Produced by Tapio Riikonen

VENETSIAN YÖ

Kertomus

Kirj.

HOLGER DRACHMANN

Käsikirjoituksesta suomentanut Werner Anttila

Helsinki 1909,
G. W. Edlund Kustannusosakeyhtiö.
Oy F. Tilgmannin kirjapaino.

I.

Keskellä laguunia oli saari, pikkuinen saari.

Nyt se on saatu vakinaisesti kiinnitetyksi alastomaan, laakeaan yhteismaahan, jonka tantereella päivän pitkään juoksentelee Italian nahkapoikia kimakoiden torvisignaalien mukaan.

Heistä ei yksikään aavista, että tässä oli ennen luostarisaari, loistavassa laguunissa hiljainen, tummanvihreä paikka, jonka oli tehnyt pyhäksi sen rauhaa hallitseva vakavuus.

Luostari on otettu erään laivaveistämön varastohuoneeksi. Missä ennen luettiin messuja ja kaikui hymnejä, siellä puhisee nyt höyrypumppu. Vanhan puutarhan ympäriltä on murattivihreät muurit viety täytteeksi. Ja kauniit satavuotiset sypressit — ne on kirves ja saha jättänyt raihnaisiksi, niin että ne nojaavat silvottuja runkoja toisiaan vasten.

Siellä ne seisovat luoden katseensa kaukaisuuteen. Tuntuu siltä, kuin voisi lukea niiden ajatukset:

Kaikki, mikä on vanhaa, kunnioitettavaa ja kaunista, häviää maan päältä.

Naurettavaa ja ilkeätä on enin osa siitä, mitä sijaan tulee!

Iltamessun aikaan, kun aurinko läheni taivaanrantaa, puhalsi mereltä viileä puuska luostarin puutarhan reheviin pensaisiin — ja vei niiden puhki mennessään kukkastuoksua pitkin tyhjiä laguuneja, sitä hiljaista sisämerta, joka ympäröi Venetsiaa.

Niin rikas on Venetsia rakennustaiteensa ja väriensä runoudessa — että se sietää vihannuuden ja kukkien niukkuutta.

Giardini publici, yleiset puistot, joita siellä on kaksi pientä, ovat alkuaan hietasärkkä, syrjäinen, kulkuveteen pistävä niemeke Lidon sisäpuolella. Sinne viittaamaan ja istutuksia hankkimaan oli tarpeen Bonaparten nero.

Näiden pienten puistojen siimestä voi siunata helteisenä päivänä. Mutta silloin ollaan julkisella kävelypaikalla; sen kukat tuoksuvat ikäänkuin viranomaisten palkkaamina. Eikä täällä ole rauhaa.

Tätä ajatteli itsekseen nuori suomalainen maalari ja runoilija, Peter
Adelsvärd:

Jos tahtoo Venetsiassa rauhaa, niin pitää sitä etsiä vesiltä!

Mutta kun puoleksi uneksien loikoilen gondoolissani eikä minulla ole kaupungin ja sen ihmisten kanssa mitään tekemistä, mistähän silloin tulee se vieno kukkastuoksu, joka aaltoilee pitkin tyhjiä laguuneja? Se ei ole kotoisin giardini publici'n pölyisistä pensaista ja puista! Mistähän se tulee?…

Iltamessun aikaan, rasittavan päivän työstä päästyään, hänen oli tapana oikaista itsensä vuokratun gondoolin patjalle ja siinä loihtia mieleensä kuvia ja runoja.

Pienet kulahdukset veneen alla, heikot tuulenhenkäykset pitkin vedenkalvoa, joka imi itseensä pilvien hillityt värit, kaukaisten euganealaisten kukkuloiden siintävät piirteet — kaikki herätti hänessä sitä ääretöntä surunvoittoisuutta, joka ilmenee kaipuuna.

Siinä on tuskallinen makeus, ihan likellä suolaisten kyynelten rajaa.
Kaikkialla se on takeltunut kiinni meren pintaan. Missään ei se liene
niin haikeana kiinni kuin siinä hiljaisessa sisämeressä, joka kiertää
Venetsian ympäri.

Hän oli nuori — ei tällä haavaa rakastunut, liian äskettäin ollut rakastuneena — ja luuli jättäneensä taakseen tärkeän osan elämäänsä; hän, jonka vasta piti siihen ryhtyä.

Hän kääntyi soutajaansa Rigoon päin, joka oli häntä kuljettanut parin viikon ajan ja opettanut hänelle hieman Venetsian murretta:

Olen lukenut, että on olemassa muuan luostarisaari, San Lazzaro, missä loordi Byron opiskeli armeniaa. Onko semmoista saarta, missä loordi Byron ei ole opiskellut armeniaa — ja jota ei mainita Bädekerissä — ja jossa ei käy muita kuin sinä ja minä?

Rigo hellitti airosta toisen kätensä, viittasi sillä pitkin vedenpintaa ja maiskutti kieltään hiljaa:

"Tuolla on muuan luostarisaari — ja vanha puutarha — sieltä saa myös siemauksen hyvää viiniä — ja halvalla!"

Kun siellä on viiniä, niin kaiketi ihmisiäkin. Keitä siellä asuu? kysyi
Adelsvärd.

Pari siivoa vanhaa ihmistä — vähän omaa sukuani — kunnon väkeä — ja viini on hyvää, teidän ylhäisyytenne.

Älä nimitä minua ylhäisyydeksi, vaan sano, Rigo, onko luostari purettu.
Ja tuleeko kukkastuoksu sen vanhasta puutarhasta? —

Nyt oli Rigon latina lopussa. Adelsvärd käski hänen soutaa viitattuun suuntaan. Puolen tunnin kuluttua he astuivat siellä maihin.

Tämäpä on löytö — tuumi Adelsvärd — aivan kuin lumottu saari vanhoissa kuvakirjoissa!—

Hän otti käsille luonnoskirjansa, mutta jätti heti yrityksen sikseen.
Hänenhän teki mieli vain katsella.

He olivat laskeneet rantaan rappeutuneiden portaiden kohdalle, jotka oli liitetty muurikivistä. Viimeinen porraspari oli marmoriliuskoja, jotka olivat käyneet vihreiksi pakoveden näljäisestä nuoleskelusta, ja tämä jälki ulottui leveänä reunuksena pitkin puutarhan matalan, eteenpäin kallistuneen muurin juurta. Kaikki oli rappiota, rapautumista, unhotuksiin jäämistä. Muuri melkein peittynyt tummanvihreän muratin alle, joka kuvastui matalaan veteen tiheänä, silkinhienoisena, ikäänkuin keijukaiset olisivat tänne ripustaneet haahkanuntuvaisia peitteitä imemään itseensä iltapuolen auringon viimeistä hohdetta.

Vihreän muurin takana yleni tummia sypressejä, runko rungon vieressä, juhlallisia ja vahvoja kuin kivipatsaat. Päivän raukenevaa hohdetta vasten ne näyttivät puistokujalta, missä vainajien henget kävelevät tahtoessaan nähdä auringon vaipuvan meren syliin ja kuunnella raskasmielistä iltatuulta, yön edeltäjää.

Korkeiden runkojen hämärästä pilkotti heleitä, nuppunsa saaneita pensaita, ikäänkuin uteliaita neitosia jättiläisten maassa. Puoleksi puhjenneet kukat olivat kuin kurkistelevia silmiä, lehdet kuin tiheäkiharaisia hiuksia — ja niiden voidellusta hajusta huokui Adelsvärdiä kohti niin huumaavan hyvä tuoksu, että hän ummisti silmänsä ja ajatteli: täällä voisi kuolla!

Melkein vastenmielisesti hän jälleen avasi silmänsä; puutarhan takana näkyi luostarirakennus, ränstynyt, rappeutunut. Auringon paahde ja ajan hammas olivat hävittäneet, mitä ihmiskäsi oli luonut. Kuorin seinässä ammotti avoin ikkuna; näkymättömässä ruudunpalasessa leimusi uupuneen päivän iltatervehdys. Tämä tervehdys valui yli katon ja muurien, sypressien ja pensasten — niin vienosti koskettaen, että Adelsvärd ehdottomasti hiljensi ääntään, kun astuessaan ylös rantaportaita kysyi Rigolta, missä täällä oli ihmisiä.

Hän tarvitsi siemauksen viileätä viiniä. Oli tehnyt työtä koko päivän ja edellisen yön. Ja päivä oli ollut polttavan kuuma ja raskas.

Rigo hävisi. Hän lähti hakemaan vanhaa puutarhuriparia. Adelsvärd astui viheliäisestä luukusta luostarin puutarhaan. —

Koskaan ei hän ollut jalallaan astunut näin juhlalliseen unholaan — koskaan ei näkynyt ihmisjalka polkeneen näitä ruohottuneita käytäviä. Muratti näytteli sinisilmäisiä kukkia penkereissä pitkin kiemuraista käytävää; murattia riippui pitkän, matalan muurin yli, joka oli sieltä täältä mennyt puhki ja aukaisi näköaloja punakellervälle laguunille päin — ja edempänä näkyi myös kullansiintävä kaupunki, jonka tornit ja kuvut pian nukahtaisivat kuin ikuiseen uneen.

Taas murattia ja puksipuuta; pitkää, hiiskumatonta ruohoa, joka oli pilkutettu astereilla, oleandereilla, laakereilla ja berberis-pensailla — joukossa myös katajia, tuijoja … ja muita, joita Adelsvärd ei saanut sopimaan mihinkään kasvioon. Hän tunsi olevansa satutarhassa — missä ei ollut ihmisääniä eikä linnunlaulua — mutta tummissa sypresseissä alkoi illan tuulonen humista kuin henkien huokailu kirkon valtikan ympärillä.

Hän istuutui kivipenkille pyöreän kivipöydän ääreen, joka oli ruosteenpunainen ja vihreä jäkälistä ja sammalista. Loistavia, kukkivia pensaita — tummia, humisevia sypressejä — suloista kukkastuoksua oli hänen ympärillään … ja hän katseli pitkin vedenkalvoa, joka oli merkitty paaluilla ja kalaveneiden kirjavilla purjeilla — ja jonka kehyksenä oli kaukaisia sinertäviä saaria — sinertäviä torneja — loitolla häämöttäviä vuoria.

Hän silmäsi äärettömyyteen. Tuntui, kuin nyt vetäisi viimeisen huokauksensa; kuin elämä päättyisi tähän.

Hänestä oli melkein tuskallista nähdä vanhan puutarhurin ja hänen eukkonsa lähestyvän.

