Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta

NOVELLEJA TANSKAN RANNIKOLTA JA KÄRNTIN ALPEILTA

Kirj.

HOLGER DRACHMANN

Suomentanut Selma Anttila

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

SISÄLLYS:

Holger Drachmann.

Tanskan rannikolta:

Muuan jouluilta Iivar kuoli ja haudattiin Ane kuoli ja haudattiin Kirkon laiva

Kärntin alpeilta:

Sunnuntaimessu Tarvisissa "Der Trottel" Maria Luschari Se luoti osui

HOLGER DRACHMANN.

Näitä rivejä kirjoitettaessa tulee ummelleen vuosi kuluneeksi Holger Drachmannin kuolemasta. Suuriin ja vilpittömiin kaipuun ja kunnioituksen osotuksiin hänen haudallaan yhtyivät silloin, runoilijan oman isänmaan kanssa, kirjallisuuden ystävät myöskin meidän maassamme, jopa kaikkialla, missä suurta ja kaunista runoutta rakastetaan.

Sillä Holger Drachmann oli epäilemättäkin nykyisemmän Tanskan sekä kyvyltään nerokkain ja loistavin että myöskin tuotannoltaan runsain ja monipuolisin runoilija.

Nyt kun hänen kynänsä tuotteita, suorasanaisessa muodossa, toinen sarja tarjotaan suomalaiselle yleisölle — ensi kerran julkaisi sikermän hänen kertomuksiaan suomenkielellä Juhani Aho v. 1896 — lienevät moniaat sanat kirjailijasta ja hänen elämäntyöstään tämän kokoelman ohella paikallaan.

Holger Drachmann syntyi Köpenhaminassa 1846. Hänen isänsä, Anders Georg D., oli lääkäri, mutta harjoitteli sen ohessa "muusain, vikkeläin vesain" ammattia. Pojan Holgerin ensimäiset taiteilijataipumukset näyttäytyivät maalaustaiteen alalla, jota hän ylioppilaaksi tultuaan 1865, jonkun aikaa harrasteli ja harjoitteli Lontoossa. Sieltä 1871 kotiin palattuaan hän nerokkaan, kuuluisan maanmiehensä Georg Brandesin hehkuvan hengen sytyttämänä ratkaisevasti antausi runoilijan uralle.

Jo seitsenkymmenluvun alulla Drachmann vallankumouksellisilla lauluillaan "Engelske Socialister" (Englantilaisia sosialisteja), "Digte" (Runoja) sekä eräillä suorasanaisilla kertomuksillaan perusti runoilijamaineensa ja oli ennen pitkää, kahdeksankymmenluvun alulla, kohonnut Tanskan realististen kirjallisen suunnan yhtä tunnustetuksi kuin ihailluksi johtomieheksi.

Drachmannin kirjallinen tuotanto oli suorastaan suurenmoinen.

Jo kirjailijakautensa ensimäisen vuosikymmenen umpeen mennessä oli hän julkaissut 15 teosta, niiden joukossa 1877 ilmestyneen "Der ovre fra Graensen" (Rajan takana), isänmaallis-intomielisiä kuvauksia Saksalle menetetystä Sönderjyllannista, jotka saivat laajan lukijakunnan, useita lyyrillisiä runokokoelmia kuten "Sange ved Havet" (Lauluja mereltä), "Daempede Melodier" (Hillittyjä säveleitä), "Ungdom i Digt og Sang" (Nuoruutta runossa ja laulussa), näytelmän "Strandby Folk" (Strandbyn väkeä) sekä joukon merimieskertomuksia.

Edelleen seurasi, vuosien vieriessä, Drachmannin kynästä herkeämättömällä tuottelijaisuudella teos toistaan, useimmat Tanskan kirjallisuuden arvokkaimpia, pysyvimpiä tuotteita: ihana runokokoelma "Sangenes Bog" (Laulujen kirja), "Den hellige Ild" (Pyhä tuli), romaani "Forskrevet", lauluja, kertomuksia ja suuri joukko näytelmiä. Jo hänen näytelmänsä yksinään muodostavat kirjallisuuden. Niitä on nim. Köpenhaminan teattereissa esitetty kaikkiaan 23 kappaletta, alkuperäisiä, jota paitsi Drachmann on näyttämölle toimittanut moniaita käännöksiä. Suomenkielelle käännetty on hänen seikkailukomediansa "Det var en gang —", "Oli kerran prinsessa", tanskalaisen yleisön varsinainen lempikappale, jota jo Drachmannin eläessä oli Köpenhaminan kuninkaallisessa teatterissa näytetty kaksisataa kertaa.

Drachmannin kirjallisuudessa näkyy kaikkialla rohkea ja voimakas, kauttaaltaan oppositsionelli, omaluonteinen ja itsenäinen henki. Hän oli runoilijana räiskyvä meteoori, täynnä säkeniä mitä erilaatuisinta valoa, aina loistavaa, kaunista ja sytyttävää. Hänen lauluissaan, samoin kuin suorasanaisissa kertomuksissaankin, helkkyy kielen erinomaista suloa ja kauneutta, tyylin ja rytmien sointua verrattomasti rikkaampaa ja täyteläisempää kuin kenelläkään muulla tanskalaisella kirjailijalla.

Drachmann oli ennen kaikkea nuoruuden ja elämän runoilija. Koko hänen kirjallisuutensa oli oikeastaan "Nuoruutta runossa ja laulussa". Kaikkeen, mitä hän kirjoitti, valautui hänen ikinuori sielunsa hetken tunnelmineen ja mielialoineen semmoisella voimalla ja avoimella uskollisuudella, että kirjailijan teoksissa pitkin matkaa oikeastaan lukee hänen omaa sieluansa ja henkilöänsä. Näissä seikoissa, alati pulppuavassa nuoruudessa ja kaikkivaltiaassa persoonallisuudessa onkin, muodon taiteellisen mestaruuden ohella, Drachmannin runouden varsinainen kiinto ja erikoisuus. "Ei näkymättömänä vesimerkkinä, vaan suuremmilla kirjaimilla kuin mitä koskaan oli Tanskassa nähty, on hänen minänsä kirjoitettuna koko hänen runouteensa", lausuu Georg Brandes.

Koko olemukseltaan "epäporvarillisena" ja kumouksellisena oli Drachmann alinomaisella sotakannalla kaikkea n.s. olevata, virallista, sovinnaista vastaan, kaikkea vastaan mikä oli mahtia ja valtaa kunhan se ei ollut — lemmen ja elämänilojen.

Lyyrikkona hän yleensä maansa kirjallisuudessa pitää yksinvaltaa, ja hänen lemmenlauluissaan, olipa sitten aiheena Edith tai Suleima, Dorrit tai Snefrid taikkapa hän ylimalkaan, on hänen runottarellaan aivan lukematon joukko ihania, hurmaavia sävelsointuja, niissä helisee säejakso säejaksolta semmoista vienoa, säihkyvätä, raikasta kauneutta, jolla ei ainakaan pohjoismaiden laulurunoudessa ole vertaa. Suomenkielellä on hänen runojansa toistaiseksi näkynyt ainoastaan jokunen yksityinen sipale käännettynä.

Mutta suorasanaisena kertojana, pienissä kansanelämän kuvauksissa, on Drachmann yhtä raikas ja välitön. Hän rakasti kansaa sen arkitouhuissa, kalastajaa, merimiestä, käsityöläistä, näki ja tunsi ja eli heidän elämäänsä sekä tunnelmissa että jokapäiväisessä toimessa. Ja tätä merikansan väkeä ja meren aavaa ja uhmaa laulaessaan ja kertoessaan Drachmann, "meren runoilija", herkkä romantikko ja satujen seikkailija, samalla oli luonnon ja todellisuuden mestarillinen kuvaaja.

Mikään varsinainen aatteiden ja ohjelmien ajaja ei Drachmann milloinkaan ollut. Siltä puolen arvosteltuna koko hänen kirjailijatoiminnassaan oli paljon ja arveluttaviakin ristiriitoja. Henkilönä hän oli sama "kulkuripoika" — "Den farende Svend" — jona hän runoudessaan esiintyy: levoton, monipäinen, täynnä vastakohtia, rakastettava rakastelija ja seikkailija elämänsä loppuun saakka. Niinpä ei hänen lemmenlaulujensa runotarkaan ollut mikään mielikuva, taikkapa vain kerran tiellä väikähtänyt pappilantyttö kuten Goethen Friederike Brion tai Petöfin aikaisin kuollut Etelka. Drachmannin runon hengetär oli köpenhaminalainen varieteelaulajatar oikeata lihaa ja verta, ja kulkee hän innostavana, hedelmöittävänä, hurmaavana voimana kautta koko hänen kirjallisen tuotantonsa, niinkuin hän kulki todellisena ystävänä runoilijan elämässä.

Ne kertomukset, jotka nyt julkaistavassa suomenkielisessä kokoelmassa esiintyvät, on valikoitu Drachmannin teoksista "Sømandshistorier" (Merimieshistorioita), jonka toinen painos ilmestyi 1901, ja "Tarvis", viimemainittu kuvauksia Kärntin alppimailta.

Helsingissä, tammik. 1909.

Severi Nuormaa.

MUUAN JOULUILTA

Jouluaaton aattona oli satanut lunta, ja minä olin lähtenyt Vangaan kylään, sillä Vangaa on lumipeitteessään niin kaunis.

Yöllä tuli lisää lunta — yhä enemmän — ja vielä paljoa enemmän; eikä ollut puhettakaan, että kukaan ihminen pääsisi Vangaasta kotia kaupunkiin viettämään joulua pienokaistensa kanssa.

En tiedä, miltä tuntuu punnita vaunuja tai rekeä taikka edes hevostakaan kullalla. En ole koskaan nähnyt niin paljoa kultaa yhdellä kertaa — ja muuten toivonkin, etten ikinä saakaan nähdä. Siitä voisi helposti saada silmiinsä vikaa — ellei satu ennestään olemaan.

Majatalon isäntä muuten sanoikin vaan, että vaikka punnitsisin reen painon kultaa, niin ei sekään auttaisi. Mitään tietä ei päässyt kulkemaan; minun täytyi jäädä.

Sähköttää — se kävisi päinsä. Ja minä sähkötin kotiin kokonaisen kirjeen; ja olin hyvin apealla mielellä; ja ulkona pyrytti ja tuprutti; ja sitten kompuroitsin nietosten halki "Transpiratsiooniin," viettääkseni jouluiltani siellä.

Mitäkö "Transpiratsiooni" on? Sitä en totta sanoen tiedä. Kalastajat eivät ota siitä puhuakseen. Se on semmoinen nimitys, jonka he ovat tuoneet mukanaan joltakin kauppalaivamatkalta. Otaksun, että se alkuaan on ollut jokin "Trinidad", "Trinitatis" [merkitsevät "Kolminaisuus" Suom. muist. ]. Kalastajista se on hyvin hauska nimi. Minun luullakseni he eivät itsekään tiedä, mitä se oikeastaan on.

Mutta erään rakennuksen nimi se on. Keskellä Vangaata on kolme pientä matalaa majaa kiilattuna, nuijittuna ja väännettynä toisiinsa kiinni; niissä on hyvin ohuet väliseinät, kuusi pienen pientä ikkunaista, yhteinen savupiippu, kolme sivuseinää ja kaksi ovea. Mahdotonta on selittää sen rakennetta; mahdotonta selittää, miten kolme perhettä voi siellä elää — yhdessä ja kuitenkin kukin erikseen — luulematta omakseen toistensa neniä, sänkyjä, kehtoja, voipyttyjä, puukasoja ja ryyppylaseja.

Kaikesta sovitaan, ja kuitenkin on kullakin omansa. Silloin tällöin napistaan, ei koskaan tapella, pidetään kiinni varmasta oikeudesta, lainataan toiselle kaikkea ja vaaditaan se täsmällisesti takaisin. Jäykistetään selkä elämän raskasta painoa vastaan. Niin on pakko tehdä. Siksipä kai niin tehdäänkin.

Tänä jouluna elämä painoi aika raskaasti tuolla Transpiratsioonissa. Kalanpyynnistä ei koko syksynä tullut mitään, eikä oltu mitään ansaittu. Sen tiesin ja olin heille jo edeltäpäin vasussa lähettänyt baijerilaista olutta, kahvia, sokeria, pieniä puupiippuja ja kartuusitupakkaa. Vasuttakin olin tervetullut — sen kyllä tiesin; mutta vasu on sentään aina vasu, varsinkin jouluiltana.

Kyykistyin päästäkseni ovesta ja olin jo puolitiessä temmata sen hartioillani keskelle huonetta.

Hyvää iltaa; iloista joulua! toivotin minä.

Hyvää iltaa; iloista joulua! kuului vastaus.

Kaikki kolme perhettä istui huoneessa — talon suurimmassa —, ja se oli niin pieni etten uskalla kertoakaan, kuinka pieni se oli. Sisällä oli kuusi aikaihmistä ja kolme lasta, sitäpaitsi öljylamppu, kaksi kehtoa, kirsturahi patja päällä, pöytä, pesukaappi, kolme tuolia, Puita laatikossa, lastenriepuja ja kalastusvaatteita nuoralla — ja sitten minä itse. Ei unohdinpa kaakeliuunin ja seinäkaapin.

Transpiratsioonissa oli lämmin.

Ulkona tuiskusi; ei kuulunut merenkään kohinaa. Lumi piiskasi pieniä akkunaruutuja kuin köysiluuta kailettia [kailetti, engl. skylight = taivaan valo: kattoikkuna, aluksessa kansi-ikkuna]. Vähä väliä tuiskahti lunta ovenraostakin. Kukaan ei siitä välittänyt, enkä siis minäkään ollut sitä huomaavinani. Istahdin. Ja nyt heidät esitän.

Ensiksikin siellä istui Nuutti — tämän huoneen isäntä; pieni, lyhytvartaloinen, hartiakas; tiheä leukaparta, suuri villahuivi kaulassa. Hän puristi toisen silmänsä kiinni vilkuttaen ja katseli uutta puupiippuaan; sitten hän nyökkäsi. "Henki kulkee kyllä hyvin, mutta näin alussa polttaa hiukan kieltä. Onpa se mainiota tupakkaa!"

Se oli hänen kiitoksensa; ja se kuvastui koko naamassa ja valaisi siunauksellaan kaikkia olutpulloja, jotka oli pantu pöydälle odottamaan minun tuloani.

Janne, hänen veljensä, istui siellä myöskin; nuorempi, jäntevämpi, parta pehmeä ja hieno, kasvoilla äreä, surunvoittoinen ilme. Hänen vaimonsa oli haudattu kesällä, mukanaan kuolleena syntynyt pikku kalastaja. Janne imi piippuaan välittämättä, polttiko se kieltä vai ei. Hän nyökkäsi pikkusen.

Se oli hänen kiitoksensa ja kylläkin hyvä.

Johannes serkku istui siellä myös taikka oikeammin hyppäsi pystyyn ja löi kun loikin päänsä kattohirteen. Hän oli parraton, solakka, harteva, murtunut urho, rappiolle kulunut huimapää merimies ja tappelupukari; hänen voimiaan olivat pitkät matkat ja kanelinväriset tytöt Malakan salmessa jäytäneet enemmän kuin oli suotuisaa kalastajalle, jonka täytyy veneessä työskennellen elättää itseään ja perhettään. Määrättömän hyväntahtoinen ja määrättömän kevytmielinen, sairaloisuutensa vuoksi veltto, toisinaan vimmatusti työn kimpussa, joka taas oli palkittava juomatavaroilla, turhamainen, vaatimaton, monijuttuinen irvihammas — lapsen ja hirtehisen välimuoto. Hän kiitti minua sanatulvalla, pyyhkäisi kaikki maahan, jotta pääsisin istumaan tuolille, pudotti piippunsa, huomautti, ettei häneltä koskaan mitään putoa, keräsi piipun mujut lattialta kovilla hyppysillään ja pisti mujut, hietaa, sahajauhoja ja pieniä villalangan pätkiä sekaisin piipunpesään, samalla imien, sylkien ja vannoen, ettei semmoista ainetta ollutkaan, mitä ei mies voisi polttaa — paitsi linnunlantaa. Sillä sitä hän oli kerran merellä koetellut; mutta sittenpä olikin pitänyt koko päivä istua ulkona keulassa.

"Soh, soh, murjaani; ole nyt kerrankin ihmisiksi!" kuului sointuva, syvä, hymyilevä ääni kirsturahin puolelta.

Se oli Tilda, Johanneksen vaimo. Hän oli ottanut Johanneksen, kuten hän itse sanoi, sen vuoksi että jonkun piti hänetkin ottaa, jottei mokoma joutuisi pitäjän niskoille! Vaan eipä ainoana syynä sentään ollut niin käytännöllinen seikka. Urho oli vielä noin kuusi seitsemän vuotta takaperin ollut kaunis "raunio"; varsinkin hän oli osannut mainiosti tanssia. Ja Tilda rakasti tanssia sen itsensä vuoksi. Hän rakasti myös intohimoisesti omaa hirtehistään — vaikkei sitä ilmaissut herkkätunteisten tavalla. Kun ukon voimat kohta häiden jälkeen kovasti heikkenivät, lähti Tilda, vaikka olikin silloin siunatussa tilassa, veneellä yksin merelle, souti monta penikulmaa siimoja kokemassa, tuli kotiin, nukkui pari tuntia, heitti kalakopan olalleen ja vaelsi sitä kanniskellen pitkin pitäjää. Hän sai poikansa, kulki taas merellä ja kävi kaloja kaupalla, haukkui Johannesta, kun tämä oli tehnyt jonkin oikein tyhmän kepposen, ja antoi hänelle taas yhtä pian anteeksi.

Tällä naisella oli lapsen kasvot, pitkä, solakka, leveäharteinen ruumis; kaula ja rinta kuin muinaisajan kuvapatsaalla, miehen lanteet, miehen kädet, hienon naisen jalat, nilkat ja joustavat, lyhyet askelet. Hänellä oli yhden miehen voimat ja kolmen tahto; hänessä oli rahvaannaisen tyhjentymätön aarre rakkautta — vaikkei hän kaiketi koskaan ollut tätä käsitettä ajatellut taikka sitä nimeltä maininnut.

Kuitenkin on epäilemätöntä, että etevimmät naiset tavataan rahvaan taikka historian kuningatarten joukossa. Parhaimmat miehet ovat kenties etsittävät sivistyneestä, itsetietoisesta, voimakkaasta keskiluokasta.

Johduin itsekseni tekemään tällaisen huomion. En näet voinut tällä hetkellä kuulla sanaakaan siitä, mitä huoneessa puhuttiin.

Tilda oli äskettäin lahjottanut hirtehiselleen uuden pantin — kalastajapantin — rakkaudestaan. Se oli pieni, siro tyttönen, joka upotti pikkuruiset, ruusunpunaiset kyntensä valkeaan antiikkiseen rintaan ja imi äidillisestä lähteestä.

Täällä ei kursailtu. "Kyllä kai hän sellaista on kotonaankin nähnyt", sanoi Tilda minuun vilkaisten, ja sillä liinalla, joka ensin oli rintaa peittänyt, ruvettiin pian kuivaamaan pikku imusuulta liiat pois, kun lähteestä ylen runsaasti pulppusi. Aina kun näin sattui ja kun liinaa ei kyllin sukkelaan käytetty, päästi pieni suu hyvin äänekkään huudon. Sitten viihdyteltiin ja sitten kaksi vahvaa sormea likisti valkoista, pulleata pallonpuoliskoa ja jälleen valahti lähteestä liikaa — ja taas kirkaistiin.

Kirsturahin puolella ei vähääkään kursailtu. Sinne oli oikeastaan järjestetty kehtokarsina, mutta kehdot olivatkin nyt tyhjinä äitien edessä laattialla.

Tildan vieressä istui Liina, Nuutin vaimo, perin pikkunen ja perin hintelä; rehellisillä harmailla, valppailla silmillään hän alati katseli miestään ja sitten taas sylissään makaavaa pikku kalastajaa, lyhytruumiista ahmijaa ja kirkujaa, joka kovaksi onnekseen lepäsi surkastuneella, laihalla povella, eikä tätäkään oltu liinalla peitetty.

Pikku kalastaja huusi melkein myötäänsä. Täällä oli liian vähän — tuolla liian paljon.

Kolmantena kehtokarsinan puolella oli vanha Johannes, Tildan appiukko. Hän piteli pojanpoikaansa, kuusivuotiasta veitikkaa sylissään. Poika oli kovin väsynyt, torkahti hiukan, itki vähän väliä sätkien, kiemurrellen. Vanhus viihdytteli, painoi häntä karkeata, paikattua liiviään vasten, lellitteli ja jutteli; eikä yksikään äiti olisi voinut olla kärsivällisempi kuin tämä valkohapsinen kunnon mies, joka oli — kuten Vangaassa väitettiin — tehnyt kaikki seitsemän kuolemansyntiä, mutta sen sijaan rakasti tätä pikku poikaa, niinkuin vanhassa testamentissa, Edda-runoissa ja siellä täällä elämän kummallisimmissa oloissa.

Vanha Johannes piti poikaa alati luonaan; yöllä sängyssään väliseinän takana ja päivällä työnsä ohella — kun näet sattui tekemään työtä. Ukon kerrottiin näkevän nälkää säästääkseen killingin toisensa perään pikku epäjumalalleen. Mutta jos hän nyt tosiaan näki nälkää — enkä minä mene sitä epäilemään — piti hän sen sijaan puoliaan seinäkaapin ääressä. Nytkin hän vähän väliä nousi, poika käsivarrellaan, astui kaapin luo, mutisi hieman, hypisteli siellä jotakin, kulautti hiukkasen ja meni taas paikalleen hyssytellen omaa rintalastaan. Ja hän hyräili kaikkien hommiensa ohella, melkein kuin olisi vielä lapsi, erästä laulunpätkää taikka jotakin alkuaan virrestä sepustettua katkelmaa:

Voi auta, Jesus armiain ja Latsarus, mun sieluain. Sa ruumis, henki vahvaks' tee, niin että piru pakenee.

Se elkeinensä karkota, vaan mulle suojas lahjota. Sa astuit lasna maailmaan; nyt Latsarus on taivaassaan.

Tästä tuli merkillinen jouluilta. Ei kukaan ollut milläänkään, vaikkei voinut lainkaan kuulla, mitä sanottiin. Lopulta en minäkään siitä välittänyt. Keskustelu sujui hyvässä rauhassa. Piiput ja tupakka — ja varsinkin olut — auttoivat! Tilda nousi ja lakkaamatta jutellen olkansa ylitse, pienokainen rinnoillaan, keitti kahvia uunin ääressä. Me miehet tyhjensimme pullot, mitä pöydällä oli; ei kuitenkaan vanhus, joka kehui, ettei koskaan pane suuhunsa sitä "myrkkyä", baijerilaista olutta; ja välistä kuului puheen seasta joku hänen virren värssynsä, jota hän lauloi pikku lemmitylleen; ja Nuutti otti tyynesti piipun suustaan ja huomautti hyvin vakavana ja lainkaan yrittämättä tekaista kömpelöä sukkeluutta, että nyt sentään "oikeastaan on pyhä ilta ja siksi vanhus saakoon kernaasti laulaa!"

"Ja nyt saatte minulta joululahjan", jatkoi hän. "Ja se olkoon kiitokseksi siitä, mitä olette meille tuonut. Sillä tehän mielellänne kuuntelette juttuja!" Sitten hän alkoi kertoa pitkää juttua, kuinka hän eräänä joulukuun yönä purjehti uudessa avonaisessa purressaan kotiin Sejeröstä ja ajelehti myrskyn mukana kauvas Kattegatiin. Juttu yhä venyi, se uhkasi venyä yhtä pitkäksi kuin joulukuun yö oli ollut. Silloin Johannes tarttui asiaan. Hän oli sill'aikaa salavihkaa ollut ahkerasti pullojen kimpussa. Kun toinen yhä vielä jatkoi, löi hän nyrkkiään pöytään:

"Nyt saatte minun joululahjani! Älkää suotta kuunnelko Nuutin juttuja, sillä siitä ei tule hullua harmaammaksi!" Ja sitten Johannes alkoi kertoa jotakin Malakan salmelta; ja hän heilutteli päätään ja väänteli vatsaansa ja näytti, miten kanelin väriset olivat tanssineet ja mitä muuta vielä oli tapahtunut, jota ei voi mainita ja tuskin kehtasi kuullakaan. Naiset istuivat kirsturahilla ja joivat kahvia. Liinan pikku kalastaja huusi herkeämättä; Liina katseli häntä surumielin; Tilda nauroi, vaan ei miehensä jutuille; ne hän tunsi liiankin hyvin; hän nauroi pikku tytölleen, joka myöskin nauroi ja sai kiinni kupista, kaatoi muutaman pisaran päälleen ja kirkui kauheasti.

Minustakin alkoi Transpiratsioonissa tuntua jotakuinkin lämpöiseltä. Mutta Janne, joka oli minua tarkannut ja monta kertaa varottaen koettanut vaientaa Johannesta, tämä kun hoilasi malaijilaista laulua, — nousi äkkiä ja sanoi:

Kyllä täällä annetaan joululahjoja ylt'ympäri. Nyt tulee minun vuoroni! Johannes, nähkääs, ei saa juoda itseään sikahumalaan ja keppuloida marakattina tänä iltana! —

Yks', kaks', kolme. Kävi pieni maanjäristys. Minua ihmetyttää vieläkin, ettei koko Transpiratsiooni revennyt. Nuutti oli oikein aavistanut, miten siinä kävisi, ja tarttunut lamppuun; nähtiin vain pitkä mies oikaistuna ilmassa — mylly kumossa neljä siipeä harallaan —, ja pieni jäntevä Janne kantoi Malakan salmen sankarin ulos ovesta, jonka Nuutti tuuppasi kiinni hänen jälkeensä.

Hetkisen kuluttua Janne tuli takaisin, istuutui tyynesti paikalleen ja alkoi sytyttää piippuaan, jonka oli kädestään laskenut. Hän kääntyi Tildaan ja sanoi ihan tyynesti ja suuttumatta:

Kannoin sen sinne ja panin sinun sänkyysi. Kai se saa nukkua humalansa siellä?

Saa kai! vastasi Tilda, joka oli vain hiukan uteliaasti katsellut asian kulkua. Tahdotko kupin kahvia?

Janne nyökkäsi; ja sitten hän istui ja silmäili ikäänkuin hiukan huolissaan kehtokarsinaan.

Nuutti purjehti edelleen avonaisessa veneessään ja pääsi lopulta Anholtissa maihin.

Huoneeseen tuli hiljaisuus. Ulkoa kuului lumen räiskinää. Nurkassaan istui vanha Johannes ja lauloi pojuaan nukutellen:

Sa astuit lasna maailmaan…

Ja sitten Liinan pikku kalastaja kirkui ja samalla repi puoleksi auenneilla kätösillään kuihtunutta, laihaa äidinrintaa.

Nuutti pääsi äkkiä Anholtista hyvän tuulen mukana ja sanoi maltillisesti, vaikka äänessä olikin hiukan moitetta:

Annappas sille hiukan kahvitilkkaasi, Liina!

Poika itki; Liina katsahti ihan itkemäisillään Nuuttiin, minuun ja pienokaiseen.

Nyt on minun vuoroni antaa joululahjani! sanoi Tilda. Ja hän avasi kaikki liivinnapit, pani oman tyttönsä toiselle valkoiselle pullealle pallonpuoliskolle ja otti Liisalta pojan ja pani hänet kuin kissanpoikasen toiselle valkoiselle, pullealle pallonpuoliskolleen.

Mutta hän nojasi hiukan taaksepäin, samalla kun Liina istui aivan sanatonna ja käsillään peitti niukkaa ravintolähdettänsä.

Ja Tilda hymyili itseksensä sitä hymyä, joka on itsetiedottomille, hyville ja väkeville ominaista. Ja hän lausui merkillisen ajatuksen, jota en unohda:

Täällä on joulu-ehtoollista köyhäin lapsille!

Ajattelin kotiin jääneitä pienokaisiani. Tällä hetkellä he arvatenkin hyppelivät suuren, kauniin kuusen ympärillä, avarassa, korkeassa salissa, jossa oli tauluja, kirjakaappi, soittokone. Tällä hetkellä ehkä luettiin sähkösanomaani. Jospa he olisivat saaneet tämän viimeisenkin.

Mutta nythän he saavat.

IIVAR KUOLI JA HAUDATTIIN

Kun Iivar eräänä päivänä seisoi rannalla kiskomassa suurta, uutta haraa ja neljääkymmentä syltä kettinkiä veneestä maalle, niin sattui, että hän äkkiä päästi kaikki käsistään ja tavotti takaapäin lännettänsä.

Mikä nyt? kysyi Antti, hänen apulaisensa.

Vedin vähän liiaksi, — sanoi Iivar ja huohotti.

Sitten he jälleen kävivät käsiksi neljäänkymmeneen syleen.

Tämä oli muutamain mielestä alkuperäinen syy Iivar Asmussenin pitkälliseen ja tuskalliseen sairauteen. Sillä "kaikki kipu alkaa pistoksella".

Toiset sanoivat, että se nyt on vaan lorua: kalastaja tulee usein nostaneeksi liikaa, ja paljoa pahempaakin sattuu; sittenhän heidän kaikkien pitäisi olla raajarikkoja. Pikemmin se saattoi johtua siitä, että joku oli häneen katsonut (se on: katsonut pahalla silmällä). Kalastajat ovat yleensä taikauskoisia.

Vielä oli asiaan tämmöinenkin selitys. —

Se oli saanut alkunsa — sanottiin — siitä helmikuun päivästä, jolloin Iivar ja Antti olivat veneessään jääneet laivan alle noin puolen penikulman päässä rannasta. Kesti tunnin aikaa, ennenkuin heidät sieltä noudettiin maalle, ja vesi oli tietystikin kylmää, Iivar oli kovaluontoinen eikä tahtonut vaihtaa vaatteita heti, kun oli sisään päästy, — eikä siis Anttikaan tahtonut. Mutta kun sitten tuli kevät, yltyi pistos Iivarin selässä; Anttia ei sitä vastoin mikään vaivannut. He olivat molemmat olleet yhtä kauan vedessä ja kumpikin yhtä märkänä; mitä oli ajateltava mokomasta paholaisen juonesta, joka tarttui toisen selkään, mutta ei toisessa miehessä tarttunut mihinkään kohtaan? Ei, kyllä se oli suoraan sanoen pötyä — taikka sitten se oli pahan silmän työtä. Mutta sairas hän oli.

Liena — Iivarin vaimo — suostutti hänet viimein menemään maata. Koko kovalle otti, ennenkuin mies saatiin niin pitkälle. Sillä hän oli raataja, harvapuheinen, kuivakiskoinen, väsymätön työmies. Hänellä oli vene ja Lienalla työkalut, kun he menivät naimisiin. Antilla puolestaan ei ollut mitään osuutta; hän sai työstään palkkaa — prosentiksi sitä voi sanoa; hän oli kaunis mies, kasvot kukoistavat, suu vain suora viiva, joka ei koskaan täysin avautunut; hän puhui vielä vähemmän kuin Iivar; kenties nuo kaksi juuri sentähden tulivat keskenään hyvin toimeen. Antilla oli vain yksi ainoa intohimo: hän tanssi — mutta tanssin itsensä vuoksi. Ei rakastelua, ei mitään kuljeskelemista iltasin. Kun ravintolassa oli talvitanssit, alotti hän sieppaamalla ovensuusta ensimäisen tytön, huolimatta siitä, oliko tämä vanha vai nuori, suuri vai pieni, ja lopetti, kun sai käsiinsä viimeisen. Silloin hänen nuttunsa oli läpimärkä, hän meni suoraan kotiin, pani maata hikisenä, nukkui unta näkemättä ja nousi aamulla ilman päänsärkyä.

Hän oli kerran tanssinut Lienan kanssa — kolme vuoroa yhtä kyytiä. Kun hän päästi Lienan, istuutui tämä, katsoi häneen, hymyili ja sanoi:

Onpa sinun kuuma!

Antti katsoi lattiaan ja vastasi:

Se oli tanssia se!

Sinä yönä hän vastoin tapaansa ei voinut nukkua. Hän nousi vuoteesta ja vaihtoi — äkkinäisen päähänpiston mukaan — villapaitaa. Tämä oli ensimäinen kerta. Ja se auttoi.

He eivät sen koommin tanssineet yhdessä, sillä juuri silloin alkoi pitkällinen sairastaminen. Iivarin selkä oli "villissä", veneessä täytyi tehdä työtä kahden puolesta, piti ansaita rahaa tohtorille, tohtorin kyyteihin, rohtoihin, piti valvoa ja kuitenkin saada talon toimet hoidetuksi. Liena ja Antti jakoivat työt tasan — koskaan puhumatta. Raskas sairaus toi taloon vielä enemmän hiljaisuutta; vain Iivarin voihkina ja toisinaan hänen huutonsa tuskaisina öinä katkaisi äänettömyyden; ja näiden purkauksien jälkeen, jotka yhä heikkenevästä miehestä kiristettiin, vallitsi hiljaisuus ja painostus sitä raskaampana pienessä perheessä.

Pitkään, matalaan rakennukseen mahtui puoli tusinaa perhettä. Iivar Asmussenin väki asui vasemmassa päätyhuoneustossa — kahdessa pienessä ullakkokamarissa; näitä erotti toisistaan lautaseinä, joka oli paperoittu ruudullisella tapetilla. Keittiö oli alhaalla. Siitä johtivat portaat raskaalle ullakkoluukulle, jossa oli kulunut rautarengas. Tätä luukkua pidettiin aina suljettuna siitä saakka, kun Iivarin ja Lienan ainoa lapsi, pikku Mette-Mari, oli mennyt takaperoa siitä alas. Lapsen pienen tylleröisen ruumiin pehmein, vaikkei juuri jaloin osa oli töksähtänyt sillikoppaan. Sillit, ainakin päällimmäiset, olivat likistyneet, mutta sinä vuonna oli silliä runsaasti. Mette-Mari oli siitä päässyt pelkällä säikähdyksellä. Hänen selkänsä oli moitteeton.

Kokonaista yhdeksän vuotta olivat nämä portaat samalla yksitoikkoisella äänellä narisseet Iivarin astuessa, kun hän palasi kalasta taikka oli menossa sinne. Hän oli painanut tervettä selkäänsä tätä luukkua vasten, jonka sysäsi auki pienellä, joustavalla nykäyksellä ja jälleen huolellisesti sulki lyhyellä, täsmällisellä jysäyksellä. Nyt ei selkä enää kestänyt kalastusta eikä luukun avaamista; — tuskin se jaksoi maata suorana lyhyessä, leveässä sängyssä, missä oljet pistivät alta ja patja kuumotti päältä. Selkä kävi yhä huonommaksi joka kuukaudelta, suorastaan mureaksi, ja siinä oli pieniä läpiä, joista sitten tuli suuri reikä; se meni umpeen ja aukeni taas; se pilkkasi maalaislääkärin taitoa talvella ja kylpylaitoksen lääkärin keinoja kesällä; ja näin makasi Iivar jo toista vuotta ja kuihtui vähin erin ja haisi pahalta ja kiemurteli kuin kurja matonen, joka turhaan odottaa suurta kantapäätä polkemaan itseään mäsäksi ja ainiaaksi lopettamaan tuskan.

Ainiaaksiko? Sitäpä tämä kovasti koeteltu mies ajatteli maatessaan pitkinä päivinä ja vieläkin pitempinä öinä. Jotkut sukulaiset olivat kuin muinoin Jobin ystävät toimittaneet hänelle lohdutuksen perusteita, neuvoja ja virkistystä pikku kirjasten muodossa, joita muuan hyväätekeväinen seura julkaisee monilukuisina kappaleina halpaan hintaan. Kannellista virsikirjaa, josta hän oli alottanut, hän ei enää jaksanut pidellä voimattomissa käsissään, ja Liena luki niin hitaasti ja huonosti ja sitäpaitsi aina itki, kun yritti laulaa, mitä ei voinut lukea. Mutta pieniä nidotuita lehtisiä hän jaksoi yksinäisyydessään hypistellä vapisevilla sormillaan. Hän luki, kunnes tuskat saivat hänestä voiton, sitten hän huusi hetkisen ja luki jälleen, samalla kun hänen aivonsa hehkuivat kilpaa suuren haavan kanssa.

Eräänä aamuna hän kutsui Lienaa luokseen.

Hän oli kynnellä — pitkällä, mustalla, käyrällä kynnellä — painanut merkin lauseeseen: Heidän matonsa ei kuole, heidän tulensa ei sammu.

Oikeastaan — Liena — kuulehan! sanoi hän. Mitä olen oikeastaan tehnyt semmoista, että se voi olla niin pahaa?

Liena ei vastannut, vaan pyyhkäisi silmiään sillä kädellä, jossa vielä oli veitsi, hän kun juuri oli siivonnut pienen laihan kampelan.

Olenko milloinkaan lyönyt sinua? kysyi hän.

Et, sen Jumala tietää! nyyhkytti Liena ja vaihtoi veitsen esiliinaan.

Taikka Mette-Maria — paitsi sitä ainoaa kertaa, kun hän oli päästänyt porsaan ulos?

Et — et! oli vastaus.

Olenko juopotellut taikka tuhlannut ansiota kortteihin — taikka…? Nyt eivät voimat enää riittäneet, vaan käsi vaipui velttona sängynlaidalta, ja pikku vihkonen putosi lattialle pahanaikaisten räsyjen — siteiden sekaan, jotka hän yöllä oli repinyt haavaltaan.

Liena kumartui ottamaan paperin ynnä rievut, meni alas keittiöön ja heitti molemmat hiilokselle. Mutta ikäänkuin säikähtäen omaa rohkeuttaan hän samassa tuokiossa sieppasi painetut sivut takaisin, hieroi kädellään hiiltyneitä kohtia ja pani paperin hyllylle lautasrivin yläpuolelle. Räsyt jäivät palamaan ja niistä levisi pian pahanhajuista käryä. Mutta Liena oli kyllä karaistunut sekä käryä että hajua kestämään.

Siitä asiasta ei heidän kesken puhuttu sen enempää. Iivar ei enää lukenut. Hänen silmissään oli erikoinen katse, kun hän antoi Lienalle ne lehtiset, jotka hänellä oli ollut sängyssä. Hänen tuskansa lisääntyivät. Hän käänsi silmänsä niin, että valkuainen — ei, vaan sitruunankeltainen — tuli päällimmäiseksi joka kerta, kun rautalevy hänen lapaluittensa välissä kävi hehkuvan punaiseksi — sillä semmoisilta hänestä tuskat tuntuivat. Heti kun puuskaus oli mennyt, painuivat silmäluomet umpeen, ja hän vaipui horroksiin; ja taas tulivat tuskat, ja taas rautalevy hehkui, ja taas hän vääntelihe ja taas vaipui horroksiin.

Se oli taistelua elämästä — taistelua uskon kanssa — se oli kuoleman kamppailua — ja sitä kesti kauan.

Mies poloinen! sanoi maalaislääkäri. Ja hän päätti ilmottaa Lienalle, että toivo oli turha — hän ei enää mitään voinut toimittaa — eikä hän tahtonut sen enempää ottaa palkkiota — eikä heidän tarvinnut enää lähettää hakemaan. Hän uskoi menetelleensä jalosti; hän ei vain ymmärtänyt, kuinka Liena voi ottaa tämän ilmotuksen vastaan niin tyynesti. "Sellaisilla ihmisillä ei ole tunteita", ajatteli hän hartioitaan kohauttaen ja istui vaunuihinsa. Liena saattoi häntä ulos:

Sen olisi tohtori oikeastaan voinut sanoa jo ennemminkin! arveli Liena.

