AUSKULTANTIN PÄIVÄKIRJA

Pöytälaatikon salaisuuksia

Luettavaksi sallinut

ANTERO AVOMIELI [Ilmari Kianto]

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

Proloogi.

Elämä menee menoaan ja useimmat päivät tunnelmineen, havaintoineen painuvat unhotuksen yöhön…

Mitähän? jos rupeaisi pitämään päiväkirjaa siltä elämänsä aamuajalta, jolloin juuri on saanut kiusalliset yliopistotutkintonsa suoritetuiksi ja kesäloman perästä "nuorena toivorikkaana maisterina" maaseudun hiljaisuudesta rientää takaisin pääkaupungin hälinään juhlallisesti kuunnellakseen opetusta Suomalaisessa normaalilyseossa —? Millainenhan kronika tuostakin tulisi ja olisiko siitä kenellenkään hupia tai hyötyä? Vai joutuisikohan moisen tekeleen tautta naurunalaiseksi ihmisten edessä, nimittäin jos sen sitten jolloinkin julkaiseisi —? Kuka ylipäänsä ilkeää näytellä päiväkirjojaan muu kuin kaunokirjailija, vaikka monet muutkin kuolevaiset hiljaisuudessa elämänsä yksilöllisyyksiä kirjoittelevat?

Sillä ensimäinen ehto päiväkirjan siveelliseen oikeutukseen on luonnollisesti se että kirjoittaja siinä ilmaisee tunteensa ja arvostelunsa juuri sellaisina kuin ne sydämestä tulevat eikä keinotekoisesti rupea päiväkirjansa lehtiä koristelemaan. Toisin sanoen: vaaditaan erinomaista rehellisyyttä ja erikoista lapsen mieltä, jota pienetkin seikat huvittavat yhtäpaljon kuin suuret. Ja kun kerran päiväkirjaa kirjoittaa, niin pitää kirjoittaa aivankuin kokeeksi omalle itselleen tai aivankuin ei kirjan koskaan tarvitseisi joutua muiden nähtäviin — jos kohta hämärästi tuntee, että se mahdollisesti joskus joutuukin. Eiköhän esimerkiksi Leo Tolstoi monia tunnustuksiaan kirjoitellessaan elämänsä eri aikoina liene aavistanut että arimmatkin mielenilmaisunsa joskus joutuvat päivänvaloon, eikä se ihminen kuitenkaan noita lehtiä ole salannut eikä papereitansa liioin polttanut? Joku tietenkin huomauttaa terävästi että onkin suuri ero neron ja tusinaihmisten välillä, mutta tähän voipi väittää että kun kerran neron päiväkirjat julkaistaan ihmissielun tutkimuksia varten, niin eiköhän joskus olisi hupaista saada lukea tusinaihmisenkin päiväkirjan lehtiä, jollei muun vuoksi, niin ainakin nähdäksemme, kuinka suuri todella on eroitus neron ja tusinasielun välillä?

Olipa miten oli, se nyt vain on varma, että jos esimerkiksi "minä" päiväkirjan pitoon ryhdyn, niin en sitä tee sentähden että joku suuri ihminen on samoin tehnyt, vaan aivan omaksi huvikseni ja omaksi kehityksekseni piirtelen muistiin mitä milloinkin haluan enkä kaavanani tässä tahdo käyttää mitään muuta kuin mainitsemaani rehellisyyttä sekä tuota lapsenmieltä, jolle salamieliset suurmailman ihmiset nauravat.

Auskultantti.

I. SYYSKAUSI.

VUONNA 1898.

16 p. syyskuuta. Tänään kuuntelin ensimmäisen tuntini Suomenmaan suurimmassa Mallikoulussa ja sattui se tapahtumaan I luokalla; meitä oli siellä penkillä istumassa viisi kappaletta vastaleivottua kandidaattia. Pikkupojat eivät läsnäoloaan paljonkaan arastelleet. Tohtori Pontevan opetus oli selvää ja reipasta; aineena oli suomi, äidinkieli. Ensin oli kielioppia: Mikä on subjekti? — Subjekti on se, josta lauseessa jotakin sanotaan! Oikein! Mikä on lause? — Lause on sanoilla ilmoitettu ajatus! Oikein! Harjula, tiedätkös jonkun lauseen? — Poika juoksee! Tohtori lisäsi: Niin, poika juoksee ja — huutaa. Hän on samalla leikillinen mies tuo opettaja. Sitten oli heillä Maammekirjasta runo luettavana:

Laps Suomen, kasva siinä vaan Kuin nuori koivu puistossaan, Ja sille henkes uhraa!

Se oli joku patrioottinen runo, jossa kehoitettiin uhraamaan henkensä isänmaan puolesta. Mitä on uhrata? kysyy opettaja. — Se on samaa kuin antaa, — vastaa kimakasti eräs oppilas. Kuinkas voi henkensä antaa isänmaalle? Kun menee sotaan! vastaa eräs pikkuolento varmasti. "Vanha, turmiollinen lauseparsi!" ajattelen minä itsekseni, olen näet nykyisin lukenut Bertha von Suttnerin valtavan "Aseet pois"!…

Kummallinen tunnelma valtasi sieluni: Minäkinkö tässä nyt muka olen maisteri ja kaikkia noita pikkupoikia viisaampi? Minustako, joka aivan tuollaisena pullukkana tuonoin istuin koulupenkillä, nyt on tuleva samallaisten pikkupoikain herra ja ohjaaja? Suuri erehdys! Olen jokaista noista tuhmempi. Kieliopissa ovat he jokainen minua viisaammat. En tottatosiaan niin tarkoin kuin he osaisi selittää, mikä on nomini tai mikä partikkeli. Minusta koko kielioppi onkin hyvin ikävä ja joutava juttu. Vai onko siitä rahtuakaan hyötyä todelliselle elämälle? Mitähän, jos opettajaksi tultua jättäisi kajoomatta koko kielioppiin? Opettaisi vain runoja ja lauluja ja kertoisi "elämän totuuksia"? Neuvoisi luontoa ja terveydenhoitoa — eikö olisi se paljon tärkeämpää kuin "partikkelit ja noominit"? Varjeleisi nuoret ihmistaimet siitä, mistä omat opettajani minua eivät varjelleet? Jaa, mitähän tästä tullenee…

17:s päivä. Kuuntelin ensi tuntini venäjänkielessä, — aineessa, jossa vakaa aikomukseni on tulla pedagoogiksi. Menin VI:lle luokalle, jossa ilmoituksen mukaan oli venättä sinä tuntina. Kun opetus alkoi, äkkäsin kuuntelevani — kreikkaa. Nousin ylös, kumartelin ja pyytelin anteeksi sekä poistuin kiireesti. Nämät olivatkin kreikanlukijoita, mutta venäjänlukijat olivat eräässä syrjähuoneessa alakerroksessa. Repäsin oven auki ja tapasin itseni kumartamassa venäjänkielen opettajalle kumminkin jättäen esittelyn toiseen kertaan. Aivan oikein: täällähän venättä luettiin. Puhuttiin parhaillaan niin viehättävästä kulttuurimailman asiasta kuin "passiivin partisipin preteeritistä"… "Onnii" ja "Jennii" kajahteli muikeasti vastaani. Selkäpiitäni värisytti ajatellessa että nyt muka olin siinä varsinaisessa elementissäni, jossa elämänleipäni olin ansaitseva! Joka kerta kun opettaja teki kysymyksen, säpsähdin ja pidätin hengitystä; en olisi tiennyt, jos minulle nuo kysymykset olisi tehty. Säikähdin kauheasti, kun muistin että olin maisteri, jolla oli korkein arvosana mainitussa kielessä. Koetin kumminkin näyttää siinä yksin kuuntelijana istuessani varsin asianymmärtäväiseltä. Eräs oppilaista toi kohteliaasti kirjansakin minulle, jotta suvaitseisin mukana seurata. Ja minä olin seuraavinani, loin silloin-tällöin silmälasieni takaa oppineen katseen milloin opettajaan, milloin johonkin oppilaaseen, joka sattui vastaamaan huonosti. Saas nähdä, mikä tästä tulee, sanon vieläkin. Mutta ruokahaluni on ihmeen hyvä. Ja se kai on oiva enne…

19:s päivä. — Kuuntelin toisen tuntini venäjää V:nnellä luokalla. Nähtävästi ei auskultanteista kukaan muu tätä kieltä kuuntele. Päätäni vähän huumasi seuratessani kysymyksiä ja vastauksia. Väsyneenä astuin ulos Normaalilyseosta ja marssin suoraapäätä saunaan. Minulle on sanottu että kuunteleminen enemmän uuvuttaakin kuin itse opettaminen.

20:s päivä. — Kolme tuntia yhteen perään! Kuuntelin syrjäaineina ensin historiantuntia, jolloin puhuttiin Englannin parlamentista, maurilaistaisteluista ja jostakin Henrik Purjehtijasta; sitten myös "uskontoa", jossa puhe oli jostain "saeculum obscurum'ista", himmeästä vuosisadasta — joista kaikista en tietäisi tuontaivaallista. Venäjän tunnilla myös kävin — torkkumassa. Shto budjet, Bozhe moj? — Tänään olen viimeistellyt valmiiksi käsikirjoituksen uuteen runokokoelmaani…

21:nen päivä. — IV luokka, suomea. Tekijän ja olijan nimiä, paikan nimiä… Männikkö, lepikko, päivyt, yöhyt, poikue, pappila… Tässä on kuitenkin ikäänkuin jotain kotimetsän tuoksua, sointuvan kansankieleni sanoja. Tohtorin opetustapa on verrattoman raikasta. Jospa hänen laillaan kerran voisi opettaa! Döbeln Juuttaalla… — Se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot… — Niin, se on mahtava runo, sillä vain pilassa että sotaa ja verityötä ihastellen lauletaan. Mikä on korpraali? kysyy opettaja. — Se on vähän ylempi kuin sotamies! huutaa oppilas tolkussaan. Jaa, se on sama kuin nykyaikainen jefreitteri, jolla on kolme nauhaa, — selittää tohtori. Tässä pikkuasiassa viisaustieteen tohtori kuitenkin erehtyi. Entisenä isänmaanpuolustajana tiedän näet jefreittereillä olevan vain yhden kapean nauhan! — Tunnin loputtua kävelimme tohtorin kanssa rinnan alas rappusia.

— Milloin annatte ensimmäisen harjoitustuntinne?

— Minäkö? En uskalla vielä ajatellakkaan.

— Antakaa pois vain I luokalla, eihän maammekirja ole vaikeaa. Hymm…

Ystävällinen tohtori erosi minusta komeasti rykäisten. Se oli seitsemäs tuntini. Aamiaisen jälkeen kuuntelin kahdeksannen ja yhdeksännen.

22:s päivä. — Latinaa 8—9 II luokka.

Nominatiivi Puella, suomeksi tyttö. Genitiivi Puellae — tytön. Datiivi Puellae — tytölle. Akkusatiivi Puellam — tyttöä. Vokatiivi Puella! — oi tyttö! Ablatiivi Puella — tytöltä, tytön kautta jms.

Mitenkäs kuuluu pluraalin datiivi? Armas?

Armas: Puellis — tytön.

Opettaja (kiivaasti): Mihinkä kysymykseen vastaa datiivi?

Hän, Armas onneton, ei sitä tietänyt!

— Tule minun luokseni kello 6! karjasi opettaja: — kun kerran on koulussa, niin täytyy oppia!

Taivutettiin myös Incola sanaa.

— Toivo, miten kuuluu monikon genitiivi?

— Incola… Opettajan keppi paukahti pöytään: — kello 6 minun luoks…

— Incolarum! kajahti samalla Toivon vastaus. Se pulpahti samalla silmänräpäyksellä kun rangaistus määrättiin. Sillä kertaa vältti siis poika rangaistuksen, mutta auta armias: kohta sai hänet opettaja kiinni siitä ettei poika oikein tiennyt mihin asti oli läksyä. — Kello 6 minun luokseni Armaan kanssa! huusi ankara ludimagister. — Ja tuo päiväkirja mukanasi! Saat puolen tunnin arestin siitä ettet tiennyt läksyä…

Toivo parka koetti turhaan sopertaa ettei hänellä viime kerralla ollut ollut kirjaa ja että sentähden… Mutta tuomio oli lausuttu. Toivo purskahti hiljaiseen itkuun eikä koko lopputuntina voinut mielenliikutukseltaan seurata mukana, kun uutta läksyä valmistettiin. — Tämän, kaiketi ihan jokapäiväisen tragikomedian latinantunnilla näin minä, auskultantti, "ja olen sen valmis valallani todeksi todistamaan".

23:s päivä. — Tänään kuten eilenkin olen istunut koulussa kaikki viisi tuntia, mutta kyllämaar tuntuukin niissä kappaleissa, joilla istutaan. Välitunneilla käyn ympäristössä kävelemässä ja hengittämässä ulkoilmaa. Muutamilla tunneilla olen koettanut päässäni sommitella runontapaista, — mahdotonta! Jos vain tietäisin että opettajaksi-antautuminen vahingoittaa runollista tuotantoa tai vie hiiteen mielialat ja tunnelmat, niin hetipaikalla hylkäisin niin kuivakiskoisen alan. Kuinka saisi tietää? Missä on kohtalon sormi? Illalla palasin asuntooni paratiisillisesta paikasta. Tunteeni olivat kukkuroillaan kultaa. Niitä oli niin paljon että oli mahdoton niistä sulattaa riemunrunoa. En ole sepittänyt ainoatakaan runoa senjälkeen kun auskulteeraamaan rupesin. Mitä tämä merkinnee? Hyväjumala!

24:s päivä. — Eilenillalla kun kävelin runoilija Tantus Kvantuksen kanssa Aleksanterilla, tuli vastaamme parvi koulupoikia, jotka nostivat minulle lakkia. Tietenkään en kerennyt vastaamaan tervehdykseen. Toverini onnitteli minua leikillisesti (ja luultavasti sala-ivalla): Pitääköhän minun elää se päivä, jolloin olen näkevä sinut lehtorina? Pudistin päätäni ja huokasin: "jospa tietäisit!" Mutta sitten käänsin asian leikiksi.

— Koulupojat nostavat minulle lakkia, ha, ha!

— Tietääpäs sen: runoilija Kannelrinnalle!

— Eivät he tiedä salanimeäni?

— Tietävät kyllä, siitä saat olla patentti.

— Arvelet kai että pitäisi jo "stormikin" ostaa?

— Tietenkin! vieläpä kaksi kappaletta, joita pidät päällekkäin: toista runoilijamaineesi merkiksi — toista maisteri-arvosi tulkiksi!

