Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KAHDEN NUOREN AVIOVAIMON MUISTELMAT

Kirj.

Honoré de Balzac

Ranskankielestä suomentanut L. Onerva

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

Ensimäinen osa

I.

NEITI RENÉE DE MAUCOMBELLE.

Parisissa, syyskuulla.

Rakas hirveni, minäkin olen päässyt vapauteen! Ja ellet ole kirjoittanut minulle Blois'han, niin olenpa myös ensimäinen kauniin kirjevaihtomme kohtauspaikalla. Kohota siis kauniit, mustat silmäsi, joiden katse on kiintynyt ensimäisiin sanoihini, ja säästä huudahduksesi sen kirjeen varalle, jossa uskon sinulle ensimäisen rakkauteni. Aina puhutaan ensimäisestä rakkaudesta; onko siis olemassa joku toinenkin rakkaus? Vaiti, sanot sinä, kerro minulle mieluummin, pyydät, miten olet pääsyt pois luostarista, johon sinun piti kiintyä luostarilupauksen sitein. Oi ystäväni, olkootpa nyt karmeliittien temput mitkä tahansa, niin on minun vapautukseni ihme ainakin mitä luonnollisin asia maailmassa. Kauhistuneen omantunnon tuskanhuuto on lopultakin ollut voimakkaampi taipumattoman tahdon laskelmien vaatimuksia, siinä kaikki. Tätini ei tahtonut nähdä minun kuolevan hivutustautiin ja sai vihdoin vakuutetuksi äitinikin, joka aina oli pitänyt luostarin muureja ainoana suojeluskeinona tautiani vastaan. Se synkkä raskasmielisyys, johon vaivuin heti sinun lähdettyäsi, kiirehti vain tätä onnellista ratkaisua. Ja nyt olen Parisissa, enkelini, ja minun on kiittäminen sinua siitä, että olen täällä. Oi, Renée rakkahani, jos olisit voinut nähdä minut sinä päivänä, jolloin sinä et enää ollut luonani, niin olisit melkein ollut ylpeä siitä, että niin nuoressa sydämessä olet voinut herättää niin syviä tunteita. Olemme haaveilleet niin paljon yhdessä, niin monesti mielikuvituksessa koetelleet siipiemme kantavuutta ja kokeneet niin paljon yhteistä, että luulen sielujemme kasvaneen yhteen aivan kuin noiden molempien unkarilaisten tyttöjen, joiden kuolemasta meille kertoi tuo herra Beauvisage [Kaunokasvo], joka ei suinkaan tee kunniaa nimelleen; eipä olisi voinut mistään saada sopivampaa luostarilääkäriä. Etkö ollutkin sairas samaan aikaan kuin ystävättäresi? Syvässä alakuloisuudessani tulin vasta vähitellen ymmärtämään niitä siteitä, jotka meitä yhdistävät; kun erosimme toisistamme, luulin niiden jo katkenneen välimatkan vuoksi ja koko olemassaolo kävi minulle vastenmieliseksi niinkuin hyljätylle turturikyyhkylle; minusta tuntui suloiselta kuolla ja teinkin jo hiljalleni kuolemaa. Olla yksin, karmeliittinunnien luona Blois'ssa ja pelätä koko ajan, että minun täytyisi tehdä lupaukseni ilman minkäänlaista neiti de la Vallièren tapaista edelläkäypää valmistusta ja ilman Renée'täni, tuo kaikki merkitsi minulle todellakin sairautta, kuolettavaa sairautta. Tuon yksitoikkoisen elämän, johon jokainen tunti tuo mukanaan jonkun velvollisuuden, rukouksen, työn, aina saman, niin säntilleen saman, että missä tahansa ollen voi sanoa mitä karmeliittinunna tekee kunakin tuntina päivällä ja yöllä, tuon hirvittävän olotilan, jossa on aivan yhdentekevää, onko ympärillä olevaa maailmaa vai ei, olimme me kaksi osanneet tehdä mitä vaihtelevimmaksi: henkemme lennolla ei ollut mitään rajoja, mielikuvitus avasi valtakuntansa meille, olimme vuorotellen toisiamme elähyttäviä tarulintuja, eloisampi tempasi mukaansa hitaamman ja sielumme aivan kilpailivat hullunkurisissa päähänpistoissa koettaessaan valloittaa itselleen sitä maailmaa, joka meiltä oli kielletty. Ei ollut mitään, "Pyhimysten elämäkin" siihen luettuna, joka ei olisi muodostunut meille tien viitaksi salattujen asioiden ymmärtämiseen. Sinä päivänä, jolloin sinun suloinen seurasi minulta riistettiin, tuli minusta juuri sellainen, miksi karmeliittinunnaa aina olimme kuvitelleetkin, jonkinlainen uusikuosinen Danae, joka, sensijaan että hän koettaisi täyttää pohjatonta tynnyriä, joka päivä vetää ylös tyhjän ämpärin, en tiedä mistä kaivosta, aina toivoen sen olevan täynnä. Tätini ei tuntenut meidän sisäistä elämäämme. Hän ei voinut käsittää minun elämän-inhoani, kun hänelle itselleen luostarin kaksi tynnyrinalaa merkitsi taivaan esikartanoa. Mutta jotta jo meidän ijällämme kokonaan voisi pyhittää elämänsä uskonnolle, täytyisi olla erinomaisen yksinkertainen, jota me emme ole, rakas ystävä, tai sitten palavan altismielinen, joka ominaisuus juuri tekee tätini niin yleväksi. Tätini uhrautui jumaloidun veljensä vuoksi; mutta kuka voi uhrautua outojen ihmisten tai pelkkien aatteiden vuoksi?

Jo kahden viikon ajan olen sälyttänyt muistiini monenlaisia hauskoja asioita ja kätkenyt sydämeeni kaikenlaisia mietteitä yksinomaan sinua varten. Minulla on niin paljon huomioita sinulle kerrottavana, että tukehtuisin, ellemme entisten armaiden keskustelujen asemesta voisi näin kirjallisesti uskoa salaisuuksia toisillemme. Miten sydämen liikkeet kuitenkin ovat tärkeät! Aloitan tänä aamuna päiväkirjani ja kuvittelen, että sinäkin olet alkanut kirjoittaa omaasi ja että siis muutaman päivän kuluttua saan mielikuvituksessani elää kanssasi ihanassa Gemenos-laaksossa, jonka tunnen vain sinun kertomuksistasi, samoin kuin sinä saat olla mukana Parisin elämässä, jonka tunnet vain yhteisistä haaveiluistamme.

No niin, kaunokaiseni, eräänä aamuna siis, joka olkoon merkitty ruusunpunaisella elämäni kirjassa, saapuivat Parisista muuan seuranainen ja Philippe, isoäitini viimeinen kamaripalvelija, jotka molemmat oli lähetetty minua noutamaan. Kun tätini, kutsuttuaan minut huoneeseensa, ilmoitti minulle tämän uutisen, en pelkästä ilosta voinut virkkaa sanaakaan, tuijotin vain häneen tylsän näköisenä. — "Lapseni", sanoi hän kurkkuäänellään, "jätät minut kaipauksetta, näen sen kyllä; mutta tämä jäähyväinen ei ole viimeinen, tulemme näkemään toisemme vielä: Jumala on painanut otsaasi valittujensa leiman; sinulla on juuri se ylpeys, joka yhtä helposti vie taivaaseen kuin kadotukseen, mutta olet liian jalo vajotaksesi! Tunnen sinut paremmin kuin mitä itse tunnet itseäsi: intohimo ei sinulle ole samaa kuin tavallisille naisille." — Hän veti minut hiljaa luokseen ja painoi otsalleni suudelman, jossa tuntui hehkua siitä tulesta, joka häntä itseään kuluttaa, joka on tummentanut hänen siniset silmänsä, tehnyt hänen silmäluomensa itkusta punaisiksi, painanut kurttuun hänen ohimonsa ja levittänyt hänen kauniille kasvoilleen keltaisenkalpean värin. Hän sai minut värisemään. Ennenkuin vastasin, suutelin hänen käsiään. — "Rakas täti", sanoin minä, "jos kerran teidän ihailtava hyvyytenne ei ole kyennyt tekemään lohduttajaanne minulle mieluisaksi, ei terveelliseksi ruumiilleni eikä suloiseksi sielulleni, niin täytyisi minun tänne takaisin tullakseni vuodattaa niin paljon kyyneleitä, ettette varmastikaan voisi sillä hinnalla toivoa palaustani. En tahdo palata tänne ennenkuin minunkin Ludvig XIV:ni on pettänyt minut, ja jos omani taas tapaan, voi ainoastaan kuolema riistää hänet minulta! En pelkää ensinkään mitään Montespania." — — "Voi sinua hupsua tyttöä", sanoi hän hymyillen, "älä vain jätä noita turhanpäiväisiä ajatuksiasi tänne, vaan vie ne pois mukanasi; ja tiedä myös että sinussa on enemmän Montespania kuin La Vallièrea." Syleilin häntä. Täti-raukkani ei voinut olla saattamatta minua vielä vaunuihin, ja hänen silmänsä viipyivät vuoroin minussa, vuoroin isieni vaakunassa.

Saavuin Beaugencyhin yön aikaan jonkinlaisessa moraalisessa lamaustilassa, johon tuo omituinen hyvästijättö oli minut uuvuttanut. Mitkä kohtalot odottavatkaan minua tässä uudessa, niin kauan kaivatussa maailmassa? Aluksi ei ollut ketään minua vastaanottamassa, sydämelliset tunteeni vaihtuivat kuin tuhka tuuleen: äitini oli Boulogne-metsässä, isäni valtioneuvostossa; veljeni, herttua de Rhétoré, ei koskaan tule kotiin, sanottiin minulle, ennenkuin juuri paraiksi ehtiäkseen pukeutua päivällisille. Miss Griffith ja Philippe johtivat minut huoneisiini.

Näissä huoneissa on ennen asunut minun suuresti rakastettu isoäitini, prinsessa de Vaurémont, jota minun on kiittäminen jostakin omaisuudesta, josta tosin ei kukaan ole hiiskunut minulle sanaakaan. Tällä kohdalla saat ottaa osaa siihen syvään kaihomieleen, joka minut valtasi astuissani tuohon muistojen pyhäkköön. Huoneusto on samassa kunnossa, mihin hän jätti sen. Saan levätä samassa vuoteessa, johon hän kuoli. Istuuduin hänen leposohvansa reunalle ja itkin huomaamatta laisinkaan, etten ollut yksin; muistin, kuinka usein olin istunut hänen polvillaan paremmin kuullakseni hänen sanojaan. Siitä olin useasti katsellut hänen laihoja, vanhuuden ja lähenevän kuoleman kalvamia, punaisenruskeiden pitsien kehystämiä kasvojaan. Tässä huoneessa tuntui leijailevan sama lämpö kuin hänen aikanaan. Kuinka onkaan mahdollista, että neiti Armande-Louise-Marie de Chaulieun täytyy aivan kuin jonkun talonpoikaisnaisen paneutua maata isoäitinsä vuoteeseen melkein hänen kuolinpäivänään. Sillä minusta tuntuu siltä, kuin olisi prinsessa, jonka elämän lanka katkesi v. 1807, kuollut aivan eilispäivänä. Tässä huoneessa oli esineitä, joita siinä ei olisi pitänyt olla ja jotka osoittivat kuinka valtakunnan asioita hoitelevat ihmiset saattavat olla huolimattomia omien asioittensa suhteen ja kuinka vähän kuoleman jälkeen on enää muistettu tätä jaloa naista, joka kuitenkin varmasti on yksi kahdeksannentoista vuosisadan suuria naishahmoja. Philippe ymmärsi tavallaan, mistä kyyneleeni johtuivat. Hän ilmoitti minulle, että prinsessa testamentissaan oli määrännyt minulle huonekalunsa. Isäni oli muuten jättänyt kaikki suuret huoneet siihen kuntoon, mihin vallankumous oli ne saattanut. Sitten nousin, Philippe avasi oven pikku salonkiin, josta pääsee vastaanotto-huoneustoon, ja siellä vallitsi sama hävityksen kauhistus, minkä jo vanhastaan tunsin: ovien kamanat, jotka ennen olivat täynnä kallisarvoisia tauluja, ovat nyt autiot ja tyhjät, marmoripinnat on rikottu, kuvastimet ryöstetty. Ennen aikaan pelkäsin nousta suuria portaita ja kulkea näiden korkeiden, yksinäisten ja avarain salien läpi, menin aina prinsessan luo eräitä pikku portaita myöten, jotka kulkivat suurien portaiden holvin alla ja johtivat hänen pukukammionsa salaovelle.

Huoneusto, johon kuuluu salonki, makuuhuone ja tuo soma, punaiseen ja kultaan soinnutettu kabinetti, josta olen sinulle puhunut, on Invalidikodin puoleisessa päässä taloa. Invalidikodin erottaa bulevardista vain köynnöskasvien peittämä muuri ja komea lehtikuja, jonka puiden tuuheat latvat yhtyvät bulevardin sivukäytävän jalavoihin. Jos ei näkisi Invalidikodin kullalle ja sinelle paistavaa kupukattoa ja sen harmaita muureja, luulisi melkein olevansa metsässä. Näiden kolmen huoneen tyyli ja asema jo osoittavat, että huoneusto on de Chaulieun herttuattarien entinen juhlahuoneusto; herttuoiden huoneusto on talon toisessa siipirakennuksessa; molempien välillä on soma päärakennus ja julkisivun paviljonki, jossa on vain suuria, pimeitä, tyhjyyttään kaikuvia saleja. Philippe näytti ne minulle; niissä vallitsee vieläkin ryöstön jäleltä sama sekasorto, minkä olin nähnyt lapsena. Nähdessään hämmästyneen ilmeeni, kävi Philippe luottavaisen ja salaviisaan näköiseksi. Armaani, kaikki ihmiset tässä valtiomiesten talossa ovat varovaisen vaiteliaita ja salaperäisiä. Hän sanoi minulle sitten, että odotettiin lakia, joka korvaisi maanpakolaisille näiden menettämän omaisuuden arvon. Isäni siirtää siis talonsa korjaamisen siksi, kunnes tämä korvaus on saatu. Kuninkaan arkkitehti oli arvioinut menot kolmeksisadaksi tuhanneksi livreksi. Tämä tiedonanto sai aikaan sen, että vaivuin sanattomana salonkini sohvalle. Jo nyt jotakin! Sensijaan että isäni olisi käyttänyt tuon rahasumman minun naittamiseeni, antoi hän minun mennä luostariin! Tuo ajatus iski päähäni tämän talon kynnyksellä. Oi, Renée, kuinka olisinkaan tahtonut painaa pääni olkaasi vasten ja kuinka suurella kaipauksella palasinkaan mielikuvituksessani niihin aikoihin, jolloin vielä isoäitini henki elävöitti näitä kahta huonetta! Hän, joka enää elää vain minun sydämessäni, ja sinä, joka olet kaukana Maucombessa, kahdensadan peninkulman päässä minusta, te olette ainoat olennot, jotka rakastatte tai olette minua koskaan rakastaneet. Oi, jospa tuo rakas vanhus niin nuorekkaine katseineen voisi herätä eloon, kun häntä kutsun! Kuinka hyvin me ymmärtäisimmekään toisemme! Hänen muistonsa on äkkiä muuttanut sen tunnelman, jonka vallassa ensin olin. Se, mikä ensin tuntui minusta pyhäinsolvaukselta onkin käynyt minulle pyhäksi. Tuntuu suloiselta hengittää tuota epämääräistä à la marechale-puuterin tuoksua, joka leijailee täällä ilmassa, tuntuu suloiselta nukkua noiden keltaisten, valkealla kirjailtujen silkkiuutimien suojassa, joihin hänen katseensa ja hengityksensä on varmaankin jättänyt jotakin hänen sielustaan.

Käskin Philippen kiilloittamaan kaikki esineet entiselleen ja asettamaan huoneuston sellaiseen kuntoon, että se vaikuttaa eloisalta ja asutulta. Määräsin itse järjestelyn ja osoitin kullekin huonekalulle oman paikkansa. Täten otin esine esineeltä haltuuni kaiken koettaen asettaa niin, että nämä vanhat kapineet, joita niin suuresti rakastan, jälleen saisivat nuoruuden loistonsa. Aika on hiukan himmentänyt huoneen valkoväriä, samoin ovat myös sen haavemaiset koristekuviot paikotellen kuluneet punertaviksi, mutta tämä kaikki sointuu erittäin hyvin yhteen sen savonnerie-maton haalistuneiden värien kanssa, jonka Ludvig XV lahjoitti isoäidilleni samalla kertaa kuin muotokuvansakin. Pöytäkello on Saksin marsalkan lahja. Uuninkauluksella olevat porsliinit ovat marsalkka Richelieultä saadut. Isoäitini muotokuva, joka on maalattu hänestä kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, on pitkulaisessa kehyksessä vastapäätä kuninkaan kuvaa. Prinssistä ei ole mitään kuvaa. Minua miellyttää tämä avomielinen, kaikesta tekopyhyydestä vapaa tapa unhoittaa, joka ikäänkuin yhdellä vedolla antaa kuvan tästä harvinaisesta luonteesta. Kun tätini kerran oli ankarasti sairaana, pyysi hänen rippi-isänsä pyytämällä, että prinssi, joka odotti viereisessä salongissa, saisi tulla sisään. — "Lääkärin kanssa ja hänen määräyksestään", vastasi hän. Vuoteessa on telttasuojus ja täytetyt pääpuolet; verhot ovat kauniisti ja runsaasti poimutetut, huonekalut ovat kullatusta puusta ja päällystetyt tuolla samalla valkokukikkaalla keltasilkillä, jota myös valkealla läikesilkillä vuorattuna on käytetty ikkunaverhoiksi. En tiedä, kuka on maalannut ovenkamanat, mutta niihin on kuvattu eräs auringonnousu ja eräs kuuvalomaisema. Uuni on saanut osakseen aivan omituisen käsittelyn. Huomaa selvästi, että viime vuosisadalla oleiltiin paljon lieden ääressä. Siellä tapahtuikin suuria tapahtumia. Kullatusta kuparista tehty tulipesä on jo sinään veistotaiteellinen mestariteos ja sen reunukset mitä kallisarvoisinta ja hienointa työtä, kihveli ja hiilihanko somasti uurrettuja ja lietsin todellinen koru. Tulenvarjostimen korukudelma on Gobelinien käsialaa ja sen kirjailu vertoja vailla; hupaiset olennot jotka hyppelevät ristiin rastiin sen poikki, kapuavat sen jaloilla, tukipuilla, sivukaiteilla, ovat vallan viehättäviä; kaikki on muovailtu viuhkan muotoon. Kukahan lie antanut hänelle tämän soman esineen, josta hän niin paljon piti? Tahtoisinpa tietää sen. Kuinka usein näinkään hänet istumassa nojatuolissaan jalat tuota tukipuuta vasten, hameet polviin asti kohollaan, asento näet sitä vaati, niin, siinä hän istui tavan takaa ottaen käteensä nuuskarasiansa ja jälleen asettaen sen pikku pöydälle eteensä, missä myös oli hänen pastilliaskinsa ja silkkivyyhtisensä! Mahtoiko hän olla keikailevainen? Kuolemaansa asti hän piti huolta ulkomuodostaan aivan kuin aina olisi ollut päivä jälkeen tuon kauniin muotokuvan valmistamisen, aivan kuin hän yhä vielä olisi odottanut hovin kerman tunkeilevaksi ovillaan. Tuo nojatuoli johdattaa mieleeni sen jäljittelemättömän liikkeen, jolla hän lehautti järjestykseen hameensa laskokset siihen vaipuessaan. Nuo entisajan naiset veivät varmasti mukanaan hautaan eräitä salaisuuksia, jotka olivat kuvaavia heidän aikakaudelleen. Prinsessalla oli eräänlainen ilmehikäs älykkäisyys, eräänlainen tapa singota sanoja ja ajatuksia, aivan oma omituinen puheenpartensa, jollaista ei äidilläni enää ollut: siinä oli yht'aikaa hienoutta ja hyväntahtoisuutta, tarkoitusta ilman tahallisuutta. Hänen keskustelunsa oli samalla kertaa rikasta ja ytimekästä. Hän kertoi hyvin ja osasi esittää kuvattavansa kolmella sanalla. Ennen kaikkea oli hänellä tuollainen ennakkoluuloton arvostelukyky ja vapaamielisyys, joka varmasti on painanut leimansa minunkin luonteeni kehitykseen. Sillä seitsemännestä ikävuodestani kymmenenteen asti elin hänen helmoissaan; hänestä oli yhtä hauskaa pitää minua luonaan kuin minusta oli mennä hänen luokseen. Tämä meidän molemminpuolinen mieltymyksemme toisiimme aiheutti enemmän kuin yhden sananvaihdon hänen ja äitini välillä. Mutta mikään ei niin lietso tunnetta kuin vainon jäätävä tuuli. Millä kertomattomalla suloudella hän virkahtikaan minulle: "siinäkös sinä taas olet, pikku veitikka!" kun uteliaisuuden käärme oli lainannut minulle sulavat liikuntonsa hiipiäkseni ovien lomista salaa hänen luokseen. Hän tunsi itsensä rakastetuksi, hän rakasti minua tuon lapsellisen rakkauteni vuoksi, joka heitti pienen auringon pilkahduksen hänen talveensa. En tiedä, mitä hänen luonaan iltaisin tapahtui, mutta paljon vieraita hänellä oli; ja kun aamuisin varpaisillani hiivin katsomaan, joko hän oli herännyt, näin, että huonekalut hänen salongissaan olivat epäjärjestyksessä, pelipöydät esillä ja tupakanporoa joka paikassa.

Salonki on samantyylinen kuin sänkykamarikin, huonekalut ovat omituisesti sorvatut ja ontoilla korureunuksilla ja hirvenjaloilla somistetut. Jalomuotoiset ja runsain veistoksin uurretut kukkaköynnöskuviot kiemurtelevat kuvastimien päällitse ja riippuvat pitkin niiden sivuja lehtikiehkuroina. Koruhyllyillä on kauniita kiinalaisia maljakoita. Huonekalujen pohjaväri on unikon-punainen ja valkoinen. Isoäitini oli komea ja terhakka ruskeaverikkö; hänen ihonvärinsä saattaa arvata hänen ympäristönsä väreistä. Tässä salongissa on vielä myös eräs kirjoituspöytä, jonka kuviot ennen aikaan kovin askarruttivat silmiäni; se on päällystetty siselöidyillä hopealevyillä; sen on lahjoittanut isoäidilleni muuan Lomellini Genuasta. Pöydän kullekin sivulle on kuvattuna eri vuodenaikojen toimitukset; henkilöhahmot ovat korkokuvia ja niitä on useampia satoja kullakin laatalla. Täten yksitellen kooten muistojani vietin kaksi tuntia aivan yksinäni tässä pyhäkössä, jossa on kuollut yksi kauneudestaan ja henkevyydestään kaikkein kuuluisimpia hovinaisia Ludvig XV:n ajalla.

Tiedäthän, miten äkkiarvaamatta minut erotettiin hänestä eräänä kauniina päivänä v. 1816. — "Mene sanomaan hyvästi isoäidillesi", sanoi minulle äitini. Prinsessa ei näyttänyt olevan laisinkaan hämmästynyt lähdöstäni, vaan mikäli päältäpäin voi päättää aivan välinpitämätön. Hän otti minut vastaan tavalliseen tapaansa. — "Menet luostariin, kultamuruni", sanoi hän minulle, "saat siellä nähdä tätisi, joka on erinomainen nainen. Tulen pitämään huolta siitä, että sinua ei uhrata, saat säilyttää itsenäisyytesi ja lisäksi vielä mennä naimisiinkin kenen kanssa haluat." Hän kuoli kuusi kuukautta sen jälkeen; testamenttinsa oli hän uskonut kaikkein uskollisimmalle ystävistään, prinssi Talleyrandille, joka käydessään neiti de Chargeboeufin luona antoi minun tietää, että isoäitini oli kieltänyt minua tekemästä luostarilupausta. Toivon, että ennemmin tai myöhemmin olen tapaava prinssin ja silloin on hän varmasti kertova minulle siitä asiasta enemmän. Täten siis, kaunis kauriini, vaikka en tavannutkaan ketään vastaanottajaa, lohduttauduin rakkaan prinsessani varjolla ja sain tilaisuuden täyttää yhden meidän keskinäisistä sopimuksistamme, jonka mukaan meidän on, muista se vaan, kerrottava toisillemme elomme ja olomme pienimpiä yksityiskohtia myöten. On niin suloista tietää, missä ja miten elää se olento, joka on sydämelle rakas! Kuvaile minulle siis pienimmätkin seikat, joiden kanssa joudut tekemisiin, sanalla sanoen kaikki, yksinpä laskevan päivän helotuskin puiden oksissa.

10 p:nä lokakuuta.

Olin saapunut tänne kello kolme jälkeen puolen päivän. Noin puoli kuuden aikaan tuli Rose minulle ilmoittamaan, että äitini oli palannut kotiin ja minä lähdin huoneestani alas häntä tervehtimään. Äitini asuu saman siipirakennuksen alakerroksessa, jossa omakin huoneustoni on. Minä asun hänen yläpuolellaan ja meillä on sama salakäytävä. Isäni asuu vastakkaisessa siipirakennuksessa; mutta kun pihan puolella on sen verran enemmän tilaa, minkä suuri porras ottaa meidän puoleltamme, niin on hänen huoneustonsa paljon avarampi kuin meidän. Huolimatta siitä edustavasta asemasta, johon Bourbonien paluu heidät jälleen velvoittaa, asuvat isäni ja äitini edelleenkin vain alakerrassa ja voivat siellä pitää vastaanottonsakin, niin suuri on tämä esi-isiemme asumus. Tapasin äitini salongissaan, jossa muuten ei mitään ole muuttunut. Hän oli seurustelupuvussaan. Askel askeleelta olin ihmetellyt itsekseni, minkälaisen vastaanoton nyt mahtaisin saada tämän naisen puolelta, joka oli ollut minulle niin vähän äiti ja jolta en kahdeksaan vuoteen ollut saanut muuta kuin ne kaksi kirjettä, jotka sinäkin tunnet. Pitäen itselleni arvottomana näytellä luonnotonta hellyyttä olin päättänyt olla vain pelkkä uskovainen tolvana ja niinpä astuin hänen huoneeseensa sisällisen hämmennyksen tilassa. Mutta tämä hämmennys hälveni heti. Äitini otti minut vastaan erinomaisen miellyttävästi; hän ei osoittanut minulle mitään väärää hellyyttä, hän ei ollut kylmä eikä kohdellut minua vieraana, mutta ei myöskään painanut minua syliinsä niinkuin tehdään rakkaalle tyttärelle; hän otti minut vastaan aivan kuin hän olisi tavannut minut viimeksi eilen, hän oli mitä lempein ja vilpittömin ystävätär; hän puhui minulle niinkuin ainakin täysikäiselle naiselle ja suuteli minua herttaisesti otsalle — — "Armas pienokaiseni", sanoi hän minulle, "jos olo luostarissa olisi ollut teille kuolemaksi, niin on toki parempi elää meidän keskuudessamme. Täten te tosin toimitte vastoin isänne ja minun suunnitelmiani, mutta emmehän enää elä ajassa, jolloin vanhempia sokeasti toteltiin. Herra de Chaulieu ja minä olemme yksimielisiä siitä, että paraamme mukaan koetamme tehdä elämän teille mieluisaksi ja tutustuttaa teitä suureen maailmaan. Teidän ijällänne olisin ajatellut samoin kuin tekin; sentähden en soimaa teitä ollenkaan, teidän oli mahdoton ymmärtää sitä, mitä me teiltä vaadimme. Tulette kyllä näkemään, että en ole ollenkaan naurettavan ankara. Jos joskus olette epäillyt sydäntäni, tulette piankin huomaamaan erehdyksenne. Vaikkakin aion antaa teille täydellisen vapauden, luulen kuitenkin, että alussa teette viisaasti, jos otatte neuvoa äidiltänne, joka on kohteleva teitä sisaren tavoin." Herttuatar puhui lempeällä äänellä asetellen paikoilleen hoitolaiskaulustani. Hän voitti sydämeni kerrassaan. Kolmenkymmenen kahdeksan vuotiaana hän on vielä kaunis kuin enkeli; hänellä on hyvin tummansiniset silmät, silkkiset ripset, uurteeton otsa, niin valkoinen ja ruusuinen hipiä, että luulisi hänen maalaavan itseään, ihailtavat olkapäät ja rinta, solakka ja notkea vartalo, aivan kuin sinulla, ja harvinaisen sirot, maidonvalkeat kädet. Hänen kyntensä heijastavat valoa, niin hyvin kiilloitetut ne ovat, pikkusormi on hieman erillään muista sormista, peukalo kuin norsunluusta sorvailtu. Kaiken lopuksi kilpailevat hänen jalkansa käsien kanssa somuudessa, hänellä on neiti de Vandenessen espanjalainen jalka. Jos hän on tällainen neljänkymmenen vuotiaana, on hän oleva kaunis vielä kuudenkymmenen ikäisenäkin.

Vastasin hänelle niinkuin ainakin tottelevaisen tyttären tulee. Olin hänelle samanlainen kuin hän oli ollut minulle ja jos mahdollista vielä parempi: hänen kauneutensa voitti minut, annoin hänelle anteeksi hänen laiminlyöntinsä minua kohtaan, ymmärsin, että sellaisella naisella oli ollut tarpeeksi tekemistä kuningatar-asemansa hoitelemisessa. Sanoinkin sen hänelle aivan koristelematta, aivan kuin olisin puhunut sinun kanssasi. Ehk'eipä hän odottanut mitään rakastavaisia sanoja tyttärensä huulilta. Minun ihailuni vilpitön sävy liikutti häntä äärettömästi; hänen tapansa muuttui ja hän kävi vieläkin ystävällisemmäksi, hän jätti pois teitittelyn. — "Sinä olet hyvä tyttö ja toivon, että meistä tulee ystävät." Nämä sanat tuntuivat minusta suloisen lapsekkailta. En tahtonut näyttää hänelle, miten minä ne käsitin, sillä ymmärsin heti, että minun tuli jättää hänet siihen luuloon, että hän oli paljon hienompi ja henkevämpi kuin hänen tyttärensä. Olin siis olevinani aivan viattoman yksinkertainen ja hän oli ihastunut minuun. Suutelin hänen käsiään useat kerrat selittäen hänelle, kuinka onnellinen olin siitä, että hän täten minua kohteli, kuinka tunsin itseni turvalliseksi, ja kerroinpa hänelle lisäksi pelkonikin. Hän hymyili, otti minua kiinni kaulasta vetääkseen minut luokseen ja suuteli minua otsalle erittäin hellästi. — "Rakas lapsi", sanoi hän, "meillä on tänään vieraita päivällisillä, mutta luultavasti ajattelet niinkuin minäkin, että on parempi odottaa siksi, kunnes ompelija on kunnollisesti pukenut sinut, ennenkuin esiinnyt seuraelämässä; siispä on sinun senjälkeen kun olet tervehtinyt isääsi ja veljeäsi, heti palattava omalle puolellesi". Johon kaikkeen myönnyin erittäin mielelläni. Äitini ihastuttava puku oli ensimäinen ilmestys tuosta maailmasta, jonka me olemme nähneet unelmissamme häämöittävän; mutta en tuntenut pienintä kateutta. Isäni astui sisälle — "Herrani, kas tässä on tyttärenne", sanoi hänelle herttuatar.

Isäni osoitti heti minua kohtaan mitä lämpimintä huomaavaisuutta; hän näytteli niin hyvin isä-osaansa, että luulin sen tosiaan lähtevän sydämestä. — "Siinä te siis olette, kapinoiva tyttäreni", sanoi hän, tarttuen molempiin käsiini ja suudellen niitä enemmän kohteliaasti kuin isällisesti. Sitten hän veti minut luokseen, otti minua kiinni vyötäisiltä ja suuteli minua poskille ja otsalle. — "Te olette varmasti korvaava sen surun, jonka elämänuranne vaihdos aiheutti meille, sillä ilolla, jonka menestyksenne seuraelämässä meille on tuottava." — "Tiedättekö, rouvaseni, että hänestä tulee vielä erittäin soma ja että saatte olla hänestä vielä ylpeä eräänä päivänä?" —"Tuossa tulee veljenne Rhétoré."— "Alphonse", sanoi hän eräälle kauniille nuorukaiselle, joka juuri astui sisään, "tämä on sisarenne, nunna, joka tahtoo heittää pois nunnakaavun." Liikoja kiirehtimättä tuli veljeni luokseni, tarttui käteeni ja puristi sitä. —"Syleilkää toki häntä", sanoi hänelle herttua. Ja hän suuteli minua molemmille poskille. — "Olen erittäin ihastunut saadessani nähdä teidät, sisareni", sanoi hän minulle, "ja pidän teidän puoltanne isääni vastaan." Kiitin häntä; mutta mielestäni olisi hän varsin hyvin voinut käydä minua tervehtimässä Blois'ssa, samalla kun hän matkusti Orléansiin tapaamaan veljeään markiisia, joka oli siellä garnisonissa! Vetäydyin pian omalle puolelleni peljäten, että vieraita voisi saapua. Huoneessani asettelin kuntoon yhtä ja toista, tuon kauniin pöydän tummanpunaiselle samettipäälliselle panin esiin kaikki, mitä tarvitsin kirjoittaakseni sinulle, ajatellen samalla koko ajan uutta asemaani.

Nyt olen kertonut sinulle, kaunis, valkea hirveni, mitään lisäämättä tai unohtamatta, kaikki, mitä on tapahtunut erään kahdeksantoista vuotiaan tytön palatessa yhdeksän vuoden poissa-olon jälkeen erään valtakunnan kuuluisimman perheen keskuuteen. Matka oli väsyttänyt minua, samoin ne mielenliikutukset, jotka tämä perheen helmaan palaus minulle tuotti. Kävin sentähden maata illallista syötyäni kello kahdeksalta aivan kuin luostarissakin. Täällä näkyy vielä olevan tallella muuan pieni saksilaista porsliinia oleva pöytäkalustokin, jota tuo rakas prinsessa aina silloin käytti, kun häntä halutti syödä yksin huoneessaan.

II.

SAMALTA SAMALLE.

25 p:nä marraskuuta.

Seuraavana päivänä oli vanha Philippe jo järjestänyt huoneustoni ja asettanut kukkia maljakoihin. Minut on siis koteutettu nyt tänne. Kuitenkaan ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi, että karmeliitti-nunnien hoidokkaalla on nälkä jo anivarhain, ja Rosella oli jos jonkinlaisia vaikeuksia, ennenkuin hän sai minulle hankituksi aamiaisen. — "Neiti meni nukkumaan juuri silloin, kun tarjottiin päivällistä ja nyt hän nousee jo silloin, kun armollisen herran on tapana tulla kotiin", sanoi hän minulle. Rupesin kirjoittamaan. Tunnin kuluttua isäni kolkutti pikku salonkini ovelle ja kysyi, voisinko ottaa hänet vastaan; avasin hänelle oven ja hän tapasi minut juuri kirjoituspuuhissa. — "Rakas lapsi", sanoi hän, "hankkikaa itsellenne pukuja ja kaikkea mitä toivotte; tässä kukkarossa on teille kaksitoista tuhatta frangia. Annan yhden vuoden tulot teidän tarpeihinne. Saatte äitinne kanssa neuvotella sopivasta seuranaisesta, jollei ehkä miss Griffith teitä miellyttäisi, sillä rouva de Chaulieullä ei tule olemaan aikaa olla seurananne aamuisin. Vaunut ja palvelijan saatte myös käytettäväksenne." — "Sallikaa minun saada Philippe", sanoin hänelle. — "Kernaasti", vastasi hän. "Mutta muuten olkaa vallan huoleton: teidän omaisuutenne on siksi suuri, ettette ole miksikään kuormaksi äidillenne ettekä minulle." — "Olisiko sopimatonta kysyä, kuinka suuri omaisuuteni on?" — "Ei mitenkään, lapseni", sanoi hän; "isoäitinne jätti teille viisisataa tuhatta frangia, jotka olivat hänen säästöjään, sillä milloinkaan hän ei tahtonut päästää sukunsa käsistä yhtään maapalaa. Tämä summa on ollut sijoitettuna valtion obligatsioneihin. Korot siitä tekevät nykyään yhteensä noin neljäkymmentä tuhatta frangia. Olisin tahtonut käyttää tämän summan teidän toisen veljenne omaisuuden kartuttamiseen; senpätähden olettekin kovasti sotkenut suunnitelmiani; mutta jonkun ajan kuluttua ehkä jälleen voitte toimia niiden hyväksikin, kaikki riippuu teistä itsestänne. Näytätte olevan järkevämpi kuin mitä luulinkaan. Minun ei tarvinne sanoa teille, kuinka jonkun neiti de Chaulieun on käyttäydyttävä; se ylpeys, joka puhuu piirteistänne, on varmana takeena siitä. Meidän suvussamme olisivat sellaiset varokeinot, joihin pikkueläjät ryhtyvät tyttäriensä suhteen, loukkaavia. Joku teitä vastaan tähdätty panettelu voisi maksaa sen henkilön hengen, joka rohkenisi sellaisen sanoa, tai jommankumman veljenne hengen, jos taivas olisi epäoikeudenmukainen. En sano tästä asiasta sen enempää. Hyvästi, rakas pienokaiseni." Hän suuteli minua otsalle ja meni. Pitää yhdeksän vuotta tiukasti kiinni suunnitelmastaan ja nyt luopua siitä! En käsitä sellaista. Isäni ilmaisi ajatuksensa muuten ihailtavan selvästi. Hänen sanojaan ei voinut väärin ymmärtää. Minun omaisuuteni on tuleva hänen pojalleen markiisille. Kellä on ollut otsaa? Äidillänikö, isällänikö vai kenties veljelläni?

Jäin istumaan isoäitini sohvaan katsellen kukkaroa, jonka isäni oli jättänyt uunin reunukselle. Olin samalla kertaa sekä tyytyväinen että tyytymätön tähän huomionosoitukseen, joka täten kiinnitti ajatukseni rahaan. Totta on, että minun ei enää tarvitse ajatella sitä: kaikki epäilykseni ovat hälvenneet ja onpa arvokastakin säästää ylpeydeltään kaikki tämän laatuiset huolet. Philippe on juossut koko päivän erilaisten kauppiaiden ja käsityöläisten luona, jotka ovat saaneet tehtäväkseen huolehtia minun muodonmuutoksestani.

Eräs kuuluisa ompelijatar, muuan Victorine, on juuri saapunut, samoin liinaompelijatar ja suutari. Kuin lapsi palan kärsimättömyydestä saada tietää, minkälainen tulen olemaan silloin, kun olen heittänyt yltäni sen säkin, johon luostaritapa meidät sitoi; mutta kaikki nämä työntekijät vaativat paljon aikaa: korsetintekijä tahtoo kokonaisen viikon; ellen muka halua pilata vartaloani. Tämähän on juhlallista, minulla on siis vartalokin! Janssen, oopperan suutari on vakuuttanut minulle, että minulla on aivan äitini jalka. Koko aamupäivä kului näissä vakavissa puuhissa. Hansikanneulojakin on käynyt täällä ottamassa mittaa kädestäni. Liinaompelijatar on saanut tilaukseni. Päivällisaikanani, joka tuntui olevan muun talon aamiaisaika, sanoi äitini minulle, että yhdessä menisimme muotikauppiaitten luo katselemaan hattuja, jotta makuni kehittyisi ja siten oppisin itse valikoimaan ostokseni. Olen aivan puolipyörryksissä kaikesta tästä minulle niin oudosta itsenäisyydestä, aivan kuin sokea, joka äkkiä saa näkönsä takaisin. Nyt voin aavistaa, miltä karmeliittinunna mahtaa näyttää suurmaailmalliseen elämään tottuneen tytön silmissä. Erotus on niin suuri, ettemme koskaan olisi voineet sitä kuvitellakaan.

Aamiaisen aikana oli isäni hajamielinen ja me annoimme hänen olla omissa ajatuksissaan; hän on hyvin perillä kaikissa kuninkaan salaisuuksissa. Minä olin kokonaan unohdettu; hän muistaa minua vain silloin, kun olen hänelle jollakin tavoin tarpeellinen, sen olen huomannut. Isäni on viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hyvin viehättävä: hänen ryhtinsä on nuorekas, hän on kaunistekoinen, vaalea ja käytökseltään erinomaisen kohtelias ja miellyttävä; hänen valtiomies-kasvonsa ovat samalla kertaa ilmeikkäät ja vaiteliaat; hänen nenänsä on kapea ja pitkä, hänen silmänsä ruskeat. Mikä kaunis pari! Kuinka monet kummalliset ajatukset täyttivätkään mieleni huomatessani selvästi, että nämä molemmat olennot, yhtä ylhäissukuisia, rikkaita, eteviä kumpikin, eivät elä yhdessä, että heillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin nimi ja että he ainoastaan maailman silmissä kuuluvat yhteen.

Hovin ja valtiomiesten paras kerma oli eilen täällä. Muutaman päivän kuluttua menen tanssiaisiin herttuatar de Maufrigneusen luo ja silloin tulen esitetyksi tuolle uudelle maailmalle, johon niin kernaasti haluan tutustua. Joka aamu tulee tanssinopettaja käymään luonani, minun on kuukauden kuluessa opittava tanssimaan sillä uhalla, että muuten saan jäädä pois tanssiaisista. Ennen päivällistä kävi äitini neuvottelemassa kanssani seuranaisesta. Pidän edelleen miss Griffithin, jonka äitini on saanut Englannin lähettiläältä. Tämä miss on papin tytär ja hän on saanut erinomaisen kasvatuksen; hänen äitinsä oli aatelinen, hän on kolmenkymmenen kuuden vuotias ja hän tulee opettamaan minulle englantia. Minun Griffithini on kyllin kaunis löytääkseen vielä joskus onnensa; hän on köyhä ja ylpeä, hän on skotlannitar, hänestä tulee kaitsijattareni ja hän saa nukkua Rosen huoneessa. Rose tulee palvelemaan miss Griffithiä. Näin heti, että minulla tulee olemaan täydellinen yliote tämän kotiopettajattareni suhteen. Niinä kuutena päivänä, mitkä olemme nyt olleet yhdessä, on hän varsin hyvin käsittänyt, että ainoa, joka täällä voi harrastaa hänen parastaan, olen minä; minä puolestani olen hänen veistokuvamaisesta asenteestaan huolimatta huomannut, että hän on ja tulee olemaan minulle hyvin myötämielinen. Minusta hän näyttää olevan kiltti, vaitelias olento. En ole saanut tietää, mitä hän ja äitini puhuivat keskenään.

Vielä eräs uutinen, joka kyllä minun mielestäni on verrattain vähäpätöinen.

