Tuomion jälkeen

TUOMION JÄLKEEN

Kertomuksia

Kirj.

ILMA VIRTALA

Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, Kustannusosakeyhtiö Tietäjä, 1919.

SISÄLLYS:

Maalarin vaimo.
Vapautettu.
Isänmaa.
Synnin tuoksu.
Punakaarttipäällikön muistelmia.
Ryssä on ryssä.
Kahdesti kuolemaan tuomittu.
Tuomion jälkeen.
Syyttömät.
Pataljoonan päällikkö.
Aatteen puolesta.
Sovinto.

Maalarin vaimo.

Olin sattumalta tutustunut häneen. Ja vaikka heitä oli siellä Söörnäisten perukoilla satoja, jotka surun ja puutteen näännyttäminä taistelivat epätoivoisesti turvattomaksi jääneen perheensä olemassaolon puolesta, kumminkin oli hän minua ikäänkuin lähempänä ja hänen kohtalonsa painoi minua raskaammin kuin muiden.

Usein istuimme yhdessä päättyneen päivätyön jälkeen.

— Olettehan pohjalainen — sanoin kerran.

Hän katsoi minuun ilostuen.

»Olen, pohjalainen minä olen — mistä sen tiesitte?

— Huomasin sen jo ensinäkemältä, tunnenhan nuo piirteet.

»Sieltäkö tekin?»

— Siellähän minä nyt viimeksi…

»Voi sentään, kumpa olisimmekin jääneet sinne!»

— Todellakin! mutta ehkäpä vielä joskus…

»Ei minulla ole enää sinne menoa, vieraat ihmiset, niin siellä kun täälläkin, toisin olisi, ellen olisi sieltä lähtenytkään.

— Mikä teidät taikaan tänne?

»Minä kerron nyt kerran kaikki, alusta alkaen, oikeassa järjestyksessä, — ellei teitä vain pitkästytä.»

— Istun mielelläni vaikka puoleen yöhön.

* * * * *

»Ei tämä Juha-vainaa — taas sanoin vainaa, vaikka se tuntuu niin kamalalle — niin, ei hän ollutkaan minun ensimäinen mieheni, olin jo leski kun hänelle tulin.

Minä jouduinkin perin nuorena ensikerran naimisiin, se oli vanhempieni tahto. Mies, jolle he minut naittivat, omisti torpan, mutta sairasti rintatautia. Oli meillä lapsiakin, oli kaksi poikaa, mutta ne potivat isänsä perintötautia kumpainenkin.

Niin oli se minun silloinen elämäni, kuin on kulku kautta savikon, niljaisen tien, raskaanharmajana syyspäivänä, ilman ainoatakaan ilonhetkeä. Sängyssä ryiskeli Matti-vainaja kaiket päivät ja pojat kalpeina, kituvina ympärilläni kitisivät. — Sellaista oli se elämä.

Sitte tuli tuoni ja korjasi niiden isän ja on kuin kuolema ensin opittuaan taloihin tien, löytäisi sinne kerkeämmin jo toisen ja kolmannennenkin kerran, niin kävi nytkin — ja eräänä päivänä olin minä torpassa — yksin.

Kolkollehan se tuntui senjälkeen, mutta olihan se siltä, kuin kuorma olisi harteilta pudonnut.

Paikka jäi minulle ja siinä aijoin yksinäni vanhentua.

Mutta toisin kävi.

Seuraavana kesänä tuli tämä Juha Kanervo kylään töihin, se oli nuori maalari ja koria poika olikin siiloin.

Usein tuli se sinne minun mökilleni, istui kanssani pitkät illat ja jo minä joskus ihmettelin, että miksi se siellä, olisihan sillä ollut iloisempaakin seuraa, paljon siitä tytöt pitivät, sievempi oli kuin kylän pojista kukaan.

Kerran taas, se oli ensimäisenä sunnuntaina Juhannuksen jälkeen. Kaunis oli ilta silloin, voi minä muistan sen vielä, niin kuin eilisen päivän…

Istuin siinä porraspuulla ja katselin sitä ihanata maailmaa, — toisella puolen meren tyyni ulappa, toisella avarat viljavainiot ja pihakoivut tuoreimmassa vihreydessään.

Kylältä kuului iloinen polkantahti.

Siinä minä sitä soittoa kuuntelin, kuuntelin ja mietiskelin, miten se minun elämäni oli sivuuttanut sen nuoruusajan, ilman, että sen iloista ollenkaan olin osalliseksi tullut, oli kuin olisivat ne riemut vaan muita varten, — ei minua.

Silloin näin minä jonkun tulevan pellon pientareita pitkin ja sitte kun minä tunsin, että se todella oli hän, Juha, piti minun kätkeä punastuneet kasvoni ja sydämeni löi, kuin pyrkien rinnasta pakoon — nyt minä jo arvasin, mitä sillä oli mielessä, kun se näin kesken kisojen minun luokseni lähti.

Kuulin askelten lähenevän, tunsin että se istui vierelleni siihen porraspuulle ja kun minä yhä peitin kasvojani virkkoi hän:

— Taidan tulla liian usein, Elina.

— Et toki, et sinä liian usein — luulen vastanneeni, mutta hän otti minun molemmat käteni ja katsoi kasvoihini: — Entä jos jäisinkin tänne, ellen menisikään enää pois, mitä sinä silloin sanoisit, Elina?

— Ei, et sinä jää, et voi jäädä. Ei minusta ole sinulle, vanha olen, paljoissa kärsimyksissä kulunut. Ota itsellesi kaltaisesi, nuori ja kaunis, — niin sanoin, mutta se vaan naurahtaen virkkoi:

— Mikä minun on, se on minun. — Eikä siinä auttanut mikään.

Niin se oli, tiedättekö, ei mene mielestäni se ilta, elikkä yö se jo oli, — nehän ovat siellä pohjoisessa niin valoisat ne kesäiset yöt, aivankuin päivät, tiedättehän.

Siinä me istuimme kauvan äänettöminä, käsi kädessä. — Sen käsi oli niin pehmeä ja kaunismuotoinen, en ole kellään nähnyt sellaista kättä, — ja minä mielessäni ihmettelin sitä minun kevättäni, kun se tuli juuri silloin, kun vasta olin sitä mielessäni kaipaellut.

Siitä sitte se eläminen ulotettiin, minä nuorenin aivan, olin kuin uusi ihminen, — ne entiset surut ja kestetyt kärsimykset olivat kuin paha, ilkeä unennäkö, joka aamuntullessa haihtuu, jättäen jälkeensä vaan hämärän muiston.

Silloin sitä tehtiin työtä ja mistä lienee se voimakin tullut, mutta väsymystä en tuntenut siihen aikaan.

Juha toivoi lasta, poikaa se odotti — piti sille toisinaan nauraa, niin oli vielä lapsellinen itsekin, tietäähän sen, kun siinä vasta oli, neljänkolmatta ikäinen, mikäs se oli muu kuin lapsi vielä itsekin.»

Minä katselin vanhinta poikaa, joka lepäsi siinä risaisella leposohvalla. Lapsen kasvot olivat laihat ja kalpeat, peite hänen päällään oli repaleinen, kaikki mitä ehjää huoneessa löytyi oli leivän eteen myyty ja pantattu.

Osoitin lasta ja lausuin: — Pojan sai ja vielä näköisensä — luulen minä.

»No aivan se on sen näköinen, ellei vaan olisi noin laiha — kyllä se Juha oli siitä iloinen, itse se sitä yötkin hoiteli, minun ei tarvinnut muuta kun rintaa vaan annoin, kyllä se oli siitä niin hyvä.»

* * * * *

Hän vaikeni, viivähtäen noissa rakkaissa muistoissaan. Istuin hiljaa ja odotin, kunnes hän taas jatkoi:

* * * * *

»Parin vuoden perästä syntyi tuo toinen poika ja kolmen vuoden kuluttua tyttö, josta tuli vasta oikea isän silmäterä.

