E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen

VERIKOSTO

Kirj.

Honoré de Balzac

Suomentanut Lauri Laiho

Porissa, Otto Andersinin Kustannusliike, 1919.

Lokakuun loppupuolella, vuonna 1800, saapui eräs muukalainen, naisen ja tytön seuraamana, Tuileriespalatsin edustalle Parisissa ja pysähtyi vähän matkan päähän siitä, äskettäin hävitetyn rakennuksen jätteiden viereen, siihen, missä vielä nykyäänkin seisoo puolivalmis talo, joka kerran rakennettiin tarkoituksella yhdistää Katarina de Medicis'n linna Valois'n kuninkaiden Louvreen. Siihen hän jäi seisomaan, käsivarret ristissä rinnalla, katse maahan luotuna, silloin tällöin kohottaen sitä ja heittäen silmäyksen konsulipalatsiin ja vieressään, kivellä, istuvaan puolisoonsa.

Vaikka nainen näytti huolehtivan yksinomaan vierellään olevasta, yhdeksän- tai kymmenvuotiaasta tytöstä, jonka pikimustaa tukkaa hän piteli kädessään, ei hänellä jäänyt huomaamatta yksikään niistä silmäyksistä, joita mies häneen heitti. Sama tunne, ei yksin rakkaus, yhdisti heidät toisiinsa, ja vaikutti yhtäläisesti kummankin liikkeisiin ja ajatuksiin. Kurjuus on ehkä voimakkain kaikista siteistä.

Muukalaisella oli sinisenmusta tukka, johon oli sekoittunut hopeanharmaita hiuksia. Hänen kasvonpiirteillään, vaikka olivatkin jalot ja ylpeät, näkyi rumentavia synkkämielisyyden piirteitä. Voimakkaasta ja suorasta vartalostaan huolimatta näytti hän olevan yli kuudenkymmenenvuotias. Loppuunkulunut pukunsa ilmaisi hänen tulleen vieraasta maasta. Naisen ehkä kerran kauniissa mutta nyt lakastuneissa piirteissä ilmeni syvää surua, heti kun mies katsahti häneen, koetti hän tekeytyä tyyneksi. Tyttö jäi seisomaan, huolimatta väsymyksestä mikä selvästi näkyi hänen päivettyneillä kasvoillaan. Hänellä oli italialaiset piirteet, suuret mustat silmät kaarevine kulmakarvoineen, niissä oli jotain perittyä jaloutta, todellista suloa.

Useampi kuin yksi ohikulkija tuli liikutetuksi näiden ihmisten puutteellisesta ulkonäöstä, eivätkä he koettaneetkaan salata sitä syvää toivottomuutta, joka heistä niin selvästi kuvastui; mutta tuo hetkellinen myötätunto, joka on niin ominaista parisilaisissa, katosi pian. Heti kun tuntematon huomasi jonkun vetelehtijän tarkastelevan itseään, heitti hän sille niin tuikean silmäyksen, että rohkeinkin kiirehti pois, ikäänkuin olisi astunut käärmeen päälle.

Pitkän epäröimisen jälkeen muukalainen äkkiä kosketti kädellään otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ne raskaat ajatukset, joiden merkit siinä niin selvästi näkyivät, ja tehden ratkaisevan päätöksen. Heitettyään tutkivan katseen puolisoonsa ja tyttäreensä, veti hän nutustaan pitkän tikarin, näytti sitä vaimolleen ja sanoi italiaksi:

— Minä menen katsomaan, vieläkö Bonapartit muistavat meitä.

Ja päättäväisesti astui hän palatsin sisäänkäytävään, missä konsuli-kaartin sotilas luonnollisesti pysäytti hänet. Muukalaisen itsepäisyyden johdosta ojensi vahtisotilas pistimensä häntä kohden, kuin ultimaatumina. Sattuma tuli avuksi ja vapautti muukalaisen sotilaasta, ja häntä kutsumaan tullut korpraali opasti kohteliaasti vieraan vartiokapteenin luo.

— Ilmottakaa Bonapartelle, että Bartolome eli Piombo haluaa puhutella häntä, sanoi italialainen päivystävälle kapteenille.

Turhaan upseeri vakuutti Bartolomelle, ettei pääkonsulia voi puhutella, paitsi edeltäpäin kirjeellisesti pyytäen puheillepääsyä, muukalainen tahtoi ehdottomasti, että hänet ilmotettaisiin Bonapartelle. Upseeri näytti hänelle vartiosäännöt, ja kieltäytyi ehdottomasti tottelemasta tuon kummallisen vaatijan määräystä. Bartolome rypisti kulmakarvojaan, heitti upseerille vihaisen silmäyksen, mikä näytti tahtovan sanoa, että hän saa vastata tuon kiellon seurauksista; sitten hän jäi hiljaa paikoilleen hetkeksi, kädet ristissä rinnalla, ja siirtyi takaisin pylväshalliin, pihan ja Tuileries puutarhan väliseen läpikäytävään.

Ihmiset, jotka lujasti tahtovat jotain, saavat melkein aina onnellisen sattuman avukseen. Samalla hetkellä kun Bartolome istahti yhdelle niistä rajakivistä, joita löytyy Tuileries'n edustalla, saapuivat ajoneuvot, joista astui ulos Lucian Bonaparte, silloinen sisäasiain ministeri.

— Haa! Lucian, olipa onni minulla kohdata sinut! huudahti muukalainen.

Nämät korsikan murteella lausutut sanat pysäyttivät Lucianin samalla hetkellä kun hän hyppäsi holviin; hän katsoi maalaistaan ja tunsi hänet. Bartolome sanoi vain yhden sanan hänen korvaansa, ja heti vei Lucian hänet kanssaan sisälle. Murat, Lannes, Rapp olivat pääkonsulin huoneessa. Nähdessään Lucianin astuvan sisälle niin kummallisen ihmisen seuraamana kuin Piombo oli, keskeytyi keskustelu. Lucian otti Napoleonia kädestä ja johdatti hänet ikkunan nurkkaan. Vaihdettuaan muutaman sanan veljensä kanssa teki pääkonsuli liikkeen, jota totellen Murat ja Lannes poistuivat. Rapp ei huomannut mitään syytä poistuakseen. Mutta, koska Bonaparte uudestaan viittasi häntä menemään, poistui ajutantti itsekseen mutisten. Pääkonsuli, joka kuuli Rapp'in askeleet viereisestä huoneesta, poistui nopeasti ja näki ajutantin seisovan työhuoneen ja salin välisen seinän vieressä.

— Ettekö Te siis tahdo ymmärtää minua? sanoi Napoleon. Minä tahdon olla yksin maanmieheni kanssa.

— Yksi korsikalainen! vastasi ajutantti Minä luotan noihin ihmisiin liian vähän jotta…

Pääkonsuli ei voinut olla hymyilemättä, ja sysäsi toverillisesti ajutanttinsa toiseen huoneeseen.

— No! mikä tuo teidät tänne onneton Bartolomeni? virkkoi Napoleon muukalaiselle.

— Turvapaikan ja suojeluksen pyytäminen Teiltä, jos olette tosi korsikalainen, vastasi Bartolome nopeasti.

— Mikä on se onnettomuus, joka on karkoittanut teidät maastanne?
Olittehan rikkain ja…

— Olen tappanut kaikki Portat, vastasi korsikalainen syvällä äänellä, kulmakarvat rypyssä.

Pääkonsuli astui pelästyneenä kaksi askelta taaksepäin.

— Petättekö minut? huudahti Bartolome, heittäen; synkän katseen
Bonapartelle. Ajatelkaa, että meitä on vielä neljä Piomboa Korsikassa…

Lucian tarttui korsikalaisen käteen ja pudisti sitä huudahtaen:

— Tulitteko tänne uhataksenne Ranskan pelastajaa? Bonaparte teki merkin Lucianille, joka vaikeni heti.

Sitten hän katsahti Piomboon ja sanoi:

— Miksi tapoitte Portat?

— Me olimme sopineet keskenämme, vastasi hän, Barbantit saivat sen aikaan. Sen päivän aamuna, jolloin meidän piti juoda sovinnonmalja, täytyi minun jättää heidät, sillä minulla oli asioita toimitettavana Bastiassa. He jäivät minun asuntooni, ja polttivat minun viinirypäletarhani Longonessa. He tappoivat poikani Gregorion. Tyttäreni ja vaimoni pääsivät pakoon, sillä he olivat molemmat nauttineet Herranehtoollista sinä aamuna, joten Pyhä Neitsyt suojeli heitä. Kun palasin, en löytänyt enää kotiani, minä etsin sitä tuhassa harhaillen. Kuunvalossa huomasin tallanneeni Gregorion ruumista.

— Haa! Portat ovat tehneet rikoksen! huudahdin minä. Kiiruhdin heti maki'in,[1] siellä kokosin ympärilleni muutamia uskollisia miehiä, jotka olivat minulle kiitollisuudenvelassa, Te kuulette, Bonaparte? ja niin me lähdimme Portan asuntoa kohden. Saavuimme sinne viiden aikaan aamulla, ja seitsemältä olivat he kaikki Jumalan edessä. Sallimus laittoi niin, että Elisa Vanni pelasti lapsen, pienen Luigin, vaikka minä olin itse sitonut hänet sänkyyn kiinni, ennenkuin sytytin talon palamaan. Jätin saaren niin äkkiä, etten ehtinyt ottaa selvää jäikö Luigi todellakin elämään.

Bonaparte katseli Bartolomea kysyvästi, mutta rauhallisesti.

— Montako heitä oli? kysyi Lucian.

— Seitsemän, vastasi Piombo. Ne olivat teidän vainoojianne ennen.

Nämät sanat eivät herättäneet minkäänmoista vihanilmausta veljeksissä.

— Haa! Te ette ole enää korsikalaisia! huudahti Bartolome toivottomana. Hyvästi… Kerran suojelin minä teitä, lisäsi hän nuhtelevalla äänellä. Ilman minua ei äitinne olisi tullut Marseilleen, — jatkoi hän Bonapartelle, joka näytti miettivän, nojaten kyynärpäällään kaminiin.

— Omantunnon mukaan, Piombo, vastasi Napoleon, en voi ottaa teitä suojelukseeni. Minusta tuli suuren kansakunnan päällikkö, minä muodostan tasavallan, minun täytyy sovelluttaa lakia.

— Haa! Haa! huudahti Bartolome.

— Mutta minä voin sulkea silmäni. Vendettan ennenaikainen tuomio tulee vielä kauan olemaan esteenä lain voimalle Korsikassa, — lisäsi hän puolittain itsekseen. Kuitenkin on välttämätöntä hävittää se kokonaan.

Bonaparte vaipui ajatuksiinsa, ja Lucian teki merkin Piombolle, ettei hän puhuisi mitään. Korsikalainen keinutti jo päätään tyytymättömänä oikeaan ja vasempaan.

— Jääkää tänne, virkkoi konsuli Bartolomelle, me emme tiedä mitään siitä. Minä käsken ostaa maatilanne, jotta pääsette alkuun. Sitten, jonkun ajan kuluttua puhumme lähemmin teistä. Mutta ei minkäänmoinen vendetta tule kysymykseen enää! Täällä ei ole mitään maki'a. Jos te "pelaisitte tikaria" ei olisi mitään armoa odotettavissa. Täällä suojelee laki kaikkia vapaan valtion jäseniä, ja kieltää kostamasta ominkäsin.

— Kummallisen maan herraksi teki hän itsensä, vastasi Bartolome puristaen Lucianin kättä. Mutta te muistatte minua onnettomuudessani; tästä lähtien olemme sidotut toisiimme elämässä ja kuolemassa, ja kaikki Piombot ovat teidän käytettävänänne.

Noilla sanoilla kirkastui korsikalaisen otsa, ja hän silmäili tyytyväisenä ympärilleen.

— Teillä ei ole hullumpaa täällä, virkkoi hän hymyillen, ikäänkuin haluaisi asua siellä. Ja olette punaisiin puetut, kuin kardinaali.

— Riippuu vain teistä itsestänne, onnistua, ja omistaa palatsi Parisissa, sanoi Bonaparte, katsoen terävästi maalaistansa. Sattuu useammin kuin kerran, että katselen ympärilleni löytääkseni vilpittömän ystävän, johon voisin luottaa.

Ilon huokaus kohosi Piombon rinnasta, ja ojentaen kätensä pääkonsulille, huudahti hän:

— On Teissä vielä korsikalaisuutta!

