KALASTAJIA
Valikoima kertomuksia tanskalaisten kalastajien elämästä
Kirj.
HOLGER DRACHMANN
Suomentanut
Juhani Aho
Porvoossa, Werner Söderström, 1896.
SISÄLLYS:
Esipuhe
Björn Sivertsenin häämatka
Cyprianus
Kovin kourin
Meren hylky
Laivakorput
Intian saali
Tuuli kiihtyy
Mykän kertomus haaksirikosta
Tosi satu
ESIPUHE
Holger Drachmann on suuruus pohjoismaisten kirjailijain joukossa, vaikka hän suomalaiselle yleisölle on tähän saakka ollut melkein tuntematon suuruus. Tuskin mitään on näet tältä mainiolta kirjailijalta tähän saakka vielä suomenkielelle käännetty.
Holger Drachmann on sekä suorasanainen kirjailija että runoniekka, mutta kirjoittipa hän runoa tai proosaa, aina on hän runoilija puhtainta perua. Kotimaassaan Tanskassa arvostellaan häntä maansa etevimmäksi lyyrilliseksi runoilijaksi ja välitön, uhkuva, voimakas ja miehekäs lyyrillisyys onkin hänen pää-ansioitaan. Tuskin on sitä ilmausta Tanskan kansan luonteessa ja tunne-elämässä, tuskin sitä vivahdusta sen luonnossa, jolta ei olisi hänen salakielisessä kanteleessaan soinut. Kansansa hyvät ja heikot puolet kuvastuvat sekä hänen omassa luonteessaan että hänen kirjallisissa tuotteissaan. Hedelmällisellä tasankomaalla ja meren ympäröimillä saarilla asuva tanskalainen on hilpeä, vilkas, hyväluontoinen ja hiukan kevytmielinen, samalla kuin helppo yhteys ulkomaan kanssa ja suuri pääkaupunki on kasvattanut hiukan veltostunutta maailman tottumusta ja vanhoille sivistysmaille omituista ivaa. Kaikki nämä ominaisuudet kuvastuvat Drachmannin teoksissa mitä vaihtelevimpien tunnelmien temmellyksessä. Siksi on häntä syystä sanottukin Tanskan tanskalaisimmaksi kirjailijaksi.
Pitkä on luettelo hänen teoksistaan. Yksin lukien on niitä ilmestynyt 37 nidosta, joiden joukossa on runovihkoja, novellikokoelmia, näytelmiä, murhe- ja satunäytelmiä, isänmaallisia lauluja ja sotalauluja, joita on verrattu Runebergin "Wänrikki Stoolin tarinoihin", eepillisiä historiallisia runoelmia, matkakertomuksia ja romaaneja.
Suurinna ja onnistuneimpana esiintyy tämä monipuolinen kirjailija kuitenkin pienissä kertomuksissa kansan elämästä, etenkin merikansan s.o. merimiesten ja kalastajain elämästä. Siihen määrin on hän tällä alalla antanut parhaansa, että häntä toisella liikanimeltä on kutsuttu myöskin "meren runoilijaksi".
Näistä merikansan elämää kuvaavista kertomuksista tarjotaan nyt pieni valikoima suomalaiselle yleisölle. Suoranaisen aiheen tämän tuttavuuden tekemiseen tarjoo vielä se seikka, että Drachmann äskettäin täytti 50 vuotta ja vietettiin hänen syntypäiväänsä lokakuun 9 p:ää kirjailijan isänmaassa kirjallishistoriallisena merkkipäivänä.
Drachmann, jonka isä oli tanskalainen runoilija, syntyi Kööpenhaminassa 9 p:nä lokakuuta 1846. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1865 aikoi hän maalariksi, oleskellen v. 1870 Lontoossa maalausta harjoittaen ja samalla ollen sanomalehtien kirjeenvaihtajana. Lontoosta palasi hän kuitenkin kotimaahansa jo v. 1871, jolloin tärkeä käänne hänen elämässään tapahtui. Siihen aikaan oli näet Georg Brandes alkanut pitää kuuluisia luennoitaan virtauksista 19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa ja tempasi uusi kirjallinen innostus, jolta oli realismin kuohuaikaa, Drachmanninkin mukaansa niin, että hän antautui kirjalliselle alalle. Samana vuonna julkaisi hän näet vallankumouksellisen runoelman "Englantilaisia sosialisteja" ja seuraavana vuonna kokoelman suorasanaisia kertomuksia "Med Kul og Kridt" (Kynäpiirroksia) ynnä runokokoelman "Digte", joiden sisältö oli sosialistista laatua. Näiden julkaisemisen kautta teki hän nimensä tunnetuksi ja kohosi senaikaisen nuoren realistisen Tanskan johtajaksi. Suurinta huomiota saavutti hän kuitenkin ehkä isänmaallisilla kuvauksillaan saksalaisten valloittamasta Tanskasta (Sleswigistä ja Holsteinista), jotka löytyvät v. 1877 ilmestyneessä kirjassa "Derover fra Grænsen. Streiftaag over det danske Termopylæ (Als-Dybböl)" s.o.: "Rajan takana. Waelluksia Tanskan Termopylessä." Näitä teoksia on sitten seurannut melkein joka vuosi ja välistä kahdestikin vuodessa teos toistaan parempi — tai huonompi, sillä Holger Drachmann on kovin epätasainen ja epäjohdonmukainen kirjailija, joka ei ainoastaan innostu mitä erilaisimpiin aiheihin, multa myöskin on tunnustanut vastakkaisia aatesuuntia omikseen. Sen kautta, että hän milloin on kuulunut ei ainoastaan kirjalliseen, mutta myöskin valtiolliseen vasemmistoon, jotka Tanskassa niinkuin muuallakin usein kulkevat saman lipun alla, milloin taas osoittanut taipumusta liittymään oikeiston riveihin, on hän saanut kokea ankaraa kohtelua molempain puolelta. Hänen neronsa on kuitenkin aina lopulla kohottanut hänet yläpuolelle puolueiden ja se korkea asema hänellä vieläkin on.
Suuren osan aikaansa on Drachmann oleskellut ulkomailla, asuen m.m. Italiassa, josta aiheet moniin hänen teoksiinsa ovat kotoisin. Tätä nykyä asuu kirjailijavanhus Hampurissa. Useita kertoja on valtio hänen teoksiaan palkinnut m.m. antaen hänelle 1400 markan suuruisen vuotuisen eläkkeen.
Suomentaja.
Björn Sivertsenin häämatka.