Mutta ne maat olivat pienet ja karunlaiset, jos niitä vaikka kuinka hyvin hoiteli, eivät antaneet ne näin monelle hengelle vuotuista elämää, vaan piti Juhan talvisin käydä työansiolla Oulussa ja Torniossa. — Ne olivat pitkiä ja ikäviä ne erossa-oloajat. Tuumailtiin ja mietittiin, miten järjestää se elämä, että saataisiin olla kaikki yhdessä.

Ja kerran kun Juha taas palasi matkoilta oli hän sen päättänyt: — Me myymme tämän torpan ja perustamme kodin Helsingissä, ei luulisi siinä kylässä kunnon työmieheltä työn puuttuvan — hän puheli, eikä minulla ollut mitään sitä muuttoa vastaan, koska hän sen kerran niin oli harkinnut.

Hyvin se luontuikin alussa. Ansiot olivat täällä paremmat kuin siellä pohjoisessa. Juhakin sai kulkea paremmin puettuna. — Lysti sitä olikin katsella, komiammaksi se vaan kävi, niin oli pyhäpukeissa kun herra, en tahtonut iletä sen rinnalla kävellä, tällainen kun olen, vanha, ruma akka. Mutta siitä en koskaan saanut sanaakaan hiiskua, suuttui, nähkääs, jos jotakin vaan sanoin sinnepäin.

Olivat ne sunnuntaipäivät meidän elämässämme sellaiset juhlahetket, pyhäpäivää ne lapsetkin aina viikonvarrella odottivat. Oli meillä silloin aina tapana lähteä yhdessä kaupungille, se oli niistä niin hauskaa — paljonhan sitä nähtävää täällä olikin meille jotka sieltä kaukaiselta maaseudulta olimme tulleet.

Mutia ei tätä onnea kestänyt kauvan, viime kesä vielä jotenkuten kului, vaikka kallis aika jo alkoikin ahdistella, mutta syksyllä loppuivat maalarien työt tavallista aikasempaan, syynä lienee ollut nuo ainaiset lakotkin — kunnan töihin oli turvattava.

Kerran tuli Juha kotia keskellä päivää, istui pöydänpäässä äänettömänä, synkän näköisenä. En kysynyt mitään, huomasin kaikesta, että tosi nyt oli edessä, sillä en ollut sitä koskaan sellaisena nähnyt.

Kunnan työt olivat lopetetut.

Kului taas muutamia päiviä. Juha oleskeli paljon poissa, minä tiesin, että se turhaan oli etsinyt työtä, vaikka ei puhunut mitään, aina se koetti minua suruilta säästää.

Oltiin jo helmikuun puolella ja sotaa käytiin parhaillaan.

Seisoin tuossa hellin ääressä ja sekotin vellikattilaan sen viimeisen jauhontuoksun, mitä koko tässä taloudessa löytyi. Mitään muillakaan ei enää ollut, lukuunottamatta muutamia silakoita, joita vielä oli jäljellä — viimeinen ateria, eikä mistään tuloista tietoakaan. — Siinä hämmensin kiehuvaa kattilaa ja mielessäni mietin, että tällälaillako siitä meidän elämästämme nyt tulee loppu.

Juha tulee sisälle, laskee puusylyyksen uunineteen ja sanoo:

— Kaikki ovat.

Minä säikähdin tuota kolkkoa ääntä, vaikka omakin mieleni oli musta. Olin hiljaa ja odotin hänen lisäävän, koska kasvoistansa näin, että hän vihdoinkin alkoi puhua.

— Kävin Rantalankin puheilla, — alotti harvakseen Juha, — ajattelin, että jos suurimmassa hädässä olisi tahtonut vanhaa tuttavaa auttaa, — ei muuta kun huusi ja haukkui, — komea nuori mies olet, siellä sisällä vaan happanet ja akkasi turvissa piileksit, lähde kaarttiin, niin pelastat mukulasi nälkäkuolemasta, vai luuletko sinä olevasi sen kummempi kuin muutkaan työläiset. Vaikka kuka sun tietää, jos lahtari lienetkin, koska et ole yhdistykseenkään ruvennut. Sellainen lohdutus siltä Rautalalta tuli.

— Sellainenko sekin nyt.

— Niin sanoi.

Taas vaikeni hän hetkeksi…ja minä tiesin, että nyt tullaan siihen, mitä hän oli aikonut sanoa. .

— Hyvää palkkaa ovat luvanneet, viisitoistamarkkaa päivällä ja kaartin ruoka, ei tarvitsisi tehdä muuta kuin vartiopalvelusta, rintamalle meno on vapaaehtoinen — mitähän tekisin?

— Sinunko pitäisi ruveta punakaarttiin! — eikö mikään muu nyt nälkäkuolemasta pelasta! — huusin minä.

— Muuta pelastusta ei näy, — vastaa hän.

— Kunpa päästäisiin täältä takaisin sinne — huokasin minä ja meidän mieleemme muistui se entinen koti siellä kaukana, jonka olimme jättäneet.

Lapset leikkivät lattialla. Olin niitä viimeaikoina usein seurannut ja huomannut, miten niiden leikit nykyisin aina koskivat ruokaa. Se suretti ja kidutti minua kovin. Nytkin niillä oli ruokakauppa ovensuunurkassa, niissä vuorotellen kävivät ostoksilla. Siellä löytyi leipää, perunoita ja makkaraa. Siellä pieni Laila-tyttökin täytti tyhjän kuppinsa mielikuvituksensa makealla maidolla.

Juha huomasi ne myös ja katsoi minuun:

— Niiden on nälkä.

Hänen silmänsä kyyneltyivät ja murtuneella äänellä hän lausui:

— Minä menen kaarttiin, Elina, minun täytyy!

Enkä minä enää vastustellut, vaikka sydämeni oli tuhkasta pakahtua.

Juha ilmottautui vartiopalvelukseen, mutta kolmen päivän kuluttua lähettivät he hänet rintamalle, Länkipohjaan.

Siitä alkoi minulle vaikea aika. Pojilla oli nyt kyllältä ruokaa, minä ja pikku Laila emme sitä juuri tarvinneet, tyttö sairastui ankarasti rokkoon ja minä hänen vierellään en muuta kun itkin yöt ja päivät. Olin aivankuin sekaisin. Jos hetkeksi torkahdin, ilmestyivät silmieni eteen kamalat kuvat, luulin, että toisinaan uneksin valveillakin ollen.

Täyttä kahta viikkoa ei vielä ollut Juhan lähdöstä kulunut, kun eräänä päivänä minun tuuditellessani sairasta lasta, ilmestyy hän äkkiarvaamatta eteeni. Äänettömästi oli hän aukaissut oven ja ensihetkessä niinä kovasti säikähdin, luullen taas näkyjä näkeväni.

Mutta kun tulin vakuutetuksi siitä, että se todella oli Juha, ilmielävänä ja vahingoittumattomana, syöksyin hänen syliinsä ja minua ihan pyörrytti se ilo, että olin saanut hänet takaisin — mitään muuta ei sillä hetkellä mieleeni tullut.

Hänpä ei iloinnut. Synkkänä jurotti, ei sanallakaan selittänyt pikaisen paluunsa syytä, vaikeni vaan ja mietiskeli, — en kysynyt minäkään, vaan jäin odottamaan kunnes se itse sen ilmoittaisi.

Oli lauvantai ilta. Tyttö oli jo hiukan toipumaan päin ja nukkui rauhallisesti, kun minä sanoin Juhalle:

— Pitäisi minun mennä kylvettämään nuo pojat, tulethan, isä, Lailan kanssa toimeen, vaikka tuosta heräisikin.

— Kyllä, — mihin saunaan menet?

— Tuohon vaan lähimpään, toisessa kadunkulmauksessa, — eihän täällä nyt silläaikaa mitään hätää, koetan joutua pian.

— Voisihan sattua jotakin-,

Häneltä jäi se kuin kesken sanomatta. Se teki minut levottomaksi.

