Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
FERRAGUS ELI SALALIITTOLAISTEN PÄÄLLIKKÖ
Kirj.
Honoré de Balzac
Ranskankielestä suomensi Volmari Raitio
WSOY, Porvoo, 1915.
Pariisissa on muutamia katuja, joilla on aivan yhtä paha maine kuin häpeän tahraamalla ihmiselläkin voi olla; siellä on hienoja katuja, on tavallisia kunniallisia katuja, sitten nuoria katuja, joiden moraalisesta arvosta yleisö ei ole vielä muodostanut mielipidettänsä; lisäksi murhamiesten katuja, katuja vanhempia kuin vanhimmatkaan leskirouvat, arvokkaita katuja, aina puhtaita katuja, aina likaisia katuja, käsityöläisten, työmiesten ja kauppiaiden katuja. Lyhyesti sanottuna Pariisin kaduilla on ihmisominaisuuksia, ne synnyttävät meissä ulkomuodollaan määrättyjä ajatuksia, joita emme voi mielestämme poistaa. On katuja, jotka tarjoavat niin huonoa seuraa, ettette niiden varsilla tahtoisi asua, yhtähyvin kuin sellaisia, jonne te mielellänne asettuisitte. Muutamat kadut, kuten esimerkiksi Montmartre, ovat alkupäästään kauniita, mutta kapenevat sitten loppua kohden kuin kalan pursto. La Paix-katu on leveä ja suuri, mutta se ei herätä ainoatakaan niistä miellyttävistä ja jaloista ajatuksista, jotka Royale-kadulla yllättävät herkkävärähteisen sielun, ja siltä puuttuu ilmeisesti se majesteetillisuus, mikä hallitsee Vendome-aukeaa. Jos tunnette hermostuttavaa alakuloisuutta kävellessänne Saint-Louis-saaren kaduilla, niin syyttäkää siitä niiden yksinäisyyttä, rakennusten synkkää ulkonäköä ja tyhjiä suuria palatseja. Tämä saari on Pariisin Venetsia. Pörssi-tori on täynnä puheensorinaa, kiirettä, kunniattomuutta; se ei ole kaunis muulloin kuin kuutamossa kahden aikaan aamulla. Päivällä se on osa Pariisia; yöllä se on kuin unelma Kreikanmaasta. Ja Traversière-Saint-Honoré- katu — eikö se ole häpeällinen? Siellä on kaksi-ikkunaisia rakennuspahasia, joihin on kasattu kerros kerroksen päälle paheita, rikoksia ja kurjuutta. Ahtailla, pohjoiseen suuntautuvilla kaduilla, jonne aurinko paistaa korkeintaan kolme tai neljä kertaa vuodessa, kävelevät murhaajat rankaisemattomina. Meidän aikamme oikeus ei puutu asiaan; mutta ennen muinoin olisi ylin tuomioistuin varmaankin kutsunut poliisiupseerin saamaan moitetta näistä asioista, ja ainakin se olisi määrännyt ehkäiseviä asetuksia kadun johdosta. Lisäksi vielä on herra Benoiston de Châteauneuf osoittanut, että kuolevaisuus näillä kaduilla on kaksin verroin suurempi kuin muilla. Toistaaksemme esimerkin avulla lyhyesti nämä ajatukset, eikö Fromenteau-katu ole kerta kaikkiaan murhien ja paheellisen elämän tyyssija? Epäilemättä ne tutkijat, ajattelijat, runoilijat ja elostelijat, jotka kuljeskellessaan Pariisissa osaavat koota sen muurien sisäpuolella joka hetki kuohuvaa huikentelevien nautintojen runsautta, samoinkuin ne, joille Pariisi on herkullisin ihmeilmiöistä, ymmärtävät näitä huomioita, jotka ulkopuolella Pariisia ovat käsittämättömiä. Tuossa se on kuin kaunis neito, tuossa kuin vanha, köyhä nainen, tuossa aivan uutukainen kuin vasta leimattu raha, tuossa taas komea kuin muotinainen. Pariisilla on todellinen jättiläisen hahmo. Sen ullakkokamarit muodostavat pään, joka on täynnä tietoa ja nerokkuutta; sen ensimäiset kerrokset ovat onnellisia vatsoja; sen myymälät todellisia jalkoja: täältä ne lähtevät kaikki kävelijät, kaikki liikeasioitsijat. Miten alati toimeliasta elämää viettääkään tämä jättiläinen! Tuskin on viimeisten tanssiaisista vyöryvien ajopelien täry häipynyt sen sydämestä, niin se jo liikuttelee käsivarsiaan laitakaupungilla ja hitaasti pudistelee itseänsä. Kaikki portit haukottelevat ja kääntyvät saranoissaan kuin suuren ravun tuntosarvet, joita kolmekymmentätuhatta miestä tai naista näkymättömästi ohjaa. Kukin näistä ihmisistä asuu kuuden jalan suuruisessa neliössä, ja tämä ala sisältää keittiön, työhuoneen, vuoteen, lapsia ja puutarhan. Siellä ei näe selvästi ja kuitenkin pitäisi kaikki nähdä. Natisten levenevät nivelliikunnot huomaamatta yhä laajemmalle, katu puhuu. Keskipäivällä kaikki elää, uuninpiiput savuavat, hirviö syö: sitten se mylvii ja sen tuhannet käpälät liikkuvat. Kaunis näky! Mutta oi Pariisi! Kukapa ei ole ihmetellyt sinun varjokkaita teitäsi, sinun valokäytäviäsi, sinun syviä, hiljaisia umpikujiasi; kuka ei ole kuullut sinun humuasi kahdentoista ja kahden välillä yöllä, ei tuntenut sinun todellista runouttasi, sinun kummallisuuksiasi ja jyrkkiä vastakohtiasi! Pariisissa on pieni joukko kaupungin ihailijoita, väkeä, joka ei koskaan kulje ummessa silmin; he maistelevat kaupunkiansa ja tuntevat sen piirteet niin hyvin, että näkevät niissä jok'ainoan syylän, näppylän ja punoituksen. Toisille Pariisi on aina sama ihmeotus, suunnaton kokoomus liikuntoja, koneita ja ajatuksia, sadantuhannen romaanin kaupunki, maailman pää. Tällaisista Pariisi on joko surullinen tai iloinen, ruma tai kaunis, elävä tai kuollut; mutta noista toisista se on elävä olento. Jokainen ihminen, jokainen talon osa on heistä tilkku tämän suuren hempukan huokoista vaatetta, ja he tuntevat täydelleen hänen päänsä, sydämensä ja haaveelliset tapansa. Nämä ovat myöskin Pariisin rakastajia. He kohottavat nenäänsä määrätyllä kohdalla katua varmoina siitä, että tapaavat jonkun kellotaulun; he sanovat ystävälle, jonka tupakkamassi on tyhjä: "Mene sitä ja sitä tietä, siellä on tupakkakauppa vasemmalla erään leipurin lähellä, sen, jolla on sievä vaimo." Kulkea ympäri Pariisia on näille runoilijoille kallisarvoista ylellisyyttä. Miksikäs ei voisi tuhlata joitakin hetkiä niihin näytelmiin, onnettomuuksiin, kuviin ja värikkäisiin tapahtumiin, jotka yllättävät teidät keskellä tätä kaupunkien eloisaa, ilmoituksilla vaatetettua kuningatarta. Eikä sillä kuitenkaan ole edes yhtä omaa nurkkaa, niin suuresti se suosii ranskalaisten paheita. Kukapa olisi aamulla lähtenyt asunnostaan matkalle Pariisin äärimmäisiin kolkkiin voimatta kuitenkaan päivällisen aikaan olla poissa keskikaupungilta? Tällaiset henkilöt tulevat antamaan anteeksi tässä kertomuksessa esitetylle kulkuriyritykselle, varsinkin kun se saa alkunsa eräästä silminnähtävästi hyödyllisestä ja uudesta huomiosta, mikäli joku huomio voi olla uusi. Pariisissa, jossa ei oikeastaan mikään ole uutta, ei edes eilispäivänä pystytetty kuvapatsaskaan, johon katupoika jo on ennättänyt piirtää nimensä. Kuten sanottu, Pariisissa on katuja tai katujen loppuja, samoinkuin tiettyjä taloja, jotka ovat tuntemattomia useimmille suuren maailman henkilöistä, ja joihin tähän maailmaan kuuluva nainen ei voisi astua jalallaankaan aiheuttamatta itsestään mitä loukkaavimpia ajatuksia. Jos tämä nainen on rikas, jos hänellä on ajopelit, jos hän käy jalkasin tai valepuvussa muutamilla pariisilaisen maan ahtaista kujista, saattaa hän kunniallisen naisen maineensa vaaranalaiseksi. Mutta jos hän sattumalta on tullut sinne kello yhdeksän illalla, niin ne johtopäätökset, jotka joku tarkkaava näkijä voi tästä tehdä, tulevat suorastaan hirvittäviksi seuraustensa kautta. Lyhyesti sanoen, jos tämä nainen on nuori ja kaunis, jos hän käy sisälle johonkin näiden katujen taloista; jos tässä talossa on pitkä, synkkä, kostea ja löyhkäävä käytävä; jos käytävän päässä värähtelee lampun himmeä valo ja sen loisteessa häämöittävät vanhan luisevasormisen akan hirvittävät kasvot: tosiaankin, sanokaamme se nuorten, kauniiden naisten menestyksen tähden, tämä nainen on kadotettu. Hän on sen tuntemansa miehen vallassa, joka hänet ensimäisenä kohtaa näissä Pariisin rämeissä. Mutta Pariisissa on sellainen katu, jossa tämä kohtaus voi muodostua peljästyttävän kauheaksi hirmunäytelmäksi, näytelmäksi, joka on täynnä verta ja rakkautta, nykyaikaisen kirjallisen koulun näytelmäksi. Onnettomuudeksi tätä tosiasiaa, tätä draamallisuutta, kuten nykyaikaista draamaakin, vain harvat henkilöt tulevat ymmärtämään, ja on todellakin sääli kertoa joku kertomus yleisölle, joka ei voi omaksua itselleen kaikkia sen paikallisia ansioita. Mutta kukapa voikaan itseänsä imarrella sillä, että olisi aina ymmärretty? Me kuolemme kaikki tuntemattomina. Se on naisten ja se on myöskin runoilijoiden sana.
Helmikuussa, noin kolmetoista vuotta takaperin, kello puolikahdeksan illalla tapahtui Pagevin kadulla eräs seikkailu. Se oli siihen aikaan, jolloin täällä kadulla ei ollut ainoatakaan seinää ilman rivouksia, Soly kadun kohdalla, joka on ahtain ja epäkäytännöllisin kaikista Pariisin kaduista niin hyvin vilkasliikkeisimmältä kuin autioimmaltakin kohdaltaan. Sattuman johdosta, jommoisia ei kenenkään elämässä esiinny kahta kertaa, kääntyi eräs nuori mies Pagevin kadun kulmasta mennäkseen Augustinkadulle oikeata puolta, jossa juuri Soly katu on. Täällä tämä nuori mies, joka itse asui Bourbon kadulla, tapasi eräässä naisessa, jonka jäljessä hän jonkun matkan päässä sangen huolettomasti asteli, heikkoja yhtäläisyyksiä Pariisin kauneimman naisen, siveän ja viehättävän olennon kanssa, jota hän salaa kiihkeästi rakasti ja rakasti ilman toivoa: tämä nainen oli naimisissa. Heti alkoi hänen sydämensä hypähdellä, sietämätön kuumuus syntyi hänen sydänalassaan ja levisi kaikkiin suoniin, selkää palelti ja hän tunsi väristyksiä päänsä pinnalla. Hän rakasti, hän oli nuori, hän tunsi Pariisin. Terävänäköisenä hän ei voinut olla huomaamatta kaikkea sitä häpeää, mikä mahdollisesti piili tuon korean, nuoren ja kauniin naisen rikoksellisen salavihkaisessa kävelyssä. Hänkö, tässä saastassa, tähän aikaan! Rakkaus, jota nuori mies tunsi tätä naista kohtaan, näytti hyvin ihmeelliseltä, sitäkin enemmän, kun hän oli kuninkaallisen kaartin upseeri. Jos hän olisi kuulunut jalkaväkeen, olisi asia ollut uskottavampi, mutta ratsuväen ylempänä upseerina hän kuului siihen ranskalaisen sotaväen luokkaan, joka käyttää valloituksissaan mahdollisimman suurta nopeutta ja joka on yhtä turhamielisen tarkka rakkaussuhteissaan kuin puvuissaankin. Oli miten oli, tämän upseerin rakkaus oli todellista, ja monesta nuoresta sydämestä oli se jotain suurta. Hän rakasti tätä naista sentähden, että tämä oli siveellinen, hän rakasti tässä naisessa siveyttä, kainoa suloutta ja kunnioitettavaa pyhyyttä salaisen rakkautensa kalleimpina aarteina. Tämä nainen oli tosiaankin arvokas virittämään eloon tuollaisen platoonisen rakkauden, jommoista keskiajan historiassa kohtaa ikäänkuin kukkina veristen raunioiden keskellä, arvokas olemaan vaikuttimena kaikkiin nuoren miehen toimintoihin; rakkaus yhtä korkea, yhtä puhdas kuin taivas sinessään; toivoton rakkaus, johon kiintyy sentähden, että se ei koskaan petä; rakkaus, joka ei säästä hillittömiä nautintoja, etenkin iässä, jolloin sydän on hehkuva, mielikuvitus kuluttava ja jolloin miehen silmät näkevät hyvin selvästi. Pariisissa on erikoisia, kummallisia ja selittämättömiä yövaikutelmia. Ainoastaan ne, joita huvittaa näiden ilmiöiden tarkkaaminen, tietävät kuinka haaveellisia muotoja nainen voi saada iltahämärässä. Milloin näyttää hän teistä, kun sattumalta tai tarkoituksella häntä seuraatte, hoikalta, milloin, jos hänen sukkansa ovat valkoiset ja puhtaat, luulette, että hänen jalkansa ovat sirot ja hienot; vartalo, vaikkakin suojahuivin tai turkisvaipan peittämä, häämöttää teille nuorteana ja aistillisena, ja lopuksi, jonkun myymälän tai katulyhdyn laimea valo heittää tuohon tuntemattomaan pikaisen ja melkein aina pettävän valaistuksen, joka kiihdyttää ja sytyttää mielikuvituksen ja sinkauttaa sen todellisuuden rajain ulkopuolelle. Silloin liikkuvat tunteet, kaikki värittyy ja elävöityy. Nainen saa aivan uuden näön; hänen ruumiinsa kaunistuu; hetkittäin hän ei enää olekaan nainen, vaan demooni, virvatuli, joka vetää teitä polttavalla voimalla aina johonkin säädyllisen näköiseen taloon asti, jossa tuo nainen, kunnon porvaritar, peljästyneenä teidän uhkaavista askeleistanne tai kaikuvista saappaistanne, sulkee porttikäytävän nenänne edessä katsahtamattakaan teihin. Häilähtelevä loiste lankesi erään kenkämyymälän ikkunasta ja valaisi äkkiä juuri vartalon keskiosan siitä naisesta, joka kävi nuoren miehen edellä. Varmasti, ainoastaan hän oli niin pyöreäjäseninen. Hänellä yksin oli tuo salaperäinen, kaino käynti, joka tiedottomasti saattaa näkyviin mitä ihanimman muotojen kauneuden. Nuohan olivat hänen, tuo aamuviitta ja tuo aamuisin käytetty samettihattu; hänen harmaissa silkkisukissaan ei näkynyt yhtään ainoata likapilkkua, enempää kuin hänen kengissäänkään. Suojahuivi peitti tarkoin yläruumiin; sen alta häämöittivät viehättävät ääriviivat. Nuori mies oli tanssiaisissa nähnyt hänen valkeat hartiansa; hän tiesi kaikki ne aarteet, joita tuo suojahuivi kätki. Tavasta, jolla pariisitar kietoutuu huiviinsa, tavasta, jolla hän nostaa jalkaansa kadulla, arvaa hienovainuinen mies hänen oudon kulkunsa salaisuuden. Siinä on jotain värisevää, jotain kevyttä tuossa naisolennossa ja hänen käynnissään. Hänen painonsa näyttää vähentyneen, hän kulkee kulkemistaan tai pikemminkin hän kiitää yhtenä viivana kuin tähti, hän lentää hameensa liehuvista poimuista ilmenevän ajatuksen siivittämänä. Nuori mies joudutti askeleitaan, kulki naisen ohitse ja kääntyi häntä katsomaan… Hs! Nainen oli kadonnut erääseen käytävään, jonka tähystysristikolla ja kellolla varustettu ovi paukahti ja soi. Nuori mies kääntyi takaisin ja näki naisen, vanhan portinvartijattaren ylen kohteliaan tervehdyksen saattamana, nousevan ylös mutkaisia portaita, joista ensimäiset olivat kirkkaasti valaistuja; ja nousu kävi kevyesti ja eloisasti, kuten kärsimättömän naisen tapana on.
— Kärsimätön ja mistä? kysyi nuori mies itseltään ja peräytyi painautuakseen kadun toisella puolella olevaa muuriaitausta vastaan.
Ja hän katseli, onneton mies, kaikkia talon kerroksia yhtä tarkkaavasti kuin poliisivirkamies, joka etsii salaliittolaista.
Talo oli yksi niitä rakennuksia, joita on tuhansittain Pariisissa, ruma, jokapäiväinen, ahdas, väriltään kellertävä, nelikerroksinen ja kolmi-ikkunainen. Myymälä ja välikerros kuuluivat suutarille. Ensimäisen kerroksen akkunasuojustimet olivat suljetut. Minne tuo nainen meni? Nuori mies luuli kuulevansa kellonsoittoa toisesta kerroksesta. Todellakin, valo liikkui yhdessä kaksi-ikkunaisessa, kirkkaasti valaistussa huoneessa ja kulki äkkiä kolmanteen, joka pimeydestä päättäen oli ensimäinen huone, epäilemättä huoneuston sali tai ruokasali. Pian kuulti ikkunassa heikko varjo naisen hatusta, ovi sulkeutui, ensimäinen huone tuli pimeäksi, sitten kaksi viimeistä ikkunaa sai jälleen punertavan värinsä. Tällöin nuori mies kuuli huudon: "Pois tieltä!" ja sai töytäyksen hartioihinsa.
— No tehän ette huomaa mitään! sanoi karkea ääni.
Se oli eräs työmies, joka kantoi pitkää hirttä hartioillaan. Ja työmies meni menojaan. Kaitselmus oli lähettänyt hänet sanoakseen nuorelle miehelle: "Mitäs tämä sinuun kuuluu? Hoida omat asiasi ja jätä pariisilaiset rauhaan pikku tehtävineen!"
Nuori mies pani käsivartensa ristiin rinnalleen; sitten kenenkään näkemättä hän antoi raivon kyynelten vapaasti vuotaa poskiansa pitkin. Lopulta varjojen leikki kahdessa valaistussa ikkunassa teki hänelle pahaa, hän katsahti sattumalta ylöspäin pitkin Vieux-Augustins katua ja näki vuokra-ajurin, joka oli pysähtynyt seinän vierustalle paikkaan, jossa ei ollut talon portti eikä myymälän valoa.
Onko se hän vai eikö? Rakastajalle oli tässä kysymyksessä elämä tai kuolema. Ja tämä rakastaja odotti. Hän pysyi paikoillaan kokonaisen kahdenkymmenen minuutin vuosisadan. Sen kuluttua nainen laskeutui alas, ja hän tunsi silloin, että tuo tuntematon oli se, jota hän salaa rakasti. Kuitenkin hän tahtoi vielä epäillä. Nainen meni ajurin luo ja nousi vaunuihin.
— Talo on pysyvä paikallaan, minähän voin aina tutkia sitä, sanoi itsekseen tuo nuori mies, joka juosten seurasi ajoneuvoja saadakseen viimeisetkin epäilyksensä häviämään, ja pian hän niistä pääsikin.
Ajuri pysähtyi Richelieu-kadulla erään korukaupan edustalle lähellä Ménars katua. Nainen astui vaunuista, meni sisälle myymälään, lähetti ajurille maksun ja tuli ulos valittuaan joukon marabouts nimisiä jättiläishaikaran sulkia. Marabouts sulkia hänen tummaa tukkaansa varten! Hän oli lähentänyt niitä päähänsä nähdäkseen kuinka ne sopivat. Upseeri luuli kuulevansa keskustelun tämän naisen ja myyjättärien välillä.
— Armollinen rouva, ei mikään sovi paremmin tummille hiuksille. Tummatukkaisilla on piirteissään jotain liian täsmällistä ja Marabouts sulat antavat heille juuri sen pehmeyden, mikä heiltä puuttuu. Herttuatar de Langeais sanoo, että nämä antavat naiselle jotain epämääräistä, ossianilaista ja jotain hyvin säädyllistä ja sopivaa.
— Hyvä. Lähettäkää ne minulle heti.
Sitten tuo nainen kääntyi reippaasti Ménars kadulle ja meni kotiinsa. Kun sen rakennuksen portti, jossa hän asui, oli sulkeutunut, käveli nuori rakastaja kaiken toivonsa ja, mikä pahempi, kalleimman uskonsa menettäneenä kuin juopunut pitkin Pariisia ja löysi pian itsensä kotoaan tietämättä miten oli sinne tullut.
Hän heittäytyi nojatuoliin, asetti jalkansa uuninristikolle ja jäi istumaan kumarruksiin, pää käsien välissä, kuivaten ja oikeinpa polttaen märkiä saappaitansa. Hetki oli yksi noita ihmiselämän kauheita hetkiä, jolloin luonne muodostuu ja jolloin mitä parhaimmankin ihmisen elämänsuunta riippuu hänen ensimäisen toimintansa hyvyydestä tai pahuudesta. Kaitselmus tai sattuma, kummin tahdotte?