He tervehtivät — sydämellisesti, ilman tuttavallisuutta, jollaista useinkin tapaa Italian rahvaassa.

He kysäisivät pään liikkeellä, ja hän vastasi käden liikkeellä. Pieni kurttuinen ukko laski ruukullisen viiniä pöydälle — ja jäi seisomaan. Pieni kurttuinen muori laski kaksi lasia pöydälle — ja itsensä istumaan penkille. Sitten hän siveli laseja häthätää esiliinansa kulmalla. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina ja harmaina tulehtuneiden, punasyrjäisten luomien alta. Ukolla, joka kaatoi viiniä laseihin, oli samanlaiset silmät. Ikivanhan tavan mukaan maistoi hän ensin omasta lasistaan — antoi eukkonsakin ryyppäistä — lykkäsi vasta sitten toisen lasin Adelsvärdin puoleen ja nyökäytti päätään: Hyvää Coneglianoa — vielä luostarin ajoilta. Terveydeksenne, herra!

Peter Adelsvärd joi omaksi ja molempien vanhusten terveydeksi kohottaen rubiininpunaista viiniä kalpeata iltataivasta vasten. Pieni ukko sievisti puhetapaansa ja esiintyi vierasta kohtaan hienotunteisesti. Pieni ryppyinen eukko hymyili punareunaisin silmin ja laverteli kursailematta kuin opetettu lintu Venetsian saariston murteella. Se kuului pehmeältä — ja väliin siinä oli pikkuisia lystillisiä huudahduksia, ikäänkuin tiiran liitäessä pitkin vedenpintaa. Adelsvärd ymmärsi tuskin puoltakaan. Mutta puhe kaikui hänen korvissaan siltä, kuin meren keinunta saaren ympärillä olisi saanut ihmisäänen.

Adelsvärd kävi hajamieliseksi ja hypisteli luonnoskirjaansa. Vanha puutarhuri sysäsi ystävällisesti eukkoaan kylkeen: Sinä juttelet liian paljon, muoriseni. Tulee jo myöhä, ja vieras herra tahtoo tehdä työtä!…

Sitten he menivät. Viinin he jättivät pöydälle.

Adelsvärd ei koskenut siihen. Hän oli lumouksen vallassa. Hän tuijotti — eikä kuitenkaan nähnyt mitään. Ja sitten hänestä tuntui, että hän nyt ensi kerran eläissään keksi meren … hän, joka oli Suomen saaristosta kotoisin.

Pohjolan merten harmaa synkkämielisyys ei sovi etelälle. Täällä on taiteen muistomerkkejä aina niin perin likellä. Jos hiukankin muuttaa silmän näkökulmaa, sukeltaa syvyydestä esille mitä ihanimpia rakennuksia, aivan kuin maalattu runoelma. Ja kun taas räpyttää silmää, leviää eteen Adrianmeren rajaton pinta, jonka yllä kaareutuu taivaan kupu pilvien ollessa sen kalkkimaalauksina. Puutarhassa hänen ympärillään alkoi pimetä, mutta meri loisti.

Kaukana sytytettiin erään paalun huippuun lyhty — kenties valoa jumalanäidille vesillä.

Välittämättä siitä, mitä varten Jumalan äiti oikeastaan tarvitsi tuota lyhtyä, hän kiinnitti ajatuksensa siihen yksinkertaisuuteen, joka sytytti pikku lampun. Yksinkertaisuudesta hartauden tai tottumuksen takia liukui hänen ajatuksensa takaisin niihin aikoihin, jolloin tuota tapaa ei ollut — vaan jokin muu — taikka ei mitään.

Koko asia kävi hänelle yhä kaukaisemmaksi. Kaikki tyyni alkoi yhä enemmän olla merta — jonka rannoilla ei rakennettu eikä asuttu. Lopulta hän tunsi joutuneensa lähelle sitä tuskaa, joka vaanii kaikilla merillä, niin etelässä kuin pohjolassakin: kun pelkää tunkeutuvansa kokonaisuuden lävitse, harmaan syvyyden toiselle puolen, ja siellä näkevänsä, että kaiken perillä on vain tyhjää…

Se on kauhu harmaata Okeanosta vastaan, jonka aaltojen poikki ei yksikään lintu ole lentänyt viestiä viemään rannalta rannalle…

Hän ryntäsi seisaalle ja mutisi: Ei! … pois! —

Sittenkin hän jäi paikalleen kuin juurtuneena luostarin hämärtyvään puutarhaan. Minne hänen oli mentävä? Hän pysyi matkustelevana muukalaisena, missä ikinä oli. Kukaan ei odottanut häntä. Vain hänen työnsä odotti … ja sen merkitys alkoi häneltä häipyä, niinkuin keväinen ilta häipyi yön tieltä.

Hän seisoi pää kumartuneena; tummat sypressit humisivat … hänen silmänsä painuivat kiinni.

Silloin hänestä tuntui, kuin elämä olisi saari keskellä sileätä, teräksenkirkasta merta: Saarella istuu yksinäinen kaunotar, ja hänen suuret silmänsä utelevat. Ympärillä vallitsee synkkä mieli; hän itse on milloin iloinen, milloin suruissaan — tai kumpaakin yhtaikaa. Hän on kalpea; silmät tavottavat aurinkoa, kun se sukeltaa meren syvyyteen, ja taas aurinkoa, kun se sukeltaa esille … ja silloin nousee poskille väriä, ja sievä pikkuinen kiristetty suu punertuu, ikäänkuin sen huulia olisi kostutettu tummalla viinillä.

Hän on syntymätön eikä voi kuolla. Hän on ikuinen eikä voi hymyillä … pikkuinen kaunotar raukka autiolla saarella sileässä, teräksenkirkkaassa meressä!

II.

Hän oli täältä hakenut yksinäisyyttä. Hän rupesi sitä pelkäämään — ja lähti kiireesti takaisin puutarhan halki luukulle.

Liuskoilla katetulla askelmalla rantaportaiden juurella — ulkopuolella erästä luostarin sivurakennusta — istui Rigo jutellen molempien vanhusten kanssa viiniruukun ääressä. Ruukku ei ollut pieni. Rigo ei puhunut hiljaa. Adelsvärd pysähtyi ja sytytti savupiippunsa. Iltatuuli oli laimennut; täällä oli suojapuoli; vahatikun hohde sattui hämärässä gondoolimiehen punottaviin piirteisiin. Se oli koko kaunis mies, tuo Rigo; ei enää kovin nuori — vahvarakenteinen, solakka — pää eteenpäin kumartunut, ikäänkuin hän aina pitelisi airoa —, jota oli myös Adelsvärdin opettanut kutakuinkin käyttämään. Hän pesi itsensä vain pyhäpäivinä; tahtoi syntyperäisten venetsialaisten tapaan mielellään jutella, oli hyvin nöyrä, ja silmät olivat sellaiset, joihin ei voitu täysin luottaa.

Hän ja molemmat vanhukset puhuivat vinhaa vauhtia Venetsian saariston puhtainta murretta. Vanhojen silmät hymyilivät säädyllisesti — niinkuin lapset, jotka koettivat olla oikein sukkelia. Rigon ei tarvinnut sitä koettaa.

Adelsvärd ymmärsi, että tuo puhetulva ryöppysi hänen itsensä kimpussa. Rigon tapana oli sälyttää hänen niskoilleen täyteläisiä arvonimiä ja vastaavia pääomia. Joka kerta, kun Adelsvärd suoritti viikkolaskunsa, täytyi hänen melkoisesti supistaa soutajansa mielikuvitusta.

Rigo nousi, tyhjensi ruukun ja loikkasi portaita alas, ikäänkuin näyttääkseen, että hänessä vielä oli yllinkyllin miestä kotimatkalle.

Vanhukset vakuuttivat vieraalle herralle, että Rigo oli taitavin "poppe", kaikkein kelvollisin gondoolimies — vaikka ryyppäsikin litran viiniä. Kiittivät maksusta ja toivoivat taas pian näkevänsä herran. Ja vanha eukko alkoi kertoa tyttärestään, joka oli naimisissa … kaukana tuolla Torcellon takana … siellä "kuolleen laguunin" rannalla — paha kyllä: sillä siellä on aina malaria-tautia — ja tytär on alinomaa sairaana ja vuoteen omana — ja vävypoika on hyvä mies, patolaitoksilla työssä — ja hänellä on hyvä toimeentulo, mutta hänenkin vointinsa on vähän niin ja näin — ja nyt on kaiken lopuksi pikku Maria sairastunut … ja huomenna aikoo isä tuoda lapsen purjeveneellä tänne vaarin ja muorin luo — sillä täällä on ilma terveellistä, keskellä raitista, elävää laguunia!…

Adelsvärdiä väsytti tämä pitkä juttu, ja hän sanoi lyhyet hyvästit ja hyppäsi veneeseen — jossa Rigo pysytteli tasapainossa pikkuisella peräkannella niin luonnollisen varmana, kuin ei ikipäivinä olisi nähnyt litranruukun pohjaa.

He liitivät pitkien, pehmeiden meriruohojen ylitse, joita kasvoi vedenrajassa — kahisten kuin silkkikangasta pitkin — ja siro, musta gondooli lensi ulomma, missä kulki virta. Nyt oli vuoksen aika. Mereltä tuli viileä tervehdys, ja tähdet rupesivat pilkistämään. Adelsvärd kääriytyi vaippaansa ja antoi Rigolle sen vihjauksen, että kaikki sananvaihto oli jätettävä toiseen kertaan.

Saaren asukkaista hän ei välittänyt, vaan ainoastaan saaresta. Tahtoi omistaa sen asumatonna. Siitä hän saisi turvapaikan. Hän käänteli itseään istumasijan pehmeällä patjalla ja seurasi omituisen uteliaana häipyvää varjokuvaa loiskivan veden yläpuolella. Hänet valtasi koti-ikävä — vaan ei ikävä kotiin, halu nähdä maata ja ystäviä, hän kun juuri tahtoi niitä välttää. Jokin, mikä hänessä oli sisällistä, sekä väkevää että vienoa, oli laskenut ankkurinsa matalan muurin sisäpuolelle korkeiden mustien puiden sekaan, jotka nyt erä erältä vaipuivat mereen.

Hänen sydäntään ahdisti sitä enemmän, mitä likemmä he joutuivat loistavaa Venetsiaa, ja hän tunsi saavansa rauhaa vain siitä ajatuksesta, että jälleennäkeminen oli täydesti hänen vallassaan, milloin hyvänsä tekisi uudestaan mieli luostarisaarelle.

