tomsell muuttorpaatills sendäm bääsis kulkeman gaupungi ja huvila väli. Ja ko seorhuanes taikk muuhall istutti ja praakkaskeltti, niin gyll vaa ol niingo noidutt, ett semssi muuttorpaateihi herashööding lopuldakki sai ne jutu menemä.

— Älä semssi fundeer, sanos hamingapteen sitt kerran, go niist jäll ol tullp puhe. — Älä niit fundeer, pränkkrustingej ne ova.

— Vai meinas snää nii, ett ne ovap pränkkrustingej.

— Meina mnää nii, ja se ongin diädäks totinen dosi. — Kuulestis, tunneks snää Sundbergska. —

— Jaa, ett jos mnää tunne Sundbergska. — — Een, — en mnää händ tunn.

— Se on vahing se, taikk oikkjastas snää ole onnellinen, gon es tunns Sundbergskat. Tiädäks, se on gaikkjam bahangurisin vaimihmnen, go maa päälläs kanda. — — Esimerkiks snuu frouas — ai saamar, snää olekki vanh nuar miäs — no nii, esimerkiks mnuu muijan dila händ pyykill huame. Luuleks, ett hän luppa tull. Ei maaren, go nosta nokkas pystö ja sano, ett enne hän nälkkä näke, ko hän semssen dyähön dlee. Mutt huame aamust hän o ensmäinem byykktuvas ja ko hänells sanota, ett häne sijalles o haett toinen, go ei hän luvannt tull, ni hän gulke ymbärs kaupunkki ja haukku koko meijä huusholli valla huut helkkrihi ja sano, ett händ om betett. Semsen dyä hän deke esimerkiks. Semne se Sundbergska o. — No nii, ja tunnek kaiketakki snää se Leppkarin Gristofferi. — — Vai niin, vai es tunn. Se on doine hyvä. Ilkkjämppä miäst es snää juur nami löyd näild kulmkunnild. Mutt hyvä paattmestar hän o. Paras paattmestar ko mnää tunne, vaikk vähä ulkpuald tätä lääniäkki hakema ruvetais. Tekevä ne muukkim baatej — — —

— Pahustak mnuullk kuuluvas snuu Sundbergskas ja Leppkarin Gristofferis? Puhuta ny niist muuttorpaateist vaa.

— No, no, älä hättäs kual, kyll niihi viäl tulla. — Nii nääks, tekevä ne Ahvenluadom boja ja Ryjäskärim bojakkim baatej, mutt ei ne heijäm baattis oikken dahd vette soppi. Mutt annast ko Leppkarin Gristoffer lyä paatin gokko, ni se om baati näköne, siin o fasuun ja se on gaikim bualin gelvolinen galu. Mutt kylläs saa rukkol händ kans, ennengo hän snuullp paatti tekemä ruppe. Ja kymmenssi kerroj hän dlee stää tehdesäs sanoma snuull, ettei hän diäd, ett saak hän stää valmiks enne joulu, vaikkas sen gevättalvest tilann ole. Ja josas vaa sano, ett snuu on giiru sem baatin gans, ni hän lyä ittes valla lehmäks, eik vasara eik saha kättes ot. Semne se Leppkarin Gristoffer o. Saastasem bahoj kurej täynnk koko miäs. — Ja jos snää nyp panek kaikk Sundbergskan gurelemise yhte ja kaikk Leppkarin Gristofferi vikuroittemise yhte ja multtipliseera — kertomiseks stää, herra nähkön, dähä aikka maailma sanota — nii händ — multtipliseera nek kymmnell, ni es snää sittengä viäl oikke selvä käsityst saas semse muuttorpaati masiinim bränkkämisest. — Nii raadoj ne ova, nii saastassi raadoj ne ova, ne rustingi. — Ei stää tiäd lainkkan, gosk nep paha nahkas käändävä ja siins stää sitt olla.

No, ymmärtä se, ett tämnem buhe sai herashöödingin duumaleman doisengin gerra stää muuttorpaati ostamist. Ja siink kulusikin gaks vuatt, ennengo hän vihdo viimen gaikist varotuksist hualimat ost ittelles semse rustingi.

