Valittuja sivuja

VALITTUJA SIVUJA

Kirj.

HJALMAR SÖDERBERG

TEKIJÄN LUVALLA SUOMENTANUT

TIMO TUURA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

SISÄLLYS:

Kertomuskokoelmasta Främlingarna:

Sininen ankkuri.
Kirkkoherran lehmät.
Kuudes aisti.
Pelaajat..

Kertomuskokoelmasta Det mörknar öfver vägen:

Blom.
Kiinalainen.
Suutelo.
Gärda.
Arkimedeksen piste.
Takku.
Jokimatka.
Pääkonsuli hovitanssijaisissa.
Unelma vanhuudesta.
Palava kaupunki.
Sibyllan luola.

SININEN ANKKURI

I

Salissa tanssittiin; mutta puolihämärässä tupakkahuoneessa istui muutamia herroja, jotka eivät tanssineet.

Nuoremmilla oli napinlävessä valkosia kukkasia, vanhemmilla oli ritarimerkkejä. Sohvannurkassa istui muuan mies hiukan erillään muista; hän istui aivan hiljaa ja hymyili kuin onnelliselle unelmalle. Hänen kasvonsa olivat ruskeat, mutta otsansa oli valkea. Hänen hännystakkinsa oli yhtä moitteeton kuin kenen muun tahansa, ja hänelläkin oli valkonen kukkanen napinlävessä. Mutta vasempaan käteen, joka raukeana riippui sohvan selkämyställä, oli tatuoitu sininen ankkuri.

Ne eivät oikeastaan olleet mitkään tanssijaiset, oli oltu päivällisillä ja tanssittiin jälkeenpäin.

Muuan mies, jolla oli ritarimerkki, pysähtyi hänen eteensä:

"Ettekö tanssi, herra Fant?" sanoi hän.

"Tanssin juuri neiti Gabelin kanssa", vastasi Fant.

Mutta tämän sanoessaan hän tunsi punastuvansa. Minkätähden menikään hän sanomaan: neiti Gabelin kanssa. Saattoihan olla yhdentekevää kenen kanssa hän oli tanssinut. Kun hän nyt mielestään oli sanonut tyhmyyden, suuttui hän mieheen, jolle hän oli sen sanonut, ja alkoi tuijottaa tämän ritarimerkkiin mitään virkkaamatta. Ja kun se oli ulkomainen huijari-ritarimerkki mitä huonointa lajia, niin mies tuli hämilleen ja yskähti kuivasti ja meni tiehensä.

Fant jäi istumaan ja tuijotti peiliin, joka riippui vinosti vastapäätä olevalla seinällä. Mutta itseään hän ei peilissä nähnyt. Hän näki tanssisalin valovirran ja naisten kaarevat ääriviivat. Näytti siltä kuin olisivat he äänettömästi liikkuneet musiikin tahdissa. Katso heidän punasia suitaan, katso käsivartten valkeita kaartumia — — —

Tuolla hän jälleen oli. Kolmannen kerran hän liukui ohi kuvastinlasilla. Hän tanssi serkkunsa kanssa. Poikanen, vasta ylioppilaaksi päässyt — noh.

Ei, hän ei voinut istua hiljaa, hän ei voinut katsella sitä kauempaa. Eihän merkinnyt mitään, että tuo nainen tanssi serkkunsa kanssa, mutta hän ei voinut katsella sitä, hän nousi ja lähti huoneesta.

Joku kysyi:

"Mikä tuo Fant on miehiään?"

"Hän on keksinyt jotain, kaasuliekittimen, luulen minä. Hän on jo tulossa varakkaaksi."

"Mutta oletteko huomanneet", sanoi mies, jolla oli ulkomaalainen ritarimerkki, "oletteko nähneet, että hänen toiseen käteensä on tatuoitu sininen ankkuri?"

He purskahtivat yht’äkkiä aika nauruun.

II

Hän kuljeskeli siellä täällä huoneissa. Hän tuli eteiseen. Pari vasa-ritaria istui puulaatikolla keskustellen liikeasioista, tehden liikkeitä parilla suurella sikarilla, joiden olivat antaneet pitää vatsavyönsä. He vaikenivat Fantin astuessa ohi.

Hän tuli pieneen vihertävään ja puolihämärään huoneeseen. Katossa riippui hehkulamppu, jonka valoa siniset ja vihreät silkkiripsut vaimensivat. Vihreällä kivilaatalla päällystetyllä kuvastinlipastolla istui kiinalainen porsliiniukko nukkuen jalat ristissä allaan.

Kuinka ihmeellisen kaukaa kuuluikaan soitto — ikäänkuin alhaalta, alta —

Hän pani mandarinin pään liikkumaan töytäisemällä sitä hiukan pikkusormellaan. Kaksi peiliä kertasi loppumattomassa sarjassa tuon keltasen pään kalpeita ja uneliaita nyökkäyksiä.

Nyt se taukosi, soitto — — —

Yht'äkkiä oli nainen siellä, keskellä huonetta. Fant ei ollut kuullut hänen tulevan. Nainen ojensi häntä kohden molemmat kätensä, Fant tarttui niihin ja veti hänet luokseen suudellen, mutta nainen irrottautui melkein heti:

"Joku tulee", sanoi hän.

He kuuntelivat. Ääniä läheni ja etääntyi jälleen.

Kun oli tullut hiljaista heidän ympärilleen painalti nainen lähemmäksi häntä suudellen pitkään. Ja Fant ajatteli naisen häntä suudellessa: Tämä on elämä. Tämä on ijankaikkisuus.

Tuolla etäällä, vihreässä hämärässä, nuokkui mandarinin kalpea pää.

"Ei kukaan suutele niin kuin sinä", mutisi Fant.

"Moni suutelee niin kuin sinä", vastasi nainen hymyillen.

Ja Fant ajatteli itsekseen: hän hymyilee, jotta minä ymmärtäisin hänen laskevan leikkiä ja ettei hän milloinkaan ole suudellut ketään muuta.

Hyväillessään naisen pieniä käsiä omiensa välissä hän huomasi naisen katselevan hänen vasenta kättään.

"Sinä katselet ankkuria", sanoi hän. "On totta, se ei ole kaunis. Eikä se milloinkaan kulu pois."

Nainen tarttui hänen käteensä ja katseli uteliaasti pieniä sinisiä pilkkuja, jotka muodostivat ankkurin. Mutta hän ei virkkanut mitään.

"Hampurissa se tehtiin", sanoi Fant. "Olin laivapoikana eräässä aluksessa. Olimme menneet maihin ja joutuneet sataman lähellä olevaan kapakkaan. Muistan niin hyvin kaikkityyni, sumun ja sataman, mastot ja flethien hajun. Toverini olivat tatuoituja, sekä kädet, käsivarret että ruumis, ja heidän mielestään oli minunkin annettava tatuoida itseni. En voinut kieltäytyä. Muutoin he olisivat luulleet minun pelkäävän kipua, sillä se teki hirveän kipeätä. Ja olipa se mielestäni miehekästäkin: olinhan vain neljätoista-vuotias.

"Onko ruumiisikin tatuoitu?" kysyi nainen.

Fant vastasi hymyillen ja hiukan vastahakoisesti:

"On, rinnassa on minulla laiva ja lintu, jonka pitäisi olla muka kotka.
Mutta se on enemmän kukon näköinen."

Nainen katsoi häntä silmiin kauan, nosti hitaasti hänen kätensä huulilleen ja suuteli sinistä ankkuria.

III

Kului vuosia; ja eräänä päivänä sanoi Richard Fant vaimolleen, kun he olivat pukeutumassa mennäkseen päivällisille:

"Katsohan, luulenpa että sininen ankkuri alkaa vaalistua. Ehkä se on hyvällä alulla kadota kokonaan."

"Oh, ei liene niin hyvin", vastasi vaimo.

Hänen ajatuksensa olivat oikeastaan toisaalla. Hän ajatteli serkkuaan, Tom Gabelia, joka palveli Madridin lähetystössä. Hän oli ollut nyt kotona käymässä pari kuukautta, ja hän oli luvannut tulla hakemaan heitä päivällisille, heidän piti ajaa yhdessä.

"Kiiruhdahan", sanoi hän, "jottei Tomin tarvitse odottaa sinua."

"Olen jo valmis", vastasi Fant.

Hän oli istuutunut varjoon nurkkaan, täysissä pukimissa. Vaimo kääntyi ja tarkasti hänen pukuaan.

"Olet unohtanut ritarimerkkisi", sanoi hän.

"En välitä ritarimerkistäni", vastasi mies.

"Mutta Richard! Aijotko todellakin olla niin epäkohtelias Tomia kohtaan, joka on hankkinut sen sinulle?"

Hän lähti hakemaan ritarimerkkiänsä. Se ei ollut huonompia, ei Kristuksen ritarikunnan tähti eikä Nichan Iftikar. Se oli keskinkertainen ritarimerkki; koko hyvä ritarimerkki. Ja hän kiinnitti sen hännystakkinsa pielukseen, arvellen, että ehkä se oli hänelle todellakin tarpeen, koska hänellä oli sininen ankkuri vasemmassa kädessään.

IV

Aterian jälkeen alettiin tanssia; mutta Fant jäi istumaan erääseen sohvannurkkaan tupakkahuoneessa. Hänen vieressään istui mies, jonka hän muinoin oli suututtanut tuijottamalla tämän ulkomaalaiseen ritarimerkkiin; mutta miehestä oli nyt tullut komendöri. Heistä oli tullut hyvät ystävät ja he sinuttelivat toisiaan, kun he sanoivat jotain toisilleen; mutta he eivät sanoneet mitään. He vain istuivat kumpikin omassa sohvannurkassaan ja polttelivat suuria vatsavöillä varustettuja sikareja ja ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Lääkärit olivat kieltäneet Fantia polttamasta väkeviä sikareja, sillä hänellä oli heikko sydän. Mutta hän oli juuri sytyttänyt kolmannen päivällisen jälkeen.

Peilistä vastapäätä olevalla seinällä näki hän tanssin pyörteen ja salista vuotavan valovirran. Hän oli usein ihmetellyt mistä johtui, että he näyttivät tanssivan ikäänkuin huopamatolla tai pehmeällä nurmikolla, äänettömästi. Hän ymmärsi nyt sen riippuvan siitä, että hän näki tuon kaiken peilistä. Kun kuva sattui häneen toiselta suunnalta kuin hälinä ja soitto, ei hän asettanut näitä yhteyteen toistensa kanssa, ja lattialaudoilla, joita peili kuvasti, kävi tanssin-karkelo näköään äänettömästi. Katso nuorten tyttöjen valkosia pukuja, katso heidän huohottavia rintojaan — — —

Hän muisti kerran nähneensä hänen, joka nyt oli hänen vaimonsa, liitelevän ohitsensa kuten he nuoren tytön yksinkertaisessa valkosessa tanssijaispuvussa. Hän oli silloin toisin puettu kuin nyt.

Kas, tuolla hän olikin, hänen, tuon serkun seurassa. Hän jäi seisomaan silmänräpäykseksi ovelle, suorana, hentona ja solakkana kuten aina. Hän näytti aivan alastomalta verhonaan tuo kankea, kirjava silkkipalanen, johon hän oli käärinyt ruumiinsa, ja jota pitivät koossa vain muutamat soljet olkapäillä ja vyötäisillä. Ja he painoivat päänsä yhteen ja kuiskuttelivat.

Ei, hänen täytyi liikkua hiukan… oikoa jalkojaan hiukan… Ei ole hyvä istua liian kauan hiljaa vankan päivällisen päälle ja polttaa kolme väkevää sikaria.

Hän sytytti neljännen ja alkoi kuljeskella pitkin huoneita.

Hän tuli eteiseen. Kolme nuorta herraa valkoset kukat napinlävessä istui puulaatikolla paperossit suupielissä jutellen naisista; mutta he vaikenivat hänen ohikulkiessaan.

Hän avasi pienen vihreän huoneen oven ja astui sisään. Se oli tyhjä. Hän pani mandarinin keltaisen pään sormensysäyksellä liikkumaan ja astui akkunan luo.

Akkunalasi huokui huurretta ja talvikylmää. Hän puhalsi ruutuun kunnes sai aukon jääkukkasten väliin, pani silmänsä lasia vasten ja katseli. Taivas oli tumma ja täynnä kimaltelevia tähtiä. Ylinnä loisti Otava.

Oli myöhä siis.