— Kiitos neuvosta, eiköhän kuitenkin yhteisen runoilijasynnin johdosta ostettaisi yhteinen torni, jota vuorotellen kallossa kanneltaisiin?

— Enpä suostu, — sanoi Tantus Kvantus ja ojensi järeän kätensä hyvästiksi.

* * * * *

Tänään olin syrjäaineena seuraamassa voimisteluakin. Ruumiin kauniiksitekeminen ja "mens sana in corpore sano" — on sentään luontoa lähempi kuin mensa-sanan taivutus latinantunnilla! — Viidennellä tunnilla olin myös saksankieltä kuuntelemassa. Sama iänikuinen juttu kuin muissakin kielissä:

Das Mädchen, Des Mädchens, Dem Mädchen…

Jos tyttöjä itsiäänkin tässä murheen laaksossa yhtä paljon taivutettaisiin kuin tyttö-nimeä kaikissa kouluissa ja kaikissa kielissä, niin kyllämaar kerran mailmassa saisimme kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin suuntiin taipuvaisia vaimoja. Sillä muokassa siinä on tyttö-riepu hulivilipoikain hampaissa!

26:s päivä. — Latinan tunnilla II luokalla:

Opettaja: Sinullahan on veli, joka on maisteri?

Oppilas: Niin.

Opettaja: Sinun pitää pyytää että hän lukee sinun kanssasi kotona, en minä jouda täällä sinun kanssasi äkseeraamaan! Sinähän et tiedä mikä on subjekti, mikä predikaatti lauseessa, sinä vain laskettelet sanoja ulkoa kuin papukaija. Sinun ei olisi pitänyt päästä tälle luokalle! Vaan kun kerran olet sille otettu, niin täytyyhän sinun nyt sillä pysyä, mutta muistakkin että täytyy myös lukea ja ajatella. — No, sinä siellä, missä sinun kirjasi on, koska kurkistat toisen kirjaan?

— Minun kirjastani on juuri tämä lehti poissa!

Vai niin. No, mitä sinä siellä, etkö tiedä mitä taurus sana merkitsee?

— Minä olin maalla sunnuntaina!

— Vai niin — sentähden et muka tiedä läksyäsi. Eikö silläkin, joka käy maalla, ole velvollisuutensa?

Oppilas (ujosti): O-on…

Hyvät ihmiset, luuletteko nyt että 10-vuotias poika täysin tajuaa, mikä on velvollisuus?

27:s päivä. — Uskonto-tunti IV luokalla. Puhuttiin Kristuksesta Getseemanessa, kuinka hän yöllä rukoili, kuinka hän rupesi vapisemaan ja kauhistumaan…

— Miksi hän niin kauhistui?

— Hän pelkäsi kuolemaa.

— Niin, sillä kuolema on jotakin kauheaa.

Mitä kuolema oikeastaan on? — Oppilas ei tiedä, vaan opettaja itse selittää: — Se on ikuista kulumista, alituista voimien vähenemistä, alituista ruumiin koneiston rappeutumista. "Morior, dum orior": minä kuolen kasvaissani — sanoivat jo vanhat viisaat Roomalaiset. — Missäs on Vanhan Testamentin mukaan ihmisen sielu?

— Se on hänen veressään.

— Tässä sanotaan että Jeesus hikoili verta. Kuinka se on selitettävä?

— Hän oli niin kovassa tuskassa ja ahdistuksessa että veri seisahtui ja pusertui ulos hikihuokosista.

— Mikä hänet vihdoin rohkaisi?

Opettaja sai taaskin itse ammentaa vastauksen omasta tietopussistaan.

— Se, kun enkeli häntä puhutteli, luvaten tällaisen kuoleman merkityksen: kuinka miljoonat ihmiset ja niiden takana taas uudet miljoonat tämän kuoleman voiton ja kärsimyksen johdosta saisivat lohdutuksen ja ikuisen autuuden… j.n.e.

28:s päivä. — Olin taas I luokalla, suomentamilla. Noista pikkupojista pidän! Siellä lehahtaa aina vastaan luonnon raikkaus ja lapsellisuus. Oikein tunnen nuortuvani, kun katselen poikasten kasvoja. Mikähän tulevaisuus piilee tuonkin, vielä niin miellyttävän muodon takana, minkähänlaiseksi ovat mailman olot ja kohtalon tuulet tuon nuoren taimen kerran kehittävät? Eiköhän vain tuosta vilkkaasta naskalista tule taiteilija tai tuossa vesassa piile tuleva runoilija? Tuosta tulee etevä tiedemies, tuosta kuuluisa urheilija, tuosta vakavasta paisuu kerran oikeauskoinen pappi! Tuossa taas on ilmeinen tyyppi "pienehköstä, paksuhkosta, pyöreähköstä", tulevasta valtion virkamiehestä, miniatyyri siitä, jonka Juhani Aho meille niin mainiosti on esittänyt! Kas vaan tuota kaksinkertaiseksi pullistuvaa leukaa, kas tuota nenän-nypykkää, joka niin pehmeänä painuu pyöreiden poskien sisään. Ja tuosta taas tulee — hutilus ja heittiö… voi pikkuraukkaa, jos se sen itse aavistaisi nyt, niin se lapsen sydämellä sitä itkisi! Mutta tuo tuossa: hänessä on jotain surkeaa ja kamalaa, koko hänen persoonansa näyttää olevan surullinen todistus niiden rikoksista, jotka hänet ovat mailmaan saattaneet. Lapsi parka! Syyttä saa hän kärsiä isäinsä pahat teot…

Iltapäivällä. — Tänään oli auskultanttien ensimmäinen kokous, jonka oli kutsunut kokoon "opetusasiain ministeri". Istuttiin opettajain huoneessa suuren pöydän ääressä. "Ministeri" saapui rehtorin seuraamana ja lausui lyhyessä puheessa meidät tervetulleiksi toivottaen menestystä (luultavasti sanoja, joita aina tällaisissa tilaisuuksissa puhutaan). Hän puhui hengästyneesti ja hermostuneesti eikä hänen puheensa mitään erikoista vaikutusta tehnyt. Kirjoitti kaikkien nimet listaansa. Jokaisen piti nimensä kuullessaan vastata, kuunteliko ensimmäistä vai toista lukukautta. Harmillista, kuinka minussa koulupojasta saakka on ahdistava tunne rinnassa aina kun tiedän lähestyvän sellaisen hetken, jolloin on persoonallisuutensa ilmaiseminen suuren joukon kuullen.

Kandidaatti A——!

— Ens… ensimmäistä, sopersin vuorollani ja kumarsin kuin unessa, tuntien samalla itseäni silmättävän joka-suunnalta (en näet ole tuttu juuri kenenkään kanssa). Kuulesti että opetusasiain herra lausui nimeni hiukan erilaisella äänenpainolla kuin muiden nimiä. Oliko se hänelle jotenkin tuttu tai vilahduttiko se mieleensä jonkun muiston, en uskalla sanoa. Minusta vain tuntui…

Sitten valittiin esitelmänpitäjät Spencerin kasvatusopille. Uusikkoja ei onneksi vielä pyydetty. Kumarruksia, äänettömiä, kömpelöitä… ja kokous loppui. Loppuillan kävelin toverien seurassa kuutamossa.

29:s päivä. — Tänään pistäysin erään matematiikan maisterin kolleegakokeita kuulemassa. Siellä hän käydä heippasi kuin mikäkin tuulimylly luokan edessä; tuulimyllyllä oli yllänsä hännystakki ja säärissä kovin pitkälahkeiset housut… Alkutunnilla esitti hän opetustansa selvästi ja täsmällisesti, mutta lopulla hätäysi ja hämmensi asiat tuhannen tuppuraan. Kuuntelemassa tätä tragikomediaa istui puolen tusinaa auskultantteja sekä täysi sarja syvämietteisiä yliopettajia, joiden parvesta koko lopputunnin kuului pahaa-ennustavaa murinaa ja puoliääneen-puhumista. Tuulimyllyä, joka lakkaamatta levottomasti sätkytti siipiään, en tässä asemassaan ensinkään kadehtinut! Opetusta en muistanut kuunnella, katseeni olivat koko ajan kiintyneinä tuulimyllyn tuskaiseen liikkeeseen. Ainakin kolmesti katsoi hän kelloansa eikä se kelvoton koskaan näyttänyt olevan tarpeeksi paljon. Viimein kilahti koulun sähkökello; sen sointi mahtoi kokeilijan korvissa kuulua enkelien laululta.

— Pari tuntia kuuntelin taas venäjänkielen opetusta. Ne ovat totisesti ikävimpiä tunteja! Opettaja on vähän unelias, vähän laiska ja olemukseltaan — peräti epäintresantti. Näen selvään ettei häntä niin respekteerata kuin muita opettajia. Hän tekee venäjänkielen oppilaille vastenmieliseksi; hän suutahtaa usein, mutta ei suuttumuksellaan mitään voita. Oppilailla näyttää olevan yleensä aivan huonot perustukset koko kielessä. On kuin raskas ilma vallitseisi aina näillä venäjäntunneilla…

Ja tässä vihatussa kielessä minä muka pyrin opettajaksi? Herrajumala sentään! Mutta minusta tuntuu, kun kuuntelen toisten opetusta, että voisihan sen tehdä ainakin yhtä hauskaksi kuin muutkin aineet, ehkä hauskimmaksikin kaikista opetusaineista. Miten? Ottaisi koko opetuksen ikäänkuin leikin kannalta! Pitäisi oppilasten kanssa yhtäpuolta: haukkuisi venäjänkieltä senkin sikakieleksi, asettuisi oppilasten kannalle… ja kuitenkin esittäisi samalla tämän kielen rikkaudet, tätä kieltä puhuvan kansan sielukkuuden, vapaustaistelun, tämän kielen kirjallisuuden ihanuudet, runollisen voiman… kieli kuin kieli, vapautukaamme ennakkoluuloista. "Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme vain Suomalaisia!" Soikoon vaan tämä Arvidssonin huuto sieluissamme, mutta kuolemaa ei meille tuota venäjänkielen oppiminen.

30:s päivä. — Taas suomentunnilla I luokalla. Noihin pikkupoikiin ei koskaan kyllästy. On kummallista nähdä, kuinka he vähitellen oppivat niitä vieraskielisiä sanoja, jotka koulusivistykseen kuuluvat. Kuinka ihmeellisiltä heistä tuntuneekaan ensi kuulemalta sanat semmoiset kuin nominatiivi, genetiivi? Hyvin harvakseen, tavuu-tavuulta lausuvat he esimerkiksi: ak… kuu… sa… tiivi, samalla ikäänkuin unohtuen kummastelemaan että mikähän merkillinen tiedon välikappale tämäkin lienee. Komitatiivia sanoi muuan hyvin tolkussaan kominatiiviksi, ensin kotvanaikaa kotkotettuaan ko… ko… ko… Toinen viisauden vesa yhtä totisena lausui passiivi, kun tarkoitti abessiivia. Vai passiivi! huudahti opettaja naurahtaen. Kyllä sitä vielä passiiviinkin kerran mailmassa tullaan.

Pluraali se vasta on kaikista kiusallisin sana! Siitä tulla puljahtaa väkistenkin "purlaari", "prulaari", "pruraali", vaikka singulariksen osaa jokainen sinkauttaa. — Mutta kaikki tämä aivoihin ahtaminen väkipakolla: eikö se oikeastaan ole jotain luonnotonta, eikö siinä ole jotakin surullista? Miksi on elämämme sivistys tehty niin pikkumaiseksi, että se vaatii noita pikkuisia aivoja välttämättä imemään sisäänsä komitatiivit ja instruktiivit, noominit ja partikkelit? Eikö se ole jollakin tavoin nurinperäistä ja naurettavaa?

3 p. lokakuuta. — Aamutunnit ovat raikkaimmat kuunneltavat. Historian tunnilla sain kuulla sen vanhan tarinan Romuluksesta ja Reemuksesta, jotka muka susimamma imetti. Semmoiset jutut historian lehdillä ovat pojille keitaita Saharan aavikossa. Toisen tunnin istuin luonnontieteellisessä kuulimossa maantiedettä seuraamassa II luokalla. "Huopari" ukko on mainio opettaja! Siellä tulvahti vastaan koko elävän luonnon esitys. "Suomea peittää metsävyöhyke pääasiallisesti mäntyjä ja kuusia. Metsikköinä tavataan koivuja, haapoja, tuomia, pihlajia, leppiä. Tervasleppä kasvaa vain Etelä-Suomessa, harmaa leppä ulottuu hyvinkin pohjoiseen. Kataja kasvaa yli Suomen, mutta on Lounais-Suomessa aivan erilainen kuin pohjoisessa! edellisessä on se suora ja sorea, tuuhea puu; keski- ja pohjois-Suomessa alenee se pensaaksi; Lapissa se ryömii ujona ja lyhytoksaisena aivan pitkin maata, pitkin kaljua tunturia. Siellä Lapin tuntureilla on omituinen, surkastunut kasvullisuus. Tunturin juurella kasvaa mäntyjä ja kuusia; kun kiivetään ylemmäs, kasvaa pieniä koivuja; kun siitä taas ylemmäs kohotaan, kasvaa vain vaivaiskoivuja ja pienenpieniä pajupensaita, jotka keskikesän aikana vain hiukkasen työntävät vihantia vesojaan maan sisästä ilmaan, kuni arastellen; mutta kun siitä yhä ylemmäs kavutaan, ei kasva enää mitään muuta kuin vähän sammalia ja leviä autiolla tunturilla. Jos nuo tunturit olisivat jonkunverran korkeammat, kohtaisimme vähänpäässä jo ikuisen lumen. — Mutta Suomea koskettaa heikosti myös n.s. tammivyöhyke. Tammia on Etelä-Suomessa ennenaikaan kasvanut runsaammin, nyt ne ovat vähenemässä. Niiden mukana kasvaa muitakin jalompia puulajeja: vaahtera, jalava, saarni, niinipuu eli lehmus, jota siellä-täällä tavataan vielä Iisalmellakin asti ja Kallaveden saaristossa, sekä hevoskastanja, jota on täällä esplanaadeilla Helsingissä ja joka on erinomaisen kaunis puu ja kukkii kesäkuun alulla. Pieni pyökkipuun taimi on täällä vanhan kirkon puistossa, kaakkoiskulmassa. Pyökkejä muuten ovat enimmäkseen esim. Tanskan ja Espanjan metsät". — Puhuttiin myös ilmastosta. "Etelä-Ranskassa on keskilämpö sydäntalvella 4 astetta, Pariisissa 2 astetta. Adrianmeren rannalla on sydäntalvi niin lauhkea että puut eivät pudota lehtiään, vaan seisovat vihantina läpi vuoden. Mutta kun mennään sisemmä maahan, vuoristoon, jossa joet kaivautuvat maanalitse kalkkivuorien läpi, niin siellä kohtaa meitä kova pakkanen. Saksan kylmimmät seudut ovat Preussin järvimaat, lämpimin seutu on Reinin laakso". — "Eläinmailma on myös eri vyöhykkeissä. Lapin tuntureilla elää sieltä etelään tulematta valkoinen lintu, pulmunen. Siellä Lapin metsissä ne asuvat tilhitkin, jotka jonkunverran Pohjoissuomessakin esiintyvät. Siellä tuntureilla, joilla kasvaa pieniä, kauniita kukkasia, ne parveilevat sopulit. Siellä se on peura ja hirvi; petoeläimistä on siellä ahma ja naali, joka joskus tulee etelämpäänkin, jolloin sitä luullaan 'valkeaksi ketuksi'. Siellä myös murmeli nukkuu yhdeksän kuukautta vuodessa tainnuksissa… y.m." — Suloinen asia olisi voida opastaa nuoria poikasia luonnon merkillisyyksiä tuntemaan. Tämmöinen aine olisi oikea runollinen aine!