Tänä aamuna on isäni kieltäytynyt ottamasta vastaan sitä ministerivirkaa, joka hänelle oli tarjottu. Siitä hänen eilinen hajamielisyytensä. Hän valitsee mieluummin lähetystön, niin on hän sanonut, kuin nuo ikävät poliittiset väittelyt. Espanja houkuttelee häntä. Nämä uutiset sain kuulla aamiaisella, ainoa hetki muuten päivästä, jolloin isäni, äitini ja veljeni edes jonkin verran tuttavallisemmin kohtaavat toisensa. Palvelijattaretkin tulevat silloin sisään vain käskettäissä. Muun osan vuorokaudesta on isäni poissa, veljeni samoin. Äitini pukeutuu eikä näyttäydy milloinkaan kahden ja neljän välillä: neljän aikaan hän lähtee tunniksi kävelemään; kuudesta seitsemään on hänellä vastaanotto, silloin kun hän ei ole kaupungilla päivällisillä; sitten loppuilta kuluu huvituksissa, teattereissa, tanssiaisissa, konserteissa ja vierailuilla. Sanalla sanoen, hän on joka hetki niin kiinni, etten luule hänelle jäävän neljännestuntiakaan itseänsä varten. Häneltä menee varmaankin hyvä aika pukeutumiseensa aamuisin, sillä hän on aivan jumalallisen soma aamiaisella, joka syödään yhdentoista ja kahdentoista välissä. Alanpa myös ymmärtää, mistä hänen luotaan kuuluva melu johtuu: hän ottaa ensin melkein kylmän kylvyn ja juo kupin kylmää kahvia kerman kanssa, sitten hän pukeutuu; hän ei koskaan nouse ennen yhdeksää paitsi poikkeustapauksessa; kesäisin tekee hän aamuisin ratsastusretken. Kello kaksi käy hänen luonaan eräs nuori mies, jota en vielä ole saanut nähdä. Tällaista on meidän perhe-elämämme. Me tapaamme toisemme aamiais- ja päivällispöydässä; mutta usein syön nämä ateriat kahden äitini kanssa. Ja arvaan, että vielä useammin saan syödä päivälliseni yksin huoneessani neiti Griffithin kanssa, kuten isoäitinikin teki. Äitini syö usein päivällistä kaupungilla. En enää laisinkaan ihmettele, että perheeni on minua kohtaan niin välinpitämätön. Näetkös, rakkaani, Parisissa vaaditaan suorastaan sankarillisuutta rakastaakseen ihmisiä, jotka ovat meitä lähinnä, sillä me olemme niin harvoin yksissä. Kuinka poissaolevat pian unohtuvat tässä kaupungissa! Ja kuitenkaan en ole ollenkaan liikkunut ulkona; en tiedä mitään; tahtoisinpa päästä varmuuteen siitä, tuleeko asuni ja ulkomuotoni olemaan sopusoinnussa tämän seuramaailman kanssa, jonka elämä hämmästyttää minua, vaikkakin vasta kaukaa kuulen sen humun. En ole vielä ollut puutarhaa etäämpänä. Muutaman päivän kuluttua alkavat italialaiset laulaa. Äidilläni on oma aitionsa. Odotan kuin mieletön sitä aikaa, jolloin saan kuulla italialaista musiikkia ja nähdä ranskalaista oopperaa. Alan jo luopua luostaritavoista vaihtaakseni ne suurmaailman muotoihin. Kirjoitan sinulle tänä iltana siksi, kunnes käyn nukkumaan, joka tapaus jo on siirtynyt kello kymmeneksi, jolloin äitini lähtee ulos tai teatteriin. Parisissa on kaksitoista teatteria. Olen hävettävän tietämätön ja luen paljon, mutta umpimähkään. Yksi kirja johtaa minut toiseen. Näen useamman teoksen nimet sen kirjan kansilehdellä, jota parast'aikaa luen; mutta kun kukaan ei ohjaa minua, satun useinkin saamaan käsiini hyvin ikäviä. Kaikki nykyaikainen kirjallisuus, minkä tunnen, koskettelee rakkautta, tuota aihetta, joka mieltämme niin luostarissa askarrutti, sentähden että koko meidän elämämme riippuu miehestä ja on miestä varten; mutta kuinka kaikki nuo kirjailijat ovatkaan mitättömiä verrattuina kahteen pikku tyttöön, Renée'hen ja Louiseen, liikanimiltään valkea hirvi ja kullanmuru! Oi armas enkelini, kuinka heidän tapauksensa ovat joutavia, täynnä kummallisuuksia ja kuinka köyhän ja huonon ilmaisumuodon he antavat tuolle tunteelle! Kaksi kirjaa on kuitenkin erikoisemmin minua miellyttänyt; toinen on Corinne ja toinen Adolphe. Mitä edelliseen tulee, niin kysäisin isältäni, voisinko saada nähdä rouva de Staëlia. Äitini, isäni ja Alphonse rupesivat nauramaan. Alphonse sanoi: — "Mutta mistä Hölmölästä hän tuleekaan?" Isäni vastasi: — "Suotta sitä ihmettelemme, tiedämmehän, että hän tulee karmeliittiluostarista." — "Tyttäreni, rouva de Staël on kuollut", sanoi herttuatar minulle lempeästi.

"Kuinka naista voidaan pettää?" kysyin miss Griffithiltä lopettaessani Adolphen. — "Kun nainen rakastaa", sanoi minulle miss Griffith. Mutta sanohan toki, Renée, voisiko mies pettää meitä?… Miss Griffith on vähitellen tullut huomaamaan, että en olekaan niin tuhma kuin miltä näytän, että olen saanut eräänlaisen salaisen kasvatuksen, sen, minkä saimme toinen toisiltamme keskustellessamme vapaasti kaiken maailman asioista. Hän on ymmärtänyt, että tietämättömyyteni sijoittuu ainoastaan ulkonaisiin asioihin. Tuo ihmisparka avasi sydämensä minulle. Hänen lyhyt vastauksensa, kaikkien mahdollisien onnettomuuksien siihen keskittäminen värisytti minua. Griffith varoitti minua vielä toistamiseen, etten antaisi minkään elämässä lumota itseäni, että aina epäilisin kaikkea ja etenkin sitä, mikä minua eniten miellyttää. Hän ei osaa eikä voi sanoa minulle mitään muuta. Ja sellainen puhe on liian yksitoikkoista. Tässä suhteessa muistuttaa hän lintua, joka osaa ääntää ainoastaan yhdellä lailla.

III.

SAMALTA SAMALLE.

Joulukuulla.

Rakkaani, nyt olen valmis astumaan suuren maailman piiriin; olenpa sentähden koettanutkin vielä parhaani mukaan hullutella, ennenkuin lopullisesti mukaudun uusiin seuratapoihin. Tänä aamuna olin vihdoin monien koetusten jälkeen asianmukaisesti nyörätty, kengitetty, vyötäisiltä puristettu, kammattu, puetettu ja koristeltu. Tein samoin kuin kaksintaistelijat ennen taistelua: harjoittelin suljettujen ovien sisällä. Tahdoin nähdä itseni asestettuna ja ilokseni keksinpä kuin keksinkin itsessäni pienen voittaja- ja valloittaja-ilmeen, jonka edessä täytyy antautua. Olen tutkinut ja arvostellut itseäni. Annoin kaikkein ominaisuuksieni rientää sarjana silmieni ohi täten toteuttaen itsessäni tuota muinaisajan kaunista ohjesääntöä: Tunne itsesi! Minusta oli äärettömän hauskaa tutustua itseeni. Griffith oli ainoa, joka tiesi tämän nukketeatteri-salaisuuteni. Olin yht'aikaa sekä nukke että lapsi. Sinä luulet tuntevasi minut? Et tunne laisinkaan!

Kas tässä, Renée, on valokuva sisarestasi, joka ennen kävi karmeliittinunnaksi naamioituna ja joka nyt äkkiä on muuttunut turhamieliseksi ja maailmalliseksi hienohelmaksi. Jos Provencea ei oteta lukuun, olen yksi Ranskan kauneimpia tyttöjä. Tämä on mielestäni lyhyesti tämän hupaisen luvun sisällys. Minulla on vikoja; mutta jos olisin mies, rakastaisin niitä. Nämä viat johtuvat niistä toiveista, joita herätän. Kun on kokonaista kaksi viikkoa ihaillut äitinsä käsivarsien hienoa pyöreyttä ja kun tämä äiti on herttuatar de Chaulieu, armaani, niin tuntuu totta tosiaan surulliselta katsella omia laihoja käsivarsiaan; mutta on kuitenkin lohduttavaa, kun huomaa omaavansa hienon ranteen, ja näkee eräänlaisen pehmeän joustavuuden kaikkien noiden kuoppien viivoissa, jotka vielä joskus silkkisen pehmeä, pyöristyvä ihopeite täyttää ja muotoilee. Käsivarren hieman kuiva piirros toistuu hartioissa. Mutta jos totta puhun, niin ei minulla ole ollenkaan mitään hartioita, vaan ainoastaan kaksi terävää lapaluuta, jotka muodostavat kaksi kulmikasta tasoa. Vartalonikin on vailla kaikkea pehmeyttä ja lantiot ovat jäykät ja suorat. Uh, nyt olen sanonut kaikki. Mutta ääriviivat ovat hienot ja kiinteät, terveys elävöittää puhtaalla liekillään niiden hermostuneita piirteitä, elämä ja sininen veri aaltoavat läpikuultavan ihon alla. Ja vaaleinkin Evan tytär on neekeri minuun verrattuna. Ja minulla on gasellin jalka! Ja kaikki muotoni ovat somat ja minulla on säännölliset piirteet niinkuin kreikkalaisella kuvalla. Ihon väri ei tosin ole tasainen, se on totta, neitiseni, mutta se on sensijaan eloisa: olen siis hyvin sievä viheriäinen raakula, ja minulla on juuri tuollaisen epäkypsän hedelmän kaunis elinvoimaisuus. Muistutan aivan erästä sinipunervan liljan kuvusta kohoavaa hahmoa tätini vanhassa rukouskirjassa. Minun siniset silmäni eivät ole tuhmat, ne katsovat ylväästi ja ylpeästi herkkien lihassyiden elähyttämistä helmiäiskehyksistään, joiden reunoista pitkät, tuuheat silmäripset riippuvat niinkuin silkkihetaleet. Otsani säteilee, tukkani kaarto on kaunis, se soljuu kelmeän-kultaisina pikku aaltoina ja on keskellä päätä hiukan tummempi kiertyen itsepäisiin kiehkuroihin, jotka hyvin selvästi todistavat, että minä en ole mikään helposti pyörtyväinen ja nöyrämielinen vaaleaverikkö, vaan etelämaalaisesti väkeväverinen vaalea kaunotar, jonka kanssa ei ole leikittävä. Tukankampaaja tahtoi kammata hiukseni sileästi kahteen palmikkoon ja kiinnittää otsalleni helmellä koristetun kultarivan, sanoen, että olisin silloin aivan keskiaikaisen näköinen. — "Tietäkää toki, etten laisinkaan ole vielä niin vanha, että sopisin keskiaikaan tai käyttäisin koruja, jotka nuorentavat." Nenäni on pieni, sieraimet sirotekoiset ja soman ruusuisen väliseinän erottamat, nenässäni on jotakin käskevää, pilkallista ja sen kärki on liian hermostunut tullakseen koskaan turpeaksi tai punaiseksi. Rakas hirveni, jos ei kaikella tällä ihanuudella saa tyttöä naitetuksi ilman myötäjäisiäkin, niin sitten en ymmärrä siitä asiasta mitään. Korvani muodostavat keimailevan pyörylän, helmi kummassakin nipukassa vaikuttaisi niihin verrattuna keltaiselta. Kaulani on pitkä, käärmemäisesti soljuva, ruhtinaallinen. Pimeässä sen valkeus parhaiten tulee esiin. Oi, ehkä on suuni liian suuri, mutta se on niin ilmeikäs, huulet ovat niin kaunisväriset, hampaat hymyilevät niin suloisesti. Ja sitten, armahaiseni, on kaikki keskenään sopusoinnussa. Minulla on hyvä ryhti ja miellyttävä ääni! Tulee muistaneeksi isoäidin puvun vaistomaista liikehtimistä hänen siihen milloinkaan koskemattaan. No niin, olen siis kaunis ja siro. Osaan mielin määrin sekä nauraa että olla kunnioitusta herättävä: onpa jotakin arvokasta noissa pienissä kuopissa, joita leikin henki keveillä sormillaan silloin tällöin painaa valkoisiin poskiini. Voin myös katsoa alas jäisin sydämin ja lumivalkein otsin. Voin myös esittää surumielisen joutsenkaulaista madonnaa, ja maalarien kuvaamat neitseet ovat silloin sata kertaa minua alempana; olen varmasti taivaallisempi kuin he. Ja silloin miehen täytyy puhutellessaan minua muuttaa äänensä musiikiksi.

Olen siis kaikin tavoin asestettu ja voin käydä läpi keimailun koko koskettimiston matalimmista äänistä korkeimpiin huilu-ääniin asti. On tavaton etu, että ei ole yksitoikkoinen. Äitini ei ole leikillinen eikä tyttömäinen; hän on kaikin puolin arvokas, kunnioitusta herättävä; jos hän tästä asenteestaan luopuu, voi hän muuttua leijonaksi; jos hän haavoittaa, ei hän kernaasti paranna iskemäänsä haavaa; minä, minä tahdon osata sekä haavoittaa että parantaa haavoja. Olen ainakin vielä kokonaan toisenlainen kuin äitini. Senpätähden ei mikään kilpailu meidän välillämme voi tulla kysymykseenkään, ellemme mahdollisesti alkaisi väitellä raajojemme suuremmasta tai vähemmästä täydellisyydestä, sillä ne ovat tosiaan meillä hyvin samanlaiset. Tulen isääni, joka on hieno ja älykäs. Minulla on isoäitini käytöstapa ja hänen suloinen äänensävynsä, joka muuttuu pää-ääneksi, kun sitä pingoitetaan, mutta joka kahdenkeskeisessä keskustelussa pysyy sointuvana, puolimatalana rintaäänenä. Minusta tuntuu kuin olisin vasta tänään jättänyt luostarin. En kuulu vielä suureen maailmaan. Olen sille aivan tuntematon. Mikä ihana hetki! Kuulun vielä kokonaan itselleni niinkuin puhkeamaisillaan oleva kukka, jota ei vielä kukaan ole nähnyt. Niin, enkelini, kun kävelin salongissani katsellen kuvaistani ja kun näin hyljätyn luostarihoitolaispukuni, tunsin jotakin omituista sydämessäni: menneisyyden kaipausta, tulevaisuuden levottomuutta, oudon maailman pelkoa, jäähyväiskyyneleitä noille valkeille papinkauluksille, joita me lapsellisessa viattomuudessamme poimimme ja huolettomina nypimme rikki; kaikkea tätä oli sydämessäni, mutta lisäksi vielä jotakin muuta; niiden haavemaisten mielikuvien karkeloa, jotka asuvat syvällä sieluni pohjassa, johon en edes uskalla kurkistaa.

Oma Renée'ni, minulla on kapiot kuin morsiamella. Kaikki on erinomaisessa järjestyksessä soman pukukaapin seetripuisissa laatikoissa, joihin on lisäksi siroiteltu hajuaineita. Minulla on nauhoja, jalkineita, hansikoita kuinka paljon tahansa. Isäni on ystävällisyydessään lahjoittanut minulle kaikenlaisia nuorelle tytölle sopivia koruesineitä: laukun, pukeutumispöydän tarvekaluinensa, suitsutusastian, viuhkan, päivänvarjon, rukouskirjan, kultakäädyt, kasmirihuivin; hän on luvannut, että saisin oppia ratsastamaan. Nyt osaan vihdoin jo tanssiakin! Huomenna, huomen-illalla tulen esitetyksi uudelle seurapiirille. Tulen esiintymään valkoisessa musliinipuvussa. Tukkakoristeenani on valkoisista ruusuista punottu, kreikkalaismallinen seppele. Otan päälleni madonnamuodon: tahdon esiintyä yksinkertaisena ja voittaa naiset puolelleni. Äidilläni ei ole kaukaisinta aavistusta kaikesta tästä, mitä nyt sinulle kirjoitan, hän luulee, etten ollenkaan osaa harkita enkä ajatella. Jos hän lukisi tämän kirjeeni tulisi hän hämmästyksestä sanattomaksi. Veljeni kunnioittaa minua syvällä halveksinnalla ja osoittaa minua kohtaan edelleen välinpitämättömyydestä johtuvaa hyväntahtoisuutta. Hän on kaunis nuori mies, mutta oikullinen ja raskasmielinen. Minä tiedän hänen salaisuutensa, jota eivät herttua eikä herttuatar ole arvanneet. Vaikkakin hän on herttua ja lisäksi nuori, on hän kateellinen isälleni; hän ei merkitse mitään valtiollisessa elämässä, hänellä ei ole virkaa hovissa, hän ei saata sanoa: nyt lähden eduskuntaan. Koko talossa olen minä ainoa, jolla on kuusitoista tuntia aikaa miettimiseen: isäni ajan vievät valtioasiat tai huvitukset, äitini ei myöskään ole yhtään hetkeä vapaana; kukaan talossa ei tee tiliä itsensä kanssa, ollaan aina ulkona, aika ei tahdo riittää elämään. Olenpa harvinaisen utelias näkemään, mikä on se voittamaton viehätys, joka suuressa maailmassa noin kietoo ihmiset pauloihinsa joka ilta kello yhdeksästä kello kolmeen aamulla, jonka vuoksi he tuhlaavat niin suuret summat rahaa ja kestävät niin uuvuttavia ponnistuksia. Toivoessani suurmaailmalliseen seurapiiriin en kuvitellut välimatkaa niin suureksi, enkä sen huumausta niin väkeväksi; mutta totta tosiaan, enkö unohdakin olevani nyt Parisissa. Olen tullut huomaamaan, että täällä vallan hyvin voidaan asua yhdessä, kuulua samaan perheeseen laisinkaan tuntematta toisiaan. Ja sitten saapuu eräs pieni nunnankokelas, joka parissa viikossa huomaa paljon sellaista, jota ei valtiomies näe kodissaan. Tai ehkäpä hän sentään näkee ja vain eräänlaisesta isällisyyden tunteesta pysyttelee tahallisesti sokeana. Tulenpa ottamaan selvän tästä hämärästä kohdasta.

IV.

SAMALTA SAMALLE.

15 p:nä joulukuuta.

Eilen kello kahden aikaan lähdin ajelemaan Champs-Elysées'lle ja Boulogne-metsään. Oli tuollainen kaunis syyspäivä, jollaisia olemme yhdessä ihailleet Loiren rannoilla. Olen siis vihdoinkin nähnyt Parisin! Ludvig XV:n tori on todellakin kaunis, mutta sen kauneus on sitä lajia, joka on ihmisten käsistä lähtöisin. Olin hyvin puettu, surumielinen, vaikkakin mieleni teki nauraa. Kasvoni soman hatun alla olivat tyynet, istuin käsivarret ristissä. En saanut osakseni pienintä hymyä, en saanut ainoatakaan nuorukaisparkaa tenhollani pysähdetyksi, ei kukaan kääntynyt minua katsomaan, ja kuitenkin vierivät vaununi hitaasti, täysin levollisen asentoni arvoisella tavalla. Erehdynpä sentään hiukan: muuan komea herttua, joka ratsasti ohitseni, käänsi äkkiä hevosensa. Tämä mies, joka täten yleisön silmissä pelasti turhamaisuuteni kunnian, oli isäni, jonka ylpeyttä minun kaunis ilmestykseni, niin hän sanoi, oli miellyttävästi hivellyt. Kohtasin myöskin äitini, joka sormensa päällä lähetti minulle pienen, lentosuukon tapaisen tervehdyksen. Miss Griffith, joka ei osannut varoa ketään, katseli oikealle ja vasemmalle. Minun mielestäni on nuoren ihmisen aina tiedettävä, mihin hän suuntaa katseensa. Olin raivoissani. Eräs mies tarkasteli sangen tutkivasti vaunuani kiinnittämättä minuun mitään huomiota. Tuo ihailija oli varmaankin joku vaunuseppä. Olen pettynyt, sentähden että arvioin ansioni liika suuriksi: kauneus, tuo harvinainen etuoikeus, jonka Jumala yksin voi antaa, on siis Parisissa tavallisempi kuin mitä luulin. Keikailevia hienohelmoja tervehtivät miehet kohteliaasti. Hehkuvin kasvoin he sanoivat itsekseen: "Kas tuossa hän on!" Äitiäni ihailtiin aivan suunnattomasti. Tässä piilee jokin arvoitus, jonka perille tahdon päästä. Miehet, rakkaani, näyttivät minusta täällä ylimalkaan hyvin rumilta. Ne, jotka ovat kauniita, ovat meidän kaltaisiamme pahassa. Mikähän pahansuopa haltia onkaan keksinyt heidän pukunsa: se on hämmästyttävän kömpelö, jos vertaa sitä edellisten vuosisatojen pukuihin; siinä ei ole loistoa, väriä eikä runoutta; se ei miellytä aisteja, sielua eikä silmää, ja se kuuluu olevan epämukavakin, se on ahdas, ja typistetty. Etenkin kiinnitti huomiotani hattu, joka on kuin katkaistu pylvään kappale eikä laisinkaan mukaudu pään muodon mukaan; mutta on helpompi, niin on minulle sanottu, saada aikaan vallankumous kuin hatut kauniimmiksi. Ranskalainen uljuus kavahtaa pyöreää huopahattua, ja niinpä käydään koko ikä hullunkurisessa päähineessä mieluummin kuin voitetaan tämä pelko edes päiväksi. Ja sitten sanotaan ranskalaisia kevytmielisiksi! Miehet ovat sitäpaitsi muutenkin vallan kauhistuttavia, oli heidän päähineensä sitten millainen tahansa. En ole nähnyt kuin väsyneitä ja kovia kasvoja, joissa ei ole tyyneyttä eikä rauhaa; piirteet ovat kulmikkaat ja rypyt ilmaisevat pettynyttä kunnianhimoa, tyydyttämätöntä turhamaisuutta. Kaunis otsa on harvinaisuus. — "Oh, tuollaisiako parisilaiset siis ovatkin", sanoin miss Griffithille. — "He ovat erittäin miellyttäviä ja henkeviä", vastasi hän minulle. Vaikenin. Kolmenkymmenen kuuden vuotiaan tytön sydämessä on tietenkin jo paljon suvaitsevaisuutta.

Illalla olin tanssiaisissa ja pysyttelin äitini vierellä, joka tarjosi minulle käsivartensa tullen tästä ystävällisyydestään erittäin hyvin palkituksi. Hän niitti kaiken kunnian, minä olin ainoastaan noiden miellyttävien imartelujen tekosyynä. Hänellä oli erikoinen taito antaa minut tanssitettavaksi pelkille pölkkypäille, jotka kaikki puhuivat minulle kuumuudesta, aivan kuin olisin ollut jäässä, ja tämän tanssitilaisuuden kauneudesta, aivan kuin olisin ollut sokea. Eikä kukaan laiminlyönyt ilmaista ihastustaan sen omituisen, ennenkuulumattoman, harvinaisen, oudon, erikoisen tapauksen johdosta, että minut nähtiin täällä ensi kerran. Pukuani, joka yksin teiskaillessani omassa, valkean- ja kullanvärisessä salongissani minua niin miellytti, tuskin huomasi täällä kaikkien noiden ihmeellisten koristusten keskellä, joita useimmilla naisilla oli. Jokaisella oli omat uskottunsa, jotka heitä salassa ihailivat ja pitivät silmällä; monet loistivat kauas voitokkaassa kauneudessaan, näihin viimeksimainittuihin kuului äitini. Tanssiaisissa ei nuori henkilö merkitse mitään, hän on vain jonkinlainen tanssikone. Miehet, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, eivät täällä ole sen parempia kuin Champs-Elysées'lläkään. He ovat kuluneita, heidän piirteensä ovat luonteettomia tai oikeammin, heillä on kaikilla sama luonne. Noita ylpeitä ja voimakkaita ilmeitä, jotka ovat ominaisia esi-isiemme muotokuville ja jotka todistavat ruumiillista ja henkistä voimaa, ei näe enää missään. Kuitenkin oli tuossa seurassa yksi erittäin lahjakas mies, joka kauniiden kasvojensa puolesta erosi kaikista muista, mutta hän ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin hänen olisi pitänyt. En tunne hänen teoksiaan, eikä hän myöskään ole aatelismies. Olkoon porvarin tai aateloidun ansiot ja nerollisuus kuinka suuret tahansa, ei minun veressäni ole pisaraakaan myötätuntoa häntä kohtaan. Sitäpaitsi näytti hän olevan niin huvitettu itsestään ja niin vähän huvitettu muista, että tulin siihen käsitykseen, että me mahdamme olla vain olioita eikä mitään olentoja noille suurille ajatusten metsästäjille. Kun nerokkaat ihmiset rakastavat, ei heidän pitäisi kirjoittaa mitään, tai muuten he eivät enää rakasta. Heidän aivoissaan on jotakin, joka on heille tärkeämpää kuin heidän rakastajattarensa. Kaikkea tätä olin huomaavinani tuon miehen käytöksessä ja olemuksessa, joka on, niin kerrotaan, opettaja, puhuja, kirjailija ja josta kunnianhimo tekee kaikkien suuruuksien palvelijan. Määräsin heti kantani: minusta oli arvotonta kiukutella seuralle vähäisestä menestyksestäni ja niinpä rupesin tanssimaan sen enempää siitä asiasta välittämättä. Minusta oli sitäpaitsi hauska tanssia. Kuulin tuntemattomista henkilöistä kaikenlaisia juoruja, joilla ei ollut mitään kärkeä; mutta ehkäpä on välttämätöntä voidakseen ymmärtää niitä tietää paljon asioita, joita minä en tiedä, sillä näin, että moni nuori herra ja nainen oli kovin huvitettu saadessaan kertoa tai kuunnella joitakin vihjauksia. Maailma on aivan täynnä arvoituksia, joita on vaikea selittää. Monenlaisia juonia on ilmassa. Minulla on terävät silmät ja hieno korva; mitä taas käsityskykyyni tulee, niin tehän tunnette sen, neiti de Maucombe.

Tulin kotiin hyvin väsyneenä ja onnellisena siitä, että olin väsynyt. Kerroin aivan vilpittömästi äidilleni, jonka seurassa olin, sieluntilani, ja hän antoi minulle sen neuvon, etten uskoisi sellaisia asioita kenellekään muulle kuin hänelle. — "Rakas pienokaiseni", lisäsi hän, "sopiva käytöstapa riippuu yhtä paljon siitä, että tietää, mistä asioista on vaiettava, kuin siitä, että tietää, mitä on puhuttava." Tämä neuvo sai minut ymmärtämään millaiset tunteet meidän on peitettävä maailmalta, niin, ehkäpä omalta äidiltämmekin. Siinä silmänräpäyksessä tajusin myös, kuinka laaja naisellisten salaisuuksien ala on. Voin vakuuttaa sinulle, rakas hirveni, että me molemmat viattomassa avomielisyydessämme olisimme kaksi erittäin valpasta juorusisarta. Kuinka paljon asioita onkaan sormessa, joka painetaan huulille, yhdessä sanassa, katseessa! Aivan äkkiä vallan kauhistuin. Ajattelehan, ettei edes saisi antaa ilmaisua niille ilon vaistoille, jotka tanssin liikkeet tuovat mukanaan! Mutta, huokasin itsekseni, miten käy sitten meidän tunteittemme! Kävin surullisena levolle. Minulla on vielä sielussani tuskallinen tunne tästä avomielisen ja iloisen luonteen ja suuren maailman ankaroiden lakien ensimäisestä yhteentörmäyksestä. Olen ikäänkuin jo kadottanut osan valkoisesta villastani tien okaisiin pensaisiin. Hyvästi enkelini!

V.

RENÉE DE MAUCOMBE LOUISE DE CHAULIEULE.

Kuinka kirjeesi järkytti minua! Se järkytti minua etenkin siksi, että tulin verranneeksi meidän erilaisia kohtaloitamme. Millaisessa loistavassa seurapiirissä sinä tuletkaan liikkumaan! Ja miten rauhallisessa kolkassa ja miten huomaamattomana onkaan minun elämäni kuluva! Maucomben linnasta olen puhunut sinulle jo niin usein, etten enää sano siitä sen enempää; huoneeni oli jotakuinkin samassa kunnossa kuin mihin sen lähtiessäni jätin ja nyt vasta saatoin oikein ymmärtää, mikä ihana näköala siitä aukeaa Gemenos-laaksoon, jota lapsena katselin näkemättä siinä mitään erikoista. Pari viikkoa sen jälkeen kun olin saapunut kotiini, veivät isäni ja äitini minut sekä kaksi veljeäni päivälliselle erään naapurimme, vanhan herra de l'Estoraden luo. Hän on aatelismies, joka rikastumistaan on rikastunut, niinkuin maalla voi rikastua kitsaalla taloudenpidolla. Tämä vanhus ei voinut estää ainoata poikaansa joutumasta Buonaparten saaliiksi; pelastettuaan hänet sotaväen otosta täytyi hänen kuitenkin lähettää hänet kunniakaartiin v. 1813; Leipzigistä lähtein ei vanha parooni de l'Estorade saanut minkäänlaisia tietoja hänestä. Herra de Montriveau, jota herra de l'Estorade kävi tervehtimässä v. 1814, vakuutti nähneensä hänen poikansa venäläisten vankina. Rouva de l'Estorade kuoli surusta useamman kerran turhaan tiedusteltuaan häntä Venäjältä. Vanha parooni, joka on hyvin kristillismielinen, viljeli edelleen tuota teologista hyvettä, jota mekin harjoitimme Blois'ssa: toivoa. Hän sai nähdä poikansa unessa ja hän kartutti ja säästi omaisuuttaan tälle pojalle; hän korjasi talteen poikansa osuuden siitä perinnöstä, joka tuli hänelle rouva de l'Estoraden suvulta. Ei kellään ollut sydäntä laskea leikkiä ukosta. Arvaan, että juuri tämän pojan odottamatonta paluuta saan kiittää siitä, että pääsin kotiin. Kukapa olisi voinut aavistaa, että sill'aikaa kuin me ajatuksissamme seikkailimme kautta maailman, minun tuleva mieheni paraillaan hitaasti, jalkaisin vaelsi Venäjän, Puolan ja Saksan mantereita! Hänen julma kohtalonsa lientyi vasta Berlinissä, jossa Ranskan lähettiläs teki kaikkensa helpoittaakseen hänen palaustaan Ranskaan. Herra de l'Estorade vanhemmalla, joka on pientä maalaisaatelia ja omistaa kymmenentuhatta livreä vuotuista korkoa tuottavan omaisuuden, ei ole sellaista europalaista nimeä, joka voisi vallanpitäjissä herättää mielenkiintoa chevalier de l'Estoraden kohtaloon. Hänen nimeensäkin oli tarttunut jonkinlaista maankiertäjän hajua.

Kaksitoista tuhatta livreä, joka on rouva de l'Estoraden omaisuuden vuotuinen korko, yhdessä isäukon säästöjen kanssa, tekevät tuosta köyhästä kunniakaartilaisesta maalaisoloihin nähden erittäin varakkaan henkilön; hänen omaisuutensa on noin kaksisataa tuhatta livreä paitsi kiinteimistöä. Ukko de l'Estorade oli ostanut chevalier'n palauksen edellisenä päivänä erään kauniin, mutta huonosti hoidetun maatilan, johon hän aikoo istuttaa kymmenen tuhatta silkkiäispuuta, jotka hän on kasvattanut varsin tätä tarkoitusta varten taimitarhassaan, sillä tämä osto oli hänen mielessään jo ennen suunniteltu. Saatuaan poikansa takaisin on paroonilla enää vain yksi ajatus: naittaa hänet ja naittaa hänet jollekin nuorelle aatelisneidille. Isäni ja äitini ovat täydellisesti samaa mieltä naapurinsa kanssa, etenkin senjälkeen kun vanhus ilmaisi tarkoituksensa olevan ottaa Renée de Maucombe miniäkseen ilman myötäjäisiä ja avioliittosopimuksessa kuitata koko se summa saaduksi, joka heidän perinnöstään oli lankeava mainitun Renée'n osalle. Heti täysikäiseksi tultuaan minun nuorempi veljeni Jean de Maucombe antoi tunnusteen siitä, että hän oli saanut vanhemmiltaan etukäteen kolmannen osan siitä perinnöstä, jonka hän oli rintaperillisenä saapa. Täten Provencen aateliset perheet kiertävät herra Buonaparten inhoittavaa siviililakia, joka lähettää ainakin yhtä paljon aatelistyttöjä luostariin kuin mitä hän on heitä naittanut. Ranskan aatelisto on, päättäen siitä vähästä mitä olen tästä asiasta kuullut puhuttavan, hyvin erimielinen näistä tärkeistä seikoista.

Tuolla päivällisellä, kullanmuruni, kohtasivat hirvi ja maanpakolainen toisensa. Mutta ottakaamme asiat oikeassa järjestyksessä. Kreivi de Maucomben palvelijat olivat jälleen pukeutuneet vanhoihin nauhoitettuihin virkapukuihinsa ja reunustettuihin hattuihinsa; ajaja oli vetänyt jalkoihinsa suuret kaulussaappaat; meitä oli kokonaista viisi henkeä vanhoissa vaunuissa ja niin saavuimme me muhkeasti perille noin kahden aikaan syödäksemme päivällistä kello kolmelta parooni de l'Estoraden kartanossa eli huvilassa, miksi sitä nyt nimittäisi. Appiukollani ei nimittäin ole mitään linnaa, vaan ainoastaan yksinkertainen maatalo, joka sijaitsee erään kukkulan juurella, aivan sen kauniin laakson toisessa päässä jonka ylpeys on vanha Maucomben linna. Tämä maatila on joka suhteessa oikea maatalo: siinä on neljä kivestä tehtyä ja keltaiseksi rapattua seinää ja kauniilla punaisilla tiilikivi-liuskoilla peitetty katto. Tämä tiilikivipaino taivuttaa hiukan lakea. Ikkunoissa, jotka ovat puhkaistut sinne tänne minkäänlaisia tasasuhtaisuuden vaatimuksia silmällä pitämättä, on tavattoman suuret keltaisiksi maalatut luukut. Puutarha, joka ympäröi tätä asuntoa, on aivan tavallinen provencelainen puutarha; se on kauttaaltaan ympäröity pienillä, päällekkäin ladatuista, pyöreistä piikivistä rakennetuilla muureilla; että ne ovat taitavan muurarin kädestä lähtöisin, ilmenee etenkin siinä tavassa, millä hän on järjestänyt kivet vuoroin lepäävään vuoroin pystyyn asentoon. Niitä peittävä savikerrostuma on paikotellen irtaantunut. Hiukan herrasmaisen ulkomuodon antaa tälle talolle sisäänkäytävän kohdalla, maantietä vasten oleva ristikko-aita. Tämä ristikko-aita on pitkien itkujen tulos ja se on niin laiha, että se muistuttaa aivan sisar Angeliquea. Kiviportaat johtavat taloon ja oven edustaa koristaa katos, jollaista ei ainoakaan Loiren talonpoika huolisi valkoiseen, sinikattoiseen ja aurinkoiseen kivitaloonsa. Puutarha ja sen ympäristö ovat hirvittävän pölyisiä, puut palaneita. Näkee selvästi, että parooni ei pitkiin aikoihin ole ajatellut enää muuta kuin nousta, käydä nukkumaan ja nousta jälleen seuraavana päivänä ja koota sou'n sou'n päälle. Hän syö samaa, mitä hänen molemmat palvelijansakin, muuan provencelainen pikentti ja hänen vaimonsa vanha kamarineitsyt. Huoneet ovat sangen niukasti kalustetut. Kuitenkin oli de l'Estoraden talo nyt pukeutunut juhla-asuun. Se oli aukaissut ja tyhjentänyt kaappinsa, koonnut koko palvelijakuntansa viimeistä myöten tätä päivällistä varten, joka tarjottiin meille vanhoista, kuhmuisista hopeakulhoista. Maanpakolainen, sydänkäpyseni, on niinkuin ristikkoaitakin kovin laiha! Hän on kalpea, paljon kärsinyt, vaitelias. Hän on kolmenkymmenen seitsemän vuotias, mutta näyttää viidenkymmenen ikäiseltä. Hänen ennen niin kaunis, ebenholtsin-musta nuorukaistukkansa on harmaansekainen niinkuin leivosen siipi. Hänen kauniit siniset silmänsä ovat sisäänpainuneet; hän on vähän kuuro; joka kaikki saa aikaan sen, että hän vaikuttaa aivan surullisen hahmon ritarilta; siitä huolimatta olen armollisesti suostunut rupeamaan rouva de l'Estoradeksi ja ottamaan vastaan kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että saan vapaasti oman mieleni mukaan järjestää maatalon ja laittaa sille puutarhan. Olen myös ottanut isältäni lupauksen siitä, että hän Maucomben vesistöstä johdattaa jonkun pienen haaran tänne. Kuukauden kuluttua olen rouva de l'Estorade, sillä minä miellytän häntä, rakkaani. Siperian lumimaisemien jälkeen on mies tietenkin hyvin taipuvainen antamaan arvoa näille minun mustille silmilleni, jotka sinun sanojesi mukaan kypsyttävät ne hedelmät, joihin katson. Louis de l'Estorade tuntuu olevan hyvin onnellinen päästessään naimisiin kauniin Renée de Maucomben kanssa, sillä tämä on nyt ystävättäresi uusi loistava arvonimi. Sill'aikaa kun sinä valmistut niittämään suuren maailman iloja, totuttelet neiti de Chaulieun osaan Parisissa, jonka olet paneva jalkoihisi, niin on hirvi-raukkasi Renée, tuo erämaiden tytär, pudonnut siitä seitsemännestä taivaasta, mihin me haaveissamme kohosimme, arkipäiväiseen todellisuuteen, joka on yhtä yksinkertainen kuin kedon kukka. Niin, olen luvannut itselleni, että tahdon lohduttaa tuota nuorta miestä, jolla ei ole ollut nuoruutta, joka äidin helmasta heitettiin suoraan sodan helmaan ja jo varhain sai vaihtaa maalais-ilot Siperian jäihin ja pakkotöihin. Päivieni yksitoikkoisuutta tulee lieventämään vaatimattomien maalaishuvitusten vaihteleva sarja. Gemenos-laakson keitaan olen ulottava aivan talomme ympärille, jota kauniit puut tulevat juhlallisesti varjostamaan. Ympäröin itseni myös Provencen aina viheriöivillä nurmimatoilla, laajennan puutarhani aina kukkulaan saakka ja sen korkeimmalle huipulle annan rakentaa jonkun soman huvihuoneen, josta ehkä voin nähdä kimaltelevan Välimeren. Oransipuu, sitronapuu ja kasvitieteen ihanimmat tuotteet tulevat kaunistamaan tätä yksinäisyyttäni, jossa minä olen oleva perheenäitinä. Luonnon häiriytymätön runous on ympäröivä meitä. Ja kun pysyn uskollisena velvollisuuksilleni, ei minun tarvitse pelätä mitään onnettomuutta. Appiukollani ja chevalier de l'Estoradella on sama kristillinen mielenlaatu kuin minullakin. Oi, kullanmuruni, elämäni viittoo edessäni samanlaisena kuin joku Ranskan valtamaantie, yksitoikkoisena ja lempeänä, ikivanhain puiden varjostamana. Kahta Buonapartea ei tähän vuosisataan mahdu; saan siis pitää lapseni luonani, jos sellaisia saan, kasvattaa niitä, tehdä niistä miehiä ja nauttia elämästä heidän kauttansa. Ellet sinä laiminlyö kutsumustasi, sinä, joka joudut jonkun maan mahtavan puolisoksi, tulevat Renée'si lapset saamaan sinusta voimakkaan suojelijan. Hyvästi siis, ainakin minun kohdaltani, kaikki ne romaanit ja omituiset tilanteet, joiden sankarittariksi kuvittelimme itseämme! Tiedän jo edeltäpäin elämäni tarinan, elämäni suuret tapaukset tulevat olemaan nuorempain herrojen de l'Estoradein ensimäiset hampaat, heidän ruokkimisensa ja ne hävitystyöt, joita he tulevat aikaansaamaan taimitarhoissani ja myös itsessäni; kirjailla heidän myssyjään ja olla sairaloisen mies-paran rakastama ja ihailema Gemenos-laakson liepeillä, kas siinä minun iloni! Ehkäpä maalaisrouva myös on viettävä jonkun viikon talvesta Marseillessa; mutta silloinkin on hänen suurmaailmansa oleva vain joku ahdas maalaisteatteri, jonka kulissit eivät laisinkaan ole vaarallisia. Minun ei tarvitse pelätä mitään, ei edes sitä ulkopuolista ihailua, joka voi tehdä meidät ylpeiksi. Silkkiäismadot tulevat erikoisesti olemaan harrastuksemme esineinä ja niitä varten tulee meillä olemaan silkkiäispuun lehtiä myytävänä. Kaikki maalaiselämän huonot puolet ja perhemyrskyt tulevat liukumaan ohitsemme huomaamattomasti, pahemmitta riitaisuuksitta: herra de l'Estorade on kerta kaikkiaan ilmoittanut antautuvansa vaimonsa johdettavaksi. Mutta kun en tule millään lailla vahvistamaan häntä tässä viisaassa päätöksessä, on hyvin luultavaa, että hän siinä pysyy. Sinä, rakas Louiseni, olet elämäni romantinen puoli. Siispä kerro minulle seikkailuistasi, kuvaa minulle kaikki tanssiaiset, juhlat, sano minulle, miten olet ollut puettuna, millaiset kukat ovat seppelöineet kauniita vaaleita kutrejasi, ja mitä miehet ovat sanoneet ja miten he ovat käyttäytyneet. Näin on meitä kaksi kuuntelemassa, tanssimassa, sormenpäittesi hienoilla tuntohermoilla aistimassa. Tahtoisinpa kernaasti huvitella Parisissa, sill'aikaa kun sinä toimit perheenäitinä Da Crampadessa, se on maatalomme nimi. Mies-raukka, joka luulee menevänsä naimisiin vain yhden naisen kanssa! Mahtaakohan hän huomata, että meitä on kaksi? Alanpa jo puhua hassutuksia. Ja koska en voi enää tehdä tuhmuuksiakaan muuta kuin edustajan kautta, lopetan. Siispä suutelo vain molemmille poskillesi, huuleni ovat vielä nuoren tytön huulet (hän ei ole uskaltanut muuta kuin tarttua käteeni). Oh, me olemme niin tuskastuttavan kunnioittavia ja sovinnaisia! Kas vain, olinpa alottaa uudestaan. Hyvästi, rakkaani!

J. K. Olen juuri avannut kolmannen kirjeesi. Kultaseni, minulla on noin tuhat livreä käytettäväni, osta niillä joitakin kauniita tavaroita minulle, sellaisia, joita ei täältä saa eikä edes Marseillesta. Kun käyt omilla ostoksillasi, niin muistele la Crampaden erakkoa. Huomaa, että kummallakaan puolen ei appivanhemmillani ole Parisissa ketään tuttavaa, joka omaisi hyvän maun ja joka voisi toimittaa ostoksia. Vastaan myöhemmin tähän kirjeeseen.

VI.

DON FELIPE HENAREZ DON FERNANDILLE.

Parisissa, syyskuulla.

Tämän kirjeen aikamäärä jo ilmaisee sinulle, veljeni, ettei sukunne päämies ole missään vaarassa. Jos verilöyly, jonka uhriksi esi-isämme joutuivat Leijonapihalla, tekikin meistä vastoin tahtoamme espanjalaisia ja kristittyjä, niin antoi se meille myös perinnöksi arabialaisten varovaisen viisauden; ja ehkäpä saan kiittää pelastuksestani abenserragien verta, joka vielä virtaa suonissani. Pelko teki Ferdinandin niin hyväksi näyttelijäksi, että Valdez uskoi hänen vakuutuksiaan. Ilman minua tuo amiraali-parka olisi ollut hukassa. Vapaamieliset eivät koskaan opi ymmärtämään, mitä kuningas on. Mutta tuon Bourbonin luonne oli minulle aikoja sitten selvillä: mitä enemmän hänen majesteettinsa vakuutti turvaavansa meitä, sitä enemmän herätti hän epäilystäni. Todellisen espanjalaisen ei tarvitse toistaa kerran antamaansa lupausta. Joka puhuu liikaa, tahtoo pettää. Valdez lähti englantilaisella laivalla. Mitä minuun tulee, niin kirjoitin heti, kun näin rakkaan Espanjani asian menetetyksi Andalusiassa, tilanhaltialleni Sardiniaan, että hän huolehtisi minun turvallisuudestani. Muutamat taitavat korallinkalastajat odottivat minua venheineen erään rantaniemekkeen kohdalla. Kun Ferdinand kehoitti ranskalaisia ottamaan talteen minut, olin jo Macumer'n paroonikunnassani ryövärien keskuudessa, jotka uhmaavat kaikkia lakeja ja kostotoimenpiteitä. Granadan viimeisellä espanjalaismaurilaisella suvulla on afrikalaiset erämaansa, yksinpä sarasenilaiset hevosensakin omalla maatilallaan, jonka se on saanut saraseneilta. Näiden rosvojen silmät loistivat villistä ilosta ja ylpeydestä kuullessaan, että he saivat suojella Espanjan kuninkaan vendettaa vastaan isäntäänsä Sorian herttuaa, oikeaa Henarezia, ensimäistä, joka yleensä on tullut heidän luokseen, sen jälkeen kun saari joutui pois maurien käsistä; ja kuitenkin he vielä edellisenä päivänä olivat peljänneet, että tulisin oikeutta jakamaan. Kaksikymmentäkaksi karbiinipyssyä oli heti valmiina uhkaamaan Bourbonin Ferdinandia, tuota muukalaisten jälkeläistä, jonka heimo oli kokonaan tuntematonta silloin, kun voittoisat abenserragit jo saapuivat Loiren rannoille. Luulin voivani elää näiden suunnattomien suurien tilojen tuloilla, joita, ikävä kyllä, niin vähän olemme tulleet ajatelleeksi; mutta oleskeluni täällä on osoittanut, että siinä asiassa olen kokonaan erehtynyt ja että Queverdon tiedonannot olivat oikeita. Tuolla mies-paralla oli kaksikymmentäkaksi ihmiselämää minulle tarjottavana, mutta ei ainoatakaan todellista työvoimaa; kaksikymmentä tynnyrinalaa laidunta, mutta ei mitään taloa; komeita, koskemattomia metsiä, mutta ei yhtään huonekalua. Tarvittaisiin miljoona piasteria ja isännän ainainen läsnäolo noin puolen vuosisadan ajan, jotta nämä suuremmoiset maat rupeaisivat tuottamaan: tahdonpa ajatella asiaa. Voitetut mietiskelevät aina pakomatkalla sekä itseään että menetettyä asiaansa. Nähdessäni tuon kauniin, kuolleen, munkkien kalvaman ruumiin, täyttyivät silmäni kyynelillä: näin edessäni jälleen Espanjan surullisen tulevaisuuden. Marseillessa sain kuulla Riegon murheellisesta lopusta. Tunsin tuskallisesti, että minunkin elämäni oli päättyvä marttyyriuteen, pitkään ja huomaamattomaan. Tai onko tämä mitään elämää, kun ei saa uhrautua isänmaalleen eikä elää naiselle! Rakastaa, valloittaa, nämä saman ajatuksen kaksi puolta ovat aina olleet uurrettuina kalpoihimme, tämä tunnussana oli kultakirjaimilla kirjoitettu palatsiemme holveihin, josta sen marmorialtaistaan pulppuavien suihkukaivojemme vesisateet lakkaamatta uudelleen heijastaakseen tavoittivat. Mutta turhaan tämä käsky sydäntäni tulistaa: kalpa on katkaistu, palatsi tuhkana, elämän lähde kuivaa hedelmättömään hiekkaan.