* * * * *

Pojat olivat vallattomia ja leikkivät vesisotaa keskenään, sillä aikaa, kun minä jotain tuntematonta pahaa peläten vartioin mustunutta saunan ovea, jonka jokaista avausta säpsähdin: — Jokohan hakevat minua?

En ollut vielä ehtinyt peseytyä, kun pukemahuoneesta kuului vieras miehen ääni: — Onko Kanervoska täällä?

— Nyt se tulee! — sanoin itselleni, en tietänyt itsekään mitä odotin, mutta mielessäni oli tuntematon kauhistus.

Käteni vapisivat, enkä ilman kylvettäjän apua olisi saanut vaatteita poikien päälle. Itse sain hädintuskin ylleni verhot, kun tuo samainen ääni jo toistamiseen minua kiirehti.

Tulin ulos ja siellä näin minä Juhan, asestetun punakaartilaisen vartioimana.

— Minua tultiin hakemaan, kiiruhda kotiin Lailan luo.

Hänen hyvästelevä kätensä oli kylmänkostea, sen puristus oli lyhyt, multa luja.

Kadulla vartoili toinen vartija hevosen reessä, sinne väliinsä ne istuttivat Juhan, kadoten illan pimeyteen.

Silloin ymmärsin minä sen viimepäivien painostuksen ja sen raskaan äänettömyyden merkityksen.

Kului vaivoin viikko, niin tuli naapurin mies pohjoiselta rintamalta, tuomisensa toi ja kertomisensa kertoi…»

Elina nousi, etsi vanhan sikaarilaatikon jossa muistoesineitään säilytti. Sieltä etsi hän jotakin kirjeiden ja valokuvien alta. Hopiamarkka tuli käteen.

»Kas, tuota Juha säilytti kukkarossaan, saa olla muistona, viimeinen, — sanoi. — Olen jo monta kertaa ollut ilman kaikkea minäkin, mutta tuota olen vaan säilyttänyt, ajatellen, että ei siitäkään enää nelihenkinen perhe paljoakaan kostu, — olkoon vaan tuolla tallessa» — puhelee hän ja etsii edelleen.

Viimein se löytyi, Tummunut kiväärin kuula. Hän piteli sitä hellävaroen sormissaan.

»Tämän toi minulle se naapurin mies — Juha lähetti sen sinulle muistoksi, sanoi, tämä on lävistänyt hänen rintansa vasemmalta puolen, likellä oli, että ei sydämeen ottanut — puheli se toveri. Tämän kuulan olivat he löytäneet hänen liivinsä vuorista.

* * * * *

Minä näin, että se tummunut kuula oli hänelle kallis aarre, jota hän säilytti niin kuin pyhäin jäännöstä säilytetään, kätkien sen jälleen sikaarilaatikkoonsa, pohjimmaiseksi, muiden muistojen alle.

* * * * *

Kun sain siltä toverilta kuulla, että Juha nyt makasi haavoitettuna Tampereen sairaalassa, tuli minulle hätä käteen, miten pääsisin hänen luokseen. Eihän ollut ketään, kenen vastukseksi jättää nuo lapset, onhan kaikilla kylläksi omistaan.

Aina sitä kumminkin jostain apu ilmestyy, silloin, kun oikein on tarvis, niinpä nytkin tuli kuin sattumalta puheisiin erään kahvinkeittäjän kanssa, jolla on pieni myymäläkoju tuolla mäellä ja hän, vieras ihminen, kun kuuli asiani sanoi, mene sinä vaan miestäsi katsomaan, kyllä minä hoidan lapsia sillä aikaa, — sellaisiakin, näettekös, tapaa täällä sentään joskus.

Minä lähdin Tampereelle ja saavuin sinne keskellä yötä. Silloin oli vielä paha sää ja tuisku tukkii kaduille lunta. Sain oppaakseni ensimäisen miliisin, minkä asemalta lähdettyäni löysin ja pyysin hänen johdattamaan minut sotilassairaalaan. .

— Kyllä minä teidän sairaalaan saatan, — puheli se miliisi, — mutta eivät ne teitä sinne ennen aamua sisälle laske, vaikka voittehan koettaa kumminkin.

Ja niin oli minun sydämeni surua täynnä, että aloin kohtalostani kertoa sillekin, tuolle vieraalle miehelle, ikäänkuin se siitä olisi välittänyt, olihan niitä nyt satoja saman kaltaisia.

Tulimme sen kansakoulun portille, mihin sairaala oli sijoitettu. — Tulkaa takaisin, elleivät laske sinne sisälle, niin vien teidät yöksi katon alle — kuulin sen huutavan jälkeeni, mutta minä riensin jo ylös, noita leveitä, autioita portaita pitkin.

Vasta toisessa kerroksessa pysäytti minut muuan säikähtynyt yöhoitajatar.

— Miten olette päässeet tänne, ja mitä te täältä haette?

Pyysin, että hän ei pahastuisi, enhän ollut tavannut portilla ketään, siksi tulin tänne asti. Ilmoitin myös asiani ja pyysin, että hän saattaisi minut mieheni luokse.

— Nytkö, keskellä yötä, johan siitä toisetkin sairaat häiriytyisivät!

Nyt huomasin itsekin että olin tehnyt tyhmän pyynnön.

Sattui siihen sitte sanitäärikin, joka kuuli keskustelumme, hän tuli luokseni ja tuntui ymmärtävän minua.

— Voittehan odottaa täällä aamuun – hän sanoi, — laitan teille tilan tuohon käytävän rahille, olettepahan silloin jo saman katon alla, onhan sekin jo hiukan hauskempi, — se sanoi, haki tyynyn ja huovan, kääri vielä peitettäkin ympärilleni, sanoen samalla. — Tunnen Kanervon, kunnon mies, miten se punaiseen kaarttiin sotkeutui — puuteko pakoitti?

— Työt loppuivat, vähäiset säästöt olivat pian kulutetut, eikä se olisi tahtonut antaa lastensa nälkää nähdä.

— Syvään huokasi se sanitääri ja katosi pitkään käytävään. Minä puolestani taas ihmettelin, mitkä syyt olivat hänet tänne saattaneet.

Mutta uupunut kun olin, nukuin pian sikeään uneen ja heräsin vasta silloin, kun hoitajatar ilmoitti, että saan tulla sisälle.

Suuri luokkahuone oli sairaalaksi sisustettu, siinä oli vuode vuoteen vieressä, eikä yhtäkään tilaa ollut tyhjäksi jäänyt. Näin vaan sidottuja käsiä, jalkoja, käärittyjä päitä ja vartoavia katseita, jotka kiinnittyivät minuun, näkyi, että omiaan odotti kukin.

Huoneen perimmässä nurkassa makasi Juha.

Hänen silmänsä olivat puoliavoimet, kasvonsa valjut, vain vasamassa poskessa hehkui punainen täplä.

Polveni vapisivat, minä jaksoin tuskin liikkua, vaivalla laahustin minä lattian yli hänen vuoteensa viereen.

Ei hän huomannut tuloani, tuntui kuin ei hän olisi tietänyt, mitä ympärillä tapahtui. Vasta kun istuin vuoteen laidalle ja otin hänen kätensä omaani, havahtui hän kuin unesta, silmänsä kirkastuivat ja huulensa hymyilivät heikosti.

Siinä istuin kauvan ja pidin kädessäni tuota laihtunutta kättä ja minä tunsin, että hän on minulle kaikki, että ilman häntä ei minulle elämä merkitse mitään.

Juha toipui huomattavasti noina parina päivänä, kuume oli laskenut paljon ja hän jaksoi jo hiukan puhuakin. Kun lähdin pois, lähetti hän terveisensä lapsille ja lupasi pian tulla takaisin kotiin.

Hyvillä toiveilla palasin minä Helsinkiin. Olin alkanut uskoa, että saan hänet takaisin, en tiedä, mistä johtui, mutta pelkoni oli nyt poissa, minä vaan toivoin ja odotin.

Huolestuttavia tietoja tuli rintamalta, suurista tappioista kertovat huhut. — Tampere vallattu, paluutie punasilta poikki, — minä en välittänyt, en kuunnellut niitä, vaan elin kuin unessa, josta en tahtonut herätä.