— — —

6:s päivä. Päiväkirja on vaijennut pari vuorokautta. Sillä, välin on auskultantille tapahtunut jotakin odottamatonta. Uusi runokokoelmani, josta minulla salassa oli niin hyvät toiveet, se hyljätty, koko sen henki häväisty, kaikki arvo ja ansio kielletty — oi jumala! "Emme ole katsoneet olevan syytä niiden julkaisemiseen" niinhän siinä seisoo tuossa kamalassa kirjeessä. Näinkö surkeasti siis runoilijaurani katkesi? Kaikki saavat sen tietää että kokoelmani on hyljätty, minua osoitellaan sormella: "tuokin se luuli olevansa jotain, nyt sillä on töppöset kääntyneet taivasta kohden!" Näin tunsin, silloin kun isku sattui. Ja vieläkin vapisen siitä iskusta. Näyttää siltä kuin kohtalo pakoittaisi minut vasten luontoakin antautumaan pedagoogin uralle. Olen ollut kovassa surussa yhtäperää kaksi vuorokautta. Sitä viihdyttääkseni olen harhaillut yksikseni… virstottain ulkopuolella kaupunkia iltakuutamossa. Ei ole hellittänyt. En ole tahtonut mennä kenenkään tuttavan luo, olen päättänyt yksin tämän iskun kestää ja salata kärsimykseni. Ehkä se vähitellen haihtuu ja alan tottua… Oi jumala, miten minua rankaiset… pahoista töistäni!

— — Tänään minulle normaalilyseossa ensikertaa tarjoiltiin tuntia, mutta koska se oli ruotsinkielessä, en rohjennut sitä oikein vastaanottaa. Pikkuinen, vilkas poika juoksi jälkeeni välitunnilla lakki kourassa: "Opettaja! opettaja! tuleekos opettaja meille ruotsinkieleen täksi tunniksi?" huusi hän hehkuvin silmin. "He kutsuvat minua opettajaksi, vaikka en sekuntiakaan vielä siinä virassa ole ollut!" — En! vastasin teeskennellyllä arvokkaisuudella; — teille tulee eräs toinen maisteri K. — Näinä päivinä olen alakuloisena istunut lyseossa huonosti seuraten opetusta.

7:s päivä. — Kyllä näen että olen kiirastulen kintereillä. Olin näet kuuntelemassa erästä toisen nuoren kokelaan pitämää harjoitustuntia (latinassa) sekä sitä seuraavaa kritiikkiä. Rehtorinkansliassa tapahtui arvostelu, siellä istui nojatuoleissa suuren pöydän ympärillä, paitsi tunninantajaa, kielten yliopettaja, Rector magnificus, ynnä kolme auskultanttia, allekirjoittanut siihen luettuna. Toimituksen alotti yliopettaja kehoittaen tunninantajaa itseään ensin tekemään huomautuksia omasta antamastaan tunnista, mainiten puoleksi leikillä kaiken kritiikin lähtevän siitä perustuksesta että "kaikki on inhimillistä". Minä olin luullut tunnin käyneen loistavasti, mutta kummakseni sainkin kuulla, kuinka kaikenmokomista pikkuseikoista osattiin huomauttaa. Vieläpä molemmat auskultantantti-toverini osasivat tehdä monenmoisia muistutuksia. Kun yliopettaja minultakin kysyi, oliko minulla jotain muistutettavaa, vastasin vain että mitäpä tietäisi se, joka on outo näihin asioihin ja varsinkin koska aine oli minulle syrjäaine. "Minusta tunninantaja esiintyi varmana ja reippaana" sanoin — itse epävarmalla ja pelokkaalla äänellä. Nyt ryhtyi itse Pater Scholae arvostelemaan. Paljon hän puhui ja selvästi näki että sillä miehellä oli syvät tiedot, suuret kokemukset, tarkka silmä ja herkät korvat. Hänen puhetapansa on ystävällistä, hienoksihiottua, mutta säälimätöntä. Kumminkin oli hän yleensä tyytyväinen ja myönsi että tunninantaja jo oli "melkoinen pedagoogi". Tätä kritiikkiä kuullessani ajattelin kauhulla ja vapistuksella, miten itseni käy. Varmaan minun käy hullusti, minulle nauretaan, irvistellään, tietämättömyyksiäni pilkataan ja kummeksitaan? Mitä silloin teen? Ilmoitanko avomielisesti että olenkin pintapuolisin ja kehnoin kandidaatti, mitä koskaan on auringon alla ilmestynyt, sanonko etten tutkintoluvuista ole tietänytkään enkä ymmärtänytkään hölynpölyä? Ja lausunko samalla että minusta kaikki tuhmuuteni kuitenkin on pikkuseikka elämässä ja että on aivan yhdentekevää, mitä herrat minusta ajattelevat? Lahjattomuus ei ole häpeä! Elämän onni ja sisällys on ulkopuolella näitä koulun temppuja. Sanonko silloin heille kaiken tämän vasten naamaa?

11 päivä lokakuuta. — Ensimmäinen opetustunti elämässäni! Jo monta tuntia ennen tunsin ahdistavan painon rinnassani. Oli kuin keuhkot eivät olisi saaneet tarpeeksi ilmaa, vaikka hengitin syvään ja varustausin… Tohtori, joka vapaaehtoisesi tuntinsa minulle luovutti, istui kuuntelemassa; huoneessa oli sitäpaitsi pari auskultanttia. Kello oli kilissyt viimeisen kerran, täytyi työntyä sisään, täytyi astua opettajan korkealle valtaistuimelle, täytyi kirjoittaa nimensä päiväkirjaan — käteni vapisi niin että tuskin sain sen tehdyksi. Säikähdin hetipaikalla omaa asemaani. Herra-jumala nähköön: minäkö tässä olen? Mitä taivaannimessä aijon tässä toimittaa? Olisin huutanut kauhistuksesta, jos olisin tohtinut…

Jännittävä hiljaisuus!

Katsahdin luokkaan ja huomasin sen hämmästyksekseni vielä — seisomassa. Minunko siis piti käskeä heidän istua?… Istukaa alas! kuulin itseni sanovan, mutta ääni kumahti varmaankin kuin parahdus maan alta.

Taas jännittävä hiljaisuus! — murhaava silentium!… Minun täytyy avata suuni ja lausua, — ei kysyä jotakin…

Ja minä alotin:

— Mitä ymmärretään sanojen taivutuksella?

Näin käsiä, pieniä poikain käsiä epävarmasti nousevan ilmaan: varmaankin minua oudosteltiin? Kumarruin katsomaan oppilasluetteloon, tokasin sieltä umpimähkää nimen.

Kuulin kysymykseeni jotakin vastattavan.

— Oliko se oikein? kuulin itseni kovalla, kolkolla äänellä kysyvän; silmäys paperiin — nimen huudahdus - kysytty näytti ällistyneeltä (varmaankin hän siltä näytti)… minä kysyin uudestaan, tai en minä, vaan joku ääni minusta… kaikki oli kuin savun peitossa… tyynny, tyynny! neuvoi joku rohkeampi sävel sisässäni — ja minä koetin parastani. Kysymyksiä ja vastauksia sateli: nomini — singulaari — deklinatsiooni — taivutetaan sana aalto eri sijoissa!… Vielä kerran, sinä siellä… ja vielä kerran… ja vieläkin kerran… Kiusallinen paussi… Ottakaa kieliopit esille… N. N. jatkaa. Ensi kerraksi saatte lisää kolme sijaa… Pankaa kirjat pois… Osaatteko kertoa maammekirjasta kappaleen "Suomen maakunnat"? N. N. alottaa! Lisää… ja lisää… entä sitten?… no, pysähdy… luetaan läpi kaikki alusta… kovemmalla äänellä!… reippaasti eteenpäin… Sinä luet jotenkin huonosti… Tietävätkö kaikki, mikä on räme?

— Se on semmoinen vetinen paikka, jossa on paljon roskia! tiesi helsinkiläinen koulupoika.

— Ei siinä roskia ole! kuulen itseni oikaisevan: — räme on yleensä suo, pienempi ja ehkä mättäikömpi kuin tavallinen suo — mene tiedä maanmittarin määrittelyitä… Kuulen itseni lukevan ääneen eteenpäin uutta läksyä: "Viimein tuli vanha, yksitotinen karhuntappaja ja sanoi sotapäällikölle: kyllä huomaan aina kovin myöhään tulevani: mutta herkut viimeisinä, Vaikka lyhty kädessä halki maamme etsisit…" j.n.e. — Yksitotinen! Mitä se on? —

— Se on samaa kuin yksimielinen!

— Ei ole, se on vakava, hätäilemätön… Katsahdin kelloon, se osoitti viittä vaille kolmea. Vielä pari kysymystä, kirjasta luettamista… ja kello kilahti — kohta kilahti se toisen kerran ja sen kilistessä kuulin itseni sanovan: "Te saatte nyt lukea uudestaan koko kappaleen alusta loppuun, mutta lukekaakin niin hyvin että osaatte kertoa…"

Tapasin itseni kohta koridoorissa, tohtori tuli luokseni ja sanoi rykäisten:

— Se oli nyt kai teidän ensi tuntinne? No niin, kyllähän sitä siihen tapaan… vaan päävika opetuksessanne oli nyt se ettette katsonut luokkaan, kyllä opettajan tulee katsoa luokkaan… ja ne paussit… no, se on tottumattomuudessa… kyllä te teitte yleensä hyviä kysymyksiä… mutta olisi saattanut kysellä enemmän esimerkiksi karhuntappajasta ja antaa poikain itsiensä selittää, mitä mikin tiesi. Antakaa nyt vain harjoitustunti yhteenmenoon.

Ja hän erosi minusta kuten ennenkin komeasti rykäisten ja pontevasti päätään keikauttaen.

Vähän alakuloisena ja ristiriitaisessa mielentilassa astuskelin päivällispaikkaani. "Minustako opettajaksi?"…

12 p. lokakuuta. — Ja tänään oli kuin olikin ensimmäinen harjoitustuntini (s.o. virallinen tunti). Samalla luokalla ja samassa aineessa, missä eilen sain vapaehtoisen tunnin. Illalla maatapannessani sen olin päättänyt ottaa, kävi miten kävi. Aamulla 8-aikaan kiiruhdin koululle ja ilmoitin asian Rehtorille. Rector magnificus suostui, mutta pyysi erityistä ohjelmaa. Tunti oli oleva jo kello 12. Kiiruhdin kotiin, tempasin paperiarkin. Tahdotteko kuulla tämän ohjelman?

Ohjelma harjoitustunniksi suomenkielessä suomal. normaalilys. I luok.

Tunnin alussa kuulustellaan kielioppia:

a) kuulustellaan läksynä-olevat uudet sijat: inessiivi, elatiivi, illatiivi.

b) annetaan luetella kaikki tähänasti-opitut 12 sijaa.

Taivutetaan joku nomini opituissa sijoissa. Tämä suoritetaan siten että opettaja ensin itse lausuu sijan nimen ja yksi oppilas erältään vastaa yhden sijamuodon kerrallaan. Sitten käypi opettaja saman sanan taivutuksen läpi päinvastaisessa järjestyksessä: lausuen itse jonkun muodon ja tiedustelee muotoa vastaavan sijan nimeä.

c) opettaja valmistaa uudeksi läksyksi seuraavat kolme sijaa: adessiivi, ablatiivi, allatiivi.

Senjälkeen annetaan oppilaiden kertoa maammekirjasta kappale "Suomen maakunnat", joka on heillä kotiläksynä. Kun tämä on tehty, ryhtyy opettaja valmistamaan uutta kappaletta: "Lapinmaan tunturit". Se tapahtuu seuraavassa järjestyksessä:

a) opettaja lukee ääneen osan kerrallaan;

b) kyselee luetun ymmärtämistä tiedustellen mahdollisesti oudompien sanojen merkitystä ja itse niitä selitellen; sallii oppilaan omin sanoin kertoa mitä tämä milloinkin jostakin esilletulevasta asiasta omasta kokemuksestaan tuntee.

c) lopuksi antaa oppilaiden vuorostaan lukea kirjasta täten selvitetyn kappaleen.

Tällaista menettelytapaa jatkuu tunnin loppuun saakka.

Helsingissä 12 p. lokak. 1898.

N. N. fil. kand.

* * * * *

Eikös tämä kuulesta aito-pedagoogimaiselta ainakin näin keltanokkasiltaan?

Ennen virallista esiintymistäni olin tietenkin kuin tulisilla hiilillä. Vuoroin vilkasin kielioppiin, vuoroin heittäysin maammekirjan kimppuun: aivoni tekivät salaperäistä työtä. Kuulin hengessä itseni jo siellä kyselemässä, puhumassa, selittelemässä, kuulin selvästi millä äänenpainolla mikin kysymys tehtäisiin. Kertomuskappale vilisi täynnä salaisia, yksistään minulle ymmärrettäviä merkkejä. Päivälehti oli jo varhain aamulla kannettu ovelleni, mutta minä olin sen paiskannut avaamattomana nurkkaan: "tässä ei nyt sovi aivojansa sekoittaa semmoisilla!" Aamiaista syödessä vapisin eikä ruoka maistunut. Kiiruhdin Espikselle kävelemään, pitihän tietysti saada ilmaa keuhkoihinsa. Lähestyessäni Kappelia, kuulin torvisoiton säveleitä ja näin suunnattoman ihmisjoukon vyöryvän kaartinkasarmia kohti. Kun kävelyltäni palasin, sain kuulla että uusi kenraalikuvernööri juuri oli saapunut maahan ja ottanut siunauksen kirkossa. Vai niin, mutta tällä pojalla on tärkeämpääkin ajattelemista kuin jotakin Bobrikoffia! Tulin kamariini, luin muutamia kertoja läpi oppilasluettelon, heittäysin sohvalle seljälleni, nousin taas ylös, veri tuntui syöksyvän päähän, söin omenan, muutin kuivat sukat, otin hiukan bromia, huuhdoin kurkkuni oroolilla, kävelin edestakaisin huoneessa oppilasluettelo kourassa, olin jo olevinani luokan edessä, rykäsin ja alotin: "meillä on nyt tänään puheena suomenkielen sijat… mitkä uudet sijat olette täksi päiväksi oppineet?"…

Kello osoitti 13 minuuttia vaille 12. Kokosin kirjani — läksin. Siellä oli auskultantteja jo koolla, luultavasti tulevat kuuntelemaan — oi jospa piru heidät veisi!