Tämä on testamenttini.

Don Fernand, tulette ymmärtämään, minkätähden hillitsin intoanne ja pyysin teitä pysymään uskollisena rey netto'lle. Veljenä ja ystävänä rukoilen sinua tottelemaan; päämiehenänne vaadin sitä. Teidän tulee mennä kuninkaan luo ja pyytää häneltä itsellenne minulle kuuluvat arvoasteet ja omaisuus, minun virkani ja arvonimeni; hän empii ehkä, hän tekee ehkä jonkun kuninkaallisen paheksumisen eleen; mutta sanokaa hänelle, että Maria Heredia rakastaa teitä ja että Maria voi mennä naimisiin ainoastaan Sorian herttuan kanssa. Silloin saatte nähdä hänen hytkähtävän hyvästä mielestä: Herediain suunnaton omaisuus esti häntä syöksemästä minua kokonaan perikatoon; nyt näyttää hän pääsevän toivomaansa tulokseen, te saatte häneltä heti minun ryöstöosuuteni. Te naitte Marian: olen tullut tietämään teidän molemmin-puolisen peitetyn rakkautenne salaisuuden. Olen myöskin jo valmistanut vanhaa kreiviä tähän korvaukseen. Maria ja minä tottelimme ainoastaan sovinnaisuutta ja isiemme toivomuksia. Te olette kaunis kuin rakkauden lapsi, minä olen ruma kuin espanjalainen ylimys; te olette rakkauden ja minä salaisen vastenmielisyyden esine; olette pian voittava sen pienen vastustuksen, jonka minun onnettomuuteni ehkä ensiksi herättää tuossa jalossa espanjattaressa. Sorian herttua, teidän edeltäjänne, ei tahdo tuottaa teille surua eikä riistää teiltä yhtään maravedia [espanjalainen pikkuraha]. Koska Marian jalokivet hyvin täyttävät sen tyhjän tilan, jonka äitini timantit jättävät taloonne, niin lähettäkää minulle nämä timantit, ne riittävät täysin takaamaan huolettoman elämän minulle ja vanhalle imettäjälleni, Urracalle, ainoalle henkilölle, jonka tahdon pitää luonani talon väestä, hän on ainoa, joka osaa valmistaa mieleistäni suklaata.

Lyhyen vallankumouksemme aikana olen alituisten toimieni vuoksi supistanut elämäni kaikkein välttämättömimpään, joten ne tulot, jotka asemani on tuottanut, ovat hyvin riittäneet. Näiden kahden viimeisen vuoden tulot ovat intendenttinne hallussa. Se rahasumma kuuluu minulle; mutta Sorian herttuan asemassa olevan miehen naimiskauppa aiheuttaa suuria menoja, siispä jakakaamme. Ettehän kieltäytyne vastaanottamasta häälahjaa rosvo-veljeltänne. Sitäpaitsi tämä on minun tahtoni. Koska Macumer'n vapaaherrallinen tila ei ole Espanjan kuninkaan vallan alainen, jää se minulle ja takaa minulle isänmaan ja nimen, jos sattumalta tahtoisin tulla joksikin.

Jumalan kiitos, nyt ovat siis minun asiani järjestyksessä, Sorian suku on pelastettu!

Juuri nyt, jolloin en enää ole mitään muuta kuin parooni de Macumer, kuuluuttavat ranskalaisten kanuunat Angoulêmen herttuan tuloa. Käsitätte, hyvä herra, miksi tässä katkaisen kirjeeni…

Lokakuulla.

Saapuessani tänne ei minulla ollut edes kymmentä kvadruplea [espanjalainen kultaraha]. Eikö olekin valtiomies kovin pieni silloin, jos hän keskellä onnettomuuksia, joita hän ei ole kyennyt torjumaan, tekee itsekkäitä laskelmia. Voitetuille maureille riittää lohdutukseksi hevonen ja erämaa; toiveissaan pettyneille kristityille luostari ja muutamia kultakolikoita. Minun taittumiseni on toistaiseksi vielä vain pelkkää väsymystä. En ole lainkaan niin lähellä luostaria, että olisin päättänyt luopua elämästä. Ozalga on joka tapauksessa antanut minulle suosituskirjeitä, joiden joukossa on yksi eräälle kirjakauppiaalle osotettu, joka meidän maanmiehiimme nähden on jotakuinkin samassa asemassa kuin Galignani englantilaisiin nähden. Tuo henkilö hankkii minulle kahdeksan oppilasta, jotka maksavat kolme frangia tunnilta, käyn joka toinen päivä oppilaitteni luona, minulla on siis neljä luentoa päivittäin ja ansaitsen kaksitoista frangia. Kun Urraca saapuu, teen jonkun lainsuojattoman espanjalaisen onnelliseksi luovuttamalla hänelle oppilaani. Asun Hillerin-Bertin kadun varrella erään köyhän lesken luona, joka pitää täyshoitolaisia. Huoneeni on etelään päin ja siitä on näköala pieneen puutarhaan. Minkäänlainen melu ei yllä tänne, näen edessäni vihreyttä ja kulutan kaikkiaan vain yhden piasterin päivässä; olen kuin Dionysos Korintossa ja olen aivan hämmästyksissäni siitä puhtaasta ja hiljaisesta ilosta, joka täyttää mieleni näissä elämäntavoissa. Auringonnoususta kello kymmeneen asti minä polttelen, juon suklaata istuen ikkunani ääressä ja katsellen kahta espanjalaista kasvia: silmieni edessä on nimittäin kinsteri, joka kohoaa keskeltä jasmiinipensastoa, kultaa ja valkoista; noiden värien näkeminen saa aina maurien jälkeläisen sielun värähtämään. Kello kymmenen lähden tunneilleni, jolla matkalla viivyn aina kello neljään. Silloin palaan päivällistä syömään, sitten taas polttelen ja luen siihen asti, kunnes käyn levolle. Voin jatkaa kauankin tällaista elämää, jossa on vuorotellen työtä ja mietiskelyä, yksinäisyyttä ja seuraa. Tule siis onnelliseksi, Fernand, minun luovutukseni on tapahtunut ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia; minua ei kalva kaipaus, niinkuin Kaarle viidettä, eikä liioin halu lähteä leikkiin uudestaan, niinkuin Napoleonia. Viisi päivää ja viisi yötä on tuo testamenttini ajatuksiani askarruttanut ja tämä aika on ollut kuin viisi vuosisataa. Olen nyt korkean asemani, arvonimieni ja omaisuuteni suhteen yhtä välinpitämätön kuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan. Nyt kun tuo kunnioituksesta johtuva muuri, joka oli välillämme, on kaatunut, voin, rakas lapsi, avata sydämeni sinulle. Tämä sydän, jonka luonteeni vakavuus sulkee läpitunkemattomaan haarniskaan, on täynnä hellyyttä ja rakkautta vailla esinettä ja päämäärää; mutta ei kukaan nainen ole aavistanut sitä, ei edes hän, joka jo kehdosta asti oli minulle määrätty. Siinä kiihkeän valtiollisen toimintani salaisuus. Rakastajattaren puutteessa olen ihannoinut Espanjaa. Mutta Espanjakin karkkosi minulta! Nyt kun en enää ole mitään, voin rauhassa tarkastella hävitettyä minääni; kysyn itseltäni, minkätähden olen saanut elämän ja milloin se otetaan minulta pois; kysyn, minkätähden tuo esioikeudellisesti ritarillinen rotu on antanut viimeiselle jälkeläiselleen parhaat ominaisuutensa, afrikalaisen rakkautensa, kuuman runollisen hehkunsa, jos tuon kaiken on jäätävä vain rosoiseksi siemeneksi puhkaisematta vartta, saamatta uhota itämaista tuoksuaan loistoisan kukan kuvusta? Minkälaisen rikoksen olen siis tehnyt jo ennen syntymääni, koska en voi herättää kenessäkään rakkautta? Olinko siis jo syntymästäni asti vanha haaska, hedelmättömän hietikon saalis? Tunnen sielussani kantavani noita esi-isieni erämaita, joille hehkuva ja polttava aurinko ei päästä pienintä tainta nousemaan. Merkitsen perikatoon tuomitun rodun viimeistä ylpeää ylijäämää, hyödytöntä voimaa, hedelmätöntä rakkautta, ikäloppua nuoruutta, ja täällä silloin, mieluummin kuin missään muualla, odotan viimeistä armon-iskua, kuolemaa. Voi! Tämän sumuisen taivaan alla ei mikään kipinä voi virittää tuhkaan riutunutta tulta uuteen liekkiin. Voisinpa sanoa minäkin kuollessani niinkuin Jesus-Kristus: "Jumalani, miksi minut ylenannoit!" Hirvittävät sanat, joiden syvyyteen ei vielä kukaan ole tohtinut tunkeutua.

Ymmärrät nyt, Fernand, kuinka minä olen onnellinen saadessani ikäänkuin elää uudestaan sinussa ja Mariassa! Tästälähin olen katseleva teitä niinkuin luoja, joka on ylpeä teoistaan. Rakastakaa toisianne syvällä ja ikuisella rakkaudella, älkääkä tuottako minulle mitään surua: eripuraisuuden myrsky teidän välillänne koskisi minuun enemmän kuin teihin itseenne.

Äidillämme oli aina aavistus siitä, että kerran kaikki kävisi hänen toiveittensa mukaisesti. Ehkäpä äidin toivomus on jonkunlainen sopimus hänen ja Jumalan välillä. Eikö hän sitäpaitsi kuulunut noihin salaperäisiin olentoihin, jotka ovat suoranaisessa yhteydessä taivaan kanssa ja saavat sieltä tulevaisuuden kaukonäyt! Kuinka usein luinkaan hänen otsansa uurteista sen salaisen toivomuksen, että Fernand saisi Felipen arvo-asemat ja omaisuuden! Sanoinkin sen hänelle ja hän vastasi minulle kyynelillä vedoten haavoitettuun sydämeensä, jonka piti kuulua kokonaan kummallekin, mutta joka voittamattoman rakkauden pakoituksesta antautui yksin sinulle. Niinpä leijailee siis hänen onnellinen varjonsa teidän yllänne, kun te polvistutte alttarin eteen. Ja tulkaa hyväilemään minua, Felipeänne, donna Clara, näettehän: hän luovuttaa lemmikillenne kaiken, yksinpä sen nuoren tytönkin, jonka te vastoin hänen tahtoaan työnsitte hänen syliinsä.

Mitä nyt olen tehnyt, miellyttää naisia, vainajia, kuningasta; itse Jumala on tahtonut niin, älä sentähden koeta muuttaa toisenlaiseksi mitään, Fernand; tottele ja vaikene.

J. K. Koeta saada Urracan päähän, että hän ei nimitä minua muuksi kuin herra Henareziksi. Älä mainitse minusta mitään Marialle. Sinun tulee olla ainoa elävä olento, joka tietää viimeisen kristityn maurin salaisuudet. Hänen suoniinsa on tuon suuren erämaan heimon veri sammuva ja hän on päättävä päivänsä yksinäisyydessä. Hyvästi.

VII.

LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE MAUCOMBELLE.

Tammikuulla 1824.

Mitä ihmettä, pian naimisissa! Noinko sitä vain mennään? Kuukauden kuluttua teet ikiliiton miehen kanssa, jota et tunne, josta et tiedä mitään. Hän voi olla kuuro, sitä voi olla monella tavalla. Hän voi olla sairaloinen, ikävä, sietämätön. Etkö näe, Renée, mitä sinulla aiotaan tehdä! Sinua tarvitaan de l'Estoraden kunniakkaan suvun jatkajaksi, siinä kaikki. Sinusta tulee maalainen. Siten sinä nyt pidät meidän molemminpuolisia lupauksiamme! Teidän sijassanne, neitiseni, matkaisin mieluummin purressa Hyères'in saarille, ajelehtisin vesillä siksi kunnes joku algerialainen merirosvo kaappaisi minut ja möisi minut suurturkille; minusta tulisi sulttaanitar ja sitten jonakin kauniina päivänä vielä hallitsijan äiti; ja minä panisin koko haaremin ylös alaisin sekä nuorena ollessani että vanhana. Sinä jätät luostarin sulkeutuaksesi toiseen! Minä tunnen sinut, sinä olet aika pelkuri, sinä otat uuden talouden niskoillesi karitsan alistuvaisuudella. Minäpä annan sinulle hyvän neuvon: tule Parisiin, teemme täällä miehet hulluiksi ja kuljemme tietämme kuin ruhtinattaret. Miehesi voi, kaunis hirveni, kolmen vuoden kuluttua antaa valita itsensä edustajaksi. Nyt tiedän jo, mitä on edustajakin, selitän sen sitten sinulle; opit helposti käyttämään tätä koneistoa; jäät Parisiin ja sinusta tulee, kuten äitini sanoisi, seuraelämän sankaritar. Oi, enpä varmastikaan jätä sinua maataloosi homehtumaan!

Maanantaina.

Nyt olen ollut jo kaksi viikkoa suuressa maailmassa. Yhtenä iltana Italialaisessa oopperassa, toisena iltana Suuressa oopperassa ja lopuksi aina tanssiaisissa. Ah! Maailma on yhtä ainoaa lumonäytelmää. Italialaisten musiikki tenhoaa minut, ja sill'aikaa kun sieluni ui taivaallisessa hurmauksessa, kiikaroidaan ja ihaillaan minua koko ajan, mutta yhdellä ainoalla katseellani saan rohkeimmankin nuoren miehen luomaan silmänsä alas. No niin, olen nähnyt siellä erittäin viehättäviä nuoria miehiä, mutta ei ainoakaan miellytä minua; ei kukaan ole saanut aikaan sielussani sellaista mielenliikutusta, jota esimerkiksi tunnen kuullessani Garcian laulavan mahtavaa duettoaan Pellegrinin kanssa Othellossa. Jumalani, miten tuo Rossini mahtaa olla mustasukkainen, kun hän niin hyvin on osannut ilmituoda mustasukkaisuutta! Mikä järkyttävä tuskanhuuto: Il mio cor si divide. Puhun sinulle pelkkää hepreaa, sillä ethän ole kuullut Garziaa, mutta tiedät, miten mustasukkainen olen! Mikä murheellinen näytelmän tekijä tuo Shakespeare on! Othello rakastaa kunniaa, saavuttaa voittoja, käskee, komeilee, käy omia teitään jättäen Desdemonan nurkkaansa, ja Desdemona, vaikka hän näkee, että Othello pitää typerästä julkisesta elämästä enemmän kuin hänestä, ei tuosta pane pahakseen! Sellainen lammas ansaitsee todellakin kuoleman! Se, jota minä kerran suvaitsen rakastaa, koettakoonpahan vain tehdä muuta kuin rakastaa minua! Minä olen vanhan ritari-ajan pitkien koetuksien puolella. Ja minusta se nuori ritari, joka myrtyi siitä, että hänen valtiattarensa lähetti hänet hakemaan hansikkaansa jalopeurojen keskeltä, oli sangen hävytön ja typerän talonpoikainen nulikka: hän oli epäilemättä varannut ihailijalleen jonkun kauniin rakkaudenkukan, jonka tuo tahditon raukka täten menetti ensin ansaittuaan sen. Mutta lavertelenpa tässä turhia, ikäänkuin ei minulla olisi suuria uutisia sinulle kerrottavana. Isäni tulee todennäköisesti edustamaan kuningasta, meidän herraamme Madridissa: sanon meidän herraamme, sillä tulen kuulumaan myös lähetystöön. Äitini tahtoo jäädä tänne, isäni ottaa minut mukaansa, jotta hänellä olisi joku nainen seuranaan.

Rakas ystävä, sinusta tämä kaikki on varmaan aivan yksinkertaista ja kuitenkin on tähän kätkettynä hirvittäviä asioita, kahdessa viikossa olen saanut selville perheemme salaisuuden. Äitini seuraisi kyllä isääni Madridiin, jos tämä suostuisi ottamaan mukaansa sihteeriksi herra de Saint-Héreenin; mutta lähetystön sihteerin määrää kuningas, eikä herttua uskalla vastustaa kuningasta, joka on hyvin lujatahtoinen, eikä myöskään suututtaa äitiäni; nyt tuo suuri politikoitsija luulee ratkaisevansa tämän pulman parhaiten sillä, että hän jättää herttuattaren tänne. Herra de Saint-Héreen on juuri se nuori mies, joka seurustelee äitini kanssa ja joka kaikesta päättäen tutkii yhdessä hänen kanssaan valtiotaitoa joka päivä kolmesta viiteen. Valtiotaito on varmaan jotakin kovin hauskaa, sillä hän on täsmällinen kuin pörssipelaaja. Herttua de Rhétorén, vanhemman veljeni, joka on juhlallinen, kylmä, ja omituinen, isäni kokonaan löisi laudalta Madridissa, joten siis hänkin jää Parisiin. Miss Griffith tietää sitäpaitsi, että Alphonse rakastaa erästä Oopperan tanssijatarta. Kuinka voi rakastaa jalkoja ja ruumiin pyörähdyksiä? Olemme huomanneet, että veljeni aina silloin on oopperassa, kun siellä esiintyy muuan Tullia; hän taputtaa tuon olennon joka askeleelle ja sitten poistuu katsomosta. Luulen, että kaksi tyttöä voi perheessä tehdä hävittävämpää jälkeä kuin rutto. Mitä toiseen veljeeni tulee, niin on hän rykmentissään enkä ole vielä nähnyt häntä. Täten on jäänyt minun tehtäväkseni näytellä Antigonen osaa erään hänen majesteettinsa lähettilään hovissa. Ehkäpä menen naimisiin Espanjassa ja ehkäpä isäni tarkoitus onkin naittaa minut siellä ilman myötäjäisiä aivan kuin sinut naitetaan tuolle kunniakaartilaisen tähteelle. Isäni on ehdottanut, että tulisin hänen mukaansa ja on tarjonnut minulle omaa espanjankielen opettajaansa. — "Te tahdotte", sanoin minä, "naittaa minut Espanjassa." Vastauksen asemesta kunnioitti hän minua pienellä salakavalalla silmäyksellä. Häntä jo huvittaa kiusoitella minua aamiaispöydässä, hän tutkii minua, enkä minä ole tietääksenikään; minä olenkin julmasti vetänyt häntä nenästä in petto, sekä isänä että lähettiläänä. Miksi hän pitikin minua tyhmyrinä. Hän kysyi minulta, mikä ajatukseni oli eräästä nuoresta miehestä ja muutamista neideistä, jotka olin tavannut useassa perheessä. Vastasin hänelle puhelemalla puita heiniä tukan väristä, erilaisista vartaloista ja yleensä noiden nuorten ihmisten ulkomuodosta. Isäni näytti pettyneeltä huomatessaan minut niin hölmöksi ja hän katui sitä, että oli ollenkaan mitään kysynyt minulta. — "Ottakaa kuitenkin huomioon, isäni," lisäsin, "että en sano sitä, mitä todella ajattelen; äitini on hiljattain pelottanut minua sillä, että saatan käyttäytyä sopimattomasti rehellisesti kuvatessani vaikutelmiani."-"Perheen keskuudessa voitte vapaasti ilmaista ajatuksenne", vastasi äitini. — "No hyvä," jatkoin, "nuoret miehet ovat minusta tähän asti näyttäneet olevan enemmän huvitettuja kuin huvittavia, harrastavan enemmän itseään kuin meitä, mutta itse asiassa osaavat he sangen huonosti teeskennellä: he pudottavat heti pois sen naamion, jonka he hetkeksi ottavat kasvoilleen, ja luulevat varmaankin, ettemme me osaa käyttää silmiämme. Mies, joka puhuu kanssamme, on rakastaja, mies, joka ei enää puhu kanssamme, on aviomies. Mitä nuoriin tyttöihin tulee, niin ovat he niin valheellisia, että on mahdotonta päästä selville heidän luonteestaan muuten kuin tanssin perusteella; heidän vartalonsa ja liikkeensä ovat ainoat, jotka eivät valehtele. Etenkin on minua kauhistanut se raakuus, mikä tässä loistavassa maailmassa vallitsee. Jos esimerkiksi on kysymys illallisista, saattaa tapahtua kaikenlaista, joka tavallaan muistuttaa suoranaista kansankapinaa. Kohteliaisuus voi vain hyvin epätäydellisesti peittää yleistä itsekkäisyyttä. Kuvittelin suurta maailmaa aivan toisenlaiseksi. Naiset eivät siinä merkitse suuriakaan, ehkäpä se on Buonaparten oppien vaikutusta." — "Armande tekee hämmästyttäviä edistysaskeleita", sanoi äitini. — "Luuletteko siis, äitini, että minä aina tulisin kysymään onko rouva de Staël kuollut?" Isäni hymyili ja nousi pöydästä.

Lauantaina.

Rakkaani, en ole vielä sanonut kaikkea. Tämän olen vielä varannut sinulle. Rakkaudesta, jonka me kuvittelimme niin syväksi ja salatuksi, en ole nähnyt missään jälkeäkään. Tosin olen salongeissa yllättänyt joitakin nopeasti vaihdettuja silmäyksiä, mutta miten kalpeaa on tuollainen! Meidän rakkauttamme, tuota ihmeiden, kauniiden unelmien, ihanan todellisuuden, suloisten ilojen ja surujen maailmaa, noita hymyjä, jotka kirkastavat koko luonnon, noita sanoja, jotka hurmaavat mielen, tuota aina antavaa ja vastaanottavaa onnea, tuota rakastetun olennon poissa- ja läsnäolon tuottamaa tulvivaa kaipausta ja riemua… kaikkea tätä ei ole missään. Missä ylennevätkään nämä sielun loistavat kukkaset? Kuka valehtelee? Mekö vai maailma? Olen jo nähnyt nuoria miehiä sadottain, eikä ainoakaan ole vähimmällä tavalla sykähdyttänyt sydäntäni; vaikka he olisivat kuinka suitsuttaneet minulle rakkauttaan ja ihailuaan, vaikka he olisivat antautuneet kaksintaisteluun vuokseni, olisin katsellut tuota kaikkea aivan välinpitämättömästi. Rakkaus, ystäväiseni, on syvimmältään niin harvinainen ilmiö, että voi elää koko elämänsä kohtaamatta sitä olentoa, jolle luonto on antanut vallan tehdä meidät onnellisiksi. Tämä ajatus värisyttää, sillä jos tuo olento tulee tiellemme liian myöhään, niin mitä sitten?

Kohtalomme on viime päivinä alkanut minua kauhistuttaa, olen alkanut ymmärtää, minkätähden niin monella naisella on kasvoissaan suru kaiken sen punahohdon alla, jonka juhlien teennäinen ilo niille heittää. Mennään naimisiin sattuman kauppaa, ja sinun avioliittosi on juuri tätä lajia. Ajatukset ovat myrskyten myllertäneet sielussani. Tulla rakastetuksi joka päivä samalla ja kuitenkin eri tavalla, ja kymmenen onnellisen vuoden jälkeen olla rakastettu vielä yhtä suuresti kuin ensimäisenä päivänä! Sellainen rakkaus vaatii uskoa: ensin on oltava kauan ikävöimisen esineenä, on herätettävä mielenkiintoa ja uteliaisuutta ja tyydytettävä sitä, on voitettava myötätuntoa ja kiintymistä ja vastattava samalla mitalla. Onko siis olemassa lakeja sydämen luomistyössä, niinkuin on lakeja näkyväisen luonnon toiminnassa? Onko elämänilo pysyväinen? Missä määrin on rakkaus kokoonpantu riemusta ja kyyneleistä? Kolkon, yksitoikkoisen, muuttumattoman luostarielämän kylmät säädökset ovat silloin tuntuneet minusta siedettäviltä, jota vastoin rikkaus, komeus, kyyneleet, hurmiot, juhlat, riemut, kaikki aina samanlaisen, molemmin puolisen, luvallisen rakkauden ilot ovat tuntuneet minusta mahdottomilta. Täällä kaupungissa ei ole mitään tilaa rakkauden onnelle, noille pyhäisille vaelluksille pyökkien alla kuun valossa, jolloin veden pinta kimmeltää ja sydän vienosti torjuu lemmenrukouksia. Ollen rikas, nuori ja kaunis, mikä olisi minun rakastaessa! Rakkaus voisi olla koko elämäni, ainoa harrastukseni, mutta niinä kolmena kuukautena, joina olen käynyt ja katsellut ympärilleni kärsimättömällä uteliaisuudella, en ole löytänyt mitään kaikkien noiden loistavien, ahneiden, eloisien katseiden alta. Ei ainoakaan äänenpaino ole minua liikuttanut, ei ainoakaan katse ole kirkastanut minulle maailmaa. Ainoastaan säveltaide on täyttänyt sieluni, se yksin on ollut minulle samaa kuin yhteinen ystävyytemme. Väliin olen öisin seisonut kokonaisen tunnin ikkunani ääressä katsellen puutarhaan, rukoillen itselleni tapauksia siltä tuntemattomalta lähteeltä, josta ne esiinkumpuavat. Väliin olen lähtenyt ajelemaan ja noussut pois vaunuista Champs-Elysées'lla kuvitellen, että joku, juuri hän, joka on herättävä uinuvan sieluni, tulisi, astuisi jälessäni, seuraisi minua katseillaan, mutta noina päivinä olen nähnyt vain ilvehtijöitä, leivosten myyjiä, maankiertäjiä, ohikulkijoita, jotka kiirehtivät toimiinsa, tai rakastavia, jotka pakenivat vieraita katseita, ja jotka minun teki mieleni pysähdyttää kysyäkseni: Te, jotka olette onnellisia, sanokaa minulle, mitä on rakkaus? Mutta tukahduttaen nämä mielettömät ajatukseni, nousin jälleen vaunuihini ja päätin itsekseni jäädä vanhaksipiiaksi. Rakkaus on varmasti eräänlaista ruumiillistumista ja millaisia olosuhteita tarvitaankaan, jotta se voisi tapahtua! Emmehän aina ole yksimielisiä edes oman itsemme kanssa, miten käy sitten, kun on kaksi? Jumala yksin voi ratkaista tämän ongelman. Alanpa uskoa, että vielä palaan takaisin luostariin. Jos jään näihin seurapiireihin, teen vielä jotakin, joka lähentelee tuhmuutta, sillä minun on mahdotonta mukautua kaikkeen siihen, mitä näen. Kaikki loukkaa minun hienotunteisuuttani, minun sieluni sisimpiä tottumuksia tai salaisia ajatuksiani. Ah, äitini on maailman onnellisin nainen, sillä hänen pieni Saint-Héreeninsa jumaloi häntä. Oi, enkelini, tahtoisinpa hirvittävän mielelläni tietää, mitä oikeastaan äitini ja tuon nuoren miehen välillä tapahtuu. Griffith sanoo itsellään olevan omat ajatuksensa; häntä on monesti haluttanut hypätä kaikkien niiden naisten silmille, jotka hän on huomannut onnellisiksi; hän on panetellut, mustannut heitä. Jos saa uskoa häntä, on hyve siinä, että tällaiset villit mieliteot painetaan alas sydämen syvyyteen. Mitä on sydämen syvyys? Kaiken sen huonon säilytyspaikkako, mikä meissä on? Tunnen itseni hyvin nöyryytetyksi siitä, että en ole saanut minkäänlaista ihailijaa. Olen naimisijässä oleva tyttö, mutta minulla on veljiä, perhe, kireät vanhemmat. Ah, jos se mahdollisesti on syynä miesten varovaisuuteen, niin ovatpa he kovin kehnoja. Chimènen osa Cidissä ja samoin Cidin osa viehättävät minua. Mikä ihana näytelmä! Mutta nyt, hyvästi jää!

VIII.

SAMALTA SAMALLE.

Tammikuulla.

Meillä on opettajana muuan pakolais-raukka, jonka täytyy lymyillä, sentähden että hän on ollut osallisena siinä vallankumouksessa, jonka herttua d'Angoulême hiljattain tukahdutti; juuri tätä voittoa saamme kiittää kauniista juhlistamme. Vaikkakin tämä mies on vapaamielistä ryhmää ja todennäköisesti porvari, on hän kuitenkin herättänyt mielenkiintoani: olen kuvitellut, että hän on kuolemaan tuomittu. Koetan saada häntä puhumaan saadakseni tietää hänen salaisuutensa, mutta hän on kastilialaisten tavoin vaitelias, ylpeä, kuin olisi hän itse Cordovan Gonsalvo, ja kuitenkin samalla enkelimäisen lempeä ja kärsivällinen; hänen ylpeytensä ei ole luonnottomasti pingoitettua niinkuin miss Griffithin, se on kokonaan sisäistä laatua, hän ottaa vastaan sen, mikä hänelle kuuluu, ja täyttää meitä kohtaan velvollisuutensa, mutta vieroittaa meidät itsestään sillä kunnioituksella, jota hän meitä kohtaan osoittaa. Isäni väittää, että mestari Henarezissa on paljon todellista aatelismiestä, ja hän nimittää häntä näin meidän kesken don Henareziksi. Kun minä muutama päivä sitten kerran uskalsin nimittää häntä siksi, nosti hän katseensa, jonka hän tavallisesti pitää maahan luotuna, ja sinkosi minuun silmistään kaksi salamaa, jotka vallan tyrmistyttivät minut; rakkaani, hänellä on varmasti maailman kauneimmat silmät. Kysyin häneltä, olenko jollakin lailla pahoittanut hänen mieltään ja silloin hän ylevällä ja juhlallisella espanjankielellään vastasi: — "Neitiseni, tulen tänne ainoastaan opettaakseni espanjaa." Tunsin itseni nöyryytetyksi ja punastuin; aioin juuri antaa hänelle hyvin purevan vastauksen, kun samalla muistin, mitä meidän rakas äitimme Jumalassa oli meille opettanut, ja sentähden vastasin minä: — "Jos katsotte minun jollakin tavoin antaneen aihetta nuhteeseen, olisin siitä teille kiitollinen." Hän säpsähti, veri punasi hänen oliivinkeltaisen ihonsa ja hän vastasi minulle lempeällä ja mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä: — "Uskonto lienee varmaankin opettanut teitä, paremmin kuin mitä minä kykenisin, kunnioittamaan suuria onnettomuuksia. Jos olisin espanjalainen don ja olisin kadottanut kaikki Ferdinand VII:n voiton kautta, niin olisi leikinlaskunne julmuutta; mutta kun olen vain köyhä kieliopettaja, niin eikö se tässäkin tapauksessa ole pahaa pilaa? Kumpikaan ei sovi nuorelle, aateliselle tytölle." Tartuin hänen käteensä sanoen: — "Minäkin siis vetoan uskontoon pyytäessäni teitä unohtamaan pahat sanani." Hän painoi päänsä alas, avasi Don Quijoteni ja istuutui. Tämä pieni välikohtaus aiheutti minulle enemmän levottomuutta kuin kaikki muut imartelut, katseet ja mielistelevät puheet koko täällä oloni aikana. Oppitunnin aikana katselin tarkkaavaisesti tuota miestä, jota saattoi tarkastella aivan hänen huomaamattaan, sillä hän ei koskaan nosta katsettaan minuun. Huomasin, että opettajamme, jota me luulimme noin neljänkymmenen ikäiseksi, onkin nuori, hän ei voi olla enemmän kuin noin kahdenkymmenenkuuden tai kahdenkymmenenkahdeksan vuotias. Kotiopettajattareni, jonka seuraan olin hänet jättänyt, huomautti minulle hänen kauniista mustasta tukastaan ja kauniista hampaistaan, jotka ovat kuin helmet. Mitä hänen silmiinsä tulee, niin ovat ne yht'aikaa samettia ja tulta. Siinä koko hänen viehätyksensä, muuten on hän pieni ja ruma. Meille on aina kuvattu espanjalaisia likaisiksi; mutta hän on erinomaisen huolestettu, hänen kätensä ovat valkoisemmat kuin hänen kasvonsa; hänen selkänsä on vähän kumarainen; hänen päänsä on suunnaton ja omituisen muotoinen; isorokko, joka on runnellut hänen kasvonsa, tekee hänen rumuutensa, joka muuten on sangen henkevöitynyttä, vieläkin huomattavammaksi; hänen otsansa on hyvin ulkoneva; hänen kulmakarvansa ovat melkein liian tuuheat ja aivan yhdessä ja ne antavat hänelle kovan ja vieroittavan ilmeen. Hänellä on juro ja sairaloinen ulkomuoto aivan kuin sellaisilla lapsilla, jotka kohtalo on määrännyt kuolemaan varhain ja jotka elämästään saavat kiittää ainoastaan erinomaista ja jokahetkistä huolenpitoa, niinkuin sisar Martha. Hän on kasvojenpiirteiltään, kuten isäni sanoo, aivan kuin kardinaali Ximenes pienoiskoossa. Isäni ei pidä hänestä lainkaan, hän tuntee itsensä jollakin tavoin vaivatuksi hänen seurassaan. Opettajamme käytöksessä on vaistomaista arvokkaisuutta, joka tuntuu levottuuttavan tuota rakasta herttuaa; hän ei voi sietää minkäänlaista ylemmyyttä itseensä nähden. Heti kun isäni oppii espanjankielen, lähdemme me Madridiin. Kun Henarez kaksi päivää tuon läksytyksen jälkeen jälleen saapui, sanoin hänelle osoittaakseni jonkinlaista kiitollisuutta: — "Aavistan, että olette jättänyt Espanjan valtiollisten tapausten johdosta; jos isäni lähetetään sinne, kuten kerrotaan, olemme valmiit tekemään teille joitakin palveluksia ja toimimaan armahduksenne hyväksi siinä tapauksessa, että teidät on tuomittu." — "Ei ole kenenkään voimassa auttaa minua", vastasi hän. — "Kuinka niin, herra, siksikö, ettette tahdo ottaa vastaan mitään suojelusta, vai siksikö, että se on mahdotonta?" — "Molemmista syistä", sanoi hän kumartaen ja sellaisella äänenpainolla, että se pakoitti minut vaikenemaan. Isäni veri kuohui suonissani. Tuo kopeus harmitti minua ja minä lopetin keskustelun jättäen mestari Henarezin omiin oloihinsa. Kuitenkin on, rakas ystäväni, jotakin kaunista siinä, ettei tahdo mitään toisilta. Hän ei ottaisi vastaan edes meidän ystävyyttämme, ajattelin siinä, taivuttaessani erästä verbiä. Keskeytin sen ja sanoin hänelle suoraan ajatukseni, mutta espanjankielellä. Henarez vastasi minulle hyvin kohteliaasti, että tunteissakin täytyi vallita yhdenvertaisuuden, jota tässä tapauksessa ei ollut, ja että tämä kysymys siis oli tarpeeton. — "Tarkoitatteko yhdenvertaisuutta yhteiskunnalliseen asemaan vai tunteiden laatuun nähden?" kysyin vielä koettaen jotenkin saada murretuksi tuon vakavan juhlallisuuden, joka kiusaa minua. Silloin hän taas kohotti minuun nuo pelottavat silmänsä ja minun täytyi luoda katseeni alas. Rakkaani, tuo mies on selittämätön arvoitus. Tuntui siltä kuin olisi hän kysynyt minulta, merkitsivätkö sanani salaista tunnustusta; hänen silmäyksessään oli onnea, ylpeyttä, epävarmuuden tuskaa, joka kouristi sydäntäni. Ymmärsin silloin, että tuollainen viaton keimailu, joka Ranskassa jätetään omaan arvoonsa, saattoi käydä vaaralliseksi espanjalaisen parissa, ja vähän nolona vetäydyin jälleen kuoreeni. Oppitunnin jälkeen jätti hän minulle hyvästi katseella, joka oli täynnä nöyrää rukousta ja näytti sanovan: "Älkää leikkikö onnettoman kanssa." Tämä äkillinen poikkeaminen hänen muuten niin vakavasta ja arvokkaan jäykästä tavastaan teki minuun syvän vaikutuksen. Eikö olekin hirveätä ajatella ja puhua tällaista? Mutta minusta tuntuu, että tuossa miehessä piilee loppumattomat rakkauden aarteet.

IX.

ROUVA DE L'ESTORADE NEITI DE CHAULIEULLE.

Joulukuulla.

Kaikki on sanottu ja tehty, rakas lapseni; nyt kirjoittaa sinulle rouva de l'Estorade; mutta mitään ei ole muuttunut välillämme, on vain yksi nuori tyttö vähemmän. Ole levollinen, olen harkinnut suostumustani, en ole antanut sitä ajattelemattomasti. Elämäni rata on nyt määrätty. Vaeltaa varmaa ja valmiiksi viitoiteltua tietä on aivan taipumusteni ja luonteeni mukaista, suuri moraalinen voima on astunut elämääni ja pyyhkinyt pois siitä kaiken sen, mitä me nimitämme sattumaksi. Meillä on maa-aloja, jotka on saatava kantamaan hedelmää, asumus, joka on koristettava ja somistettava; minulla on lisäksi talous, joka on hoidettava, koti, johon on luotava valoa, lämpöä, mies, jolle on korvattava elämän pettymykset. Ja epäilemättä saan vielä perheen hoidettavakseni, lapsia kasvatettavakseni. Mitä voi enemmän pyytää! Arkielämä ei voi olla mitään niin suurta tai tavallisesta poikkeavaa. Tosin eivät ne korkealentoiset toiveet, jotka avartavat sielua ja ajatusta, mahdu näihin puitteisiin, ainakaan mikäli ulkoapäin voi päättää. Mutta kuka estää noita unelmien pursia, jotka yhdessä lähetimme ulapalle, keinumasta äärettömyyden merellä! Älä kuitenkaan luule, että nämäkään vaatimattomat toimet, joihin minä antaudun, ovat kokonaan rakkauden säteilyn ulkopuolella. Saada tuo mies-raukka, joka kauan on ollut kohtalon myrskyjen leikkipallona, uskomaan onneen on jo sinään kaunis tehtävä ja riittää lievittämään elämäni yksitoikkoisuutta. Olen huomannut, ettei minulla ole syytä antaa surulle valtaa ja että voin tehdä jotakin hyvää. Näin meidän kesken sanottuna en rakasta Louis de l'Estoradea laisinkaan senkaltaisella rakkaudella, joka saa sydämen sykähtämään askeleen kaiusta ja tunteet läikehtimään pienimmästä äänenpainosta tai tulisesta silmäyksestä; mutta hän ei myöskään ole minulle epämieluinen. Mutta mihin joutuvat nyt, voinet kysyä, kaikki nuo yleviin päämääriin viittovat vaistoni ja nuo voimakkaat ajatukset, jotka meitä yhdistävät ja ovat meille ominaisia? Niin, tuo kysymys on itseänikin askarruttanut, mutta eikö sitten ole suurta kätkeä ne muiden silmiltä ja käyttää ne kenenkään tietämättä perheensä onneksi, tehdä niistä salainen onnen väline niille henkilöille, jotka ovat haltuumme uskotut ja joihin velvollisuutemme meidät sitoo? Se aika, jolloin nämä ominaisuudet loistavat kauas, on sangen lyhyt naisen elämässä ja haihtuu pian, ja joskaan ei elämäni koskaan tule olemaan suurmerkityksellinen, on se sensijaan oleva tyyni, ehjä ja paheita vailla. Me synnymme niin onnelliseen asemaan, että voimme valita rakkauden ja äitiyden välillä. No niin, minä olen tehnyt vaalini: lapset tulevat olemaan minun jumalani ja tämä syrjäinen maankolkka minun Eldoradoni. Siinä kaikki, mitä nyt voin sanoa sinulle.

Kiitän sinua kaikista niistä tavaroista, joita olet minulle lähettänyt. Silmäilehän jälleen tilaus-luetteloani, joka seuraa mukana tässä samassa kirjeessä. Tahdon elää loiston ja komeuden keskellä ja ottaa maalaisoloista vain parhaan, minkä se voi tarjota. Yksinäisyydessä ollen ei naisesta koskaan tule oikeaa maalaista, hän pysyy omana itsenään. Luotan paljon sinun ystävyyteesi seuratakseni aikaani muotiasioissa. Innostuksissaan ei appi-ukkoni kiellä minulta mitään, vaan kääntää nurin talonsa minun vuokseni. Tuotamme työmiehet Parisista asti ja laitamme kaikki uuteen uskoon.

X.

NEITI DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.

Tammikuulla.

Oi, Renée, olet riistänyt minulta ilon moneksi päiväksi. Tuo ihana ruumis, nuo kauniit ja ylpeät kasvot, nuo synnynnäisen hienot tavat, tuo kallisarvoisia lahjoja kätkevä sielu, nuo silmät, nuo elävät rakkauden lähteet, luodut sammuttamaan sielun janoa, tuo arka, herkkyyttä ja tunteellisuutta tulviva sydän, kaikki nuo harvinaiset taipumukset, nuo luonnon ja meidän keskinäisen kasvatuksemme yhteiset ponnistukset, nuo aarrelippaat, joista rakkaus ja lemmenkaiho olisi voinut ammentaa ennenkuulumattomia rikkauksia, runoelmia, hetkiä vuosien veroisia, iloja ja suloja, jotka olisivat kahlehtineet miehen yhdellä ainoalla sirolla liikkeellä, kaikki tuo hukkuu siis nyt arkipäiväisen ja tavallisen avioliiton huoliin, hupenee ikävällä kyllästetyn elämän tyhjyyteen! Vihaan jo edeltäpäin niitä lapsia, jotka tulet saamaan; ne tulevat varmasti olemaan epämuotoisia. Kaikki on elämässäsi ennakolta määrättyä: sinulla ei ole mitään toivottavaa, ei mitään pelättävää, ei mitään kärsittävää. Ja ajattelehan, jos sitten jonakin kauniina päivänä kohtaat sen, joka herättää sinut tuosta unesta, johon nyt aiot vaipua! Oi, kylmät väreet karmivat selkääni sitä ajatellessa! Joka tapauksessa on sinulla ystävätär. Sinusta tulee epäilemättä tuon laakson sielu, sinä syvennyt sen kauneuteen, elät yhteiselämää luonnon kanssa, tunget olevaisuuden suuruuden salaisuuteen, toteat, miten hitaasti luonnon elämä kehittyy ja miten nopeasti ajatus lentää; ja katsellessasi hymyileviä kukkiasi, muistat entistä itseäsi. Ja sitten kun käyskentelet perheesi kanssa, vaitelias ja kylläinen mies edelläsi ja kirkuvat, riitelevät ja leikkivät lapset jälessäsi, niin arvaanpa kyllä, mitä silloin olet kirjoittava minulle. Tuo sinun tukahduttava laaksosi kukkuloineen, joista toiset ovat kuivia ja hedelmättömiä, toiset kauniiden puiden peittämiä, nuo sinun Provencellesi niin ominaiset nurmimatot, nuo kanavoiksi haaroitetut kirkkaat vesisuonet, nuo auringon erilaiset valaistukset, koko tuo sinua ympäröivä luonnon äärettömyys, jonka Jumala on tehnyt niin vaihtelevaksi, on muistuttava sinua oman sydämesi loppumattomasta yksitoikkoisuudesta. Mutta minä olen joka tapauksessa asuva siellä; sinulla on ystävätär, armas Renée'ni, ja hänellä sydän, jossa ei koskaan mikään yhteiskunnallinen pikkumaisuus ole saava jalansijaa, sydän, joka kuuluu kokonaan sinulle.

Maanantaina.

Rakas ystävä, espanjalaiseni on ihailtavan surumielinen; hänessä on jotakin tyyntä, karun-vakavaa, arvokasta ja syvää, joka mitä suurimmassa määrin kiinnittää mieltäni. Tuossa ainaisessa juhlallisuudessa ja vaiteliaisuudessa, johon hän verhoaa olemuksensa, on jotakin sielullisesti kiihoittavaa. Hän on mykkä ja ylpeä kuin vallasta syösty kuningas. Griffith ja minä tutkimme häntä kuin arvoitusta. Miten omituista! Muuan kielenopettaja anastaa sellaisen sijan ajatuksissani, jollaista ei vielä kukaan mies ennen häntä ole siellä saanut, ja kuitenkin olen jo nähnyt kaikki perhepojat, kaikki lähetystöön kuuluvat henkilöt ja lähettiläät, kenraalit ja aliluutnantit, Ranskan päärit, heidän poikansa ja veljenpoikansa, koko hovin ja kaupungin. Tuon miehen kylmyys on suorastaan ärsyttävä. Mitä suurin ylpeys täyttää sen erämaan, jota hän koettaa rakentaa ja on rakentanut välillemme; lyhyesti sanoen hän verhoutuu täydellisen pimeän peittoon. Hän meistä kahdesta on keimaileva ja minä rohkea. Tämä omituinen suhde huvittaa minua sitäkin enemmän, kun ei sillä ole mitään merkitystä. Mitä minä välittäisin jostakin miehestä, jostakin espanjalaisesta kielenopettajasta! Enkä pane sen suurempaa arvoa keneenkään, olkoonpa kyseessä oleva henkilö arvoltaan vaikka kuningas! Mielestäni me painamme vaa'assa paljon enemmän kuin kaikki miehet, parhaat ja kuuluisimmatkin lukuunotettuina. Ah! Kuinka olisinkaan vallinnut Napoleonia! Ja kuinka olisinkaan antanut hänen tuntea, jos hän nimittäin olisi rakastanut minua, että hän oli minun vallassani!

