E-text prepared by Tapio Riikonen

SUOMEN KANSAN PEIKKOSATUJA

ynnä

LEGENDOJA JA KERTOMUSSATUJA

Toinen sarja suomalaisia satuja lapsille

Kertonut

IIVO HÄRKÖNEN

Helsingissä, Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus, 1913.

SISÄLLYS:

Esisana toiseen sarjaan.

I, Suomen kansan satuja tuhmasta peikosta:

Esittely.
Peikon sikainosto.
Peikko teettää Matilla konstikkaan sillan.
Peikko asettaa Matin raha-aittansa oven vartijaksi.
Järven kokoonkelaaminen.
Hatun hopeilla täyttäminen.
Matti uhkaa kantaa pois peikon raha-aitan.
Peikko ja Matti kilpailemassa.
Peikko ja Matti toisen kerran kilpakentällä.
Kolmas kilpailukerta.
Matti peikon renkinä.
Peikko häissä.
Peikko yöllisellä tarkastusmatkalla.
Peikko tahtoo polttaa tupakkaa.
Peikko tahtoo oppia soittamaan.
Peikko käy kummituslinnassa.
Peikko antaa kullata partansa.
Peikko pyrkii sepän pajaan.
Peikko kosii kaunista tyttöä.
Peikko varkaana.
Peikko toisen kerran varkaissa.
Peikon viimeiset vaiheet.

II. Suomen kansan legendoja:

Vapahtaja ja Pyhä Pietari yösijaa hakemassa.
Rikas talo ja köyhä ukko.
Pyhä Pietari ja leivänpaistaja-eukko.
Vapahtaja ja Pietari pajassa.
Vapahtaja ja työtoveri.
Pahamies, rikas veli ja köyhä veli.
Pahamies hyväntekijänä.
Muurahainen, paimen, hämähäkki ja Jumala.

III, Suomen kansan kertomussatuja:

Kuninkaantytär ja paimenpoika.
Kuningas ja mökin poika.
Piispa, pappi ja talonpoika.

Esisana toiseen sarjaan

Tähän sarjaan on otetta pää-aineksiksi n.s. sadut tuhmasta pirusta, mutta kun niistä olisi tullut verrattain vähäinen kokoelma, on lisäksi otettu n.s. legenda- ja kertomussadut, vaikkakin näistä on voitu vain verrattain vähäinen osa tällaisessa lapsille aiotussa kokoelmassa käyttää.

Viipurissa, elokuulla 1913.

Tekijä.

I. Suomen kansan satuja tuhmasta peikosta.

Esittely.

Elelipä kerran satujen mailla, Peikkolan pihoilla, lystikäs olento: häntäniekka, nykyräsarvinen, ylen ruma. Ihmisen tavoin käveli hän kahdella jalalla, mutta iho oli kovin karvainen ja kasvot kulmikkaat. Lisäksi hän oli ylen tuhma.

Mutta hän oli hyväsävyinen ja seurusteli mielellään ihmisten parissa. Yöt makasi hän metsässä, Peikkolassa, mutta päivin tuli kylään, pihoihin — ellei tavannut ihmisiä metsässä. Tästä joutui hän moniin seikkailuihin ihmisten kera. — Tavallisimmin seurusteli hän Matin kera. — Näistä seikkailuista kertoo tämä satukirjanen.

Peikon sikainosto.

Kerran peikko tahtoi ostaa sikoja. Hän jätti Peikkolan pihat ja tuli
Matin luo. Laati hänelle tervehdyksen ja lausui:

— Kuulehan, Matti, kun minä tahtoisin ostaa sikoja. Sanoppas, mistä niitä saisin.

Matti mietti hetkisen asiaa ja virkkoi:

— Ky-kyllä sinä niitä saat, mutta et tänään. Tule huomenna, niin saat minulta viisikymmentä sikaa.

— Hyvä asia, lausui peikko ja meni kotiinsa.

Peikon lähdettyä meni Matti kylään. Siellä oli sikain teurastuspäivä ja hän sanoi teurastajille:

— Kuulkaahan, kun minä tarvitsisin sikain häntiä — viisikymmentä.
Ettekö antaisi teurastamainne sikain häntiä minulle.

— Hehehe, miks kä emme. Ota vain, joutavat ovat.

Näin vastasivat hänelle teurastajat.

Matti keräsi viidenkymmenen sian hännät ja meni kotiinsa. Tai ei kotiinsa, vaan talonsa viereiselle suolle, jossa pisteli kaikki saamansa sikain hännät suohon, pystyyn. Sitten meni hän nukkumaan.

Huomenna jo varhain tuli peikko puhumiansa sikoja hakemaan. Kysyi jo kynnykseltä:

— No, joko ne ovat siat valmiit?

— Jo. Mutta kuulehan, veliseni, kuu ne kaikki illalla ryöstäytyivät käsistäni ja ryntäsivät tuonne suolle. Ja siellä, pakanat, upposivat suohon, päät edellä. Ja niin syvälle, että jäivät vain hännät näkymään. Mitäs nyt, tahdotko ostaa ne siellä olevina ja vetää sitten ne hännistä ylös?

— Mikäs siinä, aivan sama asia! Ostan ne. Tuoss' on rahat.

Ja peikko luki rahat Matin kouraan ja kauppa oli tehty.

Sitten mentiin suolle. Siellä peikko kävi sikoja hännistä ylös nostamaan. Mutta kumma, hän saikin sieltä vain hännät, ei mitään sikoja.

— Mitäs tämä? Eikö täällä olekaan sioista muuta kuin hännät? kysyi hämmästyneenä peikko.

— Oli illalla — oli eilen jokaisessa hännässä sika, mutta minnekä ne ovat nyt joutuneet? Olisivatkohan, pakanat, uponneet niin syvään — — olleet niin raskaat, että upposivat syvemmälle kuin nämä kevyet hännät.

Peikko töllisteli kauvan aikaa kädessään oleviin sianhäntiin, mutta sitten heilautti hän niitä ja virkkoi, ylen viisaan näköisenä:

— Kuule, Matti, ne sikain ruumiit kun olivat niin raskaat ja upposivat niin syvälle, niin, kun nyt vetäsin näin äkkiä, katkesivat nämä hännät ja sain vain nämä käsiini, ruumiit jäivät sinne. Näin on asia ymmärrettävä.

— Niinpä onkin, virkkoi Matti ja löi kättä peikolle.

Ja peikko ei suinkaan perinyt Matilta rahojaan takaisin, vaan lähti, sianhännät käsissään, astuskelemaan kotiinsa päin.

Peikko teettää Matilla konstikkaan sillan.