Hän ei voinut jättää huonetta, sillä hän kaipasi katkerasti vaimoaan ja muinaista suudelmaa, suudelmaa yksinäisen hehkulampun sinivihreässä valossa, suudelmaa, jonka todistajana mandarini oli ollut nuokkuen torkkuessaan. Jos hän tulisi nyt, juuri nyt? Ei kukaan osannut suudella kuten hän, ei kukaan. Hän oli suudellut muita naisia sitten kun hän ei häntä enään rakastanut, mutta hän oli unohtanut heidät kaikki, eikä hän olisi tuntenut heitä, jos he olisivat tulleet vastaan kadulla. Jos hän tulisi! Niin, vaikkapa hän tulisikin kohtaamaan tuota toista, niin silloinkin hän vastaanottaisi hänen väkinäisen ja petollisen suudelmansa onnena, silloinkin — — —

Hän kuunteli. Oven takaa kuului kuiskuttelevia ääniä, mutta ne vaikenivat äkisti ja kaikkonivat.

Hän tunsi jotain kummallista sydämensä kohdalla, hän tunsi, että hän parin silmänräpäyksen kuluttua oli makaava pitkänään matolla, tajuttomana, mutta hän pysytteleikse vielä pystyssä, ja yhtäkkiä hän kuuli eteisestä, missä nuoret herrat istuivat puulaatikolla, paperosseja poltellen, hyvin selvään äänen, joka sanoi:

"No, onhan se muuten luonnollistakin. Eihän voi vaatia, että hän olisi rakastunut henkilöön, jonka toiseen käteen on tatuoitu sininen ankkuri."

V

Ruumisarkku oli keskellä huonetta. Mustiin puettu nainen käveli edestakaisin, edestakaisin.

"Ei, hän ei tule — —"

Kun hän vihdoin tuli, niin hän sanoi:

"Suo minulle anteeksi, rakastettuni. Minua viivytti muuan henkilö, joka tuli tervehtimään."

Nainen nyökkäsi jäykästi päätään. Hän ei uskonut miestä, kun tämä ei suudellut häntä.

Ja mies sanoi, huomatessaan, että he olivat olleet liian kauan ääneti:

"Minun on matkustettava huomenna. Olen saanut sähkösanoman ministeriltä. Mutta vannon sinulle, että palaan", lisäsi hän hiukan hiljaisemmalla äänellä, ikäänkuin hän ei olisi halunnut, että kuollut olisi sitä kuullut.

Nainen ymmärsi, että hän valehteli ja ettei hän milloinkaan aikonut tulla takaisin. Ja hän nyökkäsi päätään.

"Hyvästi", sanoi hän.

Ja miehen mentyä hän meni kuolleen päänalusen luo ja katseli häntä, ajattelematta juuri mitään, sillä hän oli liian väsynyt. Mutta hänen siinä seisoessaan muisti hän yht'äkkiä rakastaneensa tuota kuollutta. Hän oli rakastanut muitakin miehiä, mutta hänestä tuntui nyt siltä, kuin olisi hän rakastanut tätä enin. Ja näin ajatellessaan tunsi hän itkun kohoavan kaukaa alhaalta sydämestä; hän tarttui kuolleen vasempaan käteen, siihen, missä oli sininen ankkuri, ja kasteli sitä suudelmillaan ja kyyneleillään.

Kirkkoherran lehmät

Kymmeneen vuoteen en ollut nähnyt entistä ylioppilastoveriani, kirkkoherra Toreliusta Lerkilasta, kun me eräänä kauniina lämpyimänä kesä-iltana aivan äskettäin tapasimme toisemme katukäytävän reunalla Grandin edustalla. Olimme kuuluneet samaan ruokakuntaan Upsalassa, missä minä luin, en muista mitä — alempaa hallintotutkintoa luullakseni — mutta hän luki dimissionia, ja oli erittäin vakava nuori mies, paitsi lauvantai-iltoina. Sillä hänellä oli säännölliset tavat ja hän oli täsmällinen kaikessa, myöskin mitä tulee nuoruudenhulluuteen. Hänellä oli muuten hyvä pää, ja kun hän sitäpaitsi oli vanhaa kunnon pappissukua, ja kun hänellä oli useampi kuin yksi piispa, jollei juuri enona, niin ainakin nimisetänä, niin oli hän ripeästi edistynyt, niin että hän jo varsin nuorena oli keskinkertaisen kirkkoherrakunnan haltija. Kaikki tämä oli synnyttänyt hänessä ylipäänsä valoisan ja sopusointuisan käsityksen kristinuskosta, ja kun minä nyt näin hänen tulevan katukäytävän reunalla vastaani avoimin sylin, ikäänkuin olisi kulunut vaan viikko siitä, kun erosimme Taddiksen edustalla, niin olisin hänen kasvojensa ilmeestä voinut luulla, että oli lauvantai-ilta, ellen olisi tiennyt, että oli perjantai. Me istuuduimme pöydän ääreen kahvilan suuren aurinkoteltan alle ja tilasimme erinäisiä virvoittavia juomia. Kävi ilmi, että olimme tyhjentäneet vanhat ylioppilasmuistomme pikemmin kuin oikeastaan olimme luulleetkaan, keskustelumme liikkui enimmäkseen nykyisyydessä. Sain tietää, että hän jo oli toisissa naimisissa, ja että hänen toinen avioliittonsa näkyi tulevan yhtä onnelliseksi kuin ensimäinenkin olisi tullut, jos Herramme niin olisi sallinut. Hän kertoi ihanasta elämästään maalla, jota hän ei olisi vaihtanut mihinkään koko maailmassa. Hän piti seurakuntalaisistaan, ja hän luuli heidänkin pitävän häntä arvossa. Keskustelumme hipasi myöskin hiukan nykyajan uskonnollisia liikkeitä, ja minä kysyin muunmuassa, tuottivatko hänelle vapaakirkolliset paljon vastusta.

"Vapaakirkollisetko?" sanoi hän. "Ei, eipä juuri. Se on, en voi kieltää, että he tuottivat minulle koko joukon ikävyyksiä alussa. Oli harmillista kun piispa tuli kirkonkäräjille ja näki, että virtaili enemmän väkeä rukoushuoneeseen kuin kirkkoon. Mutta minä olin vastatullut, edeltäjäni sai syyt niskoilleen, ja sittemmin ovat olot muuttuneet paremmiksi. Nykyään vallitsee sovinnollisempi mieliala, ja ellen juuri voikaan sanoa, että minulla on entistä enempää väkeä kirkossa, niin on ainakin rukoushuoneesta vähentynyt, jumalan kiitos. — No, siihen nyt on muuten erityiset syynsä…"

Hän katkaisi puheensa ja näytti hyvin salaperäiseltä, mutta minä en kysellyt enempää, ja me istuimme minuutin vaijeten. Katukäytävällä edessämme astuskeli jokunen laihanpuoleinen yankee lihavien tukholmalaisten seassa, Strömparterrenista kuului Habsburgsuvun kansallislaulun loppusäveleet, joita seurasi ihmeellinen hiljaisuus ja hiljaisuuden läpi tunkeutui lehmän ammuminen. Se tuli eräästä saaristolaislaivasta, joka juuri oli laskenut laituriin; kotvan kuluttua kuului lehmä tömisten astuvan maallenoususiltaa, tuli vielä toinenkin lehmä, ja me näimme lyhytvartisen talonpoikaisukon kulkevan ohi taluttaen molempia lehmiä nuorasta.

"Kauniita lehmiä", sanoi kirkkoherra, "vaikk'eivät ole niin kauniita kuin minun. Minulla on pitäjän lihavimmat ja kauniimmat. Mutta lehmiä on katseltava keskellä viheriäistä maisemaa, jos mieli ymmärtää niitä. Ei ole olemassa mitään, mistä pitäisin enemmän kuin lehmistäni, mitään tästä maailmasta, luonnollisesti. Mutta siihenkin on nyt muuten…"

"Erityiset syynsä?"

"Juuri niin. Minun täytynee kai kertoa sinulle koko juttu, Juttu lehmistä ja vapaakirkollisista ja naimisiinmenostani. Ne kuuluvat asiaan kaikkityyni."

"Saatpa kuulla."

"Muistanet ehkä, että oli hyvin lämmintä viime kesänä, etenkin ennen Juhannusta. Eräänä päivänä lähdin hiukan kävelemään vainioilleni kuten minulla on tapana. Kuljin pitkin ojanpientareita polttavassa helteessä, kuljin niityn poikki, jolla väkeni oli heinässä, ja tulin hakaan, missä lehmät kävivät laitumella. Sinä et voi kuvitellakaan kuinka kauniilta ne näyttivät siellä koivunrunkojen välissä! Minä syyhytin niiden otsaa ja juttelin niille, kuten minulla on tapana, sekä Ruusulle että Kukkaselle, että Kaunikille — se on kellokkaani, se on sarveton ja maidonvalkea — ja Herkules-sonnille, jossa voima ja lempeys ovat yhtyneet. Sonnit ovat mitä lauhkeimpia elukoita, kun ei niitä vaan ensiksi härnää. Puhelin niille kaikille, ja ne vastasivat minulle niin hyvin kuin taisivat ja ammuivat jälkeeni kun jätin ne. Puhelinpa erään uskovaisen räätälinkin kanssa, jonka tapasin alhaalla mäessä, ja jota pitäjän heränneiden keskuudessa pidettiin erityisiä armolahjoja saaneena uskovaisena. Olenpa kuullut kerrottavan, että hänellä oli tapana ajaa ulos perkeleitä. No, hän vastasi minulle imelästi, luonnollisesti — ja niin tulin minä järvelle. Se päilyi kirkkaana ja tyynenä. Minä en tosin periaatteesta ui ennen Juhannusta; mutta sinne oli vaan pari päivää ja minä olin hikinen ja lämpimissäni. En malttanut olla uimatta. Kädenkäänteessä olivat vaatteeni riisutut, hyppäsin veteen ja uin selälle. Mutta vesi oli kylmempää kuin olin luullut, ja minä en ollut järvessä kauvan. Juuri kun nousen järvestä, huomaan kaikkien lehmien tulevan vastaani. Huusin niille, ne lähestyivät, mutta hitaasti ja varovaisesti. Kaunikki tuli etumaisena ja Herkules aivan sen kintereillä. Kun ne olivat kymmenen tai viidentoista askeleen päässä minusta, näin minä äkkiä niiden kasvojen ilmeestä, että ne eivät tunteneet minua, ja etteivät ne edes tahtoneet tunnustaa minua ihmiseksi! Ja Herkuleen silmissä olin näkevinäni jotakin, jota siellä en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tunnustan, että yhtäkkiä pelästyin hirveästi. Ja jos tahdot tietää, mitä hillitön kauhu on, niin asetu ilko alastomana tusinan sarvipään hirviön eteen — minulla on nimittäin yksitoista lehmää ja sonni — ja järvi takanasi! Minä puolestani olin puoli-hulluna pelosta ja aloin juosta rantaa pitkin. Nytpä lehmät saivat jalat alleen. Kuulin niiden tulevan perässäni huikeaa ravia. Mitä tehdä? Sain tartutuksi puunoksaan, joka oli jokseenkin matalalla ja keikahutin itseni puuhun. Olikin jo tärkin aika, koko lauma oli jo ympärilläni, ja Herkules päristeleikse minulle ja puskeskeli puuta sarvillaan. No, minuun se ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa päässyt käsiksi, ja onneksi oli niin lämmintä, etten vilustunut, vaikkakin vatsani muuten helposti kylmettyy. Yritin puhua niille järkeä, mutta siitä ei ollut apua. Kaunikki vastasi vain ylenkatseella, Ruusu katseli kiukkuisesti alta kulmain ja Herkules oli nyt kerta kaikkiaan joutunut tasapainosta. Ja olivathan ne tavallaan oikeassa. Kuinka olisivat ne voineet kuvitellakaan, että tuo vieras valkoinen eläin, joka ne nähdessään lähti käpälämäkeen ja kiipesi puuhun, ja jolla ei ollut mustia vaatteita, eikä lasisilmiä, eikä leveälieristä olkihattua, olisi ollut sama olento kuin heidän isäntänsä ja hyvä ystävänsä! Se oli tietenkin ehdottomasti niiden vihollinen, tai ainakin vieras, naurettava ja säädytön olio, jota oli ahdistettava."