Eilen sinkosin suustani erään epigrammin, joka varmastikin syvästi loukkasi mestari Henarezia; hän ei vastannut mitään; hän oli lopettanut tuntinsa, hän otti hattunsa ja liitti jäähyväistervehdykseensä katseen, joka saa minut uskomaan, ettei hän enää palaa. Se on minulle erittäin mieluista, olisi hyvin ikävää käydä jälleen käsiksi Jean-Jacques'in Nouvelle Héloïseen, jonka juuri olen lukenut ja joka on melkein saanut minut vihaamaan rakkautta. Tuollainen väittelevä ja lauserikas rakkaus on minusta sietämätöntä. Clarisse on myöskin aivan liian tyytyväinen kirjoitettuaan pitkän pikku kirjeensä; mutta Richardsonin teos on muuten sangen kuvaava englantilaisille, on isäni sanonut. Rousseaun teos vaikuttaa minuun aivan kuin filosofinen saarna kirjemuodossa.

Rakkaus on minun käsittääkseni aivan henkilökohtainen runoelma. Kaikki se, mitä kirjailijat meille siitä kirjoittavat, on samalla kertaa sekä totta että valhetta. Loppujen lopuksi, ihanaiseni, koska sinä et enää voi puhua mistään muusta kuin aviollisesta rakkaudesta, luulen meidän kaksoiselämämme kannalta olevan välttämätöntä, että minä pysyn naimattomana ja hankin itselleni jonkun kauniin ja kiihkeän rakkaustarinan, jotta oppisimme tuntemaan elämää eri puolilta. Kerro minulle hyvin tarkkaan kaikki, mitä sinulle tapahtuu etenkin ensi aikoina tuon elukan kanssa, jonka nimiä on aviopuoliso. Minä lupaan yhtä tunnollisesti tehdä selvää kaikesta, jos minä joskus joudun rakkauden esineeksi. Hyvästi jää, sinä rakas nielaistu karitsaiseni!

XI.

ROUVA DE L'ESTORADE NEITI DE CHAULIEULLE.

La Crampadessa.

Sinä ja sinun espanjalaisesi saatte minut värisemään, armas sydänkäpyseni. Kirjoitan nämä muutamat rivit vain pyytääkseni sinua vieroittamaan hänet lähettyviltäsi. Kaikki, mitä kerrot hänestä, viittaa siihen, että hänellä on mitä vaarallisin luonne ja että hän kuuluu niihin ihmisiin, joilla ei ole mitään kadotettavaa ja jotka sentähden uskaltavat mitä tahansa. Tuo mies ei saa tulla rakastajaksesi eikä hän myöskään voi olla miehesi. Kirjoitan sinulle yksityiskohtaisemmin avioliittoni salaisista tapahtumista, mutta vasta sitten, kun olen päässyt siitä levottomuudesta, johon viimeinen kirjeesi minut jätti.

XII.

NEITI DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.

Helmikuulla.

Kaunis hirveni, tänä aamuna kello yhdeksän ilmoittautui isäni luokseni aamutervehdykselle, olin jo noussut ja pukeutunut; tapasin hänet salongistani, jossa hän istui lieden ääressä vakavana ja tavallista mietteliäämpänä. Hän osoitti minulle paikan nojatuolissa vastapäätä itseään, ymmärsin hänen tarkoituksensa ja asettauduin hyvin vakavana mukavaan asentoon, matkien häntä itseään niin onnistuneesti, että hänen täytyi hymyillä, huolekkaan surumielisyyden silti väistymättä hänen kasvoiltaan. — "Olette vähintään yhtä henkevä kuin teidän isoäitinne", virkahti hän minulle. — "Turhia, isäni, älkää viitsikö näytellä hovimiestä täällä", vastasin hänelle, "teillä on jotakin minulta pyydettävää!" Hän nousi seisomaan hyvin kiihkeänä ja levottomana ja puhui minulle puolisen tuntia. Tämä keskustelu, rakkaani, on tosiaan muistamisen arvoinen. Heti kun hän oli mennyt, istuuduin kirjoituspöytäni ääreen pannakseni hänen sanansa parhaani mukaan paperille. Tämä on ensimäinen kerta, jolloin näin isäni ilmaisevan kaikki, mitä hänellä oli mielessään. Hän alotti puheensa imartelemalla minua eikä hän siinä laisinkaan epäonnistunut; tunsin itseni kiitolliseksi hänelle siitä, että hän niin hyvin oli jo osannut arvostaa ja ymmärtää minua.

— "Armande", sanoi hän minulle, "te olette osannut ihmeellisesti pettää minua ja samalla olette valmistanut minulle miellyttävän yllätyksen. Kun tulitte luostarista, pidin teitä nuorena tyttönä, joka olisi samanlainen kuin kaikki muutkin, merkityksetön, tietämätön, jonka saattaisi lahjoa jollakin pienellä korulla, turhanpäiväisellä helyllä ja joka ei juuri suuria ajattelisi." — "Kiitoksia, isäni, nuorison puolesta." — "Oh, ei ole enää mitään nuorisoa", sanoi hän vanhan valtioviisaan tavoin. "Teillä on uskomattoman laaja käsityskyky, arvostelette kutakin asiaa oikealla tavalla, teidän terävänäköisyytenne on harvinainen, olette sitäpaitsi hyvin kujeellinen, luulee, ettette ole nähnyt mitään, silloin kun jo olette katseellanne tunkenut niiden seurausten syihin asti, joita muut paraillaan vasta tutkistelevat. Olette oikea ministeri hameissa, täällä ei ole ketään muuta kuin te, joka voisi ymmärtää minua; te itse olette siis ainoa, jonka apuun voi turvata, jos on aikomus toimia teitä vastaan ja saada teidät suostumaan johonkin uhraukseen. Senpätähden tahdonkin puhua kanssanne suoraan ja avoimesti niistä suunnitelmista, joita olen päässäni hautonut ja joista vieläkin pidän kiinni. Voittaakseni teidät niiden puolelle, tahdon todistaa teille, että ne johtuvat ylevistä tunteista. Minä olen senvuoksi pakotettu johtamaan keskustelumme valtiollisiin asioihin, jotka ovat valtakunnalle erittäin tärkeitä ja jotka varmasti ikävystyttäisivät jokaista muuta nuorta ihmistä paitsi teitä. Saatuanne kuulla sen, mitä minulla on sanottavaa, harkitkaa kauan; annan teille puoli vuotta miettimisaikaa, jos niin tarvitaan. Olette täydelleen oma herranne; ja jos kieltäydytte suostumasta niihin uhrauksiin, joita teiltä pyydän, mukaannun tahtoonne enkä ole enää sen enempää vaivaava teitä."

Tämä johdanto, rakas hirveni, teki minut todella vakavaksi ja minä sanoin hänelle: — "jatkakaa, isäni." Ja valtiomies lausui minulle silloin seuraavasti: — "Lapseni, Ranska on nykyään hyvin epävakaisessa ja vaarallisessa asemassa, jota seikkaa tosin eivät tiedä muut kuin kuningas ja eräät ylväät henget; mutta kuningas on pää ilman käsivarsia; ja sitäpaitsi eivät ne jalot henkilöt, jotka tuntevat vaaran salaisuuden, ole arvovaltaisessa asemassa niihin miehiin nähden, joiden apuun tulisi turvata onnellisen tuloksen saavuttamiseksi. Nuo miehet, kansan vaalin uloslinkoamat, eivät tahdo alistua välikappaleiksi. Niin eteviä kuin he lienevätkin, jatkavat he kuitenkin yhteiskunnallista hävitystyötä, sensijaan että he koettaisivat auttaa meitä tukemaan rakennusta. Lyhyesti sanottuna, on olemassa enää vain kaksi puoluetta: Mariuksen ja Sullan; minä kannatan Sullaa Mariusta vastaan. Näin on asianlaita suurin piirtein. Yksityiskohdissa vallankumous jatkuu, se on juurrutettu lakiin, kaiverrettu kiinni maahan, se elää edelleen ihmissieluissa; se on sitäkin kauhistavampaa, kun useat noista valtaistuimen neuvonantajista jo luulevat sen tukahdutetuksi eivätkä huomaa, että heiltä puuttuu sekä sotilaita että rahaa. Kuningas on hyvin terävä-älyinen ja selvänäköinen, mutta päivä päivältä antaa hän yhä enemmän perää veljensä puoluelaisille, jotka tahtovat toimia liian nopeasti; tällä ei ole enää elonaikaa kahta vuottakaan ja kuoleva järjestelee siksi jo käärinliinojaan voidakseen kuolla rauhallisena. Tiedätkö, lapseni, mitkä vallankumouksen tuhoisimmat seuraukset ovat? Sitä et varmaankaan liene koskaan tullut ajatelleeksi. Kun vallankumous mestasi Ludvig XVI:n, mestasi se samalla kaikki perheen-isät. Ei ole nykyään enää olemassa mitään perheitä, on ainoastaan yksilöitä. Tahtoessaan tulla kansallisuudeksi lakkasivat ranskalaiset olemasta valtakunta. Säätäessään kaikille samat oikeudet isänperintöön nähden he surmasivat perhehengen ja perustivat valtiokassan! Mutta he ovat myös edistäneet virkavallan heikontumista ja joukkojen sokeaa valtaa, saaneet aikaan taiteiden tuhoutumisen, henkilökohtaisten etujen etsinnän hallituksessa ja raivanneet tietä valloitukselle. Meillä on valittavana kaksi järjestelmää: joko perustaa valtio perheen kautta tai perustaa se henkilökohtaisten harrastusten avulla, kansanvaltaisuus tai ylhäisön valta, väittelyjen aikaansaama hajaannus tai kuuliaisuus, katolilaisuus tai uskonnollinen välinpitämättömyys, siinä lyhyesti sanoen koko kysymys. Minä puolestani kuulun niihin harvoihin, jotka tahtovat vastustaa kansaa, hyvin ymmärrettävästi suojellakseni sen omia etuja. Tässä ei ole kysymys läänitysoikeuksista, kuten tahdotaan uskottaa yksinkertaisille, ei myöskään aatelisvallasta, vaan itse valtiosta, koko Ranskan elämästä tai kuolemasta. Jos jonkun maan perustana ei ole isän arvovaltaa, on sen olemassaolo uhattu. Se on nimittäin edesvastuunalaisuuden ensimäinen porras, alkuaste siihen alistamisjärjestelmään, jonka huipulla on kuningas. Kuningas, siihen sanaan sisällymme me kaikki! Kuolla kuninkaan puolesta on samaa kuin kuolla itsensä, kuolla perheensä vuoksi, joka on jotakin pysyvää niinkuin valtakuntakin. Jokaisella eläimellä on oma vaistonsa, ihmisen vaisto on perhetunne. Maa on voimakas vain silloin, kun se on kokoonpantu rikkaista perheistä, joiden kaikki jäsenet intomielin tahtovat puolustaa yhteistä aarrettaan: rahan, kunnian, etuoikeuksien ja nautintojen aarretta; se on heikko silloin, kun sen muodostavat yksilöt, joilta puuttuu yhteenkuuluvaisuuden tunne, joille on samantekevä, tottelevatko he seitsemää miestä tai yhtä ainoaa, venäläistä tai korsikalaista, jos vain kukin yksilö saa pysyä omalla pohjallaan; eikä tuo onneton ja itsekäs ihminen arvaa, että eräänä päivänä se kuitenkin häneltä riistetään. Jos emme suunnitelmissamme menesty, on edessämme pian mitä murheellisin asiaintila. Ei tule olemaan enää muita lakeja kuin verotus- ja rangaistuslait: rahat tai henki. Tunteella ei tule enää olemaan mitään sananvaltaa maapallon jaloimmassa maassa. Siihen on silloin isketty ja jäydetty parantumattomia haavoja. Ensiksikin pääsee vallalle yleinen kateus: yläluokat sekoittuvat; halujen yhtäläisyyttä pidetään voimien yhtäläisyytenä; porvariston laineet lakaisevat pois todellakin tunnustetut, koetellut kyvyt ja henkiset ylivoimat. Voisi valita sopivan miehen tuhannesta, mutta kolmen miljoonan kunnianhimoisen ihmisen joukosta, joilla kaikilla on yllään sama keskinkertaisuuden virkatakki, ei voi löytää mitään. Tämä voitonriemuinen joukko ei ollenkaan huomaa, että sillä on vastassaan vielä toinen hirvittävä joukkovoima, maataviljelevät talonpojat: kaksikymmentä miljoonaa tynnyrinalaa elävää maata, joka kävelee, puhelee, ymmärtämättä mitään, mutta vaatien yhä lisää, joka salpaa tien joka kohdalta ja jolla on hallussaan raaka voima…"

"Mutta", sanoin minä, keskeyttäen isäni, "mitä voin minä tehdä valtion hyväksi? Minulla ei ole minkäänlaista halua ruveta perheiden Jeanne d'Arciksi ja tulla kärvennetyksi hiljaisella tulella jonkun konventin roviolla!" — "Te olette pikkuinen veitikka," sanoi minulle isäni. "Kun puhun teille järkeä, vastaatte te pilapuheella; jos minä lasken leikkiä, puhutte te minulle niinkuin olisitte lähettiläs." — "Rakkaus elää vastakohdista", sanoin hänelle. Ja hän nauroi niin, että sai kyyneleet silmiinsä. — "Ottakaa miettiäksenne niitä asioita, joista olen tehnyt teille selkoa; tulette huomaamaan kuinka paljon luottamusta ja sielun suuruutta olen osoittanut puhuessani teille niin kuin nyt olen tehnyt, ja ehkäpä tapauksetkin tulevat suunnitelmilleni avuksi. Tiedän kyllä, että ne teihin nähden ovat loukkaavia, kohtuuttomia, sentähden vetoankin suostumustanne pyytäessäni vähemmän sydämeenne ja mielikuvitukseenne kuin järkeenne; olen huomannut teillä olevan enemmän älyä ja järkeä kuin kenelläkään muulla…" — "Te imartelette minua", sanoin hänelle hymyillen, "koska olen teidän tyttärenne." "En missään tapauksessa", jatkoi hän, "voisi olla epäjohdonmukainen. Joka tahtoo päästä päämäärään, pyrkii käsiksi keinoihin ja meidän on osoitettava hyvää esimerkkiä. Siispä ei teillä saa olla mitään omaisuutta, niin kauan kuin nuoremmalla veljellänne ei ole turvattua asemaa, ja sentähden tahdon käyttää koko teidän pääomanne hankkiakseni hänelle esikoisoikeudet." — "Mutta", jatkoin minä, "ette kai kiellä minua elämästä mieleni mukaan ja tulemasta onnelliseksi, jos luovutan omaisuuteni teille?"—"Edellyttäen", vastasi hän, "että tuo elämä, jota tarkoitatte, ei millään tavoin arvoanne ja hyvää mainettanne vahingoita ja että se koituu suvullenne kunniaksi."— "Ohoh", huudahdin, "saattepa heti tuon minun paljon ylistetyn järkeni seisahtumaan." — "Niin, Ranskassa", sanoi hän katkerasti, "emme löydä sellaista miestä, joka huolisi vaimokseen korkeimpaan aatelistoon kuuluvan nuoren tytön ilman myötäjäisiä ja joka kuitenkin tunnustaisi ne saaneensa. Jos tuollainen aviomies löytyisikin, kuuluisi nousukas porvareiden luokkaan, ja tässä suhteessa kuulun yhdenteentoista vuosisataan." — "Niin minäkin", vastasin hänelle. "Mutta miksi saattaa minua epätoivoon? Eikö Ranskassa enää ole vanhoja päärejä?" — "Olette ikäiseksenne hyvin kehittynyt, Louise!" huudahti hän. Sitten hän hymyillen suuteli minua kädelle ja lähti.

Olin samana aamuna saanut kirjeesi ja se oli johdattanut ajatukseni juuri siihen kuiluun, johon väität minun voivan pudota. Minusta on tuntunut kuin jokin ääni minussa huutaisi: sinne olet putoava. Olen sentähden ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Henarez uskaltaa jo katsella minua, rakkaani, ja hänen silmänsä hämmentävät minua, ne saavat minussa aikaan omituisen tuntemuksen, jota lähinnä voi verrata vain syvään kauhuun. Tuota miestä ei pitäisi katsella enempää kuin jotakin sammakkoa, hän on ruma ja lumoilla kiehtova. Kaksi päivää olen itsekseni pohtinut, eikö minun ehkä pitäisi tehdä tästä lyhyt loppu ilmoittamalla isälleni, etten enää tahdo oppia espanjaa, ja täten eroittaa tuo Henarez; mutta miehekkään päätökseni jälkeen tunnen jälleen halun järkyttää mieltäni tuolla kauhealla tuntemuksella, joka valtaa minut aina, kun näen tuon miehen, ja niinpä sanon itselleni: vielä yksi kerta ja sitten puhun. Rakas ystäväiseni, hänen äänensä on sieluun tunkevan lempeä, hän puhuu niinkuin Todor laulaa. Hänen käytöksensä on yksinkertainen ja vapaa kaikesta teennäisyydestä. Ja miten kauniit hampaat hänellä on! Äsken hän lähtiessään luotani nähtävästi huomasi, kuinka suuresti hän herättää mielenkiintoani ja hän teki jo jonkin eleen, erittäin kunnioittavan sitäpaitsi, tarttuakseen käteeni ja suudellakseen sitä, mutta hän luopui aikomuksestaan ikäänkuin säikähtäen rohkeuttaan ja sitä erottavaa kuilua, jonka yli hän oli astumaisillaan. Näin ja aavistin kaiken tämän melkein tyhjästä; hymyilin, sillä mikään ei ole niin liikuttavaa kuin nähdä, miten alistettu luonto pyrkii lentoon vaipuakseen heti jälleen takaisin. Tarvitaan paljon rohkeutta porvarilta, joka rakastaa aatelistyttöä! Hymyni rohkaisi häntä, miesparka etsi hattuaan huomaamatta sitä, hän ei nimittäin tahtonut löytää sitä ja minä toin sen hänelle aivan vakavana. Hänen silmänsä kostuivat pidätetyistä kyynelistä. Tuohon lyhyeen hetkeen mahtui kokonainen maailma asioita ja ajatuksia. Ymmärsimme toisemme niin hyvin, että tuossa tuokiossa ojensin hänelle käteni suudeltavaksi. Kentiespä se oli samaa kuin tunnustaa hänelle, että rakkaus saattoi täyttää sen kuilun, joka meidät eroittaa. No niin, en tiedä, mikä minut siihen pakoitti: Griffith kääntyi meihin selin; minä ojensin hänelle ylpeästi valkoisen käpäläni ja tunsin hipiälläni hänen huuliensa tulen liekehtelyn, jonka hehkua kuitenkin kaksi suurta kyyneltä lievensi. Ah, enkelini, voimattomana ja ajatuksiini vaipuneena jäin nojatuoliini istumaan, olin onnellinen ja minun on mahdotonta selittää minkätähden. Se mitä tunsin oli runoutta. Alentuvaisuuteni, jota tällä hetkellä häpeän, tuntui minusta silloin jalolta ja suurelta, hän oli lumonnut minut, siinä ainoa puolustukseni.

Perjantaina.

Tuo mies on todellakin sangen ihastuttava. Hän ilmaisee ajatuksensa hienosti ja valikoidusti ja hänen henkinen ylemmyytensä tulee joka kohdassa näkyviin. Rakkahani, hän on voimakas ja johdonmukainen kuin Bossuet selittäessään minulle espanjan kielen ja yleensä ihmisajatuksen ja kaikkien kielten sisäistä rakennetta. Ranska tuntuu olevan hänen äidinkielensä. Kun tämän johdosta lausuin hänelle hämmästykseni, vastasi hän, että hän oli saapunut Ranskaan hyvin nuorena Espanjan kuninkaan kanssa. Mitä lienee tapahtunut tuossa sielussa? Hän ei ole enää entisensä kaltainen. Hän tuli tänne yksinkertaisesti puettuna, mutta aivan niinkuin aatelismies, joka aamulla lähtee kävelylle. Tämän oppitunnin aikana loisti hänen neroutensa niinkuin majakka; hänen kaunopuheisuutensa oli kuvaamaton. Hän toi äkkiä esiin tuon tähän asti niin huolellisesti salaamansa sielun, aivan kuin uupunut ihminen, joka saa entiset voimansa takaisin. Hän kertoi minulle tarinan eräästä lakeija-raukasta, joka oli antanut surmata itsensä vain Espanjan kuningattaren yhden ainoan katseen vuoksi. — "Hän ei voinut tehdä muuta kuin kuolla," sanoin minä. Tämä vastaus riemastutti hänen sydäntään ja hänen katseensa peloitti minua todellakin.

Illalla olin tanssiaisissa herttuatar de Lenoncourtin luona; prinssi Talleyrand oli myöskin siellä. Pyysin herra de Vandenessea, joka on hyvin miellyttävä nuorukainen, kysymään häneltä, oliko v. 1809 hänen tilallaan vieraiden joukossa ketään Henarez-nimistä. — "Henarez on Soria-suvun maurilainen nimi; tämän jäsenet ovat, kuten kerrotaan, kristinoppiin kääntyneitä abenserrageja. Vanha herttua ja hänen molemmat poikansa seurasivat kuningasta. Vanhemmalta heistä, nykyiseltä Sorian herttualta, ryösti kuningas Ferdinand äskettäin kaikki hänen maatilansa, kunnianimensä ja arvoasteensa kostaakseen jonkin vanhan kaunan. Herttua teki tavattoman suuren virheen siinä, että hän otti vastaan yhdessä Valdezin kanssa perustuslaillisen ministeriviran. Onneksi oli hän pelastautunut pois Cadixista ennen herttua d'Angoulêmen tuloa; paraimmalla tahdollaankaan ei herttua nimittäin olisi voinut suojella häntä kuninkaan vihalta."

Tämä vastaus, jonka varakreivi de Vandenesse sanasta sanaan kertasi minulle, antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. En voi kuvata sitä levottomuutta, mikä täytti mieleni seuraavaan oppituntiin asti, joka minulla oli tänä aamuna. Ensimäisen neljännestunnin aikana en tehnyt muuta kuin katselin häntä koettaen arvata, oliko hän herttua vai aateliton, voimatta ratkaista puoleen tai toiseen. Hän näytti arvaavan ajatukseni sitä myöten kuin ne syntyivätkin ja ikäänkuin tahallaan kujeillen eksyttävän niitä. Vihdoin en voinut hillitä itseäni enää kauempaa, vaan heitin äkkiä pois kirjani keskeyttäen käännöslukuni ja sanoin hänelle espanjaksi: — "Te petätte meitä, herra. Te ette olekaan mikään vapaamielinen porvaris-raukka, te olette Sorian herttua?" — "Neitiseni", vastasi hän surumielisin elein, "onnettomuudekseni minä en ole Sorian herttua." Huomasin, millä epätoivolla hän lausui sanan "onnettomuudekseni." Oi rakkaani, en luule, että kukaan muu ihminen voi panna niin paljon intohimoa ja sisältöä yhteen ainoaan sanaan. Hän painoi katseensa alas eikä uskaltanut enää katsoa minuun. — "Herra de Talleyrand," sanoin minä hänelle, "jonka luona olette viettäneet maanpakovuotenne, ei jätä Henarez-nimiselle henkilölle mitään muuta vaalin valtaa kuin joko olla epäsuosioon joutunut Sorian herttua tai palvelija." Hän kohotti silmänsä minuun, kaksi mustaa ja hehkuvaa kekälettä, joista sinkoava katse oli yht'aikaa leimuava ja nöyryytetty. Mies-parka tuntui todellakin olevan kidutuspenkillä. — "Isäni," sanoi hän, "oli todellakin Espanjan kuninkaan palvelija." Griffith ei voinut ymmärtää tällaista opetustapaa. Jokaista kysymystä ja vastausta seurasi tuskastuttava äänettömyys. — "Lyhyesti," sanoin hänelle lopuksi, "oletteko aatelinen vai aateliton?" — "Tiedättehän, neiti, että Espanjassa kaikki ihmiset, yksin kerjäläisetkin, ovat aatelisia." Tämä pidättyväisyys harmitti minua. Olin tätä tuntia varten suunnitellut pienen mielikuvitukseni keksimän hauskutuksen. Olin kirjeen muodossa piirtänyt ihannekuvan siitä miehestä, jonka soisin rakastavan itseäni, ja olin päättänyt antaa sen hänelle käännettäväksi. Tähän asti olin kääntänyt vain espanjasta ranskaksi enkä ollenkaan ranskasta espanjaksi; huomautin hänelle siitä ja pyysin Griffithiä tuomaan minulle kirjeen, jonka viimeksi oli saanut eräältä ystävättäreltäni. Näenpä kyllä, ajattelin, minkälaista verta hänellä on suonissaan, siitä vaikutuksesta, minkä ohjelmani häneen tekee. Otin paperin Griffithin kädestä ja sanoin: — "Olen kai jäljentänyt sen virheettömästi?" sillä kirje oli kirjoitettu minun käsialallani. Ojensin hänelle paperin ja pidin häntä tarkasti silmällä koko ajan, kun hän luki seuraavaa:

"Sen miehen, joka minua miellyttää, rakkaani, tulee olla kova ja ylpeä miehiä kohtaan, mutta lempeä naisille. Hänen kotkankatseensa painaa heti alas kaiken, mikä vain vivahtaakin naurettavalle. Hän kuittaa säälin hymyllä ne, jotka yrittävät laskea leikkiä pyhistä asioista, etenkin sellaisista, jotka kuuluvat sydämen runouteen ja joita ilman elämä ei olisi muuta kuin surullinen todellisuus. Halveksin syvästi kaikkia niitä, jotka tahtovat ryöstää meiltä pois noiden niin suuresti lohdullisten uskonnollisten tunteiden rikkaan lähteen. Hänen uskonsa on yksinkertainen kuin lapsen, mutta samalla tulee sen yhtyä ajattelevan, uskonsa syitä tutkistelleen ihmisen järkkymättömään vakaumukseen. Hänen henkensä on uusi ja omaperäinen, ei teennäinen eikä kerskaileva; hän ei voi sanoa mitään, joka olisi asiaankuulumatonta tai poissa paikaltaan; hänelle olisi yhtä mahdotonta ikävystyttää toisia kuin ikävystyä itse, sillä hänen sielussaan on loppumattomat rikkaudet. Kaikkien hänen ajatustensa tulee olla jaloja, ylväitä, ritarillisia ja itsekkäisyydestä vapaita. Ei missään hänen teossaan saa näkyä laskevaisuutta tai omien etujen valvontaa. Hänen vikansakin johtuvat juuri hänen ajatusmaailmansa rikkaudesta ja laajuudesta, joka on hänen oman aikansa yläpuolella. Kaikessa on hänen oltava aikansa edellä. Siitä hienotunteisesta huomaavaisuudesta, jota aina tulee osoittaa heikkoja olentoja kohtaan, on hän oleva hyvä naisia kohtaan, mutta ei helposti ihastuva: rakkautta on hän pitävä liian vakavana asiana leikkiäkseen sen kanssa. Voisi siis sattua niinkin, että hän eläisi koko elämänsä ilman rakkautta ja kuitenkin siitä huolimatta omistaisi kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat omiaan herättämään syvän ja voimakkaan intohimon. Mutta jos hän kerran löytää nais-ihanteensa, tuon unikuvan, jonka voi nähdä avoimin silmin; jos hän kohtaa olennon, joka ymmärtää hänet, joka kokonaan valtaa hänen sielunsa ja heittää koko hänen elämänsä yli äärettömän onnen kajastuksen, joka tuikkaa hänelle kuin tähti tämän niin pimeän, kylmän ja jäisen maailman pilvien lomitse, joka antaa hänen olemassa-ololleen uuden arvon ja viehätyksen ja saa siihen asti mykät kielet hänen rinnassaan väräjämään, niin on sanomattakin selvää, että hän silloin tajuaa onnensa ja osaa antaa sille oikean arvon. Sentähden hän onkin tekevä lemmittynsä täysin onnelliseksi. Ei milloinkaan ole hän sanalla tai katseella haavoittava tuota rakastavaa sydäntä, joka on antautunut hänelle äitinsä sylissä uinuvan lapsen sokealla rakkaudella, sillä jos tämä lemmitty joskus heräisi ihanasta unestaan, olisi hänen sielunsa ja sydämensä ijäksi runneltu: sillä tuolle valtamerelle ei hän mitenkään uskaltaisi lähteä panematta samalla alttiiksi koko tulevaisuuttaan."

"Tuon miehen kasvonilmeistä, ryhdistä, käytöksestä, täytyy välttämättä näkyä, että hän pystyy niin suureen kuin pieneenkin, hänen tulee olla tavoissaan yksinkertainen ja luonnollinen, kuten kaikki henkisen ylemmyyden omaavat henkilöt. Hän saa olla rumakin, mutta hänellä täytyy olla kauniit kädet; hänen ylähuulensa on keveästi vetäytynyt ivalliseen ja halveksivaan hymyyn, joka on välinpitämättömiä varten varattu; ainoastaan niille, joita hän rakastaa, säästää hän sielukkaan katseensa loistavan ja taivaallisen säteilyn."

"Neiti," sanoi hän espanjaksi syvästi liikutetulla äänellä, "sallitteko minun säilyttää tämän kirjeen muistona teiltä? Tämä on viimeinen oppitunti, joka minulla on kunnia antaa teille, ja se opetus, jonka tässä kirjeessä saan, voi tulla käyttäytymiseni ikuiseksi ohjeeksi. Jätin Espanjan pakolaisena ja rahatta, mutta nyt olen saanut perheeltäni rahasumman, joka hyvin riittää tarpeisiini. Minulla on oleva kunnia lähettää teille joku köyhä espanjalainen sijaisekseni." Hän tuntui tällä ikäänkuin huomauttavan minulle: — "Riittää jo tätä leikkiä." Hän nousi uskomattomalla arvokkaisuudella ja jätti minut. Olin aivan typertynyt tästä hänen säätyisilleen ihmisille harvinaisesta herkkätunteisuudesta. Hän meni alas ja pyysi saada puhua isäni kanssa. Päivällispöydässä sanoi isäni minulle hymyillen: — "Louise, olette saanut tunteja espanjankielessä Espanjan kuninkaan entiseltä ministeriltä ja kuolemaantuomitulta pakolaiselta." — "Sorian herttualta", virkahdin. — "Herttualta," vastasi isäni, "ei, sitä hän ei enää ole, hän käyttää nykyään arvonimenään parooni de Macumer erään läänityksen mukaan, joka hänellä vielä on jälellä Sardiniassa. Hän tuntuu olevan sangen omituinen." — "Älkää nöyryyttäkö tuolla sanalla, joka teidän suussanne aina kuulostaa vähän pilkalliselta ja halveksivalta, miestä, joka on teidän vertaisenne," sanoin hänelle, "ja jolla minun luullakseni on kaunis sielu." —"Paroonitar de Macumer?" huudahti isäni katsellen minua ivallisesti. Painoin katseeni maahan ylpein elein. — "Mutta," sanoi äitini, "Henarez kohtasi varmaankin portaissa Espanjan lähettilään?" — "Kohtasi kylläkin," vastasi isäni: "lähettiläs kysyi minulta, puuhasinko salaliittoa hänen herraansa ja kuningastaan vastaan; mutta hän tervehti kuitenkin tuota entistä espanjalaista ylimystä erittäin kunnioittavasti tarjoten hänelle alamaista palvelustaan."

Tämä kaikki, rakas rouva de l'Estorade, tapahtui jo kaksi viikkoa sitten ja kahteen viikkoon en ole nyt nähnyt tuota miestä, joka rakastaa minua, sillä tuo mies rakastaa minua. Mitä hän mahtaa tehdä? Tahtoisin olla kärpänen, hiiri, varpunen. Tahtoisin nähdä hänet yksin, kotonaan, ilman että hän huomaisi minua. Kas siinä vihdoin mies, jolle voin sanoa: Kuolkaa minun tähteni!… Ja hänellä on luonnetta tehdä se, niin uskon ainakin. Sanalla sanoen, Parisissa on nyt mies, jota ajattelen ja jonka katse täyttää sieluni tulvehtivalla valolla. Oh, hänhän on vihollinen, joka minun pitäisi survoa jalkoihini. Onko siis mahdollista, että on olemassa mies, jota ilman en voi elää ja joka on minulle välttämätön! Sinä menet naimisiin ja minä rakastan! Näin ovat jo neljän kuukauden kuluttua nuo molemmat kyyhkyset, jotka kevein siivin kimposivat niin korkealle, pudonneet taivaaltaan todellisuuden alhoon.

Sunnuntaina.

Eilen italialaisessa oopperassa tunsin äkkiä, että minua katseltiin, ja katseeni kääntyivät kuin tenhovoimasta kahden tulisen silmän puoleen, jotka loistivat niinkuin kiiltokivet eräästä pimeästä permannon kulmauksesta. Henarez ei hellittänyt silmiään minusta. Tuo hirviö oli valinnut juuri sen ainoan paikan, josta hän saattoi nähdä minut; siinä hän istui. En tiedä, millainen hän mahtaa olla valtiomiehenä, mutta rakkauden alalla on hän suorastaan nero.

"Näin pitkälle, Renée, siis oomme tulleet", sanoo suuri Corneille.

XIII.

ROUVA DE L'ESTORADELTA NEITI DE CHAULIEULLE.

La Crampadessa, helmikuulla.

Rakas Louiseni, näin kauan on minun täytynyt odottaa, ennenkuin olen voinut sinulle kirjoittaa; mutta nyt tiedänkin paljon asioita tai paremmin sanoen olen oppinut paljon ja tahdon kertoa sinulle kaikki, jotta sinullakin olisi siitä jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Ero nuoren tytön ja naidun naisen välillä on niin suuri, että nuori tyttö voi ymmärtää sitä yhtä vähän kuin naitu nainen enää voi tulla nuoreksi tytöksi. Menin mieluummin naimisiin Louis de l'Estoraden kanssa kuin luostariin takaisin. Se on selvää se! Koska arvasin, että jos en menisi naimisiin Louis de l'Estoraden kanssa, saisin palata takaisin luostariin, täytyi minun alistua kohtalooni. Kun olin tehnyt lopullisen päätökseni, aloin tarkastella asemaani lähemmin nähdäkseni, mitä etuja se mahdollisesti voisi minulle tarjota.

Ensin noiden velvoituksien vakavuus, joihin olin sitoutunut, täytti minut kauhunsekaisella pelolla. Avioliitto on koko elämää varten, jota vastoin rakkaus ei tarkoita muuta kuin huvitusta; avioliitto jää pysyväksi senkin jälkeen, kun ilot jo ovat haihtuneet, ja silloin astuvat voimaan paljon kallisarvoisemmat harrastukset kuin miehen ja naisen oma keskinäinen suhde. Ehkäpä onnelliseen avioliittoon sentähden tarvitaankin juuri sellaista ystävyyttä, joka lempeällä hyväntahtoisuudella voi sivuuttaa monet inhimilliset epätäydellisyydet. Ei mikään estänyt minua tuntemasta ystävyyttä Louis de l'Estoradea kohtaan. Kun olin vakavasti päättänyt, etten avioliitolta odottaisi niitä rakkauden iloja, joista me usein niin vaarallisen kiihkoisasti haaveilimme, tunsin mitä suloisimman rauhan laskeutuvan sydämeeni. Vaikka en rakastakaan, niin mikä estää minua silti etsimästä onnea? sanoin itselleni. Sitäpaitsi rakastetaan minua ja minä tahdon antaa rakastaa itseäni. Avioliittoni ei tule olemaan orjuutta, vaan ainaista hallitsemista. Mitä haittaa voisi tällaisesta asiaintilasta olla naiselle, joka kerran tahtoo pysyä omana herranaan?

Suhteemme vakavin kohta, avioliitto ilman aviomiestä, järjestyi tuonoin eräässä Louis'n ja minun välisessä keskustelussa, jossa selvästi tuli näkyviin hänen erinomainen luonteensa ja lempeä sielunsa. Sydänkäpyseni, toivoisin voivani aina elää tässä rakkauden aavistuksen kauniissa keväässä, joka ei vielä kanna nautinnon hedelmiä, vaan jättää sielun neitseelliseksi. Ei alistua lakiin eikä velvollisuuksiin, ei riippua kenestäkään muusta kuin itsestään ja säilyttää oma vapaa tahtonsa! Miten ihanaa ja ylevää! Tuollainen sopimus, joka sotii lakia ja sakramenttia vastaan, ei olisi voinut olla mahdollinen kenenkään muun kuin Louis'n ja minun välillä. Tämä pulmallinen kysymys juuri sai minut ensin vitkastelemaan päätökseni tekemisessä. Vaikkakin alun pitäin olin päättänyt suostua kaikkeen mieluummin kuin palata luostariin, niin on inhimillinen luonto sellainen, että se pyytää mahdollisimman paljon saatuaan ensin mahdollisimman vähän: ja me kaksi, enkelini, kuulumme niihin, jotka tahtovat kaikki. Tarkastelin Louis'tani salaa kulmaini alta ja ajattelin: onkohan onnettomuus tehnyt hänet hyväksi vai pahaksi? Lähemmin tutkistellessani häntä, huomasin, että hänen rakkautensa lähenteli intohimoa. Kun kerran olin päässyt hänen epäjumalakseen, nähdessäni hänen kalpenevan ja värisevän pienimmästä silmäyksestäni, päätin uskaltaa kaikki. Houkuttelin hänet pois vanhempain lähettyviltä kävelyretkille, joilla varovaisesti tunnustelin hänen sydämensä ääntä. Viekoittelin hänet puhumaan, tiedustelin hänen mielipiteitään ja suunnitelmiaan tulevaisuutemme suhteen. Kysymyksissäni ilmeni niin paljon ennakkoharkintaa ja ne iskivät niin sattuvasti juuri tämän hirvittävän kaksin-elämän heikkoihin kohtiin, että Louis tunnusti minulle myöhemmin aivan kauhistuneensa niin tietokypsää neitsyyttä. Hän vastaili, mutta sotkeutui vastauksissaan niinkuin ainakin henkilöt, joilta pelko riistää kaikki keinot; lopuksi oli minulla selvillä, että sattuma oli antanut minulle vastustajan, joka kävi sitä heikommaksi, mitä enemmän hän alkoi aavistaa sitä puolta minussa, jota sinä niin ylväästi nimität suureksi sielukseni.

Ollen onnettomuuksien ja murheellisten kohtaloiden murtama tunsi hän olevansa melkein mennyttä miestä ja etenkin vaivasi häntä kolme julmaa pelonaihetta. Ensinnäkin on hän kolmenkymmenen seitsemän vuotias ja minä seitsemäntoista; hän ei voinut olla kauhistumatta niitä kahtakymmentä vuotta, jotka olivat välillämme. Toiseksi on tunnustettu tosiasia, että olen hyvin kaunis; ja Louis, joka on samaa mieltä, ei voinut olla tuntematta syvää tuskaa siitä, että kärsimykset olivat riistäneet häneltä hänen nuoruutensa. Lopuksi tunsi hän minun naisena olevan paljon ylempänä häntä itseään miehenä. Nämä kolme sangen näkyvää vikaa olivat saaneet hänet epäilemään itseään; hän pelkäsi, ettei hän voisi tehdä minua onnelliseksi ja että olin ottanut hänet vain paremman puutteessa. Ilman luostariin palaamisen mahdollisuutta en varmastikaan olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan, huomautti hän minulle kainosti eräänä iltana. — "Se on kyllä totta", vastasin hänelle vakavasti. Rakas ystäväni, silloin tunsin ensimäisen kerran sellaisen mielenliikutuksen, jonka mies yksin voi meissä aiheuttaa. Omituinen tunne kouristi sydäntäni nähdessäni kahden suuren kyyneleen pusertuvan esiin hänen silmistään. — "Louis," jatkoin lohduttavalla äänellä, "riippuu aivan teistä, muuttuuko tämä sovinnaisuusavioliitto sellaiseksi avioliitoksi, jonka voin koko sydämestäni hyväksyä. Se, mitä teiltä pyydän, vaatii teidän puoleltanne vielä paljon kauniimpaa kieltäymystä kuin mitä on mikään, vilpittöminkään, rakkauden orjuus. Voitteko kohota sellaisen ystävyyden tasolle, jollaista minä toivoisin? Ihmisellä voi olla vain yksi ystävä elämässä, ja minä tahdon olla teidän ystävänne. Ystävyys on side, joka yhdistää kaksi samanarvoista sielua. Ystävyyden voima sitoo ne yhteen ja kuitenkin ovat ne toisistaan riippumattomia. Olkaamme ystäviä ja liittolaisia kantaaksemme yhdessä elämän taakkaa. Jättäkää minulle täydellinen vapaus. En kiellä teitä sytyttämästä sydämeeni sitä rakkautta, jota sanotte tuntevanne minua kohtaan, mutta en voi olla vaimonne muutoin kuin omasta vapaasta tahdostani. Herättäkää minussa halu uhrata teille vapaa tahtoni ja heti olen sen tekevä. En siis kiellä teitä lietsomasta tätä ystävyyttä rakkaudeksi enkä häiritsemästä sitä lemmen kuiskeilla: omasta puolestani olen tekevä kaikkeni keskinäisen tunteemme täydellistämiseksi. Etenkin säästäkää minut kaikilta niiltä ikävyyksiltä, joita omituinen suhteemme voisi aiheuttaa minulle ulkoapäin. En tahdo näyttää oikulliselta enkä teennäiseltä, sentähden että en ole kumpaakaan, ja pidän teitä siksi kunnian miehenä, että rohkenen teitä pyytää näennäisesti ylläpitämään kaikkia avioliiton muodollisuuksia." Rakkaani, en ole koskaan nähnyt ketään niin onnellisena kuin mitä Louis oli ehdotukseni johdosta, hänen silmänsä loistivat, onnen tuli oli kuivannut niistä kyyneleet. — "Muistakaa," sanoin hänelle kaiken lopuksi, "ettei ole mitään omituista tässä kaikessa, mitä teiltä nyt pyydän. Nämä ehdot johtuvat vain siitä, että niin äärettömästi haluan omistaa teidän kunnioituksenne. Jos teidän olisi kiittäminen vain pelkkää avioliittoa siitä, että olette saanut minut, niin tuskinpa olisitte minulle suurestikaan kiitollinen, vaikkapa teidän rakkautenne jonakin kauniina päivänä kruunattaisiinkin laillisilla ja kirkollisilla muodollisuuksilla, kun se tapahtuisi ilman minun sisäistä myötävaikutustani. Jos ette ollenkaan miellyttäisi minua, mutta minä kuitenkin alistuvaisesti tottelisin teitä, niinkuin kunnianarvoisa äitini on neuvonut minun tekemään, ja jos näissä olosuhteissa saisin lapsen, niin luuletteko, että rakastaisin tätä lasta yhtä paljon kuin sitä, joka olisi yhteisen tahtomme tulos? Vaikk'ei olekaan välttämätöntä pitää toisistaan niin paljon kuin kaksi rakastavaista, niin tunnustakaa kuitenkin, hyvä herra, ettei missään tapauksessa saa olla toisilleen vastenmielinen. No niin, joudumme vaaralliseen asemaan: meidän on pakko elää maalla, muistakaamme tunteiden epävakaisuutta! Mutta eivätkö viisaat ihmiset voi välttää vaihtelevaisuuden onnettomuuksia?" Minun järkevyyteni ja myötämielisyyteni näytti hyvin hämmästyttävän häntä; mutta hän antoi minulle juhlallisen lupauksensa ja minä tartuin hänen käteensä ja puristin sitä ystävällisesti.