Joka aamu siistin huolellisesti tämän huoneen, pidin puhtaissa pukeissa lapset ja mielessäni oli vaan aina se ajatus, — ehkä jo tänään tulee Juha.

Saksan liput liehuivat jo Helsingissä, poistettujen punalippujen paikalla, minun elämäni tuli yhä tukalammaksi, kun punakaartin kanslia jätti viimeisen tilinsä maksamatta.

Päiväkaudet kuljeksin kaupungilla etsien työtä, mutta se näytti kaikki olevan turhaa.

Koetin syödä mahdollisimman vähän, että lapsille olisi säästynyt, siitä lienee johtunut, että päästäni pyörrytti usein.

Viikot kuluivat.

Olin kantanut jo panttilaitokseen suurimman osan tämän huoneen sisällyksestä, olin myynyt jo monta Juhan maalaamaa tauluakin, vaikka raskasta oli minun niistä luopua, kun kuhunkin niistä liittyi jonkun onnellisen päivän muisto, mutta lasten tähden oli niistäkin luovuttava.

Oltiin jo kesäkuussa, kun vihdoinkin tuli kirje, jonka päällekirjoitus oli Juhan omaa käsialaa.

Minulla onkin se täällä laatikossa tallella, haen sen, niin saatte lukea.»

Sieltä löytyikin se pehmennyt, käsissä kulunut paperiarkki, josta sensuurin mustaamien rivien välistä kokosin seuraavan sisällön.

Rakas, oma Elinani ja pienet lapseni.

Pane siihen kapsäkkiin ne uudet, vaaleat vaatteet, samoin harja, kampa ja peili. Ottaisin ne työvaatteetkin, minä tarvitsen niitä. Lähetä kaikki tänne kiireellä, panisit vielä 10:— rahaakin.

Kyllä sinun osasi nyt on ollut kova, kun jouduit yksin niiden lasten kanssa, mutta kohta tulee taas kaikki hyväksi, kun minä, tulen tekemään työtä ja ansaitsemaan teille elatuksen, kunhan vaan jaksaisitte vielä vähän aikaa.

Lähetä heti mitä pyysin, pane paistetuita silakoita myös pakettiin.

Veikko ja Laila juoksevat lattialla, se kuuluu tänne, joskus ne itkien pyytelevät leipää.

Kestäkää vielä vähän aikaa, minun rakkaimpani.

Teitä kovasti kaipaava isä.»

»Tuntuu mielestäni niin pahalle nuo mustat rivit, olisin niin mielelläni lukenut jokaisen tavunkin tästä», — sanoi hän, katsellen kirjettä, jonka ojensin hänelle takasin.

»Olihan se minusta kyllä vähän omituisen hätäinen, että mieleeni välähti, olisiko sen kuumeisena kirjoittanut. Mutta minä tukin korvani epäilyksen ääniltä ja kiiruhdin panttaamaan, päällystakkini, saadakseni tarvittavat rahat.

Laitoin lähetyksen kiireellä kuntoon, ja rahat panin, kaikki, mitä silläkertaa omistin. Sanoikin vielä tuo naapurin rouva, että paneta nyt kirjoihin tuo kirje, että tulee takaisin, ellei löydä perille. — Meneehän se perille, — tuumin minä, mutta tein kumminkin hänen neuvonsa mukaan.

Kului parisen viikkoa. Ei kuulunut mitään, aloin jo ihmetellä, miksi ei
Juha mitään vastaa, eikä ilmoita ovatko lähetykseni tulleet perille.

Pistäydyin itse postitoimistoon, kun se postinkulkukin silloin sodan jälkeen oli niin epäsäännöllistä.

— Täällä on palautettu, kirjoihin pantu kirje — kuulin vastauksen luukulta.

Näin samaisen kirjeen, jonka olin lähettänyt, siihen oli poikittain, vieraalla käsialalla vahvoin kirjaimin piirretty — »Kuollut» —

Sydämessäni tuntui pistos, mailma musteni silmissäni ja minä kuulin oman ääneni, mutta en voinut hallita sitä.

Joku ajoi minun päähäni kylmää vettä, minua tuettiin kainaloista ja vietiin kadulle, — taas kuulin minä vaikeroivan äänen, mutta en tiennyt, olinko se minä joka huusin tai joku muu.

Siihen lienen taaskin mennyt tainnoksiin. Vasta poliisikamarissa tulin täydelleen tajuihini. Kuinka mielelläni olisin kuollut! — On se sentään ihmeellistä, että yhden ihmisen täytyy pakosta elää, sillä aikaa kun kuolema riistää toisia, kesken onnen ja parhaimman elämänilon.»

* * * * *

— Teidänhän täytyy elää noiden lasten tähden, sehän on varmasti hänenkin tahtonsa — Juhan, — sanoin minä.

»Se on hänen tahtonsa, lasten tähden» — huokasi hän hiljaa.

»Tiedättekö että toisinaan uskon minä varmasti hänen olevan elossa — minä tunnen joskus, varsinkin kun yöllä yksinäni valvon, että hän on kanssani, lähelläni, että hän tietää mitä minä ajattelen, että hän tahtoo lohduttaa minua kun itken. Silloin on minun niin hyvä, kun uskon, että hän elää. — Siksi aina kartankin tuota sanaa »vainaja».

Mutta on aikoja, jolloin taas ajattelen, että järkeni kenties alkaa himmentyä, — niin se lopulta käynee, johonkin kohtaan se suru iskee, minun ruumiini on niin terve ja vankka, se ei vähällä murru, mutta tuntuu semmoinen väsymys tuolla päässä. — Olen niin kummallinen, — joskus ajattelen, että se olisi niinkuin helpoitus, kun saisi laata muistelemasta, ajattelemasta ja kaipaamasta — se on synti, sellainen ajatus, — suuri synti!

Vapautettu.

»Mitäpä minä teille osaisin kertoa, minä, joka melkein koko ikäni olen sellissä istunut», — sanoi puhuteltavani, siistin, kehittyneen näköinen vankipoika. Hänen kasvojensa ilmeistä saattoi kumminkin lukea jotakin sielullista sairautta ja hänen eleensä olivat hermostuneet.

En tahtonut tiedustella mikä oli se syy, joka hänet vielä puoleksi lapsena oli tähän taloon tuonut, mutta pitkä tuntui olevan hänelle tuomittu aika.

»Olin täältä jo kerran välillä poissakin, olin vapaana kolmatta kuukautta, kun jouduin uudelleen, kiinni. — Eikä täällä niin hätää olisikaan, jos olisi elämä minulla, niinkuin on muilla».

Mitenkä niin?

»Se muuttui siitä saakka, kun minulle sattui se harmillinen tapaus, viime vuonna, juuri joulun tienoilla.

Joudun vartijani kanssa kinaan, koska hän syytti minua syyttömästi tupakoimisesta. En viitsinyt ilmaista koppitoveriani, oikeaa syyllistä siksi vastailin vältellen. Hän suuttui lopuksi, minä kanssa. Näytti kuin olisi hän aikonut lyödä minua avainkimpullaan. Minulla onnettomuudeksi sattui olemaan vasara kädessäni ja sillä nappasin minä sitä vartijaa päähän.

Siitä alkoivat ankarat ajat, sain kuria kovaa Ja kaikenlaista, sain kaksikymmentä vuorokautta käsirautoja »karhunkopissa». — Tiedättekö minkälainen on karhunkoppi?

Se on niin kylmä, että ulommassa nurkassa vesi jäätyy — sen ovi on raskas ja vielä sisäpuolelta heinillä täytetty, joten sieltä ei yksikään ääni kuuluville kanna.

Se ovi kun paiskautuu perässänne kiinni, olette totisesti kuin elävänä hautaan heitetty.

Ruokakin tuodaan tämän kopin asukkaalle ristikon taakse, joten rautojen välistä saa sitä suuhunsa pistellä, kuten ainakin vangittu karhu. Kun kädet vielä lisäksi on raskaasti raudoitetut on tämä toimitus jokseenkin hankalaa.