— Teillähän on nyt harjoitustunti?

— Onhan minulla…

Tiesiväthän ne juutakset sen kysymättäkin, olinhan ollut pakotettu aamulla naulaamaan mustalle taululle ilmoituksen.

Jo kilisi kello — hornan kello — se kutsui miestä tuliseen pätsiin. Ja minä menin edellä ja puolitusinaa pikkupiruja (s.o. auskultantteja) seurasi perässä; aivan kintereilläni tulla luikki se pää- (noh, te arvaatte). Nimeni kirjoittaminen kävi nyt vakavammin kuin eilen, mutta vapisin minä nytkin. Uskalsin katsahtaa kuuntelijoihini. Opetukseni alkoi kovalla ja kuuluvalla äänellä; tunsin kohta saavani varmuutta enemmän; en peljännyt, menin luokan eteenkin, istahdin ikkunallekkin. Ja äänessä pysyin koko ajan. Lopputunnin istuin pöydän ääressä. Tänään katselin luokkaa silmiin. Tästä ne siis minua eivät voisi tänään huomauttaa, ajattelin. Oppilaitakin tunsin paremmin, olin laatinut jonkunlaisen pulpettien pohjapiirustuksen. Tunti riensi raittiisti. En ehtinyt niin paljon valmistaa uutta läksyä kuin olin toivonut. Puhuin koskenlaskusta Lapinmaassa. Tiesinhän minä, miten koskenlaskussa menetellään, tiesin, miltä näyttää, miltä tuntuu kosken kuohu, pyörteet ja aaltojen pauhu. Tämähän oli oikeastaan minulle kiitollinen ala. Kello kilahti, kilahti toistamiseen — minun täytyi lopettaa… Kritiikki seurasi heti, se kesti runsaasti tunnin. Paljon minua huomautettiin, erinäisiä kyselytapoja neuvottiin välttämään, "paraita metoodeja" esiteltiin… olin ollut pari kertaa kuulinma hajamielinenkin, en ollut huomannut, kun eräs sanoi "ellatiivi" pro: elatiivi ja "taloa" pro: metsää. Kieliopin uusi läksy olisi ollut havainnollisemmin valmistettava, isoa mustaa taulua olisi pitänyt käyttää, siihen olisi kuulinma pitänyt kirjoittaa "pikkaraisia" lauseita, joissa uudet sijat olisivat esiintyneet ja sanoa sitten että "tämä se nyt on se sija, jota kutsutaan adessiiviksi" j.n.e. Kun porosta oli kysymys, olisi kuulinma pitänyt hankkia poron kuva, jota olisi näyttänyt luokalle. (Lemmostako minä sen hankin?) Kun Ivalonjoesta ja Inarista oli kysymys, olisi välttämättä pitänyt olla Lapinmaan kartta esillä. Ynnä muuta, y.m., y.m. Herra yliopettaja myönsi että opetus oli käynyt selvästi ja katkeamatta, sujuvasti, jopa väliin vilkkaastikin. Hän neuvoi kaikinmokomin ottamaan yhteenmenoon toisenkin harjoitustunnin samalla asteella ja samassa aineessa.

— Sopisihan itsensä niittää työnsä hedelmät, lausui hän. — Ja sopisi nyt koettaa ottaa neuvoista vaarin… Jäin epäilevälle kannalle. Kumarsimme ja läksimme eri suuntiin. Antaudunko pedagoogiksi, en vieläkään tiedä; minulla on niin surulliset tunteet; saattavathan temput olla hyviäkin, mutta vapaus on poissa, poissa…

P.S. — Eilenillalla luin siskoni kirjeestä seuraavat sanat: "Tule vain pedagoogiksi, ethän sinä kuitenkaan voine elää paljaalla runoilemisella? Ja jotta runoella voisit, niin eläähän sinun täytyy!" — Onhan se loogillinen neuvo nuorelta tytöltä, joka paraikaa lueskelee ylioppilaaksi. Ja hän jatkaa samaan äänilajiin, kuvaillen kuinka voin tulevaisuudessa… kasvattaa nuorisoa, istuttaa siihen vakavia aatteita, kylvää innostusta ja rakkautta nuoriin mieliin… edistää… kehittää… Se kaikki ei estäne sinua Nuoren Suomen kannelta "helkyttämästä, runoutta palvelemasta!…" Ja sitten seuraa lämmin kehoitus ja varoitus: "Älä velikulta hylkää sitä vaikutusalaa, minkä opettajan virka tarjoo! Jos nuorisolla on opettaja, joka isänmaataan rakastaa ja sen runoutta harrastaa, niin on se sama nuoriso seuraava esimerkkiä ja varttuva isänmaalliseksi ja runolliseksi kansaksi."

Ovathan ne taivaallisen koreita sanoja. Mutta sitten tulee viimeinen lauselma, joka on kuin kylmää vettä niskaan: "Hilppa se aina on uneksinut että saisivat sinut Jatkoon — venäjänkielen opettajaksi!"

Kiitos siukku-kulta, kyllä ymmärrän, mutta, mutta — —?

— — — — —

28 p. Lokak. — Monta päivää ja yötä olen elellyt runomailmoissa muistamatta normaalilyseota. Minulta taitaa sittenkin tulla runovihko jouluksi! Olen verrattain raittiilla mielellä ja hyvissä voimissa. Terveyden oireita lienee ihmisessä että hetkellisesti voi nauttia omasta itsestäänkin. Muutamia päiviä takaisinpäin olin tosin kovin surkeassa tilassa. Elämäni häilyy valoisan hyvyyden ja mustan syvyyden vaiheilla…

1 p. marraskuuta. — Tohtori Ponteva oli minua pyytänyt ottamaan suomenkielen tuntinsa III luokalla. Tuntui jotenkin vapaalta ja helpolta astua luokan eteen, kun ei ollut ketään kuuntelemassa. Kieliopista selitin heille t:n vaihtumiset s:ksi i:n edellä valaisten näitä intresantteja juttuja kirjoittamalla mustalle taululle esimerkkejä erään metoodin mukaan, jota muistin yliopistossa nähneeni. Mutta poikanaskalit eivät vain istuneet siivolla niinkuin harjoitustunnilla; siellä noustiin ylös, huudettiin ja viuhdottiin viitaten: "opettaja! opettaja!" Hiljaa pojat! täytyi minun aina vähäväliä karjaista kuten vanhan koulupirun. Tuskin oli kello kilahtanut, kun kaikki ryntäsivät opettaja-pöydän ääreen lukeakseen päiväkirjasta, kuka se heillä oli ollut opettajana. "Kylläpä te olette aika velikultia!" naurahdin poistuessani luokalta.

3:s päivä. — Sataa ja tuulee tuimasti. Sateensuojaa on ollut mahdoton pitää levällään kadulla kulkiessa. Raskas pimeys on vallinnut koko päivän sisällä ja ulkona. Tämmöisessä säässä — josta muutoin tavattomasti pidän — astelin päivällä koululle ja annoin ensimäisen venäjänkielen tuntini (ei harjoitustuntina) V luokalla. Minua suvaitsisi arvostella saman aineen varsinainen opettaja, tuo punapartainen pienenläntä mies, jolla on rasvaiset silmät ja venäläinen akka. Tietämättä suomentunneistani otaksui hän että tämä oli ensimmäinen tunti elämässäni ja nähtävästi siitä syystä esiintyi jotenkin isällisenä neuvonantajana huomauttaen m.m. että olisi ollut esiintyminen reippaampana luokan edessä — huomautus, jonka tahtoisin viskata juuri hänen omaa naamaansa vasten. Myönnän kyllä että en ollut mikään reipas tällä tunnilla, mutta sen teinkin tahallani — erityisistä syistä. Lausui hän sitten tuo "punapartainen tataari" muutamia kiittäviäkin puolia opetuksessani… Minusta tuntuu venäjänkielen opettajaksi tulo tällä hetkellä kerrassaan plöröltä. En mieti sinne enkä tänne. Piru vieköön kaiken pikkumaisuuden!…

11 päivä. — Piru vieköön koko pedagoogiksi tulemiseni! Eilen annoin harjoitustunnin venäjänkielen alalla ja menihän tuo verrattain hyvin, ainakin metoodia yliopettaja paljon kehui (havainnollinen metoodi), mutta kun tänään annoin samassa aineessa ja samalla luokalla toisen harjoitustunnin, niin mitäs tapahtuikaan? Tapahtui se että melkein heti tunnin alettua äkisti koko ajatuskyky katkesi — ja kun sen huomasin, kauhistuin itsekkin niin perinpohjin että teki mieli hiidenhamppua rynnätä ulos luokalta ja jättää kaikki skandaaliani nauramaan. Kumminkin pidätti minua joku tuntematon, tuhma voima paikoillani ja jäin siis sopertamaan ja hapuilemaan kuni hukkuva. Ja tajutessani että tämän tunnin onnen aurinko oli ikuisesti minulta laskenut, masentui mieleni niin, että en viitsinyt tehdä sitäkään, mitä olisin voinut tehdä, pysyinhän kuitenkin äänessä koko tunnin, ja annoin tuiskuna sadella kysymyksiä pojille, jotka näyttivät vähän kylmemmiltä kuin eilen. Esitettävänäni oli venäjän bytj-verbin preteeriti-muodot ja merkitykset ja sitä varten otin vertauksia suomen, ruotsin ja latinan kielistä — nähtävästi tahtoen rohkeasti näyttää syväoppisuuteni. Mutta ylpeys käy aina lankeemuksen edellä ja naurettava erehdys sattui minulle, kun väitin että latinan "kirja" sana on yksikön nominatiivissa muka librum eikä liber, vaikka oppilaat sen itse oikein tiesivät. (Jos ei olisi ollut kuulijoita, ei tätäkään lapsusta olisi tapahtunut). Turhaan muistin silloin saaneeni laudaaturin latinankielessä ylioppilastutkinnossa 6 vuotta takaperin. Epäilin kyllä erehtyneeni ja tunsin että myrkyllistä sihinää oli ilmassa (mikä tuli kuulijain penkiltä) mutta kaikki oli jo myöhäistä. Kun tunti loppui, ajattelin karjaista Tshort vozjmi! — ja opettaa se oppilaillekkin. Olihan minulla ollut vallan selvä ohjelma mielessäni, mutta näin nyt kohtalo minua rankaisi. Tosin ei sovi toivoa että nuori kandidaatti, joka samana päivänä juuri lukee korehtuuria uuteen runovihkoonsa, samalla voisi olla onnistunut pedagoogi! Kritiikissä en hiiskunut paljon muuta kuin että tuntini tiettävästi oli "mennyt penkin alle". Pari auskultanttia, jotka olivat kuuntelemassa, sanoivat kumminkin ettei tuntini "aivan päinhongikkoon" mennyt. "Punapartainen tataari" antoi sitten minulle "neuvoja" — herra yliopettaja ei koko komediaan huolinut sekaantua, olihan siksi hieno. No niin, ei näy sopivan yhteen harjoitustunnit ja lyyrillinen runous. — —

15 p. marrask. — Kun tänään kello 1 menin venäjäntunnille VII:nnelle luokalle, kuunnellakseni 90:nnen tuntini, tapasin kummastuksekseni tuon inhoittavan ryssänopettajan puettuna pitkään mustaan lievetakkiin ja puhumassa silkkaa venättä oppilaille, mitä en tähänasti muista kuulleeni millään luokalla. Tunti oli loppumaisillaan, kun kuulin sotilaskannusten kilinää alhaalta, kilinä katkesi hetkeksi, mutta sitten sen taas selvästi erotin, kas — nyt se lähestyi, lähestyi… Venäjänkielen opettaja ei näyttänyt kuulevan mitään. Mutta minä kuulin ja ymmärsin. Jonkun sekunnin kuluttua astuikin — kenraalikuvernööri Bobrikoff muutamain muiden nappiherrain seurassa luokalle. Entisenä sotilaana ajattelin että "kukahan meistä nyt huutaa smirnaa?" mutta samassa älysin ettei minun tarvinnut muuta kuin nousta ylös kuuntelijapenkiltä ja luovuttaa paikkani sapeliherroille. Jäin seisomaan luokan uunia vasten. Kenraalikuvernööri istahti alas ja puhutteli istualtaan punapartaista opettajaa, joka oli ponnahtanut seisomaan ja karahtanut kasvoiltaan veripunaiseksi. Tietysti keskustelu kävi venäjäksi. Korkea herra kysyi, mitä oppilaat ovat lukeneet ja pyysi jatkamaan. Ryssänopettaja alkoi nyt kysellä juuri samoja kysymyksiä, mitä olin kuullut hänen pänttäävän tunnin alussa:

Kto napisal etu poovjestj?

Vastaus: Graf Ljef Nikolajevitsh Tolstoi.

Kto geroi etoi poovjesti?

Vastaus: Shilin… j.n.e.

Ja koska oppilaat olivat valmistetut ikäänkuin papukaijat, osasivat he tietenkin lyhyesti jätkyttää tarvittavat vastaukset. Näin kului vain pari kolme minuuttia ja samalla kello soi. Kenraalikuvernööri lausui nyt istualtaan: davoljno — jo riittää! Ja kääntyen opettajaan sanoi olevansa hyvin tyytyväinen siihen mitä oli kuullut sekä käski adjutanttinsa (mustapartaisen parooni von Kothenin) tulkita hänen "tunteensa". "Venäjäksi eivät ymmärrä", kuulesti minusta adjutantti mutisevan.

— No, sanokaa se heille heidän kielellään! komensi Bobrikoff.

Adjutantti sopersi huonolla suomenkielellä ja ikäänkuin häpeissään että täytyi tällä kielellä esiintyä:

— Kenraalkuvernöri tahto sanoa että hän on teiden kanssa hyvin tytyväinen!

Yksi oppilas, joka ei ollut viitannut, oli herättänyt hänen ylhäisyytensä huomion, ja Bobrikoff alkoi tiedustaa, eikö tämä mitään osaakkaan.