Bonaparte hymyili. Vaiti katseli hän tuota miestä, josta niin sanoen huokui hänen isänmaansa ilmaa, leyhäys tuolta saarelta, missä hän niin ihmeellisesti oli pelastunut englantilaisen puolueen käsistä, ja jota hän ei ollut siitä saakka nähnyt.

Hän teki merkin veljelleen, joka johdatti Bartolome di Piombon pois. Lucian kyseli perheensä entisen suojelijan taloudellista asemaa. Piombo veti sisäasiainministerin ikkunan eteen, ja näytti hänelle kivellä istuvan puolisonsa ja tyttärensä Zinevran.

— Tulimme Fontainebleausta tänne käyden, eikä meillä ole edes yhtä sentiimiä, sanoi hän.

Lucian antoi hänelle kukkaronsa ja kehotti häntä tulemaan seuraavana päivänä saamaan neuvoja perheensä elättämiskeinoista. Niiden tilusten arvo, jotka Piombo omisti Korsikassa, ei riittäisi pitkälle Parisissa.

* * * * *

Viisitoista vuotta oli vierähtänyt di Piombon perheen Parisiin tulosta seuraavaan seikkailuun, johon ylläkerrotut tapahtumat ovat johdantona.

* * * * *

Servin, yksi Parisin huomattavimmasta taiteilijoista, sai ensimäisenä päähänsä perustaa taiteilijakoulun maalaamisessa opetusta haluaville nuorille neideille. Hän oli noin neljänkymmenenvuotias, sivistynyt ja kokonaan taiteellensa antautunut, nainut rakkaudesta köyhän kenraalin tyttären. Alussa johdattivat äidit itse tyttärensä mestarin luokse, mutta myöhemmin, kun he oppivat tuntemaan hänet vakavaksi ja täsmälliseksi mieheksi, antoivat he tyttärensä mennä yksin.

Edeltäpäin tekemänsä suunnitelman mukaan ei maalari voinut ottaa vastaan muita kuin rikkaihin ja kunnioitettaviin perheihin kuuluvia neitejä, jottei antaisi itseään alttiiksi oppilaidensa sukuperää koskeviin moitteisiin; vieläpä hän kieltäytyi ottamasta vastaan varsinaisiksi taiteilijoiksi haluavia neitosia, koska ne tarvitsisivat erikoista opetusta, ja pitäisi sellaisilla oppilailla olla myöskin erikoisia kykyjä. Vähitellen se varovaisuus ja taitavuus, jolla hän perehdytti oppilaitaan taiteensa salaisuuksiin, vanhempien täydellinen luottamus siitä, että heidän tyttärensä seurustelevat hyvän kasvatuksen saaneiden neitien kanssa, ja hänen rauhallinen luonteensa, sivistyksensä, sekä se, että hän oli naimisissa, antoi hänelle hyvän maineen salongeissa. Kun nuori tyttö näytti haluavan oppia maalausta tai piirtämistä, ja hänen vanhempansa kyselivät ystäviltään neuvoa: — Lähettäkää hänet Servin'ille! saivat he vastaukseksi jokaiselta. Servin tuli siis spesialistiksi naisten maalauksen opettajana, kun Herbault hattujentekijänä, Leroy muotienvalmistajana ja Chevet naisten pikkutarpeiden myyjänä. Pidettiin luonnollisena seikkana, että Servin'ilta opetuksen saanut neiti kykeni arvostelemaan museon tauluja, maalaamaan komean muotokuvan, kopioimaan mestarien tauluja ja tekemään fantastisen maalauksen.

Tämä taiteilija tyydytti siis hienoston kaikki vaatimukset. Huolimatta suhteistaan Parisin parhaimpien perheiden kanssa, oli hän riippumaton, isänmaanystävä, ja säilytti kaikissa piireissä tuon taiteilijoille ominaisen henkevän, joskus ivallisen äänensävyn, ja rohkeuden lausua vapaasti ajatuksensa.

Omantunnontarkalla huolellisuudella oli hän järjestänyt koulunsa. Hänen oman huoneustonsa yläpuolella sijaitsevan ullakkokerroksen sisäänkäytävä oli suletti seinällä. Päästäkseen tuohon eristettyyn paikkaan, pyhään kuin haaremi, täytyi kavuta mestarin asunnon läpi rakennettuja portaita. Koko ullakkokerroksen käsittävä työhuone oli niin laaja, että se hämmästytti vieraita, kun he, kavutessaan sinne kuusikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella olevaan ullakkokerrokseen, luulivat taiteilijoiden asuntojen sijaitsevan jonkunmoisissa kattorännikomeroissa.

Huone oli hyvin valaistu suurilla katto- ja seinälaseilla, varustettuna vihreillä verhoilla, joiden avulla maalarit ottavat sopivan valon. Joukko karrikatyyrejä, rivi värillä ja veitsenkärjellä piirrettyjä päitä tummanharmaaksi maalatulla seinällä todisti, paitsi luomistapojen erilaisuutta, että hyvin kasvatetuilla naisilla on yhtä rikas mielikuvitus kuin konsanaan miehillä. Pieni uuni pitkine torvineen, joka teki pelottavia polvekeviivoja ennenkuin ulottui kattoon saakka, oli huoneen välttämätön koriste. Joka seinällä löytyi hyllyjä, täynnä suloisessa sekasotkussa makaavia kipsimalleja, enimmäkseen paksun pölyn peitossa. Hyllyn alapuolella, siellä täällä, joku naulasta riippuva Niobin pää näytti kärsivää naamaansa, tuossa hymyili Venuksen tapainen, tuolla pisti silmään almua pyytävän kerjäläisen käsi, ja muutamia sauhun kellastuttamia "nahattomia", jotka varsin kuvaavasti esittivät eilen arkusta vedettyjä ruumiita; lopuksi maalaukset, piirustukset, veistokset, puitteet ilman kangasta ja kangaspalat ilman puitteita, antoivat tuolle kaikkea muuta paitsi sopusuhtaiselle huoneelle atelierin täydellisen leiman, toisin sanoen kummallinen sekoitus koristeista ja alastomuudesta, kurjuudesta ja ylellisyydestä, tarkkuudesta ja huolimattomuudesta.

Tämä jättiläishalli, missä kaikki, vieläpä ihminenkin näyttää pieneltä, tuoksuu kuin teatterin kulissit; siellä on vanhoja rääsyjä, kullattuja koristeita, kangaspaloja, koneita, mutta siellä on myös, en tiedä mikä, suuri kuin itse ajatus; on nero ja kuolema, Diana tai Apolono pääkallon tai luurangon vieressä; kauneus ja epäjärjestys, runous ja todellisuus, varjossa säteilevät värit, ja usein koko draama, liikkumaton ja, hiljainen. Mikä taiteilijapään symbooli!

Sillä hetkellä, kun tämä kertomus alkaa, levitteli kirkas heinäkuun aurinko säteitään atelieriin, ja kaksi sädettä kulki läpi huoneen, muodostaen leveitä läpinäkyviä kultaviiruja, joissa pölyhiukkaset kimaltelivat, kaksitoista pystyynnostettua maalaustelinettä tankoineen muistutti mastometsää satamassa. Joukko nuoria naisia teki sen elävämmäksi ulkonäkönsä ja pukunsa erilaisuudella. Himmeät varjot, joita kunkin telineen tarpeen mukaan asetetut vihreät verhot heittivät huoneeseen, synnyttivät kummallisia vivahduksia valon ja varjon välille.

Tämä ryhmä oli kauniimpi kuin kaikki atelierin maalaukset. Vaalea, yksinkertaisesti puettu tyttö oli vetäytynyt syrjään tovereistaan, ja näytti työskentelevän rohkeasti, ikäänkuin olisi edeltäpäin aavistanut hukkatyötä; ei kukaan katsellut eikä puhutellut häntä; hän oli kaunein heistä, vaatimattomin ja vähimmän rikas. Kaksi varsinaista ryhmää oli muodostunut heistä, ja ne eroittautuivat selvästi toisistaan muualla, paitsi atelierissä, missä sääty ja rikkaus piti olla unohdettuna.

Seisoen tai istuen nämät nuoret tytöt värilaatikkoineen, pensseleillään leikkien, hypistellen palettejaan, maalaillen, puhellen, nauraen, laulellen, taiteensa valtaan antautuneina luonteensa paljastaen muodostivat harvinaisen näytelmän: tuossa ylpeä, oikukas mustasilmäinen heitti silloin tällöin ympärilleen välähteleviä silmäyksiä; tuolla huolimattoman ja iloisen näköinen, hymyilevine huulineen, kastanjanruskeine kutrineen, valkoisine, hienoine käsineen, aito ranskalainen neitonen, vilkas, avomielinen, nykyhetkessä elävä; toinen, haaveellinen, synkkämielinen, kalpea, pää kumarassa kuin lakastuneella kukalla; häntä vastapäätä, kookas, välinpitämätön, ynseännäköinen, ilmeettömine silmineen, vaitelias, mutta haaveellinen. Keskellä oleva älykkäännäköinen, mutta pisteliäs kuin jocoso espanjalaisessa komediassa, tähysteli jokaista vuoronperään, nauratutti heitä, ja nosteli liian vilkkaasti päätään ollakseen sievä! jakeli määräyksiään ensimäisen ryhmän oppilaille, johon kuului enimmäkseen pankkiirien, asianajajien ja liikemiesten tyttäriä; kaikki rikkaita ja ylpeitä, mutta saivat kuitenkin usein halveksivia silmäyksiä ylimystön tyttäriltä.

Näitä hallitsi kuninkaallisen virkamiehen tytär, pieni, hieman turhamainen olio, ylpeä isänsä korkeasta virasta; teeskenteli heti ymmärtävänsä mestarin neuvot ja koitti luulotella toisille työskentelevänsä innostuksesta; hän käytti silmälaseja, saapui aina hienosti puettuna, myöhästyi tavallisesti, ja pyysi tovereitaan keskustelemaan hiljaa. Tässä toisessa ryhmässä voi nähdä suloisia vartaloita, harvinaisia kasvonpiirteitä, mutta heidän katseissaan ei ollut paljoakaan kainoutta. Jos heidän hillitty käytöksensä oli komeaa ja liikkeensä sirot, puuttui heiltä vilpittömyyttä, ja voi helposti arvata heiden kuuluvan seurapiiriin, missä kohteliaisuus aikaisin muovailee luonteen, missä seuraelämän tarjoamien ilojen liiallinen nautinto kuolettaa hellemmät tunteet ja synnyttää itsekkäisyyttä.

Kun istunto oli täysilukuinen löytyi siellä kaikennäköisiä naisia, siellä oli melkein lapsiakin joukossa, suloisen viehkeitä impyeitä, neitosia, joiden puolittain avatusta suusta välkkyi rivi häikäisevän valkeita hampaita, ja joiden kasvoilla leikki neitseellinen hymy. Silloin ei atelieri muistuttanut haaremia, vaan pilvissä leijailevaa enkelijoukkoa.

Oli keskipäivän aika. Servin ei ollut vielä saapunut. Muutamia päiviä oli hän viettänyt enimmän osan ajastaan toisaalla sijaitsevassa työhuoneessaan, viimeistellen erästä näyttelyyn aikomaansa taulua Neiti Amélie Thirion, hienostoryhmän johtaja, alotti keskustelun ystävättärensä kanssa; hienostoryhmässä syntyi hiljaisuus; rahamiesten tyttärien ryhmä vaikeni myöskin hämmästyneenä, ja koitti arvailla keskustelun ainetta, mutta nuorten ultrain[2] salaisuus oli pian tunnettu. Amélie nousi pystyyn, otti muutamia askelia erästä telinettä kohden ja sysäsi sen pois oman ryhmänsä puolelta, lähelle lautaseinää, joka erotti atelierin pimeästä komerosta, minne heitettiin särkyneet kipsityöt, opettajan hylkäämät maalaukset, ja talvella polttopuut.

Tämä Amélien teko synnytti yllätyksen muminan, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä lopettamasta työtään, heittämällä samaan paikkaan maalilaatikon ja tuolin, vieläpä Proudhonin taulunkin, jota myöhästynyt oppilas oli jäljentänyt. Tämän tirannityön jälkeen työskenteli oikea ryhmä hiljaa, mutta vasemmisto keskusteli innokkaasti.

— Mitä sanoo neiti Piombo? virkkoi eräs neiti Matilde Roguinille, ensimäisen ryhmän oraakelille.