Tätä kesti minulle kahdeksantoista vuorokautta, jolloin kaiken aikaa olin askarrellut käsirautojeni kanssa ja nyt ne vihdoinkin sain auki. Minä levitin käteni ja kalisten kirposivat lattialle kahleet. Ette käsitä sitä ilon ja vapautuksen tunnetta — aivan kuin sielu olisi päässyt ruumiista.

* * * * *

Hänen valjuille kasvoilleen levisi vieläkin innostuksen hohde ja hänen vihertävät silmänsä säteilivät sitä riemua muistellessa. — Tämä oli varmaankin hänen tähänastisen elämänsä suurin saavutus.

»Jo oli tukalaa minun elämäni »karhunkopista» päästyänikin, nehän luulivat minun aikoneen tappaa vartian ja kantoivat minulle siitä syystä ainaista vihaa. — Enhän minä sitä tappaa aikonut, en ajatellut kerrassaan mitään.

Jo minä eräänä päivänä elämääni kyllästyin ja haavotin käsivarteni aikoen katkaista valtimoni. — En tiedä, osasinko oikeaan, verta kyllä tuli tulvimalla ja olikin se jo melkein kuiviin juossut, kun tuli vartija koppiin ja niin keskeyttivät he aikomukseni — minä en saanutkaan kuolla.

Mutta pian senjälkeen, kun olin päässyt selliini takaisin, tutustuin minä tyttöön, josta tuli minun kurjan, yksinäisen elämäni ainoa ilo — en enää kuolemaa ajatellutkaan.

Hänen kamarinsa ikkuna oli vastapäätä koppini rautaristikkoista valo-aukkoa — satuimme kerran katsomaan ikkunoistamme samaan aikaan ja senjälkeen kiikuin minä aina katonrajassa kurkistellen ulos, nähdäkseni hänet vaikkapa vain vilahdukselta.

Pian olimme ystävät. Aamuin, illoin, tervehti hän minua ja pian keksimme merkkikielen, jonka avulla saatoimme hiukan keskustella.

Nopeasti vierivät viikot, kului kevät talvi, ulkona riehui sota, me elimme seinien sisäpuolella entistä elämäämme, kumminkin tuntui jo täälläkin, miten ilma päivä päivältä kävi yhä sähköisemmäksi.

Sitten tuli se muistorikas perjantai-päivä huhtikuun kahdestoista. Me istuimme juuri toverini kanssa pistellen hartaasti kaalisoppaa, kun tulee vartija koppiimme ja käskee meidät heti paikalla kirkkoon.

Ja me huomasimme vartijan kasvoista, että asiat eivät olleet entisellään ja kirkossa me vasta saimme suuret silmät, kun meille jaettiin — tupakkaa, ihan joka pojalle taskut täyteen! Kun me siinä sitte savuttelimme, ihan sydämmen pohjasta nautiskellen tästä ihanuudesta, kysyy eräs punakaartilainen, joka meille oli näitä tupakoita jakanut: »tahdotteko pojat vapautenne?

Me katselimme pitkästi toisiamme ja viimein sanoo muuan vanki: — emme tiedä, minkälaiselle se maailma näyttänee tuolla portin ulkopuolella — eiköhän meille mahtane olla turvallisinta pysyä täällä »fästingissämme».

— Toverit, lähtekää meitä auttamaan! Täällä ette sitäpaitsi ole ollenkaan turvassa, mäsäksi ampuvat tämän talon, pelastakaa toki henkenne! — puheli edelleen se punanen ja lopuksi tuumailin minäkin, että ei lienee haitaksi jos näin monen vuoden perästä jo lähteekin hiukan jalottelemaan ja katselemaan kaupunkia.

Meitä oli siinä ryhmässä neljä poikaa, meidän oppaanamme oli punakaartilainen ja niin sitä lähdettiin marssimaan työväentaloa kohti.

Mutta pitkästä vankeudesta ja viime talven ylimääräisistä rangaistuksista olin minä heikontunut, en jaksanut pitkällekään levähtämättä ja pian jäin minä tuntuvasti jälelle muista.

Päästyäni Itäiselle Viertotielle huomasin olevani aivan yksin, — ajatelkaas niin monen vuoden perästä kävellä yksin, ilman vartijaa!

Oli kumminkin pari pientä asiaa, jotka iloani hiukan häiritsivät, yksi oli tuo kruunun puku, joka aina kiinnitti vastaantulijan huomion, — toinen kiusan kappale oli Porthanin kadun päässä rätisevä kuularuisku. Vinkuen tulivat kuulat kolmatta ja neljättä linjaa alas.

Koska en tällä kertaa ollut halukas luopumaan, elämästäni, kiersin rantatielle. Suurien tehdasrakennusten suojassa pääsin minä Hakaniemen torille ja täällä taas suuret halkopinot olivat turvanani.

Nyt, koska kerran olin vapaa mies ja sain itse määrätä matkani suunnan, päätin heittääkin sotimisen sikseen ja lähteä Töölööseen etsimään entisiä tuttaviani.

Pääsinkin jo Pitkänsillan päähän, mutta siinä kävi sellainen räiske, että aloin pitää sitä hiukan liian vaarallisena. Saksalaiset näet ampuivat Töölööstä päin niin vimmatusti, että näytti kuin aikoisivat he hävittää koko sillan. Ei yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Seisoin rakennuksen nurkalla, katselin lentäviä kuulia, kuuntelin sitä outoa ryskyä ja räiskettä ja mietin minnepäin minun olisi nyt käännyttävä.

Siinä näen minä miehen hurjaa kyytiä laskettavan moottoripyörällä, aikoen sillan yli. Mutta tuskin puolimatkaan pääsi, kun tuli granaatti, katkaisi kahtia koneen mutta mies, joka oli lentänyt pitkän matkan päähän, nousi vahingoittumattomana ylös.

Minä pyörsin nyt takaisin ja menin lopuksikin työväentalolle, koska nälkäkin jo alkoi ahdistella. Päästyäni pihalle, tuli vastaani nuori tyttö kivääri kädessä, pyytäen että opettaisin häntä ampumaan. Minä olin tässä suhteessa yhtä viisas kuin hänkin, mutta me aloimme nyt yhdessä harjoitella, räiskyttelimme ilmaan ja pidimme hauskaa. Minkäänlaisia päälliköitä ei näkynyt, kukaan ei käskenyt eikä komentanut.

Ruokaa oli tässä talossa runsaasti ja hyvää ruokaa olikin, me söimme oivallisen aterian ja jatkoimme tytön kanssa jälleen ampumaharjoituksiamme.

Sitte tuli tykin kuula, joka lensi talon tornista lävitse, särki siellä olevat kuularuiskut ja kojeet, veipä vielä hengen eräältä mieheltä, — vei tuiki tarkkaan.

Siinä rytäkässä repesi minultakin takin hiha — mikä siihen sattui, sitä en ehtinyt huomaamaan.

Nyt ei minua enää huvittanut ilmaan ammuskeleminen ja mieleeni muistui se Hermannin kaupunginosassa asuva tyttö, jonka kanssa olin kevätkauden lasien lävitse keskustellut. Lähdin nyt etsimään häntä.

Miten iloinen olikaan se iltapäivä! Niin herttainen oli se tyttö ja hänen äitinsäkin otti minut ystävällisesti vastaan, kestiten kuin parasta vierasta. Vasta iltamyöhällä sieltä lähdin ja sain yökortteerin erään lesken luona, jonka mies vasta oli punaisten riveissä kaatunut. — Eukolla oli lapsia viisi, mutta ruokaa ei muruakaan, ei minkäänlaista. Tyhjensin taskuistani eväät, mitkä ystäväni oli mukaani pannut ja jaoin ne lesken nälkiintyneille lapsukaisille.