Tämä nuori mies kuului hyvään perheeseen, joka ei kuitenkaan ollut kovin vanhaa sukua; mutta vanhoja sukuja on niin vähän tänäpäivänä, että kaikki nuoret aateliset ovat vastaansanomatta vanhoja. Hänen esi-isänsä oli ostanut neuvosherran viran Pariisin parlamentissa ja tullut sitten sen presidentiksi. Hänen poikansa, vaikkakin olivat kaikki hyvissä varoissa, astuivat virkoihin ja pääsivät suhteittensa avulla hoviin. Vallankumous oli järkyttänyt tätä perhettä, mutta siitä oli jäänyt jälelle vanha, sitkeäluontoinen leskirouva, joka ei ollut tahtonut muuttaa pois maasta ja joka, oltuaan vangittuna, kuolemalla uhattuna ja sitten 9 p:nä thermidoria pelastettuna, sai takaisin omaisuutensa. Soveliaana aikana 1804 vuoden tienoilla palautti hän luokseen pojanpoikansa Auguste de Maulincourin, ainoan Carbonnon de Maulincourin jälkeläisen, ja kasvatti hänet kolminkertaisella huolella, äitinä, aatelisnaisena ja sitkeäluontoisena leskirouvana. Kun sitten restauratsionin aika tuli, astui tämä nuori mies, silloin kahdeksantoista vuoden ikäisenä, muskettisoturien rykmenttiin, seurasi prinssejä Gent'iin, tuli henkivartiokaartin upseeriksi, palveli linjaväessä ja kutsuttiin sitten kuninkaankaartiin, jossa hän nyt kaksikymmentäkolmevuotiaana oli ratsuväkijoukon päällikkönä — mainio paikka, josta hän sai kiittää isoäitiään, joka iästään huolimatta tunsi hyvin maailman. Tämä kaksinainen elämäkerta on, muunnoksia lukuunottamatta, lyhyt yleis- ja yksityishistoriallinen silmäys kaikkiin niihin perheisiin, jotka muuttivat maasta, joilla oli velkoja ja omaisuutta, leskirouvia ja elämäntaitoa. Paronitar de Maulincourilla oli ystävänä vanha tuomioherra de Pamiers, Maltan ritariston entinen suurmestari. Tämä oli yksi niitä ikuisia ystävyyssuhteita, joita kuusikymmeniällä solmitaan ja joita ei mikään voi repiä rikki, sillä näiden suhteiden pohjalla on aina ihmissydämen salaisuuksia, ihmeteltäviä esiinpengottaessa, silloin kun siihen on aikaa, mutta mauttomia jos yritetään selvittää niitä parillakymmenellä rivillä. Niistä voisi kirjoittaa neliniteisen teoksen ehkäpä yhtä huvittavan kuin "Killerinen tuomiorovasti", joka on niitä teoksia, joista nuoret puhuvat ja lausuvat arvostelujaan niitä edes lukematta. Auguste de Maulincourilla oli siis isoäitinsä ja tuomioherran kautta paikkansa vanhan aateliston kaupunginosassa faubourg Saint-Germainissä, ja suvun kaksi vuosisataa riitti antamaan hänelle samat mielipiteet ja ylpeän ryhdin, kuin niillä oli, jotka väittivät polveutuvansa Ranskan valtakunnan perustajasta Klodovig kuninkaasta. Tämä nuori mies, kalpea, pitkä, solakka ja hienonnäköinen, oli muutoin tosirohkeuden mies, joka epäröimättä suoritti kaksintaistelunsa, ja vaikka hän ei ollut vielä ottanut osaa mihinkään sotataisteluun, kantoi hän napinlävessään kunnialegionan ristiä. Se oli nähkääs yksi restauratsionin pysyviä virheitä, ehkäpä anteeksiannettavin niistä. Tämän ajan nuoriso ei ollut minkään aikakauden nuorisoa: se kukoisti keisarikunnan ja maastamuuton muistojen välillä, vanhojen hoviperintätietojen ja porvarien tunnollisien yritysten välillä, uskonnon ja tanssipukujen välillä, kaksinaisen politiikan välillä, Ludvig 18:nnen, joka ei nähnyt muuta kuin oman aikansa, ja Kaarle 10: nnen, joka näki liiaksi eteenpäin; kaiken lopuksi tämä nuoriso oli pakotettu tottelemaan kuninkaan tahtoa, vaikka kuningaskunta kävi harhaan. Tätä kaikessa epävarmaa, sokeaa ja selvästinäkevää nuoruutta eivät pitäneet minkään arvoisena vanhukset, jotka olivat kovin kiihkeitä säilyttämään omissa tutisevissa käsissään valtakunnan ohjakset, sillävälin kun yksinvalta olisi voitu pelastaa heidän väistymisensä kautta ja päästämällä asioitten johtoon tämän nuoren Ranskan, josta vielä tänäpäivänä vanhat doktrinäärit, nuo restauratsioniajan vanhaliberaaliseen puolueeseen kuuluvat maanpakolaiset tekevät pilkkaa. Auguste de Maulincour oli silloiseen nuorisoon piintyneitten aatteiden uhri, seuraavalla tavalla. Tuomioherra oli vielä kuusikymmentäseitsemän vuotiaana sangen terävä-älyinen mies, paljon nähnyt, paljon kokenut, hyvä kertoja, kunnian ja kohteliaisuuden mies, mutta hänellä oli naisista mitä parantumattomimmat mielipiteet: hän rakasti heitä ja hän halveksi heitä. Naisten kunnia, naisten tunteet — pelkkää lorua, joutavuuksia ja teeskentelyä! Heidän lähellänsä tämä ihmeellinen aatelisherra uskoi heihin; hän ei vastustanut heitä koskaan ja antoi heille täyden arvon. Mutta ystävien kesken kun tästä oli kysymys, hänellä oli periaatteena, että naisten pettämisen, useammalla taholla yhtä aikaa rakkausseikkailuihin ryhtymisen tuli olla nuorten miesten ainoana tehtävänä, sillä nämä muka menivät harhaan tahtoessaan sekottautua muihin valtioasioihin. Tuntuu kiusalliselta ryhtyä hahmottelemaan näin vanhentunutta kuvaa. Kaikkiallahan sitä on piirretty ja onhan se kirjallisuudessa melkein yhtä usein käytetty aihe kuin keisarikauden krenatööri. Mutta tuomioherralla oli de Maulincourin kohtaloon vaikutus, johon on välttämättä tutustuttava; tuomioherra luki hänelle moraalia omalla tavallaan ja koetti kääntää häntä sievisteleväisyyksien suuren vuosisadan oppeihin. Leskirouva, hurskas ja hellä nainen, jakautuneena tuomioherransa ja Jumalan kesken, oli oikea vienon sulouden esikuva, mutta hänessä oli samalla hyvään suuntaan kehittynyttä sitkeämielisyyttä, joka ajan pitkään saa voiton kaikesta. Hän tahtoi säilyttää pojanpojalleen elämän kauniit harhakuvat ja oli kasvattanut häntä mitä oivallisimpien periaatteiden mukaan; leskirouva antoi hänelle kaiken hienoutensa ja teki hänestä aran, avuttoman näköisen ihmisen. Tämän pojan tunteellisuus säilyi puhtaana eikä suuntautunut ollenkaan ulospäin, ja hän pysyi niin kainona ja niin arkana, että hän loukkautui herkästi teoista ja lausunnoista, joihin muut ihmiset eivät kiinnittäneet mitään huomiota. Häveten herkkämielisyyttään nuori mies teeskenteli varmuutta ja kärsi hiljaisuudessa; hän teki muiden kanssa pilkkaa asioista, joita hän yksin ollen ihaili. Sitäpaitsi hän, tuo vienon alakuloisuuden ja henkevän rakkauden mies, pettyi, kun hän, seuratessaan kohtalon hyvin tavallista oikkua, kohtasi ensimäisen rakkautensa esineessä naisen, joka olisi saattanut kauhun valtaan jonkun saksalaisen tunnevetistelijän. Nuori mies epäili itseään, tuli uneksujaksi ja kantoi murheista mieltä valitellen, ettei häntä ymmärretty. Kuta vaikeampi jokin asia on saavuttaa, sitä voimakkaammin me sitä himoitsemme, ja niinpä hän jatkoi niiden naisten jumaloimista, joilla on älykäs hellyys ja kissan liehakoitseva hempeys, ominaisuuksia, joiden salaisuuden he yksin tietävät ja joita he ehkä tahtovat pitää yksityisoikeutenaan. Totta puhuen, vaikka naiset aina valittavat, että miehet rakastavat heitä huonolla tavalla, he eivät kuitenkaan ollenkaan mielly sellaisiin, joiden sielu on puoleksi naisellinen. Koko heidän ylemmyytensä ilmenee uskotteluna, että miehet ovat heitä alempana rakkaudessa; myöskin jättävät he hyvin kernaasti rakastajan, silloinkun tämä on saanut tarpeeksi kokemusta riistääkseen heiltä pelontunteet, joilla he tahtovat kaunistaa itseänsä, nuo väärän mustasukkaisuuden nautinnolliset myrskyt, nuo pettyneen toivon epäilykset, nuo turhat odotukset, sanalla sanoen koko tuon heidän surkuteltavien naiskurjuuksiensa valikoiman; Grandissonit [henkilöitä englantil. kirjailijan Richardson'in romaaneissa. Suom. muist.] ovat heille kauhistus. Mikä on enempi heidän luontonsa vastaista kuin tyyni ja täydellinen rakkaus? He tahtovat mielenliikutuksia ja hyvyys ilman rajuilmaa ei ole heille ollenkaan hyvyyttä. Naissielut, jotka ovat kylliksi voimakkaat rakastaakseen loppumattomasti, kuuluvat enkelimäisiin poikkeuksiin ja ovat naisten joukossa samaa kuin mitä nerot miesten joukossa. Suuret intohimot ovat harvinaisia, kuten suurtyötkin. Ulkopuolella tätä rakkautta ei ole muuta kuin sovitelmia, ohimeneviä kiihotuksia, halveksittavia, kuten kaikki, mikä on pientä.
Salaisten sydänsurujensa aikana, etsiessään naista, joka olisi häntä ymmärtänyt — etsintä, mikä sivumennen sanottuna on meidän aikakautemme rakastavien suuri hulluus — kohtasi Auguste maailmassa, joka oli kaikkein kauimpana hänen omastaan, rahamaailman toisarvoisessa piirissä, jossa pankkikeinottelulla on suurin arvo, täydellisen olennon, yhden niitä naisia, joissa on jotain sanoin selittämättömän puhdasta ja ylevää ja jotka herättävät niin suurta kunnioitusta, että rakkaus tarvitsee kaikki pitkän ystävyyden apukeinot voidakseen tulla ilmi. Auguste heittäytyi siis kokonaan tuon liikuttavimman ja syvimmän intohimon, puhtaasti ihailevan rakkauden hurmauksiin. Siihen sisältyi lukemattomia tukahdutettuja haluja, intohimon värähtelyjä niin epämääräisiä ja niin syviä, niin pakenevia ja niin tuntuvia, ettei tiedä, mihin niitä vertaisi. Ne muistuttavat tuoksuja, pilviä, auringonsäteitä, varjoja, kaikkea mikä luonnossa hetken loistaa ja sammuu, leimahtaa elämään ja kuolee, jättäen sydämeen pitkällisiä liikutuksia. Silloin kun sielu on vielä kylliksi nuori ymmärtääkseen melankolian kaukaisia toiveita ja kun se löytää naisessa enemmän kuin naisen, onhan se suurin onni, mikä miehen osaksi voi tulla, kun hän rakastaa niin ylenmäärin, että tuntee enemmän iloa valkean käsineen kosketuksesta, hiusten hiipumisesta, lauseesta, silmäyksestä, kuin mitä voi kiihkeimmästäkään onnellisen rakkauden omistamisesta tuntea. Sitäpaitsi hyljätyt ihmiset, rumat, onnettomat, tuntemattomat rakastajat, arkailevat naiset tai miehet, tuntevathan he yksin ne aarteet, jotka sisältyvät rakastetun henkilön ääneen. Perusteissaan ja alkulähteissään puhjeten itse sielusta saattaa rakkautta hehkuvan ilman värinä sydämet niin voimakkaaseen vuorovaikutukseen, välittää ajatuksen toisesta toiseen niin selvästi ja niin pettämättömästi, että yksi ainoa äänen käänne merkitsee usein ratkaisua. Kuinka ylettömään ihastukseen saattaakaan runoilijan sydämen suloisen äänen sointuva kaiku! Kuinka monia mielteitä se hänessä herättää! Mikä raikkaus siitä vuotaa! Ennenkuin rakkaus näkyy katseesta, ilmenee se ensin äänessä. Auguste oli runoilija rakastuneitten tavoin (on runoilijoita, jotka tuntevat, ja runoilijoita, jotka antavat tunteillensa muodon, edelliset ovat kaikkein onnellisimpia), Auguste oli maistanut kaikkia näitä rakkauden runsaita ja hedelmällisiä ensi iloja. Hänellä oli hivelevin äänielin, mitä joku heimaileva nainen milloinkaan on itselleen toivonut voidakseen pettää mielensä mukaan. Hänellä oli tuo hopeainen ääni, joka korvaa viihdyttäen ei ole painokas muulle kuin sydämelle, jota se pettää ja liikuttaa, jota se hyväilee ja järkyttää. Ja tämä nainen käveli illalla Soly katua pitkin lähellä Pagevin katua; ja hänen salavihkainen näyttäytymisensä pahamaineisessa talossa särki suurenmoisimman kaikista intohimoista! Tuomioherran järkiperäiset mielipiteet viettivät voittojansa.
— Jos hän pettää miestänsä, kostamme me, sanoi Auguste.
Siinä oli vielä rakkautta tuossa "jos" sanassa… Descartesin filosofian epäilys on kohteliaisuutta, jolla aina on kunnioitettava hyvettä. Kello löi kymmenen. Tällöin muisti paroni de Maulincour, että tämän naisen piti mennä tanssiaisiin taloon, johon hänelläkin oli pääsy. Paikalla hän pukeutui, läksi ulos, saapui tanssiaisiin ja ryhtyi salamielisen näköisenä etsimään häntä saleista. Nähdessään Augusten niin toimekkaana sanoi rouva de Nucingen hänelle:
— Te ette näe rouva Jules'iä, sillä hän ei ole vielä saapunut.
— Päivää, rakkaani, lausui eräs ääni.
Auguste ja rouva de Nucingen kääntyivät. Rouva Jules tuli valkopukuisena, yksinkertaisena ja hienona, hiuksissaan juuri ne marabouts sulat, jotka nuori paroni oli nähnyt hänen valitsevan korukaupasta. Tämä rakkauden ääni lävisti Augusten sydämen. Jos hän olisi ymmärtänyt hankkia itselleen hitusenkaan oikeutta olla mustasukkainen tästä naisesta, olisi hän voinut kivetyttää hänet lausumalla sanat: "Soly katu!" Mutta nyt, vieraana ihmisenä, vaikka hän olisi tuhat kertaa toistanut nämä sanat rouva Jules'in korvaan, olisi tämä hämmästyneenä kysynyt häneltä näiden sanojen tarkoitusta. Nuori paroni katseli häntä tyhmistyneenä. Ilkeämielisille ihmisille ja niille, jotka kaikesta tekevät pilkkaa, on ehkä suurikin huvi tuntea jonkun naisen salaisuus, tietää että hänen puhtautensa on valhetta, että hänen tyynen ulkopintansa alla kytee syvä ajatus ja että hänen puhtaan otsansa alla piilee joku hämmästyttävä draama. Mutta on muutamia sieluja, joita tällainen näkö todellakin masentaa, ja paljon sellaisia, jotka sille nauravat, mutta kotonaan, yksin omantuntonsa kanssa, kiroovat maailmaa ja halveksivat tällaista naista. Näihin kuului Auguste de Maulincour rouva Jules'in läsnäollessa. Omituinen asema! Heidän välillänsä ei ollut muuta suhdetta kuin se, mikä syntyy maailmassa henkilöiden kesken, jotka vaihtavat seitsemän tai kahdeksan kertaa talvessa jonkun sanan, ja tässä hän nyt vaati naiselta onneansa, josta tämä oli tietämätön, tuomitsi hänet antamatta hänen tietää syytöstä.
Monien nuorten miesten on laita samoin. He menevät kotiinsa epätoivoisina siitä, että ovat iäksi särkeneet välinsä salaa rakastetun, salaa tuomitun ja halveksitun naisen kanssa. Yksinäisen huoneen seinät saavat silloin kuulla outoja yksinpuheluja, sydämen pohjalla kuohuu ja tyyntyy myrskyjä ja tapahtuu ihmeteltäviä moraalisia kohtauksia, joita kuvatakseen pitäisi olla maalari. Rouva Jules kävi istumaan jättäen miehensä tekemään kierrosta salissa. Istuuduttuaan näytti hän hiukan vaivautuneelta ja yhtämittaa puhellen naapurinsa kanssa hän heitti salavihkaisen silmäyksen mieheensä Jules Desmarets'hen, joka oli paroni de Nucingen'in vekselinvälittäjä. Seuraavassa kertomus tästä perheestä:
Herra Desmarets'lla oli viisi vuotta ennen naimistansa paikka erään vekselinvälittäjän luona. Hänellä ei silloin ollut muuta omaisuutta kuin liikeapulaisen laiha palkka. Mutta hän oli niitä miehiä, joita vastukset kouluttavat nopeasti ja jotka käyvät suoraan eteenpäin sitkeästi kuin hyönteinen pyrkiessään pesäpaikkaansa; hän oli niitä lujamielisiä nuoria miehiä, jotka hiljaa vaikenevat esteitä kohdatessaan ja joiden pitkämielisyys menee kärsivällisyyden huipunkin yli. Vaikka hän olikin nuori, oli hänellä kaikki köyhän kansan tasavaltalaishyveet: hän oli raitis, aikaansa säästävä, huvituksia vihaava. Hän odotti. Luonto oli muutoin antanut hänelle kaikki ne suuret edut, joita kaunis ulkomuoto tuo mukanaan. Hänen otsansa oli rauhallinen ja puhdas, hänen kasvojensa juonteet olivat tyynet, mutta ilmehikkäät, hänen tapansa yksinkertaiset. Kaikki hänessä ilmaisi työteliästä ja altista elämää, tuota korkeata persoonallista arvokkuutta, joka vaikuttaa, ja tuota salaista sydämen aateluutta, joka säilyy kaikissa olosuhteissa. Hänen vaatimattomuutensa herätti kunnioituksen tapaisia tunteita kaikissa, jotka hänet tunsivat. Eläen muutoin yksinäisenä keskellä Pariisia, hän ei nähnyt maailmaa kuin vilauksittain niinä harvoina hetkinä, jotka hän juhlapäivinä vietti isäntänsä salissa. Tässä nuoressa miehessä oli hämmästyttävän syviä intohimoja, kuten useimmissa, jotka elävät kuin hän; intohimoja liian voimakkaita tuhlautuakseen koskaan pikku tapahtumiin. Hänen pienet varansa pakoittivat hänet viettämään vaatimatonta elämää, ja hän hillitsi mielikuvituksensa suurella työtaakalla. Kun hän oli tullut kalpeaksi numeroiden kirjoittamisesta, virkisti hän itseänsä koettamalla hellittämättä hankkia itsellensä sitä tietojen kokonaisuutta, mikä nykyään on välttämätön jokaiselle, joka tahtoo tulla huomatuksi maailmassa, liikeasioissa, asianajotoimissa, politiikassa tai kirjallisuudessa. Ainoa kari, joka näiden kaunosielujen tielle kohoaa, on heidän oma kunnollisuutensa. Jos he näkevät köyhän tytön, rakastuvat he häneen, naivat hänet ja elävät elämäänsä taistellen kurjuuden ja rakkauden välillä. Kaikkein kauneinkin kunnianhimo sammuu talousmenojen kirjaan. Jules Desmarets ajoi täydelleen tälle karille. Eräänä iltana hän näki isäntänsä luona nuoren, harvinaisen kauniin naishenkilön. Rakkaudesta osattomat miehet, nuo onnettomat, jotka kuluttavat nuoruutensa ihanan ajan pitkällisissä töissä, tietävät yksin salaisuuden niihin rajuihin hyökyihin, joita joku intohimo nostaa heidän hyljätyissä ja halveksituissa sydämissään. He ovat niin varmoja suuresta rakkaudestaan, kaikki heidän voimansa keskittyvät niin pikaisesti siihen naiseen, johon he kiintyvät, että he hänen läheisyydessään tuntevat hurmaavia tunneväreilyitä ilman että tuo nainen itse usein ollenkaan on niistä osallinen. Se on imartelevinta kaikista itserakkauden tunteista naiselle, joka aavistaa tämän intohimon näennäisen liikkumattomuuden ja nämä pyörteet niin syvät, että ne tarvitsevat jonkun verran aikaa ilmetäkseen pinnalle. Näillä miesparoilla, jotka elävät erakkoina Pariisin sydämessä, on kaikki erakkojen nautinnotkin ja he voivat välistä sortua kiusauksiinsa. Mutta useammin tulevat he petetyiksi, harhaan viedyiksi ja väärin ymmärretyiksi ja heidän on harvoin sallittu poimia suloisia hedelmiä tästä rakkaudesta, joka heille aina on kuin taivaasta pudonnut kukkanen. Yksi ainoa vaimonsa hymyily, yksi ainoa äänenkäänne riitti sytyttämään Jules Desmarets'ssa rajattoman rakkauden. Onneksi tämän salaisen intohimon keskitetty tuli ilmeni hyvin yksinkertaisella tavalla sen aiheuttajaa kohtaan. Nämä kaksi ihmistä rakastivat toisiansa melkeinpä uskonnollisella tavalla. Ilmaistaksemme kaikki yhdellä sanalla, he eivät hävenneet ihmisten seurassa ottaa toisiansa kädestä kiinni, kuten kaksi lasta, veli ja sisar, jotka tahtovat käydä ihmisjoukon läpi, jossa jokainen antaa heille tietä, ihaillen heitä. Tuo nuori nainen oli yhdessä sellaisessa surkuteltavassa asemassa, johon itsekkyys saattaa muutamat ihmislapset. Hänellä ei ollut säätyä, ja hänen nimensä Clémence, samoinkuin hänen ikänsä, olivat julkisen notarion merkitsemät. Omaisuutta oli hänellä tuskin mitään. Jules Desmarets oli ylen onnellinen kuullessaan näistä onnettomuuksista. Jos Clémence olisi kuulunut johonkin hyvin rikkaaseen perheeseen, olisi hän epäillyt voivansa saada hänet; mutta Clémence oli köyhä rakkauden lapsi, jonkin hirveän aviorikoksellisen intohimon hedelmä, ja niinpä he menivät naimisiin. Tästä hetkestä alkoi Jules Desmarets'lle sarja onnekkaita tapahtumia. Kaikki kadehtivat häntä ja syyttivät häntä jo silloin siitä, ettei hänellä ollut muuta kuin pelkkää onnea, ottamatta ollenkaan huomioon hänen hyveitänsä ja hänen rohkeuttansa. Muutamia päiviä tyttärensä naimisen jälkeen kehoitti Clémencen äiti, joka maailmassa kävi hänen kummistaan, Jules Desmarets'a ostamaan vekselinvälittäjän viran, luvaten hankkia hänelle kaiken tarvittavan pääoman. Tähän aikaan näillä viroilla oli vielä kohtuullinen hinta. Illalla, vieläpä vekselinvälittäjänsä salissa, ehdotti eräs rikas kapitalisti tämän rouvan suosituksesta Jules Desmarets'lle edullisinta liikeyritystä, mihin yleensä voi ryhtyä, ja antoi hänelle niin paljon luottoa kuin hän tarvitsi päästäksensä hyötymään etuoikeudestaan. Seuraavana päivänä onnellinen liikeapulainen oli ostanut isäntänsä viran. Neljän vuoden kuluttua Jules Desmarets oli yksi liikeseuransa rikkaimpia miehiä. Arvossapidettyjä liiketuttavia saapui lisäämään niiden lukua, jotka hänen edeltäjänsä oli hänelle jättänyt. Hän herätti rajatonta luottamusta, ja hänen oli mahdotonta olla huomaamatta siitä tavasta, millä liikeasiat hänelle koituivat, jotain salaista anoppinsa vaikutusta tai kaitselmuksen näkymätöntä huolenpitoa. Kolmannen vuoden lopulla Clémence kadotti kumminsa. Tällöin oli herra Jules'illa — näin nimitettiin häntä eroitukseksi vanhimmasta veljestään, joka toimi notariona Pariisissa — noin kahdensadantuhannen markan vuositulot. Pariisissa ei ollut toista esimerkkiä niin suuresta menestyksestä kuin mikä tällä perheellä oli. Viiden vuoden kuluessa ei tätä harvinaista rakkautta ollut häirinnyt mikään, lukuunottamatta erästä panettelua, josta herra Jules sai mitä loistavimman hyvityksen. Yksi hänen entisiä tovereitaan luki rouva Julesin ansioksi hänen miehensä menestyksen, joka muka oli kalliisti ostettujen ylhäisten suosijoiden avulla saatu. Parjaaja sai surmansa kaksintaistelussa. Näiden puolisoiden syvä, molemminpuolinen rakkaus, joka säilyi avioliitossakin, sai seurapiireissä osakseen mitä suurinta suosiota, vaikkakin tällainen suhde oli vastoin useiden naisten mieltä. Tätä onnellista avioliittoa kunnioitettiin, jokainen juhli sitä. Herra ja rouva Jules'ia rakastettiin todellakin, ehkäpä siksi, ettei ole mitään suloisempaa kuin onnellisten ihmisten näkeminen. Mutta he eivät koskaan viipyneet kauvan vieraskäynneillään, vaan riistäytyivät irti, kärsimättöminä pyrkien, nopealla lennolla pesäänsä aivan kuin säikähtynyt kyyhkyspari. Tämä pesä oli muutoin suuri ja kaunis rakennus Ménars kadulla. Taiteellinen maku hillitsi siellä tuota ylellisyyttä, jota rahamiesten on vanhoista ajoista ollut tapana levittää näkyviin. Täällä nämä molemmat puolisot pitivät loistavia vieraskutsuja, vaikka hienon maailman velvollisuudet eivät heitä ollenkaan miellyttäneet. Kuitenkin Jules alistui tähän tietäen, että se oli ennemmin tai myöhemmin perheelle tarpeen; mutta hän ja hänen vaimonsa olivat näissä tilaisuuksissa aina kuin kasvihuoneen kukat keskellä rajuilmaa. Hyvin ymmärrettävällä hienotunteisuudella Jules oli huolellisesti salannut vaimoltaan niinhyvin panettelun kuin sen surmatun alkuunpanijan, joka vähällä oli ollut häiritä heidän onneansa. Rouva Jules, taiteellisena ja hienoutta rakastavana luonteena, piti ylellisyydestä. Huolimatta kaksintaistelun peloittavasta opetuksesta kuiskailivat kuitenkin muutamat varomattomat naiset toisilleen, että rouva Jules'illa pitäisi olla syytä joutua usein hämilleen. Ne kaksikymmentätuhatta markkaa, jotka Jules vaimollensa myönsi hänen pukuihinsa ja mielitekoihinsa, eivät voineet heidän laskujensa mukaan riittää tähän tarkoitukseen. Totta puhuen oli rouva Jules usein komeammin puettu kotonansa kuin silloin, kun hän oli lähdössä suuren maailman kutsuihin. Hän rakasti koristautumista yksinomaan miestänsä varten, tahtoen sillä osoittaa miehellensä, että tämä oli hänelle enemmän arvoinen kuin suuren maailman ihmiset. Se oli todellista rakkautta, puhdasta rakkautta ja ennen kaikkea onnellista, mikäli sitä julkisuudelta salattu rakkaus voi olla. Siksipä myöskin herra Jules alati rakastaen ja päivä päivältä yhä enemmän oli onnellinen vaimonsa läheisyydestä ja vieläpä hänen oikuistaankin, niin että hän oli oikein levoton silloin kun hän ei niitä vaimossansa huomannut, ikäänkuin se olisi merkinnyt jotain sairautta. Auguste de Maulincour'illa oli onnettomuus joutua tämän intohimon pyörteisiin ja rakastua tähän naiseen aina hulluuteen asti. Kuitenkaan hän ei ollut naurettava, vaikka hän sydämessään kantoi niin ylevää rakkautta. Hän mukautui kaikkiin, sotilastapojen vaatimuksiin, mutta hänessä oli kuitenkin selvästi huomattavissa yksinpä samppanjalasinkin ääressä tuo uneksuva piirre, tuo äänetön olemassaolon halveksuminen, tuo sumea ilme, sanalla sanoen kaikki nuo ominaisuudet, jotka niin monennimisinä esiintyvät nautintojen kyllästyttämissä ihmisissä, niissä, joita elämän tyhjyys kalvaa, ja niissä, jotka luulevat olevansa keuhkotautisia tai potevat sydämen sairautta. Toivoton rakkaus, elämään kyllästyminen ovat nykyään yhteiskunnallisia ilmiöitä. Koettaa järkyttää jonkun itsevaltijattaren sydäntä tarjoaisi ehkä suurempaa menestystä kuin hullaantunut rakkaus onnelliseen naiseen. Maulincour'illa oli siis riittävästi syitä raskasmieliseen alakuloisuuteen. Joku kuningatar voi vielä valta-asemansa nojalla tyydyttää turha- ja kevytmielisyyttään ja korkeasta asemastaan huolimatta antautua, mutta siveä keskisäädyn nainen on kuin siili tai kuin osteri kovissa pukimissaan.