— Hän on hyvin heikko, hyvin heikko oppilas! kuulin ryssänopettajan selittävän (oppilasparka istui kalpeana ja häpeissään — vähemmästäkin!).

— Millä kielellä te täällä opetatte venäjää! kysyi Bobrikoff.

… En saanut selvää, nakkasiko opettaja tässä paikassa hätävalheen vai ei.

— Niin, on nimittäin hyvä, kun aineen opetus käypi venäjäksi! sanoi kenraalikuvernööri. — Te tietysti puhutte venäjää?

— Puhun — ja myös suomea ja ruotsia, vastasi opettaja sangen lipevästi.

Kenraalikuvernööri oli noussut ylös ja teki lähtöä. Hän kääntyi nyt luokan puoleen ja sanoi mahtavasti:

Zshelaaju vam uspjeeha! sekä pyysi sitten tulkin kautta että ne, jotka hänen sanansa ymmärsivät, nostakoot kätensä ylös.

Ei ainoatakaan kättä noussut!

Opettaja vähän hätääntyi ja koetti turhaan tingata oppilaita arvaamaan.

— Onhan meillä ollut "djeelatj uspjeehi", huusi hän.

— No, sanokaa se heille suomeksi! komensi Bobrikoff kiusaantuneena.

— Kenraalikuvernööri toivoo että te edistyisitte! änkytti opettaja turkinpunaisena ja hämillään ollen, nähtävästi keksimättä parempaa käännöstä.

Oppilaat näyttivät hölmistyneiltä… Kannukset alkoivat kilistä ja seurue poistui — eikä enää koskaan tullut takaisin.

19 p. — Viimeaikoina olen vastenmielisesti käynyt koululla. Nuo vaaditut 100 tuntia ovat jo ansioluettelossani…

21 p. — Uskonnon tunti I luokalla.

Opettaja: Noo, mitäs olette täksi päivää lukeneet?

Oppilas: Iisakista ja hänen pojistaan.

Toinen oppilas (huutaa samalla): Minulta putosi nappi puserosta!

Opettaja: Vai putosi sinulta nappi. No ota se ylös! — minä näen sen jo tänne asti, mihin se pyöri… Mitä se tietää että Rebekka oli hedelmätön?

Oppilas (terveesti): Että hänellä ei ollut sikiöitä!

Paussi.

— Noo, minkälaisia poikia olivat nämät veljekset?

Oppilas: Jakob oli sivistyneempi kuin Esau. Esau oli kömpelömpi ja karvaisempi.

Opettaja: Jaa, se Jakob oli oikea mammanpoika… Mutta mitä se esikoinen on? Lintuko vai kala, vai mikä se on?

Oppilas Lindholm vastaa: Se on — keitetty lammas!

Yleinen nauru.

II. KEVÄTKAUSI.

VUONNA 1899.

Helsinki…

Vastoin sydämmeni tunteita läksin maaseudulta, jossa olin suurimman osan joululomastani viettänyt. Minun olisi tehnyt mieli jäädä sinne Karjalaan, jossa vinttikamarini ikkunasta näin laajalti sinertäviä vaaroja ja jonka humisevissa havumetsissä joka päivä hiihtelin. Hiihtomatkoillani sain aihetta pieniin lauluihin, jotka sitten taloon tultua kirjoitin paperille. Mutta helisivätpä ne korvissani öisinkin. Viimeinen yö, jonka siellä nukuin, oli oikea laulun yö. En tahtonut tehdä lauluja, mutta ne tulivat itsestään eteeni, soivat korvissani ja ellen niitä olisi paperille purkanut, olisin siitä äärettömästi kiusautunut. Makasin vuoteellani ja tahdoin nukkua, mutta sanat soivat sielussani ja minun täytyi vähä-väliä sytyttää kynttilä ja kirjoittaa… Minusta tuntui silloin että laulujen kirjoittaminen on kummallinen tauti tai sairaus niinkuin mikä ruumiillinen tauti tahansa. Tahi paremmin: runoileminen on pahe. Pahetta tyydyttäessä tuntee nautintoa ja hekumallista onnea, mutta sitten — joskus jälestäpäin — seuraa kipu, kärsimys ja tyhjyyden tunne… Voi laulajapoikaa! Paljon hänellä on iloa ja autuutta laulunlahjastaan, mutta suruisia hetkiä on hänellä enemmän. Mutta minulle oli runopaheeni sangen rakas. Tosin kesken parasta nautintoani täytyi minun lähteä tänne Helsinkiin, tähän helvetilliseen Helsinkiin, missä vuosia olen surrut, missä usein olen kärsinyt kamalia hetkiä tuntiessani itseni täällä niin yksinäiseksi ja orvoksi.

Niin, tänne taas.

Ja alkoi se ikävä huoneenhaku. Kaksi vuorokautta laukkasin yksikseni ylös ja alas kymmeniä pääkaupungin portaita enkä mistään mieluisata suojaa löytänyt. Ehkä mieluisan olisin saanut, mutta tavattoman kallishintaisuuden takia ei sopinut ottaa. Vihdoin muutin erääseen pieneen puutaloon (Freedrikinkatu 21), tein kontrahdin ja noudin kapsäkkini asemalta. Mutta heti tunsin itseni levottomaksi ja yksinäiseksi… Ei! en viihdy tässä paikassa! Miksikä en? Tuolta seinän takaa kuuluu puhetta ja tunnen että se on sellaisten henkilöiden puhetta, joiden kanssa en sympatiseeraa. Tuotako räkytystä minun nyt täytyy kuunnella kevääseen asti?… Ja mitä tämä on? Loksutus, naksutus, räikeä raksutus seinän takaa? Minä hiivin sille kohdalle, josta se kuuluu. Jospa sen edes näkisi, mutta näkymättömänä ja kuuluvana on se kauhea. Se on suuri seinäkello, joka lyöpi tuntinsa kumea-äänisellä helinällä. Minä en voi olla sitä kuuntelematta! Tulee yö ja minä koetan nukkua ohuen peiton alla. Eikö vain käyne uhokin joka nurkasta? Minua vilustaa, minä värisen kuin koira ja kääntelen itseäni tuskissani vuoteella. Uneni on katkonaista ja kolkkoa. Kello 3 yöllä herään seinäkellon lyöntiin. Se riivattu kapine! Niin, niitä on vielä kaksi, toinen toisen seinän takana, mutta onneksi helisee ja raksuttaa toinen hiljemmin. Tätä en voi sietää, se minua kiusaa ja ärsyttää. Kuuntelen päivän valkenemiseen asti kellon lyöntejä… ja värisen vilusta. Ei, tämähän on surkeaa. Ja sisäovesta on ulko-avain poissa niin että on täytynyt heittää se auki, jotta palvelijatar aamulla pääsisi sisään… kummallinen järjestys — minun täytyy käydä nykäsemässä ovi kiinni, jotta en paleltuisi. Päätän mennä avaamaan sitten kun palvelijatar kolkuttaa…

On vielä pilkkopimeä, kun kuulen palvelijattaren kopeloivan ovea, mutta en viitsi mennä avaamaan. Odottakoon! Nyt vasta aloin näet saada unta. Jo melkein nukahdin…

Yhtäkkiä kuulen palvelijattaren aukaisevan oven salista päin ja tulevan tarjottimineen vuoteeni viereen. En huoli avata silmiäni, sillä minua väsyttää kovin. Palvelijatar kumartuu ja koskettaa varovasti rintaani, tunnen ihan selvään hänen kätensä kosketuksen. Ja minä avasin silmäni noustakseni ottamaan teetä. Säpsähdin kovin: eihän huoneeseen ketään ollut tullutkaan — olin ypöyksin. Sama harhakuulo ja harhatunne uudistui pari kertaa — eikä huoneeseeni ketään tullut. Pitkän ajan päästä vasta kuulin jonkun tulevan. Hypähdin avaamaan ja nyt se vasta oli palvelijatar todellisuudessa. "Katala paikka!" päätin itsekseni pukeuduttuani, ja riensin päätäpahkaa kaupungille uutta asuntoa tiedustamaan. Eineen syötyäni esitin tykyttävin sydämin talonrouvalle että minun nyt täytyy muuttaa pois, niin ikävää kuin se hänelle lieneekin. Pyytelin anteeksi — ja hän suostui. Mutta heti kun olin asian ratkaissut, aloin epäillä, teinkö viisaasti hyljätessäni asuntoni. Katselin ympärilleni. Huoneessa oli kaikki mitä tarvitsin; maksu oli kohtuullinen ja ruoka näytti olevan hyvää ja maukasta. Tuossa niin mukava leposohva ja tässä keinutuoli. Ja seinäkelloihin ja puheenpärinään ehkä voisi piankin tottua?… Ja nyt juuri poismuuttaessani kannetaan sisään uusi rautasänky (jollaista olin pyytänyt), jossa on komeat, kovat patjat. Minua melkein kaduttaa, mutta lähden kuin lähdenkin kapsäkkeineni ajamaan uuteen asuntoon.

Kolmikulma 7 — pikkuinen huone maakerroksessa, kivijalassa. Yksi ikkuna pihalle päin. Ei ole keinutuolia! Kaksi vanhanaikuista halpaa taulua seinällä. Pieni divaani ja pari nojatuolia nurkassa, kaikki valkoisella päällystettyä, mutta kun tarkemmin tutkii, on se valkoinen — tahrattua. Piironki siisti ja sen päällä kunnollinen peili. Pöytä aivan pieni, vihreällä päällystetty kirjoituspöytä, mutta vanha ja vähän nuhruinen, siitä kuitenkin hyvä että siinä on laatikoita, viisi laatikkoa, tosin lukottomia. Pesukaappi moitteeton. Uuninpesä matalalla. Sänky puinen, mutta auttava. Lattialle naulattu ohut, pehmoinen, punainen kokomatto. (Tämä se minut vietteli). Oven päällä seisoo porsliinilevyssä nimi: M. Olander. Niin, eilen tänne saavuin. En tiennyt vähääkään, mitä väkeä tässä asui. Olin tietooni saanut ainoastaan että se on eräs neiti, joka huoneen vuokraa. Mutta samana päivänä kun tulin, sanoi neiti matkustavansa pois kahdeksi viikoksi. Pyysi etukäteen puolen kuukauden hyyryn. Kun minulle ensin oli pyhästi vakuutettu että huone todella oli lämmin, hiljainen ja hoito siistiä, uskoin ja maksoin etumaksun henkilölle, joka huonetta minulle oli näyttänyt ja jota olin luullut "neidin" piiaksi. Viimevuotisesta asunnostani kävin ajurilla noutamassa kaikki tavarani ja aloin laatikoltani purkaa. Ripustelin seinille omia taulujani, panin korottimet pöydänjalkojen alle j.n.e. Tuli iltahämärä ja silloin huomasin hämmästyksekseni ettei huoneessani ollut minkäänlaista lamppua eikä kynttilää. Tietysti lamppu olla pitää. Menenpä heti piioille sanomaan. Kolkutan erästä ovea etehisessä. Ei vastausta: aukaisen — se onkin kylmä kylpyhuone, pimeä. Kolkutan salin ovelle. Ei vastausta. Aukaisen. Ihan oven vieressä seisoo — päätön nainen, seisoo hievahtamatta kuni patsas. Vai niin, siis modisti on tuo vuokraajaneiti. Astun peremmä; siellä on toinen ovi. Kolkutan — ei vastausta. Mitä ihmettä, koko talo on tyhjä — yksin saan täällä kulkea miten tahdon. Mutta lamppu, lamppu, täytyyhän minun se saada. Missä ihmeessä on palvelijatar?… Tulee jo pimeä, mutta talossa vallitsee kuolemanhiljaisuus. Merkillistä, salaperäistä. Täytyy lähteä kynttilöitä ostamaan. Mutta ensin tietysti kynttiläjalkoja. Ja minä lähden; lukko ovessa juonittelee, rämisee, sisäovi ei pysy kiinni, paha merkki. Siinä rassatessani kulkee joku naisolento sivu ylempään kerrokseen. Häneltä saan kuulla että aavistukseni on tosi: täällä ei ole palvelijatarta! Ja neiti on matkustanut pois? Kukahan huonettani siis kahden viikon ajalla järjestää? Kuka puut kantaa ja lämmittää? Pitääköhän itse vuoteensa korjata ja muuta semmoista? Helsingissä! Maksetussa huoneessa! Ei tule kysymykseenkään että voisin saada asunnossani sokurinpalaakaan suuhuni… Synkkänä ja harmistuneena, mutta uteliaana palaan kynttiläjalkoineni ja kynttilöineni kaupungilta. Pakkanen paukkuu nurkissa. Huoneessani on kylmä. Sytytän kynttilät. Talo on yhä autio. Olen juuri laittautumassa lähteäkseni ulos kaupungille "korukirjailijain" kokoukseen, kun kuulen rasahduksen etehisen ovesta. Kurkistan huoneestani — ahaa, siellä on sama henkilö, jota olin pitänyt palvelijattarena ja jolle olin maksanut vuokran.

— Vai niin, tekö se olette. Mitä ihmettä kaikki tämä merkitsee: eikö talossa ketään asukkaan?

— Ei, kuuluu lyhyt vastaus.

— Kuinka luulette vuokralaisen toimeentulevan yksikseen! Olen täällä kolkutellut ja siunaillut ovien edessä, täällä saa vaikka kiljaista — ei ristinsielua kuulu. Mitä hullutusta se on? Ja kuka te oikeastaan olette?

— Minä olen täällä kulkenut fröökkinän luona neulomassa ja auttamassa.

— Mikä te sitten olette?

— Minä neulon eräässä makasiinissa puolelta päivältä…

— Ja kuka on sitten se neiti?

— Hän on oikea neulojatar.

— Mihinkä hän nyt on matkustanut?

— Ei hän mihinkään ole matkustanut…

— Mutta niinhän hän itse sanoi?!

— Jassoo, en minä tiedä miksi hän niin sanoi… hän on sairashuoneessa… lääkäri on määrännyt.

— Tämäpä on hiukan merkillistä. Jos hän on mennyt sairashuoneelle, niin miksi hän sen salasi? Onko hän rehellinen ihminen?

— On!

Tyttö antoi lakoonisenlyhyitä vastauksia.

— Onko hän vaarallisestikin sairas?

— Ei!

Enempää sieltä ei lähtenyt enkä minäkään siitä asiasta enempää urkkinut. Kysyin vielä:

— Ja nyt hänen muotiliikkeensä siis seisoo?

— Niin!

— Mistäs olette kotoisin? (teki mieleni sanoa sinuksi, sillä tyttö oli aivan nuoren näköinen).

— Iitistä.

