EI-JUMALAINEN KOMEDIA

Kirj.

Zygmunt Krasinski

Puolan kielestä suomentanut

Jalo Kalima

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

KIRJALLISHISTORIALLINEN JOHDANTO.

Jos kirjallishistoriallinen esipuhe on yleensä omiaan luomaan valoa kirjallisuuden merkkiteoksiin, on se »Ei-jumalaisen komedian» ymmärtämiselle erikoisen tarpeellinen. Sillä me olemme siinä tekemisissä sangen omasävyisen kirjailijapersonallisuuden kanssa, jonka filosofinen, aatteellisissa kuvissa askarteleva runoilija-henki ei uhraa mitään helppotajuisuudelle. Mutta jos tutustuminen tähän kirjailijaan vaatiikin hiukan enemmän vaivannäköä, on uuden tuttavuuden tarjooma henkinen sisältö siksi kallisarvoinen, että sen vaivannäön mielellään unohtaa.

Seuraavan pienen katsauksen tarkoituksena olisi antaa tästä puolalaisesta runoilijasta sellaisia kirjallishistoriallisia tietoja ja selityksiä, jotka valaisevat hänen kehitystään ja varsinkin ovat tarpeellisia sen teoksen ymmärtämiseksi, joka tässä nyt ilmestyy suomenkielisessä asussa.

»Ei-jumalaisen komedian» kirjoittajalla, Zygmunt Krasinskilla on kirjallisuushistoriassa vakaantunut sijansa kolmantena Puolan suurten runoilijain kolmimiehisessä ryhmässä. Hänellä ei ole Mickiewiczin — Puolan ja kaikkien slaavilaisten maitten suurimman runoilijan — syvää elämäntuntoa ja elävää maalauksellisuutta, eikä myöskään toisen maamiehensä ja aikalaisensa Slowackin helmeilevää runorikkautta, mutta hänellä on edellisiä kauemmas tähtäävä katse ja suurpiirteisempään filosofiseen tarkasteluun taipuva henki.

Syntyperältään oli Krasinski puhdasverinen aristokratti. Puolan ylimystön vanhat katolisaateliset traditsionit olivat Krasinskin suvusta saaneet monta kunniakasta puolustajaa. Kirjailijan isä Vincenty Krasinski, uljas, lujaluontoinen ja kunnianhimoinen sotilas, oli liittynyt puolalaisten jumaloimaan Napoleoniin ja voittanut laakereita hänen armeijassaan keisarin adjutanttina ja puolalaisen osaston »Chevaux-légers'in» päällikkönä.

Tämän napoleonilaisen kreivin ja ruhtinatar Maria Radziwillin avioliitosta syntyi Parisissa helmikuun 12 p:nä 1812 tuleva puolalainen kirjailija Zygmunt Krasinski. Napoleonin kukistuttua muutti perhe Varsovaan, jossa kreivi Krasinski jatkoi sotilasuraansa Aleksanteri I:n palveluksessa, vastaperustetun puolalaisen armeijan kenraalina. Täällä sai tuleva runoilija mitä huolellisimman kasvatuksen, jota ohjasi ensin eräs jalosukuinen ranskalainen kotiopettajatar, sitten kyvyistään tunnetut miehiset kotiopettajat, m.m. tunnettu puolalainen kirjailija Józef Korzeniowski.

Varakkaan ylimyskodin ainoana lapsena kasvaen, omaisten, kotiopettajain ja ystäväin alituisen huomion ja huolenpidon ympäröimänä, joutui tuleva kirjailija luonnottoman varhaisen kehityksen alaiseksi. Paitsi kodin ansari-ilmaa vaikutti siihen ennen kaikkea pojan herkkä luonne, jonka hän hennon ruumiinrakennuksensa ohella oli perinyt sairaloisen herkältä, melankoliaan taipuvalta äidiltään. Kerrotaan pojan jo kuusivuotiaana kirjoittaneen kotiopettajattarelleen ranskankielisen kertomuksen. Se on kuitenkin perhetarina, jonka todenperäisyyttä on vaikea taata. Mutta viiden-, kuudentoista ikäisenä hän jo kirjoitteli pitkiä kertomuksia, joista osa on painettukin.

Tätä kirjallista harrastusta ei riitä selittämään pelkkä luontainen kutsumus eikä kasvatuksen antamat vaikutelmat, vaan huomattavana tekijänä siinä oli ajan yleinen runollinen innostus, romantikan keväinen kuohunta, jonka pirskahtelut tuntuivat jo Varsovan lahjakkaimman nuorison keskuudessa ja josta nuori Zygmunt ei voinut jäädä tietämättömäksi. Lyseossa ja sittemmin yliopistossa tuli Krasinski välittömään kosketukseen sen nuorison kanssa.

Ajan suuret romantikot ne ensin leimahuttelivat hänen mielikuvitustaan. Byronin demoninen intohimo, Walter Scottin värikkäät menneisyyden kuvat ritari-elämän kangastuksineen, Victor Hugon veristä julmuutta huokuvat nuoruudenteokset olivat nuoren Krasinskin kuumeisen hengen himoruokana. Kokonaan niiden vaikutuksen alaisena kirjoitti vasta nuoruusikään astunut runoilija joukon teoksia, joista useimmat ovat laajoja pseudohistoriallisia romaneja hurjan intohimoisine sankareineen ja pöyristyttävine situatsioneineen.

Krasinski ei ollut vielä kasvanut siksi, mikä hänestä tuleva oli, ja siksi saattoi hän tulla ainoastaan vakavain elämänkokemusten ja niistä johtuvien sielullisten kamppailujen kautta… Ensimäiset vakavat kokemukset johtuivat runoilijan suhteessa isäänsä.

Tämä entinen napoleonilainen upseeri oli siihen määrin järkähtämätön uskollisuudessaan uutta herraansa Venäjän keisaria kohtaan, että hänen valtiollista malttiaan ja varovaisuuttaan alettiin vähitellen pitää venäjänmielisyytenä. Täydelliseen epäsuosioon omien kansalaistensa kesken joutui hän senjälkeen kun hän oli yksin n.s. »valtiopäivä-oikeudessa» äänestänyt kuolemanrangaistusta erään salaisen isänmaallisen kumousseuran sotilas-jäsenille.