"Mutta nyt on kuitenkin, onnellista kyllä, niin, ettei voimakas mielenliikutus ole pitkällinen, ei ainakaan eläimillä. Hetkisen kuluttua alkoi rehevä ruoho maassa kiinnittää niiden huomiota ja minä piilottauduin niin hyvin kuin taisin lehviin toivoen joutuvani unhoon. Elukat olivat jo alkaneet hajaantua, ja minä jo aloin toivoa pian vapautuvan! — rosoinen kaarna kirvelti ilkeästi ihoani — kun kuulin tyttöäänien puhelua ja naurua. Koulunopettajatar ja tuon uskovaisen räätälin molemmat tyttäret — kaikki kolme tietysti heränneitä — tulivat pyyhinliinat käsissä uimaan. En voi kieltää, etten itsekseni kuiskannut: nyt on piru irti! Toivoin vain, etteivät he näkisi minua ja lupasin itsekseni siitä hyvästä katsella maalle päin. No, eihän siellä ollut paljon nähtävää, ellei ota nuorinta lukuun. He olivat nimittäin niin nopsia, että minä tuskin ehdin ajatella, mitä oli tehtävä, ennenkuin jo nuorin tyttö oli toinen jalka vedessä, ja kaikki hänen vaatteensa olivat sievästi ja huolellisesti asetetut kivelle. Vilpittömästi puhuen, en minä myöskään uskaltanut kääntää päätäni toisaalle peläten synnyttäväni ritinää lehdissä. No, tyttöset loiskivat pian kaikki kolme järvessä, ja minä istuin puussani hiljaa kuin hiiri. Kaikkeenhan sitä tottuu; puunkuori ei enää kirveltänyt ihoparkaani niin pahoin kuin äsken, ja minä aloin tyytyä kohtalooni ja toivoa jutun päättyvän onnellisesti. Ja niinhän se vihdoin viimein päättyikin, vaikkei juuri sillätavoin kuin minä olin luullut."

"Tytöt nousivat järvestä, mutta opettajatar sattui astumaan maihin kappaleen matkaa etäämpänä, tietysti juuri sillä kohtaa, missä minun vaatteeni olivat. Hän tulee juoksujalkaa ja kertoo löydöstään: tuolla on miehen vaateita, joku mies on uimassa tässä läheisyydessä — mutta minne hän on joutunut, hän lienee uinut kauas selälle! He pukeutuivat kiiruusti ja kuuntelivat. Ei kuulu mitään, eikä ketään näy järvellä. Eihän hän vaan liene hukkunut, ja kuka se mahtaa olla? Täytyy katsoa lähemmin vaatteita. Nuorin on rohkein, hän hiipii sinne ja palaa jälleen ja ilmoittaa: se on kirkkoherra! Ajatelkaahan, jos hän on hukkunut! Kuinka hänen sielunsa laita on? kyselee opettajatar päivitellen. Oh, vähät sielusta! vastaa nuorin tyttö, samalla kertaa sekä vihaisena, että itku kurkussa. 'Minä kävin hänen edessään rippikoulua kolme vuotta sitten, ja minä oikein pidin hänestä, vaikkei hänellä ollutkaan oikeata uskoa. Mutta Herramme ei varmaan ole niin häijy kuin sinä.'"

Yht'äkkiä he vaikenivat ja alkoivat tuijottaa kuin noidutut ylös puuhun. Sitten kolmiääninen kirkuna, seuraavassa silmänräpäyksessä olivat he kadonneet kuin tuulen viemät.

"Minä pääsin vihdoinkin alas puusta ja pukeuduin. Olin verrattain levollinen. Ja sinun täytynee myöntää, ettei minulla enää ollut juuri paljon menetettävää. Ei milloinkaan liene halpa Herran palvelija syyttömästi joutunut niin ikävään asemaan! Eikä kestänyt kauvan, ennenkuin räätäli tuli paikalle kahden muun uskovaisen seurassa. He näyttivät jokseenkin synkiltä kaikki kolme, mutta räätälin silmissä paloi salainen tuli. Voit kuvitella, kuinka ihastunut tuo lurjus oli ajatellessaan, että hän saisi ajaa ulos perkeleen itse laillisesta sielunpaimenestaan, pitäjän kirkkoherrasta! Minä olin kuitenkin kaikeksi onneksi ennättänyt saada vaatteet päälleni, ja niiden mukana arvokkaisuuden, joka minulle nyt oli tarpeen. Ennenkuin räätäli vielä ennätti avatakaan suutaan, sanoin hänelle tulevani hänen luokseen iltapäivällä ja silloin selittäväni kaikki; senjälkeen minä jätin heidät hyvästi kädenliikkeellä ja poistuin ryhdikkäänä."

* * * * *

"Iltapäivällä tapasin onneksi ensin tytön. Hän oli pensaan luona puutarhassa syöden karviaismarja-raakileita. Isällä oli nimittäin kelpo maatila ja hauska puutarha; hänellä oli ollut siunausta myöskin maallisissa asioissa ja hän oli tehnyt säästöjä ja ostanut tämän tilan. Selitin tytölle kaikkityyni ja tuo rakastettava lapsi uskoi minua heti. Hän oli ainoa järkevä heistä kaikista. Ensin oli hän luullut minun tulleen hulluksi, kun ilkialastomana olin kiivennyt puuhun; mutta kun hän nyt kuuli minun puhuvan ja näki minun olevan täydessä järjessä, uskoi hän minua heti. Hän oli yksinkertainen ja teeskentelemätön, ja tapahtuma ei hänestä tuntunut ollenkaan niin hirveältä kuin minä olin luullut. On varmaankin totta, mitä joku on sanonut, että nainen on lähempänä luontoa kuin mies, ja luonnollisia asioita hän enimmäkseen ujostelee paljon vähemmän kuin me, vaikkakin me aina luulemme asian laidan olevan päinvastoin, kun olemme nuoria, emmekä tunne heitä."

"No, entä räätäli?"

"Hän ei uskonut minua milloinkaan. Mutta se ei tietysti estänyt häntä olemasta hyvillään, kun minä pari kuukautta myöhemmin kosin hänen tytärtään. Olet kai jo arvannut, että hän on nykyinen vaimoni. Mutta appiukkoni luulee yhä vieläkin, että minä kiipesin alastomana puuhun nähdäkseni tyttöjen uivan. Sukulaisuuden vuoksi hän kuitenkin pitää sitä hyvin luonnollisena ja anteeksiannettavana heikkoudensyntinä, jonka minä sitäpaitsi myöhemmin olen täydellisesti sovittanut. Mutta hänen uskonveljiensä keskuudessa on hänen suvaitsevaisuutensa minua kohtaan herättänyt kummastusta ja tyytymättömyyttä, ja juuri senpä vuoksi ei seuroissa rukoushuoneella, joka on hänen ja hänen sukulaistensa oma, enää käy niin paljon väkeä kuin ennen."

Oli jo myöhä ja me lähdimme. Erotessa puristimme sydämellisesti toistemme kättä, ja minä toivotin hänelle kaikkea onnea, sekä oikean kirkon voiton että asiain hänelle suotuisan käänteen johdosta.

"Kiitos", sanoi hän, "olen onnellinen."

"On tosin totta, ettei vaimoni ole samalla sivistysasteella kuin minä, mutta hänellä on sydämen sivistystä. Ja tekihän sekin minuun hyvän vaikutuksen, että hän pani vaatteensa niin hyvään järjestykseen, kun muut heittivät omansa sikin sokin."

KUUDES AISTI

Oli kerran prinsessa…

Emme tienneet asiastakaan, ennenkuin hän jo oli keskellämme, säteillen elämänhalua, kimallellen timanteissa ja uhkealla povella valtava aasialainen ritarimerkki. Salongissa syntyi kuolonhiljaisuus. Emäntä riensi häntä vastaan levitetyin käsivarsin; punastuen ihastuneena nähdessään hänen todellakin saapuneen; sillä hän ei ollut mikään tavallinen prinsessa. Hän ei ollut kuninkaan eikä keisarin, vaan Söderissä asuvan nahkuri Lundholmin tytär; ja hän oli jäänyt leskeksi eräästä kalmukkilaisesta diplomatista, joka täydellä oikeudella kantoi prinssin arvonimeä, sillä hän oli äidin puolelta sukua Bukharan khanille ja polveutui isänäidin puolelta suoraan alenevassa polvessa Aasian Kaarle XII:sta, kuolemattomasta Djingis-Khanista. Hän oli määrättömän rikas. Hänellä oli Turkestanissa erämaa, johon kuului kalastusoikeus Araljärvessä, linna Kaukasiassa, palatsi avenue Ruysdael'in varrella ja talo Tervahovinkadulla.

Tyynnyimme vähitellen. Seura oli pieni, mutta valittu. Kaksi tai kolme suurta runoilijaa, muutamia suuria maalareja ja säveltäjiä, suuri näyttelijä. Sitäpaitsi useita ministerejä ja lähettiläitä.

Kuljeskelin edestakaisin huoneissa, silloin tällöin haistellen jättiläissuurta agapantusta, jonka kaunein naisista oli irroittanut vyöltään ja antanut minulle salaisen liittoutumisen merkiksi. Mutta se ei tuoksunut juuri miltään. Toisinaan tyhjensin hajamielisenä lasin jotain alkoholipitoista juomaa.

Isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, kysyi minulta, mitä arvelin murhamies Nordlundista. Vastasin, etten voinut hyväksyä hänen menettelyään.

Prinsessa istui kullatulla pöydällä salongissa ja kertoi pikku piirteitä oleskelustaan muutamissa Europan hoveissa. Tanskan kuningas oli lasketellut hänelle sukkeluuksia. Walesin prinssi oli tarjonnut hänelle kupin teetä. Hän mainitsi myös jotain prinsessa May of Teck'istä. Hän kertoi näistä asioista koruttomasti ja tuttavallisesti, eikä nähtävästi pannut niihin paljoakaan painoa. Naiset asettuivat piiriin hänen ympärilleen ja kuuntelivat kostein silmin.

"Kuinka yksinkertainen ja ihastuttava hän onkaan", kuiskasivat nuoret tytöt toisilleen. "Eipä juuri luulisi hänen olevan prinsessan."

Lähestyin naista, joka suuressa hyvyydessään oli antanut minulle agapantuksen.

"Rouva", kuiskasin minä, "minä rakastan teitä."

"Niin, eikö totta", vastasi hän, "eikö hän ole ihastuttava?"

Tupakkahuoneessa istuivat runoilijat puhellen liikeasioista. Muuan maalareista haaveili pianon ääressä. Näyttelijä seisoi keskellä lattiaa, liikkumattomana kuin patsas.

Yht'äkkiä prinsessa hyppäsi kevyesti pöydältä ja sammutti sähkövalon. Senjälkeen istuutui hän patjalle lattialle. Naiset kiljuivat ihastuksesta ja leiriytyivät mustalaistapaan hänen ympärilleen. Hän alkoi puhua kummituksista ja hengistä ja Jumalasta, vienolla ja visertävällä äänellä, koruttomasti ja tuttavallisesti kuten äsken, kun hän puhui Tanskan kuninkaasta. Maalari lakkasi haaveilemasta, runoilijat tulivat tupakkahuoneesta kuin karhut pesästään, ja isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, vei minut syrjään ja kuiskasi:

"Nyt teidän on yritettävä pysyä totisena."

Nainen, joka verrattoman suloisella kädenliikkeellä oli irroittanut vyöltään agapantuksen ja antanut minulle, lepäsi prinsessan jalkain juuressa ja katseli häntä silmiin, kun hän puhui kummituksista ja hengistä ja Jumalasta. Ja Marialla Betaniasta ei ollut niin autuas ilme silmissään, kun hän lepäsi mestarin jalkain juuressa.

"Niin", sanoi eräs runoilijoista, "prinsessa on oikeassa kummituksia on olemassa. Maalla, missä minä asun on meillä kummitus, joka on puettu mustaan takkiin ja silinterihattuun. Se livahtaa usein ohitseni hämärissä, kulkiessani porstuan poikki. Se pysytteleikse mieluummin telefonin lähettyvillä."

Seuruetta värisytti hieman. Ilma tuntui viileältä.

"Emännöitsijänikin on sen nähnyt, ja palvelijattaret niinikään. Emännöitsijä sanoo, että kummituksen nimi on Gavelius tai Gavell tai jotain sentapaista. Kuitenkin tuntuu minusta hiukan ajattelemattomalta kummituksien olemassaolosta, mikä on aivan eittämätöntä, päättää, että on olemassa Jumala ja että sielu on kuolematon."

Prinsessa hymyili suopeasti, rakastettavasi uhaten sormellaan.

"Epäilijä", sanoi hän. "Ja te, jolla kuitenkin on kuudes aisti. Teillä on se, älkää kieltäkö. Onpa se teillä herkempänä kuin useimmilla muilla ihmisillä — muutoin ette olisi se runoilija, mikä olette."