Tällä hetkellä nuori upseeri oli tuon tuntemattoman rakastettunsa läheisyydessä, joka ei varmaankaan tiennyt olevansa kaksinkertaisesti uskoton. Rouva Jules istui tuossa luonnollisena kuin maailman teeskentelemättömin nainen, sulokkaana, täynnä arvokasta levollisuutta. Mikä pohjaton syvyys onkaan ihmisluonto! Ennen keskusteluun ryhtymistään katseli paroni tätä naista ja hänen miestänsä, vuorotellen kumpaakin. Mitä mietelmiä hän tekikään! Yhdessä hetkessä hän sepitti uudelleen Young'in "Yöt". Sillävälin soitto soi saleissa ja tuhannet kynttilät säteilivät. Oli pankkiirin tanssiaiset, yksi noita ylimielisiä juhlia, joilla tämä setelien maailma koetti pilkata valetun rahan saleja, joissa faubourg Saint-Germain'in kunnon seura piti ilojaan aavistamatta, että eräänä päivänä pankki oli valtaava Luxembourgin ja istuutuva valtaistuimelle. [Tarkoittaa Ludvig Filipiä, "porvarikuningasta".] Salaliitot tanssivat vielä tähän aikaan yhtä huolettomina tulevista vallan kukistumisista kuin tulevista pankin vararikoista. Paroni de Nucingen'in kultakoristeisissa saleissa vallitsi tuo erikoinen hilpeys, jonka Pariisin ainakin ulkonaisesti-iloinen hienosto antaa Pariisin juhlille. Lahjakkaat henkilöt jakavat näissä yksinkertaisille ajatusrikkauttaan ja nämä taas antavat heille tuon onnellisen näön, joka on yksinkertaisille ominainen. Tämän vuorovaikutuksen kautta kaikki elävöityy. Mutta Pariisin juhla muistuttaa aina jonkun verran ilotulitusta: hienoudet, mielistelyt, ilostelut räiskyvät ja sammuvat kuin raketit. Ja seuraavana päivänä on jokainen jo unohtanut hienoutensa, mielistelynsä ja ilonsa.
— No hyvä! sanoi Auguste mietelmiensä päätteeksi, naiset ovat kait sitten semmoisia, joina tuomioherra heitä pitää. Varmastikin, kaikki nämä naiset, jotka täällä tanssivat, ovat vähemmän moitteettomia kuin rouva Jules, ja hän käy Soly kadulla.
Soly katu oli Augusten sairaus, jo nämä sanat yksin kouristivat hänen sydäntänsä.
— Rouva, ettekö te tanssi koskaan? kysyi hän.
— Tämä on jo kolmas kerta talven alusta kun te teette minulle saman kysymyksen, sanoi rouva Jules hymyillen.
— Mutta tehän tuskin koskaan olette vastannut.
— Se on totta.
— Tiesin hyvin, että olisitte vilpillinen, kuten kaikki naiset…
Rouva Jules hymyili yhä.
— Kuulkaahan, herra paroni, jos minä ilmoittaisin teille todellisen syyn, nauraisitte te sille. Mielestäni se ei ole vilpillisyyttä, jos on ilmoittamatta salaisuuksia, joita maailman on tapana pilkata.
— Kaikki salaisuus vaatii, tullakseen julkilausutuksi, ystävyyttä, johon minä epäilemättä olen arvoton, hyvä rouva; mutta teillä ei voi olla muita kuin jaloja salaisuuksia, ja uskotteko minun silloin voivan tehdä pilkkaa kunnioitettavista asioista?
— Uskon kylläkin, sanoi rouva Jules, te, kuten kaikki muutkin miehet, pilkkaatte meidän tunteitamme puhtaimpiakin, te parjaatte niitä. Muutoin, minulla ei ole mitään salaisuuksia. Minulla on oikeus rakastaa miestäni kaikkien nähden, sanon sen, olen siitä ylpeä ja jos te teette minusta pilkkaa kuullessanne etten tanssi muiden kuin hänen kanssansa, saan minä teidän sydämestänne mitä huonoimman käsityksen.
— Ettekö ole koskaan, avioliitostanne alkaen, tanssinut muiden kuin miehenne kanssa?
— En, herra paroni. Hänen käsivartensa on ainoa johon olen nojannut, enkä ole koskaan ollut kosketuksessa kenenkään muun miehen kanssa.
— Eikö edes teidän lääkärinne ole koetellut suontanne?
— Enkös arvannut, nyt te teette minusta pilkkaa.
— En lainkaan, rouva hyvä, minä ihailen teitä sentähden että ymmärrän teitä. Mutta te voisitte antaa kuulla ääntänne, antaa nähdä teitä, te voisitte… voisitte sallia silmiemme ihailla teitä…
— Ah! sepä minun huoliani onkin, keskeytti rouva Jules, lähtöisin että avioliitossa oleva nainen voisi elää miehensä kanssa samalla tavoin kuin rakastajatar rakastajansa kanssa; sillä silloin…
— Silloin, miksi olitte muutamia hetkiä sitten jalkasin, valepuvussa
Soly kadulla?
— Soly katu! mitä se merkitsee?
Hänen kirkkaassa äänessään ei voinut huomata mitään liikutusta, ei ainoakaan piirre värähtänyt hänen kasvoissaan, hän ei punastunut, vaan pysyi rauhallisena.
— Mitä! te ette siis noussut toiseen kerrokseen eräässä talossa Augustinkadulla Soly kadun kulmassa? Teillä ei ollut ajuria kymmenen askeleen päässä, ja te ette palannut Richelieu katua pitkin korukauppiaan luota, jolta ostitte nuo marabouts sulat, jotka nyt kaunistavat päätänne?
— En ole ollut poissa kotoani tänä iltana.
Näin valehdellen pysyi rouva Jules levollisen ja iloisen näköisenä löyhytellen viuhkaansa; mutta jos jollakin olisi ollut oikeus asettaa kätensä hänen vyönsä päälle keskelle hartioita, hän olisi ehkä tuntenut sen kosteaksi. Tällä hetkellä Auguste muisti tuomioherran opetukset.
— Se oli siis joku muu nainen, ihmeesti teidän näköisenne, lisäsi hän herkkäuskoisen näköisenä.
— Herra paroni, sanoi rouva Jules, jos te kerran voitte seurata naista ja siepata hänen salaisuuksiansa, sallikaa minun silloin teille sanoa, että se on pahoin, hyvin pahoin tehty, ja saan kunnian olla uskomatta teihin.
Paroni meni pois ja asettui uunin vierustalle näyttäen miettiväiseltä. Hän oli pää kumarassa, mutta hänen suljettu katseensa tarkkasi yhä rouva Jules'ia, joka, ottamatta huomioon seinäpeilejä, loi häneen salaa pari kolme kauhun silmäystä. Rouva antoi miehellensä merkin, nousi ja tarttui tämän käsivarteen lähteäkseen kävelylle saleihin. Kun hän meni herra de Maulincour'in ohitse, sanoi tämä, keskustellen erään ystävänsä kanssa, kuuluvalla äänellä ikäänkuin vastaukseksi johonkin kysymykseen:
— Hän on nainen, joka ei varmaankaan nuku rauhallisesti tänä yönä…
Rouva Jules pysähtyi, heitti häneen ylpeän, halveksumista uhkuvan katseen ja jatkoi käyntiään tietämättä, että vielä yksi katse, jos hänen miehensä olisi sen huomannut, olisi voinut saattaa vaaranalaiseksi hänen onnensa ja kahden ihmisen elämän. Auguste tukahdutti raivon sielunsa syvyydessä ja läksi pian pois vannoen tunkeutuvansa tämän salaisuuden ytimeen asti. Ennen poislähtöänsä etsi hän rouva Jules'ia katsellakseen häntä vielä kerran, mutta tämä oli jo hävinnyt. Mikä draama kehkeytyikään tässä nuorukaisessa, joka oli selvästi kiihkopäinen, kuten kaikki ne, jotka eivät ole tunteneet rakkautta kaikessa sen laajuudessa! Auguste jumaloitsi nyt rouva Jules'ia uudella tavalla, hän rakasti tätä naista mustasukkaisuuden raivolla, toivon hulluuttavilla tuskilla. Uskottomana miehellensä tämä nainen tuli julkiseksi. Auguste saattoi heittäytyä kaikkiin onnellisen rakkauden huumauksiin, ja hänen mielikuvituksensa paljasti hänelle suunnattomia tämän naisen omistamisesta koituvia nautinnonmahdollisuuksia. Jos hän olikin kadottanut enkelin, oli hän sensijaan löytänyt hurmaavimman demooneista. Hän laskeutui levolle rakennellen tuhansia ilmalinnoja ja puolustellen rouva Jules'ia jollain ihmeellisellä hyvällä teolla, johon hän ei uskonut. Sitten hän päätti jo huomenna antautua kokonaan niiden syiden, niiden etujen etsimiseen, joita tämä salaisuus kätki. Tässä oli romaani luettavissa tai pikemminkin draama näyteltävissä, ja hänellä oli siinä osansa.
Vakoojan ammatti on hyvinkin mukavaa työtä, kun sitä tekee omaksi edukseen ja jonkun intohimon kannustamana. Saahan siinä tuntea kaikkia rosvon nautintoja pysymällä kuitenkin kunniallisena ihmisenä. Mutta silloin on valmistauduttava kiehumaan kiukusta, ulvomaan kärsimättömyydestä, jäädyttämään jalkansa katurapakoissa, jäykistymään kylmästä, palamaan kuumuudesta ja nielemään harhatoiveita. Silloin on, jotakin vihiä saatua, mentävä tuntematonta päämäärää kohti, iskettävä kirveensä kiveen, sadateltava, sepitettävä itselleen elegioja ja dityrambeja, huudettava typeryyksiä jollekin viattomalle kulkijalle, joka teitä ihmettelee; sitten vielä syöstävä kumoon kunnon eukkoja leipä- ja hedelmäkoreineen, juostava, levättävä, seistävä jonkun ikkunan edessä, tehtävä tuhansia olettamuksia… Mutta tämähän on metsästystä, metsästystä Pariisissa, metsästystä kaikkine seikkailuineen, vaikkakaan ei juuri koirilla, pyssyillä ja halloo huudoilla! Näihin kohtauksiin ei löydä vertauksia muualta kuin näyttelijöiden elämästä. Lopuksi tarvitaan vakoojan ammattiin vielä rakkaudesta ja kostonhimosta paisuvaa sydäntä voidakseen asettua Pariisissa väijyksiin kuin tiikeri, joka tahtoo hypätä saaliinsa niskaan, ja voidakseen nauttia kaikista Pariisin ja sen jonkun osan tapahtumista lisäämällä niiden jo ennestään ylitsevuotavaan runsauteen vielä yksi mielenkiinnon aihe. Eiköhän sydämen silloin täydy olla moninkertainen? Onhan tällainen elämä tuhansien intohimojen, tuhansien tunteiden samanaikaista kokemista.
Auguste de Maulincour heittäytyi kiintymyksellä tähän kuluttavaan toimeen, tuntien kaikkia sen onnettomuuksia ja nautintoja. Hän käveli valepuvussa Pariisissa pitäen silmällä kaikkia Pagevin ja Augustinkadun kulmia. Hän juoksi kuin metsästäjä Ménars kadulta Soly kadulle ja Soly kadulta Ménars kadulle tuntematta kostoa, tuntematta hintaa, jolla hänen oli maksettava niin monet vaivannäöt, juoksut ja väijytykset, tai korvausta, jonka hän kaikesta tästä oli saava. Ja kuitenkaan ei häntä vielä ollut vallannut tuo kärsimättömyys, joka kalvaa sisuksia ja pusertaa hikeä. Hän kuljeskeli toivossa, ajatellen ettei rouva Jules heti ensimäisinä päivinä asettaisi itseänsä alttiiksi palaamalla sinne, missä hänet oli yllätetty. Nämä ensimäiset päivät hän olikin sentähden käyttänyt etupäässä tutustuakseen kadun kaikkiin salaisuuksiin. Aloittelijana tässä ammatissaan hän ei rohjennut kääntyä sen talon portinvartijan ja suutarin puoleen, jossa rouva Jules kävi; mutta hän toivoi voivansa saada tähystyspaikan talosta, joka oli aivan vastapäätä tuota salaperäistä huoneustoa. Hän tutki maapohjaa, hän tahtoi sovittaa keskenään viisauden ja kärsimättömyyden, rakkauden ja salaisuuden.
Huhtikuun ensimäisinä päivinä keskellä suuren iskun valmistelemissuunnitelmiaan, jättäessään shakkilautansa yhden tuollaisen innokkaan, mutta tuloksettoman vahdinpidon jälkeen, kääntyi Auguste noin kello neljän tienoissa asuntoansa kohden, jonne eräs virka-asia häntä vaati. Kun hän oli päässyt Coquillière kadulle, yllätti hänet yksi noita rankkoja sadekuuroja, jotka paisuttavat silmänräpäyksessä katurännit ja joiden joka pisara muodostaa vesikelloja pudotessaan kadun lätäkköihin. Pariisilainen jalankävijä on silloin pakotettu muitta mutkitta pysähtymään ja etsimään suojaa jossain myymälässä tai kahvilassa, jos hän on kylliksi rikas maksaakseen pakollisen vierailunsa, tai, aina hädän mukaan, jossakin porttikäytävässä, joita köyhät ja huonosti puetut pitävät turvapaikkoinaan. Miksi ei kukaan meidän maalareistamme ole yrittänyt kuvata niitä piirteitä, joita tuollaiseen kosteaan holvikäytävään paenneessa pariisilaisjoukossa esiintyy? Mistä voisi löytää rikkaampaa kuvaa? Siinä on jalankävijöiden joukossa ensiksikin uneksija tai filosofi, joka mieltymyksellä tarkastelee niitä vesiviivoja, joita sade piirtää harmaaseen ilmaan ja jotka kaiverrustyön tapaisesti muistuttavat lasijuovien oikullisia kiehkuroita; tai niitä kirkkaita vesiryöppyjä, joita tuuli katoilla hajoittelee välkähteleväksi vihmaksi; tai noita kuohuvien ja solisevien rännien kummallisia purkauksia ja muita tuhansia ihmeellisiä pikkuseikkoja, joita kuljeksijat nautinnolla katselevat, huolimatta siitä lakaisemisesta, jolla talonmies heitä kestitsee. Sitten tuossa joukossa on vielä joku lörpöttelijä, joka valitellen puhelee portinvartijattaren kanssa tämän nojautuessa luutaansa kuin krenatööri kivääriinsä; joku köyhä kulkuri haaveellisesti nojaten seinään, vähääkään välittämättä ryysyisistä vaatteistaan, jotka ovat tottuneet olemaan kosketuksessa kadun kanssa; joku oppinut, joka tutkii, tavailee tai lukee ilmoituksia pääsemättä loppuun; joku pilkkakirves, joka tekee pilaa ihmisistä, joille kadulla sattuu joku onnettomuus, nauraa lian tahraamille naisille ja virnistelee akkunoissaolijoille; joku vaitiolija, joka katselee kaikkia akkunoita ja kerroksia; joku liikemies, joka rahalaukku tai paketti kainalossaan tuumii sateen tuottamaa voittoa tai häviötä; joku teikari, joka saapuu kuin tykistä ammuttuna, lausuen: "Ah! mikä ilma, hyvät herrat!" ja joka tervehtii kaikkia; vihdoin joku kunnon pariisilainen porvari, jolla on sateenvarjo ja joka on tottunut roimasateisiin. Hän on edeltäkäsin nähnyt myrskyn tulon, lähtenyt ulos vaimonsa varoituksista huolimatta ja istuu nyt tuossa portinvartijan tuolilla. Luonteensa mukaan jokainen tämän tilapäisen yhteiskunnan jäsenistä tarkastelee taivasta ja lähtee hypähdellen menemään joko välttääkseen likalätäköitä tai sentähden, että hänellä on kiire, tai että hän näkee kansalaisia kävelemässä huolimatta tuulesta ja rapakosta, tai että hän tuossa kosteassa ja kuolettavaa katarria tuottavassa porttikäytävässä on joutunut, kuten sananlasku sanoo, ojasta allikkoon. Jokaisella on omat syynsä. Jälellä on vielä joku viisas mies, joka, päästäksensä lähtemään, tähystelee sinistä taivasta riekaleisten pilvien lomitse.
Herra de Maulincour pakeni siis kokonaisen kävelijäperheen mukana erään vanhan talon holvikäytävään. Talon piha muistutti suurta uunia. Kalkituissa, salpietarilla sivellyissä, vihertävissä seinissä oli niin paljon rännejä ja johtotorvia, noissa neljässä päärakennuksessa niin monta kerrosta, että te olisitte kutsuneet tätä kaikkea Saint-Cloud'n vesiputouksiksi. Vesi virtasi joka taholta; se kuohui, pulpahteli ja solisi; se oli milloin mustaa, valkeaa, sinistä, vihreää; se sohahteli ja roiskui portinvartijattaren luudan alla. Tämä vanha, hampaaton eukko oli kuin luotu rajuilmoja varten; hän näytti siunaavan niitä lakaistessaan tuossa kadulle tuhansittain rikkoja, joiden uteliaisuutta herättävä luettelo paljasti jokaisen talonasukkaan elämän ja tavat. Siinä oli karttuunin palasia, teelehtiä, vaalentuneiden, särkyneiden tekokukkien hetaleita, vihannesten jätteitä, metallipalasia. Rakastaja parka tarkasti tätä näkyä, yhtä niistä tuhansista, joita liikkuva Pariisi joka päivä tarjoaa. Hän katseli sitä koneellisesti omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kun hän kohottaen silmänsä huomasi olevansa vastakkain erään miehen kanssa, joka juuri oli tullut sisälle käytävään.