Zygmunt oli silloin Varsovan yliopistossa, sen juridisessa tiedekunnassa. Suhteessaan isään, joka äidin varhain kuoltua oli hänen ainoa läheinen omaisensa, oli Zygmunt aina ollut kuuliainen ja kunnioittava lapsi ja sellaisena pysyi hän koko elämänsä läpi. Juuri tästä kuuliaisuudesta johtui hänen ensimäinen kova personallinen kokemuksensa. Äsken mainitun »valtiopäivä-oikeuden» esimies oli kuollut, ja koko akademinen nuorisoparvi otti mieltään-osoittavasti osaa hautajaisiin. Zygmunt yksin tuli isänsä käskystä eräälle luennolle. Seuraavana päivänä hän sai tovereiltaan suurinta ylenkatsetta osakseen. Häneltä revittiin kaikki akademiset merkit ja hänet saatettiin ulos luentosalista. Nuori Zygmunt vaati häväistyksen johtajaa kaksintaisteluun, mutta kenraali katsoi parhaaksi kiireimmän kautta lähettää poikansa rajan yli ulkomaille.

Arvelemme tämän yliopistomuiston olleen ensimäisenä virikkeenä sen tunne- ja ajatuselämän syttymiseen, joka muutama vuosi myöhemmin johtaa kirjailijan »Ei-jumalaisen komedian» luomiseen. Eräässä myöhemmässä teoksessaan (Niedokończony poemat), muistellessaan tätä tapausta, kertoo runoilija toverien silloin huutaneen hänelle »panicz, panicz!» (herraspoika, herraspoika!) ja lisää: »ikäänkuin se olisi häpeä, että voin osoittaa, missä niin moni esi-isistäni on antanut henkensä isänmaan edestä ja missä kirkossa kukin heistä nyt lepää». Päättäen tästä tunsi nuori ylimyssukuinen kirjailija silloin ensi kerran aristokratin aseman traagillisuuden kasvavan demokratian keskellä.

Jätettyään kotimaansa 1829 asettui Krasinski Geneveen. Täällä hän ystävystyi erään hienosti sivistyneen englantilaisen Henry Reeve'n kanssa ja sai häneltä hyviä vaikutelmia. Vielä syvemmän jäljen jätti tutustuminen isänmaastaan karkoitettuun Mickiewicziin kesällä 1830. Keskusteluista suuren runoilijan kanssa hänelle selveni, että — kuten hän kirjoittaa — »kaikki melu on tyhmyyttä, niin kirjoituksessa, teossa kuin puheessakin; että totuus ja totuus yksin voi olla kaunis ja kiehtova meidän aikanamme; että kaikki koristeet ja tyylikuvat ovat tyhjää, — kun ajatus puuttuu; että jos mieli olla jotain nykyään, on opiskeltava, opiskeltava ja etsittävä totuutta kaikkialta, antamatta hetken virvatulien vietellä itseään, sillä ne sammuvat kuin kiiltomadot toukokuun nurmella…»

Mutta enin kasvattivat kirjailijaa seuraavien vuosien sisäiset kamppailut. V:na 1830 oli Krasinski saapunut Roomaan ja ajatukset sen entisen mahtavuuden katoamisesta liikkuivat voimakkaina hänen sielussaan, kun saapui viesti Puolan kapinasta. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli silloin kiiruhtaa taistelutantereelle isänmaataan puolustamaan. Hän halusi sinne sitä kiihkeämmin kun hän tunsi itsensä väärin tuomituksi. Mutta isän kielto pidätti häntä. Hänen polttava epätoivonsa kuvastuu hänen muutamassa senaikuisessa kertomuksessaan, jossa ensi kerran tuntuu selvä personallinen sävy, ja useissa ranskankielisissä kirjeissä geneveläiselle ystävälleen Reeve'lle.

Se synnynnäinen taipumus mietiskelyyn ja skeptillisyyteen, joka runoilijassa oli haaveellisuuden ohella, auttoi häntä vähitellen tyyntymään ja opetti viileämmin asioita arvostelemaan. Sitä paitsi oli isä kirjeissään kiinnittänyt pojan huomiota tämän kapinataistelun toiseen puoleen, joka suuntasi runoilijan mietteet laajemmille aloille, yleisinhimillisten kysymysten piiriin. »Kansallisuudet ovat kadonneet — oli kenraali kirjoittanut — kaksi lippua hallitsee maailmaa: järjestys ja anarkia, ja kaikki tarkoittaa sitä, että ne, jotka omistavat, eivät omistaisi ja että ne, jotka eivät omista, tulisivat omistamaan».

Nuori herkkä runoilija, jonka mielenliikutuksista järkkynyt terveys pakoitti tuontuostakin kamarin yksinäisyyteen, ryhtyi ajatuksissaan tarkastamaan Europan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän ilmiöitä.

Wienin kongressista asti olivat kumoukselliset virtaukset alkaneet yhä enemmän vavahutella Europan monarkistista valtiojärjestystä. Dekabristien kapinan jälkeen Pietarissa (1825) ilmeni kumouksellista kiehuntaa ympäri Europpaa, kunnes se leimahti ilmiliekkiin melkein yhtaikaa Ranskassa, Puolassa ja Belgiassa. Nämä liikkeet olivat kuitenkin enemmän valtiollista laatua. Mutta syvemmällä koko olevaisen yhteiskuntajärjestyksen pohjalla tuntui kytevän voimakas yhteiskuntataloudellinen kumousliike. Sillä oli omat apostolinsa — ennen muita ranskalainen Saint-Simon ja hänen oppilaansa Bazard ja Enfantin — jotka saarnasivat koko yhteiskuntajärjestyksen muuttamista, naisten ja työtätekeväin luokkien vapauttamista, omaisuuden yhteistyttämistä, sääty-etuoikeuksien ja kirkon — etenkin katolisen — suistamista ja uuden uskon perustamista.

Siihen taisteluun kiintyi ylimyssukuisen runoilijan katse. Erikoisen merkitseväksi tuli hänelle tapaus, joka sattui vuosi jälkeen Puolan kapinan Lyonissa Ranskanmaalla ja jonka viestit saapuivat hänelle Geneveen. Se oli 40,000:n nälkääntyneen silkkityöntekijän marraskuussa 1831 puhjennut kapina, joka vei julmiin katutaisteluihin ja verenvuodatukseen… Tämän kapinan jälkeen kirjoittaa Krasinski eräässä kirjeessään: »Silminnähtävää on, että pian lähenee Europan nykyisen yhteiskuntajärjestyksen häviö, että tasapaino on kaikkialta rikkoutunut, sopu turmeltu, perusteet horjutetut, ja pyörteiden ja kiistan verhossa pyrkii jotain uutta tuntematonta etukynteen ja valtaamaan maailmaa. Olemme samassa asemassa kuin oli muinoin barbarien hyökkäyksistä kuoleva Rooman valtakunta. Ainoana panssarinamme on usko Kristukseen.»