Fiin ja nätt se ol ja Elida se nimeks pantti ja herashööding opettel itt panema sen gäymä eik oll aikkaka, ni ei häne muut tarvinnk kom baiskat veivist se vauhtpyärän gerran daikk pari ymbärs ja sitt karat ruarihi ja nii stää sitt mentti, nii ett rytis vaa. Ja nii sitt kulus koko suvi, eik yhtän gertta koko sill ajalls se paatt ollp prängänn, muttko ol kulkennk kildist ja säädylisest, niingo hyväluandose muuttorpaatin dleekin gulkki. Ja ko herashööding kaupunkkin dullesas men kalamiästem baatette siutt, nii ett kihatt vaa, ni hän gysys joskus pilam bäiten galaäijild, ett ong heillt terveksi viädk kaupunkkihi, ni sopi sanno vaa, mihi niit viädä. Ja ko hän ajo kommesroodi muuttori siutt, ni hän välist näytt köydem bäät ja kysys: "Haluttak veljen dullp pukseerill?" Mutt sillo vast herashöödingill juhla ol, ko jongu muuttor ol menn epäkunttoho. Sillo hän giärs se montten gertta, anno hyvi neovoj ja sanos lopuks, ettei sais ostak kaikengaldassi krapeluj, muttko semsen go häne muuttoris esimerkiks. — — Hän ol näättäk kovast tytyväine muuttorihis ja kehus stää pahemin go mustlaine heostas. Eik oll ihmekän, gon ei se koskam brängänn. — Nii händ ja niingo sanott, sillaill ol sitt suvi kulunn ja syks ol käsis, ko herashööding taas yks maananda-aamu läks huvilastas painaman gaupunki. Hän vääns muuttorin gäymä, istus ahterihi ruari pitämä ja tuumal siink, kui harmiloist sendä olis, ko olis semnem bränkkmuuttor miähell, nii ett hiljastuis raastuvaoikkeude istunost. Jaa-a, tliis mar siit nykki aika harmi. Se Annila isänän destmenttjutt menis vallam blöröks ja siin olis kahdenduhane meno, sillett niim bali hän ol räknännt tiänavas siit. Ja Kaerlam boik, ko ol tapells syysmarkknoist ja puukkos kans sohinnk kaverias, jäis pelastamat linnast ja ussema sata siinäkki menis häneld hukka. Ja se Tätilän gylä meijerskan gunnjaloukkausjutt; — niin no, ajattel herashööding, se sais miälelläs mennäkki mytty. — Ei herashööding ollk koskan dykänns semsist kunnjaloukkausjutuist. Ne olivat turha-aikkassi ja lapselissi häne miälestäs.

Semssi herashööding ajattel, ko hän siink kulk kaupunkki kohde ja kuulustel, ko häne muuttoris hakkas harttast vanha tuttu tahtias. — Mutt yhtäkkin guulus kesken gaikem biäm bihaus, muuttor hiljens toimitustas enemä ja enemä, niingo se olis väsyn ja viime se pysäs niingo naulaha.

Herashööding karas keulam bualehen gattoma, ett olik hän unhottannp pann valuöljy tankkihi. — Ei, ei hän valuöljy oll unhottann, stää liänd ol siäll niingo itämert. Sitt hän goitt, ong sytytysrusting lailses reedas ja ol oikke se kunnos, ei siin mittä vikka oli. Hän syynäs sitt viäl kaikk ratta ja muttri ja kraana, mutta ehjä ne oliva ja hän dul siihem bäätöksehe, ettei sill muuttorill oll mittä oikkeutt ruvet lakko tekemä. Hän vääns veivist vauhtpyärä oikken giukkusest. "Tjuhississis, tjuhississis — puh — puh", sanos muuttor ja siins se taas seisos ja ol totinen go Laustim bundar. Herashööding tartus veivihi jäll, vääns ja kiros ja saiki se masiinin gäymä, nii ett häm bääs pari sata syltä ettippäi, mutt sitt ol jälls stopp. Hän syynäs uudestas kaikk tapi ja värki ja pyärä ja kas näi väändämä veivist jäll. "Tjuhississis, tjuhississis, pu — puh — — puuh" ja siins stää taas seisotti ja taas algo veivamine.

— Ong masiin epäkunttoho menn? kuulus yhtäkkim baabuurim bualeld. Se ol yks kalastaja ko ol pysänn herashöödingi muuttori viäre. Herashööding oijens ittes, katos luinautt stää kalaäijä ja sanos: "Ei, ei se epäkunnos ol."

— Vai niin, vai ei olekka epäkunnos. — Mnää ajattli vaa, ett se om brindullk, kon ett tep päisi men ja kon de nii riivatust veivatt siällp paatim bohjas.

— Aim bahustak se teillk kuulu, jos mnää veivan daikk olen veivamat. — Mnää ole vapa Suamen ganslaine, ripellk käyp ja myndi ja rokotett ja mnää saa veivät oma muuttorkonettan niim bali ko mnää tahdo ja saa oll veivamat, jos em mnää tykk siit toimituksest. Eik semse miähe ol mittän dekko sill, jos mnää tee stää taikk tätä.