Mies oli ainakin ulkonäöltään kerjäläinen, mutta ei noita Pariisin kerjäläisiä, joille ihmiskielissä ei ole mitään nimeä. Ei, tämä mies muodosti uuden tyypin ulkopuolella kaikkia niitä käsitteitä, joita sana kerjäläinen synnyttää. Tuolla tuntemattomalla ei ollut ollenkaan sitä aito pariisilaista luonnetta, joka meitä niin usein liikuttaa niissä onnettomuuskertomuksissa, joita Charlet on esittänyt välistä hyvinkin onnistuneilla huomioilla. Hänen kuvauksissaanhan esiintyy noita karkeita, lian tahraamia olentoja raakoine äänineen, punaisine pahkanenineen, hampaattomine, mutta silti uhkapiirteisine suineen; noita alhaisia ja pelottavia miehiä, joiden silmistä loistava syvä älykkäisyys näyttää olevan peräti ristiriidassa heidän olemuksensa kanssa. Muutamilla näistä häpeämättömistä kulkureista on iho marmorin kaltainen, naarmuinen ja suonikas; otsa ryppyjen peittämä ja tukka harva ja tahmainen kuin nurkkaan heitetyssä peruukissa. He ovat kaikki iloisia alennustilassaan ja törkeitä huvituksissaan, he ovat kaikki riettauden leimaamia ja heidän äänettömyytensä on ikäänkuin moite. Heidän tilansa herättää pelottavia ajatuksia. Asemassaan rikoksen tekijän ja almun anojan välillä heillä ei ole enää omaatuntoa, ja he kieppuvat varovasti mestauslavan ympärillä joutumatta sille; he ovat viattomia rikoksissaan ja rikollisia viattomuuksissaan. He herättävät usein naurua ja aina ajatuksia. Yksi heistä edustaa teille kuihtunutta yhteiskuntaa, häneen sisältyy kaikki: vankilan kunnia, isänmaa, hyve, lisäksi vielä julkisen rikoksen pahuus ja sukkelan ilkityön hienoudet. Toinen on alistuvaisen, syvämietteisen, mutta tylsistyneen näköinen. Kaikilla heillä on halua järjestykseen ja työhön, mutta heidät on sysännyt tähän heidän häpeätilaansa yhteiskunta, joka ei tahdo ottaa kuuleviinsa sitä, että näiden Pariisin kulkurien ja kerjäläisten joukossa voi olla runoilijoita, suuria miehiä ja pelotonta, järjestäytymiskyvyltään suurenmoista väkeä. Heidän joukossaan on läpeensä hyviä ja läpeensä pahoja ihmisiä, kuten aina väessä, joka kärsii; he ovat tottuneet kestämään suunnatonta kurjuutta, ja mahtava kohtalo pitää heitä alati tällä alennuksen tasolla. Heillä kaikilla on yksi unelma, yksi toivo, yksi onnellisuus: peli, arpominen tai viini. Ei mitään tästä oudosta elämästä ollut nähtävissä tuossa miehessä, joka herra de Maulincour'in edessä huolettomasti nojausi seinään, aivan kuin joku kätevän taiteilijan atelierissaan tekemä piirustus maalauskankaan toisella puolella. Tuo luiseva, pitkä mies, jonka lyijynharmaat kasvot ilmaisivat syvää ja tyyntä ajattelua, karkoitti säälintunteet uteliaiden sydämestä ivallisella olemuksellaan ja uhkaavalla katseellaan, jotka ilmoittivat että hän kohteli heitä täydellisellä välinpitämättömyydellä. Hänen kasvonsa olivat likaisenharmahtavat ja hänen kuhmuinen, kalju päänsä muistutti lievästi graniittimöhkälettä. Muutamia suoria, harmaita hiuksia laskeutui joka puolella päätä hänen kaulaan asti napitetun, likaisen takkinsa kaulukselle. Hän muistutti samalla kertaa sekä Voltairea että Don Quijotea; hän oli ivallinen, surumielinen, täynnä halveksumista ja filosofiaa, mutta samalla puoleksi hourupäinen. Hänellä ei näyttänyt olevan paitaa. Hänen partansa oli pitkä. Viheliäisen, läpeensä kuluneen ja rikkonaisen kaulaliinan alta näkyi leveä, kurttuinen kaula, täynnä paksuja suonia kuin lankoja. Hänen kumpaakin silmäänsä ympäröitsi leveä, ruskeansinertävä kehä. Hän näytti vähintäin kuudenkymmenen ikäiseltä. Hänen kätensä olivat valkoiset ja puhtaat. Kengät olivat rikkonaiset ja kallellansa. Sinertävät, monipaikkaiset housut olivat nukkavierut ja vaalentuneet ja näyttivät hyvin kurjilta. Ehkä hänen kastuneet vaatteensa haisivat pahalta, tai ehkä hänellä tavallisissa oloissa oli tuo kurjuuden tuntu, joka Pariisin likapesissä tavataan aivan samoin kuin virastoilla, sakaristoilla ja sairashuoneillakin on siellä oma pahalta haiseva eltaantunut hajunsa, jota ei millään voi kuvata; oli miten oli, tuon miehen vieressäolijat siirtyivät pois hänen läheisyydestänsä ja jättivät hänet yksin. Hän loi ensin heihin, sitten upseeriin tyynen, sulkeutuneen silmäyksen, yhden noita Talleyrandin kuuluisia katseita, joiden loisteeton, kylmä ilme on läpitunkemattomana verhona, jonka alla piilee voimakkaan sielun syvät liikunnot ja mitä tarkimmat laskut ihmisistä, asioista ja tapauksista. Ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt. Hänen suunsa ja hänen otsansa oli kylmän-levollinen; mutta hänen katseensa kääntyi alaspäin liikkeellä, jonka hitaus vaikutti jalolta ja melkeinpä traagilliselta. Siinä ilmeni kokonainen draama tuossa hänen kalpeiden silmäluomiensa painumisessa.
Nämä stoalaiset kasvot synnyttivät herra de Maulincour'issa yhden noita harhailevia unelmia, jotka alkavat tavallisella kysymyksellä ja loppuvat sisältämällä kokonaisen maailman ajatuksia. Rajuilma oli mennyt ohitse. Herra de Maulincour ei nähnyt tuosta miehestä enää muuta kuin takin liepeen, joka hipasi holvin kulmakiveä. Mutta kun hän jätti paikkansa mennäkseen ulos, löysi hän jalkojensa juuresta kirjeen, jonka vastikään oli täytynyt pudota. Hän arvasi, että se kuului tuntemattomalle ja että se oli nenäliinaa taskusta otettaessa pudonnut, sillä hän näki tämän pistävän kadulla nenäliinan taskuunsa. Upseeri, joka otti kirjeen, jättääkseen sen tuntemattomalle, luki vasten tahtoaan päällekirjoituksen:
Herra Ferragusse, Augustinkatu, Solykadun kulma. Pariisi.
Kirjeessä ei ollut mitään leimaa ja sen päällekirjoitus esti herra de Maulincour'ia jättämästä kirjettä omistajalleen, sillä harvat intohimot pysyvät ajanpitkään rehellisinä. Paroni aavisti tämän löytönsä edullisuuden ja hän tahtoi, pitäessään kirjeen, saada oikeuden tunkeutua tuohon salaperäiseen taloon, mennä sinne ja jättää kirje tuntemattomalle miehelle, jonka hän varmasti uskoi salaperäisessä talossa asuvan. Hänen luulevaisuutensa, hämärä kuin aamun ensi sarastus, rakensi jo suhteita tuon miehen ja rouva Jules'in välille. Luulevaiset rakastajat olettavat kaikkea, ja juuri siitä, että he noin olettavat ja valitsevat todennäköisimmät arvelut, arvaavat tuomarit, rakastajat, urkkijat ja tiedustelijat sen totuuden, jonka ilmisaamiseen he pyrkivät.
— Onko tämä kirje hänelle? Onko se rouva Jules'ilta?
Tuhansia samanlaisia kysymyksiä synnytti hänen levoton mielikuvituksensa, mutta jo ensimäisistä kirjeen sanoista täytyi hänen hymyillä. Kas tässä sananmukaisesti yksinkertaisten lauseidensa loistossa ja huonossa oikokirjoituksessaan tämä kirje, johon oli mahdoton mitään lisätä ja josta ei myös mitään voinut jättää pois, ellei koko kirjettä. Kun se tässä julkaistaan on se välttämättä varustettava välimerkeillä. Alkuperäisessä ei ole mitään pilkkuja, ei mitään pisteitä, ei edes huutomerkkejäkään, seikka, joka olisi ollut omiansa hävittämään sen välimerkkijärjestelmän, jota nykyajan kirjailijat käyttävät kuvatessaan suurten intohimojen tuhotöitä.
"Henrik!
Niihin uhrauksiin, joihin sinuun nähden olin itseni velvottanut, kuulu myöskin se, etten enää antasi sinulle tietoja ittestäni, mutta vastustamaton ääni käskee minun ilmottaan sinulle rikoksesi minua kohtaan. Tiedän edeltäkäsin, ettei sinun rikosten kovettama sielusi alentusi surkuttelemaan minua. Sinun sydämesi on kuuro tunteellisuudelle. Onko se sitä myöskin luonnon huudolle? Mutta vähät siittä, minun täytyy ilmasta sinulle, kuinka suuresti sinä olet rikoksellinen ja kuinka kauhee se asema on, johon olet minun saattanu. Henrik, sinähän tiesit kaiken sen, mitä minä olen saanu kärsiä ensimäisestä lankeemuksestani, ja kuitenkin sinä syöksit minun samaan onnettomuuteen ja jätit minun epätoivoon ja suruun. Niin, myönnän sen, usko, että rakastit minua ja pidit minua arvossa, oli antanu minulle rohkeutta kestään kohtaloni. Mutta nyt, mitä minulla on jäljellä? Sinä olet saattanu minun hävittään kaiken, mikä minulle oli rakkainta, mikä minua kiinnitti tähän elämään: vanhempani, ystäväni, kunnijani, maineeni olen uhrannu sinulle ja minulla ei ole jäljellä kuin häpeä, kunnijattomuus ja — sanon sen punastumatta, kurjuus. Onnettomuudestani ei puuttunut enää muuta kun varmuus sinun halveksumisestasi ja vihastasi, ja nyt, kun minulla on se, on minulla rohkeutta toteuttaa aikeeni. Olen tehny päätökseni ja perheen kunnija vaatii sitä: olen tekevä lopun kärsimyksistäni. Älä ryhdy mihinkään mietelmiin aikeeni vastustamiseksi, Henrik. Se on hirveä, tiedän sen, mutta tilani pakottaa minun siihen. Voisinko elää ilman apua, ilman tukea, ilman ystävän lohdutusta? En. Kohtalo on niin määränny. Kahden päivän kuluttua, Henrik, kahden päivän kuluttua Iida ei ole enää ansaitseva sinun kunnijoitustasi, mutta kuule lupaukseni, jonka sinulle teen omantunnon rauhani tähden ja koska ansaitsen yhä vieläkin sinun ystävyyttäsi. Oi Henrik, ystäväni, sillä en ole koskaan vaihtava sinua toiseen, lupaa minulle, että annat anteeksi elämäntieni, jota nyt lähden kulkemaan. Rakkauteni on antanu minulle rohkeutta, se auttaa minua pysymään siveydessä. Kun sinun kuvasi on sydämessäni, olen minä suojattu viettelyksiä vastaan. Älä unohda koskaan, että kohtaloni on sinun työtäsi, ja tuomitse itseäsi. Älköön taivas rankaisko sinua rikkomuksistasi, polvillani rukoilen sinulle anteeksiantamusta, sillä minä tunnen, että kurjuuksistani ei puuttuisi enää muuta kun se suru, että tietäsin sinun olevan onnettoman. Huolimatta hädästäni kieltäyvyn kaikesta avusta sinun puoleltasi. Jos sinä olisit rakastanu minua, olisin voinu ottaa sitä vastaan ystävyyden osotuksena, mutta säälin aiheuttaman hyvän työn työntää minun sieluni pois ja minä olisin sellaista vastaanottaissani halpamaisempi kun se, joka sitä tarjoo. Tahtosin kuitenkin pyytää sinulta yhtä suosionosotusta. En tiedä kuinka kauvan minun vielä täytyy olla rouva Menardie'n luona, ole niin jalomielinen äläkä tule luokseni. Sinun kaksi viimestä käyntiäsi teki minulle pahaa, jota minä saan vielä pitkän aikaa tuntea. En tahdo ollenkaan yksityskohtasesti puhua menettelystäsi tässä asijassa. Sinä vihaat minua, nämä sanat ovat syöpyneet minun sydämeeni ja jähmettäneet sen pelosta. Voi! juuri tänä hetkenä, jolloin kaikki voimani jättää minun, minä tarvitsen kaikki rohkeuteni. Henrik, ennenkun minä olen asettanu rajan välillemme, anna minulle viimenen osotus siitä, että pidät minua arvossa. Kirjota minulle, vastaa minulle, sano minulle, että sinä kunnijoitat minua vielä, joskan et enää minua rakasta. Vaikka en koskan tarvitse hävetä katsoa sinua silmiin, en kuitenkan tahdo tavata sinua: minä pelkään suurta heikkouttani ja rakkauttani. Mutta ole armelijas ja kirjota minulle yksi sana vielä, se on antava minulle rohkeutta kestään vastonkäymisissä. Jää hyvästi minun kaikkein onnettomuuksieni aiheuttaja, mutta minun ainoo ystäväni, jonka sydämeni on valinnut ja jota se ei ole koskaan unohtava. Iida."
Tämän nuoren tytön elämä, jonka petetty rakkaus, tuhoa tuottavat ilot, surut, kurjuus ja hämmästyttävä alistuminen olivat ilmaistut niin vähillä sanoilla, tämä tuntematon, mutta täydellisesti pariisilainen runo tahraisessa kirjeessä, liikutti hetkisen herra de Maulincour'in mieltä, sitten hän kysyi eikö tämä Iida ollut joku rouva Jules'in sukulainen ja eikö se iltakohtaus, jonka todistajaksi hän sattumalta oli joutunut, ollut ehkä johtunut hyväntekeväisyysyrityksestä. Että tuo kurja vanhus olisi vietellyt Iidan… sehän oli aivan uskomatonta. Harhaillessaan tässä mietelmiensä labyrintissa, jossa ajatukset risteilivät ja kumosivat toinen toisiaan, paroni saapui lähelle Pagevinkatua ja näki ajurin pysähtyneenä Augustinkadun päähän siihen kohtaan, jossa Montmartrekatu haarautuu. Kaikki odottavat ajurit herättivät hänessä epäluuloja.
— Olisiko se hän? ajatteli paroni.
Ja hänen sydämensä tykytti kuumeisesti. Hän soitti pienen oven kelloa, mutta pää kumarassa ikäänkuin jonkin häpeän painamana, sillä hän kuuli salaisen äänen, joka sanoi: "Miksi sinä tunkeudut tähän salaisuuteen?"
Hän nousi muutamia askeleita portaita ylös ja tapasi itsensä vastakkain vanhan portinvartijattaren kanssa.
— Asuuko herra Ferragus täällä?
— En tunne häntä…
— Kuinka! eikö herra Ferragus asukaan täällä?
— Ei meillä tässä talossa ole sellaista henkilöä.
— Mutta hyvä rouva…
— En ole mikään hyvä rouva, herra, olen portinvartijatar.
— Mutta, rouva, toisti paroni, minulla on kirje jätettävänä herra
Ferragus'ille.
— No sitten! Jos herralla kerta on kirje, on se kokonaan toista, sanoi portinvartijatar muuttaen ääntänsä. Antakaapa minun nähdä kirjettänne.
Auguste näytti kokoontaitettua kirjettä. Vanha eukko pudisti päätänsä epäilevän näköisenä, oli kahdella päällä ja näytti tahtovan jättää paikkansa mennäkseen ilmoittamaan salaperäiselle Ferragus'ille tästä odottamattomasta tapauksesta. Lopulta hän sanoi:
— Hyvä on, nouskaa vain ylös, herra, te kai tiedätte missä se on…
Vastaamatta tähän lauseeseen, jolla viekas eukko olisi voinut pistää hänet pussiin, upseeri kiipesi nopeasti portaita ylös ja soitti kiivaasti toisen kerroksen ovella. Hänen rakastajavaistonsa sanoi hänelle: "Hän on siellä."
Porttiholvissa ollut tuntematon, Ferragus eli Iidan onnettomuuksien "aiheuttaja" avasi itse oven. Hän oli puettu kukilla kirjailtuun yönuttuun, hänen housunsa olivat valkoista flanellia, jalkoja lämmittivät kudotut koruompeleiset tohvelit ja hänen kasvonsa oli pesty. Rouva Jules, jonka pää näkyi toisen huoneen oviverhojen takaa, kalpeni ja vaipui nojatuoliin.
— Mikä teillä on, rouva? huudahti upseeri kiiruhtaen häntä kohden.
Mutta Ferragus ojensi käsivartensa ja heitti upseerin takaisin niin kovakouraisella liikkeellä, että Auguste luuli saaneensa rautatangosta iskun rintaansa.
— Takaisin, herra! sanoi mies. Mitä te meistä tahdotte? Jo viidettä, kuudetta päivää luovitte te tässä kaupunginosassa. Oletteko ehkä vakooja?
— Oletteko herra Ferragus? sanoi paroni.
— En, herra.
— Ei tee mitään, sanoi Auguste, minun on annettava teille tämä kirje, jonka te pudotitte sen talon porttiholvissa, jossa me molemmat olimme sateen kestäessä.
Näin puhuessaan ja ojentaessaan kirjettä tuolle miehelle paroni ei voinut olla heittämättä silmäystä huoneeseen, jossa Ferragus otti hänet vastaan. Tämä huone oli yksinkertaisesti, mutta hyvin sisustettu. Tuli paloi uunissa ja sen lähellä oli pöytä katettu huolellisemmin kuin mitä tuon miehen ulkonainen asema ja vuokrahuoneiden halpuus edellyttivät. Lopuksi hän vielä näki toisen huoneen sohvalla kasan kultaa ja kuuli ääntä, joka ei voinut olla muuta kuin naisen itkua.
— Kirje kuuluu minulle, kiitän teitä, sanoi tuntematon kääntyen tavalla, josta paroni saattoi ymmärtää, että mies halusi päästä hänestä eroon heti.
Liian uteliaana huomatakseen sitä syvää tutkimusta, jonka alaisena hän oli, Auguste ei nähnyt niitä sähköisiä katseita, joilla tuntematon näytti tahtovan niellä hänet; jos hän olisi kohdannut tuon basiliskisilmäyksen, olisi hän älynnyt asemansa vaarallisuuden. Liiaksi intohimon vallassa ajatellakseen itseään Auguste hyvästeli, laskeutui alas ja palasi kotiinsa koettaen löytää jotain järkeä noiden kolmen henkilön yhdistämisessä: Iida, Ferragus ja rouva Jules; se oli tehtävä, joka henkisesti oli samanarvoinen kuin koettaa panna kokoon kiinalaisen rakennuspelin kummalliset puupalikat tuntematta leikin avainta. Mutta rouva Jules oli nähnyt hänet, rouva Jules kävi tuossa talossa, rouva Jules oli hänelle valehdellut. Maulincour aikoi tehdä vierailun tämän rouvan luo seuraavana päivänä, rouva Jules ei voisi kieltäytyä ottamasta häntä vastaan, hän oli tullut tämän rouvan rikostoveriksi, hän oli käsin ja jaloin kiinni tässä hämärässä salajuonessa. Hänellä oli mielestään jo valtit käsissään ja hän ajatteli käskevästi pyytää rouva Jules'ia ilmaisemaan hänelle kaikki salaisuutensa.
Tähän aikaan Pariisi eli rakennustöitten kuumeessa. Jos Pariisi on hirviö, on se varmaankin mielettömin kaikista hirviöistä. Se innostuu tuhansiin haaveisiin. Milloin se rakentaa kuin suuri herra, joka on mieltynyt muurikauhaan, sitten se jättää kauhan ja rupeaa sotilaaksi; se pukeutuu kiireestä kantapäähän kansalliskaartilaiseksi, harjoittelee ja tupakoitsee; äkkiä jättää se sotilasharjoituksensa ja heittää pois sikaarinsa; se huolestuu, tekee vararikon, myö huonekalunsa Châtelet-torilla ja lakkauttaa maksunsa; mutta muutaman päivän perästä se järjestää asiansa, juhlii ja tanssii. Yhtenä päivänä se ahmii täysin kourin ryynisokeria; eilen se osti Weynen paperia; tänään hirviöllä on hammastauti ja se liimaa kaikille muureilleen tuskaa karkottavien lääkkeiden ilmoituksia; huomenna se varustautuu rintakaramelleillä. Sillä on omat tottumuksensa kuukautta, huvikautta ja vuotta varten aivan samoin kuin yhtä päivääkin varten. Juuri tähän aikaan koko maailma rakensi ja repi alas jotain, josta ei vielä tiennyt, mitä se oikein oli. Oli harvoja katuja, joilla ei olisi ollut korkeita rakennustelineitä poikkilautoineen, jotka kerros kerrokselta liittyivät tukipylväisiin. Tällaiset telineet olivat helposti sortuvia laitoksia ja ne heiluivat muurarien alla; niitä oli nuorilla vahvistettu ja ne olivat kalkista aivan valkoiset. Ajoneuvojen sysäyksiä vastaan suojeli niitä harvoin sellainen lauta-aita, joka on pakollinen julkisille rakennuksille, jotka ovat työnalaisina. On jotain merellistä noissa mastoissa, tikapuissa, köysissä ja muurarien huudoissa. Kaksitoista askelta talosta, jossa Maulincour asui, oli myöskin kohonnut yksi tuollainen lyhytaikainen laite erään talon eteen, jota rakennettiin neliskulmaisista kivistä. Seuraavana päivänä, hetkellä, jolloin paroni de Maulincour ajoi kevyissä kaksipyöräisissä ajoneuvoissaan näiden rakennustelineiden ohi ollen matkalla rouva Jules'in luo, pääsi yksi kahden jalan suuruinen kivi, joka juuri oli telineiden huipulle hinattu, irti nuorista, pyörähti ympäri ja putosi ajoneuvojen takana istuvan kamaripalvelijan päälle, musertaen hänet kuoliaaksi. Kauhun huuto tärisytti telineitä ja muurareita; yksi heistä, joka näytti saaneen kivestä sysäyksen, pysytteli kuoleman vaarassa vaivoin kiinni pitkissä tukipuissa. Väkeä kokoontui nopeasti paikalle. Kaikki muurarit laskeutuivat alas huutaen, kiroillen ja sanoen, että herra de Maulincour'in ajoneuvot olivat aiheuttaneet heidän nostokoneensa heilumisen. Jos upseeri olisi istunut pari tuumaa taaempana, olisi hän saanut kiven päähänsä. Palvelija oli kuollut, ajoneuvot rikki. Tämä oli huomattava tapaus tässä kaupunginosassa, ja sanomalehdet kertoivat siitä. Herra de Maulincour, ollen varma, että hänen ajoneuvonsa eivät olleet koskettaneet telineitä, teki valituksen. Viranomaiset sekaantuivat asiaan. Pantiin toimeen tutkimus ja saatiin tietää, että eräs pikku poika oli riuku kädessä pitänyt vahtia ja huutanut ohikulkijoita väistymään. Asia jäi siihen. Herra de Maulincour ei saanut hyvikettä palvelijastaan eikä säikähdyksestään ja sai pysyä muutamia päiviä vuoteessa, sillä ajoneuvojen takaosa oli särkyessään ruhjonut häntäkin, ja säikähdyksestä johtunut hermotäristys oli aiheuttanut kuumeen. Hän ei mennyt rouva Jules'in luokse. Kymmenen päivää tämän tapahtuman jälkeen, ensikertaa uloslähtiessään hän ajoi korjatuilla ajoneuvoillaan Boulognen metsää kohden. Hänen Bourgogne katua alasmennessään katkesi pyörän akseli äkkiä keskeltä poikki juuri sillä kohdalla katua, jossa on likaviemäri, edustajaintaloa vastapäätä. Paroni ajoi niin nopeasti, että molemmatkin pyörät akselin katkettua pyrkivät törmäämään yhteen sellaisella voimalla, että hänen päänsä olisi voinut helposti musertua niiden väliin. Vaunujen luja katos pelasti hänet onneksi tästä vaarasta; kuitenkin hän sai vaikean haavan sivuunsa. Jo toisen kerran kymmenen päivän kuluessa hänet kannettiin aivan kuin kuolleena kyynelehtivän leskirouvan luo. Tämä toinen sattuma herätti paronissa epäluulon oireita, ja hän ajatteli hämärästi Ferragus'ia ja rouva Jules'ia. Saadakseen epäluulonsa hälvenemään hän otti murtuneen akselin kamariinsa ja kutsutti luokseen ajoneuvojensa tekijän. Tämä tuli, silmäsi akselia ja katkeamaa ja ilmoitti herra Maulincour'ille kaksi asiaa. Ensiksi, että akseli ei ollut lähtenyt hänen työpajastaan, sillä hän ei tehnyt ainoatakaan sellaista kaivertamatta siihen selvästi nimensä alkukirjaimia, eikä hän voinut selittää, millä tavalla tuo akseli oli joutunut entisen sijalle; toiseksi, että tuon epäillyn akselin murtumisen oli aiheuttanut sen sisustaan hyvin taitavasti kaiverruksilla ja uurteilla aikaansaatu ontelo.