Toisen kerran peikko tahtoi, edellisenkertaista viisauttaan muistellen, osottaa Matille vieläkin suurempaa viisauttaan, saattaa hänet aika pulaan, ja sanoi hänelle:

— Kuules sinä, veliseni Matti, sinä kun olet niin viisas mies, niin teepäs sinä minulle silta tämän puron yli, sillä, joka ei ole tehty puusta, ei kivestä eikä raudastakaan. Tämähän on aivan kaitainen oja ja sentähden on tähän aivan helppo sellainen silta rakentaa.

Matti arveli ensin, että jopa se sarvipää taisi tosiaan saattaa hänet pulaan, mutta sitten hän yht'äkkiä heittäytyi ojan yli nelinkontin, jättäen jalkansa toisella puolelle ja asettaen kätensä toiselle puolelle, ja sanoi:

— Kas, tässä, ole hyvä ja astu yli. Tämä silta ei ole rakennettu puusta eikä kivestä eikä raudasta. Astu yli!

Peikon ei auttanut muu kuin myöntää että Matti oli tehtävänsä täyttänyt, ja käyden pitkästi katsomaan häneen sanoi hänelle:

— Kyllä sinä, Matti, sentään olet aika viisas mies!

Peikko asettaa Matin raha-aittansa oven vartijaksi.

Kerran suori peikko häihin. Hän oli juuri koonnut raha-aittaansa suuret määrät rikkauksia ja häntä huolestutti hieman jättää talo yksin, aitta vartioimatta. Sitäpaitsi suunnitteli hän uutta juonta Matille, jota hän ei jättänyt mielestään. Hän tahtoi saada Matin jäämään pois häistä, sen kesteistä ja riemuista.

Hän kutsui Matin luokseen ja sanoi hänelle:

— Kuule, Matti, etkö tahtoisi joskus olla suurien rahakirstujen vartija, seistä täyden raha-aitan ovella?

— Voi, veikkonen, hyvin mielelläni. Kunpa semmoisia raha-aittoja olisi!

— No lupaatko todella ruveta sellaisen aitan vartijaksi?

— Lupaan.

— No seiso tuon aitan ovella se aika kunnes minä viivyn häissä. Minun pitäisi sinne kaikin mokomin mennä, mutta en ole saanut ketään aittani vartijaksi.

— Mutta minäkin aioin mennä noihin häihin. En, veikkonen, en jää — — —

— Ei auta enää, olet luvannut. Seiso vain siinä. Ja katso, ettei ovi koskaan jää näkyvistäsi!

Eihän auttanut Matin muu kuin jäädä peikon raha-aitan ovea vartioimaan.
Peikko meni häihin ja oli hyvillään.

Mutta Matti, joka myöskin halusi häihin ja jonka aika kävi kovin pitkäksi peikon kolkossa pihassa, kävi keksimään keinoa, mitenkä pääsisi pois pälkähästä. Mitenkä pääsisi pois taitavasti, ei sanaansa syöden. Vihdoin hän sieppasi raha-aitan oven paikoiltaan, nosti sen selkäänsä ja lähti. Lähti häätaloon.

Täällä olivat juhlat paraillaan ja peikko istui paraina vieraina, paraan pöydän päässä. Söi, joi ja riemuitsi.

Yhtäkkiä näki hän Matin ovensuussa. Karjasten hyppäsi hän hänen luokseen ja kysyi:

— Miten olet uskaltanut jättää raha-aittani vartioimatta? Etkö muista kuinka lupasit, ettet jätä aittani ovea näkyvistä sinnes, kunnes tulen häistä?

— En ole rikkonutkaan lupaustani, lausui Matti rauhallisesti. Ovi ei ole poissa näkyvistäni, se on tässä. Toin sen selässäni tänne.

Lensivätpä silloin peikon silmät selälleen eikä hän osannut muuta kuin tunnustaa uudestaan Matti viisaaksi mieheksi ja — lähteä pois häistä, kesken paraita kestejä ja riemuja.

Järven kokoonkelaaminen.

Matti muisti peikon suuret aarteet ja kun hän tunsi myös hänen suuren tuhmuutensa, arveli hän erään juonen avulla anastaa häneltä osan näitä rikkauksia.

Hän istuutui Peikkolan järven rannalle, otti kelan ja nuorapalan käteensä ja alkoi pyörittää kelaa.

Peikko tuli järven rannalle ja nähtyään Matin hommat kysyi häneltä kummissaan:

— Mitä sinä, Matti, teet?

— Minäkö? Kelaanpahan tämän järven kuiville.

— Elä, veikkonen, sillä se on meidän ainoa järvemme, ainoa kalavetemme ja juomavesipaikkamme.

— Kelaan kuin kelaankin, sillä tämä järvi on meidän tiellämme, aina edessä kierrettävänä ja muutenkin meille vahingollinen.

Ja Matti kelasi entistä vinhemmin.

— Mutta etkö, hyvä mies, jättäisi sitä työtäsi, jos lupaisin sinulle säkillisen hopeita.

— No, se on eri asia. Mutta lupaus hyvä, anto parempi. Missä ovat hopeat?

— Täällä. Tule tänne pihaani, niin annan.

— Tuo tänne järven rannalle!

Toihan se peikko sen lupaamansa säkillisen hopeaa järven rannalle ja niin pääsi Matti osalliseksi peikon suurista rikkauksista.

Hatun hopeilla täyttäminen.

Toisen kerran joutui peikko antamaan Matille rahaa runsaamminkin. He olivat tehneet semmoisen kaupan, että peikon oli annettava Matille hatullinen hopeita.

Tämä hattu oli suippea huopahattu ja Matin oli määrä pitää sitä käsissä. Hän kuitenkin sanoi peikolle:

— Kuule, sinun rahasi ovat niin raskaat, etten minä jaksa mitenkään pitää hattua käsissäni kun se rupeaa täyttymään; eikö sentähden ole parempi että panen hatun tuon kannon päähän ja pidän sitä siinä kun sinä kaadat.

— Ykskaikki, pane vain!

Matti pani hatun onton kannon päähän ja leikkasi salaa pohjan hatusta ja rupesi sitten pitämään sitä laidoista. Peikko rupesi kaatamaan siihen hopeaa. Mutta eihän se hattu ruvennut mitenkään täyttymään, se kun hopea moni sinne kantoon. Peikko kävi sitä ihmettelemään, mutta minkäs sille mahtoi, eihän Matissa näyttänyt olevan mitään syytä. Täytyi vain kaataa. Pari säkkiä täytyi hänen kaataa hattuun hopeita, ennenkun se täyttyi.