Suuri karhu [björn = karhu] hankki häitään.
Kaikkiin tavanmukaisiin valmistuksiin oli ryhdytty ja niistä oli tärkein tämä: hän oli mennyt kihloihin.
Kuinka siihen oikeastaan oli tullut ryhdytyksi, sitä ei tämä taru tiedä kertoa. Hän oli perinyt huoneet vanhan kalastaja-onterin kuoleman jälkeen ja maksanut pois veljensä Kielsin osan. Tämä oli sitten rakentanut majansa tuonnemmaksi kylään.
Björn istui nyt talossaan kaikkine kalastuskamsuineen ja tunsihe hiukan yksinäiseksi kaiken tämän rikkautensa keskessä.
Hän kantautui nyt useammin kuin ennen kievariin, täytti lyhyen puunysänsä, pisti tarinaksi ja kostutteli kurkkuaan.
Iloinen kievarin isäntä oli nainut vuosi sitten ja pistihe vähä väliä ovesta ulos "katsomaan jotain".
Mitä sinä oikeastaan tähystelet niin tarkkaan? kysyi Björn. Etkö voi antaa akkain siellä sisällä lasta hoitaa?
Isäntä sanoi tähystelevänsä "hampaita".
Hampaita?
Niinpä niin. Niin pian kuin hampaat tulevat esiin, herkiää se huutamasta.
Vai niinkö! Kuulehan, kapakoitsija, mahtaisiko tuota saada katsoa?
Isä kuletti hänet ylpeänä lapsikammariin, jossa nuori emäntä istui somassa aamupuvussa ikkunan luona lapsi helmassaan.
Äiti kumartui pienokaisen yli ja näkyi hänkin hampaita etsivän.
Björn tervehti ja lähestyi vitkalleen.
Tule vaan katsomaan! sanoi nuori emäntä hymyillen.
Jättiläinen kumarsihe katsomaan; lapsi pelästyi tuuheata tukkaa ja pörröistä partaa ja alkoi parkua.
Björn vetäytyi pelästyksissään pois, mutta kääntyi kuitenkin monta kertaa jälelleen, ennenkun lähti tuvasta.
Kun hän ja isäntä taas olivat kahden kesken isännän "kajuutassa", seisoi Björn vähän aikaa aatoksissaan ja raapi korvallistaan paksuilla sormillaan.
Onhan se vähän kumma kapine tuo tuommoinen pikku toveri, häh? Sillä oli oikein kynnet sormissa, ja se katsoi minuun!
Nuori isä oli niin innostunut, että polvet notkuivat, ja käsiään jauhaen sanoi hän:
Semmoinen pitäisi sinunkin hankkia. Onhan sinulla talo ja kaikki, mitä tarvitaan!
Onpa niinkin, tilat on tehdyt; mutta eihän ole niinkään helppoa saada akkaa.
Siitä vaipui Björn taas ajatuksiinsa ja kun isäntä heläytti lasinsa hänen lasiinsa, tuijotti hän yhä vaan eteensä.
Tiedätkö, mitä minä ajattelen?
No, puhu suusi puhtaaksi!
Sitä vaan tässä ajattelen, että lienenkö minä milloinkaan ollut noin pieni?
Toivon äitisi vuoksi, sanoi isäntä naurahtaen, että olit silloin tullessasi vielä pienempi kuin minun perilliseni on nyt!
Eikä siitä asiasta sitten sen enempää puhuttu.
Vähän aikaa sen jälkeen oli Björn viemässä purrellaan perunoita lähimpään kaupunkiin.
Mukanaan oli hänellä eräs sukulaisensa, Puna-Anders, ja kun he olivat saaneet perunansa myydyiksi hyvästä hinnasta ja kun he vielä olivat satamassa ja odottivat parempaa tuulta, niin tapahtui, että eräs sen kaupungin vanha kippari, joka oli lakannut purjehtimasta, mutta ei kuitenkaan malttanut kokonaan pysyä erillään meriasioista, tuli satamaan kädet syvälle taskuihin pistettyinä ja pienet aina jotain tähystelevät porsaan silmät sirrallaan.
Hän pysähtyi laivasillalle seisomaan, pani silmänsä vielä enemmän sirralleen ja katseli purtta kuin mittaa siitä ottaakseen.
Hei, miehet, mistäs ollaan?
Björn katsoi taivaalle ikäänkuin kysymys noin päivän selvästä asiasta olisi häntä suuresti kummastuttanut.
Fiskebekistä — tietysti!
Oletko itse omistaja?
Minkä?
Ka, purrenpa!
Björn katsoi kippariin ja pani kouransa korvan taa:
Minä olen vähäkuuloinen; mutta jos puhutte purrestani, niin on se minun!
Onko siinä mitä vikaa?
Kaikissahan meissä vikaa lienee ja venheissä tietysti myöskin!
Se ei siis ole aivan uusi?…
Björniä alkoi jo harmittaa.
Kuulehan nyt, hyvä mies, kuinka vanha sinä itse olet?
Kippari nauroi ja otti nyt vasta nyrkit taskusta.
Myytkö purtesi?
Björn katseli Puna-Andersia ja Puna-Anders katseli Björniä. Sitten katselivat he molemmat kysyjää ja lopulta katsoivat he purtta.
Mitä arvelet, Anders? kysyi Björn.
Niin, mitä arvelet?
Björn oli hyvällä tuulella. Perunalasti oli mennyt kuin kuumilla kivillä ja ostaja oli pitänyt vielä hyvät harjakkaiset. Viimein iski Björn itseään aika tavalla reiteen ja vetäsi suunsa liki korvia.
Auta armias! miksikäpä en tuota möisikin?
Ka, myö, kun myöt! sanoi Anders. Ainahan uuden saat!
Miksikäs en saisi! huusi Björn ja nyökäytti päätään kipparille.
Paljoko tahdot? huusi kippari.
Kaksisataa riksiä kaikkineen päivineen!
Ota sata neljäkymmentä!
Björn ei vastannut, mutta alkoi irtauttaa rossia.
Kuka on purjeet ommellut?
Itse sama, joka peräsintäkin puristaa! vastasi Björn ja heitti perärossin irti.
Hei! huudettiin sillalta. Pane kiinni rossi ja päästä minut purteesi!