Aja! sanoi lääkäri rengilleen.

Tässä sairastamisessa ei ollut mitään toivoa. Kaikki sen tiesivät, ja lopulta kaikki siitä puhuivat; ja niin oli siltä katkennut pahin kärki — ellei oteta lukuun asianomaista itseään.

Paha haju — tämä kuvaamaton, unohtumaton haju — levisi kahteen ullakkohuoneeseen, tunkeutui suljetun luukun läpi ja pujahti kuin aavemainen osa itse Iivaria äänetönnä alas jyrkkiä portaita ja tuntui keittiön kaikissa sopissa. Liena ja Mette-Mari kuljettivat sitä vaatteissaan, ja Anttia se seurasi joka päivä veneeseen, jossa se haihtui tuuleen, mutta illalla se uudestaan tarttui islantilaiseen villaan.

Pahempi kuin haju — jota voitiin tuulettaa — oli tuo vaikerrus yläkerrasta. Miehen ruikutus, tuollaisen kovan, karaistuneen miehen voivottelu vielä kovemman herra kuoleman häntä parhaansa mukaan kiduttaessa!

Tällaiseenkin voi ympäristö tottua. Lienan silmät olivat punaiset, mutta kyyneleet olivat loppuneet. Mette-Mari sitävastoin — lapsi — ei vielä ollut itkenyt koko kyynelvarastoaan. Hänen suruttomuutensa — lapsen suruttomuus — auttoi kestämään koko paljon, mutta niinä päivinä, jolloin asiat olivat ullakkokamarissa kovin pahalla kannalla, täytyi hänen kyyristyä uunin nurkkaan ja peittää kasvonsa typistetyllä esiliinallaan.

Kun Antti silloin sattui astumaan avonaisen oven ohi ja näki lapsen tuossa tilassa istuvan, poikkesi hän säännöllisesti sisään, veti esiliinan syrjään, otti pienen pehmeän, suttuisen käden omaan isoon, kovaan, kalanlimalla ja suomuksilla vernissattuun kouraansa ja sanoi:

Mette-Mari, tuletko kanssani porsasta katsomaan — mitä?

Ja sitten he yhdessä menivät pitkän rakennuksen toisen päätysivun puolelle, missä perheiden sikolätit olivat erotettuina nelinurkkaisiin karsinoihin aivan kuin hautapaikat kirkkotarhassa.

Siellä haisi myöskin — tietysti. Mutta rannan raitis tuulahdus puhalsi välistä joukkoon, ja sitäpaitsi: tiedettiinhän mitä se oli, ja että se tuli vaan siitä, mikä on hyvää.

Siellä he äänettöminä seisoivat ja katselivat, kuinka suuri lihava porsas, täplät toisessa korvassa, kapsutti leukapieltään ja vähä väliä räpytti heille pitkiä, vaaleita, ylimyksellisiä silmäripsiään. Ja sill'aikaa kun noilla kahdella oli kummallakin omat mietteensä ajasta ja ijäisyydestä, kärsimyksistä ja kurjuudesta, painoi porsas etusorkkansa kaukaloon, tonki sitkeällä kärsällään kaksine "pyykatteineen" ja röhki rauhottavasti:

Röh, röh! syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna meidän on kuoltava!

Siltä se ainakin Antista kuulosti, ellei aivan samoilla sanoilla. Tarkotus oli sama.

Mutta Mette-Mari pyyhki kyyneleensä ja pisti oljenkorren porsaan sierameen. Se oli kovin lystikästä, ja lapsiraukka sai nauraa; mutta porsas pyörähti äkkiä ympäri ja peräytyi syvästi loukkaantuneena makuusuojaansa.

Röh, röh!

Ja sitten se laski korvansa luppaan, niinkuin muut panevat kätensä ristiin, ja sitten se nukahti heittäen kaikki sikseen.

Aina vaan pahemmaksi kävi ylhäällä ullakkokamarissa. Pitkinä, hiljaisina, kuutamoisina talvi-iltoina huudot tunkeutuivat läpi pakkasen kukittamien akkunaruutujen ja kuuluivat yli koko rakennuksen ja naapuritaloihinkin. Silloin aukeni siellä ja täällä ovi, ja joku kuunteleva olento näyttäytyi. Kolmen, neljän miehen joukko kokoontui Asmussenin ikkunain alle; he vaihtoivat muutamia sanoja ja astuivat keittiöön, missä Liena otti heidät vastaan silmät punaisina, samalla kun huulet ja leuka vapisivat.

He nousivat yhdessä yläkertaan, missä öljylamppu kärysi pesukaapilla ja Iivar vääntelihe sängyssä. Piti vaihtaa hänen alustaansa, hän ei voinut saada lepoa, täytyi häntä siirtää. Nuo neljä miestä tarttuivat kukin karkean piikkolakanan kulmaan ja nostivat niin varovasti, kuin kalastajat osaavat nostaa. Iivar uikutti tuskasta.

Kun he jälleen tulivat alas ja seisoivat hohtavalla lumella, jonka yllä taivas kaartui indigo-sinisenä loistokupuna, tavotti kukin vuorostaan takaapäin selkäänsä, mutta sanomatta mitään. Kukin meni taas kotiinsa; mutta saattoi tapahtua, että heidät yöllä uudestaan kolistettiin liikkeelle, kun tarvitsi kääntää Iivaria — "sitä rämää!"

Kerran pidettiin sitten perheneuvottelu. Siihen johduttiin ihan kuin itsestään.

Valvotun yön jälkeen, jolloin sairas oli ollut tavallista huonompi, Liena tarjosi aamun suussa kahvia näille neljälle sukulaiselle. Istuttiin keittiössä sinisiksi kohmettunein käsin ja höyryävät kupposet sylissä ja puhallettiin vuoroin sormiin ja kahviin.

Liena sanoi:

Jospa Jumala jo pian hänet korjaisi!

Joku sanoi: On sitä nähty, että pahemmastakin sairaasta on vielä mies tullut. Kun vaan saisimme sen matami Aspegrenin tänne…!

Tämä oli tietäjävaimo, joka asui salmen toisella puolella, monen penikulman päässä sisämaassa.

Se on niin häijyn kallis! sanoi joku.

Ensimäinen vastasi:

Kai siihenkin keino keksitään; Iivar ei ole koskaan vetäytynyt syrjään, kun asia on meitä koskenut. Kuinka paljon sinä voisit luovuttaa, Liena?

Ei riitä varoistani enempää kuin viisi, vastasi hän varmana.

Se on jotakuinkin vähän. Hän ei lähde liikkeelle alle kolmenkymmenen viiden — tähän vuoden aikaan. Täytynee vielä odottaa joku aika!

Kului kuukausi. Kylmyys oli ilmasta hävinnyt, kevään merkkejä ilmestyi, versominen edistyi nopeasti.

Nopeasti edistyi myös Iivarin meno — alasmäkeä.

Silloin nuo neljä miestä — Erik Skammelen, Nuutti ynnä Kalle ja Kristian Nörregaard veljekset — sysäsivät purtensa vesille ja purjehtivat tietäjävaimoa hakemaan.

Seuraavana päivänä he palasivat ja nostivat veneestä saaleihin käärityn mytyn ja laskivat sen hyvin varovasti hiekalle.

Se oli matami Aspegren.

Hän riisui päällysvaatteensa ja antoi ne kappale kappaleelta kalastajille heihin katsomatta. He astuivat kunnioittavasti, kuin olisivat kaikki olleet hänen palvelijoitaan, hänen perässään taloon.

Pieni, hintelä vaimo, erinomaisen puhtaissa vaatteissa, päässä iso vanutäytteinen taftihilkka, sen alla tummaa, kiiltävää tukkaa ja pienet, kiiluvat silmät kuin linnun — taikka ehkä paremmin kuin täytetyn linnun, sillä silmät eivät näyttäneet liikkuvan.

Liena odotti häntä keittiössä ja suuteli hänen kättään, jonka matami itse hänelle ojensi.

Hän ei kysynyt mitään, vaan katsoi portaisiin.

Se on tuolla ylhäällä, kuiskasi Liena ja astui itse edellä.

Miehet nyhkivät toisiaan ovensuussa ja odottivat ihan ääneti. —

Molemmat naiset tulivat takaisin. Liena piti kättä silmillään. Tällä kertaa käsi oli täynnä kyyneleitä, kun hän sen laski kasvoiltaan.

Matami Aspegren viittasi uuniin päin, missä kahvipannu kiehui. Liena noudatti heti viittausta. Matami istuutui hakkuutukille höyryävä kupponen kädessään; hän hörppi juomaa pitkin siemauksin ja narskutti mustaa rintasokeria höyryn ympäröidessä hänen kasvojaan kuin minkäkin muinaisajan papittaren. Kukaan ei uskaltanut keskeyttää, mutta kaikki odottivat nähtävässä jännityksessä.

Nyt oli kuppi tyhjä. Hän kurkotti sitä Lienaan päin nyökäyttäen; asia ymmärrettiin, ja toista kertaa nousi höyry ja ympäröi skoonelaista Pythiaa, samalla kun musta rintasokeri narskui kuin luu petoeläimen hampaissa.

Silloin Liena sanoi miehiin kääntyen: Matami Aspegren sanoo olevan liian myöhäistä — eikö niin?

Tietäjävaimo nyökäytti, laski kupin kädestään ja tarttui hitaasti hameensa helmaan, jonka sitten hinasi ylös! Samoin ensimäisen ja toisen puolivillaisen liepeen. Keltaisessa villahameessa oli syvä tasku; tästä taskusta hän otti esille pussin ja pussista lankakerän, sakset, muutamia nauhoja, nipun sipulia, avainkimpun, pienen pullon, jonka korkissa oli sulka, ja rasian, jossa näytti olevan voidetta. Nämä kapineet hän järjesti syliinsä. Miesten ja Lienan katseet olivat kiintyneet puuhaan kysyvässä ja hiukan kammottavassa äänettömyydessä. Sitten Liena jatkoi:

Matami Aspegren — on — sanonut — että tohtori — että se on liian kauan ollut Iivarin kimpussa… eikö niin?

Kuului mutinaa ja raskasten saappaiden siirtelemistä.

Matami Aspegren nyökäytti.

Liena jatkoi:

Nyt matami voi vain — nyt hän ei voi muuta kuin…

Liena vaikeni ja katsoi matamiin. Mutta tietäjävaimo istui kädet levitettyinä yli taskun sisällyksen ja tuijotti jäykästi eteensä.

Voiko matami poistaa siltä tuskat? kysyi Erik, miehistä uskaliain.

Matami avasi suunsa kääntämättä silmiään, joiden ilme ei myöskään muuttunut, ja sanoi vahvalla painolla:

Minä voin päästää hänet kuolemaan!

He tuijottivat jonkun hetken toisiinsa hänen ympärillään, mutta sana oli sanottu, ja oraakeli oli sen lausunut.

Asia oli päätetty, kellään ei ollut vastaväitteitä, kukin kätki omat ajatuksensa, — silloin kuultiin hiljaista itkua ylhäältä ullakolta.

— 29 —

Luukku oli jäänyt auki. Ylimmällä portaalla istui Mette-Mari ja nyyhkytti, rystyset silmäkulmiin painettuina.

Lapsi oli jäänyt koulusta kotia ja piiloutunut sinne ylös, kun aavisti suuria asioita päätettävän. Hän sai kaksi palaa mustaa rintasokeria ja käskyn mennä leikkimään porsaan kanssa. Hän lakkasi itkemästä, mutta kieltäytyi kiihkeästi antamasta vieraalle vaimolle kättä.

Sitten nuo neljä miestä taas lähtivät merelle — hyvällä tuulella — ja veivät tietäjävaimon pois.

Hiukan myöhemmin tuli Antti kalasta. Kun hän rannalta tullessaan joutui kulkemaan sikolättien sivutse, näki hän Mette-Marin täydessä touhussa oljenkorsi kädessä. Porsas röhki kaikin voimin. Lapsi nauroi ääneen.

Päivää, pikku Mette-Mari! — Päivää, Antti! — Kuinkas voidaan? Minusta näytti tuolla selällä olleen Erikin vene täynnä väkeä…?

Nyt lapsi päästi oljenkorren ja alkoi itkeä.

Onko… onko Iivar kuollut? kysyi Antti.

Ei, mutta se vieras vaimo on ollut täällä — ja nyt isän pitää kuolla — ja minä olin ullakolla — ja minua niin pelottaa, että ne tekevät isälle pahaa…

Ja hän yltyi itkemään yhä kovemmin.

Odotas hiukan täällä ulkona, Mette-Mari! sanoi Antti. Ja päästyään rakennuksen ensimäisen oven kohdalle hän pisti päänsä naapurin ovesta sisälle ja pyysi vaimoa pitämään lasta silmällä.

Naapurin vaimo iski häneen merkitsevän katseen.

Kyllä se ihminen on täällä käynyt. Niin, ja sitten lähdettiin viemään sitä heti jälleen pois. Sano Lienalle, että minä tulen kyllä auttamaan, kun Iivaria pestään ja puetaan.

Onko hän kuollut? kysyi Antti.

Kyllä kai! —

Antti riensi. Hän astui kiireesti Asmussenin kynnyksen poikki. Hämärä oli alkanut. Liena istui kumarruksissa, sytytetty kynttilänpätkä kädessä keittiön kaapin edessä, missä hän säilytti liinavaatteita.

Jestas! Säikytit minusta melkein hengen, Antti, kun tulet niin äkkiä!

Onko Iivar kuollut? —

Ei mutta…

Hän nousi seisaalle, puhdas palttinapaita käsivarrellaan. Kynttilän hän laski kädestään ja oikoi paitaa.

Ymmärrätkö, Antti? Hän on ollut täällä…

Niin kuulin. Paljonko hän siitä otti?

Kolmekymmentäkaksi. Emme saaneet häneltä tingityksi vähempään. Mutta nyt Iivar saa apua!

Apua? —

Niin juuri. Me päästämme hänet. Katsos, tässä on voiderasia. No; voidetta sivellään tähän paitaan — noin. Kun hän on saanut sen yllensä, niin — niin hän pääsee tuskistaan ja voi istua pystyssä. Silloin häneen tulee semmoinen halu nousta vuoteesta — ymmärrätkö?…

En!

Vai niin, mutta niin hän sanoi. Hän rupeaa tahtomaan ylös ja me olemme häntä auttavinamme. Kun hän sitten aikoo seistä jaloillaan, huomaa hän, että on hullusti laita. Ja silloin meidän pitää se sanoa hänelle…

Antti tuijotti Lienaan:

Mitä sanoa?

Että hän on mennyttä miestä, että matami on hänet päästänyt. Ja sitten — sitten hän kuolee aivan rauhallisesti!

Antti katsoi maahan eteensä ja sitten sivulle.

Kaiketikin se on parasta, mitä hänelle voi tapahtua!

Niin, eikö olekin? sanoi Liena.

Yhdessä he astuivat portaita ylös. Antti jäljessä kynttilää pidellen, Liena edellä, mukanaan paita, rasia ja ruukullinen vettä.

Siellä Iivar makasi. Kynttilä häikäisi hänen silmiään, joissa jo oli lasimainen katse. Uupuneen ja masentuneen näköisenä hän ne sulki.

Iivar! sanoi Liena ojentaen hänelle paitaa.

Mikä nyt on? kuiskasi hän. Joko te aiotte minut pukea? Ettekö voi odottaa…?

He vaihtoivat paitaa hänen päälleen kuin lapselle. Vastoin tavallisuutta hän ei valittanut.

Nyt kai pian olen valmis; ettekö usko? Ah, sepä tekee hyvää! huokasi hän.

Hän makasi hetken; sitten hän näytti pyrkivän nousemaan. Liena ja Antti katsoivat toisiinsa ja kannattivat häntä kumpikin kainalosta. Hän vaipui rennosti takaisin, voihki ja kuiskasi:

Kuulin kaikki; ette ole tänään panneet luukkua kiinni!

He katsoivat toisiinsa kuin lapset, jotka keksitään sokeria varastamasta. Kuoleva kuiskasi, eikä hänen heikossa äänessään voitu huomata mitään katkeruutta:

Aiotko eteenkinpäin maksaa Antille kaksikymmentäviisi äyriä kruunulta, Liena? Minun mielestäni olisi mukavampaa… Hän ei jatkanut vaan voihkasi: Vettä!

Liena käännähti ja tavotti ruukkua. Samalla hän tuli kaataneeksi kynttilänpätkän; se sammui ja putosi lattialle. Pimeässä kuului viimeinen käheä huuto. Antti hapuili tulitikkuja ja löi otsansa Lienaan, joka myöskin haki. He ponnahtivat erilleen; Liena valitti, Antti noitui puoliääneen ja lopulta hän muisti, että hänellä taskussa oli tikkuja.

Kun kynttilä jälleen oli sytytetty, makasi Iivar suu auki, toinen silmä kyynyssä, toinen luonnottoman suurena; kädet olivat koukistunein sormin kaivautuneet peitepatjaan. Hän oli jo ehtinyt kappaleen matkaa suureen pimeyteen.

Nyt hän on kuollut! sanoi Antti. Ja hän ajatteli itsekseen, miten paljon tässä olisi voitu säästää, jos tietäjävaimo olisi jäänyt noutamatta. Liena istui tuolille sängyn viereen ja silitteli tyynyä kämmenellään.

* * * * *

Iivar kuoli ja haudattiin: —

Lauha, kostea henkäys oli huokunut ilmassa jo varhaisesta aamusta saakka. Tuoreita, poimullisia, värikkäitä pilviä oli noussut yht'aikaa kuin punainen aurinko ja ryhmittynyt sen ympärille aivan kuin röyhelöinen persilja vadilla painautuu palvatun liikkiön reunoille. Aurinko oli sitten kadonnut ja pilvet niinikään, ja rannikon yläpuolella leijaili yksitoikkoinen hautausitku. Sataa tihutti hyvin hiljalleen; ruoho ja umppuiset pensaat imivät kosteuden sisäänsä ja samoin tekivät dohvelitakit, mustat huopahatut ja pumpuliset sateenvarjot. Oli kevätilma, kasvattava ilma, hautajaisilma.

Kolmet ajopelit ja ruumisvaunu — ravintoloitsijan vastamaalatut työrattaat — pysähtyivät pitkän, matalan rakennuksen eteen. Ravintoloitsija, eläkkeellä oleva luotsi, eläkkeellä oleva tullimies, muutamia käsityöläismestareita ja kalastajat — toisin sanoen kaikki — olivat tänne kokoontuneet. Keittiössä oli hieman raivattu tilaa ja siellä oli kirstu kahden pukin varassa, ja kirstussa makasi Iivar ja otti vastaan vieraita. Alkuaan hänen vastaanottonsa oli ollut ylhäällä sisemmässä ullakkokamarissa, mutta kun viereisessä huoneessa syötiin, eikä Iivar ollut palsamoittu kuten ruhtinaalliset henkilöt, ja kun oli tuo haju… lyhyesti, siellä oli havaittu tarkotuksenmukaiseksi muuttaa Iivar alakertaan. Samasta syystä havaittiin nyt tarkotuksenmukaiseksi lyödä kansi kiinni — varhemmin kuin muuten on tapana. Sillä tuo kasvattava sää, jota pitäjän talonpojat siunasivat, oli hieman painostavaa, eikä se raitistanut ilmaa sisällä pienissä huoneissa, joihin myötäänsä tuli ihmisten mukana puolimärkiä vaatteita, ja joissa seppeleet — monet seppeleet — myöskin tuoksuivat vahvasti. Ei niin, että kukaan olisi tästä valittanut; eihän oltu hemmoteltuja kaupunkilaisia, — mutta kuitenkin oltiin siitä yhtä mieltä, että näin oli mieluisinta.

Seppähän se muuten — joka aina oli yhtä hyvällä tuulella — oli sanonut ratkaisevan sanan.

Hän painautui ovesta sisään ruskeassa lievenutussa, mustien housujen lahkeet käärittyinä, puristi Lienan kättä kysäisten: No, nyt kai on hyvä? — taputti Mette-Marin päätä ja tiedusti:

Minne olette Iivarin panneet?

Liena viittasi vaieten ylöspäin.

Hetken kuluttua seppä tuli alas, kourassa viipale syötävää, ja sanoi:

Kuulkaas, mitähän jos toisimme hänet tänne alas?

Niin tehtiinkin. Ja pian sen jälkeen kuulivat ne, jotka ylhäällä istuivat syömässä ja juomassa, vasaranlyöntejä keittiöstä.

Nyt Iivarin kirstua naulataan kiinni! sanoi seppä suu täynnä ruokaa.

Vanha luotsi risti kätensä olutlasin ympärille ja sanoi:

Ei olekaan liian aikaista!

Ja kaikki ruualla istujat tunsivat nyt ruokahalunsa kasvavan. Ja siellä ylhäällä syötiin aika hyvin, ja oluttakin tuli juotua, ja toinen toisensa jälkeen tuuppautuivat vastatulleet kalastajat aukosta sisään — luukku oli otettu tänään tykkänään pois — ja he puhuivat kaikki Iivarista kuin läsnäolevasta henkilöstä, toverista, joka vielä vaelsi heidän joukossaan. Eikä hän vielä aivan poissa ollutkaan.

Antti käveli siellä vaiti, kuten aina, suu pelkkänä viivana ja kaulassa niin kapea musta liina kuin rihma, ja täytti ryyppylaseja.

Seppä alkoi kertoa pikku juttuja. Kukaan ei omin ehdoin ruvennut hautajaispainostuksen alaiseksi, kaikki arvelivat — ja sanoivatkin — että Iivarin nyt oli niin hyvä, ettei semmoista ollut pitkään aikaan ollut.

Ja sitten Liena ilmestyi ovelle, hyvin kalpeana, musta puuvillainen leskihuivi yllään. Hän antoi sepälle merkin, ja seppä nousi heti ja sanoi: No miehet, nyt käydään käsiksi!

He menivät kaikki alas, ja lähimmät sukulaiset saivat pienellä vaivalla "Iivarin" ulos kapeasta ovesta, ja sitten järjestyttiin riviin kantajien jälkeen, ja niin lähdettiin liikkeelle.

Arkkua lähinnä seurasi Liena taluttaen kädestä Mette-Ilaria. Pikku tyttönen oli myöskin saanut mustan huivin ympärilleen; sen tupsulliset suiput laahasivat, ja joka kerta kun lapsi kääntyi katsomaan, mikä hänen uusien nauhakenkiensä kannoille löi, puristi leski lujasti hänen kättään ja käski hiukan päätään ravistaen pitämään nenäliinaa silmillä. Sillä niin hän itsekin teki koko matkan, kun kuljettiin kylän läpi.

Kaikki olivat akkunoista ja ovista katselemassa, kutka vain seistä ja käydä taisivat. Liput puolitangossa ja puksipuun lehviä sirotettuina kauppiaan puutarhan kohdalle.

Kylän takana kulkue pysähtyi. Ajoneuvot tulivat paikalle; "Ivar" nostettiin työrattaille, joille myös nousi kaksi kalastajaa hoitelemaan seppeleitä. Seurue jakautui kolmille kärryille, ja sitten jyristettiin pitkin tietä, sisämaahan päin, runsas penikulma kirkolle, hienosti tihuttavassa sateessa, joka pian muuttui siniseksi sumuksi, ja silloin "Iivar" ja hänen saattajansa hävisivät taaemmaksi jääneiden katseilta.

Illalla Liena ja Antti seisoivat sikolätillä.

Antti oli vetelehtinyt veneen luona kuin jotakin etsien. Lienasta oli tuntunut niin kummalliselta keittiössä ja vielä kummallisemmalta ylhäällä. Mette-Mari oli saanut luvan mennä leikkimään naapurivaimon lasten kanssa; hän ei millään ehdolla tahtonut mennä nukkumaan, ennenkuin Liena itsekin tulisi. Lapsi oli vasta nyt oikein alkanut pelätä kuollutta, kun tämä jo oli talosta poissa.

Liena ja Antti seisoivat, kuten sanottu, porsaan luona.

Kuinka nyt oikeastaan järjestetään, Antti? sanoi Liena vitkaan.

Niin, kuinkahan sitä järjestetään? kysyi toinen.

Saanee kai jäädä kahteenkymmeneen viiteen kruunulta, niinkuin ennenkin? Taikka…? Hän pysähtyi.

Jotakin se Iivar tarkotti…? sanoi Antti.

Liena katsoi häneen ja ojensi kätensä.

Antti ojensi hänelle omansa.

Kun sopiva aika on kulunut! sanoi Liena puoliääneen.

Niin, eihän sillä ennen liene väliä! vastasi toinen.

Sitten he vetivät kumpikin kätensä takaisin ja katsoivat jälleen toisiinsa.

Röh, röh! kuului lätistä.

Se oli päätetty.

ANE KUOLI JA HAUDATTIIN

Heitä oli kolme sisarusta: kaksi täyskasvuista poikaa, Julius ja Jaakko, ja sitten tyttölapsi Ane.

Vanhemmat olivat kuolleet, isä hukkunut mereen ja äiti kuollut sänkyynsä — johonkin "sisälliseen", kuten sanottiin.

Julius ja Jaakko kalastivat yhdessä isän veneellä — se olikin ainoa kapine, mitä hänen jälkeensä oli ilmoille noussut. Julius oli sen näköinen kuin Tordenskjold tulitikkulaatikoiden kannessa; mieluimmin hän nauroi, paitsi kun jokin aivan tavaton asia vaati vakavuutta; ja sitten hän jälkeenpäin, vahinkoa korvatakseen, nauroi kaksin verroin. Hän oli ahkera, ketterä ja kiiti kuin kissa kaikessa työssä. Mutta kun hänelle sattui hyvä tilaisuus päästä pariksi minuutiksi lepäämään, istui hän koukussa ja piteli sivujansa kuin mies, jolla on vatsan vaivoja. Hän nauroi milloin minkin vuoksi, kunhan vain sai nauraa. Ei hänen vatsaansa mikään vaivannut; hän oli isäänsä.

Jaakko oli tullut äitiinsä. Hän oli harvasanainen, hidas, sitkeä työssä, eikä ollut helppo saada häntä hymähtämäänkään. Hänen sisässään oli jokin mennyt vialle, mutta välttämättömyys oli hänen kimpussaan ja ajoi häntä eteenpäin; alituinen raataminen karkaisi häntä, pakollinen ruokajärjestys — kalaa ja puuroa, puuroa ja kalaa — vastusti tuota "sisällistä". Ei mikään estänyt häntä oleskelemasta ulkoilmassa — päinvastoin; ja maalaislääkäri selitti, että hänestä kyllä voisi tulla vanha mies, huonon vatsansa kiusallakin.

Tytön nimi oli Ane. Vaaleaverinen, ryhdikäs, hyvä rinnanpyöreys, lujat lanteet, kalastajarotua. Mutta hän oli huomattavan kalpea. Niin oli äitikin ollut. Ja niin kursailematta, kuin Vangaassa puhutaan perheasioista, sanoivat veljet heti rippikouluvuodesta saakka: Sinä kuolet nuorena, Ane!

Tämän lohdutuksen hän sai mukaansa, kun lähti pääkaupunkiin palvelukseen.

Hän palasi seuraavana kesänä herrasväkensä mukana, joka aikoi olla maalla Vangaan puolella. Silmät olivat käyneet hiukan raukeiksi, mutta niihin ilmestyi jonkun verran loistoa, kun hän vei Juliuksen syrjään ja näytti hänelle erästä valokuvaa.

Onko hän tuon näköinen? kysyi Julius, samalla kun nauru jo rupesi häntä hytkyttämään.

Se oli Anen lemmitty. Herrasmies, musta liivitakki yllä, kädessä silinterihattu (joka kuvassa näytti liian isolta), ja toinen käsi nojaamassa köynnöskasveilla koristettuja kaidepuita vasten, jotka näkyivätkin kaipaavan kaikkea sitä tukea, mitä oli saatavissa. Miettivä asento, puoleksi sivulta nähtynä, hyvin tuuhea sileä tukka kammattuna ylöspäin, pieni kihara korvan juuressa; syväuurteisten liivien edessä riippuivat nenälasit leveässä mustassa nauhassa.

Onko se komeljantti? kysyi Julius, tarkasteltuaan valokuvan takasivua ja tavattuaan siellä joukon kolikoita kuvattuina puoliympyrään, jonka keskellä oli kolmijalkainen pukki, kompassirasia päällä.

Hän on nykyään viinurina —! vastasi Ane vakavasti ja pyyhkäisi kädellään kultansa kasvoja, joihin Juliuksen hyppysistä oli jäänyt tahmea pilkku. — Hän laittaa ensi syksyksi oman liikkeen!

Ravintolanko?

Niin — hotellin. Ehkä hän pääsee höyrylaivoihin, mutta se ei ole varmaa. Niihin on niin paljon pyrkijöitä, sanoo hän.

Mikä hänen nimensä on?

Ludvig!

En minä sitä, vaan mikä hänen liikanimensä on?

Jaha - Bisserup!

Juliuksen täytyi nyt kyykistyä, kun piti ihan kuollakseen nauraa mokomaa nimeä. Sepä oli hassunkurinen. Vaan eihän nimellä väliä ollut. Tokko se muuten oli hyvänlaatuinen mies? — Oli, kyllä se oli. — Mitä lahjoja se oli antanut? — Enimmäkseen rahaa; ei juuri paljoa, mutta kun oli sattunut ylimääräistä ansiota, niin hän oli saanut siitä prosentit. — Mitä ne rosentit olivat? — Ne olivat semmoista osinkoa juomarahoista; ja sitten hän oli usein ollut teatterissa Ludvigin kanssa; sillä Ludvig meni niin mielellään teatteriin ja osasi perästäpäin itse toistaa kaikki tyyni ja puhui muutenkin aina niin kauniisti eikä ryypännytkään enempää, kuin mitä hänen toimeensa kuului, ja he aikoivat mennä yhteen, heti kun hän oli perustanut oman liikkeen ja saanut joko ravintolan taikka jonkun höyrylaivan. —

Julius siristi toisen silmänsä kiinni, vilkaisi hiukan syrjään ja tiedusti harmaalta kissalta, joka hiipi heidän sivutseen, tokko he — tuota noin — jo olivat olleet yhdessä.

Ane pisti valokuvan taskuunsa aivan tyynesti.

Oletko sinä höperö? kysyi hän. Silloinhan se voisi pitää minua narrinaan ja jättää minut siihen paikkaan!

Sinä talvena tukkukauppias, jonka luona Ane palveli, meni vararikkoon. Täytyi supistaa menoja, ja tytön oli pakko ottaa sopimattomaan aikaan uusi paikka, mistä suinkin sai. Hän osui pariin tavalliseen köpenhaminalaiseen perheeseen, missä ruokana on makeata soppaa ja kokkarekakkuja ja piika saa maata semmoisessa sopessa, joka on romusäiliöksikin liian huono. Hän alkoi tuntea voimiensa vähenevän, rupesi yskimään ja sylki verta, ja sitten hänet sanottiin irti.

Hän meni viinurin luo.

Bisserup hankki hänelle paikan erään suuren hotellin keittiöön. Siellä oli työtä aamusta keskiyönkin taakse. Ane kävi yhä huonommaksi, vaan salasi sen viinuriltaan. Vihdoin hän kuitenkin meni tämän puheille ja sanoi tahtovansa kotiin veljien luo — kotiin rauhassa kuolemaan.

Bisserup katsahti häneen ja silitti hiuskiharaansa pää kallellaan, samalla vetäen suunsa vinoon, niinkuin maaseututeatterin näyttelijä yrittäessään ilmaista oikein syvää alakuloisuutta.

Ane oli kasvoiltaan ihan tuhkanharmaa, ja silmien alustat alkoivat painua mustiksi, mikä oli perin kummallisessa ristiriidassa hänen vahvan rakenteensa ja kauniin muotonsa kanssa.

Niin, Ane — sanoi hän — huonolta sinä näytät, kovinkin. Mutta minä rakastan sinua, jumal'auta, niin syvästi. Etkö usko, että jos perustaisimme kodin… Siellä uudessa kaupunginosassa vallien puolella on näet vapaana muuan kellari, jonka voisin saada — vaikkei minulla totta puhuen vielä ole kylliksi rahoja.

He juttelivat asiasta. Ane kävi katsomassa kellaria, ja toinen aikoi toimittaa kuulutukseen, mutta Ane kävi huonommaksi ja sitten hänet olisi pitänyt viedä sairaalaan.

Siihen hän ei suostunut; ennemmin kotiin. Vaan sitä ei Bisserup sallinut; hän siis vuokrasi kellarin, otti puoli kalustoa vähittäismaksulla, ja sitten Ane meni sinne makaamaan ja oli hyvin huonossa kunnossa.

Julius sai siitä kirjeen. Hän mietti asiaa päiväkauden ja lähti seuraavana päivänä kaupunkiin.

Hän löysikin kellarin aivan uudessa kaupunginosassa, missä oli joka akkunaan pantu ilmotus "Vuokrattu", vaan ihmisiä siellä ei ollut. Kellarissa ei myöskään ollut tungosta. Herra Bisserup istui ainoan vieraansa kanssa vastakiillotetun kaapin edessä, käsi miettivässä asennossa posken alla. Hän hyppäsi heti lankonsa kaulaan, ja siitä tämä joutui hieman hämilleen: hän ei oikein tiennyt, sopiko purskahtaa nauramaan vai minne päänsä pistäisi. Sitten hän kysyi, miten Ane voi.

Hän on täällä sisällä — kamarissaan. Minun on toisella puolella. Tässä on veljesi, rakkahin tyttöseni! —

He seisoivat keltaiseksi maalatun sängyn ääressä puolipimeässä kamarissa, jonka akkuna oli niin korkealla, että sen sivutse kadulla yhtä mittaa juoksenteli koiria, kukin vuorostaan pimittäen näköalaa, kun näet viimeksi tullut tarkasteli, ettei akkunaa tosiaankaan oltu puhdistettu edellisen käynnin jälkeen. Siellä oli tuoreen muurin, höylänlastujen ja lääkkeiden hajua. Ja siellä Ane makasi patjan alla, jossa oli kukikas päällys; hän ojensi Juliukselle kätensä — kostean lämpöisen käden — ja he katsoivat toisiinsa, eikä Julius osannut mitään sanoa, ja sitten Julius lopuksi virkkoi:

Teidän on kai hyvä olla yhdessä?

Herra Bisserup kumarsi päätään, sai äänensä kumeaksi ja vastasi:

Pidän hänen hoidostaan huolta niin paljon kuin voin; eikö totta, rakkahin tyttöseni?

Ja entisen viinurin hermostuneessa olennossa, jossa oli kuvaamaton vivahdus sivistyneestä miehestä, ilmeni hetkeksi hieno piirre jotakin tositunnetta — sen verran kuin näistä edellytyksistä saattoi johtua —, ja Ane nyökkäsi.

Sitten Julius lähti.

Viimeiseksi Ane sanoi veljelleen: Terveisiä kotiin ja pidä hyvänä Mussia (harmaata kissaa).

Mutta kotimatkalla Julius yhä ajatteli, mimmoinen nauta hän oli ollut ja ettei lainkaan ollut tullut puhuneeksi siitä, mitä oli aikonut, vaan oli sanonut juuri semmoista, mitä ei tahtonut sanoa: no, teidän on kai hyvä olla yhdessä?

Ja kun Jaakko kysyi häneltä, miten siellä jaksettiin, rupesivat höylänlastut ja märkä kalkki ja rohdot häntä ellottamaan, samalla kun hän tunsi Anen käden, ja hän kääntyi poispäin ja vastasi hätäisesti ja jyrkästi:

Roskaa!

Mutta kymmentä minuuttia myöhemmin seistessään rannalla veneen luona hän ei voinut pidättää itseään; hänen täytyi nauraa — noin vaan hiukan sisällisesti. Tuommoinen viinuri, joka puhuu juhlallisen kumealla äänellä, halailee ja pitää polkkatukkaa — se on sentään hassunkurinen otus.

Viikkoa myöhemmin Ane oli vainaja.

* * * * *

Herra Ludvig Bisserup itse tuli maalle sitä ilmottamaan. Hän oli menehtyä. Hän syöksähti halaamaan — ensin Juliusta, joka jo tunsi tavan, ja sitten Jaakkoa, joka hölmistyi ja äkämystyi. Sitten he yhdessä kävivät tervehtimässä sukua.

Suku otti vieraan vastaan jokseenkin arkaillen; mutta niin se olisi menetellyt, vaikkei hänellä olisikaan ollut silmälaseja kellonnauhassa eikä polkkatukkaa. Se ei ollut oikein selvillä suhteistaan häneen: oliko häntä pidettävä surevana leskimiehenä vai minä? Enimmim kallistui suku siihen mielipiteeseen, että sänkyhäät sentään aina ovat jonakin takuuna, muodon täyttämisenä. Mutta toiselta puolen — olihan Ane nyt kuollut. Ei siinä ollut muuta tehtävää kuin haudata hänet; ja niin kauan tuota miestä kai voitiin pitää suvun jäsenenä.

Bisserup huomasi sen. Vangaan tavat koskivat häneen kipeästi, mutta hän hillitsi luontoansa. Tämä ristiriitainen tulos lainakirjastojen romaaneista, melodraamoista ja todellisista tunteista tahtoi osottaa vainajalle kunniaa, rakkaudelle kunniaa; ja siihen hän tarvitsi suvun apua.

Hän puhui siitä Juliukselle. Ravintolaliike kävi vain pikku hiljaa, ja sairauden aikana oli ollut paljon menoja. Keneltä hän voisi lainata hautajaiskustannuksiin? Sillä hän tahtoi itse pitää hautajaiset; hän ei ollut tahtonut eikä voinut taikka ajatellutkaan pitää häitä.

Julius oli kekseliäs. Hän neuvoi kääntymään enon, Posti-Johanneksen, puoleen; se oli vanha poikamies, joka oli ollut rahtimiehenä, kuljettanut postilaukkua ja paketteja, kunnes oli ajanut ja juossut kokoon pienen talon ja hieman säästövaroja.

Posti-Johannes muistutti Münchhausenin mäyräkoiraa, joka oli alkuaan vinttikoira. Jaloista ei ollut enää paljoa jäljellä, eikä luita liha painanut. Hänen pienet, punareunaiset silmänsä säikähtyivät näkymättömiin, kun hän kuuli, mistä oli puhe. Kolmesataa kruunua Anen hautaamiseen! Sehän nyt oli aivan kuin millekin leskikuningattarelle. —

Ane olisi kruununkin ansainnut! lausui Bisserup mahtavasti.

Julius kääntyi toisaalle ja pisti käden suuhunsa.

Posti-Johannes vääntelihe ja kiersi hivuttuneita jalkojaan kuin korkkiruuvia soraan; mutta myöntyä hänen täytyi. Bisserupin kaunopuheisuus oli — todellistako vai teeskenneltyä — ainakin sellaista, joka valtasi tämän pikku miehen. Posti-Johannes ei itse saanut kokoon kahtakaan lausetta. Vieras kohosi hänen silmissään todelliseksi Demostheneeksi. Ja tulihan tuon suuren rahasumman loisto oman suvun osaksi.

Ane tuli komeissa vaunuissa ajaen Vangaan kylään eräänä sateisena syysiltana. Se oli ensimäinen askel.

Hänet pantiin säilöön erääseen tyhjään huvilaan, joka oli ihan likellä veljien mökkiä. Koko yöksi Bisserup sulkeutui sinne kirstun kera. Sieltä näkyi valoa, hänen kuultiin koputtelevan ja nähtiin kapuilevan seiniä pitkin tikapuilla. Aamulla oli autio puutarhasali muutettu kuusenhavujen, lippujen ja surumielisten georgiinien avulla juhlalliseksi kappeliksi. Kirstu oli avoinna keskellä lattiaa, ja kirstussa lepäsi Ane, keltaisena kuin norsunluu, ruumispuvussa, joka vivahti sinivalkoiselta ja jonka röyhelletyt poimut ja kielekkeet muistuttivat kiiltopaperia.