Kun työ oli suoritettu lausui peikko Matille, päätään pyöritellen:

— Kyllä sinä, Matti, olet viisas mies, mutta suuri on sinulla pääkin.
Kokonaista kaksi säkkiä hopeita se vetää. Mitä sitten koko olemuksesi!
Elä koskaan tee minun kanssani kauppaa, että minun pitäisi täyttää
sinun paitasi!

Niinhän se on, kun toisen päälaessa on aukko ja toisen ei, virkkoi
Matti siihen, mutta peikko ei sitä ymmärtänyt.

Matti uhkaa kantaa pois peikon raha-aitan.

Kerran kolmannenkin teki Matti loven peikon rahavarastoihin lystikkäillä juonillaan.

Hän otti käsiinsä suuren vitsan ja rupesi sitä peikon raha-aitan edessä vääntämään.

— Mitä sinä siitä väännät? kysyi peikko nähdessään Matin työn.

— Väännän kantovitsaa, jolla aion kantaa tuon sinun aittasi pois tuosta, järveen, vastasi Matti rauhallisesti ja väänti kiivaasti vitsaa.

— Elä veikkonen, Mattikulta, tee niin; teet minulle suuren vahingon ja mitä hyötyä siitä lähtee, jos aitta järveen joutuu, — elä, veikkonen, kanna!

— Kannan uhallakin! Mitä peikko rahalla tekee ja mitä kukaan muukaan peikon rahoilla!

— Etkö siis enää rahallakaan lepy, kysyi peikko hätäisesti.

— No, tahtoisitko sitten jotain antaa?

— En enää hattukaupalla rupea antamaan, mutta kaksi kukkurapäätä säkkiä saat. Suostu!

— No olkoon menneeksi, sanoi Matti ja heitti vitsan vääntämisen.

Ja peikko tyhjensi taas raha-aittaansa.

Peikko ja Maiti kilpailemassa.

Kun peikko ja Matti tulivat lähemmiksi tutuiksi, heräsi heissä ajatus ruveta kilpailemaan keskenään kaikenlaisissa puuhissa. Peikko teki siitä ehdotuksen ja Matti, ajatellen juoniaan, mielellään suostui siihen.

He menivät metsään Peikkolan lähistöllä ja rupesivat koettamaan, kumpi saisi pikemmin puun kaadetuksi. Ensin sai koettaa peikko. Hän tarttui käsin yhteisesti määrättyyn puuhun ja rupesi sitä sylivoimalla kaatamaan. Mitäs, eihän se kaatunut. Nyt sai Matti ryhtyä toimeen. Hänkin tarttui aluksi puunrunkoon sylin, mutta sitten hän karjasi kovalla äänellä, että "pois, pois, puu jo kaatuu", ja kun peikko tätä peläten loikkasi loitos metsään, tempasi hän äkkiä mukaan tuomansa kirveen kätköstään ja hakkasi sillä puun äkkiä poikki. Kun peikko palasi metsästä oli puu jo kaatunut ja hänen täytyi tunnustaa, että Matti oli tässä asiassa häntä etevämpi.

— Mutta koetetaanpas puun vetämisessä, kumpi siinä on etevämpi, ehdotti urhokkaasti peikko.

— Koetetaan vain, vastasi rauhallisesti Matti ja tempasi kaadetun puun tyvestä käsiinsä ja veti sitä helposti kappaleen matkaa. — Niin minä, mutta kuinkas sinä, huudahti hän teon tehtyään.

— Saatpahan nähdä, virkkoi peikko ja nosti puun tyven olkapäille ja alkoi vetää. Mutta Matti istuutui puun latvalle ja tarttui vieressä oleviin kasvaviin puihin kiini ja esti vetämistä. Puu ei liikahtanutkaan.

— Mikä sillä on? kysyi peikko.

— Vedä, vedä vain, kyllä se tulee. He-hei!

Mutta puu ei liikahtanut, vaikka peikko olisi kuinka kiskonut.

Niin hävisi peikko tässäkin asiassa.

— Mutta kuule, käydäänpäs kiveä puristamaan, siinä sinä et voita minua, huudahti peikko Matille, toivoen tässä uudessa kilpailussa voittavansa hänet.

— Käydään vain, virkkoi Matti, joka tätä tapausta varten oli pistänyt taskuunsa keitetyn perunan. — Käydään vain ja kumpikin saa valita maasta itselleen sopivan kiven, jota käy sitten puristamaan.

Ja heitettyään salaa maahan taskuun varaamansa keitetyn perunan, lausui hän heti jatkoksi:

— Minä otan tuon kiven.

— Ja minä tuon, lausui peikko.

— Ja nyt puristamaani

Puristettiin, ja Matin kivi meni aivan mäsäksi, mutta peikon kivi ei yrittänytkään.

— Mikäs tässä on? arveli peikko nolostuneena ja katsellen ihmetellen
Matin kivien jätteitä.

— Siinä on se, että yksi on kivillä koko, vaan on voimilla väli.

Sitten ehdotti peikko kiven heittoa. — Siinä sinä et ainakaan voita, kehäsi hän.

Mutta Matti oli tätäkin tapausta varten varannut varat ja ajatteli toisin.

— Käydään vain ja valitaan kivet, sanoi hän.

Ja samassa otti hän pyöreän, linnannäköisen kiven maasta ja pisti sen taskuun.

— Miksi sinä sen taskuun pistät? kysyi peikko.

— Tee sinäkin niin.

Pisti peikkokin kiven taskuun ja viskasi sen sitten ilmaan. Se viipyi siellä aika kauvan ja peikko oli voitonriemuinen. Mutta Matti päästi kiven asemasta taskuun varaamansa pikku linnun ilmaan ja se viipyi siellä niin kauvan kuin vapauteen päässyt lintu tavallisesti viipyy: ei palannut koskaan. Silloin peikon voitonriemu loppui ja hänen täytyi tunnustaa hävinneensä tässäkin seikassa.

— Mutta tuota rautakurikkaa sinä et ainakaan heitä paremmin minua, huudahti peikko hyökäten hakemaan mainitsemaansa esinettä talonsa pihamaalta. Ja ennen kun oli vielä mitään sovittu heitälsi hän sen hirveällä voimalla ilmaan, josta palattuaan se upposi syvälle maahan.

— Niin, heitäppäs sinä noin! Heitäppäs noin korkealle, tuonne loitos puitten latvojen yläpuolelle ja upota noin syvälle maahan, intoili peikko Matille.

— Ka, pitänee tuo heittää, arveli Matti ottaen kurikan käsiinsä ja ruveten sitä huimasti heiluttamaan.