Silloin heräsi hänessä kysymys: Jälleennäkeminenkö on sisin halumme, kun kaipuu houkuttaa meitä samaan paikkaan, minne jonakin silmänräpäyksenä olemme upottaneet osan sieluamme?

Eikö meitä ennemmin pelota se aavistus, että petymme, jos siihen kokeeseen antaudumme?

Oh, näin me revimme kaiken aate-elämämme hienoiksi säikeiksi! Ja hän huusi: Rigo! souda suurelle kanavalle. Käännä sitten Akatemian tällä puolen — tiedäthän, pitkin pientä Baccala-kanavaa … sinne, missä Conegliano-kapakka on … eteläsaksalaisten maalarien tyyssija! —

"Essisi, signorissimi!" vihelsi Rigo hampaittensa välitse — ihastuksissaan, että vaitiolon keskeytti hyvä toivo saada lisää Conegliano-viiniä.

Elettiin nuoruuden vuosia. Elämän reseptinä oli Goethen lausuma: "saure Wochen, frohe Feste" (karvaita viikkoja, iloisia juhlia). Pienessä piirissä oli kolme nuorta miestä, joiden viikot todella olivat karvaita. Siksipä he saattoivatkin juhlia.

Nerokas eteläsaksalainen lääkäri ja runoilija, t:ri Fritz Felldner, oli asettunut Venetsiaan ja päässyt jo hyvälle alulle hankkiessaan itselleen nimeä ja potilaita.

Hän sai vuorokaudesta irti uskomattoman paljon. Sairaskäyntejä päivällä ja yöllä — ja kuitenkin aikaa lukea kaikkea kirjallisuutta gondoolissa matkalla elämän ja kuoleman välillä.

Ruotsalainen maalari Kronstadt, suuri kyky, joka oli matkaansa varten saanut suuren ulkomaisen apurahan, painoi aherruksellaan toverit melkein mäsäksi; muuten hän oli ylhäisen umpimielinen, vakava kuin hauta, ja ääni oli basso-barytoni, mittaa kuin jättiläisellä, pieni pää, Kaarle kahdennentoista muoto, Kustaa Aadolfin parta.

Hän oli liittynyt Adelsvärdiin sen vuoksi, että tämä oli ylimys vanhaa ruotsalais-suomalaista verta; myös sen vuoksi, että hän teki työtä.

Mutta sitä eivät tehneet eteläsaksalaiset maalarit. Ilmestyivät säännöllisesti joka lauvantai-ilta ja epäsäännöllisesti muulloin kapakkaan. Sen seinät oli Kronstadt koristanut, sen häyryinen huone täyttyi hänen bassostaan, ja aina hän piirteli. Tuskin milloinkaan hän otti osaa yleiseen keskusteluun — taidekauppiasten ja naisten ilkeistä juonista. Kun ei Adelsvärdkään kajonnut näihin mieltä kiinnittäviin asioihin, istuskelivat molemmat yhdessä, piirtäen kilpaa, hieman hymyillen toisille, juoden mehevää viiniä verrattain kohtuullisesti. — Eteläsaksalaisissa oli vähemmän kohtuutta. Siellä oli pikku Wrengle, ristihuuli, tenori, Würtembergistä kotoisin, kuvittaja, taitava lyijykynäilijä, joka ei koskaan saanut tilauksiaan valmiiksi, aina väitteli, mielellään hoilasi sotilaslauluja ja liian helposti juopui. Ja hänen ystävänsä Otto Appel, "patriisin poika" Augsburgista, hieno ja heikko luonne, alottanut maalarina ja takertunut kiinni ensimäiseen naismalliin, mikä osui hänen tielleen. Tyttö oli kotoisin Venetsiasta, tuonut hyvin nuoret sulonsa Müncheniin maalarien joukkoon, tutustunut siellä Appeliin, vienyt hunningolle hänen terveytensä, äidinperintönsä ja taiteensa — niin nopeasti kuin mallitytön sulot voivat. Appel ei jaksanut ravistaa häntä itsestään irti. Ylhäinen perhe oli viimein ostanut hänelle talon Venetsiassa — jossa hänen oli määrä maalailla. Appel teki siitä ystävilleen hotellin. Siellä elämöi paksu, tavattoman vahva Leopoldus Mair — jolla oli Neeron-pää ja sammumaton jano. Appel oli Münchenissä mennyt mallinsa kanssa naimisiin ja jättänyt hänet sinne elinkorolla elämään. Virallisesti hän oli Appelin vaimo, jolla oli asemansa mukaiset vaatimukset; yksityisesti hän vaihteli rakastajia tiheään ja päättävästi. Ja kun Appelin ystävät kukin vuoronsa mukaan tarttuivat rouvan pauloihin eivätkä silti lakanneet miehen ystävinä avaamasta ja vuoroin peittämästä hänen silmiään, kehittyi tämä suhde oikein eteläsaksalaisen monimutkaiseksi. Münchenin elämä on päältäpäin hyvin poroporvarillista; runsas olut näyttää runsaalta hidasverisyydeltä. Mutta oikeastaan on taiteilijain elämä siellä kirjavaa kuin Pariisissa — baijerilaiseen tapaan vain paksumpaa.

Tavantakaa vannoi Leopoldus Mair — kohottaen litranruukkuaan kuin Tor-jumala vasaraansa — että nyt piti siitä tehtämän loppu. Rouva Appel (tavallisessa puheessa "Appelsina") oli kivuliaan pikku tyttärensä kanssa saapunut Venetsiaan, jättänyt lapsen hoidettavaksi ja järjestänyt itselleen yksityisasunnon jossakin pienessä yksityisessä talossa — kukaan ei tiennyt missä. Appelin perheselkkaukset olivat pohdittavina kapakassa; Conegliano virtasi yhä runsaampana; maalaaminen oli heitetty sikseen; taidekauppiasten muistutuskirjeitä luettiin ääneen, kuvitettiin, puettiin runon muotoon ja säilytettiin. Adelsvärd ja ruotsalainen olivat tähän kaikkeen oikeastaan kyllästyneet — mutta toisinaan heitä vieläkin huvitti tuo rappeutunut huolettomuus. Nuoruuden päivinä saa paljon niellyksi pelkästään ajanviettona, vaikka suulaki olisikin nirso.

Kapakka oli täysilukuinen, kun Adelsvärd astui sisään. Tupakan savua, viinin häyryä, nuoria, tukevia miehenruumiita, jotka retkottivat raihnaisilla, olkikudoksen peittämillä tuoleilla. Mandoliinin ja kitarrin rimputusta laulujen säestykseksi, joissa ei ollut mitään järkeä, ainoastaan loppukerto.

Leopoldus Mair oli temmannut paidankaulurinsa auki; häränkaula oli pullistunut, iso naama hehkui; ohimoille oli kiedottu murattiköynnös. Hänen edessään istui Wrengle piirtäen hänestä Neeron kuvaa.

Ruotsalainen seisoi Wrenglen takana ja nyökkäili kehottavasti: Siitä tulee hyvä! Mikset koskaan tee mitään valmiiksi?

— Jos tekisin valmiiksi, veisi sen minulta piru ja taidekauppias. Kun en tee valmiiksi, niin sanot, että se on jotakin moskaa. Jos se on moskaa, niin hulluahan on yrittää sitä valmiiksi…! Sen sanottuaan Wrengle heitti kädestään lyijykynän ja repäisi lehden irti piirustuskirjastaan.

Anna tänne! mylvi Mair. Minun täytyy se saada — se annetaan hentulleni!…

Kelle hentullesi? Oletko löytänyt appelsiinin? kysyi Wrengle — ja kumarsi päätään kiireen kautta. Huoneen läpi suhahti iso leipä Mairin kourasta singonneena. Adelsvärd otti sen laattialta ovensuusta, pyyhki puhtaaksi — suuteli sitä — ja laski sen sitten kädestään.

Niin tekevät talonpoikaisnaiset Suomessa! sanoi hän. Siellä on leipä kallista ja harvinaista! —

Adelsvärd — huusi Mair — kumma otus, missä hiidessä sinua on pidetty viime iltapuolina? Minä olen kolme kertaa tavottanut sinua kortteeristasi. Oikein käy sisulleni, kun rääkkäät itseäsi niin vimmatusti. Emäntäsi antoi minun hieman penkoa tekeleitäsi!…

Vastedes saat olla niin hyvä, ettet niihin koske! sanoi Adelsvärd lyhyesti.

Katsoppas tuota tekopyhää — nauroi Neero. Hän pitää emäntäänsä meiltä piilossa. Se on totta puhuen miellyttävä rouva — Junon kaltainen, mutta kuitenkin…! Ja sillä on tyttö, jonka nimi on Adelina — kerrassaan sulava — ja arvatenkin vielä naimaton!…

Adelsvärd rypisti hieman otsaansa:

Minä en ole ketään teistä pyytänyt käymään luonani siellä, missä asun. Enkä kärsi, että töitäni katsellaan, ennenkuin itse haluan niitä näyttää. Jos mieleni tekee tavata teitä taikka te haluatte minun seuraani, onhan meillä tämä ravintola — josta muuten olen saanut kyliäni! sanoi hän ja katseli ympärilleen.

Leopoldus Mair tuli muristen hänen luokseen: Vanha veikko, et suinkaan ole vihoissasi? Voitko lainata minulle kymmenen liiraa?… —

Voin kyllä! vastasi Adelsvärd, pisti hänen käteensä rasvaantuneen ja rikkinäisen italialaisen setelin, jätti hyvästi ja lähti.

Jouduttuaan kapakasta ulos hiljaiseen yöhön hän koki päästä selville paikasta ja suunnasta. Venetsian voi luulla tuntevansa kaikin puolin eikä sittenkään tunne sen kaikkia puolia.

Käännös, kaarisilta, ahdas loukko korkeiden muurien välissä, käytävä pitkin pientä kanavaa — taas silta — sitten taas kapea kuja … ellei ole päivällä tarkoin painanut mieleensä jokaista yksityistä kohtaa, joka tuntuu samanlaiselta kuin kaikki muut kohdat, niin saa jäädä töllistelemään.

Venetsian läpi voi kulkea jalkaisin. Mutta yöllä on mieluummin käytettävä gondoolia.

Gondoolia Adelsvärdkin siis haki.