Ja sitt herashööding kiros viäl niim bitkä rämssy, ett kalaäij kiitt onnias, kom bääs erikses nii jumalattomast ja kiukkusest miähest.

Mutt muuttorpaatisas herashööding jatko veivamist ja pääs joukko sata, joukko parisataki sylttä ettippäi ja harvimitte viäl hiuka enemängi, ennengo ol jälls stopp. — Hän huakkal, haukus stää masiini, kiros, sylk kourahas ja kas näi veivama jäll.

— Tleek veli bukseerill? Se ol komesrood, ko ol muuttoreines pysänns styyrbuurim bualell ja kysel semssi.

— Bukseerill? Oleng mnää pyytänns snuuld bukseeri. Tarjoskels semsillk, ko stää pyytävä ja — tarvitteva.

— No, mutt tarvitte kaiketakki veli bukseeri, kosk se paatt seiso paikallas yhtmitta ja veli veiva nii harttast.

— Veiva! Eng mnää saa veivät? Se o nys sendä vallam berhan, ettei mnuu annet veivät rauhas. — Tohtor o määränn mnuull ruumiliikuntto ja mnää veiva. Mutt luuleks, ett mnää saa rauhas veivat. En, kon däsä tleevak kaikengaldase nälknuatavetäjä ja tyhikalloses sillinguristaja mnuu häirittemä luvalises toimesan.

— No, no, ei veli ny noi sendä — — —

— Pahapolv olkko snuu veljes, muttko men nys sinnk kaikkja sisimppä — nii, em mnää viit sanno, mihi herashööding käsk komesroodi menn, mutt se mnää takka, ettei komesroodi vilu olis vaevann, jos hän olis herashöödingin gehotust noudattann.

Mutt ei komesrood seorannukka semssi oordelej, kom ban muuttoris käymä ja läks kaunist kotti. Ja herashööding veivas ja veivas ja pääs taas piäne matka ettippäi. Mutt keskengaiken go hän siin rehki polvillas vauhtpyärän gyljes, niin dlee se valulaev, kon gulke Turu ja Vaasa väli ja kon gapteen näk muuttorin, go ol pualvälis tuulajoll, ni häm bysätt laevas ja huus: "Muuttor ohoj!"

— Vikakost ny o sitt? vastas herashööding ja nous seisoma.

— Heitäng me endan heill?

— Oleng mnää pyytännt teijän drosseijan! — Menkkä helkkrihin, daikk mnää ajan deijäm bäällen.

— Vai nii! Mnää ajattli vaa, ett tommost muuttorpaatti o vähän dylkki kuljettak kaupunkkihin gäsivoimi veivate.

— Soo-o. Kenen dämä muuttor o? Ong se teijä? — Ei, ko se o mnuu ja mnää saan gulkkis sill niingo mnää tahdo. Ja mnää tykkän dämsest veivamisest ja tahdoisi rauhas tehds stää. Mutt ett tep pahukses sua mnuulls stää lysti.

Ja nii suuttunn herashööding ol, ett hän siäppas kruuvavame ja koitt heittäs sen gapteenim bäähä, mutt ei osann.

Sitt herashööding istus paattis laedalls, sytytt paperossi, pyhkes hikki kasvoistas ja ko hän ol hiuka leppynn, ni hän rupes jäll veivama.

Mutt kaupungi rannas odotiva händ harttast Annila isänd, Kaerlam boik ja Tätilä meijerska. Annila isänd ja Kaerlam boik istusiva laitri syrjäll ja polttivap piippuas, mutt meijerska ol niim bois ittestäs, ettei hänell ol leppo istu, muttkon gävel siin ettittakasi. Ja siin odotellesas hes selitiväp prosessias toinen doiselles. Annila isänd puhel kovastem bali perindkaarem baragraafeist ja todistel, millp perusteill häne se juttus voittat täyty. Kaerlam boik meinas, ett häm bääse hyvi vähällk, ko hän ol oll niim bali piänes, ettei hän diätänn, olik hän gettä lyänn ja Tätilän gylä meijerska ol vakutett siit, ett häne riitpuales vähindäs vuade saa siit, ko se häne niin gamalast haukkunn ol.

— No, miksist hän snuu haukus sitt? — kysys Annila isänd.

— Pluttana-angaks — ajatelkkast nyp — pluttana-angaks. Ong se enä kristelist? Ja eikös siit tul enemä rangastust, ko joku toise rehelist elingeino pilkkama ruppe?