Lauvantaipäivä oli kenties vielä hauskempi. Meillä oli Kallion kirkon vierellä rintama — niin, se tahtoo sanoa, meitä istui siinä joukko tyttöjä ja poikia lystiä pitäen ja hernesoppaa syöden jota luullakseni työväentalolta tänne tuotiin — en tiedä varmaan, mutta sangoilla sitä vaan kannettiin ja hyvää se oli!

Siinä me sitä sanoimmekin, että ottakoon saksalainen kernaasti
Helsingin, mutta koettakoonpas häiritä meidän ruokarauhaamme!

Siitä nousi sitte ylös muuan tyttö ja virkkoi: — no, pojat! ruvetaanpas nyt johonkin hommiin! Silloin juuri tuli kuula, katkaisi häneltä kaulan, ja raskaasti retkahti maahan ruumis, josta verinen pää irtautui. Se oli niin pahan näköistä katsella, että meiltä muilta sanat kieleltä katkesivat.

Kuulia lenteli yhä tiheämmin ylitsemme. Kuului vaan yhtämittainen hurina, viuhina ja vihellys ylhäällä, päittemme päällä. Ei kukaan meistä tietänyt mistä ne tulivat ja kuka ne lähetti. Mitään johtajaa ei meidän »rintamalla» ollut, kasassa makasivat kiväärimme, eikä kukaan meitä ampumaan kehoittanut. Mitään emme osanneet tässä mylläkässä toimittaa ja pitkäksi kävi jo aika. Tiesin, että tyttöni Hermannissa odotti minua, jätin »rintaman» ja lähdin hänen luokseen.

Nyt neuvoivat minua tuttavani pyrkimään pakoon Helsingistä ja tiesinhän tuon nyt itsekin, että lyhyeen tämä vapaus tällä kurilla loppuu. Yritin pakoa pari kertaa, eri paikoista, mutta eihän siinä saksalaisten ketjussa ollut ylipääsyn paikkaa. Niinpä jätin minä sikseen koko puuhan.

Illalla menin taas sen lesken luo, koska olin onnistunut hankkimaan hiukan hevosenlihaa ja makkaranpalasia hänen lapsiparoilleen.

Menin aikaseen maata ja nukuin sunnuntaiaamuna pitkään. Valkoiset kulkivat nyt talosta taloon puhdistellen Söörnäisten perukoita punaisista. Ne nappasivat nyt minutkin kiinni ja veivät Kallion kansakoululle.

Koko tämän lyhyen vapauteni ajan olin yhtämittaa saanut ihmetellä, miten hyviä ovat ihmiset. Niin olivat punaset, eivätkä valkoiset suinkaan olleet minulle vähemmän ystävällisiä, mikä muuten olikin aivan oikein, koska minä, ikäni sellissä istunut, olin pysynyt tietämättömänä heidän riidoistaan. Ystäviä olivat siis minulle kumpaisetkin.

Se kumminkin jäi ikipäiviksi mieleeni, miten raivokkaasti taistelivat punaiset naiset. Kun oli lähdettävä Töölööseen saksalaista vastaan, niin naiset olivat ensimäisinä valmiit. Pyydellen, uhaten koettivat he saada mukaansa miehiä, joiden rohkeus oli jo lannistunut, jotka pakoillen piilopaikkoja etsiskelivät. Pahasti kuuluikin se akka-armeija saksalaista perjantai-iltana häirinneen.

Sunnuntai-iltana söin minä kauravelliä valkoisten kanssa, muuta ei niillä raukoilla itselläänkään ollut. Ja minä söin. Pistelin kymmenen lautasellista yhteen menoon ja sanoin itselleni: syö, syö, Ville velliä, on se taas tälläkerralla vapautesi viimeinen velli!

Siinä sitte sotilasten kanssa tupakoiden iltaa istuskeltiin ja pojat vaan tuumailivat, että kaippa sinun Ville, nyt on otettava taas ne entinen kortteeripaikkasi siellä tiilitalossa — niin, mikäpäs siinä muu, tuumasin minä, johan sitä nyt taas istuskeleekin, kun on välillä vähäsen tuuleentunut.

Sehän se tässä vankilaelämässä on ikävintä kun täällä ei koskaan tule mitään vaihtelua, vaan on uusi päivä aina juuri edellisensä kaltainen. Ei täällä ikinä tapahdu mitään.

Isänmaa.

— »Se on isänmaamme, missä kulloin olemme, kuuli usein sosialistien kesken puhuttavan», — sanoi kansanedustaja kerran, kun istuimme siellä kuritushuoneen ristikkoikkunaisessa kansliahuoneessa, — »on satoja kertoja huudettu, että ei ole eroa värin eikä rodun välillä, että yhtäläisiä tovereita ja veljiä ollaan kaikki, ja että koko maailma on meille isänmaa, — mutta se ei ole totta. Vaikkakin pyrimme yleiseen veljeyteen, on kullakin ihmisellä oma maansa ja oma kansansa, joka on hänelle muita lähempänä. Ainakin suomalainen on syvimmässään lujasti synnyinmaahansa sidottu, sen näki kyllä niistä pakolaisista, jotka kapinan kukistuessa etsivät turvaa Venäjän puolelta, sen tunsin myös omassa itsessänikin, sillä rauhaa en saanut, ennenkuin päätin, että takaisin Suomeen palaan ja kärsin rangaistuksen, mikä minulle määrätään.

Ikäni muistan sen pakomatkan, kun me huhtikuun viidentenäkolmatta, viisilaivaisena matkueena lähdimme Viipurista painumaan Pietaria kohti.

Tuuli oli myrskyksi kiihtymässä, ajojäät tukkivat reitin ja takanamme jyskivät tykit.

Kulku oli hidasta, mutta edettiin sitä sentään ja kohta häämötti kotomaan manner vaan tummana viiruna taivaanrantaa vasten ja silloin tällöin leimahti vielä kanuunan kidasta syöksyvä tuli.

Laivalla olijat olivat vaiti ja luulen heidän tunteneen samoin kuin minäkin, että pohja jalkojen alta oli poissa, oltiin tuuliajolla, — matkalla maanpakolaisuutta kohti. Silloin jo moni, joka isänmaan oli kieltänyt, tiesi mitä se hänellä maksoi.

Ja kun jonkun aikaa olimme oleskelleet Pietarissa, silloin sen jo peittelemättä kukin tunnusti, kenen tahansa tapasikaan, aina samaan kohtaan päättyi puhe »kun vaan pääsisi täältä takaisin Suomeen».

Mutta voimakkaammin kuin missään muualla, ilmeni koti-ikävä siirtolaisparakeissa. Pakolaisemme olivat sijoitetut noin 750 km. etäisyyteen Pietarista, Siperian radan varrella olevan Buin kaupungin läheisyyteen. Tämä paikka on Kostroman ja Veksan joen yhtymäkohdassa, suurien soiden ja rämeiden ympäröimänä, — sinne, äsken tyhjenneissä, itävaltalais-saksalaisissa sotavankiparakeissa saivat suomalaiset nyt koteutua.

Minä matkustin sinne elokuulla. Lähestyessäni siirtolaa näin jo kaukaa, miten lukuisa lapsiparvi juoksenteli parakkien välisiä, kapeita kujasia. Leikkien, temmeltäen touhusivat nämä pellavapäiset suomalaisvesat ja raikkaana kaikui kotoinen kieli, johon toisinaan sekaantui jo joku venäläinenkin sana, jota he useimmiten merkitystä ymmärtämättä käyttelivät.

Kumman kaihoisaksi kävi mieli tätä pakolaislapsilaumaa katsellessa:
Mitähän heistäkin mahtanee tulla ja mikä on heidän osansa oleva,
heidän, jotka kohtalon aalto tänne kauvas, vieraalle maalle viskasi.
Mutta iloisia he vaan olivat, kuin konsanaan kotomaansa kamaralla.

Siirryin sitte parakkien suuriin suojiin.

Ne olivat rakennetut kuin mahdottoman tilavat tuvat. Ylhäältä oli huoneen ilma yhteinen, mutta alaosa oli laudoilla aidattu eri karsinoihin, joten jokaisella perheellä oli oma pieni nurkkansa jossa asusti ja säilytti vähäisen, mukana tuomansa omaisuuden.