Hän seisoi erään sillan korvassa, joka jännitti lyhyttä kaartaan pienen, kiemuraisen kanavan yli. Kuu oli taivaalla, mutta udun takana; hiljan oli sataa tuhuttanut; siltaa, rakennuksia, vettä verhosi kostea huntu hopeanväristä läikesilkkiä. Silmä ei erottanut, minne asti kanava ulottui. Talojen matalat ovet ja korkeiden, kapeiden akkunoiden salvat olivat kiinni. Muuan kaasulyhty, gootilaisen parvekkeen alla, tiputti pitkulaista hohdettaan hyvin hitaasti liikkuvaan veteen, jonka henkäykset tuntuivat korvaan ihan samalta kuin heikko huokailu. Ainoatakaan askelta ei kuulunut — kaikki oli kuollutta ja äänetöntä — lyhdyn alla leikki vain varjoja — alaspäin pitkin märkää seinää, häviten veteen — ylöspäin pitkin märkää seinää, pujahtaen parvekkeen taakse. Adelsvärd seisoi sillan korvassa ja katseli tätä kuoleman ja unen ja varjojen kuvaa — jonka oli lukemattomia kertoja nähnyt; ja hänen mieleensä johtui, että pitäisi piirtää "Venetsian yö".

Mutta — tuumi hän itsekseen — Venetsian yö voisi olla venetsialainen nainen. Kenties hän onkin tuon parvekkeen sisäpuolella?

Ja hänestä näytti, kuin suljetun kaihdinoven raosta pilkistäisi pieni valojuova. Hengessään hän jo lähti kapuamaan parvekkeelle, harppasi aidakkeen yli, aukaisi oven… Kaikki pimeätä … ei sieltä löytynytkään Venetsian yötä.

Sitten hän kuuli airon liikettä; kiemuraisen kanavan pimeydestä liukui näkyviin gondooli ja laski sillan luo portaiden juurelle. Veneestä astui pitkä, hartiakas herra, yllä kaapu ja päässä huppulakki. Kädessä oli avoin kirja; lyhdyn hohteessa hän ahmi rivejä samalla, kun varovaisen hitaasti nousi märkiä porrasliuskoja myöten. Heti vilahti muurin pimeydestä esille muuan ihmisolento — kumartui paljain päin ja käsivarttaan koukistaen lukevaa herraa kohti ja auttoi häntä maihin niin taitavasti kuin ainakin ammattimies — mutta soutaja katseli ylevältä olinpaikaltaan itsetietoisen mahtavasti tätä "toista miestä", joka aina ilmestyy saapuville gondoolimiehen varjona ja elää pienimmällä vaskikolikolla, minkä kehtaa ihmiselle heittää.

Federigo! Sinäkö sieltä tulet? huusi Adelsvärd ja kurotti itseään sillan kaiteiden poikki.

T:ri Fritz Felldner, pitkä, hartiakas herra, katsahti ylöspäin. Kuun kajastus sattui kirkkaana välkkeenä hänen rilleihinsä ja heitti hänen silmäykseensä tavallista enemmän petolinnun, kotkan, näköä.

Omituisin, samalla hidastelevin ja joustavin askelin hän nousi sillalle ja tuli Adelsvärdin luo — laski valkoisen käden nuoremman ystävänsä olalle — ja kysyi: Mitä sinä täällä toimitat? samalla katsellen joka puolelle pitkin rakennuksia lääkärin tutkivalla silmällä. Hän viittasi juuri siihen taloon, missä gootilainen kaari koristi pientä parveketta ja kaasulyhty tiputti hohdettaan veteen. Sitten hän tiedusti — umpimähkään: mikset istu Coneglianoa maistamassa toisten kanssa? Vai pitääkö minun alinomaa muistuttaa: Varo Venetsian naisia — niihin ei voi luottaa. Varo Venetsian gondoolimiehiä — niihin ei voi sitäkään vähää luottaa. Mutta varo varsinkin Venetsian synkkämielisyyttä! Se on kuin vilutauti, yhtä loppumaton ja paljoa vaarallisempi kuin Albrecht Dürerin pernasyöpä.

Ja hän vei vastahakoisen Adelsvärdin mukanaan takaisin Coneglianon ääreen, maalarien joukkoon.

Nämä kaksi siirtyivät pian muista syrjemmälle. Rubiininpunaista viiniä ryypätessä, yön tuntien soluessa viinin ja puhelun virtaan, t:ri Felldner teki selkoa siitä pienestä kirjasta, jota oli gondoolissa lukenut. Se oli äsken ilmestynyt — kohta tekijänsä kuoleman jälkeen. Se oli nimeltään "Tagebuch eines Materialisten", ja tekijä oli Robert Schurich. Hyvin nuori tiedemies — sullonut kaiken pessimisminsä tähän pieneen "päiväkirjaan". Luettuaan viimeisen korjausarkin — kertoi Felldner — hän oli ikäänkuin loppupisteeksi lennättänyt ohimoonsa revolverinluodin.

Hän oli ainakin johdonmukainen — sanoi Felldner päätteeksi. Älä vain sinä tee samoin. Te pohjoismaalaiset olette niin riivatun mietiskeleviä. Ja onhan hyvinkin epätietoista, tokko elämää kannattaa ajatella traagilliselta puolelta! —

Minä en ole materialisti enkä pessimisti! vastasi Adelsvärd. Jos elämäni kerran päättyy traagillisesti, johtuu se vain siitä, että taiteilijana olen tavotellut mahdotonta.

Mutta kuuleppas, veikkoseni, mielesi on raskas! Keventäköön sitä tämä mehevä viini — vaan älä millään ehdolla rakastu Venetsiassa. Muuten et ikinä pääse täältä hengissä!…

Minussa onkin kuolemattomuuden kaipuu! nauroi Adelsvärd. Ja he istuivat yhdessä myöhään.

Seuraavana päivänä iltamessun aikaan soudatti Adelsvärd itsensä gondoolissa luostarisaarelle.

Hän oli terottanut Rigon mieleen, ettei saisi päästää vanhuksia puutarhaan. Tahtoi olla siellä yksin — työssä.

Kun oli laskettu rantaan ja Adelsvärd nousi vihreitä marmorirappusia myöten, haki Rigo silmillään jotakin gondoolista:

"Missä on herran maalaustarpeet?…"

Satuin unohtamaan! kuului lyhyt vastaus.

Silloin Rigo poistui viheltäen vanhusten luo.

Adelsvärd oli puutarhassa yksin.

Hän seisoi siellä kumarruksissa niinkuin eilenkin. Tummat sypressit humisivat heikosti … hän ummisti silmänsä. Toisella poskella tuntui mailleen menevän auringon hehkua, joka lämmitti vienolla henkäyksellä eikä polttanut — ja sen hyväilemänä hän liikkui melkein kuin unissakävijä kivipöytää kohti — jonne sitte istuutui luonnoskirja levällään.

Ja taas, kuten eilen, hänestä tuntui, että elämä on saari keskellä sileätä, teräksenkirkasta merta. Tällä saarella istuu pikkuinen kalpea kaunotar rukka — raskasmielisyyden nuori nainen, vielä melkein lapsi — jonka pikkuinen kiristetty suu on niin sievä ja huulet punertuvat laskevan auringon paisteessa, kuin olisi niitä kostutettu tummalla viinillä.

Hänen kätensä tarttui lyijykynään. Hän ei piirtänyt rappiolle jätettyä puutarhaa, ei sypressejä, ei muratin peittämää muuria … töhersi vain muutamia rivejä paperille:

Ypöyksin on kaunotar saarellaan, meri ääretön vain joka puolla; tuli tuntematonna hän maailmaan, ei syntynyt — ei voi kuolla.

Hän pyyhki pois, kirjotti uudestaan … ja laski kynän kädestään.

Hän ei kyennyt kuvapiirroksella eikä runolla uudestaan luomaan eilistä yksinäisyyden ja yliaistillisen kaipuun vaikutelmaa, joka oli painanut hänen raskasta untaan aamupuoleen saakka ja päivän epätyydyttävää työtä.

Hän kääntyi merelle päin.

Mutta sekään ei voinut paremmin kuin puutarha esittää hänelle uutta muotoa. Hänen ajatuksensa työskentelivät tuskallisesti. Täällä luostarisaarella ei ollut vähääkään rauhaa. Eilen oli sitä ollut. Nyt hän oli sen hukannut. Oliko hän liian nuori? Kaipasiko hän siis lakkaamatta pohjolaa — sitä olentoa siellä, jonka itse oli laskenut luotaan? Hän pani kaikki Coneglianon syyksi — t:ri Felldnerin — Robert Schurichin — pessimismin — koko maailman syyksi.

Ja keksittyään syyn omassa itsessään hän käänsi päätään ja katseli puutarhan portille päin.

Hyvin varovasti, erinomaisen kunnioittavasti, tulivat molemmat vanhukset luukusta sisään.

He näkivät niin paljon vaivaa koettaessaan kaikin mokomin pysyä näkymättöminä, että heidän lystilliset liikkeensä saivat hänet hymyilemään.

Vanha puutarhuri kantoi kääröä — muori tulla tipsutti perässä. Nähtävästi he hakivat semmoista paikkaa, minne voisi tuon käärön laskea — jotakin kohtaa puutarhan rikkinäisen muurin juurella, missä ilta-aurinko kultasi ja lämmitti murattia ja kukkia. Mikähän käärö se oli? Se oli mytty sellaisia yhteen kiedottuja huiveja, joita voi tavata vain Italiassa, siellä kun kaikki uusi vanhenee ja kuluu uskomattoman pian ja sitten vaate ja väri saa liikuttavaa viehätystä kulumisesta ja vanhuudesta.

Käärö liikahteli vanhan miehen sylissä — muori hellitti huivin toisensa jälkeen — hetkiseksi tuli näkyviin lapsen pää — tyttölapsen kellankalvakat pikku kasvot — suuret avonaiset silmät, jotka näyttivät hievahtamatta imevän itseensä auringon laimennutta hehkua ja utelevan, oliko sillä annettavana voimia lainaksi?

Koko tämä näytös kesti vain muutaman minuutin. Sitten painoi aurinko silmäluomensa äkkiä umpeen; ilma pimeni; käärö kiedottiin jälleen — ja kannettiin pois.

Adelsvärdissä heräsi vastenmielisyyttä, harmia. Näin oli rauha täällä taas häiriintynyt.

Hänestä tuntui, kuin luostarin puutarha olisi joutunut hieman naurettavaan, rumaan, sairaloiseen valoon — elämän auttamattomaan viheliäisyyteen.