— Jaa stää asja em mnää nii nuugasten dunn, sanos Annila isänd, — mutt kyll mnää luule, ett hän siit aikatavallk kölvihis saa. Jaa-a, stää julmettu, vai pluttana-angaks haukus. — Mutt kuule, kuis snää kans väänä ruumistas noin go snää liiku ja ko snää flikk park viäl kävele varppas sisällppäi. Ei olt, tiädäks, lainkkan gaunist ko ihmne ja eritottengi vaimihmnen gävele jalas sisällppäi.

Sillaill hes siin riitjutuijas sortteerasiva ja oliva ylipäätäs siinp pääs, ett heijä hyvin gäy oikkeudes, ko herashööding heit auttamas o. — Se vaa ol kamala, kon ei stää miäst viäläkkän guulunnt tleevaks, vaik kell jo kahttoist käve. Hek kyseliväkkin gaikild ko siäld mereldpäin dliiva, ett eik herashöödinkki oll näkynk kaupunkkipäin dulos. Mutt ei kukka händ nähn oli. Vihdo viime sendä yks kalastaja sanos: "Juu, kyll siäld tämppäi on dulos yks piän must miäs muuttorpaatis."

— Se o juur herashööding, huusivak kaikk kolm. — Joko se o likiki?

— Ei ol eik äkkin dleekkan, go se siällk käsi veivate ettippäin gulke. Ja kamalan giukkune se o ja kiro ja pärmänttä, nii ett älkkä herran dähde vaa händ puhuttleema ruvekk.

Ja kon gomesrood hetkem bääst tul, ni hek kysysivä häneldäkki, ett tullek se herashööding siäld piakkoiste. Komesrood sanos, ett kyll mar se kans siäld enne auringo lasku tlee, mutt kyll om baras, ett korjat koippenn goht, ko se näkyvis ruppe olema, sillett ei niin gauhjan giukkuse miähem baris olt turvaline oll. Ja valulaevan gapteen puhel, ett o oikke siäld tulos yks piän must miäs, ko veiva muuttorias, nii ett vähä henkki o ja rupes hänen dappaman, go häm buhuttels stää.

Ei oll ihme eik mikkä, ett Annila isänd ja Kaerlam boik ja Tätilä meijerska semsten diädotte jälkke olivap pelgo hallus, ko hes siin herashöödinkki odotiva. Mutt odotta händ hes sittengim bäätiväk, ko heill niin därkkjä jutu oikkeudes ol. Ja odotta hes saivakki. Kell tul yks, ja tul kaks ja vast siink kolme nurkis herashöödingi muuttor rupes rantta lähenemä. Ja muuttorim bohjas ol herashööding polvillas ja veivas mäsiini ja kiros ja ol niin giukkune, ett vallan gihis. Kaikeks onnettomudeks Annila isänd sitt oijens hänells saharipan, go hän löys rannald, ja käsk herashöödingi ottak kiis siihe, nii ett hän saada yhtäkki vedetyks ranttaha. Siitäköst vast upra tul. Herashööding kimmatt pystön, demmas ripa Annilan gädest, paiskas se häne selkkähäs ja sanos, ettei hän ann ittiäs tranut ettippäin, go hän gonevoimallk kulke. — Ymmärtä se, ett Annila isänd semsest suutus. Siins samas tul sitt viäl raastuva vahtmestar, ko ol nähn akknast, ett herashööding ol pääss kaupunkkihi ja sanos, ett herashöödingi jutu ovak kaikk jo aikka sitt huudett esill ja menn vallam bilivinnihi. Sillo Annila isänd ja Kaerlam boik ja meijerska katosivat toissias silmäräpäykse ja rupesivas sitt andama herashöödingill semmost kiäru, ett herashööding kiitt jumala, ko hän sai muuttorpaattis käännetyks ja rupes veivama stää huvilatas kohde jäll.

Ja siäll huvilasas hän gaiketakki sitt ol räknöinn, ett semse muuttorreisut tleeva välist hyvin dyyriks, kosk seoravam bäevä aviiseis ol semne ilmotus, ett uus, vähän gäytett muuttorpaatt ol myytvän. Ja haluliste ostjattem byydetti hakema likemppi tiädoj lehden gonttuurist nimimerkill: "Varma käynti."

Röyskä isänd todista Myllkoske ja Leppkorve jutus

Keräjtalo aitan dakan vet Myllkoske isänd viäl kerra halstoopim böhkös poviplakkrist ja sanos Röyskä: "Ot yks viäl, niis ole rohkeve."

