ONNEN ARKKU
Tarina Halkiovuorelta
Kirj.
ILMARI JÄÄMAA
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.
SISÄLLYS:
I. Kilpa.
II. Kahden piipun salaisuus.
III. "Onnen arkku"
IV. Irja.
V Leiri-ilta.
VI. Kipinöitä ja vakoilua.
VII. Ruusuja ja rakkautta.
VIII. Saaran huivi ja salaperäinen mies.
IX. Myrskyinen kokous ja merkillinen paperi.
X. Koskionnettomuus ja lampun löytö
XI. "Pysähdy, käänny takaisin!"
XII. Pirunkaukalo.
XIII. Aamos Kaino Kasperi Lax.
XIV. Näkymättömät merkit.
XV. Hauta ja arkku.
XVI. Kimin malja.
I
KILPA
— Sen minä sanon vaikka kuinka monta kertaa, että yksiä ämmiä ovat yhteiskoululaiset, tyttöjen hameissa kieppujia, joita opettajamamssellit taputtavat päähän hokien: Kas niin, kas niin tekevät kiltit lapset. — Hyi!
Pitkä alaston pojanhuiskale istui uimahuoneen aidakkeella ja sylkäisi komeassa kaaressa virtaan uima-altaan ulkopuolelle.
— Niin justiinsa, Pummi, säesti seinän vieressä auringossa laiskana lekotteleva lihava poika. — Yhteiskoulu vie viimeisetkin miehen meiningit. Kyllä se tässä sodassakin taannoin nähtiin — kansliassa, sanansaattajina, tyttöjen hommissa oli joka manne.
— Missä on niiltä sisu, uskallus ja toverikunto? Missä ovat niiden joukossa karhunlihansyöjät, kuten Jack London sanoo, jatkoi Pummi tömäytellen kantapäillään lauta-aitaan joka sanalta. — Siinä, että kaikki määkivät yhteen ääneen niinkuin lampaanläävässä äm-mää!
— So, soh, älkääs nyt sentään, puolusteli alimmalla portaalla jalkojaan virutteleva isoruhoinen Matilainen suu naurun virneessä. — Katsokaapas tuota Hokeriakin, joka tuolla puomilla alastomana temppuilee! Ei ole sekään mammanpoika. Viisi vuotta on jo yhteiskoulua puskenut, eikä kolmannen alkupäästä taida vielä ensi syksynä olla selvillä. Partiolainen se on ja mikä lieneekään, ja suuta on sillä, vaikka sammakon söisi.
— Hai jee, Hokeri, huusi kimeä-ääninen vikkeläkinttuinen laiha poika, joka keikkui kaidepuulla. — Siitähän viime kesänä uimakilpailussa meni sisu kaulaan ja alkoi vetää suonta, kun se huomasi, että Yrkkä antaisi sitä päihin. Se huusi ja parkui kuin possu, vaikkei sillä mitään hätää ollut. Eikä se ole partiolainenkaan!
— Kiru hiljempää, Mossa Malakias, puuttui taas Pummi aidalta puheeseen. — Mutta tosiaankin! — ne tämän kaupungin partiolaiset sitten! Ne ne vasta on koko joukkoa. Yhteiskoululaisten kanssa — joita muuten useimmat lienevätkin — valmiit samaan soppakouluun. Osaako kukaan sanoa, mitä partiolaiset ovat täällä tehneet sellaista, että maksaisi niitä sillä nimellä haukkua?
— Toki aina valmiina pokkuroimaan ja solmimaan kaularusettejaan ja harjaamaan kukkopöksyjään, heitti lihava poika makuuksiltaan.
— Ja kerran ovat vieneet Kissa-Kallen lantakapsäkin, sanonko mihin, hutisi joku pukuhuoneitten puolelta avoimesta ovesta, ja sieltäkin kuului naurunkikatusta.
— No pojat, sanoi samassa lujalla äänellä ponnahduslaudan päässä hiljaa kiikkunut ja äänettömänä kuunnellut vanttera nuorukainen, — kun teissä on niin hyvä sisu haukkua ja kehua, niin tulkaapas pienelle uimareisullekin. Kuka lähtee viruttamaan itseään Isossa koskessa?
Ei sanottu mitään. Pojat katselivat toisiinsa.
Pummi vilkaisi aitaukselta koskelle päin.
— Ei sitä uiden ole laskettu, virkahti Matilainen roiskutellen varpailleen vettä.
— Siksipä olisi mukava kerran laskea, sanoi vanttera poika. — Kai nyt joku joutaa noin suuresta sakista? Saa hyvää seuraa.
— Pummi, sinä olet hyvä uimaan, huusi Mosse Malakias.
— Miksikä ei… mutta ei olisi nyt oikein aikaa, täytyy mennä soittamaankin kohta…
— Minä lähden, sanoi samassa hiljaa pukuhuoneesta uimahousut jalassa tullut hoikka poika ja solahti veteen. Vanttera ehdotuksen tehnyt nuorukainen nousi heti ponnahduslaudalle ja hypähti komeassa kaaressa jäljestä. Molemmat suuntautuivat levollisin rintauintivedoin koskea kohden.
— Keitäs siinä lähti? kyselivät pukuhuoneista uteliaina katsomaan kertyneet pojat.
— Korpelan Tassu se haastoi Isosta laskemaan. Se on tuo, joka ui vasemmalla, polyteekkari se on, juuri tänne tullut, ja kova mies, selitti lihava poika.
— Ja toinen on Manninen, Manski, huusi joku pikkupojista, — Hannes
Manninen.
— Mutta eikös se ole yhteiskoulun poikia, se Manninen? sanoi
Matilainen, kivuten hänkin aidakkeelle ja vilkaisten syrjäsilmällä
Pummiin.
— On se yhteiskoululainen, vakuutti terhakka pikku mies suihkuparvekkeelta, — kahdeksannelle luokalle pääsi.
— Ja partiolainen se on myös, vahvisti toinen yhtä varma ääni.
— Hei, katsokaas pojat! käänsi Pummi puheen muualle, — nyt tuo Manski, vai mikä lienee, painaa yhä enemmän oikealle. Ei taida uskaltaakaan Isolle. Rantaa kohden se yrittää. Sinne onkin täältä jo yli kolmesataa metriä, ennen koskea.
— Taitaisi olla parasta, että otettaisiin vene ja mentäisiin perässä, ettei vielä tapahdu onnettomuutta, tuumi Matilainen.
— Ei, mutta hulluko se Manski on, yhä painaa oikealle, nythän se on ihan jo suunnasta poissa, — lihava poika tähysteli suihkuparvekkeelta jännittyneenä.
— Mitäs se nyt viittaa Korpelalle?
— Se käskee sitä sinne päin rantaan, huusi Mosse Malakias.
— Veto on lopussa!
— No nyt Korpelakin kääntyy äkkiä suunnastaan; Varissaaren rantaan ne yrittävätkin, selitteli Matilainen.
— Ei, pojat, nyt minä ymmärrän, Manski tahtoo laskea Vähästä.
— Hullu se on, olisi sille Isokin riittänyt.
Vähästä ne eivät hengissä pääse.
— Housut ylle ja pari miestä Matsonskan veneeseen, ja vähän äkkiä, komensi Pummi loikaten alas aidalta. — Souda tänne se, Mosse. Ja tuossa on Korpelan vaatekasa — kuka tietää Manskin hynttyyt? Pannaan ne kokkaan mukaan, tule sinä veneeseen Sakeri, ja Limppu myös, sinä olet hyvä soutamaan. Vähä on perin paha veneelläkin laskea, ja punainen vilkkuu kosken alla, tukit tulevat.
— Voi niitä hulluja, kun lähtivät itseään tappamaan, päivitteli
Matilainen, — tukkien sekaan ja hurjaan koskeen.
Uimahuoneella oli syntynyt vilkas meno, ja pian vene kiiti kahden pojan soutamana nopeasti Vähää koskea kohti. —
— Tuumin — että lasketaan tässä Vähä — kun nyt kerran lähdettiin, sanoi Hannes Manninen, kun Taavi Korpela oli ennättänyt hänen rinnalleen, ja molemmat jatkoivat tyynesti uintiaan.
— Taitaa se olla koko joukon ryöppyisempi — kuin Iso — mutta oli menneeksi, vastasi Taavi hiukan hengästyneenä.
— Tukkeja tulee — täytyy varoa niitä, sanoi Hannes.
— Ni-in. — On tämä kirkasta ja viileää vettä uida, ihan se on tumman viheriää tässä Varissaaren koivujen suojassa, tuumi Taavi taas vähän ajan kuluttua. — Kovin alkaa virta jo painaa; täytyy yrittää pikkuista ylemmäs, muuten ei päästä puominaukolle.
— Vähän aikaa vetää vielä Iso, sitten alkaa Vähä imeä, eikä muuta kuin antaa mennä, selitti Hannes suunnaten kuitenkin uintinsa entistä enemmän oikealle.
Ison kosken kohina painui Varissaaren taa, mutta Vähän kumeampi pauhu alkoi kuulua yhä selvemmin. Vähässä koskessa ei ollut mitään putousta, vaan virta vilisti vinhaa vauhtia tukinlaskua varten padottujen rantojen välitse, ryöpyten korkeina hyökyaaltoina ja alempana muodostaen suuria häränsilmäpyörteitä.
— Pitäkää keskellä virtaa ja sitten ajoissa oikealle kosteeseen, olivat Hanneksen viimeiset sanat. Virta veti iloisesti, ja hän syöksyi kuin nuoli kuohukkoon. Toveri tuli vähän jäljempänä.
— Hei, hei, huusi hän joillekin sillalla katselijoille ja sukelsi sitten ryöppyihin.