Käytiin siinä tutkimaan ja tarkastamaan vanhaa purtta. Pohjaa, kantta, kaaria, nauloja, maalausta tähysteltiin, ovia ja tuhtoja koeteltiin huolellisesti, ja tunnin kuluttua seisoivat Björn ja hänen toverinsa sen ravintolan edustalla, jossa harjakkaiset oli juotu. Kesäaurinko paistoi heitä kasvoihin, kasvot hehkuivat ja silmät kiiluivat, mutta kun Björn kääntyi satamaan päin ja näki purttaan hinattavan pois äskeiseltä paikaltaan, niin värähtivät hänen nauravat huulensa ja hän kääntyi Andersin puoleen kysyen:
Mitähän ne sanovat, kun tulemme kotiin ilman purttamme?
Anders oli hyvin arvelevan näköinen.
En tuota osaa sanoa. Mutta omahan oli purtesi ja lupasihan kippari sitä hyvin pidellä, tervata ja maalata tarpeen mukaan!
Olet oikeassa! vastasi Björn. Mutta täytyykö meidän kävellä kotiin?
Ilma oli lämmin. Aurinko poltti. Oli hyvästikin kolme peninkulmaa kalastajakylään ja tie oli kauttaaltaan hiekka-aavikkoa.
Ettäkö ajaisimme? kysyi Anders. Pelkään pahoin, että hevosmiehet ovat jo lähteneet, etkähän aikone kyydillä ajaa?
Björn seisoi vähän aikaa tuumiskellen. Ehkei haittaisi, jos lykkäisi kotiin menonsa ja kaikki selitykset hiukan tuonnemmaksi.
Entä jos lähtisimme kaupunkiin (pääkaupunkiin)?
Maksatko matkan? kysyi Anders varovaisuuden vuoksi.
Totta kai! vastasi Björn ja löi poveaan, jossa hänellä oli lompakkonsa.
Retki oli päätetty. Molemmat menivät he rautatieasemalle ulkopuolelle kaupunkia. Junan oli kohta lähdettävä. He olivat kuin suuria lapsia kumpikin. Kyllä he olivat pääkaupungissa käyneet, mutta eivät tätä ennen rautatiellä ajaneet.
Heidät neuvottiin pilettiluukulle. Björn asettui reiän suulle lompakko kädessä.
Saisinko lipun kahdelle miehelle kaupunkiin? vaati Björn äänellä, joka oli olevinaan kuiskaava, mutta joka kuului yli koko huoneen.
Edestakaisinko? kysyttiin luukusta.
Mitä se siellä haastaa? kysyi Björn toveriltaan.
Toinen vai kolmas luokka? kuului taas tuima ääni sieltä sisältä.
Miehet katsoivat toisiaan.
Ota niin paljon kuin saat! kuiskasi Anders, jonka mielestä ei ollut syytä säästää, kun toinen maksoi.
No niin, anna sitten kaikki tyyni! huusi Björn ja työnsi setelin levotonta ääntä kohti.
Tässä kaksi pilettiä edestakaisin 2:ssa luokassa; voitte palata iltajunassa, ymmärrättekö?
Björn sai koko kasan hopearahoja takaisin ynnä piletit. Hän punnitsi rahoja kädessään ja jätti markan rahan laudalle.
Tänään on meillä varaa antaa juomarahoja! kuiskasi hän yhtä äänekkäästi kuin äsken toverilleen.
Piletin myyjä pisti nenänsä luukusta ja huusi vihaisesti:
Korjatkaa pois rahanne!
Vai niin! sanoi Björn vähän häpeissään, ja pisti markan liivin taskuunsa. Ja kun he menivät odotussalin läpi asemasillalle, murahti hän:
Se perhanan kapakoitsija kun on aina kertonut, että jos tahtoo ajaa komeasti rautatiellä, pitää vähän voidella renkejä. Mutta täällä näytään oltavan ylpeitä!
Heidät työnnettiin vaunuun ja ovi suljettiin.
Ennestään istui siellä jo paksu lyhyttukkainen mies, valkokaulanen ja mustaan, pitkähelmaiseen takkiin puettu. Hänen naamansa oli lihava, hyväntahtoinen ja ylen punanen.
Puh, kun täällä on kuuma! sanoi Björn ja laski alas ikkunan.
Paksua miestä rupesi ryvittämään.
Sitten vihelsi veturi ja juna lähti liikkeelle.
Nyt se menee — hitto vieköön! huusi Anders.
Saattaapa olla, että menossa on! huusi Björn samaan tapaan, kun vaunu alkoi heitellä vauhdin lisääntyessä.
Avaa toinenkin ikkuna, Anders! huusi Björn hetken kuluttua. Alkaa sydäntäni etoa tässä laatikossa. En ole mokomaksenikaan näin maalla ennen purjehtinut!
Paksu mies ryki yhä enemmän.
Häiritseekö se ehkä herraa? kysyi Björn kohteliaasti.
Häiritsee.
Björn käski toverinsa "sulkemaan reikänsä".
Tuli juna sitten tiukkaan käänteesen, vaunu heitti ulospäin ja Björn horjahti puoleksi pitkälleen istuimellaan.
Nyt olen nähnyt senkin saakelin! huudahti hän vähän hämmästyen. Mitäs luulet, Anders? mehän ajamme hehkuvimpaan helvettiin tällä tavalla!
Kiroiletteko aina tuolla tavoin, hyvä ystäväni? kysyi paksu herra.
Björn katsahti häneen ja iski silmää.
Miten milloinkin sopii, mutta enimmäkseen maissa ollessa. Vaatii suolaa leipään, sanoi leipurin koira, kun lihaa varasti!
En luule tarvittavan! Tahdon vaan sanoa, että olen pappi!
Pappi! toisti Björn ja tarkasteli hänen kasvojaan. Anteeksi, mutta uskallatteko vannoa sen päälle?
Paksu herra katsoi häneen ensin ankarasti. Mutta tuo suuri lapsi tuossa vastapäätä oli mainiolla tuulella ja kaikki suuttumus kilpistyi takaisin hänen vähän yksinkertaisen, mutta samalla veitikkamaisen hymyilynsä tieltä.
Hetken kuluttua olivat he hyviä ystäviä ja vastoin tapaansa kertoi Björn papille purtensa myynnin. Pyylevä pappi nauroi niin, että oli sitten tukehtua rykimiseensä, ja ennenkun oltiin pääkaupungissa, oli hän saanut Björnin lupaamaan, että tämä seuraavana päivänä tulisi häntä tervehtimään hänen pappilaansa vähän matkaa pääkaupungista.
Puna-Anders palasi jo samana iltana takaisin ja Björn ajoi seuraavana aamuna yksin pappia tervehtimään.