— Toden totta, herra paroni, onpa sen täytynyt olla koko lurjus, joka on tehnyt tuontapaisen akselin; voisi vaikka vannoa, että se näyttää täysin ehyeltä.
Herra de Maulincour pyysi vaununtekijäänsä vaikenemaan tästä seikkailusta ja piti itseänsä perusteellisesti varoitettuna. Nämä kaksi murhayritystä oli järjestetty nerokkuudella, joka viittasi henkisesti kehittyneiden ihmisten taholta lähtevään vihaan.
— Tämä on sotaa elämästä ja kuolemasta, sanoi hän käännellen itseään vuoteessaan, villien sotaa, yllätysten, väijytysten ja salakavaluuden sotaa, ja se on julistettu rouva Jules'in nimessä. Kelle miehelle hän sitten oikeastaan kuuluu? Mikä valta tällä Ferragus'illa on?
Herra de Maulincour ei voinut lopulta olla värisemättä, vaikka hän olikin urhokas ja sotilaallinen. Niiden murhayritysten joukossa, joita hän ajatteli, oli yksi, jota vastaan hän oli voimaton ja ilman rohkeutta: eivätköhän hänen salaiset vihamiehensä piankin käyttäisi myrkkyä? Pelon valtaamana, jota vielä lisäsi tilapäinen heikkous, ruuasta kieltäytyminen ja kuume, hän kutsutti heti luokseen erään vanhan naishenkilön, joka jo kauan sitten oli liittynyt hänen isoäitiinsä, naisen, jolla oli häntä kohtaan puoleksi äidillisiä tunteita ja joka oli oikea palvelijatar-ihanne. Kertomatta hänelle kaikkea Auguste antoi hänen tehtäväkseen ostaa salaa, joka päivä, eri paikoista, tarpeelliset ruoka-aineet ja käski hänen asettaa ne lukon taakse. Hänen itsensä piti tuoda Augustelle ruoka eikä hän saanut antaa kenenkään lähestyä ruoka-aineita silloin kun niitä valmistettiin. Sanalla sanoen paroni ryhtyi mitä tarkimpiin varovaisuustoimenpiteisiin suojellakseen itseään tuolta kuoleman lajilta. Hän oli vuoteessa, yksin, sairaana; hän saattoi siis tänä joutoaikana ajatella turvallisuuttaan, — tarve, jossa ihmisen itsekkyys kyllä toimii niin selvänäköisesti, ettei mitään unhotu. Mutta onneton sairas oli myrkyttänyt elämänsä pelolla vasten tahtoaan, epäluulo väritti kaikki hänen hetkensä synkillä vivahteillaan. Kuitenkin nämä kaksi murhayritystä opettivat hänelle yhden niistä hyveistä, jotka ovat välttämättömiä valtiomiehille, teeskentelyn korkean taidon, jota on käytettävä leikittäessä elämän suurilla eduilla. Vaieta salaisuuksistaan ei ole vielä mitään; mutta vaieta edeltäkäsin, osata Ali pashan tavoin olla unohtavinaan joku teko kolmeksikymmeneksi vuodeksi, jos niin tarvitaan, varmentaakseen kolmenkymmenen vuoden kuluessa valmistellun koston, se on kaunis näyte maassa, jossa on vähän ihmisiä, jotka voisivat teeskennellä edes kolmeakymmentä päivää. Herra de Maulincour ei elänyt enää muussa kuin rouva Jules'issa. Alinomaa ajatteli hän keinoja, joita hän voisi käyttää tuossa tuntemattomassa taistelussa saavuttaakseen voiton tuntemattomista vastustajistaan. Hänen salattu intohimonsa tähän naiseen lisääntyi vain näistä vastuksista. Rouva Jules oli alati hänen edessään, hänen ajatuksissaan, hänen sydämessään, vielä viehättävämpänä luuloteltujen rikoksiensa takia kuin tunnettujen hyveidensä vuoksi, jotka olivat saattaneet hänet jumaloimaan tuota naista.
Tahtoen saada tietoonsa vihollisen aseman sairas luuli voivansa vaaratta vihkiä tuomioherran tilansa salaisuuksiin. Suurmestari rakasti Auguste'a kuin isä omaa lastaan, hän oli hieno, etevä mies ja hänellä oli diplomaattista kykyä. Hän saapui siis kuulemaan paronia, puisteli päätänsä ja ryhtyi sitten hänen kanssansa neuvottelemaan. Kunnon tuomioherra ei ollut yhtä luottavainen kuin hänen nuori ystävänsä, kun tämä sanoi hänelle, että aikana, jolloin he elivät, poliisi ja valtiomahti kykenivät ottamaan selvää kaikista salaisuuksista ja että, jos heihin kerran tuli turvautua, he olisivat mahtavia auttajia.
Vanhus vastasi:
— Poliisi, rakas lapseni, merkitsee sitä, mikä on kykenemättömintä tässä maailmassa, ja valtiomahti sitä, mikä on voimattominta yksilöä koskevissa kysymyksissä. Ei poliisi eikä valtiomahti osaa lukea sydämen pohjalla piileviä ajatuksia. Ainoa, mitä heiltä voidaan vaatia, on etsiä jonkun teon syitä. Siksipä sekä valtiomahti että poliisi ovat ilmeisesti sopimattomia ehdottamaasi toimeen. Heiltä puuttuu tuota persoonallista harrastusta, joka paljastaa kaiken sille, jonka tarvitsee kaikki tietää. Ei mikään ihmismahti voi estää murhamiestä tai myrkyttäjää pääsemästä jonkun ruhtinaan sydämeen tai kunniallisen ihmisen vatsaan. Intohimot ovat paras poliisi.
Tuomioherra neuvoi hartaasti paronia matkustamaan Italiaan, sieltä Kreikkaan, Kreikasta Syyriaan, Syyriasta Aasiaan, eikä palaamaan, ennenkuin hänen salaiset vihollisensa ymmärtäisivät, että hän katui ja oli tehnyt heidän kanssansa hiljaisen rauhan. Ellei hän näin tekisi, oli hänen pysyteltävä talossaan ja vieläpä omassa kamarissaan, jossa hän saattoi olla turvassa Ferragus'in hyökkäyksiltä, eikä lähdettävä ulos paitsi jos hän voisi aivan varmasti musertaa tuon miehen.
— Vihollista pitää lähestyä ainoastaan lyödäkseen häneltä pään poikki, sanoi tuomioherra painavasti.
Vanhus lupasi kuitenkin suosikilleen käyttää kaikkea sitä oveluutta, jonka taivas oli hänelle suonut, hankkiakseen, ketään alttiiksiasettamatta, tietoja vihollisesta, ottaakseen hänestä tarkan selon ja siten valmistaakseen voittoa. Suurmestarilla oli eräs vanha täysinpalvellut "Figaro" [henkilö ranskal. kirjailijan Beaumarchais'n näytelmässä "Figaron häät">[, pahanilkisin apina, mikä milloinkaan on ihmiskasvoja kantanut, ennen nerokas kuin paholainen, kaikkeen valmis kuin rangaistusvanki, valpas kuin varas ja kavala kuin nainen, mutta nyt henkiseen rappiotilaan vajonnut, olosuhteitten takia, sillä pariisilaisen yhteiskunnan uusi järjestys oli pannut toimeen uudistuksen myöskin komedian palvelijoitten suhteen. Tämä täysinpalvellut "Scapin" [henkilö ranskal. kirjailijan Molière'n näytelmässä "Les Fourberies de Scapin". Suom. muist.] oli kiintynyt herraansa kuin johonkin ylempään olentoon, mutta viekas tuomioherra lisäsi joka vuosi vanhan rakkausseikkailujensa apulaisen palkkaan kelpo summan, huomaavaisuus, joka vahvisti luonnollista ystävyyttä myöskin hyödyn näkökannalta ja tuotti vanhalle herralle auliimpaa palvelusta kuin mitä kiihkeinkään rakastajatar olisi voinut keksiä sairaalle ystävälleen. Tämän, vanhojen teatteripalvelijoiden helmen, tämän jäännöksen edelliseltä vuosisadalta, joka oli aivan lahjomaton, koska hänellä ei enää ollut mitään intohimoja tyydytettävänä, tämän nyt suurmestari ja herra de Maulincour tekivät uskotukseen.
— Herra paroni on turmeleva kaiken, sanoi tuo livreepukuinen suuruus kutsuttuna neuvotteluun. Herra syököön, juokoon ja nukkukoon rauhassa. Minä otan koko asian hoitaakseni.
Tosiaankin, kahdeksan päivää neuvottelun jälkeen, hetkellä, jolloin herra de Maulincour, täydelleen parantuneena, söi aamiaista isoäitinsä ja tuomioherran kanssa, Justin astui sisään tekemään ilmoituksiaan. Sitten kun leskirouva oli saatettu huoneisiinsa, hän sanoi tuolla väärällä häveliäisyydellä, jota lahjakkaat miehet teeskentelevät:
— Ferragus ei ole sen vihollisen nimi, joka vainoaa herra paronia. Tuo pahuksen mies kutsuu itseään nimellä Gratien-Henrik-Viktor-Jean-Joseph Bourignard. Herra Gratien Bourignard on entinen rakennusurakoitsija ja on ollut ennen hyvin rikas ja ennen kaikkea yksi Pariisin kauneimpia poikia, oikea Lovelace [henkilöitä englantil. kirjailijan Richardson'in romaaneissa. Suom. muist.], kykenevä viettelemään Grandissonninkin. Tähän loppuvat tietoni. Hän on ollut tavallinen työmies, ja salaliittolaisten ritarikunta on valinnut hänet sitten johtajakseen nimellä Ferragus XXIII. Poliisin pitäisi tietää tämä, jos se yleensä mitään tietää. Tuo mies on muuttanut pois Augustinkadulta ja asuu nykyään Joquelet kadulla. Rouva Jules Desmarets käy häntä usein katsomassa; sattuu usein, että herra Desmarets mennessään Pörssiin saattaa vaimoaan Vivienne katua pitkin, tai tämä saattaa miestänsä Pörssiin. Armollinen tuomioherra tuntee liiaksi hyvin nämä asiat pakottaakseen minun sanomaan, mieskö tässä johtaa vaimoaan vaiko vaimo miestään; mutta rouva Jules on niin kaunis, että minä löisin vetoa hänen puolestaan. Kaikki nämä tiedot perustuvat viimeisiin tosiasioihin. Bourignard pelaa usein numerolla 129. Hän on kaikella kunnioituksella sanottuna, herra paroni, vanha lurjustelija, joka rakastaa naisia ja koettaa tekeytyä säätyhenkilöksi. Muutoin, hän voittaa usein, pukeutuu näyttelijäksi, maalaa itsensä tarpeen mukaan ja viettää maailman omituisinta elämää. En epäile, etteikö hänellä olisi useampia asuinpaikkoja, koskapa hän enimmäkseen pääsee pakenemaan sitä, mitä herra suurmestari nimittää parlamentaariseksi tutkimukseksi. Jos herra paroni niin haluaa, voidaan hänestä ainakin kunnialla päästä irti, ottamalla huomioon hänen tottumuksensa. On aina helppo vapautua miehestä, joka rakastaa naisia. Muuten, tuo kapitalisti aikoo muuttaa vielä kerran asuntoa. — Onko armollisella tuomioherralla ja paronilla minulle jotain käskettävää?
— Justin, minä olen tyytyväinen sinuun, älä mene pitemmälle ilman määräystä, mutta pidä silmällä täällä kaikkea, niin että herra paronin ei tarvitse mitään pelätä. — Rakas lapseni, sanoi tuomioherra kääntyen Maulincour'in puoleen, iloitse jälleen elämästäsi ja unohda rouva Jules.
— En, en, sanoi Auguste, minä en luovuta paikkaani Gratien Bourignard'ille. Tahdon saada hänet kiinni, hänet ja rouva Jules'in myöskin.
Illalla paroni Auguste de Maulincour, joka äskettäin oli nimitetty korkeampaan asemaan eräässä henkivartiokaartin osastossa, läksi tanssiaisiin Elysée-Bourbon'iin, herttuatar de Berri'in luokse. Täällä hänen ei varmaankaan tarvinnut peljätä mitään vaaraa. Kuitenkin Maulincour läksi näistä tanssiaisista suoritettavanaan kunnianasia, asia, joka oli mahdoton järjestää muutoin kuin aseilla. Hänen vastustajallaan markiisi de Ronquerolles'illa oli mitä painavimpia syitä olla tyytymätön Augusteen ja Auguste oli antanut siihen aihetta entisellä suhteellaan herra de Ronquerolles'in sisareen, kreivitär de Sérizy'yn. Tämä nainen, joka ei pitänyt saksalaisesta tunteellisuudesta, pani mitä tarkinta huomiota teennäisesti vaatimattoman pukunsa pienimpiinkin yksityiskohtiin. Sitten, kuten elämässä niin usein sattuu, vähäpätöiseltä näyttävä asia: Auguste tuli lausuneeksi viattoman leikinlaskun, jonka kreivitär de Sérizy otti kovin pahakseen ja josta hänen veljensä loukkautui. Selvittely tapahtui nurkassa hiljaisella äänellä. Maailmanmiehinä nuo kaksi vihamiestä eivät nostaneet mitään melua. Vasta seuraavana päivänä keskusteltiin faubourg Saint-Honoré'n, faubourg Saint-Germain'in ja hovin seurapiireissä tuosta tapahtumasta. Rouva de Sérizy'a puolustettiin innokkaasti, ja kaikki vääryys siirrettiin Maulincour'in puolelle. Ylhäisiä henkilöitä puuttui asiaan. Todistajina oli kummallakin riitapuolella mitä korkeampisäätyisiä henkilöitä, ja oli ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jottei kaksintaistelupaikalla kukaan saisi surmaansa. Kun Auguste seisoi vastustajansa edessä, joka oli miellyttävä, kaikkien kunnioittama mies, ei hän voinut nähdä hänessä Ferragus'in, salaliittolaisten johtajan, välikappaletta, mutta hänellä oli salainen halu totella selittämättömiä aavistuksiaan ryhtyessään puheisiin markiisin kanssa.
— Hyvät herrat, sanoi hän todistajille, en tietystikään kieltäydy taistelemasta herra de Ronquerolles'in kanssa; mutta ennen sitä tahdon ilmoittaa, että olen ollut väärässä ja että olen valmis tekemään vaadittavat anteeksipyynnöt, vieläpä julkisestikin, jos herra Ronquerolles niin haluaa, sillä kun nainen on kysymyksessä, ei mikään luullakseni voi olla häpeäksi kohteliaalle miehelle. Vetoan siis hänen oikeudentuntoonsa ja jalomielisyyteensä; mielestäni olisi hiukan tyhmästi taistella, silloin kun oikeus voi ratkaista asian…
Herra de Ronquerolles ei tyytynyt lopettamaan asiaa tällä tavalla, ja silloin paroni, tullen yhä epäluuloisemmaksi, lähestyi vastustajaansa.
— Kuulkaa herra markiisi, takaatteko minulle aateliskunnianne kautta näiden herrojen kuullen, ettei teitä mikään muu koston aihe tuo tähän kohtaukseen kuin se, josta julkisesti on kysymys?
— Herra, sellaisia kysymyksiä ei minulle tehdä.
Ja herra de Ronquerolles asettautui paikalleen. Oli sovittu edeltäkäsin, että molemmat vastustajat vaihtaisivat keskenään pistoolin laukauksen. Herra de Ronquerolles, huolimatta välimatkasta, jonka olisi pitänyt tehdä herra Maulincour'in kuolema hyvin epävarmaksi, jollei suorastaan mahdottomaksi, osui paroniin. Kuula tunkeutui rintaan, kaksi sormen leveyttä sydämen alapuolelle, mutta onneksi ilman pahempia vahinkoja.
— Te tähtäätte liian hyvin, herra, sanoi kaartinupseeri, ainoastaan kostaaksenne kuolleita tunteita.
Herra de Ronquerolles luuli Augusten kuolleen eikä voinut pidättää ilkeämielistä hymyä, kuullessaan nämä sanat.
— Julius Caesarin sisarta, herra, ei saa epäillä.
— Taas rouva Jules! lausui Auguste.
Hän pyörtyi voimatta täydentää purevaa leikkipuhettansa, joka kuoleutui hänen huulilleen. Mutta vaikka hän oli menettänyt paljon verta, ei hänen haavansa kuitenkaan ollut vaarallinen. Viidentoista päivän kuluttua, jona aikana leskirouva ja tuomioherra tuhlasivat hänelle tuota huolenpitoa, johon vain vanhukset pystyvät ja jonka salaisuus riippuu pitkästä elämänkokemuksesta, hänen isoäitinsä puhui hänelle painavia sanoja. Hän ilmaisi pojanpojalleen sen kuolettavan levottomuuden, jossa he, vanhukset, olivat eläneet nämä viimeiset päivät. Hän oli saanut vastaanottaa kirjeen nimimerkillä F, jossa kohta kohdalta kerrottiin hänelle se vakoilujuttu, johon hänen pojanpoikansa oli alentunut. Tuossa kirjeessä oli herra de Maulincour'ia moitittu teoista, jotka olivat sopimattomia kunnialliselle miehelle. Hän oli, sanottiin kirjeessä, asettanut erään vanhan vaimon Ménars kadulla vuokra-ajurin paikalle myömään muka tynnöreistään vettä ajureille, mutta itse asiassa urkkimaan rouva Jules Desmarets'n kulkua. Hän oli vakoillut maailman viattominta ihmistä tunkeutuakseen tämän kaikkiin salaisuuksiin, vaikka niistä riippui kolmen henkilön elämä tai kuolema. Hän yksin oli tahtonut tuota leppymätöntä taistelua, jossa hän, jo kolme kertaa haavoitettuna, varmasti oli sortuva sentähden, että hänen kuolemansa oli vannottu ja pantaisiin toimeen kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Herra de Maulincour ei sitäpaitsi voisi enää välttää kohtaloaan lupaamalla kunnioittaa näiden kolmen henkilön salaperäistä elämää, koska oli mahdotonta luottaa sellaisen aatelismiehen kunniasanaan, joka oli vajonnut niin alas, että saattoi toimia poliisiurkkijana. Ja minkätähden? Häiritäkseen ilman syytä erään viattoman naisen ja kunnianarvoisen vanhuksen elämää. Kirje ei merkinnyt Augustelle mitään verrattuna niihin helliin moitteisiin, joita hän sai kestää paronitar de Maulincour'in puolelta. Laiminlyödä kunnioitus ja luottamus naista kohtaan, vakoilla olematta siihen oikeutettu. Ja oliko sopivaa vakoilla naista, johon oli rakastunut? Se oli oikea tulva oivallisia mielipiteitä, jotka eivät koskaan merkitse mitään ja jotka saattoivat nuoren paronin, ensikertaa hänen eläessään, tuollaisen suuren inhimillisen suuttumuksen valtaan, josta syntyvät ja lähtevät elämän tärkeimmät teot.
— Koskapa tämä taistelu on taistelua kuolemasta, sanoi hän lopuksi, niin on minun surmattava viholliseni käyttämällä kaikkia niitä keinoja, jotka suinkin vallassani ovat.
Suurmestari meni heti etsimään herra de Maulincour'in puolesta Pariisin salapoliisipäällikköä ja sekottamatta tuon seikkailun kertomukseen rouva Jules'in nimeä ja persoonaa, vaikkakin tämä oli kaiken salainen alkusyy, hän ilmoitti poliisipäällikölle sen pelon, jonka Maulincour'in perheelle aiheutti tuntematon henkilö, kylliksi rohkea vannomaan tuhoa kaartinupseerille suoraan lain ja poliisin nenän edessä. Päällikkö nosti hämmästyksissään vihreät silmälasinsa ylös, niisti useampia kertoja nenäänsä ja tarjosi tuomioherralle nuuskaa, joka kuitenkin, arvonsa vuoksi, väitti, ettei hän sitä käyttänyt, vaikka hänen nenänsä oli siitä aivan tahrainen. Sitten poliisipäällikkö otti paperinsa ja lupasi, että hän, Vidocq'in vakoojineen auttaessa, oli muutamassa päivässä antava Maulincour'in perheelle täydet tiedot tuosta vihollisesta, sanoen, ettei Pariisin poliisille ollut olemassa mitään salaisuuksia. Muutamien päivien perästä poliisipäällikkö tuli tervehtimään tuomioherraa Maulincour'in asuntoon ja tapasi nuoren paronin täydelleen parantuneena viimeisestä haavastaan. Hän lausui heille virkansa puolesta kiitokset tiedoista, joita hänen oli ollut kunnia saada heiltä, ja ilmoitti heille, että tämä Bourignard oli mies, joka oli tuomittu kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön, mutta joka ihmeellisellä tavalla oli päässyt karkuun vankijoukkoa Bicêtre'sta Toulon'iin kuljetettaessa. Kolmetoista vuotta jo oli poliisi turhaan koettanut saada kiinni häntä, sillä tiedettiin, että hän oli asettunut huolettomana asumaan Pariisiin, jossa hän tähän asti oli välttänyt kaikkein innokkaimmatkin etsiskelyt, vaikka tiedettiin hänen sekoittautuneen moneen hämärään konnankoukkuun. Lyhyesti: tuo mies, jonka elämä tarjosi mitä kummallisimpia yksityiskohtia, saadaan varmasti piakkoin vangituksi jossakin asunnoistaan ja tulee jätettäväksi oikeuden käsiin. Poliisipäällikkö lopetti julkisen tiedonantonsa lausumalla herra de Maulincour'ille, että jos hän pani niin suurta painoa tähän asiaan, että tahtoi olla todistajana Bourignard'in vangitsemisessa, hänen tarvitsi vain tulla seuraavana päivänä kello kahdeksan aamulla Sainte-Foi kadulle erääseen taloon, jonka numeron poliisipäällikkö ilmoitti. Herra de Maulincour päätti olla hankkimatta itselleen silminnäkijän varmuutta tässä asiassa, luottaen tuolla pyhällä kunnioituksella, joka Pariisissa poliisia kohtaan vallitsee, viranomaisten valppauteen. Kolmen päivän perästä, kun herra de Maulincour ei nähnyt sanomalehdissä mitään tuosta vangitsemisesta, jonka kuitenkin olisi pitänyt antaa ainesta johonkin uutiskirjoitelmaan, valtasi hänet levottomuus, mutta sen haihdutti seuraava kirje:
"Herra paroni!
Saan kunnian ilmoittaa teille, ettei teidän tarvitse peljätä mitään, mikä koskee asiaa, josta oli kysymys. Gratien Bourignard eli Ferragus niminen henkilö on kuollut tänään asunnossaan Joquelet kadun 7:ssä. Ne epäilykset, joita meillä oli siihen nähden oliko hän oikea henkilö, ovat tosiasioiden kautta täydelleen hälventyneet. Olemme poliisilääkärin avuksi ottaneet vielä piirilääkärin, ja turvallisuuspoliisin päällikkö on ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin täydellisen varmuuden saamiseksi. Sitäpaitsi niiden todistajien moitteettomuus, jotka ovat allekirjoittaneet kuolinpaperin, samoinkuin niiden henkilöiden ilmoitukset, jotka olivat mainitun Bourignard'in luona hänen viime hetkinään, niiden joukossa todistus Bonne-Nouvelle kirkon kunnianarvoisalta pastorilta, jolle Bourignard rippituolissa teki tunnustuksensa, sillä hän kuoli kristittynä, eivät ole sallineet meidän säilyttää enää pienimpiäkään epäluuloja.