Viikon lopulla meidät vihittiin. Kun olin varma vapaudestani, saatoin sangen ilomielisenä ottaa vastaan kaikki noiden juhlamenojen ikävät yksityiskohdat: saatoin olla oma itseni, ja ehkäpä minua pidettiin aika velikultana, kuten Blois'ssa on tapana sanoa. Kaikki luulivat näkevänsä edessään todellisen aviovaimon, sensijaan että he näkivätkin vain nuoren tytön, joka on ihastuksissaan siitä uudesta ja mahdollisuuksista rikkaasta elämästä, jonka hän on osannut itselleen kenenkään aavistamatta hankkia. Rakas ystävä, olin nähnyt kuin ilmestyksessä kaikki vastaisen elämäni vaikeudet ja halusin kaikesta sydämestäni tehdä tuon miehen onnelliseksi. Jos ei vaimolla olisi määräämisvaltaa siinä yksinäisyydessä, jossa me elämme, kävisi avioliitto piankin sietämättömäksi. Vaimolla täytyy silloin olla aviovaimon hyveet ja rakastajattaren viehkeys. Tekemällä lemmen-onnen epävarmaksi voi pitkittää suloisia harhakuvitelmia ja jatkaa aivan loputtomiin asti noita itserakkauden pikku nautintoja, joihin kaikki olennot syystä kylläkin panevat niin suuren arvon. Aviollinen rakkaus, sellaisena kuin minä sen käsitän, tekee vaimon toivon hengettäreksi, valtiattareksi ja antaa hänelle ehtymättömän voiman, elämän lämmön, joka saa kukoistamaan koko ympäristön. Mitä enemmän hän on itsensä herra, sitä varmempi voi hän olla rakkauden ja onnen kestävyydestä. Olen ennen kaikkea vaatinut, että tämä meidän sisäisten asioittemme järjestely pysyisi kaikilta aivan salassa. Miestä, joka on vaimonsa tohvelin alla, pidetään täydellä syyllä naurettavana. Naisen vaikutusvallan tulee olla vallan huomaamaton: etenkin meidän suhteessamme on siro sulous koko salaisuuden ydin. Jos koetankin nostaa tätä masentunutta luonnetta ja kehittää täyteen loistoonsa niitä kauniita ominaisuuksia, joita välkähdyksittäin olen hänessä nähnyt, niin tahdon, että kaikki näyttää Louis'n itsensä ansiolta. Tällainen on se kaunis tehtävä, jonka olen ottanut suorittaakseni ja joka riittää naisen kunniaksi. Olen melkein ylpeä siitä, että minulla on salaisuus, joka antaa sisältöä elämälleni, suunnitelma, johon voin kohdistaa kaikki voimani ja jota ei tunne kukaan muu kuin sinä ja Jumala.

Nyt olen melkein onnellinen ja ehk'enpä voisi sitä ollakaan, ellen voisi kertoa kaikkea rakastetulle ystävättärelle, sillä kuinka voisinkaan tätä kertoa hänelle? Onneni loukkaisi häntä, se on täytynyt salata häneltä. Hän on, rakkaani, herkkätunteinen kuin nainen, niinkuin ovat kaikki ne miehet, jotka ovat paljon kärsineet. Kolme kuukautta suhtauduimme toisiimme aivan samoin kuin ennen avioliittoakin. Tällä aikaa olen keksinyt, kuten voit arvatakin, joukon henkilökohtaisia asioita, joista rakkaus riippuu paljon enemmän kuin mitä yleensä luullaan. Kylmyydestäni huolimatta on hänen sielunsa rohkaistunut ja avautunut; hänen kasvonsa ovat saaneet toisen ilmeen ja nuorentuneet. Se loisto, jonka olen mukanani tuonut taloon, on heittänyt hänenkin ylitseen heijastuksensa. Huomaamattani olen tottunut häneen ja hänestä on tullut minulle toinen minä. Näkemällä hänet joka hetki silmäini edessä olen oppinut ymmärtämään sitä yhteellisyyttä, joka vallitsee hänen ruumiinsa ja sielunsa välillä. Elukka, joksi me aviomiestä nimitimme, sinun sanojesi mukaan, on kadonnut. Eräänä kauniina iltana olikin edessäni rakastaja, jonka sanat tunkivat sydämeeni ja jonka käsivarteen nojauduin sanomattomalla nautinnolla.

Ollakseni sinua kohtaan tosi niinkuin Jumalalle, jota ei voi pettää, niin täytyy minun tunnustaa, että ehkä juuri se ihailtava tunnollisuus, jolla hän piti valansa, herätti uteliaisuuden sydämessäni. Häpesin itseäni ja koetin taistella sitä vastaan. Mutta jos tekee vastarintaa vain oman arvonsa säilyttämiseksi, alkaa piankin hieroa sovintoa. Juhla oli siis salainen niinkuin kahden rakastavan kesken, ja on se myös jäävä meidän väliseksi salaisuudeksemme. Kun menet itse naimisiin, olet hyväksyvä vaiteliaisuuteni. Tiedä kuitenkin, ettei mitään puuttunut siitä, mitä hienotunteisin rakkauskaan voi vaatia, ei edes tuota yllättävää puolta, joka niin sanoakseni on tuollaisen silmänräpäyksen kunnia: salaperäisyyden viehätys, jota mielikuvituksemme kaipaa, hurmaus, jolle voi kaiken anteeksiantaa, väkisin valloitettu suostumus, kauan edeltä aavisteltu hekkuman autuus, joka on voittanut sielun jo ennen todellisuudeksi muuttumistaan, kaikki nuo viettelyksen muodot olivat mitä korkeimmassa määrin edustettuina.

Tunnustan sinulle kuitenkin, että minä kaikesta näistä hyvistä puolista huolimatta uudestaan vaadin vapauttani, mutta en tahdo tässä ilmaista kaikkia syitäni. Sinä olet varmasti ainoa sielu koko maailmassa, jolle voin edes puolittain uskoa salaisuuteni. Vaikkakin tavallaan kuuluu puolisolleen, rakasti hän sitten tahi ei, luulen, että kadottaisimme paljon, ellemme salaisi tunteitamme ja ajatuksiamme avioliiton suhteen. Ainoa oikea iloni, joka todellakin on ollut taivaallinen, johtuu siitä, että tiedän antaneeni elämän tuolle mies-raukalle, ennenkuin olen antanut sen lapselle. Louis on saanut takaisin nuoruutensa, voimansa, hilpeytensä. Hän ei ole enää sama mies. Kuin hyvä hengetär olen pyyhkinyt pois hänen mielestään yksin onnettomuuksien muistonkin. Olen muuttanut Louis'n kokonaan toiseksi ihmiseksi, hänestä on tullut ihastuttava. Tietäen varmasti miellyttävänsä minua, paljastaa hän koko henkevyytensä ja tuo itsestään esiin yhä uusia puolia. Olla miehen alituisena onnen lähteenä, silloin kun tämä mies lisäksi tietää sen ja liittää kiitollisuutensa rakkauteen, ah, rakas ystävä, tämä varmuus kehittää sielussa voiman, joka on suurempi suurinta rakkautta. Tämä valtava ja kestävä voima, joka kaikessa yksiviivaisuudessaan silti on vaihtelua täynnä, synnyttää sanalla sanoen perhe-elämän, tuon naisten ihanan luoman, jonka nyt käsitän koko hedelmällisessä kauneudessaan. Hänen vanha isänsä ei enää ole saita, hän antaa sokeasti kaikki, mitä pyydän. Palvelijat ovat iloisia; Louis'n onni näyttää heittävän säteitään kaikkialle tähän taloon, jossa minä rakkaudella vallitsen. Ukko on tyytyväisesti sopeutunut kaikkiin parannuksiin, hän ei ole tahtonut turmella somistustyötäni; hän on minua miellyttääkseen pukeutunut uudenaikaiseen pukuunkin ja puvun mukana on hän ottanut uudet tavatkin. Meillä on englantilaiset hevoset, vaunut, kaleissit, ja sievät kaksipyöräiset kääsit. Palvelijoilla on yksinkertainen, mutta aistikas virkapuku. Niinpä meitä pidetäänkin tuhlaavaisina. Pinnistän koko älyvoimani (en naura ollenkaan) hoitaakseni talouttani säästäväisesti, hankkiakseni mahdollisimman suuret mukavuudet mahdollisimman halvalla.

Olen jo saanut Louis'n vakuutetuksi siitä, kuinka välttämätöntä hänelle on tehdä jotakin, joka hankkii hänelle maansa parasta harrastavan miehen maineen. Velvoitan hänet täydentämään opintonsa. Toivon pian näkeväni hänet departementin neuvoston jäsenenä, tähän asemaan voi hän päästä äitinsä ja minun sukuni välityksellä. Sanoin hänelle aivan suoraan, että olen kunnianhimoinen ja että en ollenkaan pitänyt sopimattomana sitä, että hänen isänsä edelleenkin hoitaisi maatilaamme ja tekisi säästöjä, sillä toivoin, että Louis kokonaan saisi omistaa aikansa politiikalle. Jos saisimme lapsia, toivoin näkeväni heidät kaikki onnellisina ja edullisesti valtioon kiinnitettyinä; minun kunnioitukseni ja kiintymykseni menettämisen uhalla oli hänen oltava departementin edustaja ensi vaaleissa; minun sukuni oli kannattava hänen ehdokkuuttaan ja silloin olisi meillä ilo viettää kaikki talvet Parisissa. Oi, enkelini, siitä innosta, millä hän seuraa neuvoani, näen, kuinka suuresti hän minua rakastaa! Lisäksi kirjoitti hän eilen minulle seuraavanlaisen kirjeen Marseillesta, jonne hän oli matkustanut muutamaksi tunniksi.

"Kun otit vastaan minun rakkauteni, armas Renée'ni, silloin aloin uskoa onneen; mutta nyt en näe sille enää mitään loppua. Menneisyys on vain kuin himmeä muisto, kuin varjo, jolta pohjalta nykyisen onneni hohde vain paremmin astuu esiin. Ollessani lähelläsi ottaa rakkaus minut valtoihinsa niin, etten kykene sinulle ilmaisemaan tunteeni koko laajuutta: voin ainoastaan ihailla, jumaloida sinua. Keksin sanat vasta sitten, kun olen kaukana sinusta. Sinä olet niin täydellisen kaunis ja sinun kauneutesi on niin vakavaa, majesteetillista, että aika tuskin tulee muuttamaan sitä; ja vaikkakin rakkaus puolisoiden kesken ei niin paljon riipu kauneudesta kuin tunteista, jotka sinulla ovat mitä valituinta lajia, niin salli minun kuitenkin sanoa, että tietoisuus siitä, että aina näen sinut kauniina, tuottaa minulle suurta iloa, ja tämä ilo kasvaa joka katseella, jonka heitän sinuun. Sinun kasvojesi arvokkaissa ja sopusointuisissa viivoissa, jotka kuvastavat ylevää sieluasi, ja niiden terveessä värissä on jotakin sanomattoman puhdasta. Mustien silmiesi loiste ja otsasi rohkea kaarevuus todistavat kauniita hyveitäsi, lujaa rakennettasi ja väkevää sydäntäsi, joka on kuin luotu voittamaan elämän myrskyt, jos sellaisia sattuisi tulemaan. Luonteesi pääominaisuus on jalous; en usko tällä kertovani sinulle mitään uutuutta; mutta kirjoitan tämän sanan paperille, jotta tietäisit minun osaavan täysin arvostaa sitä aarretta, minkä omistan. Se vähäinenkin, minkä lahjoitat minulle lemmestäsi, on aina oleva onneni, nyt ja vast'edes; sillä ymmärrän, kuinka suurta on molemminpuolisen vapautemme säilyttäminen, kuten olemme toisillemme luvanneet. Jokaisesta hellyyden osoituksesta saamme kiittää ainoastaan omaa mielihaluamme. Pysymme vapaina ahtaista kahleistamme huolimatta. Ja tulen olemaan sitäkin ylpeämpi täten alituisesti valloittaessani sinut uudestaan, nyt kun tiedän, minkä arvon sinä panet tähän valloitukseen. Jokainen sanasi, hengenvetosi, toimenpiteesi ja ajatuksesi saa minut yhä enemmän ihailemaan ruumiisi ja sielusi suloisuutta. Sinussa on jotakin jumalallista, viisasta, lumoavaa, joka tyydyttää yht'aikaa kaikkia harkinnan ja kunnian, nautinnon ja toivon vaatimuksia ja joka lyhyesti sanoen antaa rakkaudelle suuremman liikkumisalan kuin itse elämä. Oi, enkelini, olkoon rakkauden hyvä henki minulle uskollinen ja olkoon tulevaisuutenikin täynnä tätä hekkumaa, jolla olet koristanut koko elämäni! Milloin olet tuleva äidiksi, jotta näkisin sinun suitsuttavan kiitosuhria elinvoimallesi ja kuulisin sinun tuolla lempeällä äänelläsi ja noiden hienojen, uusien ja erinomaiseen muotoon puettujen ajatuksiesi lämmöllä siunaavan tätä samaa rakkautta, joka on virkistänyt sieluni, kutsunut esiin kykyni, joka on iloni ja ylpeyteni ja josta ammennan uutta elämää kuin taikalähteestä! Niin, olen oleva kaikkea, mitä vain tahdot; minusta on tuleva maalleni hyödyllinen mies ja kaikki kunnia työstäni kuuluu sinulle, sillä sinun tyytyväisyytesi on oleva kaiken toimintani päämäärä."

Noin minä häntä muovailen, rakas ystävä. Tämä tyyli on hänelle jotakin aivan uutta ja vuoden kuluttua on se oleva vielä parempaa. Louis on vielä ensimäisen hurmauksensa vallassa; minä olen siinä suhteessa hänestä edellä; nautin jo siitä jatkuvasta onnen tunteesta, jonka onnellinen avioliitto voi antaa, silloin kun vaimo ja mies, ollen varmoja toisistaan ja tuntien toinen toisensa täydellisesti, ovat oppineet luomaan vaihtelua äärettömyyteen ja tekemään olemassaolon riemun elämän kannattavaksi voimaksi. Tämän todellisten aviopuolisoiden kauniin salaisuuden perille tahdon päästä ja omistaa sen. Näet, että hän, tuo houkko, kuvittelee, että rakastan häntä ikäänkuin hän ei olisikaan mieheni. Olen kuitenkin vasta päässyt jonkunlaiseen aineelliseen kiintymykseen, joka antaa voimaa kestää monenlaista. Muuten on Louis kyllä rakastettava, erittäin tasainen luonteeltaan ja suorittaa yksinkertaisesti ja vaatimattomasti töitä, joista suurin osa miehiä kerskailisi. Lyhyesti, jos en vielä rakastakaan häntä, tunnen voivani pitää hänestä hyvin paljon.

Tällainen olen siis nyt mustine hiuksineni ja mustine silmineni, joiden ripset, sinun sanojesi mukaan, raoittuvat kuin uutimet; majesteetillinen ulkomuotoni ja koko olemukseni on nyt kohotettu hallitsevaan asemaan. Kymmenen vuoden kuluttua, rakkaani, tapaamme toisemme varmaan hyvin onnellisina ja iloisina Parisissa, josta silloin tällöin ryöstän sinut pois viedäkseni sinut kauniiseen keitaaseeni Provencessa. Oi, Louise, älä tee vaaranalaiseksi meidän molempain yhteistä kaunista tulevaisuutta. Älä tee hullutuksia, joilla peloittelet minua! Minä olen mennyt naimisiin vanhan nuorenmiehen kanssa, nai sinä joku nuori vanhus päärien kamarista. Silloin teet oikein.

XIV.

SORIAN HERTTUA PAROONI DE MACUMER'LLE.

Madridissa.

Rakas veljeni, ette ole tehnyt minua Sorian herttuaksi, jotta en myös toimisi niinkun Sorian herttuan sopii. Jos tietäisin, että te harhailette maailmaa ilman niitä etuja, joita varallisuus aina tuo mukanaan, olisi onneni aivan sietämätön. Maria ja minä emme mene naimisiin, ennenkuin olemme saaneet tietää, että olette vastaanottanut sen rahasumman, jonka Urraca on saanut teidän laskuunne. Nämä kaksi miljoonaa ovat teidän omista ja myös Marian säästövaroista… Molemmat olemme rukoilleet saman alttarin ääreen polvistuen, Jumala tietää miten palavasti, sinun onnesi puolesta. Oi veljeni, meidän hartaat toivotuksemme täyttyvät varmasti. Rakkaus, jota etsit ja joka on oleva lohdutuksesi maanpaossa, on astuva luoksesi taivaasta. Maria on kyynelsilmin lukenut kirjeesi ja hän ihailee sinua vilpittömästi. Mitä minuun tulee, olen suostunut ehdotukseesi en itseni, vaan sukumme puolesta. Kuningas on toiminut aivan edellytystesi mukaisesti. Ah, millä halveksinnalla sinä heititkään hänelle hänen halvan ilonsa, aivan kuin viskataan tiikerien eteen niiden saalis! Tahtoisinpa antaa hänen tietää, miten sinä musersit hänet suuruudellasi. Ainoa, jonka olen omistanut itselleni, rakkahin veli, on onneni, Mariani. Niinpä onkin suhteeni sinuun aina oleva niinkuin luodun Luojaansa. Minun ja Marian elämässä on oleva toinenkin päivä yhtä ihana kuin onnellinen hääpäivämme, nimittäin se päivä, jolloin saamme tietää, että sinunkin sydämesi on löytänyt ymmärtäjänsä, että joku nainen sinua rakastaa sillä rakkaudella, jonka sinä ansaitset ja jollaista sinä kaipaat. Älä unohda, että jos elätkin meidän avustuksellamme, niin elämme me myös sinun. Voit huoletta kirjoittaa meille nuntsion osoitteella ja lähettää kirjeet Roomaan. Ranskan lähettiläs Roomassa toimittaa kyllä hyväntahtoisesti ne valtiosihteerille, monsignore Bembonille, jolle meidän legaattimme on asian jo edeltäpäin selittänyt. Kaikki muut tiet ovat huonoja. Hyvästi siis, sinä rakas, ryöstetty veli, rakas maanpakolainen! Ole ainakin ylpeä siitä onnesta, minkä olet voinut meille lahjoittaa, joskaan se ei voi tehdä sinua onnelliseksi: Varmasti on Jumala kuuleva rukouksemme sinun puolestasi.

Fernand.

XV.

LOUISE DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.

Ah enkelini, avioliitto näkyy tekevän ihmisen filosofiksi! Armaat kasvosi lienevät olleet aivan keltaiset, silloin kun kirjoitit minulle noita hirvittäviä ajatuksia ihmiselämästä ja velvollisuuksistamme. Luuletko ehkä voivasi käännyttää minut avioliittoon tuolla maanalaisella työohjelmalla? Voi, siihen ovat siis johtaneet meidän liikaoppineet haaveilumme! Me lähdimme Blois'sta koristuksenamme täydellinen viattomuus ja aseinamme ajattelun terävät keihäät. Tämän puhtaasti henkisen kokemuksen tikarit ovat nyt kääntyneet sinua vastaan. Jos en tuntisi sinua maailman puhtaimmaksi ja enkelimäisimmäksi olennoksi, sanoisin, että sinun laskelmistasi huokuu turmeluksen henki. Mitä ihmettä, olet niin vaipunut maatalousharrastuksiin, että jaoittelet nautintosikin lohkoihin ja hoidat rakkauttasi niinkuin metsiä. Oh, minä mieluummin hukkuisin sydämeni kiihkeihin pyörteisiin kuin eläisin sinun viisaan aritmetiikkasi kuivuudessa. Sinä olit niinkuin minäkin mitä tietorikkain nuori tyttö, sentähden että olimme ajatelleet paljon eräitä asioita; mutta, lapseni, filosofia ilman rakkautta tai väärän rakkauden varjolla on kauhein muoto aviollista ulkokullaisuutta. Älä ole varma siitä, etteikö maailman tuhmin ihminenkin joskus huomaisi viisauden pöllöä ruusu-röykkiösi lymyissä, ja sellainen keksintö on sangen vähän ylösrakentava ja voi ajaa karkuun palavimmankin rakkauden. Leikit kohtaloa, sensijaan että itse olisit sen leikkipallo. Me kehitymme molemmat sangen omituisesti: paljon filosofiaa ja vähän rakkautta, siinä sinun järjestelmäsi; paljon rakkautta ja vähän filosofiaa, siinä taas minun ohjenuorani. Jean-Jacques'in Julie, jota minä luulin professoriksi, on pelkkä ylioppilas sinuun verrattuna. Naishyve, luuletko löytäneesi elämän lopullisen ratkaisun! Voi, nyt teen pilkkaa sinusta, mutta ehkä olet oikeassakin. Sinä olet uhrannut nuoruutesi yhdessä päivässä ja tullut kitsaaksi ennen aikojasi. Epäilemättä on Louis'si tuleva onnelliseksi. Jos hän rakastaa sinua, ja sitä en epäile, ei hän koskaan tule huomaamaan sitä, että sinä perheesi etua valvoessasi käyttäydyt aivan kuin ilonaiset rahaetujaan valvoessaan; ja varmasti hekin tekevät miehet onnellisiksi päättäen siitä mielettömästä tuhlauksesta, jonka esineinä he ovat. Terävänäköinen aviomies olisi epäilemättä edelleenkin ihastunut sinuun, mutta eikö hän kuitenkin lopulta vapautuisi kiitollisuuden tunteestaan naista kohtaan, joka petollisuudesta tekee itselleen jonkinlaisen siveellisen kureliivin ja jonka hengelle se on yhtä välttämätön kuin tuo toinen on hänen ruumiilleen. Mutta minun silmissäni, rakas ystävä, on rakkaus kaikkien hyveiden ruumiillistuma, itse jumaluuden ilmestys! Rakkaudella ei ole mitään tekemistä laskelmien kanssa, se on äärettömyys sielussamme. Etkö ole oman itsesi edessä tahtonut puolustaa sitä kamalaa asemaa, johon nuori tyttö joutuu silloin, kun hän menee naimisiin miehen kanssa, jota hän ainoastaan voi kunnioittaa? Velvollisuus on sinun ainoa mittasi ja ohjeesi, mutta eikö välttämättömyyden mukaan toimiminen kuulu ateistien moraaliin? Toimia tunteen ja rakkauden mukaan, siinä taas naisten salainen laki! Olet tehnyt itsesi mieheksi ja sinun Louis'si on ennen pitkää huomaava olevansa nainen! Oi, rakkaani, kirjeesi on herättänyt mielessäni lukemattomia mietteitä. Olen tullut huomaamaan, että luostari ei koskaan voi korvata äitiä. Rukoilen sinua, sinä ylevä, mustasilmäinen enkelini, joka olet niin puhdas ja niin ylpeä, niin vakava ja ylhäinen, että kiinnittäisit huomiota tähän ensimäiseen valitushuutoon, joka kirjeesi johdosta pääsee huuliltani! Lohduttauduin kuitenkin sillä ajatuksella, että kentiespä par'aikaa juuri sillä hetkellä, jolloin valittelin, rakkaus särki järjen rakennelmia. Ehkäpä itse toimin vielä hullummin mitään ajattelematta, mitään harkitsematta; rakkauden intohimo on luonnonvoima, ja sen logiikka voi olla yhtä julma kuin sinun.

Maanantaina.

Eilen illalla ennenkuin kävin levolle, istuin ikkunan ääressä katsellen taivasta, joka oli yliluonnollisen kirkas. Tähdet kimalsivat niinkuin sinistä huntua kannattavat hopeanaulaset. Yön hiljaisuudessa kuulin jonkun hengittävän ja tähtivalon hämärässä näin espanjalaiseni, joka oravan lailla kyyryeli eräässä boulevardin puussa ja sieltä epäilemättä ihaili ikkunoitani. Tämän huomion ensimäinen seuraus oli se, että vetäydyin takaisin huoneeseeni aivan kuin lamaantunein jäsenin, mutta tämän pelon tunteen pohjalla oli suloista iloa. Olin hervoton ja onnellinen. Ei ainoakaan noista henkevistä ranskalaisista, joka tahtoisivat naida minut, ole vielä keksinyt tulla viettämään öitään jalavan oksilla poliisikamari-seikkailun uhalla. Minun espanjalaiseni oli epäilemättä jo kauan ollut puussa. Hän ei anna minulle enää oppitunteja, mutta hän tahtoo nähtävästi saada niitä itse ja on myös saava. Jospa hän tietäisi kaikki, mitä olen itsekseni lausunut hänen silmiinpistävästä rumuudestaan. Minäkin, Renée-kulta, olen filosofi: Olen tuuminut, että olisi vallan kauheata rakastaa kaunista miestä. Tai eikö se olisi samaa kuin tunnustaa että aistit muodostavat kolme neljäsosaa rakkaudesta, jonka olemukseltaan tulee olla jumalallinen?

Ensimäisestä säikähdyksestä toinnuttuani kurkottauduin hiukan ikkunan puoleen nähdäkseni hänet uudestaan ja näinkin. Silloin hän onton kepin avulla puhalsi ikkunaani suuren lyijykuulan ympärille taitavasti käärityn kirjeen. Jumalani, luuleeko hän, että jätin ikkunan tahallani auki? ajattelin; mutta jos äkillisesti olisin sulkenut sen, olisin sillä tehnyt itseni hänen kanssarikollisekseen. Toimin siis viisaammin, palasin ikkunan ääreen, niinkuin en ollenkaan olisi kuullut hänen kirjelippunsa putoamista, niinkuin en olisi mitään nähnyt, ja sanoin sitten ääneen: — "Tulkaahan toki katsomaan tähtiä, Griffith!" Griffith nukkui vanhanpiian levollista unta. Kuullessaan ääneni katosi mauri puusta nopeasti kuin varjo. Varmaankin oli hän puolikuollut pelosta niinkuin minäkin, sillä en kuullut hänen loittonevan; todennäköisesti jäi hän jalavan juurelle. Runsaan neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa vaivuin sinisen avaruuden aistimiseen ja uiskentelin uteliaisuuden valtameressä, suljin vihdoin ikkunan ja paneuduin vuoteeseen ja käärin auki tuon hienon paperin yhtä suurella huolellisuudella kuin konsanaan mikään muinaiskirjoitelmain tutkija Napolissa. Tuntui kuin olisivat sormeni koskettaneet tulta. Mikä hirvittävä valta tuolla miehellä onkaan ylitseni! ajattelin. Lähensin jo paperia kynttilään polttaakseni sen lukematta. Mutta eräs ajatus pidätti minua. Mitä mahtaa hän kirjoittaa minulle, koska hän kirjoittaa salassa? No niin, rakkaani, poltin kuitenkin kirjeen ajatellen, että vaikka kaikki maanpiirin tytöt olisivatkin nielaisemalla lukeneet sen, niin ei sellainen sopinut minulle, Armande Louise Marie de Chaulieulle.

Seuraavana päivänä oli hän italialaisessa oopperassa tavallisella paikallaan, mutta niin perustuslaillinen pääministeri kuin hän on ollutkin, en luule, että hän ulkonaisesta esiintymisestäni saattoi huomata minkäänlaista sisällistä levottomuutta: olin aivan niinkuin en olisi mitään nähnyt enkä mitään saanut edellisenä iltana. Olin tyytyväinen itseeni, mutta hän oli hyvin surullinen. Mies-parka, onhan luonnollista, että rakkaus Espanjassa tulee sisään ikkunasta! Väliajalla hän lähti käytävään kävelemään. Espanjan lähetystön ensimäinen ministeri ilmoitti siitä minulle kertoen samalla hänestä erään erittäin jaloa mielenlaatua todistavan jutun. Ollessaan vielä Sorian herttua piti hänen naida eräs Espanjan kaikkein rikkaimpia perijättäriä, nuori prinsessa Maria Heredia, jonka omaisuus olisi voinut suuresti lievittää hänen maanpakonsa onnettomuutta; mutta näyttää siltä, kuin olisi Maria, jonka vanhemmat olivat kihlanneet jo lapsena, pettänyt heidän toiveensa ja rakastanutkin nuorempaa veljeä; minun Felipeni luopui silloin prinsessa Mariasta ja antautui samalla Espanjan kuninkaan ryöstettäväksi. — "Tuon kaiken hän varmaan teki kuin luonnollisimman asian maailmassa", sanoin minä tuolle nuorelle miehelle. — "Te siis tunnette hänet?" kysyi hän viattomasti. Äitini hymyili. — "Miten on hänen käyvä? Hänhän on tuomittu kuolemaan!" sanoin. — "Joskin hän on kuollut Espanjassa, on hänellä oikeus elää Sardiniassa." — "Oh, onko siis Espanjassakin hautoja?" sanoin ikäänkuin olisin kääntänyt asian leikiksi. — "Espanjassa on kaikkea, yksinpä vanhan ajan espanjalaisiakin", vastasi minulle äitini. — "Sardinian kuningas on, joskaan ei aivan helpolla, myöntänyt parooni de Macumer'lle passin," jatkoi edelleen tuo nuori valtiomies, "ja nyt hänestä on tullut Sardinian alamainen ja hän omistaa Sardiniassa komeita läänityksiä täysine oikeuksineen. Hänellä on linna Sassarissa. Jos Ferdinand VII kuolisi, astuisi Macumer todennäköisesti jälleen valtiolliseen toimeen ja Turinin hovi valitsisi hänet lähettilääkseen. Vaikkakin nuori, on hän…" — "Ah, hän on nuori!" — "Niin, neitiseni, vaikkakin nuori, on hän Espanjan etevimpiä miehiä!" Kuunnellessani sihteerin pakinaa katselin ympärilleni salongissa ja olin kuuntelevinani vain puolella korvalla ilman suurempaa mielenkiintoa, vaikka näin meidän kesken sanottuna olin vallan epätoivoissani siitä, että olin polttanut hänen kirjeensä. Mitenkähän sellainen ihminen silloin ilmaisee ajatuksensa, kun hän rakastaa? Ja hän rakastaa minua! Olla jonkun rakastama ja jumaloima kaikessa salaisuudessa, tietää, että tässä salongissa, jossa kokoontuu Parisin parhaimmisto, omistaa yhden ihmisen kokonaan itseään varten, ilman että kukaan aavistaa sitä, se on jotakin se! Oi, Renée, nyt ymmärrän parisilais-elämän viehätyksen kaikkine tanssiaisineen ja juhlineen. Kaikki on saanut oikean värinsä minun silmissäni. Silloin kun rakastaa, tarvitsee toisia, vaikkapa vain voidakseen uhrata heidät rakastettunsa hyväksi. Tunsin sielussani toisen onnellisen olennon. Tämä hyväili kovasti turhamaisuuttani, itserakkauttani ja ylpeyttäni. Millaisella katseella mahdoinkaan katsella ympärilleni. — "Kas sinua, pikku veitikkaa!" kuiskasi korvaani herttuatar hymyillen. Niin, minun tavattoman ovela äitini oli aavistanut asenteestani jotakin salaista iloa, ja minun täytyi laskea lippu tämän viisaan naisen edessä. Nuo neljä sanaa opettivat minulle enemmän elämänkokemusta, kuin mitä olin voinut hankkia itselleni koko vuonna, sillä meillä on nyt maaliskuu käsissä. Voi, kuukauden kuluttua ei meillä enää ole italialaisia! Miten tulla toimeen ilman tuota ihanaa musiikkia, kun sydän on täynnä rakkautta.

Rakas ystävä, kotiin tultuani avasin ikkunani oikein Chaulieuiden arvoisella päättäväisyydellä ihaillakseni rankkasadetta. Oi, jospa miehet tietäisivät, mikä viehätysvoima sankarillisilla teoilla on meihin, niin olisivat he varmaan hyvin suuria, pelkureistakin tulisi sankareita. Se, mitä olin saanut tietää espanjalaisestani, sai minut kuin kuumeeseen. Olin varma siitä, että hän jälleen olisi siellä valmiina sinkoamaan minulle uuden kirjeen. Nyt en myöskään polttanut sitä: luin sen. Tällainen on siis ensimäinen rakkauskirje, jonka olen saanut, rouva Järkeileväinen: kaikki kirjeet ovat yhteisomaisuuttamme.

"Louise, en rakasta teitä teidän ylevän kauneutenne vuoksi; en rakasta teitä teidän rikkaan henkenne, jalojen tunteittenne tai sen sanomattoman sulouden vuoksi, jota uhoatte, en myöskään ylpeytenne, kuninkaallisen halveksintanne vuoksi kaikkea sitä kohtaan, joka ei kuulu teidän ilmakehäänne, mutta joka ominaisuus ei sulje pois hyvyyttä, sillä teillä on enkelien armeliaisuus. Minä rakastan teitä, Louise, sentähden että olette painanut alas kaikki nämä kuninkaalliset ja ylpeät puolet itsessänne raukan maanpakolaisen hyväksi, sentähden että te pienellä eleellä, katseella olette lohduttanut miestä, joka on niin paljon teitä alempana, että hänellä ei ollut oikeutta pyytää teiltä muuta kuin sääliä, joskin jaloa sääliä. Te olette ainoa nainen maailmassa, joka minun vuokseni on hellyttänyt silmiensä kovuuden, ja koska te annoitte langeta minuun tuon hyväätekeväisen katseenne säteen, silloin kun olin vain tomujyvä jaloissanne, säteen, jota en koskaan muuten olisi saanut, vaikka minulla olisikin ollut kaikki se valta, mikä alamaisella yleensä voi olla, niin täytyy minun saada sanoa teille, Louise, että olette käynyt minulle rakkaaksi, että rakastan teitä teidän oman itsenne vuoksi ilman mitään sivutarkoituksia, ylittäen monella tavoin ne ehdot, jotka määräsitte täydelliselle rakkaudelle. Tietäkää siis, taivaiden korkeimmalle istuimelle asettamani epäjumala, että maailmassa on olemassa eräs sarasenien rodun jälkeläinen, jonka elämä kuuluu teille, jolta voitte pyytää mitä tahansa niinkuin orjalta ja joka pitää kunnianaan saada täyttää käskyjänne. Olen ijäksi antautunut valtoihinne ainoastaan siitä ilosta, että saisin palvella tuota yhtä katsettanne, tuota kättä, jonka te eräänä aamuna ojensitte espanjankielen opettajallenne. Teillä on palvelija, Louise, eikä muuta. Ei, en uskalla ajatellakaan, että koskaan saisin vastarakkautta; mutta ehkäpä voin olla siedettävä uskollisen antaumukseni vuoksi. Siitä aamusta alkaen, jolloin hymyilitte minulle jalon immen hymyä ikäänkuin arvaten yksinäisen ja petetyn sydämeni kurjuuden, siitä alkaen olette ollut rakkauteni valtaistuimella; te olette elämäni itsevaltiatar, ajatusteni kuningatar, sydämeni jumalatar, sieluni valo, kukkieni kukka, balsami, jota hengitän, vereni rikkaus, kirkkauden meri, jonka helmaan vaivun. Yksi ainoa ajatus häiritsi tätä onneani: te itse ette tiennyt, että tämä rajaton alttius kuului teille, että teillä oli käytettävissänne uskollinen käsi, sokea orja, mykkä käskyläinen, aarre, sillä kaikki, mitä omistan, kuuluu teille; lyhyesti sanoen ette tiennyt, että omistitte sydämen, jolle voitte uskoa kaikki, niin, oikean vanhan, hellän mummon sydämen, jolta voitte pyytää mitä tahansa isän, jonka suojelukseen voitte vedota joka asiassa, ystävän, veljen; kaikki nämä tunteet puuttuvat ympäristöstänne, minä tiedän sen. Olen keksinyt yksinäisyytenne salaisuuden. Rohkeuteni on johtunut siitä, että olen tahtonut tehdä teille tiettäväksi, kuinka paljon te omistatte. Ottakaa vastaan kaikki, Louise, te olette antanut minulle sen ainoan elämän, mikä minulla voi olla maailmassa, elämän, joka on uhrautuvalle uskollisuudelle pyhitetty. Jos sallitte minun kietoa kaulaani orjuuden ketjut, ette sillä joudu mihinkään ikävyyksiin: en tule koskaan pyytämään teiltä mitään muuta paitsi iloa tietää, että kuulun teille. Älkää sanoko minulle edes sitä, ettette koskaan tule rakastamaan minua: niinhän se on oleva, minä tiedän sen; minun on rakastettava kaukaa, ilman toivoa ja vain itseäni varten. Tahtoisin kernaasti tietää, huolitteko minut palvelijaksenne, ja olen ajatellut pääni puhki keksiäkseni jonkun todistuskeinon, joka vakuuttaisi teidät siitä, ettette mitenkään loukkaa arvokkaisuuttanne antamalla minulle siitä tiedon, sillä jo olen useita päiviä, teidän tietämättänne, kuulunut teille. Ilmoittakaa se siis minulle siten, että jonakin iltana italialaisessa oopperassa pidätte kädessänne valkoisista ja punaisista kamelioista koottua kukkakimppua; se merkitsee sitä, että mies viimeistä veripisaraansa myöten palvelee jumaloimaansa puhtautta. Sillä on kaikki sovittu; minä hetkenä tahansa huomenna tai kymmenen vuoden kuluttua vain määräätte jotakin, niin kaiken, mikä suinkin ihmisen vallassa on tehdä, on silloin tekevä puolestanne teidän onnellinen palvelijanne Felipe Henarez."

J. K. Tunnusta, rakkaani, että oikeat ylimykset osaavat rakastaa! Mikä afrikkalainen leijonahyppäys! Mikä pidätetty hehku! Mikä usko! Mikä avomielisyys ja sielun suuruus alennustilassakin! Tunsin itseni aivan pieneksi ja kuin huumautuneena kysyin itseltäni: mitä on tehtävä…? Suurelle miehelle tunnusmerkillistä on, että hän sekoittaa kaikki tavalliset laskelmat. Hän on ylevä ja liikuttava, viaton ja jättiläismäinen. Yhdellä ainoalla kirjeellä on hän lyönyt kuoliaaksi sata Lovelacen ja Saint-Preux'n kirjettä. Oh, tämä juuri on todellista rakkautta ilman turhia siekailuja, se on, tai sitä ei ole; mutta jos se kerran on olemassa, täytyy sen esiintyä koko suuruudessaan. Näet, etten keikaile ollenkaan. Kieltää tai myöntää. Näiden kahden vaihtoehdon välillä häilyn yrittämättä ollenkaan millään tekosyyllä verhota päättämättömyyttäni. Milleen väittelylle ei löydy tilaa. Tämä ei ole enää Parisia, vaan Espanjaa ja Itämaita; sanalla sanoen, nyt puhuu minulle abenserragilainen, joka polvistuu katolisen Eevan eteen laskien hänen jalkoihinsa käyrämiekkansa, hevosensa ja päänsä. Otanko vastaan tuon maurien jälkeläisen? Luepa useampaan kertaan tuo espanjalais-sarasenilainen kirje, rakas Renée, ja saat nähdä, että rakkaus on voimakkaampi kaikkia sinun filosofiasi juutalaistinkimyksiä. Tiedätkö mitä, Renée, kannan sinun kirjettäsi sydämelläni, olet porvaristuttanut elämäni! Pitäisikö minun käyttää koukkuteitä? Enkö ole ijät kaiket oleva tuon jalopeuran hallitsijatar, joka minun läheisyydessäni muuttaa karjuntansa nöyriksi ja hartaiksi huokauksiksi? Oi, kuinkahan se onkaan mahtanut karjua luolassaan Hillerin-Bertin-kadun varrella! Tiedän, missä hän asuu, minulla on hänen korttinsa: F., parooni de Macumer. Hän on tehnyt kaiken vastauksen minun puoleltani mahdottomaksi, ei ole muuta keinoa kuin heittää hänelle nuo kaksi kameliaa vasten kasvoja! Mikä pirullinen oveluus piileekään puhtaassa, todellisessa, viattomassa rakkaudessa! Ah, se on suurinta, mitä voi saada naissydän, jonka pitäisi määrätä kantansa aivan yksinkertaisella ja helpolla teolla! Oi, Aasia! Olen lukenut Tuhat ja yksi yötä ja sen olemuksen ydin on tämä: kaksi kukkaa ja kaikki on sanottu. Pienellä kukkakimpulla suoritamme me neljätoista nidettä Clarisse Harlowea. Kiemurtelen tämän kirjeen edessä niinkuin lanka tulessa. Ota kukkaset tai älä ota! Myönnä tai kiellä, surmaa tai anna elämä! Kuitenkin sanoo joku ääni minulle: aseta hänet koetukselle! No hyvä, koettelen häntä!

XVI.

SAMALTA SAMALLE.

Maaliskuulla.

Olen pukeutunut valkoiseen: minulla on valkoisia kamelioita tukassani ja yksi valkoinen kamelia kädessäni, äidilläni on punaisia; otan häneltä yhden, jos niin tahdon. Minulla on vastustamaton halu myydä hänelle hänen punainen kameliansa pienen epäröimisen hinnalla ja tehdä lopullinen päätös vasta sovitulla paikalla. Olen hyvin kaunis. Griffith pyysi saada katsella minua hetkisen. Tämän illan juhlallisuus ja tuon salaisen suostumukseni näytelmä ovat nostaneet värin kasvoilleni; kummallakin poskellani hehkuu punainen kamelia, joka on siihen puhjennut valkoisten keskelle!

Kello yksi.

Kaikki ovat ihailleet minua, yksi ainoa osasi jumaloida. Nähdessään kädessäni valkoisen kamelian, painoi hän päänsä alas ja huomasin hänen käyvän yhtä valkeaksi kuin kukkanen kädessäni, mutta samassa otin äidiltäni punaisen kukan. Saapua teatteriin koristettuna noilla molemmilla kukilla olisi voinut olla sattuma; mutta tämä oli vastaus. Annoin siis suostumukseni. Esitettiin Romeota ja Juliaa, mutta kun sinä et tiedä, mitä on kahden rakastavaisen duetto, et voi ymmärtää sitä onnea, mikä täytti kahden vasta rakkauteen puhjenneen ihmisen sydämet heidän kuunnellessaan tätä jumalallista lemmenlaulua. Paneutuessani levolle kuulin boulevardilta askelten kaikua. Ja nyt, ah enkelini, on sydämeni ja pääni tulessa. Mitä hän tekee, mitä ajattelee? Onko hänellä kenties joku sellainenkin ajatus, jota minä en tunne? Onko hän todellakin tuo joka hetki palvelukseen valmis orja, joka hän on sanonut olevansa? Miten voin päästä siitä varmuuteen? Piileekö hänen sielussaan ehkä joku pieni epäily siitä, että tämä minun myöntymiseni aiheuttaa vielä jonkinlaisen moitteen, katumuksen tai kiitoksen! Rasitan itseäni samanlaisilla rikkiviisailla saivarteluilla kuin naiset Cyrus ja Astrée romaaneissa tai Rakkauden tuomioistuimissa. Mahtaako hän tietää, että rakkaudessa naisten pienimmätkin teot ovat lukemattomien sisällisten taistelujen, tappioiden ja kaikinpuolisen harkinnan tuloksia! Mitä ajatellee hän nyt juuri tällä hetkellä? Kuinka voisin saada hänet kirjoittamaan tänä iltana minulle kaikista tämän päivän yksityiskohdista? Hän on orjani, minun täytyy askarruttaa häntä ja olen musertava hänet työllä.

Sunnuntai-aamuna.

Olen nukkunut vain hyvin vähän. Kello on kaksitoista. Olen antanut
Griffithin kirjoittaa seuraavan kirjeen.

Herra parooni de Macumer'lle.

Neiti de Chaulieu on antanut minulle tehtäväksi, herra parooni, pyytää teiltä takaisin jäljennös eräästä kirjeestä, jonka muuan hänen ystävättäristään oli kirjoittanut hänelle ja jonka te olitte ottanut mukaanne.

Suvaitkaa vastaanottaa j.n.e.

Griffith.

Rakas ystävä, Griffith meni Hillerin-Bertinkadulle ja jätti tämän lemmenviestin orjalleni, joka kirjekuoressa palautti kyynelin kostutetun ohjelmani. Hän totteli minua. Oi rakkaani, hänen täytyi tehdä juuri niin! Joku toinen olisi kieltäytynyt siitä imartelevassa kirjeessä; mutta Saraseni teki niinkuin oli luvannutkin: hän totteli. Olen kyyneliin saakka liikutettu.

XVII.

SAMALTA SAMALLE.

2 p:nä huhtikuuta.

Eilen oli mitä ihanin ilma ja minä pukeuduin kuten ainakin nuori tyttö, jota rakastetaan ja joka tahtoo miellyttää. Pyynnöstäni antoi isäni minulle kaikkein kauneimmat ajoneuvot, mitä Parisista suinkin voi saada: kaksi harmaan-täplikästä hevosta ja erinomaisen hienot vaunut. Lähdin koettelemaan niitä. Olin kuin kukkanen valkoisella silkillä vuoratun päivänvarjoni suojassa. Ajaessani pitkin Champs-Elysées'n lehtokäytävää, näin abenserragini ratsastavan vastaani harvinaisen komealla hevosella; miehet, jotka nykyään melkein kaikki ovat täydellisiä hevoskauppiaita ja -tuntijoita, pysähtyivät katsomaan ja tarkastelemaan häntä. Hän tervehti minua ja minä rohkaisin häntä pienellä ystävällisellä eleellä; hän hiljensi vauhtiaan ja minä saatoin virkahtaa hänelle: — "Ettehän panne pahaksenne, herra parooni, että pyysin teiltä takaisin kirjeen, se oli teille hyödytön… Olette jo sivuuttanut ohjelmani," lisäsin hiljaa. "Teillä on hevonen, joka vetää teidän puoleenne kaikkien huomion", sanoin, — "Tilusteni hoitaja Sardiniassa on turhamaisuudesta lähettänyt sen minulle, sillä tämä arabialaisrotuinen hevonen on syntynyt minun maillani."