— Missä se on?

— Uudellamaalla.

— Asuuko täällä ehkä muita kuin minä?

— Ei ketään mieshenkilöä. Yksi neiti asuu salinviereisessä huoneessa, mutta hän on poissa aamusta iltaan… lasipuodissa Mikonkadulla.

— Mikä hänen nimensä on?

— Borgström tai jotain sinnepäin.

— Milloin hän on tänne muuttanut?

— 1 päivä helmikuuta.

— Siis päivää ennen minua. Ja koko talo on autio päivillä?

— On. Aamulla käyn sitten herran huoneen siivoamassa ja uunin lämmittämässä. Ja kengät kiilloitan. Mutta minä tulen vasta kello 9.

— Ja minä kun menen ulos koululle kello 8:lta, niin jäävät kengät kiilloittamatta?

— Niin jäävät, sanoi tyttö tyynesti, tietämättä muuta neuvoa.

— Entä lamppu?

Tyttö haki kylmillejätetystä salista lampun, jonka kupu oli rikki. Läksin kaupungille otettuani tytöltä lupauksen että hän aamulla kävisi huoneeni hyvin lämmittämässä. Huoneessani oli jo nyt niin kylmä että hengitys näkyi…

3 p. helmikuuta.

Ja minun pitäisi alottaa auskulteeraamiseni? Mutta nämät ulkonaiset olosuhteet tekevät sisällisen ihmisen siihen yhä enemmän vastenmieliseksi.

Kello 9 aamulla kävelin Normaaliin. Kuuntelin ensi tuntini tällä lukukaudella luonnontieteessä II luokalla. Puhuttiin yölepakoista ja siilistä. Koko tunnin ajan haudoin mielessäni vain sitä että jospa heittäisin koko auskulteerauksen hiiteen ja pakenisin takaisin maalle. Ei minusta tänne ole! Ei mikään täällä minua viehätä. En saata enkä tahdo tehdä mitään koulun hyväksi. Minua iljettää kaikki, varsinkin ajatus taas ruveta kuuntelemaan venäjänkielen velttoa opetusta ja sitä punapartaista puoliryssää…

4 p. helmikuuta. — Illalla oli ilma lauhtunut ja sen mukana mielenikin. Palasin asuntooni kainalossani mytty ruoka-aineita ja omenia — aijon näet esi-isäin tapaan ruveta aterioimaan omassa huoneessani; tämä muistuttaa kasarmiaikojani. Puolen tuntia kammiossani istuttuani tunnen kovaa vilua — henkäykset näkyvät ilmassa. Jospa edes vuoteessa olisi lämmin! Sepitän pienen runon kylmällä sydämmellä… ja ryömin vuoteeseen. Tämmöistä tämä on — huone on auttamattomasti kylmä; minun ei pitäisi täällä asua, voin väleen sairastua enkä saata nytkään tehdä mitään pelkkien ulkonaisten olojen takia. Aamulla heräsin kovin kummalliseen päänkipuun, jota en ennen ole kokenut: tuntui kuin ei veri pääsisi päästä vapaasti virtaamaan muihin ruumiinosiin. Seinästä ja ikkunasta käy salainen uho. Alakuloisena nousin ylös ja läksin tavalliselle asialleni: Hufvustadsbladetia ostamaan. Parissa kolmessa paikassa kävin taas huonetta urkkimassa, mutta sopivaa ei löytynyt. Ei kannattaisi vielä muuttaakkaan tuon etumaksun tähden… Harmittaa että kerkesin purkaa kaikki tavaralaatikkoni… Auskulteeraamisesta ei puhettakaan…

Viereiseen kylmään saliin on ilmautunut ihmisiä, joiden puhe selvästi kuuluu huoneeseeni. Talo ei siis enää ole autio. Mutta aikani kuluu tyhjään, koska on mahdoton mihinkään ryhtyä ja rahani hupenevat hirveää vauhtia. Eiköhän olisi viisainta jättää kaikki ja matkustaa pois — iäkseen. Ketäpä se liikuttaisi? Hiukan kummasteleisivat tuttavat — sitten unohtaisivat. Kukaan ei tiedä neuvoa. Kukaan ei oikeastaan välitä. Kaikki ovat itsekkäitä ja kukin elää omia tarkoituksiaan varten. Ymmärrän hyvin että jokainen on oman onnensa seppä. Vaikea on kuitenkin oppia ajattelemaan ettei kukaan "minusta" välitä ja että se on kaikille samantekevä, miten minun käypi ja miksi tulevaisuuteni muodostuu! Sydämmeni on raskas, eikä ole kenelle sen voisi tyhjentää. Surullisimpina hetkinä on minusta kaikki toimintakyky poissa — kaikki on mykkää ja vaikenevaa, sillä en voi edes kynään tarttua, jota jos voisi, niin se lohduttaisi. Täksi illaksi muistan olevan kuulutetun auskultanttien kokouksen. En aijo sinne mennä. En tahdo enkä kykene "kasvatusopillista" esitelmää pitämään…

6 p. helmikuuta. — Eilen, kun oli Runebergin päivä, harhailin levotoinna pitkin katuja haluamatta tavata tuttuja tai ystäviä; mieleni oli synkkä. Kävin katsomassa taas erästä asuntoa, jonne aijon muuttaa tästä kylmästä kammiosta. Kunpa sielläkään viihtyisin. Illalla olin teatterissa ja istuin partterilooshissa. Partterilla oli muutamia tuttuja ylioppilaita, ne nyökyttivät minulle päitänsä, mutta minä tuskin tunsin, keitä ne olivat. Mitähän ne minusta ajattelevat? — tietysti luulevat…? Mutta mitä syytä minulla olisi olla ylpeä? Kärsinhän juuri siitä että olen huonompi muita… Ensi rivillä istui Tantus Kvantus, josta tänäpäivänä oli parjaava pätkä Matti Meikäläisen kirjeessä. En ole maalta tultuani hänen luonaan vielä käynyt. Minulla on omat tunteeni suhteestani tähän nuoreen neroon… — Tänään oli minulla virkatunti venäjänkielessä, koska aineen opettaja oli jonnekkin matkustanut. Oli läksynä taivutettavana ryssäksi 'vanha kauppias' 'vanha koira' ja 'vanha kynä'. Oppilaat rähisivät ja vastailivat tahallansa väärin.. Lopussa minua heidän tuhma vallattomuutensa kiusasi, vaikka olin koettanut nauraa heidän mukanaan. Tämmöistäkö olisi olla tämän kirotun kielen opettajana? ajattelin ja tunsin kummallisen piston sydämmessäni. Eikö minulla ole vaikutusvaltaa noihin oppilaisiin? Eivätkö he minua vähääkään kunnioita? Eikö olemukseni heissä herätä minkäänlaista myötätuntoa? Jos ei, niin onhan kauheaa antautua pedagoogiksi. Toisen tunnin olin ylemmällä luokalla ja annoin kirjoittaa venäjää erään kappaleen mukaan, jonka aineenopettaja oli lähettänyt. Siinä oli oppilaille paljon uusia sanoja. Kirjoitin ne taululle. Yhdessä sanassa erehdyin itse. Semmoista muotoa ei koko kielessä ollut olemassakaan. Epäilin itsekkin sen antaessani. Nyt minua hävettää. Mitä aineen vakinainen opettaja tästä sanonee. En kerskailekkaan osaavani kieliopillista venäjää. Siinä olen heikompi jokaista oppilasta. Sydämmen ja tunteen kieltä vain olen oppinut venäjäksi käyttämään. Tieteellinen kieli minulle on terra incognita.

7 p. helmik. — "Pedagoogin pitäisi olla iso ja ryhdikäs mies", virkkoi minulle tänään palatessamme koululta eräs nuori kandidaatti, joka on samassa kadotuksessa kanssani. Hänellä näet on 9 tuntia viikossa sijaistunteja realilyseossa, mutta oppilaat eivät kuulu häntä tarpeeksi respekteeraavan; tämän syyksi arveli hän vain sitä että on pienikasvuinen ja hinteläruumiinen mies. Ison miehen sitävastoin ei tarvitse muuta kuin vähän kämmentään käännähyttää ja hiukan kulmiaan rypistää, niin häntä jo ääneti kunnioitetaan. Mutta hintelä ja pieni opettaja, vaikka kuinka pihertää ja puhkaa että "siivolla pojat", niin se ei moneksi sekunniksi tepsi.

* * * * *

Mikä on kutsumukseni? Mikä on elämän-urani? Minä kuljen siellä normaalilyseossa puolikuolleena, uneksivana olentona, harvoin kuuntelen mitä tunnilla puhutaan, istun itseeni vaipuneena miettien ja haudoskellen sielussani sitä mitä aina olen miettinyt: "Mikä on tarkoitukseni? mihin kelpaan? mitä pitää minun tekemän että tekisin sitä mikä minun yksilöllisyydelleni on elämän arvoista? Enkö tee väärin että täällä istun ja tylsänä tuhlaan aikaa? Jokainen tunti tappaa minua — mitä minua liikuttaa mitä opettaja sanoo ja selittää tai mitä oppilaat vastaavat? mitä minua liikuttavat opinnot, koulu ja tietosivistys? niissä ei minulle itsellenikään koskaan ole ollut elämää. Muistan että itse koulupenkillä olin kuin masina, joka säännöllisesti käy ja tekee mitä tarvitaan. Olin ahkera oppilas, joka kotona luki läksynsä ja koulussa piti kunnianaan ne osata. Ja niin vuodet vierivät ja minut päästettiin aina ilman ehtoja luokalta luokalle, mutta viisautta eivät minussa opettajat osanneet kehittää — eivät ne aavistaneet (tai eivät tahtoneet sitä tietää) että edistymiseni ja vastaukseni olivat papukaijan oppia, jolle sisäinen olemukseni oli kokonaan vieras. En oppinut siellä itsenäisesti ajattelemaan, en saanut siellä mitään mikä sieluani olisi innostanut; ei mitään hyvää itua, joka olisi versonut ja kasvanut, minulla ole koulustani. Koulu iski ensimmäisen parantumattoman haavan minuun, yliopisto ja kandidaattitutkinnon lukeminen iski minuun lähes kuolettavan iskun — oli tehdä minut hulluksi turhuudellaan, ja tämä pedagoogiksi-aikominen aineellisen hädän tähden — se minut maahan masentaa! Ikäänkuin läähättäen ja verissä-silmin makaan minä seljälläni katsellen kohti sinitaivasta ja huutaen kärsivän sieluni pohjasta: 'Lapsuuteni Jumala! elä ole julma minua kohtaan, vapauta minut kerrankin pitkän orjuuden kahleista ja anna minun elää ja virkistyä puhtaan luontosi helmassa, sillä minä näännyn ja lakastun ja elämäni menee tyhjään täällä, jossa tyhjyys vallitsee! Taivas, sinipuhtoinen taivas, sääli minua, sillä olen luonnon lapsi, joka haluan elää korkeita tarkoituksia varten'…!"

Ei taivas minua kuule, ei lapsuuteni Jumala minulle enää kuiskaile… Kuka siis minua neuvoo? Kuka antaa minulle merkin, mitä minun on tekeminen etten turhaan eläisi? Kuulen äänen, vienon äänen syvältä sisästäni kuiskaavan: "Olet syntynyt herkkien tunteiden lapseksi, tulkitse ne tunteesi synnyinmaasi hyväksi — siinä sinun elämäntehtäväsi! Elä katso aineellisia etuja, elä pyri virkoihin, jos et niihin voi omistautua, jää mieluummin köyhäksi kitujaksi, mutta pelastetulla sielulla — ennenkuin aineellisesti hyvinvoivaksi, mutta tyhjentyneellä ja rikkilyödyllä sydämmellä. Tee nopea päätös ja heitä tämä helvetillinen laitos — palaa maaseuduille, sinne, missä Jumalan kirkas päivä vapaasti tuntureille paistaa ja jossa korkea havumetsä ympärilläsi humisten syvää suomalaista virttänsä veisaa. Sillä siellä on elämä, missä on luonto ja terveys!"…

Tätä kirjoittaessani kello 1/2 10 illalla kuulen yhtäkkiä kolkutusta oveltani ja kun olen vastannut "astukaa sisään!" pistää sieltä ovesta naisen pää, joka peljästyneenä kysyy ruotsinkielellä:

— Onko herra nähnyt tai kuullut kenenkään tänään menevän sisään saliin?

Se on sama lasipuotineiti, josta ennen olen maininnut. Hän on palannut tavallisuuden mukaan kotiin päiväntyöstä ja pyrkinyt kamariinsa, joka on salin takana. Hämmästyksekseen tapaa hän siellä salin oven lukittuna, siitä ei pääse; se on lukittu sisäänpäin, avain näkyy, kun avaimenreijästä katsoo. Kuinka on se mahdollista? Kuka on oven lukinnut? Kuka on siitä mennyt sisään?…

Hänellä on vastapäätä koridooria asuva emäntä mukanaan, hänen on täytynyt turvautua lähimpiin outoihin ihmisiin. Minäkin menen sitä kummaa katsomaan; siinä seisomme kaikin lukitun oven edessä puolikylmässä etehisessä, neiti valaisee kynttilällä avaimen reikää — totisesti on asia kuten hän on kertonut. Minäkin rynkytän ovea, kolkutan — ei vastausta. Neiti on peljästyksissään. — En kai voi jäädä tähän kylmään porstuaan yöksi, sanoo hän. — Minun täytyy tulla teidän luoksenne, — sanoo hän vieraan emännän puoleen kääntyen. Ja niin he poistuvat, neiti minua kiitellen siitä että näytin puolestani myös olevan huvitettu asiasta.

— Tässä talossa on muutenkin vähän kummalliset olot, lienen sanonut siinä ovea renkuttaessa.

— Niin on: ei palvelijaa, ei emäntää, neiti Olander makaa sairashuoneella.

— Olen aikonut muuttaa pois — huoneeni on kylmä…

— Huolimattomia ovat minunkin huoneeni suhteen — valitti neiti…

Eipä tiedä, mitä tässä talossa on tekeillä. Neiti Olander kuuluu olleen ennen W:ssa, "pahamaineinen" nainen. Sen olen sattumalta kuullut varmalta taholta. Nyt hän ei kuulenma enää semmoinen ole. — Parasta panna ovensa yöksi lukkoon sisääpäin. Entäpä saliin, jossa ne päättömät naiset kummittelevat, todella olisi joku murtautunut ja sieltä yöllä hiipisi huoneeseeni?… Koko lokaali niin autio. — —

7 p. helmik. — Opettaja koulussa: Mitkä ovat moodit?

Oppilas: Aktiivi ja passiivi.