Tämä kirjeen-ote viittaa selvästi ei ainoastaan »Ei-jumalaiseen komediaan», vaan myös »Iridioniin», Krasinskin toiseen pääteokseen.

Genevestä tuli kirjailija isänsä käskystä surulliseen, kapinanjälkeiseen Varsovaan ja sieltä Pietariin, jonne kenraali oli kapinan jälkeen muuttanut. Isä tahtoi tehdä pojastaan valtiomiehen, mutta siitä kirjailijalle itselleen vastenmielisestä toiminnasta pelasti hänet sisäisissä taisteluissa kehittynyt hermo- ja silmätauti. Kirjailijan koko virkaura rajoittui audienssiin keisarin luona. Koko muun Pietarissa-olonsa ajan hän pysytteli huoneessaan lukien, kirjoitellen ja ennen kaikkea mietiskellen. Näissä mietteissä selkeni hänen runohenkensä täyteen tietoisuuteen. Täällä hän laski perustan molemmille merkkiteoksilleen »Ei-jumalaiselle komedialle» ja »Iridionille». Ja kun hän viimein saatuaan passin pääsi lähtemään sumujen kaupungista takaisin ulkomaille terveyttään hoitamaan, kirjoitti hän ensimäisessä suuressa pysähdyspaikassaan, Wienissä, alun ensimäiseen täyskypsään, nerokkaaseen luomaansa, »Ei-jumalaiseen komediaan», ja lopetti sen Venetsiassa samana vuonna, 1833. Silloin hän oli kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Painosta ilmestyi teos vasta pari vuotta myöhemmin (Parisissa 1835) — ilman tekijän nimeä, kuten kaikki Krasinskin teokset.

Mitä nuori runoilija oli yksinäisissä mietteissään ajatellut noiden »kahden lipun» välisestä sodasta, »järjestyksen» ja vanhoillisen ylimysvallan taistelusta »anarkiaa» ja demokratiaa vastaan, sen on hän tässä teoksessa suppeiden, voimakkaiden ja kirkassointuisten replikkien avulla loihtinut draamallisiksi kuviksi. Vakuutettuna siitä, että runous »koskee koko ihmiskuntaa, eikä ainoastaan yhtä maata ja yhtä ajan ja paikan tilkkua, että se valtaa siipiensä alle ikuisuuden ja äärettömyyden», hän käsitteli kysymystä sen puhtaassa yleisinhimillisyydessä, yleistäen ja symbolisoiden sekä aatteita että niiden kannattajia. Hän veti äärimäiset johtopäätökset nykyisestä asiaintilasta, hän tutkisteli teitten lopullista suuntaa ja määrää, terästäen etsivän katseensa kauas tulevaisuuteen.

Teoksen piti tekijän oman tunnustuksen mukaan tulla »puolustukseksi sille, mitä niin monet ryysyläiset koettavat repiä alas: uskonnolle ja menneisyyden maineelle». Mutta runollinen inspiratsioni ja kirkas totuudentunto ei sallinut hänen tulla kummankaan puolen asianajajaksi, vaan antoi hänelle filosofin laajasydämisen tasapuolisuuden koko yhteiskunnallisvaltiollisten ilmiöitten kokonaisuuteen nähden. Se auttoi häntä katsomaan rohkeasti totuutta silmiin, sellaisena kuin se aikojen takaa hänelle kajasti. Ja sellaisena hän sen kuvasi ja se kuva tuli »syvä kuin meri ja surullinen kuin kuolema», kuten Krasinskin paras elämänkertoja on sanonut.

Vaikkakin tekijä tunsi sympatiojensa kuuluvan aristokratialle, johon hän itse syntymän ja kasvatuksen sitein oli sidottu, ei se estänyt häntä näkemästä siinä auttamattomia perikadon oireita. Esi-isiensä rikoksiin on se ylimysluokka lisännyt »epäröinnän ja pelon» eikä sen näennäinen alttarin ja isänmaan sekä esi-isien kunnian puolustaminen voi säästää sitä kuolemanrangaistukselta ja sen jälkeen unhoitukselta.

Näennäisesti on muita ylempänä kreivi Henrik, »mies», kuten häntä draamassa kutsutaan — »Mies» oli alkuaan ajateltu koko teoksen nimeksi —, aristokratian peloton ja taipumaton johtaja, joka halveksii niitä, joihin on liittynyt. Mutta hänen luja omistautumisensa aristokratian asian palvelukseen ei ole sisäisen vakaumuksen, vaan kuvittelun ja järkeilyn tulos. Hän on auttamaton »romantikko», runoilija, jolle teatralisten asentojen ja deklamatoristen lauseiden tavoittelu on tullut luonteeksi.

Vahingoksi teoksen yhtenäisyydelle on tekijä omistanut ensimäiset kaksi näytöstä tämän »miehen» luonnekuvaukselle. Oikeastaan voikin sanoa »Ei-jumalaisessa komediassa» yhdistyvän kaksi draamaa: kreivi Henrikin oman personallisen ja yhteiskunnallis-valtiollisen, joskin painopiste on jälkimäisessä. Tekijän ankara itse-erittely on saanut hänen antamaan Henrikin luonnekuvaukselle niin laajan sijan. Hän kuvaa siinä haaveen ja fantasian orjaksi joutuneen »kaunosielun» — käyttääkseni nykyaikaista sanaa —, jolle todellinen elämä velvollisuuksineen on proosaa ja joka rakastaa vain omia mielikuviaan. Ajaessaan takaa kauneuden ja maineen fantomeja, joilla helvetti häntä houkuttelee, hän tallaa maahan todellisuudessa elävän vaimonsa koruttoman, uskollisen sielun, joka hämärtyy surusta, ettei voi seurata rakastettuaan »runouden» maailmaan. Krasinski tuomitsee sellaisen taiteen, joka on irtautunut elämästä ja teoista. Teoksen ensi osan ihanien alkusanojen lopussa hän asettaa sellaisen taiteen runoilijalle vastakohdaksi toisenlaisen, jossa runous asuu itsetiedottomana, koko elämää ja toimintaa hedelmöittävänä voimana, — sellaisen, jollaiseksi hän tunsi Mickiewicz'in.