Kädet oli pantu ristiin rinnalle, joka vieläkin oli säilyttänyt pyöreytensä. Hänen rippikouluvirsikirjansa oli saanut sijansa leuan alla. Elottomien sormien lomiin oli pistetty ikivihreä myrtinoksa.

Aamupäivällä tuli vaunuissa kuusi soittajaa. Matkalla oli heittänyt muutamia sadekuuroja, ja vähän väliä satoi vieläkin. Vangaan rajalla herrat musikantit kiskoivat mustat, pumpuliset peitteet torviensa päältä; pikkuhuilu vedettiin esille povitaskusta, ja pasuunan kappaleet kerättiin kokoon vaunun pohjalta. Punanenäinen, sinisenviluinen johtaja etuistuimella nyökkäsi, ja kylmästä värisevä surumarssi houkutteli koko vanhan ja nuoren Vangaan huoneista ulos ja pian sitten surutaloon.

Kirstun ympärillä seisoi nyt koko suku, koko Vangaa. Siellä tuoksui puksipuulta, oluelta, märiltä vaatteilta. Oli syöty ja juotu, Ja nyt seistiin tässä hiukan oudolla, puoleksi hupaisella, puoleksi alakuloisella mielellä, pääsemättä oikein selville, mitä tästä seuraisi. Herra Bisserupilla oli toistaiseksi koko homma hallussaan. Hän oli näin tahtonut, ja olihan kestitys hänen. Oltiin hänen mielikseen.

Suvun tädit, serkut, naapurivaimot ja naapuri tytöt olivat jo neljännestunnin ajan itkeskelleet vienosti ja hiljaa, väliin puhjeten hiukan vahvempaankin valitukseen. Julius ja Jaakko vaihtoivat kärsimättömiä silmäyksiä; jälkimäinen alkoi sangen äreästi:

Kuules — tuota noin — jokohan viemme hänet…

Silloin viereisen huoneen ovi avautui, herra Ludvig Bisserup astui kynnyksen poikki, horjui rillit silmillä arkun luo, nosti mustahansikkaisen oikean ja mustahansikkaisen vasemman kätensä, tapaili sanoja, pysähtyi ja katsahti ympärilleen.

Seurakunta katsoi häneen. Hän oli kasvoiltaan norsunluunkeltainen, niinkuin vainajakin hänen edessään. Hermostus, todellinen mielenliikutus, teatterimainen asento, kokonainen sarja monimutkaisia, ristiriitaisia vaikutuksia oli nyt vallalla tässä vaivaisessa pääkaupungin lapsipuolessa, jollaisia elämä ei juuri hennoin käsin pitele.

Juliuksen taholta kuului tukahutettua hihitystä. Sitten alotti sureva rakastaja puheensa:

— 51 —

Tahtoisin — niin, tahtoisin — jos voisin — kaitselmuksen nimessä — tarkotan — anteeksi!…

Hän kääntyi, antoi rillien pudota ja käytti nenäliinaa.

Rakkaat kanssakrist… rakkaat sukulaiset ja vainajan omaiset. Seisomme näiden paarien ääressä, hyvin pian jättääksemme — muuttaaksemme tämän katoovaisen — niin, lyhyesti sanoen, olen tarkottanut, että koska monet läsnäolijoista ovat rumalla epäilyksellä katselleet tätä minun rakkahinta edesmennyttä morsiantani, niin oli minun velvollisuuteni julistaa nyt kuoleman läheisyydessä tämän hyvin kunnioitettavan neidon olevan puhtaan ja viattoman. Niin, minä otan sallimuksen todistajakseni, että hän lepää tässä kuoleman morsiusvuoteessa neitsyenä — neitsyenä, sanon, myrtinkukkasena, oksana, sellaisena — oo, Jumala minua auttakoon, kun olen niin onneton. Aamen, aamen… vettä!

Hän horjui, heilui; Julius juoksi avuksi, tarttui häneen ja sai hänet istumaan tuolille. Vettä ei ollut käsillä, mutta lasillinen baijerilaista olutta; ja hän joi aika siemauksen ja itki ääneen — sydäntä repivää valitusta, johon sekaantui kaikkien naisten nyyhkytys, sill'aikaa kun miehet Juliuksen viittauksesta tarttuivat kirstun kanteen ja naulasivat sen kiinni ammattimiesten joutuisilla, varmoilla iskuilla.

Onpa tuo totta vie kumma otus! mutisi Jaakko. Niinhän tässä seistään, että jo sisukset puutuu. Kuulkaas, miehet! Viedään hänet jo pois! —

Ja he kantoivat Anen ulos ja laskivat hänet kaikkine seppeleineen työrattaille, ja sitten soittajat puhalsivat, ja ajava ja kävelevä saattojoukko järjestyi. Ja herra Ludvig Bisserup istui päällystakitta ajajan vieressä rattailla, yhä pyyhkien silmiään, niin että mustat hansikkaat jättivät merkkejä kalpeisiin kasvoihin, samalla kun kylmänväreet puistattivat hoikkaa viinurin runkoa.

Se oli surkea ruumissaatto surkeassa ilmassa. Ja kun tultiin kirkkomaalle, joka nyt oli kauttaaltaan kuin iso saviläjä, ristien ja aitausten pisteessä esille kuin neulat tyynystään, niin Anen kantajat rämpivät eteenpäin rasvamaisessa sotkussa, ja taivas valoi raskaita syyskyyneliään sateenvarjoille, huopahatuille ja päähineille aivan kuin naamiojoukolle.

Pappi seisoi haudalla. Hän oli odottanut ja käynyt maltittomaksi. Voihan papinkin niin käydä. Oli tilattu pitkä puhe, ja sen mukainen oli maksukin, joka oli suoritettu edeltäpäin. Pastori ajatteli sentään, että hänen pitäjäläistensä etu vaati panemaan ilman laatuun asianmukaista huomiota.

Hän alotti:

Rakkaat kristiveljet ja -sisaret. Kun seisomme näiden paarien ääressä…

Nyt rankka kuuro rummutti pastorin sateenvarjoa. Se oli uusi, soma, kireälle pingotettu silkkisuoja. Ja se laskeutui yhä alemmaksi pastorin päälle, ja sanat rimpuilivat päästäkseen kuuluville, ja kaikki muutkin sateenvarjot vaipuivat pitkien vesisuihkujen virratessa ruotien kärjistä yli saattojoukon, yli kirkkomaan, yli haudan, yli Anen, yli entisen viinurin lemmen, hänen elämänsä tositunteen, joka nyt säädyllisesti haudattiin.

Julius kurkisti vilaukselta sateenvarjonsa alta. Hän katsoi ympärilleen — ja pisti sateenvarjon sarvisen varren suuhunsa. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut antaa vaikka kymmenen kruunua köyhille, jos vaan olisi saanut räjähtää edes sekunniksi.

Mutta sitten hän ajatteli Anea, kellaria ja hänen viimeisiä terveisiään. Siitä tuli pistos, sysäys hänen vasempaan kylkeensä. Hän luuli sitä joksikin muuksi ja puri huultaan. Mutta se oli sydämen pistos. Ane oli kuollut, ja nyt häntä haudattiin.

Entä Posti-Johannes? Hän tarkasteli herra Ludvig Bisserupia. Näki hänen kalpenevan yhä enemmän, ikäänkuin olisi itsekin kuolemaisillaan. Ja Posti-Johannes rupesi huomaamattansa itkemään. Hän sekotti kyyneleensä taivaan kyyneliin.

Taivas ei kenties vuodattanut kyyneliään ainoastaan Anen vuoksi, mutta varmaa on, että postimies itki menettämiään kolmeasataa kruunua.

KIRKON LAIVA

Kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa, Karl ja Kristian, istui juttelemassa matalalla äänellä, — ja vähän väliä he vilkaisivat Söreniin, kolmanteen veljeen, joka suurilla sormillaan hypisteli "laivassa" sangen pieniä kapineita.

He olivat kovin ylpeitä tuosta laivasta, niin ylpeitä, että vain kuiskaillen voivat siitä puhua. Mutta jos joku olisi heiltä kysynyt, olisivat he ihan varmaan vastanneet kuin muina miehinä, aivan kuin laiva olisi heistä ollut joutavin kalu koko maailmassa.

Sören istui puujalka kohtisuorana hänen omaa jalkaansa vasten; asento oli jotakuinkin epämukava, mutta ei voinut muuksi muuttua; ja sillä välin kun hänen "varamastonsa" venkkuroi sivulle päin, ja laihat, parrakkaat, kärsimyksien uurtamat kasvot painuivat varovasti raa'annokkien ja partuunien väliin, näpertelivät suuret, ruskettuneet kädet kuin nukenneulojan herkkätuntoiset sormet ylt'ympäri pitkin kantta ja taklausta, ja suurten, tyynten silmien pohjalla piili sellainen sielun riemu, jota ne kyllä varoivat ainoallakaan katseella ilmaisemasta.

Eiköhän siitä jo pian ruvenne kalua tulemaan? kysäisi vanha Ole Bertelsen varovasti ja kunnioittavasti.

Sörenillä oli hyvä syy olla vastaamatta. Hänellä oli hampaissaan kaksi köydenpäätä hyppysissä, oli pienen pieni, kolmitahkoinen väkipyörä, ja hän koetti nyt, joulukuun päivän pian häipyvässä valossa, päästä kurkistamaan niihin reikiin, joiden läpi hieno köysi oli pujotettava.

Sitten hän sai hampaansa irti ja vastasi erääseen toiseen kysymykseen, joka oli hänelle tehty viisi minuuttia takaperin:

En ole löytänyt kuin yhden ainoan madonreiän sen pohjassa. Onpa se kun onkin, jos niin sopii sanoa, hyvin suoriutunut matkasta, joka on kestänyt kaksikymmentä vuotta.

Onpa niinkin! sanoi Karl vakuuttavasti.

Sinäpä, Sören, huomautti Kristian, kaadoitkin silloin kolmen korttelin pullon öljyä ja tärpättiä sen pohjaan.

Ja nyt kaadamme yhden lisää, sanoi Sören. Kun sitten kahdenkymmenen vuoden päästä laiva taas on tuotava telakkaan, ja kun me sitten ehkä olemme madonsyömiä, ja se joutuu muiden ihmisten käsiin, saavat ne ainakin nähdä, että olemme sitä hyvin kohdelleet!

No, no, sanoi vanha Ole; kyllä me silloin vielä voimme elossa olla. Semmoistahan meidän sukumme on!

Ole oli hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä ja pojat yli neljänkymmenen.

He olivat kaksikymmentä vuotta sitten — yhdessä muiden paikkakuntalaisten kanssa — päässeet asiasta yksimielisiksi. Kaikilla muilla paikkakunnilla pitkin rannikkoa oli kullakin laivansa riippumassa kirkon katossa; miksi piti Vangaan jäädä niistä takapajulle?

Juuri silloin Sören oli palannut pitkältä matkalta mukanaan puujalka sen "lihaisen ja luisen" sijalla, joka hänellä oli lähtiessään ollut. Kärsimykset olivat olleet kauheat siellä vieraan maan sairaalassa, ja luja merimies oli lopulta lannistunut; lahkolaisuus kukoisti sairaalan vuoteiden ääressä, eri "lähetyssaarnaajat" kiistelivät potilaista, ja Sörenin oli saanut saaliikseen muuan ahnas mies, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja kiinni puristuneet huulet. Tulta ja tulikiveä, pikeä ja muuta polttoainetta oli satanut nääntyneen ramman päälle, ja Sören oli tullut kotiin, ei ainoastaan luonnollista jalkaansa vailla, vaan luonnollisen mielialansakin menettäneenä.

Hän, joka aina oli ollut ankara tavoiltaan nuorukaisesta saakka, hän paheksui nyt muun maailman syntejä; niihin tuskiin, mitä oli jalan tyngässä, ja katkeraan tuntoon, että piti — paraassa iässä — olla toisten taakkana, liittyivät sairaalassa herätetyt omantunnon vaivat. Hänen piti ja täytyi olla syntinen, ja nyt hän kiivaasti tarttui tilaisuuteen saada "laivan" teolla maksaa edes hiukan suuresta syntivelastaan sinne, missä pidetään kirjaa vähäpätöisistäkin asioista.

Muut keräsivät rahaa raaka-aineisiin, Sören otti avustaakseen suurimmalla määrällä: se oli puolen vuoden väsymätön, yhtämittainen työ fregatin rungon pukemisessa ja rikkaamisessa; ja fregatti ristittiin "Merimiehen muistoksi", ja se oli hyvinkin seitsemän jalan pituinen peräsimen kohdalta liivaripuomin nokkaan [liivari, ruots. klyvare = keula-/halkaisijapurje], ja se valmistui ja kannettiin hyvin juhlallisesti kirkkoon ja ripustettiin kattoon; ja vanha pappi vihki sen puheella, jonka ansiona oli ainakin pituus, ja Sören niisteli alinomaa nenäänsä puuvillaiseen liinaan, jossa oli kuvattuna Sevastopolin vallotus, ja kun toiset menivät kapakkaan juhlallisuuden päätteeksi, kompuroitsi hän puolen penikulman matkan kotia kainalosauvansa ja keppinsä avulla, ja koko ajan hän tappeli vanhain sisällisten vihamiestensä kanssa: ne olivat ajatuksia, jotka syyttivät ja puolustivat toisiaan. Eikö hän liene liian usein vilkaissut ylös komeaan laivaan peläten, että se alkaisi ketjussa kieppua oman akselinsa ympäri? ja eikö hän tässä turhamaisuuden tuskassa jättänyt kuuntelematta vanhaa pappia sillä tavalla, kuin tulee kuunnella sanan julistajaa — vaikka onkin puhe vaan laivasta?

Sitten pääsi vanhasta papista ruma juttu liikkeelle, eivätkä Sörenin mietteet käyneet siitä valoisammiksi. Kun virkamies tekee kassanvajauksen, on se huonona esimerkkinä alaspäin, mutta kun pappi pahentaa seurakuntansa, on se rumempaa. Sillä vaikka enemmistö pitäjäläisiä onkin paksunahkaista väkeä, niin joukossa on tuntehikkaitakin luonteita, kuten Sören, jotka kärsivät voimien riittämättömyydestä kehittämään itselleen ikipätevää siveellisyyttä vapaaksi inhimillisistä intohimoista. Sören kävi mustemmaksi päivä päivältä; eihän hän voinut, kuten veljet, haudata ajatuksiaan verkkojen mukana syvään mereen ja kiskaista niitä takaisin välkkyvinä kaloina.

Silloin isän satunnainen lausuma palautti hänet toimintaan. Niin kauan kun on yksikin oma jalka ja kaksi kouraa vartten päissä, ei tarvitse aivojaan hautoa eikä toisia piinata! Sören häpesi ja tarttui asiaan. "Laiva" oli antanut sysäyksen. Sören rikkasi uuden laivan, joka pääsi näyttelyyn, ja sieltä sen osti — ihan itse amiraali mallikokoelmaan. Toisia laivoja lähti teloiltaan; jotkut joutuivat kirkkoihin, toiset lelukauppoihin. Muutamat purjehtivat mielenylennyksen vesillä, toiset huvin ja ajanvieton. Sörenin ajatukset purjehtivat myöskin; ne eivät enää lojuneet kotona hänen voimiaan kuluttamassa. Ne näyttivät hänelle maailman kaikissa sen ristiriitaisissa hahmoissa ja kaiken takana suuren, yhteisen, inhimillisen lain, elämän lain ja siveellisyyden lain. Herännäisestä Sören muuttui filosofiksi, ja kun tämän havainnon vaikuttama ensi ahdistus oli mielestä haihtunut, niin hän tunsi vaihdossa voittaneensa. Ja niin kului kaksikymmentä vuotta. Veljet olivat kumpikin saaneet vainionsa ja jo aikoja sitten hankkineet pikku väkeä kaupan päälle. Sören oli laittanut itselleen uuden "jalan", paljoa paremman kuin vanha englantilainen oli, joka maksoi seitsemän puntaa sterlingiä; hän filosofeeraili ja rikkasi, hän säästi vähän rahoja ja auttoi veljiä, hän oli nyt melkein arvokkain mies koko kylässä — ja se on jotakin sellaisessa miehessä, joka ei kalasta.

"Vanhan" papin päivistä oli ollut kokonainen sarja pappeja siinä seurakunnassa, johon tämä seutu kuului. Se oli jonkinlainen "läpikäytävä" virkapaikka. Viimeinen, nuorenpuolinen mies, oli siellä ollut jo vuoden tai pari. Papit ovat ihmisten hampaissa meidän aikoinamme. Toiselta puolen huudetaan "totuuden julistajaksi", "herttaiseksi mieheksi"; vastakkaisella puolella kuuluu: teeskentelijä, pölkkypää! Tämä nuorekas pappi ei ollut kumpaakaan. Lapsi — sekä uskossaan että töissään. Oppineen miehen hento poika, joka oli kouluajoiltaan säilyttänyt yhden suuren, kaikki valtaavan rakkauden. Hän rakasti merta, hän olisi tahtonut päästä merille. Hänen terveytensä oli esteenä, ja hän kääntyi papin uralle. Hän oli rehellisesti ihanteiden mies, hajamielinen, hämillään, ulkomuodoltaan tyttömäinen. Hänen hengellinen virkansa ei tuottanut hänelle repiviä ristiriitoja; elämää hän ei tuntenut eikä tahtonutkaan tuntea; jos hän olisi jonakin päivänä sen kohdannut kasvoista kasvoihin, olisi hän väistynyt sen tieltä ja pyrkinyt kotiin lukukammioonsa. Siellä hänellä oli kirjahyllyllään — leikkilaiva. Se oli häntä seurannut kouluajoilta asti. Hänellä oli sitäpaitsi hiljainen vaimo ja pieni poika. Pappilan takamaalla oli rahkasuo ja siinä kirkasta vettä. Siellä pappi vaelsi tuntikausia, mukanaan pikku poikansa ja laivansa, ja vaikeata oli päättää, kumpaako laivan purjehtiminen enemmän huvitti, isääkö vai poikaa; olipa mahdollista, että isä vain siksi otti pojan mukaansa, jottei häntä yksin yllätettäisi tässä toimessa.

Joka päivä hän kulki puolen penikulman matkan kalastajakylään. Hän katseli haaveillen merta ja tuijotti kalastajiin ja heidän veneisiinsä. Eräänä päivänä hän oli ihan vähällä ottaa laivansa kainalossaan mukaan, nähdäkseen sen purjehtivan "oikeassa" vedessä. Hän oli viime hetkessä hillinnyt halunsa, mutta itse asiassa sitten katunut. Tietopuolisesti hän oli perehtynyt koko laivakulkuun ja tunsi laivain rakentamisen ja laivain rikkaamisen koko taidon. Hän oli siitä lukenut teoksia, ja hänellä oli setä, vanha merimies, joka oli huviksensa päntännyt häneen ammattisanaston. Mutta joutuessaan puheisiin kalastajien kanssa hän oli aina hämillään ja hajamielinen. Hän oli väitellyt elämää; nyt elämä väitteli häntä.

Kalastajista ei montakaan nähty pienessä kirkossa. Ei siksi, että Vangaassa erityisesti olisi puuttunut jumalanpelkoa, mutta oli tullut vanhaksi tavaksi vain kaikkein juhlallisimmissa — ja ihan välttämättömissä — tilaisuuksissa siellä näyttäytyä. Nekin harvat kalastajat, jotka vanhoista ajoista siellä kävivät, jäivät vähitellen pois. Ei ymmärretty pappia. Ei häntä vastaan ollut mitään, päinvastoin: hyvin pian tiedettiin kertoa, että hän pienilläkin varoillaan teki paljon hyvää — oli suoraan sanoen hyvin herkkä uskomaan valituksia; ja kalastajien joukosta huonommat verottivat häntä, mutta kirkkoon he eivät tulleet.

Hän itse ei voinut sitä käsittää. Hän valmisti saarnansa niin huolellisesti kuin suinkin; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi, hän oli tottunut perinpohjaisuuteen. Toisinaan, ja varsinkin alussa, hänen silmänsä olivat, turhaan etsittyään kalastajia lattialta, kiintyneet saarnastuolista "laivaan", joka siinä riippui ketjussa katosta hänen edessään. Hän oli iloisena kuin lapsi viivähtänyt siinä, se oli sekottanut hänen tekstinsä selitystä, ja hänen oli täytynyt oikein vakavasti koota ajatuksensa, ettei kokonaan hukkaisi hyvin hienosti ja nerokkaasti punottua lankaansa. Laiva oli kovin kaunis.

Mutta jo puolen vuoden ajan hän oli havainnut raihnaisuutta laivan riuvuissa ja runhulteissa [ruots. rundhult, yhteisnimitys puuosille (purje)laivan takilassa] ja köysissä. Hän jutteli siitä opettajalle ja kirkonisännälle ja pienen kylän muillekin ihmisille: he eivät voineet häntä neuvoa, tuskin he aavistivatkaan laivan olemassa oloa — vaikka se riippui siellä kaiken kansan nähtävänä, runsaasti seitsemän jalan pituisena, pikkusia, pölyisiä matruuseja taklingissa, lippu kahvelin alla sekä viiri huipussa.

Sattuipa sitten viime syksynä, että papille ilmotettiin lähetystö Vangaasta.

Sören, lähetystön puheenjohtaja, vääntäytyi lukuhuoneen ovesta sisään keppineen ja kainalosauvoineen. Toinen veli, Karl, ja muuan kalastaja tulivat perästä.

Pappi oli hyvin hämillään, hän punastui ja sammalsi kysyessään tämän käynnin tarkotusta, ja kun pappi oli niin hämillään, tuli Sörenkin hämilleen, ja hän sammalsi ja änkytti, ja Karl yritti ottaa häneltä suunvuoroa, mutta Sören ei sallinut, ja sitten lopultakin saatiin tarkotus selville, että viimeisenä sunnuntaina ennen joulua tulisi kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva oli ripustettu kattoon, ja nyt haluttiin parina viimeisenä kuukautena ottaa se alas ja tarkastaa sen kiinteät ja irtaimet vehkeet, ja sitten aiottiin — sunnuntaina ennen joulua — ripustaa se taas paikalleen, ja siihen nyt tahdottiin pyytää pastoria antamaan siunauksensa ja pitämään pieni puhe, kun jumalanpalvelus oli päättynyt.

Näettekös, herra pastori — näin puheenjohtaja lopetti — onhan alusten laita samoin kuin elävien ihmistenkin, että niiden köydet höllentyvät ja runhultit vääristyvät ja muuten sopet ylt'ympäri pölyttyvät, kun on kulunut vuosi ja päivä, saatikka kaksikymmentä vuotta ja muutamia päiviä; ja jos pitää siivota ihmistä sekä päältäpäin että sisällisesti, niin sitä taitoa ei meillä kalastajilla tosiaankaan ole, mutta ihan eri asia on laiva, johon olemme yksin neuvoin keränneet varoja ja jonka minä, Sören Olsen, itseäni kiittämättä, olen taklannut! —

Nuori pappi punastui vielä kerran, katsoi Söreniin ja sanoi:

Olen — olen tosin minäkin huomannut, että laiva on korjauksen tarpeessa. Alihangan puoleinen saalinginsarvi on taittunut, ja… onhan siellä koko joukko vaurioita.

Sören katsoi kummastuneena hintelään pappiin; sitten hän kääntyi molempiin toisiin, kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitteko sitä? Saalinginsarvi! —

Ja se kuului tosiaankin yhtä ihmeelliseltä näiden kelpo miesten korvissa, kuin olisi papista tuntunut, jos kalastajat äkkiä olisivat puhuneet hepreaa.

Sören kuitenkin vaan rykäisi ja sanoi:

No niin, jos siis herra pastori — —

Pappi nyökkäsi: Tehkää te vain osanne; minä kyllä teen omani!

Ja sitten ojennettiin kolme suurta kouraa, toinen toisensa perästä, ja papin pieni käsi hukkui kolme kertaa, ja kaikki kolme kalastajaa sanoivat: hyvin paljon kiitoksia, herra pastori!

Sitten lähetystö meni. Mutta ovessa Sören kääntyi ja osotti pastorin leikkilaivaa: Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta tuo tuossa sattui heti silmiini. Luullakseni senkin olisi tarvis päästä teloille, ja ellei pastorilla ole mitään sitä vastaan, niin tahtoisin mielelläni… kerran jouluviikolla —!

Tahdotteko tosiaankin? kysyi pappi riemastuen. Te olette oikein hyvä ihminen.

Mitä vielä, vastasi Sören järkevästi; minä olen vain kolme neljännestä oikeata ihmistä — ja hyvä on vain yksi, joka on ollut.

Se on kristillistä puhetta, sanoi pappi.

Se on inhimillistä, sanoi Sören, mutta aivan hiljaa.

Tuli joulun edellinen sunnuntai. Päivää ei tullut, ennenkuin kello oli melkein yhdeksän aamupuolella, mutta heikossa sarastuksessa Sören katseli teostaan. Tuossa nyt fregattilaiva seisoi korkealla jalustallaan, jonka alle voi kantimiksi pistää salkoja; ja purjeet olivat korjattuina, ja kannella välkkyi kaksitoista malmikanuunaa ja pieniä, sinimekkoisia matruuseja kiipeili köysissä, ja kaikkein somin kapteeni, kultareunus lakissa, seisoi peräpuolella yläkannella, ja lippu liehui hänen kohdallaan kahvelissa ja isonmaston huipussa lepatti valkoinen viiri, johon oli selvästi merkitty: "Merimiehen muisto". Ja ulkona seisoi koko seudun kasvava nuoriso litistämässä nenäänsä akkunaruutuihin eikä kuitenkaan voinut nähdä huoneen sisään.

Kello tuli yksitoista, ja silloin miehet kantoivat laivan niin varovasti, kuin se olisi ollut lasia, ulos huoneesta ja pitkin tietä kirkolle, ja koko kalastajaseutu oli koolla, korkeat hatut ja matalapohjaiset hatut päässä, ja metsätorvi, pari klaneettia ja hanuri oli etunenässä, ja vaimot ja tytöt päättivät kulkueen, ja kasvava nuoriso juoksi pitkän matkaa edellä ja hurrasi — ja sitten niiden taas piti kohta palata laivaa katsomaan.

Varsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta kyläläiset jäivät istumaan penkkeihinsä, ja yhä uusia tuli paikkakunnan joka taholta. Kirkko oli koristettu pienillä kuusilla ja muulla talvisella vihreydellä saarnastuolin ympäriltä. Siellä vallitsi täydellinen joulutunnelma. Ja sitten tulivat laivan kantajat tahdikkaassa kulkueessa käytävää pitkin. Ketju hinattiin katosta ihan lattiaan, ja Sören ja hänen vanha isänsä kiinnittivät sen keskilaivan kohdalle koukkuun, joka oli ruuvattu kanteen.

Oikeastaan olisi pitänyt olla rautatanko! kuiskasi Sören vanhukselle.

Onko ketju kierryksissä? kysyi Ole.

Luullakseni ei, vastasi Sören; mutta entäs, jos se kuitenkin pyörii!

Tottahan siitä kerran pysähtyy! sanoi Ole.

Ja niin laiva riippui katossa. Ja nyt voi jokainen nähdä kuparoidun pohjan ja kullatun kokkakuvion ja kanuunat, jotka kurkottivat kaulojaan porteista; eikä kirkossa ollut ainoatakaan silmää, joka ei olisi kaikkea tätä nähnyt.

Pappi seisoi saarnastuolissa; hän oli hyvin kalpea, hän oli puolen yötä valvonut tarkoin valmistaakseen puheensa, mutta nyt, kun hän seisoi täällä, tuntui hänestä oudolta kaikki se, mitä hän oppineesti ja perinpohjaisesti oli yöllä kyhännyt. Tuossa nyt kaunis laiva riippui — hän tuskin uskalsi siihen katsahtaa, ettei katsoisi liian paljon; ja tuolla kaikki nuo ventovieraat kasvot tuijottivat häneen, kaikki kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa. Kirkko ei ollut koskaan ennen ollut niin täynnä, ja hän joutui aivan hämille ajatellessaan, että hänen nyt piti puhua ihmisille, jotka eivät olleet ennen käyneet täällä — eivätkä kenties vastakaan tulisi.

Silloin kuusten tuoksu hulmahti häntä vastaan; se oli joulun tuoksua, ja papista tuntuu aina kodikkaalta siinä tuoksussa. Hän risti kätensä, loi katseensa alaspäin, sitten taas ylös ja alkoi.

Hän puhui armosta, armosta ylhäältä, kirkollisista armon välikappaleista, omasta syntisyydestämme, lujasta esivallasta,kuninkaasta, joka pitää valtion peräsintä, ja suuremmasta kuninkaasta, joka pitää maailman peräsintä. Ja kun hän nyt tahtoi sitoa tämän peräsimen laivan peräsimeen, lipesi häneltä lanka, ja hän alotti uudelleen armosta.

Lattialla näkyi pientä merkitsevää levottomuutta. Pappi katsahti sinne, ja hän katsahti laivaan — se pyöri hyvin hitaasti. Se pysähtyi ja kääntyi takaisin päin, ja pappi pysähtyi ja käytti nenäliinaansa. Ja sitten hän pääsi kiinni toiseen lankaan.

Hän kertoi, mitä rakennustaito tarkottaa kirkon laivalla. Tästä sanasta olivat papit eri mieltä. Luultavasti oli ymmärretty väärin kreikkalainen sana vaoa, kenties sekotettu sanaan vuva. Ja hän rupesi penkomaan hyvin perusteellisesti — ja nyt laiva taas kieppui ylhäällä ketjussaan.

Silloin pappi aivan hämmentyi, ja lattialla kävi levottomuus suuremmaksi.

Pappi tuijotti laivaan, joka oli jälleen pysähtynyt, ja isonmaston viiristä hän luki: "Merimiehen muisto".

Ja silloin tuntui, kuin olisi hänessä äkkiä jokin valo syttynyt — kenties tuollainen oikea joulukynttilä. Katso, tuollahan istuvat kaikki nuo ihmiset ja tuijottavat häneen, omituinen uteleminen katseissaan. Eiväthän he olleet laisinkaan tulleet kuulemaan kirkollisista armon välikappaleista taikka omasta syntisyydestään taikka kreikkalaisista sanoista ja sanontatavoista. He olivat köyhiä ihmisparkoja, jotka kokivat kovaa merellä ja rannalla, he olivat suuria lapsia kaikki tyyni, vanhat ja nuoret; he olivat tuoneet lapsellisen lahjansa, he olivat kiintyneet tähän laivaan: sehän oli heidän omaa elämäänsä, siinä oli heidän sotaretkensä ja kalamatkansa, ylös, alas, myrskyssä ja tyynellä, ryöppyisinä öinä ja viileinä päivinä. Se oli luottavaisena lahjana annettu, kirkolle. Kuinka kirkko voisi kiitostansa lausua muuten kuin terottamalla heidän mieliinsä kirkon parhaimpia sanoja: keskinäistä rakkautta, veljellistä yksimielisyyttä elämän kovassa taistelussa ja kaitselmuksen tutkimatonta lakia?

Ja semmoisia sanoja nousi ehdottomasti papin huulille. Kaikki tieteellinen esitystapa, koko ulkoa opittu puhe oli unhotettu. Ensi kertaa pappi puhui valmistamatta. Ja hän käytti sellaisia sanoja kuin kantraus ja ankkuripohja, ja hän lopetti tällaisella lauseella… "kun suuri kapteeni komentaa: kaikki miehet kannelle!" Sitten hän lopuksi sanoi: aamen! Ja kun hän katsoi alaspäin, niin kimalteli kosteutta kaikkien silmissä; ja kun hän taas katsoi ylös, riippui laiva siellä niin vakavasti ja tyynesti, kuin sen ketjussa ei olisi ikinä ollut kierrosta.

Ulkona Sören odotti pappia.

Kiitos, herra pastori, — kiitos! sanoi filosofi.

Oletteko tyytyväinen? kysyi pappi hyvin hiljaa.

Olen — kun lopultakin pääsitte tuuleen. Alussa oli hiukan pulaa; mutta niinhän sitä meillä muillakin usein on pula. Nyt teitä meidänkin puolella ymmärretään! —

Joulupäivänä oli koko kalastajaseutu taas kirkossa. Kyllähän sitä sanottiin, että he olivat vaan laivaa katsomassa. Mutta kalastajat ovat kerta kaikkiaan oikullista väkeä.

Toisena joulupäivänä Sören noudatti papin leikkilaivan korjattavakseen.

SUNNUNTAIMESSU TARVISISSA.

Keväällä 1885.

Lumi sulaa, kuin jäytäisivät sitä elämän voimat. Mitä? — juurihan täällä oli kevät, ruohonvihreitä vuorenrinteitä, kukkia vilisemällä, pyökissä umput — — — Oikein! Ja tänään sulaa jalan korkuisia lumikerroksia; jotka toispäivästä saakka ovat kevättä peittäneet.

Olemme puolenkolmatta tuhannen jalan korkeudessa. Ja kun aurinko oli paistanut ensimäiset kahdeksan päivää, kasaantuivat pilvet yhteen, tuli semmoinen lumipyry, ettei moista muualla tapaa kuin Alpeilla; taivas ja maa yhtenä; mutta tänään on sunnuntai, tänään paistaa taas aurinko, ja lumi sulaa.

Tarvisin löytää, kun tarkkaan hakee, Etelä-Kärntistä — tuskin puolen tunnin rautatiematkan päässä Italian rajalta — Ober-Tarvis ja Unter-Tarvis — sen notkon pohjalta, jonka kautta kansainvaelluksen aallot vyöryivät roomalaisten valtakuntaa kohti. Roomalaiset asuivat näet täälläkin ja paljoa pohjoisempana silloin, kun vyöry tuli. Täällä on ollut taisteluja, jumalat armahtakoot! — pitkin "Roomalaistietä" ja "Roomanlaaksossa",kaikkialla, missä täällä päin vielä on nimien jälkiä siltä ajalta. Verta on vuotanut virtoina — niin tuhannen vietävästi, kuten vanha ystäväni, vuoriston talonpoika sanoo; gootit ja longobardit ovat taistelleet lyhyttukkaisen, pyöreäpäisen legionasotilaan kanssa. Keskinäistä ottelua on kestänyt läpi koko keskiajan, ja myöhemmin ovat venäläiset, ranskalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset sekottaneet vertansa yhteen — vaikkei juuri veljellisesti. Kaikesta tästä murhaamisesta tietää Schlitza-joki kertoa, kiidättäessään vaahtoisana laakson halki viileitä, puhtaita lumivesilaineitaan. Onneksi sillä on muutakin kerrottavaa.

* * * * *

Sunnuntaina aamupäivällä Tarvis menee kirkkoon. Unter-Tarvisissa on oma kappelinsa Maria-Loretto, josta päälle päätteeksi kulkee se tarina, että siellä on pari hyvää italialaisten mestarien maalausta. Mutta Ober-Tarvisissa on pitäjän kirkko, Pyhä Pietari ja Paavali… kunnia sille! Se on tietysti rakennettu uudestaan jälkeen viidennentoista vuosisadan, jolloin se oli oikein hyvä gootilainen kirkko; nyt se on saanut merkillisen kiinalaisen torninhuipun, joka on katettu sinkillä ja tuhrattu hirveimmällä teurastajanpunaisella värillä, mikä ikinä on katsellut Alppien sinertäviä, kaihoisia latvoja kohti. Mutta se on ympäristöään ylempänä, seistessään keskellä muurien ympäröimää, neliömäistä kirkkotarhaa. Oikea pikku linnotus, jossa on sekä todellisia että maalattuja ampumakoloja ja kaksi ulkonevaa, pyöreää tornia, nähtävästi peruisin linnankreivien ja kahakoiden ajoilta. Tästä kirkkotarhasta ja sen vihreistä, jyrkistä vallirinteistä minä pidän. Sillä on historiansa — vaikkapa romanttinen historia — josta kaikuu terästä ja ampumista ja huutoja ryntääville: No, tulkaapas ottamaan!… ja siihen sekaantuu aamupäivämessun urkusäveliä ja suitsutuksen vahvaa, imelää tuoksua ja seurakunnan merkillisen yksitoikkoisia, viattoman liikuttavia kärntiläisääniä:

— Bitt für uns, bitt für uns! Herr!…

* * * * *

Olen hiukan tuttu kirkkoherran — "der Pfarrer" — kanssa; hän on pitkä, vahvarakenteinen, vielä nuori mies, jolla on ahavoittunut — panettelijat sanovat: punainen — kotkannenä. Kaikkien mielestä hän on vakava ja virassaan uskollinen pappi. Vapaamielisillä on hiukan kaunaa häntä vastaan vaalipäivistä saakka. Mutta eräs nuori tyttöraukka, jonka kauneus oli hänen pahin vaaransa — Tarvisissa on myös sotaväkeä —, sanoi häntä sen sijaan ystäväni lääkärin kuullen "lempeästi tuomitsevaksi herraksi, joka ei hyljännyt huonoakaan ihmistä". Luonnollisesti hänessä on joku verta tuota katolilaisuutta, joka vain ehdollisesti miellyttää meitä pohjoismaalaisia — kenties siksi, ettei meitä ole siihen totutettu kätkyestä saakka. Mutta yksi asia minun täytyy hänen ansiokseen tunnustaa: hän heittää keilaa erinomaisen hyvin. Näkisitpä hänet jonakin lauantai-iltapäivänä keilaklubissa vanhan Gelbfussin luona! Hän sipaisee päästään mustan, pitkäliepeisen takkinsa, käärii ranteesta paidan kalvosimen — ja rits! Pallo lentää suoraa kyytiä. Ei kertaakaan "ojaan", vain erinomaisen harvoin "tyhjään".

* * * * *

Tätä hän osaa — ja juoda ruukkunsa olutta tai lisäksi puoli litraa viiniä — eikä milloinkaan menetä tasaista, harvasanaista, hymyilevää, hillittyä ryhtiään. Sitä ei heitetä takin mukana; — ja me muut, pikku tohtori, suuri leveälapainen notaari, kaikki 27:nnen kenttäjääkäripataljoonan upseerit, minä itse ja useat toiset toverit voimme olla aika iloisia ja sukkelia: kirkkoherra säilyttää tasapainonsa, ei koskaan hurmaannu, ei koskaan kääriydy hartauden kaapuun, ei rupea toverilliseksi. Ja siksipä hänestä ehkä kaikki pitävätkin — vieläpä lääkäri ja upseeritkin.

Tässä on jotakin nimenomaan katolilaista. Siellä kotona ollaan hyvin väärässä, kun kuvitellaan roomalaisen kirkon papistoa niin ylhäisen ylpeäksi. Se on tavallansa kansanvaltainen. Se ei alennu kansaan; se elää, vaeltaa kansan seassa — väliin paitahihasillaan, väliin messupaidassa. Kotona, pohjolassa, voisi moni maalaispastorimme ottaa tästä oppia.

* * * * *

Tänään he menevät kirkkoon — vuoriston talonpojat raskaissa kengissään, päällä harmaat tahi ruskeat nutut, joissa on vihreä pystykaulus, linnunsulalla koristettu hattu kallellaan päässä. Piippu on nyt poikkeukseksi suusta poissa.