Tänä aamuna, rakkaani, ratsasti Henarez englantilaisella raudikolla, joka myös oli sangen kaunis, mutta ei silti herättänyt huomiota: arvosteluni pieni pilkallinen sävy oli riittänyt. Hän tervehti minua ja minä vastasin siihen keveällä päännyökäyksellä. Angoulêmen herttua oli ostanut Macumer'n hevosen. Orjani oli ymmärtänyt, että hän poikkesi sovitusta yksinkertaisuudesta vetäessään kadulla töllistelijöiden huomion puoleensa. Miehen tulee herättää huomiota vain oman itsensä vuoksi eikä hevosensa tai jonkun muun lisännön kustannuksella. Omistaa liian kaunis hevonen on minusta yhtä naurettavaa kuin pitää suurta timanttia paidassaan. Olin mielissäni siitä, että sain hänet kiinni itse teosta ja ehkäpä tämä virhe johtui maanpakolais-raukalle hyvinkin anteeksiannettavasta turhamaisuudesta. Tällainen lapsellisuus huvittaa minua. Oi, sinä minun vanha viisaustieteilijäni! Mahdatko sinä nauttia rakkaustarinoistani yhtä paljon kuin minä kärsin sinun synkästä filosofiastasi? Rakas Filip II hameissa, tuntuuko mukavalta istua vaunuissani? Näetkö tuota nöyrää ja sielukasta, omasta orjuudestaan ylpeää samettikatsetta, jonka ohikulkiessaan heittää minuun tuo todella suuri mies? Hän on minun palveluksessani ja kantaa alati napinreiässään punaista kameliaa, aivan kuin minä silloin kädessäni valkoista. Minkälaisen hohteen rakkaus levittää ympärilleen! Kuinka hyvin nyt ymmärränkään Parisin! Nyt tuntuu kaikki minusta henkevältä. Niin, rakkaus on täällä kauniimpaa, suurempaa, ihanampaa kuin missään muualla. Olen huomannut, etten koskaan voisi levottuuttaa ja kiusata tyhmyriä, sellaiseen ei minulla ole mitään vaikutusvaltaa. Ainoastaan etevät ja henkevät miehet voivat ymmärtää meitä ja ainoastaan heihin ulottuu vaikutuksemme. Oi, ystävä parka, suo anteeksi, minähän vallan unohdin meidän l'Estorademme; mutta etkö sanonut tekeväsi hänestäkin neron! Oh, arvaan kyllä miksi: sinä pistät hänet paistinvartaaseen saadaksesi hänestä kerran ymmärtäjän itsellesi. Hyvästi, olen vähän päästäni vialla enkä tahdo jatkaa.

XVIII.

ROUVA DE L'ESTORADELTA LOUISE DE CHAULIEULLE.

Huhtikuulla.

Rakas enkeli, tai ehkä minun pikemmin pitäisi sanoa, rakas paholainen, olet tehnyt minut tahtomattasi murheelliseksi, ja ellemme olisi kuin yksi ja sama sielu, sanoisin, että olet haavoittanut minua, mutta eikö ihminen usein itsekin haavoita itseään? Näkee hyvin, että sinun ajatuksesi ei vielä ole pysähtynyt sanaan purkautumaton, jota voi käyttää aviovaimoa ja aviomiestä yhdistävästä välikirjasta! En tahdo ruveta väittelemään filosofeja ja lainsäätäjiä vastaan, sen saattavat he paremmin tehdä itse, mutta, rakkaani, tehdessään avioliiton peruuttamattomaksi ja sitoessaan kaikki saman lahjomattoman kaavan alaisiksi, ovat he luoneet liittoja, jotka eroavat toisistaan aivan yhtä paljon kuin asianomaiset yksilötkin; jokaisella on omat muista poikkeavat sisäiset lakinsa; avioliitto maalla, jossa ihmiset joka hetki elävät toistensa lähellä, seuraa kokonaan toisia lakeja kuin talous Parisissa, jossa elämä ryöppyää ohitse kuin virran pyörre; kaupunkiperheessä vallitsevat periaatteet eivät sovellu eivätkä koskaan tule soveltumaan maalaisperheeseen, jossa elämä on hiljaisempaa. Jos elinehdot näin vaihtelevat jo paikkojen mukaan, vaihtelevat ne vielä enemmän luonteiden mukaan. Nerokkaan miehen vaimon ei tarvitse muuta kuin antaa johtaa itseään, ja tyhmyrin vaimon täytyy, välttääkseen mitä suurimpia onnettomuuksia, ottaa ohjat omiin käsiinsä, jos hän kerran tietää olevansa miestään älykkäämpi. Saattaa olla lopultakin perää siinä, että harkinta ja järki johtavat turmelukseen. Eivätkö laskelmat tunne-elämässä juuri ole meille samaa kuin turmelus? Rakkaus, joka järkeilee, on rappeutunutta; se on kaunis ainoastaan silloin, kun se on välitön ja tahaton, noissa ylevissä purkauksissaan, joista kaikki itsekäs on poissa. Oi, ennemmin tai myöhemmin olet sanova minulle, rakkaani: Niin, vilpillisyys on naiselle yhtä välttämätön kuin kureliivit, jos vilpillisyydellä tarkoitetaan sitä, että se, jolla on rohkeutta vaieta, vaikenee, jos vilpillisyydellä tarkoitetaan noita niin tuiki tärkeitä tulevaisuuden laskelmia. Jokainen naimisissa oleva nainen tutustuu oman kärsimyksensä kustannuksella yhteiskuntalakeihin, jotka monessa kohden ovat ristiriidassa luonnon lakien kanssa. Mennessään meidän ijällämme naimisiin voi avioliitossaan saada tusinan lapsia; ja jos niin tapahtuu, teemme samalla kaksitoista rikosta, saamme aikaan kaksitoista onnettomuutta. Emmekö siten saattaisi kurjuuteen ja epätoivoon suloisia, viattomia olentoja? Jota vastoin kaksi lasta merkitsee kahta onnea, kahta hyvää työtä, kahta voimassa olevien lakien ja tapojen kanssa sopusointuista luomaa. Luonnonlaki ja yhteiskuntalaki ovat toisilleen vihollisia ja me olemme se kenttä, jolla ne taistelevat. Nimitätkö sinä turmelukseksi sitä, että aviovaimo viisaudellaan suojelee perhettä syöksymästä perikatoon? Tuollaista julmaa harkintaa tulette vielä itsekin harjoittamaan, ihana paroonitar de Macumer, kun olette rakastamanne miehen ylpeä ja onnellinen puoliso; tai ehkäpä tuo ylevä ja etevä mies säästää teidät siitä ja tekee sen itse. Kuten näet, rakas hupsuttelijani, olemme tutkineet siviililakia aviolliseen rakkauteen nähden. Sinun tulee tietää, että emme ole tilivelvolliset muille kuin itsellemme ja Jumalalle niistä keinoista, joita kulloinkin käytämme kotionnemme ikuistuttamiseksi, ja harkinta, joka tässä suhteessa vie johonkin tulokseen, on silloin arvokkaampi kuin ajattelematon rakkaus, joka tuo perheeseen riitaa, surua ja eripuraisuutta. Olen julmasti tutkinut puolison ja perheenäidin osaa. Niin, rakas enkeli, meidän täytyy olla ylevän valheellisia ollaksemme todellakin sen jalon olennon kaltaisia, jonka näemme itsessämme silloin, kun täytämme velvollisuutemme. Pidät minua petollisena, sentähden että tahdon päivä päivältä vähissä erin opettaa Louis'ta minua tuntemaan; mutta eikö liian suuri toistensa tuntemus ja tuttavallisuus juuri usein vaikuta vieroittavasti? Tahdon askarruttaa hänen ajatuksiaan paljon muulla, jotta ne kääntyisivät pois minusta, hänen oman onnensa vuoksi; ja se ei ole rakkauden laskelmaa. Jos hellyys onkin ehtymätön, niin rakkauden laita ei ole niin: sentähden kuuluukin kunniallisen naisen elämäntehtävään osata jakaa sitä viisaasti, niin että sitä riittää koko elämän ajan. Vaikkakin pelkään, että pidät minua inhoittavana, täytyy minun tunnustaa sinulle, että edelleenkin pidän kiinni periaatteistani sekä uskon toimivani jalosti ja ylevämielisesti. Hyve, armahaiseni, on näet sellainen periaate, jonka ilmaisumuodot vaihtelevat ympäristöjen mukaan: hyve esiintyy aivan erilaisena Provencessa, Konstantinopolissa, Lontoossa ja Parisissa, ilman että se silti lakkaa olemasta hyve. Jokaisen ihmis-elämän kudoksissa on mitä säännöttömimpiä yhdistelmiä; mutta eräältä korkeammalta tasolta katsottuna näyttävät ne kaikki samanlaisilta. Jos tahtoisin nähdä Louis'n onnettomana ja saada aikaan vuode- ja asumus-eron, ei minun tarvitsisi muuta kuin antautua hänen talutusnuoraansa. Minulla ei ole ollut kuten sinulla onnea kohdata tavallista etevämpää olentoa, mutta ehkäpä on minulla onni kehittää hänestä esiin tällainen ylemmyys, ja viiden vuoden kuluttua olen päättänyt yhtyä kanssasi Parisissa. Tuletpa silloin saamaan pienen yllätyksen ja olet varmasti väittävä, että olen vetänyt sinua nenästä ja että herra de l'Estorade syntymästään saakka on ollut erikoisen lahjakas. Mitä noihin ihaniin rakkausseikkailuihin ja mielenliikutuksiin, noihin parvekekohtauksiin tähtien valossa, noihin jumaloimisiin ja jumalaksi julistamisiin tulee, joista kaikista saan pienen heijastuksen sinun kauttasi, niin tiesin, että minun oli niistä luovuttava. Sinä kukoistat ja säteilet elämässä mielesi mukaan, minun elämäni piiri on rajoitettu, la Crampade on minun maailmani; ja sentään soimaat sinä minua niistä varokeinoista, joita hauras, salainen, köyhä rakkaus vaatii tullakseen pysyväiseksi, rikkaaksi ja salaviehkeäksi! Luulin vaimo-asemastani keksineeni esiin rakastajatar-osan viehätyksen ja sinä saat minut melkein punastumaan itseäni. Kumpi meistä molemmista on oikeassa, kumpi väärässä? Ehkäpä olemme kumpikin yhtä oikeassa ja yhtä väärässä, ja ehkäpä saamme hyvinkin kalliisti yhteiskunnalle maksaa pitseistämme, arvonimistämme ja lapsistamme! Minun punaiset kameliani kukkivat minun huulillani, hymyilyinä, jotka puhkeavat noita kahta olentoa, isää ja poikaa varten, joille olen omistanut elämäni ja joihin nähden olen sekä orjattaren että valtiattaren asemassa. Mutta sinun viimeiset kirjeesi, rakas ystävä, tekivät minut tietoiseksi siitä, mitä kaikkea olin kadottanut. Sinä avasit silmäni näkemään naidun naisen uhraukset koko laajuudessaan. Tuskin uskalsin silmäillä noita kauniita, villejä aroja, joilla sinä karkeloit; enkä tahdo puhua niistä kyyneleistä, jotka pyyhin pois silmäkulmastani kirjettäsi lukiessani; mutta kaipaus ei ole samaa kuin katumus ja omantunnontuskat, vaikkapa ne lienevätkin vähän sukua. Sanot: rakkaus tekee filosofiksi! Voi ei, sen tunsin kyllä, kun vuodatin kyyneleitä tietäessäni sinun liitävän pois rakkauden siivillä! Mutta isäni on tuonut minulle luettavaksi viiden paikkakuntamme syvimpiä kirjailijoita, hän kuuluu Bossuet'n jälkeläisiin, noihin julmiin poliitikkoihin, joiden teosten joka sivu muodostaa vakaumusta. Sill'aikaa kuin sinä luit Corinnea, luin minä Bonaldia, siinä koko filosofiani salaisuus; pyhän ja voimakkaan perheen käsite selveni minulle. Bonaldin kannalta oli isäsi oikeassa siinä, mitä hän sanoi sinulle. Hyvästi, rakas Mielikuvitukseni, ystäväni sinä, minun suloinen hulluuteni!

XIX.

LOUISE DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.

No niin, sinä olet oikea naisrakkaus, Renée-ystäväiseni, ja minä olen nyt yhtä mieltä sinun kanssasi siitä, että on kunniallista pettää: oletko tyytyväinen? Sitäpaitsi se mies, joka meitä rakastaa, kuuluu meille; meillä on oikeus tehdä hänestä narri tai nero; mutta useimmin teemme me, näin meidän kesken sanottuna, hänestä narrin. Sinä teet miehestä neron ja säilytät salaisuutesi: todellakin kaksi suuremmoista tehtävää! Ah, jos ei olisi mitään paratiisia, kävisi sinun hullusti, sillä sinä alistut tahalliseen marttyyriuteen. Tahdot saada hänet kunnianhimoiseksi ja säilyttää hänet kuitenkin rakastuneena! Mutta oletpa sinä lapsekas, riittää, jos voit pitää hänet jatkuvasti rakastuneena. Missä määrin on harkinta hyvettä ja hyve harkintaa? Sano! Mutta emme rupea kiivailemaan tästä kysymyksestä, koska Bonald on olemassa. Me olemme ja tahdomme olla hyveellisiä; mutta tällä hetkellä luulen, että sinä olet parempi kuin minä, huolimatta kaikista ihastuttavista kujeistasi. Niin, minä olen hirvittävän vilpillinen tyttö: rakastan Felipeä ja salaan sen häneltä katalalla teeskentelyllä. Tahtoisin oikeastaan nähdä hänen hyppäävän puustaan muurin harjalle, muurin harjalta parvekkeelleni; ja jos hän tekisi toivomusteni mukaisesti, musertaisin hänet halveksinnallani. Kuten näet, olen nyt hirvittävän rehellinen. Mikä pidättää minua? Mikä salaperäinen voima estää minua kertomasta tuolle rakkaalle Felipelle, minkälaiseen onnen tulva-aaltoon hän upottaa minut puhtaalla, ehjällä, suurella, salaisella, täysverisellä rakkaudellaan? Rouva de Mirbel tekee parhaillaan muotokuvaani, ja minä aion antaa sen hänelle, rakkaani. Mikä minua päivä päivältä yhä enemmän hämmästyttää, on se toimeliaisuus kaikilla elämän aloilla, johon rakkaus kiihoittaa. Kuinka mielenkiintoisiksi käyvätkään kaikki ajan hetket, teot ja pienimmät seikatkin! Ja miten ihanasti menneisyys ja tulevaisuus yhtyvät nykyhetkessä! Elää yht'aikaa kaikissa kolmessa aikamuodossa. Onko samoin laita vielä sittenkin, kun onni on omana? Oi, vastaa minulle, sano minulle, mitä onni on, rauhoittaako se vai kiihoittaako? Tappava levottomuus kalvaa minua, en tiedä enää, kuinka käyttäytyä: sydämessäni on joku voima, joka vetää minua hänen puoleensa, kaikesta järjestä ja sovinnaisuuksista huolimatta. Nyt ymmärrän myös uteliaisuutesi Louis'n suhteen, oletko tyytyväinen? Tuo onni, jota Felipe tuntee saadessaan kuulua minulle, hänen etäinen rakkautensa ja hänen tottelevaisuutensa kiusaavat minua yhtä paljon kuin hänen syvä kunnioituksensa harmitti minua silloin, kun hän oli espanjankielen opettajani. Minun tekisi mieleni huutaa hänelle hänen ohikulkiessaan: — "Pölkkypää, jos jo rakastat minun kuvaani; niin kuinka paljon sitten, jos oikein tuntisit minut!"

Oi, Renée, poltathan kirjeeni, eikö niin? Minä olen polttava myös sinun kirjeesi. Jos jonkun muun silmät kuin omamme saisivat nähdä nämä ajatukset, jotka me täten purkaamme suoraan sydämestä sydämeen, niin määräisin Felipen repimään ne häneltä ulos päästä ja ehkäpä vielä hänet tappamaankin, varmemman vakuuden vuoksi.

Maanantaina.

Ah, Renée, kuinka päästä selville ihmisen sydämestä? Isäni täytyy tutustuttaa myös minut tuohon sinun herra Bonaldiisi, ja koska hän on niin viisas, olen kysyvä sitä häneltä. Jumala on hyvin onnellinen voidessaan nähdä ihmisten sydämiin. Olenkohan yhä vielä enkeli tuon miehen mielestä? Siinä kysymys.

Jos joskus jostakin eleestä, katseesta, äänenpainosta huomaisin, että se kunnioitus, jota hän tunsi minua kohtaan ollessaan espanjankielen opettajani, pienimmällä tavalla olisi vähentynyt, olisi minulla voimaa unohtaa kaikki! Miksi tällaisia suuria sanoja ja päätöksiä? kysynet. Tässä syy, rakkaani. Rakastettava isäni, joka käyttäytyy minua kohtaan aivan kuin joku palveleva ritari kaunista italiatarta kohtaan, antoi, kuten olen jo sinulle kertonut, rouva de Mirbelin maalata muotokuvani. Olen kekseliäisyydelläni onnistunut hankkimaan siitä verrattain hyvin tehdyn jäljennöksen voidakseni antaa herttualle sen ja lähettääkseni alkuperäisen Felipelle. Lähetin sen hänelle eilen liittäen oheen nämä kolme riviä:

"Don Felipe, teidän rajattomaan alttiuteenne vastataan sokealla luottamuksella; aika on osoittava, eikö arviointini ehkä ole liian korkea."

Palkinto on suuri, se näyttää melkein lupaukselta, ja, mikä on vielä kauheampaa, kutsulta; mutta mikä sinusta on tuntuva kaikista kauheimmalta, on se, että olen itse tahtonut, että tuo palkinto ilmaisisi lupausta ja kutsua menemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin suoranaiseen tarjoumukseen. Jos hänen vastauksessaan on vain "minun Louiseni" tai vaikkapa pelkästään "Louise", on hän kadotettu.

Tiistaina.

Ei, hän ei ole kadotettu. Tuo perustuslaillinen ministeri on ihailtava rakastaja. Tässä hänen kirjeensä.

"Joka hetki, minkä olen viettänyt teitä näkemättä, ovat ajatukseni askarrelleet teissä, olen sulkenut silmäni kaikelta muulta ja vaipunut katselemaan teidän kuvaanne, joka ei koskaan kyllin nopeasti astunut näkyviin unelmieni synkässä linnassa, jonka ainoa valonlähde olitte te. Tästä lähin on katseeni lepäävä tuossa ihmeellisessä norsunluussa, tuossa talismaanissa, niin sanoakseni; sillä heti kun katson siihen, saavat siniset silmänne elämän ja maalaus muuttuu todellisuudeksi. Tämän kirjeen myöhästyminen riippuu siitä, että pitkään aikaan en hennonnut riistäytyä irti kuvanne lumoista ja sen edessä purkautui sanoiksi kaikki se, josta minun tulee vaieta. Niin, eilisestä alkaen sulkeutuneena huoneeseeni kahden teidän kanssanne, olen antautunut ensimäisen kerran elämässäni täydelliselle, häiriytymättömälle ja rajattomalle onnentunteelle. Jos voisitte nähdä, mihin olen teidät asettanut, Pyhän Neitseen ja Jumalan keskelle, niin käsittäisitte, minkälaisessa tuskassa olen viettänyt yön; mutta sanoessani tämän teille en tahtoisi teitä loukata, sillä yksikin katse silmistänne, josta puuttuisi tuo elämääantava, enkelimäinen hyvyyden säteily, tuottaisi minulle niin sanomatonta kärsimystä, että pyydän jo etukäteen anteeksi. Oi, jospa te, minun elämäni ja sieluni kuningatar, voisitte lahjoittaa minulle edes tuhannennen osan siitä rakkaudesta, jota minä tunnen teitä kohtaan!"

"Tuo sana jospa, joka alati liittyy rukoukseeni, on riuduttanut sieluni. Olen ollut uskon ja epäilyn, elämän ja kuoleman, valon ja pimeyden välillä. Rikollinen, joka odottelee tuomionsa julistusta, ei voi olla sen levottomampi kuin minä teidän edessänne syyttäessäni itseäni liiasta rohkeudesta. Teidän huulillanne silloin tällöin näkemäni hymy tyynnytti kuitenkin noita myrskyjä, jotka pelko siitä, että olin pahoittanut mieltänne, oli rinnassani nostattanut. Elämässäni ei vielä kukaan muu, ei edes äitini, ole hymyillyt minulle. Se kaunis nuori tyttö, joka oli määrätty minulle, hylkäsi sydämeni ja lahjoitti rakkautensa veljelleni. Valtiollisella alalla päättyivät ponnistukseni tappioon. Kuninkaani silmissä en koskaan ole nähnyt muuta kuin kostonhimon; ja nuoruudestamme asti olemme olleet niin vihamielisissä suhteissa, että hän piti julmana solvauksena itseään kohtaan sitä cortes'in päätöstä, joka asetti minut valtaan. Kuinka väkeväksi te tehnettekin sieluni, jää sinne sittenkin sijaa epäilykselle. Sitäpaitsi olen itseäni kohtaan aivan oikeudenmukainen; tiedän, kuinka vähän miellyttävä ulkonainen olemukseni on, ja tiedän, kuinka vaikeaa on oikein arvostaa sydäntäni sellaisen kuoren läpi. Saada rakkautta oli minulle enää ainoastaan haave, kun teidät näin. Kun kiinnyin teihin, niin ymmärsin myös samalla, että ainoastaan altis ystävyys saattoi tehdä hellät tunteeni anteeksiannettaviksi. Mutta nyt katsellessani tuota muotokuvaa, kuunnellessani tuon hymyilyn takaa kumpuavia jumalallisia lupauksia, on toivo, jota en enää pitänyt luvallisena itselleni, alkanut jälleen säteillä sielussani. Tätä aamuruskon sarastusta vastaan taistelevat koko ajan epäilyksen pimeät varjot peläten tämän aamunkoiton puhkeamisen loukkaavan teitä. Ei, te ette voi minua rakastaa vielä, minä tunnen sen; mutta mikäli tulette vakuutetuksi minun rajattoman ja ikuisen ystävyyteni järkkymättömyydestä ja voimasta, sikäli olette ehkä antava sille pienen sijan sydämessänne. Jos tämä kunnianhimoni on solvaiseva, niin sanokaa se minulle vihastumatta, ja minä palaan heti entiseen asenteeseeni; mutta jos tahtoisitte oppia minua rakastamaan, niin älkää ilmaisko sitä suinkaan varomattomasti sille, jonka koko elämän-onni on saada yksinomaan ja ainoastaan palvella teitä."

Rakkaani, näitä viimeisiä sanoja lukiessani olin näkevinäni hänet taas edessäni yhtä kalpeana kuin hän oli sinä iltana, jolloin kameliakukalla ilmaisin ottavani vastaan hänen alttiin ystävyytensä aarteen. Näin näissä alistuvissa lauseissa jotakin aivan muuta kuin yksinkertaisen kaunopuheisuuden kukkasen, jollaisia rakastavaiset tavallisesti käyttelevät, ja tunsin sielussani kuin suuren aallonharjan nousun… onnen humauksen.

On ollut kurja ilma enkä ole voinut ajaa Boulogne-metsään antamatta aihetta omituisiin epäluuloihin, sillä äitinikin, joka usein lähtee ulos sateellakin, on pysytellyt yksin kotona.

Keskiviikko-iltana.

Näin hänet oopperassa. Rakkaani, häntä enää tuskin tuntee samaksi ihmiseksi: hän tuli meidän aitioomme ja Sardinian lähettiläs esitti hänet. Luettuaan silmistäni, että hänen rohkeutensa ei ollut minua loukannut, näytti hän joutuvan ikäänkuin pois suunniltaan ja hän nimitti markiisitar d'Espardia neidiksi. Hänen silmänsä säteilivät kirkkaammin kuin kattokruunut. Sitten hän poistui aivan kuin ihminen, joka pelkää tekevänsä jonkun tyhmyyden. — "Parooni de Macumer on rakastunut!" sanoi rouva de Maufrigneuse äidilleni. — "Se on sitäkin kummallisempaa, kun hän on vallasta suistunut ministeri", vastasi äitini. Minulla oli voimaa katsella rouva d'Espardia, rouva de Maulrigneuseä ja äitiäni uteliaan viattomin silmin, aivan kuin henkilö, joka ei ymmärrä vierasta kieltä, mutta koettaa arvata, mitä sanotaan; mutta sisällisesti oli sieluni hekumallisessa riemussa. On olemassa ainoastaan yksi sana, joka ilmaisee mitä tunsin: hurmaus. Felipe rakastaa minua niin suuresti, että hän mielestäni ansaitsee vastarakkauden. Minä olen itse hänen elinhermonsa, ja pidän kädessäni hänen ajatustensa johtolankoja. Lopuksi, jos meidän nyt täytyy sanoa kaikki toisillemme, toivon kärsimättömästi, että hän murtaisi kaikki esteet ja tulisi luokseni pyytämään minua itseltäni, jotta saisin nähdä, käykö tuo tulinen rakkaus jälleen nöyräksi ja tyyneksi katseeni käskystä. Ah, rakas ystävä, keskeytän kirjoittamisen ja vapisen koko ruumiiltani. Kirjoittaessani kuulin ulkoa pientä kolinaa ja nousin pystyyn. Ikkunastani näin hänen kävelevän muurin harjalla henkensä kaupalla. Menin ikkunan luo huoneessani tehden hänelle pienen merkin; hän hyppäsi alas muurilta, joka on kymmenen jalkaa korkea; sitten hän juoksi tietä pitkin niin kauas, että saatoin nähdä hänet, osoittaakseen, ettei hän ollut vahingoittanut itseään. Tämä huomaavaisuus samalla hetkellä, jolloin hän epäilemättä vielä oli vallan pökerryksissä putoamisestaan, liikutti minua niin, että rupesin itkemään, en tiedä miksi. Rumikko-raukkani! Mitä mahtoi hän etsiä, mitä tahtoi hän sanoa minulle?

En tohdi enää panna ajatuksiani paperille, vaan käyn iloissani nukkumaan ajatellen kaikkea sitä, mitä nyt sanoisimme toisillemme, jos olisimme yhdessä. Hyvästi, kaunis kuuromykkä! Minulla ei ole aikaa torua sinua vaitiolostasi; mutta on kulunut jo enemmän kuin kuukausi siitä, kun viimeksi olen saanut sinulta kirjeen. Olisitko ehkä sattumalta tullut onnelliseksi? Eikö sinulla ehkä enää ole tuota vapaata tahtoa, josta olit niin ylpeä ja jonka minä tänä iltana olen ollut vähällä kadottaa.

XX.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.

Toukokuulla.

Jos kerran rakkaus on luomakunnan elämänlähde, niin miksi sulkevat ankarat filosofit sen pois avioliitosta? Minkätähden asettaa yhteiskunta ylimmäksi laiksi sen, että nainen on uhrattava perheelle, kylväen täten välttämättömyyden pakosta avioliittoon ristiriitaisuutta ja tuskallista taistelua? Tämän taistelun on se edellyttänyt ja tiennyt sen niin vaaralliseksi, että se on asestanut miehen meitä vastaan virkavallan valtuuksilla, peläten, että muuten voisimme kaiken tehdä tyhjäksi joko hellyytemme voimalla tai salatun vihan hellittämättömällä sitkeydellä. Tällä hetkellä näen avioliitossa kaksi vastakkaista voimaa, jotka lainsäätäjän olisi pitänyt yhdistää. Milloin mahtavat ne yhdistyä? tuon kysymyksen tein itselleni luettuani sinun kirjeesi. Oi, armas ystävä, yksi ainoa sinun kirjeistäsi murskaa tuon suuren aveyronilaisen kirjailijan pystyttämän rakennuksen, johon jo olin ehtinyt kaikessa mukavuudessa asettua asumaan. Lait ovat vanhojen ukkojen laatimia, sen huomaavat naiset kyllä; he ovat viisaasti kyllä säätäneet, että aviollinen rakkaus ilman oikeaa rakkauden intohimoa ei meitä nöyryytä, ja että naisen on ilman rakkauttakin antauduttava miehelle, heti kun laki sallii miehen ottaa hänet vaimokseen. Ainoastaan perhettä silmälläpitäen ovat he jäljitelleet luontoa, joka ainoastaan pitää huolta rodun säilymisestä. Ennen olin minä olento, nyt olen ainoastaan esine! Olen yksinäisyydessäni pyyhkinyt silmästäni enemmän kuin yhden kyyneleen, jotka kaikki olisin tahtonut vaihtaa lohduttavaan hymyyn. Mistä johtuu meidän kohtaloittemme erilaisuus? Luvallinen rakkaus suurentaa sinun sielusi. Löydät hyveen nautinnosta. Kärsit ainoastaan omasta tahdostasi. Jos menet naimisiin Felipesi kanssa, on velvollisuutesi täyttäminen oleva mitä ihanin ja sielua avartavin tunne. Meidän tulevaisuutemme on täynnä kysymyksiä, joihin levottomalla uteliaisuudella odotan vastausta.

Sinä rakastat, sinua jumaloidaan. Ah, rakas ystävä, antaudu kokonaan tuon kauniin runoelman valtoihin, joka meitä aikoinaan niin paljon askarrutti. Naisellisen kauneuden, joka juuri sinussa ilmenee niin hienona ja henkevänä, on Jumala luonut sitä varten, että se ihastuttaisi ja miellyttäisi: hänellä on omat suunnitelmansa. Niin, enkelini, kätke huolellisesti hellyytesi salaisuus ja aseta Felipe niille hienoille koetuksille alttiiksi, jotka me yhdessä keksimme, voidaksemme päättää, olisiko unelmiemme sankari arvoisemme. Kuitenkin on tärkeämpää tietää, rakastatko sinä häntä kuin rakastaako hän sinua; sillä mikään ei ole sen petollisempaa kuin se kangastus, jonka uteliaisuus, kaipaus ja usko onneen heittävät sieluumme. Sinä, joka meistä kahdesta vielä olet koskettamaton, armahin ystävä, älä ilman varmoja takeita päätä tuota peruuttamattoman avioliiton vaarallista kauppaa, sitä hartaasti pyydän sinulta! Välistä yksi ainoa ele, sana, katse, jossakin kahdenkeskeisessä keskustelussa, jolloin sielut ovat sovinnaisesta tekopyhyydestään vapaita, voi salaman tavoin paljastaa kuiluja. Sinä olet kyllin ylevä ja itsestäsi varma voidaksesi rohkeasti astua polkuja, joilla joku muu eksyisi. Et voi aavistaa, millä levottomuudella seuraan vaiheitasi. Välimatkasta huolimatta näen sinut aivan silmieni edessä, tunnen samoja tunteita kuin sinä. Muistakin siis kirjoittaa minulle kaikesta, älä unohda mitään! Kirjeesi tuovat väkevän elämäntuulahduksen minun muuten niin yksinkertaiseen ja rauhalliseen kotielämääni, joka on yhtä yksitoikkoinen kuin valtamaantie pilvisenä päivänä. Kaikki, mitä täällä taaskin tapahtuu, johtuu yksinomaan minun omista itsekohtaisista taidekeinoistani ja juonistani, joita en nyt tällä kertaa tahdo paljastaa; kerron niistä joskus myöhemmin. Antaudun ja vetäydyn jälleen kuoreeni synkän itsepäisesti vaihdellen toivon ja epätoivon välillä. Ehkäpä vaadin elämältä enemmän onnea kuin mitä se on velvollinen meille antamaan. Nuorella ijällä olemme niin kerkkäät vaatimaan, että todellisuus vastaisi ihannetta. Tätä kaikkea miettiessäni, aivan yksin, pienen kallion kupeella puutarhassani, olen tullut siihen ajatukseen, että rakkaus avioliitossa on pelkkä sattuma, jolle on mahdotonta perustaa yleistä vallitsevaa lakia. Aveyronilainen filosofini on oikeassa käsittäessään perheen ainoaksi mahdolliseksi yhteiskuntasiteeksi ja alistaessaan sille naisen, niinkuin on tapahtunutkin kaikkina aikoina. Ratkaisun tälle suurelle ja meidän mielestämme melkein hirvittävälle kysymykselle antaa ensimäinen lapsi. Siksipä tahtoisinkin tulla äidiksi, jos ei muun vuoksi, niin siksi, että sieluni hivuttava toimintahalu saisi tyydytystä.

Louis on edelleenkin ihailtavan hyvä, hänen rakkautensa on toimivaa ja minun hellyyteni on käsitteellistä; hän on onnellinen, hän poimii yksinään kukkaset kiinnittämättä huomiota sen maaperän ponnistuksiin, joka ne on tuottanut. Onnellinen itsekkäisyys! Mutta ottakoon kuinka kovalle tahansa, lainaan itseni hänen harhakuvitelmiensa esineeksi, aivan kuin äiti, sen käsityksen mukaan, mikä minulla on äidistä, tekee kaikkensa tuottaakseen iloa lapselleen. Hänen ilonsa on niin syvä, että se pimittää hänen selvänäköisyytensä ja heittää heijastuksen minunkin ylitseni. Johdan hänet harhaan pienellä hymyllä tai tyytyväisellä katseella, joka johtuu siitä tietoisuudesta, että teen hänet onnelliseksi. Niinpä se hyväilynimi, jota kotioloissa käytän hänelle puhellessani, kuuluukin: "lapseni!" Odotan hedelmää näistä monista rukouksistani, jotka jäävät salaisuudeksi Jumalan, sinun ja minun välille. Äitiys on yritys, jolle olen antanut rajattomasti luottoa; se on minulle jo nyt niin suuressa velassa, että pelkään, että en lähestulkoonkaan saa kaikkea takaisin; sen pitäisi kehittää tarmoani ja laajentaa sydäntäni, sen pitäisi palkita menetykseni rajattomilla iloilla. Oi, Jumalani, kunpa en pettyisi! Siinä on koko minun tulevaisuuteni ja niin hirveätä kuin se onkin — koko hyveeni perusta.

XXI.

LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.

Kesäkuulla.

Rakas naitu hirveni, sinun kirjeesi saapui juuri parahiksi oikeuttaakseen minut tekemään erään rohkean teon, jota olen ajatellut yötä päivää. En tiedä, mikä himo minussa palaa tuntemattomiin tai, jos niin tahdot, kiellettyihin asioihin, mutta se levottuuttaa minua ja osoittaa selvästi, että sieluni sisimmässä par'aikaa on käymässä taistelu yhteiskunnan ja luonnon lakien välillä. En tiedä, onko luonto minussa voimakkaampi kuin yhteiskunta, mutta yllätän itseni hieromasta sovintoa näiden molempien voimien välille. Joka tapauksessa puhuakseni kyllin selvästi, tahtoisin puhua Felipen kanssa kahden kesken, jonakin yöllisenä hetkenä lehmusten alla puutarhan kolkassa. Tämä tahto on kylläkin kotoisin erään nuoren tytön aivoista, joka hyvin ansaitsee saada liikanimen älykäs vekkuli! Tämän nimen on herttuatar minulle leikillään antanut ja isäni yhtyy siihen täydellisesti. Siitä huolimatta pidän tätä harha-askelta varovaisena ja viisaana. Samalla kuin täten palkitsen Felipeäni kaikista niistä monista öistä, jotka hän on viettänyt puutarhamuurin vierellä, tahdon tietää, mitä hän tuumaa tästä kirjeestäni ja miten hän sellaisessa tilanteessa käyttäytyy; jos hän jumaloi tätä virhettäni, teen hänet rakkaaksi puolisokseni, mutta ellei hän silloin ole vielä kunnioittavampi ja värisevämpi kuin ratsastaessaan ohitseni ja tervehtiessään minua Champs-Elysées'lla, niin en tahdo nähdä häntä enää milloinkaan. Mitä taas maailmaan tulee, on varmasti vähemmän vaarallista tavata rakastettuani täten kuin hymyillä hänelle rouva de Maufrigneusen tai vanhan markiisitar de Beauseantin luona, joiden salongeissa meitä ympäröivät vakoilijat, sillä arvaa sen, millä silmillä seurataan sellaista tyttöä, jonka epäillään tuntevan lämpimämpiä tunteita Macumer'n tapaista hirviötä kohtaan! Oi, jospa tietäisit, millaisessa jännityksessä itse olen ajatellessani tätä suunnitelmaa, kuinka jo etukäteen kuvittelen, miten se on tapahtuva! Ja kuinka olenkaan kaivannut sinua; olisimme viettäneet muutamia hauskoja hetkiä yhdessä keskustellen, epätietoisuuden ihanissa sokkeloissa ja jo etukäteen nauttien kaikista tuollaisen ensimäisen yökohtauksen hyvistä ja pahoista puolista, pimeässä ja hiljaisuudessa, Chaulieun linnan kauniiden lehmusten varjossa, kuun hopeaisen häilähtelyn satumailla. Pamppailevin sydämin olen hokenut: — "Ah, Renée, missä viivytkään?" Sinun kirjeesi oli kuin tulta tappuroihin ja viimeisetkin epäröimiseni haihtuivat. Heitin hämmästyneelle ihailijalleni ikkunasta tarkan piirustuksen pienen puutarhaportin avaimesta liittäen myötä seuraavan kirjelmän:

"Tahdotaan estää teitä tekemästä tuhmuuksia. Taittaessanne niskanne vahingoittaisitte sen henkilön mainetta, jota sanotte rakastavanne. Oletteko uuden kunnioituksen osoituksen arvoinen ja ansaitsetteko sitä, että teitä puhutellaan sillä hetkellä, jolloin kuu jättää varjoon lehmukset puutarhan kolkassa?"

Eilen kello yksi, juuri kun Griffith oli menossa levolle, sanoin hänelle: — "Ottakaa shaalinne ja seuratkaa minua, ystäväiseni, tahdon mennä puutarhan perälle kenenkään huomaamatta!" Hän ei vastannut sanaakaan, vaan tuli mukaani. Mitkä tunteet täyttivätkään mieleni, Renée-ystäväni! Odotettuani häntä hetkisen suloisen pikku jännityksen vallassa näin hänen hiipivän esiin kuin varjon. Tultuamme onnellisesti alas puutarhaan, sanoin Griffithille: — "Älkää hämmästykö, siellä on parooni de Macumer ja juuri hänen vuoksensa olen ottanut teidät mukaani." Hän ei sanonut siihen mitään.

"Mitä tahdotte minulta?" kysyi minulta Felipe äänellä, jonka kiihtynyt sävy ilmaisi, että hameittemme kahina yön hiljaisuudessa ja askeltemme rapina hiekkakäytävällä, niin kevyesti kuin liikummekin, oli saanut hänen mielensä järkytetyksi.

"Tahdon sanoa teille sen, mitä en voi kirjoittaa", vastasin minä.

Griffith väistyi muutaman askeleen syrjään meistä. Oli tuollainen leuto yö, täynnä kukkien tuoksua. Tunsin tällä hetkellä juovuttavaa iloa siitä, että olin melkein yksin hänen kanssaan tässä lehmusten lempeässä hämärässä, jota vastaan puutarha talon seinästä takaisin heijastuvassa valkeassa kuunvalossa hohti kaksinverroin kirkkaana. Tämä vastakohtaisuus tuntui antavan jonkinlaisen kuvan rakkauden salaisuudesta, jonka täytyi päättyä loistavan avioliiton julkinäytelmään. Pari silmänräpäystä kesti tätä uuden tilanteen aiheuttamaa salaperäistä nautintoa, jolloin kumpikin olimme yhtä hämmästyneitä; sitten sain minä ensimäiseksi puhekykyni.

"Vaikkakaan en pelkää panettelua, en kuitenkaan tahdo, että enää kiipeätte tuohon puuhun", sanoin minä osoittaen jalavaa, "tai muurille. Olette jo kyllin kauan käyttäytynyt niinkuin koulupoika ja minä kuin pensionityttö; nyt on meidän ohjattava tunteemme arvomme mukaisiksi. Jos olisitte pudonnut ja vaikka saanut surmanne, kuolisin minä häväistynä…" — Loin katseeni häneen; hän oli käynyt kuolonkalpeaksi. — "Ja jos joku olisi yllättänyt teidät, niin olisi heti epäilty äitiäni ja minua…"

"Anteeksi", sanoi hän heikosti.

"Kulkekaa bulevardin käytävällä, kuulen kyllä askeleenne, ja kun tahdon tavata teitä, avaan ikkunani, mutta en tahdo asettaa teitä enkä itseäni tälle vaaralle alttiiksi muutoin kuin erittäin tärkeässä tapauksessa. Miksi olette ajattelemattomuudellanne pakoittanut minut tähän toiseen vaaralliseen toimenpiteeseen, joka helposti voi antaa huonon ajatuksen minusta?" — Näin hänen silmissään kyyneleitä, jotka mielestäni olivat paras vastaus. — "Ymmärrätte varmaan", jatkoin hymyillen, "että tämä askel minun puoleltani on hyvin uskallettu…"

Kuljettuamme pari kierrosta äänettöminä lehvien alla sanoi hän:

"Pidätte minua varmaankin tuhmana; ja minä olenkin siihen määrin onnen huumaama, että se lamauttaa kaiken ajatukseni ja voimani, mutta tietäkää edes se seikka, että te minun silmissäni pyhitätte tekonne vain sillä, että suvaitsette tehdä ne. Kunnioitus, jota tunnen teitä kohtaan, on vain verrattavissa siihen, jota tunnen Jumalaa kohtaan. Sitäpaitsi onhan miss Griffith täällä."

"Hän on täällä muiden, ei meidän vuoksemme Felipe", sanoin vilkkaasti.
Hän ymmärsi, mitä tarkoitin, rakkaani.

"Tiedän kyllä," jatkoi hän katsoen minuun nöyrästi, "että, vaikka hän ei olisikaan täällä, käyttäytyisimme aivan samoin kuin jos hän näkisi meidät; vaikka emme olekaan ihmisten näkyvissä, olemme kuitenkin aina Jumalan kasvojen edessä, ja me tarvitsemme yhtähyvin oman kunnioituksemme kuin maailman."

"Kiitos, Felipe," sanoin minä ja ojensin hänelle käteni tavalla, joka sinun olisi pitänyt nähdä. "Nainen, muistakaakin pitää minua naisena, on aina hyvin taipuvainen rakastamaan miestä, joka ymmärtää häntä. Niin, mutta ainoastaan taipuvainen", jatkoin minä painaen sormen huulilleni. "En tahdo, että elätätte itsessänne suurempaa toivoa kuin mitä minä voin teille antaa. Sydämeni on kuuluva ainoastaan sille, joka voi lukea sitä ja tuntea sen. Vaikk'eivät tunteemme olisikaan aivan samanlaisia, täytyy niiden silti olla yhtä laajoja ja yhtä korkeita. En ollenkaan tahdo tehdä itseäni suuremmaksi kuin mitä olen; niihin hyviin ominaisuuksiin, joita luulen itselläni olevan, liittyy, myös vikoja; mutta ellei minulla niitä olisi, olisin vallan epätoivoinen."

"Koska olette ottanut minut palvelijaksenne, olette samalla antanut minulle luvan rakastaa teitä," sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoen silmiini koko ajan; "olen saanut enemmän kuin toivoin."

"Mutta," vastasin minä vilkkaasti, "minusta on teidän osanne parempi kuin minun; eikä minulla olisi mitään vastaan saada vaihtaa osia, mutta se asia riippuu kokonaan teistä."

"Nyt täytyy minun kiittää teitä," sanoi hän, "tiedän, mikä on rehellisen rakastajan velvollisuus. Minun täytyy osoittaa teille olevani teidän arvoisenne ja teillä on oikeus koetella minua niin kauan kuin haluatte. Jumalani! Voittehan hyljätä minut, jos petän toiveenne."

"Tiedän, että rakastatte minua," vastasin. "Tähän asti (korostin julmasti nämä sanat) olen antanut etusijan teille, siksipä olettekin nyt täällä."

Kävelimme taas jonkun askeleen keskustellen ja minun täytyy tunnustaa sinulle, että espanjalaiseni, jonka levottomuus oli haihtunut, nyt mitä kaunopuheisimmin tulkitsi sydämensä tunteita, ei intohimoaan, vaan hellyyttään; sillä hän osasi ihailtavasti selittää tunteensa vertaamalla niitä jumalalliseen rakkauteen. Hänen sydämeen tunkeva äänensä, joka vielä erikoisesti tehosti hänen jo muutenkin niin oikeita ajatuksiaan, muistutti satakielen säveltä. Hän puhui hiljaa, kauniilla, sointuvalla äänellään ja hänen sanansa seurasivat toisiaan nopeasti kuin virran laineet, hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä. — "Lopettakaa", sanoin minä, "olen jo viipynyt kauemmin kuin minun olisi pitänyt…" Ja pienellä eleellä sanoin hänelle jäähyväiset. — "Olette kihloissa neiti", sanoi Griffith — "Ehkäpä olisin sitä Englannissa, mutta en Ranskassa", vastasin välinpitämättömästi. "Tahdon mennä naimisiin rakkaudesta enkä pettyä; siinä kaikki." Kuten näet, rakas ystävä, on minun laitani sama kuin Mahometin ja vuoren: menin itse rakkauden luo, kun ei se tullut minun luokseni.

Perjantaina.