Runoilija ei vastannut. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.

"Anteeksi, rouva prinsessa", tartuin minä kainosti puheeseen, "en tosin omasta puolestani ole milloinkaan ollut tilaisuudessa näkemään mitään kummitusta, mutta isoäitini on nähnyt lukemattomia. Melkein kaikki vanhat naishenkilöt näkevät joukottain kummituksia. Ei siis voi päähäni pälkähtää tahtoa kieltää niiden olemassaoloa. Mutta en ole milloinkaan kuullut isoäitini puhuvan kuudennesta aistista. Mutta hän on tavannut käsittää kummituksensa ainoastaan viiden tavallisen aistinsa avulla: useimmiten näön avulla, sangen usein kuulon tai tunnon, harvemmin maun tai haistin avulla. Luulen kerran jossain englantilaisessa novellissa lukeneeni kummituksesta, joka oli vain ilkeä maku suussa. Mitä me siis oikeastaan tekisimme kuudennella aistilla?"

"Olette ymmärtäneet asian vallan väärin", vastasi prinsessa jokseenkin kylmästi ja ravisti kärsimättömästi päätään. "Kuudes aisti on ehkä erehdyttävä nimi, myönnän — sitä ei ole nimittäin käsitettävä samallaiseksi 'aistiksi' kuin nuo muut viisi eikä rinnastetuksi niiden kanssa — ei, se on äärettömän paljon korkeampi sielunkyky. Tahtoisinpa nimittää sitä synnynnäiseksi taipumukseksi yliaistilliseen, ylipäänsä elämän ylevyyden tajuamiskyvyksi, kyvyksi ohjata alempia, ulkonaisia aisteja niin, että näkee kumm — en tiedä mistä te olette saaneet tuon naurettavan tavan nimittää henkiä kummituksiksi, sanotteko Jumalaakin kummitukseksi — niin, että voi nähdä henkiä ja puhua niiden kanssa ja ymmärtää niitä. Tätä kuudetta aistia ei oikeastaan ole kaikilla. Alhaisilla luonteilla se on heikko, korkeammilla se on voimakas ja herkkä. On tuleva aika, jolloin ihmistä arvioidaan, ei tosin hänen näkemäinsä ja puhuttelemainsa kummituksien — henkien tarkoitan — luvun mukaan, mutta niiden laadun mukaan."

"Ystävättärelläni", jatkoi prinsessa, melkein henkeään vetämättä, "ystävättärelläni paroonitar von Ehrensteiss'illä Trapezuntissa, on kuudes aisti erittäin korkealle kehittynyt. Hän keskusteli joku aika sitten mieheni hengen kanssa. Mieheni ilmestyi hänelle unessa. Hänellä oli paronittarelle ilmoitettavana erinomaisen tärkeä asia — en voi kertoa mitä se koski, se oli vallan yksityistä. Miten olikaan — niin, te tietysti luulette, että se oli uni, muitten unien kaltainen — mutta jos panette merkille pienen yksityisseikan, jonka nyt haluan kertoa teille, niin ette sitä kauempaa luule. Miehelläni — miehelläni oli syntymämerkki — toisessa reidessä aivan polven yläpuolella. No niin — tämän syntymämerkin, jota paroonitar Ehrensteiss ei ehdottomasti milloinkaan ollut voinut nähdä todellisuudessa, ja jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan — tämän syntymämerkin hän näki selvään unessa!"

Syntyi runsasmietteinen äänettömyys. Naiset istuivat kuin kirkossa. Herrat tuijottivat totisina kynsiinsä tai paperosseistaan nouseviin savupilviin. Minä haistelin agapantustani.

PELAAJAT

I

Ivan Glas istui pienen viinituvan ainoan akkunan luona ja tuijotti suoraan ilmaan. Alkoi jo hämärtää, kellertävä hämärä levisi ulkopuolella olevalle suurelle ihmistyhjälle torille. Ovi oli selkoselällään, ja painostava ilma tulvehti huoneeseen täyttäen sen kaikilla katujen ja torin mätähöyryillä, sillä päivä oli ollut kuuma. Keskellä toria liikuskeli muutamia ihmisiä raitiovaunun ympärillä, joka oli pysähtynyt, ja nyt hämärissä näytti heidän liikkeisiinsä tulleen jotain harhailevaa ja epävarmaa Katukäytävällä akkunan alla seisoi nuori mies Ja nuori nainen työläisluokasta suudellen toisiaan silmät rakkauden ja oluen sumentamina. Ivan Glas katseli kaikkea tätä, eikä kuitenkaan nähnyt sitä, sillä hän oli äkkiä tullut ajatelleeksi kuolemaa.

Hänellä oli ollut kiireinen päivä. Vaikkakin kaikki hänen ystävänsä ja myöskin se nainen, jota hän rakasti, olivat matkustaneet kaupungista, pidättivät häntä liikeasiat kaupungissa keskellä sen hellettä ja nokea ja pankkeja ja yhtiöitä. Hän oli syönyt päivällistä erään liiketuttavansa kanssa, he olivat puhuneet osakkeista ja tehneet parhaansa salatakseen mitä ajattelivat toistensa asemasta, ja vasta sitten kun he olivat eronneet, oli hän tuntenut itsensä täysin vapaaksi, mutta myöskin vasta silloin oikein yksinäiseksi. Sitten oli hän etsinyt itselleen turvapaikan tässä bodegan akkunakomerossa viinilasin ja paperossin ääressä. Mutta siellä, häntä ympäröivän aution yksinäisyyden ja ulkona vallitsevan harmaankellertävän hämärän herättämänä oli levottomuus äkkiä alkanut kiertää hänen sydänalassaan ja hänestä oli tuntunut kuin olisi kuolema hiiviskellyt hänen kintereillään. Paperossista, jota hän poltti, pisti häntä nenään joku tuoksu entisajoilta, aromi, jonka hän tunsi entiseltä, niiltä ajoilta jolloin hän ja maailma olivat olleet nuoria, se herätti muistoja päivistä ja mielialoista, joiden havainnollisuus miltei kammoksutti häntä, ja päällepäätteeksi hiipi mieleen aavistus, että hän oikeastaan jo oli kuollut, että puuttui vain pieni muodollisuus… Ei, hän ei voinut kunnollisesti selvitellä ajatuksiaan, ja ehkei se maksanutkaan vaivaa.

Hän lähti uudelleen kuljeksimaan katuja pitkin. Oli liian aikaista mennä kotiin, eikä häntä myöskään haluttanut syödä illallista.

Hän jäi seisomaan kadunkulmaan.

"Missähän kohtaloni nyt minua odottaneekaan?" kysyi hän itseltään. —
"Kuljenko oikeaan vai vasempaan?"

Hän laski liivinsä nappeja: oikea, vasen, oikea, vasen. Vasen tuli tulokseksi, mutta hän läksi oikeaan.

"On jos jonkinlaisia koukkuja", sanoi hän itsekseen. "Ja välistä voi petkuttaa kohtaloa."

"Muuten", ajatteli hän, "kuka tietää, onko nyt minun vuoroni…"

Hänellä oli ollut kerran ennenkin samanlaisia aavistuksia. Se oli eräässä toveri juhlassa ulkoravintolassa monta vuotta sitten. Sillä kertaa oli erään hänen ystävänsä vuoro, tämä putosi kuskipenkiltä kotimatkalla, kun hän tahtoi ajaa kuskin asemasta, ja taittoi niskansa. Gösta parka, hän kun oli niin iloinen ja hauska poika…

Äkkiä pysähtyi hän kuullessaan nimeään mainittavan: Ivan Glas!

II

Ääni tuli ylhäältä, parvekkeelta. No, hänhän seisoi klubin edustalla! Oman klubinsa, jossa hän oli illallismestari. Hän nyökähytti päätään miehelle parvekkeella ja astui sisään. Hän oli äkkiä unohtanut levottomuutensa ja pahat aavistuksensa. Hän ei viihtynyt missään niin hyvin kuin täällä. Tosin oli hänen huono onnensa pelipöydän ääressä käynyt miltei sananparreksi, mutta se oli korvaukseksi tehnyt hänet yleisesti suosituksi.

Hän astui parvekkeelle, tervehti kahta kolmea siellä istuvaa sanomalehdenlukijaa, ja katsahti kadulle, missä lyhtyrivit juuri syttyivät.

"Mitä uutta?" kysyi hän. "Onko iltalehdissä mitään erityistä?"

"Eipä juuri. Salisbury on pitänyt mainion päivällispuheen. Hän sanoo, että sodan siunauksista on ollut suurin se, että Englannin nyt täytyy hankkia suurempi armeija."

"Oliko hän selvä?" kysyi ääni huoneesta, mutta kukaan ei vastannut mitään. Kysyjä oli muuan vanha herra, joka oli tunnettu omituisista päähänpistoistaan.

"Pelataanko tänä iltana?" kysyi Glas.

"Kyllä, sisällä istuu muutamia nuorukaisia, muutamia uusia. Luulen, että he petaavat pokeria. En oikeastaan tiedä, kuka heidät tuntee."

Glas kulki huoneen läpi. Pienessä punaisessa huoneessa istui neljä pelaajaa pöydän ääressä. Yksi niistä oli vanha pankkiiri, jonka tukka ja iho olivat yhtä valkoiset, ja joka aina laski viisi korttiaan pöydälle, luotuaan niihin pikaisen silmäyksen. Hän teki sen, jottei käden vapiseminen olisi ilmaissut, mitä kasvot salasivat. Hän oli hyvin rikas, mutta oli kovin pahoillaan jos hävisi. Muut kolme olivat nuoria miehiä. Glas oli juonut heidän kanssaan veljenmaljat, senvuoksi, että oli illallismestari, mutta hän tuskin tunsi heitä. Tämä seikka teki hänet erityisen halukkaaksi ottamaan osaa peliin. Hän ei kernaasti pelannut ystäviensä kanssa. Hän pelasi mielellään hiukan korkeata peliä, eikä ollut oikein hauskaa istua ja voittaa rahasummia hyviltä ystäviltään. Ja koska hän miltei aina hävisi, tunsi hän itsensä kerta kerralta yhä varmemmaksi siitä, että nyt on vihdoinkin oleva hänen vuoronsa voittaa.

Hänen tunnetun huono-onnisuutensa vuoksi ottivat nuoret miehet hänet sydämellisesti vastaan ja vanhan pankkiirinkin silmissä välähti suopea loiste, kun Glas yhtyi peliin.

Hän tappasi, kuten tavallisesti. Mutta hän ei ollut millänsäkään.

"On tavallisesti hyvä, että on huono onni alussa", ajatteli hän.

Muut tappasivat myöskin. Vain yksi voitti. Se oli aivan nuori mies, hyvin kaunis ja hyvin kalpea, moitteettoman säännöllisin kasvonpiirtein kuin panoptikonin vahakuva. Hän voitti herkeämättä. Pitkät silmäripset eivät hetkeksikään kohonneet. Silmät olivat puoliummessa, vain kapeasta raosta tunkihe katse kortteihin ja alituisesti kasvavaan läjään pelimerkkejä, setelejä, kultarahoja, joka kokoontui hänen eteensä. Sillä kaikki virtasi hänen luokseen. Hänen hallussaan olivat jo kaikki merkit, muiden täytyi ostaa häneltä, kun he tarvitsivat. Glas tutki hänen kasvojaan: eikö sellainen onni herättänyt hänessä pelkoa tai 'häpeää. Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat kuin nukkuvan. Vain yhden ainoan kerran kun hän hajamielisyydessä otti käteensä kultarahan ja katseli sitä, välähti hyvin kankean hymyilyn varjo hänen liian punaisilla huulillaan, ja hän näytti sillä hetkellä herttarouvalta.

Oltiin aivan hiljaa pelipöydän ääressä. Vanha pankkiiri ei enää ottanut osaa peliin: hän istui käsivarret ristissä ja kasvot ja koko mies olivat kuin kutistuneet kokoon. Mutta silmissä eli vielä, ja ne tirkistelivät ilkkuen Glas'iin kun eräs toinen pelaajista, synkännäköinen mies, jolla oli Kasper-profili, nousi ja poistui käytävään päin. Glas ymmärsi, mitä silmät puhuivat: mies, jolla oli Kasper-profili, läksi neuvottelemaan vahtimestarin kanssa, joka oli kapitalisti.