Ja heidän naisensa — vanhoja äitimuoreja, jotka vaappuvat eteenpäin pidellen ennen niin raudankovissa, vaan nyt tutisevissa käsissään hartauskirjaa, pieni vihreä oksa lehtien välissä. Nuoria, terveitä, vaimoja ja tyttöjä, päässä matalat miesväen hatut taikka liinat, yleensä tummat silmät, säännölliset piirteet, lyhyet helmat, valkeat sukat, nauhakengät — jalat kuin taiteilijan veistämät. Naiset tekevät kovaa työtä, heidän on pakko tehdä: miehet istuvat kieltämättä mielellään ravintolassa, nousevat vuorille, kaatavat jonkun puun, ampuvat jonkun vuorivuohen, sepittävät siitä runon ja laulavat sitä ravintolassa. Täällä on tietysti vakava yksinäinen raatajakin ylhäällä vuoren kupeella, mistä hieno, sininen savu nousee niin surunvoittoisena iltataivaalle. Mutta muuten Kärntin talonpoika on huoleton veitikka, lyyrillisten runojen sepustaja, jossa huomaa myös vahvaa eroottista paikallisväriä. — Kärntiläislaulut ja kärntiläisrunous ovat melkein saavuttaneet tyrolilaisen maineen. Laulu on yksitoikkoista, mutta yleensä soitannollisesti varmaa, ja siinä tuntuu metsän kaikua, tunturin viattomuutta. Nämä laulut (die Kärntner-Lieder) on ahkerien kätten kerääminä julkaistu kahtena nidoksena, jotka sisältävät aivan erinomaisia kauneuksia, yleviä luottavaisuudessaan, samoin kuin joukossa on ylenmäärin rohkeita ja vallattomia. Siistitty painos on myöskin olemassa yhtenä nidoksena — in usum delphini.

He menevät tänään sunnuntaimessuun. Kokonainen kansanvaellus tasaisesti viettävällä, kapealla käyrällä kadulla, jonka varrella on melkein katkeamaton sarja kunnianarvoisia ravintoloita Unter-Tarvisista Ober-Tarvisiin asti. Kattojen raskas, valkea lumiröykkä tippuu tippumistaan kimaltelevina pisaroina — taikka valuu koskena räystäskourujen — sylkevien lohikäärmeiden — ammottavista kidoista… siellä täällä liukumisen rasahdus, kumea jysäys — ja lyhyt, pirteä kärntiläiskirkaisu — kun sattuu lunta vyörymään katonharjalta. Ja kaikki on jälleen hiljaa… kuuluu vain kirkkoväen rämpimistä, kun sitä yhä tulee alhaalta päin läpi lumen ja sohjon.

Mutta ylhäältä, juulisten alppien korkeimmilta huipuilta, välkkyy puhdas, neitseellinen lumi. Se houkuttelee, se viittaa. Otan hatun ja kepin — suuret, raudotetut kengät — ja sitten matkaan!

Kuinka ihmeellinen, kuinka haavemainen maisema! Lunta vuorilla juuresta huippuun saakka; ja lumen läpi, niin pitkältä kuin metsäaluetta riittää, tuikkii mehevän vihreä kevät lippujansa: Terve, terve! Vuoritien toisella puolen, alhaalla solassa kuohuu Schlitza-joki — se on oikein uhoissaan tänään, kun on saanut lisävoimia lukemattomista puroista, sulavasta ja tippuvasta märkyydestä. Toisella puolella kohoovat törmät, jotka näyttävät luiskahtaneen villien tunturilinnojen huipuilta ja taivasta tavottavilta vallinsarvilta — luiskahtaneen ja tarttuneen kalliopohjan päällystänä oleviin suippuihin kuusen- ja honganrunkoihin, joiden keskellä pyökki levittelee vaaleita päivänvarjojaan niin iloisena kuin pikku tytöt, jos nämä keskellä talvea saavat käsiinsä kesävaatteet ja leikkivät "metsään menoa".

Hihhei! kuuluu ylhäältä. Se on nuori "Holzknecht", sulkakoristeinen hattu kallellaan ja vuorisauva kädessä; hän hyppelee kuin vuorikauris, ja hänen kintereillään lohkeilee suojaista lunta ja lähtee vierimään pieninä lystillisinä, aivan vaarattomina vyöryinä, jotka jysähtäen pysähtyvät tielle jalkaini eteen; ja kun kepilläni sohin tuollaista luokseni kierinyttä lumimöhkälettä, voi käydä niinkin, että siitä ilmestyy pieni keltainen taikka sininen kukka, aivan kuin alppiprinsessa sadun munasta.

Satua on koko maailma täällä, missä kevät piilee lumen peitossa. Ja jos pysähdyn tien käänteessä, missä etelä-aurinko oikein vimmatusti tunkeutuu villiin vuorensolaan, niin virtaa vastaani heränneiden ja heräävien yrttien ja kukkien tuoksu — autuas henkäys versovasta ja varttuneesta elämästä, joka huomenna tai ylihuomenna aikoo nousta ja heittää yltään valkean verhonsa: uudestisyntymisen ja ylösnousemisen ihana vertauskuva — sille, joka tahtoo ja voi nähdä.

Ohi ja läpi Flitschlin pienen vuorikylän; muutamia hajanaisia, puoleksi sloveenilaisia majoja vähäpätöisen kappelin ympärillä, jonka pärekatto kohottaa siron kellotapulinsa huippua niin suurta, villiä, majesteettistä, haavemaista taustaa vasten, että maalari, joka on minussa hereillä, nöyränä väistyy syrjään ja mieleni käy yksinkertaiseksi tuntien muutakin kuin hartautta luonnon ilmiötä ja luonnon kauneutta kohtaan.

Kuka tietää: ehkä olen tästä mieleni liikutuksesta velassa tuolle vähäpätöiselle kappelille tiepuolessa ja vähäpätöistäkin mitättömämmälle Kristuksen kuvalle, joka riippuu lukitun oven ulkopuolella! Kaikki ovet ovat täällä lukittuja; ei mitään inhimillistä elämää, ei edes murisevaa koiraa. Asukkaat ovat kaikki mennet aamupäivämessuun Tarvisiin. Olen yksin, aivan yksin, äärettömän vuorimaiseman tuijottaessa minuun häipyvien värien hienoista hopeavivahduksista — niin lähellä, kuin voisin siihen tarttua ojentamalla käteni — niin kaukana, kuin puhtauden ja onnen aavistus tuntuu olevan inhimillisestä surun ja tuskan täyttämästä mielestä.

Tuossa riippuu puinen kuva ruoskitusta ja ristille kuolleesta ihmisparasta — ei, jumalasta, jonka sanotaan kuolleen syntiemme tähden! Se ei ole taideteos; oikeastaan kamala katsella, vaikka unohtaakin olevansa taiteilija. Mutta lasten herkkäuskoiset silmät ovat ehkä nähneet tästä jotakin puuttuvan; viattomat kädet ovat poimineet kukkia lumen alta ja peittäneet laihat lanteet ja seppelöineet kallistuneen pään kevään esikoisilla. Enhän ole katolilainen; kenties liiemmäksikin protestantti — ihminen olen, yksin — aivan kuin hyljätty — ylevän villiyden autiossa maailmassa, jonka majesteettisuus ei muuta kaipaa. Välkkyvänä, siintävänä, huikaisevana loistaa ikuinen lumi minua vastaan noilta repeytyneiltä huipuilta, uhmaavilta, ylimielisiltä, jääkylmiltä — tuolta kaukaa, kaukaa, mistä ei voi ajatella minkään jumalan astuvan alas luoksemme ja ottavan kärsiäkseen syntiämme ja tuskaamme. Luonto on kuollut — mutta lapsen kädet kietovat jumalan ympärille seppeleen. Niin hän siis elää lapsen uskossa: ainoassa mahdollisessa. Ja nyt muistan kaikki ihmiset, joiden olen nähnyt polvistuvan tämän tien vieressä — ja ymmärrän, etteivät he ole katselleet tuota kuvaa taideteoksena.

Olen yksin. Ja tuo kärntiläiskäsityöläisen jumalankuva rukka on myöskin yksin pienen, luisuvan räystään alla, jolta lumi roikkuu ja tippuu kirkkaina kyynelinä. Tuollainen helmeilevä kyynel sattuu erääseen kukkaan; sen keltainen terä painuu veltosti seppeleestä irti ja putoaa maahan. Otan sen käteeni ja seison siinä — epätietoisena, pistänkö sen napinläpeeni, hattuuni, vai suutelenko ja panen sen takaisin paikalleen. Silloin kuuluu lähimmältä tunturilta, läpi Schlitza-joen hillityn pauhun, kummallisen kumea, jyrisevä… niin, millainen ääni? — puoleksi maanalainen, puoleksi kuin pilvistä, jotka alkavat kerääntyä korkeimpien huippujen ympärille. Hieno, kaukainen, valkea pöly nousee luisuvalta metsän rinteeltä — taaskin möyryävää, kauas häipyvää ääntä, päättyen kuin sysäykseen, jonka voimasta maa tuntuu hyvin heikosti vapisevan. Lumivyöry — vuorilta syössyt! Se oli täyttä totta.

Katson sivulleni, jyrkkää metsän rinnettä ylöspäin, joka on ihan vieressäni. Roikkuuhan täälläkin jalan korkuinen lumikerros ulkonevilla kallionlohkareilla ja noiden runkojen varassa, jotka nyt näyttävät niin epäluotettavilta, oksien ikäänkuin voihkiessa taakan alla.

Jonkinlainen jähmetys valtaa minut… Ja rinnastani nousee kummallinen rukous ja puristautuu ilmoille, vaikken sanoja erota, ja kuitenkin niin, että selvästi kuuluu sisästäni sanoja — ja ne yhdistyvät vetoamaan johonkin tiettyyn persoonalliseen voimaan, aivan kuin mahtavaan metsien ja tunturien,elämän ja kuoleman valtiaaseen…

Herr! bitt für uns! —

Silloin vuoriston talonpojat palaavat kotiin aamupäivän messusta Tarvisista.

"DER TROTTEL".

Kun Schlitza-joki kuuman päivän perästä huokui viileyttään lähimmille rinteille, kun aurinko lähetti viimeisen tervehdyksensä laakson halki, samalla kun paksut pilvet vastapäätä auringonlaskua uhkaavina kertyivät kokoon vuorenhuippujen yläpuolella, silloin hän kernaasti tuli näkyviin kuin kellon käki ja istuutui penkille pienen, matalan, pärekattoisen majan eteen.

Siinä hän istuskeli ja piti lystiä lauhassa viileydessä, auringon punaisessa hohteessa, hieroen käsiään paksujen jalkojensa välissä, lapsellisilla sammakonsilmillään hymyillen niin iloisesti ja leveästi kuin koko maailma olisi hänen omansa.

Jos lapset sattuivat kutsumaan poika parkaa, antaakseen hänelle jonkin suuremman kuparirahan, niin hymy kävi vieläkin valoisammaksi ja leveämmäksi. Hän nousi ja ravasi alas rinnettä; hänen iso päänsä oli pelkkää sekavaa kiittämistä — samalla kun raskaat, hervottomat jäsenet äärimmäisiin saakka ponnistelivat tahtoa totellakseen. Joki pauhasi valkeassa vaahdossa alla hänen edessään, ja hänen takanaan kasaantuivat raskaat iltapilvet vuorenseinämille. Taustanaan vakavanraskas, synkkä maisema hän seisoi siinä, aivan auringon paisteessa, eriskummallisena ihastuksessaan, irtaantuneena tomun siteistä kaikessa suruttomuudessaan ja tietämättömyydessään — iloisena kuin eläin, jota ystävällinen käsi hyväilee — niin onnellisena kuin vain tylsämielinen voi olla.

Sellaisina hetkinä hän oli meidän mielestämme melkein kaunis — mikäli puhtaasti välitön ilo kaunistaa kaikkia eläviä olentoja. Ja ystävämme lääkäri sanoi: Voisinpa häntä kadehtia!

Mutta kun vuoriston nuoriso hätyytti häntä ärsyttävillä huudoilla ja kivenheitoilla ja kun hän vastarintaa ajattelemattakaan tuskaisena ja peloissaan etsi suojaa talomme takana — kuin vainottu eläin, joka ei ymmärrä käyttää omia voimiaan — kun hän kiusaantunut, pelästynyt, täydellisen avuton ilme silmissään katsoi ympärilleen, ikäänkuin koko maailma olisi häneltä suljettu eikä hänellä olisi muuta neuvoa kuin heittäytyä Schlitzaan, — silloin sydämemme vuoti verta hänet nähdessämme.

Tuo raukka! Onko luonto ikuisesti kaltaisensa armottomuudessaan, kun se kahden olennon väkevimmästä vietistä päästää syntymään tuollaisen olennon, varustaa hänet voimilla, joille hän ei keksi käytäntöä, kieltää häneltä kaikki — paitsi hetkellistä onnen tuntoa, joka jälleen vaihtuu rajattoman turvattomuuden tajunnaksi?

Voihan asettaa itselleen kysymyksiä, jotka värityksessä vetävät vertoja vuorimaisemalle, kun yön varjot alkavat sen yli levitä. — Mutta tässä oli luonto kuitenkin syytön.

Näyttää siltä, kuin useimmissa pienissä Kärntin vuorikaupungeissa, kenties Ylä-Itävallassa myöskin — kussakin olisi oma tylsämielisensä, oma "Trottelinsa". Tarvisilla oli omansa. Ja tämä on lyhyesti hänen tarinansa.

Noin kymmenkunta vuotta sitten ei Tarvisissa vielä ollut ketään tylsämielistä; mutta sinne oli tullut nuori, kaunis, kevytmielinen naikkonen, mukanaan viiden, kuuden vanha kaunis poika, terve, sopusuhtainen, vahva, jolla oli kirkkaat hyväluontoisen viekkaat lapsensilmät — semmoinen poika, jolla ei ollut isää, ainakaan kirkonkirjojen mukaan, ja joka kenties olisikin päässyt maailman läpi ilman isää, jos vaan äiti olisi ollut kelvollinen.

Mutta eipä äidistä juuri mihinkään ollut. Hän palveli milloin missäkin, kulki tansseissa ja huvitteli oikein kärntiläiseen tapaan; olihan näet sotamiehiä, kenttäjääkäreitä, kylliksi Tarvisissa kaunista tyttöä hauskuttamaan — ja sillä aikaa hoiti poika itseänsä siellä, missä oli vaalittavana, vanhan vaimon luona laitakaupungilla. Tällä vanhalla eukolla oli poika, "iloinen Seppel", ammatiltaan suutari; ja suutarilla oli opetettu kottarainen, jonka kanssa hän kilpaa vihelteli varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Kaikki pitivät pojasta, joka ei kellekään mitään pahaa tehnyt, jolla päinvastoin aina oli jokin sukkela päähänpisto, naseva vastaus, terve nauru kaiken ystävällisen lähestymisen palkaksi, ja suutari jakoi pian rakkautensa kottaraisen ja vilkkaan pikkupojan kesken. Kenties suutarin rakkaudesta kallistui jokin määrä pojan äitiin; mutta iloinen Seppel oli luonteeltaan käytännöllinen eikä vähääkään tuntehikas. Hän ei siis niinkään suuresti pannut pahakseen, että tyttö piti ketä kulloinkin sattui häntä parempana. Naiset ovat arvaamattomia ja käsittämättömiä! Kun he ovat mieltyneet johonkuhun, niin pitäähän heitä lempiä — mutta ei sovi vaatia ihmeitä! Se oli korkein totuus, mikä suutariin oli jäänyt elämän kokemuksista naisalalla.

Kun kerrottiin, että tyttö oli mieltynyt erään ylhäällä metsän rajalla asuvan vuoristolaisen poikaan, niin Seppel sanoi: Siinä hän on oikeassa! Jos hän voi saada satimeen tuon pyynpoikasen, on se totta vieköön järkevintä, mitä hän koskaan on tehnyt. Mutta luulenpa sentään, että se on viekas velikulta, se poika!

Eräänä iltapuolena nainen tuli hakemaan poikaa mukaansa. Seuraavana päivänä piti näet eräässä pienessä vuorikylässä olla kirkkojuhla; nyt hän aikoi mennä sinne — viettää yönsä erään ystävättären luona — ja tahtoi saada seuraa matkalle! sanoi hän ja näytti hymyillessään valkeita hampaita somissa auringon paahtamissa kasvoissaan.

Eikö sinun olisi parasta antaa pojan olla? kysäisi Seppel ja katsoi toisaanne kottaraiseen päin, joka istui häkkinsä päällä ja nokki ruohoturvetta. Hän on vain vastuksinasi — vaikka mihinkä joutuisit yöpymään — ja hän on liian pieni löytämään yksin kotiin, jos sattuisi sinusta eksymään! —

Mutta nainen vastasi, että oli niin pitkä ja ikävä matka yksin kulkea sinne vuoristoon. Kyllä hän pitäisi huolta pojasta ja muutenkin sen oli hyvä päästä ihmisiin ja katsoa ympärilleen! —

Ja niin hän vei pojan mukanaan. Poika viittasi pienellä, ruskealla kädellään: hyvästi! hyvästi! ja loi pitkään suutariystäväänsä pitkän katseen kirkkaista, viekkaista lapsensilmistään — vielä tien mutkassa hän kääntyi ja katsoi hymyillen luottavaisen iloisena, terveenä kuin nuori lintu pitkään, hiukan eteenpäin kumartuneeseen kasvatusisäänsä. Äiti veti häntä kädestä pois; pienten tukevien jalkain täytyi kunnollisesti ponnistella voidakseen jotenkuten pysyä solakan naisolennon rinnalla — ja Seppel puri piippunsa imuketta ja astui takaisin puolipimeään suutarinmajaansa, mutta viheltelemättä kilpaa kottaraisen kanssa. Hän pahotteli, että oli sallinut naisen viedä pojan mukaansa.

Yöllä puhkesi ukkosilma, joka koko edellisen päivän oli uhkaillut alhaalla laaksossa, Seppel oli monta kertaa ylhäällä ja kävi ulkona. Ilma värisi jyräyksistä, salamat huikaisivat — ja jättivät taas jälkeensä sysimustan pimeyden, jossa rohkea Seppelkin luuli näkevänsä kaikenlaisia kummallisia ja kammottavia ilmiöitä: kaikki ristiinnaulitun Kristuksen kuvat vääntelemässä ja valittamassa pitkin matkaa vuoristoon päin — ja hurjan ratsastajan kiitämässä metsästä laaksoon pää kainalossa, josta Seppel oli kertonut pojalle monta monituista kerta, kun tuli hämärän ja takkavalkean aika. Nyt hän harmitteli puhuneensa lapselle sellaista.

Kun jyrinä lakkasi, seurasi raju myrsky ja jääkylmä sade. Vasta aamupuhteella sai vähänkään kunnollisesti nukuttua. Iltapäivän tienoissa naikkonen tuli takaisin - yksin.

Hän oli äkeissään, läpimärkä; koko kirkkojuhla oli sateesta mennyt myttyyn; hän läimäytteli vahvoja lanteitaan, pusersi pääliinaansa, haukkui ilmaa ja kysyi lopulta, oliko poika jo tullut?

Poika — poika! huusi Seppel. Mutta hyvä Jumala, minne sinä hänet olet jättänyt? —

Mistä minä tiedän! vastasi hän äreästi; minua nukutti eilen illalla — hän tahtoi juosta pitkin huonetta — annoin hänelle korvapuustin — sitten hän karkasi metsään. Luulin tietysti, että hän juoksi kotiin!

Tietysti! toisti Seppel ja astui askeleen taaksepäin, samassa ehdottomasti kohottaen kättään. Tietysti ansaitsisit sinä korvapuustin. Riennä nyt tuonne äidin huoneeseen saamaan jotakin kuivaa päällesi — ja lähdetään sitten liikkeelle — poikaa hakemaan! —

— Minä olen väsynyt ja uninen; minun täytyy mennä kotiin. Voit häntä itse hakea! sanoi toinen. Ja niin hän meni.

Seppel seurasi häntä katseellaan, puri kirouksen hampaittensa väliin, tarttui keppiinsä ja lakkiinsa, sulki ovensa ja lähti vuoristoon. Parin halkoajurin kanssa hän kapuili pitkin tiheätä, synkkää metsää. Sieltä he lopulta löysivät pojan. Hän oli kaivanut itsensä sammaliin; hänen jäsenensä olivat kutistuneet — kylmästä — tuskasta — pelosta… hurja, hirveä yö tuolla ylhäällä autiossa metsässä yksin, kuusivuotias lapsi parka! Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä päässä; hän oli menettänyt puhekyvyn — hänestä oli tullut tylsämielinen.

Hänen kasvatusisänsä kuoli vähän sen jälkeen. Äiti oli jo silloin kohta kadonnut. Poika tuli kunnan hoitoon. Tarvis oli saanut "Trottelinsa".

Niin, luonto voi kyllä olla armoton, kova, tunnoton saavuttamattomassa majesteettisuudessaan; se voi synnyttää olennoita, joista täytyy sanoa, ettemme voi niiden tarkotusta tajuta. Mutta voiko se arvaamattomuudessa vetää vertoja ihmisten itserakkaudelle ja kevytmielisyydelle?

No niin; tällä raukalla on hetkiä, jolloin hän on kylläinen, jolloin ei kukaan häntä kiusaa, jolloin hän nauttii virralta nousevaa puhdasta, viileän lauhaa ilmaa, samalla kun vuoriston laskeva aurinko häntä hyväilee hymyllään ja kultaa hänen kurjuuttaan. On hetkiä, joina maailma näyttää kuuluvan hänelle — ja jolloin vielä kaupan päälle joku lapsenkäsi hänelle ojentaa sen, mikä hänestä on arvokkainta, viiden kreutserin rahan tupakan ostoon. Ja vaikka hetken kuluttua hänen kiusanhenkensä rupeavatkin katkeroittamaan hänen elämäänsä — mitähän meidän on sanottava, meidän, joilla on kestettävänä tämä sisällinen taistelu ja alituinen pelko tulevaisuudesta, ympärillämme pelkkiä suruja, huolia, pettymyksiä, kärsimyksiä?… Ja ajatelkaas, että hän oli kaunis poika — että hänestä kenties olisi tullut meidän kaltaisemme — ja että hän olisi joutunut samaan, kärsimysten, pettymysten, huolien, surujen kiertokulkuun!

Ystävämme lääkäri on kenties oikeassa sanoessaan: ei lopultakaan voi tietää, ketä pitää kadehtia ja ketä surkutella!

MARIA LUSCHARI.

Jos aamulla nouseminen, velvollisuutensa täyttäminen pitkin päivää ja illalla hyvällä omallatunnolla maata meneminen — jos se on elämää (ja onhan se monen elämänä): mitä onkaan sanottava elämästä jyrkkien kuilujen varrella, missä virta pauhaa alhaalla syvyydessä, missä valkea vaahto kapean polun käänteessä ikäänkuin kohoaa ja viittaa — mitä on sanottava näiden kivisten notkojen pohjalle jääneistä metsänrippeistä, jotka ovat kaatuneet ja murskaantuneet silloin, kun myrsky tai lumivyöry siitä hillitönnä kulki — ja miten on selitettävä se huimaus, se sielun hurmio, joka valtaa ihmisen, kun on ponnistellen päässyt vuoren huipulle ja näkee maailman ihanuudet jalkainsa juuressa?

Mitä merkitsee nähdä maailman ihanuudet jalkainsa juuressa? Katso alas eteesi, sinä, joka seisot täällä huipulla! Aurinko valaa huikaisevaa valoaan pitkin tunturin sivuja; virta välkkyy syvällä sinisessä rotkossa; vuorimetsä näyttää olevan luisumassa syvyyteen vaipuaksensa sitä odottavaan syliin, puristuakseen sen maidonvalkeassa pyörteessä ja kadotakseen äärettömyyteen. Pikkaraisen kaupungin päällä lepää utua ja hienoa savua. Koko näky tuntuu narripeliltä, kujeilevan vuorenhaltian vallattomalta oikulta. Ja sinä itse, joka olet kartuttanut voimiasi vaivaloisella kiipeämisellä, sinä, joka olet paisuttanut nuoruutesi halua elämän nauttimiseen, sinäkö muka et tietäisi, mitä merkitsee nähdä kokonaisen maailman ihanuus jalkojen juuressa — ja toivoa itselleen siipiä laskeutuakseen maahan sitä maistamaan?

Mikä hyödyttää meitä ja lähintä sukupolvea paraiten: kaivautuako ratkaisemattomiin kysymyksiin, ilmottautua kaikenlaisiin yhdistyksiin, huomata joutuneensa ymmälle, sorretuksi, muserretuksi, ennenkuin kenties on kantanut ainoatakaan hyväksi poltettua tiiltä tulevaisuuden suureen rakennukseen — vai rohkealla mielellä tunnustaa se savi, josta meidät kerta kaikkiaan on luotu, tunnustaa olevamme luotuja väkevän Jumalan kaltaisiksi, joka istutti viiniköynnöksen, jotta voisimme itseämme virkistää sen rypäleillä, ja miehen kylkiluusta teki naisen juuri niin kauniiksi, niin viehättäväksi, että voisimme unhottaa kaiken sen hien ja vaivan, mitä meillä oli saavuttaessamme hänet ja pitäessämme omanamme — saavuttaessamme ja omistaessamme hänen kauttansa elämisen onnen tai onnettomuuden? — —

Olen sinulta kysynyt, lukijani, vaan ei sinun tarvitse vastata. Tule mukaani vuorille! Viettäkäämme läpi vuorokauden renessanssielämää! —

* * * * *

Pitkin liidunvalkeita, pölyisiä teitä tuli aina viikkojen päästä, joskus pari parin jäljestä, vaan useimmiten suuria parvia noita vaeltavia miehiä, naisia ja lapsia.

He kulkivat maalaiskaupungin lävitse pysähtymättä mihinkään ravintolaan — harvinainen kieltäymys tällä seudulla. Katse luotuna maahan tai tiukasti eteenpäin he astuivat läpi mutkikkaan kadun, missä heitä katseltiin väliä pitämättä tai seurattiin säälivällä hymyllä. Heillä oli kädessä tukenaan sauva tai kainalossa suuri, kirjava puuvillainen sateensuoja. Lapsillakin oli tuommoiset suunnattomat sateenvarjot, joita he kantoivat vakavan arvokkaasti koettaessaan pysyä aikaihmisten kintereillä.

Kuljettu matka oli ollut pitkä; sen saattoi nähdä vaatteista ja käynnistä, mutta eteenpäin oli määrä, ja eteenpäin he pyrkivät; ja niin he pääsivät kaupungista — ja samalla tiehensä, ikäänkuin molempien vuorenrinteiden välinen laakso olisi heidät niellyt.

Miehillä oli kauttaaltaan tummat puvut karkeista, raskaista kankaista, painavat saappaat tai raudotetut kengät ja pyöreät, matalapohjaiset hatut. Harvoin oli hattuun pistetty kukka tai nokkela linnunsulka — jollaisella koristeella Kärntin ja Tyrolin talonpoika ei melkein koskaan jätä itseään somistamatta. Naiset olivat kirjavampia; he kulkivat yleensä suorempina kuin miehet; vaan he kantoivatkin taakkojansa — vasuja, myttyjä — päänsä päällä, niin että heidän oli pakko käydä pää pystyssä, kuten nähdään Italiassa. Hameet tai helmat oli kääritty ylös taikka lyhyiksi leikattu polven kohdalta, ja jalat näkyivät ruskeina ja vahvoina — ellei niitä oltu pistetty jäykkiin, hyvin neulottuihin saappaisiin. Liivi oli tiukka, avoimeksi uurrettu rinnalta; mutta yli olkain olivat pöhöllä paitojen valkoiset hihat. Jos vanhat vaimot kellertävällä ihollaan ja ryppyisillä kasvoillaan lähinnä muistuttivat noitia, niin oli siellä myös ihania olentoja nuorempien, vieläpä keski-ikäistenkin naisten joukossa. Kotoinen maalaisväestömme, se kun on hyvinvoipa ja vanttera taikka kumarainen ja kulunut, jollainen se myöskin voi olla, ei voi likimainkaan näyttää sellaisia tyyppejä. Ja niin nämä miehet, naiset ja lapset kulkivat pienen kaupungin lävitse ja sitten edemmä tietä pitkin, jonne katosivat.

Mitä väkeä nuo ovat? kysyin kerran isännältämme.

Ne ovat pyhiinvaeltajia! —

Vai pyhiinvaeltajia!

Niin! Niitä tulee joka taholta: Kärntin takimmaisilta kulmilta, Steiermarkista, Krainista, luulenpa vielä Unkaristakin, ja ne menevät pyhälle vuorelle — Maria Luscharille! Maria Luschari! Kappaleen matkaa Tarvisista kohoaa kivipatsas, jonka huipussa on valkoinen marmorienkeli. Tämä enkeli on tienviitta. Se ojentaa kättänsä viitaten kapeaan sivulaaksoon. Villit vuoripurot ovat yhtyneet ja tältä kohtaa puhkaisseet itselleen uran. Kesällä uoma on kuiva; talvella virta kiehuu ja kuohuu. Pitkin ahtaan rotkon molempia sivuja pyhiinvaeltajat ovat survoneet polun metsän halki, kivisen kalliomaan poikki, yhä jyrkemmäksi vuoren huippua kohti, missä pienellä tasaisella pinnalla rinteiden ja kuilujen keskellä kohoaa vähäinen, valkoiseksi kalkittu kirkko ja vaatimaton torni pyrkii ylös puhtaaseen vuoristoilmaan. Rikkinäiset, lumipeitteiset alppihuiput — näennäisesti vaan ampumamatkan päässä — tuijottavat säälivästi tätä kääpiömäistä herranhuonetta.

Leiriytyneinä kirkon ympärille, ahtaaseen paikkaan sullottuina, siellä on kaupustelijain myymälöitä, "pyhä" majala paikalliselle papistolle, tässä kirkossa toimiville hengenmiehille, ja "epäpyhä" ravintola hartaille pyhiinvaeltajille ja tiedonhaluisille maailmanlapsille, jotka tahtovat olla yötä alppiseudun viileässä ilmakerrassa.

Tämä vuori on se "pyhä". Tässä kirkossa säilytetään ihmeitä tekevää kuvaa, joka esittää Jumalan äitiä lapsi käsivarrella. Juuri tämän kuvan luo tekevät toivioretkiä sairaat ja murheelliset, kärsivät ja poljetut — kuten meillä vaellettiin pyhille lähteillemme. Me olemme siitä päässeet eroon; mutta eteläsaksalainen, sloveeni, Tyrolin italialainen on vielä tämän lääkityksen tarpeessa. Muuten siitä saa ajatella, mitä tahtoo.

Pieni ystäväni lääkäri ja minä olimme jo kauan jutelleet, että pitäisi mennä sinne yhdessä. Keskikesä oli tavattoman kuuma, Italia pani tuntemaan läheisyyttään — ihanan laaksomme ilma pysyi hiljaa ja hehkui ikäänkuin polttouunista tulleena — siirsimme vuorimatkamme viikosta viikkoon, tyydyin katselemaan, miten pyhiinvaeltajia kulki kaupungin kautta; ihmettelin vaan, etteivät he olleet kokonaan nääntyneet kuumuuteen, hikeen, pölyyn ja paastoon. He kiihottivat mielikuvitustani, he yllyttivät haluani oppia tuntemaan niitä ihmisiä, joista iltasin vilisi tarinoita Gelbfuss papan parvekkeella — noina iloisina Itävallan iltoina, joiden viattomaan ja huolettomaan suloon on vaikea löytää vertaista pohjoisissa voileipäpakinoissamme, kun näissä on meidän oluemme, meidän poliittinen suvaitsemattomuutemme, mieskohtainen närkästymisemme, ahdasmieliset näkökantamme.

Tulipa sitten elokuu ja sen mukana ilman muutos, ukkosta, salamaa ja rankkasadetta. Kaikkien vuorten huipuilla kimalteli lunta, alkoi jo olla syysviileätä, kasvit, eläimet ja ihmiset pääsivät taas hengähtämään — tuli ihana kuukausi, ja eräänä iltapuolena pikku tohtori selitti, että nyt voisin noutaa vuorisauvani ja paulottaa säärystimeni, sillä nyt sitä mentiin Maria Luscharille!

Vielä kerran virkistettiin paikallisia ja karttatietojani miedon, kylmän, vaahtoavan olutlasin ääressä; — pappa Gelbfuss, Minna, Kathi, Eva, pikkunen yliluutnantti, iso kapteeni, pappi, notaari, veli "Hans" ja muutkin veljet: kaikki nyökkäsivät ja toivottivat meille hyvää onnea matkalle! Ja sitten lähdettiin.

Minä en ole vuorille nousija. Olin vähällä sanoa: onko kukaan tasankolainen? Vaan unohdan, että muuan maanmieheni on erinomaisen kova kiipeejä.

Vuorisauvastani olin hyvin ylpeä. Se olisi hyvinkin voinut olla mukana Ditmarskin sodassa, sillä niin pitkä ja raskas ja raudotettu se on — hyppysauva, jota voi käyttää keihäänä. Tohtori vilkaisi siihen, hymähti, vaan ei sanonut mitään.

Edellisenä päivänä olin sen hankkinut; ja koetellakseni sitä ja itseäni olin kavunnut pari tuhatta jalkaa eräälle tunturille, joka haarautui Maria Luscharin vuoresta: silloin olin havainnut, että mitä ylemmä jouduin — ja mitä jyrkemmäksi tunturi kävi — sitä vähemmän apua minulla oli tukisauvastani. Viimeiset kolme, neljä sataa jalkaa minun täytyi ryömiä käsilläni ja polvillani; ja ellei minua olisi hävettänyt, olisin mielelläni päästänyt keihään vierimään kuiluun. Mutta kun loioin ylhäällä huipulla, uupuneena, rajusti huohottaen, hikeä vuotaen — olin tietysti, kuten ainakin kokematon, valinnut urotyöhöni keskipäivän ajan — minkä palkan sainkaan vaivoistani! Kokonaisen maailman ihanuus jalkaini juuressa — kaukonäky ihmeitten maahan, jossa oli siintäviä harjanteita, uhmaavia huippuja, valkoisia torneja silkkihunnun poimuissa — ja ilma niin vahvistavaa, niin kevyttä, niin puhdasta — koko Italian vahvatuoksuiset kukkaishenkäykset, joita pohjolan viileä viima sulattaa ja imee… oo! Ylen ihanaa! —

Minuun oli tullut tavaton into päästä "pyhälle" vuorelle, vaikka pitikin sinne nousta kaksinkertainen määrä jalkoja.

Pitkin matkaa laakson läpi reippaasti tietä marssiessamme tohtori vakuutteli minulle, että olimme valinneet oikean ajan. Kun vasta oikein todenteolla tulisi ponnisteltavaksi, niin iltaviileys jännittäisi voimiamme. Vuoren huipulla tulisi olemaan kylmä — siksi vaippa olalle! Ellemme siellä vaan saisi usvaa, valaisisi kuu meille tietä loppumatkan huipun ylitse pitkin kuilua kirkolle ja majoille.

Koetin luoda itselleni tuosta kuvaa: huippu — kuilu — villit vuorenseinät joka taholla — kirkko ja majat, jotka täältä alhaalta näyttivät naurettavan pieniltä leikkikaluilta korkealla auringon kultaamassa ilmassa… mutta luovuin saamatta kuvaa havainnolliseksi. Minusta tuntui vaan olevan mahdotonta, että me pääsisimme tuonne ylös — ainakaan ensimäisenä vuorokautena.

Tervehdimme "enkeliä", joka viittasi meille tietä syrjälaaksoon. Ja pontevasti sysäsin keihääni kärkeä kulmikasten kivien väliin, joilla polku näytti ihan olevan laskettu — ehkä sitä varten, että pyhiinvaeltaja raukat saisivat yhä sovittaa syntejään.

Sitten päästiin vuorenkupeen juurelle. Tästä alkoi nousu.

Mutta ennenkuin noustaan, luon silmäyksen leveään päälaaksoon — kanavalaaksoon, Tarvisin laaksoon —, mistä muinaisen kansainvaelluksen tie, sotilastie, kauppatie ja nyt rautatie kulkee Italian tasangoille.

Saifnitzin poikki kulkee rautatien raide, Malborghetin ohitse Pontaffeliin ja edelleen Italian alueella Pontebbaan… äh! mitä lukija noista nimistä välittää? Minussa niiden pelkkä kaiku herättää äärettömän monta kaunista, kirjavaa, vahvaa muistoa, ja nämä muistot liittyvät itsestään iltapäivän lämpöiseen, vienoon värihohtoon — koko laakso näyttää ahmien kylpevän tässä valossa — seuraan kaikkia näitä piirteitä, vuorien jyrkkiä, kaltevia tai kaarevia rinteitä, törröttäviä huippuja, yksityisiä puita, kirkontorneja, jonkin talon tai majan kattoa — olen sulautunut tämän maiseman henkeen — ja tunnen kummallista surumieltä, että olen tuonne jättänyt osan sieluani!

Tule nyt, haaveilija! sanoo lääkäri. Ja polku viittaa meitä ylöspäin.

Se vie ensimäisen "karavaanimajalan" sivutse. Se on sloveenilaiseen tyyliin rakennettu ravintola, josta ulkonee puoliavoin parveke. Siellä on tulisijoja niiden pyhiinvaeltajien varalta, jotka tahtovat levähtää ja vahvistaa itseään, ennenkuin alkavat kiivetä. Tämän ravintolan sivulla, polun vieressä, on myöskin pitkä jono pajuvitsoilla köytettyjä risu- ja polttopuukimppuja järjestettyinä suuremmiksi ja pienemmiksi kasoiksi.

Myydäänkö täällä polttopuita? Asuuko tässä jokin kaitsijamies? kysyn ja hieman kohotan tuommoista kimppua, joka tuntuu koko painavalta.

Se on pelkkää synninsovitusta! sanoo tohtori hymyillen. Ja hän selittää, että vuoren huippu on ihan kalju; siellä ei tapaa puun tai pensaan näköistäkään; mutta kun pyhät isät eivät siellä ylhäällä saa palella ja kun synnintuntoinen pyhiinvaeltaja raukka mielellään koettaa lyhentää syntivelkaansa taivaalle ja vuoren papistolle mieluisella työllä, niin pyhiinvaeltaja sälyttää puut selkäänsä — välittämättä siitä, mitä hänellä muuten on taakkana — ja pyhät isät saavat ruokansa keitetyksi ja majansa lämpimäksi! —

Minä häristän hänelle:

"Du Spottgeburt von Dreck und Feuer!" ja samassa käännyn, ja edessäni on muuan niitä näkyjä, jotka voivat niin syvästi ja pysyvästi tarttua muistiimme ja niin sanoakseni antaa päivälle, ympäristölle, tilaisuudelle varsinaisen värin, sävyn, luonteen.

Kaksi pyhiinvaeltajaa — epäilemättä isä ja tytär — tuli alhaalta päin meitä vastaan.

Seisahduimme ja päästimme heidät ohitsemme.

Ukko oli kuin veistetty puusta tai kivestä. Kovana, jyrkkänä, vaiti hän harppasi, hieman kumarruksissa nojaten kuorittuun, sileäksi kuluneeseen sauvaan — pikkunen kaksipuolinen pussi olalla, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin tarkkaamatta ketään tai mitään ja kuitenkin nähden kaikki… hän tiesi toisen tulevan perästä. Hän oli niin käskenyt — sanatta.

Ja toinen seurasi. Päänsä päällä hän kantoi risukimppua; sen olisi luullut painavan hänet koukkuun — mutta hän astui suorana, toinen paljastettu käsivarsi ylhäällä, valkoinen, pöyheä paidanhiha laskeutuneena — niska, kaula, povi — ja semmoinen piirteiden sopusointuinen leikki noissa lanteissa ja paljaissa jaloissa… nuori Diana, ankara kuin rangaistus, mehevä kuin rikos… syntinenkö?