— Mahtak tull liiaks, sanos Röysk, pääst klossis pioho, sylk ja ott oikke aika troppri. — — — Ää-h, mörätt hän sitt, pyhkes suus kätes päälystähä ja jatko puhettas. — Nii, stää mnää täsä meinasi niingo sanno ett mahtak tull liiaks. Vaikk kyll asi semne o, etten mnää ilma sydäme vahvistust sunkka sinn menis, ko olen guulem viäl aino todistajaki ja ensmäisen gerran dämsis toimituksis. Mutt, niingo sanott, stää mnää täsä pelkkä, ettei vaan dliis tätä liänd liiaks nautittu, ko mnuus o, niingos tiädäs, se vika ettän ruppe änkkämän, go mnuull hiuka liiemäks häyry pääsän o.

— Taedoll mar snää stää ainett ennengi nauttinn ole. Ole aim bitänn vaari, ettes ol ottanns stää viimes ryyppy, stää, kon gondip pois miähe ald korja. Ja siins se koko konst ongin dämä lääkke nauttimises.

— Niingo sanott o, siink koko konst o, se o viss se. — Mutt kuule, sills Sambullk kuulu olevas alvoseerajaki apulaisen. Ong joku härashööring peräte? Kyll mar mnää siälls sitt ahtallp panna.

— Mitä viäl, mikä herassööring se olis. Se Lindi Frankkem baha häne alvoseeraajas o — Kas nii, ny huudetti jo jutt esill. — Mnää mene ny ens ja tulls snää sitt koht, kon dodistajak käsketä. Älä yhtäm belkk, kom buh niingon dosi o.

Myllkoske isänd läks menemän gäräjtalon guisti kohde ja Röyskä isänd tul hiljaksis peräs ja istatt kuistin drapuill, ett hän gummingin guulis, ko händ tulla hakema.

— Puh niingon dosi o — — kuingast muuto sitt. Totus ennen gaikki, vaikk talo menis, ajattel Röysk ittekselles, ko hän siin istus vooroas odottamas. Eik hänen gaua darvinn odottakka, ennengo hän gäsketti sisäll.

Häm byhkes jalkas haoihin, go olivak kuisti edes, niist nokkas ja ott lakkis pääst, ko hän gäräjtuva ove avo. Kovast juhlaliseld ne nyk kaikk näytiväkki häne miälestäs, vaikk vallan duttu väkki olivat, tuamar niingo lautmiähekki. Hetke aikka hän gattel siin ymbrilles, mutt sitt hän meinas, ett mene kaiketakki hän sendäm bistämän gätt tuamrillk, ko he vanhat tutu ova. Käsi oikkjan hän astusiki jo tuamri kohden, go fallesman nytkäse hänen dakasi jaku liäppest ja sano: "Älkkän däsä pöllöttleemä ruvekk, Röysk."

— Jaaha, Röysk teke valas, huus tuamar samas ja fallesman gäsk Röyskäm bannk kaks sormi raamatum bäällk, ko ol auk pöydäll.

— Minä Juha Abraham Röyskä — — —

— Ei mutt, tuamar hyvä, kyll tes sendä olett leikkeväs miäs.

— Ei Röysk saa ruvet täsä turhi puhuma — — No, minä Juha Abraham Röyskä — —

— No mutt tämä vast klookku o.

— Mitä Röysk oikke meina?

— Meina stää vaa ett se o mnuu nimen. Mnää Juha Aapraham Röysk ole eik tuamar. — Sillaill oikke: Juha Aapraham Joosepimboik Röysk oikke. Se ole mnää se.

— No nii olettakki. Mutt ettäk ymmär, ett mnää sano edell ja tep peräs niingo vihill ollesannt tehti.

— Vai nii, vai sillaill. Andakka antteks, tuamar hyvä. Kyll mnää sitt jo tiädängi. Näättäk, korkki laki ja oikkeus hyvä, mnää ole näis häis ensmäisen gerra. Sillaill oikke, ensmäisen gerra oikke, ei pidäis papingirjas mittän dräkki olema ja talo mnuull o semne —

— No, no, kyll piissä. — — Minä Juha Abraham Röyskä.

Ja ko Röysk kerra sai onkkehes, mitä tuamar oikke meinas, ni valas hän dek ja puhtast sittengi.

Ko vala ol otett, nin duamar sanos Röyskäll: "Nii, asi o nys semne, ett tämä Samuel Leppkorp valitta, ett viimis syysmarkknois ehtosten dämä vastaja täsä, Myllkoske isänd hakkas hänem bahom bäevi Alhombään gankkall ja Leppkorp sano, ett te olitt Myllkoske rattaill ja taedatt todistak, kui asi ol."