Glas oli ainoa, joka vielä piti puoliaan vahakasvoja vastaan, ja hänen rohkeuttaan piti yllä se, että toiset olivat hävinneet enemmän kuin hän, ja että hän viime minuutteina todellakin oli voittanut takaisin osan tappiostaan. Hänellä oli kaksi kertaa peräkkäin ollut neljä rouvaa, ja kas, nyt ne tulivat kolmannen kerran kaikki neljä! Hän voitti. Hän voitti vielä kerran. Hänen läjänsä kasvoi: toisen luota vaelsivat setelit ja kultarahat pöydän poikki hänen luokseen. Vahakasvot pysyivät yhtä liikkumattomina, tuo jäykkä hymyily toistui vain hiukan useimmin ja jäi viimein vakinaiseksi hänen huulilleen.

"Hän on nähtävästi rikas poika", sanoi Glas itsekseen. "Miksen voittaisi minäkin kerran, ja rahat ovat minulle yhtä tarpeen kuin hänelle. - Mutta mitä tämä on! Neljä rouvaa nyt taas…"

"En ole milloinkaan nähnyt näin kummallista peliä", sanoi hän levittäessään kortit pöydälle ja siirtäessään voiton luokseen.

Pelipöydän ympärille oli kokoontunut katselijoita. Kaikilta tahoilta tuijotti apoauki olevia silmiä noihin neljään rouvaan, jotka mistään välittämättä haistelivat stiliserattuja kukkiaan. Vahakasvoinen mies vastasi jäykästi heidän jäykkiin hymyilyihinsä.

"Niin", virkkoi hän viimein, "poker on hyvin omituista peliä".

"Onko se oikeastaan järkipeliä", ihmetteli eräs katselijoista, "vai onko se uhkapeliä?"

Vanha pankkiiri vastasi:

"Se on järkipeliä, jos voittaa, mutta kun tappaa, on se pelkkää uhkapeliä."

Vahakasvot nyökkäsivät myöntäen.

Pöytä oli tyhjänä hänen edessään. Hän oli menettänyt kaiken voittonsa.

Hän katsoi kelloaan.

"Kello ei ole vielä kahtatoista", sanoi hän. "Onko teillä mitään sitä vastaan, että jatkamme vielä puolisentuntia?"

Hänen äänensä oli hiukan käheä.

"Hän unohtaa, että olemme sinät", ajatteli Glas. "Hän on siis kuitenkin ollut jännityksissä."

Glas tahtoi oikeastaan kernaimmin lopettaa. Hän ei halunnut menettää voittoaan, eikä myöskään halunnut voittaa lisää. Kaikella piti olla määränsä. Mutta eihän käynyt päinsä kieltää vastapelaajalta tilaisuutta voittaa takaisin. Hän kätki huonosti selvän ja tarkoitetun haukotuksen ja alkoi uudelleen pelin. Kun hän otti korttinsa, oli hänellä jälleen neljä rouvaa. Häntä värisytti. Hänet valtasi äkillinen varmuus siitä, että nainen, jota hän rakasti, petti häntä tänä hetkenä, koska hänellä ensi kerran elämässään oli pelionnea ja niin luonnoton onni. Mutta tämän uutuus oli täydellisesti lumonnut hänet, ja vaikkakin hän oli näkevinään rakastamansa naisen toisen sylissä, ja vaikkakin tämä näky oli viiltävän ja myrkyllisen selvä kuin herttarouvan ja patasotamiehen näkeminen pöydän vihreällä veralla, ei hän hetkeksikään kadottanut peliä näkyvistään; ainoatakaan etua, pienintäkään ei hän jättänyt käyttämättä, menestys teroitti hänen katseensa, hän pelasi mielestään varsin nerokkaasti, ja hän voitti lakkaamatta. Ja hän tulistui vasten tahtoaan nähdessään kaikki ne rahat, jotka toinen väsymättä otti esiin lompakostaan ja kukkarostaan, setelejä ja kultaa, setelejä ja kultaa, ja jotka hän veltolla kädenliikkeellä työnsi pöydän poikki hänelle. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut, että niin suuret summat saattoivat olla kysymyksessä. Hän muisti liikeasioitaan. Hänellä oli suuri joukko kaivos-osakkeita eräässä pankissa, ja muutaman viikon päästä, kun laina lankesi maksettavaksi, olisi hänen ehkä pakko myydä ne polkuhintaan. Näiden rahojen avulla voisi hän pitää ne, saisi aikaa, välttäisi tappioita, tekisi hyviä kauppoja… Neljä rouvaa!

Se oli viimeinen kerta. Vahakuva häntä vastapäätä kokosi vielä kerran kortit, kuin aikeissa jakaa, mutta pudotti ne jälleen pöydälle. Huoneessa oli kuolonhiljaista. Hän ei kohottanut silmäluomiaan, ja hänen kasvonsa olivat nukkuvan, kun Glas hitaasti pisti setelit lompakkoonsa, kokosi kultarahat ja pisti ne housuntaskuun.

Vaitiolo tuntui painostavalta.

"Ulkona on varmaan satanut", arveli Glas.

"Niin", sanoi hänen vastapelaajansa, "luulen että on satanut."

III

Ivan Glas oli tuskin ehtinyt kadulle, ennenkuin tuska valtasi hänet jälleen. "Olisinpa vain kotona", ajatteli hän, "kunpa yö olisi lopussa!"

Hän katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hänestä tuntui epäillyttävältä, että muuan mies kulki toisella puolen katua samaan suuntaan kuin hän ja yhtä nopeaan. Hän kiiruhti päästäkseen kulman ohi, vaikkakin hänen siten täytyi tehdä mutka.

Hän kulki nopeasti, ja oli melkein porttinsa kohdalla, kun hän näki saman varjon, jota hän äsken oli koettanut välttää, astuvan esiin pimeydestä ja tulevan suoraan häntä kohti. Hän väistyi taaksepäin seinää vastaan, sillä kuolemankauhu oli täyttänyt hänen sydämensä. Mutta kun toinen tuli lyhdyn valoon, näki hän, että se oli pelaaja, jonka, rahat hän oli voittanut. Ja hän näki muutakin, hän näki yhdellä ainoalla silmäyksellä, että toisen tuska oli suurempi kuin hänen omansa: ja hän tyyntyi äkkiä.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Glas.

Kun hän ei saanut vastausta, kysyi hän uudelleen:

"Mitä te tahdotte minusta? Oletteko sairas?"

Hän oli vuorostaan unohtanut, että he olivat sinät.

Toinen liikutti huuliaan, aivankuin olisi tahtonut vastata, mutta hän ei vastannut ja äkisti niinkuin oli tullutkin pimeydestä, katosi hän ja pysyi poissa.

Ivan Glas tunsi jäätävää tyyneyttä astuessaan sisään portistaan ja noustessaan portaita ylös. Hän ymmärsi kaikki. Toiselle merkitsi tappio jotakin kauheata. Hän oli ehkä varas. Rahat, joilla hän oli pelannut, eivät olleet hänen omiaan. Niin, hän oli varmasti varas.

Olisiko hänen pitänyt antaa ne hänelle takaisin? Tyhmyyksiä. Hän oli voittanut ne rehellisessä pelissä ja hän aikoi pitää ne. Hän tarvitsi niitä. Hän oli tottunut ajatukseen, että ne olivat hänen, eikä hän voinut olla ilman niitä. Kuinka kävisi hänen osakkeidensa, hänen pankkilainansa, kaikkien hänen liikeasioittensa?

Ihme, ettei hän heti ollut huomannut, että tuo inhoittava ihminen oli varas.

Hän käveli edestakaisin huoneessaan. Hänen kellonsa oli seisahtanut, mutta kun hän meni akkunan luo, näki hän tähdistä, että kello oli lähemmäs kaksi. Plejadien jalokivikoriste kimalteli korkealla idässä ja tuolla savupiipun päällä tuikki Aldebaran himmeästi, punaisena kuin lyhty sumuisessa kujassa. Hän haukotteli pitkään, tuska oli kadonnut, ja hän ajatteli tulevaisuutta riisuutuessaan. Hän ei enää milloinkaan pelaisi, hän tekisi onnistuneita kauppoja, rikastuisi, hän tiesi sen, hän tunsi sen nahassaan. Ja hän, jota hän rakasti — tyhmä sana tuo rakastaa! — jos hän pettikin häntä, niin entä sitten? Maailma on täynnä naisia, ja kun on vaan rahaa – – –

Huoneuston kaikkien avattujen ovien läpi tunkeutui keittiön vesijohdon vuotavan raanan loriseva ääni. Ja ajatellen Maecenasta, joka oli niin rikas, ettei voinut nukkua kuulematta suihkukaivon lirinää, kääriytyi hän peitteeseensä ja nukkui levollisena.

BLOM

Häikäisevän kirkkaana elokuun aamuna täsmälleen kello kahdeksan aukenivat Långholmenin portit kolmelle laitoksen hoidokkaalle, jotka siellä olivat eri syistä viettäneet eri pitkiä aikajaksoja, tarkoin sovitettuja heidän lainalaisen yhteiskunnan kanssa teossa osoittamansa erimielisyyden suuruuden ja laadun mukaan. He eivät tunteneet toisiaan, yhteiset onnettomat kohtalot eivät heissä olleet herättäneet veljeytymisen tunnetta, eivätkä he sanoneet toiselleen hyvää huomenta eikä hyvästiä.

Hän, joka tuli ensin, oli lyhyenläntä mies, jolla oli härän otsa ja paksut ranteet. Hän oli pimeänä iltana karannut erään vanhan työmiehen kimppuun, josta hän ei pitänyt, lyönyt hänen suustaan muutamia hampaita ja potkaissut häntä rintaan, niin että hän yski verta muutaman päivän. Hän oli saanut kuukauden pahoinpitelystä, josta oli lievät seuraukset, ja lähti kiireesti lähimpään anniskeluun.

Hänen jälkeensä tuli mies, joka oli pankkiyhtiö-nimiseltä personattomalta olennolta petkuttanut keskinkertaisen rahasumman. Ne kolme kuukautta, jotka hän oli viettänyt ulkosalla käymättä, eivät suurestikaan olleet kaventaneet hänen verevää punssi-ihoaan. Hän oli puettu sopivaan tummansiniseen valkojuovikkaaseen kesäpukuun, jaloissa hänellä oli uudet keltaiset kengät, kädessä hänellä oli pieni, siro laukku, samanvärinen kuin kengätkin, ja hän muistutti eniten kauppamatkustajaa, joka hiljalleen vihellellen tulee hotellista. Hän ei kuitenkaan vihellellyt, vaan nousi kuomuvaunuihin, joissa mustapukuinen nainen kalpein ja suruisin kasvoin häntä odotti, heitti osoitteen ajurille ja katosi tomupilveen.

Viimeisenä tuli entinen räätälintyöntekijä Blom, Oskar Valdemar Napoleon. Hänen kasvojensa väri oli enemmän harmaaseen vivahtava, sillä hän oli saanut yhdeksällä kuukaudella sovittaa kyltiksi ripustetun takin varkauden — hän oli nimittäin toiskertalainen. Oikeassa povitaskussaan oli hänellä, paitsi papinkirjaa vähemmän imartelevine muistiinpanoineen, kahdeksankymmenen kruunun suuruinen summa pistettynä siniseen kuoreen yhdessä vankilanjohtajan antaman todistuksen kera Långholmenilla osoitetusta hyvästä käytöksestä.

Se ei ollut paljon yhdeksän kuukauden työn tulokseksi, vaikka olihan hänellä saman ajan myös ollut vapaa elanto. Hänelle se kuitenkin oli suuri summa, ja se olikin antanut aihetta moniin tulevaisuuden-suunnitelmiin, joista useimmat perustautuivat selviin mahdottomuuksiin, useisiin unelmiin uudesta elämästä, onnesta ja hyvinvoinnista ja yleisestä kunnioituksesta etenkin näinä viime viikkoina, jolloin hän katsoen kohta koittavaan vapauteen oli säästynyt nöyryyttävästä hiusten ajelemisesta ja tuntenut kunnioituksen omaa ihmisarvoaan kohtaan itävän uudelleen ja kasvavan kilpaa parran kanssa ylähuulessa ja leuvassa. Mutta nyt kun hän todellakin oli vapaa ja tunsi kesäaamun vilpoisan ja leyhkeän tuulen hivelevän ohimoitaan ja kuuli suurten puiden huminan, väistyivät nämät suunnitelmat kuin itsestään hiukan taka-alalle, tietysti vaan toistaiseksi, vain muutamiksi tunneiksi, tai ehkä päiväksi, ja yksi ainoa suuri onnentunne heräsi hänessä ja verhosi hänet kuin huumaus. Hän oli myöskin hyvin nälissään, sillä hän oli tänä aamuna tuskin koskenut Långholmenin ruokaan ja ajatteli kaipauksella ja mielihyvällä muuatta Brännkyrka-kadun varrella olevaa pientä ruokatarjoilua, jonka hän vanhastaan tunsi, ja suurta pihvipaistia sipulineen ja yhtä tai ehkä kahta pulloa olutta — niin, olutta!