— Mutta eläpäs, virkkoi hän sitten, keskeyttäen heiluttamisen, — annapas kun tuo pilvenmöhkäle tulee lähemmäksi, niin heitän kurikan sen päälle, heitän jotta vonkuu.

Ja hän otti kiivaan heittovauhdin.

— Elä, elä veikkonen sitä tee, elä heitä kurikkaani pilven päälle, hätäytyi peikko. Kurikka on ainoa ja taatto suuttuu, jos en saa toista samanlaista. Elä heitä, uskon muutenkin.

Ja niin tuli Matti voittaneeksi tämänkin kiistan, ja kilpailut päättyivät tällä kertaa.

Peikko ja Matti toisen kerran kilpakentällä.

Vaikka peikko joutuikin täydellisesti häviölle edellisellä kerralla, ei hän kilpailuja kuitenkaan jättänyt siihen kertaan, vaan ehdotti ryhdyttäväksi uuteen. No, Matti, jolla oli varat ja juonet täksikin kertaa, suostui siihen.

Mentiin taas Peikkolan metsistöön ja peikko ehdotti ensiksi painia.

— Ruvetaan vain, lausui Matti. — Mutta minä luulen, virkkoi hän vähän ajan perästä, että sinusta ei ole kunnolla painijaksi edes minun vanhan appiukkoni kanssa, joka loikoo tuolla kuusen juurella, niin että eiköhän ole turhaa että ryhdyt minun kanssani painisille, vaan parempi, että käyt koettelemaan voimiasi hänen kanssaan. Vai mitä, kutsunko hänet tänne?

— No, kutsu vain, virkkoi peikko arvellen olevan hauskaa painia vanhan ukon kanssa.

Kutsui Matti siihen vanhan appiukkonsa — karhun. Kun peikko näki tämän unipäisenä, mörmöttelevänä tallustelevan heidän luokseen, säikähti hän niin pahasti, että ei antanut puhuakaan painista tämän kera, eikä hän tahtonut ryhtyä kilpailemaan Matinkaan kera. Olet väkevämpi, olette molemmat väkevämmät minua tässä asiassa, hoki hän ja koki häätää karhua pois. Matti voitti painin.

— Mutta ryhdytäänpäs kilpajuoksuun, siinä sinä et ole minua etevämpi, lausui hän hetken perästä — kun karhu oli tallustellut takaisin pesälleen.

— Ryhdytään vain, mutta luulen kuitenkin, että tässäkin sinä häviät. Arvelen, että sinä tuskin pystyt juoksemaan kilpaa nuorimman veljenpoikani kera, joka tuolla pensastossa oleilee. Ehkä koetatkin ensin hänen kerallaan kilpailla?

— Koetetaan vain!

Matti kutsui nyt kilpatanterelle jäniksen, ja peikko, joka ei tätä niin säikähtänyt, lähti sen kera koettamaan. Mutta mitäs, eihän siitä koetuksesta mitään tullut: jänis jätti hänet kuin seisomaan. Huomattuaan tämän, jätti peikko enemmät koetukset ja tunnusti taas tulleensa voitetuksi.

Kolmanneksi ehdotti peikko kilpakiipeämistä. Tällöin viittasi Matti tyttärenlapseensa, oravaan, ja kun peikko näki tämän nousevan puuhun kuin lentämällä, luopui hän tästä kiistasta ilman muuta.

— Mutta huudossa sinä et suinkaan minulle riitä, huudahti hän sitten, ja rupesi samassa huutamaan minkä kidasta sai. Se olikin niin kovaa huutoa, että metsä kaikui kuin sotatorvien soidessa ja Matin korvat menivät lukkoon.

— Ka, voimmehan tuotakin koettaa, tuumi Matti. Nyt olet sinä huutanut, mutta ennenkuin minä rupean huutamaan täytyy tässä tehdä muutamia varokeinoja. Tuoppas tuolta hyvä tuomi.

Peikko katsahti kummastuen häneen ja kysyi:

— Mitä sinä sillä teet?

— Teenpähän siitä lujan vitsaksen, jolla sidon pääsi. Sinä kun huusit, menivät minun korvani lukkoon, mutta kun minä käyn huutamaan, niin sinun pääsi halkeaa, ellen sitä hyvällä vitsaksella ympäri kääri. Niin minä huudan.

— Elä veikkonen, hyvä Matti, halkaise päätäni, uskon minä muutenkin sinun äänesi olevan kovemman.

— No, sitähän minäkin, lausui Matti, ja jätti huudon. Ja niin tuli
Matti etevämmäksi tässäkin asiassa.

Oli vielä pari kilpakoetusta tälle kilpailukerralle varattuna ja peikko uskoi, että kyllä hän ainakin niissä voittaa. Ensiksi ehdotti hän ryhdyttäväksi hevosen kantamiseen. Hän tiesi, ettei hän itsekään voi sitä tehdä, mutta oli varma, ettei sitä Mattikaan suinkaan voisi, kun näet hevosta piti kantaa ympäri järven. Hän arveli, että Matti epää jo koko aikeen.

Mutta Mattipa ei sitä tehnytkään, vaan myöntyi empimättä siihen. Eihän siinä silloin auttanut muu kuin ryhtyminen toimeen. Haettiin hevonen ja peikko sai alkaa. No, hän alkoi, mutta eihän siitä toimesta tullut mitään. Heitti siis sen aivan alkuunsa ja sanoi, että se on kelle tahansa mahdotonta.

— Jokohan lienee, lausui Matti ja nousi kahareisin hevosen selkään.
Kannustaen hevosta lausui hän peikolle:

— Katso, minä kannan hänet jalkojeni välissä.

Ja hän lähti ajamaan hevosella ja kohta oli kiertänyt sillä ympäri järven.

— No sinäpä mies, sanoi peikko, ja kirvelevällä mielellä täytyi hänen taas tunnustaa olevansa aivan mitätön mies Matin rinnalla.

Toinen loppuponnistus oli puun puskeminen. Piti hyökätä kohti puun kylkeä ja tunkea päänsä siihen korvia myöten.

Matti etsi sellaisen puun, jonka kylki oli lahonnut, ja kun hän hyökkäsi sitä kohden, painui pää heti korvia myöten siihen, mutta peikko puski ehjiä puita, eikä saanut päätään ollenkaan puun sisälle. Tämä oli kaikista onnettomin koetus peikolle, sillä hänen päänsä puihin puskiessa sai kovia kolahduksia ja kohosi lukuisille kipeille kuhmuille, joita hän sitten poti pitkät ajat. Siihen päättyi toinen kilpailukerta.

Kolmas kilpailukerta.

Mutta kaikesta edellisestä huolimatta tahtoi peikko lähteä vielä kerran kilpasille Matin kera.