Astuimme ehdottomasti ihan syrjään, kun hän meni ohitsemme kantaen synninsovituskimppuansa… viehättävän hienot kasvojen piirteet, tyynet, ylpeät vuorivuohen silmät — ylväs ja vaiti kuin suru. Tohtori ei enää nauranut: kulkija ei katsonut häneen eikä minuun. Pian he molemmat olivat jonkun matkan päässä — isä edellä, hän takana… polun mutka peitti heidät — taas sain vilaukselta nähdä sorean tyttöolennon, joka suurta risukimppua kannatellen asteli pitkin jyrkkää kuvetta… ja sanoin tohtorille, etten muistanut koskaan nähneeni kauniimpaa nuorta naista.

Hän hymyili: kyllä niitä saamme nähdä useampiakin ennen huomista aamupäivää. Glück auf! —

Glück auf! Vuorimiesten huudahdus toisilleen alhaalla pimeässä kuilussa. Oltiin nousemassa, alettiin täyttä totta kiivetä.

Kuinka päästiin huipulle — sitä en enää muista. Ja kertoa sellaisesta vaelluksesta, tunti tunnilta, jakso jaksolta, asema asemalta… mitä vielä? Voiko kuvata, mitä on uupuvien voimien ja samalla ruumiillisen nautinnon tunto — kun rinta rajusti ponnistelee eivätkä kuumat huulet voi muuta ähkiä kuin tajuamattomia ääniä? Miten kuvata levon makeutta, ensimäisten kymmenen minuutin levähdystä pienellä hirsimajalla — kun äkkiä sinipunerva syvyys aukeni jalkojen juureen, äärettömän syvällä rotkon pohjassa?… ja ruoskittua, veristä, oikeastaan kammottavaa Kristuksen kuvaa, joka riippui ristillä tuolla syvyyden partaalla — ikäänkuin se tuskallisen surumielisin silmin mittaisi kaikkea inhimillistä kurjuutta ja viheliäisyyttä kuilun pohjalla — alhaalla laaksossa, jonne on sirotettu pieniä kaupunkeja aivan kuin leikkikalulaatikoita?

Miten hallita sitä vaikutelmaa, minkä teki tämä kapuaminen läpi kumoon kaadetun havumetsän — entisen metsän, jonka puhki vyöry on jyristen kulkenut niinkuin Jumalan ilma vanhan testamentin kansojen halki! Tuntuu kuin vielä kuuluisi ärjyntää Jehovan mahtavista keuhkoista — kostajan, sotapäällikön, tuhoojan… ja nyt alkavan hämärän hiljaisuudessa käy tuhotun metsän mykkä valitus melkein kuuluvaksi… salaiset purot mutisevat, maanalaiset lähteet sirisevät sammalien lävitse — ja runkoja makaa runkojen päällä kuorittuina, harmaankalpeina — kuin urhojen luurankoina.

Mikä äänettömyys! Ei muuta ääntä kuin raudotetusta "keihäästäni", jota hiljakseen noituen laahaan jäljestäni, kun nousemistaan noustaan yhä jylhemmän yksinäisyyden ja villiyden läpi. Miten suurta on täällä ylhäällä alppiseudussa, jonne nyt on päästy. Ei enää metsää — ei edes kuollutta metsää; vain kivilaattoja ja kivimöhkäleitä — siellä täällä joku kitupensas — alppivuohia — joita hämärässä luulen vuorivuohiksi — muutamia loittonevia varjopiirteitä — ja sitten huippujen siintävät rajaviivat — ympärillä hienoa koleannihkeätä kuun utua… sillä kuu on noussut — ja olemme päässeet alastoman vuorenseinän ensimäiselle pengermälle.

Ei vielä mitään kirkkoa, ei yhtään puotia, ei majalaa — vaan "viimeinen asema" ennen viimeistä nousua — pikkunen köyryniska tunturiravintola, jonka matalista akkunoista loistaa valoa — ja jonka matalaan huoneeseen astumme hikeä tippuen, hengästyneinä, nihkeästä alppiviimasta väristen ja huutaen: viiniä!

Ja viiniä saimme.

Kaksi tukevaa vuoriston impeä — mustasilmäistä, korkeapovista, valkoisin hampain hymyilevää — kaatoi meille punaista viiniä Italian rajalta suuriin laseihin. Olimme jo ennestään kuin päihtyneet. Sellaisen nousun jälkeen valtaa päihtymys… se on kuin voitto, ikäänkuin olisi saanut täydellisen vallan, joka ei koskaan voisi kadota; ikäänkuin itse olisi maailman vertainen, joka on korkealla yläpuolella kaikkea pientä, tyhjää, tyhmää ja rumaa, mitä alhaalla on… ja mikä vielä parempaa, tuntuu siltä, että rinnassa ovat ruvenneet asumaan kaikki hyvät vallat, kaiken ylevän, hienon ja rakkaan muisto ja kaipuu. Ei voi käsittää, että ikipäivinä voisi täältä palata ja elää tuolla alhaalla — kuten tohtorin on tapa sanoa — "im Sumpf des Lebens".

Tohtori on hurmiossa, ja minä olen hurmiossa. Jätämme ravintolan ja molemmat "Peer-Gyntimäiset" vuori-immet. Sellaisina lienee Ibsen heidät nähnyt — silloin, kun Peer Gynt vielä oli nuori ja villi.

Kiidämme eteenpäin — kuun udussa ja yön viimassa — vaippa hartioilla, keihäillämme huitoen. Viimeinen vuorenselkä on voitettu — viimeinen varustus rynnäköllä vallattu. Kaikki muuttuu aivan haavemaiseksi. Maailma on epätodellinen… täällä korkeuksissa, monta tuhatta jalkaa meren pintaa ylempänä.

Seisomme kallionkeilalla — vieressä jyrkkiä kuiluja… ja ympärillämme aaltoileva meri hopeanvalkeita usvia, joiden lävitse aavistamme jättiläistunturien seinämiä kohtisuorasti nousemassa syvyydestä — huipuilla kimaltelevaa lunta — kaiken verhona kuun utu kuin vihertävä huurre. Ja tuolla on kirkko — miten pikkarainen! Vaatimaton torni pistää esille vähäiseltä alanteelta, keskeltä keilan huippua… ja leikkipuodit sen ympärillä — ja epäpyhä ja pyhä majala… kaikki ihan kuin liukumassa alas kuiluun — niin ahdas on paikka!

Kuitenkin kaikki pysyy pystyssä — täällä on todellakin kirkko, rakennuksia ja ihmisiä. Täällä eletään — vieläpä eletään vahvasti — keväästä, kun viimeinen lumi on sulanut, syyspuolelle saakka, jolloin sataa ensi lumen.

Täällä tunnustetaan syntejä, täällä rukoillaan niitä anteeksi, täällä saadaan anteeksi, täällä tehdään uudestaan syntiä. Ihmiset ovat rakentaneet kirkon, ihmisiä tänne vaeltaa, ihmisinä he jälleen täältä laskeutuvat.

Haaveelliselta se kaikki minusta tuntui — siitä hetkestä, kun ensin astuimme maallikoiden ravintolaan, missä paikallinen papisto myöskin oli vieraana — ja missä me kaikki lopulta joimme yhdessä, papit, pyhiinvaeltajat, isäntäväki ja matkustajat. Katoliset papit — ainakin näin korkealla merenpinnan yläpuolella — ovat ehkä inhimillisempiä kuin meikäläiset; ainakin heillä on tilaisuutta seurustella sekä väkevämpien että heikompien kuolevaisten kanssa… he eivät väistä tarjottua lasia — käsittelevät juomalaulua yhtä taitavasti kuin järkipäätelmää jumaluusopillisessa väittelyssä… ja kun olimme vähän aikaa jutelleet jumalallisista asioista ja havainneet näkökantamme jokseenkin poikkeaviksi, vieläpä ilman uskonto-opillisen latinan apua — niin täytyi turvautua maallikkolatinaan: ergo bibamus!

Siis joimme… ja pääsimme perin hyvälle tuulelle; kilistimme maljoja, lauloimme, kerroimme juttuja, seikkailuja, matkakokemuksia; emme enää kiistelleet metafysikan korkeista totuuksista — vaan maallisesta kauneudesta ja maallisista kaunottarista. Pikku tohtorin tenori alotti, ja erään papin basso säesti — duetteja, kvartetteja ja yksiäänisiä… matalan majan katto kohosi, surut ja huolet nousivat katon mukana ja haihtuivat tuikkivaan yösineen, missä kuu nyt paistoi pilvettömältä taivaalta alppihuippujen ja laaksojen maailmaan. Olimme kuin veljeksiä — kuin vapaamuurarikunta, jonka kokousta johtamassa keskellä istui sievä emäntä. Hänkin lauloi — ja hänen sisarensa tai kälynsä… kaikki olimme iloisia ja kaikessa näimme ilmestyksiä elämän voimasta ja kauneudesta täällä maailman ihanuuden huipulla… Maria Luschari, Maria Luschari!

Tuliko se hyvästä viinistä, helmeilevän punaisesta viinistä, joka kasvaa vain muutaman penikulman päässä — tuolla alhaalla pitkin Italian aurinkoisia rinteitä? Ihan varmaan se tuli hyvästä viinistä. Kuka epäilee sinun kykyäsi kohottaa ja kirkastaa ja puhdistaa näköämme? Sinun väärentämisesi on syntiä Pyhää Henkeä vastaan… mutta kun sinua nauttii puhtaana ja sekottamattomana näin lähellä alkulähdettäsi, on siinä itsessään anteeksianto, synninpäästö ja lihan ylösnousemus! Koskaan ei näitä ihania seutuja — missä on vuotanut niin paljon veljesverta ja veisattu niin monta hurskasta messua — koskaan ei niitä liene syvimmässä merkityksessä "ristitty". Ei, jos kristinoppi on lihan kuritusta. Aina tulee olemaan selityksen selityksiä — kuten opissa itsessäänkin on ristiriitoja. Siis on sekin mahdollista, että opin perustaja oli niin suuri ja rikas ihminen, että hän todellakin tilaisuuden sattuessa muutti vettä viiniksi — ja että hän ainoastaan väkisin rahvaan ymmärtämättömyyden ja hillittömyyden vuoksi joutui kiivailemaan sitä Jumalan lahjaa vastaan, jona rypäle kaikkina päivinään on ollut kärsivälle ihmiskunnalle. Kysyppä näiltä sekakansaisen rajamaan, "Italian" ihmisiltä — mitä heistä viinittä tulisi? Vastauksena olisi leveä hymyily… he eivät voisi kuvitellakaan sellaista mahdollisuutta: vai ei yhtään rypälettä! Se on verenä työmiehen ruumiissa, talonpojan suonissa; täkäläiset papit ovat talonpoikaissyntyisiä alkuasukkaita — ja pyhiinvaeltajat samoin.

Katsahda yli lähimpien alppihuippujen — alas laaksoihin, jotka viettävät Ylä-Italian lihavia tasankoja kohti. Ylänkömaa, ankaraa työtä tekevä maa; viinimaa, nautinnon maa. Täällä on syntynyt muutamia renessanssin suuria neroja. Vain muutaman penikulman päässä — eräässä näitä laaksoja, missä eristetty ja uhmaileva yhtyy rehevään ja vienoon — Pieve di Cadoressa näki Tizian Vecellio päivän valon.

Tizian, tämä suuri väriniekka, värien loihtija, joka eli satavuotiaaksi — joka rakasti juhlia ja viiniä ja kauniita vartaloita — joka oli "hyvä" katolilainen, joka on maalannut sekä taivaaseen astumisia ja ylösnousemuksia että myöskin Ledan joutsenineen ja Danaen kultasateilleen — niin, joka on maalannut enemmän jumalaistaruja alttaritauluihinsa kuin kymmenen nykyaikaista professoria osaa uneksiakaan!

Ergo bibamus! Siis joimme… ja yön hetket vierivät kuin nauhaan pujotetut helmet.

Näin vierivi aika ja maistellaan, Ja laulu se käy: poculamus! Nyt tyydy sä tuommoiseen latinaan; Jos lie vika… ergo bibamus!

Kyll' ennen taisin myös latinaa, Olin mestari semmoisessa; En koulun oppia kiinni ma saa Nyt päissäni korkeudessa!

Mä täältä nyt silmään laaksohon päin — Siell' alla on usva ja sauhu; Ja kohta on häijynä mielessäin Tuo kiero mailma ja pauhu.

Ja yö kului.

Nousin seisaalle ja lähdin ulos maallikoiden suureen yömajaan — jossa on keittiö ja makuusuoja yhdessä. Kiviliedellä sen keskellä liekehti vielä rovio — puoleksi hiiltyneenä… mutta joku koukero kekäle valaisi ja loi hehkuansa seinien lepopenkeillä makaaviin pyhiinvaeltajiin, miehiin, naisiin ja puolikasvuisiin lapsiin.

Jokin Tintoretto, jokin Ribera olisi täällä voinut tutkia aiheita… se oli "värittäjien" koulu. Tuolla kivikovat pronssikasvot melkein varjossa — täällä vienot, heikosti hehkuvat naispiirteet — jokin polvi pystyssä, jokin käsivarsi veltosti riippumassa — välistä taas muodoton mytty, joka nukuksissa vähän liikahti, sysäsi tai sai sysäyksen… kauttaaltaan maalattua liikkumattomuutta — ja tuota unen ihmeellisen elotonta elämää, joka ilmenee hiljaa huohottavassa hengityksessä, hillityssä yninässä — tai vähemmän runollisessa kuorsauksessa.

Ovi oli auki… kolea yöviima — ja vihertävän kylmä kuutamo — tunki sisään. Kuuvalo jäi sinne leikkimään savesta poljetun lattian poikki lieden punertavaa hehkua kohti. Yöviima väistyi takaisin — mukanaan inhimilliset hiestykset ja hieno kirpeä sauhu puoleksi sammuneista kekäleistä.

Sitten oviaukkoa pimensi muuan olento — voimakas, solakka sloveeninuorukainen, joka kumartui ja tähysteli… ja hänen takaansa, yli hänen leveiden hartiainsa ja hänen käsivartensa alta näkyi villi vuorimaisema, säteillen kaukaisessa ylhäisyydessään, myöskin kumartuvan, tänne tähystelevän — houkuttelevan luoksensa kaunista ihmislasta.

Matalalta lepopenkiltä, nukkuvien pyhiinvaeltajani välistä, irtautui sellainen ihmislapsi — se nuori tyttö, joka oli kantanut risukimppua, katumuskimppua, ylös vuorta ylpeällä niskallaan. Hän oli polvillaan ja ojensi pöyheän, valkean paidanhihan verhoamaa käsivarttansa torjuen tai pyytäen ovessa seisovaa nuorukaista kohti. Mutta tämä ei siitä huolinut… hän vaan seisoi ja viittaili ja pyyteli. Silloin tyttö loi silmäyksen viereisiin kivikoviin pronssikasvoihin… vanhus nukkui sikeästi. Kun nuorukainen oli uskaltanut näin pitkälle — eikä tahtonut mennä — niin täytyihän hänen tulla. Ja ääneti tyttö hiipi lattian poikki — kaksi käsivartta nosti hänet maasta… hän laski ylpeän, kauniin päänsä nuorukaisen olalle — ja poissa olivat molemmat — uskoen itsensä suuren luonnon haltuun, vaipuen sen palvelukseen, kääntyen sen kaikkea armahtavaan sydämeen.

Toivoin hänen vuokseen, että hän kerkiäisi palata, ennenkuin vanha pronssinvärinen pää kohoaisi kovalta alaseltaan — taikka ettei hän enää koskaan palaisi!

* * * * *

Seuraavana aamupäivänä — kun päivä jo oli jokseenkin pitkällä — tohtori ja minä makasimme niukalla nurmikolla, pienen pyhiinvaelluskirkon edustalla, melkein pyhien seinien juurella. Ympärillämme oli mahtava vuorimaisema, uhmaisia huippuja, jyrkkiä seinämiä, syviä rotkoja… maailman ihanuudet jalkaimme juurella.

Aamupäivän aurinko, lumitunturit, valkeat seinät, kultaiset pilvet… voi kuinka se huikaisi silmiä!

Ettäkö me harmittelimme viime yötä? Kuka sitä uskaltaa väittää? Tohtori sanoi minulle:

Kuules, miltä tuntuu päässäsi?

Kiitos — raskaalta. Entä omassasi?…

Kirkon sisällä, jonne pyhiinvaeltajat oli sullottu aamupäivämessuun — Maria Luscharin kirkossa surisi kuin mehiläispesässä… mitä uskovaiset siellä lauloivat, sitä en tiedä; mutta pikku tohtori ravisti päätänsä ja hymisi:

Dies ira, dies illa …

Sitten liuvuimme pyhältä vuorelta alas "reillä".

Reilläkö? Oliko siis yöllä satanut lunta meidän kilistellessämme?

Ei ollut lunta satanut — mutta rekiin meidät sijotettiin, kullakin vetäjänä vuoristolainen voimamies… alas vihreitä sametinpehmeitä törmiä ja rinteitä, jyrkempiä ja laakeampia, äkkinäisin kääntein — monesti hihkaistiin — monesti kimmahdettiin… välistä ihan varmoina, että paiskaudutaan hornan kitaan… mutta voimamies hymyili, huohotti, kuivaili hikeä ja vakuutti meille, että se oli ihan "vaaratonta"!

No niin, vaaratonta. Samaa vakuuttaa Baedekerkin — vaikkei ole merkinnyt tähteä tämän rekiretken kohdalle. Mutta minua hävetti, että toisen ihmisen piti tuolla tapaa olla toisen rekihevosena.

Päästiin alas — huimaavaa vauhtia — pyhältä vuorelta. Ilmanveto vilvotti — päihtymys oli mennyt — yö unhotettu — kaikki oli loitolla kuin seikkailu, kuin uni. Ylös mennessä olimme tarvinneet kuusi, seitsemän tuntia — alas tultiin kahdessakymmenessä minuutissa.

Hemmetin vauhtia! Sepä oli ihana retki! Eläköön Maria Luschari!…

Ja me heilautimme vaahtoavaa olutruukkua Unter-Tarvisissa kelpo isäntäväkemme, herra ja rouva Moritschin luona… ja minä ajattelin kaunista, ylpeää synnintekijää. Lieneekö hän tullut ajoissa takaisin — vai eikö hän enää koskaan palaa?

SE LUOTI OSUI.

Tarina.

"Tarvis on muuan vähäinen vuoristokaupunki Itävallan Alpeilla, lähellä nykyistä Italian rajaa ja sen harjanteen kyljessä, joka jakaa virtojen vedet Adrianmereen ja Mustaanmereen päin."

Tuohon tapaan saa lukea jostakin matkakirjasta. Minä luen omalla tavallani lisäksi tarinan.

Kiipeillessä pitkin täkäläisiä vuoria — ja siihen tekee mieli yhtä mittaa, kun laakso on kaita ja vuoristo tarjoo metsästystä metsämiehelle ja ihastuttavia näköaloja matkailijalle — voi joutua juuri sille kohtaa, missä saattaa niin sanoakseni osottaa sormellaan maaperää ja sanoa itselleen: Tämä pikku lähde antaa lisänsä siniseen Adrianmereen, ja tuo pikku lähde antaa lisänsä tummanvihreään Mustaanmereen. Ja sill'aikaa kun molemmat pienet purot, alussa hyvin vaatimattomina, lorisevat kumpikin uraansa, lähtevät ajatukset niiden mukana liikkeelle ja kantavat yli laajain maa-alojen ja useiden miespolvien historian. Samoin käy, vaikkei löydäkään lähteitä, kun vain liikkuu väestön joukossa tarkaten raja-asukkaiden piirteitä ja puhetta. Etelä-saksalainen, italialainen ja sloveenilainen veri kuvastuu eri tavoin katseissa, kasvojen ilmeissä, kielessä; taikka se on aikojen vieriessä yhtynyt toiseen ja luonut henkilöitä, miehiä ja naisia, joissa nämä eri ominaisuudet ovat yhdessä periytyneet. Nämä ihmiset ovat useimmiten vilkkaita, puheliaita luonteita, joissa on ainaisen suruttomuuden leima. Historian tapaukset ovat niin paljon kolhineet heidän esi-isiänsä, että he itse näyttävät heittäytyneen lepoon sen filosofian nojalla, jonka mukaan kullakin päivällä on omat murheensa ja keisari pitäköön Wienissä lopusta huolta: Ollaanhan me kaikki hyviä katolilaisia; kuuntelemme tuolla Tarvisissa kirkkoherran messua; jonkun kerran nitistämme vuoristossa pienen vuorivuohen; sitten sepitämme siitä laulun ja laulamme sitä ravintolassa; ja karkeamman työn jätämme naisten haltuun. Jos tänne sattuu tulemaan joku muukalainen ja palkkaamaan meidät oppaakseen ja tamineittensa kantajaksi, niin saamme päiväpalkan ja hänen pullostaan hyvän kulauksen. Siitä hyvästä hän saa meiltä jonkun pikku jutun, kun päivän rämpimisestä väsyneinä ja kuumissamme olemme pysähtyneet lähteelle — saman tekevä, minne siitä vesi virtaa!

Näin pulppusi tämäkin kertomus, eräällä vuorentörmällä, missä oppaan ja matkailijan ympärillä oli lumipeitteisiä alppihuippuja majesteetillisessa kehässä. Siintävien huippujen takaa, joiden rotkoissa ja harjuja pitkin on liituvalkeata lunta, leijaili Italiasta päin kellertäviä kevätpilviä. Niissä oli lämpöä, melkein liiaksikin, ja aurinko paahtoi niiden lävitse. Muuten oli ilma täällä ylhäällä viileä ja seutu itse kylmän ja ankaran kaunista, autiota ja villiä: — Predilin kaita kalliosola. Katsoimme kukkulalta toiselle puolelle Raiblin järveen, syvän syvälle, pieneen, tummansiniseen piiriin, joka vetää silmäyksen puoleensa omalla katseellaan — Vetehisen kostealla silmällä. Toisella puolellamme oli kalliosola ja tie, joka luikertelee ja kapuilee pitkin vuoren kylkeä ja syöksee ripeästi tasangolle Triestiä kohti — ei vähääkään näe, minne tie häipyy: sen luulisi vievän manalaan. Ja hajasäärin tien poikki seisoo Predilin pikkunen vuorilinnotus, — jo itsessäänkin vähäinen, mutta maisemassa sitä vielä lisäksi puristaa ja painaa Mannhart-vuoren jättiläisröykkiö, jonka huippua pilvet alati kiertelevät kuin suuret linnut tuomiokirkon kupua.

Vasten linnanmuuria, ahtaassa solassa, uhkaavien ampumakolojen ympäröimänä nojaa muuan muistopatsas: kivisen pyramiidin kylki, jonka jalustalla kuolemaisillaan makaa nuolen lävistämä pronssinen jalopeura. Sen mahtipontisessa otsakirjotuksessa on ensin luettavana keisari Ferdinandin nimi, ja edemmä katsellessa saadaan tietää, että tämä valtias on pystyttänyt patsaan muistoksi pienen linnotuksen puolustajista, jotka urhean päällikkönsä johtamina täällä saivat sankarikuoleman vuonna 1809 torjuessaan ranskalaisten ryntäystä.

Tämä kalliosola onkin tavallansa Thermopyle. Ja kertomuksemme päättyy tänne — samoin kuin se saa alkunsa alhaalla Tarvisissa, täältä runsaasti puolentoista penikulman päässä.

Tarvisissa eleskeli näet viime ja sen edellisen vuosisadan rajavaiheilla muuan mies nimeltä Seppel, jota sanottiin iloiseksi Seppeliksi. Ammatiltaan hän oli räätäli, taipumukseltaan vuorivuohten metsästäjä. Hänellä oli majansa solatien varrella kylän ulkopuolella, ja vuorenrinteen törmältä, missä hän asui ja minne hänen kylttinsä ei montakaan teettäjää houkuttanut, hän saattoi yhä tähystää alas kylään päin — milloin siellä pidettiin jotakin huvia — ja sisäänpäin läpi vuorilaakson, joka vie Raibliin ja Prediliin; tänne tuskin lienee silloin ollut kuljettavaa tietä mutta Schlitza-joki hyppeli sieltä pitkin laakson pohjaa, ja vuorivuohia tuli pitkin vuorenkupeita hyppien poluttomilta kukkuloilta. Niinpä sai saumarauta jähtyä uunilla, mutta rihlapyssy lämpeni useinkin hänen käsissään, kun hän päivittäin tai kuutamoisina öinä samoili suuressa metsässä ja kepeänä kuin vuorivuohi nousi niille huipuille, missä nyt Itävallan Alppiklubi on turvamajojen ja turvaportaiden avulla koettanut vaarallisimmilla kohdilla suojella kaikkien kelpo matkailijain henkeä ja jäseniä.

Näiltä retkiltä palattuaan hän osasi hyvinkin varoa kehumasta metsästysonneaan; sillä kreivillisen isännän pyssymiehet vaanivat puolestaan tarkasti pienintäkin räätäliä; ja silloiset metsästyslait olivat ankaria. Siinä oli hengen kauppa, kun harjotti salametsästystä.

Mutta ravintolaan hänen sittenkin piti päästä; se oli hänelle käynyt tarpeeksi, kuten se oli ja vieläkin aina on kaikkien aito tarvisilaisten tarpeena. Ja kun hän siellä oli salaperäisesti vastaillut niihin salavihkaisiin kysymyksiin, joita vakinaiset vieraat hänelle tekivät hänen retkensä suunnasta ja tarkotuksesta, ja kun hän oli saanut hyvän kulauksen viiniä ruskean, kuluneen nuttunsa sisäpuolelle, ja kun hän tunsi kaipaavansa kertomuksia urotöistä ja muistettavista tapahtumista, jollainen kaipuu ravintoloissa useinkin herää — niin täytyi ottaa esille Lombardian sota. Kelpo itävaltalaisena hän oli ollut mukana sekä Baulieun että Wurmserin komennossa sotimassa "sitä saatanan" Napoleon Bonapartea — kenraalia ja ensimäistä konsulia vastaan. Ja hänet oli lähetetty kotiin Marengosta juuri se painetinpistos vasemmassa hartiassa, joka oli iloisen räätälin vapauttanut sotaretken seuraavista rasituksista ja jonka vuoksi hän nyt esiintyi pikku sankarina Filafer papan ravintolassa "Glück auf!" Että kolmivuotinen sodassa olo vielä lisäksi oli kehittänyt hänen synnynnäistä taipumustaan retkeilyyn ja vuorivuohten ajoon, siihen viitattakoon tässä vain sivumennen, samalla kun täydellisyyden vuoksi on lisättävä, että painetinpistos ja jäykistynyt vasen olka lienevät olleet syynä, miksi hän ei jaksanut kauaa yhteen mittaan istua räätälinpöydällä — kun taas toiselta puolen ei ole mainittu, että osittainen liikuntokyvyn puute olisi häntä estänyt heittämästä lyhyttä rihlapyssyä oikealle olalle ja saamasta kunnollista tähtäystä — sekä juoksevaan otukseen vuoristossa että kiintonaiseen levyyn Tarvisin ikivanhassa ja kunniakkaassa ampumaseurassa.

Pappa Filaferin ravintolaan, jonka paksujen seinien ja kaarevan oven sanottiin olevan peruisin roomalaisten ajoilta, tähän pikkuseen, rattoisaan ravintolaan, jossa oli iso, matala, savuttunut vierashuone, mahtava, muurattu uuni, pienet, syvät akkunakomerot rautalangoilla varustettuina tielle päin, seinällä Josefin ja Marian kuvat ja niiden välissä savesta poltettu pikkunen vihkivesimalja ynnä hyvän Franz keisarin varjokuva, jossa hän istuu ratsun selässä, alla Pyhän Tapanin kirkko Wienissä — lyhyesti sanoen, Filafer papan vanhaan, hyväksi tunnettuun ravintolaan kokoontuivat silloin kaikki, joiden voi luulla — asianomaisissa rajoissa laatuun ja aineisiin nähden — tahtovan politikoida piippu suussa ja olut- ja viiniruukku edessä.

Jokseenkin niukasti tunkeutuivat niinä aikoina maailman tapaukset tänne etäiseen kolkkaan, Etelä-Kärntin vuoristoon; ja samoin kuin Tarvis vielä nytkin ottaa useimmat maailman tapahtumat vastaan kutakuinkin tyynesti, herttaisen vanhoilliseen tapaansa, niin ei ole epäilemistäkään, että silloinkin osattiin panna maltti kaikkia hyökyjä vastaan ja keksiä myötä- tai vastoinkäymisestä jokin omituinen hauska puoli, mikä voi toisinaan olla hyvinkin suositeltava tapa — ainakin niin kauan, kunnes tosi terve sankarius pääsee purkautumaan.

Oli miten oli: aika oli vakava ja sen tapaukset olivat suuria, hyvin suuria. Vallankumous oli nostanut myrskyn, joka oli reväissyt monta käsitettä juurinensa ja temmannut laajalta mukaansa sekä huonoa että hyvää. Tarvisin kirkkoherra — joka myöskin kävi Filafer papan luona — oli hyvin viisaasti osannut mahtavuudellaan ja näyttämällä pitäjäläisilleen hyvää esimerkkiä manata pois näitä muukalaisia henkiä, joita silloin tällöin saattoi yksityisinä tuulenpuuskina kiitää pitkin habsburgilaisia alusmaita. Mutta Napoleon Bonaparten nimen ympärille oli kehkeytynyt kauhun ja ehdottoman ihailun salaperäinen loiste; ja se seikka, että tämä merkillinen mies — Jumalan ja paholaisen sekamuoto — oli lyhyttä väliaikaa pitäen jo kaksi kertaa opettanut itävaltalaisille, kuinka selkään annetaan ja saadaan ihan uudella tavalla, se oli tarttunut mieliin ja niissä herättänyt levottomuutta, taikauskoista pelkoa ja semmoisen ehdottoman ihailun tapaista, jota ihmiset eivät voi olla tuntematta itse piruakin kohtaan — niin kauan kuin sitä onni suosii.

Filaferin vieraidenkin kesken olivat kuten tavallista mielipiteet jakautuneet kahtia. Jotkut arvelivat — ja niiden joukossa paksu Filafer pappa itsekin, joka vain niukasti joi omaa viiniään, mutta sen sijaan piti sitä paremmin huolta vieraiden kestityksestä — että olisi ihan hullua ruveta kolmatta kertaa tappelemaan korsikalaisen pirun kanssa. Sillä hyvä Franz keisari Wienissä oli kyllä monista erilaatuisista lapsistaan huolehtiva isä, ja tosin hänellä oli vanhan, kovan koulun käyneitä, urhoollisia kenraaleja, mutta sota on kerta kaikkiaan noppapelin kaltainen, ja jollakulla voi olla "kirottu" onni — vaikka onkin keisari ja hänen apostolinen majesteettinsa omassa persoonassaan. Toiset — niinpä hilpeä räätälikin — väittivät, että "kolmas kerta se toden tekee", ja että sotaonni juuri vaihtelevaisuutensa vuoksi voi kerran vihollisestakin luopua. Hän itse, iloinen Seppel, aikoi — ja sitä sanoessaan hän kolautti lyhyen piippunsa koppaa kovasti pöytää vasten — kankean hartiansa kiusallakin heti saapua paikalle rihlapyssy mukana, kun miehet kutsuttaisiin puolustamaan näitä vuorensolia vihollisen rynnäkköä vastaan. Luulisihan vuoristolaisten voivan pitää puoliansa juuri sellaisella alueella, missä kaikki ovat lapsesta asti pyssymiehiä tuntien tiet ja polut, — ja mitä ranskalaisiin tuli, niin saattoivathan ne olla kylläkin miestä tasangolla, ja kun niillä oli riivattu tykistönsä… vaan annappas heidän tulla tänne! Josef ja Maria! Heidät ammuttaisiin riekaleiksi, sekä kanavalaaksossa että Racolanan laaksossa! Ja jos ne esim. yrittäisivät vallata Predilin kautta kulkevan tien, päästäkseen Tarvisin selkään, niin hän, Seppel, antaisi heille parinkymmenen toverin avulla sellaiset tervetuliaiset kiitokseksi Marengosta, että kokonaisen miespolven ajan voisi Tarvisin ja Raiblin miehille riittää pelkkiä ranskalaisia asetakkeja ja sääryksiä!… Kippis! ryypätäänpäs sen onneksi! —

Ja niin sitä ryypättiin; ja tupakan savu tuprusi, aivan kuin ruudin savu taistelukentällä, katonrajassa ja pitkin seiniä,kätkien Josefin ja Marian ja itse Franz keisarinkin hyvin näkymättömäksi. Mutta iloinen räätäli seisoi häyryssä, komentaen ja huitoen, isäntä toi uutta tavaraa kellarista — ja kaiken tämän aikana hääräsi isännän nuori tytär, kaunis Mizi, vierasten keskellä, joista monet, ja niiden joukossa Seppel, vanhan tuttavuuden vuoksi taputtivat häntä leuan alle taikka huviksensa nykäisivät hänen pitkiä kellertäviä palmikoitaan — ne kun hyppelivät hänen hartioillaan kuin kaksi piiskaa, joilla tyttönen olisi mukavasti voinut ajaa koko tuota kirjavaa seuraa, nuoria, vanhoja ja keski-ikäisiä miehiä.

Tyttö oli, kuten sanottu, nimeltään Mizi ja tuskin vielä aikaihminen, mutta ikäisekseen hyvin kehittynyt. Jo pikkulapsena hänelle oli annettu — maallisissa ravintolaristiäisissä — lisänimi "kaunis"; eikä hän tätä nimitystä lainkaan vierastanut. Äiti oli häneltä kuollut jo monta vuotta takaperin, ja ravintolan vieraat olivat tavallaan kasvattaneet hänet — samoin kuin isäkään ei ollut jättänyt antamatta vihjauksia, kuinka täytetään olutruukku tai karahvi, kuinka tuodaan hiiliä piippuihin, kuinka niistetään talikynttilöitä, muistutetaan vieraita maksamaan ja muutenkin toimitetaan niitä talon ulkopuuhia, joita ei juuri voi jättää vanhan, kuuron keittäjättären huostaan. Mizi oli sittenkin oppinut lukemaan — arvatenkin oppinut itsekseen, hän kun oli pirteä luonteeltaan; hän kävi ahkerasti kirkossa kuuntelemassa messua, kuten hänen leikkitoverinsakin samasta kylästä. Tansseissa hän oli jo myöskin ruvennut käymään ja oppinut itsekseen senkin taidon. Hänellä oli, kuten jo sanottiin, pitkät, kellertävät letit, jollaiset ovat tällä seudulla harvinaisia; lisäksi tuli kaksi siromuotoista käsivartta, jotka juuri nykyään alkoivat pyöristyä, huikaisevan valkea kaula, pikkunen suu, ohuet, hienot, kirsikanpunaiset huulet, kuoppanen leuassa — perintöä isältä — ja semmoiset tummat silmät… semmoiset silmät, joita voisi sanoa "ihmetteleviksi" tai uteleviksi — vaikkeivät ne muuten ihmetelleet mitään koko maailmassa eivätkä näyttäneet muuta utelevan kuin: kuka on paras tanssija kirkkojuhlissa? ja kukahan minulle lahjottaa uuden lettinauhan?

Tämmöinen oli Filafer papan Mizi, kun kertomuksemme alkaa.

Mutta mökissä vuorenkupeella kylän ulkopuolella istui räätälin vaimo melkein aina yksinään kotona; ja hänen luonaan oli Alois poika.

Tämä oli kotona hänen luonaan aina, kun isä oli mennyt retkilleen taikka ravintolaan. Mutta kun iloinen Seppel oli ahkeralla päällä ja työssään kiinni, katosi poika tietämättömiin — mukanaan isän pyssy.

Nämä kaksi, isä ja poika, eivät oikein sopineet yhteen; he olivat eriluontoisia. Nuorukainen — joka tähän aikaan oli seitsemän-, kahdeksantoista vuotias — tuli äitiinsä. Tämä oli kotoisin Racolanan laaksosta, villien vuorten välisestä, pitkästä, kapeasta notkosta, joka alkaa Raiblin järvestä Predilin solan juurelta ja ulottuu ihan Chiusaforteen saakka, Italian nykyisen rajan taakse.

Täällä on, niinkuin itse Predilin korkeudessa, autiota ja koleata, suurimman osan vuotta. Ja kahtena kesäkuukautena aurinko paahtaa siellä särmäisten alppihuippujen ylitse, kärventäen ruohon ja kuivaten vedet, niin että niukan väestön täytyy ajaa vuohet ja lehmät tuntureille, missä ilma on kevyttä, täynnä yrttien voimakasta, höystävää henkeä ja missä lumihuippu pilkistää toisensa takaa joka taholta avaraa äärettömyyttä, joka suo laakson puristamalle mielelle haihtuvan aavistuksen elämän kauneudesta ja rikkaudesta. Väestön suussa kaikuu soinnukkaana milloin Sloveenian, milloin Italian kieli; mutta laulut, joita tytöt laulavat tuntureilla lyhyenä kesäkautena, sointuvat yksitoikkoisilta ja surumielisiltä verrattuina etelä-kärntiläisen hilpeään hihkunaan ja vallattomiin lemmenrunoihin. Hyvinkin voi nähdä ja kuulla, ettei väestö oikein tiedä, minne maailman kolkkaan se kuuluu, missä sen oikea isänmaa on — ja että se siksi mieluummin itkee kuin nauraa.

Täällä ylhäällä, eräällä tuommoisella tunturilla, pienessä tuoreista honganrungoista kyhätyssä majassa, oli Seppel räätäli metsästysretkellä nuoruutensa päivinä tavannut sen tummasilmäisen, harvapuheisen immen, jonka muutamia vuosia myöhemmin toi Tarvisiin räätälinvaimoksi; tämä oli samoihin aikoihin joutunut äidiksi, saaden samoin tummasilmäisen ja harvapuheisen pojan, joka kastettiin kirkossa Alois nimiseksi. Jotkut olivat tietävinään — mutta ihmisillähän on niin kova hoppu, kun asia koskee lähimmäistä — että pikku poika näki päivän valon jo ylhäällä tunturilla siinä pienessä majassa, missä vallattomat vuohenkilit hyppelivät katolla ja lumihuiput pilkistivät mehevän vihreän pikku ylängön ylitse. Mutta ainakin on varmaa, että räätäli kauan kulki kosiskelemassa, sekä Racolanan laaksossa talvella että tuntureilla kesällä. Ja samoin on tiettyä, että hänellä oli kilpailija, joka häneltä riiteli immen suostumusta ja sydäntä. Se oli kreivillisen tilanomistajan pyssymies Tarvisista,Bartelme Pinacher, jota sanottiin myös Rauta-Bartl'iksi, iso, komea mies, teräväkatseinen ja tukevakourainen. Salavihkaa kerrottiin, että jo silloin oli ylhäällä tunturilla sattunut yhteentörmäys molempien kilpakosijain, ammattimiehen ja "vapaan" ampujan kesken. Iloinen räätäli ei suinkaan ollut räätäli tämän sanan halvemmassa merkityksessä. Kenties hän silloisella ryhdillään ja menettelyllään on lopullisesti voittanut tytön sydämen — sillä naisethan osaavat pitää arvossa sankareita, vaikka näiden siviilitoimena olisikin somistaa hyviä ihmisiä kirkollisiin juhliin ja pyhäpäiviksi — kenties tämä sukkela, aina tyytyväinen ja iloinen mestarisälli juuri on tuntenut sen taidon, jonka rinnalla jää varjoon sekä herrasvormu että toive päästä metsänkaitsijaksi ja saada oma hirvensarvilla koristettu talo: osata näet kauniisti haastella ja viekkaasti pujahtaa naissydämeen, joka itsekin kaipaa iloa, liikutusta ja ihania kuvia… sanalla sanoen, kosinta päättyi siihen, että vaitelias tyttö, jolla oli surumielisen tummat silmät ja laulut, muutti mestari Seppelin majaan Tarvisin laidalle. Ja siellä hän nyt oli elänyt seitsemän-, kahdeksantoista vuotta Alois poikansa kanssa — ja arvatenkin odotellut, että räätäli muuttaisi tapojaan.