Opettaja: Moodit! Etkö sinä tiedä mitä moodit ovat?…

Kysyy toiselta, joka ne luettelee: indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi.

Opettaja (närkästyneenä oppilaalle, joka erehtyi): Siin' on mies, joka ei tiedä mitä moodit ovat! Sehän kuuluu jo yleiseen sivistykseen! Sitä ihmistä pidetään vähän sivistymättömänä, joka ei tiedä mitä moodit ovat. Muista nyt se!…

(Sic!)

11 p. helmikuuta. — Lauvantai- iltapäivä. Lauhkea, pehmoinen talvisää. 25 tuntia olen nyt istunut "kuritushuoneella" — neljäs osa noista 100:sta tunnista, jotka vaaditaan siis kuitattu.

Se on suurimmaksi osaksi idiotiseeraamista tuo opetuksen kuunteleminen. Varsinkin tunnit puolelta päivin. Silloin uuvuttaa. Tekisi mieli panna pitkäkseen penkille, jolla istuu. Kieliopetuksen kuunteleminen on mitä kuivinta olla voi. Ijänkaikkista päätteiden, sijojen, sukujen, verbien ja adverbien jankkaamista ja tankkaamista… Mitenkä kuuluu nominatiivi? Mitenkä on monikko tästä sanasta? Mitä sukua on tämä sana tässä kielessä? Miksikä se on neutria? Mikä on nyt neutrin pääte yksikön nominatiivissa?…

Tämä kaikki se nyt kuuluu "yleiseen sivistykseen"! Tätä tämmöistä jauhetaan oppilaiden aivojen avulla vähintään 8 vuotta koulupenkillä. Täytyyhän tuntea kielioppia, jos mieli oppia kieltä oikein! Niin sanotaan. Ja sen, jolle kieliopin lukeminen on tympeää ja ikävänitkettävää, senkin täytyy, ei auta. "Kun on kerran koulussa, niin täytyy!"

* * * * *

Minulle on kielioppi kuin kuluttava tuli; Koulupoikana muistan sitä lukeneeni niinkuin muutkin, latinankieliopin muistan osanneeni monin paikoin ulkoa. Sitten tulin yliopistoon. Sain uudelleen lukea suomen- ja venäjän kielioppeja, vieläpä latinankin. Nyt kaikki tuo tuntui minusta sanomattoman tympeältä. Mutta niitä vaadittiin; täytyihän suorittaa tutkintoja; täytyi lukea kielioppejakin. Ja minä luin. Luin päiväkausia, ei, luin viikkoja, jopa kuukausia kielioppeja — ja tulin aivan tylsäksi. Kauhistuneena huomasin itsekkin että minun oli mahdoton lukea kielioppia; ymmärsin tuskin yksinkertaisinta sääntöäkään enää. Minun täytyi pinnistämällä pinnistää järkeni kiintymään kielioppiin, mutta se, minkä yhtenä päivänä olin saanut muistiini, se hälveni jo seuraavana. Itku kurkussa luin kielioppeja. Mutta turhaan. Minun oli mahdotonta omistautua viideksikään minuutiksi kieliopille — sen jälkeen kun olin saanut vapauden lyyryn. Tutkinnoissani en tiennyt kieliopista mitään, minulle naurettiin ja minua kummasteltiin. "Tämähän kuuluu jo kouluasioihin!" sanoivat professorit. Oletteko ensinkään repeteerannut kielioppia? — Olen, vastasin minä aina varmasti. — Mutta ei se siltä näytä! Tuskinhan tiedätte mikä lauseessa on subjekti ja mikä predikaatti!

Ja minulle annettiin reppuja kieliopeissa. Mutta reput eivät auttaneet. Minulle naurettiin ja minua haukuttiin. Minua väitettiin valehtelijaksi etten muka ollut lukenut… Oh, minä kärsin sisässäni kovat tuskat. Jos ei minulla siihenaikaan olisi ollut jotakin ystävää, joka minut ymmärsi ja minua auttoi, niin olisin lausunut ikuiset hyvästit yliopistolle, joka minun Helsinki-elämässäni on ollut helvetti — sillä muuta helvettiä ei minulla pääkaupungissa koskaan vielä ole ollut — tähän asti. — - —

14 p:nä helmikuuta. — Laskiaistiistai. Kirkas päivä paistaa. Kouluilla on lupa. Erityisiä ylioppilasyhdistyksiä juhlailee "naisten kera" Alppilassa. Sadottain vaeltaa hiihtäjiä kaupungin satamaan ja Eläintarhan metsiin.

Minulla ei ole mitään ohjelmaa. Tunne sanoo että minunkin tänään pitää jonnekkin mennä — tehdä retki jonnekkin ja jonkun kanssa, "pitää hauskaa" luonnon helmassa tai iloisessa seurassa, saada siten mieluinen muistelma tulevaisuudelle — tästäkin päivästä…

Astelen aamiaiseltani pitkin esplanaadia. Jaa, tänään ei täällä kulje mitään karnevaaliakaan, mieliala maassa ei sitä salli, onhan näet nuot ylimääräiset herrainpäivät, jotka viettävät haudanhiljaista, joskohta merkityksellistä elämäänsä. Ei karnevaalia, ei mitään julkista, remuavaa leikkiä. Niin, vaan nyt on kuitenkin laskiainen — ja johonkin mennä pitäisi. Kouluajat muistuvat mieleeni. Siellä Peräpohjolassa aina laskiaisaamuna poikaparvessa hiihdettiin jokivartta ylöspäin — johonkin Junttilaan tai Runttilaan, ja laskettiin mäkeä jyrkistä törmistä. Ja päivällisiksi tultiin takaisin kaupunkiin, mutta iltapäivä laskettiin kelkkamäessä "tipojen" kanssa. Silloin oli elämän virkeyttä! Kasarmiajoilta muistan myös laskiaisvieton. Punssipullot taskuissa silloin marssittiin Punttilaan Eineettömään vatsaan hulautettiin viekas neste. Päähän se kihahti, ja ensi kerran elämässäni lienen silloin ollut humalassa. Muistan että se oli sanomattoman lystiä sekä itselleni että varsinkin muille tovereille. Lienen ollut vilkas silloin, puhellut paljon, laulanut, pysäytellyt outoja sotamiehiä kaduilla ja selitellyt heille jotain — ja hekin riemastuivat ja nauroivat. Se oli kaikki niin lapsellisen puhdasta! Ja lyseolaisten mäessä lienen kulkenut toverien kanssa käsikynkässä — ja taas laulanut. Taisin olla hyvin rohkealla tuulella. Mutta mitään tuhmuutta en tehnyt, ei ollut halukaan pahaan, hyvään vain. Iltapimeässä muistan hiipineeni illalliselle johonkin tuttuun taloon, joidenkin tätikultien luo, jotka eivät mitään huomanneet. Muistelenpa että pienet sisareni olivat ihmeissään ja iloissaan että minäkin sinä iltana olin niin iloinen, niin puhelias ja avosydämminen… Voi menneitä aikoja! Muistoina ne nyt vain silmieni edessä häämöittävät…

Olen kävellessäni saapunut ylioppilastalolle. Sinnehän askeleet tavallisesti johtavat, kun ei ole varmaa päämaalia, mihin mennä. Siellä selaillaan sanomalehtiä ja katsotaan aina jonkunlaisella tuhmalla uteliaisuudella, olisiko mahdollisesti kirjettä kirjetaululla. Kirjettä tietenkään ei ole; kaikki kirjeet saapuvat omalla osoitteella. Suomettaressa yhä näkyy Kyösti Kamalan raivohulluja selityksiä ja vastauksia Tantus Kvantukselle. Nekin jo väsyttävät. Uskaltaisiko telefooniin? — 75 03 — Soitettu! Kiitos! Onko se tohtori Tavi? — On. Terve mieheen, se on — ahaa, terve, terve… — Kuule, onko teillä mitään ohjelmaa täksi päiväksi siellä, sinulla ja rouvallasi? Ettekö lähde Alppilaan? — Ei nyt sovi… ei meillä ole mitään ohjelmaa… minä olen kylmettynyt… en voi mihinkään lähteä…

Siinä nyt oli. Kyllähän he kohteliaasti aina käskevät talossa käymään, mutta koskaan eivät tarkoita että juuri sillä hetkellä sopisi!

Voisihan tosin telefonoida toiseenkin paikkaan, mutta kun ensimmäinen yritys menee myttyyn, niin se jo mielen masentaa. Kuitenkin riennän läheisen naapurini, maisteri Hento Ivalan luo. Mutta hän ei ole kotona. On tietysti luikkinut juhliin savokaksariensa kanssa?… Luovun vähitellen kaikesta ohjelmasta. Sydäntä karvastelee, mieliala käy kärsiväksi ja alakuloiseksi. Tunnen taas olevani hyljätty. Ei ole minulla toveria. Entiset toveruudet ovat aikoja rauenneet. Entisiä luokkakumppaneita on pari- kolme kaupungissa — en tiedä yhdenkään asuntoa. Ja jos tietäisinkin, tokkopa menisin. Heillä on eri mailma kuin minulla. En heidän parissaan viihdy. Ainainen uneksija! Joka aina haaveilee nuorista, kauneista, reippaista tytöistä — sellaisten kanssa tämä päivä muka viettää pitäisi…

Laskiaistiistai? Istuskelen autiossa asunnossani miltei koko päivän. Järjestelen tavaroitani ja kuljetutan ne ajurilla uuteen asuntoon, jonne huomenna aijon muuttaa. Siis kolmanteen kortteeriin. Viihtyneekö sielläkään? Minun täytyy tästä elostua, muuten kuolen suruun. Nuori elämä, kuinka tyhjä sinä useimpina hetkinäsi olet! Kenellä muulla minun iälläni ja minun asemassani lienee niin vaikeaa elää ja olla… Huomenna taas kello 8:lta koetan keretä koululle. Täytyy uutterasti kerätä tunteja, jotta ajoissa pääsisi helpommalle…

15 p. helmikuuta. Kasarminkatu… vastapäätä Kaartin kasarmia. Nyt olen uudessa asunnossani. — Aamulla noustessani entisessä majapaikassani, tunsin pääni omituisen raskaaksi. Kuitenkin pukeuduin kiireesti ja riensin koululle. Ulkona vallitsi sankka, kostea sumu. Päätäni kolotti kovasti. Tulin auskultanttien huoneeseen, rukoukset oli juuri pidetty tunnit olivat alkamaisillaan. Vaivuin kuni ukkosen lyömänä tuolille — onneksi ei huoneessa sattunut olemaan muita. Ei! minun oli mahdoton tässä tilassa jäädä opetusta kuuntelemaan. Riensin siis ulos. "Tulen tunnin päästä takaisin", arvelin. Kävelin ympäri kaupunkia sumussa. Mitä ihmettä, päänkipu yhä vaan lisääntyi. Tunsin heikkeneväni ja vaikka kuljin hiljaa eteenpäin, tunsin hengästystä. Hornako päähäni on iskenyt? Kirottu huoneeni, kirottu kammioni! Tietysti kaikki oli sen syy. Illalla olin terveenä paneutunut levolle ja yön olin nukkunut jotenkin hyvin. Että tämä nyt piti sattuakkin juuri viime aamuna! Kuljin torin sivu, josta aina ennen olin ostanut omenia. Tällä hetkellä inhosin kaikkea suuhunpantavaa. Palasin asuntooni, heittäysin seljälleni vuoteelle. Kaikki turhaa. Päänpakotus yhä kasvoi. Kello oli jo yli 9. Siis toinenkin tunti mennyttä kalua. Olenhan kipeä, en voi mennä kouluun… koko päivänä. Tuntui kuin vasaralla taottaisiin pääni sisässä, korvissa kumea humina. Varmaan on veri sulkeutunut päähän eikä pääse alaspäin tavallisia laskimoitaan (kun sitä pitää olla niin tuhma tuossa terveysopissakin). Koetin hieroa päätä ja niskaa, ohimoita ja otsaa. Lyijynraskas on pää. Tunnen sellaisia tuskia että tekisi mieleni huutaa. Joko kuolemani hetki lienee tullut? Kurjaa, jos täytyy näin epämiellyttäviin tuskiin kuolla. Nousen varovasti ylös, päätä viepi ja viipottaa. Katson kuvastimeen. Silmissäni omituinen kiiluvaisuus, otsa kiiltäväntumma… Rupean tukkimaan viimeisiä tavaroitani kapsäkkiin. Sitä tehdessä rupeaa ylönannattamaan, täytyy taas viskautua vuoteeseen. Siten makaan monta tuntia niin heikkona että tuskin omaa hengitystä kuulen. Värisen vilusta. Olen sairas ja työhön kykenemätön. Kuinka on mahdollista että näin äkkiä olen heikontunut? Eilen vielä riemastutti puristella omia nyrkkejään…

Astelen taas kaupungille. Päätä porottaa yhtenään. Ostan yliopiston apteekista pari kiniinikapsellia ja nielaisen toisen ylioppilastalolla. Kunhan eivät liene erehdyksissä antaneet kuolettavaa myrkkyä, arvelen, ja rupean odottamaan vaikutusta. Jos se on myrkkyä, niin kuolen — keikahdan tähän lukusalin lattialle? Siitä tulee harvinainen tapaturma. Huomenaamuna siitä jo lehdet kertovat. Ja minusta kirjoitetaan lyhyt nekroloogi. — Suomalaiset lehdet mainitsevat suopeudella — tunnen sen vaistomaisesti. Minua mainitaan kuolinilmoituksessa "nuorena runoilijana"… tulen kuolemani kautta enemmän huomatuksi kuin elämäni… Kuluu puoli tuntia; jos se olisi ollut myrkkyä, niin se jo olisi tapahtunut. En siis tarvitsekkaan kuolla. Päinvastoin tunnen itseni paremminvoivaksi. Lähden ulos. Sumut kaupungilla alkavat haihtua. Lauha leppoinen ilma. Päänpakotus laimenee. En ole pannut ruuan palaakaan suuhuni koko päivänä. Syön siis vankan aterian, vaikka varovaisesti — ja lähden kapsäkkeineni, kanteleineni ajamaan uuteen asuntoon.