Nyt määrättiin ensiksi maan sisään hyppääminen.

Mentiin eräälle aholle ja peikko rupesi ensin hyppäämään. Hän hypätä kopsahutteli kolme, neljä kertaa, mutta aivan onnistumatta. Ei päässyt tuumaakaan maan sisään päin.

Mutta Matti oli pitänyt varan jo kilpakentälle tullessaan ja hypätä kopsahutti vanhaan nauriskuoppaan, jonka päälle oli kokoutunut risuja. Hän vajosi kainaloita myöten maahan.

Peikko ei voinut kyllin ihmetellä Matin taitavuutta ja tunnusti jääneensä tappiolle.

Toiseksi järjestettiin kilpasoutu tai oikeammin joenrannan vetäminen veneen avulla. Lyötiin vahvat vaajat toiseen joenrantaan, niihin sidottiin vahvat nuorat ja nuorain toiset päät kiinnitettiin veneiden peräkeuloihin. Sitten istuttiin veneisiin ja ruvettiin soutamaan tarkotuksella, kumpi ennen pääsisi joen toiseen rantaan.

Peikko souti, souti, mutta vene ei hievahtanut. Toinen ranta oli aina yhtä kaukana kuin alottaessa.

Mutta Matti oli varalta sahannut kappaleen veneensä peräkeulaa niin, että se jäi vain pienestä säleestä pysymään kiinni, ja kun hän tempasi airoillaan vettä, irtautui peräkeula pois veneestä ja vene lensi heti toiselle rannalle. Niin Matti voitti tämänkin kilpailun. Peikko parka yritti vielä uudestaan tätä rannansoutokonstia, mutta onnistumatta.

— Mutta kumpi meistä tuo kummallisemman vetoeläimen tähän nähtäväksemme, täysiin ajoneuvoihin valjastettuna, ehdotti lohdutuksekseen tappiolle jäänyt peikko. — Siinä sinä et ainakaan minua voita!

— No koetetaan!

Peikko meni ja valjasti pienen reen eteen pukin ja toi sen nähtäväksi. Se oli varsin lystikkään näköinen vetoeläin, tuo pitkäsarvi, partaniekka otus, ja ainakin peikkoa itseään nauratti kovin keksintö. Mutta Matti meni metsään, pyydysti siellä pienen hiiren, laati sille pienenpienet ajovehkeet ja tuli sen kera näytekentälle. Peikko ei voinut olla myöntämättä, että tämä vetoeläin oli hullunkurisempi. Hän kuuristui kyyryyn sitä katsomaan ja häntä rupesi naurattamaan niin, että oli siihen katketa. Hätäytynyt pikku hiiri se pienine mustine silmineen hyppäeli pelonalaisena valjaissaan joka suuntaan, mutta luonnollisestikaan se ei minnekään päässyt. Pitkäparta pukkikin painoi päänsä katsoakseen tuota outoa reenvetäjää ja päkätteli. Matti siveli partaansa, ja peikko tunnusti Matin etevämmyyden asiassa.

— Mutta et suinkaan sinä minua syömisessä voita, jos kaikessa muussa, innostui peikko ja ehdotti kilpailua tässä toimessa. — Päästetään vetoeläimet valjaistaan ja mennään meille keittämään puuroa ja syömään sitä kilpaa.

— Tehdään niin.

Ja vetoeläimet päästettiin valjaistaan ja mentiin Peikkolaan keittämään puuroa. Se oli syötävä kuumana, ja kun se tuli valmiiksi, käytiin heti sitä syömään. Peikko oli tottunut syömään kuumaa ruokaa ja sentähden kävi se häneltä varsin hyvin. Ja kun hän muutenkin oli kova syömäri, hupeni puuro huimaavasti hänen kattilastaan.

Matilta ei kuuman puuron syönti käynyt niin hyvin ja muutenkaan hän ei ollut niin vahva syömämies. Mutta hän keksi keinon. Lusikoidessaan syötäväänsä pistälti hän sitä salaa joka toisen lusikallisen parran alatse poveensa, mekkonsa alle. Niin pysyi hän tasalla. Puuro hupeni huimaavasti hänenkin kattilastaan. Lopuksi peikko väsyi, mutta Matti ei osottanut oireitakaan siihen, hän jatkoi vain samassa nopeassa tahdissa kuin alkaessa. Peikko jo jätti syöntinsä, mutta Matti ei, hänen lusikkansa vain kävi. Ja loppujen loppu oli, että Matti tuli syöneeksi lähes puolta enemmän puuroa kuin peikko.

Kun Matti voitti tässäkin kilpailussa ilmoitti peikko, ettei hän enää koskaan rupea kilpailemaan Matin kera, ei missään asiassa, ja niin oli tämä viimeinen kilpailukerta heidän välillään.

Matti peikon renkinä.

Kilpailut lakkasivat, mutta nyi rupesi peikko houkuttelemaan Mattia rengikseen. Hän oli nähnyt Matin niin taitavaksi ja keinokkaaksi mieheksi, niin kaikesta selviytyväksi — juuri sellaiseksi, jonkalaisen hän halusi palvelukseensa. Sentähden hän häntä houkutteli.

Matti antoi houkutella, mutta ei tahtonut mitenkään suostua. Mitäs hän, peikon rengiksi! Mutta sitten pisti hänen päähänsä: mitäs jos sittenkin olisi ruveta — eräällä ehdolla… Ja hän päätti ruveta peikon rengiksi eräällä ehdolla. Meni tämän luo ja sanoi: Peikko, jos et isäntänä ollessasi koskaan suutu, niin rupean rengiksesi!

Peikko ihastui tästä ikihyväksi ja lausui:

— No, johan minä arvasin, että sinä suostut. Sinä olet semmoinen mies. Ja juuri sellaisilla ehdoilla kuin itsekin ajattelin! Suuttuisinko, minäkö suuttuisin? Ei, en koskaan, ennen rengit suuttuvat, minä en koskaan. Ja kun sinäkään et suutu, on kaikki hyvin!

— No mitä tässä sitten saisi ensitöiksi tehdä, kysyi Matti rengiksi ryhdyttyään.

— No jospa menisit, ja toisit kuorman rankoja pihaan, lausui isäntä hetken mietittyään. Mutta, Matti, meillä on se paha epäkohta, että meidän puunhakijamme täytyy tuoda kuormansa samasta veräjänaukosta pihaan, mistä meidän metsäkoiramme tulee pihaan, jatkoi hän opastukseksi. Sen portin eteen hevonenkin johtaa.

— No, ei mitään, kyllä selvitään. Olihan puhe, ettei suututa.