— Vai semssi puhele. Niin gyll oikke asi semne o, ett Myllkoske rattaill oikke mnää viimsild syysmarkknoild kottit tlii. Tlii händ, fölis oikke mnää oli.

— No jutelkka nys sitt kaikk mitä tet tiädätt täsä asjas, niingo valallann äskölttä lupasitt.

— Kyll, tuamar hyvä, kyll mnää juttle se asja niingo se ol. Alust astikk mnää se juttele. — Näättäk se ol nii ett markkinaatto ehtopäevällt tämä Myllkoske isänd, mnuu naaprin ja riht ja reedu miäs siin ai, misä miäst tarvita, nii, hän dul mnuun dyän ja sano: "Kuulest Juss, sano hän, lähdetäst ehtost markknoill, olla yät kaupungis, tehdän gaikk torikaupa edellppualpäevä ja tulla aikanas huame ehtost kotti." — En diäd, sanosi mnää, ko vähtäsi juur heosen gengitykses — ei mar, ei se nii ollukkan, go hiosim buukkoan, go mnuum bit lyämäm benkkihi se meijä mustam bässin, go näättäk, tuamar hyvä, se riivatt — — —

— No, mutt ei se kuul asjahan, deijän däyty puhhu siit, kon dek kottit tliitt ja mitä sillon dapatus.

— Sillaill oikke, siit oikke, odottakast nyk, kyll siihe viäl tulla. — Nii näättäk, tämä Myllkoske isänd tul mnuun dyän markkinaattehtoste ja sanos, ett lähdetäst Juss markknoill — — —

— Nii ja Röysk läks ja te olitt marknoill ja joitt ja hurrasitt — —

— Ei mutt se ongi vast klookku, ongost tuamarikin guulls siit.

— Ole; ja sitt te läksitt kottippäi ja sitt — nii, jutelkka nyk, kuis sitt käve.

— Niin no, sitt käve nii, ett me istusi molema rattaill ja lauleskli ett: "Hurjasti vaan, sano Rannan poika, kun ajeli fjäätereillä", ja mond muut laulu. — Näättäk, ko me olin dodestakki yhde einen gaffes ja meill ol lysti ja heone men miälelläs kottippäi. Mutt ko mes siin veissaskli, ja mnää kattli yhte ja toissem baikka, ni mnää näi, ett Myllkoske viinlekkrin gorkk falskas. Nii händ, falskas oikke. Joka kert ko rattak kolativa hiuka enemä, nim bääs liänd ulos siäld lekkrist ja mnää sanosi Myllkoski, ett ptruu, ptruu, pysätäs ny, kekkulin gorkk falska.

— Nääks vissi raatto, falska oikke se, sanos Myllkosk, ko hän ol pysättänn heose ja katells stää kekkotas hetke aikka.

— Ei tämä kuul asjaha, koitt tuamar muistuttak, ko Röysk pit se verra väliaikka, ett hän ott nestuukim blakkristas ja pyhkes hiem bois kasvoistas.

— Kuulu mar, korkki laki ja oikkeus, olkkast hyvä ja odottakka, ni ymmärrätt, ett se kuulu asjaha. — Nii händ, se kekkon gorkk falskas ja ko mes siinf fundeerasi, ett kuis se vika paraneta, ni met tlii siihem bäätöksehe ett ryypätä hiukani bois siit lekkrist, ettei se viin siinp prundi suus läik. Ja me ryyppäsi molema yhde eine. Ja sitt lähdetti jäll ja tralliteltti mennes. Mutt kon gappal aik ol kulunn, ni mnää huamasi, ett se kekkom bruntt vuas sittengi ja mikäst siins sitt autt, ko meijän däydys jäll ryypät siit hiuka, ettei se viin niin gamalan gorkkjall läikyis siäll. Ja sitt Myllkosk sanos mnuull, ett pan nys se pruntt lailles kii. Mnää kääresingim baperi se ymbärs ja suttasi se oikkem biukka, mutt ko mnää vissemäks vahvudeks viäl kerram baino stää, niim blutt se sanos ja putos sisäll lekkrihi.

— Pids stää sylysäs ja panp peuklos prundiks, sanos Myllkosk viimen go mes siin oll aikan duumaskell, ett mitä nyt tehdä ja ottannp piäne ryypyngi, ett järk paremi olis juass. Ja kyll se aino kuri oliki, vaikkei se mittä lysti toind oll mnuu miälestän. Ei stää uskois, kuis sorm puuttu, ko stää lekkrim brunttin joutu pitämä ja ni oikke se mnuungim beuklom buulus, ett mnuun däydys ai joukko vettäs se ulos tekkendymä ja ryypät hiukam bois stää sisälystä, ko se nii läikkymäm bakkas.