Paha tai kova — mitä näet pahoinpitelyyn ja muuhun semmoiseen tulee — Seppel ei ollut hänelle koskaan ollut; ja hänellä oli ehkä vielä vähemmän valittamista kuin monella muulla rahvaan naisparalla hillittömien eteläkärntiläistensä kanssa. Kevytmielinen ja huoleton Seppel oli; eikä hän sitä voinut muuttaa; sitä varten hänen olisi pitänyt uudestaan syntyä tai henkisessä merkityksessä pikikattilasta putkahdettuaan saada ihan uusi nahka ja luonto. Kelvollinen työntekijä hän oli — kun jotakin teki; varsinaista puutetta ei mökissä koskaan ollut — sitä äiti itsekin torjui puuhaamalla mihin suinkin kykeni; salametsästyksestä lienee myös jotakin herunut — se hankki ainakin ruokaa, vaikka pitikin varoa, etteivät atriat ilmaisseet itseään lähimpien naapurien nokkiin liian ärsyttävällä tuoksulla… ja sitten tapahtui kerran varhaisena keväänä, kun ei vielä näkynyt mitään silmikoita, että Raiblista päin tuli muutamia puunhakkaajia, mukanaan rattailla räätälin ruumis. He ajoivat solatietä askel askelelta ja pysähtyivät majan eteen.

He olivat tavanneet Seppelin ylhäällä vuorimetsän takana, mistä alastonten huippujen jyrkät muurit alkavat ja missä vielä oli paksulta lunta onkaloissa ja rotkoissa. Hän oli saanut luodin vasemman rintansa lävitse; vieressä oli hänen lyhyt rihlapyssynsä keltaisessa, sirolla ompeluksella koristetussa nahkahihnassa ja kuollut, puoleksi kylmänkankea vuorikauris.

Vaimo heittäytyi itkien ruumiin päälle, suuteli kylmiä poskia ja valitti: Seppel kulta, Seppel rukka; mitä sinulle onkaan tehty!

Alois oli astunut majasta äitinsä jäljestä. Hän seisoi siinä hartevana, pitkänä ja solakkana. Yllään isän vanha, kulunut nuttu, joka puristi häntä hihantyvestä, hihansuut ranteista käärittyinä. Hänen tummat kasvonsa, vahvat kulmakarvat, lapsellisen pyöreät posket ja miehekäs, luja leuka eivät ilmaisseet ainoallakaan värähdyksellä, että mikään oli hänen sielussaan liikkeessä. Mustat, kirkkaat silmät — jotka hän saattoi niin elävästi kiinnittää äitiinsä, kun tämä hänelle lauloi tai kertoi kaukaisten laaksojen kaameita juttuja — nämä mustat lämpöiset silmät kääntyivät nyt miehiin melkein kylmästi tiedustellen:

Oliko lumessa jälkiä, paitsi hänen omiaan?

Olihan niitä! sanoi muuan miehistä verkalleen.

Tunsitteko, kenen? —

Miehet katsahtivat toisiinsa eivätkä vastanneet.

Ei tarvitsekaan. Minä tiedän, kuka se oli! sanoi nuorukainen ja katseli sivulta ruumista, samalla kun hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin ne olisivat vainajalle jotakin kuiskanneet. Ja äiti kumartui ruumiin ylitse kädet yhteen puristettuina, ja hänen kuumat kyyneleensä putoilivat kangistuneille kasvoille, joiden piirteissä ei enää näkynyt jälkeäkään iloisen Seppelin kevytmielisyydestä.

Sitten sanoi muuan miehistä hiljaa:

Jaha, kyllä minäkin tiedän, kuka se oli. Ja kun eilen aamulla tapasimme Seppelin vähää ennen, kuin usva alkoi hälvetä, ei hän ollut oikein reilassa; hän höpisi jotakin sinnepäin, että oli muka saanut varotuksen — tai jonkin aavistuksen — tai muuta semmoista. Mutta ryypättyään hiukan pullostamme hän oli taas entisellään; ja me neuvoimme häntä lähtemään alaspäin — mutta hän sanoi vaan: mitä tyhjää… ja sitten me lähdimme työhön; mutta hän juoksi ylöspäin sumun sekaan, ja hänellä näkyi olevan rihlapyssy nutun alla piippu pistettynä housunpunttiin — ja hän joelsi mennessään. Ja nyt aamulla kävimme siellä ja löysimme hänet!

Samalla mies kouraisi kärryjen pohjalta ja ojensi Aloisille pyssyn.

Poika tavotti asetta lapsellisen kiihkeästi. Mutta tuskin hän oli sen saanut käteensä, kun häntä tuntui hävettävän… Hän laski pyssyn hitaasti oven sisäpuolelle ja mutisi:

Tuon se siis hänelle kuitenkin jätti…!

Sitten väkevä nuorukainen ja kolme miestä yhdessä kantoivat vainajan sisään ja äiti tuli itkien perästä.

Mentyään taas vierasten kanssa ulos Alois pani isänsä pullon kulkemaan miehestä mieheen.

Ryyppää itsekin, Alois! sanoivat he. Tarvitsethan sinä vahvistusta!

Hän ravisti päätään, katsahti ilmaan, katsahti eteensä maahan ja sanoi — vähän niinkuin toiselle sivulle: meidän lienee kai parasta sanoa, että hän itse sattui ampumaan…? Miehet vilkaisivat häneen, nyökkäsivät ja ajoivat sitten edelleen kaupunkiin päin.

Kahta päivää myöhemmin vainaja lepäsi kauniisti puettuna parhaaseen, röyhelöiseen paitaansa, kädet ristissä hartauskirjan ja rukousnauhan ympärillä, avoimessa arkussa, joka oli pukkien varassa, puoleksi ovessa ja puoleksi ulkona. Hänen lukuisat ystävänsä ja tuttavansa olivat kaikki tulleet saapuville — niinpä myös Filafer papan koko seurue ynnä itse Filafer ja Mizi. Ja Filafer pappa nyyhkytti ja kaunis Mizi itki; samoin tekivät ympäristön kaikki vanhat eukot, jotka usein olivat huudelleet iloiselle räätälille kaikkea muuta paitsi siunauksia, kun hän haukkuen kuin koira tai naukuen kuin kissa oli heitä pelotellut iltaretkillään kotoa kapakkaan tai yöretkillään sieltä takaisin. Ja herttainen kamreeri, joka aina oli hänellä teettänyt vaatteensa, astui ensimäisenä arkun jalkapäähän, minne oli laudalle, Seppelin jalkojen kohdalle, pantu pikkunen kuppi, kyljessä kullattu syntymäpäivätervehdys ja sisässä vihkivettä. Ja kamreeri otti viereisen puksipuunoksan, kastoi sitä vihkiveteen ja pirskotti muutamia pisaria vainajan päälle samalla mutisten tavanmukaista rukousta — tai sen verran rukousta, kuin nyt oli räätälipoloiselle tuleva. Ja toisensa jälkeen he kaikki tekivät samoin, odotellessaan, että pappi tulisi kuoripoikien kanssa, jotka kantoivat kynttilöitä ja ristiinnaulitun kuvaa, ja asettuisi johtamaan surujoukkoa, tämän kantaessa ja saattaessa räätäliä hänen viimeiseen leposijaansa Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkomaahan Ober-Tarvisiin.

Silloin muuan viittasi pitkälle, tukevalle miehelle, joka käveli alempana tiellä, päässä kolmikulmainen hattu ja vihreän vormutakin päällä rihlapyssy hihnassa:

Hei, Pinacher — Bartelme! Etkös sinäkin tule tänne ylös antamaan Seppelille siunaustasi?

Mies käänsi päätään äkkiä ja loi väkijoukkoon pikaisen, tuikean silmäyksen. Hän näytti hakevan jotakuta — ehkä erästä naista. Mutta tämä — jota hän kenties haki — oli jäänyt sisälle eikä nähnyt tulijaa tai juuri muutakaan, mitä oli tekeillä.

Pinacher pureksi hetkisen viiksiänsä, jotka jo olivat harmahtuneet — ja sitten hän nousi törmälle.

Toiset työntäytyivät syrjään ja tekivät tilaa hänen ympärilleen. Pinacher ei voinut olla isolla, pisamaisella kädellään koskettamatta kolmikulmaista hattua; hänen harmaat, tuikeat silmänsä kiintyivät vainajan ummistuneisiin ja painuneisiin silmiin. Silloin näistä toisen luomi kohosi hieman pystyyn, ja jäykkä, kiilloton katse näytti etsivän pyssymiestä arkun jalkapuolelta. Pari eukkoa kirkaisi: Jesus ja Maria!… ja Alois ryntäsi esille ja sanoi uhaten:

Siunaa häntä, Pinacher! Ja hampaitaan purren hän lisäsi: jos uskallat!

Pyssymies oli ottanut käteensä puksipuunoksan ja pisti sen kuppiin. Mutta hänen kätensä vapisi, kuppi meni kumoon, ja sisällys valui räätälin jalkoihin ja arkkuun.

Silloin kuului huudahdus. Mizi oli temmannut isän mukaansa pyssymiehen ja Aloisin väliin.

Pinacherin käsi oli koholla nuorukaista kohti. Mutta Filafer pappa tarttui hänen käsivarteensa — ja nyt kuului: pappi - pappi!

Kirous hampaissa Rauta-Bartl käännähti kantapäällään — kaikki tekivät tilaa — pyssymies marssi pitkin askelin alaspäin solatielle, paljasti päänsä papille ja tämän seurueelle ja poikkesi kylään päin.

Tätä kohtausta muisteltiin ja pohdittiin kauan aikaa kaikkien läsnäolijain kesken.

Kuukauden lopulla Alois astui puolipäivän tienoissa Filafer papan ravintolan sivutse. Kaarevan oven yläpuolella oli kyltti — kaksi ristikkäistä vasaraa, vuorimiesten vaakunamerkkejä Raiblin sinkki- ja lyijykaivoksista, ja siihen oli maalattu "Glück auf!" Rautakoukussa kyltin päällä heilui tynnyrinvanne, josta roikkui kiemuraisia höylänlastuja; häthätää sitä olisi luullut hienon naisen päästä otetuksi käherrykseksi — mutta hyvällä, vanhalla Itävallan kielellä se merkitsi, että täällä anniskeltiin olutta. Samoin julisti jonkinlainen mehiläispesä, jonka ympärille oli kiedottu kuusenhavuja ja kirjava nauha, että janoiset sielut saivat täällä viiniä tynnyreistä. — Pitkälle ulkonevan räystään alla oli kaksikerroksinen lintuhäkki, jossa oli sirkkupari alakerrassa ja mustarastas ullakolla. Mutta pärekaton mustuneella harjalla istui vapaa lintu, kiiltävän musta kottarainen, nokasta tummankellervä, ja vihelteli kevään tuloa.

Aurinko iski kultavasarallaan kipinöitä jokaisesta märästä kivestä, mitä oli tiellä lätäköiden välissä; aidan juurella alkoivat voikukat ja villit persiljat jo röyheltyä — siellä täällä oli joku pensas täysin vihreä, ikäänkuin hämillään, että oli ensimäiseksi saanut ylleen uuden puvun — ja kynnyksellä istui harmaajuovainen kissa, vahvalta valolta piilottaen silmänsä, joissa oli unen rääppää joka kulmassa, vähän väliä haukotellen niin, että oli leukapielensä nyrjäyttää, samalla kun ilmeisesti mielihyvissään nuuskaisi puhdasta, lämmintä ilmaa, jota ainoastaan terävän nurkan kohdalla — siellä päin, missä varpuset tappelivat — viilsivät väkevämmät kylmät viimat ylhäältä vuoriston kimaltelevalta lumelta.

Kissan takana ovessa seisoi Mizi.

Hänkin siristi silmiään vahvaa valoa vastaan. Mutta kun Alois oli menossa sivutse kevyesti, hiukan veltosti tervehtien, avasi hän ihmettelevät silmänsä selko selälleen, hymyili ja sanoi: Tulehan sisään! Minä olen ihan yksin. Ja minun on ikävä!

Tuo kuului niin luonnolliselta; olihan melkein itsestään selvää, että Aloisin piti pysähtyä, ojentaa hänelle kätensä, mennä sisään.

Mitä sinä mieluimmin tahdot: lasillisen viiniä vai olutruukun?

Kiitos — en mitään, vastasi Alois.

No kumpaa? kysyi Mizi ja nauroi.

Alois istui penkille uunin viereen, missä hänen isänsä oli niin usein ja niin kauan istuskellut, että hänestä melkein piti olla siellä merkki.

Molemmat olivat tietysti usein nähneet toisensa lapsena. Mutta koulunkäynnistä ei Tarvisissa siihen aikaan ollut paljon tietoa. Alois oli ollut paljon kotona äitinsä luona tai kuljeskellut itseksensä. Ravintolaa hän oli väitellyt samassa määrässä, kuin isä oli siellä käynyt. Nyt hän istui täällä.

Siis lasillinen viiniä? sanoi tyttö ja kaatoi hänelle.

Tuota — minulla ei ole kreutseriakaan mukanani, vastasi toinen hämillään.

Pyh! isä nukkuu… ja voinenhan minä kaataa kelle tahdon, tunnustelematta ensin nuttusi taskua. Juo ja kilistä minun kanssani! Onpa sinusta tullut koko iso!

Nuorukainen joi — hapahkoa, kellertävää viiniä — ja katseli Miziä. Ja hänen mielessään pyöri, vaikkei puhjennut sanoiksi, että tytöstäkin oli tullut suuri ja kaunis.

Mizi nauroi — ja vielä uudestaankin, istui ihan hänen viereensä, tarttui hänen käteensä, tutki sitä ja virkkoi:

Eihän sinulla ole sormusta. Tahdotko? — Onko sinulla niin monta, että voit niistä antaa? —

Taas Mizi nauroi, pujahti ovesta, palasi mukanaan kirjailtu puulipas — koko iso lipas, jota hänen täytyi pidellä molemmin käsin — laski sen pöydälle ja rupesi sitä penkomaan. Sieltä ilmestyi hameenliivejä, nukke, kulkukauppiaalta ostettu italialainen niskakampa, hopeinen lusikka ja kahveli (kummilahja), kaikenlaisia tilkkuja, ompelutarpeita… hän innostui, ja Alois auttoi häntä kääntämään lipasta, ja viimein sieltä kieri ulos muutamia sormuksia ja yhtä koeteltiin ja se sopi tiukasti nuorukaisen ruskeaan sormeen. Ja sitten — melkein samassa — Mizi tarttui hänen korvannippuunsa ja suuteli häntä. Mutta se osuikin vaan nenään, sillä Alois käänsi päänsä pois.

Nyt ollaan kihloissa! ymmärrätkö? —

Alois ei ymmärtänyt vähääkään. Sen sijaan hän oli vähällä suuttua. Tyttö istui hänen syliinsä, mutta hän nousi hölmistyneenä seisaalle ja kysyi, mitä se merkitsi.

Tietysti sitä, että minä pidän sinusta! Enkö saa pitää? —

Mizi lausui nämä sanat, niinkuin lapsi voi ne sanoa, niin avoimesti ja niin mairitellen. Alois rypisti kulmakarvojaan — nolostuneena, äkeissään, ihan ymmällä — ja pyöritteli yhä sormusta sormessaan. Sitten tyttö laski kyynärpäänsä pöytään ja pani kädet silmilleen; ja nähdessään hänen itkevän Alois joutui aivan oudolle mielelle ja tahtoi livistää ovesta ulos. Mutta ripeästi tyttö nosti päänsä — ja nauroi:

Etkös ymmärrä, että minä tahdon leikkiä kanssasi? —

Ei näin suuresta ole leikkimään, vastasi nuorukainen hyvin vakavasti. Ja äiti odottaa minua kotona! —

Vieläkö hän kovasti suree? kysyi tyttö.

Vielä — luullakseni. Hän ei enää liiku missään. Hän sanoo, että joku häntä pelottaa! —

Kukahan se lienee? —

Noo — voisihan se olla vaikka…

Rauta-Bartl?

Kenties!

Hän lausui tämän "kenties" hyvin hiljaa. Ja lisäsi: Hyvästi!

Kuuleppas, minulta saat jotakin lahjaksi! sanoi Mizi. — Johan sinä olet minulle antanut sormuksen, sanoi Alois; sitä en ikinä saa irti! — Mokomakin sormus… mutta nyt aion antaa sinulle jotakin semmoista, mistä itsekin pidän! Tahdotko tuon lippaan? Se on ollut äidin, ja siihen on leikattu kauniita kuvia. Katsoppas tuossakin on kaksi kuvaa kannessa. Tässä on Aatami ja Eeva ja niiden välissä puu ja paha käärme. Ja tässä on Jesus Kristus, joka antaa pienten lasten tulla tykönsä, ja pahat ihmiset seisovat takana ja nauravat! Isäsi on tuon nähnyt monta kertaa, ja hän sanoi, että se on oikein taideteos ja hyvinkin kymmenen guldenin arvoinen. Mutta sittenkin annan sen sinulle — sillä minä pidän sinusta!

Mutta mitäs itsellesi jää? kysyi Alois, katsellen vuoroin pitkulaista puulipasta ja tyttöä.

Kyllä minulla aina on, millä huvittelen. Minulla on täällä kaikki vieraat — mutta sinun täytyy istua yksin kotona! Suuteleppa minua kerran!

En minä semmoista! Pidä se sitten itse!

Siihen en minä suostu! — Ja ennenkuin toinen kerkisi estää, hypähti Mizi hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä korvalle ja poskelle. Sitten hän nauroi, sysäsi lippaan hänen kainaloonsa ja hänet itse ovesta ulos kuiskaten: nyt isä on herännyt — tule pian taas meille!

Alois tuli kotiin lahjoineen, päässä joukko sekavia ajatuksia. Laatikon hän pani vanhan kaapin päälle eteiseen. Matalassa huoneessa, jossa räätälinpöytä vielä oli vanhalla paikallaan, istui äiti nurkassa tuijottaen kummallisesti eteensä, niinkuin hänen tavakseen oli viime aikoina tullut.

Missä sinä olet käynyt, Alois? tiedusti hän.

Nuorukainen ei tahtonut valehdella, vaan vastasi empimättä, lyhyesti:

Pappa Filaferin luona! —

Sinäkin! virkkoi äiti katkerasti.

Älä nyt, äiti. En minä sinne enää koskaan mene! Ja sitten hän istui äitinsä viereen, ja äiti otti hänen kätensä omiinsa ja suuteli häntä hellästi ja kiivaasti matalalle, leveälle otsalle, jolla kiharainen, musta tukka riippui kuin tupsu nuorella, vahvalla, villillä varsalla, joka ei vielä koskaan ole pitänyt suitsia suussansa, koskaan tullut tuntemaan kesytyksen temppuja eikä myöskään oppinut panemaan ovelia metkuja koulutuksen pakkoa vastaan.

Ei sinun tarvitse olla minusta huolissasi, äiti! sanoi Alois ja katsoi häntä tummiin, raskasmielisiin silmiin. Minä en koskaan tuota sinulle surua, niinkuin — kuin…

Niin, isäsi! keskeytti äiti — hän rikkoi oikeastaan pahimmin itseänsä vastaan; ja piti minusta — siitä olen varma, ja semmoisiakin vuosia oli, jolloin elimme onnellisina. Enkä nyt hänen kuoltuaan itse voi ajatella hänestä mitään pahaa — enkä kärsi kenenkään muunkaan puhuvan!

Ja hän suuteli poikaansa kiihkeästi ja veti hänet syliinsä nyyhkyttäen rajusti, kuin vasta nyt saisi murhettansa purkaa. Mutta kun hän ei ollenkaan näyttänyt voivan tyyntyä, rupesi Alois häntä hellittelemään, silitteli hänen leukaansa ruskealla, lujalla kourallaan ja puheli: Äiti, äiti — älä nyt noin itke! kyllä me voimme elää onnellisesti yhdessä. Minä rupean työhön, minä teen… kunhan nyt tyynnyt!

Ei minusta koskaan tule onnellista! kuului vastaus itkun seasta.

Äiti, mikä nyt, on? — Jotakin se on! Minä tahdon sen tietää! —

Äidin käsi vapisi Aloisin kädessä. Min he istuivat kauan yhdessä; sitten äiti sanoi kääntäen päänsä pojasta poispäin: Se mies. Tiedäthän hänen usein täällä käyneen, kun Seppel oli poissa. Mutta aina ajoin hänet tiehensä. Sitten hän tuli joku päivä ennen… ennenkuin se tapahtui. Sinä olit mennyt messuun. Hän rupesi minua ahdistamaan. Lienee ollut juovuksissa. Hän uhkasi Seppeliä, uhkasi minua — hän loukkasi minua: voi, sinä Alois kulta, sinä et tiedä, kuinka kiihko voi villitä miehet. Josef ja Maria armahtakoon meitä kumpaakin! —

Huoneessa oli ihan hiljaista. Alois oli hellittänyt äitinsä käden. Hän seisoi pienen, matalan akkunan ääressä, kumartui estääkseen valoa pääsemästä kasvoihinsa ja katseli metsään päin. Ja hammasta purren hän mutisi: hänen pitää kuolla!

Kuutamoisena yönä hän nousi makuulta hyvin hiljaa, jottei äiti kuulisi viereisestä kamarista. Hän pujotti rihlapyssyn hihnan salakähmää olallensa, nosti ulko-oven salvan varovasti — ja kuuli silloin äidin hartaasti kutsuvan luokseen. Sekunnin ajan hän seisoi hiljaa ja tuon äänen kuuleminen ikäänkuin hyydytti kaiken hänen verensä.

Saisiko hän sitä enää koskaan kuulla? — pitikö luopua aikeestaan — mennä papin puheille — kertoa hänelle surunsa — tyytyä siihen lohdutukseen, minkä pappi antaisi — ja sitten palata kotiin ja olla äidille hyvä, niin kauan kuin heidän annetaan elää yhdessä?

Ei! hänen verensä oli nyt kuin tulessa, mikään mielenrauha ei ollut mahdollinen, niin kauan kuin hän ja Rauta-Bartl elivät samalla seudulla.

Matkalle!

Ja hän rukoili äidin puolesta, astuessaan harmaan aamusumun puhki Raibliin päin.

Pian hän poikkesi Schlitza-joen viereiseltä tieltä ja rupesi nousemaan. Puunhakkaajain maja oli tunnin matkan päässä ylöspäin vuoristoon mennessä. Siellä hän aikoi tiedustaa, missä päin Pinacher oli tähän aikaan liikkeellä. Sillä metsänkaitsijoita oli useampia, joiden kesken kreivin laaja metsäalue oli jaettu, niin että he vuoronsa mukaan valvoivat metsänhakkuun järjestämistä — ja salametsästäjien kiinni ottamista.

Ylöspäin metsän lävitse. Hänelle oli täällä kaikki yhtä tuttua kuin kotona tuvan lattialla, vaikkei täällä tosin saanut kävellä yhtä tasaisella pohjalla. Hän risteili kevyesti ja vaistomaisesti kuin ainakin metsästäjä tiheiden runkojen lomitse, ryömi, kiipesi, kaarsi kallionkärkiä ja väisti metsäpuron rotkoja. Kuu katosi, usva muuttui aamun nihkeäksi sarastukseksi. Hän piilotti rihlapyssynsä, kuten isän oli tapana, ja saapui puunhakkaajien majalle. He olivat jo nousseet ja istuivat lämmittelemässä valkean ääressä, joka oli tehty muuratulle tulisijalle, keskellä nokeentunutta huonetta. Hän sai kierrellen tietää, mitä halusi. He tarjosivat hänelle aamujuomaa, vaan hän ei huolinut — ja niin hän jätti heidät, saaden mukaansa sen ystävällisen neuvon, että hänen piti varoa Rauta-Bartlia!

Yhä ylemmä. Hän joutui toiselle puolelle Raiblin rotkoja, villiä, alastomia kallioita, joilla vielä oli lunta, kun taas syvällä alhaalla kevät heräsi kirkkaaseen aamuun. Täällä hän istuutui ja veti henkeä. Punertavasta ja aaltoilevasta tulimerestä — ikäänkuin verisenä — vieritti aurinko palloansa esille. Ylt'ympärillä vuorenhuiput pistivät päämöhkäleitään sumun seasta kuin jättiläiset, jotka näyttivät tarkastelevan tuota pikku kääpiötä — ja varmaankin havaitsivat hänet tähän ympäristöön liian pieneksi. Mutta nuorukaisen sydän tykki miehekkäästi: nyt hän oli juuri siellä, missä hänen pitikin olla, lähellä sitä paikkaa, missä isä oli saanut surmansa, ja keskellä sitä aluetta, missä vuorivuohet hyppelivät ja Bartelme Pinacher isännöitsi.

Alois kumarsi päätään syvälle, vaan ei auringonnousun ylevyyden vuoksi; semmoiseen näkyyn hän oli tottunut ja juuri tänään häneltä liikeni luonnolle vähemmän ajatuksia kuin muulloin. Tämän vuoriston lapsena hän olisi tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänet olisi tuomittu elämään täältä poissa Italian tasangoilla. Hän saattoi ajatella itseään vain näiden mahtavien kukkuloiden ja notkojen osana; täällä hänen kotinsa oli, aivan kuin vuorivuohetkin kuuluivat tänne; hän rakasti metsän huminaa, jyrkkien purojen huokaavaa valitusta, uhmaavia huippuja, kimaltelevaa tai sinertävää lunta — mutta jos hänen olisi pitänyt sanoin selittää, kuinka tämä hänen rakkautensa hänessä ilmeni, saatikka osottaa väreillä ja kuvilla tiedottoman kaipuunsa esineitä — niin ei hän arvatenkaan olisi voinut vastata enempää kuin vuorivuohetkaan. Hän istui pää kumarruksissa — ja mietti.

Hän odotti vihollistaan; ajatteli äitiään — ja sitten surmattua isäänsä — ja taas äitiä ja sitä miestä, joka oli syynä sekä äidin että isän onnettomuuteen. Ja hän tunsi: nyt on hetki tulossa!

Sillä välin aurinko yhä enemmän kehkesi aaltoilevasta merestä. Sumu painui laaksoon päin. Tarvis oli näkymättömissä; maailma näytti hänen altaan haihtuneen. Ja hän nosti päätään. Läheisellä harjanteella näkyi auringonpaisteessa pieni pyhiinvaeltajainkirkko, ympärillä rakennuksia ja puoteja — Maria Luschari — "pyhä vuori". Sopiko hänen oikeastaan ajatella miestappoa tuo "pyhä" näky silmäinsä edessä?

Hän kääntyi. Hän näki Mannhartin valtavan kuvun kohoovan etäällä, Sitä tietä, Predilin solan kautta, hän pääsisi tiehensä teon tehtyään. Voisi kiitää läheiseen Krainiin, lymytä sloveenien sekaan… tai kääntyä päinvastaiseen suuntaan, laskeutua Raiblin järvelle, piillä Racolanan laaksossa… ei, siellähän oli äidin sukulaisia ja kenties ruvettaisiin häntä sieltä etsimään. Mutta oli miten oli: jostakin hän kai löytäisi turvaa — sillä täällä oli tiettömiä vuoria ja laaksoja, vieraita majoja ja monta kielimurretta, jotka hän kaikki tunsi. Nyt piti vaan odottaa, väijyä Pinacheria, huutaa sille pari sanaa oikealla Kärntin murteella ja sitten — pyssy poskelle ja luoti suoraan vasempaan rintaan.

Sillä vasempaan rintaan piti hänen kuolintervehdyksensä osua.

Hän odotteli. Aika rupesi tuntumaan pitkältä. Hän oli kovin nuori, kovin maltiton ja hänellä oli suurtyö mielessä. Sitten hän alkoi, vaikkei vähääkään ollut johtanut ajatuksiaan sinnepäin — ajatella Filafer papan ravintolaa — Miziä — eilistä päivää. Eikö siitä tosiaankaan ollut kauempaa, kun se tyttö hupakko oli häntä suudellut? — Eilenkö se tapahtui? — Mutta eipä hän ollut tahtonut tyttöä suudella — eikä enää koskaan sinne menisi… ja kuitenkin oli niin ihmeellisen tyhjää, paljasta ja autiota pitää mielessään sitä ajatusta, ettei enää koskaan saisi Miziä nähdä — ei hänen hymyään hänen, ihmeellisiä silmiään — eikä tuntea hänen käsiään kaulassaan!

Hän tunnusteli kaulaansa ja niskaansa Annappas jos Pinacher ehättäisikin hänen Aloisin edelle…! Kuka silloin suutelisi hänen kylmiä poskiaan? — kuka? — Kyllä äiti!

Silloin hän puristi pyssyä kourassaan. Se oli poikittain hänen polvillaan. Hän tarkasteli sitä, koetti lukkoa ja piitä, katsoi, oliko sankissa ruutia — ja keksi nyt, että hän kiireessä ja peläten herättävänsä äidin jos kovin paljon penkoisi huoneessaan, oli unohtanut ottaa mukaansa luotikukkaron ja ruutisarven.

Hän hymyili; olihan pyssy ladattu. Yksi laukaus riittäisi — hän oli kädestään ja silmästään varma — ruuti oli kuivaa ja pii kunnossa.

Äkkiä kurkisti jokin pää kallion takaa — utelias pääkkönen, jossa oli kaksi pientä, taaksepäin käyristynyttä sarvea… Josef ja Maria! vuorivuohi!

Hän unhotti kaikki — vaan ei sitä, että hän oli metsästäjä. Hän painui hiljaa suulleen maahan, laahasi itseään eteenpäin polvillaan, ojentaen toista kättään — toisessa oli pyssy — muutamia kuivuneita, lumivyöryjen murtamia honganrunkoja kohti — kääntyi sitten runkojen ja matalan pensaikon suojaamana terävässä kulmassa ryömimään sinnepäin, missä vuorivuohen pää taas oli kadonnut — nousi hitaasti seisaalle suuren lohkareen takana — kurkotti kaulaansa ja tähysteli — kunnes taas näki vuorivuohen seisomassa ihan pystyssä kallion pengermällä, etujalat yhdessä ja takajalat hiukan harallaan, hyvän ampumamatkan päässä.

Pyssy poskelle — leimaus — laukaus! — vyöryvä kaiku — otus lyyhistyneenä kuin salaman iskusta — ja Alois kuin salama sen kimppuun.

Eläin sätki, käänsi silmänsä nurin ja loi tappajaansa katseen, jota kestääkseen täytyy olla syntynyt metsämieheksi.

Hän kyykistyi — ja samassa hänen olalleen painui raskas käsi.

Kiinni! —

Se oli Bartelme Pinacher. Hänellä ei ollut mukanaan pyssyä, vaan raskas, raudotettu, piikkipäinen sauva. Alois katsahti ylöspäin; ja se suunnaton tyhmyys, jonka hän oli tehnyt, hervaisi silmänräpäyksessä hänen ajatuksensa ja liikkeensä, niin ettei hän edes estänyt voutia sieppaamasta pyssyä maasta ja heittämästä sitä olalleen.

Vouti ilkkui nauraen: sinä seuraat isäsi jälkiä, poikaseni! Mutta nyt — mars täältä — kaksi askelta edelläni! Jos yrität karata, pistän tämän piikin selkäsi puhki ja puin sinua niin kauan kuin jaksan! Otusta saat itse kantaa — juuri noin selässäsi — kun kerran olet kauniisti sille antanut, niin että riittää! Mars! —

Alois ei virkkanut sanaakaan. Kumarruksissa kantaen ampumaansa otusta hän kulki edellä alaspäin. Vouti hänen kintereillään.

Sitten tämä komensi: seis! Aion sentään varmuudeksi — kun mukanani on lyijyä ja ruutia — täyttää pyssysi piipun. Siitä on itsellesi vahinkoa, jos minun tulee pakko se myös sytyttää! Sinä olet koiviltasi minua ketterämpi — voisit saada päähäsi paiskata otuksen maahan ja livistää. Mutta silloin minulla ei ole muuta neuvoa kuin lähettää sinulle muistutus isäsi omalla vehkeellä. No, katsos hittoa, kun luotini sopii — sitä voi sanoa onnen potkaukseksi! Kas niin! Nyt vaan ruutia sankkiin! Lähdetään taas!

Pinacher oli ladannut Seppelin pyssyn ja ripustanut sen vasemmalle olalleen. Kädessä hänellä oli piikkisauvansa, jolla hän vähä väliä — ikäänkuin kehotukseksi — sohi nuorukaisen selässä roikkuvaa vuorivuohta.

Aloisin sydän paisui. Kiukun, nöyryytyksen, pettymyksen, koston kyyneliä värisi hänen silmäluomissaan. Eteenpäin kumartuneena, huulta purren hän astui raskasta kulkua alaspäin. Millainen olikaan hänen mielensä ollut matkalla ylöspäin!

Silloin juolahti hänen päähänsä muuan ajatus — pelastuksen.

Pinacher! sanoi hän. Minun täytyy levätä!

Lempo soikoon! kun päästään alas, kyllä minä toimitan sinulle lepoa — kopissa rautaristikon takana!

Tällä kohtaa oli jyrkkä ahde. Heidän ympärillään oli tiheästi honkia, havuneuloilla oli liukasta astua. Alois hellitti otuksen; se ja hän mätkähtivät raskaasti maahan. Ylös siitä, pentu! ärjäsi vouti ja tavotti häntä sauvallaan. Samalla hän itse menetti tasapainon, liukui pari askelta ja kaatui puuta vasten. Niin nopeasti kuin ajatus tarttui Alois pyssyn perään molemmin kourin — riuhtasi vimmatusti — hihna katkesi — kuului pamaus — hurja parkaisu ja pitkä voihkina, joka päättyi kiroukseen — ja Rauta-Bartl makasi maassa, koristen viimeisissä hengenvedoissaan, vasen rinta ammuttuna puhki.

Alois tuijotti, savuava ase kädessä, kauhistuneena viholliseensa.

Vai tuolla tapaa! Sittenkin oli tapahtunut, mitä hän oli ajatellut — vaikka toisella tapaa, kuin hän oli suunnitellut! Hän saapui juosten puunhakkaajien majaan. He olivat siellä vielä. Tahdotteko pelastaa minut? huusi hän puolivillinä ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Voitko vannoa Maria Luscharin jumalanäidin kautta, että kaikki on totta, mitä sinä nyt kerroit laukauksesta, Alois? kysyi muuan.

Minä vannon! vastasi Alois ja ojensi kättään sinnepäin, missä tämä vuori on.

Hyvä! Tässä on Rauta-Bartlin pyssy. Hän oli paha mies — kaikkia kohtaan — ja meitä kohtaan myös. Siitä saakka, kun hän ampui isäsi, hän on tavallisesti jättänyt tänne pyssynsä tuntureille mennessään — kenties sen vuoksi, ettei joutuisi kiusaukseen, se ilkiö. Nyt otamme hänen pyssynsä, laukaisemme sen ja lennätämme sen hänen luokseen sinne, missä hän makaa. Sitten saa kuka hyvänsä tulla ja tavata hänet ja ajatella mitä haluaa hänen kuolintavastaan. Mutta sinun on parasta joksikin aikaa kadota tältä seudulta. Hyvästi nyt, Alois!

Käykää joskus katsomassa äitiä! pyysi heiltä Alois. Ja sitten hän lähti sieltä pyssy mukanaan.

* * * * *

Tuli kesä, tuli talvi; Tarvis oli kuin lumen alle haudattu. Ja taas saatiin kevät ja kesä ja tänne autioiden harjanteiden väliseen laaksoseutuun levisi ennen tuntematon hämminki.

Sanottiin, että Itävalta tahtoi ruveta kolmannen kerran tappelemaan pelätyn sotapäällikön kanssa. Eikä häntä nyt enää nimitetty kenraaliksi tai ensimäiseksi konsuliksi. Hän oli omavaltaisesti huudattanut itsensä Pariisissa ranskalaisten keisariksi; paavi oli — ajatelkaas sitäkin! — voidellut hänet pyhällä öljyllä; hän itse oli pannut omaan ja porvarillisen puolisonsa päähän keisarikruunun; ja nyt hän oli lähtenyt Milanoon, jossa — samoin omin käsin — oli pannut päähänsä Lombardian rautakruunun Italian kuninkaana! Mutta tämähän oli isku vasten Itävallan naamaa — ja loukkaus piti kostettaman. —

Tästä ja monesta muusta asiasta politikoittiin Filafer papan luona. Sillä kun isänmaa on vaarassa ja maanisä kutsuu lippujen ääreen, silloin höltyy kielen jänne. Pitkin seutua nähtiin sotaväkeä; esikuntaupseerit tutkivat kanavalaaksoa — jossa Tarvis sijaitsi — ja pientä Malborghetin vuorilinnotusta, joka viholliselta sulkee tien Udinesta ylöspäin Friaulin kalliosolien lävitse. Myöskin Predilin sola — jota myöten tullaan Triestistä päin — joutui asianymmärtävien silmien tarkastettavaksi. Piti kyhätä hirsilinnotus; piti värvätä sotamiehiä vuoristolaisten parhaista ampujista; muonaa oli koottava varastoon — kaikki oli toimitettava, ja kuten tavallista tässä yhtä ylevämielisessä kuin huolettomassa maassa: kaikki oli tehtävä samassa tuokiossa — ja pappa Filaferillä oli kova kiire aluksi hankkia olutta ja viiniä janoisiin kurkkuihin.

Alas kylää kohti asteli hiljakseen nuori, pitkä, harteva mies vaatteet pölyssä, lyhyt rihlapyssy keltaisessa hihnassa olalla. Hänen tummat silmänsä katselivat joka taholle, ikäänkuin hän jotakin etsisi ja samalla tahtoisi jotakin karttaa; iltapuolen laimenneessa valossa, jonka varjot levisivät pitkälle, hän pysähtyi Seppel vainajan pikku majan eteen. Ovi oli teljetty kiinni, uuninpiippu ei savunnut, vaikka naapurista tuli savua; ja hän astui naapurin ovelle, ja siellä seisoi vanha eukko kolkkimassa maissintähkiä niinsanotuiksi turkinjauhoiksi.

Jumalan rauha! tervehti mies.

Jesus Maria! sinäkö se olet, Alois? huudahti vaimo.

Alois nyökkäsi ja viittasi kädellään entiseen kotiinsa. Eukko aikoi vastata, mutta mies keskeytti: Kyllä tiedän — hän on kuollut — kuulin sen tänään Raiblissa. Sano vaan: mistä täällä päin nyt puhutaan? —

Eukko vastasi hänelle kerkein kielin, että nyt puhuttiin sodasta eikä mistään muusta. Että Filafer papan luona majaili jokin upseeri ja värvääjäkersantti — että kamreeri oli kuollut halvaukseen — j.n.e. Vaan mistä sinä tulet, Alois? ja mitä sinä olet niin kauan puuhannut?