Långholmenin sillalla seisoskeli muuan vapaa vanginvartija ja onki särkiä pienillä saframipalloilla. Blom pysähtyi ja katseli nojaten käsivarsiaan sillankaiteeseen; häntä huvitti olla olevinaan niinkuin ei hänellä olisi kiirettä. Tuolla alhaalla tyynen veden rehevässä vehreydessä, varjossa sillan alla, uiskenteli suuria punasilmäisiä särkiä edestakaisin vanginvartijan saframipallon ympärillä, nykäsivät sitä hiukan, kääntyivät epäillen ympäri ja palasivat jälleen; silloin tällöin tuli joku sorva, jolla oli punaset evät ja kultaselkä, kauniita kaloja, vaikka hiukan savenmakuisia, ja joskus välähti myöskin lahnanpasurin leveä hopeakylki. Molemmin puolin kapeata Långholmenin salmeketta kastelivat suuret tuuhealehväiset raidat lehtiään vedessä, ja kaislikko huojui hiljaa aamutuulessa. Ja taustalla, etäällä olivat Tukholman kirkot ja tornit sinertävässä autereessa, kuin terävällä neulalla piirrettyinä.

— Niin — sanoi Blom vartijalle — nyt sitä on jälleen alettava elää.

— Niin, onneksi olkoon Blom, vastasi vartija siirtämättä katsettaan kohosta, joka juuri painui vedenpinnan alle — kala nyki, mutta kävi vaan saframipalloon ja jätti koukun omaan arvoonsa.

Höyrypursi tuli poristen sillan alitse, matkalla kaupunkiin päin, ja laski lähimpään laituriin. Blom tunsi hetkellisen kiusauksen seurata sen mukana, mutta palasi heti ensimäiseen tuumaansa, Brännkyrka-kadun varrella olevaan ruokapaikkaan, pihvipaistiin, sipuliin ja olueeseen, sanoi hyvästi vartijalle ja alkoi kulkea Långholmenin-katua. Vanhastaan hän tunsi itsensä enin kotiutuneeksi tällä Söderin ulkolaidalla, Skinnarvikin vuorien, Liljeholmin-sillan ja Långholmenin välillä.

* * * * *

Kun Blom ravittuna ja tyytyväisenä tuli ruokapaikastaan, oli hänen ensimäisenä toimenpiteenään ostaa itselleen uusi musta huopahattu, sillä vanha vivahti liian paljon keltasenruskeaan, ja hän oli kerran kuullut, että hatusta herrasmiehen tuntee. Senjälkeen meni hän lähimpään parturiin Homin-kadun varrella ja ajatti parransängen leuvalta ja osittain poskilta, mutta säilytti, paitsi viiksiä luonnollisesti, pienen poskiparran kummallakin korvallisella. Senjälkeen meni hän vinosti kadun poikki rihkamapuotiin, mistä hän palasi puettuna puhtaaseen valkoiseen kaulukseen, siniraitaiseen rintamukseen ja heleään vaaleansiniseen kaularusettiin. Kuljettuaan katua muutaman askeleen edelleen, pysähtyi hän erään valokuvaajan näytelaatikon eteen ja peilaili itseään lasista. Hän miltei tuli liikutetuksi nähdessään muutoksen joka hänen ulkonäössään oli tapahtunut. Ja kun hän nauhanmuotoisessa luiskaleesta, joka hauskasti kiemurteli palvelustyttöjen, ompelijattarien, pelastusarmeijansotilaiden, asevelvollisten ja liperiniekan papin valokuvien välissä, luki, että hän saisi puolentusinaa valokuvia käyntikortti-kokoa 2:50:llä, tunsi hän vastustamatonta halua mennä valokuvauttamaan itsensä. Osaksi oli hänellä tänään merkkipäivä, niin että kuvasta, jonka hän ottaisi, voisi tulla muisto elinajaksi, osaksi oli hänellä myöskin synkkä aavistus, jota hän kuitenkin koetti häätää mielestään, aavistus siitä, että ehkä kuluisi aikoja ennenkuin hän uudelleen olisi asussa, joka olisi yhtä arvokas ikuistettavaksi. Hän oli usean kerran ennenkin ollut valokuvaajalla, ja muisteli mielihyvällä sitä mieluista tunnetta joka hänellä oli ollut nähdessään minänsä niin sanoakseen jalostetussa muodossa, takki tahrattomana ja iho ilman häiritseviä epätasaisuuksia, sileäksi kammattuna ja kasvoilla arvokas ja miellyttävä ilme. Hän kiipesi valokuvaajan luo suki huolellisesti hiuksensa peilin edessä ja istuutui jääden liikkumattomaksi kädet polvilla kameran eteen.

— Tuliko siitä hyvä? kysyi hän istumisen loputtua.

— Herra tulee näyttämään pankinjohtajalta, vastasi valokuvaaja katsahdettuaan levyyn.

Seisoessaan jälleen kadulla, tunsi hän hyvien aikomusten kutsuvan voimakkaammin ja selvemmin kuin ennen. Hänen oli mentävä alas kaupungille, haettava käsiinsä pari jumalaapelkäävää hyväntahtoista henkilöä, joista vankilanjohtaja ja pastori olivat antaneet hänelle tiedon, etsittävä työtä ja hankittava halpa asunto. Mutta oli aikaista vielä, kellosepän kello tuolla kulmassa ei vielä ollut täyttä kymmentäkään, aurinko paistoi niin sydäntäliikuttavasti siniseltä taivaalta, ja ilma oli leyheä ja tyyni. Saattoihan hän ottaa hiukan aikaa eteensä, saattoihan hän lähteä hetkeksi Liljeholmille päin, ulos metsään.

Niin, metsä! Sitä hän oli monasti ajatellut istuessaan tuolla ristikon takana häkissä.

Blom oli kasvanut eräässä torpassa metsänrinteellä, puoli penikulmaa Tukholmasta etelään. Kun hän oli käynyt rippikoulun, pantiin hänet oppiin eteläisessä kaupunginosassa asuvan uskovaisen räätälin luo. Räätäli oli baptisti, Blomista tuli myöskin baptisti ja hän kastatti itsensä uudelleen. Mutta kun hän sitten tuli toisen räätälin luo, joka kuului valtiokirkkoon ja ahkerasti käytti väärin perkeleen nimeä, haihtui uusi usko vähitellen. Hän sai uusia tuttavuuksia, ja hänestä tuli vanhanpuoleisen palvelustytön sulhanen. Palvelustytöllä, Teklalla, oli säästö pankkikirja ja hän antoi Blomille rahoja. Täten tottui Blom huvittelemaan, ei paljon, mutta kuitenkin enemmän kuin on köyhille ihmisille terveellistä. Kauniina kesäiltoina istui hän usein Mosebackenilla tai Strömparterrenissa juoden punssia, joskus morsiamensa seurassa, mutta toisinaan myöskin pienen tummatukkaisen ompelijattaren kanssa, johon hän oli tutustunut Teklan luona eräänä iltapäivänä, jolloin tällä oli kahvikestit palvelijattarien huoneessa. Hänen nimensä oli Edit, hänellä oli tuuhea tumma tukka ja hyvin punainen suu. Hän kulki pitkät ajat työtönnä, mutta ymmärsi kuitenkin aina tulla toimeen. Blom toivoi usein, että Teklan uskollinen rakkaus häneen yhdessä tämän säästöpankkikirjan kanssa voisi jonkun noitatempun avulla siirtyä Editille. Mutta Editin sydän oli vaihtelevainen, eikä siihen koskaan voinut luottaa ja säästöpankkikirja oli ja pysyi Teklan omana. No, asiain näinkin ollen hän kuitenkin kaikissa tapauksissa huvittelihe sekä toisen rahoilla että toisen punaisella suulla.

Mutta sitten tuli loppu. Räätäli, jonka luona hän oli ollut työssä, teki vararikon ja Blom jäi työttömäksi. Tekla lupasi auttaa häntä ja otti rahoja pankista; hänen piti saada lainaksi kolmekymmentä kruunua, kunnes hän saisi työtä. Sinä iltana, jolloin hänen piti saada rahat, pakotti Tekla hänen jäämään luokseen kauemmaksi kuin hänellä oli halua. Ja kun hän vihdoinkin oli poislähdössä ja vain odotteli rahoja, puhkesi rajuilma. Tekla oli sitä raivokkaampi, kun hänen täytyi puhua hyvin hiljaa, pelosta herättää herrasväkensä. Edit oli käynyt Teklan luona iltapäivällä, he olivat riitaantuneet jostakin, ja Edit oli kertonut kaikki tyyni hänen ja Blomin väleistä, kiusotellakseen ja kerskuakseen. Mutta Tekla ei ollut sellainen ihminen, joka antoi jonkun pitää itseään pilkkana! Ja hän kutsui Blomia siaksi ja moneksi muuksi, ja huiskutti noita kolmea kymppiä tämän nenän edessä ja selitti, ettei Blom milloinkaan enää saisi äyriäkään häneltä. Silloin sieppasi Blom ne ripeästi käsiinsä ja lähti tiehensä. Hän tiesi, ettei Tekla uskaltaisi nostaa melua yöllä, herrasväkihän voisi herätä.

Mutta seuraavana päivänä ilmiantoi hän Blomin varkaudesta poliisille. Blom kielsi ensin, mutta tunnusti sitten ja kertoi asiankulun. Asianomistajan kertomus asiasta oli kuitenkin aivan toisenlainen; nuo kolmekymmentä kruunua olivat olleet pöydällä, Blom oli ottanut ne hänen näkemättään, eikä hän ollut milloinkaan luvannut niitä Blomille. Ainoa seikka, joka selvästi kävi ilmi jutussa, oli se, että Blom oli ottanut rahat.

Siinä oli ensikerta.

Sitten oli hän elänyt miten sattui — ollut väliin työssä ja väliin nähnyt nälkää ja kerjännyt, kunnes eräänä iltana hänen päähänsä pälkähti varastaa takki Itäisen Pitkänkadun varrella välttyäkseen joutumasta Svartsjön vaivaishuoneeseen.

Hän oli tullut Liljeholmin sillalle. Maitorattaita kulki täristen ja takkukarvaiset maalais-hevoset kiskoivat vaivaloisesti nappularattaita jyrkkää rantatörmää ylös. Sadoista tehtaanpiipuista Årsta-lahden rantamilla nousivat savut hiljaa ja pilarisuorina kohti korkeutta kuin Herralle otollisesta uhrista. Pitkin rautatie-pengertä syöksyi eteläinen pikajuna ravintolavaunu täynnä murkinoivia matkustajia, joilla oli anjoviksia kahvelien kärjessä. Mutta rannan ja sillan välisessä poukamassa uiskenteli ankkaperhe. Muutamat ankoista olivat valkoisia, toisilla oli täpliä muistoina villihanhen puvusta, ja keskellä parvea seisoi koirasankka vedessä kelluvalla lankulla ja nukkui seisten yhdellä jalalla pää siiven alla.

Blom otti taskustaan korpun, jonka hän oli ottanut mukaansa ruokapaikasta Brännkyrka-kadun varrelta, murensi sen ja heitti muruset ankoille. Kohta syntyi eloa parvessa, koiras-ankkakin nosti päätään ja aukasi toista silmäänsä, mutta painoi sen jälleen umpeen. Se oli aivan valkoinen, niin että Blomin mieleen muistuivat kamalat tyhjät marmorisilmät, jotka hän oli nähnyt Kansallismuseossa eräänä sunnuntaina monta vuotta sitten. Toiset kiistelivät korpunmuruista. Muuan oli pyydystänyt palasen, joka oli liian suuri, se kastoi sitä veteen kerran toisensa jälkeen liottaakseen ja murentaakseen sen; sillävälin seurasi toinen herkeämättä valppain silmin kaikkia sen liikkeitä, ja kun korpun palanen viimein luiskahti sen nokan ohi, niin toinen oli heti valmiina sieppaamaan sen. Siitä ei syntynyt mitään tappelua; ensimäinen tyytyi vuorostaan seuraamaan toista ja vaanimaan tilaisuutta saada takaisin mitä oli menettänyt.

Blom nauroi ääneen ihastuksesta.