Vastaanottakaa, herra paroni, vakuutus j.n.e."
Herra de Maulincour, leskirouva ja tuomioherra tunsivat mielensä sanomattoman keventyneeksi ja iloiseksi. Isoäiti syleili pojanpoikaansa kyyneleitä vuodattaen ja jätti hänet mennäkseen kiittämään Jumalaa. Hyväsydäminen leskirouva, joka oli pannut toimeen yhdeksän päivää kestävän hartauden Augusten pelastukseksi, luuli rukouksensa tulleen kuulluksi.
— Nythän, sanoi suurmestari, sinä voit mennä tanssiaisiin, joista minulle puhuit, minulla ei ole enää mitään sitä vastaan.
Herra de Maulincour halusi sitäkin innokkaammin näihin tanssiaisiin, koska hän tiesi rouva Jules'in saapuvan sinne. Juhlat oli pannut toimeen Seinen päällikkö, jonka luona Pariisin molemmat suuret seurapiirit kohtasivat toisensa puolueettomalla alueella. Auguste kiiruhti salien läpi näkemättä naista, jolla oli hänen elämäänsä niin suuri vaikutus. Hän astui erääseen vielä tyhjään huoneeseen, jossa pelipöydät odottivat pelaajia, ja istahti sohvaan mitä ristiriitaisimpien, rouva Jules'iin kohdistuvien ajatusten vallassa. Eräs mies tarttui silloin nuoren upseerin käsivarteen, ja paroni jähmettyi tuntiessaan tässä miehessä Coquillière kadun kerjäläisen, Iidan Ferragus'in, Solykadun asukkaan, Justin'in Bourignard'in, poliisin vangin, edellisen päivän vainajan.
— Herra, ei huutoa, ei sanaakaan, sanoi hänelle Bourignard, jonka äänen paroni tunsi, mutta joka varmasti olisi ollut tuntematon jollekin toiselle.
Bourignard oli hienosti puettu ja hänen rintaansa kaunistivat
Kultaisen taljan ritarikunnan merkit ja ritariston tähti.
— Herra, jatkoi hän äänellä, joka muistutti hyenan sähinää, te annatte minulle oikeuden hyökkäyksiini kiihoittaessanne poliisia minua vastaan. Te tulette häviämään, herra. Niin täytyy tapahtua. Rakastatteko te rouva Jules'ia? Rakastaako hän teitä? Millä oikeudella ryhdytte te häiritsemään hänen rauhaansa ja mustaamaan hänen siveyttänsä?
Joku tuli huoneeseen. Ferragus nousi mennäkseen ulos.
— Tunnetteko tätä miestä? kysyi herra de Maulincour tarttuen
Ferragus'ia kaulukseen.
Mutta Ferragus irroittautui nopeasti hänen otteestaan, tarttui herra Maulincour'in tukkaan ja pudisti pilkallisesti hänen päätänsä useampia kertoja.
— Tarvitaanko sitten välttämättä lyijyä, jotta se tulisi viisaaksi? sanoi hän.
— En persoonallisesti, herra, vastasi de Marsay, tämän kohtauksen todistaja; mutta tiedän, että hänen nimensä on de Funcal; hän on portugalilainen ja hyvin rikas.
Herra de Funcal oli kadonnut. Paroni läksi hänen peräänsä tapaamatta häntä, ja kun paroni saapui eteiseen, näki hän loistavissa vaunuissa Ferragus'in, joka pilkallisesti nauraen katsoi häneen ja ajoi pois täyttä ravia.
— Suokaa anteeksi, herra, sanoi Auguste palaten saliin ja kääntyen de Marsay'n puoleen, jonka hän tunsi, missä herra de Funcal asuu?
— En tiedä sitä, mutta epäilemättä se teille täällä sanotaan.
Kysyttyään päälliköltä, sai paroni tietää, että kreivi de Funcal asui Portugalin lähetystössä. Tällä hetkellä, jolloin hän vielä luuli tuntevansa Ferragus'in jääkylmät sormet hiuksissaan, hän näki rouva Jules'in kaikessa kauneutensa, raikkautensa, viehättäväisyytensä ja yksinkertaisuutensa loistossa, säteillen tuota naisellista pyhyyttä, johon hän oli rakastunut. Tämä nainen, nyt pirullinen olento hänelle, ei herättänyt Augustessa enää muuta kuin vihaa, ja tämä viha tulvehti verisenä, peloittavana hänen katseistaan. Hän piti silmällä tilaisuutta saada puhua rouva Jules'ille muiden kuulematta ja sellaisen saatuaan sanoi hänelle:
— Rouva, kolmannen kerran jo teidän "bravi'nne" osuivat harhaan… [Palkattuja murhaajia Italiassa kutsuttiin nimellä "bravo". Suom. muist.]
— Mitä tarkoitatte, herra? vastasi hän punastuen. Tiedän, että teille on sattunut useampia onnettomuuksia ja olen vilpittömällä osanotolla ajatellut teitä; mutta kuinka voisin minä jollakin tavalla olla osallisena niihin?
— Te tiedätte kuitenkin, että Solykadun mies yllyttää "braveja" minua vastaan?
— Herra paroni!
— Rouva, tästä lähtien minä en ole vaativa teiltä ainoastaan korvausta onnestani, mutta myöskin verestäni…
Tällöin herra Jules Desmarets saapui vaimonsa luo.
— Mitä te oikeastaan sanotte vaimolleni, paroni?
— Tulkaa ja kysykää sitä minulta kotonani, jos haluatte sen tietää, herra.
Ja Maulincour läksi pois, jättäen rouva Jules'in kalpeana ja melkein tainnoksissa jäljelle.
On vähän naisia, jotka eivät olisi ainakin kerran elämässään seisseet, jonkun kumoamattoman tosiasian johdosta, täsmällisen, läpitunkevan ja selvän kysymyksen edessä, yhden tuollaisen kysymyksen edessä, joita heidän miehensä säälimättömästi heille tekevät ja jotka jo lähestyessään saavat aikaan kylmän väristyksen ja joiden ensimäinen sana tunkee sydämeen kuin tikarin kärki. Tästä johtuu määritelmä: jokainen nainen valehtelee. Kohteliaisuus-valheita, anteeksiannettavia valheita, yleviä valheita, kauhistuttavia valheita, mutta joka tapauksessa velvollisuus valehdella. Sitten kun tämä velvollisuus kerta on otettu, täytyy tietenkin osata hyvin valehdella. Naiset Ranskassa valehtelevat aivan ihmeteltävästi. Meidän tapamme opettavat heitä niin erinomaisen hyvin pettämään! Lyhyesti, nainen on valehdellessaan niin lapsellisen julkea, niin kaunis, niin viehättävä, niin todellinen; hän tuntee hyvin sen hyödyn, sillä valheen avulla välttää hän seuraelämässä ne voimakkaat hyökkäykset, joita ei mikään onni kykenisi vastustamaan; se on hänelle yhtä välttämätön kuin puuvillavanu, johon hän laskee koristuksensa. Valhe tulee heille siten kielen perustaksi ja totuus ainoastaan poikkeukseksi; he lausuvat sen, olkoon että ovat siveellisiäkin, vain oikun tai laskelman takia. Muutamat naiset nauravat valehdellessaan, toiset itkevät, toiset tulevat vakaviksi, jotkut harmistuvat, kukin luonteensa mukaan. Alotettuaan teeskentelemällä tunteettomuutta kohteliaisuuksia kohtaan, jotka heitä enimmän hivelevät, he lopettavat usein valehtelemalla itse itselleen. Kukapa ei ole ihmetellyt heidän näennäistä ylevämmyyttään sinä hetkenä, jolloin he värisevät rakkautensa salatuista aarteista? Kuka ei ole tutkinut heidän taitavuuttansa, heidän kepeyttänsä, heidän mielensä vapautta elämän suurimmissakin ahdingoissa? Heissä ei ole mitään pakoitettua: petos tiukkuu heistä kuin taivaasta putoava lumi. Millä taitavuudella he arvaavatkaan totuuden muissa! Millä hienoudella he käyttävät mitä terävintä loogillisuutta intohimoisen kysymyksen edessä, joka heille aina paljastaa jonkin sydämen salaisuuden miehessä, joka on kylliksi yksinkertainen tahtoessaan kysymyksillä päästä heidän perillensä. Tehdä kysymyksiä jollekin naiselle, eikö se ole samaa kuin jättää itsensä alttiiksi hänelle? Saahan hän tietää kaiken, mitä häneltä tahdotaan salata, ja osaahan hän vaieta puhuessaankin. Ja kuitenkin on miehiä, jotka uskaltavat ryhtyä taisteluun pariisilaisen naisen kanssa, naisen, joka osaa asettautua tikarin pistojen yläpuolelle lausuessaan: "Kylläpä te olette utelias! Mitä se teitä liikuttaa? Minkätähden tahdotte sen tietää? Ah, te olette mustasukkainen! Ja entäpä jos minä en nyt tahtoisi vastata teille?" Lyhyesti, he mittelevät voimiaan naisen kanssa, jolla on kolmekymmentäseitsemäntuhatta eri tapaa sanoa "ei", ja lukemattomia muunnoksia sanoa "kyllä". Kirjoittaa teos "ei" ja "kyllä" sanoista, eikö se ole yksi noista kauneimmista diplomaattisista, filosofisista, historiallisista ja moraalisista töistä, jotka vielä ovat tekemättä? Mutta tuollaisen paholaistyön suorittaminen vaatisi neroa, jolla on miehen ja naisen sielu ja sentähden siihen ei koskaan ryhdytä. Ja kuitenkin kaikista julkaisemattomista teoksista on tämä juuri se, jonka naiset parhaiten tuntevat ja jota he paraimmin käyttävät. Oletteko koskaan tutkineet jonkun valheen ohessa ilmenevää käytöstä, asentoa, "disinvolturaa"? Koettakaapas. Rouva Desmarets istui oikeassa, hänen miehensä vasemmassa vaunun nurkassa. Rouva Jules oli osannut hillitä mielenliikutuksensa tanssiaisista lähdettäessä ja näytti nyt täydelleen tyyneltä. Hänen miehensä ei ollut sanonut hänelle mitään eikä nytkään vielä tehnyt sitä. Jules katseli vaunujen akkunoista hiljaisten rakennusten tummia seiniä vaunujen vyöryessä katuja pitkin. Mutta äkkiä, ikäänkuin jonkin ratkaisevan ajatuksen valtaamana, samalla kun erään kadun kulmasta käännyttiin, hän katsoi tutkivasti vaimoonsa, jolla näytti olevan kylmä kaksinkertaisesta turkisviitasta huolimatta. Kaikista niistä asioista, jotka voivat tarttua toisesta toiseen, ovat miettiminen ja vakavuus kaikkein tarttuvimpia.
— Mitähän herra de Maulincour mahtoi sinulle sanoa, koska sinä tulit niin liikutetuksi? kysyi Jules, ja mitä tarkoitti hän sillä, että minun pitäisi tulla hänen luoksensa kuulemaan, mitä hänellä on sanottavana?
— Hän ei voi sanoa sinulle kotonansa mitään, mitä minä en nyt sinulle sanoisi, vastasi rouva Jules.
Ja sitten hän odotti tuolla naisviekkaudella, joka aina loukkaa jonkun verran siveyttä, toista kysymystä. Mies käänsi jälleen katseensa rakennuksia kohden ja jatkoi porttikäytävien tutkimustaan. Jos hän vielä olisi kysellyt, eikö se olisi ollut epäluuloa, epäluottamusta? Epäillä naista, jota rakastaa, on rikos; Jules oli jo tappanut yhden miehen epäilemättä vaimoansa. Clémence ei tiennyt mitään siitä todellisesta intohimosta, niistä syvistä mietelmistä, jotka sisältyivät hänen miehensä äänettömyyteen, yhtä vähän kuin Jules tiesi siitä ihmeellisestä draamasta, joka ahdisti hänen Clémence'nsa sydäntä. Ja vaunut vierivät Pariisin läpi kuljettaen kahta puolisoa, kahta rakastajaa, jotka jumaloitsivat toisiansa ja jotka, samalla silkkityynyllä kevyesti toisiinsa nojautuen, kuitenkin olivat kuin kuilun erottamia. Kuinka kummallisia kohtauksia tapahtuukaan noissa komeissa vaunuissa, jotka palaavat tanssiaisista kahdentoista ja kahden välillä aamulla, puhumattakaan vaunuista, joiden lyhdyt valaisevat niin hyvin kadun kuin vaunujen sisustan ja joiden akkunat ovat läpinäkyvät, samoin kuin vaunuista, joita avioväki käyttää ja joissa parit voivat riidellä pelkäämättä ohikulkevien silmäyksiä, sillä siviilisäädyllä on oikeus pilkata, lyödä ja syleillä vaimoa vaunuissa ja joka paikassa. Kuinka paljon salaisuuksia paljastuukaan öisille kävelijöille, noille nuorille ihmisille, jotka vaunuilla saapuvat tanssiaisiin, mutta jotka, mikä mistäkin syystä, ovat pakotettuja palaamaan sieltä kävelemällä! Tapahtui ensimäisen kerran, että Jules ja Clémence istuivat näin, kumpikin nurkassaan. Tavallisesti he istuivat hyvin lähellä toisiaan.
— On hyvin kylmä, sanoi rouva Jules.
Mutta mies ei kuullut mitään, hän tutki mustia ilmoituksia myymälöiden yläpuolella.
— Clémence, sanoi hän lopuksi, suo minulle anteeksi kysymys, jonka sinulle teen.
Ja hän lähestyi vaimoaan, tarttui häntä vyötöisistä ja veti hänet viereensä.
— Jumalani, siinä me nyt olemme! ajatteli vaimo parka.
— Eikö niin, sanoi hän, kiiruhtaen kysymyksen edelle, sinä tahdot tietää, mitä herra de Maulincour sanoi minulle. Minä kerron sinulle, mutta en ilman pelkoa. Jumalani, voiko meillä olla mitään salattavaa toinen toisiltamme? Jo hetki sitten minä näin sinun taistelevan rakkautemme rehellisyyden ja hämärien huolien välillä; mutta onhan meidän omatuntomme valoisa ja sinun epäilyksesi hämärä. Miksi sinä et siis tahdo pysyä kirkkaudessa, joka sinua miellyttää? Kun minä olen sinulle kaikki kertonut, tahdot sinä tietää yhä enemmän, ja kuitenkaan minä en edes itse tiedä, mitä tuon miehen kummallisissa sanoissa piilee. Katsos, eiköhän kaikki tämä voisi tuottaa jotain ikävää selkkausta meidän välillemme. Minusta olisi paljon parempi, jos me kumpainenkin unohtaisimme tämän onnettoman asian. Mutta joka tapauksessa, vanno minulle, että odotat siksi, kunnes tämä kummallinen tapahtuma itsestään selviää. Herra de Maulincour on minulle sanonut, että ne kolme onnettomuutta, joista sinä olet kuullut puhuttavan: kivi, joka putosi hänen palvelijansa päähän, hänen vaunujensa särkyminen ja hänen kaksintaistelunsa kreivitär de Sérizy'n johdosta, olisivat aiheutuneet salaliitosta, jonka minä muka olen yllyttänyt häntä vastaan. Vielä uhkasi hän minulle selvittävänsä sen suhteen, joka minulla pitäisi noihin murhamiehiin olla. Ymmärrätkö sinä mitään tästä kaikesta? Mielenliikutukseni johtui siitä vaikutuksesta, jonka hänen mielipuolenilmeiset kasvonsa, hänen villit silmänsä ja hänen sisäistä kiihkoa tulvehtiva puheensa minuun tekivät. Luulin hänen tulleen hulluksi. Siinä kaikki. Kuitenkin, en olisi nainen, ellen olisi huomannut, että minä jo vuoden ajan olen ollut, kuten sanotaan, herra de Maulincour'in intohimona. Hän ei ole nähnyt minua milloinkaan muulloin paitsi tanssiaisissa, ja hänen puheensa ovat olleet merkityksettömiä, kuten kaikki, mitä tanssiaisissa puhutaan. Ehkäpä hän tahtoo erottaa meidät nähdäkseen minut jonakin päivänä yksin ja ilman puolustajaa. Katsohan, sinun kulmakarvasi menevät jo kokoon. Oi, kuinka minä vihaankaan ihmisiä! Me olemme niin onnellisia ilman heitä, minkätähden me siis heitä etsimme? Jules, rukoilen sinua, unohda kaikki tämä. Huomenna me varmasti saamme kuulla, että herra de Maulincour on tullut hulluksi.
— Mikä ihmeellinen tapahtuma! sanoi itsekseen Jules nousten vaunuista talonsa porraskäytävän edustalla.
Hän ojensi käsivartensa vaimolleen ja molemmat menivät sisälle.
Kehittääksemme tätä kertomusta sen kaikessa yksityiskohtaisessa totuudessa ja seurataksemme sen mutkailevia polkuja, meidän on välttämättä otettava puheeksi muutamia rakkauden salaisuuksia ja pistäydyttävä makuukamarin esirippujen taakse, ei julkeasti, vaan Trilby'n tavalla, pelästyttämättä Dougal'ia, Jeannie'ta tai ketään, oltava niin häveliäitä kuin meidän jalo ranskankielemme vaatii ja niin rohkeita kuin Gérard'in pensseli on ollut hänen taulussaan "Daphnis ja Chloe." Rouva Jules'in makuukamari oli pyhitetty paikka. Ainoastaan hänellä, hänen miehellään ja hänen kamarineitsyellään oli pääsy sinne. Rikkaudella en kauniita etuoikeuksia, ja kadehtittavimpia niistä ovat ne, jotka tekevät sille mahdolliseksi kehittää tunteita kaikessa niiden laajuudessa, hedelmöittää niitä tyydyttämällä niiden tuhannet mielijohteet, ympäröidä ne loistolla, joka niitä suurentaa, hyvin valituilla koristuksilla, jotka niitä puhdistavat, ja kaikilla noilla hienouksilla, jotka tekevät ne yhä miellyttävämmiksi. Jos te vihaatte nurmikolla aterioimista ja rumasti tarjottuja ruokia, jos teitä ilahduttaa katsella häikäisevän valkoista damastiliinaa, kullattua pöytäkalustoa, valikoitua porsliinia, runsaasti varustettua kultareunaista pöytää, jota hienot kynttilät valaisevat, ja vaakunoilla koristettujen hopeakansien alla ensiluokkaisen keittiön ihmeitä; niin, ollaksenne johdonmukainen täytyy teidän silloin jättää ullakkokamarit vinttikerroksissa ja hempukat kaduilla; teidän on jätettävä ullakkokamarit, hempukat, sateenvarjot ja päällyskengät ihmisille, jotka maksavat ateriansa kuukausilipuilla; ja sitten teidän on käsitettävä, että rakkaus ylimalkaan ei ilmene täydessä suloudessaan muualla kuin pehmeillä matoilla, marmorisen kattolampun opaalivalossa, äänettömien, silkkikankaisten seinien välissä, kullatun uunin edessä, huoneessa, johon ei kuulu naapurien eikä kadun melu, huoneessa, jonka laskosuutimet, esiriput ja poimuilevat akkunaverhot estävät kaiken äänen. Sitten te tarvitsette peilejä, joissa muodot pitävät leikkejään ja jotka heijastavat loppumattomiin sitä naista, jonka te tahtoisitte moninkertaiseksi ja jota rakkaus usein monistaakin; sitten vielä hyvin matalia leposohvia, vuoteen, jonka olemassaolon vain arvaa ikäänkuin jonkin salaisuuden, sitä näkemättä, ja ympäri tätä viehättävää huonetta taljoja paljaiden jalkojen suojaksi, taidokkaasti ripustettujen silkkiuutimien välissä kynttilöitä lasikupujen alla, jotta voisitte minä yön hetkenä tahansa lukea, kukkia, jotka eivät tuota päänkipua, ja liinavaatteita, joiden pehmeys olisi tyydyttänyt Itävallan Annaakin. Rouva Jules oli toteuttanut tämän erinomaisen ohjelman; mutta se ei ollut vielä mitään. Jokainen nainen, jolla on aistia, olisi voinut tehdä samoin, vaikkakin tällaisten asioiden järjestämisessä ilmenee persoonallisuuden leima, joka antaa joka koristeelle, joka yksityiskohdalle jäljentämättömän luonteen. Nykyään, enemmän kuin milloinkaan ennen, hallitsee yksilöllisyyden vimma. Kuta enemmän meidän lakimme pyrkivät mahdottomaan tasa-arvoisuuteen, sitä kauemmaksi me tavoissamme siitä joudumme. Niinpä rikkaat henkilöt Ranskassa alkavat tulla omavaltaisemmiksi maussaan ja yksityisissä oloissaan, kuin mitä he olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Rouva Jules tiesi hyvin, mihin tämä ohjelma häntä velvoitti, ja hän oli kotonansa kaikki järjestänyt sopusointuun tuolla ylellisyydellä, joka niin hyvin sopi rakkaudelle. "Viisitoistasataa markkaa ja Sofiani" tai "rakkaus matalassa majassa", tällaisia puheentapoja kuulee nälkäisiltä ihmisiltä, joita aluksi kova leipä tyydyttää, mutta jotka, jos he todellakin rakastavat, tulevat herkuttelijoiksi ja lopulta kaipaavat kaikkia keittotaiteen rikkauksia. Rakkaus kammoo työtä ja kurjuutta. Se tahtoo mieluummin kuolla kuin viettää puutteellista elämää. Enimmät tanssiaisista palaavat naiset, kärsimättöminä haluten nukkumaan, heittävät vaatteensa ja kuihtuneet kukkavihkonsa, joiden tuoksu on haihtunut, hujan hajan ympärilleen, He jättävät pienet kenkänsä nojatuolin alle, kävelevät laahustavilla puolikengillään, ottavat pois kampansa ja kehittävät irti palmikkonsa ilman vähintäkään huolellisuutta. He eivät lainkaan välitä siitä, että heidän miehensä näkevät kaikki nuo soljet, kaksinkertaiset neulat, taidokkaat hakaset, joilla he pitävät koossa hiustensa tai koristustensa hienoja laitteita. Ei ole mitään salaisuuksia enää, kaikki putoaa silloin maahan puolison nähden, mitään ihomaalia ei tarvita hänen edessänsä. Kureliivit, joista tavallisesti pidetään tarkkaa huolta, jäävät maahan, jos liiaksi uninen kamarineitsyt unohtaa korjata ne pois. Lyhyesti sanottuna, kalanluiset pöyhittimet, kummikankaasta ommellut hihanreiät, petolliset kemputtimet, kähertäjältä ostetut hiukset, sanalla sanoen, koko tuo vääristetty nainen jää makaamaan hajallaan ylt'ympäri. "Disjecta membra poetae", keinotekoinen runous, jota ne, joita varten se on tehty ja muodostettu, niin ihailevat, tuo kaunis nainen on hajoitettuna huoneen joka nurkkaan. Haukottelevan puolison rakkaudelle näyttäytyy nyt todellinen vaimo, joka myöskin haukottelee mauttomassa epäjärjestyksessään ja rutistuneessa yömyssyssään, jota eilen on käytetty ja jota huomenna jälleen käytetään.
— Jos te joka ilta, herraseni, toivotte somaa, vasta silitettyä yömyssyä, niin lisätkää minun vaaterahojani.