Kuinka sitten lienee käynyt tai ollut käymättä, niin teki Björn tämän perästä yhä useampia pääkaupunkimatkoja ja pistihe aina pappilassakin, jonka läheisyydessä hän omien puheittensa mukaan "oli hameeseen sotkeutunut".
Juuri sen enempää ei tästä asiasta saatu tietää. Hänellä oli suuri kirkas kultasormus paksua sormea puristamassa. Miten se oli alkujaan saatu sormesta alas solahtamaan, on vaikea sanoa, mutta siinä se nyt oli ja pysyi. Ja Björn itsekin "oli ja pysyi".
Kaiken talvea oli hän ollut naimatuumissa. Kestikievarin isäntä ja emäntä olivat häntä kiusanneet; hän oli suuttunut leikillään ja suuttunut todella, oli taas sovittu pois, hän oli näyttänyt tytön valokuvan, joka oli aivan musta kasvoiltaan ja jolla oli kaksi suurta mönjän punaista leukanauhaa, ja jota hän yhtämittaa pyyhki nuttunsa hihalla "saadakseen oikean näön esiin". Ei hän oikeastaan suvainnut tälle valokuvalle naurettavan, mutta oli kuitenkin siksi rehellinen myöntääkseen, "että se oli enemmän neekerin kuin kunniallisen maalaistytön näköinen".
Talven kuluessa oli hän hankkinut itselleen uuden venheen. Se oli tavanmukaisilla menoilla koetettu ja nimeksi sille annettu "Lentokala".
Mutta ristiäispidoissa oli tullut riita. Tuo muuten niin hyväntahtoinen
Björn oli suuttunut siitä, että hänen purttaan ruvettiin kutsumaan
"Kiven purijaksi".
Voimatta selittää yhtä vähän itselleen kuin muille, miksi tuo nimi muka oli niin loukkaava, oli hän siitä kuitenkin suuttunut ja "tehnyt tyhmyyksiä".
Kun pursi oli ristitty, niin oli se ristitty, ja niin oli se aina sitä myöten valmis eikä siinä ollut kenenkään tarvis ruveta sukkeluuksia latelemaan; ja jos kuka tahtoi niitä ladella, niin varokoon nenäänsä, sillä muuten saattaa tapahtua, että heilahtaa j.n.e.
Seuraavana päivänä hän ollen tyytymätön itseensä meni uskottunsa kievarin isännän puheille. Se hänen mieltään kovasti painosti, että hän oli niin huonosti vieraitaan kohdellut.
Kievarin isäntä lohdutteli häntä parhaansa mukaan. Se oli kaikki — sanoi hän — seurausta niistä naimapuuhista. Kun oli semmoisia tuumia pää täynnä, niin ei voinut oikein pysyä tasapainossa, mutta oli mieli joko liiaksi riemuinen tai liiaksi riitainen. Sen hän tiesi omasta kokemuksestaan. Parasta oli tehdä asiasta pikainen päätös.
Björn ei vastannut; mutisi vaan jotain keväästä ja lakanoista ja liinavaatteista. Ja niin lähti hän merelle "Lentokalansa" kanssa.
Se lenti; siitä ei ollut epäilemistäkään. Ei ollut puhettakaan siitä, että pursi olisi ollut kiven purija — sen hän vielä näyttäisi niille irvihampaille!
Ja nyt oli kevät tullut ja nyt "kaikesta siitä liisteristä oli tuleva loppu".
Hän oli hankkinut itselleen hyvän, uuden venheen; nyt vannoi hän hankkivansa itselleen eukonkin.
Ja häät pidettiin.
Pariskunta vihittiin tietysti tuolla maalaisseurakunnan kirkossa. Mutta eräs Tiinan läheisistä sukulaisista — morsiamen nimi oli Tiina — oli tahtonut, koska Tiinan vanhemmat olivat kuolleet ja hän oli ravintolan pitäjä Kööpenhaminassa, viettää häät kaupungissa.
Björn oli ollut kovasti vastaan.
Hän oli veljensä kanssa purjehtinut kaupunkiin uudessa purressaan ja ankkuroinut sen Kröijerin torin edustalle. Niels vartioi venhettä, eikä Björn aikonut viipyä maissa enemmän aikaa kuin että solmu vaan ehdittiin solmita.
Sen tehtyä ajettaisiin suoraa päätä kaupunkiin ja astuttaisiin purteen ja purjehdittaisiin "muori" kotiin.
Vaan tätä vastaan oli taas Tiina ja hänen puolueensa. Eihän käynyt päinsä viettää häitä ilman "pitoja"; ja mikä kiire nyt oli heti kohta veteen heittäytyä? Ennätettäisiin siinä vielä sittekin pulikoida! arveli Tiina.
Tätä mielipidettä kannatti tarmokkaasti myöskin Tiinan sukulainen, ravintolan pitäjä, "Kullatun tervakannun" isäntä.
Karhu murisi, mutta älykäs kun oli, vaikeni hän pian. Hän teki salaisuudessa sen, mitä insinöörien tavoin puhuen sanotaan "kontramiimaksi" ja antoi veljelleen viittauksen, että tämä hinaisi "Lentokalan" Toldbodeniin, sijoittaisi sen siellä lossimiesten venhevalkamaan, laittaisi kaikki reilaan lähtöä varten ja sitten itse menisi "Kullatun tervakannun" ravintolaan, joka oli maalaisten, sotamiesten ja sen semmoisten mieluinen käymäpaikka.
Sillä tavoin oli kukin kohdaltaan voitostaan varma; ja niin pidettiin häät. Tuo maalaispappi vihki heidät ensin kirkossaan, tarjosi sherryä kotonaan ja lahjoitti kummallekin hopealusikan muistoksi.
Björn pisti sherryn ja lusikat "liivinsä alle" ja sitten ajoi ravintolan pitäjä heidät kaupunkiin. Pappilan pihalla huudettiin heille hurraata ja nyt istui iloinen seurue "Kullatun tervakannun" kellarikerroksessa lammaspaistien, sylttien, kinkkujen ja kaikellaisten muiden herkkujen ääressä.
Sitten tarjottiin naisille makeata likööriä ja vanhaa ranskanviiniä ja miehille ryyppyjä ja punssia.
Ja ikkunasta näkyi karkea, päivän paahtama palomuuri ja kun ojensi ruumiinsa pöydän yli tai laski päänsä naapurinsa helmaan, voi hyvin, hyvin ylhäältä nähdä sinistä taivasta noin kaitaisen esiliinan verran ja joitakuita ajelehtivia pilviä.