— Hän ei ole sellainen, että hän puhuisi, mutta viidenkymmenen vuoden kuluttua muistaa hän vielä loukkauksen, kuin olisi kärsinyt sen eilen, ja kostaa julmasti. Hän on henkilö, jonka kanssa minä en tahtoisi tulla epäsopuun.

— Maanpako, johon nämät neidit hänet tuomitsevat, on vielä vähemmän oikeutettu, sanoi toinen, koska neiti Zinevra oli toissapäivänä kovin surullinen; huhun mukaan oli hänen isänsä juuri eroitettu virastaan. Ja nyt tämä vielä lisäämään hänen suruaan, vaikka hän aina on ollut kovin ystävällinen noille Sadan Päivän neideille. Sanoiko hän koskaan heille loukkaavaa sanaa? Päinvastoin vältti hän politiikasta puhumista. Mutta meidän ultrat näyttävät toimivan enemmän mustasukkaisuudesta kuin puolueellisuudesta.

— Kiusaus houkuttelee minua noutamaan neiti Piombon telineen ja asettamaan se omani viereen, sanoi Matilde Roguin. Hän nousi jo lähteäkseen mutta pysähtyi yht'äkkiä: — Sellaisesta luonteesta kuin neiti Zinevralla on, virkkoi hän, ei voi edeltäpäin tietää, millätavoin kohteliaisuutemme otettaisiin vastaan; odottakaamme hetkinen.

— Eccola![3] huudahti mustasilmäinen.

Todella kuului portailta läheneviä askelia. Sana "Siinä hän!" lensi suusta suuhun, ja pelottava hiljaisuus vallitsi atelierissa.

Jotta lukija käsittäisi Amélie Thirion'in teon vakavuuden, on tarpeellista lisätä, että se tapahtui heinäkuun lopulla 1815. Bourbonien toinen paluu oli juuri hajoittanut useita ystävyysliittoja, joita ei ensimäinen kuningasvallan pystyttäminen ollut kyennyt horjuttamaan. Tällä hetkellä melkein kaikissa erimielisissä perheissä tapahtui noita surkuteltavia kohtauksia, jotka tahraavat kaikkien maiden historian poliittisten tai uskonnollisten eripuraisuuksien aikana. Lapset, nuorukaiset, vanhukset, kaikki ottivat osaa tähän hallitusta järkyttävään rojalistiseen kiihkoiluun. Eripuraisuus tunkeutui joka kotiin, ja epäluottamus loi synkät varjonsa ystävällisimpiin tekoihin ja puheisiin.

Zinevra Piombo rakasti Napoleonia kuin epäjumalaa; miten hän muuten olisi voinut häntä vihata? Keisari oli hänen isänsä hyväntekijä, ja heillä oli sama isänmaa. Parooni Piombo oli yksi niistä Napoleonin uskotuista, jotka tehokkaimmin auttoivat häntä palaamaan Elban saarelta. Kykenemättä salaamaan poliittista luottamustaan, ja vieläpä tahallaan ilmoittaenkin sen, vanha parooni Piombo päätti jäädä Parisiin, keskelle vihamiehiänsä. Zinevra Piombo oli siis sitä suuremmalla syyllä laskettava epäiltävien henkilöiden joukkoon, koska ei hän mitenkään salannut sitä harmia, minkä toinen kuningasvallan pystyttäminen hänen perheelleen tuotti. Ne kyyneleet, jotka hän vuodatti, aiheutti kaksinkertainen tieto Bonaparten pidättämisestä Belerofono laivalla, ja Labédoyèren[4] vangitsemisesta.

Neidit, jotka muodostivat aatelistoryhmän, kuuluivat Parisin yltiöpäisimpiin rojalistiperheisiin. Olisi vaikeata tehdä oikeaa kuvausta tuon aikakauden äärimmäisyyksistä ja Bonaparteihin kohdistetusta vihasta. Kuinka merkityksettömältä ja vähäpätöiseltä hyvänsä näyttäisikin Amélie Thirionin teko nykyään, oli se silloin suuren halveksimisen merkki. Zinevra Piombo, yksi Servinin parhaimmista oppilaista, oli hallinnut atelieriin tulostaan saakka erityistä paikkaa, josta hänet nyt tahdottiin karkottaa; aatelistoryhmä oli vähitellen ympäröinyt hänet; siis oli hänen karkoittamisensa paikasta, mikä niinsanoen kuului hänelle, ei ainoastaan loukkaus, vaan vieläpä vääryys; onhan jokaisella taiteilijalla oma hyväksikatsottu työpaikkansa.

Mutta poliittinen vihamielisyys oli hyvin vähän syynä tähän pienen "oikean ryhmän" käyttäytymiseen. Zinevra Piombo, Servinin taitavin oppilas, sai tämän kaiken toveriensa mustasukkaisuudesta; mestari ihaili lahjakkaimman oppilaansa kykyä, ja hänen rakastettavaa luonnettansa, ja vaati toisia ottamaan esimerkkiä hänestä; viimein, vaikka se vaikutusvalta minkä tuo nuori tyttö oli saavuttanut koko toveripiirinsä yli oli selittämättä, nautti hän samanlaista houkuttavaa voimaa kuin Bonaparte sotamiestensä suhteen. Aatelisryhmä oli jo muutamia päiviä aikonut syöstä kuningattaren valtaistuimelta, mutta koska ei kukaan uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, päätti neiti Thirion antaa ensimäisen ja samalla viimeisen iskun saadakseen toverit puolelleen. Vaikka Zinevra olikin vain muutamien rojalistipuoluelaisten vilpittömästi rakastettu ystävä, melkein kaikki politiikkaan osaa ottaneet myönsivät itsekseen, kiitos naisen erikoisen teräväjärkisyyden, että heidän piti suhtautua tuohon erimielisyyteen välinpitämättömästi.

Zinevran tullessa atelieriin vallitsi siellä siis syvä hiljaisuus.

Kaikista Servinin atelieriin siihen saakka tulleista naisista oli hän eittämättä kaunein, ja omasi sievimmän vartalon. Hänen käyntinsä oli miellyttävää ja siroa. Hänen älykkäillä kasvonpiirteillään saattoi huomata tuon korsikalaisille ominaisen tulisen luonteen merkkejä, ei kuitenkaan niin paljon ettei hän olisi kyennyt hallitsemaan niitä. Hänen pitkät kutrinsa, mustat silmänsä ja kulmakarvansa ilmaisivat intohimoa. Jos suupielet eivät olleetkaan aivan täsmällisesti toisensa näköisiä ja jos huulet olivatkin hieman liian paksut, ilmeni niissä selvästi tuo jalomielisyys minkä tietoisuus omasta voimasta antaa voimakkaille olennoille. Kummallisen luonnonoikun takia soti hänen kasvojensa viehkeyttä vastaan marmoriotsa, jossa kuvastui ylpeys, melkeinpä raakuus, jossa välähteli korsikan elämä. Siinä oli ainoa side hänen ja synnyinmaansa välillä. Muuten oli koko hänen olentonsa niin houkuttelevan yksinkertainen, siitä huokui kauniitten lombardialaisten niin puhdasta teeskentelemättömyyttä, ettei olisi raskinut tehdä hänelle pienintäkään harmia. Hän oli niin puoleensa vetävä, että hänen vanha isänsä varovaisuudesta saattoi häntä atelieriin. Tämän, todella runollisen luoman ainoa puute johtui itse, tällä kertaa niin runsaalla mitalla annetun, kauneuden voimasta. Rakkaudesta vanhempiinsa oli hän kieltäytynyt menemästä naimisiin, tuntien olevansa välttämätön heille vanhuudenpäivinä. Työskentelynsä taiteen hyväksi sai tyydyttää niitä intohimoja, joiden valtaan naiset tavallisesti joutuvat.

— Olette kovin hiljaisia tänään, neidit, virkkoi hän päästyään lähemmäksi tovereitaan. — Hyvää päivää, Lauraseni, lisäsi hän suloisella ja hyväilevällä äänellä, lähestyen muista erillään maalaavaa nuorta tyttöä. Tämä pää on mainio! liha on hieman liian ruusun värinen, muuten on kaikki ihmeteltävän hyvin piirretty.

Laura kohotti päätänsä, loi kiitollisen katseen Zinevraan, ja molempien kasvoilla kuvastui ystävyys.

Puolittainen hymy väikkyi haaveellisen italiattaren huulilla, ja hiljalleen kulki hän paikalleen, sivumennen katsellen piirustuksia ja maalauksia, ja toivottaen kaikille ensimäisen ryhmän tytöille hyvää päivää, huomaamatta sitä uteliaisuutta, minkä hänen läsnäolonsa aiheutti. Hän muistutti hovissaan astelevaa kuningatarta. Ei hän vähääkään kiinnittänyt huomiotaan siihen syvään hiljaisuuteen, mikä aatelistoryhmässä vallitsi, eikä virkannut sanaakaan sivuuttaessaan heidät.

Hän oli niin ajatuksissaan, että asettui istumaan telineensä ääreen, aukasi värilaatikkonsa, etsi pensselinsä, kiinnitti ruskeat hihat käsivarsiinsa, sovitteli esiliinaansa, katseli maalaustaan, tutki palettiansa, kiinnittämättä vähääkään huomiotaan muualle. Kaikkien porvarisryhmän tyttöjen katseet olivat häneen kiinnitetyt. Vaikka Thirionin ryhmä ei ilmaissutkaan niin peittelemättä uteliaisuuttaan kuin toverinsa, silmäilivät hekin hyvin usein Zinevraa.

— Hän ei huomaa mitään, sanoi neiti Roguin. Samassa Zinevra heräsi mietteistään, ja käänsi päänsä aatelisryhmään päin. Yhdellä katseella mittasi hän välimatkan ja jäi vaiti istumaan.

— Hän ei usko, että sillä aiottiin loukata häntä, jatkoi Matilde, ei hän kalpene, eikä punastu. Kuinka nuo pystynenät raivaavatkaan, jos hän pitää enemmän uudesta paikastaan kuin entisestä!

— Te istutte siellä poissa ryhmästä, neiti, jatkoi hän ääneen, lähestyen Zinevraa.

Italiatar ei näyttänyt ymmärtäneen häntä, tai mahdollisesti ei kuullut, hän nousi seisomaan, astui lähemmäksi lautaseinää, joka eroitti atelierin pimeästä nurkasta, näytti tutkivan ikkunaa, josta valo tuli, ja huomaten sen ehkä riittäväksi, otti hän tuolin ylettyäkseen kiinnittämään pimittävän verhon ylemmäksi. Noustuaan ylös, huomasi hän pienen halkeaman seinässä, ponnistustensa päämäärän, sillä sitä katsetta, jonka hän sinne heitti, voidaan verrata vain saiturin ilmeeseen löytäessään Aladinin aarteen; nopeasti laskeutui hän ales, palasi paikalleen, kiinnitti taulunsa, näytti olevan tyytymätön valon suhteen, siirsi pöydän seinän viereen ja asetti tuolin sen päälle, heilautti taitavasti itsensä ylös, ensin pöydälle ja siitä tuolille, ja heitti silmäyksen halkeamasta. Yhdellä katseella näki hän koko komeron ja se, mitä hän näki, teki häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän horjahti.

— Te putoatte, neiti Zinevra! huudahti Laura.

Kaikkien silmät kääntyivät horjuvaan tyttöön Pelko, että toverinsa tulevat avuksi, antoi hänelle rohkeutta; päästyään tasapainoon, kääntyi hän Lauran puoleen ja virkahti välinpitämättömällä äänellä: — Pah! on se kuitenkin lujempi kuin valtaistuin!

Hän kiirehti vetämään verhon pois ikkunan edestä, laskeutui alas, siirsi pöydän ja tuolin takaisin, palasi telineensä ääreen, siirrettyään sen lähemmäksi komeroon johtavaa ovea, saadakseen sopivan valon, ja teki vielä muutamia yrityksiä.

Sitten hän alkoi sekoittaa värejään syvän hiljaisuuden vallitessa. Siihen paikkaan missä hänen telineensä nyt oli, kuuli hän pian selvemmin sen hiljaisen äänen, mikä edellisenä päivänä niin voimakkaasti oli kiihdyttänyt hänen uteliaisuuttaan, ja saattanut hänen nuoret aivonsa tekemään monenlaisia olettamuksia. Hän tunsi täydellisesti äsken näkemänsä nukkujan voimakkaan ja säännöllisen hengityksen samaksi. Hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty yli toiveitten, mutta hän tiesi myös olevansa vastuunalainen näkemästään. Railon läpi oli hän puolittain nähnyt keisarikunnan kotkan ja telttasängyssä kaartinupseerin kasvot. Hän arvasi kaikki: Servin oli antanut piilopaikan vainotulle. Nyt hän vapisi, ajatellessaan, että joku tovereista voisi tulla katsomaan hänen tauluaan, ja kuulla tuon onnettoman hengityksen, tai voisi tämä ilmaista itsensä äänekkäällä kuorsauksella, millaisen hän oli edellisenä päivänä kuullut.