— Jes siunatkoon! vastasi sillalla katseleva vaimoihminen. — Nyt ne hukkuivat kumpikin!
Samassa Hannes Manninen oli jo selvinnyt pahimmasta ryöpystä. Kohottaen päätään hän pudisti uljaasti veden kasvoistaan ja hiuksistaan ja parilla voimakkaalla vetäisyllä siirtyi oikean rannan puolelle. Silloin juuri Taavi Korpela mennä viiletti ohi.
— Hoi, tänne, tänne! huusi Hannes, ja muutamalla rajulla potkaisulla, hurjasti ponnistaen hän pääsi akanvirtaan, joka kevyesti kuljetti hänet rantapoukaman suojiin.
Hän oli ponnistaessaan kuullut matalan huudon ja näki kosteeseen tullessaan Taavi Korpelan pään hävinneen näkyvistä.
— Hoi, hoi, Mikko, huusi hän nuorukaiselle, joka juoksi täyttä vauhtia rantatörmästä alas. — Ota vene — mihin Korpela hävisi — mahtoiko käydä hullusti!
Läähättäen hän nousi rannalle, toverin kiiruhtaessa kumpareen taa veneelle.
Mutta samassa Pummin ohjaama vene tuli alas koskesta.
— Hakekaa Korpelaa — keskeltä virtaa — alempaa ison tukkiruuhkan luota! huusi Hannes kaikin voimin, kiiruhtaen sitten Mikon jälkeen.
Mutta he eivät päässeet pitkälle rannasta veneineen, ennenkuin Pummin alus jo kääntyi, pojat nostivat jotakin vedestä ja alkoivat soutaa rantaan.
— Kaikki hyvin, eläköön! huusi Pummi heiluttaen jonkun paitaa.
— Turha hötäkkä, sanoi Taavi Korpela noustessaan maihin veneen pohjalta. — Mutta kiitos vain! Katsokaas, kun tämä kumppani huusi minua kosteseen, käänsin pääni ja aloin ponnistella liian myöhään. Samassa sain tukin töytäyksen kallooni ja huumaannuin siitä, niin että taisin mennä vähän pökerryksiin…
— Ja vähän veden alle, täydensi Sakeri.
— Niin no, jatkoi Taavi, — mutta kyllä minä siitä olisin pian selvinnyt jonkin tukin selkään, ellen muuten. Mutta tattis vain silti, pojat. Nyt se on tehty, Manski, vai mikä sinä olet. Ja Mikkokin, mistä sinä, partiojehu, tähän lensit? Taisit vainuta hengenpelastusta. Mutta tuossahan on vaateriepumme, Manski, niin ei meidän tarvitse loikkia intiaaneina kaupungin kauhuksi uimahuoneelle.
— Meidänkin on tästä mentävä, muuten Limppu paistuu mustaksi ja me muut saamme luoda toisen kerran nahkamme tässä helteessä, virkkoi Pummi. — Mutta sen minä sanon, ettei joka mies Vähää laske, Manski, lisäsi hän työntäen veneen rannasta. — Ja — tuota — hm — taisi tulla vähän liikaa nälvittyä niitä likkakoululaisia — ja tuota — niitä partiojasseja myös. Mutta miksi ne aina ovat niin tuppisuita, etteivät saa kitaansa auki edes sanoakseen mihin pystyvät.
II
KAHDEN PIIPUN SALAISUUS
— Mikäs teidät oikein sai koskeen pulikoimaan, Tassu? kysyi hieman ihmetellen Mikko, vakavannäköinen, leveäharteinen, reipasliikkeinen nuorukainen, jolla oli toisen kesän ylioppilaslakki päässä, samalla avaten tapin ja laittaen airot vieressä olevaan katokseen.
— Päähänpisto ja poikien suunsoitto, sanoi Taavi käyden istumaan nurmikolle ja tukkaansa kuivaillen.
— Kävi ylipäänsä vähän kunnialle se poikien haukuskelu, vastasi puolestaan Hannes tyyneen tapaansa. — Ja sitä paitsi, lisäsi hän kelloaan katsoen, — meidänhän piti tavata toisemme täällä kello 12 — enkä minä tainnut paljoa myöhästyä.
— Et totisesti. Tulit manskimaisen täsmällisesti, hymyili Mikko palaten toisten luo. — Saan tässä esitellä sinulle, Tassu Korpela, partiolippukuntamme varajohtajan ja Lokkien papan Hanski Mannisen, seitsenluokkalaisen, harvaanhaastajan, Curtiuksen, täsmällisyyden perikuvan.
— Aina sinä vain, pyhä Mikaeli, riiput noissa partioasioissa, virkkoi Taavi. — Eikös jo sota karistanut sinusta lapsellisuuksia? Muuten — en minä niistä asioista ymmärrä enempää kuin pitsinnypläyksestä.
— Nyt sitä vasta koetetaankin päästä oikein vauhtiin, kun olot vakiintuvat ja rauhoittuvat. Poikien parissa on kerrassaan hauska puuhailla. Meillä on ollut oma pikku huoneemme, Pönttömme, johon töintuskin mahtuu kaksikymmentäviisi poikaa, mutta joka meille on Aladinin palatsiakin kalliimpi.
— Sellaista lapsekasta pelleilyä. Kokouksia, juhlia, mukamas sotaäksiisiä ja -kuria. Ilmankos isommat pojat yleensä ovat eronneet, irvisteli Taavi.
— Eroamisten syyt ovat monenlaisia, vastasi toveri loukkaantumatta. — Mutta ulkoilma- ja luontoelämä — jota tiedän sinunkin ymmärtävän, on partiolaiselle ja myös meille kaikki kaikessa. Osoitukseksi siitä voin ilmoittaa sinulle, että lauantaina joukko poikia lähtee Halkiovuorelle kesäleirille.
— Mitäs sillä sellaisella keksinnöllä tarkoitetaan?
— He lähtevät sinne telttoineen, vehkeineen oleilemaan, oikein sydänmaille muutamaksi viikoksi.
— Sinne metsiin vetelehtimään ja maleksimaan, kaatamaan puita ja sytyttämään metsäpaloja ja harjoittamaan muuta koirankuria.
— Näkyypä sinulla, Tassu, olevan perin punainen käsitys partiolaisista, nauroi Mikko heidän kolmisin alkaessaan nousta rantatörmää. — Järjestys siellä kyllä on ja työtä tehdään, sekä partioharjoituksia että oikein ruumiillistakin työtä. Soisinpa, että kerran olisit näkemässä, niin ehkä käsityksesi vähän muuttuisi. Ajatteles: korkean vuoren juurella suuren selän rannalla teltat, mainio uimaranta, mahtava metsä ympärillä, sopiva kanervakangas urheilukenttänä, kalastus, nuotiollaolo, kuri, reipas, säännöllinen työ. Se on luontoelämää, Tassu. Ja sitten vielä —, Mikko keskeytti ja kääntyi Hannes Mannisen puoleen kuin olisi jokin äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, — piippujen laita on ali right.
— Hyvä, vastasi Manski, — koskas vedetään?
— Ahaa. Se kuuluu vielä luonnonelämään, sanoi Taavi Korpela pilkallisesti. — Aivan niin, silloin ei olla koulukurin alaisia, ja täytyyhän intiaanien toki rauhanpiippuja tuprutella.
— Partiolainen ei tupakoi, vastasi Manski vakavasti.
— Ei, Tassu, toisenlaiset piiput ja rassit on tässä kysymyksessä, jatkoi Mikko selittelyjään. — Sanoin sinulle, Manski, pari viikkoa takaperin, jos muistat, että erityisistä syistä, riittävän itsekkäistä kylläkin, tahtoisin vihkiä Taavi Korpelan salaisuuteemme niin pian kuin hän tulisi kotiin. Hän on luotettava kuin kallio ja niistä asioista perillä…
— No, no, älä haaskaa rasvaa, ennenkuin näet, lähteekö muutenkaan pyörimään.
— … ja hänellä on harrastusta asiaan. Näetkö, Tassu, noita kahta korkeata piippua?
— Tuon viinaprännärinkö? On ne tarpeeksi suuria näkyäkseen.
— Osaatko ajatella, mihin tarkoitukseen ne sopisivat mainiosti?
— Ehkä nokikolarinnäytteitä varten tai uimatelineiksi? Olen aina ollut huono arvoituksia selittämään.
— Eipä, ei. Mutta tuumihan! Meidän asuntomme on tuossa heti suljetun viinapolttimon takana. Kuinka suureksi arvioit piippujen korkeuden?
— Pariksikymmeniksi metriksi. Entäs sitten?
— Hyvä arviomies niinkuin partiolainen. 24 m. Niin, Tassu, jatkoi Mikko ääntään hiljentäen, — nyt uskon sinulle sen mainitsemani salaisuuden: me rakennamme kaikessa hiljaisuudessa langattoman lennättimen, ja noista tulee kerrassaan komeat antennipylväät, ei tarvitse muuta kuin vedetään johdot vain piippuihin. Vanhan Aaretin, Rännin talonmiehen kanssa olen käynyt tarkastamassa piippuja ja saanut hänen siunauksensa. Piippuihin voidaan nousta tehtaan sisältä piipuissa olevia porraspykäliä myöten, ja kun kerran on päässyt ylös…
— Niin on pimiä ruumiiltaan ja sielultaan kuin neekeri. Mutta ei langaton lennätin ole sillä valmis, että on antennipylväät.
— Meillä on koko antenni jo valmiina, kaksilankainen, kolmisenkymmentä metriä pitkä — veto- ja kiinnitysköydet, taljat ja eristäjät, koko kidedetektorivastaanottolaite kuulotorvineen, virityskäämeineen, vieläpä yksi parin tuuman kipinäinduktori lähetyskonetta varten. Kaikki on haalittu kokoon osaksi lippukunnan varoilla, osaksi sieltä täältä saatu ilmaiseksi.