Saapuvilla oli muutamia Tiinan naispuolisia sukulaisia ja sitten oli siellä ravintolan pitäjän läheisiä sukulaisia ja hyviä ystäviä.
Läheisten sukulaisten joukossa on erittäinkin mainittava eräs väkipyörän kiertäjä, joka ilmaisi osanottavaisuutensa vastanaineiden onneen juomalla itsensä hetikohta humalaan ja pitämällä liikuttavia puheita.
Hyvien ystävien joukossa oli taas eräs mitalirintainen mies, "entinen oikeuden palvelija", joksi hän soi itseään kutsuttavan, hyvin märän näköinen arestihuoneen vartija, joka muistona sotilasajo iltaan — hän oli ollut aliupseeri — käytti kankeaa kaulahuivia ja kantoi Dannebrogin nauhassa riippuvaa vaskirahaa.
Hän näytti kaiken aikaa hautovan sitä epäluuloa, että joku tästä seurueesta tuolla pöydän alipäässä vie hopealusikkansa mennessään. Sentähden pysyttelihe hän — luultavasti tämän epäluulonsa nojalla — tarpeellisen välimatkan päässä muista vieraista. Yhtämittaa kaateli hän itselleen lukemattoman määrän pieniä naukkuja puoleksi tyhjentämäänsä pikariin sen siitään humaltumatta. Sitten naurahti hän aiheettomasti, keikisti partaansa taas puolen ryyppyä ja tyrkkäsi kyynärpäällään isäntäänsä kylkeen, jota kutsui "vanhaksi asetoverikseen. Hä! Mitä! Muistellaanko entisiä aikoja!"
Se oli hänen iloisuutensa ylin ilmaus.
Björniä kutsui hän "herra katteiniksi". Mutta kun hän oli tehnyt sen pari kertaa, katsahti puhuteltu häneen tuimasti ja virkkoi:
Kuulehan nyt, hyvä ystävä, herkeä jo katteinittelemastasi tai minä suutun!
Tämän pienen muistutuksen saatuaan sanoi oikeuden palvelija: "herra venhemies!"
Björn ei ollut oikein omalla tuulellaan. Hän istui vähän niinkuin yksinään, johon myöskin hänen vähäkuuloisuutensa vaikutti. Hän kyllä täytti paikkansa, mutta Niilo pysyi yhäkin poissa ja Tiina, morsian — niin, hän istui sulhasensa vieressä mustassa merinohameessaan, morsiusseppele päässä ja huntu hartioilla, punaset kädet helmassa, äärettömän totisena ja suorana tuolillaan niinkuin olisi vastikään kyynäräpuun nielaissut.
Kai oli se niin olevakin. Morsian ei saa olla liian iloinen. Mutta jo hänen luonteessaankin näkyi olevan sitä arvokkaisuutta, joka varmaankin on hyvälle emännälle tarpeellista, mutta joka vaikutti vähän kylmäisevästi täällä makeain ryyppyjen ja höyryävien kinkkujen ääressä.
"Ei häntä ainakaan voitu liiasta rakastelemisesta syyttää", sanoi Björn jälkeenpäin, tuosta suuresta tapahtumasta puhuessaan.
Morsian istui yksin ja sulhanen istui yksin. Morsian söi vähän, sulhanen kahden edestä; ja sillä välin piti väkipyörän kiertäjä puheitaan, aurinko paahtoi tuolla ylhäällä palomuuria ja Björn kumartui Tiinan yli ja tirkisti ulos ikkunasta.
Tiina korjaili huntunsa helmoja ja silitteli hamettaan. Mitä sinä katselet? kysyi hän.
Katselen vaan tuonne ylös, vastasi Björn.
Tiina seurasi hänen katseittensa suuntaa.
Siellä olisi mainiot huoneet neljännessä kerroksessa. Olisi siellä toista asua kuin vedellä kellua.
Katselen vaan tuulen suuntaa. Nyt olisi mainio tilaisuus lähteä. Tuuli on kääntynyt ihan etelään.
Tiina katseli vähän levottomasti häneen ja sitten ravintolan pitäjään.
Tuuli on kääntynyt ihan etelään ja puhaltaa navakasti! jatkoi Björn. Nyt se on ollut luoteella jo kauvan ja kampeaa varmaankin ennen iltaa entisille sijoilleen. Semmoista tilaisuutta ei tule moneen päivään.
Tiina antoi merkin ravintolan pitäjälle ja tämä kohotti "oikein vanhan, rehellisen eläköönhuudon" Björnin kunniaksi. Tahdottiin välttämättä saada hänet toisiin ajatuksiin ja väkipyörän kiertäjä piti viidennen puheensa. Sitten alotti ravintolan pitäjä laulun, jota oikeuden palvelija säesteli rummuttamalla huuliaan kuin torven läppää:
Nyt malja puolisoiden
Juokaamme siis,
Että onneksi noiden
Elonsa valkeneis!
Ja eläkööt he siksi, kunnes kuolevat pois,
Paljon lapsia saakoot, se toivomme ois!
Hurraata heille nyt huutakaamme,
Ja pohjahan klasimme kallistakaamme!
Silloin nousi — vastaväitteistä huolimatta — väkipyörän kiertäjä vielä kerran puhumaan, ja koettaissaan saada jalansijaa pitämällä kiinni kahden vierustoverinsa kauluksesta, puhui hän, vesissä silmin, viimeisen kerran seuraavin sanoin:
Hyvät ystäväni, oikein hyvät ystäväni ja kuulijani; sillä ystäviähän olemme kaikki keskenämme, vai mitä?
Joo, joo! vastattiin kaikilta tahoilta.
Niinpä tahdomme me siis — koska on velvollisuutemme virkkaa heille sananen, ennenkun he eroavat isästä ja äidistä ja vaimoonsa sidotut — mitä sanon minä, ennenkun he eroavat tästä ystäväseurasta…
He jäävät tänne huomiseen! virkkoi ravintolan pitäjä.
Eivät jääkään! huusi Björn ja löi nyrkkinsä pöytään.
Kuulkaa häntä! huusi Niels, joka juuri silloin astui sisään. Tuuli on hyvä ja etelässä, Björn!
Minä tiedän sen! vastasi Björn ja oli noussut seisoalleen.
Hiljaa! huusi isäntä. Antakaa kiertäjän puhua loppuun.