Olen jälleen nähnyt orjani; hän on käynyt pelokkaaksi ja hänen ilmeessään on jotakin salaperäistä ja harrasta, joka suuresti miellyttää minua; hän näyttää nyt olevan yksinomaan minun valtani ja kunniani palveluksessa. Mutta ei mikään hänen katseissaan eikä käytöksessään ilmianna noille muuten niin herkkä-aavisteisille maailmannaisille sitä ääretöntä rakkautta, jonka minä yksin näen. En kuitenkaan, rakas ystäväni, laisinkaan ole silmittömästi ihastunut, hallittu ja vallittu; päinvastoin juuri minä itse ihastutan, hallitsen ja vallitsen… No niin, punnitsen asiaa. Oi, tahtoisinpa melkein takaisin sen pelon, jonka muinoin tuon hylkimäni aatelittoman opettajani salainen lumousvoima minussa vaikutti. On kahta lajia rakkautta: sellaista, joka käskee, ja sellaista, joka tottelee, ne ovat aivan erilaisia ja herättävät erilaista intohimoa ja niitä ei saa sekoittaa toisiinsa; voidakseen tehdä tilinsä elämän kanssa on naisen kenties tutustuttava näihin molempiin. Voivatko nämä molemmat intohimon lajit yhdistyä? Voiko mies, jonka rakkauden me olemme herättäneet, myös herättää meissä vastarakkauden? Onko Felipe jonakin päivänä oleva minun herrani? Olenko minäkin vapiseva, jos hän vapisee? Nämä kysymykset saavat minut empimään. Hän on hyvin sokea. Hänen sijassaan olisin pitänyt lehmusten alla odottelevaa neiti de Chaulieutä liian miellyttämisenhaluisena, liian kylmänä, hillittynä ja laskevaisena. Ei, tämä ei ole rakastamista, tämä on leikkimistä tulen kanssa. Felipe miellyttää minua edelleen, mutta nyt olen levollinen, mukavuutta harrastava. Ei mitään esteitä enää, miten hirveätä! Sisäinen jänne löyhtyy minussa, kaikki heikontuu, ja pelkään kysellä itseltäni asian oikeaa laitaa. Hän teki väärin kätkiessään minulta rakkautensa rajun voiman; hän jätti määräämisvallan minulle itselleni. Lyhyesti sanoen, en voita mitään tämäntapaisilla harha-askelilla. Niin, rakas ystävä, kuinka suloinen muisto tuosta puiden siimeksessä vietetystä puolituntisesta minulla onkin, on sen suoma nautinto kuitenkin paljon pienempi niiden tunteiden tenhoa, joiden kanssa kamppailin epäröidessäni: Menenkö sinne? Vai enkö mene? Kirjoitanko hänelle! Vai enkö kirjoita? Onkohan samoin kaikkien ilojemme laita? Onko parempi siirtää ne toistaiseksi vai nauttia niistä? Onko toivo arvokkaampaa kuin omistaminen? Ovatko rikkaatkin köyhiä? Olemmeko me molemmat ehkä antaneet tunteelle liian suuren liikkumisalan kehittäessämme mielikuvitusvoimamme rajattomiin asti? On hetkiä, jolloin tämä ajatus saa minut jäykistymään. Tiedätkö miksi? Olen vähän aikeissa tulla puutarhakohtaukseen ilman Griffithiä. Kuinka pitkälle mahdan mennäkään tätä tietä? Mielikuvituksella ei ole mitään rajoja, mutta nautinnoilla on. Sano minulle, sinä rakas korsettiin puettu tohtori, kuinka on yhdistettävä nämä molemmat naisen elämälle niin tärkeät ehdot?

XXII.

LOUISE FELIPELLE.

En ole tyytyväinen teihin. Ellette ole vuodattanut kyyneleitä Racinen Béreniceä lukiessanne, ellette tästä kappaleesta ole löytänyt maailman hirveintä murhenäytelmän aihetta, ette ymmärrä minua, emme koskaan voi ymmärtää toisiamme: särkekäämme liittomme, älkäämme enää tavatko toisiamme, unohtakaa minut; sillä ellette anna minulle tyydyttävää vastausta, tahdon unohtaa teidät, olette vast'edes oleva minulle vain muuan herra parooni de Macumer, tai pikemmin ette yhtään mitään; te olette oleva minulle tyhjää ilmaa, niinkuin ei teitä koskaan olisi ollutkaan. Eilen rouva d'Espardin luona oli teidän kasvoillanne jonkinlainen tyytyväinen ilme, joka oli minulle mitä suurimmassa määrässä vastenmielinen. Tunnutte olevan kovin varma siitä, että teitä rakastetaan. Toisin sanoen, teidän henkenne vapaus kauhistutti minua enkä enää tuntenut teitä siksi palvelijaksi, jona ensimäisessä kirjeessänne esititte itsenne. Ette ollenkaan ollut hajamielinen, niinkuin rakastuneen miehen tulee olla, vaan päinvastoin sinkauttelitte mitä nerokkaimpia kompasanoja. Niin ei käyttäydy tosi uskovainen; hän on aina alakuloinen jumaluutensa edessä. Jos kerran en ole yli kaikkien muiden naisten kohoava, korkeampi olento, jos ette näe minussa itse elonlähdettänne, olen vielä mitättömämpi kuin tavallinen nainen, sentähden että tällä hetkellä olen ainoastaan nainen. Olette herättänyt epäluuloni, Felipe; kapinan henki on voittanut hellyyden, ja kun olen tarkastellut teidän entisyyttänne, olen huomannut, että minulla on täysi syy olla epäluuloinen. Tietäkää siis, te herra Espanjan perustuslaillinen ministeri, että olen perinpohjin pohtinut sukupuoleni kurjaa asemaa. Viattomuudessaan ovat käteni vahingoittumattomina pidelleet palavia soihtuja. Kuulkaa siis tarkasti, mitä nuori kokemukseni on minulle opettanut ja mitä nyt kertaan teille. Kaikissa muissa asioissa on kaksinaisuudella, epärehellisyydellä, rikotuilla lupauksilla tuomarinsa, ja nämä tuomarit määräävät rangaistuksia; mutta niin ei ole laita rakkaudessa, jonka samalla kertaa on oltava uhri, syyttäjä, asianajaja, tuomioistuin ja pyöveli; sillä julmin uskottomuuskin, kauhein rikoskin jää tuntemattomaksi, tapahtuu vain sielujen syvyyksissä, joissa ei ole todistajaa, ja luonnollisesti on loukatullekin edullisinta vaieta asiasta. Rakkaudella on senvuoksi aivan oma lakikirjansa, oma kostonsa; maailmalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Minä puolestani olen kuitenkin vakaasti päättänyt, että en koskaan anna anteeksi rikosta, ja sydämen asioissa ei mikään ole vähäarvoista. Eilen olitte aivan sellaisen ihmisen näköinen, joka varmasti tietää olevansa rakastettu. Tekisittekin väärin, ellette olisi varma siitä, mutta minun silmissäni olisitte rikollinen, jos tämä varmuus riistäisi teiltä sen luonnollisen miellyttäväisyyden, jonka epävarma toivo ennen valoi koko olemukseenne. En tahdo nähdä teitä pelokkaana enkä suuriluuloisena, en tahdo, että joka hetki vapisette kadottavanne kiintymykseni, sillä sellainen olisi loukkaavaa; mutta en myöskään tahdo, että varmuus saa teidät välinpitämättömästi kohtelemaan rakkautta. Ette koskaan saa olla vapaampi kuin mitä minä itse olen. Ellette tiedä, millainen kidutus yksi ainoakin epäilyn pilkahdus on sielulle, niin olkaa varoillanne, etten vielä opeta teitä sitä tuntemaan. Yhdessä ainoassa katseessa olen antanut koko sieluni teille ja te olette lukinnut sen lippaaseenne. Täten on teidän haltuunne uskottu puhtaimmat tunteet, mitä vielä milloinkaan kenenkään nuoren tytön sielussa on ollut. Harkinta, ajattelu, josta olen maininnut teille, ovat ainoastaan rikastuttaneet päätä; mutta kun haavoittunut sydän anoo neuvoa järjeltä, niin silloin on, uskokaa minua, tuossa nuoressa tytössä jotakin enkelimäistä, joka tietää kaikki ja voi kaikki. Minä vannon teille, Felipe, että, jos rakastatte minua, kuten uskon, ja jos saatte minut epäilemään, että ne pelon, tottelevaisuuden, kunnioittavan odotuksen ja alamaisten toivomusten tunteet, joita sanotte tuntevanne minua kohtaan, vähimmälläkään tavalla ovat heikontuneet, niin, jos jonakin päivänä huomaan pienimmänkin laimentumisen tässä kauniissa ensi-lemmessä, jonka sielunne on minun sieluuni välittänyt, niin en sano teille mitään, en kiusaa teitä enemmän tai vähemmän arvokkaalla tavalla, en osoita ylpeyttäni enkä suuttumustani, en edes tällaisen nuhtelevan kirjeen muodossa; en sano silloin mitään, Felipe; olen oleva ainoastaan surumielinen niinkuin ihmiset, jotka tuntevat kuoleman lähestyvän; mutta en kuole, ennenkuin olen julmasti poltinraudalla merkinnyt elämänne, ennenkuin olen mitä häpeällisimmällä tavalla häväissyt muinaisen lemmittynne ja valanut sydämeenne ikuiset omantunnonvaivat, sillä olette silloin näkevä minut maan päällä, ihmisten silmissä kadotettuna ja iankaikkisuudessa tuomittuna olentona.

Älkää sentähden koskaan herättäkö mustasukkaisuuttani johonkin toiseen onnellisempaan, pyhästi rakastettuun Louiseen, jonka sielu saisi kukkia ja kehkeytyä vapaasti varjottoman rakkauden mailla ja joka Danten yleväin sanojen mukaan saisi omistaa:

Senza brama, sicura ricchezza. [Pelvotta aarteita ikikestäviä.]

Tietäkää, että olen perinpohjin tutkinut hänen helvettinsä keksiäni sieltä tuskaisimman kaikista kidutuksista, jonkun hirvittävän sielullisen rangaistuksen, jonka voisin yhdistää Jumalan kostoon.

Eilen käyttäytymisenne johdosta iski äkkiä epäluulon kylmä ja julma tikari sydämeeni. Ymmärrättekö? Olen epäillyt teitä ja kärsinyt niin äärettömästi, etten enää tahdo epäillä. Jos teidän mielestänne minun palveluksessani on liian raskas olla, niin luopukaa siitä, en suutu siitä ollenkaan. Tiedänhän, että olette nerokas mies. Varatkaa sielunne kaikki kukat minua varten, kulkekaa sidotuin silmin muun maailman ohi, kieltäytykää kuuntelemasta imarteluja, kiitosta ja kohteliaisuuksia. Tulkaa mieluummin luokseni vihan, panettelun ja halveksinnan taakalla kuormattuna, kertokaa minulle, että naiset eivät tunne teitä, että he menevät teidän ohitsenne luomatta silmäystäkään teihin ja että kukaan heistä ei voisi teitä rakastaa; kas silloin vasta todella tulette tuntemaan, mitä kaikkea naisen sydän ja hänen rakkautensa voi teille lahjoittaa. Niin hyvin kätketty täytyy aarteemme olla, että koko maailma voi vaikka polkea sitä jaloin edes aavistamatta sen olemassa-oloa. Jos olisitte ollut kaunis, en todennäköisesti koskaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota teihin enkä koskaan olisi keksinyt, että teissä on kokonainen maailma niitä ominaisuuksia, jotka herättävät rakkautta; ja vaikkakin yleensä tunnemme näitä syitä yhtä vähän kuin tiedämme, miten aurinko saa kukat puhkeamaan ja hedelmät kypsymään, niin on niiden joukossa kuitenkin yksi, jonka tunnen ja joka ihastuttaa minua. Teidän yleväin kasvojenne luonnepiirteet ja ilmeet puhuvat ymmärrettävää kieltä ainoastaan minulle. Ainoastaan minulla on voima uudestaan muovailla teitä, tehdä teistä kadehdittavin olento maan pinnalla; en sentähden soisi teidän henkenne hetkeäkään pakoilevan minun vaikutusvaltaani; se ei saa paljastaa itseään muille, yhtä vähän kuin kaunis suunne ja kasvonpiirteenne saavat hurmata muita. Minun yksin on saatava sytyttää teidän neronne valo, samoin kuin sytytän tulenlieskan silmiinne. Olkaa edelleenkin se synkkä, kylmä, nyreä ja ylenkatseellinen espanjalainen ylimys, mikä te olitte ennen. Olitte ikäänkuin jonkinlainen villi ja hävitetty alue, jonka raunioihin ei kukaan uskaltanut; teitä katseltiin kaukaa; ja nyt alatte hyväntahtoisesti raivata tietä, jotta koko maailma pääsisi luoksenne, ja muututte rakastettavaksi parisilaiseksi. Ettekö enää muista ohjelmaani? Teidän ilonne kieli vähän liiaksi rakkaudestanne. Ilman minun varoittavaa katsettani, olisitte antanut Parisin terävänäköisimmän, ilvehtivimmän ja sukkelimman salongin tietoon, että Armande Louise Marie de Chaulieu sähköitti teistä esiin neron. Olette mielestäni liian suuri, jotta pieninkään valtioviisas petos voisi sekaantua rakkauteenne; mutta ellette ole minua kohtaan yksinkertainen kuin lapsi, surkuttelen teitä suuresti; ja tästä ensimäisestä virheestänne huolimatta olen yhä edelleenkin vielä teitä syvästi ihaileva Louise de Chaulieu.

XXIII.

FELIPE LOUISELLE.

Koska Jumala näkee vikamme, näkee hän myös meidän katumuksemme; olette vallan oikeassa, kallis valtiattareni. Tunsin, etten ollut teille mieliksi, mutta en osannut arvata paheksumisenne syytä; nyt olette kuitenkin selittänyt sen minulle ja samalla antanut minulle uutta ihailun aihetta. Teidän mustasukkaisuutenne, joka on kuin Israelin Jumalan, on täyttänyt mieleni onnen tunteella. Ei mikään ole pyhempää eikä kallisarvoisempaa kuin mustasukkaisuus. Oi, kaunis suojelusenkelini, mustasukkaisuus on etuvartio, joka ei koskaan nuku; se on rakkaudelle samaa kuin mitä paha on ihmiselle: totuuden viesti. Olkaa mustasukkainen palvelijallenne, Louise; mitä kovemmin te lyötte häntä, sitä hartaammin on hän, alamaisena, nöyränä ja onnettomana, suuteleva sitä keppiä, joka lyödessään häntä samalla ilmaisee, kuinka kiintynyt te olette häneen. Mutta oh, rakkaani, ettekö siis ole huomannut aikaisemmin, tai kentiespä vain Jumala yksin sen näkee, kuinka olen ponnistellut voittaakseni ujouteni ja ne tunteet, joita te olette luullut heikoiksi! Niin, tarkoitukseni oli näyttää teille millainen olin silloin, kun en vielä rakastanut. Madridissa olivat ihmiset olevinaan jonkin verran huvitettuja keskusteluistani ja tahdoin, että te itse saisitte nähdä, minkä arvoinen olin. Onko tämä turhamaisuutta? Siinä tapauksessa olette ankarasti rangaissut sitä. Viimeinen katseenne jätti minut sellaiseen sielun hätään, jollaista en koskaan ennen ollut kokenut, en edes silloin, kun näin Ranskan sotajoukot Cadixin edessä ja kuninkaani viekastelevista sanoista tiesin henkeni uhatuksi. Koetin turhaan arvata tyytymättömyytenne syytä ja olin epätoivoissani tästä sielujemme epäsointuisuudesta, sillä minunhan on toimittava teidän tahdostanne, ajateltava teidän ajatuksianne, nähtävä teidän silmillänne, iloittava teidän ilojanne ja surtava teidän surujanne, aivan kuin tunnen kylmän ja kuuman vaihtelut. Minun rikokseni ja hätäni johtuivat tuosta yhteisymmärryksen puutteesta yhteisessä sieluelämässämme, jonka te jo olitte loihtinut niin kauniiksi. Pahoittaa hänen mieltään…! olen tuhat kertaa toistanut itsekseni kuin mieletön. Jalo, ihana Louise, jos yleensä enää olisi mahdollista enentää minun rajatonta alttiuttani teitä kohtaan, minun järkähtämätöntä uskoani teidän pyhään omaantuntoonne, niin voisivat sen ehkä aikaansaada teidän mielipiteenne, jotka ovat tunkeneet sydämeeni kuin uusi väkevä valovirta. Olette valkaissut minulle minun omat tunteeni, olette selittänyt minulle asioita, jotka vain hämärästi aavistin sielussani. Oi, jos rankaisunne on tällainen, millaisia ovat sitten palkintonne? Ottaissanne minut palvelijaksenne täytitte jo kaikki toiveeni. Teitä on minun kiittäminen elämästä, jonka jo luulin kadottaneeni; nyt on minulla päämäärä, en elä hukkaan, voimani tarvitaan johonkin, jos ei muuhun niin kärsimään teidän vuoksenne. Toistan saman, minkä olen sanonut teille jo ennenkin: aina olette tapaava minut samanlaisena kuin mitä olin silloin, kun tarjouduin nöyräksi ja vaatimattomaksi palvelijaksenne. Niin, vaikkapa olisitte häväisty ja kadotettu, jollaisesta mahdollisuudesta te mainitsette, niin kasvaisi hellyyteni vain näistä tahallisista onnettomuuksistanne! Minä sitoisin haavat, parantaisin ne, vakuuttaisin rukouksillani itse Jumalankin siitä, että te ette ole syyllinen ja että teidän virheenne aiheutuvat toisen rikoksesta…

Enkö ole sanonut teille, että tunnen sydämessäni teitä kohtaan mitä erilaisimpia tunteita, yht'aikaa isän, äidin, veljen ja sisaren, että edustan ikäänkuin kokonaista perhettä, olen kaikki enkä mitään, aivan niinkuin haluatte? Mutta ettekö juuri itse ole kytkenyt kaikkia näitä sydämiä rakastajan sydämeen? Suokaa minulle siis anteeksi, jos silloin tällöin olenkin enemmän rakastaja kuin isä tai veli, kun kuitenkin tiedätte, että rakastajan takaa aina löytyy isä ja veli. Jospa voisitte nähdä sydämeeni silloin, kun näen teidät kauniina ja säteilevänä, tyynenä ja kaikkein ihailemana Champs-Elysées'llä vaunujenne kulmauksessa tai teatterissa aitiossanne!… Ah jospa tietäisitte kuinka vähän itsekohtaista ylpeyteni on kuullessani ylistettävän teidän kauneuttanne, ryhtiänne ja kuinka silloin rakastan kaikkia noita tuntemattomia, jotka suitsuttavat teille ihailuaan! Jos te sattumalta jollakin tervehdyksellänne olette avannut sieluni kukat, olen samalla kertaa sekä nöyrä että ylpeä, ja minä kuljen tietäni niinkuin Jumala itse olisi minua siunannut, palaan kotiini riemumielin, ja riemuni jättää minuun ikäänkuin pitkän valovanan: se hehkuu esiin yksin savukkeeni savukiehkurasta ja minä tiedän varmemmin kuin koskaan, että veri joka pulppuaa täällä suonissani, on kokonaan teitä varten. Ettekö siis tiedä, miten äärettömästi teitä rakastan? Nähtyäni teidät palaan jälleen huoneeseeni, jossa sarasenilainen komeus vallitsee, mutta jossa teidän muotokuvanne himmentää kaiken muun, heti kun painan ponninta, joka muuten pettää sen kaikkien katseilta; sitten vaivun sitä katselemaan; sepitän runoelmia onnesta. Taivaan korkeudesta laskeutuu silmieni eteen kokonainen elämän taulu, jota uskallan toivoa omakseni. Oletteko joskus yön hiljaisuudessa, kaiken ulkomaailman hälinän ohitse, tavoittanut rakkaaseen pikku korvaanne salaisen äänen soinnun? Ettekö aavista mitään niistä tuhansista rukouksista, jotka rientävät luoksenne? Hiljaisuudessa tarkastellessani teitä olen vihdoin keksinyt kaikkien teidän piirteittenne sisäisen tarkoituksen, olen huomannut, miten ne ovat yhdenmukaisia sielunne täydellisyyden kanssa; tästä teidän luonteenne kauniista sopusointuisesta kaksipuolisuudesta olen sepittänyt espanjankielellä kaksi sonettia, joita en ole näyttänyt teille, sillä runouteni on liian paljon aiheensa alapuolella, rohjetakseni lähettää niitä teille. Olen niin täysin sulautunut teihin, että en hetkeäkään voi olla teitä ajattelematta ja jos te lakkaisitte täten täyttämästä elämääni, kärsisin siitä. Ymmärrättekö nyt, Louise, miten äärettömän tuskallista minulle oli, vaikkakin tahtomattani, tuottaa teille mielipahaa voimatta arvata siihen syytä? Tämä kaunis kaksoiselämä häiriytyi hetkeksi ja jäinen kylmyys kouristi sydäntäni. Lyhyesti sanoen, kun minun oli aivan mahdoton ymmärtää tämän erimielisyyden syytä, luulin, ettei minua enää rakastettu; palasin kotiin hyvin synkkänä, mutta onnellisena kuitenkin vielä palvelija-asemastani, mutta sitten saapuikin kirjeenne täyttäen mieleni riemulla. Oi, nuhdelkaa minua aina samoin!

Muuan lapsi, joka oli langennut, sanoi äidilleen: "anteeksi", nousten jälleen ja peittäen tuskansa. Niin, hän pyysi anteeksi sitä, että oli tuottanut hänelle tuskaa. No niin, tuo lapsi olen minä: en ole muuttunut, jätän teille luonteeni avaimen orjan alamaisuudella; mutta rakas Louise, en ole enää tekevä uusia kompastuksia. Pitäkää ketjua, joka minut yhdistää teihin aina niin kireällä, että jo yhdellä ainoalla liikkeellä voitte ilmaista pienimmätkin toivomuksenne sille, joka aina on oleva orjanne.

Felipe.

XXIV.

LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.

Lokakuulla 1824.

Rakas ystäväni, sinä, joka kahden kuukauden kuluttua menit naimisiin haaksirikkoutuneen miesparan kanssa, jonka äidiksi rupesit, et tiedä mitään siitä hirvittävästä näytelmästä, joka näytellään syvällä sydämissä ja jota nimitetään rakkaudeksi, jossa kaikki voi yhdessä silmänräpäyksessä muuttua traagilliseksi ja jossa yksi ainoa katse, keveästi heitetty sana voi merkitä kuolemaa. Kaiken lopuksi olin varannut Felipelle hirvittävän, mutta ratkaisevan koetuksen. Tahdoin tietää, rakastaisiko hän minua kaikesta huolimatta, joka on kuningasmielisten, niin, miks'ei myös katolilaisten, tunnussana! Koko yön käveli hän kanssani lehmusten alla puutarhamme perimmäisessä kolkassa eikä edes epäilyn varjoa näkynyt hänen sielussaan. Seuraavana päivänä olin hänelle vielä rakkaampi kuin ennen ja yhtä siveä, suuri ja puhdas hänen mielestään kuin edellisenä päivänäkin; hän ei vähimmälläkään tavalla käyttänyt hyväkseen asemaansa. Oi, hän on todellakin oikea espanjalainen, oikea abenserragi! Hän kiipesi muurille suudellakseen kättäni, jonka ojensin hänelle pimeässä parvekkeeltani; hän oli vähällä syöksyä alas; kuinka monta nuorukaista olisi tehnyt samoin! Kaikki tuo ei kuitenkaan vielä merkitse mitään; kärsiväthän kristityt hirveitä marttyyrikidutuksiakin päästäkseen taivaaseen. Toissa-iltana käännyin kuninkaan tulevan lähettilään Espanjan hovissa, korkeasti kunnioitetun herra isäni puoleen ja sanoin hänelle hymyillen: — "Herraseni, pienemmän ystäväpiirin tieten tulette naittamaan erään lähettilään veljenpojan kanssa rakkaan Armandenne, jolle tämä lähettiläs, joka toivoo mainitunlaista liittoa ja jo kauan on kerjännyt sitä, naimasopimuksessa määrää suunnattoman suuren omaisuutensa ja kaikki arvonimensä kuolemansa jälkeen ja lahjoittaa jo heti molemmille puolisoille satatuhatta livreä korkoja ja morsiamelle sitäpaitsi kahdeksansadantuhannen frangin myötäjäiset. Tyttärenne itkee, mutta taipuu kuitenkin teidän isällisen arvovaltanne majesteetin vastustamattoman tahdon alle. Jotkut pahansuopaiset panettelijat sanovat, että tyttärenne kyynelien alla piilee itsekäs ja kunnianhimoinen sielu. Menemme tänä iltana oopperassa aatelisten aitioon ja herra parooni de Macumer tulee myös sinne" — "Hän ei siis sovi?" vastasi minulle isäni hymyillen kohdellen minua jo lähettilään rouvana. — "Pidätte Clarisse Harlowea Figarona!" sanoin minä heittäen häneen halveksivan ja pilkallisen silmäyksen. "Kun näette, että olen ottanut hansikkaan pois oikeasta kädestäni, tulee teidän vakuuttaa valheelliseksi tämä hävytön huhu ja olla olevinanne siitä loukkaantunut." — "Voin olla levollinen tulevaisuutesi suhteen: sinulla ei ole enempää tytön-aivoja kuin mitä Jeanne d'Arcilla oli naisen-sydäntä. Olet tuleva onnelliseksi, olet antava rakastaa itseäsi, mutta itse et ole rakastava ketään!" Tällä kertaa purskahdin nauruun. — "Mitä tarkoitat, pikku keimailijatar?" kysyi hän. — "Vapisen isänmaani etujen puolesta." Ja huomatessani, ettei hän käsittänyt minua, lisäsin: "Madridissa!" — "Kuka voisi uskoa, mihin määrin tämä nunna jo vuoden sisään on oppinut tekemään pilaa isästään", sanoi hän herttuattarella — "Armande tekee pilaa kaikesta", vastasi äitini katsoen minuun. — "Mitä tarkoitatte?" kysyin häneltä. — "Ettehän edes pelkää yön kosteutta, josta voitte saada reumatismia", sanoi hän heittäen minuun uuden silmäyksen. — "Aamupäivät", vastasin minä, "ovat niin kuumia!" Herttuatar loi katseensa alas. — "Kyllä on jo aika naittaa pois hänet", sanoi isäni, "ja toivon, että se tapahtuu jo ennen lähtöäni." — "Miksi ei, jos niin haluatte", vastasin minä kaunistelematta.

Kaksi tuntia myöhemmin heloitimme me, äitini ja minä, herttuatar de Maufrigneuse ja rouva d'Espard, kuin neljä ruusua aition etualalla. Minä olin istuutunut syrjittäin, kääntäen yleisöön päin toisen olkani, niin että hyvin saatoin nähdä kaikki, ilman että minua itseäni nähtiin tuossa avarassa aitiossa, joka on salin toisessa pylväiden välisessä taustakeskustassa. Macumer saapui, otti paikan ja asetti kiikarin silmiensä eteen voidakseen mielin määrin katsella minua. Ensimäisellä väliajalla tuli aitioon se henkilö, jota minä nimitän Irstailijoiden kuninkaaksi, naisellisella kauneudella varustettu nuori mies. Kreivi Henri de Marsay astui esiin hymy huulilla, kokkapuheet silmäkulmassa ja iloinen ilme kasvoillaan. Hän tervehti ensin äitiäni, rouva d'Espardia, herttuatar de Maufrigneuseä, kreivi d'Esgrignonia ja de Saint-Héreenia, sitten sanoi hän minulle: — "Kentiespä olen ensimäinen, jolla on kunnia onnitella teitä tapahtuman johdosta, joka on tekevä teidät yleisen kadehtimisen esineeksi." — "Ah, tarkoitatte avioliittoa," vastasin hänelle. "Täytyykö siis juuri hiljan luostarista päässeen nuoren henkilön valkaista teille, että niistä avioliitoista, joista puhutaan, ei koskaan tule mitään!" Herra de Marsay näytti kumartuvan Macumer'n puoleen ja kuiskaavan jotakin hänen korvaansa; ymmärsin hänen huuliensa liikkeestä, että hän sanoi: — "Parooni, te ehkä rakastatte tuota pientä keimailijatarta, joka on käyttänyt herkkäuskoisuuttanne hyväkseen; mutta kun tässä on kysymys avioliitosta eikä rakkaudesta, on paras tietää, mitä tapahtuu." Macumer heitti tuohon neuvonhaluiseen panettelijaan yhden noista katseistaan, jotka ovat kuin runoelmia ja vastasi hänelle jotenkin tähän tapaan: — "En rakasta mitään pientä keimailijatarta!" tukien lausuntoaan ilmeellä, joka ihastutti minua niin, että nähdessäni isäni heti riisuin hansikkaan kädestäni. Ei pienin pelko eikä epäily ollut saanut jalansijaa Felipessä. Hän toteutti erinomaisesti kaikki odotukseni hänen luonteensa suhteen; hän ei luota kuin minuun, maailma ja sen valheet eivät häntä liikuta. Abenserragi ei edes rypistänyt silmäkulmiaan, hänen sininen verensä ei ryöpsähtänyt punaamaan hänen oliivikasvojaan. Nuo molemmat nuoret kreivit menivät pois. Silloin sanoin naurahtaen Macumer'lle: — "Herra de Marsay taisi sanoa minusta teille jonkun epigrammin." — "Paljon enemmän kuin epigrammin", vastasi hän, "oikean epitalammin". — "Puhutte minulle kreikkaa", sanoin hänelle hymyillen ja palkitsin häntä eräänlaisella katseella, joka aina saa hänet pois suunniltaan. — "Toivon sitä", huudahti samassa isäni kääntyen rouva de Mautrigneusen puoleen. "Halpamaisia juoruja on liikkeellä. Heti kun nuori ihminen alkaa näkyä suuressa maailmassa, on kaikilla suoranainen raivo naittaa häntä, ja keksitään jos jonkinlaisia mahdottomuuksia! En koskaan ole naittava Armandea vastoin hänen tahtoaan. Teenpä pienen kierroksen lämpiössä, sillä voitaisiin vielä uskoa, että levitän tätä huhua johtaakseni lähettilään ajatukset tähän naimiskauppaan; ja Caesarin tytärtä saa vielä vähemmän epäillä kun hänen vaimoaan, jota ei saa epäillä laisinkaan."

Herttuatar de Mautrigneuse ja rouva d'Espard katsoivat vuoroon äitiini, vuoroon parooniin pilailevan ilkkuvalla ja kavalalla katseella, joka oli täynnä pieniä kysymysten vihjauksia. Nämä viisaat kyykäärmeet olivat lopultakin huomanneet jotakin. Kaikista salaisista asioista on rakkaus kaikista julkisin; ja naiset uhoavat sen ulos itsestään, niin luulen. Voidakseen tyystin salata sen täytyisi naisen olla hirviö! Silmämme kielivät vielä enemmän kuin kielemme. Nautittuani tuosta suloisesta huvista nähdä Felipe niin suurena kuin miksi olin hänet toivonutkin, halusin luonnollisesti vielä lisää. Sentähden annoin hänelle sovitun merkin tulla ikkunani luo tuota vaarallista tietä, jonka tiedät. Muutamia tunteja myöhemmin seisoikin hän kuin kuvapatsas muurin sivustalla nojaten kädellään akkunaparvekkeeni kaiteeseen ja tutkien huoneestani tunkevia valon heijastuksia. — "Rakas Felipeni", sanoin hänelle, "olette ollut erinomainen tänä iltana: olette käyttäytynyt aivan kuin olisin itsekin tehnyt, jos minulle olisi ilmoitettu, että olitte aikeissa mennä naimisiin". — "Ajattelin, että olisitte ilmoittanut siitä minulle ennemmin kuin kenellekään muulle", vastasi hän minulle. — "Ja millä katsotte ansainneenne tällaisen etuoikeuden?" — "Uskollisena palvelijananne". — "Oletteko sitä todellakin?" — "Olen", sanoi hän, "enkä koskaan ole muuksi muuttuva." — "No niin, jos nyt tuo avioliitto olisikin välttämätön, jos alistuisin…" Kuun lempeä valo ikäänkuin äkkiä valkeni väkevämmäksi niiden katseiden loimussa, jotka hän suuntasi ensin minuun, sitten muurin rajoittamaan kuiluun edessämme. Hän tuntui sillä hetkellä kysyvän itseltään, emmekö voisi molemmat kuolla yhdessä, murskautua tuonne alas; mutta voima, joka on intohimoa korkeampi, sammutti samassa tämän hänen kasvoistaan ja silmistään heijastuneen mielijuohteen salaman. — "Minkä arabialainen kerran sanoo, siinä hän myös pysyy", sanoi hän tukahtuneella äänellä. "Olen palvelijanne ja kuulun teille: kuolemaani asti olen elävä ainoastaan teille." Kaidepuusta kiinni pitelevä käsi tuntui hellittävän otettaan; laskin käteni hänen kätensä päälle ja sanoin: — "Felipe ystäväni, omasta tahdostani olen tästä hetkestä alkaen teidän vaimonne. Tulkaa huomen-aamulla pyytämään kättäni isältäni. Hän tahtoo pitää omaisuuteni; mutta sopimuksessa on teidän tunnustettava se, vaikka ette ole sitä saanutkaan, silloin on isäni varmasti myöntyvä. En ole enää Armande de Chaulieu; astukaa nopeasti alas. Louise de Macumer ei tahdo tehdä itseään syypääksi pienimpäänkään varomattomuuteen."

Hän kalpeni, hänen polvensa horjahtivat; noin kymmenen jalan korkeudesta syöksyi hän maahan vähintäkään vioittumalta; pelästytettyään minut täten pahanpäiväiseksi hän viittasi minulle pienen tervehdyksen kädellään ja katosi. Minua siis rakastetaan, sanoin itselleni, niinkuin ei vielä koskaan ketään naista ole rakastettu! Ja minä vaivuin uneen lapsellisen tyydytyksen vallassa; kohtaloni oli ainaisiksi ajoiksi ratkaistu. Kello kahden aikaan kutsutti isäni minut huoneeseensa, jossa tapasin myös herttuattaren ja Macumer'n. Sopimus solmittiin miellyttävän kohteliain sanoin. Vastasin yksinkertaisesti, että, jos kerran herra Henarez jo oli sopinut isäni kanssa asiasta, ei minulla ollut mitään syytä vastustaa heidän toivomuksiaan. Senjälkeen pyysi äitini paroonia jäämään meille päivälliselle, ja sen päälle olimme kaikki neljä ajelemassa Boulognen metsässä. Lähetin herra de Marsay'hin hyvin pilkallisen silmäyksen, kun hän ohi ratsastaessaan näki isäni ja Macumer'n vaunujen etuistuimella.

Ihailtava Felipeni on antanut muuttaa nimikorttinsa tällaisiksi:

Henarez parooni de Macumer, Sorian herttuoiden sukuhaaraa.

Joka aamu tuo hän omakätisesti minulle ihanan kukkavihon, jonka keskessä aina on kirje ja siinä hänen edellisenä yönä sepittämänsä espanjalainen sonetti minun ylistyksekseni.

Jotta kirje ei paisuisi kovin paksuksi, lähetän sinulle pieneksi malliksi ensimäisen ja viimeisen sonetin, jotka olen sanasta sanaan ja säe säkeeltä kääntänyt.

Ensimäinen sonetti.

Enemmän kuin kerran olen ohuessa silkkimekossani — kohotetuin kalvoin ja sydämen lyöntien ainoalla tykytykselläkään kiihtymättä — odottanut raivoisan härän ryntäystä — ja sen sarvea, joka on terävämpi kuin Phoiboksen sirppi.

Andalusialaista seguidillaa hyräillen olen kiivennyt — linnoituksen kuvetta luotisateessa; — olen uskaltanut elämäni sattuman viheriälle pelivaatteelle — välittämättä siitä sen enempää kuin kultakolikosta. Paljaalla kädellä olen ottanut kuulat kanuunain kidasta; — mutta luulenpa, että käyn aremmaksi kuin vainottu jänis, — kuin lapsi, joka näkee kummituksen akkunaverhojensa poimuissa.

Sillä kun sinä katselet minua lempeillä silmilläsi, — peittää kylmä hiki otsani, polveni huojuvat, — minä vapisen, peräydyn, ja kaikki voimani luopuu minusta.

Toinen sonetti.

Tänä yönä tahdoin nukkua uneksiakseni sinusta; — mutta kateellinen uni pakeni silmäluomiani; — menin parvekkeelleni ja katselin taivasta: — kun ajattelen sinua, kääntyy katseeni aina korkeuteen.

Ihmeiden ihme, jonka ainoastaan rakkaus voi selittää: — taivas oli kadottanut safiiri-loistonsa; — tähdet, kuin sammuneet timantit kultaliitoksissaan, — heittivät ainoastaan kuolleita katseita, jähmettyneen kylmiä säteitä.

Kuu, joka oli kadottanut hopean- ja liljan-valkean värinsä, — kiersi surumielisenä synkkää taivaanrantaa — sillä sinä olet ryöstänyt taivaalta koko sen loiston.

Kuun valkea valo hohtaa sinun suloiselta otsaltasi, — koko taivaan sini on keskittynyt sinun silmiisi, — ja ripsesi ovat kudotut tähtien säteistä.

Voiko somemmalla tavalla todistaa nuorelle tytölle muistelevansa häntä? Mitä sanot tästä rakkaudesta, joka tuhlaa rakastetulleen yht'aikaa älyn kukkia ja luonnon kukkia? Jo noin kymmenkunta päivää olen tiennyt, millaista todella on tuo niin paljon kehuttu espanjalainen rakkaudenpalvelus.

Voi, rakkaani, mitä tapahtuu la Crampadessa, jossa mielikuvituksessani niin usein vaeltelen tarkastellen yhteisen viljelystyömme edistymistä? Eikö sinulla ole mitään kerrottavana meidän silkkiäispuistamme ja viimetalvisista istutuksistamme? Onnistuuko kaikki toivomustesi mukaan? Ovatko kukat puoliso-sydämessäsi puhjenneet samaan aikaan kuin metsissämmekin? En uskalla sanoa puutarha-pengermillämme! Jatkaako Louis edelleenkin rakkauslaulu-järjestelmäänsä? Ymmärrättekö hyvin toisianne? Onko sinun aviollisen hellyytesi hiljaisen puron solina parempi kuin minun rakkauteni pyörteet? Onko minun kiltti hametohtorini suuttunut? En voi uskoa sitä, ja minä lähettäisin heti Felipeni pikalähettinä jalkojesi juureen, hänen tulisi tuoda minulle sinun pääsi tai anteeksiantosi, jos niin olisi asiat. Minun elämäni täällä on iloista ja minä tahtoisin, kultaseni, tietää kuinka Provencessa eletään. Olemme lisänneet perhettämme yhdellä espanjalaisella, joka on ruskea kuin havannasikaari, ja odotan kaiken päälle vielä onnittelujasi.

Totta tosiaan, kaunis Renée, alanpa olla levoton sinusta, pelkään, että salaat minulta jotakin kärsimystä, jotta et pilaisi minun ilojani, sinä paha tyttö! Kirjoita minulle pian muutamia rivejä, joissa kuvaat minulle elämäsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja sano minulle, vieläkö pidät puoliasi, vieläkö vapaa tahtosi seisoo molemmilla jaloillaan, vai onko se polvillaan, vai istuuko se kenties, joka jo olisi sangen vakava paikka. Luuletko, etteivät ehkä sinun avioliittotapahtumasi minua liikuta? Kaikki se, mitä olet minulle kirjoittanut, saa minut välistä syviin mietteisiin. Usein oopperassa kun olin katselevinani tanssijattarien hyppyjä, sanoin itselleni: nyt on kello puoli kymmenen, hän käy ehkä juuri levolle, mitähän hän tehnee? Onko hän onnellinen? Onko hän yksin vapaan tahtonsa kanssa? Vai onko hänen vapaa tahtonsa mennyt samaa tietä kuin sellaiset asiat, jotka jo ovat kadottaneet arvonsa?… Tuhannet suudelmat.

XXV.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.

Lokakuulla.

Senkin nokkaviisas, miksi olisin sinulle kirjoittanut, mitä olisin sinulle sanonut? Sill'aikaa kuin sinä elät tuota juhlien, rakkaudentuskien, ohdakkeiden ja kukkien täyttämää elämää, jota minulle kuvailet ja jota saan katsella kuin hyvin näyteltyä teatterikappaletta, niin vietän minä yksitoikkoista ja luostarin malliin järjestettyä elämää. Me käymme aina levolle kello yhdeksän ja nousemme auringon kanssa. Aterioimme aina tuskastuttavan täsmällisesti. Ei koskaan pienintä poikkeusta. Olen tottunut tähän säännölliseen ajan järjestykseen verrattain vaivattomasti. Kentiespä se onkin luonnon vaatimaa, sillä mitä olisi elämä ilman tällaista sääntöperäisyyteen alistumista, joka tähtitieteilijäin sanojen mukaan, ja kuten Louis'kin väittää, vallitsee kaikkialla maailmankaikkeudessa. Järjestys ei väsytä. Sitäpaitsi vievät pukeutumisvelvollisuudet aikani aamiaiseen asti, sillä olen päättänyt aina esiintyä pöydässä niin somana kuin suinkin täyttääkseni kaikki vaatimukset, mitä minulle naisena voidaan asettaa; se tuottaa tyydytystä itselleni, ja tuo kiltti appiukko ja Louis näyttävät myös hyvin tyytyväisiltä. Aamiaisen jälkeen kävelemme. Kun sanomalehdet saapuvat, poistun joksikin aikaa talousaskareihini tai myös lukemaan, sillä luen paljon, tai kirjoittamaan sinulle. Palaan takaisin tuntia ennen päivällistä ja sen jälkeen pelataan, tehdään ja otetaan vastaan vierailuja. Täten vietän päiväni seuranani onnellinen vanhus, jolla ei ole mitään toivoja enää, ja puolisoni, jonka onni olen minä. Louis on niin onnellinen, että hänen ilonsa on lopulta lämmittänyt minunkin sieluni. Onni ei meille varmaankaan koskaan esiinny huvin muodossa. Väliin iltasin, kun minua ei tarvita peliseurassa ja kun istun mukavasti nojatuolissani, kiitävät ajatukseni sinuun; elän mielikuvituksessani mukana tuossa niin kauniissa, niin rikkaassa, vaihtelevassa ja kiihkeän levottomassa elämässä, jota sinä vietät, ja kysyn itseltäni, minne tuo rauhaton johdanto sinut lopulta mahtaa viedä. Eikö se ehkä surmaa kirjan muuta sisältöä? Sinulla on varaa pitää rakkauden harhakuvitelmia, rakas sydänkäpyseni, mutta minulla ei ole muuta kuin talouselämän karu todellisuus. Niin, unennäöltä tuntuvat minusta sinun rakkausvaiheesi. Ja minun onkin vaikea ymmärtää, minkätähden sinä teet ne niin romantisiksi. Sinä tahdot itsellesi miehen, jossa on enemmän sielua kuin aisteja, enemmän sielun suuruutta ja hyvettä kuin rakkautta. Sinä tahdot, että kaikki nuoren tytön unelmat elämänkynnyksellä vaihtuisivat todellisuudeksi, sinä vaadit uhrauksia niiden vuoksi; sinä alistat Felipesi koetuksille päästäksesi selville siitä, ovatko hänen lemmenkaipuunsa, toivonsa ja uteliaisuutensa pysyvää laatua. Mutta, lapsi, noiden haavemaisten koristeiden takana kohoaa alttari, jolla ikuinen liitto solmitaan. Jo päivää jälkeen avioliiton voi se hirvittävä tapaus, joka muuttaa tytön naiseksi ja rakastajan aviomieheksi, särkeä kaikki sinun korkeat ja sirot rakennelmasi ja hienot varovaisuuslaskelmasi. Tiedä siis, että kaksi rakastavaista samoin kuin kaksi vihittyä, kuten Louis ja minä, hääyön riemujen alta, Rabelais'n sanojen mukaan, etsii erästä suurta epävarmaa — kenties —

En soimaa sinua, vaikka käyttäydytkin vähän ajattelemattomasti puhellessasi Felipesi kanssa puutarhassa, pommittaessa häntä kysymyksilläsi ja viettäessäsi yökaudet parvekkeella hänen seistessään muurilla; sinä leikit elämällä, lapsi, ja minä pelkään, että se ei ymmärrä leikkiä. En uskalla neuvoa sinulle tietä onneen siten kuin kokemukseni pohjalta oikeastaan tahtoisin; mutta salli minun vieläkin toistaa, että avioliiton paras evästys on näissä kahdessa sanassa: alistuvaisuus ja kiintymys! Sillä näenpä, että kaikista sinun kokeistasi, keimailuistasi ja huomioistasi huolimatta sinä menet naimisiin aivan samalla tapaa kuin minä. Avartaessaan toivomuksiensa piiriä kaivaa kuilun vain hiukan syvemmäksi, siinä kaikki.

Oi, kuinka mielelläni tahtoisin nähdä parooni de Macumer'n ja puhua hänen kanssaan jonkun tunnin; niin suuresti toivon sinun onneasi!

XXVI.

LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.