Kreivi Henrikin vaimosta tulee mielipuolisuudessa runoilija. Eikä siinä kyllin. Henrikin poika Orcio, surullinen, ennenaikaisesti kehittynyt, pelkästä hengestä elävä lapsi, ainoa olento maan päällä, jota Henrik todellisuudessa kykeni rakastamaan, tulee ikäänkuin kohtalon ivasta myös runoilijaksi, ja siinä on hänen onnettomuutensa. Lapsen hento organismi on tuomittu sortumaan runollisten ajatusten ja vaikutelmain painon alle. Orcion syvästi taiteelliseen kuvaan on tekijä ottanut piirteitä itsestään niiltä ajoilta, jolloin hän vastoin muitten lasten tapoja ei »ratsastellut keppihevosilla, ei huvitellut nukeilla», vaan luki, kirjoitteli ja haaveili… Orcio tulee sokeaksi — se on symboli aristokratian ruumiillisesta degeneroinnasta —, ja Henrik tuntee elämänsä tyhjyyden ja ikävän. Silloin puhuu hänelle suojelusenkelin hahmossa paremman tietoisuuden ääni kutsuen häntä rakkauden työhön. Mutta taaskin voittaa korskea deklamoiva runous, joka kotkana ilmestyy kehoittamaan Henrikiä maineen ja kunnian tekoihin.

Kolmannen osan alusta alkaa varsinainen yhteiskunta-draama. Sen ydinkohtana lienee pidettävä kreivi Henrikin l. »miehen» salaista vaellusta demokratian leirin läpi. Siitä on teos saanut nimensä. Kuten Dantella »Jumalaisessa komediassa» on »miehelläkin» opastajansa, ei kuitenkaan mikään enkelimäinen Beatrice, vaan revolutsionin sameassa vedessä kalastava viekas egoisti, »kastettu juutalainen»». (Juutalaisia oli paljon saint-simonistisissa järjestöissä.) Näyt, jotka »miehelle» avautuvat tällä öisellä retkellä, ovat kaikkea muuta kuin jumalaisia. (Ne nojautuvat kertomuksiin jakobinien klubeista Ranskan suuren vallankumouksen aikana 1793.)

Hälisevä lauma pyrkii vain aineelliseen nautintoon vanhan elämän-järjestyksen raunioilla. Se on juonut herrainsa viinit ja teurastanut kyntöhärkänsä yhteisiin pitoihin. Se ei näytä aavistavan, että sen, jollei se tahdo nälkään kuolla, on pian ryhtyminen työhön taas, ja siltä on, ruumiin- ja hengenvoimien erilaisuuden takia, nouseva ennen pitkää uusi ylimystö, jonka ituja jo tuntuu joukon keskuudessa.

Demokratian etunenässä on Pankratius. Hän on lauman valtias, kunnianhimoinen, kylmä, illusioniton järjen mies — »järjen, ei sydämen, pois sydän ennakkoluuloineen». Suurten joukkojensa kautta, jotka tottelevat häntä kuin Jumalaa, on hän Henrikiä voimakkaampi, mutta luovaa voimaa ei hänessäkään ole. Hän ei enää usko itseensä eikä asiaan, jota ajaa, ja hän halveksii johtamaansa laumaa ja on sitä tuskin koskaan rakastanut. Nousukkaan kunnianhimossaan tahtoisi hän saada valtansa alle kreivi Henrikin, jonka hengen ylimyksellinen voima on hänet imponoinut. Mutta kun moralinen triumfi osoittautuu mahdottomaksi, on aseiden ratkaistava.

»Minä tiedän — kirjoittaa Krasinski eräässä kirjeessään, jota voi pitää tämän teoksen paraimpana kommentariona — minä tiedän, että meidän sivistyksemme lähenee kuolemaansa, tiedän, että lähenevät ajat, jolloin uudet rikokset tulevat rankaisemaan vanhoja ja saamaan tuomionsa Jumalan edessä. Mutta minä tiedän, etteivät ne mitään luo, eivät mitään rakenna, menevät kuin Attilan ratsu ja autius jää heidän jälkeensä! Vasta kun se, jota et sinä eikä kukaan tiedä eikä käsitä, tulee, kehkeytyy kaaoksesta, on myös uusi Jumalan tahdon mukainen maailma rakentuva ihmissukukunnan edellämääräyksestä, mutta silloin ovat minun ja sinun luusi tomuna ja tuhkana.»

Pankratiuksen joukot ovat voittaneet. Aristokratian viimeinen linna on heidän hallussaan. Kreivi Henrik on syöksynyt linnanvallilta kuiluun. Mutta Pankratius ei voi iloita katsellessaan kättensä töitä.

— »Katso noita aavikoita, noita suunnattomia aloja, jotka ovat minun ja ajatukseni välillä. Nuo erämaat on kansoitettava, nuo kalliot lohkaistava, nuo järvet yhdistettävä, jokaiselle annettava maa-alansa, jotta syntyisi kaksi kertaa niin paljon elämää näille aavikoille, kuin niillä nyt on kuolemaa. Muuten hävityksen työ ei ole sovitettu.»

Ja Pankratius tuntee voimattomuutensa siihen positiviseen työhön, sillä hän on pyhittänyt elämänsä vihalle, eikä viha mitään rakenna.

Sen voiman, joka voi maailman uudistaa, on Krasinski symbolisoinut siinä näyssä, jonka epäilyksen valtaama Pankratius näkee: kuin Kristuksen tulemisen hetkenä häämöittää hänelle autioituneen maailman yllä ristiinnaulitun kuva, jonka silmäin loistoa hän ei kestä. Hän kuolee huutaen ne sanat, jotka tarinan mukaan huusi kuollessaan kristinuskon rehellinen vihamies Julianus Apostata: »Voitit, galilealainen!» Ja se huuto merkitsee sitä, ettei veljesmurhat ja taistelut aineellisista eduista, vaan rakkaus yksin voi saattaa ihmiskuntaa todelliseen onneen ja vapauteen. Tosin tämä loppu tulee »Ei-jumalaisessa komediassa» hiukan odottamatta, ilman taiteellista valmistelua ja psykologista perustelua. Mutta se on sittenkin paras mahdollinen ja Krasinskille erikoisen luonteenomainen.

»Ei-jumalaisen komedian» suuruus ja traagillinen syvyys on juuri siinä, ettei kummallakaan taistelevista ole pelastavaa periaatetta puolellaan. Runoilija ikäänkuin seisoo hajoavan maailman yllä ja tuomitsee sitä puolueettomasti ja intohimottomasti, mutta ei rakkaudettomasti.