Niin, kuulkaa nyt minua, rakkaat ystäväni! soperteli väkipyörän kiertäjä ja heilahteli edestakaisin. Mehän olemme kaikki ihmisiä ja me rakastamme kaikki rakasta synnyinmaatamme. Minä en sano isänmaata, minä sanon synnyinmaata. Sillä emmehän tiedä, mistä isämme ovat tulleet, mutta sen me tiedämme, missä itse olemme syntyneet…
Mitä roskaa se on! huusi Niels, joka oli käsittänyt aseman ja oli sotatuulella.
Mikä mies se on tuo? kysyi puhuja ja koetti sameine silmineen saada tuon vieraan olennon eteensä vakiutumaan. Onko se mies, joka ei tahdo juoda sy-synnyinmaansa ma-maljaa, niin sanon minä: Hyi saakeli, sanon minä!
Niels katsahti merkitsevästi Björniin.
Puhdistammeko pahnan ja otamme sitten Tiinan kanssamme?
Björn viittasi hänelle kädellään. Mutta kun se häävieras, joka oli tukenut väkipyörän kiertäjää, kuuli "pahnasta" puhuttavan, päästi hän kiertäjän menemään, tämä kaatui nenälleen, siitä syntyi suuri häläkkä, huudettiin ja meluttiin ja Niels oli tarttunut oikeuden palvelijan hännykseen — silloin asettui Tiina, aseman juuri kireimmillään ollessa, muinaisajan uljaiden naisten tavoin, päättävästi herransa ja puolisonsa rinnalle, ja ilmoitti, että "hän kernaammin purjehti hänen kanssaan vaikka Jyllantiin kuin että suvaitsi tämmöistä meteliä omissa häissään tapahtuvan".
Sillä oli asia päätetty ja ratkaistu. Väkipyörän kiertäjä kannettiin viereiseen huoneesen sängylle; käsiä puristettiin ja laseja kilistettiin. Björn ja Niels esiintyivät nyt mitä herttaisimpina; Niels tilasi boolin omalla kustannuksellaan. Ravintolan pitäjäkin mukautui.
Rauha ja sopu palasivat, maljoja maisteltiin ja lauluja laulettiin.
Ja sitten ruvettiin lähtemään.
Björn oli riemuissaan voitostaan kutsunut koko seurueen, myöskin oikeuden palvelijan, huvipurjehdukselle.
"Hän kyllä heittäisi heidät maihin kalkkipolttimon luona, elleivät tahtoisi lentää kauvemmaksi 'Lentokalan' selässä."
Kutsumus otettiin toistaiseksi vastaan, ett'ei äsken parantuneita haavoja uudelleen auki revittäisi. Mutta kun tultiin ulos "Kullatusta tervakannusta" vaikuttivat raitis ilma, auringon valo, voitto ja sulhasmiehen ajatukset kaikki yhteensä niin voimakkaasti Björniin, että hän yhtäkkiä tarttui Tiinaa vyötäisiin ja vannoi tahtovansa tanssia hänen kanssaan hampurin polskaa, ja huolimatta morsiamen itsepintaisista vastaponnistuksista pani hän todellakin ohikulkevien suureksi hämmästykseksi ja riemuksi tuumansa toimeen.
Sen tehtyään päästi hän Tiinan ja tarttui oikeuden palvelijaan, jonka täytyi tehdä hänen kanssaan laukkavuoro katua pitkin. Mutta silloin selitti oikeuden palvelija, että tämä oli jo "hävytöntä", riuhtasihe irti ja poistui niin punaisena kuin kuninkaallinen vaunukuski, vetäen vielä ravintolan pitäjänkin mennessään.
Seuraavaan katukulmaan oli naulattu ilmoitus suuresta eläinten näyttelystä, johon oli kuvattu elefantteja, apinoita ja karhuja. Etenkin nämä viimemainitut herättivät sulhasen huomiota; hän sanoi tahtovansa mennä katsomaan kaimojaan ja häävieraiden oli täysi työ saadessa hänet järkiinsä.
Mutta tästä syntynyttä väittelyä oli kokoontunut koko joukko väkeä kuulemaan. Seurattiin suurella uteliaisuudella kookkaan kalastajan vilkasta puhetta ja kun hän nyt yleisön vilpittömäksi iloksi esitti kohtauksia karhujen elämästä, niin lähtivät loput kutsuvieraista käpälämäkeen, samalla kuin osa kuokkavieraita seurasi Björniä, Tiinaa ja Nielsiä hyvän matkaa Toldbodeniin.
Kas niin, Björn, ei hyvää liiaksi! rauhoitteli häntä Niels, kun näki poliisinkin jo liittyneen hääsaattoon.
Enkö saisi pitää hauskaa omissa häissäni? kysyi aina hyväluontoinen
Björn ja katseli ilosta loistaen ympärilleen.
Tiina oli itkuun purskahtamaisillaan, mutta kärsi kuitenkin nurkumatta.
Hän oli onnensa osan valinnut, menköön nyt kuten parhaiten taitaa.
Kyllä kai se siitä vielä antautuu, ajatteli hän itseään lohdutellen.
Ja niin tultiin Toldbodeniin ja astuttiin purteen.
Käärit kai vähän purjeita! tuumivat lossimiehet.
Täydet purjeet! huusi Björn. Tämä on häämatkani!
Vai niin! vastasivat lossimiehet selitykseen tyytyväisinä, mutta kuiskasivat kuitenkin Nielsille: osaako hän hoitaa venhettä?
Hänkö? vastasi Niels ja hymyili.
Oletko valmis, Niels? huusi Björn.
Hyvä on!
Oletko sijoittanut Tiinan hyvästi pohjaan?
Hyvä on!
Ann' mennä sitten!
Hurraa! huutivat kaikki lossimiehet, mutta pudistelivat kuitenkin päätään.
Siitä tulee märkä häämatka, ell'ei hän purjeita vähennä.
Ja märkä siitä tulikin.
Tiina ei sitä koskaan unohtanut ja Björn kertoi siitä myöhemmin seuraavasti:
Me lensimme halki laineiden. "Lentokala" lenti kuin lempo. Kaikki luotsivenheet jäivät kuin humahtaen jälelle; ne huusivat meille jotain, mutta minä heilutin hattua ja kysyin, voivatko he erottaa, millä värillä pursi oli maalattu?
Kaikki purjehtijat laskivat riepunsa alas, toinen toisensa perästä; mutta me annoimme niiden seista.
Kai se ne kantanee? kysyi Niels.
Sen täytyy kantaa! vastasin minä.