Hän ei enää koskaan viitsisi tulla tänne.

Ja istuessaan taas veneessä hän huomasi, että Rigo oli tänä iltana oikein vahvasti juopunut viinistä. Yhtä mittaa hän lörpötteli ja nauroi: hän on Venetsian ensimäinen soutaja — jaksaa elättää vaimon ja lapset — molempien vanhusten sukulainen — ja niillä on rahaa säästössä — sitä ei tarvitse lainkaan epäillä … ja hän, Rigo, tahtoo pikku Marian lemmitykseen — kyllä se piankin jo joutuu siihen ikään — ja hän osaa kyllä parantaa tytön reippaaksi…!

Silloin Adelsvärd sieppasi raskaan, raudotetun keppinsä — joka oli hänellä ollut taattuna toverina monella retkellä: Jollet nyt pidä suutasi kiinni, Rigo, niin en enää koskaan huoli gondoolistasi, vaan halkaisen paksun kallosi heti paikalla — ja paiskaan sinut kalojen ruuaksi! Minä tahdon olla rauhassa — ymmärrätkö?

Miesten katseet yhtyivät. Rigo laski silmänsä — ja sysäsi päätään eteenpäin, kuin tekisi mieli puskea … mutta ei hiiskunut.

Conegliano-kapakkaan! komensi Adelsvärd.

III.

Ulkopuolella seisoi paksu Neero. Oli arvatenkin odotellut seuraa.

Hän ja Adelsvärd istuutuivat yhdessä juomaan. Siinä tyhjentyi ruukku toisensa jälkeen.

Muut poistuivat vähitellen. Kronstadt koetti kiskoa Adelsvärdiä mukaansa. Jätä minut nyt sovinnolla rauhaan! sanoi suomalainen äreästi. Ruotsalainen katseli häntä — kohautti korkeita olkapäitään ja meni.

Leopoldus Mair lähensi hikisiä kasvojaan Adelsvärdin hehkuviin — ja päästi paksun naurun: Tänä iltana sinä olet kuin nuppu, veikkoseni, ja minä näytän sinulle semmoisen kukan, joka puhkee yöllä!

Kenties "Venetsian yön"? Sitähän minä haenkin! vastasi Adelsvärd — ja tunsi veren syöksyvän kuumana aivoihin.

Mitä lorua se on, miekkonen? Ei tässä niin korkealle tavotella! Minä juttelen rouva Appelsinasta. Olen puhunut hänelle sinusta. Sattuuko olemaan kolikoita mukanasi?…

Aiotaanko meidät ryöstää putipuhtaiksi? kysyi Adelsvärd ivallisesti.
Pitääkö hän pelipankkia?

Häh? Hän pitää kamaripiikaa — meidän täytyy viedä sinne gondoolilla lasti viiniä ja muuta hyvää — ja minun kassani on lopussa!

No mennään! nyökkäsi Adelsvärd.

He ottivat mukaansa viiniä, hedelmiä ja leivoksia — saivat käsiinsä gondoolin, eikä Adelsvärdin tarvinnut kauvaakaan tarkastella huomatakseen, että nyt kuljettiin sitä pientä siltaa kohti, missä Felldner ja hän olivat edellisenä yönä seisseet.

Vastapäätä korkeata, kapeata rakennusta, jossa oli parveke, suljetut kaihtimet ja kaasulyhty, laski vene kanavan reunaan.

Neero pisti kaksi paksua sormea suupieltensä väliin ja päästi kimeän vihellyksen — vielä toisenkin — kaihtimet aukenivat raolleen — sieltä sirisi valon hohdetta — ja hitaasti kääntyi matala ulko-ovi auki kanavaporrasten kohdalla. Neero tarttui tavarakoriin ja astui veneestä.

Tämä oli vähällä keikahtaa kumoon hänen painostaan.

No? kysyi hän vitkastelevalta Adelsvärdiltä. — Näethän, että meitä varrotaan! —

Kuka meitä vartoo? —

Helkkarissa — tietysti rouva Appelsina! Ei Otto vielä tiedä, että hän asuu täällä. Minä oleskelen tuossa pikku hökkelissä — toistaiseksi! —

Mutta itsehän sinä olet usein sanonut, että siitä täytyy tehdä loppu! —

Jaa, mitä toisiin miehiin tulee — minä en lopeta! hohotti Neero ja ojensi yhden Adelsvärdin antamista kahden frangin kappaleista uniselle palvelus- eli kamaritytölle, jolla oli kädessä hansikkaat — entiset tanssijaishansikkaat — pidellessään valuvaa ja viimassa käryävää öljylamppua.

Adelsvärd seisoi vielä hetken aikaa kahden vaiheella kosteankylmillä kivirappusilla, joiden askelet häipyivät ylöspäin pimeään.

Tyhmä juttu! mietti hän. Ja miten pitkälle se minut vie? Enhän minä ainakaan sitä varten Venetsiaan tullut! Mutta lempo ties … malli on aina malli! Täytyy tehdä työtä — minun täytyy päästä käsiksi Venetsian yöhön! Muuten pohdin ja haudon liian paljon. Felldner on oikeassa. Mutta samalla hän varotti…! Kaikkea vielä — olenhan minä jo paatunut. Sitäpaitsi en löytänyt sieltä luostarisaarelta, mitä etsin. Minäpä olen koko pöhkö!…

Ja hän tunsi vastenmielisyyttä ja harmia ajatellessaan kääröä — huiveja … köyhyyttä ja huonoa hoitoa… Neero vihelsi taas.

Ylhäältä huusi naisääni, joka oli samalla kuuluva ja himmeä eikä epämiellyttävä: Neero, minnekäs sinä jäit?

Täällä minä olen ja poikamies mukana! huusi Neero vastaukseksi. He nousivat portaita ylös ripein harppauksin. Sitten he astuivat läpi aution "salin", kapean etusuojan, jossa oli homehtunut parrukatto, rikkinäisiä pahvirasioita ja seinillä luonnollisen kokoisia harjotelmia alastomien mallien mukaan.

Sieltä oli ovi avoinna toiseen huoneeseen, jossa oli tulta rautauunissa, Murano-lamppuja, kynttilänpätkiä siellä täällä pikku pöydillä, niinsanottu ihana epäjärjestys, jollaista tapaa maalarin työhuoneessa, mutta täällä ei näkynyt tehtävän työtä. Huonekalut oli haalittu mikä mistäkin, eri kohtiin oli sirotettu monivärisiä, haalistuneita, koreita kankaita — ja pitkällä, matalalla patjakolla, verhostinten keskellä, loikoi talon emäntä ilmeisesti hyvin harkitussa lepoasennossa.

Hänellä oli yllään perin vähän siitä, mitä naisen vaatetukseen kuuluu. Vain kevyt harso. Hän oli nuori — nuorempi kuin mitä Adelsvärd oli kuvitellut. Solakat käsivarret lepäsivät kuin veltot käärmeet niskan alla. Tukka oli tuuhea, vaaleanpunertava, pöhöllään — ja matalan, kapean otsan alla loisti pari merkillisen väritöntä silmää — semmoiset silmät, joissa ei ollut mitään ilmettä tai jotka osasivat sen hyvin salata.

Hän ei katsahtanut tulijoihin; nyökkäsi vain päätään; ja kuihtunut hymy levisi suun ympärille, joka ei ollut kaunis, mutta sisälsi monta valkoista ja vahvaa hammasta. Näillä hän kohta rupesi kiskomaan kuorta appelsiinista. Siemenet hän puhalsi suustaan hieman maiskuttaen kalpeita, ohuita huuliaan. Kasvot olivat litteät, piirteet epämääräiset, tavalliset, mutta nenässä oli pieni hieno kaarevuus, ja sierainten syrjät värisivät heikosti silloin tällöin.

Adelsvärd oli istuutunut tuolille ja tarkasteli häntä.

Tuo ei ole vaarallinen! ajatteli hän.

Leopoldus Mair oli vierittänyt hervahtaneen ruumiinsa pallomaiseksi kasaksi hänen patjakkonsa eteen ja avasi suuren kitansa kuin karhu, joka tahtoo, että sille syötetään pähkinöitä. Rouva pärskytti appelsiinin siemenet suoraan Neeron suuhun, ja tämä naksautteli niitä hampaillaan rikki, nauroi ja tarjosi rouvalle viiniä.

Rouva nauroi myös, lapsellisesti — ja sovitti suunsa hunajanmakeaan hymyyn, jolla kestitsi Adelsvärdiä.

Osaatteko tekin syödä appelsiinin siemeniä? kysyi hän.

Enpä ole yrittänyt — vastasi toinen. Tuskin uskon, että teiltäkään oppisin sitä taitoa! —

Kuuluttehan te olevan suuri taiteilija — sanoo tuo Neero. Itse ei se kykene mihinkään!…

Sepä nähdään! huusi Neero, tarttui hänen paljaisiin nilkkoihinsa ja suuteli niitä kumpaakin ahneesti yhdellä suun avauksella.

Rouva potkaisi häntä lempeästi vasten pöhöttynyttä, punaista nenää — ja kohosi tyynyjen seasta puoleksi nurinpäin pehmein, notkein liikkein, joita ilmeisesti koki saada näyttämään itsetiedottomilta, luontevilta. Ja hänen värittömät silmänsä kääntyivät Adelsvärdiin päin.

Tahdotteko maalata minut? kysyi rouva. Minä tahdon maalauttaa kuvani kuuluisalla taiteilijalla — niin että se viedään joka näyttelyyn; minäkin tahdon kerran olla kuuluisa, minua niin kyllästyttää, kun ympärilläni aina häärii narrimaisia kuhnureita! —

Jos sanot minua kuhnuriksi hänen kuultensa, isken häneltä kallon halki tällä viiniruukulla! mylvi Neero.

Ei, pikku Mairle, et sinä sitä tee! Sillä sittenhän menettäisit yhden niistä, joilta voit rahaa lainata! Oletteko te rikas? — lisäsi rouva ja hymyili huultensa merkillisen lakastunutta hymyä suoraan Adelsvärdin teräväpiirteisiin, päivettyneisiin kasvoihin.