Sellaista on elämä. Vaimo on aina vanha ja epämiellyttävä miehelleen, mutta aina säteilevä, korea ja kaunistettu toista varten, kaikkien aviomiesten kilpailijaa varten, maailmaa varten, joka panettelee ja parjaa kaikkia naisia. Todellisen rakkauden täyttämänä, sillä rakkaudella on, kuten muillakin olioilla, itsensäsäilyttämisvaisto, rouva Jules menetteli kokonaan toisella tavoin ja sai onnensa pysyvistä ilojuhlista tarpeeksi voimaa täyttääkseen nuo pienet velvollisuudet, joita ei koskaan pidä lyödä laimin, sentähden että ne pidentävät rakkautta. Nämä huolellisuudet, nämä velvollisuudet, eivätköhän ne toiselta puolen johdu persoonallisesta arvokkuudesta, joka on omiansa viehättämään? Eikö ne ole hyväilyä, kunnioitusta, jota osoittaa sen johdosta, että tuntee olevansa rakastettu?
Rouva Jules oli kieltänyt mieheltänsä pääsyn huoneeseen, jossa hän riisui tanssipukunsa ja josta hän tuli yöpuvussa, salaperäisesti koristettuna sydämensä salaisia juhlia varten. Saapuessaan makuukamariin, joka aina oli järjestyksessä ja miellyttävä, näki Jules siellä viehättävän, somaan yönuttuun kääriytyneen vaimon, jonka hiukset kiertyivät paksuina palmikkoina pään ympäri, sillä pelkäämättä niiden epäjärjestykseen joutumista hän salli rakkauden sekä nähdä että kosketella niitä; Jules tapasi naisen, joka oli hänelle aina yksinkertaisempi ja kauniimpi kuin maailmalle, naisen, joka oli virkistänyt itsensä kylvyllä ja jonka kaikki keinotekoisuus oli siinä, että hän oli valkeampi kuin liinavaatteensa, raikkaampi kuin virkistävinkään tuoksu, viettelevämpi kuin taitavinkaan rakastajatar, lyhyesti, aina rakastava ja sentähden aina rakastettu. Tämä naistoimien ihmeteltävä ymmärtämys ja käsittely oli Josephinen suuri salaisuus viehättäessään Napoleonia, samoin kuin se kerta oli Cesonian, hänen viehättäessään Cajus Caligulaa, ja Diana Poitiers'in, hänen viehättäessään Henrik II:ta. Mutta jos tämä tuotti runsaita hedelmiä naisille, jotka saattoivat laskea ikäänsä neli- tai viisikymmeninä, mikä ase se olikaan nuoren naisen käsissä! Aviomies alistuu silloin ihastuksella uskollisuutensa onneen.
Astuessaan pukuhuoneeseensa tuon keskustelun jälkeen, joka oli jäädyttänyt hänet pelosta ja joka yhä vielä tuotti hänelle mitä kiihkeintä levottomuutta, rouva Jules pani erikoista huolta yövaatetukseensa. Hän tahtoi tehdä ja hän teki itsensä viehättäväksi. Hän oli vyöttänyt kiinteästi batistikankaisen yönuttunsa, hänen kaulansa oli paljas ja mustat hiukset riippuivat vapaasti hänen pyöreillä hartioillaan; hajuvesikylpy oli antanut hänelle huumaavan tuoksun ja hänen paljaat jalkansa olivat samettitohveleissa. Tietoisena viehätysvoimastaan hän saapui hiljaisin askelin ja asetti kätensä miehensä silmille, jonka hän tapasi ajatuksiin vaipuneena, yönutussa, nojaamassa uunia vasten, jalat sen kynnyksellä. Hän kuiskasi silloin miehensä korvaan, lämmittäen sitä hengityksellään ja purren sitä hampaidensa kärjillä:
— Mitähän te ajattelette, herraseni?
Sitten hän taitavasti syleili miestänsä ja kietoi hänet käsivarsiinsa saadakseen hänet pois pahoista ajatuksista. Naisella, joka rakastaa, on täysi tieto voimastaan, ja kuta hyveellisempi hän on, sitä tehokkaampaa on hänen viehättelynsä.
— Sinua, vastasi mies.
— Minua yksinkö?
— Niin.
— Oh! kylläpä tuo "niin" oli hyvin uskallettua. He laskeutuivat levolle. Nukahtamaisillaan sanoi rouva Jules itsekseen:
— Herra de Maulincour saa varmasti aikaan jonkun onnettomuuden. Jules on miettiväinen, hajamielinen ja hautoo ajatuksia, joita hän ei minulle sano.
Kello oli noin kolmen tienoissa aamulla, kun rouva Jules heräsi erään aavistuksen takia, joka unessa oli koskettanut hänen sydäntänsä. Hänestä oli kuin olisi hänellä ollut sekä ruumiillinen että henkinen tunne siitä, että hänen miehensä oli poissa. Hän ei tuntenut enää päänsä alla Juleksen käsivartta, tuota käsivartta, jolla hän jo viisi vuotta oli nukkunut onnellisena ja rauhallisena ja joka ei koskaan väsynyt. Oli kuin jokin ääni olisi hänelle sanonut: "Jules kärsii, Jules itkee…" Hän kohotti päätään, nousi istumaan, huomasi miehensä paikan tyhjäksi ja näki hänen istuvan tulen ääressä jalat uunin ristikossa ja pää nojaten suurta nojatuolia vasten. Kyyneleitä oli hänen poskillaan. Vaimo parka hypähti vuoteestaan ja heittäytyi miehensä polviin.
— Jules, mikä sinun on? kärsitkö sinä? Puhu! Puhu! Sano minulle, jos minua rakastat.
Yhdessä hetkessä hän kuiskasi hänelle satoja sanoja, jotka ilmaisivat mitä syvintä rakkautta.
Jules asettui vaimonsa jalkojen juureen, suuteli hänen polviansa, hänen käsiänsä ja vastasi hänelle kyynelten jälleen vuotaessa:
— Rakas Clémence'ni, minä olen hyvin onneton! Se ei ole rakkautta, jos epäilee rakastettuansa, ja sinä olet minun rakastettuni. Minä jumaloin sinua ja kuitenkin epäilen sinua… Ne sanat, jotka tuo mies sanoi minulle tänä iltana, ovat sattuneet sydämeeni; ne ovat jääneet sinne vastoin tahtoani, kukistaakseen minut. Siinä piilee jokin salaisuus. Minä häpeän niitä, mutta sinun selityksesi ei ole minua tyydyttänyt. Minun järkeni heittää tähän asiaan valaistuksen, jonka minun rakkauteni käskee työntämään pois. Se on hirveä taistelu. Saatoinko minä jäädä vuoteeseen ja pidellä sinun päätäsi ja kuitenkin epäillä siinä olevan minulle tuntemattomia ajatuksia? — Oh! minä uskon, minä uskon sinua, huusi hän kiihkeästi, nähdessään vaimonsa surumielisellä hymyllä valmistautuvan puhumaan. Älä sano minulle mitään, älä moiti minua mistään. Yksi ainoa sana sinun huuliltasi tappaisi minut. Ja voisitko sinä sitäpaitsi sanoa minulle mitään, jota minä en olisi jo kolme tuntia sitten itselleni sanonut? Niin, kolme tuntia minä olen ollut tässä ja katsellut, kuinka sinä nukut niin kauniina, ihmetellyt sinun puhdasta ja tyyntä otsaasi. Oh! olethan sinä aina sanonut minulle kaikki ajatuksesi, eikö niin? Minä yksin olen sinun sielussasi. Sinua tarkastellessani, sinun silmiisi katsoessani näen minä sinussa kaiken. Sinun elämäsi on aina yhtä puhdas kuin sinun katseesi kirkas. Ei, näiden puhdaskatseisten silmien takana ei ole mitään salaisuutta.
Hän kohottautui ja suuteli vaimoansa silmiin.
— Salli minun tunnustaa sinulle, sinä rakas olento, että se, mikä jo viisi vuotta on päivittäin lisännyt minun onneani, oli tieto siitä, ettei sinussa ollut ainoatakaan noista luonnollisista taipumuksista, jotka aina jonkunverran vahingoittavat rakkautta. Sinulla ei ollut sisarta, ei isää, ei äitiä, ei ystävätärtä, ja minä en ollut siis kenenkään yläpuolella enkä alapuolella sinun sydämessäsi: minä olin siellä aivan yksin. Clémence, sano minulle kaikki sydämesi rakkaus, jota sinä niin usein olet minulle sanonut; älä ole minulle vihainen, vaan lohduta minua, minä olen onneton. Minulla on kyllä tuo vihamielinen epäilys omallatunnollani, mutta sinulla, sinulla ei ole sydämessäsi mitään, joka sinua polttaisi. Oma rakastettuni, sano, voinko minä näin pysyä sinun lähelläsi? Voisiko kaksi toisiinsa niin läheisesti liittynyttä päätä levätä samalla päänaluksella jos toinen niistä kärsii ja toinen on rauhallinen?… —
Mitä sinä ajattelet? huudahti hän äkkiä nähdessään Clémence'n uneksuvana, hämmästyneenä ja kyynelissä.
— Ajattelen äitiäni, vastasi Clémence vakavalla äänellä. Sinä et voi kuvitella itsellesi, Jules, sitä tuskaa, jota Clémence'si tuntee, kun hän on pakoitettu, kuunnellessaan sinun ääntäsi, joka on hänelle suloisinta musiikkia, ajattelemaan äitinsä viime tervehdystä, tuntiessaan sinun käsiesi hyväilyn muistelemaan kuolevan jäisten käsien juhlallista puserrusta, juuri sinä hetkenä, jolloin sinä ylenpalttisesti tuhlaat minulle rakkaudenosoituksiasi.
Hän kohotti miestänsä, syleili ja puristi häntä hermostuneella voimalla, joka on paljon suurempi kuin miehen voima, suuteli hänen hiuksiansa ja valeli häntä kyynelillään.
— Ah! minä antaisin elävältä hakata itseni palasiksi sinun edestäsi! Sano minulle, että minä teen sinut onnelliseksi, että minä olen sinulle kaunein kaikista naisista, että minä olen sinulle kuin tuhat naista. Mutta sinä olet rakastettu enemmän kuin yksikään mies sitä milloinkaan on ollut. Minä en tiedä mitä sanat "velvollisuus" ja "siveys" merkitsevät. Jules, minä rakastan sinua itsesi tähden, minä olen onnellinen saadessani sinua rakastaa ja minä olen rakastava sinua alati ja yhä enemmän viimeiseen hengenvetooni asti. Minä olen ylpeä rakkaudestani, minä uskon itseni valituksi tuntemaan vain yhtä ainoata tunnetta elämässäni. Mitä minä sinulle nyt sanon, on ehkä kauheaa: minä olen tyytyväinen, ettei minulla ole lapsia, enkä minä itselleni niitä ollenkaan toivo. Tunnen itseni enemmän puolisoksi kuin äidiksi. Sano, pelkäätkö sinä vielä? Kuule minua, rakkaani, lupaa minulle, että sinä unohdat, et tätä epäilyksen ja rakkauden hetkeä, mutta tuon hullun sanat. Jules, minä tahdon sitä. Lupaa minulle, ettet ollenkaan katso häneen, etkä mene hänen luoksensa. Minulla on se vakaumus, että jos sinä astut askeleenkaan vielä tässä sekasorrossa, me syöksymme syvyyteen, jossa minä olen hukkuva, mutta sinun nimesi huulillani ja sinun sydämesi sydämessäni. Miksi asetat sinä minut niin korkealle sielussasi ja niin alas todellisuudessa? Sinä, joka annat niin monelle ihmiselle velkaa heidän omaisuuteensa luottaen, sinä et tahdo antaa minulle yhtä epäilystä lahjaksi! Ensimäisen kerran elämässäsi, jolloin sinä voit osoittaa minulle rajatonta luottamusta, sinä suljet minut pois sydämestäsi! Valitessasi mielipuolen ja minun välillä sinä uskot mielipuolta! Oh! Jules…
Hän pysähtyi, pyyhkäisi pois hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen otsalleen ja kaulaansa ja lisäsi särkyneellä äänellä:
— Minä olen sanonut liian paljon, yhden sanan olisi pitänyt riittää. Jos sinun sieluasi ja sinun otsaasi peittää vielä pilvi, olkoonpa se kuinka kevyt tahansa, tiedä se, minä kuolen siitä!
Hän ei voinut pidättää väristystä ja kalpeni.
— Oh! minä tapan tuon miehen, sanoi Jules itsekseen ottaessaan vaimonsa syliinsä ja kantaessaan hänet vuoteeseen. — Nukkukaamme rauhassa, enkelini, sanoi hän, minä olen kaikki unohtanut, vannon sen.
Näihin suloisiin sanoihin, jotka vielä suloisemmin kerrattiin, nukkui
Clémence. Nähdessään hänen nukkuneen, sanoi Jules itsekseen:
— Hän on oikeassa; kun rakkaus on näin puhdas, voi yksi epäilys sen kuihduttaa. Tälle turmeltumattomalle sielulle, tälle hennolle kukalle on lakastuminen, niin, — se on kuolemaksi.
Kun kahden ihmisen välille, jotka ovat täynnä kiintymystä toisiinsa ja joiden elämä joka silmänräpäys siirtyy toisesta toiseen, on tullut pilvi, niin vaikkakin tuo pilvi haihtuu, se jättää heidän sieluunsa jälkiä kulustaan. Joko tulee rakkaus elävämmäksi, kuten maa on kauniimpi sateen jälkeen, taikka järkytys kaikuu vielä kuin etäinen ukkonen kirkkaalla taivaalla; mutta entiseen asemaan palautuminen — se on mahdotonta, rakkauden täytyy joko kasvaa tai vähentyä. Aamiaispöydässä osoittivat herra ja rouva Jules toisilleen tuota huomaavaisuutta, jossa aina on jotain tehtyä. He silmäilivät toisiansa katseilla, joissa oli pakoitettua iloisuutta ja jotka näyttävät syntyvän ponnistelusta koettaa pettää itseänsä. Jules'illa oli epäilyksiä vastoin hänen tahtoansa ja hänen vaimollansa pelonaiheita. Kuitenkin, molemmat he olivat nukkuneet varmoina toisistaan. Johtuiko heidän pakoitettu käytöksensä luottamuksen puutteesta, tuon yökohtauksen muistoista? He eivät tienneet sitä itsekään. Mutta he olivat rakastaneet toisiansa, he rakastivat vielä toisiansa liian puhtaasti, jotta tuon yön samalla kertaa sekä haavoittava että parantava vaikutus olisi voinut olla jättämättä joitakin jälkiä heidän sieluunsa; molemmatkin olivat innokkaita hävittämään niitä ja kilpaillessaan siitä, kuka ensimäisenä palaisi toisen luo, he eivät voineet olla miettimättä heidän ensimäisen epäsopunsa alkuaihetta. Rakastuneille sieluille ei tämä merkitse mitään surua ja tuska on heistä vielä kaukana; mutta heissä on jotain murheellista, jota on vaikea kuvata. Jos on olemassa vuorovaikutusta värien ja sielunliikutusten välillä, jos, kuten Locke'n "sokea" on sanonut, tulipunainen väri vaikuttaa kasvoihin samaa kuin torvenpuhallus korvaan, silloin on ehkä luvallista verrata tuota jälkisuruisuutta harmaisiin värituntuihin. Mutta surumielinen rakkaus, rakkaus, jossa vielä on jäljellä todellinen tunne, vaikka sen onnea onkin hetkeksi häiritty, antaa nautintoja, jotka, tuskan ja ilon välillä ollen, ovat aivan uusia. Jules tutki vaimonsa ääntä ja tähysteli hänen katseitaan tuolla nuorekkaalla tunteella, joka häntä oli elähdyttänyt hänen rakkautensa ensi aikoina. Viiden täysin onnellisen vuoden muistot, Clémencen kauneus, hänen rakkautensa teeskentelemätön suoruus hävittivät silloin nopeasti viimeisetkin tuon sietämättömän tuskan jäljet. Tämä aamu oli sunnuntai, päivä, jolloin ei ollut Pörssiä eikä liikeasioita; molemmat puolisot viettivät siis päivän yhdessä tullen toisiansa lähemmäksi enemmän kuin mitä he koskaan ennen olivat olleet, aivan kuin kaksi lasta, jotka pelon hetkellä vaistomaisesti liittyvät yhteen syleillen ja puristautuen toisiinsa. Kahden eläessä saa joskus sattumalta kokea tuollaisia täysin onnellisia päiviä, jotka eivät riipu eilisestä eikä huomisesta; lakastuvia kukkasia!… Jules ja Clémence nauttivat siitä sydämensä pohjasta, ikäänkuin he olisivat aavistaneet, että tämä oli heidän rakkaudenelämänsä viimeinen päivä. Minkä nimen antaisi tuolle tuntemattomalle voimalle, joka saattaa kulkijan jouduttamaan askeleitaan, ennenkuin lähestyvän myrskyn enteet ovat näkyvissäkään; joka saattaa kuolevan muutamia päiviä ennen loppua säteilemään elämää ja kauneutta ja herättää hänessä mitä hymyilevimpiä suunnitelmia; joka saattaa oppineen vääntämään yölamppuaan korkeammalle, vaikka se valaisee hänet täysin selvästi; joka saattaa äidin pelkäämään liian syvää katsetta, jonka joku terävänäköinen mies heittää hänen lapseensa? Me olemme kaikki tuon vaikutuksen alaisia elämämme suurissa murroksissa; me emme ole vielä antaneet sille nimeä emmekä tutkineet sitä: se on enemmän kuin aavistus eikä kuitenkaan vielä mikään ilmestys.
Kaikki kävi hyvin seuraavaan aamuun asti. Maanantaina Jules Desmarets, jonka tavalliseen aikaansa piti mennä Pörssiin, ei lähtenyt ulos kysymättä tapansa mukaan vaimoltaan, tahtoiko tämä käyttää hänen vaunujaan.
— En, sanoi rouva Jules, on liian paha ilma ulkona liikkumista varten.
Toden teolla, ulkona satoi virtanaan. Kello oli noin puoli kolme, kun herra Desmarets meni vekselihalliin ja rahastokamariin. Lähtiessään Pörssistä kello neljän aikana hän tapasi herra de Maulincour'in, joka oli häntä siellä odottanut tuolla kuumeisella sitkeydellä, jonka viha ja kosto antavat.
— Herra, minulla on teille tärkeitä asioita ilmoitettavana, sanoi upseeri tarttuen vekselinvälittäjää käsivarresta. Kuulkaahan, minä olen liian suora ihminen turvautuakseni nimettömiin kirjeisiin, jotka häiritsisivät teidän rauhaanne, pidin parempana puhua teille. Olkaa varma siitä, että minä, jollei oma elämäni olisi kysymyksessä, en millään tavalla tahtoisi tunkeutua perheasioihin, vaikkapa minulla olisi oikeuskin siihen.
— Jos se, mitä aiotte minulle sanoa, koskee rouva Desmarets'a, niin pyydän teitä, herra paroni, vaikenemaan.
— Jos minä vaikenen, herra Desmarets, näette te ennen pitkää rouva Jules'in oikeuden edessä syytettyjen penkillä erään rangaistusvangin vieressä. Pitääkö minun yhä vaieta?
Jules kalpeni, mutta hänen kauniit kasvonsa tulivat nopeasti teennäisen rauhallisiksi, hän veti upseerin erääseen pörssin suojakatokseen, jonka edustalla he juuri olivat, ja lausui hänelle äänellä, jota vapisutti syvä sisällinen liikutus:
— Herra, minä kuulen teitä; mutta meille tulee kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta, jos…
— Oh! suostun siihen, huudahti herra de Maulincour, tunnen teitä kohtaan mitä suurinta kunnioitusta. Te puhutte kuolemasta, herra? Epäilemättä olette tietämätön siitä, että teidän vaimonne on luultavasti antanut myrkyttää minut lauvantai-iltana. Niin, herra Desmarets, toispäivästä alkaen tapahtuu minussa jotain erikoista; hiukseni nostavat minussa sisäistä kuumetta, ne saattavat aivoni kuolettavaan raukeuteen, ja minä tiedän liiankin hyvin, kuka mies se oli, joka kosketti niitä tanssiaisissa.
Herra de Maulincour kertoi, jättämättä ainoatakaan kohtaa pois, sekä platonisen rakkautensa rouva Jules'ia kohtaan, että ne yksityistapaukset, joilla tämä kertomus alkaa. Jokainen olisi kuunnellut häntä yhtä tarkkaavasti kuin vekselinvälittäjä; mutta rouva Jules'in miehellä oli oikeus olla siitä hämmästyneempi kuin kellään muulla maailmassa. Nyt näyttäytyi hänen luonteensa, hän oli enemmän hämmästynyt kuin masentunut. Tulleena tuomariksi ja vieläpä rakastetulle vaimolleen hän löysi omassa sielussaan tuomarin taipumattomuuden, mutta myöskin tuomarin oikeamielisyyden. Vielä rakastaen hän ajatteli enemmän tuon naisen elämää kuin omaa murtunutta elämäänsä: hän kuunteli, ei omaa tuskaansa, vaan kaukaista ääntä, joka hänelle huusi: "Clémence ei voi valehdella! Minkätähden hän pettäisi sinua?"
— Herra Desmarets, sanoi kaartinupseeri lopettaessaan, koska varmasti tunsin lauvantai-iltana herra de Funcal'issa tuon Ferragus'in, jonka poliisi uskoo kuolleen, lähetin heti ovelan miehen hänen jäljilleen. Palatessani kotiini muistin onnellisen sattuman kautta rouva de Meynardie'n nimen, joka on mainittu vainoojani otaksutun rakastajattaren, Iidan, kirjeessä. Tämän ainoan tiedon avulla on minun lähettini pian saava selon tuosta hämmästyttävästä seikkailusta, sillä hän on taitavampi totuuden ilmisaamisessa kuin poliisi itse.
— Herra paroni, vastasi vekselinvälittäjä, en voi tarpeeksi kiittää teitä luottamuksestanne. Te lupaatte ilmoittaa minulle tiedot, todistajat, minä olen odottava niitä. Minä seuraan rohkeasti totuutta tässä kummallisessa asiassa, mutta sallikaa minun epäillä, siksi kunnes täydellinen varmuus tosiasioiden avulla on saatu. Joka tapauksessa te saatte hyvityksen, sillä teidän täytyy ymmärtää, että sitä tarvitaan meidän välillämme.
Jules palasi kotiinsa.
— Mikä sinun on, sanoi hänen vaimonsa. Sinä olet peloittavan kalpea!
— Siellä on kylmä ilma, sanoi Jules, kävellessään hitain askelin tuossa huoneessa, jossa kaikki kertoi onnesta ja rakkaudesta, tuossa rauhallisessa huoneessa, jossa kuolettava myrsky oli tulossa.
— Sinä et ole ollut ulkona tänään? lausui hän näennäisesti välinpitämättömästi.
Epäilemättä häntä johti tähän kysymykseen viimeinen niistä tuhansista ajatuksista, joita oli huomaamatta syntynyt hänen selvässä, jos kohta luulevaisuuden kiihdyttämässä tajunnassaan.
— En, vastasi rouva Jules teennäisellä suoruudella. Tällöin huomasi Jules vaimonsa pukuhuoneessa muutamia vesipisaroita samettihatussa, jota hänen vaimonsa tapasi aamuisin käyttää. Jules oli kiivas ihminen, mutta samalla hienotunteinen, ja hänestä oli vastenmielistä ottaa vaimoansa valheesta kiinni. Tällaisessa tapauksessa täytyy muutamien ihmisten kesken välien tulla selvitetyiksi koko elämää varten. Nuo vesipisarat olivat Jules'ille valkeutena, joka repeli hänen aivojaan. Hän meni ulos huoneesta, laskeutui portinvartijan asuntoon ja sanoi portinvartijalle, saatuaan varmuuden siitä, että hän oli yksin:
— Fouquereau, viisisataa markkaa elinkorkoa, jos puhut totta, paikkasi menetys, jos minua petät, eikä penniäkään, jos sanot totuuden, mutta puhut kenellekään minun kysymyksestäni ja omasta vastauksestasi.