Hän päätti jäädä oven eteen, toivoen taitavuudellaan voivansa estää mahdolliset lähestymiset.

— On parempi, ajatteli hän, että minä olen tässä estääkseni onnettomuuden, kuin että jättäisin säälittävän vangin oman varomattomuutensa uhriksi.

Tästä johtui se näennäinen välinpitämättömyys, jota Zinevra osotti, huomattuaan telineensä siirretyksi; se oli antanut hänelle tilaisuuden tyydyttää uteliaisuutensa; muuten oli hänellä sillä hetkellä liian tärkeätä mietittävää, voidakseen etsiä syytä paikkansa siirtoon.

Ei mikään ole nöyryyttävämpää naisille, niinkuin kaikillekin, kuin nähdä loukkauksen, nuhteen tai sukkeluuden iskevän harhaan asianomaisen itse osottamasta välinpitämättömyydestä. Näyttää siltä, että vihamiestämme kohtaan osottamamme viha kasvaa sitä mukaa mitä korkeammalle meitä itseämme hän nousee. Zinevran käyttäytyminen muuttui arvotukseksi koko oppilasjoukolle Hänen ystävänsä ja vihamiehensä hämmästyivät yhtä suuresti kaikki, sillä hänen myönnettiin omaavan kaikki mahdolliset hyveet, paitsi loukkauksen unohtamista. Vaikka ne tapaukset jotka olisivat tätä arvelua tukeneet, näyttäytyivätkin Zinevran luonteessa hyvin harvoin atelierissä, kuitenkin ne esimerkit, joita hän ehkä oli näyttänyt luonteensa siltä puolelta, olivat jättäneet syvän vaikutuksen tovereihin.

Lukuisten olettamusten jälkeen neiti Roguin viimein löysi italiattaren hiljaisuudessa ennen tuntematonta jalomielisyyttä, ja tämän mielipiteen kannustamana hänen ryhmänsä alkoi nöyryyttää aatelisryhmää. He alkoivat heitellä teräviä pistopuheita, mitkä koskivat kovin oikean ryhmän ylpeyteen. Rouva Servinin tulo lopetti tuon turhanpäiväisen kiistan.

Kiitos teräväjärkisyyden, joka aina on ilkeyteen yhdistynyt, oli Amélie huomannut, eritellyt ja punninnut sitä kummallista miettimistä, joka esti Zinevran tarkkaamasta paraillaan tapahtuvaa ivallista sanasotaa. Kosto, jolla neiti Roguin ja hänen puoluelaisensa iskivät neiti Thirionia ja tämän ryhmään oli niin tehokasta, että nuoret ultrat pinnistivät aivojaan keksiäkseen syyn Zinevra di Piombon vaiteliaisuuteen. Kaunis italiatar oli siis kaikkien tähystelemä, niin ystävät kuin vihamiehetkin vakoilivat hänen pienimpiäkin liikkeitään. On vaikea salata vähäpätöisintäkään mielenliikutustaan viidentoista äärimmäisyyteen saakka uteliaan tytön silmäin edessä. Siksi olikin Zinevra di Piombon salaisuus vaarassa tulla ilmi.

Sillä hetkellä keskeytti rouva Servinin sisääntulo sen näytelmän, jota tyttöjen sydämissä niin taitavasti pelattiin. Heti sisään astuttuaan suuntautuivat hänen silmänsä oveen, jonka vieressä Zinevra istui. Se katse ei jäänyt oppilailta huomaamatta, ja vaikka toiset eivät olisikaan kiinnittäneet siihen huomiotaan, teki neiti Thirion sen, hän ymmärsi sen epäilevän katseen, joka välähti rouva Servinin silmistä.

— Neidit, sanoi hän, herra Servin ei voi tänään tulla.

Sitten hän onnitteli vuoron perään kaikkia, saaden jokaiselta ystävällisen silmäyksen palkkiokseen. Epäilevän rauhattomuuden valtaamana, jota hän turhaan koitti salata, lähestyi hän Zinevraa. Italiatar ja maalarinrouva tervehtivät ystävällisellä päännyökkäyksellä toisiaan, kumpikin vaiti, tyttö maalaten ja rouva katsellen. Sotilaan hengitys kuului selvästi, mutta rouva Servin ei näyttänyt sitä huomaavan, ja hänen näennäinen välinpitämättömyytensä oli niin suuri, että Zinevra tunnusti itselleen hänen osaavan mainiosti teeskennellä. Tuntematon liikahti sängyssään kuuluvasti. Italiatar katsahti tutkivasti rouva Serviniä, joka sanoi hänelle, pienimmänkään liikutuksen merkin näkymättä kasvoillaan:

— Teidän jäljennöksenne on yhtä kaunis kuin alkuperäinenkin. Jos minun pitäisi valita niistä, en tietäisi kumman ottaisin.

— Herra Servin ei ole uskonut salaisuutta puolisolleen, ajatteli Zinevra, ja vastattuaan rouvalle miellyttävästi hymyillen, epäilevänsä hänen sanojaan, alkoi hän hyräillä erästä kotimaansa ballaadia estääkseen vangin synnyttämän äänen kuulumasta.

Oli niin tavatonta kuulla ahkeran italiattaren laulavan, että kaikki yllättyneinä katsoivat häntä. Hetken kuluttua rouva Servin poistui, ja istunto päättyi ilman mitään erikoista. Zinevra antoi toveriensa poistua, ikäänkuin hän haluaisi vielä työskennellä, mutta tahtomattaan ilmaisi hän haluavansa jäädä yksin, päättäen niistä kärsimättömistä silmäyksistä, joita hän heitti hidasteleviin tovereihinsa.

Neiti Thirion, joka muutamassa tunnissa oli muuttunut voittajansa säälimättömäksi viholliseksi, arvasi, kiitos kateuden terävän vaiston, että kilpailijansa näennäisessä ahkeruudessa piili salaisuus. Hän oli useamman kerran ihmetellyt sitä tarkkaavaa ilmettä, jolla Zinevra näytti kuuntelevan jotain salaista ääntä. Se kärsimätön ilme, jolla italiatar odotti toisten poistumista, varmensi vielä hänen epäilyksiään.

Hän poistui viimeisenä ja meni ales rouva Servinin luokse, keskustellen hänen kanssaan hetkisen; sitten hän valehteli unohtaneensa laukkunsa, palasi ylös atelieriin aivan äänettömästi, ja näki Zinevran seisovan pöydästä ja tuolista kyhäämällään telineellä, ja niin syventyneenä tuntemattoman sotilaan katselemiseen, ettei kuullut toverinsa askelten ääntä. Totta on, että Amélie, käyttääksemme Walter Scottin sanantapaa, "käveli kuin munien päällä", hän palasi atelierin ovelle ja yskähti. Zinevra hätkähti, käänsi päänsä, näki toverinsa, punastui, kiiruhti päästämään verhoa erehdyttääkseen Amélien, ja lähti, järjestettyään maalilaatikkonsa, ulos. Hän poistui atelierista, mukanaan muistiinsa kaiverrettuna niin viehättävän nuoren miehen kasvonpiirteet, kuin itse Endimionilla, Girodetin taulussa, jonka hän muutama päivä sitten oli jäljentänyt.

— Vainota niin nuorta miestä! Mutta kuka hän siis on, koska hän ei ole marsalkka Ney?

Nämät kaksi lausetta olivat hänen pääajatuksenaan kahden päivän ajan.

Ylihuomenna, huolimatta kiirehtimisestään saapuakseen ensimäisenä atelieriin, löysi hän siellä neiti Thirionin. Zinevra ja hänen kilpailijansa katselivat tutkivasti toisiaan, mutta kumpikin osasi peittää ajatuksensa. Amélie oli nähnyt tuntemattoman viehättävän pään, mutta, onneksi tai onnettomuudeksi, ei hän ollut onnistunut näkemään kotkaa eikä univormua. Hänellä oli siis vain pelkkiä arveluita asiasta.

Servin saapui odottamatta, tavallista aikaisemmin.

— Neiti Zinevra, virkkoi hän, katsahtaen läpi atelierin, miksi olette muuttanut paikkanne sinne. Valo ei ole sopiva. Siirtykää lähemmäksi toisia, ja laskekaa verho ales.

Sitten hän pysähtyi lähelle Lauraa, jonka työ ansaitsi täydellisesti hänen kiitoksensa.

— Mitä? huudahti hän. Tämä pää on oivallinen. Teistä tulee toinen
Zinevra.

Mestari kulki telineeltä toiselle, moittien, kiittäen, laskien leikkiä, ja tehden, kuten tavallisesti, huomautuksiaan, jotka olivat pelottavampia kuin hänen moitteensa. Italiatar ei ollut totellut opettajansa kehotusta, vaan oli itsepäisesti jäänyt paikalleen. Hän otti paperiarkin ja alkoi luonnostaa säälittävän vangin päätä. Intohimolla syntynyt luonnos omaa aina täydellisesti onnistuneen leiman. Kyky värittää luonnon tai mielikuvituksen synnyttämiä aiheita on nero, mutta usein myöskin intohimo. Olosuhteet ja se syvä vaikutus, minkä tuntemattoman näkeminen oli Zinevraan tehnyt antoivat hänelle yliluonnollisen kyvyn. Upseerin pää ilmestyi paperille sisäisen voiman pakoittamana, jota hän itse luuli peloksi, mutta jonka fysioloogi olisi selittänyt innostuksen liekiksi. Silloin tällöin katsahti hän tovereihinsa, kätkeäkseen piirroksensa, jos he kävisivät uteliaiksi. Huolimatta ahkerasta vaarinpidostaan ei hän huomannut säälimättömän vihollisensa terävää silmäparia, jotka tähystivät erään taulun takaa salaperäistä piirustusta. Tunnettuaan vangin kasvonpiirteet nosti netti Thirion päinsä, ja Zinevra peitti paperin.

— Miksi jäitte tänne kehotuksestani huolimatta, neiti? kysyi opettaja vakavasti Zinevralta.

Tyttö käänsi telineensä niin, ettei kukaan olisi nähnyt hänen paperiaan, ja näyttäen sitä mestarille, sanoi liikutetulla äänellä?'

— Eikö teistä, kuten minustakin, tämä valo ole sopivampi? Enkö saa jäädä tänne?

Servin kalpeni. Koska eivät vihamielisyyden terävät silmät päästä mitään näkemättä, neiti Thirion miltei nautti tietäessään tuntevansa kilpailijansa ja mestarinsa salaisuuden.

— Olette oikeassa, sanoi Servin. Mutta te tulette pian taitavammaksi kuin minä, lisäsi hän väkinäisesti nauraen. Syntyi hiljaisuus, jonka aikana mestari ihaili upseerin päätä. — Tämä vetää vertoja Salvator Rosan parhaimmalle taululle! huudahti hän taiteilijain innostuksen valtaamana.

Tuosta huudahduksesta nousivat kaikki seisomaan, ja neiti Thirion juoksi paikalle nopeasti kuin saaliinsa kimppuun hyökkäävä tiikeri. Samalla hetkellä tuntematon, melusta heränneenä, liikahti. Zinevra kaasi tuolinsa, puheli jotain merkityksetöntä ja naurahti, mutta samalla oli hän heittänyt muotokuvan paperikoriin ennenkuin pelättävä urkkija ehti sitä näkemään. Servin ylisteli parhaan oppilaansa jäljennöstä, eikä kukaan voinut epäilläkään siinä mitään metkua, paitsi Amélie, joka vetäytyi toisten taakse ja yritti pistää kätensä paperikoriin, minne oli nähnyt paperin lennähtäneen. Zinevra otti pahvilevyn ja asetti sen korin päälle, sanaakaan sanomatta. He heittivät pitkän silmäyksen toisiinsa.

— No! neidit, paikoillenne! käski Servin. Jos tahdotte tulla yhtä taitaviksi kuin neiti de Piombo ei teidän pidä aina puhua muodista ja tanssiaisista, eikä metelöidä, kuten nyt teette.

Kun kaikki olivat palanneet, istuutui Servin Zinevran viereen.