— Niin, se on oikein, ajatteli hän, kellä on jotain, hänen on vartioitava omaansa, muuten tulee joku muu ja vie sen…

Ja hänestä tuntui miltei lohdulliselta nähdä tuon valkoisen, viattoman eläimen rangaistuksetta ja aivan luonnollisesti tekevän teon, jota ihmisten kielellä kutsutaan varkaudeksi, ja jonka vuoksi hän oli saanut niin paljon kärsiä.

Maaltapäin ui täplikäs ankka korpunmurusten houkuttelemana, jälessään parvi harmaanruskeita, untuvakarvaisia poikasia, joilla oli pienet, helmikirkkaat, mustat rotansilmät. Pari pientä tyttöstä kirjat käsissä, kouluun menossa, pysähtyi ja katseli niitä ihastuneina ja ihmetellen. — "Katsohan, ovatkohan ne rottia?" — "Eivät ole, etkö näe, että ne ovat lintuja?" — "Ajatteles, etteivät ne pelkää vettä!"

— Ne ovat ankanpoikasia, ilmoitti Blom. Ja hän lisäsi opettavaisella äänellä:

— Ne ovat luodut vedessä olemaan. Ei ole sen ihmeellisempää että ne ovat vedessä, kuin että kalat uivat.

— Ihmeellistä! virkkoi suurempi tyttö.

Ja he juoksivat hypähdellen tiehensä.

Blom muisti sadun, jonka hän oli joskus koulukirjasta lukenut. Siinä kerrottiin rumasta ankanpoikasesta Joka muuttui joutseneksi. Hän etsi sopivaa sadun sovitusta itseensä ja löysi osittaisen sellaisen siinä muutoksessa, mikä hänessä äsken oli tapahtunut parturissa ja rihkamakaupassa, mutta se ei tuntunut hänestä täysin tyydyttävältä, ja hän mutisi itsekseen, jatkaessaan matkaa sillan yli:

— Odottakaahan, niin saatte nähdä. Odottakaahan vaan…

Oli hyvin lämmin, ja kun hän pääsi sillan toiselle puolelle, missä nokkoset ja takkiaiset kasvoivat tomusta harmaina tien vierellä, niin riisui hän takin yltään, pujotti kepin sakaran ripustimeen, heitti kepin olalleen ja asteli Liljeholmin tietä viheltäen iloista laulunpätkää.

Kappaleen matkaa hänen edellään kulki nuori nainen mytty kädessä ja Blom kiiruhti askeleitaan nähdäkseen miltä nainen näytti edestäpäin. Ja kun Blom pääsi häntä lähemmäksi, hänen sydämensä miltei lakkasi tykyttämästä, sillä hänestä nainen näytti Editiltä. Samassa kääntyi nainen.

— Ei, mutta kas, sehän on Valdemar!

Kun ensi hämmästyksen ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan, hymyili hän ystävällisesti eikä Blomin näkeminen tuntunut olevan hänelle vastenmielistä. Hän oli menossa erään tuttavan luo, joka asui vähän etäämpänä, ja he lähtivät yhtä matkaa. Blomin mielestä Edit oli muuttunut, hän oli käynyt täyteläisemmäksi kuin ennen ja iho oli tullut punaisemmaksi, aivankuin paljosta oluenjuonnista. Edit kysyi, missä hän oli ollut kaiken tuon pitkän ajan, jona he eivät olleet nähneet toisiaan. Blom tunsi jonkunlaista tyydytystä siitä, ettei Edit nähtävästi tiennyt mitään hänen "toisesta kerrastaan" ja hän keksi jonkun jutun pitkällisestä taudista ja jonkunaikaa kestäneestä työskentelystä erään Södertäljen räätälin luona.

Edit rupatteli herkeämättä. Hän kertoi yhteisistä tuttavista ja valitteli kärsimiään vääryyksiä. Tekla oli ollut häntä kohtaan pahin kaikista. Mutta nyt Tekla oli naimisissa erään puhdistuslaitoksen työmiehen kanssa, tämä oli jo juonut hänen rahansa ja löi häntä joka päivä; ja se oli parahiksi hänelle. Hän kertoi myös joukon asioita itsestään, mutta tavalla, joka tuskin herätti luottamusta.

Blom antoi hänen puhua, eikä puhunut itse paljoa. Hän ajatteli yksinäisyydessä viettämiänsä yhdeksää kuukautta.

Hän veti Editiä hiljaa käsivarresta ja vei hänet metsään johtavalle polulle, ja Edit vaikeni kesken puheitaan ja seurasi häntä sanaakaan sanomatta. Polku johti metsänpimentoon pensasaidan luo, joka ympäröitsi yksityistä puutarhaa, mistä muutamat suuret hopeahaavat kohottivat ilmoille korkeat ja laajat latvalehvänsä. Toisellapuolen kohosi kuusikkorinne sammalineen ja sananjalkoineen ja tummine viidakkoineen.

Kuusenlatvojen yli purjehti hiljalleen valkea suvipilvi.

* * * * *

Blom heräsi siihen, että suuri sadepisara raskaasti putosi hänen oikealle silmäluomelleen. Hän kohoutui puoliksi istumaan ja hieroi silmiään — oliko hän nukkunut? Hän oli yksin, ja satoi. Ei vielä satanut rankasti, vain ensimäiset suuret pisarat putoilivat. Mutta hänen yläpuolellaan oli musta pilvi…

Missä oli Edit!

Hän oli jättänyt takkinsa ja keppinsä kappaleen matkaa syrjään; hän nousi ja puki takin ylleen. Yhtäkkiä heräsi hänessä ilkeä ajatus, ja hän koitti äkisti povitaskuaan.

Se oli tyhjä. Sininen kuori oli poissa — kuori, missä rahat ja vankilanjohtajan suositukset olivat olleet.

Hänen kurkkuansa kouristi ja hengitys tuntui raskaalta.

Äkkinäinen tuulenvihuri työntyi valkean salaman tavoin hopeahaapojen lehvien lävitse, Ja raivoisa sadekuuro pieksi häntä kasvoihin.

KIINALAINEN

Heräsin yöllä enkä voinut nukkua uudelleen. Huoneessa ei ollut pimeä eikä valoisa, sillä oli kesäyö. Maidontapaisia valojuovia yhtyi varjojen kelmeään harmaaseen tuhkaan. Valo kimalteli pilkkuina ja säkeninä ja kapeina viivoina seinällä olevassa kuvastimessa ja katosta riippuvan lampun kolmisärmäisissä messinkitangoissa. Akkuna oli auki. Kadulta kuului ääniä ja tukahutettua naurua. Sälekaihtimen ripojen lomitse, jotka päivällä olivat vihreät, mutta nyt olivat mustanharmaat, loisti punanen tähti. Arvelin, että sen täytyi olla Mars. On olemassa useita punasia tähtiä, mutta taivas ei ollut kyllin pimeä, jotta kiintotähti olisi voinut niin kirkkaasti loistaa, ja kiertotähtien joukossa ei ollut muuta arvattavana kuin Mars.

Makasin käännellen vanhoja ajatuksia ja muistoja, joista toiset olivat surullisia, useimmat vallan kaikkea järkeä vailla. Korvaani soi sävel, jota inhoan, ja minä ajattelin:

— Meidän tahdostamme ei nähtävästi riipu, mitkä sävelet kohoavat sieluumme, tai kohoaako niitä ollenkaan. Myöskään ei minun tahdostani riipu, mikä ajatus mieleeni tulee, tai tuleeko ainoatakaan. Ja tahtoni, riippuuko se sitten minusta itsestäni, minun itsetajuisesta minuudestani? Se kaikkein vähimmin. Tahdon paljoa, mitä mieluimmin olisin tahtomatta — — —

Kunpa saisin unta.

Tähti pilkoitti yhäti himmeänä ja punaisena tuhanharmaalla taivaalla.
Muuan vanha runonpätkä muistui mieleeni:

Ihmiset yksin ijäti, etäällä toisistansa, niinkuin tähdet kulkevat kiertäen ratojansa.

Mistä sen olen saanut? Oi, nyt muistan. Se on kiinalainen runo, sen on kirjoittanut Li-Tai-Pe, tuo "kuolematon, joka mielellään joi". Hän joi riisiviinaa porsliinikupista. Hän katsoi usein liian syvälle kuppiin. Ja se oli hänelle kuolemaksi, sillä eräänä yönä, jolloin hän oli tyhjentänyt monta kuppia, kompastui hän Maecenaksensa huvipurren maallenoususillalle ja hukkui Keltaiseen jokeen. Se tapahtui varmaankin samoihin aikoihin, kun Ansgarius saarnaili tässä maassa ja hiukan käänteli elämän-arvoja — — — Niin, herra Jumala, miten aika kuluu…

Olenko tuntenut ketään kiinalaista? En — olen, se on totta, eräässä tämän kaupungin suuressa ravintolassa oli kerran viinurien joukossa muuan kiinalainen. Herra ties, miten hän oli sinne joutunut. Hänen tehtävänään oli puhua englanninkieltä, mutta hän puhui myöskin tanskaa. Hän oli hintelä ja hänellä oli lapsen kasvot. Iho oli kelmeänruskea, ja hän muistutti sangen paljon Choulalongkornia ja hänen siamilaisiaan, jotka kävivät täällä 97. Hänellä oli kauniit, lempeät ja viisaat silmät. Mutta suun ympärillä oli verkko hienoja, ukkomaisia ryppyjä ja kurttuja, jotka ovat niin luonteenomaisia äärimmäisen idän vanhoille roduille.

Oli juuri Mukdenin taistelun jälkeinen aika. Koetin johdattaa häntä kiusaukseen kysymällä tanskaksi: — Er De Japaner? Hän vastasi hiljaisella, pehmeällä äänellä, jossa oli hiukan uskonnollinen sävy: — Jeg er föd i Kina. — Ja missä siellä? — Shanghai. —Vai niin, Shanghaissa…

Pidin häntä silmällä, kun hän tarjoili eräälle pöytäni läheisyydessä olevalle seurueelle — muutamia ensi kamarin ukkoja. Hän teki ylhäisen vaikutuksen heidän rinnallaan. Ja minun täytyi nauraa itsekseni, kun näin heidän raskaat elefanttiruumiinsa, heidän kyhmyiset ja pöhöttyneet kasvonsa ja heidän taliset, värittömät silmänsä ja kun ajattelin koulussa saaneeni oppia, että inhimillistä kauneudenihannetta edustaa germanilainen rotu. Ja se on epäilemättä yhä vieläkin näiden senaattorien mielipide.

Mutta pieni kiinalainen oli vieraitten suosiossa ja yleisen harrastuksen esineenä ja hän sai runsaasti juomarahoja, ja kun hänen arjalaista sukuperää olevat toverinsa huomasivat sen, kävivät heidän kasvonsa paljon keltaisemmiksi kuin hänen, ja he katsoivat häneen paljoa karsaammin kuin hän heihin, ja eräs rotutietoisimmista seisoi nurkassa ja pujoi nyrkkiä lautasliinan alla ja näkyi harjoittelevan nyrkkitaistelu-taitoa.

Ihmiset yksin ijäti, etäällä toisistansa…

Makasin silmät ummessa saadakseni unta, mutta silmäluomien! yli lehahtava tuulahdus pakotti minut avaamaan ne. Yöperhonen oli tullut huoneeseen ja liiteli harhaillen ristiinrastiin tuhkanharmaassa hämärässä ja vaikeni sitten ja katosi. Akkunan läpi kuului yksinäisen juopuneen miehen harhailevat askeleet katukivitystä vasten. Ja tähti pilkoitti.