Tiina makasi pohjalla ja työnsi takaisin kaikki ravintolanpitäjän herkut. Onneksi oli, ett'ei se ollut syönyt enempää kuin mitä oli syönyt.
Minä vaan kehoittelin häntä, ett'ei olisi milläänkään, mutta en luule hänen juuri kuulleen, mitä sanoin.
Niels ja minä olimme likomärät, purjeet olivat likomärät ja Tiina oli likomärkä.
En ole koskaan, en ennen enkä jälkeen sillä tavoin purjehtinut.
Kotiin saakka en uskaltanut häntä viedä. Me laskimme kauppakaupunkiin ja nousimme maihin.
Kippari, joka oli vanhan venheeni ostanut, oli laivasillalla.
Mitenkäs olette te tämmöisessä säässä täysin purjein laskeneet? kysyi hän. Onko teillä lastia?
On häälastia! vastasin minä; jo se on enemmän kuollutta kuin elävää lastia. Olkaa hyvä ja auttakaa vähän; meidän täytyy saada muori maihin, muuten se ehkä henkensä heittää!
Ja siitä saimme Tiinan maihin. Ei voinut hän jaloillaan seista, ja meidän täytyi viedä hänet erään hyvän tuttavani luo kaupunkiin. Ja siellä makasi hän kolme päivää ja kolme yötä ja minun täytyi kuleksia kuivin suin kaupungissa sen aikaa, eikä kyennyt hän edes nenääni nuolasemaan.
Syntyihän siitä sitten koko komerssi, kun Tiina tointui; ja satoihan niitä haukkumisia myöskin siitä, että "olin häntä noin kiikutellut".
Mutta eihän pidä vaatia mahdottomia ihmisiltä, jotka tulevat suoraan maalta, eivätkä ole nähneet yhtaikaa vettä enemmän kuin mikä mahtuu papin kastemaljaan.
Ja vaikka minä saankin haukkumisia, ja saan aina samoja joka kerta kuin kerron tästä retkestä, niin että Tiina on kuulemassa, niin pyyhkäisen minä vaan näin — kas näin — käs'selälläni nenäni alusta ja sanon: oli se kuitenkin ihmeellisin häämatka, minkä olen milloinkaan tehnyt!
Enkä minä sen seikan tähden ole niitä sen useampia tehnytkään.
Cyprianus.
Anders Andersen kertoi eräänä iltana:
"Lars istuu tuulen puoleisella laidalla, kumartuu alas ja laittelee painolastikiviä.
"Sillä meillä oli hyvä tuuli, puhalsi perähangoilta ja nuorat olivat pingallaan; pursi oli vakava, ja se, joka perässä istui, tunsi sen ulkoa kuin aapisen, eikä siinä ollut mitään tehtävää Larsilla eikä muutenkaan.
"Me olimme tulleet maan suojaan ja laineet tulivat perästä ja purteni — se uusi pursi — liiteli ylös ja alas eikä ollut sillä ollenkaan aikaa pysähtelemään, mutta mennä touhusi oikein aika vauhtia eteenpäin.
"Ja Lars istui, niinkuin sanoin, ja laitteli painolastikiviä.
"Lars oli nuori mies, jonka olin saanut apumiehekseni Johanneksen jälkeen, joka oli loukannut itsensä.
"Se luistaa oikein hyvin, Lars? sanoin minä.
"Lusitaapa todellakin, sanoo hän. Sinulla on aina ollut hyviä venheitä, Anders Andersen, ja aina olet sinä saanut hyvästi kalaa, jos et yhdellä lailla niin toisella: ja se saattaa olla tyytyväinen, joka on päässyt toverinasi kulkemaan.
"Onhan niitä huonompiakin tovereita! sanon minä; ja on venheitäkin huonompia kuin tämä!
"Onpa tietenkin! sanoi Lars. Mutta mikä se on tämä paperi täällä kivien välissä?
"Panesta tulemaan se tänne peremmä, sanon minä.
"Lars panee tulemaan paperin, jossa on jotain painettua kirjoitusta. Ja paperi oli sekä keltanen että likanen, ja jos minä sanon mieleni, niin arvasin minä, että se voi olla palanen jostain vanhasta sanomalehdestä.
"Mutta sitä en sanonut Larsille.
"Mitä se on? kysyy Lars.
"Hm! sanon minä. Se voi olla monenkin moista.
"Kuinka niin? sanoo Lars. Mutta mitä luulet sinä sen olevan?
"En tiedä, Lars, sanon minä. Voi olla sitä, voi olla tätä.
"Ja minä kohotan perääni, ja nostan perälaudan luukkua, jossa viskainta pidetään, ja tarkastelen paperipalasta; ja sitten pistän minä paperin sinne sisään ja panen luukun paikoilleen ja istahdan itse luukun päälle; ja sitten sanon minä, kun venhe taas kääntyy tuuleen: Se sopii!
"Mikä sopii? sanoo Lars.
"Cimbrianus! sanon minä…"
Sitten istuu Lars vähän aikaa ja soluttelee kiviä sormiensa välissä, ja sitten katsahtaa hän minuun ja kysyy:
"Mitä sillä tarkoitat?
"Tarkoitan aina mitä sanon, poikaseni!
"Taas istuu hän hetkisen ja kysyy taas:
"Tarkoitatko sillä sanoa, että sinulla on Cimbrianus venheessä?
"Minä sanon, että se paperipalanen, jonka sinä löysit, sopii tuohon laatikkoon, jossa minulla on tavarani! Se on minun laatikkoni! eikä kukaan pääse sinne paitse Anders Andersen ja minä itse!
"Tulemme siitä maihin ja miehet tulevat meitä auttamaan ja me vedämme purren kuiville ja panemme tuet alle ja otamme tavarat venheestä ja naiset tulevat myöskin rantaan ja vaimoni kysyy Larsilta:
"Minnekkä sinulla on semmoinen kiire Lars?
"Hän ei vastaa mitään, mutta katsahtaa minuun ja kiinnittää kulkuaan hietikkoa pitkin ja menee suoraa päätä kapakkaan.
"Anna sinä hänen mennä! sanon minä vaimolleni. Hän on pistänyt sormensa myrkkykalanruotoon, jonka löysi kivien välistä venheen pohjalla!
"Kunhan ei vaan olisi pahastikin pistänyt! sanoo eukkoni ja aikoo lähteä jälkeen.
"Mutta minä pidätän hänet ja sanon, ettei tarvitse hätäillä; ehkei se ole niin vaarallista.