Minäkö rikas? nauroi Adelsvärd ja penkoi tuuheata, kiharaista tukkaansa. — Kyllä, aikomuksista ja aatteista — ja runoista! —

Vai olette te runoilijakin! ihmetteli rouva Appelsina, tällä kertaa vilpittömän luonnollisesti, mikä kaunisti häntä ja toi näkyville kaikki hänen valkoiset hampaansa. — Sitä minäkin kyllä ajattelin, kun näin teidän siinä istuessanne katselevan minua toisellaisin silmin kuin maalarien tapana on. Kuulkaapas, mitä sanon teille, ruvetaan ystäviksi! Sillä — näettekö — minäkin panen joskus paperille ajatuksiani, kun tunnen itseni onnettomaksi ja hyljätyksi ja mieleni tekee itkeä. Niin, te ette voi kuvitellakaan, kuinka synkkämielinen ja hyljätty minä olen … ettekö auttaisi minua kirjottamaan sitä runoksi? pyysi hän.

Oletpa sinä, Appelsina, tänä iltana suuremmoinen! Pyrit runoilijaksi! mölisi Neero ja kuohui viinistä ja mustasukkaisuudesta. — Tuo mies osaa kyllä riivata sinut hupsuksi — meidät kaikki hän riivaa — ja tekee työtä, hän ja pitkä ruotsalainen — ja ne ylenkatsovat meitä muita! Mutta pysyköön hän nahoissaan, niin ettei sinuun kajoa! Minä lyön hänet niin latuskaiseksi kuin pöytä, kuin tinavati! Hihhei!

Nuoren rouvan täytyi häntä vaientaa. Mies painoi Neeron-päänsä hänen syliinsä, pitkin poskia virtasi kostonvimman ja viinin kirkkaita kyyneliä, ja paidan nipukka vääristyi kuin märkä lehti.

Adelsvärd tunsi nämä taudintapaiset puuskat. Hän istui vain paikallaan. Suomalaisen veri oli ruvennut hänessä kiehumaan; häntä inhotti huono seura — mutta hän ei hievahtanutkaan.

Sitten hypähti rouva pystyyn ja sysäsi hillitöntä ihailijaa luotaan. Raju liike repäisi verhoavan harson hänen lanteittensa alapuolelle, ja siitä se valahti laattialle. Nyt hän oli ihan alasti. Leopoldus Mair tempasi harson kouraansa ja yritti sillä peittää häntä, samalla iskien raivoisia silmäyksiä Adelsvärdiin, joka sormillaan naputti viiniruukkua.

Älä suotta vaivaa itseäsi! huusi rouva Neerolle ja viittasi Adelsvärdiin. — Onko tuo herra maalari vai eikö hän ole? Ja enkö minä ole maalarin malli? Jätä nyt hassutuksesi tai muuten et ikinä pääse minun luokseni!

Ei hänkään! murisi Neero — eikä saanut silmiään käännetyksi alastomasta naisesta.

Kauniit olivat hänen muotonsa. Hienot, pyöreät hartiat, solakat käsivarret ja jalat, pieni, palleroinen povi, moitteeton lantiolinja, vyötäisiä ei ollut kureliivi turmellut … eikä mitään ulkonaista merkkiä, että hän oli ollut äitinä. Selkä runon ja piirroksen arvoinen! ajatteli Adelsvärd.

Ja pitäen viiniruukkua kädessään hän astui hyvällä tuulella Neeron luo:

Kuuleppas, maalataan hänet yhdessä — kahteen mieheen! Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan?

Neero nauroi itserakkaasti ja selitti siihen tyytyvänsä. Rouva Appelsina laskeutui jälleen pitkäkseen patjakolle ja söi leivoksia. Neero loikoi laattialla leposijan juurella kuin taltutettu karhu. Vähin erin hän tyhjensi kaikki, mitä oli sinne tuodusta Coneglianosta vielä jäljellä. Lopulta se vei hänestä voiton. Hän kiskaisi haltuunsa erään maton, kääriytyi sen sisään, keikahti toiselle kyljelleen — putkahti kerran vielä istualle ja muljautti veristynein silmin naisesta Adelsvärdiin. Tämä istui yhä piirtäen eikä liikahtanut tuoliltaan, Neero päästi syvän, rauhottuneen henkäyksen niinkuin palkeet, joista ilma loppuu — ja veti kuorsaten unta.

Hän ei herää ennenkuin myöhään päivällä! virkkoi rouva hetkisen kuluttua.

Niinpä siis lähden yksin kotiin! sanoi Adelsvärd ja löi piirustuskirjansa kiinni — kääntämättä häneen katsettaan.

Kotiinko — nyt? kysyi rouva ja lisäsi hiljaa, himmeällä äänellä: Onko siellä joku teitä odottamassa?

Ei minua kukaan odota! vastasi Adelsvärd.

Pankaapa vähän puita uuniin! pyysi rouva. Minulla on vielä tallella pullo viiniä: kerranhan sitä vain eletään!

Tämän hän sanoi nauraen — mutta samalla hyristeli viluissaan. Huh — auttakaa minua tuonne makuukamariini. Tuntuu, kuin päätäni huimaisi. Tuommoinen iso elukka voi todellakin pilata onnettoman naisen hermot. Ettekö tahtoisi istua luonani vähän aikaa, kunnes saan nukutuksi?… Hän oli luonut värittömät silmänsä Adelsvärdiin. Maidonsinisten Murano-lamppujen kynttilät olivat jo palaneet melkein loppuun. Viimeisten hiilten hehku leijaili uunissa varjomaisesti. Raukeat silmät olivat tummenneet, ja niissä oli jokin samea ilme, ikäänkuin ne vaanisivat. Se herätti Adelsvärdissä hiukan levottomuutta. Nyt on parasta lähteä! tuumi hän — mutta jäi seisomaan uunin eteen luonnoskirja kädessä. Hän tuijotti hiiliin kuin Venetsian häipyvään auringonlaskuun, jonka jälkeen tulee pian pimeä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hehkussa vaatekäärön, mytyn vaivaisia pieniä huiveja, joita hellitettiin hitaasti niinkuin sipulin kuoria. Ja sipuli oli pikkuisen tyttölapsen pää — näivettyneet pikku kasvot, surulliset, liikkumatta katselevat silmät. Merkillistä: nyt hänen teki mieli luostarisaarelle, missä pieni lapsi jo aikoja nukkui tai kenties makasi kuumeessa yhä tuijottaen suurilla, liian kirkkailla silmillään.

Vastenmielisyyden ja harmin tunne jäi tulematta — ei enää tahtonut häntä valtaansa.

Jokin muu valtasi hänet, hiipien pehmoisesti hänen viereensä — ihan kiinni. Hän tiesi, kuka se oli. Kirja irrotettiin hellästi hänen kädestään. Hän tiesi, kuka sen otti. Hänen käsivartensa alitse kumartui ja kohosi olento, jolla oli litteät, kalvakat kasvot ja lakastunut suu — oikeastaan epämiellyttävät kasvot — ja suuteli hänen huuliaan. Hän tiesi salatuimpiinkin yksityiskohtiin asti, kuinka kaunismuotoinen oli se solakka ruumis, joka vei hänet kammioonsa.

Vain silmänräpäykseksi muistui hänen mieleensä tohtori Felldner. Sitten hän ei ajatellut.

Venetsian yö valtasi hänet.

* * * * *

Utuisessa aamuhämyssä hän taivalsi asuntoaan kohti. Yhtään gondoolia ei ollut saatavissa. Päällystakin kaulus käännettynä korvien yli pystyyn hän kumartui väkisinkin joka kerta, kun sattui sivuuttamaan kulman. Se oli tarpeetonta. Vastaan ei tullut ainoatakaan sielua. Mutta hän tiesi, että Felldner oli liikkeellä pitkin vuorokautta. Eikä häntä lainkaan haluttanut nyt osua ystävänsä näkyviin. Uupumaton tohtorikaan ei häirinnyt aavemaisen kaupungin unta tai kuolemaa. Koskaan ei Venetsia ollut Adelsvärdistä tuntunut niin ruumiittomalta kuin nyt. Hänen astuntansa jytisi koleasti pienten kaarisiltain poikki ja kapeiden, autioiden solien halki. Jokainen pieni, matala, likainen ovi oli kiinni, kaikki akkunat teljettyinä. Pimeätä ja ahdasta kaikkialla, vieraalle tylynä joka talo, tuska väijymässä sisällä. Keskiajan kammo ihmisiä ja varjoja vastaan!

Varjojen kaupunki! ajatteli hän. Täällä nukkuu tai kuolee kaikki, mikä on ennen elänyt — yhdentekevä, elikö se suurena ja väkevänä vai köyhyydessä ja lokaan vaipuneena. Kolme neljännestä kaupunkia on köyhyyttä, loput rapakkoa. Palatsit nousevat ylpeästi pystyyn rapakosta — mutta niitä sopii katsella vain yöllä, soihtujen loisteessa tai kuutamolla. Aamulla näyttelee purevan harmaa valo niitä nurjalta puolelta — suurellisen herran vanhoja, kuluneita vaatteita!

Pitkin matkaa hän lohdutteli mieltään yöllisestä hulluudesta tarkastelemalla vaatevaraston pienimpiäkin vikoja. Hän tunsi tavallaan itsekidutuksen nautintoa nuuskiessaan Venetsian erikoista hajua. Kirpeätä löyhkää kanavista, jonne luode päivän koittaessa laskee näljänsä — ja kuvottavia hiesteitä kuorensa menettäneistä seinistä, joiden takana ihmiset nukkuivat painajaistensa vaivaamina.

Mitä vielä! hymähti hän itsekseen — minä sanon niinkuin rouva Appelsina: sitähän eletään vain kerran! Minä olen vielä nuori, voin unohtaa — muistella koko juttua kuin unennäköä. Siinä oli sentään koko joukko pirteyttä — jaa-a, tekopyhää olisi sitä kieltää!

Ja hän ajatteli rouva Appelsinaa — tämän joustavaa solakkuutta … naista, joka ei hänen mielestään ollut vaarallinen!

Hän puri huultaan. Huuli oli kuiva ja polttava. Hän ravisti itsestään
ilkeän olon hartioitaan kohauttaen: Pyh! Hän on minulle taidetta.
Jollei taiteessa ole mitään vaaraa, niin ei yleensä olekaan taidetta!
Nyt minut on valmistettu — niin että osaan maalata Venetsian yön.
Menen suoraa päätä kotiin ja ripustan eteeni uuden kankaan.

Nukkua voi kyllä aina — myöhemmin. Hän lupasi tulla luokseni kohta suuruksen jälkeen. Piirrän kartongille pastellilla. Illalla käyn hänen kotonaan. Neero ajetaan tiehensä. Hän rupeaa riitelemään Neeron kanssa, kun se on herännyt eikä vielä ehtinyt uudestaan juopua. Hän väittää, että Neero on alkanut mielistellä hänen kamarityttöään — ja "lahjottaa" sille piikansa!