Mikä on kiireellä kyhännyt laudoista makuulavitsan, toiset taas levittäneet lattialle vähäiset ryysynsä. — Kukin pesä oli sen näköinen, kuin aikoisivat sen asukkaat kenties jo huomenna koota kasaan kaikki ja vaeltaa edelleen, — minne? — Luoja sen tiesi.

Muutamankin karsinan lattialla istui kalpea, nuori vaimo, sylissään ryysyihin kääritty lapsi, vasta muutaman päivän vanha.

Kamala epätoivo kuvastui äidin kasvoilla ja silmissä paloi kuin kuumeinen kiilto.

Kun hän kuuli suomenkielisen tervehdykseni, ilostui hän ensi hetkessä, mutta pian oli se ohi ja raskaasti huo'aten hän vastaa: — Jumal’antakoon.

En oikein tietänyt mitä sanoisin, olimme ääneti hetken, kunnes hän taas kohotti katseensa ylös ja silmät kyynelissä sanoi:

— Niin, täällä sitä nyt ollaan.

— Niin, niin, — täällähän me nyt olemme.

— Onko miehenne elossa? kysyin hetken kuluttua.

— Elossa oli vielä tänä aamuna, — tuollahan se on sairaalan puolella — ankara malaariakuume raivoaa näillä suoseuduilla se vei jo minunkin kaksi poikaani tuonne vierasuskolaisten hautausmaalle. — nyt ei minulla enää ole muuta kuin tämä pieni raukka tässä, — täällä parakissa syntynyt. — puheli vaimo, ja lienee niitä ollut täällä satoja samanlaatuisia tapauksia.

Puhuttelin vielä muitakin ja sain hiukan käsitystä siirtolan elämästä. — Miehet käyvät töissä, perheet saavat hakea ruoka-annoksensa yhteisestä keittiöstä. Vaatetuksen apua ovat paikkakuntalaiset jonkunverran vapaaehtoisina lahjoina antaneet, — kertoivat parakkien asukkaat ja loppusanat olivat kaikki samat: — pahin täällä on se kalvava koti-ikävä.

Niin sanoi munankin mies, että olisipa vaikka kuinka kurjasti asiat, vaikka ei muuta näkisi kuin vilua ja nälkää, kunhan vielä kerran oltaisiin kotona.

Kuuli täällä joskus vielä kirouksenkin ja jonkun käheän uhkauksen, että vielä mennään ja näytetään — mutta se oli kumminkin harvinaista, mielet olivat sulaneet, vihat lauhtuneet ja väkevänä nousi kunkin lautakopin sisästä yksi ainoa toivomus, päästä takaisin kotimaahan. Se tunne oli niin suuri ja voimakas, että sen rinnalla kaikki muut äänet vaimenivat.

Vähänmatkan päässä parakeista oli vierasuskolaisten hautausmaa. Sinne lähdin minä iltahämyssä, jolloin sakeat usvat nousevat vesiperäisistä maista täyttäen koko tienon. Oli niin hiljaista ja yksinäistä. Kuului vaan suolintujen haikeamieliset huudahdukset.

Puisia ristiä näkyi yksinomaan tällä hautausmaalla. Niistä toiset olivat jo kaatuneet, mutta muutamien päällä näkyi vielä kuivunut kukkaseppelekin.

Nämä sadat harmaantuneet ristit tällä avaralla suoniityllä olivat itävaltalais-saksalaisten sotavankien, jotka kuolema oli vapauttanut, mutta nuo kymmenet uudet, valkeat suomalaisilla nimillä varustetut ristit tekivät minun mieleni niin haikeaksi, kuljin niiden kunkin luona ja luin puukon kärellä piirretyt nimikirjoitukset.

Laitumella kotiutuva karja kulki tämän kalmiston yli. Mikä tuuppasi sarvillaan kumoon jo kallistuneen ristin, mikä kahmasi suuhunsa vielä tuoreen puolukanvarsiseppeleen.

Oli jo yö, kun sieltä lähdin. Soilta kuului lintujen valittavat äänet ja valkeat usvat leijailivat kuin levottomat henget vierasuskolaisten hautuumaalla.

Nyt olin päättänyt palata takasin Suomeen, maksoi mitä maksoi. Eihän se ollut niinkään helppoa tietoisesti antaa vapauttansa ja ruveta vankeuteen, ties kuinka pitkäksi aikaa, mutta minun oli nyt mahdotonta jäädä enää tänne, olin kuin sairas ainaisesta koti-ikävästä. Bolshevikkien, — ryssien, enempää kuin omienkaan kanssa, en tahtonut enää olla missään tekemisessä.

Ja niin minä eräänä sateisena syyskuun päivänä lähdin pyrkimään
Rajajoen yli.

Kuljin oppaani perässä näitä metsäisiä, asumattomia seutuja ja minun mieleni oli niin kevyt, aivan kuin taakka olisi hartioiltani poistettu.

Opas, liukaskielinen inkeriläinen, kulkee edellä, vetää päänsä syvälle pystyyn nostetun kauluksen suojaan ja puhuu, puhuu, taukoamatta ja vaikka hän elättää itseänsä tällaisella salakuljetuksella, kieltää hän minua lähtemästä varottaen kaiken aikaa. »A' älä sie Suomeen mene, älä mene, veli hyvä, paha siel' on olla punasten, — vangiks' siun ottavat, kuka tietää kuinka käy.» — rupattelee hän, edeten rämeikköä jokivartta kohti.

— Käyköön nyt kuinka tahansa. Niin tuiki kyllästynyt olen tähän sotkuiseen sekaiseen ryssänmaahan. Pois täältä täytyy ihmisen päästä vaikka henki menisi, parempi siellä on kuollakin kun täällä, — sanoin minä.

Inkeriläinen punoo päätään ja varottaa, samalla antaa hän ohjeita ylimenoa varten, vakuuttaen veden tälläkohdalla olevan niin matalalla, että vaaraa ei ole.

— Tämä ilma on sopivin, — selittää hän. Tämmöisessä kylmässä tihkusateessa eivät ryssän patrullit viitsi ulkona kävellä, tuvissa istuvat tshaijua juoden ja tupakoiden, eivät ne sinua huomaa, rauhassa saat mennä, — lohdutteli hän minua. Mutta kun joen ranta aukeni, ei hän enää itse tohtinutkaan edetä, vaan sinne rytäikköön nysähti ja saatuaan sovitun summan, sataviisikymmentä ruplaa, vilisti kiireellä takaisin metsään.

* * * * *

Kun sitte yksin seisoin sen harmaan liejuisen veden rannalla riisuutuen viskautumaan tuohon kylmään kylpyyn, niin kolkolle se hiukan tuntui, tuli mieleeni sekin, että jos saisin suonenvedon ja jäisin sinne, enhän ole enää nuori ja muutenkin aivan harjaantumaton sellaiseen urheiluun, mutta minä purin yhteen loukkua, lyövät hampaani, käärin vaatemytyn selkääni ja sanoin itselleni, että parempi on tuolla virrassa, kun sen itäisellä rannalla.

Onnellisesti kumminkin pääsin Suomen puoleiselle rannalle ja niin ajattelin minä kotomaan mantereelle astuessani, että olkoonpa nyt edessäni mitä vaikeuksia tahansa, niin taakseni jäi kumminkin pahin.

Vartiopatrulli pidätti minut heti ja kuljetti vääpelinsä eteen. He olivat hauskoja, ystävällisiä miehiä, jotka kohtelivat vankiaan ihmisellisesti ja kun minä ensimäisenä iltana, niiden kamalien kuukausien jälkeen, panin levolle suomalaisten ihmisten kanssa, suomalaisessa talossa, oli mielessäni omituinen onnen tunne ja minä sanoinkin niille sotamiehille, jotka minua vartioivat, että sen olen ainakin tällämatkalla tullut tietämään, miten kallis on ihmiselle isänmaa.

Synnin tuoksu.