— Hyyh, vihelsi Taavi. — Mihin sitten aiotte käyttää sanokaamme yhtä vastaanottajaa ja lähettäjää?
— Nyt tulemmekin siihen kohtaan, joka koskee sinua. Tiedän, että sinulla on kolmen tuuman kipinäinduktori ja kuulotorvet, detektori ja virittäjäkäämi jo valmiina — sinähän hankit itsellesi salaa tarpeita jo viime kesänä, jolloin kahden valmistimme virittäjän, vaikka puuhasi jäivät kesken levottoman ajan takia. Etkö nyt voisi lyöttäytyä meidän kanssamme yhteen? Meillä on parin millin kuparilankaa toiseen antenniin — kolme akkua käytettävänä — 18 volttia — sinulla on ainakin yksi lisää. Me emme voi nyt ainakaan tänä kesänä hankkia toista vastaanottajaa ja toista lähettäjää, mutta jos panisimme kamppeemme yhteen, niin pian olisi kaksi asemaa pystyssä. — Hm, mitäs arvelet? keskeytti Mikko äkkiä pysähtyen ja katsoen kysyvästi Taaviin. He olivat kävellessään tulleet tiilisen viinatehtaan luo.
— Joutavaa puoskaroimista, sanoi Taavi Korpela näyttämättä suurestikaan asiaan innostuneelta. — Tavallista maallikkojen lääpimistä. Koko partiosakki mokomassa talkoossa! Se ei ole mitään kukkopöksyisten hommaa.
— Meitä on vain kolme isompaa, jotka olemme perehtyneet asioihin niin tarkoin kuin ikinä on ollut omin päin ja amerikkalaisten radiolehtien mukaan mahdollista. Me olemme lujasti päättäneet kokeilla ja koettaa, vaikkapa sitten vain yhdellä vastaanottajalla ja lähettäjällä, ellet sinä suostu tuumaan, hän vilkaisi Taaviin kasvoilla päättävä ilme. — Lippukunta on antanut meille täydet valtuudet. Me emme leiki. Mutta kun me tiedämme, miten pitkälle muualla maailmassa jo pikkupojatkin tällä alalla ovat ehtineet… on, on meistä… melkein kansallinen häpeä, ettei täällä edes yritetä ottaa selvää asioista.
— Te kai tiedätte, että langattomalla kokeileminen on kiellettyä, virkkoi Taavi hetken vaitiolon jälkeen.
— Tiedämme. Ja siitä seikasta mm. johtui, että niin monet paikkakunnat kapinan aikana joutuivat kokonaan eristetyiksi. Silloin kyllä monella taholla hätäiltiin: olisipa langaton lennätin, niin saataisiin edes tietoja. Mutta nyt istutaan taas kädet ristissä ja sanotaan: sillä kokeileminenhan on kiellettyä. Me aiomme ensin kaikessa hiljaisuudessa koettaa ja sitten, jos se onnistuu, anoa viranomaisilta langattoman lennättimen amatööriasemien perustamislupaa.
— Selvä prokrammi, naurahti Taavi. —
Mutta missä toinen asema sitten olisi?
— Halkiovuorella, kesäleirillämme. Täältä sinne — hän viittasi alas jokea pitkin — ja sieltä tänne vaihdettaisiin sanomia.
— Halkiovuori, Halkiovuori, missä se sellainen paikka sitten on?
— Tiedätkö Kaarne-selän? Sen koillisella rannalla on Halkiovuori.
— Oh-hoh, penäsi Taavi päätään pudistaen, liian pitkä matka — ainakin kolme-neljätoista kilometriä.
— Linnun tietä vain enintään peninkulma.
Ja me olemme jo kokeilleet parin kilometrin matkalla. Meidän täytyy saada asia onnistumaan. Pistäydy sisään katsomaan koneitamme, ne ovat kaikki täällä meillä. — Ja Mikko kääntyi tielle, joka johti virran rannalla olevalle vaaleanvihreäksi maalatulle talolle.
— En nyt, Mikko, mutta tulen illalla kahdeksan ajoissa, jos sopii.
Kuka hoitaisi tätä asemaa täällä?
— Minun täytyy joksikin aikaa jäädä kaupunkiin, niin että minä olen täällä sähköttäjänä.
— Ja minun asemani tulisi Halkiovuorelle? kysyi Taavi.
Mikko nyökäytti päätään.
— No kuules nyt, Mikko. Minä en yleensä kannata tällaisia ns. sivumiesten meininkejä. Ne haiskahtavat tavallisesti liian paljon kelloseppien ikiliikkujilta ja sen semmoisilta. Mutta sinä olet oikeassa, että tämä asia on tärkeä ja mielenkiintoinen, ja teillä näkyy olevan vakavat aikomukset. Minulla on viikko joutilasta aikaa, ja tuumin muutenkin painua salolle. Tulen kesäleirillenne ja panen poikien kanssa siellä pystyyn aseman — jos sellaiseen seurakuntaan tällainen teekkari kelpaa. Ja nyt näkemiin — illalla puhumme lähemmin asiasta.
Hän tervehti lyhyesti, kääntyi ja poistui kiireesti kaupungille päin toisten astellessa edelleen.
— No, Manski, nyt saitte leirille alokkaan, josta langattoman asiassa on hyötyä ja joka muutenkin on verraton mies kaikesta nurinastaan huolimatta. Olen varma, että hänestä kerran vielä tulee vaikka partiolainen. Vai mitä arvelet?
— Tuhti tuntuu olevan. Ei sinne leirille muuten kernaasti vieraita ottaisi, mutta ehkä tämä hanssi on hyvä, vastasi Manski tuumivasti.
— Varmasti. Huomenaamuna kello viideltä vedämme antennin, tulet kai mukaan? Mutta mikä mustalaiskuorona tuolta saapuu?
— Meidän poikia, sanoi Manski, varjostaen silmiään. — Akki kulkee edellä ja lyö tahtia, ja Aamos työntää käsirattaita ja Piksa, ja rattailla on jotakin valkoista.
— Niin on. Mitäs hullutuksia niillä nyt on tekeillä? Otetaanpa selvää.
Johtaja veti taskustaan vihellyspillin, ja kolme pitkää vihellystä kuullessaan pojat jättivät heti kuormansa tullen juosten ja pysähtyen johtajien eteen partiolaisten tapaan tervehtien.
— Omaisuudenenennysretkellä, kolme partioveikkoa, raportoi pisin pojista, hieman hoippelehtivaliikkeinen Akki, jolla oli ulkonevat leukapielet ja korvat.
— Selitä tarkemmin.
— Tulemme Haaviston kartanosta, viiden kilometrin päästä. Sen isännöitsijä on isäni tuttu, ja hän on lahjoittanut minulle kartanon ylisiltä vanhan kanootin.
— Vai niin, sepä hauskaa. Onko se vielä hyvässä kunnossa?
— Se on niinkuin mustalaisen hevonen ilman nahkaa, sanoi pienin pojista suu hauskasti torvella.
— Sinulta ei kysytty, Aamos.
— Lahjahevonen, johtaja, mutta kyllä siitä hyvä tulee. Melkein se jo lauantaina veden päällä pysyy, kun Piksa ja minä…
— Hyvä on. Mutta miksi sinä kuljet edellä ja kujeilet, kun toiset vetävät sinun kanoottiasi?
— Minä opetan Aamokselle partiotahtia: yks kaks, yks kaks, Aamos Kaino
Kasperi Lax.
— Menkää! sanoi partiojohtaja nauraen, — ja korjatkaa pois kuormanne keskeltä tietä. — Kyllä siitä hauska kesäleiri tulee, Manski, jatkoi hän poikien juostua rattaittensa luo. — Kun vaan saat heidät pysymään aisoissa.
— Sepä se, johtaja, — mutta sama asia vielä kerran. Eikö…?
III
"ONNEN ARKKU"
Kun ei kumppani vastannut mitään, jatkoi Hannes:
— Ajattelin vain kysyä, oletko siis nyt lopullisesti päättänyt, ettet tule muuta kuin käymäsiltäsi kesäleirille. Tiedät, että pojat niin toivoisivat, ja…
— Olen. En voi. Minulla on kaupungissa työni, jota en voi jättää, vastasi Mikko vältellen.
— Mutta lomasi, etkö sitä voisi sovittaa täksi ajaksi? Taivas lupaa pitkäaikaista poutaa.
— Niin, toivon hartaasti, että tulee pitkäaikainen pouta. Katsos, kuinka sininen taivas on. Luonto on ihanimmillaan, ja tumma virran väylä viittoo kuin lähtemään. Mutta — jos sinulla on aikaa, niin mennään tuonne Koivukummullemme. Saamme siellä rauhassa puhella hetken.
— Minä en tänä kesänä ota lomaa ensinkään. Siksi täytyy leirin jäädä sinun hoteisiisi, Manski, jatkoi hän heidän saavuttuaan koivujen alle. En mielelläni puhu omista asioistani, mutta sinä ymmärrät, etten aivan vähäisistä syistä ole poissa kesäleiriltä. Minun on pakko olla, jos hiukankin tahdon kuulla velvollisuuden ääntä. Sinä ehkä aavistat syynkin. Tiedät, miten vaikeat taloudelliset olot ovat olleet ja etenkin nyt kapinan jälkeen ovat. Isälläni on suuri perhe elättettävänään, ja jos tunnet vähänkin nykyisiä palkkasuhteita, tiedät, ettei se hänen toimessaan ole helppoa. Mutta sitä paitsi on meitä kohdannut aivan erikoinen, ankara isku. Siitä kyllä aikaisemmin puhuttiin paljonkin — kuulutettiinhan asiasta lehdissäkin.