"Lars katsahti taakseen niinkuin jotain siihen sanoakseen. Ei kuitenkaan virkkanut mitään, vaan kiirehti tiehensä.
"Lähden siitä sitten minäkin illalla kapakkaan.
"Astun etumaiseen huoneesen ja toivotan jumalan rauhaa ja istuudun penkin päähän.
"Siellä istuvat jo pieni Kasper Kullraemmer ja Johan Ditten ja Povl Svendsen ja Kaliforniamies ja Björn ja useita muita miehiä ja useimmat väistivät he tieltäni ja herkesivät haastamasta.
"Istui siellä Larskin ja oli istunut jo kauvankin, jonka saattoi helposti huomata.
"Jumalan rauhaa! sanon minä vielä kerran. Mitäs miettehet tänä iltana maksaa, jos saanee luvan kysyä?"
He eivät nyt juuri mitään virkkaneet, mutta olihan minulla lupa ajatella mitä halutti. Ja sen minä teinkin ja sitten sanoin minä Larssille: No, Lars, mitenkäs oli sen kalanruodon?
"Minkä kalanruodon? kysyy Johan Ditten; sillä aina piti hänen saada kaikki tietää.
"Se on tietysti valetta! sanoo Kaliforniamies. Sillä hänen tapansa oli aina sanoa, että kaikki on valetta. Sen oli hän oppinut Ameriikassa.
"Mitä te siinä istutte ja mutisette? kysyi silloin Björn ja pani kouransa korvan taa. Oletko sinä nyt taas kujeilemassa, Anders?
"Pyysin juodakseni lasin olutta, ja sitten kysyin minä Björniltä, eikö hän tahtoisi tehdä seuraa.
"En huoli, vastasi Björn. Mitä sinä olet uskotellut Larsille?
"Join ensin olueni ja vastasin sitten, ett'en ollenkaan ymmärtänyt, miksi he kaikki olivat niin kireällä päällä.
"Elä luikertele! sanoi Povl Svendsen. Vastaa suoraan, onko totta, että sinulla on Cimbrianus?"
"Cimbrianus? mitä paljon se on? Se on ilkeä kirja, tiemmä, sanoi vanha
Kasper Kullraemmer. Eikä ole hyväksi kenellä se on."
"Vaan kuitenkin olet sanonut Larsille, että sinulla on se kirja! sanoi
Björn."
"Niin sanoi! huusi Lars ja löi nyrkkinsä pöytään nähdessään, että kaikki olivat hänen puolellaan. Jos olen sanonut sen, niin kai lienen tarkoittanutkin, mitä olen sanonut, vastasin minä. Mutta nyt sanon minä, ett'en tiedä mitään siitä kirjasta, josta te nyt puhutte. Toivoisin kuitenkin tietäväni, sillä silloin en varmaankaan olisi kadottanut kaikkia silliverkkojani; tai olisin ainakin voinut sanoa, ketä ne ruotsalaiset olivat, jotta verkkoni varastivat.
"Siinä nyt kuulette! huusi Lars ja muuttautui toiselle puolelle pöydän.
"Se on helv— vale! sanoi Kaliforniamies.
"Sinä pidät meitä pilkkanasi! sanoi Björn.
"Petä hänet mitenkä petät! sanoi Povi.
"Ja silloin nousi vanha Kasper ylös ja tarttui lasiinsa ja sanoi, että oli häpeäksi koko kylälle, että täällä oli semmoinen kalastaja; sillä joko minä tein pilkkaa ja ivaa heistä kaikista tai käytin minä 'epärehellisiä' keinoja venheessäni; ja olkoon nyt, että tässä oli kysymys toisesta tai toisesta, hän ei ainakaan viitsi täällä kauvemmin istua!
"Ja sen sanottuaan otti hän hattunsa naulasta ja meni.
"Samoin tekivät muutkin, toinen toisensa perästä. Lars solahti ulos ovesta minuun katsomatta, mutta toisilla oli kullakin minulle jotain sanomista. Eivätkä ne suinkaan miellyttäviä asioita sanoneet, sillä kunkin heltta oli hiukan kuumunut kapakassa istuessa ja oli siinä sitten vähän vanhaa känääkin siitä, että minä sain hyvästi kaloja. Mutta kun minä en ollut siitä millänikään, niin istuin minä siinä ja myhähtelin koko asialle.
"Viimeinen joka meni ulos, oli Björn — tavallisuuden mukaan. Tiina oli ensi alussa pitänyt tapanaan tulla häntä noutamaan, mutta siitä oli Björn tehnyt lopun. Sillä, sanoi hän, naisilla on omat tehtävänsä ja miehillä omansa, eivätkä ne saa sekoittaa niitä toisiinsa. Sillä hän on hyvä kalastaja ja kunnon perheenisä ja hän kyllä itse pitää huolen siitä, milloin hän menee kotiin, niin ett'ei talo tule siitä kärsimään.
"Hän tuli nyt luokseni ja laski suuren nyrkkinsä niskalleni — mutta hyvin varovasti — ja sanoi: Kuule, Anders, mehän olemme vanhoja tuttuja, me molemmat; tunnusta nyt asia, niinkuin se on. Onko siinä mitään tuossa Cimbrianuksessa eli onko se vaan sinun kujeitasi? Minä en kerro siitä kenellekään!
"Mutta minä vastasin, ett'en minä siitä mitään tiennyt.
"Silloin otti hän nyrkkinsä pois ja meni ulos ovesta sen enempää kyselemättä. Kääntyihän vaan ovessa ja katsoi minuun.
"Mutta minulla oli silmäni siellä, missä nenäni oli: lasissani. Ja sitten meni hän.
"Kohta tein minäkin samoin.
"Seuraavana päivänä odottelin minä Larsia venheelleni. Mutta hän ei tullut. Minä otin toisen miehen mukaani merelle ja tapahtui niin, että me saimme sinä päivänä verkkojen täydeltä silakoita. Kun palasimme kotiin, oli Lars ollut vaimoni luona ja sanonut itsensä irti yhtiöstä.
"Antaa vaan sanoa! sanoin minä.
"Kun tapasimme toisemme, niin hän vaan katsoa jyräsi minuun kulmainsa alta ja samoin tekivät vähitellen kaikki muutkin.
"Annoin heidän jyrätä ja hoidin vaan toimiani. Mutta sitten tapahtui niin, että ruotsalaiset kävivät kovin lähenteleviksi ja tekivät meille kaikenlaista kiusaa ottamalla pois pyydyksiämme ja muullakin tavoin meitä häväisten.