— Kuulukost tämä kaikk nyt tähä asjaha — sanos tuamar vallan duskastunnun. Eik Röysk nyt taedais kaikes lyhykäisydes sanno, mitä siäll Alhombään gankkalt tapadus.

— Kyll vaa o niin, duamar hyvä, ett kaikk tämä mnuu miälestän guulu tähä asjaha ja jos em mnää saat tätä todistustan oikke alust saakk perustell, ni ei ols sanott, ettän muistan gaikk. Semne oikke o räkning, korkki laki ja oikkeus. Semne ai o räkning, semne.

— No, jatkakka nys sitt vaa.

— Juu, kyll mnää vaa jatka. Mutt misäst mnää jäll olinga. — — Nii näättäk, mnuum buutus peuklon ja kerra jällk, ko mnää anno se huilat ja oti ryypy ja käski Myllkoskengi ottap piänen droppri, ni hän sanos: "Koitastis panns se lekker rattattem bohjall jäll, ei taed enä truisku mittä ulos siäld." — — No, mnää pani lekkri rattattem bohjall ja totisestakko ei siäld enä mittän dull ulos. — Ei taedt tull vaikk vähä enemängi rönkkäis, ajattli mnää ja kallisti stää lekkri, kallisti ja kallisti ai enemä ja viime mnää käänsi se alassuute. Ja ihmelist sendä, ei siäld tulit tippaka ulos. — Se ol tyhi, tiädättäk — — Jaa-a kyll meild sillo stää väkevä ainett pali maaha men. — Mutt ny mnää saim beuklon glaariks jäll ja juur ko mnää siit ilotte, nin dämä Pränkk Sampp sautta meijän glameines ja ruppe koht haukkuma meit nii go rakkoer.

— Pahustaks siin hauku, nälki, sanos Juss, mutt ko ajs siutt.

Mutt ei Sampp ajanns siutten, gom bit asjas pääll.

— No kyll mes snuum bia jätä, sanos Myllkosk, löi heost selkkä ja ko me olin gulkenn virsta verra, ni ei Samppu kuulunn eik näkynn. Muttko meijän däydys hiljenttäs siin Alhombää ahtes, niin dämä pahus sai meijän gii jäll ja ajo meijä ettehen, nii ett hän gulk meijä edellän, go me Alhombään gankkallp pääsi.

— No, me ole nys sitt, jumalan giitos, vihdo viime Alhombään gankkall, sanos tuamar, kon dykkäs vissingi, ett Röysk perustel todistustas vähä liia nuugaste.

— Juur mnuu sanan, duamar hyvä! Me ole jumalan giitos vihdo viimengi sendä Alhombään gankkall, sanosi mnääki Myllkoski eik meill olk ko virst enä kotti, lisäsi mnää. Niingo, näättäk, ei siit olekkan go virst meijän gylähä, semnem bitk, vanha-aikkane virst — mnää meina. Mnää meina ai semmost, ko mnää virstoist puhele; em mnää hual eng tiäd yhtikä mittä näist uudeaikkasist ryssä virstoist taikk kilomeettreist taikk mikk he ovak, ko ny muudis ova — — —

— Nii, nii, mnää ymmärä, teili ol virst viäl kotti ja nyt te olitt Alhombään gankkall ja mitäs nys sitt tapadus, se o juur pääasi.

— Vai nii, vai om mar se pääasi. Se vast klookku o.

— On gyll se pääasi. Jutelkka nyk, kuis sitt käve.

— Juttlen gyll vaa. — Vai pääasi se o. — Nii, näättäk sitt käve nii, ett mnuu ol väsyttänn jo oikken durkasen davallk, ko mnää stää peukloan siin lekkrin gorkkinp pidi ja nyk, ko mep pääsi Alhombään gankkall, ni mnuu väsytt, nii ett mnää nukusi, nukusi nii raskast, etten diäd, olengon goska nii raskast nukkunn. Taisiva ne ryypykki vaikutta lamauttavast ja vaikutivak kaiketakki, mutt summ se vaa ol, ett mnää nukusi.

— No, ettäk te heränn mihinkkä rähinähä?

— Heräsi händ. Rähinähä oikke mnää heräsi. Meijä emänd o vähän giukkust sortti ihmist ja mnää heräsi siihe, ett mnää makasi rattattem bohjall ja — — täytyköst mnuun gaikk jutell?