Kaiken kaikkiaan — lisäsi hän pysähtyen sytyttämään katkenneen
Virginia-sikarin — hyödyllinen yö, hauska yö — herra Adelsvärd!…

Hänen korviaan vihlaisi kiljahdus, korkealta yläkerrasta, missä erään akkunan salpa oli avoinna — naisen tuskanhuuto, joka kaikui etukumaraan pullistuneiden muurien välissä.

Hän vavahti ja silmäsi ylöspäin. Oliko siellä joku naisparka synnytysvaivoissa?

Sitten kuului sieltä raaka miesääni, kumea isku — ja taas kiljahdus — kokonainen jakso parkumista.

Tuopa on liian hurjaa! ärjäisi Adelsvärd ja alkoi jyskyttää talon lukittua ovea. Turhaan.

Vastapäisessä talossa vedettiin muuan kaihdin varovasti syrjään — vanhahko, yöpukuinen nainen pisti päänsä puoleksi näkyviin.

Kuuletteko? huusi Adelsvärd. Mitä tuolla on tekeillä? keitä siellä asuu? eikö sinne pääse auttamaan?…

Yökaapuinen olento vetäytyi takaisin selitettyään kylmäkiskoisesti, että muuan juoppo gondoolimies antoi siellä tapansa mukaan vaimolleen selkään, kun oli sattunut huono onni arpajaisissa!

Uudestaan paukutti Adelsvärd ovea — ja huusi: Minä haen tänne poliisin…

Ikkunareiästä kurotti muuan mies esille naamansa — parransänkisen, renttuilemisesta rumentuneen naaman — ja sen jäljestä tuli paljas, karvainen käsivarsi pidellen kourassaan esinettä, jonka sisällys lennätettiin varhaista rauhanhäiritsijää kohti.

Mehevä kirous surkutteli, ettei se osunut oikeaan paikkaan.

Adelsvärd oli hypännyt syrjään. Salpa paiskattiin kiinni. Melu ja parkuminen jatkui — katusola oli autio, välinpitämätön.

Silloin suomalaista taiteilijaa väsytti, tuskastutti, inhotti — hän oli kerrassaan tyytymätön itseensä. Hän riensi kortteeriinsa.

Hänen emäntänsä oli juuri noussut makuulta ja avannut talon oven ja akkunat aamun loistolle ja päivän aherrukselle. Hän heristi pullealla sormella vuokralaiselleen ja hymyili. Palvelustyttö, pikku Adelina, loi epäilevästi utelevan silmäyksen Adelsvärdiin. Tämä heitti vaatteensa — ja itsensäkin vuoteelle. Mutta hän ei vaipunut asianhaarain mukaiseen uneen. Loikoi vain horroksissa ja näki puolivalveellista unta vaivaisista, kuluneista huiveista, joita käärittiin auki pienten kellankalvakkain lapsenkasvojen ympäriltä; ja hänen edessään loistivat naismallin runsaat sulot — ja samalla näkyi t:ri Felldnerin epäilevä hymy tarkkojen rillien takaa. Lääkäri kohotti varottaen kaunista valkoista kättään. Ei, emäntähän siinä leikillään uhkasi pullealla sormella, ja pikku Adelina katseli udellen häneen päin — udellen ja luoksensa kutsuen.

Mitähän nuo kaikki hänestä tahtoivat? Ei suinkaan hän ollut sitä varten lähtenyt pohjolasta Venetsiaan. Hän tahtoi unohtaa ja tehdä työtä. Niin, tehdä työtä koko päivän. Mutta Venetsialla on semmoinen yö, joka houkuttelee. No niin, hitto vie — se houkuttaa työhön. Hänen teki mieli lainata Giorgionen sulavat värit ja Tintoretton häikäilemätön sivellin. Vai lainata? Itse hän tahtoi keksiä värin hehkumisen ja siveltimen vetotavan. Hän tahtoi piirtää runon, näyn. Ensin runoilla näyn, sitten sen piirtää. Saisivat kotimaassa nähdä, että hän…

Että hän osasi nukkua. Ja sitä hän tekikin — myöhään aamupäivään asti. Silloin hänet herätettiin pää raskaana. Emäntä toi hänelle kortin, joka oli suljettu pieneen kuoreen. Se oli juuri tullut, ja tuoja odotti vastausta.

Hän viittasi lihavaa, hymyilevää emäntäänsä poistumaan huoneesta ja repäisi kuoren auki. Sieltä tuoksahti ellottavan makeaa hajua juuri valveutuneisiin sieraimiin. Hän sieppasi kortin: Rouva Leontina Appel pahotteli, että aikaisempi tuttu oli vienyt hänet mukanaan — vastoin hänen tahtoaan — suurukselle Capello Neroon. Mutta saisiko hän odottaa mainiota suomalaista ystäväänsä iltapuolella teelle ja jääpunssille? Ole niin hyvä ja maksa kirjeen tuojan vaivat. Minun täytyi tyydyttää Neero viimeisillä rahoillani. Sinun oma, itsensä unohtava Appelsinasi! — —

Adelsvärd repi kortin ja kuoren hitaasti palasiksi.

Jäätä? Samapa se. Mutta punssia?… Ja tuo "Sinun oma"! Niinkö pian saa sinutella? Entä mokoma aikaisempi tuttu — ja tuo haju — ja tyydytetty Neero — joka piti ajettaman tiehensä — itsensä unohtavan Appelsinan omasta alotteesta?…

Oikein hauskassa seurassa voi sietää toisten puolelta tilapäistä pilanimeä. Mutta ruveta sitä käyttämään omassa allekirjotuksessa! Ja — muutenkin — kirjottaa tuommoinen kortti heti aamulla sen jälkeen, kun on väärin tuomitun ja vainotun kyyneliä vuodattaen tunnustanut pelastajansa ansainneen mitalin ritarillisesta käytöksestä!…

Hän penkoi tuuheata, kiharaista tukkaansa, pisti emännän käteen rahaa kirjeen tuojalle — hyppäsi pystyyn vuoteesta ja valeli koko ruumistaan kylmällä, raikkaalla vedellä.

Ja kun sitä roiskui sinisenkirjavalle kivilaattialle ja hän tunsi olevansa täyttä totta hereillä, päästi hän hampaittensa välistä kotimaisen kirouksen ja vannoi…

Ei, hän nauroi, vaikkei aivan vapaasti. Sillä täytyihän myöntää, että tuo "yksinäisyydessään synkkämielinen" nainen oli ruumiilliselta muodoltaan varsin sievä olento, jonka silmät olivat niin "käsittämättömät", jonka luontevuutta niin vähän ymmärrettiin — jolla oli niin harvoja vilpittömiä ystäviä, mutta monta narrimaista kuhnuria ihailijoina.

Adelsvärd hymyili virnistäen. Kuinka paljon hän olikaan puhunut tälle naiselle pötyä elämän hetkellisyydestä ja taiteen katoamattomuudesta yön nopeasti häipyvinä tunteina! Kuinkahan paljon pötyä muut puhuivat samalle naiselle! Ja kuinka paljon pötyä oikeastaan mahtuu taiteilijan naismalliin?

Hän lähti kaupungille. Söi suurusta eräässä wieniläisessä oluttuvassa, missä hiusvoiteinen isäntä rääkkäsi ranskankieltä vierastensa kanssa ja haukkui tarjoilijatyttöä mehevällä Wurzelprater-murteella.

Isäntä lähestyi Adelsvärdiä kumarrellen.

Eikö parooni ollut tuttu professori Felldnerin kanssa? Sillä professori oli juuri äsken käynyt siellä kysymässä paroonia!…

Nyt on piru merrassa! ajatteli Adelsvärd.

Ja hän lopetti syöntinsä niin pian kuin suinkin ja riensi tavottamaan käsiinsä Rigoa.

Tahtooko teidän ylhäisyytenne sinne saarelle maalaamaan? tiedusti Rigo alamaisesti.

Adelsvärd mietti asiaa. Mutta luullen näkevänsä toisella puolen
Traghettoa Felldnerin harmaan hatun hän hyppäsi gondooliin ja komensi:
Lidon rannalle!

Eikö siis luostarisaarelle — ylhäisyytenne?…

Cospetto! noitui Adelsvärd. Lidolle — taikka ei ollenkaan!

Hän makasi Lidon laakealla rannalla, missä Adrianmeri lipoi hietikkoa valkoisin, väsynein kielin. Ilma oli raskasta, tukahuttavaa. Aurinko sitruunankeltaisena punertavan udun takana. Olisi hyvin voinut luulla joutuneensa Hollannin rannikolle.

Mutta nyt oltiinkin Lidon ijäti ylistetyllä rantaäyräällä.

Siellä hän nukahti. Ja pitkän ajan päästä kylmästä väristen herättyään hän katsahti kelloonsa. Se muistutti mykästi yöllisestä hulluudesta.

Adelsvärd ei ollut niitä nuoria miehiä, jotka joutuvat katumapäälle. Suomalaiset eivät kadu — mutta voivat olla suutuksissaan kuin muutkin ihmiset.

Sittenkään hän ei suuttunut. Hän ei ollut antanut kellekään naimattomuuden lupausta. Eikä enää tarvinnut minkään rakastetun naisen vuoksi olla varovainen tai uskollinen.

Mutta hänen sieluunsa hiipi hämäränä aistimuksena elämän tyydyttämätön tarve saada tyydytystä.