Makasin ajatellen Marsin tunnettua teleskopillista kuvaa ja sen supisuorien "kanavien" ja kasvullisuusvyöhykkeiden muodostamaa ihmeellistä verkkokudosta. Ja tiesin näiden suorien viivojen todistavan, että kiertotähti oli asuttu. Spektralianalyysista tunnetaan, että siinä on melkein samoja aineita kuin maassakin. Mutta nämä viivat eivät luonnollisina murtautumina, halkeamina ja ääriviivoina milloinkaan muodosta suoraa viivaa tai jotakuinkin suoraa huomattavan pitkää viivaa. Ei yksikään joki, ei rannikko, ei vuorenselkämä eikä mikään luonnollinen kasvullisuus-vyöhyke kulje suorana viivana. Suora viiva on keinotekoinen; se on luonnonoikun oikaisu. Mitä olentoja ne lienevät, jotka kastelevat vainioitaan näiden suoransuorain kanavain avulla? Tietänevätkö he kenties enemmän meidän pallostamme, kuin me heidän? Runoillaanko siellä ehkä tällä hetkellä lauluja, jotka kertovat samaa synkkämielisyyttä, jota kiinalainen runoilija tunsi tuhat vuotta sitten? Ajatelminko siellä kenties kymmenentuhatta vuotta sitten niitä ajatuksia, joita meillä tänään sanotaan uusiksi ja vaarallisiksi? Selvää on, että siellä, kuten täällä, yksi eläinlaji, yksi elonmuoto on laskenut toiset valtansa alle, voidakseen tuohon pieneen palloon painaa tahtonsa ja tarpeidensa leiman. Mutta onko tuo laji ollenkaan ihmisen kaltainen? Vai ovatkohan ne jonkinlaisia jättiläismuurahaisia, joilla on voimakkaat yhteiskunnalliset vaistot ja pitkälle kehittynyt insinöri-taito, mutta joilla ei ole filosofisia taipumuksia? Elääköhän ja toimiiko heidän sukunsa paraikaa, vai onko se aikoja sitten kuollut sukupuuttoon ja jättänyt noihin punaisiin hiekkaerämaihin vain vedestä ja vehreydestä laaditun tumman verkkokudoksensa muistoksi olemassaolostaan?

Turhia kysymyksiä. Kunpa saattaisi nukkua.

– – – Toisen kerran näin tuon pienen kiinalaisen muuanna hurjana yönä suuressa hotellikahvilassa. Meitä oli muutamia miehiä kirjojen, kynän ja piirustimen mailmasta. Markel oli mukana, ja hän oli juovuksissa. Hän keskusteli kiinalaisen kanssa filosofisista kysymyksistä. On itsestään selvää, että sen filosofian, josta entinen Upsalan ylioppilas, tapahtukoonpa se sitten vaikka humalapäissä voi puhua kiinalaisen viinurin kanssa, täytyy olla mitä yleisinhimillisintä.

— Dear little Chinaman, sanoi hän, mitä ajattelette kuolemasta?

Kiinalaisen kasvoista näkyi, että hän yritti peittää hämmästystään tämän olosuhteisiin katsoen oudon kysymyksen johdosta. Puhua kuolemasta muukalaisen kanssa on erittäin sopimatonta. Tuo vieras paholainen oli nähtävästi juovuksissa ja selvänä ollessaankin raakamainen henkilö. Näitä ajatuksia koettivat hänen kasvonsa peittää, ja hän silminnähtävästi yritti päästä vastaamasta kysymykseen. Mutta Markel toisti Sen:

— Dear little Chinaman, et kautta pirujen ja lohikäärmeitten saa juomarahaa, ellet sano minulle, mitä ajattelet kuolemasta!

Kiinalainen hymyili kohteliaasti, kalpeana huolimatta ruskeasta pinnastaan. Hän mietti tarkoin ennenkuin vastasi. Hänen kasvoistaan saattoi lukea lujan päätöksen, että hän ei sanoisi mitä hän ajatteli, vaan sen, minkä piti sopivampana. Ja siksi hän antoikin saman vastauksen, jonka Kong-Fu-Tse kerran oli antanut eräälle oppilaalleen samaan kysymykseen, ja jonka vastauksen hän — viinuri — varmaankin oli oppinut pienenä lapsena jossain Shanghain pientenlastenkoulussa:

— Emme vielä tiedä mitä elämä on; kuinka siis voisin sanoa mitään kuolemasta?

Tämän hän sanoi kohteliaasti hymyillen, tanskankielellä, joka jo alkoi vivahtaa ruotsiin. Ja hän lausui sen nopeasti, kuin katkismuksesta opitun vastauksen, jollainen se ehkä olikin.

Katselimme toisiimme hämmästyneinä. Markel tuli hurjaksi ihastuksesta. Hän tahtoi syleillä kiinalaisia. Luulenpa melkein, että hän esitti kiinalaiselle sinunmaljaa. Hän sanoi matkustavansa Itä-Aasiaan Ja ottavansa kiinalaisen mukaansa seuraksi. Hän veti muutamia setelejä taskustaan, ja tyrkytti niitä kiinalaiselle, mutta kiinalainen vetäytyi kumarrellen Ja hymyillen taaksepäin, Ja setelit putosivat lattialle. Olimme juuri lähdössä. Eteisessä kiinalainen tuli ja jätti setelit huolellisesti kokoontaitettuina yhdelle meistä. Markel oli jo kadulla, missä hän ehdotti lähempää tuttavuutta eräälle ajurille — — —

Kadulta kuului lakaisua. Alkoi jo päivä sarastaa, ja punanen tähti loisti himmeämmin.

Taasen kiusasin itseäni arvailemalla minkälainen muoto ja ruumis tuon pienen punasen pallon valtiailla mahtoi olla. Meidän ihmisten kaltaisia he eivät saattaneet olla muuten kuin samanlaisten olosuhteiden hyvin epätodennäköisestä yhteensattumasta. Koetin kuvitella heitä erinomaisen viisaiksi ja teräväjärkisiksi elefanteiksi, jotka mahdollisesti olivat siivekkäitä. Kuvittelin heitä suuriksi linnuiksi, joiden kynnet ovat kehittyneet taidokkaiksi käsiksi. Mutta mieleeni johtui, että linnuilla kaiken tuli olla keveätä, aivojenkin, ja että siivekkäitten olentojen helppous siirtyä paikasta toiseen, aina vähentää heiltä tärkeän kiihottimen vaivata terävä-älyisyyttään ja kekseliäisyyttään. Ei, maahan kahlehdittuja, maan mudan vankeja ja siltä ylös ikävöiviä, tuhansien kovien luonnonvälttämyyksien ruoskimia, sellaisia varmaankin niin siellä kuten täälläkin ne olennot ovat, joiden on osattava laajentaa oman olemuksensa rajat, ulottua edemmäksi itseään ja muovailla uudelleen maailma, itselleen mieluisaksi.

Kunpa saattaisi nukkua.

– – – Vielä kerran näin pienen kiinalaisen. Se tapahtui eräänä varhaisena kesäaamuna Strömparterrenissa. Olin paennut sinne, sillä siellä oli yksinäistä ja hiljaista vanhojen puitten varjossa, paennut katujen ja torien helvetillistä melua, puristaakseni mehun sitroonasta ja lukeakseni erästä kirjaa. Siellä ei ollut muita kuin minä ja kiinalainen. Hän seisoi nojautuen kaidepuuhun, ja katseli alas kohisevaan virtaan. Istuin lähellä olevan pöydän ääressä. Huomasin hänet vasta kun hän kääntyi ja tervehti minua. Vastasin hänen tervehdykseensä. Nyt, huonoissa siviilivaatteissa ja armottomassa auringonpaisteessa, näytti hän minusta köyhältä ja sairaalta. Hän seisoi niin lähellä minua, että minun mielestäni täytyi sanoa hänelle jotain.

— Onko täällä kaunista mielestänne? kysyin.

Hän mietti hetkisen, ikäänkuin olisi hän tarvinnut aikaa käsittääkseen kysymyksen. Ja hän vastasi:

— Tämä on ihmeellistä.

Hän kulki hitaasti ohitseni, seisahtui hiukan kauempana ja asettui jälleen kaidepuuhun nojaamaan ja katseli alas virtaan.

Seuraavana päivänä tulin hotellinkahvilaan.

— Mihin kiinalainen on joutunut? kysyin viinurilta, joka kaatoi kahvia kuppiini.

Se oli nuori hyvinsyötetty mies, jonka käsivarren-liikkeet olivat pöyristetyt, ja jolla oli hovimestarin sauva rensselissään.

— Hän ei ole enää täällä.

Ja hän lisäsi puolittain mahtipontisesti, puolittain anteeksi pyytäen:

— Hän ei soveltunut tänne.

* * * * *

Tähti on kalvennut ja kadonnut. Maitorattaat kulkevat rämisten katua.

Kunpa saattaisi nukkua.

SUUTELO

Oli kerran nuori tyttö ja hyvin nuori mies. He istuivat kivellä selälle pistävällä niemenkärjellä, ja laineet loiskivat heidän jalkojensa juureen. He istuivat äänettöminä, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ja näkivät auringon laskevan.

Nuori mies ajatteli, että hän kernaasti tahtoi suudella tyttöä. Kun hän katseli tytön suuta, niin tuntui hänestä, kuin olisi se ollut juuri sitävarten luotu. Hän oli kyllä nähnyt kauniimpiakin tyttöjä kuin hän, ja oikeastaan hän oli rakastunut toiseen, mutta häntähän hän ei varmaankaan koskaan pääsisi suutelemaan, sillä hän oli ihanne ja tähti, ja "die Sterne, die begehrt man nicht".

Tyttö ajatteli, että hän kernaasti olisi suonut nuoren miehen suutelevan häntä, jotta hän olisi saanut tilaisuuden oikein vihastua häneen ja näyttää kuinka syvästi hän häntä halveksi. Hän nousisi ja kietoisi hameet tiukasti ympärilleen, loisi nuoreen mieheen katseen täynnä jäätävää ivaa ja poistuisi, suorana ja tyynenä ja pitämättä tarpeetonta kiirettä. Mutta jottei nuori mies olisi arvannut mitä hän ajatteli, sanoi hän matalalla ja hiljaisella äänellä:

— Uskotteko löytyvän mitään elämää tämän jälkeen?

Nuori mies ajatteli, että kävisi helpommaksi suudella tyttöä, jos hän myöntäisi. Mutta hän ei oikein muistanut, mitä hän muissa tilaisuuksissa mahdollisesti oli sanonut samasta asiasta, ja hän pelkäsi puhuvansa ristiin. Senvuoksi katsoi hän tyttöä syvälle silmiin ja vastasi:

— On hetkiä, jolloin uskon.

Tämä vastaus miellytti tyttöä erinomaisesti ja hän ajatteli: Pidän kuitenkin hänen tukastaan, ja hänen otsastaankin. On vaan synti, että hänen nenänsä on niin ruma ja sitten, eihän hänellä ole mitään asemaa — pelkkä ylioppilas, joka lukee alempaa hallintotutkintoa. Eihän hän sellaisella sulhasella voinut ystävättäriensä kateutta herättää.

Nuori mies ajatteli: nyt voin varmaankin suudella häntä. Mutta häntä peloitti kuitenkin hirveästi; hän ei ollut milloinkaan ennen suudellut ketään perhetyttöä, ja hän ihmetteli oliko se vaarallista. Tytön isä nukkui riippumatossa kappaleen matkan päässä, ja hän oli kaupungin pormestari.

Tyttö ajatteli: Ehkä on vielä parempi, että annan hänelle korvapuustin, kun hän suutelee minua.

Tyttö ajatteli vielä: Miksi hän ei suutele minua, olenko minä niin ruma ja epämiellyttävä?

Ja hän kumartui eteenpäin veden yli nähdäkseen kuvansa, mutta laineitten läikyntä särki hänen kuvansa.

Tyttö ajatteli edelleen: Ihmettelen, miltä mahtanee tuntua kun hän suutelee minua. Häntä oli itse asiassa suudeltu vain yksi ainoa kerta, sen oli muuan luutnantti tehnyt kaupunginhotellissa pidettyjen tanssijaisten jälkeen. Mutta hän oli tuoksunut niin ilkeästi punssilta ja sikarilta, ja hän oli tosin ollut hiukan hyvillään siitä, että tuo luutnantti suuteli häntä, sillä olihan hän kuitenkin kaikitenkin luutnantti, mutta ei tuo suudelma ollut hänen mielestään juuri mistään kotoisin. Sitäpaitsi vihasi hän luutnanttia sentähden, ettei tämä ollut kosinut häntä jälkeenpäin tai edes vähääkään välittänyt hänestä.

Heidän siinä näin istuessaan, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, meni aurinko mailleen ja tuli hämärä.

Ja nuori mies ajatteli: Koska hän istuu yhä minun vieressäni, vaikka päivä jo on laskenut ja on tullut hämärä, niin voihan olla, ettei hänellä ole juuri mitään sitä vastaan, että suutelen häntä.

Ja nuori mies laski käsivartensa hiljaa tytön kaulaan.

Tätä tyttö ei ollut ollenkaan aavistanut. Hän oli luullut, että nuori mies vaan muitta mutkitta suutelisi häntä, sitten hän antaisi hänelle korvapuustin ja poistuisi kuin prinsessa. Nyt hän ei tiennyt, miten hänen oli meneteltävä; hän tahtoi kyllä suuttua nuoreen mieheen, mutta hän ei myöskään tahtonut menettää suuteloa. Sentähden istui hän aivan hiljaa alallansa.

Silloin nuori mies suuteli häntä.