— Katsokaas pojat! Siinä nyt on piru itse, — sanoivat asemalla N:n kaupungin katupojat, kun se musta ryssänupseeri astui rautatievaunusta ulos.

— Piru se on! Näetkös tuota korkeata kyömynokkaa ja noita silmiä, jotka hehkuvat kuin kekäleet. Noin musta ei ihminen voi milloinkaan olla, — vakuuttelivat he toinen toisilleen.

— Ruhtinas! — kuiskasi toverilleen »Grand Cafe'n ruotsinmaalainen tarjoilijatar ja levitti työtoverinsa eteen kokonaisen satasen, jonka tämä uusi »kundi» oli hänelle antanut yhdestä olutpuolikkaasta ja kahdesta voileivästä. Sellaista juomarahaa yhdestä pivosta ei hän tässä viheliäisessä pikkukaupungissa ollut vielä koskaan saanut.

* * * * *

Mutta kun »espiä» astelevan tyttöparin silmiin äkkiä ilmestyi tämä muukalainen, nyyhkäsi vanhempi heistä valkokutrista toveriaan takin hihasta, hänen korvaansa kuiskaten; — Mefisto!

Vaan pieni kaunotar oli jo ennemmin huomannut nuo sinervänmustat, pitkät kiharat tummien silmien kumman katseen ja hänen nuori, herkkä sydämensä sanoi: — valtias!

Senjälkeen se valkotukkatyttönen valmistautui huolellisesti niille tavallisille kävelytunneilleen ja pian huomasi vierellä toveri, että Mefiston katseet kohdistuivat kiinteästi hänen nuoreen ystävättäreensä: »Älä viitsi sitä vilkaistakaan» — sanoi hän tälle, mutta samassa huomasikin miten hohtava punerrus hänen hienoja poskipäitään somisti. Asia oli selvä; Yhteiset iltakävelyt tuntuivat toisesta siitälähtien vastenmielisille ja hän etsi syyn jäädäkseen seuraavina iltoina kotiin.

Ero ystävättärestä, oli puuseppä Salosen sinisilmä tyttärelle suuri suru. Seuraavina iltoina istui hän kotona, kyynelissä silmät, poskilla hehkuva puna ja povessa outo polte.

Mutta eräänä aamuna hänen tullessaan työpaikkaansa, Paulamäki K:in konttoriin löysi hän pulpetiltaan kimpun mitä ihanimpia tummanpunaisia ruusuja.

Kukkien keskessä oli kultareunakortti, kortilla tuntemattomalla käsialalla piirretyt sanat:

»Ihanimmalle Suomen Immelle!»

Hitaasti kuluvat hetket. Konttorikellon kullatut osoittimet siirtyvät niin verkkaan, että tuskin eroittaa odottava silmä niiden paikaltaan liikahtaneen.

On sekaisin silmissä sarakkeet ja leikkiälyöden karkeloivat numeroiden valtaisat rivit, tanssien, hyppien ylös ja alas, harhaisen katseen tieltä.

Hän ei jaksa jatkaa, hän heittää kesken työnsä ja lähtee ulos.

Kuin kuumeisena hän kotiansa kohti kulkee, puristellen valkeata vitilunta pienissä polttavissa käsissään. — On, kuin alati näkisi edessään ruusujen hehkuvan punan, on kuin mustien silmien katse lepäisi hellittämättä hänen päällään ja outo aavistus sielussa kuiskaa, että jotakin nyt tapahtuu, jotain outoa, ihmeellistä, ihanaa.

* * * * *

Hän oli jo kerinnyt kotinsa kynnykselle kun kaukaa näki tuulessa heiluvan halatin. Vavahti immellä sydän, värähti välillä riemun ja pelon: Hän se on! — Tulee! — Tuo tullessaan sen tuntemattoman, ihmeellisen osani. —

* * * * *

Vihaisesti viskasi uusi konttorineiti ne kuihtuneet ruusut pöydältään, heitti no palavaan uuniin ja pesi pois sen vihertävän liman, joka niiden lionneista varsista oli hänen käsiinsä tarttunut.

Ryssän ruusut, — hyi! —

Mutta hänen nyrpistettyyn nenäänsä lehahti kuolevien kukkain hieno haju, kuin hehkuvan hekuman huumaava tuoksu, ja itse tiedottomasti, aukeni sydämmen suljettu sokkelo, josta nousi sen tuntemattoman onnen kaukainen, kumma kaipuu.

* * * * *

Meni talvi, tuli kevät.

— »Jokos meidän piru nyt lähtee sinne, mistä se tulikin?» — kyselivät toisiltaan pikku pojat N:n kaupungin rautatien asemalla, mutta tarjoilijattaret »Grand-Cafe'ssa» tiesivät, että »ruhtinas»: lähtee nyt kesälomalle ja tulee pian taas takaisin.

Samaan aikaan hävisi myös puuseppä Salosen kaunis tytär, joka talvella erosi konttori paikastaan. Ja jo samana iltana tiesi jok' ainut pyöreä poskinen porvarisrouva tässä kaupungissa tämän katoamisen salaisen syyn.

* * * * *

Toisen talven lumet peittivät jo N:n kaupungin kapeita katuja.

Neiti Salonenkin oli taas koteutunut, mutta kukaan ei ollut häntä entisekseen tuntea.

Todellakin hän oli asultaan kuin ruhtinatar, päällään pietarilainen turkki, jonka upeaan, pehmeään kaulukseen hänen pienet kasvonsa miltei kokonaan upposivat. Hänen korviaan koristivat suuret, himmeät safiirit, hänen hienoissa sormissaan briljantit kimaltelivat ja hänen yllään väreili vieraanmaan väkevä hajuveden tuoksu.

Tummat renkaat ympäröivät nyt noita sinisiä silmiä, mutta niiden säteily oli entistä ihanampi, niiden ilme ihmettelevä ja onnen kylläinen kuin lapsen joka satujen suloissa elää.

N:n kaupungin siveelliset pikkurouvat lakkasivat häntä tervehtimästä ja toiset käänsivät pois päänsä hänet kohdatessaan.

Mutta toiset tiesivät »pirun» hallussa olevien valtionvarojen pahasti vaillentuneen.

* * * * *

Aika kului.

Kalpenemistaan kalpeni Salosen tyttären hieno poski ja silmien ympärillä ne siniset renkaat yhä suurenivat. Hänestä saivat nyt pikkukaupungin naiset pitkien puhteittensa puheen aineen.

Sitte sulkeutui hän sisälle sairauden tähden ja toisesta kaupungista tuotiin tuttava venäläinen lääkäri häntä hoitelemaan.

Puuseppä Salosen asuntoon on sijoittunut syvä, synkkä suru ja pienen valkoisen kamarin pöydällä palaa lamppu jo kautta kolmannen yön.

Sairaan tila tuntuu yhä huononevan. Hänen silmänsä palavat suurina, tuskan puhuvina ja harhainen katseensa kulkee kautta huoneen.

— Mihaili!… Oletko luonani Mihaili?… Tuntuu kuin se lähenisi… etkö näe, että… ovinurkkaa pimittää musta varjo… älä anna sen tohtorin tulla… hän ei saa lähestyä vuodettani … suojele minua, Mihaili! — Mihailini, valtiaani, … ole kanssani… älä minua hädän hetkenä heitä!

— Lintuseni, valkea kyyhkyseni! — Etkö näe, että vierelläsi valvon. Ketään muuta ei huoneessa ole, vain unessasi näit sinä sen mustan varjon. — Lääkäri lähti täältä jo eilen, eikä sinun enää tarvitse häntä nähdä.

— — Kuolema tulee… Mihaili!… minä pelkään…

Vierellä istuva musta mies kumartuu yli vuoteen, nostaa käsivarrelleen valkean pieluksen ja kapealla kädellään sivelee hän tuskan hiestä kostuneita, silkin pehmeitä suortuvia.

Sairas näkee nyt lähellään mustan kiiluvan silmäparin ja kiljasee ensinäkemisessä kuulemansa sanan: — Mefisto! —