Kuinka hän olikin ennen rakastanut — ajatteli hän. Ja kuinka vähän hänessä oli ollut itsetietoista himoa! Oli tavannut hyvin nuoren, kauniin tytön. Hyvin nuorina he olivat kumpikin haaveilleet. Haaveilu oli siihen aikaan vallassa pitkin koko pohjolaa. Ei tehty vallotuksia. Lennettiin oikopäätä ylevään — rakastumista seurasi kihlaus ja avioliitto. Sitten oli ruvettu elämään — pitämään kotia — oikein voimalla ja väellä piti se, mikä oli ylevää, saada toteutetuksi satojen pikku vaatimusten muodossa. Jokainen oli olevinaan väkevä rakkautensa nojalla. Sitten tekivätkin nuo pikku vaatimukset tenää sille, mikä oli väkevää. Adelsvärd oli vanhaa aatelia, jonka velvollisuudentunto oli myös vanha. Mutta aateli ja velvollisuus — kun aateli on varaton — ei korvaa sitä hienoa, puhdasta tuoksua, jota rakkauselämä vaatii ja työelämä kuluttaa. Kävi, niinkuin nuorten käy. Siinä on jotakin, mikä sairastuu ja haurastuu. Ensimmäinen pikku särö paikataan — mutta se on kuitenkin ollut. Seuraava uhkaa — ja kerran huomaavat molemmat syvän viilloksen siinä rakkauden kaavussa, jonka pitäisi peittää kaikki. Voidaan kyllä jatkaa kuin tuhannet muutkin ajattelemattomat. Mutta jos ajattelee ja tuntee rehellisesti, on siinä välirikko. Ja sitten toinen meni kotia vanhempiensa luoksi…

Ja nyt hän makasi Lidon rannalla ja katseli kelloansa, joka ei tiennyt ajasta mitään.

Hän nousi seisaalle ja astuskeli rannemmaksi, sinne päin, missä on suuria kivitokeita — Murazzi di San Pietro. Hän lähestyi pientä kalastajapesää, rähjäistä, rappeutunutta kyläpahaista, jossa kirkko oli kukistumaisillaan ja surumielisessä tornissa roikkui laiha kello.

Sen rämisevä ääni kuului hokevan:

Ap-pel-si-na, Ap-pel-si-na!

Hän kävi yhtä surumieliseksi kuin torni.

Kuinka autiota voikin olla Lidon ijäti ylistetyllä rannalla!

Pitkin Adriaa alkoi tuulen voima kiihtyä. Se viilsi syvän raon aurinkoa ympäröivään paksuun, puuromaiseen utuun. Merellä seestyi taivas kultaisen heleäksi — ja pitkät, verkkaiset mainingit ajoivat loiskeita karkeiden, nelitahkoisten toekivien väliin. Huokaus toisensa jälkeen.

Hän ei enää sietänyt, vaan kääntyi poispäin, meni takaisin sinne, missä oli Lidon ylpeys, näivetystautisten kylpylaitos — kuorittuja plataaneja, tyhjä raitiovaunu, joka odotti vieraita, tyhjiä hotelleja, jotka samoin odottivat. Keväinen lämpö saattaa kylläkin olla houkutteleva, mutta kukaan ei viitsi kylpeä, ennenkuin kesän helle tekee kaikki muut puuhat mahdottomiksi.

Hän joutuu senpuoliselle laivasillalle, joka on vastapäätä Venetsiaa.

Rigo istui gondoolissa ja läiskytteli puoleksi tyhjentämäänsä ruukkua.
Hän viipotti sormeaan ilmassa ja kysyi virnistäen:

Joko sitä lähdetään saarelle, ylhäisyytenne?

Adelsvärd loi katseensa saarta kohti, joka oli puolitiessä Lidon ja Venetsian välillä. Se houkutteli luokseen sypressiensä hiljaisella juhlallisuudella.

Aurinko oli nyt saanut ahmituksi kalpeanpunaista voipuuroa niin paljon, että oli syöpynyt sen puhki — ja ruokahalun tyydytys antoi sille voimaa. Se viilsi tukahuttavaa ilmapiiriä, mutta ei rotevan hollantilaisen tavalla. Se valoi kevyttä italialaista hymyään hivellen pitkin kirkasta sisämerta — se hyväili pikku saaren juhlallisuutta. Adelsvärd veti henkeään iltapäivän rauhassa:

Niin, Rigo, sinne juuri tahdonkin! Käyn siellä viimeisen kerran! —

Rigo pyyhkäisi huuliltaan kärventyneen myhäilyn kämmenen takapuolella.
Adelsvärd ei huomannut mitään.

IV.

Hän istui puutarhassa, yksinään, kivipöydän ääressä. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hän oli siellä; vielä mahdottomammalta, että viime kerrasta oli kulunut tuskin vuorokauttakaan. Siitähän olisi voinut olla jo kuukausia.

Oikeastaan hän ei ajatellut mitään. Tai ainoastaan sitä, että hänen pitäisi lähteä Venetsiasta.

Viime yön pikkuinen, tavallinen romaani oli kaikissa tapauksissa ollut hänelle opiksi. Se muistutti ja joudutti. Hän oli semmoiseen liian hyvä — kuten hänestä itsestään tuntui. Hän ei ollut käyttänyt aikaisempaa nuoruuttaan kehnosti. Ja hänen mielensä oli vielä kiinni tuskallisen makeassa välirikossa. Makeuden sekaan ei saisi laskea karvasta. Elostelija hän ei ollut eikä tahtonut siksi joutua. Ja tätä ajatellessa vihlaisi hänen lävitseen omituinen, kirpeä vilpittömyys. Oletetaanpas, että Appelsina ei olisi kirjottanut äitelänhajuista korttia, vaan tullut itse? Tai jos hän olisi kirjottanut vähemmän suorasukaisesti, imarrellut, nimittänyt lemmitykseen, pelastajakseen ja alle merkinnyt "Teidän uskollinen ja kiitollinen Leontinanne"?

Hän rykäisi hieman käheästi, ja sai vaivoin niellyksi oman pillerinsä.

Aurinko lepäsi hiukan yläpuolella vedenpintaa, joka oli käynyt kultaiseksi. Kohta tulisi hetki, jolloin vuoksi loistaisi punakeltaisena, punasinervänä, tulipunaisena — ja lopulta kaikki vaihtuisi siniseksi. Meri, rakennukset, tornit, kaukaiset kukkulat vajoisivat pimeään, juhlatunnelmaiseen yöhön.

Ja pikkuinen, yksinkertainen lyhty tuolla matkan päässä paalun nokassa levittäisi hempeätä hohdetta — jumalanäidille vesillä.

Tämä oli Venetsian yö — myöskin.

Hänen teki mieli jäädä — niin, jäädä tänne — saarelle — vanhusten luo — vuokrata itselleen asunto tässä luostarisopukassa — ja tehdä vakavasti työtä, rauhassa, "pyhässä yksinkertaisuudessa".

Likimmistä pensaista kuului kahinaa, mikä sai hänet kääntämään silmänsä sypressien kujalle päin.

Tumman rungon takaa kurkistivat pienet, kalpeat kasvot, kehyksenä tumma, kevyt ripsihuivi, jollaisia Venetsian naiset heittävät päähänsä.

Kasvot olivat lapsen, tyttölapsen, hyvin nuoren pikku tytön. Hienot lyhyet piirteet punertuivat auringon punassa, kun pää tuli paremmin näkyviin — ja Adelsvärd näki, kuinka tyttölapsen vartalo irtautui rungosta ja seisoi ihan vapaana — liikkumatta häntä katsellen, ikäänkuin olisi seissyt siinä jo kauvan. Tule lähemmäs! sanoi Adelsvärd ystävällisesti. Älä yhtään pelkää. Mikä sinun nimesi on?

Minä olen Maria! kuului vastaus. Ääni oli hieman epäpuhdas, melkein rosoinen, mutta kuitenkin vieno; siinä oli jokin sellainen syrjäsorahdus kuin vilustuneella tai heikkorintaisella.

Kun Adelsvärd ojensi hänelle kätensä, tarjosi hänkin omansa — yhä katsellen suoraan eteenpäin kirkkain, tyynin, tummansinisin silmin. Hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan ilme, mutta silmät vaihtelivat kimallustaan, menivät puoleksi umpeen, aukenivat jälleen ja imivät auringon katoavaa hehkua sisäänsä.

Minä olen Maria! toisti hän, ikäänkuin Adelsvärd olisi uudestaan kysynyt. Ja hän tuli ihan likelle ja jäi seisomaan pöydän viereen. Mutta huomattuaan, ettei siellä ollut auringonpaistetta, siirtyi hän hiukan edemmäs.

Sinä kyllä tarvitset aurinkoa — virkkoi Adelsvärd hymyillen. Lienet kai tämän talon tyttärentytär, pikku Maria, joka on ollut sairaana?

Niin, en minä vieläkään ole aivan terve. Mutta pian minä paranen. Minä olen eilisestä asti voimistunut. Minä käytän aurinkoa koko päivän — annan sen paistaa itseeni — mutta yöllä minä nukun!

Tämän hän sanoi heikko väkinäinen hymy huulillaan, katsoi suoraan aurinkoon, vilkutti silmiään — ja peitti katseen kädellään: nyt minä näen pelkkiä pieniä punaisia matoja — mutta ne häviävät taas pian. Ne eivät voi siinä kauvan pysyä yhdellä kertaa.

Kuinka kauvan sinä olet yhteen toviin täällä puutarhassa? tiedusti Adelsvärd ja tunsi häntä silmäillessään sitä mielihyvää, jota herättää lapsen katseleminen, ellei tarkastele sitä liian kiinteästi.

Mutta sitten hän joutui katsomaan pikku olentoa tutkivasti silmiin; sillä se oli astunut ihan hänen luokseen ja laskenut kätensä hänen käsivarrelleen — vastaamatta hänen kysymykseensä.

Tuletko sinä tänne joka päivä? kysyi pikku tyttö häneltä kursailematta.

Melkeinpä rupean uskomaan, että käyn täällä joka päivä! sanoi Adelsvärd ja tarttui hänen käteensä.

Maria! kutsui puutarhuri, joka lähestyi heitä.

Nähdessään eilisen vieraan ukko kumarsi ja selitti anteeksi pyytäen:

En osannut odottaa, että herra tulisi tänään luoksemme!…

En minäkään! vastasi Adelsvärd. Tuokaapa tänne ruukullinen viiniä! —

Pikku Maria, nyt sinun pitää mennä jo sisään — aurinko on alhaalla — varotti ukko.

Anna minun tuoda viiniä! pyysi Maria.

Hän lähti juoksemaan, mutta kompastui kiemuraisen käytävän ruohoon ja kaatui.

Adelsvärd kiirehti paikalle ja nosti pikku olennon pystyyn.

Silloin hän tunsi — ihmeen aran aistimuksen herätessä siellä sisimmässä syvyydessä, missä ajatukset lämpöisinä tukkuina kietoutuvat tiukasti sydämen ympärille — ettei tämä pikku tyttö ollutkaan lapsi.

Puutarhuri vei hänet mukanaan kotiin. Tuokioksi Maria vielä seisahtui, kääntyi Adelsvärdiin päin, taittoi pensaasta puoleksi puhjenneen kukallisen oksan, huiskutti sitä ja heitti sen sitten maahan.