— Olin kai silloin vielä etelässä armeijan mukana, koska en ole kuullut siitä mitään.
— Niin olitkin. Ja sellaiset seikat unohtuvat liiankin pian. Eikähän se suuri asia olekaan monien tämän ajan suurempien tapahtumien rinnalla. Mutta meille se kuitenkin merkitse hyvin paljon. Se on peräti kummallinen ja uskomattomalta tuntuva juttu, yksi niitä monia onnettomuuksia, joita kapina toi mukanaan. Kerron sen sinulle sen takia, että olet varajohtajana tavallaan oikeutettu saamaan selityksen siihen, miksi olen paljon vetäytynyt pois partiopuuhista — ja — ja — miksi minun ehkä pian täytyy vielä enemmän niistä luopua.
Hän sanoi viime sanansa vakavasti ja hiljaa, katsahtaen riippumatossa poikkipäin istuvaan toveriinsa. Katseessa oli surua ja alakuloisuutta. Mutta sitten hän taas oikaisi ryhtinsä ja pitkitti:
— Kandidaatiksi tultuaan isäni jatkoi naimisiin mentyään muutaman vuoden kuluttua lukujaan ja teki väitöskirjaansa — kansatieteellistä tutkimusta — varten laajoja ulkomaanmatkoja keräten suuren aineston, valtaiset pinkat tiheään pienellä käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja. Perheellisenä miehenä ei hän kuitenkaan voinut muuta kuin loma-aikoinaan jatkaa työtään, joten väitöskirjan valmistuminen siirtyi vuodesta vuoteen. Kaikkina joutohetkinä, jolloin eivät leipähuolet häntä hätyyttäneet, hän kuitenkin innokkaasti jatkoi työtään, ja aina kun me näimme isän "Onnen arkun" olevan auki, hiivimme me lapset hiljaisina tiehemme, sillä silloin tiesimme isän "työskentelevän". Isä säilytti nimittäin papereitaan kauniissa, pienehkössä tummanpunaisessa arkussa kirjoituspöytänsä vieressä, ja sitä nimitettiin "Onnen arkuksi" sen takia, että isä oli saanut sen eräältä hyvältä toveriltaan, "Onni"-nimisen suuren purjelaivan kapteenilta, ja siinä oli kanteen maalattuna hienoin koukerokirjaimin "Onni". Vähitellen alkoi tuo nimitys saada toisenkin merkityksen, kun rupesimme käsittämään, että isän — ehkä meidän muidenkin — elämän onni oli tuossa arkussa. — Isäni oli kapinakuukausina, kaupungin ollessa eristettynä ja asujaimiston tuomittuna toimettomuuteen, noina pitkinä päivinä syventynyt kokonaan tieteelliseen työhönsä. Häntä oli entistä enemmän alkanut myös kannustaa perheen toimeentulo, ja hän tahtoi saada työnsä valmiiksi samalla päästäkseen parempaan taloudelliseen asemaan. Tuli sitten tuo kauhun yö, jolloin punaiset syöksyivät kaupungin läpi etelää kohti ja jolloin kunnollisten joukkojen mukana tuli samalla verisiä ryöstäjiä ja roistoja, joita ei enää sotakuri kyennyt hillitsemään. Koska asuimme varsinaisen kaupungin ulkopuolella tässä yksinäisessä talossa, kehotettiin isää kiireimmän kaupalla perheineen vetäytymään pakopäiviksi turvallisempaan paikkaan, ja niin suljettiin ovet ja talo jäi pimeäksi ja aution näköiseksi. Mitään tavaroita ei ehditty sen paremmin kätkeä, hopeat oli viety kellarin loukkoon, samoin Onnen arkku, ja kaapit oli lukittu. Kun kahden päivän perästä palasimme kotiin, oli talon ovet ja kaapit ja ruokakammio murrettu auki, monet tavarat heitelty sinne tänne lattialle — mutta mitään muuta ei varsinaisesti oltu viety kuin — Onnen arkku. Se oli nähtävästi aukaistu, sillä yksi käsikirjoitustukku oli heitetty kellarin lattialle. Mutta muuten arkku oli hävinnyt kaikkine isälle kallisarvoisine ja korvaamattomine papereineen. Isäni ei voinut ensinkään käsittää, mitä oli tapahtunut — niin mahdottomalta se hänestä tuntui. Mitä olivat rosvot tehneet hänen papereillaan? Jos he olivatkin halunneet itselleen arkun, koska se oli lujaa ja hyvää tekoa, niin miksi he eivät olleet tyhjentäneet sisällystä heti kellariin. Arkussa oli kolme osaa, vasemmassa lokerossa oli valmiiksi kirjoitettu osa käsikirjoitusta, keskellä pohjalla hyvässä järjestyksessä aineistopinkat ja oikealla puolella piirroksia ja muistiinpanoja. Täynnä ei se kuitenkaan ollut. — Miksi, miksi oli paperit viety? kyseli isäni epätoivoissaan. Niillähän ei ollut pienintäkään arvoa kenellekään muulle kuin hänelle itselleen, jolle ne merkitsivät vuosikymmenien millään korvaamatonta työtä, hänen tulevaisuuttaan, hänen elämänsä tulosta. Oli mahdotonta selittää sitä muuksi kuin pelkäksi kamalaksi sattumaksi, kohtalon kummalliseksi oikuksi, järjettömäksi erehdykseksi. Isäni ajoi kilometrittäin joka suuntaan, minne vain tie vei — hän tutki tien syrjät, etsi pienimmätkin paperilaput löytääkseen edes jonkinlaista osviittaa siitä, minne rosvot olivat hävinneet. Hän ilmoitti viranomaisille lehdissä, kun ne taas alkoivat ilmestyä, lupasi suuren palkinnon sille, joka toisi takaisin paperit — kaikki oli turhaa. Asia pysyi yhtä salaperäisenä, yhtä ratkaisemattomana kuin se oli ollut ensi hetkestä saakka — ja sellainen se on vielä tänä päivänä. Tein pitkiä matkoja kaikkiin vankileireihin, kaikkiin paikkoihin, missä sotasaalista oli, ja etsin Onnen punaista arkkua. Kaikki oli tuloksetonta. Minun ei tarvitse mainita, miten tapaus vaikutti isääni. Jos olisi kysymys vain työstä, jonka hän voisi uudelleen suorittaa, niin en epäile, ettei hän siihen ryhtyisi. Mutta työ on mahdotonta ilman ainestoa. On murheellista nähdä isää. Ja ainoa, mitä voin tehdä hänen hyväkseen on, että koetan huojentaa edes hänen taloudellisia huoliaan. Minun täytyy tehdä ansiotyötä tänä kesänä ja ehkä talvella pienimmät joutoajatkin —
— Onko sitten kaikki keinot koeteltu, virkkoi Manski, kun toveri oli vaiennut. — Voisiko ajatella, että ehkä ryssäin maalta…
— Perin pieni mahdollisuus on, että arkku olisi joutunut Venäjälle, ja senkin mahdollisuuden varalta olemme koettaneet tehdä voitavamme. — No niin, tämä oli Onnen arkun tarina, päätti Mikko katkerasti hymähtäen. — Menetys, kuten jo sanoin, ei ole suuri, jos sitä vertaa paljoon muuhun, mitä tässä onnettomassa sodassa on menetetty. Mutta ymmärrät nyt, mitä velvollisuuksia se asettaa vielä yli sen, mitä muutenkin jo tämänikäiseltä mieheltä vaaditaan.
— Älkäämme muuten puhuko siitä sen enempää, Manski, sanoi Mikko nousten seisomaan. — Haikaileminen on joutavaa. Sunnuntaisin voin joka tapauksessa pistäytyä leirillä, ja sintin käsissäsi se kyllä menestyy. Langattoman puuha on minusta meidän järjestömme erityinen kunnia-asia, ja se on minun joutohetkieni paras ajanviete. Tässä on päiväkäsky, joka koskee leirivarusteita, kaikkea mukaan otettavaa. Lue se tänään, perjantai-iltana on katsastus Pöntössä, lauantaina lähtö kello 2 iltapäivällä kalalaiturista — Aamos Kaino Kasperin ja Piksan veneet on luvattu — ja hinattavana on Akin kanootti, jos hän vain saa sen siksi veden päällä pysymään, lisäsi hän iloisesti. — Ja nyt hyvästi, Manski — hän tervehti vasemmalla kädellä ja juoksi parilla reippaalla harppauksella portaita ylös.
IV
IRJA
Airot kohosivat tasaisessa tahdissa, ja auringonsäteet välkähtivät kiiltävistä lavoista.
Hei hali-jali-lei, sen tulimmainen vei, se bolshevismist' on —
kuului jälkimmäisestä veneestä, jonka perään kanootti oli kiinnitetty.
— Etkö sinä, Läksi, osaa mitään koreampaa rimputusta, kun sinusta kerran ääntä lähtee? huusi edellä olevasta veneestä Olavi Piirisen, Piksan, vakava ääni.
— Kyllä minä ossoon, sanoi savolainen, tätä näin, että:
Piri-rim, piri-rim, meille soitettiin, että nyt oli hätä heillä. Ja silloin me pojat laskettiin niillä konekivääreillä —
— Mutta mihin sinä, poika, itse oikein lasketkaan, huusi taas edellistä venettä ohjaava partiojohtaja Mikko Vuolle. — Ei virtaa alas mennessä rantoja kierretä.