Ja Matti lähti puunrankoja hakemaan. Tultuaan takaisin Peikkolan pihoille huomasikin hän, että edessä oli portti, jossa oli vain pieni aukko keskellä. Mukana seurannut metsäkoira meni siitä läpi, mutta hevonen ja kuorma eivät voineet siitä mitenkään mahtua. Mitäs nyt? Matti otti ja pilstoi hevosen ja reen puineen pieniksi palasiksi ja viskoi ne sellaisina aukosta pihapuolelle.

Isäntä kun tuli katsomaan ja näki hevosensa ja rekensä pikkupalasina kauhistui hän ja kiljasi Matille:

— No, Matti, mitenkä sinä olet minun hevoseni ja rekeni tuollaisiksi pilstonut?

— Ka, niinhän oli puhe, että kaikki on saatava pihapuolelle tuosta pienestä aukosta. Muuten eivät mahtuneet. Ja toisekseenhan päätettiin, ettei koskaan suututa, eikö isäntä muista sitä?

Muistihan isäntä hyvin sen eikä siis auttanut muu kuin jättää asia siihen, tyytyä kohtaloonsa.

Kun asiasta oli täten selvitty, kysyi renki uutta työtä. Nyt sai hän mennä pilkkomaan pihassa olevia puita pieniksi. — Mutta, jatkoi isäntä, meillä on tapana, että puut pilkotaan ummessa silmin.

— Saman tekevä, kyllä selvitään. Onhan puhuttu, ettei suututa.

Ja hän kävi pilkkomaan pihassa olevia puita ummessa silmin.

Sattuipa siinä puuröykkiöllä olemaan Peikkolan vanha kissa, ja Matti pilkkoi puiden ohella senkin, ummessa silmin kun oli, pieniksi palasiksi palotteli.

Kun isäntä tuli työtä katsomaan ja näki vanhan kissansa pieninä palasina kauhistui hän taas ja karjaisi:

— No, Matti, mitä sinä olet taas tehnyt, vanhan nimikkokissani pieniksi palasiksi palotellut?

— Ka, enhän minä mistä nähnyt, kun työ piti tehdä ummessa silmin. Oisi siinä saattanut mennä paloiksi vaikka isäntä itse. Ja toisekseen, meillähän oli puhe, ettei suututa koskaan.

Ei siinä auttanut isännän muu kuin taas leppyä ja jättää asia silleen.

— Entä mitäs työtä minä nyt saan?

— No nyt minä lähden tästä perheineni kylille, niin että jos sinä sillä aikaa siivoisit, puhdistaisit ja kuivaisit tuon koirani ja punaisit sitten kaikki ulkorakennukseni. Mutta tee, niinkuin käskin.

— Kyllä, kaikki täytän.

Peikko lähti perheineen kylille ja Matti kävi töihinsä.

Hän otti ja tappoi koiran, siivosi ja puhdisti sen ja pani aitan seinälle kuivamaan. Sitten pisti hän tulen kaikkien ulkorakennusten alle ja antoi niiden palaa ja punertua.

Peikko tuli kotiin tulipalon vielä vallitessa. Nähtyään asianlaidan hyökkäsi hän raivoisana Matin luo ja kysyä jyristi:

— Mitä sinä teet, mitä tuo merkitsee? Miksi poltat ulkohuoneitani?

— Isäntähän käski minun ne punata. Ja eikö isäntä näe, että ne paraillaan tulevat punaisiksi.

— Kyllä minä sinulle… yritti peikko, mutta samassa huomasi hän koiranraadon aitan seinällä ja kysyi:

— Entä tuo? Mikä siinä?

— Siinä on isännän koira siivottuna ja puhdistettuna ja kohta kuivuneenakin.

— Sinä ylenannettu, yritti peikon kärsivällisyys kokonaan loppua, mutta silloin Matti tarttui hänen käteensä ja huomautti:

— Kuule, isäntä, meillä oli semmoinen puhe, että… ei suututa koskaan.

— Niin, niin, myrisi peikko ja koetti niellä raivosanojaan. — Niin, niin, kyllä muistan, mutta kyllä sinäkin muistat näitä tekojasi.

Siitä alkain peikosta ja Matista tuli vihamiehet; peikko rupesi kaikin tavoin etsimään tilaisuutta saada tappaa Matti. Mutta se ei voinut käydä päinsä julki ja salayrityksiä vastaan oli Matti varulla. Kerrankin kun peikko päätti lopettaa hänet kirveellä eräänä yönä, hänen nukkuessaan, muutti Matti illalla varalta pois siitä makuupaikasta, jättäen sijaansa voikirnun. Peikko tuli yöllä kirveineen makuupaikalle, mutta kirves sattuikin kirnuun, ei Mattiin. Matti oli huomenna yhtä elävä kuin ennenkin. Lopulta täytyi peikon päästää Matti pois palveluksestaan — hänestä kun ei ollut hänelle muuksi kuin harmiksi ja vahingoksi. Kun oli tehty niin kiero sopimus.

Siitä lähtien loppuivat Matin ja peikon seikkailut. Peikko joutuu muiden ihmisten kera tekemisiin — millä tapaa, siitä kertovat seuraavat sadut.

Peikko häissä.

Kerran oli peikko häissä. Hän söi ja joi siellä niinkuin peikko konsanaan, monen miehen edestä. Häätalon väki jo rupesi katsomaan kierosti häneen, pelkäämään, että hän syö kaikki talon varukset. Muukin hääväki jo tahtoi päästä hänestä.

Mutta mitenkä hänestä päästäisiin, siinä kysymys. Peikko on peikko, siitä ei vähällä pääse. Pahalla ei ollenkaan, hyvällä tuskin myöskään.

Onneksi sattui hän pöytäpuheina kertomaan, että hän ei pelkää mitään, mutta kyllä käärmeitä. Niitä ja niiden sohinaa hän ei mitenkään siedä. Ne ovat viimeisiä eläviä. Näin juhlainnossa hän ei ehkä niitäkään pelkäisi, mutta kyllä muulloin. Näin hän puheli.

Silloin kannettiin äkkiä pihalta kimppu märkiä pajunvesoja tuvan uuniin ja pistettiin niihin tuli. Ne syttyivät hyvin hitaasti, mutta kun ne pääsivät paloon, paloivat ne kovasti ja kiihkeästi. Ja palaessaan ne pitävät pahaa sohinaa ja rätinää.

Peikko oli parhaassa juonnin innossa, kohotteli haarikkaansa, keikutti ruumistaan ja remusi pöydän päässä kuin pahamies konsanaan. Yhtäkkiä kuuli hän tuon pajunvesojen synnyttämän sohinan ja rätinän tuvan ovipuolelta. — Mikä se, höristi hän korviaan, mikä sohina ja rätinä se?