— Eikö ole parempi, että minä tunnen tuon salaisuuden kuin joku muu? kysyi italiatar hiljaa.

— Kyllä, vastasi maalari. Te olette isänmaanystävä, ja vaikka ette olisikaan sitä luottaisin teihin.

Opettaja ja oppilas ymmärsivät toisiaan, eikä Zinevra enää pelännyt kysyä:

— Kuka hän on?

— Labédoyèren läheinen ystävä, joka onnettoman everstin jälkeen on enimmän uhrannut seitsemännen rykmentin yhdistämiseksi Elban tykkiväkeen. Hän oli kaartin päällikkö ja palaa Waterloosta.

— Miksi ette ole hävittänyt hänen univormuaan, ja antanut hänelle porvarin pukua? kysyi Zinevra heti.

— Ne tuodaan minulle tänä iltana.

— Teidän olisi pitänyt keskeyttää meidän istuntomme muutamiksi päiviksi.

— Hän lähtee kohta.

— Hän tahtoo siis kuolla? sanoi tyttö. Pitäkää hänet luonanne siksi kunnes ensimäinen myrskyn puuska on mennyt ohi. Pariisi on enää ainoa paikka Ranskassa, mihin voi kätkeä miehen. Onhan hän teidän ystävänne? kysyi hän.

— Ei. Hänellä ei ole mitään suosituksia minulle, paitsi onnettomuutensa. Selitän miten hän joutui suojelukseeni: appini, otettuaan taas pestin tätä sotaretkeä varten, kohtasi tuon säälittävän nuorukaisen ja pelasti hänet taitavasti niiden kynsistä, jotka vangitsivat Labédoyèren. Se hullu tahtoi puolustaa häntä!

— Kutsutteko te häntä sellaisella nimellä! huudahti Zinevra, katsoen ihmetellen maalaria, joka vaikeni hetkeksi.

— Appini on liiaksi vakoiltu, voidakseen pitää miestä luonaan, jatkoi hän. Eräänä yönä viime viikolla toi hän miehen minun luokseni. Toivoin voivani salata hänet kaikilta urkkijoilta, antaessani tämän komeron hänelle.

— Jos voin olla teille hyödyksi, olen kokonaan käytettävissänne, sanoi
Zinevra, minä tunnen marsalkka Feltren.[5]

— No, me mietimme asiaa, vastasi maalari. Keskustelu kesti liian kauan, jäädäkseen toisilta huomaamatta. Servin jätti Zinevran, palasi toisten joukkoon, määräillen niin pitkiä läksyjä, että viipyi atelierissa istunnon loppuun saakka.

— Unohdatte laukkunne, neiti Thirion, huusi opettaja, juosten tytön perässä, joka alentui urkkijaksi saadakseen kostaa.

Utelias oppilas palasi hieman nolona noutamaan laukkunsa, mutta itse asiassa oli tämä Servinin tarkkaavaisuus uusi todistus ehdottomasti tärkeän salaisuuden olemassaolosta; hän oli jo löytänyt kaikki mitä olla voi, ja voi sanoa apotti Vertot'in lailla: "Piiritykseni on jo tehty".[6] Hän meni alas pitäen suurta melua portaissa ja veti lujasti Servinin ovea, uskottaakseen mestariaan, ja palasi hiipien ylös, jääden atelierin oven taa. Kun maalari ja Zinevra uskoivat olevansa kahden, iski maalari erikoisella tavalla komeron oveen, joka aukeni, kitisten ruostuneilla saranoillaan. Italiatar näki kookkaan, kaunisvartaloisen nuorukaisen, jonka univormu sai hänen sydämensä lyömään tavattoman nopeasti. Upseerin käsi riippui kannikkeessa, ja hänen kasvojensa kalpeus todisti ankaraa verenvuotoa. Huomatessaan tuntemattoman naisen, hätkähti hän. Amélie ei uskaltanut jäädä pitemmäksi aikaa kuuntelemaan, joten hän poistui, tyytyväisenä kuulemaansa oven narinaan.

— Älkää pelätkö mitään, virkkoi maalari upseerille, tämä neiti on keisarin uskollisimman ystävän, parooni de Pimbon tytär.

Nuorella upseerilla ei ollut enää mitään epäilystä Zinevran isänmaallisuudesta, sen jälkeen kun oli nähnyt hänet.

— Te olette haavoittunut, sanoi italiatar.

— Oh! ei se ole mitään neiti, haava paranee kohta.

Samassa kuului ylös kadulla huutavien sanomalehtipoikien kimeä ääni: "Tuomittu kuolemaan…" Jokainen vavahti. Upseeri kuuli ensimäisenä nimen, joka sai hänet kalpenemaan.

— Labédoyère! ähki hän, kaatuen rahille. Vaiti katselivat he toisiaan. Tuskan hiki helmeili nuorukaisen otsalla, toivottomalla eleellä iski hän kätensä mustaan tukkaansa ja nojasi kyynärpäällään Zinevran telineen reunaan.

— Summa on, virkkoi hän, nousten äkisti, että Labédoyère ja minä tiesimme selvästi mitä teimme. Me tunsimme kohtalon, joka oli meille varattu, jos onnistumme tai epäonnistumme. Hän kuolee puolueensa tähden, ja sillä välin kätkeydyn minä…

Hän hyökkäsi atelierin ovelle, mutta häntä vikkelämpänä ehti Zinevra ennen, ja sulki häneltä tien.

— Autatteko sillä keisaria? sanoi hän. Luuletteko kykenevänne nostamaan tuon jättiläisen pystyyn kun ei se onnistunut hänelle itselleenkään.

— Mitä te luulette minusta tulevan? virkkoi silloin onneton, kääntyen molempiin ystäviinsä, jotka sattuma oli hänelle lähettänyt. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista koko maailmassa; Labédoyère oli suojelijani ja ystäväni, nyt olen yksin, huomenna minut ehkä ajetaan maanpakoon tai tuomitaan kuolemaan; ei milloinkaan ole minulla ollut muita tuloja kuin sotilaspalkkani, kulutin viimeisen rahani yrittäessäni pelastaa ystävääni vihollistensa kynsistä; kuolema on välttämätön minulle. Kun on päättänyt kuolla, pitää olla valmis myymään päänsä pyövelille. Ajattelin juuri, että yhden rehellisen ihmisen elämä on tarpeellisempi kuin kahden kavaltajan, ja että hyvin suunnattu tikarinisku voi vapauttaa kaikista tuskista.

Tämä toivottomuuden käännekohta peloitti maalaria ja Zinevraakin, joka jo hyvin ymmärsi nuorukaista. Italiatar ihaili hänen kaunismuotoista päätään ja miellyttävää ääntään, jonka sointua ei pilannut edes ne raivokkaat huudahdukset, joita hän päästeli; kohta vuodatti hän palsamia onnettoman haavoihin.

— Herra, sanoi hän, rahattomuutenne suhteen, sallikaa minun tarjota teille säästämäni kulta. Isäni on rikas, minä olen hänen ainoa lapsensa, hän rakastaa minua, ja olen varma, ettei hän tule moittimaan minua. Älkää epäilkö turhan takia: meidän omaisuutemme tulee keisarilta, meillä ei ole senttiäkään, jota emme olisi velkaa hänen tuhlaavaisuudelleen. Eikö se siis ole mitä yksinkertaisin kiitollisuudenosoitus; auttaa yhtä hänen uskollisista palvelijoistaan? Ottakaa se siis yhtä ujostelematta, kuin minä tarjoon sen teille. Se on vain rahaa, lisäsi hän halveksivalla äänellä. Nyt ystävien suhteen, joita myöskin tulette löytämään.

Silloin hän nosti ylpeästi päätään ja hänen silmistään loisti omituinen tuli.

— Pää, joka huomenna putoaa kahdentoista kiväärin edessä, pelastaa teidät, jatkoi hän. Odottakaa, kunnes myrsky on tyyntynyt, ja te voitte poistua ottaaksenne pestin vieraalla maalla jos ei teitä unohdeta, ja vieläpä ranskalaisiin armeijoihinkin jos teidät unohdetaan. Löytyy naisen hienotunteisuuden antamia lohtusanoja, joissa on jotain äidillistä, ennennäkemätöntä, puutteetonta; mutta jos nämät rauhan ja toivon sanat yhdistetään liikkeiden sirouteen, sydämestä lähtevään kaunopuheisuuteen, ja etenkin jos nainen on kaunis, on nuorukaisen vaikea vastustaa häntä.

Eversti hengitti rakkauden ilmaa. Heikko puna ilmestyi hänen kalpeille poskilleen; synkkämielisyyden tuli silmissä heikkeni, ja hän virkkoi miellyttävällä äänellä:

— Te olette enkeli… Mutta Labédoyère, lisäsi hän, Labédoyère!

Kolme silmäparia yhtyi ja ymmärsi toisiaan. Ei enää kahtakymmentä minuuttia, vaan kaksikymmentä vuotta tuntuivat he olleen yhdessä.

— Ystäväni, sanoi Servin, voitteko pelastaa hänet?

— Minä voin kostaa hänen puolestaan!

Zinevra vavahti: vaikka tuntematon oli kaunis ei hänen ulkonäkönsä ollut vaikuttanut tyttöön; säälintunne, joka naisessa sykkii sellaista kurjuutta kohtaan, jossa ei löydy epäjaloa, voitti Zinevrassa kaikki muut tunteet; mutta kuulla koston huudahduksen, löytää tuossa vainotussa italialaisen, uhrautumista Napoleonille, korsikalaisen veren hehkua!… Se oli hänelle liian paljon: hän katseli upseeria kunnioittavalla mielenliikutuksella, joka voimakkaasti kiihoitti hänen sydäntään. Silloin ensimäisen kerran, mies vaikutti häneen niin syvällä tunteella; kuten kaikki naiset, yhdisti hän tuntemattoman sielun piirteiden kauneuteen ja vartalon sopusuhtaisuuteen, jota hän taiteilijana ihaili. Sattuma oli johtanut hänen uteliaisuutensa sääliin, sääli muuttui mielenkiinnoksi, ja mielenkiintoa seurasi niin voimakas tunteidenvaihto, että hän uskoi olevan vaarallista viipyä siellä.

— Huomiseen, virkkoi hän, heittäen upseerilla suloisimman hymyilynsä lohdutukseksi.

Tuo hymyily, joka heitti kuin uuden loisteen Zinevran kasvoille, sai tuntemattoman unohtamaan hetkeksi kaikki.

— Huomenna, vastasi hän surullisena, huomenna, Labédoyère…

Zinevra kääntyi, nosti sormen huulilleen ja katsahti häneen ikäänkuin tahtoen sanoa: — Rauhoitu, ole varovainen.

Silloin nuorukainen huudahti:

— O Dio! che non vorrei vivere dopo averla veduta! (Jumalani! kuka ei tahtoisi elää nähtyään hänet!)

— Erikoinen korostus, jolla hän äänsi tuon lauseen, vapistutti
Zinevraa.

— Te olette korsikalainen? sanoi hän palaten hänen luokseen ilosta sykkivin sydämin.

— Olen syntynyt Korsikassa, vastasi hän, mutta siirryin jo nuorena Geneveen; ja heti kun saavutin ijän, jolloin astutaan sotapalvelukseen, otin pestin.

Tuntemattoman kauneus, hänen uskollisuutensa keisaria kohtaan, hänen haavansa, onnettomuutensa, vieläpä hänen vaaransakin, kaikki katosi Zinevran silmistä, eli oikeammin sulautui yhteen ainoaan tunteeseen, uuteen, suloiseen. Tuo vainottu oli Korsikan lapsi, puhui sen rakasta kieltä! Tyttö jäi hetkeksi liikkumattomaksi, salaisen voiman pakottamana: hänellä oli edessään elävä taulu, jolle kaikki inhimilliset tunteet ja sattuma loivat kirkkaan värin; Servinin pyynnöstä oli upseeri istuutunut sohvalle, maalari päästeli kättä kannattavaa sidettä, ja alkoi tutkia haavaa. Zinevra vavahti nähdessään ammottavan, sapelinterän tekemän haavan, ja päästi valittavan äänen. Tuntematon nosti päätänsä ja hymyili hänelle. Oli jotain sydäntäliikuttavaa siinä huolellisuudessa, jolla Servin poisti liinannöyhtää ja tunnusteli haavan reunoja, sillävälin kun haavoittuneen kasvot, kalpeudestaan ja sairaalloisuudestaan huolimatta ilmaisivat, ehkä tytön läsnäolon takia, enemmän iloa kuin tuskaa. Taiteilijan täytyi tahtomattaankin ihailla niin suurta tahdonvoimaa, ja sitä jyrkkää värieroa, minkä sideliinan ja käsivarren kalpea väri muodosti sinipunaisen upseeri univormun kanssa.