— Onkohan sinusta, naperkuutiaisesta, sittenkään perämiehen vastuunalaiseen toimeen? sanoi samassa veneessä soutava Akki Sulkava, ja yläparista lisäsi Manski:
— Keskelle, Laksi, keskelle. Tokko sinä muistat enää edes, kuinka Iso koski soudetaan ylös, vaikka se on vaatimuksissakin.
— Muistan minä, mutta tuo Akin kanootti ja Piksan pakaasi tahtovat painaa. Näin se noustaan: ensin Varissaaren pollaria kohden, ja jos pollari on kotonaan, niin kellarin nurkkaa päin, kunnes koste vetää, sitä ylös ja sitten oikealle kova pinnistys sivuarkun kosteelle, sitä ylös parin metrin päähän arkusta ja sitten suoraan oikealle ja vasemmalla airolla niin kova pinnistys, että suonet katkeaa, niin jo nousi.
— Niks, naks, pikku Lax. Kyllä lohi osaa kosket nousta. Mutta vedelläänpä hiukan taas, Manski, jotteivät ne pääse meille perin köydenpäätä näyttämään, vaikka siellä Piksa ja Pusu pynnäävätkin.
— Hiljaa, kuului edellisestä veneestä.
Oli soudettu nelisen kilometriä alas virtaa, käännytty vasemmalle kapeasta salmesta ja sitten tultu yli pienehkön selän taas toiselle salmelle, johon edellämenijät juuri puikahtivat. Salmessa tuli vastaan vieras vene, jota soutivat kookas renkimies ja partiopoika. Perää piti nuori vaaleapukuinen tyttö.
— Päivää, Irja, tervehti Mikko iloisesti partiotapaan, ja pojat tekivät airoilla kunniaa.
— Päivää, päivää, vastasi tyttö silmiään varjostaen. — Eikös niitä metsäsissejä enempää olekaan?
— Ei ole, monet pojista ovat kotona maalla. Mutta kun sieppaamme sieltä Reinon, niin onhan meitä seitsemän, vartion verran. Ylihuomenna tulee lisäksi Taavi Korpela leirille, vaikka hän ei olekaan partiolainen. Suurempaa joukkoa emme saaneet tällä kertaa; on niin vaikeata hankkia ruokatarpeita.
— Niin, niin. Reino sanoi, että tulette jonkin ajan perästä joukolla meillä käymään leiriltä.
— Niin jalolle asialle kuin tyhjentyneitä eväsreppujamme täyttämään, ellei se ole sopimatonta, virkkoi Manski.
— Jos kestätte viikon verran, niin tervetuloa ensi lauantaina. Silloin on meillä muitakin kestittäviä, nauroi tyttö. — No, no, varovasti, Reino; tässä on vielä huopapeitot. — Pitäkää nyt kurissa tätä Telmyriä, äiti on hiukan levoton, kun hänen piti vielä pienoiskiväärikin saada mukaansa. Hyvästi, hyvästi. Me jatkamme matkaamme kaupunkiin Katria hakemaan.
Iloinen käden heilahdus, ja veneet erkanivat taas, kun ensin vastaantulevasta partiopoika kaikkine tavaroineen oli siirtynyt partiojohtajan hoiviin.
Mikko käänsi kokan salmesta aukealle peninkulmaselälle kaukaista rannan kohoumaa kohti.
— Tuota suuntaa, vai kuinka, Reino? kysyi hän vastatulleelta kalpeakasvoiselta, mutta vilkkaannäköiseltä pojalta.
— Niin, suoraan vain tuota mustempaa läikkää kohti.
Suuret siniset laineet alkoivat keinutella veneitä. Tuuli oli lämmin, taivas kirkas ja korkea. Pojat vetelivät hartaasti, kun oli päästy ulapalle. Mikko Vuolle alkoi hiljaa hyräillä:
Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä — —
mutta hiljeni siihen, ja poikien silloin tällöin jotakin sutkautellessa ryöstäytyivät hänen ajatuksensa omille teilleen. Nämä ne olivat niitä vesiä, joita Irja oli lapsuudestaan saakka soudellut… Jo koulun alaluokilta he olivat tunteneet toisensa, mutta vasta kolmisen vuotta takaperin hänelle oli miltei yhtäkkiä selvinnyt, että tuo tyttö oli hänestä aina ollut erilainen kuin muut, niin ihanan vaalea, niin reipas, niin sointuvaääninen. Irja oli ollut silloin pallosilla koulun pihalla ja varjostanut silmiään niinkuin äsken. Aurinko oli loistanut hänen hiuksiinsa. Kaikki, mikä vähäisimmälläkin tavalla oli yhteydessä Irjan kanssa, oli sen jälkeen saanut oman mielenkiintoisen viehätyksensä. Eri kouluihin jouduttuaan he olivat kirjoitelleet toisilleen. Mutta Irjan puolelta oli suhde aina ollut pelkästään toverillinen. Ylioppilaaksi tultuaan Mikko oli tarjonnut hänelle lyyransa. Irja oli ollut surullinen eikä ollut tahtonut sitä ottaa, mutta kun Mikko oli sanonut muussa tapauksessa heittävänsä sen Kaarnejärveen, hän oli muuttanut mieltään ja ottanut. Äskenkin se oli hänellä ollut rintaneulana.
— Katsokaa, pojat, huusi samassa Reino, — tuo selvästi näkyvä korkeampi harjanne on Halkiovuori.
— Voi olla niinkin, jatkoi Akki, kun veneet taas lähenivät toisiaan. — Mutta minulla oli toissapäivänä kunnia haastatella maalarimestari Pylkkästä, kun minä tätä kanoottia maalasin samassa pihassa. Ja hän sanoi: "Älkää menkö, pojat, Haltiovuorelle." — "Halkiovuorelle", korjasin minä. — "Jaa, jaa, Haltiovuorelle", penäsi hän. "Niin sen nimi on. Siellä teidät paha perii".
— Pylkkäsen loruja. Sehän on aina juovuksissa, sanoi Reino.
— "Se vuori on noiduttu", jatkoi Pylkkänen.
"Keskiyöllä kuuluu kumeaa jyrinää vuoren uumenista. Sitten kohoaa tukahduttavaa sauhua vuoresta, ja lopuksi nousee halkeamasta kamala pukin kaltainen kiiluvasilmäinen paha haltija, ja kun se kolmannen kerran näyttäytyy, niin syöksyy se järveen ja vie kaikki näkijät mennessään".
— Samantapaisia kaskuja on vaikka kuinka monesta vuoresta ilman
Pylkkästäkin, huomautti Manski.
— Kyllähän minä Pylkkäseltä tiedustelin, nauroi Akki, — mistä hän tiesi, että se kolmannella kerralla vie näkijänsä, jos kerran kaikki, jotka kolmannen kerran olivat sen nähneet, olivat joutuneet järveen. Mutta hän ärähti vain: "Usko pois, poika, — äläkä pulise."
— Kyllä sinun pitäisikin ottaa se opiksesi, Akki, ja vedellä vähän hanakammin, tuumi Manski.
— Katsokaa vain, pojat, kuinka komealta tuo Halkiovuori jo tännekin asti näyttää, huomautti partiojohtaja. — Tuossa oikealla on pieni saari, ja sen takana lienee suojainen poukama, johon laskemme veneet.
Rattoisasti jutellen oli siten kuljettu tuon puolentoista peninkulman matkan lopputaival, ja veneet sivuuttivat satakunta metriä vuoresta olevan saaren, ja kokat kohahtivat kapealle hiekkarantamalle aivan Halkiovuoren kallioiden alle.
V
LEIRI-ILTA
— Tuolla vasemmalla se vuoren halkeama on, ja tuo korkeampi kohta tuolla on oikea päävuori, esitteli Reino osoittaen sivummalla olevaa valtaista rantakallion repeämää. — Ja tässä on se niemeke…
— Ja tässä kivi ja tuossa kanto ja siinä mies, joka luulee, ettei meillä ole silmiä päässä, sanoi Akki.
— Samassa kuului partiojohtajan pillinvihellys ja komennus:
— Pituudenmukaiseen rintamaan järjesty! — Manski ja Piksa tulevat minun kanssani valitsemaan leiripaikkaa. Kukaan muu ei saa sillä aikaa poistua tältä hietikolta. Teltat ja tavarat tuodaan tuohon kallion juureen. Peseytyä saa. Hajalle!
— Tämä kallioniemeke on itsestään selvä leiripaikka, virkkoi Manski. Sen kauempaa ei kannata etsiä. Se on eteläpuolella, avoin auringonnousuun päin, vuoren suojaama pohjoisen puolelta.
Pyöreähkö pikku niemeke oli pian tutkittu.
— Maaperä on keskemmältä hiekkainen ja kuiva, arvosteli Piksa, — hiukan järvelle päin viettävä niinkuin tuleekin. Ja töyry on tarpeeksi korkealla vedenpinnasta. Minä kannatan.
— Hyvä on, vahvisti Mikko. — Ja tarpeeksi suuri niemeke myös on teltoillemme, ja komea havumaja mahtuu vielä keskelle, jos tarvitaan. Rannalla on hyvä kokoontumiskallio. Mutta katsokaas, kuinka niemi on hauskan muotoinen: aivan kuin ihmisen pää, kannas muodostaa kaulan, venepoukama tuossa kiertää leukaa.
— Annetaan sille sitten ylipäänsä nimeksi Pääniemi ja ryhdytään kiireesti pääasiaan. Teltat on saatava pystyyn, virkkoi Manski, — tulee pian ilta.