En käy tässä syvemmin analysoimaan tämän teoksen taiteellista vaikutusta, vaan jätän sen lukijan oman vaiston varaan. Sanon vain, että teoksen vaikutusvoima ei ole vähääkään vähentynyt siitä, mikä se oli teoksen kirjoittamishetkenä, 75 vuotta sitten.

* * * * *

Krasinskin myöhemmästä elämästä ja tuotannosta mainitsen tässä vain päätapaukset.

Talvella 1833—1834 hän oleskeli taas Roomassa ja seuraavana vuonna hän kirjoitti toisen merkkiteoksensa, niinikään näytelmämuotoisen proosarunoelman, »Iridionin», jonka tapahtumapaikkana on Rooma. Siinä hän käsittelee kysymystä kansallisvihasta. Iridion, näytelmän sankari, omistaa sille elämänsä ja — hukkaa sen. Kreikkalaisen ja germanittaren poikana tahtoo hän hävittää Rooman, kostaa isänmaansa häviön, mutta joutuu keinoinaan käyttämänsä vihan ja pahuuden uhriksi. Mutta näytelmään liitetyssä epilogissa antaa sovitusta kaipaava runoilija taaskin ristin — rakkauden ja pyhityksen symbolin — voittaa.

Enkeli ja pahahenki taistelevat Iridionista. — Kuolematon vihamieheni, hän on minun, hän on elänyt kostossa, hän on vihannut Roomaa, — sanoo pahahenki.

— Hän on minun, — sanoo enkeli — sillä hän on rakastanut Kreikkaansa.

Ja enkeli lähettää hänet Puolaan, »hautojen ja ristien maahan», kieltäymyksessä, marttyriudessa ja rakkauden töissä hakemaan sovitusta erhetyksilleen.

1830-luvun lopulla Krasinski kiintyi Hegelin filosofiaan. Hänen tuotantonsa kävi sen jälkeen yhä symbolistisemmaksi. »Kolmessa ajatuksessa» tuntuu jo suuri slaavilaisuuden ihannoima ja »Aamunsarastuksessa», joka ilmestyi v:na 1843, on se kehittynyt oman kansallisuuden sairaalloiseksi jumaloimiseksi, »messianismiksi». Puola on hänen mielestään marttyri kansojen joukossa, ja sen marttyrius on kirkastava kansoille uuden ajan suuren aatteen: kansainvälisten suhteitten kristillistymisen, politikan sulautumisen uskontoon.

Krasinskin viimeinen huomattavampi teos on »Kolme psalmia», jonka juhlallisen vakavissa säkeissä väräjää tosin vanhoillinen mutta syvä ja harras isänmaallinen mieli. Sen jälkeen esti heikkenevä terveys ja kasvava sokeus Krasinskia enää kirjoittamasta. Hän kuoli v:na 1859 Parisissa, missä oli syntynytkin.

Krasinskin ylevä näkökanta, voimakas ja värikäs tyyli sekä kantava aatteellisuus takaavat hänelle vakavan aseman ei ainoastaan Puolan vaan koko Europan kirjallisuudessa. Hänen sopusoinnun ikävänsä ja rakkauden tien toistuva osoittamisensa puhuu vähentymättömällä voimalla nykyaikaisellekin lukijalle.

Eino Kalima.

I

»Isiensä vikojen suureen joukkoon he lisäsivät sen, mistä heidän esi-lsänsä eivät tienneet — epäröinnän ja pelon — ja tapahtui, että he kahmivat maan pinnan päältä ja suuri äänettömyys vain jäi heistä.»

Nimetön.

»To be or not to be, that is the question.»

Hamlet.

Pääsi ympärillä tähdet — jalkaisi alla meren aallot — meren aalloilla ajaa sateenkaari hajoittaen sumut edestäsi — mitä näet, on sinun rannat, kaupungit ja kansat ovat sinun — taivas on sinun niinkuin ei kunniallasi olisi mitään vertaa.

Sinä soitat vieraille korville käsittämätöntä ihanuutta. Sinä punot yhteen sydämiä ja irroitat kuin seppelettä, sormiesi leikiksi — puserrat kyyneleitä — kuivaat ne hymylläsi, ja uudestaan ajat huulilta hymyn hetkeksi — muutamiksi hetkiksi — väliin ainiaaksi. — Vaan mitä tunnet itse? — Mitä teet itse? — Mitä ajattelet? — Sinun kauttasi virtaa kauneuden vuo, vaan sinä et ole kauneus. — Voi sinua — voi. — Lapsi, joka itkee imettäjänsä sylissä — kedon kukka, joka ei tiedä tuoksunsa suloudesta, on arvokkaampi Herran edessä kuin sinä.

* * * * *

Mistä olet noussut sinä katoava varjo, joka kerrot valosta vaikka et tunne valoa, et ole nähnyt etkä näe! Kuka on vihassaan tai ivanhalussaan sinut luonut? — Kuka on antanut sinulle tuon kurjan ja niin pettävän elämän, että osaat näytellä enkeliä juuri ennen kuin vajoat likaan, ennen kuin lähdet matelijana ryömimään ja tukehdut liejuun? — Sinun ja naisen on alkuperä yksi.

* * * * *

Mutta sinäkin kärsit, vaikka sinun tuskasi ei mitään luo eikä mihinkään kelpaa. — Kurjimmankin vaivaisen vaierrus liittyy taivaan harppujen sävelten sekaan, sinun epätoivosi ja huokauksesi vajoavat syvyyteen, ja saatana mielissään kokoaa ne, lisäten omiin valheisiinsa ja petoksiinsa — mutta Herra on kerran ne kieltävä niinkuin ne ovat kieltäneet Herran.

* * * * *

En kuitenkaan tuomitse sinua, Runous, Kauneuden ja Vapautuksen äiti. Se vain on onneton, jonka täytyy eloon syttyneissä, katoamaan tuomituissa maailmoissa muistella sinua tahi aavistaa — sillä sinä viet vain ne turmioon, jotka ovat omistaneet itsensä sinulle, jotka ovat tulleet sinun kunniasi eläviksi ääniksi.