Hän pysähtyi katsellakseen tarkkaan portinvartijaansa, jonka hän veti akkunan valoon ja sanoi:
— Onko rouva ollut ulkona tänä aamuna?
— Armollinen rouva läksi ulos viisitoista minuuttia vailla kolme ja luulen nähneeni hänen palanneen noin puolituntia sitten.
— Kunniasi kautta, onko se totta?
— On, herra.
— Sinä saat korot, jotka lupasin; mutta, jos sinä puhut kenellekään, niin muista, mitä minä olen sinulle sanonut! Sinä menetät silloin kaikki.
Jules palasi vaimonsa luo.
— Clémence, sanoi hän, minun täytyy hiukan järjestää talouslaskujani, älä pahastu siis kysymyksestä, jonka sinulle teen. Enkö minä ole antanut sinulle vuoden alusta lukien neljäkymmentätuhatta markkaa?
— Enemmän, sanoi rouva Jules. Neljäkymmentäseitsemän.
— Voisitko saada selville, mihin olet ne käyttänyt?
— Tietysti, sanoi hän. Ensinnäkin oli minun maksettava useampia laskuja edelliseltä vuodelta…
— Tällä tavalla en minä saa tietää mitään, sanoi itsekseen Jules, minä alotan huonosti.
Samassa Jules'in kamaripalvelija astui sisään ja jätti hänelle kirjeen, jonka hän muodon vuoksi avasi. Mutta hän luki sen ahmimalla heti kun hänen silmänsä olivat nähneet allekirjoituksen.
"Kunnioitettu herra!
Teidän ja meidän rauhamme tähden olen minä päättänyt kirjoittaa teille, vaikka minulla ei olekaan etua olla tunnettu teille; mutta asemani, ikäni ja onnettomuuden pelko pakoittavat minua pyytämään teidän kärsivällisyyttänne eräässä onnettomassa asiassa, joka meidän huolien alaista perhettämme koettelee. Herra Auguste de Maulincour on muutaman päivän ajan osoittanut henkisen sekaannuksen merkkejä, ja me pelkäämme, että hän voi häiritä teidän onneanne houreillaan, joita hän on meille, tuomioherra de Pamiers'ille ja minulle, ensimäisen kuumekohtauksen aikana puhunut. Me ilmoitamme siis teille täten hänen sairaudestaan, joka epäilemättä voidaan vielä parantaa; sillä on niin vakava ja tärkeä merkitys perheemme kunnialle ja pojanpoikani tulevaisuudelle, että minä luotan teidän täydelliseen vaitioloonne. Jos tuomioherra de Pamiers ja minä, kunnioitettu herra, olisimme voineet tulla teidän luoksenne, emme olisi vaivanneet teitä kirjeellisesti, olen kuitenkin varma siitä, että te ette kieltäydy täyttämästä pyyntöä, jonka äiti teille tekee, nimittäin, että polttaisitte tämän kirjeen.
Suvaitkaa vastaanottaa vakuutus minun mitä suurimmasta kunnioituksestani.
Paronitar de Maulincour, syntyisin de Rieux."
— Mikä kidutuksien paljous! huudahti Jules.
— Mutta mikä sinun oikein on? sanoi hänen vaimonsa suuren tuskan valtaamana.
— Minä olen tullut niin pitkälle, vastasi Jules, että minä kysyn itseltäni, sinäkö olet antanut lähettää minulle tämän kirjeen epäilyksieni hävittämiseksi, ja hän heitti vaimollensa kirjeen. Käsitä nyt minun tuskani!
— Onneton, sanoi rouva Jules antaen kirjeen pudota maahan, minä surkuttelen häntä, vaikka hän onkin tehnyt minulle paljon pahaa.
— Sinä tiedät, että hän on puhunut minun kanssani?
— Oh! sinä olet mennyt hänen luoksensa huolimatta lupauksestasi, sanoi hän kauhun lyömänä.
— Clémence, meidän rakkautemme on kuoleman vaarassa ja me olemme ulkopuolella kaikkia elämän tavallisia lakeja, jättäkäämme siis pikku arvelut sikseen näin suurten vaarojen aikana. Kuule, sano minulle, miksi sinä menit ulos tänä aamuna? Naiset luulevat olevansa oikeutettuja joskus sanomaan meille pikku valheita. Huvittaahan heitä usein kätkeä meiltä iloja, joita he meille valmistavat. Äsken juuri sinä olet epäilemättä sanonut minulle sanan toisen asemasta, "ei" sanan "kyllä" sanan asemesta.
Hän meni pukuhuoneeseen ja toi sieltä hatun.
— Katsos tässä! En tahdo näytellä Bartoloa [henkilö ranskal. kirjailijan Beaumarchais'n näytelmässä "Sevillan parturi". Suom. muist.], mutta hattusi on pettänyt sinut. Eivätkö nämä läikät ole vesipisaroita? Sinä olet siis ajanut ajurilla ja nämä vesipisarat ovat pudonneet sinun päällesi etsiessäsi vaunuja tai käydessäsi sisälle taloon, jonne olit menossa, tai lähtiessäsi sieltä ulos. Mutta nainen voi lähteä kotoaan hyvin viattomista syistä, vieläpä silloinkin, kun hän on luvannut miehelleen olla sitä tekemättä. Onhan teillä niin monenlaisia syitä muuttaa aikeitanne! Oikut, nehän ovat teidän etuoikeuksianne. Teidän ei tarvitse olla johdonmukaisia. Sinä voit unohtaa jonkun asian, kohteliaisuudenosoituksen, vierailun tai jonkun hyvän työn. Mutta ei mikään estä vaimoa sanomasta miehelleen sitä, mitä hän on tehnyt. Tarvitseeko milloinkaan punastua ystävän edessä? Clémenceni, sinulle ei tässä puhu luulevainen puoliso, vaan rakastaja, ystävä, veli.
Hän heittäytyi intohimoisesti vaimonsa jalkoihin.
— Puhu, älä puolustaaksesi itseäsi, vaan tyynnyttääksesi hirveitä kärsimyksiä. Tiedän hyvin, että sinä olet ollut ulkona. Sano, mitä sinä teit, missä sinä kävit?
— Se on totta, Jules, minä olen ollut ulkona, vastasi vaimo muuttuneella äänellä, vaikkakin kasvot rauhallisina. Mutta älä kysy minulta mitään enempää. Odota luottamuksella; muutoin tuotat sinä itsellesi ikuisen katumuksen. Jules, oma Jules'ini, luottamus on rakkauden voima. Tunnustan sinulle, olen tällä hetkellä liian kiihdyksissä voidakseni vastata; mutta minä en ole mikään viekasteleva nainen ja minä rakastan sinua, sinä tiedät sen.
— Huolimatta kaikesta siitä, mikä voi järkyttää miehen uskoa, herättää hänessä luulevaisuutta, sillä minähän en ole ensimäinen sinun sydämessäsi, minä en ole sinä itse… niin Clémence, minä tahdon mieluummin yhä uskoa sinuun, uskoa sinun ääntäsi ja sinun silmiäsi! Mutta jos sinä petät minua, ansaitsisit sinä…
— Oh! tuhat kuolemaa, sanoi rouva Jules keskeyttäen.
— Minä en salaa sinulta ainoatakaan ajatuksistani, mutta sinä, sinä…
— Vaikene! sanoi rouva Jules, onnemme riippuu meidän kumpaisenkin vaitiolosta.
— Ah! minä tahdon tietää kaiken, huudahti mies voimakkaassa vihan puuskassa.
Tällä hetkellä kuului naisen huutoa, ohuen, terävän äänen kirkuna kuului eteishuoneesta molempien puolisoiden korviin asti.
— Minä tulen sisälle, sanon sen! huudettiin. Niin minä tulen sisälle, minä tahdon tavata häntä ja minä olen hänet tapaava.
Jules ja Clémence kiiruhtivat saliin ja pian näkivät he kuinka eteisen ovi väkisin aukeni. Nuori nainen tunkeutui kiivaasti esille kahden palvelijan seuraamana; jotka sanoivat herralleen:
— Armollinen herra, tämä nainen tahtoo tulla sisälle vastoin meidän tahtoamme. Hän vastasi meille tietävänsä hyvin, että rouva oli mennyt ulos, mutta että hän oli nähnyt rouvan tulevan kotiin. Hän uhkaa seista talon portilla siksi, kunnes hän on saanut puhutella rouvaa.
— Menkää, sanoi herra Desmarets palvelijoilleen.
— Mitä tahdotte, neiti? lisäsi hän kääntyen tuntemattomaan.
Tämä "neiti" oli naistyyppi, jommoisen vain Pariisissa voi tavata. Se syntyy Pariisissa kuin lika, kuin katukivitys, kuin Seinen vesi, jota kootaan Pariisissa suuriin säiliöihin ja jota koneet tislaavat kymmeniä kertoja, ennenkuin se joutuu hiottuihin lasiastioihin, joissa se, entisestä likaisuudestaan vapaana, kimaltelee kirkkaana ja puhtaana. Tuo naistyyppi on myöskin täysin alkuperäinen luoma. Lukemattomia kertoja maalarin siveltimen, pilakuvittajan hiilen, piirustajan kynän tavoittamana se pakenee kaikkea tutkimusta, koska se kaikissa muodoissaan on yhtä luoksepääsemätön kuin luonto, kuin tämä haaveinen Pariisi. Ainoastaan eräissä olosuhteissa on tuo nainen paheen tahraama, tuhansissa muissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa on hän siitä kaukana. Sitäpaitsi hän ei tuo esille muuta kuin yhden piirteen luonteestaan, sen ainoan, joka hänet saattaa moitteelliseksi: hänen kauniit hyveensä ovat kätketyt; lapsellisen häikäilemättömän julkeutensa lukee hän itselleen kunniaksi. Draamoissa ja kirjoissa, jotka ovat kuvanneet häntä kaikessa hänen runollisuudessaan, jää hän epätäydelliseksi; todellinen ja oikea on hän vain omassa kamarissaan, sillä kaikkialla muualla häntä alati joko panetellaan tai imarrellaan. Rikkaana hän tulee paheelliseksi, köyhänä hän pysyy käsittämättömänä. Eikä toisin voi ollakaan! Hänellä on liiaksi paheita ja liiaksi hyviä ominaisuuksia; hän on liian lähellä ylevää jäykistymistä ja häpeällistä naurua; hän on liian kaunis ja liian kammottava; hän on kuin ruumiillistunut Pariisi, jolle hän tuottaa hampaattomia portinvartijattaria, pyykinpesijöitä, lakaisijoita, kerjäläisiä ja joskus julkeita kreivittäriä, ihailtuja näyttelijättäriä, juhlittuja laulajattaria; onpa hän antanut valtakunnalle kaksi puolikuningatartakin. Ken voi tuollaista monimuunnoksista olentoa käsittää? Hän on täydellinen nainen, vähemmän kuin nainen, enemmän kuin nainen. Tuosta avarasta kuvasta ei tapojen maalari saa esille muuta kuin yksityispiirteitä, kokonaisuutta ja äärettömyyttä. Hän oli pariisilainen hempukka, mutta kaikessa loistossaan; hempukka, joka ajaa vainuissa onnellisena, nuorena, kauniina, raikkaana, mutta hempukka, jolla on kynnet ja sakset, rohkea kuin espanjatar, toraisa kuin tekokaino englannitar, joka vaatii avio-oikeuksiaan, keimaileva kuin suuren maailman nainen, mutta vapaampi ja kaikkeen valmis; todellinen leijona, joka on lähtenyt ulos pienestä asunnostaan, jonka punasista kaliko-uutimista, Utrecht'in sametilla päällystetyistä huonekaluista, teepöydästä, maalatuista posliiniastioista, kahdenistuttavasta sohvasta, pienestä samettimatosta, alabasterikellosta ja kynttiläjaloista hän on niin usein uneksinut, uneksinut tuosta keltaisesta, haahkanuntuvaisesta huoneesta; lyhyesti, hänessä kuvastuivat kaikki hempukkaelämän ilot: taloudenpitäjätär, entinen hempukka hänkin, mutta viiksillä ja vuohentukalla varustettu, näyttämölippuja, mielin määrin kastanjoita, silkkivaatteita, hattuja tuhlattavaksi, sanalla sanoen kaikkia noita muotiliikkeissä toivottuja onnellisuuksia, paitsi ajoneuvoja, jotka ovat muotiliikkeen mielikuvitusmaailmassa samaa kuin marsalkan sauva sotamiehen unelmissa. Niin, tuolla hempukalla oli kaikki tämä, todellisen rakkauden lahjoja tai kuvitellun. Nuorella naisella, joka seisoi herra ja rouva Jules'in edessä, oli niin matalat kengät, että tuskin näki mustaa juovaa maton ja hänen valkean sukkansa välillä. Nämä kengät, joiden muodon pariisilainen pilakuva niin hyvin esittää, ovat pariisilaisen hempukan erikoinen viehätys; mutta katselija tuntee hänet vielä paremmin siitä huolellisuudesta, jolla hänen vaatteensa sopeutuvat hänen vartalonsa muotoihin, jotka pääsevät selvästi esille. Myöskin tämä tuntematon nainen oli, käyttääksemme ranskalaisen sotamiehen keksimää värikästä ilmaisutapaa, kapaloitu vihreään hameeseen, ja hänen rintahuivinsa ilmaisi hänen yläruumiinsa kauneuden, joka nyt oli täydelleen näkyvissä, sillä hänen kashmirhuivinsa oli pudonnut maahan ja oli vielä ainoastaan molemmista päistään puolittain kiedottuna hänen käsiinsä. Hänen kasvonsa olivat hienot, posket punaiset, iho valkea, silmät loistavat ja harmaat, otsa kaareva ja korkea, hiukset huolellisesti silitetyt, valuen hänen pienen hattunsa alta suurina kiharoina kaulaan asti.
— Nimeni on Iida, herra. Ja jos tuo tuolla on rouva Jules, jolle minun on sallittu puhua, niin tulin minä sanomaan hänelle kaiken, mitä minulla on sydämelläni häntä vastaan. Kun kaikki on näin kunnossa ja saa olla tällaisissa huoneissa kuin teillä on, on hyvin pahoin koettaa ryöstää köyhältä tytöltä mies, jonka kanssa minä olen mennyt henkiseen avioliittoon ja joka puhuu vääryyksiensä hyvittämisestä lupaamalla laillisesti naida minut. Onhan niitä paljon kauniita, nuoria miehiä maailmassa, eikö totta, herra? tyydyttääkseen haaveitaan tarvitsematta tulla minulta ryöstämään vanhaa miestä, joka on minun ainoa onneni. Niin, minulla ei ole mitään kaunista taloa, minulla, minulla on rakkauteni. Minä vihaan kauniita miehiä ja rahaa, minä olen pelkkää sydäntä, ja…
Rouva Jules kääntyi miehensä puoleen: — Salli minun olla enempää kuuntelematta, sanoi hän mennen huoneeseensa.
— Jos tuo rouva elää teidän kanssanne, olen minä nähtävästi tehnyt tuhmuuden; mutta sitä pahempi, jatkoi Iida. Minkätähden hän käy joka päivä katsomassa herra Ferragus'ta?
— Te petytte, neiti, sanoi Jules suunniltaan joutuneena. Vaimoni on kykenemätön…
— Ah! te olette siis naimisissa, te kaksi! sanoi hempukka hämmästyneenä. Silloin on se vielä pahempaa, eikö totta, herra, että naisella, jolla on onni elää laillisessa avioliitossa, on suhteita sellaisen miehen kanssa kuin Henrik…
— Mitä, Henrik? sanoi Jules tarttuen Iidan käsivarteen ja vieden hänet sivuhuoneeseen, jottei hänen vaimonsa sen enempää kuulisi.
— No, se herra Ferragus…
— Mutta hänhän on kuollut.
— Turhaa puhetta! Minä olin eilen illalla hänen kanssansa Franconissa ja hän saattoi minut takaisin kuten sopikin. Muuten voi teidän rouvanne antaa hänestä teille tietoja. Rouvannehan on ollut hänen luonansa kello kolmen aikaan. Tiedän sen hyvin: olen odottanut häntä kadulla, sittenkun eräs kunnon mies, herra Justin, jonka te ehkä tunnette, pikkunen vanha mies, nyöriliiveissä ja koristuksia kellonvitjoissa, oli minulle ilmoittanut, että minulla oli kilpailijana eräs rouva Jules. Tämä nimi on tekaistujen nimien joukossa hyvin tavallinen. Antakaa anteeksi, että se on teidän, mutta vaikka rouva Jules olisi herttuattarena hovissa, Henrik on niin rikas, että hän voi tyydyttää kaikki rouva Jules'in mieliteot. Asiani on puolustaa omaisuuttani ja minulla on siihen oikeus; sillä minä, minä rakastan Henrikkiä! Se on minun ensimäinen lempeni, ja kysymyksessä on minun rakkauteni ja tuleva kohtaloni. En pelkää mitään, herra; olen kunniallinen ihminen, en ole milloinkaan valehdellut enkä koskaan keneltäkään mitään varastanut. Vaikka keisarinna olisi minun kilpailijanani, minä menisin suoraan hänen luoksensa; ja jos hän ryöstäisi minulta tulevan mieheni, saattaisin minä hyvinkin tappaa hänet niin keisarinna kuin hän onkin, sillä kaikki kauniit naiset ovat toistensa vertaisia, herra…
— Kylliksi, Kylliksi! sanoi Jules. Missä te asutte?
— Corderia-du-Temple kadun 14:nnessä, herra. Iida Gruget, kureliiviompelijatar, myöskin teidän palvelukseksenne, sillä me teemme paljon myöskin herrojen töitä.
— Ja missä asuu tuo mies, jota te kutsutte Ferragus'iksi?
— Mutta, herra, sanoi hän nyrpistäen huuliaan, Ferragus ei ole mikään mies. Hän on herra, rikkaampi teitäkin ehkä. Mutta miksi kysytte minulta hänen osoitettansa, kun vaimonne kerran sen tietää. Ferragus on kieltänyt minua ilmoittamasta sitä. En suinkaan minä ole pakoitettu vastaamaan teille?… En ole, Jumalan kiitos, en rippituolissa enkä poliisin edessä ja seuraan ainoastaan omaa tahtoani.
— Mutta jos minä tarjoan teille kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentätuhatta markkaa siitä, että sanotte, missä herra Ferragus asuu?
— Oh, ohoh, ystäväiseni, anna jo loppua! sanoi hän yhdistäen tähän kummalliseen vastaukseen kansanomaisen liikkeen. Ei ole niin suurta summaa, joka minut saattaisi sitä sanomaan. Saan kunnian sulkeutua suosioonne. Mistä täältä pois mennään?
Jules, joka oli täydelleen masentuneena, salli Iidan poistua, ajattelematta häntä sen enempää. Koko maailma näytti vyöryvän hänen jalkojensa alla ja taivas hänen päällänsä särkyvän pirstaleiksi.
— Armollinen herra, päivällinen on valmis, sanoi hänelle hänen kamaripalvelijansa.
Kamaripalvelija ja pöytäpalvelija odottivat ruokasalissa melkein neljännestunnin, mutta heidän isäntäväkensä ei saapunut.
— Armollinen rouva ei syö päivällistä, ilmoitti kamarineitsyt.
— Mikäs nyt on, Josefine? kysyi palvelija.
— En tiedä, vastasi hän. Rouva itkee ja tahtoo asettua levolle. Herralla oli epäilemättä joku rakkaussuhde kaupungilla ja se on tullut ilmi hyvin sopimattomaan aikaan, ymmärrättekös? Minä en tahtoisi vastata rouvamme elämästä. Kaikki miehet ovat niin taitamattomia! Aina he panevat toimeen sellaisia kohtauksia ilman mitään varovaisuutta.
— Eipäs vastasi kamaripalvelija hiljaisella äänellä, se on päinvastoin rouva, joka… te tiedätte jo. Milloin olisikaan herralla aikaa mennä kaupungille, hänellä, joka viiteen vuoteen jo ei ole kotkaan nukkunut muualla kuin rouvansa huoneessa; kello kymmenen menee hän alas työhuoneeseensa ja tulee sieltä ulos vasta kello kaksitoista syödäkseen aamiaista. Hänen elämänsä tunnetaan, se on säännöllistä, rouva sitävastoin lähtee ulos melkein joka päivä kello kolme, mene tiedä mihin.
— Ja herra myöskin, sanoi kamarineitsyt tahtoen puolustaa valtijatartaan.
— Mutta herrahan menee Pörssiin. Nyt olen minä hänelle jo kolme kertaa ilmoittanut, että ruoka on valmista, jatkoi kamaripalvelija pienen äänettömyyden perästä, mutta se oli samaa kuin jos olisi kivelle puhunut.
Jules astui sisään. — Missä on armollinen rouva? kysyi hän.
— Armollinen rouva on levolla, hänellä on päänkipua, vastasi kamarineitsyt tärkeän näköisenä.
Jules sanoi silloin suurella kylmäverisyydellä palvelijoilleen:
— Voitte korjata pois pöydän, minä menen pitämään seuraa armolliselle rouvalle.
Ja hän meni vaimonsa luo, jonka hän löysi itkevänä, mutta tukehduttaen nenäliinaan nyyhkytyksensä.
— Minkätähden te itkette? sanoi Jules. Teidän ei tarvitse peljätä minun puoleltani väkivaltaisuuksia eikä moitteita. Miksi minä kostaisin? Jos te ette ole ollut uskollinen minun rakkaudelleni, johtuu se siitä, että te ette ole ansainnut sitä…
— En ansainnut!
Nämä sanat tulivat kuuluville nyyhkytyksien välillä ja ne lausuttiin sellaisella korostuksella, että niistä olisi heltynyt kuka muu mies tahansa kuin Jules.
— Teidät tappaakseen täytyisi rakastaa enemmän kuin mitä minä ehkä rakastan, pitkitti hän; mutta minulla ei olisi siihen rohkeutta, minä, minä tappaisin itseni ennemmin ja jättäisin teidät onnellenne ja, ja… kenelle?
Hän ei täydentänyt.
— Tappaisit itsesi! huusi Clémence heittäytyen Jules'in jalkoihin ja syleillen hänen polviaan.
Mutta Jules tahtoi päästä vapaaksi tästä syleilystä ja hän pudisteli vaimoansa vetäen hänet aina hänen vuoteeseensa asti.
— Päästäkää minut, sanoi hän.
— En, en, Jules! Jos sinä et enää rakasta minua, kuolen minä.
Tahdotko sinä tietää kaikki?
— Tahdon.
Hän nosti ylös vaimonsa, pusersi häntä kiihkeästi, istuutui vuoteen reunalle pitäen häntä polviensa välissä ja katsellen kuivin silmin noita kauniita kasvoja, jotka olivat tulleet tulipunaisiksi ja aivan uivat kyynelissä.
— Puhu siis, jatkoi hän.
Clémencen nyyhkytykset alkoivat uudelleen.
— Ei, se on salaisuus, josta riippuu elämä ja kuolema. Jos minä sen sanoisin, minä… Ei, minä en voi. Armoa, Jules!
— Sinä petät minua yhä,
— Ah! sinä et enää sano minulle "te"! huudahti Clémence. Niin, Jules, sinä voit uskoa, että minä sinua petän, mutta pian saat sinä tietää kaiken.
— Mutta tuo Ferragus, tuo rangaistusvanki, jota sinä käyt tapaamassa, tuo rikosten kautta rikastunut mies, jos hän ei ole sinun, jos sinä et hänelle kuulu…