— Ei suinkaan se mikään ole, arveli hääväki. Ei suinkaan se liene käärmeiden sohina, eihän käärmeitä olisi mistä tupaan tullut.

— Ei suinkaan, mistäs niitä tänne pirttiin, myönsi peikko, mutta yhtäkaikki hänestä tuntui pahalta. Ei maistanut enää oikein rieska ja viina. Hän oli levoton ja katseli pelonalaisena ympärilleen.

Yhtäkkiä sohina uunissa yltyi kovaksi paukkeeksi. Silloin peikko ei kestänyt enää paikoillaan, vaan nousi pystyyn pöydän päässä ja rupesi levottomasti silmäilemään ympärilleen. Ja kun joku paju uunissa yhtäkkiä päästi pitkän pihisevän vihellyksen, silloin hän ei enää siekaillut tuvassa, vaan lähti kiireen kautta pötkimään pois sieltä. Ja hääväki pääsi rauhaan.

Peikko yöllisellä tarkastusretkellä.

[Tämänsisältöinen satu on jo painettuna tämän satusarjan ensi osassa ("Vanhan miehen kertomus"), mutta kun satu paremmin kuuluu tähän yhteyteen, sovitetaan se tähän osaan, ja uuden painoksen mahdollisesti ilmestyessä poistetaan se ensi osasta.]

Kerran teki peikon mieli lähteä tutkimaan ihmisasuntoa yöaikaan. Hän arveli, että silloin, kun tuvissa kaikki nukkuvat, on niissä paljoa rauhallisempaa ja vapaampaa liikuskella ja tehdä havaintoja, eikä niissä silloin ole myöskään mitään vaaraa tarjolla.

Hän meni erääseen taloon kylän laidassa, laskeutui sen savupiipusta keskelle lattiaa ja näki, että kaikki nukkuivat. Siis ei mitään vaaraa eikä häiriötä, päätteli hän itsekseen ja rupesi liikuskelemaan tuvassa.

Mutta tuvassa sattui, paitsi ihmisiä, olemaan pässi, sika, kissa, kukko ja pukki, viimemainittu kuitenkin eteisessä. Kun peikko saapui sisään oli pässi pöydällä, sika lattialla penkin alla, kissa uuninliedellä ja kukko avonaisessa häkissään oven vieressä. Ne olivat horrostilassa, mutta yksikään ei nukkunut.

Kun peikko lähti liikuskelemaan, tuli hän ensiksi pöydän luo. Hämärässä hän ei nähnyt pässiä ja rupesi kädellään sivelemään pöytää. Mutta kun pässi kuuli käden liikettä pöydällä, heräsi hän horrostilastaan ja päkkäsi yhtäkkiä sarvillaan peikkoa kovasti otsaan. Peikko säikähti tästä ja pidellen otsaansa istuutui penkille pöydän viereen. Mutta sen alla oli sika ja havaiten oudon jalan tulleen eteensä, purasi äkäsesti sitä. Tästä peikko kimmastui yhä enemmän ja hyökkäsi jalkaansa pidellen lieden luo. Mutta siellä kissa sähähti ja kävi raappimaan hänen kasvojaan. Peikko ei enää tiennyt minne mennä, vaan töytäsi kohden ovea. Siellä horroksestaan herännyt kukko kävi nokkimaan hänen kuvettaan, pistelemään kuin suurella naskalilla. Peikko ei voinut jäädä ovellekaan, vaan syöksi eteiseen. Mutta täällä antoi pukki hänelle sellaisen päkkäyksen, että hän lensi monen sylen päähän pihamaalle.

Olipa se kovanonnen käynti peikko paralle, ja kun hän meni kotiinsa kertoi hän kauhistuneena omaisilleen:

— Olipa siellä nukkujia siellä tuvassa ja lempoko heidät lienee kaikki herättänytkin! Kun menin pöydän ääreen, niin siellä räätäli saksillaan töykkää otsaani, kun menin istumaan penkille, niin sieltä penkin alta nikkari höylällään sipasee jalkaani ja kun menin lieden ääreen, niin siellä emäntä raapasee kalavartaalla kasvojani, ja vihdoin kun rupean lähtemään pois, niin ensin tuvan ovella mikä suutari pistänee kupeeseni ja ulko-ovella isäntäkö vai mikä antanee sellaisen potkun, että lennän monen sylen päähän pihamaalle. Kyllä se oli talo, kyllä se oli väkeä. Enpä toista kertaa sinne nokkaani pistä!

Peikko tahtoi polttaa tupakkaa.

Osuipa peikko kerran miehen luo, joka poltti tupakkaa. Tapaus se oli hänelle outo ja hauska. Hän tahtoi heti seurata esimerkkiä, panna miehen tavoin piippuun ja ruveta polttamaan.

No, mies tahtoi olla hänellä apuna, hänen ottaessaan ensiaskeleitaan. Hän lainasi hänelle piippunsa, täytti sen tupakalla, antoi suuhun ja vetäsi tulen, jolla käski sytyttää. Mutta hän oli Matin kaimoja, suuri kujeniekka ja keppostentekijä. Hän oli pannut piipun pohjaan, tupakkain alle, ruutia, pannut aika panoksen.

Kun peikko sytytti piippunsa, räjähti ruuti piipussa ja lennätti sen sekä tupakat kauvas ilmaan, mutta sai niistä myöskin peikon naama osansa. Naama mustui pahanpäiväisesti ja peikko oli säikähdyksestä aivan kuolla.

Eipä peikkoa haluttanut toista kertaa polttaa tupakkaa.

Peikko tahtoi oppia soittamaan,

Peikko kulki kerran erään riihen ohi, josta kuuli soittoa. Hän meni riihen ovelle, näki siellä miehen soittavan kannelta, sanoi:

— Ah, kuinka kauniisti soitat! Etkö minuakin opettaisi soittamaan?

— Eipä sinusta tule soittajaa, kun sinulla on niin väärät sormet.

— Ka, eikö niitä saisi suoriksi? Etkö sinä voisi niitä ojentaa?
Ojenna, veikkonen!

— No, jos oisi ojentaa. Tulehan tänne!

Peikko tuli riiheen ja mies halkaisi kirveellä erään pölkynpään, pisti kiilan halkeamaan ja sanoi peikolle:

— Pistähän nyt sormesi tuonne kiilan alapuolelle, niin nähdään, oikenevatko.

Peikko pisti. Silloin vetäsi mies kiilan pois halkeamasta. Halkeama vetäytyi kiinni ja sormet jäivät väliin.