— Ei, ei Röyskän darvitt jutellt turhi. Kotonak te vast heräsitt?

— Ko-ko-o-ko koton oikke.

— No, ettäk tet tiäds sanno, ett hakkasik tämä Myllkosk tua Sambu siink kankkall?

— E-e-en diäds sannos semmost. Kuuli vast jä-jälkkembäi, ett Sampp ol selkkäs saann. Ja mnää ajattli, ett eläis mar se P-p-p Prami muar ny, ni seköst olis ilone, go se sanos ai — — —

— So, so, annetam Brami muari oll levos ny. — Ett te nähns sitt, ett Myllkosk löi Samppu?

— Kuingast mnää nähn o-o-olsin, go mnää nukusi. — — Kaka-ka-kas nii, ny-ny-mnää ruppe ä-ä-ä-änkkämä. Kuule Myllkosk stää tul sittengi liiaks. Annast snää Lindi Viku nuaremakses to-to-tool tänn, ett mnää saa i-i-istatta.

Mutt ei Lindi Viku tooli andanuk, ko sanos tuamarill, ett kun mielestäs Röysk o dehnp pilkka oikkeudest ja o juavuksis ja o haukkunn Leppkorppi Pränkk Sambuks.

— Niingon kuulett, teit syytetä Röysk siit, ett te olett tull juapnunn oikkeude ette. Ong siinp perä?

— O, oikke. Ku-ku-kuka pa-pa-pahus — tänns se-se-se selkkjänt t-t-t-tliis. — To-to-totus ennen ga-gaikki, vaikk ta-ta-talo me-menis.

— Jaaha, astukka ulos! — Ja tuamar käsk poliisi viäd Röyskä ulos vähäks aikka selkkemä.

— Ky-kyll mnää vaa ittekki me-me-mene — Hyväst ny — puhel Röysk mennesäs.

Muut liia aikasi Röysk hyväst jätt. Kon gappal aikka ol kulunn, ni hän gäsketti jälls sisäll ja tuamar julist semsem bäätökse, ett Röysk saa sakko viiskymmend markka siit, ett hän o juapnunnt tuli oikkeude ette.

— Vai mnuu täsä sakoteta, sanos Röysk sillo, älkkä su-suututtak mnuu, sill ett täsä ongi semsen da-da-dalo isänd, ett mnää pa-pa-pa-pane viis pari heossi ä-ä-äkke ette ja käänä mulli mallin goko teijä la-lakinn ja o-o-oikkeutenn. Ka-ka-kattokkast ny ens stää t-t-tuamri oijenusnuara.

— Astukka ulos, räyhäs tuamar sillo niin giukkusest, ett Röysk korjas luus juur äkki eik kerjenn hyväst sanoma.

Ja liia aikast se nykki olis olls, sill ett hän gäsketti uudestas sisäll ja tuamar sanos, ett ko stää oijenusnuara ny o gatott, ni Röysk saa sakko kolmssata markka. Ja tuamar anno viäl kova nuhte Röyskäll ja sanos, ett jos hän näi jatka, ni linnaha häm buhu ittes. Ny om barast, että Röysk mene ulos sanaka sanomat, lopett tuamar viimem buhes.

— Jaaha, taita niim baras ollakki, t-t-t-tuamar hyvä! Ja mnää en a-a-a-appleerakka sitt, vaikkan me-me-meinasi. Hy-hy-hyväst ny vaa.

Ja Röysk ol hyvin dytyväinem bäevtyähös. Mutt ko hän sai kuuli, ett Myllkosk vapautettin gaikest edesvastauksest todistajattem buutten dähde, ni hän rupes käräjtalom bihallp pitämä vähä kamala meno siit, ett hän saa sakko, ko Myllkosk Pränkk Sambulls selkkä anda. Viime Myllkosk sai häne sendä leppymän, go hän ymmärs sanno, ett ensmäis syysmarkknoill Röysk saa hakat Pränkk Sambu ja Myllkosk saa sakko.

— No, niin se ongi. Sillaillt tämä harmin daam bäästä. — Tleest nys snääki Sampp tänns saama ryypy ja pariki, niis kestäs sitt paremin, gos näihim bihdeihi joudu.

Sovinos siins sitt maisteltti Myllkoskem botust ja ihmsek, ko olivak kokkondunnk käräjtalom bihalls, sanosivak, ko näkivä Röyskä ja Myllkoske ja Sambu istuvas yhdes praakkaskleemas, ett noi olemangim bitä, asi se on go riitle eik miähe.