Minä olen ollut monessa paikassa — pitkin koko Krainia — metsätaloissa ja sahoissa — ja nyt olen tullut katsomaan äidin hautaa. Sillä totta kai hänet haudattiin tuonne kirkkomaahan isän viereen? — Voi sentään! kyllä hän sai kristillisen ja hyvän hautauksen; ja kauniisti hän kuoli; minä olin hänen luonaan viime ajat; annoimme hänelle soppaa joka päivä; hänen oli vaan niin kauhean ikävä sinua! —

Alois käänsi kasvonsa poispäin. Onko sinulla kotioveni avain? kysyi hän jyrkästi.

Sitten hän meni vanhaan mökkiinsä. Hän istuutui tuolille, jolla äidin oli ollut tapana istua; ja siihen hän jäi liikkumattomana käsi silmillä, kunnes tuli aivan pimeä. Hän nousi, sytytti kynttilänpätkän, tarkasti kaikki esineet. Talouskapineista ei ollut montakaan jäljellä, kun hautajaismenot oli suoritettu. Mutta kaikkialla, missä äiti oli liikkunut, ja kaikessa, mitä äiti oli pidellyt, hän viivähti, etsien näkyväisten esineiden avulla näkymättömiä muistoja.

Kaapin päältä hän löysi sen pitkähkön, kirjokantisen lippaan, jonka Mizi oli hänelle lahjottanut. Hän otti sen sieltä, pyyhki siitä pois paksun pölyn ja hämähäkinseitit ja katseli sitä. Hm! sehän on ruumiskirstun näköinen — lapsen kirstun. Voi, jospa olisin kuollut jo pienenä!…

Kaikissa tapauksissa häntä kummallisesti ilahutti, että lipas oli säilynyt oikeudenpalvelijain kynsistä. Hän laski sen ylimmälle kapealle hyllylle kaappiin — tyhjään kaappiin — ja lukitsi oven.

Kuu oli noussut. Se paistoi tuttavallisesti, täynnä lapsuuden muistoja ja samalla kumman kaameasti huoneeseen pienien ruutujen lävitse. Hän sammutti kynttilänpätkänsä ja meni ulos hiljaiseen, lämpimään iltaan. Kapeata ajotietä pitkin, joka kulkee Prisnigin poikki, hän joutui Tarvisin ylimpään osaan, missä on pitäjän kirkko ja hautuumaa. Käyntiportti ei ollut lukossa; eräässä kolkassa hautuumaan muurin vieressä hän löysi kirkkaassa kuutamossa sen pienen haudan, jossa hänen vanhempansa lepäsivät. Hän polvistui, laski hattunsa maahan, hypisteli rukousnauhansa pieniä puuhelmiä ja luki kaikki ne rukoukset, jotka oli äidiltään oppinut.

Hän rukoili, niinkuin hyvä katolilainen voi rukoilla — ja oikeastaan siis hyvin hartaasti.

Kun hän jälleen tuli hautuumaalta pois — niin, minne nyt sopi mennä? Papinko luo, jonka akkunoista loisti valoa? Mutta mitä apua hänelle papistakaan olisi — nyt kun hän oli rukoillut haudalla ja sanonut jäähyväiset kaikelle, mikä hänelle oli maan päällä rakasta?

Maailma oli hänestä käynyt niin yhdentekeväksi; ja taivaaseen hänellä sentään oli koko matka — tuntui hänestä.

Hän kuljeskeli umpimähkään pitkin kylää. Kenties häntä ei kuitenkaan oltu ihan unhotettu; ehkä häntä odotti tilinteko viime kerrasta… Siinä tapauksessa hän vastaisi puolestansa, hänen oli pakko olla siihen valmiina — ja nyt olikin jo aika, sillä hän tahtoi päästä eroon niistä kalvavista ajatuksista, jotka olivat häntä poissa ollessa rasittaneet.

Kaikki vanhat ravintolat olivat avoinna. Kaikkialla hän tapasi ihmisiä ja joutui puheisiin monen kanssa. Mutta hän sai myöskin huomata todeksi, ettei tarvitse olla kotoaan kovinkaan kauaa poissa joutuakseen unhotuksiin muiden asiain vuoksi. Joka paikassa häntä kohtasi politiikka ja sota — puolesta ja vastaan. Mitä semmoinen juttelu häneen koski? Hänestä tuntui,kuin maailma pyörisi vaan Pinacherin ja hänen ympärillään, mutta kukaan ei välittänyt voudista rahtuakaan; — jo aikoja oli hänen sijaansa tullut toinen Rauta-Bartl. — Eikä hänelle itselleen, Aloisille, sanottu muuta kuin lasia tarjoten iloisesti: Missä hiidessä sinä olet niin kauan maleksinut? —

Lopulta hän osui Filafer papan ravintolaan.

Siellä oli useita vanhoja vieraita, ja uusiakin oli tullut monta. Tupakansavun lävitse näkyi talikynttiläin punertavassa loisteessa sotilaspukuja; ja kuului montakin vahvaa kärntiläistä ja ylä-itävaltalaista kirousta, ja viiksiä kierreltiin ja kuivailtiin ja sitten suu taas peittyi niiden alle, samalla kun olut ja viini virtasi alas kurkuista. Kaikki puhuivat kilpaa, nauroivat, lauloivat… eipä täällä kukaan tiedustellut Seppel räätälin poikaa. Muuan toinen hauska Seppel — tosin ei räätäli — johti puhetta tarvisilaisten puolesta; harmahtava värvääjäkersantti jyskytti pöytää alati tyhjentyneellä ruukullaan — ja Mizi — niin, Mizi — hän pujottelihe ketterästi edestakaisin lukuisten ojennettujen käsivarsien suopeista syleilyistä — ja aina hän osasi viedä tyhjät ruukut ja karahvit pois huoneesta ja tuoda ne täysinäisinä takaisin, samalla kun hänellä oli hymähdys ja sukkela vastaus varalla kaikille, jättämättä ketään osapuoleksi — kuten hyvä ravintolatapa vaatii, mutta sittenkin siellä näytti eräs nuorehko upseeri erikoisesti hääräävän ollakseen hänelle otollinen; ja tässä hänellä olivat apuna tahi vuoroin esteenä eräät naureskelevat kadetit, jotka ehtimiseen tunnustelivat nenänsä alta, miten pitkälle heidän versovat viiksensä olivat kasvussaan päässeet viimeisinä viitenä minuuttina.

Muista jonkun matkan päässä istui nuori, pulska korpraali ja seurasi tummilla, elävillä, omituisen kovilla silmillään kauniin immen jokaista liikettä, vaan ei kertaakaan häntä puhutellut — ehkä sen vuoksi, että hänen esimiehensä oli läsnä. Sen sijaan hän välistä puheli Filafer papan kanssa; ja tämä kunnon ukko, joka oli tavattomasti paisunut ja näytti kärsivän luuvaloa, oli saanut entistä leveämmän nojatuolin ja jättänyt kaikki hommat tyttären haltuun.

Sen hän saattoikin huoleti tehdä. Sievästä Mizistä oli tullut täydellinen kaunotar — sellainen, kuin Tarvisissa saattoi olla, vieläpä kauniimpikin, kuin tässä laaksossa luulisi tapaavansa — mutta hänessä oli myöskin kehittynyt varma ryhti liikkeissä ja säädyllinen käytös, jokin paremmuus kaiken hymynsä ja juttelunsa ja leikinlaskunsa ohella, jokin arvokkaisuus hoitaessaan tätä vaaranalaista tointansa — ja kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä niin paljon lapsekasta, sekä "ihmettelevissä" silmissä että hymyssä ja naurussa — ja hänen täyteläisemmät piirteensä, jotka vetivät puoleensa kaikki nämä ihailevat katseet ja virittivät kaiken tämän ilmeisesti hedelmättömän kilpataistelun — ne vaan saattoivat paremmin näkemään nuorta tuoreutta tässä vaarallisessa olennossa, joka on leikkisä kissa ja täysin varttunut, tietävä ja itsetietoinen nainen yhtenä henkilönä.

Alois oli ennen sinne tuloaan itsekseen päättänyt lähteä sieltä heti pois. Hän jäi sinne istumaan koko illaksi ihan sulkemiseen saakka; ja tämä tapahtui hyvin myöhään.

Kukaan ei häneen kiinnittänyt huomiota. Filafer pappa osotti lyhyellä nyökkäyksellä hänet tuntevansa; siinä kaikki. Samanlaiseen nyökkäyksen hän sai Miziltäkin — aivan kuin tämä olisi hänet nähnyt edellisenä päivänä. Alois oli harmissaan, ajatteli hiukan, kuinka tuhmasti hän teki, ja jäi istumaan.

Hän istui siellä ja kesti kuumuutta ja savua ja kaikkea tätä haastelua, joka ei häntä vähääkään huvittanut. Mitä hän välitti koko maailman sotamiehistä, Napoleonista tai Franz keisarista? Hän oli koditon miekkonen, se hän oli; mökin hän aikoi myydä — jos hänellä siinä enää oli mitään omaa — ja sitten hän tahtoi täältä pois, yli korkeiden vuorten, ja elää "vapaana" metsämiehenä, kaukana tästä laaksosta, missä keltään ei enää hänelle liiennyt ystävällistä sanaa eikä hyväilyä — eipä edes epäystävällistä sanaa. Mutta kuitenkin hän tahtoi nähdä "kometian" täällä loppuun saakka; ja vastoin tapaansa hän tilasi pikku karahvin toisensa perästä kotoista viiniä; ja veri alkoi niin kummasti jyskyttää hänen suonissaan.

Lopulta hän itsekin rupesi pitämään itseään naurettavana. Hän nousi paikaltaan oven luota ja astui ulos eteiseen. Juuri silloin ilmestyi tänne Mizi keittiöstä:

Minnekä sinä aiot? —

Enpä tiedä — anna minun vaan mennä! —

Eihän sinua kukaan kiinni pidä! vastasi Mizi nauraen. Ja hän laski käsistään pois lasit ja veti hänet kurillaan keittiöön. Tuli räiski uunissa, vanha, kuuro palvelija oli heihin selin; Mizi tarttui hänen nuttunsa rinnukseen ja sanoi:

Onpa sinusta tullut oikein muhkea mies, Alois! Sinä olisit sotilaspuvussa komea!…

Vai niin, niinkö luulet —?

Mutta Mizi veti häntä leikillä likellensä, vaikka hän vastusteli ja hänen tummien silmiensä päälle ilmestyi ryppy. Alois joutui niin lähelle tyttöä, että Mizin raittiit, lämpöiset henkäykset hulmahtivat hänen kasvoilleen ja sytyttivät hänen poskissaan sellaisen punan, joka veti vertoja takkavalkealle. Ja tyttö kuiskasi hänelle:

Vieraiden mentyä me saamme jutella. Mene nyt vaan sisään — äläkä ole milläsikään!

Alois siis istui jälleen tarjoiluhuoneessa. Miten aika kului, sitä hän ei huomannut. Mutta yksitellen taikka pienissä, meluavissa parvissa vieraat katosivat — jotkut hyvinkin vastahakoisesti. Ja viimein nousi Filafer pappa ja laahusti vaivaloisesti lattian poikki.

No, Alois; kotiinko aiot? kysyi hän kieli jokseenkin paksuna.

Niin, nyt minä lähden! kuului Aloisin vastaus. Mutta istumaan hän jäi ja vastasi tuikeasti siihen — jokseenkin tutkivaan — silmäykseen, jolla viimeinen vieras, pulska korpraali, häntä tarkasteli. Ulko-ovessa Mizi sanoi monta "hyvää yötä" vierailleen; Aloisista tuntui korpraali saavan pisimmän — mutta eipä se nuori upseerikaan, jolla oli talossa kortteerinsa, kovin hätäisesti eronnut kauniista ravintolantyttärestä. Vihdoin hän kuului kävelevän ylhäällä huoneessansa — myöskin Filafer pappa oli kömpinyt komeroonsa — Alois oli yksinään tyhjässä salissa, keskellä rähjääntyneitä pöytiä, joiden märkyydessä veltto kynttiläpahanen kuvasti unen uuvuttamaa liekkiään.

Aloisin sydän jyskytti. Pienistä, avoimista akkunoista pyrki savu ulos yöhön, ja sen sijaan heitti kuu säteitään sisään. Alois koetteli otsaansa; se oli kuuma; ja hän ajatteli kotimökkinsä kamaria, jossa kahden aavemaisen valojuovan välillä leijaili kuin äidin hahmo surumielisin silmin varottaen — sillä olihan kotonakin kuutamo.

Hän aikoi lähteä; — ei, pitihän hänen jäädä odottamaan! mutta miksei Mizi tullut? voi, hän oli tomppeli, hölmö, noiduttu mies poloinen — kun näin retkotti penkillä ja sohi sormeansa valuneeseen viiniin — ja piirteli Mizin nimikirjaimia!

Lopulta Mizi tuli: Olet saanut aika lailla odottaa! Mutta minun piti sammuttaa valkea ja järjestää huomista varten — sillä nyt minun pitää tehdä melkein kaikki! —

Hän istuutui heti Aloisin viereen, mutta näytti hiukan hajamieliseltä ja tyytymättömältä. Hetken aikaa he istuivat ääneti. Oletko väsynyt? kysyi Alois.

Eikö sovi ollakin väsynyt tämmöisen päivän jälkeen? vastasi tyttö, kaatoi itselleen lasillisen viiniä ja joi sen. Juo! sanoi hän Aloisille. Olen jo kyllikseni juonut! vastasi nuorukainen. No, kerro edes jotakin! sanoi Mizi ja nykäisi häntä hihasta. Mitä minä kertoisin? kysyi Alois hidastellen; sinähän kuulet ja näet niin paljon! — Niinpä niin, kyllä täällä nyt eletään hauskasti! myönsi Mizi. On tuota sotaväkeä — ja se oikein kiiltää silmissä, niin että sydän povessa hyppelee… kunpa sinäkin saisit sellaisen harmaan sotilastakin, jossa on vihreät rinnukset ja kiiltävät napit, niinkuin kenttäjääkäreillä, ja ihonmukaiset housut ja puolisaappaat ja huopalakin ja sapelin! Semmoisena minä tahtoisin sinut nähdä…! —No? sanoi Alois; jos sitä kertoaksesi olet minut jättänyt niin kauan odottamaan, niin… Ja hän näytti aikovan nousta.

Lorua! sanoi Mizi ja laski käsivartensa hänen kaulalleen. Olemmehan viime kerrasta saakka kihloissa. Annas kun katson, vieläkö sinulla on sormukseni? On tosiaankin! Sinä olet siis ajatellut minua? —

Että olenko? —

Alois katsoi häntä silmiin ja sanoi hitaasti, hiukan hillityllä äänellä:

Pidätkö minua narrina? Melkein voisin sen uskoa, kun sinua katselen liikkuessasi muiden joukossa. Mutta jos todella jotakin tarkotit sormuksellasi, niin voin sinulle sanoa, etten hetkeksikään ole lakannut sinua ajattelemasta sillä aikaa, kun olin poissa. Sen sinulle nyt sanon — ja voit mielesi mukaan saada sormuksen takaisin, — jos se muuten heltiää sormestani. Mutta jos nyt jätät sen tuohon — ja jos sitten kerran saan ilmi, että sinä vaan leikittelit minun kanssani, niin… niin silloin…!

Hän jätti kesken. Mutta kättä, johon hän oli tarttunut, hän rutisti niin, että Mizi päästi parahduksen ja näytti närkästyneen. Mutta pian palasi taas hymy; hän tuijotti suoraan eteensä; rypisti hienoja, kaarevia kulmakarvojaan hiukan — ikäänkuin ajattelisi jotakin vastenmielistä. Hänen huulensa värähtivät; hän huokasi syvään, kääntyi äkkiä Aloisiin ja suuteli häntä.

Alois vapisi pidellessään Miziä sylissään. Sano, että rakastat minua — että sinä olet minun! kuuletko: sano se! pyysi Alois hartaasti.

Mizi suuteli häntä. Pikkunen kynttiläpahanen rupesi pöydällä kummallisesti kieppumaan punertavan loistoisissa ympyröissä. Koko maailman makea viini tuntui valuvan Aloisin huulille, tunkeutuvan hänen sydämeensä, nousevan hänen päähänsä, pyörryttävän, niin autuaasti kivistävän — samalla kun hän tunsi kaipuuta ikuiseen lepoon, peläten heräävänsä ja havaitsevansa, että kaikki olikin vaan unta.

Kun hän jälleen pystyi näkemään silmillään, istui hän siinä punastunut Mizi sylissään; eivätkä Mizin silmät ihmetelleet kerrassaan mitään. Ja Alois ajatteli itsekseen — sillä vähimminkin itserakkailla nuorilla miehillä on turhamaisuutensa — että kaunein tyttö kymmenen penikulman alalta nyt oli hänen!

Kun kuu alkoi kalveta, seisoi Alois pikku mökkinsä edessä. Hän ei voinut mennä sisään; eihän nyt mitenkään voinut nukkua, kun tämä suunnaton onni oli hänelle osunut. Ei kukaan muu kuin hänen äitinsä ollut koskaan hänelle suonut hyväilyä, jota voisi selittää rakkaudeksi — ja nyt oli maailman ihanuus tullut hänen osakseen. Krainin sloveenilaisiin tyttöihin hän ei ollut katsahtanutkaan — vaikka ne olivat häntä vaanineet montakin kertaa. Ja nyt oli Mizi tullut hänen omakseen — kaunis, ihana, kuvaamattoman suloinen Mizi. Hän ei ollut ennen lainkaan tuntenut Mizin oikeata luontoa; oli tehnyt hänelle vääryyttä… hän ei enää koskaan päästäisi mieleensä pahaa ajatusta. Hänen teki mielensä mennä takaisin ravintolaan, tunnustaa Mizille kaikki — olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei ollut saanut Mizille sanotuksi — ja varsinkin sen hän tahtoi Mizille sanoa, ettei hän voinut käsittää, kuinka Mizi saattoi rakastaa semmoista mitätöntä kuin hän oli… Ja hän lähti juoksemaan takaisin.

Silloin hän näki eräässä tien käänteessä — kalpenevassa kuutamossa, joka kamppaili alkavan aamusarastuksen kanssa — sotilaspukuisen hahmon kumartuvan pikku puutarhan käyntiportin ylitse sillä puolella ravintolaa, missä hän itse äsken oli sanonut Filafer papan tyttärelle pitkälliset ja hellät hyvästit. Hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin jalat olisivat maahan kiinni tarttuneet. Varmaankin nyt silmät valehtelivat! mutta tällä valeilmiöllä oli kuitenkin muutama kiiltonappi — hahmo liikkui — portti aukeni — ja Alois hiipi saapuville, ihan koneellisesti, mutta kyyryssä metsämiehen vaistoa noudattaen — ja näki Mizin molempien valkeiden käsivartten laskeutuvan hahmon kaulalle — ja sitten pari katosi. Kuun utu ja aamu-usva näytti ne molemmat nielleen.

Alois olisi voinut hyökätä esille — hänellä oli veitsensä mukanaan — olisi voinut kiljaista, tehdä satakin eri työtä, joihin ensi lemmessään ja ylpeydessään syvästi loukattu olento ryhtyy… mutta hän oli kokonaan hervahtunut. Kun hän ei ollut kokenut petosta eikä valhetta, ei naisissa eikä miehissä, ja kun hän oli aivan kykenemätön ymmärtämään semmoista, minkä vertaista ei hänen oma ajatuksensa voinut kuvitella, kääntyi hän poispäin kuin haavotettu eläin ja olisi kaatunut nurin, ellei kallio olisi ollut ihan tien vieressä. Siinä hän seisoi jonkun aikaa, jyskyttävä, märkä otsa kylmää kiveä vasten.

Sitte hän yhtäkkiä nauroi kovasti, kavahti naurunsa sointua ja juoksi kotiin, tupaan, kamariin, missä oli äidin sänky olkia täynnä. Ja sinne hän kaivautui ja nyyhkytti ja kiroili ja itki ja rukoili — kunnes aivan uupuneena vaipui nukuksiin ja nukkui unta näkemättä, niinkuin puolikuollut. — —

Mutta aamupäivällä marssi pohjoista kohti pieni osasto seudun parhaita nuoria ampujia värvääjäkersantin johtamana. Tämä harmaa soturi heilautti pulloansa, kun oli päästy sille kohdalle Klagenfurtiin viepää tietä, missä Tarvisia saartavat sinertävät vuoret vaipuvat lähimmän törmän taakse. Hyvästi, Tarvis! huusi hän. Hyvästi, pappa Filafer! ja sinä kaunis Mizi!… Ja hän joi pullon tyhjäksi ja singautti sen kohisevan Schlitza-joen kuiluun. Sitten hän kääntyi nuorimman pyssymiehen puoleen, joka marssi kuolonkalpeana ja hoippui, ikäänkuin juuri hän olisi tuon suuren pullon tyhjentänyt. Mitä hemmettiä, poikaseni! onko sinussa vilutauti? Reippaasti vaan! Ei sotamies tiedä, elääkö hän enää huomispäivää!

* * * * *

Ja koko joukko — paitsi tätä yhtä nuorta ampujaa — lauloi keuhkojen täydeltä vanhaa kärntiläislaulua:

Der Himmel ist hater, das Wetter ist schean, und die Nacht thuet nit plaudern, wer zue mein Diendlan gean.

[Suomeksi: Taivas on selkeä, ilma on kaunis; eikä yö lavertele, kuka tyttöni luona käy.]

* * * * *

Sotaretken tarina oli piankin lopussa. Kolmen keisarin taistelu Austerlitzissa on historian suuria tapahtumia; nyt sen tietää joka koulupoika kuin viisi sormeaan — ja silloinen maailma piti sitä ainakin loppuna kaikkeen vastarintaan, mitä voitiin tehdä taistelutannerten suurimmalle nerolle, valtaistuinten ja laillisten hallitsijain kumoojalle. Mitä apua siitä oli, että keisari Franz ja keisari Aleksanteri olivat koonneet yhteen Itävallan ja Venäjän tuhannet? Tuona joulukuun 2:na päivänä 1805 molemmat keisarit jättivät verisen taistelutanteren Määrissä — mutta sinne jäivät tuhansien tuhannet haavottuneet ja kaatuneet sotamiehet. Napoleon Ensimäinen oli saavuttanut "loistavan" voiton. Kuka silloin uskalsi ajatella, että saataisiin nähdä vielä suurempia kauhuja, vielä enemmän verta, vielä laajempi luminen taistelutanner, missä jättiläinen kukistuisi ja käärinliina täynnä punaisia pilkkuja vedettäisiin yli Ranskan ja puolen Europan väkevien valiopoikain? Niitä oli kai harvoja, jotka silloin ajattelivat; — ja siinä pienessä kenttäjääkärien osastossa, joka joulun aikaan ponnisteli lumen halki Tarvisia kohti, oli tuskin ainoatakaan, joka semmoista ajatteli.

Risaisia ja kuluneita olivat heidän sotilaspukunsa; lyhyet rihlapyssyt roikkuivat voimattomien miekkosten olalla. Eräällä oli pilkullinen side otsassa, toisella riepu paljaan jalan ympärillä, mutta etunenässä astui Alois, vasen käsivarsi solmittuna vanhalla pyyhinliinalla niskan varaan. Hän tuki toveria, joka kompuroitsi vaivaloisesti ja toisinaan pysähtyi keventääkseen mieltään kovalla kirouksella tai hiljaisella rukouksella, eivätkä he isänmaan puolustajina näyttäneet voivan tehdä paljoakaan haittaa viholliselle, jos tämä olisi äkkiä ilmestynyt ja sulkenut heiltä tien.

Vaan kukapa täällä vihollista ajatteli? Lyhyen aselevon jälkeen oli tullut pikainen rauha, ja nämä kotiin pyrkivät olivat palveluksesta päästettyä väkeä.

Alois marssi etunenässä. Hän oli sodan vaivoista kasvoiltaan riutunut; posket olivat kalpeat — mutta hän olikin menettänyt nuorta vertaan. Tummiin silmiin oli tullut kova, tuikea ilme — ja se katse, joka nyt etsi taloja ja mökkiä alhaalla laaksossa,oli melkein uhkaava.

Sanon sinulle, Alois — virkkoi hänen toverinsa — sinun on sittenkin meistä kaikista käynyt parhaiten; sillä eihän sinulla ole eukkoa eikä palleroisia, ei edes henttua, jolle nyt tarvitsisi näyttää rääsyjäsi ja kipeitä raajojasi!

Mitä Josef haastelee! huusi muuan; ja hän seisahti toiselle terveelle jalalleen, heilutti rei'ikästä huopalakkiaan kirkkaassa pakkasilmassa ja hoilasi: Hihhei! eläköön Tarvis! eläköön Kärnti! Eläköön vanha Itävalta ja hyvä Franz keisari! Jos hän meitä tarvitsisi neljännen kerran, niin kaikki iloiset kärntiläiset saapuisivat paikalle pyssyt mukana — ranskalaisten ja turkkilaisten ja vaikka valkoratsuisen Napoleoninkin kiusalla! —

Eläköön isänmaa! huudahti pari miestä.

Lorua koko isänmaa! murisi Alois. Semmoista opitaan hoilaamaan kasarmin pihalla. Mutta ei sitä voida haistaa eikä maistaa eikä syödä eikä juoda. Mitä minä tiedän isänmaasta? Kasarmissa olen ollut — ja marssimassa — ja sodassa ampumalinjassa; enkä ole mitään nähnyt pelkältä ruudinsavulta — en ainoatakaan ranskalaista — sain vaan käsivarteeni luodin; ja sitten minut viskattiin vaunuihin — ja nyt olen täällä! Ei kukaan ole minua kiittänyt, kun sinne saavuin; eikä kukaan puristanut kouraani, kun sieltä läksin. Jos tämä on isänmaan puolesta tappelemista, niin olisi linnunpelätin keppi kädessä voinut suorittaa saman kuin minä. Piru vieköön sotilaslaitoksen! Nuo vuoret tuolla — ne ovat minun isänmaani. Minä tahdon olla vapaa metsämies; jos minun pitää vasta joutua ammuttavaksi, niin ampukoon herrain pyssymies… häneltä se käy nasevasti ja täydesti! Hihhei! —

Remahtaen nauruun — kovaan kovassa pakkasessa — hän heitti lakkinsa tieltä alas Schlitza-jokeen, samalle kohtaa, jonne värvääjäkersantti oli pullonsa lennättänyt. Missähän kersantti oli? Niin, missähän olivat kaikki kesäiset miehet? Alois ei sitä kysynyt eikä ajatellut. Mitä hän huoli koko maailmasta?

Ja nyt oltiin kotona.

Kotiin? — kotona? Ihanin sana sen korvissa, joka ikävöi ja jota joku ikävöi. Alois tuli takaisin vanhaan mökkiinsä. Se oli ennallaan; kukaan ei näyttänyt sitä haluavan, ja niin hän otti sen taas haltuunsa.

Koko talven hän hoiteli kipeätä kättänsä — ja meni toisinaan vammastaan välittämättä vuoristoon ja otti jonkin otuksen. Kukaan ei ruvennut häntä estelemään; häntä hieman pelättiin, kavahdettiin — vaikkei hän ollut kellekään mitään tehnyt. Lopulta hän oli mielissään siitä, että häntä niin näyttiin pelättävän; sitä suuremmaksi kävi yksinäisyys hänen ympärillään — ja hän rakasti yksinäisyyttä jylhillä vuorilla yhtä paljon kuin alhaalla laaksossa.

Hän oli lyhyesti kysynyt, ja lyhyesti oli hänelle vastattu, että Filafer pappa oli kuollut halvaukseen, eikä Miziä enää ollut näillä tienoin. Mizi oli — sairasta tätiä hoitaakseen — muuttanut naapurilaaksoon, Feistritziin. Siellä on niin monta koreata tyttöä, joilla on lyhyet, poimulliset helmat, valkoiset, pöyheät paidanhihat ja pitkät letit niskassa. Mitä häneen kuuluivat Mizi tai Feistritzin tytöt?

Kevät oli tulossa. Lumen alla alkoivat vuoripurot liristä ja taimet versoa. Lumella hyppeli lintusia — kunnes kupsahtivat sen lävitse ja veikeästi piipittäen "ti-tit" hämmästyneinä tervehtivät eloon heränneitä kukkia. Kaikki rinteet saivat vihreän puvun, pyökki puhkesi kuusen ja petäjän välissä — ja sitten tuli ympäristöstä vuotuisesti kerääntyvä parvi pyhiinvaeltajia, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, jotka pyrkivät Maria Luscharin pyhälle vuorelle sovittamaan syntejä, rukoilemaan hairahduksia anteeksi ja parantumaan pitkin vuotta saamistaan taudeista.

* * * * *

Maria Luschari! Ylhäälle vuoren harjalle on rakennettu pikkunen pyhiinvaeltajain kirkko, ja ympärillä on muutamia pieniä rakennuksia, joissa kirkon papisto asuu, ja ravintola, jossa pyhiinvaeltajat voivat olla yötä ja vahvistaa ruumistaan, sittenkun sielua on vahvistettu kirkossa. Sillä kuorissa säilytetään sitä taivaan kuningattaren kuvaa lapsi käsivarrella, jonka eräs vuohinensa kuljeskeleva paimen oli tarinan mukaan löytänyt tältä autiolta vuorelta. Hän vei kuvan mukanaan laaksoon; — yöllä se katosi ja löydettiin taas vuorelta. Tämä toistui pari kertaa — ja sen tarkotuksena kai oli, että taivaan kuningatar halusi kattoa päänsä päälle ylhäällä vuorella, korkealla ihmisten syntien ja raihnaisuuden yläpuolella. Sitten rakennettiinkin kirkko; siellä tapahtui ihmeitä,kun kuvaan koskettiin tai vaan polvistuttiin hurskaassa rukouksessa sen eteen kuorin kiviliuskoille. Vielä tehokkaampaa oli, jos vuoren juurella otettiin kannettavaksi suuria risu- ja polttopuukimppuja — pyhät isät näet tarvitsivat lämmitysaineita — ja taakan alla ähkien laahustettiin monen tunnin matka huipulle asti. Rikkaita ja köyhiä tulvaili sinne joka taholta; vähitellen survottiin polku epätasaisia törmiä pitkin, ja se seurasi ensin villin puron repeytynyttä rotkoa ja nousi nousemistaan kuusikon lävitse kalliolaaksojen poikki, syvyyksien vieritse — ja puolitiehen oli rakennettu pieni mökki, jonka edessä oli lähde ja Kristuksen kuva ja jossa heikot ja raihnaiset saivat levähtää, keittää ruokaansa ja päästä suojaan nousevalta rajuilmalta. Mutta ylinnä oli, kuten sanottu, kirkko ja ravintola ja koko joukko pieniä puoteja, joissa myytiin kaikenlaisia pyhitettyjä kapineita, vahakynttilöitä, rukousnauhoja, muistorahoja ja erilaisia jäljennöksiä kirkon pyhästä kuvasta. Varsinkin alkukesällä, kun lumi oli sulanut täällä ylhäällä ja pyhiinvaeltajain suuri tulva alkoi, oli täällä jumalanpalveluksen ja syntien anteeksi rukoilemisen ohella melkein pienet markkinat; ja jokaisia kalpeita, kärsiviä kasvoja kohti nähtiin täällä kenties kahdetkin iloiset ja tyytyväiset, joiden mielestä nyt oli pahin kestetty ja taas voitiin ruveta katsomaan elämää valoisalta puolelta.

Tänne lähti Alois eräänä alkukesän ensimäisiä päiviä. Hän arveli olevansa sen tarpeessa, sillä Tarvisin kirkossa käymisen hän oli heittänyt, koska kaikki häntä karttoivat; mutta ollakseen aivan ilman messua; veisuuta, vihkivettä hän oli liian hyvä katolilainen. Ehkäpä Maria Luschari voisi auttaa hänen käsivarttansakin, joka vielä oli hiukan kankea. Hän siis lähti retkelle.

Pian hän oli pyhiinvaeltajain joukossa, jotka keppi tai vuorisauva kädessä ja risukimppu tai ruokavaroja selässä vaivaloisesti marssivat ylöspäin. He olivat hänelle kaikki vieraita, ja kukin oli omissa ajatuksissaan. Kuitenkin hänestä oli vastenmielistä käydä tuolla tapaa kulkueessa. Hän valitsi oman tiensä, ja vaikka se olikin jyrkkä ja rasittava, oli hän ainakin yksin.

Silloin hän näki korkealta törmältä alhaalla polulla pari nuorta naista. Molemmat olivat tulossa ylös. Toinen oli kalpea ja astui keppi kädessä; hänen kumppanillaan oli Feistritzin tyttöjen puku. Hän hyppi kevyesti kivien yli, nauroi usein ja välistä ojensi toiselle kätensä; ja heidän nyt levätessään pienen mökin edessä, josta ristiinnaulitun kuva melkein pistää esiin kuilun terävän reunan ylitse, heittäytyi kalpeakin puheliaaksi — ja äkkiä hän käänsi kasvonsa ylöspäin, ja Alois näki Mizin piirteet.

Mizi ei näyttänyt häntä huomanneen, mutta Alois kyyristyi heti ja tunsi samalla, kuinka sydän jyski — ja sitten hän jatkoi raskasta matkaansa huipulle.

Miten kalpeaksi Mizi olikaan käynyt — vaan ehkä entistään kauniimmaksi. Ehkä hän oli onneton — ehkä oli katunut… mitä hän muuten tulisi Maria Luscharille?

Alois syytti ja puolusti häntä; lupasi itsekseen olla vähääkään häneen katsomatta, vaikka kohtaisikin ylhäällä — ja samalla sanoi itselleen, että hänen oli mahdotonta välttää joutumasta hänen lähellensä täällä missä paikka oli niin pieni ja ympärillä joka taholla jyrkkiä rinteitä ja ammottavia kuiluja.

Alois oli kirkossa suorittanut hartautensa. Lähenevän illan hämärässä hän oli vielä polvillaan kuorin kiviliuskoilla pienessä kirkossa. Siellä oli paljon ihmisiä, polvillaan, mutisten, ristinmerkkiä tehden kuten hänkin; alttarin kynttilät paloivat uneliaasti, ilman tekivät tukehuttavaksi suitsutus ja nuo monet ihmiset, sairaat ja terveet. Häntä piinasi se tunto, että ajatukset olivat liikkuneet muualla. Silloin hän katsahti sivulleen: Mizi oli polvillaan lattian kivillä… kuinka kaunis hän oli!

Alois ei voinut nousta, ennenkuin Mizikin nousi. Kului hetkinen; ja sill'aikaa oli jokin vieno ja surumielinen piirre Mizin kasvoissa jäätänyt Aloisin kaiken veren ja taas hänet niin kuumentanut, kuin hänessä olisi kuume.

Yht'aikaa he joutuivat vihki vesimaljalle ovella; Mizi katsahti häneen pistäessään sormenpäänsä veteen ja sanoi hillitysti:

Jumalan rauha! Alois!…

Muuta hän ei sanonut; eikä Alois saanut mitään vastatuksi — ja sitten Mizi meni ulos.

Taas Alois mietti mielessään, eikö hänen oikeastaan nyt pitäisi lähteä pois — paeta tältä vuorelta, missä ei ollut lepoa eikä lievitystä hänen mielelleen ja ajatuksilleen, vaan hänelle oli ilmestynyt kiusaus, jonka hän jo aikoja uskoi voittaneensa. Pianhan jo nousisi kuu ja valaisisi hänelle tietä — jopa nytkin vyöryi leveä virta punasenkeltaista valoa Mannhartin jyhkeän kuvun takaa tuolta kaukaa laajasta avaruudesta, ja kirkas pallo ui esille liikkumattomista, rikkinäisistä pilvistä ja katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: kyllä minä sinulle tietä näytän ja johdan sinut syvyyksien sivutse; lähde vaan kiireesti alaspäin!

Mutta hän jäi.

Hän astui ravintolaan, suureen keittiöön, jossa sen keskelle muuratun tulisijan ympärillä loikoi, istui, seisoi ja käveli, nyyhki ja nauroi, ruikutti ja kujeili sairaita ja terveitä sekaisin. Suuret kekäleet heittivät räikeätä hohdetta lähimpiin pyhiinvaeltajiin; edempänä nurkissa nähtiin joku pari kuumekiiltoisia silmiä, naisten ja lasten ruskeita tai valkeita käsiä tai liian lyhyelle penkille laskeutuneen väsyneen ukon köyry selkä. Siellä oli myös nuoria miehiä, sloveenilaisia tai italialaisia, vieläpä unkarilaisiakin valkoiset paidanhihat pöhöllään, joista paljaat tukevat käsivarret tulivat näkyviin; ja he joivat viiniä ja laskivat leikkiä tyttöjen kanssa, kun nyt oli tavallaan saatu synninpäästö kirkossa, ja etelämaalaisten veri virtaa kevyesti ja vilppaasti eikä kauan siedä sulkua.

Myöskin Feistritzin tyttö istui täällä; ja hän oli laskenut käsivartensa reippaan nuorukaisen kaulalle ja he joivat viiniä yhdessä eivätkä näkyneet koko maailmassa välittävän muusta kuin toisistaan ja nuoresta — ehkä ensi lemmestään.

Mutta hänen vieressään istuva Mizi oli luonut katseensa tuleen; turhaan nuoret miehet tekivät kaikkensa, olivat toinen toistansa kohteliaampia, soittivat kitaraa ja lauloivat hänelle: hän vastasi ystävällisellä hymyllä, mutta hajamielisesti ja väsyneesti heidän lähestymisyrityksiinsä; hänen silmänsä olivat käyneet niin suuriksi, niin omituisen loistaviksi, tummiksi tulen punertavassa hohteessa… ja äkkiä hänen kalpeat, hienot poskensa punastuivat, kun hän käänsi silmänsä ja tapasi oven luota Aloisin katseen.

Alois antoi hänelle vihjauksen nostamalla oikeata kättään, jossa sormus — Mizin sormus vielä kimalsi; hetken kuluttua Mizi nousi ja meni ulos hänen luokseen.

Tuossa nyt oli tämä pikkuinen kylä — tai miksi voisi sanoa tätä kirkon, talojen, mökkien ja puotien paikkaa — jokseenkin kaidalla vuorenharjalla, puurajan yläpuolella yhdellä puolella ruohoinen rinne ja muualla ammottavia kuiluja, joista villit tunturit alastomina, kammottavan jyrkkinä kohottavat rikkinäisiä, hohtavan lumen kirjailemia kärkiänsä, huippu huippua ylempänä, harja harjaa korkeampana, häipyvässä äärettömyydessä, — sinänsä pienoismaailma, saarena keskellä kuuvalon ja syvien varjojen, epämääräisten aavistusten ja rajatonten kaipuiden suurta maailmaa.

He laskeutuivat polkua pitkin, joka kiemurtelee kuilujen partailla; he kulkivat tasaisen kallion poikki, kuusikon läpi ja taas pitkin jyrkän rotkon reunaa. Ilma oli kolea, melkein pureva; mutta se kävi leudommaksi laakson yöhenkäysten täyttämänä. Kaste oli maassa, ja välistä heidän jalkansa luisuivat, ja Mizi nojautui Aloisiin, ja Alois tuki häntä käsivarrellaan; ja niin he liukuivat ja astuivat vaihdellen vaan sellaisia sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä muille kuin niiden vaihtajille.

He istuutuivat, nojasivat selkäänsä sammaltunutta runkoa vasten, vaipuivat yhdessä ruoholle, syleilivät toisiaan — ja kun Alois jälleen tahtoi puhua Mizille, kysellä häneltä, sulki Mizi häneltä suun suuteloillaan. Epätoivon vimma tuntui vaanivan Aloisia tänä kuutamoisena yönä ja tässä tunturi erämaassa, jossa hän kuuli suutelot ja tunsi syleilyt kuin ne olisivat villejä, outoja valtoja, haltiattaria, vuorenimpiä, luonnon alkuhenkiä, jotka täällä yhtyivät — eikä kaksi ihmistä, hän ja Mizi, tottelemassa luonnon yleisen kulun lakia, joka korvaa uskollisuuden uskollisuudella ja vaatii rakkautta vastaan puhdasta ja epäitsekästä rakkautta.