Partiojohtaja vihelsi pojat kokoon ja ilmoitti kaikuvalla äänellä, että leiripaikaksi oli valittu Pääniemi. Oleskelulupa oli saatu Reinon isältä, Koivulan kartanon isännältä. Puita sai kaataa vain, mikäli välttämättömästi tarvittiin; polttopuut piti kerätä metsästä. Kuusenhavuja sai ottaa mielin määrin. Tulta oli pideltävä erittäin varovasti, eikä sitä saanut käyttää missään muualla kuin keittopaikalla. Äärimmäistä siisteyttä oli noudatettava sekä telttoissa että ulkopuolella. Illalla julistetaan yksityiskohtaiset työ- ja leirijärjestykset, jotka myös kiinnitetään päämajan seinään.
Pian oltiin täydessä työn touhussa. Niemekkeen keskikohdan eteläpuolelle pystytettiin päämaja, partiojohtajan talonmuotoinen harjateltta. Siinä asui myös apulaisjohtaja Manski.
— Hei pojat, jos kerran tämä on Pääniemi, on meidän telttamme Korvala, sillä korvan paikalle sen panemme, huusivat Piksa ja Pusu, jonka oikea nimi jostakin käsittämättömästä syystä oli Sulo Sulin. Heillä oli vain pienen pieni kahden miehen pohjallinen kelloteltta.
— Kyllä tämä tosiaankin on oikein paratiisimainen leiripaikka, katsokaa ympärillenne, oi veljet ja kansalaisetpa ihmetelkää, lausuili Akki joka kiersi paikasta paikkaan huomauttelemassa ja pyytämättömiä neuvoja antamassa. — Mikä suurenmoinen luonto! Tämän vuoksi uhraa kernaasti 14 litraa lehmänmaitoa ja kiristää suolivyötään.
— Tule auttamaan, Akki. Tämä on Silmälä, huusi kimeällä äänellä vastakkaiselta rannalta Aamos Kaino Kasperi Lax, joka Reinon kanssa kovalla touhulla pystytti telttaa, mihin toistaiseksi myöskin Akin tuli sijoittua, kunnes hänelle ja "teekkarille" ehdittiin rakentaa havumaja.
— Kitala se paremmin voisi olla, vastasi Akki mennä huiskien telttatovereittensa luo, — semmoinen mökä sieltä lähtee.
Teltat kiinnitettiin lujasti maahan ja harvassa kasvaviin puihin. Kuusenhavuja tuotiin kasoittain. Niistä tehtiin telttojen pohjalle pehmeät vuoteet, ja toinen huopa levitettiin ylle. Kunkin teltan vieritse korkeammalle puolelle kaivettiin sateen varalta oja. Leirin suuri lippu hinattiin toistaiseksi puun latvaan, mutta rannalle kallioaukeaman laitaan oli sen tangolle jo katsottu paikka. Kannakselle lyötiin rajaksi pystyyn kolme vartiolippua. "Keittiö" sijoitettiin Piksan ohjeiden mukaan poukaman rannalle, niemekkeen "leukaan", ja hän kyhäsi siihen heti tilapäisen uunin kivistä, ja pari paatta oli pöytinä. Lähellä oli ruoanjätekuoppa ja toisella puolen astiainkuivausteline.
— Niin pian kuin ehditään, laitetaan siihen niin komea uuni, että — kehui Piksa, — muurinruukista — savesta ja hiekasta — ja pyöreistä ja pitkulaisista kivistä. Siihen muurataan kolme aukkoa: tuolle isolle padalle yksi ja kaksi pienemmille. Ja siihen se sitten pannaan se periskooppi, se peltitorvi, jolle herrat niin nauroivat, savupiipuksi, jotta vetää kuin Vilperin venttiili, ja sitten siinä voi vaikka leipiä paistaa. —
Kello kahdeksan tienoissa vihellys ilmoitti ilta-aterian ajan alkavan. Tällä kertaa syötiin vain kuivia eväitä ja juotiin teetä, jota Pusu oli kiehauttanut. Sen jälkeen seurasi telttojen sisustuksen järjestäminen ja tavarain paikalleenpano Manskin ohjausten ja määräysten mukaisesti.
— Katsokaas, herrat, neuvoi hän Laxia ja Reinoa kuivanleikkisään tapaansa, — järjestys kaikessa, sanoi entinen akka, kun kanoja piiskasi. Ruokatavarat viedään repuissa kaikki keittiöaittaan, jota kylläkään ei vielä oikeastaan ole, mutta jonka virkaa tänä yönä toimittaa kuusenoksista tehty suojus. Siinä on jokaisella oma paikka repulleen. Keittiökotaan pannaan määrätyille paikoilleen lusikat, ruokaveitset, haarukat, lautaset, kupit ja padat. Kirveet ja puukot, lapiot, köydet ja nuorat säilytetään toistaiseksi teltoissa oksista tehdyillä hyllyillä, kunnes niille on saatu valmiiksi erikoinen vajansa. Päällystakit, huovat, alusvaatteet, sukat ja ompelutarpeet säilytetään omalla telineellään teltoissa, pyyheliinat, saippuat ja hammasharjat viedään tuonne rantakalliolle uimapaikalle. Siellä on poikkipuussa oma vaarnansa kullakin ja suojus. Päämajassa on sidetarpeita, jodia ja vetysuperoksidia. Mukavuuslaitos on kunnossa, kyllin leveä kaivettu oja tuolla mantereella ison kiven takana — ja se on ankara pykälä, älkää ollenkaan irvistelkö. —
Täsmälleen kello yhdeksän partiojohtaja puhalsi iltatoitotuksen ja Manski järjesti pojat riviin rantakalliolle, avoimelle tasaiselle paikalle, josta näkyi yli koko kauniin Kaarneselän. Johtaja lausui muutaman sanan kesäleirille menestystä toivottaen: —
Korven suuri rauha rannan puolella, laajan ulapan laineet, jotka loiskivat toisella puolen, korkea taivas, joka kaartuu ylhäällä, ja partiotoverit, jotka ovat vieressämme, kaikki ne tulevat takaamaan Halkiovuoren kesäleirille paljon terveyttä, reippautta, iloa, saloelämän viehätystä ja partiohengen voimakasta kasvamista.
Poikien mieli kävi vakavaksi, mutta samalla niin oudon juhlalliseksi ja odottavaksi. Tuntui todella, että täällä oli mahdollista elää oikeata luonnetta kasvattavaa elämää.
Sitten julistettiin täydellinen työjärjestys seuraavaksi päiväksi, ja se säännösteli päivän aina aamusta puoliseitsemästä iltanuotioon saakka, ja ohjelmassa vuorottelivat partioharjoitukset, urheilu, leirityöt ja leikit. Määrättiin kokkivuorot ja kokkien velvollisuudet ja ilmoitettiin, ettei leirivartiota paikan yksinäisyyden ja rauhallisuuden takia katsottu tarvittavan yöksi.
Työohjelman jälkeen tuli vielä leirin puhtautta ja muuta järjestystä koskevia ohjeita, ja partiojohtaja päätti esityksensä toivomuksin, että kesäleirilläolo muodostuisi unohtumattoman virkistäväksi ja kasvattavaksi.
— Kuka saa tänä iltana laskea lipun, pojat? kysyi hän lopuksi. — Lipun laskee ja seuravana päivänä nostaa vanhan tavan mukaan se, joka päivän kuluessa tavalla tai toisella on erikoisesti kunnostautunut.
— Ehdotan, virkkoi aina puhumaan valmis Akki, — että partiojohtaja tällä kertaa laskee lipun. Kuitenkin haluaisin tovereitten puolesta erikoisesti kiittää Manskia siitä kelpo kieppauksesta, jolla hän alkuviikosta puolusti partiolaiskuntoa, ja Ressua siitä, että hän on hankkinut meille näin perin kauniin ja sopivan leiripaikan, — vieläpä huolehtinut vatsamme vastaisista tarpeistakin.
Kohottaen kätensä pojat tervehtivät lippua, ja iltatoimitus oli päättynyt. Hiipuvan tulen ääressä jutusteltiin vielä yhtä ja toista, ja lopuksi vierähti nuotiolaulu, jonka vitkainen, hieman alakuloinen sävel kantautui hiljaiseen iltaan lännen taivaan ruskottaessa päilyvän ulapan takana:
Taivas tummuvi, tummuu maa,
korpi korkea kohajaa.
Yö on, yö on.
Silmä valvovi vartijan
luona nuotion rattoisan.
Yö on, yö on.
Uskollisna hän käyskelee,
kaikki valpasna havaitsee.
Yö on, yö on.
Veikot, rauhassa uinukaa,
tyyn' on taivas ja tyyni maa.
Yö on, yö on.
Vähän ajan perästä leiri oli jo aivan hiljainen, jostakin teltasta kuului vain vielä vienona hyräilynä:
Yö on, yö on.
Samassa tömähti ylhäältä vuorelta kerran, kaksi, ja sitten uudelleen samalla tavoin.
— Mitäs se oli? Akin pää ilmestyi Silmälän teltan aukosta, ja päämajasta ryömivät molemmat johtajat kuuntelemaan tarkemmin.
— Taitaa olla se Pylkkäsen kummituspukki, joka siellä mellastaa, huusi
Akki.
— Ehkä hirvi, tuumi Manski, — niitä kuuluu joskus vielä olevan näillä seuduin. Jotakin sellaista raskasta se oli.
Mutta kun ei enää mitään kuulunut, palasivat pojat telttoihinsa, ja kaikki oli taas hiljaista.
VI
KIPINÖITÄ JA VAKOILUA
Pääkokki Piksa hämmensi Leukalassa suurta puuropataa ja pudisteli huolestuneesti päätään.
— Jauhot ovat ihan lopussa, ja ellei tänään saada Koivulasta pussintäytettä, päättyy tuo lysti lyhyeen, — ja hän keikautti päätään järvelle päin, mistä kuului aika meno ja meteli.