Miellyttävä päivänvalon ja iltahetken välinen hämärä täytti sillä hetkellä atelierin; vielä valaisi viimeinen auringonsäde paikkaa, jossa nuorukainen istui, niin että hänen kalpeille kasvoilleen, mustalle tukalleen, puvulleen, kaikelle muodostui kuin sädekehä. Niin yksinkertaisen ilmiön katsoi taikauskoinen italiatar onnea lupaavaksi enteeksi. Tuntematon oli siis kuin taivaan lähettämä olio, joka puhui hänelle synnyinmaansa kieltä, loihti hänen eteensä lapsuudenmuistot, ja synnytti hänen sydämessään uuden tunteen, niin puhtaan kuin tahraamaton lapsuusunelma. Vain lyhyen hetken eli hän haaveissaan; sitten hän ikäänkuin häveten heikkouttaan, teki päättäväisen eleen ja poistui nopeasti huoneesta, yhä katsellen nuorukaista.

Seuraava päivä ei ollut lukupäivä. Zinevra saapui atelieriin, ja vanki tuli hänen viereensä. Servin, jolla oli luonnos lopetettavana, salli hänen olla läsnä, ollen itse kuin vaarinpitäjänä nuorille, jotka keskustelivat vilkkaasti korsikanmurteella. Sotilas kertoi kärsimyksistään Moskovasta paluumatkalla; hän yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, oli ainoa pelastunut koko rykmentistä Berezinan yli mentäessä, kaikki toverinsa kadottaneena, ainoat, jotka orporaukasta välittivät. Tuliviivoin maalasi hän Vaterloon suuren tappion. Hänen äänensä oli kuin musiikkia italiattarelle. Korsikalaisten tapojen mukaan kasvatettuna, oli Zinevra jollakin tavoin luunnonlapsi, hän ei osannut valehdella, ja antautui peittelemättä vaikutelmilleen, hän tunnusti ne, tai oikeammin antoi huomata, teeskentelemättä parisilaisten neitien halveksittavaa keimailevaisuutta. Useamman kuin yhden kerran vaipui hän sinä päivänä ajatuksiinsa paletti kädessä, pensseli toisessa, mutta kertaakaan ei pensseli koskettanut palettia; tuijottaen upseerin silmiin kuunnellen häntä huulet raollaan, oli hän aina valmiina kastamaan pensselinsä, mikä kuitenkin yhä jäi tekemättä. Hän ei ihmetellyt sitä vetovoimaa, mikä nuorukaisen silmissä niin vangitsi hänet, sillä huolimatta lujasta tahdonvoimastaan tunsi hän itsensä yhä enemmän voitetuksi.

Sitten hän alkoi maalata erikoisella tarkkuudella, päätään nostamatta, sillä hän oli hänen vieressään ja katseli hänen työtään. Tuntiessaan nuorukaisen ihailevan katseen itseensä suunnattuna, virkkoi Zinevra pitkän paussin jälkeen:

— Te olette siis huvitettu maalauksesta?

Sinä päivänä sai hän tietää, että nuorukainen nimittää itseään Luigiksi. Ennen Zinevran poislähtöä sopivat he keskenään, että jos työpäivien aikana tapahtuu jotain tärkeitä poliittisia asioita, Zinevra ilmoittaa hänelle siitä hyräilemällä jotain italialaista aariaa.

Seuraavana päivänä uskoi neiti Thirion salaisuutena kaikille tovereilleen, että Zinevra di Piombolla on rakastaja, joka oppituntien ajaksi tulee atelierin pimeään nurkkahuoneeseen.

— Te, jotka aiotte vetää hänet puolueeseenne, sanoi hän neiti Roguiniile, pitäkää tarkkaa vaaria, niin näette kuinka hän kuluttaa aikansa.

Ja Zinevraa vartioitiin oikein pirullisella tarkkuudella. Kuunneltiin hänen laulujansa, vakoiltiin hänen katseitansa. Silloin kun ei hän luullut kenenkään katselevan itseään, tähysteli kaksitoista silmäparia ahnaasti häntä ja keksi sen tarkkaavan ilmeen, jolla hän kuunteli salaisia ääniä seinän toiselta puolen.

Viikon kuluttua oli vain yksi Servinin oppilaista, Laura, pidättäytynyt kiusauksesta tutkia Ludvigia seinänraosta, ja vaistomaisesti puolusti vielä kaunista italiatarta. Neiti Roguin tahtoi saada hänet uskomaan, pyytäen häntä jäämään portaille toisten lähdettyä saadakseen varmuuden Zinevran ja kauniin nuorukaisen suhteista yllättäessään heidät yhdessä; mutta hän kieltäytyi alentumasta urkkijaksi, ja siksi sai hän osakseen kaikkien ylenkatseen. Pian huomasi kuninkaallisen virkamiehen tytär itselleen sopimattomaksi tulla sellaisen maalarin atelieriin, jonka mielipiteissä ilmeni isänmaallisuutta tai bonapartelaisuutta, mikä muuten oli aivan sama asia siihen aikaan; hän ei siis palannut enää Servinin luo. Jos Amélie unohtikin Zinevran, kuitenkin se paheen siemen, jonka hän oli kylvänyt, kantoi hedelmän. Ajattelematta, sattumalta, lörpötellen tai siveyttä teeskennellen kertoi joka tyttö äidilleen atelierissa tapahtuneen kummallisen seikkailun. Eräänä päivänä jäi neiti Roguin pois, seuraavana päivänä toinen; lopulta nekin kolme neljä neitiä, jotka vielä olivat käyneet harjotuksissa, jäivät pois. Zinevra ja neiti Laura, hänen uusi ystävättärensä, olivat pari kolme päivää suuren atelierin ainoat asukkaat. Italiatar ei huomannut sitä vieroksumista, jonka hän synnytti, eikä edes etsinyt syytä toveriensa poisjäämiseen. Heti kun hän oli keksinyt keinon voidakseen olla yhteydessä Ludvigin kanssa, eli hän atelierissa kuin suloisessa pakopaikassa, yksin keskellä hälisevää maailmaa, ajatellen vain upseeria ja häntä uhkaavia vaaroja. Italiatar, vaikka ihailikin vilpittömästi jaloja luonteita, jotka eivät tahdo kavaltaa poliittista luottamustaan, vaati Ludvigia viivyttelemättä antautumaan kuninkaalliselle auktoriteetille, toivoen saavansa siten pitää hänet Ranskassa, mutta Ludvig ei myöskään tahtonut antautua, toivoen siten saavansa viipyä piilopaikassaan.

Jos intohimot syntyvät ja kasvavat vain romantillisten syiden vaikutuksesta, ei koskaan ollut niitä löytynyt niin paljon kuin nyt liittämässä kahta sydäntä yhteen. Siksi Zinevran ystävyys Ludvigiin ja Ludvigin häneen kasvoi yhdessä kuukaudessa enemmän kuin tavallisessa salonkielämässä vuodessa. Eikö onnettomuus ole luonteiden koetuskivi? Zinevralle oli siis helppoa tutkia ja arvioida Ludvigia, ja pian tunsivat he molemminpuolista kunnioitusta toisiaan kohtaan Hieman Ludvigia vanhempana, oli Zinevralle niin nuoren mutta voimakkaan näköisen ja kohtalon koetteleman nuorukaisen kanssa seurustelemisessa jotain romanttista. Ludvig puolestaan tunsi sanomatonta iloa antautuessaan kaksikymmentäviisivuotiaan neidon suojelukseen. Eikö se ollut todistus rakkaudesta? Kauneus ja ylpeys, voima ja heikkous yhdistyneinä antoivat Zinevralle vastustamattoman vetovoiman: siksi olikin Ludvig kokonaan hänen vallassaan. Lopulta rakastivat he toisiaan jo niin syvästi, ettei heidän tarvinnut sitä kieltää eikä tunnustaa.

Eräänä iltapäivänä kuuli Zinevra sovitun merkin: Ludvig naputti neulalla seinään, niin hiljaa ettei se synnyttänyt sen suurempaa ääntä kuin hämähäkki kutoessaan seittiään, ja pyysi siten päästä piilopaikastaan; Zinevra katsahti ympärilleen, näkemättä Lauraa, ja vastasi merkkiin; mutta aukaistessaan oven näki Ludvig tytön ja vetäytyi nopeasti takaisin. Ihmetellen katselee Zinevra ympärilleen, näkee Lauran ja sanoo hänelle, käyden lähemmäksi:

— Viivyt kovin myöhään, rakkaani. Tämä pää näyttää minusta jo kuitenkin valmiilta, vain varjoa pitää hieman korjata tuon palmikon päässä.

— Olisit kovin herttainen, sanoi Laura, liikuttavasti, jos tahtoisit korjata tämän kopion; niin minulle jäisi jotain sinusta…

— Mielelläni, vastasi Zinevra, uskoen siten varmasti pääsevänsä hänestä vapaaksi. Luulin, jatkoi hän, tehden hienoja kosketuksia pensselillä, että sinulla on pitkä matka kotoasi tänne.

— Oi! Zinevra, kohta minä menen, ja ainaiseksi! huudahti tyttö surullisesti.

— Jätät herra Servinin? kysyi italiatar, olematta läheskään niin harmistunut noista sanoista kuin mitä hän olisi ollut kuukausi takaperin.

— Et näytä huomaavan, Zinevra, että jonkun aikaa vain sinä ja minä olemme olleet täällä.

— Se on totta, vastasi Zinevra äkisti ikäänkuin muiston herättämänä. Ovatko nuo neidit ehkä sairaita, joko naimisiin menossa, tai heidän isänsä päivystämässä palatsissa?

— Kaikki ovat jättäneet herra Servinin, vastasi Laura.

— Mutta miksi?

— Sinun tähtesi, Zinevra.

— Minun tähteni, toisti korsikan tytär, silmät uhkaavan näköisinä välkkyen.

— Oi! älä vihastu, rakas Zinevra, huudahti Laura tuskaisena. Mutta minunkin äitini vaatii minua jättämään atelierin. Kaikki tytöt sanoivat, että sinulla on rakkausseikkailu, ja että herra Servinin suostumuksella piiloittelee rakastajasi tuolla komerossa; en kertaakaan uskonut noita pärjääjiä, enkä ole kertonut mitään äidilleni siitä. Eilen illalla oli rouva Roguin tavannut äitini baalissa ja kysynyt, vieläkö hän antaa minun käydä täällä. Koska äitini vastasi myöntävästi, kertasi hän nuot parjaukset äidilleni. Mamma nuhteli minua, ja väitti minun epäilemättä tietävän kaikki, ja että minä olen rikkonut äidin ja tyttären välisen luottamuksen. Oi! rakas Zinevra, minua, jolle sinä olet ollut esikuva, kuinka minua surettaa kun en saa jäädä toveriksesi…

— Me löydämme toisemme elämässä: tytöt menevät naimisiin… puheli
Zinevra enemmän itsekseen.

— Kun he ovat rikkaita, vastasi Laura.

— Tule minun luokseni. Isäni on rikas…

— Zinevra, alkoi Laura liikutettuna, rouva Roguin ja äitini aikovat tulla huomenna moittimaan herra Serviniä: häntä pitää ainakin varottaa.

— Kuinka tuo voi loukata heitä? kysyi Zinevra yksinkertaisesti.

— Kaikki pitävät sitä kovin säädyttömänä. Mamma sanoo, että se loukkaa moraalia…

— Mutta sinä, Laura, mitä sinä ajattelet siitä? Tyttö katsoi Zinevraa, heidän ajatuksensa yhtyivät; Laura ei voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan kietoi kätensä ystävättärensä kaulalle ja suuteli häntä Sillä hetkellä saapui Servin.

— Neiti Zinevra! huudahti hän innokkaasti, taulun: on valmis, sitä öljytään juuri. Mutta mikä teidän on? Näyttää siltä, että kaikki neidit ovat ottaneet lomaa tai menneet maalle.

Laura pyyhki kyyneleisiä silmiään, tervehti Serviniä ja poistui.

— Atelieri on jo muutaman päivän ollut erämaana, vastasi Zinevra, eivätkä he tule takaisin.

— Pah!

— Voi! älkää naurako jatkoi Zinevra, kuulkaa ensin: minä olen tahtomattani syynä teidän maineenne vahingoittumiseen.