Mizin väsyttyä he lepäsivät; kun Alois aikoi puhua, kohtasivat hänen sanansa kaksi lämmintä huulta, jotka eivät mitään selittäneet, ellei hellässä antautumisessa ole selitystä kylliksi.

Alois oli vähällä huutaa kovaa — hän melkein uskoi, että Mizi oli vuorenimpi, yliluonnollinen olento, jollaisista hänen äitinsä oli niin paljon kertonut. Mutta yhä riippui Mizi hänessä, niin tahdottomana kuin lapsi, — ei varjoakaan entisestä Mizistä, joka oli ylimielinen ja itsetietoinen. Ja kun Alois koetti pusertaa edes yhden yhtenäisen ajatuksen rasittuneista, sekaisista aivoistaan, niin oli jo liian myöhä: hän oli kokonaan antautunut Mizille ja saattoi vain vapisevalla äänellä pyytää häntä muuttamaan kauas kanssaan ja tulemaan vaimokseen.

Tämän hän kuiskasi Mizille heidän istuessaan pienen hirsimajan edessä, missä lähde pulppusi maasta ja sitten juoksi äkkijyrkänteen yli kauas syvyyteen. Ja Kristuksen kuva, hauraaseen puuhun veistetty, riippui ristillä pienen, vinon lautakaton alla. Kuuvalo sattui verta vuotaviin haavoihin, ja kallistuneen pään tuskasta puoleksi ummistuneet silmät näyttivät katselevan rotkon reunan ylitse syvälle alas, nähdäkseen, minne kaikki lirisevät kyyneleet joutuivat.

Alois kuiskasi Mizille, että tämän piti tulla hänen vaimokseen, lähteä hänen kanssaan jonnekin, missä ei kukaan heitä tuntenut.

Mizi ravisti päätään ja suuteli häntä kiihkeästi.

Kuuletko, sanoi Alois. Rakastathan sinä minua? Se ei ainakaan voi olla valhetta…?

Taas Mizi ravisti päätään, painautui hänen syliinsä ja itki.

Minä rakastan sinua! sanoi Mizi. Tiedäthän sen; senhän näet. Älä minulta enempää kysy! —

Alois istui hetkisen mietteissään. Sitten hän irrottihe Mizin syleilystä ja nousi seisaalle. Mizi jäi istumaan.

Sanon vielä kerran! virkkoi Alois matalalla äänellä. Tahdon sinut vaimokseni. Tahdon sinut luokseni — ainiaaksi — en voi elää ilman sinua — sinä teet minut hulluksi…!

Minä en voi! sanoi Mizi hiljaa ja itkun seasta.

Vai et voi? — ja miksi et? Alois tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi hänet seisaalle eteensä.

Älä kysy minulta! valitti Mizi ja kääntyi Kristuksen kuvaan päin ikäänkuin hakeakseen sieltä apua.

Sen perästä, mitä tänä yönä on tapahtunut, sinä sanot: älä minulta kysy! mutta onhan minulla nyt oikeus — ja minä tahdon tietää, miksi sinä et voi ruveta vaimokseni? —

Mizi kääntyi häneen toivotonna. Kuu oli tullut esiin jättiläiskuusen latvan takaa ja katsoi Miziä suoraan kasvoihin. Tuska kamppaili Mizin suurissa silmissä, hänen poskensa olivat märät, hiukset riippuivat irrallaan hartioilla. Hänen huulensa liikkuivat; hän näytti rukoilevan — tahtovan suostuttaa rakastajaansa, joka seisoi varjossa synkkänä ja uhkaavana.

Puhu! huusi Alois vimmattuna. Sinä olet toisen oma — sen, joka perästäni tuli sinä yönä, jolloin myöskin oli kuutamo. Niin, kaikkea voi joutua näkemään — mutta myöskin tietämään kaikki. Kuka se mies oli? — oletko sinä vielä hänen? Puhu taikka minä…!

Mizi tuijotti häneen ja ojensi torjuen kätensä. Hän seisoi nyt ihan jyrkänteen reunalla. Hänen huulensa avautuivat, hän kiinnitti kuin kuolevan katseen Aloisiin — kuin vuorivuohi, joka lyyhistyy metsämiehen luodista — ja voihki:

Lyö vaan minua; halveksi minua — siihen sinulla on oikeus. Sinä et voi sitä käsittää — en sitä itsekään ymmärrä; mutta sinua minä olen rakastanut ja sinua rakastan — ja ellet juuri silloin olisi lähtenyt pois sotamiehenä, niin olisin nyt — sen vannon tuon Vapahtajan kautta — voinut tulla… Voi, Alois, kuinka viheliäinen minä olen! —

Vait! karjaisi Alois ja teki uhkaavan liikkeen. Mutta hänen huutonsa päättyi kiljahdukseen.

Hänen edessään rotkon reunalla oli tyhjää.

Hän seisoi kuin halvaantunut. Kuunteli. Ei mitään ääntä — ainoastaan puron pikku lirinää, joka hävisi syvyydestä nousevaan epäselvään jyminään. Hän ei käsittänyt. Hän luuli tulleensa hulluksi. Silloin tuntui miesparan kiehuvissa aivoissa siltä, kuin ristiinnaulittu avaisi puoleksi ummistuneet silmänsä ja omien tuskiensa lomasta katsoisi häneen surullisena nuhdellen ja koukistaisi naulalla lävistetyn kätensä laihaa etusormea — ja viittaisi alas syvyyteen. Ja verettömiltä, kapeilta huulilta tuntui kuuluvan heikko ääni, värähdellen kuin vuorikirkon kaukaisen kellonsoiton viimeiset helähdykset: Muistatko lempeitä sanojani langenneelle naiselle — ja tiedätkö, mitä itse olet tehnyt!

Jesus Maria! äännähti Alois ja heittihe syvänteen reunan yli. Hän oli vähällä itsekin syöstä syvyyteen, sillä kallion laita oli kasteesta liukas ja hänen toinen käsivartensa oli vielä heikko. Mutta hän oli metsämies, vuoriston lapsi; hän tarttui kiinni kuin kissa, luisui, astui, hyppäsi — ja pääsi rotkon pohjalle. Ja heittäytyen hiljaa voihkivan Mizin päälle hän suuteli veren pois hänen kauniilta kasvoiltaan; ja hänen korvansa sai kuulluksi — hänen revitty sydämensä imi itseensä — Mizin viimeiset sanat:

Näin onkin hyvä!

* * * * *

Ylhäällä, erään tunturin laidalla, siellä saakka, missä metsänkasvu lakkaa ja karut, alastomat kalliot ulkonevat ja kasaantuvat ryhmiksi kuin taivasta tavottavan linnotuksen muuratut vallinsarvet — korkealla Raiblin järven yläpuolella, jonka tumma piiri tuijottaa ylöspäin kuin vetehisen märkä silmä — loitolla ihmisistä, kaikkien karttamana ja kaikkia vältellen eleli lähinnä seuraavina vuosina muuan mies, joka oli raivatulle paikalle rakentanut itselleen hirsimajan tuoreina veistetyistä rungoista ja vienyt harvat kapineensa Tarvisista sinne.

Se oli Alois.

Hän oli tuonut jotain muutakin mukanaan pikkuseen metsästäjämökkiinsä — ei kuitenkaan Tarvisista, vaan Feistritzin seudulta, missä hän oli puoli vuotta kuljeskellut. Kerran hän oli joutunut syrjäiselle talonpoikaismökille, missä tummasilmäinen ja keltakiharainen suloinen poika oli ryömimässä edestakaisin kynnyksen poikki.

Alois oli jäänyt seisomaan ja tuijottanut pienokaiseen, kunnes lapsi oli hänet huomannut ja ojentanut kätösensä häntä kohti ikäänkuin pyytäen häntä astumaan sisään. Alois olikin mennyt mökkiin; ja vanha, yksinäinen eukko oli aluksi säikähtänyt hänen omituista jäykkyyttänsä, sillä se ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen harrastuksen kanssa, jota hän osotti pienokaista kohtaan. Mutta kun eukko oli paljon kokenut elämässä eikä kauan kerrallaan katsellut asioita niiden raskaalta puolelta, oli hän pian päässyt Aloisin kanssa juttusille — hyvinkin seikkaperäisesti omasta puolestaan — ja Alois oli ruvennut siellä käymään useammin, oli antanut pikku pojan nykiä partaansa ja lopulta vienyt eukon ja lapsen mukanaan Tarvisiin, ja sieltä he kaikki kolme olivat yhdessä kulkeneet Raibliin päin muulin vetämillä halkorattailla, joille oli sälytetty joitakin talouskapineita.

Täällä ylhäällä Alois nyt piti omaa taloutta; ja hän saattoi toiselta puolelta silmätä alas Racolanan laaksoon, ja suoraan vastapäätä oli Predilin sola; alapuolella oli metsä, jossa hän toisinaan auttoi työssä puunhakkaajia ja halkojen vetäjiä, ja ylt'ympärillä, suuressa, villissä puolikaaressa pitkin järven rantoja, solan toisella puolella, hänellä oli vuoristo ja siellä vuorivuohia ja muuta riistaa. Hän itse oli tavallaan ilman lain turvaa, mutta samalla sellainen, jonka tielle ei huolinut tulla kukaan, ei kreivillinen eikä yksityinen metsästäjä. Raiblin ja Tarvisin ravintoloissa kerrottiin, että herrain kaksi pyssymiestä oli eräänä päivänä päättänyt käydä hänen kimppuunsa ajometsästyksellä, käskeä apuun seudun nuoret miehet, saadakseen hänet kiinni ja tuodakseen hänet sidottuna vuorelta alas — taikka hätätilassa tehdäkseen hänet hyvin tähdätyllä laukauksella otuksille vaarattomaksi. Mutta vähin erin, kun parvi pitkänä ketjuna eteni metsän lävitse, alkoivat rivit harveta; yksitellen he livistivät, ja kun viimein nuo molemmat metsästäjät näkivät Aloisin seisomassa lyhyt rihlapyssy käsivarrella, liikkumatta kallionlohkareella, ikäänkuin hän itse olisi otus, joka vartosi vainoojiaan — niin ampujat tekivät täyskäännöksen ja peräytyivät kirous hampaissa. Tiedettiin, etteivät Aloisin luodit olleet vielä koskaan menneet harhaan; ja vaikka uskaliaita miehiä onkin kaksi, jotka kaupan päälle odottavat hyvää palkintoa, niin on henki kuitenkin kallis, eikä ole aivan helppo sopia siitä, kumman pitää uhrautua, jotta toveri pääsisi ampumaan.

Näin kerrottiin, mutta myöskin on totta, että ravintolavieraat joskus puhuvat tyhjää.

Täällä ylhäällä Alois eli yksinään vanhan eukon ja pikku pojan kanssa.

Hän ei kutsunut poikaa miltään nimeltä, sanoi häntä vaan "pojaksi" ja oli häneen kiintynyt kuin saituri kultaansa, koira herraansa, äiti lapseensa, kuin me kaikki elämään, siihen, jota me kaikki rakastamme miettimättä miksi.

Hän saattoi tuntikausia istuskella pienokainen sylissään, iloita nähdessään pojan leikkivän sillä sormuksella, joka hänellä itsellään, Aloisilla, oli sormessaan eikä siitä koskaan hellinnyt. Tätä kiiltävää esinettä tavottaen lapsi oppi ensimäiset jokeltavat tavunsa ja sitten ihmiskielen ensimäiset sanat; tämän sormuksen avulla heräsi lapsen sielu, siitä alkoivat sen ajatukset kehittyä, ja ikäänkuin sormus itse voisi laajeta, samoin lapsen ajatuspiiri kasvoi ja käsitti pian tämän aution tunturin pienoismaailman, missä vuorivuohet hyppivät, missä metsä humisi, missä pilvet kulkivat vuorenhuippujen ylitse ja missä kotka kaarteli pienen raivatun alan, Aloisin oman rajotetun maailman ympärillä.

Alois itse oppi vähitellen niin ihmeen paljon lapselta. Metsän sisään, missä lähde loristen kumpusi maasta, muuttuen kiitäväksi puroksi, hän oli muutamista laudanpätkistä, puikoista ja nauloista rakentanut pojalle pienen vasarapajan, jonka rattaita puro pyöritti ja jonka vasaran tik-tak, tik-tak kuului koko kauas hiljaisten runkojen sekaan. Se oli näiden uudisasukasten ainoa kello, eikä se koskaan seissytkään, kun purossa aina oli vettä. Täällä oli pojan paras leikkipaikka — ja Aloisin myös. Ja kun synkkä metsämies väsyneenä tuli retkeltään tunturien korkeimmilta seuduilta, kuuli hän jo kaukaa pikku vasaran rauhottavaa nakutusta, ja metsänriista selässään hän joudutti askeliaan, iloisesti kuin lapsi odottaen jälleen näkevänsä lapsen. Silloin saattoi tosin — varsinkin alussa — vanha eukko joutua huomaamaan, kuinka Alois äkkiä seisahtui, piiloutui jyhkeän rungon taakse ja tarkasteli pienokaista, joka innoissaan hääräsi ikiliikkujansa luona, auringon tuikkiessa lakkapäisten kuusien lomitse ja suudellessa vaaleita kutria ja paistaessa mustiin, viekkaisiin silmiin. Aloisin kasvoilla kulki silloin kuin pilvi; mutta ne kirkastuivat taas, ja eukko kuuli hänen mutisevan: Se on Mizin poika; — olkoon muuten mitä sukua tahansa, nyt hän on minun. Ja minä kasvatan hänet vapaaksi metsämieheksi, joka seuraa vain suuren, puhtaan luonnon, vaan ei ikinä pienten turmeltuneiden ihmisten houkutuksia! —

Ja Alois astui äkkiä esille ja nauroi, kun poika pelästyen katsahti ylöspäin, ja nauroi vielä enemmän, kun pienokainen hyppäsi ylös ja juoksi riemuiten häntä vastaan. Lapsen kirkas ääni yhtyi puron pulmaan, metsän huminaan, petolintujen huutoihin ja pikku sirkkusien iloiseen viserrykseen, jotka vierailivat villissä metsässä, kenties ihastuneina olemaan vaaleakutrisen ja tummasilmäisen pikku pojan tovereina. Ja Alois oppi ymmärtämään luonnossa kaikuvaa laulua, puhetta, joka tähän saakka oli hänestä ollut outoa, sekavaa ääntä ja jolle hänen oma sydämensä ei ollut suonut tilaa eikä sointupohjaa.

Näistä kahdesta tuli eroamattomat; olivathan he molemmat lapsia, toinen huoletonna leväten siinä rauhassa, jota saa villeillä ja autioilla kukkuloillakin, toinen etsien sitä rauhaa, jota saa, kun intohimot vaimenevat ja ihmisen oma luonto pääsee lepoon siinä, mihin meidän hyvä puolemme pyrkii, uhrautuvassa rakkaudessa olentoon, joka on meitä heikompi!

Näin syntyi Aloisin pieni, turvattu maailma, vaikka hän itse oli lain turvaa vailla. Vuodet vierivät; hän tuskin pani merkille, montako; hän ei tiedustanut, mitä ihmisten mielissä liikkui hänen alapuolellaan ja kaukana ympärillään. Hänellä oli oma maailmansa, ja hän ajatteli, kuten me kaikki niin mielellämme ajattelemme, että se pysyy.

Sitten se häneltä hukkui.

Kerran oli, mikä siellä sattui hyvin harvoin, ylhäällä mökissä käynyt joitakuita puunhakkaajain lapsia. Yksi näistä oli ollut huomattavan kalpea, ja tämä pikku raukka oli vaivoin laahustanut vuorelta takaisin. Vuoristolaisten lapsia ei hemmotella, vaan ne saavat useinkin kulkea pitkiä matkoja, vaikka niissä onkin joku tauti. Muutamia päiviä sen jälkeen tarttui "poikaan" kuume, ja se kasvoi; vanha eukko tahtoi hakea lääkärinapua — jos näet semmoista oli siihen aikaan saatavana Raiblissa — tai neuvoa joltakin viisaalta mieheltä tai vaimolta. Mutta Alois ei suostunut; hän aikoi itse vaalia lasta; kyllä hän tuon pikku sairauden saisi talttumaan; eihän näin korkealla voinut toden perään sairastua.

Poika makasi Aloisin äidin vanhassa olkivuoteessa. Kului viikko viikon perästä; lapsi riutui riutumistaan; Alois itsekin kävi kalpeaksi ja voimattomaksi; oltiin jo talven loppupuolella, ja tuleva kesä toisi voimia ja elämää. Toihan se uutta elämää koko luontoon — miksi ei siis tänne, missä ei kukaan voinut kuolla?

Ja Alois istui kourassaan pieni, valkea, kuuma käsi — ja odotti. Hän antoi juomaa niistä yrteistä, joita vanhan eukon oli pitänyt koota ja pusertaa, ja tarkasteli suurten, tummien rengasten ympäröimiä raukeita silmiä, jotka olivat niin toivottomat ja mykällä kielellään niin rukoilevat ja viimein niin villiintyneet ja tuskaiset. Hän odotti. Täytyihän lievityksen tulla.

Tuli kevät. Se ilmotti tulonsa vinkuvilla myrskyillä pitkän pitkinä öinä, jolloin pikku sairas välistä hytkähti, kuin olisi kovalla rystyllä isketty ovelle. Eräänä päivänä paistoi aurinko pikkuruisen ruudun lävitse, ja ulkona kutsuivat muutamat pikku toverit iloisella piipityksellään sisällä makaavaa leikkikumppaniaan. Poika makasi hyvin hiljaa ja hymyili. Alois hymyili myös, kääntyi vanhan eukon puoleen ja kuiskasi: Näettekö nyt — hän paranee!

Mutta eukko piti esiliinaa silmillään ja mutisi rukousta Josefille ja Marialle.

Aurinko katosi, poika vaikeroitsi koko illan, Alois piteli pikku kätöstä, joka yhä kylmeni. Kun kynttilä oli sytytetty, makasi sairas taas hyvin hiljaa, avasi silmänsä raukeasti ja sanoi: isä! Silloin Aloisin vahvaa ruumista värisytti; hän päästi käden, mutta kumartui samassa pojan puoleen huulet kauan kiinni vaaleissa hiuksissa, jotka riippuivat kosteina, raskaina kiharoina kuuman otsan ympärillä. Ja taas poika avasi silmänsä ja kuiskasi kuin pois häipyneenä: terveisiä äidille!

Yön tullessa jysähti ovelle kova rysty ikäänkuin luisesta kädestä. Tuulenpuuskaus ravisti mökkiä. Kuolema siellä tuloansa ilmotti.

Vanha eukko ja Alois pesivät ja pukivat pikku pojan aamulla yhdessä. Eukon piti tehdä melkein kaikki; Aloisin vahvat kädet vapisivat, kuin olisi kuume häneen siirtynyt. Eukko oli ottanut hienon, valkoisen naisenpaidan, jollaisia käytetään Feistritzissä, eräästä kätkössä olleesta mytystä. Hän leikkasi ja ompeli; mutta mytystä oli vierinyt lattialle pojan ensimäin en leikkikalu vauva-ajalta, punaiseen nauhaan pujotettuja, kiiltäviä sotilasnappeja. Alois seisoi avonaisessa ovessa ja silmäili pitkin järveä ja vuoria, pitkin laaksoa ja kalliosolaa. Kimaltelevan kevätpäivän kirkas aamu valoi aurinkoa ja loistoa ja viileän tuoretta voimaa ahtaaseen huoneeseen; aurinko tervehti lapsen ruumista, joka lepäsi valkoisella raidilla; ja lattialla olivat nuo kiiltävät napit kiiluen suoraan Aloisin silmiin, kun hän syvään huokaisten kääntyi ja katsoi taaksensa.

Hän kumartui, sieppasi leikkikalun, helisti sitä eukon edessä ja sanoi käheästi: Sinä tiedät, kuka hänen isänsä on. Nyt sinun täytyy se sanoa — nyt minä tahdon kostaa!

Mutta eukko löi kätensä yhteen, rauhotti häntä viitaten hengettömään pikku ruumiiseen ja sanoi:

Niin totta kuin kaikki pyhät minua auttakoot, minä en tiedä mitään — paitsi että pienokainen tuli maailmaan minun luonani ja että se oli Mizin poika!

Alois puristi nappeja kourassaan, niin että ne kuuluivat toisiaan raappivan. Sitten hän katsahti lapseen ja vaikeni. Samassa kuului kaukaa ulkoa laukaus, useampiakin, perästä kumea kaiku, joka tuntui lähtevän tukevammasta aseesta kuin vuoristolaisten pyssyistä.

Tuokion hän kuunteli hämmästyneenä. Mutta sitä kesti vaan tuokion. Mitä häneen kuului koko maailman ampuminen! Siellä oli kai jokin juhla — ja täällä oli suru ja kuolema.

Hän etsi pitkin mökkiä; eräästä nurkasta romun seasta hän löysi pölyisen kirstun, jonka Mizi hänelle kerran oli lahjottanut Kansi oli vielä tallella; hän pyyhki siitä tomun; ja kirstuun — tähän arkkuun — hän pani lapsen loistavan valkoiseen paitaan puettuna; pohjalla oli tuoreita kuusenhavuja ja pienten, kalpeiden, ristiin pantujen sormien välissä joitakuita kevään ensimäisiä hentoja kukkia — ja viimeisen kerran kumartuessaan pienokaisen puoleen ja kuumien, hereiden kyyneltensä valuessa vihkiveden lailla näille kasvoille ja näille käsille, joita hän niin usein oli peittänyt suudelmillaan, hän päästi lapsen leikkikalun, kiiltävät sotilasnapit, luisumaan tuoretuoksuisten kuusenhavujen joukkoon.

Sitten hän kuumeisen kiireesti tarttui kanteen, naulasi sen kiinni ja köytti ympärille nuoran — ja seisoi katsellen kirjailtua kantta, Aatamia ja Eevaa ja kiemuraista käärmettä — ja Vapahtajan hahmoa, joka antaa pienokaisten tulla tykönsä.

Taas kuului ulkoa kaukaista, kumeata ampumista.

Vanha eukko alkoi vapista ja väristä.

Mitä tämä merkitsee?

Mutta Alois heilautti rihlapyssyn olalleen, otti arkun selkäänsä ja astui ulos ovesta.

Herra Jumala! Minnekäs sinä menet? kysyi eukko.

Menen alas hautaamaan poikaa! — ja sitten… sitten en enää tiedä. Mutta sinä voit jäädä tänne, jos tahdot, tai mennä, minne mielesi tekee. Täällä on kaikki sinun — me molemmat emme enää toisiamme tapaa!…

Eukko yritti estellä, mutta Alois sysäsi hänet sävyisästi syrjään kyynärpäällään. Hän otti toiseen käteensä arkun ympärille kierretyn köyden päät; toisessa kädessään hän puristi pyssyä; ja niin mentiin vuorta alas, kallis taakka selässä, ja hän oli tukehtua raateleviin tunteisiin: nyt sinulla ei ole maailmassa enää mitään rakastettavaa — nyt tulee viha, kosto ja kuolema!

Mutta mitä merkitsi tuo hälinä alhaalla Raiblissa? Siellä juoksi sekaisin kaivosmiehiä, vuorimiehiä, talonpoikia ja vuohipaimenia. Naiset ja lapset kirkuivat ja pakenivat pitkin laaksoa Tarvisiin päin.

Hei, hei! huusi joukosta muuan Aloisille, kun hän astui arkku selässä heidän sekaansa, — minne sinä olet menossa?

Hautajaisiin! oli hänen lyhyt vastauksensa.

Niihin me voimme pian joutua joka mies! Vihollinen on rynnännyt kanavalaakson kautta ja pommittaa par'aikaa Malborghetia. Meikäläiset on työnnetty takaisin Tarvisiin. Nyt pitää säilyttää Predilin solaa niin kauan kuin suinkin. Siellä on hirsilinnotuksessa yksi komppania Szluinin rajarykmentistä. Mutta kolme komppaniaa Straszoldon rykmentistä on marssinut Racolanan laaksoon. Ranskalaisten sanotaan viime yönä kulkeneen vuorten poikki vallatakseen Predilin ja Tarvisin takaapäin. Etkö kuule, kuinka Racolanan laaksossa ammutaan? Lähde kiireesti tiehesi!…

Vihollinen — ranskalaiset — sota! Aloisin silmissä rupesi pyörimään. Vai oli täällä laaksossa jo päästy näin pitkälle? Aiottiinko taas — neljättä kertaa — ruveta tappelemaan? Eikö maailma siis koskaan lakkaa sotimasta? Eikö voisi jättää yksityisen ihmisen asiaksi laskea intohimonsa keskenään tappelemaan? Onhan kullakin kylliksi vihollisia omassa itsessään!

Hän laski lapsen arkun maahan ja katseli ympärilleen synkkänä ja hämillään.

Eikö kukaan tahdo minua auttaa hautauksessa? —

Onko se sinun lapsesi, Alois? —

Se on minun poikani — minun poikani! Hänet pitää saada kristittyyn maahan! —

Muutamat kaivosmiehet tarttuivat kuokkiinsa ja seurasivat Aloisia Raiblin aution ja hyljätyn kaivoskylän lävitse pienelle kirkkomaalle. Siellä he häthätää kaivoivat haudan; Alois laski arkun sinne, katsahti siihen viimeisen kerran — ja sitten vuorilta vierinyt sora peitti sekä syntiinlankeemuksen että pienten lasten siunaamisen. Alois ja miehet polvistuivat haudalle hatut ristiin pannuissa käsissä; — lukivat lyhyen rukouksen, samalla kun yhteislaukausten kaiku vieri ylitse läheisen järven — ja lapsen haudan. Näytti siltä, kuin täällä valmistettaisiin leposija sotilaalle.

Sitten miehet nousivat ja huusivat: Nyt mennään, Alois!

Minä jään tänne! oli hänen vastauksensa.

Sinä olet hullu! Tahdotko joutua ammuttavaksi? —

Aion jäädä tänne ja tapella; — aion ampua tai itse kaatua. Minusta on kaikki yhdentekevää!…

He hajaantuivat eri tahoille. Alois meni pyssy kourassa järvelle päin. Täällä hän kohtasi hajalle lyödyt jäännökset niistä kolmesta itävaltalaisesta komppaniasta, jotka Straszoldon rykmentti oli lähettänyt tuleen ranskalaisia vastaan.

Muuan sotamies — sattumalta entinen toveri — juoksi etumaisena ja mölisi: Eläköön isänmaa! Jäljessä tuli toinen, joka näytti jo saaneen osansa. Hän hoiperteli, nojasi pyssynperää kovasti maata vasten ja kaatui kyljelleen ja samalla huopalakki vieri maantielle. Mutta hänkin huusi, vielä viimeisellä käheällä äänellä: Eläköön isänmaa!

Alois sieppasi hänen huopalakkinsa ja nähtyään, että mies oli kuollut, hän otti valkeassa kannattimessa riippuvan sapelin ja kietaisi sen omalle olalleen. Sitten hän saavutti ensimäisen sotamiehen, joka oli kapuamassa jyrkkää rinnettä ylös järven rannalta suoraan solakukkulalle, missä Predilin vallitettu hirsilinnotus sulki viholliselta tien. Hei, toveri! huusi hän.

Hei, hei, sinäkö siellä olet, Alois? Mitä sinä täällä teet? —

Kuten näet — minä olen ruvennut sotamieheksi! Minnekä sinä aiot? —

Linnotukseen! Minä en aio jäädä ranskalaisten vangiksi. Piru heidät periköön! Predilissä on reippain väkemme. Sinne minä jään, vaikka olisin viimeinen mies paikalla! —

He astuivat kiireesti yhdessä harjun poikki, pitkin mutkikasta polkua, joka kiipee toista vuorenkuvetta. Heidän allaan oli syvä kuilu, jossa Predilin puro hiljakseen humisee kalliolohkareiden välissä kuin surulaulu, sielumessu kaatuneiden sankarien muistoksi. Heidän edessään törrötti Mannhartin mahtava tuomiokirkonkupu kellertävien kevätpilvien keskellä. Ja jättiläishuipun juurella oli pikkunen linna, hirsilinnotus, ja siinä vallinsarvet, paalutukset, paltat ja ampumakaivokset. Kanuunien suut ammottivat heitä vastaan risukimppukorien välisistä aukoista. Polku näytti menevän suoraan sellaisesta aukosta sisään ja sinne jäävän. Mutta toisella puolella — hirsilinnotuksen takana — polku taas tuli näkyviin, harpaten maasta luodun vallituksen ylitse, ja kiiti sitten suurissa kierteissä alaspäin… ikäänkuin syöksisi suoraa päätä manalaan. Ja tästä manalasta ranskalaiset olivat tulossa ammuskellen.

Pitkän matkan takaa ja suuremmoisessa maisemassa, villien vuorien keskellä, he näyttivät pieniltä karamateilta, jotka näkymättömien lankojen nykiminä leikkivät sotaa oikeilla kivääreillä. Mutta leikkiä ei se ollut — siellä valmistihe Serras'in suuri ranskalainen sotaväenosasto musertamaan sen vastarinnan, joka niin odottamatta oli ilmestynyt ahtaassa kalliosolassa.

Alois viittasi linnotukseen ja kysyi laimeasti:

Kuka tuolla komentaa?

Toinen mainitsi hänelle erään upseerin nimen.

Vai hän! kiljahti Alois, singautti pyssynsä korkealle ilmaan ja sieppasi sen taas varresta kiinni. No, sinne minäkin tahdon — aion näyttää olevani ampuja! —

* * * * *

Se oli tavallaan Thermopyle. Kourallinen väkeä, joka oli päättänyt pysäyttää kokonaisen sotajoukon. Tiettyä on, mitä semmoinen päätös maksaa; ja nämä urhoolliset miehet tiesivät paalutustensa ja rintasuojustensa turvissa, että se merkitsi kuolemaa.

Päällikkö tiesi sen. Hän oli sanonut Tarvisissa tovereille hyvästi: Minä menen Prediliin saamaan siellä hautani. Mutta vihollista viivytän kolme vuorokautta!

Ensimäinen oli kulunut. Kun nämä kaksi vapaaehtoista olivat ilmottautuneet paalutuksen portilla, oli komentava upseeri tullut heitä vastaan ja sanonut, niillä ehdoilla siellä taisteltiin. He olivat vastanneet lyhyesti: Sen tiedämme; me tahdomme jäädä tänne!

Päällikkö, kookas, solakka mies, oli katsonut Aloisia terävästi silmiin; hän ei tuntenut, mutta Alois tunsi hänet: se oli sama upseeri, joka oli majaillut Filafer papan luona.

Kului vuorokausi. Vihollisia kummaltakin puolelta. Lakkaamatonta ampumista; pienen linnotuksen joka laukauksen täytyi tavata miehensä — ja Alois oli sijotettu ulompaan ampumakaivokseen, kun pian opittiin tuntemaan hänen pyssynsä varmuus. Hänestä koko juttu oli melkein kuin vuorivuohten metsästystä — tai maalitauluun ampumista. Hän sai leivänsyrjän suuhunsa ja pullosta kulauksen, kun väsyi; ja sitten taas oli pyssy poskea vasten — ja toinen toisensa perästä vihollisampujat hellittivät kiväärinsä, suistuivat nenällensä kapealle tielle tai keikahtivat sivulle ja vierivät syvyyteen. Vaikka päälliköllä oli täysi puuha, ei hän kuitenkaan voinut olla hymyillen innostamatta tätä puolisotamiestä, joka osottautui niin kelvolliseksi ja kylmäveriseksi. Alois oli vastannut hänen kirkkaaseen ja ystävälliseen silmäykseensä synkällä, melkein uhkaavalla — mutta eiväthän sotamiehet ihmisiä tappaessaan aina näytä kovinkaan hyväntahtoisilta, ja upseeri oli lyhyesti nyökännyt ja sanonut: Se on oikein, kunnon poika! Sinä osaat taistella isänmaan puolesta! —

Sitten ilmottautui — keskipäivällä, kello kolmen aikaan — ranskalainen lähetti, joka kehotti antautumaan. Komentaja meni paalutuksille ja vastasi lyhyesti: emme antaudu! Taas jatkettiin ampumista. Alois oli pitkällään ampumakuopassa ja ajatteli — ajattelemistaan — yhä samaa. Ja niin tuli yö. Hän istui tai makasi siellä pyssy kourassa ja tähysteli ylempänä olevaa hirsilinnotusta kohti, jonka seinät ja katto törröttivät synkkää taivasta vasten, eikö päällikön solakkaa hahmoa näkyisi. Mutta kun se vihdoin aamupuhteella ilmestyi, oli Alois tuokioksi nukahtanut.

Ampuminen alkoi uudestaan. Nyt vihollinen oli saanut tykistönsä tuoduksi lähelle. Raskaat kuulat kyntivät paalutusten ja lankkuseinien puhki, myllersivät maata, repäisivät piiritettyjen jäseniä, musersivat päitä… verta oli kaikkialla, mutta linnankin kanuunat vastasivat, ja kauheita aukkoja repesi vihollisten riveihin, kun nämä yrittivät käydä kolonnina väkirynnäkköön.

Taas saapui lähetti paalutusten eteen — sama kielto, uusi pommitus. Ampujat komennettiin linnotuksen sisälle; kaivokset oli ammuttu hajalle, luotu umpeen mullalla ja kallionlohkareilla. Juuri ennen iltaa kuului uuden lähetin torventoitotus. Linnan eteen tuotiin vangiksi joutunut itävaltalainen upseeri; hän oli Malborghetin varusväkeä ja vahvisti kuuluvalla äänellä todeksi lähetin ilmotuksen, että kanavalaakson linna oli antautunut ja että vaara uhkasi Tarvisiin jäänyttä itävaltalaista joukkoa. "Kellään ei ole odotettavana pelastusta eikä armoa, ellei Predilin varustusta nyt luovuteta!"

Silloin päällikkö kutsui koolle väkensä viimeiset rippeet. Hän repäisi taskukirjastaan lehden, kirjotti siihen ja luki taistelutovereilleen kovalla äänellä julki seuraavan käännöksen: "Minun toimekseni on annettu äärimmäisiin saakka puolustaa tätä varustusta — tämä on minusta kunnianasia ja elämäni tehtävä — minä en missään tapauksessa enkä millään ehdolla suostu luovuttamaan haltuuni uskottua paikkaa, vaan puolustan sitä viimeiseen mieheen!" Hän loi kysyvän katseen pitkin kutistunutta joukkoansa — kaikkien kädet ponnahtivat pystyyn, ja yöhön, yli villin solan, missä vartiosoihdut paloivat kuin uhkaavat tulisilmät, kaikui yksimielinen huuto: Eläköön keisari Franz! Eläköön isänmaa!

Vihollinen sai lehden; hänen vieressään seisova vangittu itävaltalainen kumarsi päätään syvälle; torvella annettiin merkki, ja he vetäytyivät takaisin pitkin kaitaa, verillä tahrattua polkua ja katosivat alkavaan pimeyteen.

Alois nojautui paalutukseen. Hän oli lopen uupunut; uupuneita tai haavottuneita olivat kaikki muutkin hänen ympärillänsä. Mutta miksi he kestivät? ja mitä hän itse täällä tahtoi?

Maailma oli hänestä yhdentekevä, kaikki oli hänestä yhdentekevää; hän tahtoi täällä saada kuolemansa — se näytti häntä välttävän — mutta ensin hän tahtoi toimittaa upseerille kuoleman — koston kuoleman kaikesta, mitä Alois oli tässä elämässä enimmin rakastanut, koska elämä ei ollut hänelle säästänyt sitäkään, mikä ehkä olisi ollut esirukouksena viettelijän puolesta! —

Mutta nyt — oli miten oli — kuinka hän voisi tappaa tuon miehen, jonka henkeä näkyi vallitsevan jokin kaikkia inhimillisiä siteitä vahvempi ja pyhempi?

Alois veti henkeään; hän ei päässyt tästä ristiriitaisten tunteiden vyyhdistä selville. Hän toivoi, että vihollinen nyt tekisi väkirynnäkön.

No, poikaseni! kuului upseerin ääni ihan hänen vierestään. Huomenna alkaa kova leikki! Lemmittykö siinä on miehen mielessä…?

Miehekkäässä äänessä, joka näin toverillisesti puhutteli pelkkää sotamiestä, ei ollut ivaa, vaan pikemmin sääliä, melkeinpä kaihomieltä.

Kapteeni! vastasi Alois hiljaa ja työläästi. Tunnustan teille kaikki. Ajattelin ampua teidät tänä yönä — kun te viisi vuotta takaperin otitte minulta morsiameni tuolla Tarvisin ravintolassa "Glück auf"! —

Upseeri tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi: Mikä sinua riivaa? Kenestä sinä puhut —? Siitäkö Filafer papan sievästä tytöstä? — Enhän minä siltä edes suuteloakaan ottanut!… Vannokaa! ähki Alois. Vannokaa, ettei syy ole teidän, vaan sen toisen, joka…! Vait! keskeytti hänet upseeri ja ojensi kätensä synkkää tunturisolaa kohti, josta sadat uhkaavat tulisilmät näyttivät heihin tuijottavan: Huomenna joudumme kaikki korkeimman tuomarin eteen. Kullakin voi siellä olla tunnustettavaa — vastattavaa — mutta tässä asiassa päällikkösi on viasta vapaa. Siihen annan sinulle kunniasanani — kuolema silmiemme edessä!

Aloisin toinen polvi nojasi maahan; hän tarttui upseerin käteen, suuteli sitä kiivaasti ja mutisi: anteeksi!

Ystävä parka! virkkoi komentaja verkalleen vetäen pois kätensä. Olet kai kärsinyt paljon. Henkensä uhraaminen isänmaan puolesta — se on kaiken sovitus ja kaiken anteeksianto!

* * * * *

Aamun koitteesta selkeään päivään jyrisivät laukaukset; ne tuntuivat järkyttävän ikuisia tuntureita. Linnotus purki tulta ja sai tulta vastaansa. Olivatko nämä satakunta miestä voittamattomia? nämä mäsäksi ammutut varustukset vallottamattomia? Silloin ryntäsi kamalasti karjuen viiden, kuuden tuhannen krenatöörin kolonna eteenpäin ja heittäytyi yli paalutusten ja poikkivallitusten. Samaan aikaan oli osasto kevyttä jalkaväkeä uskomattoman vaivaloisesti kiivennyt vuoren laidalle, joka riippui linnotuksen päällä. Sieltä he heittivät kekäleitä varustuksen katolle. Nyt oli taistelu käynnissä epätoivoisten ihmisten ja petoeläinten välillä. Linnotus leimusi liekeissä, ja kun tuli oli päässyt likelle ruutikomeroa, syöksi päällikkö miekka kädessä rintavarustuksen ylitse painetteja vastaan. Hänen vieressään — vielä viimeisessä silmänräpäyksessä kostaen hänen kuolemansa — kaatui Alois rintaan ammuttuna. Hän oli tänään, sankarina itse ja sankarien kanssa, saanut kokea tunteen, joka verhoo kaikki muut — johon mahtuu äidin, lemmityn ja lapsen rakkaus — johon miehen oma itse häviää luovuttaaksensa hänet kokonaan ja puhtaimmin takaisin miesten aatelistoon.

Se luoti, joka häneen osui, tavotti hänen sydäntään, ja hän vuodatti verensä miehenä, joka tietää, minkä puolesta henkensä uhraa.