Pojat leikkivät siellä parhaillaan "torpeedoleikkiä". Iso vene oli ahdettu väkeä täyteen, ja kun oli soudettu kappaleen matkaa rannasta, avattiin tappi, — "torpeedo osui", ja sitten sai veneen täyttyessä jokainen pelastua, miten parhaiten taisi. Aamos Kaino Kasperin ääni kaikui ylinnä. Hän se oli myynyt matkaliput Atlantin ylitystä varten — Pääniemestä Leirisaareen — ja hänellä oli paitakin yllä arvonsa merkiksi.
Puoli seitsemältä joka aamu kuului torventoitotus päämajasta. Silloin oli hetkeäkään siekailematta noustava, pantava vuoteet kasaan ja teltat siivottava ja tuuletettava, sillä viittä minuuttia ennen seitsemää Manski toimitti telttojen tarkastuksen. Kello seitsemän vihellys kutsui Kalliokentälle, jossa toimitettiin leirilipun nosto ja aamuhuuto ja ilmoitettiin lähemmin päivän tehtävistä. Heti sen jälkeen oli tänäkin aamuna ollut kuten tavallisesti peseytyminen ja voimistelua, ja neljännestä vailla kahdeksan Kanerva-aukealla lyhyet marssiharjoitukset, ja parhaillaan oli partioharjoituksia. Ensin oli sidottu "jalkahaava", kannettu "loukkaantunutta" Akkia partiotapaan selässä, sitten pudottauduttu korkean puun oksalta riippuvan, partiosolmuin sidotun ja jatketun köyden varaan, ja sen jälkeen oli juuri Pusun keksimä torpeedoleikki käynnissä.
Samassa pärähti Piksan varoitusvihellys "Leukalasta". Hieman tyytymättöminä hauskan ja hurjan leikin keskeyttämiseen pojat uivat rantaan, sillä kymmenen minuutin perästä alkoi aamiainen puoli kymmeneltä, ja kokit — joina aina vuoroaan oli kaksi kaikista muista tehtävistä vapaata poikaa, vaikka Reino olikin tänään päässyt leikkiin osalliseksi — olivat täydellisiä diktaattoreita. Heidän ankara vastuunalaisuutensa se heille antoi sellaisen vallan.
— Joko Tassu teekkari taas ehti syödä? sanoi Akki puuroa popsien, — se luulee, että tämä on Riihimäki ja 'vemton minuuter'.
— Jo kerkesi, myönteli Piksa, — mutta maltas, nyt se kuuluu Manskia ja minua huutelevan. Jokohan — syökää te rauhassa vain!
Manski ja Piksa juoksivat kannakselle ja kiipesivät nopeasti kallioita ylös rantavuoren harjamalle saakka. Sinne oli langatonta lennätinasemaa pystytetty viikkokausi siitä saakka, kun Taavi Korpela oli saapunut. Antennin kannattajina oli kaksi karsittua korkeaa mäntyä, ja koneita varten oli niiden juurelle tehty havumaja. Majan ovella Taavi istui kuulotorvi korvalla.
— No? kysyivät molemmat pojat yhtaikaa hengästyneinä. Monet kerrat oli siinä siten jo turhaan kuunneltu.
— Olen kuullut Mikon merkkejä: HV, HV, HV, HV ja sitten MV, MV, sanoi Tassu, — olkaa ihan hiljaa. Äsken juuri alkoi, kun olin saanut maajohdon uusituksi. Taas… selvästi HV, HV. Tuokaa korvanne lähemmäs, tuohon aivan, niin kyllä kuulette. — Perin, perin selvästi!
Pojat kuuntelivat jännittyneinä kuulotorven hiljaisia karahtelevia ääniä.
— No nyt tuli loppumerkki, nyt meidän on koetettava vastata; saa nähdä, miten käy, virkahti Tassu, käänsi kytkimen ja alkoi painella avainta, niin että sinkkipuikkojen kipinävälissä sähähti sininen sähköpurkaus: MV, MV, MV — HV, ja sitten hyvin hitaasti: merkit kuuluvat hyvin selvästi, miten siellä?
Vähän ajan perästä Tassu kirjoitti vastaanottamansa merkit ja Manski luki:
— Vielä hyvin heikosti. Lähetä hitaammin. Eläköön!
— Eläköön, huikkasivat pojat, ja Piksa, pääkokki, heitti riemuissaan virkalakkinsa ilmaan. Mutta Tassu otti edelleen vastaan:
— Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne. Sitten jatkamme Koivulaan heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut paitsi vartijat.
Manski kirjoitti sanoman paperille, juoksi alas Kalliokentälle, vihelsi pojat kokoon ja julisti juhlallisesti:
— Pojat, tänään on tapahtunut suuri asia. Halkiovuori on päässyt langattomaan sähkölennätinyhteyteen kaupungin kanssa. Ensimmäinen juuri saapunut sähkösanoma kuuluu: Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne. Sitten jatkamme Koivulaan heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut paitsi vartijat. Partiojohtaja.
Riemu oli yleinen. — Eläköön Halkiovuoren lennätin, eläköön johtaja, eläköön Tassu, eläköön Marconi! kuului huutoja ja Akki ehdotti:
— Sähkötetään nyt sinne: Aina valmiina, partiojohtaja, ja huikea hurraa soi!
Manski antoi hajaantumisluvan, ja kaikki hyökkäsivät vuorelle näkemään lennätintä toiminnassa. Monesti oli sitä kylläkin käyty katsomassa, mutta tällä kertaa tarkkasi sitä jokainen aivan toisin mielenkiinnoin.
— Ensi viikolla on morsea harjoitettava, niin että joka mies osaa sähköttää, virkkoi Piksa.
— Ai, pyydetään johtajalta minun sandaalini ja sakseni ja herneitä lisää, keksi Aamos Kaino Kasperi.
— Laxille saksia, jotta se sais pussinsa raksia, kun ei sillä enää oo herneitä naksia, runoili Pusu harvinaisen puheliaana.
— Kuules sinä chechaquo, pisteli Akki, — jos lennätintä myöten tulisi kaikki, mitä sinulta on jäänyt ja mitä muuten haluaisit, niin ilma olisi pian täynnä tavaraa kuin Lissabonin postikonttori.
Manski rauhoitti mielet, ilmoitti, että kello kahteen saakka tehtäisiin työtä tavalliseen tapaan, jotta iso havumaja saataisiin aivan valmiiksi, sitten syötäisiin päivällinen kahdesta puoli kolmeen, kalakeittoa — muuta ei ollut — puoli tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. "Täydellistä lepoa" olisi tänään vain puoli tuntia tunnin sijasta, kolmeen saakka. Sitten kello neljältä piti kaiken olla lähtöön valmiina. Iltapäivän partioharjoitusten ja vapaa-ajan sijaan tehtäisiin heti partiojohtajan saavuttua vierailu- ja muonitusretki Koivulan kartanoon, mistä palattaisiin leirille yöllä. Kaksi leirinvartijaa tarvittiin. Vapaaehtoiset ilmoittautukoot päivälliseen mennessä.
Poikien vuorelta leirille painuessa Pusu vei vakavana telttatoverinsa
Piksan syrjään.
— Kuules, nyt kun lähdetään… ja ne vartijat asetetaan… niin minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta, joka on minua vaivannut eilisestä asti. Kuljeskelin eilen vähän ennen illallista siinä puoli kahdeksan tienoissa Halkiovuoren tuolla puolen ja olin juuri pysähtynyt katselemaan tikkaa, joka takoi ja kiersi puuta, kun kuulin kummallista naurua: ha-ha-ha, ha-ha-ha, mutta niinkuin se olisi tullut vuoren sisästä. Minua vähän ihmetytti, ja tuumin, että otanpa selville, mitä se on, ja lähdin kiertelemään paikkaa joka puolelta. Mutta mitään vähääkään epäilyttävää en voinut löytää.
— Se mahtoi olla jonkinlainen kuulohäiriö. Tai ehkä nauru kajahti jostakin kauempaa rannalta, arveli Piksa tyynesti.
— Ei totisesti. Se kuului niin selvästi, että ikäni sen muistan: ha-ha-ha, ha-ha-ha. Ja se tuli kuin maan alta; se ei voinut kuulua sillä tavoin metsästä eikä rannalta, vakuutti Pusu.
— No mikäs se sitten voisi olla?
— En minä vain tiedä. Tuntuu tämä kai sinusta hullulta puheelta. Mutta minusta tässä Halkiovuoressa on jotakin… noiduttua.
— Joko sinäkin alat uskoa siihen Pylkkäsen kummitukseen? virnisteli
Piksa.
— En… enhän minä. Mutta jotakin tässä täytyy olla, ja ajattelin, että voisin nyt vapaaehtoisesti jäädä vartijaksi, ja jos sinä jäisit toiseksi, niin koetettaisiin yhdessä tutkia… ehkä saataisiin jokin selvitys.
— Jäädään vain, en minä sinne Koivulaan piittaa, mutta mahdotonta on, että siinä voisi mitään erikoista olla. Niin viatonta paikkaa kuin Halkiovuori ei ole toista koko maailmassa. Mutta jäädään vain ja nuuskitaan, ehkä siinä on jotakin jännittävää — se olisi sitä minun mieleistäni puuhaa, oikein partiosouvia.
VII
RUUSUJA JA RAKKAUTTA
— Eikö ole kaunis tuo Saittalahti, kun sitä täältä katselee, virkkoi Mikko, kun vene oli karahtanut karkealle rantasomerikolle ja oltiin reput selässä valmiina lähtemään Koivulaa kohti. — Nimi ei ole juuri runollinen, mutta sen tuuheat rannat, kauniit kaislikot ja syvänvihreä vesi tekevät sen erikoiseksi.