* * * * *

Siunattu se, jossa olet ottanut asuntosi niinkuin Jumala maailmassa, näkymättömänä, kuulumattomana, hänen kaikissa osissaan majestettisena valtiaana, Herrana, jonka edessä luodut nöyrtyvät ja sanovat: »Hän on tässä». — Sellainen on kantava sinua kuin tähteä otsallaan, eikä anna sanan kuilun eroittaa itseään sinun hyvyydestäsi. Hän on rakastava ihmisiä ja kulkeva miehenä veljiensä parissa. — Vaan ken ei sinua vaali, ken pettää sinut uskottomuudellaan ja jättää ihmisten turhaksi nautinnoksi, sen päähän sinä sirotat muutaman kukan, ja käännät selkäsi, ja hän leikkii kuihtunein kukin ja punoo itselleen hautaseppeltä kautta koko elämänsä. Hänen ja naisen on alkuperä yksi.

SUOJELUSENKELI.

Rauha niille, joiden tahto on hyvä — siunattu luotujen seassa se, jolla sydän on — hän saattaa vielä pelastua. — Vaimo hyvä ja siveä, ilmesty hänelle — ja lapsi syntyköön teidän kotiinne.

(Lentää pois.)

PAHOJEN HENKIEN KUORO.

Matkaan, matkaan haamut, lentäkää hänen luokseen. — Ensimäisenä, etumaisena sinä, eilen kuolleen jalkavaimon varjo, sumun somistama, kukkiin puettu runoilijan lemmitty, eteenpäin.

Matkaan myös sinä maine, helvetin vaivoihin sysätty vanha kotka, irroitettu paalusta, johon metsämies sinut syksyllä ripusti — lennä ja levitä suuret, auringon loisteessa välkkyvät siipesi runoilijan pään yli.

Tule ulos holveistamme sinä runneltu Edenin kuva, Belsebubin kätten työ — me muuraamme reiät kiinni ja kiillotamme lakalla — ja sitten nouse pilviin sinä taikavoimainen kangas ja lennä runoilijan luo — levittäydy äkkiä hänen eteensä, sulje hänet vuorien ja vesien keskeen, yön ja päivän vaihteluun. — Luonto-äiti, ympäröi runoilijaa!

* * * * *

Kylä. — Kirkko. — Kirkon yllä leijailee suojelusenkeli.

SUOJELUSENKELI.

Jos pidät ijäti valasi, olet oleva veljeni taivaan Isän kasvojen edessä.

(Katoaa.)

Kirkon sisusta. — Seurakuntalaisia. — Messukynttilä alttarilla.

PAPPI (vihkii).

Pitäkää se. —

Pari nousee. — Mies puristaa vaimonsa kättä ja jättää hänet sukulaiselleen. — Kaikki poistuvat. — Mies jää yksin kirkkoon.

MIES.

Olen suostunut maallisiin lupauksiin, sillä olen löytänyt sen, jota olen unelmoinut — kirous tulkoon ylitseni, jos milloinkaan lakkaan häntä rakastamasta.

* * * * *

Huone täynnä väkeä. — Tanssiaiset. — Soittoa. — Kynttilöitä. — Kukkia. — Morsian tanssii valssia ja muutaman kierroksen tehtyään pysähtyy, sattumalta tapaa väkijoukossa miehensä ja painaa päänsä hänen olkaansa vasten.

SULHANEN.

Miten olet väsymyksestä kaunis — kukat ja helmet ovat epäjärjestyksessä tukassasi, sinä hehkut kainoutta ja uupumusta — oi ijäti, ijäti olet sinä oleva minun lauluni.

MORSIAN.

Minä olen sinun uskollinen vaimosi, niinkuin äiti on käskenyt, niinkuin sydän käskee. — Mutta täällä on niin paljon väkeä, on niin kuumaa ja meluisaa.

SULHANEN.

Mene vielä kerran tanssimaan, minä seison täällä ja katselen sinua, niinkuin usein olen ajatuksissani katsellut liikehtiviä enkeleitä.

MORSIAN.

Menen, kun niin tahdot, vaikka oikeastaan en enää jaksaisi.

SULHANEN.

Tee niin, rakkaani.

(Tanssia ja soittoa.)

Pilvinen yö.

PAHA HENKI (lentää neidon haamussa).

Äsken vielä juoksentelin maan päällä, tähän samaan aikaan — nyt ajavat paholaiset minua ja käskevät näyttelemään pyhimystä.

(Lentää puutarhan yli.)

Kukkaset, katketkaa ja lentäkää hiuksiini.

(Lentää hautausmaan yli.)

Kuolleiden neitojen tuoreus ja sulo, jota ilma huokuu ja joka hautojen yli leijaa, lennä minun poskilleni.

Tuossa lepää mustahiuksinen tyttö — hänen kutriensa varjot tulkoot riippumaan otsalleni. — Tuon kiven alla on kaksi sammunutta sinistä silmää — minulle, minulle se tuli, joka niissä hehkui. — Tuon ristikon takana palaa sata messukynttilää — ruhtinatar on tänään haudattu — atlaskankainen, maidonvalkea puku, riistäydy irti hänestä — ristikon läpi kiitää puku minulle, lepattaen kuin lintu — vaan eteenpäin, eteenpäin. —

* * * * *

Makuuhuone. — Yölamppu palaa pöydällä ja valaisee kalpeasti miehen, joka makaa vaimonsa vieressä.

MIES (unissaan).

Mistä saavut sinä, niin kauan oltuasi näkymättömissä, kuulumattomissa — kuin vesi soljuu, niin soljuvat jalkapohjasi kahtena valkoisena laineena — pyhäinen rauha on sinun ohimoillasi — kaikki mistä olen unelmoinut ja mitä olen rakastanut,-on yhtynyt sinussa.

(Herää.)

Missä olen! — ahaa! vaimoni vieressä, — tuo on minun vaimoni.

(Katselee vaimoaan.)

Luulin, että sinä olisit unelmani, mutta nyt pitkän eron jälkeen on se palannut ja on toisellainen kuin sinä. — Sinä olet hyvä ja hellä, mutta hän…Jumalani, mitä minä näen — hereillä.

NEITO.

Olet pettänyt minut.

(Katoaa.)

MIES.

Kirottu olkoon hetki, jolloin otin vaimon, jolloin jätin nuoruuteni lemmityn, aatosteni aatoksen, sieluni sielun…

VAIMO (herää).

Mikä on — joko päivä on tullut — joko vaunut saapuneet — tänäänhän meidän on mentävä niin monille asioille.

MIES.

Sydänyö — nuku — nuku rauhassa.

VAIMO.

Oletko äkkiä sairastunut, armaani, minä nousen antamaan eteriä.

MIES.

Nuku.

VAIMO.

Sano, armaani, mikä sinun on, sillä äänesi on outo ja poskesi ovat kuumeesta turvonneet.