Taiteilija naurahti ja virkkoi, keskeyttäen oppilaansa:

— Maineeni?… mutta jonkun päivän kuluttua asetetaan tauluni näytteille.

— Asia ei koske teidän taiteilijakykyänne, sanoi italiatar, vaan teidän moraalianne. Tytöt saivat tietää, että Ludvig on täällä, ja että te suositte… meidän… rakkauttamme.

— Siinä on jonkunverran perää, neiti, vastasi opettaja. Noiden tyttöjen äidit ovat olevinaan kovin siveitä, jatkoi hän. Jos he olisivat kääntyneet minun puoleeni, olisi kaikki selviytynyt. Mutta antaisinko tuollaisen seikan pahoittaa mieltäni? Elämä on liian lyhyt! Ja maalari näpsäytteli sormiaan päänsä päällä.

Kuultuaan osan keskustelusta juoksi Ludvig heti huoneeseen.

— Olette kadottanut kaikki oppilaanne ja tulolähteenne minun tähteni.

Taiteilija otti Ludvigin ja Zinevran kädet ja liitti ne yhteen.
— Te menette naimisiin, lapset? kysyi hän sydäntä liikuttavasti.
Molemmat painoivat silmänsä alas ja hiljaisuus oli heidän ensimäinen
rakkaudentunnustuksensa.

— No! jatkoi Servin, te tulette onnellisiksi eikö niin? Löytyykö mitään millä maksaa kahden sellaisen olennon rakkauden?

— Minä olen rikas, sanoi Zinevra, sallikaa minun tarjota teille korvausta.

— Korvausta! huudahti Servin. Mutta kun saadaan tietää, että muutamien teeskentelijäin parjaukset ovat loukanneet minua, ja että olen antanut turvapaikan vainotulle, lähettävät kaikki vapaat miehet Parisissa tyttärensä atelieriin. Silloin minä ehkä jään kiitollisuudenvelkaan teille…

Ludvig puristi suojelijansa kättä, voimatta mitään puhua, viimein sanoi hän vilpittömimmällä äänellä:

— Teille olen minä velkaa koko onneni.

— Olkaa onnelliset, minä liitän teidät yhteen, sanoi maalari koomillisella hartaudella, levittäen kätensä rakastuneiden pään päälle.

Tämä taiteilijapila poisti heidän vakavuutensa ja sai heidät hymyilemään. Italiatar puristi lujasti Ludvigin kättä, isänmaansa tavan mukaan.

— No! rakkaat lapset, jatkoi Servin, te luulette nyt, että kaikki tulee onnistumaan ihmeteltävän hyvin. Erehdytte hieman.

Rakastuneet katsahtivat säikähtyneinä häneen.

— Rauhoittukaa! Minä olen ainoa, jonka teidän ajattelemattomuutenne saattaa pulaan. Rouva Servin on hieman ennakkoluuloinen, enkä todella tiedä, kuinka hän tulee suhtautumaan meihin.

— Siunatkoon! olin vähällä unohtaa! huudahti Zinevra. Huomenna rouva
Roguin ja Lauran äiti aikovat tulla puhumaan…

— Minä ymmärrän! sanoi maalari keskeyttäen hänet.

— Mutta te voitte todistaa itsenne syyttömäksi, jatkoi tyttö tehden ylpeän liikkeen päällään. — Herra Ludvig virkkoi hän veitikkamaisesti, luultavasti ei teillä enää ole mitään vastenmielisyyttä kuninkaallista hallitusta kohtaan. — No, jatkoi hän nähtyään nuorukaisen hymyilevän, huomen aamulla lähetän minä pyytökirjelmän yhdelle sotaministeriön vaikutusvaltaisimmista herroista, miehelle, joka ei voi mitään kieltää parooni de Piombon tyttäreltä. Me saamme hiljaisen anteeksiannon kapteeni Ludvigille, sillä everstinarvoa eivät he suostu sinulle antamaan. Ja te voitte, lisäsi hän Servinille, nolata minun ystävällisten toverieni mammat sanomalla heille totuuden.

— Te olette enkeli! huudahti Servin.

* * * * *

Sillävälin kun tämä kohtaus tapahtui atelierissa, odottivat Zinevran vanhemmat kärsimättöminä tytärtänsä.

— Kello on kuusi, eikä Zinevra ole vielä palannut! huudahti Bartolome.

— Ei koskaan ole hän viipynyt näin myöhään, vastasi hänen puolisonsa.

Vanhukset katselivat rauhattomina toisiaan. Liian kiihtyneenä jäädäkseen istumaan, nousi Bartolome ja käveli pari kertaa ympäri huonetta, kyllin vikkelästi seitsemänkymmenenseitsemänvuotiaalle. Kiitos hyvän terveytensä, oli hän hyvin vähän muuttunut Parisiin tulostaan, ja huolimatta pitkästä mitastaan, oli hänellä vielä suora vartalo.

Hänen vaalentunut ja harventunut tukkansa paljasti leveän ja ulkonevan pääkallon, joka todisti lujatahtoista luonnetta. Hänen syvien vakojen uurtamat kasvonsa olivat säilyttäneet tuon kalpean, kunnioitusta herättävän värinsä. Vieläkin oli tummien kulmakarvojen alta pälyilevien silmien liekissä tulinen hehku.

Hän oli ankaran näköinen, mutta tiedettiin, että Bartolomella oli omat syynsä siihen. Hänen hyvyytensä ja lempeytensä oli melkein tuntematonta muilta, paitsi puolisoltaan ja tyttäreltään. Virassaan tai tuntemattoman edessä ei hän milloinkaan poistanut sitä arvokkaisuutta, minkä korkea ikä, tapansa rypistää kulmakarvojaan ja otsansa kurttuja, ja antaa katseelleen Napoleonin tahtovan ilmeen, hänen persoonalleen antoivat.

Poliittisen elämänsä aikana oli hän niin yleisesti pelätty, että häntä pidettiin melkein seuraelämän halveksijana, mutta ei ole vaikea selittää sen syytä. Piombon elämä, tavat, uskollisuus sensuroivat hoviherrojen enemmistöä. Vaikka hänen vaiteliaisuudelleen oli uskottu vaikeita tehtäviä, jotka olisivat rikastuttaneet jokaista muuta, ei hän omistanut enempää kuin kolmekymmentätuhatta frangia yleisten saatavien Pääkirjaan viedyistä korkotuloista. Jos ajatellaan vain korkotulojen alhaista arvoa keisarihallituksen aikana, ja Napoleonin tuhlaavaisuutta kaikille uskollisille palvelijoilleen, jotka kyllin taitavasti osasivat käyttää sitä hyväkseen, on helppo nähdä, että parooni de Piombo oli rehellinen mies; hän oli velkaa parooninarvonsa vain välttämättömyydelle, joka sai Napoleonin antamaan hänelle aatelisarvon lähettääkseen hänet vieraaseen hoviin.

Bartolome oli näyttänyt aina anteeksiantamatonta vihaa kavaltajia kohtaan, joita Napoleon kokoili ympärilleen, toivoen alistavansa heidät lukuisilla voitoillaan. Itse hän, huhun mukaan, otti kerran kolme askelta keisarin työhuoneenovea kohti, neuvottuaan häntä juuri vapauttamaan itsensä kolmesta henkilöstä Ranskassa, päivää ennen lähtöään kuuluisalle 1814 vuoden sotaretkelle. Bourboonien toisesta paluusta saakka ei Bartolome enää kiinnittänyt Kunnia Legioonan ritarimerkkiä rintaansa. Ei kukaan esittänyt kauniimpaa tyyppiä noista vanhoista tasavaltalaisista, keisarikunnan houkuttelemattomista ystävistä, jotka olivat kuin eläviä raunioita kahdesta mahtavimmasta hallituksesta, mitä mailma tunsi. Jos parooni de Piombo ei miellyttänyt muutamia hovimiehiä, oli hänellä ystäviä sellaisia kuin Dary, Drouot, Carnot.[7] Siksi hän muista politiikoista Waterloon jälkeen valittikin yhtä vähän kuin sauhupilvistä, joita tuprutteli sikaaristaan.

Bartolome di Piombo oli Madamen, Keisarin äidin, hänen korsikalaisista tiluksistaan maksamalla summalla, ostanut Portenduèren entisen aatelistalon, tekemättä mitään muutosta siihen. Asuen miltei aina valtion taloissa, otti hän tuon talon varsinaisesti haltuunsa vasta Fontainebleaun romahduksen jälkeen[8]. Yksinkertaisten ja rehellisten ihmisten tavoin, eivät parooni ja hänen puolisonsa mitenkään komeilleet ulkopuolisesti: kalustona oli heillä talon vanhanaikaisia huonekaluja. Talon avarat, synkät ja alastomat huoneet, suurine, mustilla kehyksillä varustettuine peilineen, ja Ludvig XIV:sta aikuisine huonekalustoineen, olivat täydellisessä sopusoinnussa Bartolomen ja hänen puolisonsa kanssa, kunnioitettava pari menneiltä ajoilta. Heidän elämänsä oli niin kohtuullista ja rauhallista, että heidän omaisuutensa riitti hyvin heidän tarpeisiinsa.

Tyttärensä Zinevran pitivät he maailman suurimpana aarteena. Siksi ei Zinevra, kun parooni da Piombo, toukokuussa v. 1814, otti eron virastaan, lähetti pois palvelijajoukkonsa ja sulki hevostallinsa oven, yksinkertaisuuteen tottuneena, kuten vanhempansakin, valittanut vähääkään; suurten sielujen tavoin oli hänen ylellisyytensä sydämessä, samoin kuin onnensa yksinäisyydessä ja työssä. Sitäpaitsi viihtyivät nuo kolme olemusta liian hyvin keskenään, voidakseen antaa mitään arvoa ulkopuoliselle elämälle. Usein, varsinkin Napoleonin toisesta ja pelottavasta kukistumisesta lähtien, olivat Bartolome ja hänen puolisonsa viettäneet hauskoja iltoja Zinevran soittaessa pianolla tai laulaessa. Tyttärensä seura ja hänen suloinen läsnäolonsa oli heille korvaamaton ilo; heidän rakastavat silmänsä seurasivat häntä kaikkialle, he kuuntelivat hänen askeleitaan pihalta, kuinka kevyet ne olivatkin. Hiljaa kuin rakastuneet saattoivat he istua kolmisin useita tunteja, kuunnellen sielujensa kaunopuheista ääntä.

Se syvä tunne, joka oli tuon vanhan parin koko; elämä, määräsi heidän kaikkien ajatukset. Ei ollut kolmea elämää, vaan yksi ainoa, joka kuin takkavalkean liekki, jakaantui kolmeen tulikieleen. Jos joskus muisto Napoleonista ja hänen hyvistä töistään ja nykyisestä onnettomuudestaan tunkeutui vanhempien ajatuksiin, voivat he muistella niitä silti rikkomatta ajatustensa sopusointua; eikö Zinevra ottanut osaa heidän poliittisiin intoiluihinsa? Mikä oli luonnollisempaa, kuin se, että he pakenivat ainoan lapsensa sydämeen? Siihen saakka oli virka vaatinut parooni de Piombon kaiken tarmon; mutta jätettyään toimensa voi korsikalainen omistaa kaiken huomaavaisuutensa puolisolleen ja tyttärelleen. He rakastivat yksinomaan toisiaan, Zinevran sydän kuului isälle, samoin kuin isän hänelle; lopuksi, jos on totta, että me kiinnymme toinen toiseemme enemmän huonoilla kuin hyvillä puolillamme, mukautui Zinevra ihmeteltävästi kaikkiin isänsä intohimoihin.

Siitä johtui tuon kolminaisuuden elämän ainoa puute. Zinevra oli itsepäinen ja kostonhaluinen kuin Bartolomekin nuoruudessaan. Korsikalainen iloitsi kasvattaessaan noita villiä taipumuksia tyttärensä sydämeen, aivan samoin kuin leijona totuttaa pentujaan hyökkäämään saaliinsa niskaan. Tämä kosto oppi näyttikin juurtuneen tyttöön, sillä koskaan ei hän antanut anteeksi isälleen, ja isän oli pakko aina myöntyä hänen tahtoonsa. Piombo piti noita kiistoja lapsellisuuksina; mutta ne synnyttivät tytössä tavan hallita vanhempiaan. Keskellä tällaisia myrskynpuuskia, joita Bartolome mielellään kannusti, sydämellinen sana tai katse riitti rauhoittamaan heidän kiihtyneet mielensä, eivätkä he koskaan olleet lähempänä suudelmaa kuin juuri pahimmin kiistellessään.