— Voi, voi, huusi peikko.

— Elä, veikkonen, voivota, opit paremmin soittamaan, lohdutti mies.

— Kyllä minä näytän sinulle soittamisen, äkäytyi peikko ja hyökkäsi miestä kohden. Mutta mies loikkasi pois tieltä lähitaloon. Peikko arveli mennä sinnekin, mutta katsoi sitten parhaaksi kääntyä kotipihoille päin, jossa pölkky hänen sormistaan irrotettiin.

Peikko käy kummituslinnassa.

Kerran peikko tapasi miehen, joka kysyi, onko peikko käynyt koskaan kummituslinnassa.

— En, vastasi peikko.

— No, eikö lähdetä katsomaan. Olisi se hauska nähdä. Etenkin eräs salainen kuilunsuu sen pohjalla.

— No, mennään vain katsomaan.

Mentiin sitä hauskaa kummituslinnaa katsomaan. Tultiin maanalaiseen luolaan ja ruvettiin siellä, pimeässä ja louhuisessa sokkelossa, liikuskelemaan. Mies opasti kompastelevaa peikkoa.

Tultiin vihdoin sille salaiselle kuilunsuulle. Mies sanoi: tässä se on, Pitää olla varovainen siihen kurkistaessa. Jos kurkistaa siihen, näkee sen pohjalta valoa ja kultaa ja muuta hyvää.

Peikko tahtoi sinne kurkistaa. Mies auttoi häntä toisella kädellään.

Mutta toisella toimi hän omissa tarkotuksissaan. Siellä luolan suulla, juuri sillä kohdalla, mihin parta kurkistaessa asettui, oli halaistu kanto, siinä valmiiksi lyöty kiila. Mies kopeloi toisella kädellään sitä kantoa ja samalla peikon partaa. Saatuaan parran halkeaman sisään vetäsi hän kiilan pois kannosta. Ja sanoi: nyt se näkyy se valo sieltä kuilun pohjalta ja ne kullat. Katsele vain rauhassa niitä, minun täytyy lähteä pois.

Ja mies lähti, peikko jäi. Mutta kun peikko rupesi lähtemään — turhaan etsittyään silmillään valonhohdetta kuilun pohjalta — ei hän päässytkään nousemaan, parta oli kiinni. Hän äkkäsi juonen ja rupesi kovasti huutamaan. Mutta mitäs se auttoi? Parta ei päässyt, kukaan ei tullut auttamaan.

Vihdoin hänen täytyi ruveta teräväin kivien avulla partajouhiaan katkomaan. Saikin hän ne lopulta katkotuksi ja silloin vasta, monen katkeran hetken perästä, pääsi peikko parka pintehistään.

Peikko antaa kullata partansa.

Peikon parta joutui toisenkin kerran pahaan pinteeseen.

Hän näki kerran eräällä miehellä ylen kauniin, punakellervän parran, ja hän kysyi:

— Mitenkä sinä olet saanut noin kauniin parran?

— Minä kultasin sen.

— Etkö, veikkonen, kultaisi minunkin partaani?, kysyi hän ihastuen.

— No, jos olisi tehdä tuo.

Ja mies otti suuren padan tervaa ja pikeä ja pani ne kiehumaan. Kun ne olivat kiehuneet sanoi hän peikolle:

— Pistä nyt partasi tuohon, elä kuitenkaan ihan juureen asti. Pidä siinä sitten sinnes, kunnes keitos jäähtyy — silloin vetäse ja partasi on kullanvärinen niinkuin minunkin.

— Hyvä on, lausui peikko, pisti partansa pataan ja rupesi sitä siinä pitämään. Piti, piti siinä, kunnes keitos jäähtyi, oikein kovaksi kävi. — Mies meni sillä välin pois.

Nyt vetäsi peikko parran pois padasta. Mutta eipä se lähtenytkään, oli tarttunut kovettuneesen pikeen. Nyki, nyki sitä, mutta turhaan.

Silloin huomasi peikko joutuneensa taas kerran petoksen esineeksi, mutta eipä hänen auttanut nytkään muu kuin ryhtyä entisin kiduttavin keinoin päästämään partaa pois kattilasta.

Peikko pyrkii sepän pajaan.

Erään kerran tahtoi peikko päästä sepän pajaan. Mutta hän oli jolloinkin tehnyt kiusaa sepälle ja tämä tahtoi kostaa: ei päästänyt häntä pajaan. Tai ei suorastaan kieltänyt, vaan teki hänelle seuraavan ehdotuksen:

— Katso; siinä keskellä ovea on pieni reikä. Jos olet oikea peikko, niin tule siitä sisään. Miks'et tulisi, tule!

Peikko yrittikin sitä konstia. Mutta oven taakse, sen pienen reiän kohdalle, seppä asetti pyssyn, jonka latasi puuluodeilla. Kun peikko yritti tulla siitä pienestä reijästä sisään, laukasi seppä pyssynsä ja peikko lensi puolenkymmenen sylen päähän selälleen sen panoksen voimasta.

Noustuaan sieltä kysyi hän ihmetellen ja hieroskellen silmiään

— Mitä, — mitä ihmeitä sinä oikein teet?

— En minä mitään ihmeitä tee, mutta sinähän niitä yritit tehdä koettaessasi tunkeutua sormenpään kokoisesta reiästä sisään. Mutta niitä ihmeitä ei tehdä sepänpajan edustalla.

Siitä lähtien pelkää peikko seppää.

Peikko kosii kaunista tyttöä.

Kerran peikko näki kauniin tyttösen ja hän rupesi häntä kosiskelemaan.

Tyttö sanoi:

— Jos ojennat tämän käyristyneen hiuskiharan, niin tulen sinulle.

Peikko rupesi käyristynyttä hiuskiharaa oikasemaan.

Mutta minkä hän sitä näppien välissä vetää, sen käyremmäksi tulee kihara.

Lopulta hän sanoo tytölle:

— Mikä kihara tämä on, kun tämä tulee vain yhä kiharammaksi?

— No, kun et voi tuollaista työtä suorittaa, niin elä ajattelekaan, että tulisin sinulle.

— Voi, voi, elä toki anna niin pian kieltävää vastausta. Anna joku muu työ!

— No mene tuonne jäälle ja mätä toisesta avannosta vettä toiseen, jotta edellinen tulisi tyhjäksi. Sitten tulen.

— Voi toki, teen toki sen.

Ja peikko meni jäälle toista avantoa toiseen tyhjentämään.

Mutta eihän siitä mitä tullut. Yhtä täytenä pysyi kumpikin avanto.

Taas sanoi peikko tytölle:

— Mutta eihän tämä avanto tyhjenekään.