Kun Felipe todellisen sarasenin ylevämielisyydellä toteuttaa kaikki isäni ja äitini suunnitelmat tunnustaen vastaanottaneensa minun omaisuuteni kuitenkaan sitä saamatta, niin on herttuatar tullut vielä äidillisemmäksi ja lempeämmäksi minulle kuin ennen. Hän nimittää minua pikku vehkeilijäksi, pikku veitikaksi, hän sanoo, että minulla on sangen sukkela kieli. — "Mutta rakas äiti", sanoin hänelle päivää ennen sopimuksen allekirjoittamista, "te luulette valtioviisaudeksi, kavaluudeksi, vehkeilyksi kaikkea sitä, joka on rehellisintä, välittömintä, epäitsekkäintä ja täydellisintä rakkautta, mitä maailmassa koskaan on ollut! Tietäkää siis, etten ole mikään veitikka, jolla nimellä te olette suvainnut minua kunnioittaa." — "No niin, Armande", sanoi hän minulle kaulaten minua ja suudellen minua otsalle; "sinä et ole tahtonut palata luostariin, sinä et ole tahtonut jäädä naimattomaksi, ja suuren, kauniin Chaulieu-suvun jäsen kun olet, olet tuntenut velvollisuudeksesi kunniakkaasti jatkaa isäsi sukua". (Jospa tietäisit, Renée, miten nämä sanat olivat imartelevia isälleni, joka kuunteli keskusteluamme!) "Koko talven olen nähnyt sinun pistävän pikku nokkasi joka katrilliin, olen nähnyt sinun viisaasti ja sattuvasti arvostelevan ihmisiä ja ymmärtävän kohdalleen Ranskan nykyaikaisen yhteiskunnallisen tilanteen. Myöskin olet kietonut verkkoihisi tuon espanjalaisen, ainoan, joka kykenee tarjoamaan sinulle tuon ihanan aseman kodin valtiattarena. Rakas pienokaiseni, olet kohdellut häntä kuin Tullia veljeäsi." — "Millainen mainio koulu onkaan sisareni luostari!" huudahti isäni. Sinkosin isääni silmäyksen sellaisen, että se heti katkaisi hänen lauseensa; sitten käännyin herttuattaren puoleen ja sanoin: — "Rouvaseni, minä rakastan sulhastani, Felipe de Soriaa, kaikesta sydämestäni. Vaikkakin tämä rakkaus syttyi sydämeeni tahtomattani ja vaikkakin alussa kaikin voimin ponnistelin sitä vastaan, niin vannon, että en antautunut sen valtoihin, ennenkuin olin varma siitä, että parooni de Macumer'ssa olin tavannut sielun täysin omani arvoisen ja sydämen, joka hienotunteisuutensa, ylevyytensä, alttiutensa, luonteensa ja tunteittensa puolesta oli omani kaltainen." — "Mutta, rakkaani", jatkoi äitini keskeyttäen minut, "hän on ruma kuin"… — "Niinkuin mikä tahansa", jatkoin vilkkaasti, "mutta minä rakastan tätä rumuutta." — "No niin, Armande", sanoi isäni, "jos sinä rakastat häntä ja sinulla on ollut voimaa pitää kurissa rakkauttasi, niin ei sinun tule missään suhteessa panna onneasi alttiiksi. Mutta onni riippuu paljon avioliiton ensi päivistä"… — "Ja miksi emme sanoisi hänelle ensimäisistä öistä!" huudahti äitini. "Jättäkää meidät, herraseni, kahden", lisäsi herttuatar katsahtaen isääni.

"Kolmen päivän kuluttua menet naimisiin, rakas pienokainen", kuiskasi äitini korvaani, "minun on senvuoksi ilman mitään porvarillista kyynelherkkyyttä annettava sinulle muutamia vakavia neuvoja, jollaisia kaikki äidit antavat tyttärilleen. Menet naimisiin miehen kanssa, jota rakastat. Sentähden ei minulla ole mitään syytä surkutella sinua tai itseäni. Olen nähnyt sinua ainoastaan vuoden päivät: joskin tällä yhdessäolon ajalla olet ehtinyt voittaa rakkauteni, ei se kuitenkaan ole ollut niin pitkä, että kyyneliin sulaen ikävöisin seuraasi. Henkevyytesi on voittanut kauneutesi; olet imarrellut äidillistä itserakkauttani, ja olet ollut hyvä ja rakastettava tytär. Sinä hymyilet?… Voi, useinkin se hyvä väli, joka on vallinnut äidin ja tyttären välillä, rikkoutuu heidän kohdatessaan toisensa naisina. Tahdon nähdä sinut onnellisena. Kuule minua siis. Se rakkaus, jota sinä tunnet, on vielä pikku-tytön rakkautta; se on yhteistä kaikille naisille, jotka ovat luodut kiintymään mieheen; mutta, voi, lapsukaiseni, meitä varten on maailmassa olemassa vain yksi ainoa mies, kahta ei ole, ja se, jota me olemme luodut rakastamaan, ei aina ole sama kuin se, jonka olemme valinneet puolisoksemme, luullen häntä rakastavamme. Niin omituiselta kuin sanani sinusta voivat tuntuakin, niin pidä ne mielessäsi. Jos emme rakasta sitä, jonka olemme valinneet, on vika sekä meissä että hänessä, väliin myös olosuhteissa, jotka eivät riipu meistä eivätkä hänestä; tämä kaikki ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö mies, jonka perheemme meille antaa, voisi olla samalla myös sydämemme valittu ja rakastettu. Se muuri, joka myöhemmin on meidän ja hänen välillään, syntyy useinkin riittämättömästä kestämiskyvystä ja harrastuksesta. Tehdä miehestään rakastaja on yhtä vaikea ja arkaluontoinen tehtävä kuin tehdä rakastajastaan aviomies, ja siitä olet sinä erinomaisesti suoriutunut. No niin, toistan sinulle vielä: tahdon nähdä sinut onnellisena. Muista siis tästä lähin, että sinä kolmen ensimäisen avioliittokuukauden aikana voit tulla onnettomaksi, ellet alistu avioliittoon samalla kuuliaisuudella, hellyydellä ja henkevyydellä, kuin mitä olet osoittanut rakasteluaikanasi. Sillä näetkö, pikku veitikkani, olet tällä aikaa kokonaan antautunut salaisen rakkautesi viattomalle onnelle. Jos tuo onnellinen rakkaus nyt aluksi tuottaisi sinulle pettymyksiä, epämiellyttäviä yllätyksiä ja tuskiakin, no niin, tule silloin minun luokseni. Älä aluksi odota liikoja avioliitolta, se tuo sinulle ehkä enemmän kärsimystä kuin nautintoa. Onnesi vaatii yhtäpaljon huolenpitoa kuin mitä rakkautesi on vaatinut. Ja jos kävisi niinkin, että kadottaisit rakastajan, niin löytäisit hänen sijaansa isän ja lapset. Siinä, rakas lapseni, on koko yhteiskunnallisen elämän pohja. Uhraa kaikki sille miehelle, jonka nimeä kannat ja jonka maineeseen ei voi tulla pienintäkään tahraa ilman että se myös mitä hirveimmällä tavalla koskee sinuun. Uhrata kaikki miehelleen ei ole ainoastaan meidän säätyistemme naisten ehdoton velvollisuus, vaan se on myös samalla kaikkein harkituinta laskevaisuutta. Suurien moraalisten periaatteiden paras tunnus on, että ne ovat tosia ja hyödyllisiä, miltä kannalta niitä sitten katsottaneekin. Tämä riittäköön sinulle. Luulen sinulla olevan taipumusta mustasukkaisuuteen; minäkin, rakas lapsi, olen mustasukkainen! Mutta en soisi, että olisit typerästi mustasukkainen. Kuulehan: mustasukkaisuus, joka näyttäytyy, on niinkuin valtiotaito, joka asettaisi kaikki kortit pöydälle. Myöntää itsensä mustasukkaiseksi ja antaa toisen huomata se, eikö se olisi näyttää kaikki korttinsa! Silloin emme tiedä mitään tuon toisen pelistä. Meidän on kaikessa osattava kärsiä hiljaisuudessa. Macumer'n kanssa olen vielä myös vakavasti keskusteleva avioliittonne edellisenä päivänä".

Tartuin äitini kauniiseen käsivarteen ja suutelin hänen kättään pudottaen sille pienen kyyneleen, jonka hänen äänensävynsä oli pusertanut esiin silmästäni. Ymmärsin, että tässä hänen ja minun arvoisessani, korkeassa moraaliohjeessa piili mitä syvin viisaus, kaikesta yhteiskunnallisesta teennäisyydestä vapaa hellyys ja todellinen luonteeni kunnioittaminen. Nämä yksinkertaiset sanat olivat ikäänkuin yhteenveto kaikista niistä opetuksista, jotka elämä ja kokemus olivat hänelle ehkä hyvinkin kalliisti myyneet. Hän tuli liikutetuksi ja virkahti katsellen minua: — "Rakas tyttöseni, hirvittävä ylimeno on edessäsi. Ja useimmat tietämättömät tai pettyneet naiset ovat valmiit seuraamaan kreivi Westmorelandin esimerkkiä."

Rupesimme nauramaan molemmat. Tehdäkseni sinulle ymmärrettäväksi tämän pilan täytyy minun selittää sinulle, että edellisenä päivänä muuan venäläinen ruhtinatar oli kertonut ruokapöydässä englannin ministerin, kreivi Westmorelandin, oppineisuudesta seuraavaa: hän oli ollut kovasti merikipeänä kanaalin yli tultaessa; hän oli matkalla Italiaan, mutta kun hänelle kerrottiin, että tuli vielä mennä Alppien yli, kääntyi hän heti takaisin. — "Olen saanut tarpeekseni ylimenoista", sanoi hän. Ymmärrät, Renée, että sinun synkkä filosofiasi ja äitini moraali ovat olleet omiaan herättämään minussa jälleen kaikki ne pelokkaat aavistelut, jotka meitä vaivasivat Blois'ssa. Mitä enemmän avioliitto lähestyi, sitä enemmän koetin koota itseeni voimaa, tahtoa ja tunnetta kestääkseni tuon hirveän ylimenon nuoresta tytöstä vaimoksi. Mieleeni muistuivat kaikki meidän entiset keskustelumme, luin uudestaan kaikki sinun kirjeesi ja huomasin niissä olevan jotakin salattua surumielisyyttä. Näistä pahoista epäilyksistä oli se hyvä seuraus, että minusta tuli aivan tavallisen mallin mukainen morsian, jollaisia näkee kuvissa ja julkisissa tilaisuuksissa. Olinkin sentähden sopimuksen allekirjoituspäivänä kaikkien mielestä erittäin viehättävän ja säädyllisen näköinen. Pitemmittä juhlamenoitta menimme heti aamulla määrin luo, ainoastaan todistajat mukanamme. Lopetan tämän kirjeen sill'aikaa kuin päivällispukuani pannaan kuntoon. Meidät vihitään Sainte-Valèren kirkossa illalla puolen yön aikaan loistavan illanvieton jälkeen. Myönnän, että pelkoni antaa minulle uhrin ulkomuodon ja painaa minuun jonkinlaisen väärän kainouden leiman, joka herättää muissa minulle käsittämätöntä ihailua. Olen iloissani siitä, että Felipe-parkani näyttää olevan yhtä tyttömäinen kuin minäkin; ihmisten hälinä loukkaa häntä, hän on kuin yölepakko kristallikaupassa. — "Onneksi tätä päivää sentään seuraa toinen!" kuiskasi hän korvaani ilman mitään kaksimielisyyttä. Hän ei olisi tahtonut nähdä ketään, niin kaino ja arka hän on. Kun sopimus oli allekirjoitettu, kutsui Sardinian lähettiläs minut vähän syrjään antaakseen minulle kuudella komealla timantilla kiinnitetyn helmikaulanauhan. Se oli lahja kälyltäni Sorian herttuattarelta. Kaulakäädyn mukana seurasi vielä rannerengas, johon oli kirjoitettu: Rakastan sinua, vaikka en sinua tunnekaan! Kaksi viehättävää kirjettä oli kääritty näiden lahjojen ympärille, joita en tahtonut vastaanottaa ennenkuin sain tietää, ettei Felipellä ollut mitään sitä vastaan. — "Sillä", sanoin hänelle, "minä en tahtoisi nähdä teidän kantavan mitään joka ei tulisi minulta." Hän suuteli liikutettuna kättäni ja vastasi minulle: — "Kantakaa niitä tuon sydämellisen kirjoituksen vuoksi, joka on vilpittömästi tarkoitettu"…

Lauantai-iltana.

Nämä ovat siis, Renée-raukkani, viimeiset tyttökädellä kirjoitetut rivit. Puoliyö-messun jälkeen me lähdemme eräälle maatilalle, jonka Felipe hienotunteista huomaavaisuutta osoittaen on ostanut Nivernais'ssa Provence-reitin varrella. Nimitän itseäni jo Louise de Macumer'ksi, mutta jätän Parisin muutaman tunnin kuluttua vielä Louise de Chaulieunä. Mutta nimitin minä itseäni miten hyvänsä, niin sinulle en koskaan ole oleva muuta kuin Louise.

XXVII.

LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.

Lokakuulla 1825.

En ole kirjoittanut sinulle mitään, rakkaani, senjälkeen kun määrinvirastossa solmin avioliittoni, ja siitä on kulunut jo pian kahdeksan kuukautta. Mitä sinuun taas tulee, niin ei sanaakaan! Se on vallan kauheata, rouvaseni!

No niin, me siis matkustimme postilla Chantepleursin linnaan tuolle Macumer'n ostamalle tilalle, joka on Nivernais'ssa Loiren rannalla, kuudenkymmenen peninkulman päässä Parisista. Koko palveluskuntamme, paitsi kamarineitsyttämme, oli siellä jo meitä odottamassa, ja me suoritimme matkan erittäin lyhyessä ajassa saapuen perille jo seuraavana iltana. Parisista aina Montargis'hin asti nukuin. Ainoa vapaus, jonka herrani ja mieheni salli itselleen, oli se, että hän tuki minua vyötäisiltä ja tarjosi päänalaisekseni olkapäänsä, jolle hän oli levittänyt useampia nenäliinoja. Tämä melkein äidillinen huolenpito, joka karkoitti unen hänen silmistään, liikutti minua syvästi. Nukuin hänen mustien silmiensä tulen hohtoon ja heräsin taas niiden liekehtelyyn: sama lämpö, sama rakkaus, mutta tuhannet ajatukset olivat sill'aikaa jo ehtineet käydä halki hänen päänsä! Kaksi kertaa oli hän suudellut minua otsalle.

Briaressa söimme aamiaista vaunuissamme. Sitten puhelimme kaikenlaista samaan tapaan kuin me ennen yhdessä Blois'ssa, ihailimme tuota samaa Loirea, jota mekin yhdessä ihailimme, siten kului aika, ja seuraavana päivänä kello puoli kahdeksan tulimme pitkälle ja kauniille lehmusten, akasioiden, sykomorien ja lehtikuusien varjostamalle lehtikujalle, joka johtaa Chautepleursiin. Kello kahdeksan aikaan söimme päivällistä ja kello kymmeneltä olimme ihanassa, kaikilla nykyaikaisilla ylellisyyskeksinnöillä koristetussa goottilaistyylisessä huoneessa. Minun Felipeni, jota kaikki pitävät rumana, oli mielestäni hyvin kaunis, hyvyytensä, siron kohteliaisuutensa, hellyytensä ja erinomaisen hienotunteisuutensa vuoksi kaunis! Rakkauden himosta ei pienintä merkkiä. Koko matkan oli hän käyttäytynyt niinkuin ystävä, jonka olisin tuntenut viisitoista vuotta. Hän kuvaili minulle, niinkuin ainoastaan hän osaa kuvata (hän on yhäkin vielä sama mies kuin ensimäisessä kirjeessään) niitä hirvittäviä myrskyjä, joka olivat raivonneet hänen rinnassaan ja joiden kuoleva maininki vielä väreili hänen kasvoillaan.

"Tähän asti en ole avioliitossa huomannut mitään kauhistuttavaa", sanoin minä mennen ikkunan luo ja katsellen siitä kauniissa kuunvalossa uinuvaa ihanaa puutarhaa, joka levitti voimakasta tuoksua. Hän tuli viereeni, kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja sanoi: — "Ja miksi pitäisi sen kauhistaa? Olenko millään eleellä tai katseella rikkonut lupauksiani? Olenko koskaan tekevä sitä?" Ei milloinkaan ole millään äänellä eikä katseella ollut sellaista vaikutusvaltaa: tuo ääni sai hienoimmatkin säikeet ruumiissani väräjämään ja lietsoi tulta tunteisiini; katseella oli auringon voima. — "Oh", vastasin minä, "kuinka paljon maurilaista kavaluutta sisältyykään tuohon alituiseen orjuuteenne!" Hän ymmärsi minut, rakkaani.

Jos siis, sorja hirveni, olen ollutkin muutamia kuukausia sinulle kirjoittamatta, niin arvaat kyllä miksi. Minun täytyy muistella tuota omituista ylimenoa nuoresta tytöstä vaimoksi voidakseni selittäytyä. Renée, nyt ymmärrän sinut. Nuori, onnellinen aviovaimo ei voi puhua onnellisesta avioliitostaan edes lähimmälle ystävälleen, ei äidilleen, ja tuskin edes itselleenkään. Meidän on kätkettävä tuo muisto sieluumme omana salaisuutenamme, tunteena, jolle ei löydy mitään nimeä. Ajattele, että on voitu nimittää velvollisuudeksi tuota sydämen suloista hulluutta, lemmenkaipuun vastustamatonta viettiä! Ja minkätähden? Mikä korkea valta onkaan luullut voivansa polkea jalkoihinsa kaiken hyvän aistin ja hienotunteisuuden ja kaikki naisen tuhannet kainoudentunteet muuttamalla kaiken tämän hekuman velvollisuudeksi. Kuinka voisi uhrata nämä sielun kukat, nämä elämän ruusut, nämä herkistyneiden tunteiden ja aistien runoelmat jollekin olennolle, jota ei rakastaisi? Mitä on oikeudella tekemistä sellaisten tuntemusten kanssa. Nehän itävät ja puhkeavat rakkauden auringossa ja niiden idut kuihtuvat inhon ja vastenmielisyyden kylmyydessä. Rakkaus yksin voi saada aikaan sellaisia ihmeitä! Oi, sinä minun ylevä Renée'ni, nyt olet mielestäni hyvin suuri. Notkistan polveni edessäsi ihmetellen syvyyttäsi ja terävänäköisyyttäsi. Niin, naisen, joka ei minun laillani laillisten ja julkisten häämenojen ohella mene salaiseen rakkausavioliittoon, on välttämättä turvauduttava äitiyteen, niinkuin sielu, jonka maan elo pettää, panee toivonsa taivaaseen. Kaikesta, mitä olet kirjoittanut, voi vetää julman johtopäätöksen: ainoastaan henkisellä ylemmyydellä varustetut miehet osaavat rakastaa. Nyt tiedän miksi. Mies tottelee kahta vaikutinta. Hänessä yhtyy aistien tarve ja tunne. Alemmat tai heikot olennot luulevat tarvetta tunteeksi; jota vastoin korkeammat olennot verhoavat tarpeen tunteen hurmaaviin kuvitelmiin; tunteen voima pakoittaa heidät erittäin pidättyväisiksi ja saa heidät käsillään kantamaan vaimoaan. Tunneherkkyys ja voima riippuu ilmeisesti ihmisen sisäisestä rakenteesta, ja ainoastaan nerokas mies osaa oikealla tavalla lähestyä meidän herkkätunteisuuttamme, hän ymmärtää, aavistaa, tajuaa naisen olemuksen; hän nostaa hänet himonsa siiville, joita tunteen kainous pidättää. Hurmautuneen älyn, sydämen ja aistien yht'aikaa meitä kiidättäessä ei voi pudota maahan, silloin kohoaa taivaallisiin ilmapiireihin; ikävä vain, ettei sinne voi jäädä kauemmaksi. Tällainen on, rakas ystäväni, minun kolmesta ensimäisestä avioliittokuukaudesta ammentamani filosofia. Felipe on enkeli. Voin ajatella ääneen hänen seurassaan. En käytä mitään kaunopuheisuuden kukkasta, jos sanon, että hän on toinen itseni. Hänen ylevämielisyytensä on kertomaton: omistus tekee hänen kiintymyksensä vain yhä suuremmaksi ja onni antaa hänelle yhä uutta aihetta rakastaa. Minä olen hänelle hänen parempi puolensa. Näen kaikki selvästi edessäni: pitkien vuosien avioliitto ei ole etäännyttävä häntä ihailunsa esineestä, vaan on se päinvastoin vain enentävä hänen luottamustaan, kehittävä uusia, herkkiä tunteita ja lujittava meidän liittoamme. Mikä onnellinen hurmio! Sieluni on niin luotu, että ilot jättävät siihen ikäänkuin väkevän valohohteen, ne lämmittävät minua, ne läpitunkevat koko sisäisen ihmiseni; ne pienet väliajat, jotka niitä toisistaan eroittavat, ovat niinkuin pitkien päivien väliset lyhyet yöt. Aurinko, joka mailleen painuessaan on kullannut niiden huippuja, tapaa ne noustessaan vielä melkein lämpöisinä. Mitä onnellista sattumaa saankaan kiittää siitä, että minun heti kävi näin hyvin? Äitini oli herättänyt minussa tuhansia pelonaiheita; hänen ennustuksensa, jotka mahtoivat johtua kateudesta, joskin ne olivat kaiken porvarillisen pikkumaisuuden ulkopuolella, on todellisuus nyt osoittanut vääriksi, sillä sekä hänen, sinun että omat pelkoni, kaikki ovat nyt haihtuneet. Me viivyimme Chantepleursissä seitsemän ja puoli kuukautta aivan kuin kaksi rakastavaista, joista toinen on ryöstänyt toisen ja jotka ovat paenneet vanhempiensa vihaa. Riemujen ruusut ovat seppelöineet rakkautemme ja kukittaneet kaksin-olomme. Eräänä aamuna, jolloin tunsin itseni vielä tavallista onnellisemmaksi, jäin äkkiä ajattelemaan itseäni ja silloin muistin myös Renée'tani ja hänen sovinnaisuus-avioliittoaan, ja minä aavistin koko elämäsi, näin sen aivan silmieni edessä! Oi enkelini, minkä tähden puhumme eri kieltä! Sinun puhtaasti yhteiskunnallinen avioliittosi ja minun avioliittoni, joka ei ole muuta kuin onnellista rakkautta, ovat kaksi eri maailmaa, jotka voivat tajuta toisiaan yhtä vähän kuin rajallinen tajuaa rajatonta. Sinä jäät maan päälle ja minä olen taivaassa! Sinä olet inhimillisessä ilmakehässä ja minä jumalallisessa! Minä vallitsen rakkaudella ja sinä vallitset laskelmien ja velvollisuuden avulla. Minä olen niin korkealla, että jos putoan, murskaudun tuhansiksi muruiksi. Mutta jo tulee minun vaieta, sillä minä häpeän kuvata sinulle tällaisen lemmen kevään loistoa, rikkautta ja helmeilevää riemua.

Viikon kuluttua olemme jälleen Parisissa rue du Bac'in varrella olevassa sievässä asunnossamme, jonka on järjestänyt sama arkkitehti, joka asetti kuntoon Chantepleursinkin. Saan taas kuulla, nyt kun sieluni on auennut täyteen kukkaansa onnellisen avioliiton luvallisissa iloissa, tuota Rossinin taivaallista musiikkia, jota ennen kuuntelin levottomin, rakkauden uteliaisuuden vaivaamin sieluin. Kaikkien mielestä olen tullut kauniimmaksi ja olen kuin lapsi kuullessani itseäni nimitettävän rouvaksi.

Perjantai-aamuna.

Renée, sinä suloinen pyhimykseni, onneni johtaa ajatukseni lakkaamatta sinun luoksesi. Tunnen itseni sinua kohtaan hellemmäksi kuin koskaan ennen; pidän sinusta niin äärettömästi! Olen oman avioliittoni alkupuolella niin syvästi tutkistellut myös sinun avioelämääsi ja näen sinut niin suurena, niin jalona, niin suuremmoisen hyveellisenä, että minun täytyy tässä tunnustaa, että olen sinua heikompi, että samalla kuin olen ystäväsi olen myös vilpitön ihailijasi. Tullessani tietämään, mitä minun avioliittoni on, olen samalla tullut vakuutetuksi siitä, että olisin kuollut, jos olisi ollut toisin, ja sinä elät! Minkä voiman avulla, sano se minulle? En ollenkaan nyt laske leikkiä kanssasi! Voi, enkelini, pilanteko on tietämättömyyden tytär; ihminen pilkkaa sellaista, jota ei tiedä eikä tunne. Sillä kohdalla, missä rekryytit nauravat, ovat kokeneet sotilaat vakavia, sanoi minulle kerran markiisi de Chaulieu, tuo poloinen ratsuväen kapteeni, joka ei vielä ole marssinut sen pitemmälle kuin Parisista Fontainebleauhon ja sieltä takaisin. — Arvaan myöskin, armahin ystävä, että et ole sanonut minulle kaikkea. Niin, olet salannut minulta jonkun haavan. Sinä kärsit, minä tunnen sen. Olen ajatuksissani punonut ympärillesi jos jonkinlaisia romaaneja voidakseni kaukaa ja siitä vähästä, mitä olet kertonut itsestäsi, arvata käyttäytymisesi syyt. Hän on ottanut avioliiton vain voimainkoetuksen kannalta, ajattelin eräänäkin iltana, ja mikä minulle on ollut onnea, on ollut hänelle ainoastaan kärsimystä. Sen on hän saanut palkaksi kaikista uhrauksistaan ja tahtoo sentähden nyt rajoittaa niiden määrää. Hän on verhonnut surunsa yhteiskuntamoraalin komeihin periaatteisiin. Ah, Renée, sepä juuri onkin ihanaa, että oikea sydämenilo ei tarvitse uskontoa, ei suuria sanoja, eikä mitään varalaitelmia, se on olemassa itsestään ja itsensä vuoksi; jota vastoin miehet antaakseen jonkinlaisen oikeuden varjon meidän orjuutemme ja alamaisuutemme julmille siteille ovat koonneet yhteen kaikenlaisia teorioja ja ohjesääntöjä. Jos sinun uhrauksesi ovat kauniita ja yleviä, niin olisiko siis minun kirkon valkoisen ja kultaisen kaavun suojaama ja määreistä nyrpeimmän laillistuttama onneni jotakin luonnotonta? Kunnioituksesta lakeja kohtaan, sinun itsesi vuoksi ja etenkin oman onneni täydellistyttämiseksi tahtoisin, että olisit onnellinen, oma Renéeni. Oi, tunnusta minulle, että alat sydämessäsi tuntea hiukan rakkautta tuota Louis'ta kohtaan, joka jumaloi sinua! Tunnusta minulle, että tuo vertauskuvallinen ja juhlallinen hääsoihtu ei ole ollut ainoastaan pimeyden ilmituoja! Sillä rakkaus, enkelini, on sielunelämälle samaa, mitä aurinko on maalle. Palaan puheissani aina tuohon suureen päivään, joka minun ylläni heloittaa ja jonka pelkään polttavan itseni poroksi. Rakas Renée, sinä, joka ylitulvehtivassa hellyydessäsi viiniköynnösten siimestämässä lehtimajassa luostarin puutarhassa kerran sanoit minulle: "Rakastan sinua, Louise, niin suuresti, että jos Jumala ilmestyisi, niin rukoilisin häntä antamaan itselleni kaikki elämän tuskat ja sinulle kaikki sen riemut. Niin, minä rakastan kärsimystä!" Niin, rakas, nyt teen saman minä ja huudan Jumalan puoleen, jotta hän antaisi sinulle osan riemuistani.

Kuulehan, arvaan, että olet Louis de l'Estorade-nimisenä käynyt kunnianhimoiseksi! No niin, laita niin, että hän ensi vaaleissa tulee valituksi edustajaksi, sillä hän täyttää pian neljäkymmentä vuotta ja kun eduskunta kokoontuu vasta puoli vuotta vaalien jälkeen, niin on hän silloin jo saavuttanut sen ijän, joka poliittiselta henkilöltä vaaditaan. Sitten sinä tulet Parisiin, en sano sen enempää. Isäni ja ystäväpiirini tulevat panemaan arvoa teille, ja jos sinun vanha appiukkosi tahtoo saada sukukartanon, voimme täältä käsin hankkia Louis'lle kreivin arvonimen. Sekin on jo jotakin se! Ja sitten saamme olla yhdessä.

XXVIII.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE MACUMER'LLE.

Joulukuulla 1825.

Onnen hurmaama Louise, olet vallan huikaissut minut! Hetkiseksi unohtui kirjeesi käteeni, ja joku silmistäni tipahtanut kyynel kimmelsi sen lehdillä laskevan auringon ruskossa. Istuin siinä yksin, väsynein käsivarsin, pienen paljaan kallion kupeella, johon olen antanut asettaa penkin. Kaukana, äärettömässä etäisyydessä, välkähteli Välimeri niinkuin terässäilä. Tuoksuvat puut varjostavat tätä penkkiä, jonka viereen olen antanut istuttaa suunnattoman suuren jasmiinipensaan, muutamia kuusamia ja espanjalaisia kinstereitä. Kerran on tämä kallio vielä kokonaan peittyvä köynnöskasvien viheryyteen, villi viini on jo istutettu. Mutta talvi lähestyy ja koko viheriä nurmipeite on nyt kuin vanha haaltunut matto. Kun istun täällä, niin ei kukaan tule minua häiritsemään, sillä kaikki tietävät, että silloin tahdon olla yksin. Tätä penkkiä nimitetäänkin Louisen penkiksi. Eikö tämä jo osoita, etten suinkaan silti ole yksin, vaikka olenkin yksin?

Jos kerron sinulle näin kaikista näistä yksityiskohdista, jotka sinulle ovat niin mitättömiä, jos kuvailen sinulle näin sitä viheriöitsevää toivoa, joka jo edeltäpäin verhoaa lehvillään tämän vielä niin paljaan ja karun kallion, jonka huipulle kasvillisuuden kaitsija kuitenkin on juurruttanut mitä kauneimman pinjan, niin tapahtuu se siksi, että täältä olen löytänyt itselleni vertauskuvia, joihin mieleni on kiintynyt.

Juuri iloitessani sinun onnellisesta avioliitostasi ja (miksi en tunnustaisi sinulle kaikkea) kadehtiessani sitä voimieni takaa, tunsin sydämeni alla lapseni ensimäiset liikahdukset, jotka koskettivat sieluni syvyyksiä. Tämä epämääräinen tuntemus on samalla ilmoitus, ilo, tuska, lupaus, todellisuus. Tämä onni, joka on yksin minun koko maailmassa ja joka jää Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi, tämä mysterio valkaisi minulle sen seikan, että kallio vielä kerran on oleva kukkien peitossa, että se vielä kerran on kaikuva perheeni iloisesta naurusta ja että kohtuni oli vihdoinkin tullut siunatuksi, että siitä oli tullut rikkaan elämän lähde. Tunsin syntyneeni äidiksi! Niinpä tuo ensimäinen varmuus, että itsessäni kannoin ja suojasin toista elämää, tuotti minulle virkistävää lohdutusta. Rajaton riemu oli nyt kruunannut nuo pitkät, alttiille uhrautumiselle pyhitetyt päivät, jotka jo aikaisemmin olivat tuottaneet iloa Louis'lle.

Uhrautuminen, alttius, sanoin itselleni, etkö olekin paljon enemmän kuin rakkaus! Etkö olekin syvin hekuma ja autuus, sentähden että olet aineeton hekuma, luova ja uudestisynnyttävä! Etkö olekin, oi uhrautuvaisuus, seurauksiasikin jalompi! Etkö olekin juuri sinä se salaperäinen, väsymätön jumaluus, joka rajattomien avaruuksien ja lukemattomien ilmapiirien takana oudossa keskipisteessä piillen kuljetat sydämesi kautta kaikki maailmat! Oi suuri Alttius, sinä, joka salatusta kätköstäsi jakelet riemuja, joita ei ainoakaan vihkimätön silmä tahraa ja joita ei kukaan aavista, Alttius, sinä kateellinen ja valtaisa, sinä väkevä ja voittoisa Jumala, joka kuulut itse olioiden sisimpään luontoon ja siis aina olet sama voimiesi kulutuksesta huolimatta, oi rajaton Alttius, sinä olet elämäni tunnus!

Rakkaus, Louise, on Felipen aikaansaama vaikutus sinussa, mutta minun elämäni säteily perheeseeni on lakkaamatta heijastuva tuosta pikku maailmasta minuun takaisin. Sinun kaunis, kultainen laihosi on hetkellinen, mutta eikö minun myöhästynyt satoni lie sittenkin kestävämpi? Se uudistuu hetki hetkeltä. Rakkaus on kaunein koru, minkä yhteiskunta on luonnolta varastanut; mutta eikö äitiys ole Luonto itse koko luomisriemussaan? Hymy on kuivannut kyyneleeni. Rakkaus tekee Louis'ni onnelliseksi, mutta avioliitto on tehnyt minut äidiksi ja minäkin olen oleva onnellinen! Palasin hitain askelin viheliäisin akkunaluukuin koristettuun valkeaan talooni kirjoittaakseni sinulle tämän.

Niin, rakas ystävä, tuo luonnollisin ja ihmeellisin asia, mikä naiselle voi tapahtua, on ollut olemassa minulla jo viisi kuukautta; mutta voin kuiskata korvaasi, että se ei laisinkaan ole häirinnyt sydämeni eikä älyni toimintaa. Näen, että kaikki ovat onnellisia, tuleva isoisä kilpailee jo oikeuksista pojanpoikansa kanssa, hänestä on tullut lapsi uudestaan; isä näyttää vakavalta ja levottomalta; kaikki kohdistavat minuun huolenpitonsa, kaikki puhuvat äitiyden onnesta. Oi, minä yksin en tunne mitään, enkä uskalla kenellekään tunnustaa, että olen täydellisen välinpitämättömyyden tilassa. Valhettelen vähän, jotta en turmelisi heidän iloaan. Mutta koska voin olla suora sinua kohtaan, tunnustan että, tällaisessa väliaikaisessa tilassa, missä nykyään olen, on äitiys etupäässä mielikuvituksen asia. Louis oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin saadessaan tietää raskaudestani. Eikö tämä jo osoita, että lapsi on tullut itsestään ilman muuta kutsua kuin isänsä kärsimättömät toivomukset? Sattuma, rakkahani, on äitiyden jumala. Vaikkakin, lääkärimme lausunnon mukaan, tämä sattuma on täydellisesti sopusoinnussa luonnon tahdon kanssa, niin ei hän kuitenkaan kieltänyt, etteivätkö ne lapset, joita niin somasti nimitetään rakkauden lapsiksi, olleet tavallista kauniimpia ja lahjakkaampia ja etteikö heidän elämäänsä yleensä seurannut sama onni, joka kirkkaan tähden tavoin oli loistanut heidän luomishetkellään. Joten siis ehkä sinulle, Louise-ystäväni, äitiydestäsi koituu vielä sellaisia iloja, joista minä en tiedä mitään. Kentiespä myös rakastaa enemmän sitä lasta, jonka on saanut sellaisen miehen kanssa, jota jumaloi, kuten sinä Felipeä, kuin sitä, jonka on saanut sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa on mennyt järkiavioliittoon, jolle on antautunut velvollisuudesta ja vaimon tunteesta! Nämä salaiset sydämeni pohjaan kätketyt ajatukset ovat omiaan tekemään tuon toivehikkaan äitiystunteeni vieläkin vakavammaksi. Mutta koska mitään perhettä ei voi olla olemassa ilman lasta, tahtoisin voivani kiirehtää sen hetken tuloa, jolloin minulle nuo perheilot alkavat; niissä on oleva elämäni koko sisältö. Nykyisin on elämäni pelkkää salaperäistä odotusta; ja kuvottavinkin vaivantunne on vain valmistusta siihen, mikä tuleman pitää. Teen huomioita itseni suhteen. Huolimatta siitä, että Louis tekee kaiken voitavansa, että hän rakastaa ja huoltaa minua ja antaa minun kaikin tavoin kokea hellyyttään ja lempeyttään, tunnen kuitenkin jonkinlaista epämääräistä levottomuutta, johon lisäksi tulee kaikenlaiset ruumiin ja sielun häiriöt ja raskaudelle tunnusmerkilliset omituiset mieliteot. Jos nyt kerron sinulle kaikki aivan suoraan, vaikkakin mahdollisesti sillä herätän sinussa vastenmielisyyttä tätä kutsumusta kohtaan, niin täytyy minun tunnustaa sinulle, etten ymmärrä, miten olen äkkiä saanut sellaisen himon eräänlaisiin oranseihin; omituinen maku, mutta minusta nyt aivan luonnollinen! Mieheni käy ostamassa minulle Marseillesta maailman parhaita oranseja; hän on tilannut minulle niitä Maltasta, Portugalista, Korsikasta; mutta nuo oransit eivät minulle kelpaa. Sensijaan riennän usein jalkapatikkaa Marseilleen ahmiakseni siellä huonoja, puolipilaantuneita oranseja, joita saa äyrillä kappaleen pienen, satamaan laskeutuvan kujan varrelta, pari askelta kaupungintalosta; niiden vihertävät mätäpilkut kiiluvat silmissäni kuin timantit: näen niissä kukkasia, en edes muista niiden pilaantunutta haaskanhajua, vaan ovat ne mielestäni ärsyttävän mehukkaita, lämmittäviä kuin viinin neste ja maultaan erinomaisia. Niin, enkelini, sellaisia ovat elämäni ensimäiset rakkausaistimukset. Nuo inhoittavat oransit ovat rakkauteni esineet. Sinä et kiihkeämmin himoitse Felipeäsi kuin minä noita lahoamistilassa olevia hedelmiä. Ajatteles, välistä varastaudun salaa ulos kodistani, livistän juoksujalkaa Marseilleen ja tunnen hekumallisen värinän koko ruumiissani lähestyessäni tuota kujaa: pelkään, ettei kaupustelijalla kenties olekaan mädäntyneitä oranseja; hyökkään niihin käsiksi, nälvin, ahmin niitä kadulla kaikkien nähden. Minun mielestäni nuo hedelmät tulevat suoraan paratiisista ja sisältävät suloista ravintoa. Olen nähnyt Louis'n kääntävän päänsä pois päästäkseen tuntemasta niiden pahaa hajua. Mieleeni muistuvat nuo Obermannin julmat sanat, tuo synkkä elegia, jota kadun ollenkaan lukeneeni: Juuria kastellaan lantavedellä! Mutta senjälkeen kun rupesin syömään noita hedelmiä, ei minulla ole enää mitään sydänalakipuja ja terveyteni on parantunut. Näillä luonnonvastaisilla himoilla lienee joku tarkoitus, koskapa ne useimmiten yhtyvät tähän tilaan ja koskapa ainakin toisella puolella naisia on tällaisia, väliin kylläkin kauheita mielihaluja. Sittenkun raskauteni tila alkaa käydä hyvin näkyväksi, en enää liiku ulkopuolella la Crampadea: en tahdo näytellä itseäni tällaisena.

Olen hyvin utelias tietämään, millä hetkellä oikeastaan äitiys alkaa. Ettei se vain tapahtuisi juuri keskellä noita hirvittäviä tuskia, joita niin pelkään.

Jää hyvästi, sinä onnellinen! Jää hyvästi sinä, minun uudestisynnyttäjäni, jonka kautta saan kokea minäkin kaikki nuo hurmaavat rakkaudenosoitukset, tuon mustasukkaisuuden, joka syntyy yhdestä katseesta, nuo korvaan kuiskatut sanat ja nuo sanoin kertomattomat nautinnot, jotka ympäröivät olemustamme niinkuin uusi ilmakehä vuodattaen meihin uutta verta, uutta valoa, uutta elämää! Oi, sydänkäpyseni, minäkin ymmärrän rakkauden. Älä väsy kertomasta minulle kaikkea. Pitäkäämme tunnollisesti sopimuksemme. Minä en ole salaava sinulta mitään. Niinpä tunnustan sinulle vielä lopettaakseni vakavasti tämän kirjeen, että lukiessani toistamiseen kirjettäsi valtasi minut syvä, voittamaton kauhun- ja pelontunne. Minusta tuntui kuin olisi tuo häikäisevä rakkaus uhmannut Jumalaa. Eiköhän tuo tämän maailman itsevaltias Onnettomuus suuttune siitä, ettei hänelle ole suotu sijaa juhlassanne! Kuinka paljon suurta onnea se onkaan tuhonnut! Ah, Louise, älä unohda onnesi keskellä rukoilla Jumalaa! Tee hyvää, ole armelias ja hyvä; riisu vastoinkäymisiltä aseet vaatimattomuudellasi ja nöyryydelläsi! Minä olen avioliittoni aikana käynyt vielä jumalaapelkääväisemmäksi kuin mitä olin luostarissa. Et kerro mitään uskonnosta Parisissa. Rakastaessasi Felipeä, tuntuu minusta kuin, vastoin sananpartta, palvelisit enemmän pyhimystä kuin Jumalaa. Mutta pelkoni johtunee vain hellästä ystävyydestäni. Te käytte yhdessä kirkossa ja teette hyvää salassa, eikö totta? Pidät minua ehkä hyvin maalaisluonteisena tässä kirjeeni lopussa, mutta muista, että pelkoni merkitsee vain mitä lämpöisintä ystävyyttä, ystävyyttä siinä mielessä, missä La Fontaine sen käsitti, jota jo unelman varjo, jo pelkkä pilven ajatus säikyttää ja levottuuttaa. Sinä ansaitset olla onnellinen, sillä sinä ajattelet minua onnessasi, samoin kuin minä ajattelen sinua yksitoikkoisessa, vähän harmaassa ja kuivassa, mutta samalla toimeliaassa ja luomistäyteisessä elämässäni: ole siunattu sinä!

XXIX.

HERRA DE L'ESTORADELTA PAROONITAR DE MACUMÉR'ELE.

Joulukuulla 1825.

Arvoisa Rouva.

Vaimoni ei tahdo, että te vain tavanmukaisen virallisen ilmoituksen kautta saisitte tiedon tapahtumasta, joka on omiaan täyttämään mielemme mitä suurimmalla riemulla. Hän on hiljattain saanut reippaan pojan, ja me siirrämme hänen kasteensa siksi, kunnes te palaatte takaisin Chantepleursin tilallenne. Renée ja minä toivomme, että silloin jatkatte matkaanne aina la Crampadeen asti ja suostutte olemaan kummina esikoisellemme. Tässä toivossa kirjoitutan hänet siviilirekisteriin nimellä Armand Louis de l'Estorade. Rakas Renée'mme on saanut kärsiä paljon, mutta hän on kestänyt kaikki enkelin kärsivällisyydellä. Te tunnette hänet, varmuus siitä, että hän tuottaa meille kaikille onnea, on antanut hänelle voimia läpikäydä tämän ensimäisen koetuksen äitiyden kutsumuksessa. Tahtomatta antautua niihin naurettaviin liiotteluihin, joihin ensikertalaiset isät ovat niin taipuvia, voin kuitenkin vakuuttaa teille, että pikku Armand on hyvin soma; mutta te uskottekin sen helpolla, kun sanon, että hänellä on Renée'n piirteet ja silmät. Se on henkevyyttä jo sekin. Nyt kun lääkäri ja kätilö ovat vakuuttaneet, ettei Renée'llä ole vähintäkään vaaraa enää, sillä hän imettää itse, lapsi on halukkaasti tarttunut rintaan, maitoa on runsaasti, luonto on niin rikas hänessä, niin voimme me, isäni ja minä, vapaasti antautua ilollemme. Rouvaseni, tämä ilo on niin suuri, niin voimakas ja täydellinen, se elähyttää siihen määrin koko talon ja on niin suuresti muuttanut rakkaan vaimoni olotilaa, että toivon teidän oman onnenne vuoksi, että teillekin pian kävisi samoin. Renée on antanut panna teitä varten kuntoon huoneuston, jonka toivoisin voivani sisustaa vieraittemme arvoisella tavalla; mutta joka tapauksessa otetaan teidät ainakin vastaan veljellisellä sydämellisyydellä, joskaan emme voi tarjota mitään komeutta.

Renée on kertonut minulle teidän aikeistanne meihin nähden ja käytän siis tässä tilaisuutta kiittääkseni teitä. Poikani syntymä on saanut isäni suostumaan uhrauksiin, jollaisiin vanhat ukot yleensä epäkernaasti rupeavat: hän on hiljattain ostanut kaksi maatilaa. La Crampade tuottaa nykyisin kolmekymmentä tuhatta frangia. Isäni on anova kuninkaalta lupaa saada muodostaa se sukukartanoksi, mutta koettakaa hankkia hänelle se arvonimi, josta puhutte viime kirjeessänne, ja silloin olette jo tehneet suuren palveluksen kummipojallenne.

Mitä minuun tulee, niin olen seuraava neuvojanne ainoastaan sentähden, että teillä ja Renée'llä olisi tilaisuutta olla yhdessä sill'aikaa kuin eduskunta kokoontuu. Opiskelen ahkerasti ja koetan päästä n.s. erikoisalan tuntijaksi. Mikään ei kuitenkaan rohkaisisi minua niin suuresti kuin tieto siitä, että te olette pikku Armandini suojelija. Luvatkaa siis, te, joka olette niin kaunis ja hieno, niin ylevämielinen ja henkevä, että saavutte tänne näyttelemään hyvän hengettären osaa vanhimman poikani kehdon ääressä. Silloin olette, arvoisa rouva, kunnioittavan ja hartaan ystävyyden tunteisiini vielä lisänneet minun ikuisen kiitollisuuteni, jota vakuuttaen minulla on kunnia olla

teidän nöyrä ja kuuliainen palvelijanne