Kuitenkin oli Zinevra jo noin viisi vuotta, tultuaan älykkäämmäksi kuin isänsä, välttänyt aina noita tuollaisia pikku kiistoja. Hänen uskollisuutensa, alttiiksiantavaisuutensa ja rakkautensa, jotka voittivat kaikki hänen ajatuksensa, ja hänen ihailtava viisautensa, olivat syrjäyttäneet entiset kinailut; mutta siitä huolimatta oli niistä seurauksena tuntuva haitta. Zinevra eli vanhempiensa kanssa yhä huonosti tehoavassa yhtäläisyyssuhteessa. Lopuksi, tehdäksemme täysin tunnetuiksi kaikki noille kolmelle persoonalle heidän Parisiin tulostaan saakka sattuneet vaiheet, Piombo ja hänen puolisonsa, ollen itse sivistymättömiä, antoivat Zinevran opiskella tahtonsa mukaan. Naisellisia oikkujaan totellen oli hän oppinut kaikki ja unohtanut kaikki, alottaen aina uutta ja jättäen kaikki vuoronsa mukaan, kunnes maalaus tuli ja voitti kaikki. Hän olisi ollut täydellinen, jos hänen äitinsä olisi kyennyt ohjaamaan hänen opetustaan, neuvomaan häntä ja yhdistämään luonnon antamia lahjoja; hänen puutteellisuutensa johtui huonosti tehonneesta kasvatuksesta, jota vanhan korsikalaisen miellytti hänelle antaa.

Kun vanhus oli pitkän aikaa litistellyt parkettilevyjä jalkainsa alla, soitti hän palvelijatarta.

— Mene neiti Zinevraa vastaan, käski hän.

— Minua surettaa yhä se ettei hänellä ole enää vaunuja, sanoi paroonitar.

— Hän ei tahtonut mitään sellaisia, vastasi Piombo katsahtaen puolisoonsa, joka tottuneena neljäkymmentä vuotta kuuliaisuuteen, painoi silmänsä alas.

Ollen jo seitsemänkymmenenvuotias, pitkä, hoikka, kalpea ja kurttuinen, muistutti paroonitar suuresti niitä eukkoja, joita Schnetz sovittelee fantasiiataulujensa italialaisiin kohtauksiin; hän oli hiljainen kuin rouva Shandy, mutta yksi sana, katse, liike ilmaisi hänessä vielä piilevän nuoruusiän väsymätöntä vilkkautta. Hänen liian yksinkertaiset pukunsa ilmaisivat usein huonoa valintakykyä. Hänellä oli tapana hautaantua patjatuoliinsa kuin sulttaanitar valide[9], odotellen tai ihaillen Zinevraansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa. Kaikki oli hänelle hyvin kun Zinevra vaan tunsi itsensä onnelliseksi. Hänen tukkansa oli harmaantunut, muutamia suortuvia riippui kurttuisella otsalla tai kuoppaisilla poskilla.

— Neljätoista päivää on Zinevra tullut tavallista myöhemmin kotiin, sanoi hän.

— Johanna ei kulje kyllin nopeasti! huudahti kärsimätön vanhus, ojennellen sinisen frakkinsa liepeitä, paiskaten hatun päähänsä, kepin käteensä, ja hyökäten ulos.

— Pitkälle ei sinun tarvitse mennä, huusi rouva hänen jälkeensä.

Todellakin paukahti portti ja äiti kuuli tyttärensä astunnan pihalla.
Bartolome ryntäsi riemuissaan sisään, sätkyttelevä tytär käsivarsillaan.

— Ja nyt: "Oma pikku Zinevrani, Zinevrettani, bella Zinevra!"

— Isä sinä satutat minua!

Heti laski isä tyttärensä kunnioittavasti maahan. Zinevra pudisti hymyillen päätänsä, rauhoittaakseen äitiään, ja ilmaistakseen hänelle, että se oli vain viekkautta. Paroonittaren kalpeat kasvot kirkastuivat heti. Piombo hykerteli lujasti käsiään, mikä oli varma merkki hänen tyytyväisyydestään; hän oli saanut tuon tavan hovissa, nähdessään Napoleonin pauhaavan velvollisuutensa laiminlyöneille kenraaleilleen tai ministereilleen. Sittemmin, kun hänen kasvolihaksensa veltostuivat, ilmaisi otsan pieninkin kurttu hyväsydämisyyttä. Silloin oli tuo vanha pari kuin kaksi kitunutta kasvia, jotka vesipisara, pitkän poudan jälkeen taas on herättänyt, eloon.

— Ruualle! ruualle! huudahti parooni, tarjoten Zinevralle leveän kätensä, ja kutsuen häntä rouva Piombellaksi, toinen merkki hänen tyytyväisyydestään, johon tytär vastasi hymyilyllä.

— Ja nyt! sanoi Piombo, nousten pöydästä, tiedätkö, että olet kuukauden ajan viipynyt atelierissa tavallista kauemmin? Näyttää siltä, että pidetään maalaamisesta enemmän kuin meistä.

— Mutta! isä…

— Zinevra valmistaa epäilemättä jotain yllätystä meille, sanoi äiti.

— Olisiko sinulla ehkä taulu tekeillä meitä varten?… huudahti korsikalainen, lyöden käsiään yhteen.

— Kyllä, minulla on kovin paljon työtä atelierissa, vastasi hän.

— Mutta mikä sinun on, Zinevra? Sinä kalpenet, sanoi äiti vuorostaan.

— Ei! huudahti tyttö, tehden päättäväisen eleen, ei! kukaan ei saa sanoa että Zinevra Piombo on valehdellut ainoatakaan kertaa elämässään!

Kuullessaan tuon kummallisen huudahduksen katsoivat Piombo ja hänen puolisonsa ihmetellen tytärtään!

— Rakastan miestä, lisäsi hän liikuttavalla äänellä.

Silloin, rohkenematta katsoa vanhempiinsa, painoi hän silmäluomensa ales, ikäänkuin salatakseen silmäinsä tulta.

— Onko hän prinssi? kysyi isä ivallisesti, äänensävyllä joka väristytti äitiä ja tytärtä.

— Ei, isä, vastasi hän vaatimattomasti, hän on köyhä nuorukainen…

— Hän on siis sangen kaunis?

— Hän on onneton.

— Mitä hän tekee?

— Labédoyèren toveri, häntä ajettiin takaa, hänellä ei ollut pakopaikkaa; Servin piilotti hänet, ja…

— Servin on kunnon poika, ja käyttäytyi hyvin, huudahti Piombo, mutta sinä teit pahasti, tyttöseni, rakastaessasi muuta miestä kuin isääsi…

— Se ei riipu yksin minusta, vastasi Zinevra.

— Olen kerskaillut itselleni, jatkoi isä, että Zinevrani on minulle uskollinen kuolemaani saakka, että meidän rakkaudellemme ei ole kilpailijaa hänen sydämessään, että…

— Olenko minä koskaan moittinut sinua ystävyydestäsi Napoleonia kohtaan? sanoi Zinevra. Etkö sinäkin ole rakastanut muuta, paitsi minua? Etkö ole viipynyt useita kuukausia lähetystössäsi? Enkö minä kärsinyt nurkumatta poissaolosi aiheuttaman ikävän? Elämä tyrkyttää ehtoja, jotka täytyy kapinoimatta hyväksyä.

— Zinevra!

— Ei! sinä et rakasta minua itseni tähden, ja sinun moitteesi ilmaisevat suvaitsematonta itsekkäisyyttä.

— Sinä halveksit isäsi rakkautta! huudahti Piombo säihkyvin silmin.

— Isäni, en milloinkaan ole halveksiva sinun rakkauttasi, vastasi Zinevra herttaisemmin kuin hänen vapiseva äitinsä oli odottanut. Sinulla on oikeus itsekkäisyyteesi, niinkuin minulla rakkauteeni. Taivas voi todistaa ettei tytär ole milloinkaan paremmin täyttänyt velvollisuuttaan vanhempiaan kohtaan, kuin minä. Olen pitänyt sitä onnena mitä muut pitävät velvollisuudentäyttämisenä. Viidentoista vuotiaasta saakka olen ollut teidän suojelevien siipienne suojassa, ja tuntenut suurta iloa voidessani luoda päivänpaistetta elämäänne. Olisinko niin kiittämätön, antautuessani rakkauden lumoihin, toivoessani itselleni puolisoa, joka suojelisi minua teidän jälkeenne.

— Haa! sinä lasket isäsi kanssa! huudahti vanhus vapisuttavalla äänellä.

Syntyi pelottava paussi, jonka aikana ei kukaan uskaltanut puhua. Viimein Bartolome rikkoi hiljaisuuden, huudahtaen sydäntä särkevällä äänellä:

— Oi! jää meidän luoksemme, jää vanhan isäsi luo! Minä en voisi kestää sitä, että sinä olisit mieheen rakastunut, Zinevra, kauvan ei sinun tarvitse odottaa vapauttasi…

— Mutta ajattele toki, isä, minä en jätä sinua, sensijaan on meitä kaksi rakastamassa sinua, ja sinä tulet tuntemaan miehen, jonka suojelukseen olet minut jättävä. Sinä saat tuta kaksinkertaisesti rakkautta, minulta ja häneltä; häneltä, joka myös olen minä, ja minulta, jossa hän on kokonaan.

— Oi! Zinevra! Zinevra! huudahti vanhus, kädet nyrkkiin puristettuina, miksi et rakastunut silloin, kun Napoleon oli minut totuttanut siihen ajatukseen, ja esitti sinulle herttuaita ja kreivejä?

— He rakastivat minua käskystä, sanoi tyttö. Muuten en tahtonut jättää sinua, ja he olisivat varmasti vieneet minut mukanaan.

— Sinä et tahdo jättää meitä yksin, sanoi Piombo, mutta mennä naimisiin, sehän on selvä ero! Tunnen sinut, tyttöseni, sinä et rakasta enää meitä. — Elisa lisäsi hän, katsahtaen järkytettyyn puolisoonsa, meillä ei ole enää tytärtä, hän tahtoo mennä naimisiin!

Vanhus istuutui, nostaen kätensä ylös, kuin Jumalalta apua pyytäen, sitten vaipui hän kokoon ikäänkuin tuskansa puristamana.

Nähdessään isänsä surun heltyi Zinevran sydän, hän oli odottanut ratkaisua, raivonpuuskia, hän ei ollut asestautunut isällistä hellyyttä vastaan.

— Isäni sanoi hän sydäntä liikuttavalla äänellä, ei, ei koskaan jätä Zinevrasi sinua. Mutta rakasta sinäkin häntä hieman uhrautuen. Jos tietäisit, kuinka paljon hän minua rakastaa! Oo! hän ei saattaisi minulle ikävyyksiä!

— Riittää jo vertailuja! huudahti Piombo terävästi. Ei! minä en voi kärsiä tuota ajatusta, jatkoi hän. Jos hän rakastaisi sinua, niinkuin sinä ansaitset, tappaisi hän minut; ja jos hän ei rakastaisi sinua, tappaisin minä hänet tikarin iskulla!

Piombon kädet värisivät, hänen huulensa värisivät, hänen ruumiinsa värisi, ja hänen silmänsä suitsivat tulta; Zinevra yksin voi kestää hänen katseensa, vastaten samalla tavalla, ja silloin oli tytär isänsä vertainen.

— Oo! rakastaa sinua! kuka on se mies, joka ansaitsee sen? jatkoi hän. Rakastaa sinua kuin isä, eikö se jo ole paratiisielämää? Kuka siis on kylliksi arvokas tulemaan sinun puolisoksesi?

— Hän, sanoi Zinevra, hän, jonka rinnalla minä tunnen itseni arvottomaksi.

— Hän? toisti Piombo tajuamatta. Kuka hän??

— Se, jota minä rakastan.

— Voiko hän tuntea sinua kylliksi rakastaakseen sinua?

— Mutta, isä, sanoi Zinevra hieman kärsimättömänä, edellyttäen ettei hän rakastaisi minua, no! kun vaan minä rakastan häntä…

— Sinä rakastat siis häntä? huudahti Piombo.

Zinevra nyökäytti viehättävästi päätään.

— Siinä tapauksessa rakastat häntä enemmän kuin meitä?

— Näitä kahta rakkautta ei voida verrata toisiinsa.

— Edellinen on voimakkaampi kuin jälkimäinen, sanoi Piombo.