MIES (nousten äkkiä).

Tarvitsen raitista ilmaa — jää tänne — Jumalan nimessä, älä tule mukaani — älä nouse, pyydän vielä kerran.

(Menee ulos.)

* * * * *

Kuun valaisema puutarha. — Aidan takana kirkko.

MIES.

Vihkimäpäivästäni saakka olen nukkunut hervottomuuden unta, syömärin unta, saksalaisen tehtailijan unta saksalaisen vaimonsa vieressä — on kuin koko maailma olisi nukkunut ympärilläni — olen käynyt sukulaisten luona, lääkärin luona, puodeissa, ja kun lapsi on minulle kohta syntyvä niin olen ajatellut imettäjääkin.

(Kello lyö kaksi kirkontornissa.)

Tulkaa luokseni entiset väkirikkaat, elävät valtakuntani, jotka verhoudutte ajatukseni suojaan, jotka tottelette minun henkeni leimua — ennen oli öinen kellon kajahdus teidän taikananne.

(Kulkee ja vääntää käsiään.)

Jumalani, oletko Sinä itse pyhittänyt kahden ruumiin yhteyden; oletko Sinä itse säätänyt, ettei mikään saa niitä eroittaa, vaikka sydämet riistäytyvät pois toisistaan, kulkien kumpikin omaan suuntaansa, ja ruumiit kahden vainajan tavoin jäävät toistensa luo.

Taas olet sinä luonani — oi omani — omani, ota minut mukaasi — jos olet harhakuva, jos olen sinut keksinyt ja jos sinä olet syntynyt minusta ja nyt ilmestyt minulle, niin tahdon minäkin muuttua harhakuvaksi, tulla sumuksi ja savuksi yhtyäkseni sinuun.

NEITO.

Seuraatko minua koska tahansa, kun tulen sinua hakemaan.

MIES.

Joka hetki olen sinun omasi.

NEITO.

Muista.

MIES.

Viivy — älä unen tavoin haihdu.—Jos olet kauneuksista ylin, jos olet kaikkien ajatusteni ajatus, miksi et viivy hetken toivomusta, hetken aatosta kauemmin.

(Läheisen talon akkuna avautuu.)

NAISEN ÄÄNI.

Armaani, yön koleus käy rintaasi; tule pois, ihanaiseni, sillä minun on yksin ikävä tässä mustassa, avarassa huoneessa.

MIES.

Hyvä — heti paikalla.

Henki hävisi, mutta se sanoi palaavansa, ja silloin hyvästi puutarha ja koti ja sinä, joka olet luotu puutarhaa ja kotia vaan ei minua varten.

ÄÄNI.

Tulehan, rakkaani — kylmenee yhä aamunnousuun.

MIES.

Entä lapseni — oi Jumalani!

(Menee pois.)

* * * * *

Sali. — Kaksi kynttilää pianolla. — Nurkassa kehto, jossa makaa lapsi.
— Mies loikoo nojatuolissa pää käsien peitossa. — Vaimo pianon ääressä.

VAIMO.

Olin isä Benjaminin luona, hän lupasi ylihuomenna.

MIES.

Kiitos vaan.

VAIMO.

Leipurista olen tilannut muutamia leivoksia, sillä varmaan olet kutsunut paljon vieraita ristiäisiin — ajatteles — suklaaleivoksia Yrjö Stanislawin nimikirjoituksin.

MIES.

Kiitos vaan.

VAIMO.

Jumalan kiitos, että tämä toimitus vihdoinkin tapahtuu, että Orciostamme [Orcio on hyväilymuoto nimestä Jerzy (= Yrjö)] tulee kokonaan kristitty sillä vaikka hän jo onkin vedellä kastettu, on minusta koko ajan tuntunut, että hän on vielä jotain vailla.

(Menee kehdon luo.)

Nuku lapsoseni — näetkö sinä jo jotain unta, kun olet heittänyt peitteen pois — kas niin — nuku nyt — Orcio on tänään rauhaton — pienokaiseni, kultuni, nuku.

MIES (syrjään).

Kuumaa — tukahduttavaa — myrsky on tulossa — pian singahtaa salama, ja silloin sydämeni halkeaa.

VAIMO (tulee takaisin, istuutuu pianon ääreen, soittaa, keskeyttää soittonsa, taas alkaa soittaa ja taas keskeyttää.)

Tänään, eilen — ah! Jumalani, koko viikkoon, jo kolmeen viikkoon, kuukauteen et ole minulle sanaakaan sanonut — ja kaikki, joita olen nähnyt, ovat sanoneet, että olen huononnäköinen.

MIES (syrjään).

Hetki on tullut — ei häneltä enää voi mitään peittää.

(Ääneen.)

Minusta sinä päinvastoin näytät hyvinvoivalta.

VAIMO.

Sinusta on yhdentekevää, sillä sinä et enää katso minuun, käännät pääsi pois kun tulen sisään, ja peität kasvosi kun istun lähelläsi. — Eilen olin ripillä ja koetin muistella kaikkia syntejäni — mutta en voinut muistaa mitään semmoista, joka olisi voinut loukata sinua.

MIES.

Et ole loukannut minua.

VAIMO.

Voi Jumalani —Jumalani!

MIES.

Tunnen, että minun on sinua rakastaminen.

VAIMO.

Sinä olet surmannut minut tuolla yhäti samalla: »on rakastaminen». — Ah! parempi että nouset ja sanot — »en rakasta» — saan ainakin tietää kaikki — kaikki.

(Lähtee äkisti ottamaan lasta kehdosta.)

Älä jätä häntä, vaikka minä uhraankin elämäni sinun vihallesi — rakasta lastani — lastuni, Henrik.

(Polvistuu.)

MIES (nostaen häntä).

Älä välitä siitä, mitä satun sanomaan — minulla on usein synkkiä hetkiä — ikävän hetkiä.

VAIMO.

Yhtä sanaa pyydän sinulta — yhtä lupausta vain — lupaa, että rakastat häntä aina.

MIES.

Sekä sinua että häntä — usko minua.

(Suutelee vaimonsa otsaa — vaimo syleilee häntä — samassa kuuluu jyrähdys — heti perästä soittoa — sointu toisensa jälkeen yhä hurjemmin.)

VAIMO.

Mitä se on?

(Painaa lapsen rintaansa vasten. — Soitto taukoaa.)

NEITO (tulee sisään).

Oi armaani, minä tuon sinulle siunauksen ja elämän huuman — seuraa minua.