— Kyllä vain — onhan tuo — mutta olipa soutukin tiukka tähän ihanuuteen, tuumi Taavi Korpela, — taidettiin tulla vajaassa tunnissa yli selän.
— Niin on, kahdeksisen kilometriä pyyhkäistiin kuin leikillä vain. Ja nyt komppania Koivulata kohti.
Alettiin nousta loivaa rantatörmää ja sitten ohi pienen rantamökin varjoiselle tielle. Mikko ja Taavi astelivat edellä.
— Enpä ole vielä ehtinyt kysellä edes, mitä tuumit partioleirillä olostasi, alkoi Mikko jutella. — Nyt kun olet viikon ollut mukana, voit kai jo sanoa arvostelusi.
— Kyllä se mukiin menee. Langattoman puuha se on ollut perin jännittävää, ja tämäpäiväinen menestyminen on erinomaista. Järjestys on leirillä oikein hyvä, ja reippaasta luontoelämästä olen aina pitänyt. Olen hyvin tyytyväinen. Mutta joukko saisi mielestäni olla suurempi.
— Sepä hupaista. Tiedätkös, miten sydäntäni sykähdytti ja miten hurjasti riemuissani olin, kun saimme lennättimen toimimaan. Nyt voimme ajaa asiaa eteenpäin ja meillä on siitä paljon hauskuutta. — Mitä leirin pienuuten tulee, olet oikeassa. On vaikeata saada sopivaa työnjakoa toimeen, puhumattakaan oikeasta yhteiskuntaelämästä. Kuluu liian paljon aikaa kaikilta pikkuhommiin, kun on vähän poikia. Olen monesti ajatellut sitä asiaa. Mitäs sanot, jos jonakin kesänä Suomessakin saataisiin aikaan oikea jättiläisleiri. Valittaisiin ihana paikka, minne teltat sijoitettaisiin, sinne kokoontuisi poikia, jotka saisivat harrastaa taitavien johtajien opastamina sitä, mistä olisi eniten hyötyä ja mikä enimmin miellyttäisi: jonkinlainen nuorten kesävaltio — se on minun suuri unelmani: kuria, elämäniloa, työtä, taitoa ja tietoa, siinä ohjelma. Mutta hei, pojat, huomio, tästä lähtee oikopolku, ja sitten alkaa pian kuulua kosken kohina ja tullaan kummun edustalla olevaan metsään. Te, jotka ette ennen ole käyneet täällä, saatte nähdä jotakin kaunista, lisäsi hän jälkijoukolle.
Kapealla polulla kaikki siirtyivät kulkemaan peräkkäin. Mikko taivalsi kuin rakkaimpia kotiseutujaan. Hän muisti polun jokaisen mutkan, miten se tuossa kohta kohoaisi pienelle katajamäelle; sitten noustaisiin aidan poikki porraslautoja, ja sen jälkeen alkoi jokilaakson vehmaus, korkeita lehtipuita ja rehevää lainehtivaa ruohorinnettä. Ja vasemmalla edessä kohisi pieni koski — äänestä kuului, ettei mylly jauhanut, vaan vesi syöksyi sulkuluukun estämänä myllyntorin sivusta pauhaten ja vaahdoten alas.
— Idyllinen näky, vahvisti Manski, — mutta mitäs, Tassu, sanot tuosta vedentuhlauksesta?
— Hm, turbiini, turbiini, runollinen vesiratas joutaisi jo museoon.
Jo näkyivät kummun korkeat koivut, ja Koivulan punainen kartanorakennus pilkotti niiden lomitse. Talo oli vanha, suora kuin laatikko, kaksikerroksinen. Sen edessä oli laaja peltoaukeama, oikealla suuri hedelmäpuutarha, vasemmalla myllyn lähellä navetta ja muut rakennukset. Päärakennus näytti hauskalta valkoisine akkunanpielineen, ja seinämällä, kiertäen kehänä koko metsän puolen, kasvoi valkoisia ruusuja.
Nuo valkoiset ruusut ne aina värähdyttivät Mikon mieltä. Ja samoin korkeat koivut, joista alinomaa kuului hiljainen kohina. Hän ajatteli Irjaa. Irja oli kertonut pikkutyttönä istuneensa koivussa pitkät ajat, ja hän oli myöskin monesti maininnut, että kun ruusut kukkivat Koivulassa, oli se varmasti maailman suloisin paikka.
Jo kumpua noustessaan pojat kuulivat avoimista akkunoista salin puolelta laulua ja pianonsäestystä. Koivulassa oli vieraita. Reino oli kertonut, että oli Katri-sisaren syntymäpäivä, jolloin oli järjestetty hauskaa pitkästä aikaa. Sen vuoksi heidänkin retkensä sopi erittäin hyvin Reinon mielestä.
Pojat kuuntelivat takahuoneen matalalla olevan avoimen akkunan ääressä ja ojensivat laulun loputtua kätensä sisään paukuttaen kuorossa käsiään. Irja juoksi salista pianon luota ja hänen poskensa hohtivat ja iloinen äänensä kajahti:
— Tervetuloa, metsäläiset, tervetuloa!
* * * * *
Mikon rintaa ahdisti. Miksi hän ei jo tuntia takaperin ollut antanut lähtömääräystä? Se olisi ollut paljoa parempi. Asiathan oli kaikki toimitettu. Hieman ujostellen Reinon avustamina pojat olivat syrjässä esittäneet emännälle pyyntönsä, että he olisivat mielellään halunneet ostaa hiukan leipää, jauhoja ja perunoita. Ja he olivat saaneet kaikkea, mitä halusivat, vaikka ison kartanonkin varastot olivat vähissä. Kaikki reput olivat täynnä. Oli myöskin sovittu heinäntekopäivistä. Sitten he olivat kierrelleet katsomassa koskea ja myllyä, pärehöylää, meijeriä ja isoa talon sivulla olevaa puutarhaa.
Suuresta salista oli siirrytty koivujen alle ja siellä rupateltu ja leikkitty. Kaupungista oli tullut joukko nuorta väkeä, ja seura oli hyvin hilpeä. Sitten oli salissa alettu tanssia, ja parhaillaan kaikuivat valssin sävelet hiljaiseen kesäiltaan.
Mikko seisoi ovella ja katseli. Taavi Korpela, Reino ja Akki näyttivät olevan hyvin kiintyneitä tanssiin, Manski keskusteli isännän kanssa viereisessä huoneessa, Aamos Kaino Kasperi selitteli äänekkäästi pihalla jotakin renkipojalle.
— No, Mikko, etkö sinä vieläkään ole opetellut tanssimaan? nyökäytti
Katri hänelle päätään, palavissaan siirtyen portaille vilvoittelemaan.
Mikko hymyili hänelle hieman väkinäisesti. Hänen hilpeytensä oli kokonaan mennyttä. Hänen katseensa siirtyi taas pianon ääressä istuvaan Irjaan.
Paljon hän oli ajatellut tätä Koivulan matkaa ja toivonut täällä saavansa olla ja puhua Irjan kanssa. Mutta Irjalla näkyi olevan muuta tekemistä. Häthätää pojat olivat hänen opastaminaan käyneet katsomassa yläkertaa, tyttöjen valkoisia huoneita, sitten oli Irja taas hävinnyt vieraitten piiriin. Hän oli niin iloinen, niin kevyt kuin vaalean ruusun terälehti.
Katri siirtyi pianon ääreen. Mikko käännähti ovelta kuuntelemaan isännän ja Manskin puheita. Hänen salainen toivonsa oli, että Irja vihdoinkin tulisi tuolta joukosta.
Manski kertoi harvakseen Halkiovuoren leirielämästä.
— Kyllä se on lokoisa paikka, se vuori, kuului isäntä myöntävän, ei siellä ole tainnut enää kalamiehiäkään käydä. Ne joskus sytyttelevät paloja. Paha vain, että se on siellä toisella puolen selkää. Meillä on paljon maita vielä siellä.
— Niin. Sitähän varten se on tämä insinööri täällä, että järjestelisi vähän näitä maita…
Mikko kääntyi taas salin ovelle. Irja tanssi juuri parhaillaan insinöörin kanssa. Pitkä, solakka mies se oli, kasvot ruskeat. Taavi näkyi sen tuntevan.
Ihmeellisesti se tanssi, tuo Irja, jalat tuskin koskivatkaan lattiaan. Mitä hän tekikään täällä, hän, Mikko, kömpelö ja raskasmielinen Halkiovuoren partiopöpö! Ei hän ollut koskaan tullut tekemisiin moisten ilojen kanssa, kotikasvatus ja aivan toisenlaiset harrastukset olivat sen saaneet aikaan.
Akki lasketteli sukkeluuksia kansakoulunopettaja Mattilan tytöille, ja Reino yhtyi joukkoon. Taavi alkoi jutella erään maisterin kanssa. Siitä oli Irja joskus puhunut, tuosta maisterista. Tuntui, kuin se olisi ollut pihkassa tyttöön.
Samassa tuli Irja salista vilvoittelemaan.
— Onko hauska tanssia, Irja? virkkoi Mikko.
— Tietysti on, insinööri on mainio tanssija. Eivätkö ruusut ole kauniita? sanoi tyttö ja he siirtyivät kävelemään taloa kiertävälle hiekkakäytävälle. — Sinä et osaa pitää iloa, lisäsi hän vilkaisten Mikon vakaviin kasvoihin.
— En.
— Muistaissani — miten isäsi papereitten, sen Onnen arkun laita nyt on? kysyi Ilja ja taittoi ruusun.
— Siitä emme tiedä sen enempää kuin ennenkään. Isä on toivoton.
— Jos minä olisin sinun sijassasi, niin etsisin yöt päivät, ja minun täytyisi se löytää. Aiotko mennä syksyllä jatkamaan lukujasi?