Armaani, heitä pois maalliset kahleesi, jotka kytkevät sinua. — Minä olen uudesta maailmasta, jossa ei ole ääriä eikä yötä. — Olen sinun.

VAIMO.

Pyhä Neitsyt, pelasta minut! — tuo kalpea haamu on kuin kuollut — silmät sammuneet ja ääni kuin vaunujen rattaiden räminä.

MIES.

Otsasi on kirkas, hiuksiisi on kukkia siroitettu, armaani.

VAIMO.

Ruumiin kääre putoaa riekaleina hänen hartioiltaan.

MIES.

Valo hyppelehtii ympärilläsi — vielä kerran kuulen äänesi — sitten olen valmis vaikka kuolemaan.

NEITO.

Hän, joka sinua pidättää, on valhetta. — Hänen elämänsä on katoavaa — hänen rakkautensa on kuin lehti, joka häviää tuhansien kuivuneiden lehtien lailla — mutta minä en häviä.

VAIMO.

Henrik, Henrik, suojaa minua, älä jätä minua — minä tunnen rikin ja haudan hajua.

MIES.

Savesta ja mudasta tehty nainen, älä kadehdi, älä toista — älä häpäise — katso, tuo on Jumalan ensimäinen ajatus sinusta, vaan sinä lähdit seuraamaan käärmeen neuvoa ja tulit siksi, mikä olet. —

VAIMO.

En laske sinua. —

MIES.

Oi armas! Jätän kodin ja seuraan sinua.

(Menee.)

VAIMO.

Henrik — Henrik.

(Menee tainnoksiin ja kaatuu lapsi sylissä. — Toinen jyrähdys.)

* * * * *

(Ristiäiset. — Vieraita. — Isä Benjamin. — Mieskummi. — Naiskummi. — Imettäjä, lasta pitäen. — Sohvalla syrjässä istuu vaimo. — Perällä palvelija.)

ENSIMÄINEN VIERAS (hiljaan).

Merkillistä, minne kreivi on joutunut.

TOINEN VIERAS.

Jossain huvittelee tai on kirjoittamassa.

ENSIMÄINEN VIERAS.

Mutta rouva on kalpea valvonnasta eikä puhu kenellekään mitään.

KOLMAS VIERAS.

Nämä ristiäiset muistuttavat tanssiaisia, joiden isäntä, lähetettyään vieraille kutsun, aattoiltana hukkaa korttipelissä omaisuutensa ja sitten ottaa vastaan vieraat epätoivon kohteliaisuudella.

NELJÄS VIERAS.

Jätin ihanan kirjan — saavuin — luulin tulevan komean aterian, mutta sen sijaan on täällä, kuten raamattu sanoo, itku ja hammasten kiristys.

ISÄ BENJAMIN.

Yrjö Stanislaw, tahdotko pyhän voitelun?

RISTI-ISÄ JA -ÄITI.

Tahdon.

ERÄS VIERAISTA.

Katsokaa, rouva on noussut ja kulkee kuin unissaan.

TOINEN VIERAS.

Menee kädet haralla ja hoippuen poikansa luo.

KOLMAS VIERAS.

Mitä sanotte — emmekö mene häntä tukemaan, sillä hän pyörtyy. —

ISÄ BENJAMIN.

Yrjö Stanislaw, luovutko saatanasta ja hänen menoistansa?

RISTI-ISÄ JA -ÄITI.

Luovun.

ERÄS VIERAISTA.

St — kuulkaa.

VAIMO (pannen kätensä lapsen pään päälle).

Missä on isäsi, Orcio? —

ISÄ BENJAMIN.

Pyydän ettei häiritä.

VAIMO.

Minä siunaan sinut, Orcio, siunaan, lapsukaiseni. Tule runoilijaksi, jotta isäsi rakastaisi sinua, eikä hylkäisi koskaan.

RISTI-ÄITI.

Mutta sallihan, Marysiani —

VAIMO.

Sinä tulet ansaitsemaan isäsi kunnioituksen ja suosion. — Ja sitten hän antaa anteeksi äidillesi.

ISÄ BENJAMIN.

Peljätkää toki Jumalaa, rouva kreivitär.

VAIMO.

Kiroan sinut, jollei sinusta tule runoilijaa.

(Menee tainnoksiin — palvelijat vievät hänet pois.)

VIERAAT (yhtaikaa).

Jotain erikoista on tapahtunut tässä talossa — lähtekäämme, lähtekäämme —

(Samalla toimitus päättyy — itkevä lapsi kannetaan kehtoon.)

RISTI-ISÄ (kehdon ääressä).

Yrjö Stanislav, nyt juuri on sinusta tullut kristitty ja olet astunut ihmisten yhdyskuntaan, mutta vastaisuudessa tulet kansalaiseksi, ja vanhempiesi avulla ja Jumalan armosta huomatuksi virkamieheksi — muista, että isänmaata tulee rakastaa ja että on kaunista kaatua isänmaan puolesta…

(Kaikki lähtevät.)

* * * * *

Kaunis seutu. — Mäkiä ja metsiä. — Etäällä vuoria.

MIES.

Sinua olen ikävöinyt, sinua olen pitkät vuodet rukoillut ja vihdoinkin olen päämäärääni lähellä — ihmisten maailman olen jättänyt taakseni — hyöriköön siellä kyllikseen jokainen muurahainen ja nauttikoon korrestaan, ja kun sen jättää, hyppiköön kiukusta tai kuolkoon murheesta.

NEIDON ÄÄNI.

Tänne — tänne.

(Kulkee ohi.)

Vuoria ja rotkoja meren äyräällä. — Sakeita pilviä. — Myrsky.

MIES.

Mihin hän minulta katosi — yhtäkkiä lemahtivat aamun tuoksut, ilma synkistyi — seison tällä huipulla, syvyys on allani, ja tuulet ulvovat kauheasti.

NEIDON ÄÄNI (etäältä).

Tule, rakkaani.

MIES.

Miten kaukana jo, enkä minä pääse rotkon yli.

ÄÄNI (läheltä).

Missä ovat siipesi?

MIES.

Paha henki, miksi teet pilkkaa minusta, minä halveksin sinua.

TOINEN ÄÄNI.

Sinun suuri kuolematon sielusi, jonka tuli yhdellä vedolla lentää taivaan läpi, kuolee nyt kallion kielekkeelle! — ja raukkamaisuus rukoilee jalkojasi, etteivät ne menisi kauemmaksi suuri sielu — suuri sydän!