Iltapäivällä on auskultanttien kokous. Olin siellä, mutta väsyin. Minun oli mahdoton tajuta, mistä siellä puhuttiin. Se tuntui kaikki mitä kuivakiskoisimmalta ja turhanpäiväiseltä filosofialta, sellaiselta, josta ei ole hyötyä elämässä elävälle opettajalle. Läksin sieltä ennen muita…

* * * * *

Uudessa asunnossani on minulla tilava huone kaksine akkunoineen. Mutta lamppu on huono — se on kuin saunatuiju maalla ja valaisee heikosti, väliin se savuaa. Olen puhunut uuden lampun saamisesta emännälle, mutta ei hän vielä ole mitään luvannut. Huoneeni minua miellyttää ainakin yhdessä suhteessa: tässä on fortuska — siitä saa yöksi raitista ilmaa. Alan olla jo entiselläni. Jumalankiitos! Surkeaa on olla sairas. Armahtakoon taivaan enkeli niitä, joilla aina on kipuja!…

16 päivä helmikuuta. — Nukuin hyvin ja heräsin jo kello 7. Päivälehti tuotiin. Virkeänä ja tuntematta jälkiäkään päänkivusta astelin koululle. Istuin siellä 5 tuntia. Minulle ilmoitti venäjänkielen opettaja että jos tahdon ja haluan, niin saan heti vikariaatin entiseltä venäjänkielen opettajaltani samassa kaupungissa, jossa 6 1/2 vuotta sitten vielä istuin koulupenkillä. Hän maksaa verrattain hyvin: noin 300 markkaa kuukaudelta, työtä on 26 tuntia viikossa, luokat pienet…

Vai niin, ajattelin, — nyt se siis opettajaurani alkaisi, jos sen antaisi alkaa. Houkutus on suuri — rahaa tarvitsee. Ja minä kuvailen jo itseäni siellä entisten opettajaini joukossa: nuorena maisterismiehenä ja "nimen" saavuttaneena nuorena kynäilijänä. Onhan se jotain! Rehtori tietenkin kohtelee isällisellä ystävyydellä, luulee minua hyvilläkin tiedoilla varustetuksi ja pitää minua sitäpaitsi totuuden puolesta taistelevana miehenä — olen näet sattumalta kuullut että hän eräälle henkilölle runojeni suhteen kuuluu lausuneen että: "hjaah, se poika oli koulunpenkillä peräti umpimielinen ja hiljainen, mutta jo silloin havaitsin että pojalla on — hyvä sydän!" Minua hävettää… Ja "Ropsa" maisteri, se rähisevä matematiikan opettaja katsoo minut tietysti jo vertaisekseen, lyöpi hartioille ja muikeasti vääntäen suutansa ja siristäen poliisisilmiään tokaisee: "kä, kä, kä… kuules sinä veliveikkonen, mennääns pikku-ryypylle Susiköökiin!" ja kaikki "entiset välit" kuitataan virkatoveruuden yhdenvertaisuudella. Ja sitten minut tietysti viedään entisten opettajain perheisiinkin, minulle tarjotaan illallinen, minut istutetaan rouvan ja herra opettajan väliin ja ystävällisesti hymyillen lausuu rouva että: "maisteri tekisi niin hyvin ja ottaisi lisää… eikö maisteri halua silakkaa… maisteri on varmaan siellä Helsingissä tottunut toisenlaiseen?" Maisteri, maisteri, joka paikassa vain maisteri! Ja se lausutaan ja kuiskitaan niin ihmeen koreasti että oikein sydäntä vihlaisee. Ja sitten: jos ei joku jossakin seurassa satu tietämään, mikä ilmiö se nuori sijaisopettaja on, niin ne, nuot pedagoogien rouvat ja muut supattavat seljän takana niin ihmeen ihanasti: "no etkös tiedä, sehän on nuori maisteri… hän, joka on kirjoittanut… ja hänhän on minun mieheni entisiä oppilaita"… "Ahaa! kuuluu toisen kuiskaus, vai hän se on: esitä minut hänelle!" Ja minut tietysti esitetään kaikille kaupungin naisille…

Voisin jatkaa tätä ihanaa kuvaa hyvinkin laajasti. Kaikki seikat huomioon ottaen on se todellakin sangen houkutteleva ja nuoren maisterismiehen itserakkautta kutkuttava. Tiketti rautatien päähän, hyvä kuraassi — ja tästä ainaisesta surkeilijasta tulisi äkkipäätä kunnianarvoisa v.t. kolleega valtionlyseossa. Tietämättömyys peitettäisiin mahtavalla rykimisellä — oppimattomuuden korvaisi nenäkakkulain oppinut kiilto… Päiväkirjani vaatii nyt kuitenkin ilmoittamaan että minä tähän edulliseen tarjoukseen, heti sen kuultuani, vastasin jyrkästi kieltämällä. En! tuli suorastaan tunteesta ja se tunne toivoakseni puhui totta, napiskoonpa järki kuin sitä vastaan.

* * * * *

Samana päivänä, illan tullen.

Tulen kaupungilta, jossa parin-kolmen toverini kanssa olen kauvan kuljeskellut ja istuskellut ylioppilastalolla. Yhteisenä puheenaiheena oli se kamala manifesti, jonka tänään kerrotaan saapuneen Pietarista. Että nyt ei enää muka ole Suomen Suuriruhtinaanmaata, että kansamme kaikki itsehallinto nyt on katkaistu, että tästälähtien valtijaamme itsevaltias käsi mielinmäärin ohjaa olemustamme…? Senaattirakennuksessa sanottiin paraikaa palavan tulien: Siellä senaattorit pohtivat tullutta Julistusta… lauvantaina se vasta kuulenma sanomalehdissä kerrotaan.

En tajua paljon poliittisia asioita. En nähtävästi ymmärrä näiden tosien huhujen kauheaa merkitystä, josta muut puhuvat.

Minusta tuntuu vain että kaikki käy hyvin. Ei meitä suomalaisia sudet syö. Yhtä sitkaasti kuin vähitellen olemme tulleet sivistyneeksi kansakunnaksi, yhtä sitkaasti ja paljon sitkaammastikin meidät muutetaan muukalaisiksi — niin, muutos on kerrassaan mahdoton! Tuntoni se näin sanoo.

Vai lieneekö tuntoni tällä kertaa väärä? Onko Suomen kansa poljettava sortajain jalkain alle? Mitä on historiallinen laki? Kuka johtaa kansojen kohtalot? Riippuuko tuhansien ja miljoonien onni tai onnettomuus yhdestä ainoasta henkilöstä, joka on sielultaan ja ruumiiltaan sairas (kuten huhutaan), vai onko Jumala, tuo tuntematon voimien voima, kaiken takana? Ja kaikki mitä tapahtuu, tapahtuuko vain Hänen tahdostansa? Onko Piru helvetistä laskettu irti Suomen kohtaloa kourailemaan kuni mitäkin saviruukkua, joka kolauksen saatuaan hajoo pirstaleiksi?…

Yö on hiljainen talviyö, ei kuulu tuulen tohinaa, sää on suopea ja lauha. Eikö ukkonen luonnossakin jyriseisi ja salamat sinkoileisi, jos Suomen kohtalo todella nyt tärisee? Eikö tulisi maanjäristys ja aukeaisi ammottava repeämä, jonka kuiluun kaikki vääryys ja ilkeys upotettaisiin? Tuntoni sanoo: "ollos huoleti, viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

17 päivä helmikuuta. — Aamulla kun tulin normaalikoululle, tapasin auskultantteja yhdessä ryhmässä erään tohtorin ympärillä. Ylikerroksessa pidettiin paraikaa aamurukouksia. Tohtori nähtävästi oli puhunut siitä. Keskustelu kävi puoleksi kuiskaavalla äänellä, kaikkien kasvoilla ilmaantui totisuutta ja jännitystä. Se on totta, sanottiin niille, jotka vielä eivät asiasta tienneet. Koko päivän vallitsi koululla erityinen "stimmung" — kokoonnuttiin ryhmiin. Aamulla en ollut saanut Päivälehteä. Siis painoeste! Ja koululle tultua kuulin että U. Suomettarella myös oli painoeste. Sananvapaus siis kielletty. Puhuttiin kahden suurimman lehden lakkauttamisesta… — Iltapäivällä vasta ilmestyi Päivälehti — johtava kirjoitus oli kokonaisuudessaan poispyyhkäisty. — Felix Faure kuollut eilen illalla kello 10. Mielenosoituksia ja kapinoita siellä täällä mailmalla. Ajat levottomat. Suomen kadettikoulusta ehdotettu spesiaaliluokat pois — kaikki venäläiseen henkeen. Päivälliseltä tullessa näin senaattori Yrjö-Koskisen "Suomitiellä" erään toisen kanssa. Säälien katselin ukkoa. Minusta hän tänään näytti raihnaiselta ja askeleet näyttivät horjahtelevan. Miksi? Miksi? —

Emäntäni kertoi minulle tänään unen, jonka sanoi nähneensä kolme vuotta takaperin. Oli nähnyt koko mailman — läpikuultavana. Yksi paikka vain oli läpikuultamaton. Se oli senaattori Mechelinin asunto, unessa ikäänkuin palatsi. Maanalaiset telefoonit kulkivat palatsiin. Balkongilla oli senaattori kiireesti kävellyt edestakaisin. Sitten oli tullut räätäli ja tuonut senaattorille — mustat vaatteet. "Nyt minä tiedän", selitti emäntäni totisella naamalla, "että uneni on toteutunut; senaattorilla on nyt surupuku. Mutta hänen palatsinsa yksin seisoo läpikuultamattomana." Häneen sanoi emäntäni luottavansa "Siinä se on mies!" — Ennenkin emäntä oli nähnyt valtiollisia unia, jotka olivat käyneet toteen. Ennen Aleksanteri II:en murhaa oli hän nähnyt unessa kaksi lasikruunua kulkevan taivaalla. Ne pysähtyivät Venäjän kohdalle, Pietarin päälle, muuttuivat auringoiksi, vaan sitten niistä yhtäkkiä rupesi tippumaan punaista verta. Ja kohta senjälkeen ammuttiin Suuriruhtinaamme…

Tänä iltana menen Ibsenin "Brandia" katsomaan Suomalaiseen teatteriin taiteilijatar X:n kanssa, joka oli pyytänyt hankkimaan itselleen piletin.

18 p. helmikuuta. Pohjalaisten suuri arpajaisjuhla. Tulin kotiin 1/2 2 yöllä. Mieliala sielläkin oli isänmaallinen. Voitin erään nuoren neitosen onnella yhden yhtä hohtavan voiton kuin ovat hänen timanttisilmänsä…

19.II. MONOLOOGI.

(Sulkumerkkien välissä).

Toverit ja ystävät! Kauan olen seurassanne kannellut kiveä povellani kärsien salaisesti kovia tuskia. Kauvan on huulillani leikkinyt sanoja, jotka sieluni surussa olen tahtonut huutaa teille ja koko mailmalle, mutta olen ne aina hillinnyt, alentuen edessänne raukkamaiseksi hölmöksi, joka vain pilkkaa ansaitsee. Mutta nyt tulkoon suhteellemme loppu. En voi enempää kestää enkä hetkeäkään elää, ellen saa sanotuksi sitä mikä sydäntäni karvastaa ja elämäni rauhan rikkoo. Että ihminen, joka on varustettu heikoilla järjenlahjoilla, mutta herkillä tunteilla, itse ei ole syypää siihen, miksi hän olojen pakosta on kehittynyt ja että hänkään ei ole halveksittava kipuna luomisen suuressa kruunussa, sen minä tällä hetkellä yhä selvemmin tunnen, koska suru omasta kykenemättömyydestäni minua painaa ja silmäni itkevät kateuden kuumia kyyneleitä. Te ystävät nauroitte lahjattomuudelleni ja sivistykseni pintapuolisuudelle, mutta sanon teille vasten kasvoja: elkää luulko että ihmisen onni ja arvo riippuu siitä, missä määrin hän on kokonainen kulttuuri-ihminen, jolla on elegantit ulkonaiset käytöstavat tai vissi annos poliittisia tai kirjallisia tietoja. Se tuli, joka olemuksessanne palaa ja jota kutsuttanee terveeksi järjeksi, se sama tuli on muuttuva teille kostontuleksi niin pian kun te säälimättä pilkkaatte sitä, jolla tätä tulta ei ole. Sillä tietäkää että sama korkea voima, joka antoi teille järjen, salli minulle tunteen, jonka juuret kasvavat jumalaisessa maaperässä… Kauvan olen seurassanne vaijennut ja äänetönnä niellyt karvaita paloja, mutta nyt tiedän ja näen että tästä hetkestä en enää kuulu seuraanne, josta minulla ei ole muuta kuin kärsimystä ja tuskaa. Ystävät! Minä käännyin puoleenne lohdutuksen toivossa, koska elämä minulle oli taakaksi muodostunut, mutta te ette sitä olleet huomaavinanne, vaan lisäsitte yhä taakkaani. Te löitte lyödyn mieltä ja särjitte särjetyn sydäntä ajattelematta, kuinka kipeästi se kipeään nuorukaiseen koski. Ei ole minulla enää toivoa että millään tavoin olisitte apuna täyttämässä sitä tyhjyyttä, joka sielussani mustana ammottaa, vaan yhdessä-olomme päättyköön vihdoinkin, sillä olemme liiaksi erilaisia kasveja luonnon taimitarhassa ja tarkoituksemme käyvät eri suuntiin. Jääkää hyvästi ja naurakaa keskenänne kummallista toveria, jonka kanssa ennen suvaitsitte olla likeiset tuttavat ja kutsua häntä ystäväksenne, jota hänkin herttaisimpina hetkinä teistä luuli. Ne hetket olivat sokeuden hetkiä ja niitä itkien kiroilen, sillä ne ovat minua paljon, paljon pettäneet. En ymmärrä teitä ettekä te minua. Puristan viimeisen kerran kättänne ja käyn kotia itkusilmin, povi täynnä myrkkyä. Ja salaan ikuisiksi ajoiksi sen hellyyden, joka kaiken katkeruuteni alla piilee…

20 p. helmikuuta. Eilen, sunnuntaina oli se merkillinen päivä, jolloin keisarillinen manifesti julaistiin kaikissa sanomalehdissä. — Olin sitten rauhanaatteen mielenosoitusta katsomassa. Valkoisessa lipussa, joka Kurikan ja Boldtin johdolla kulki ympäri kaupunkia, seisoi sinisillä kirjaimilla:

"Ei sinun pidä tappaman! — Du skall icke dräpa!"

"Eläköön kansojen veljeys! Lefve folkens förbrödring!"

Seisoin likellä puhujalavaa Senaatintorilla ja kuulin joka sanan. Juhlallisuutta enemmän kaipasin. — Illalla olin ollut vieraissa, josta palasin surullisin mielialoin, (mikä kuvastuu edellä kirjotetussa tunnelmassa).

Tänään on minulla ollut pari suomenkielen virkatuntia maisteri V:ltä, joka isänsä kuoleman johdosta on ollut poissa lyseolta. Sain selittää lylystä ja kalhusta, jousesta ja jänteestä …

Mitenkä laitani oikeastaan lienee? Pelkään että auskulteeraus jotenkin minua muuttaa. Tietämättäni, salaisesti. Taivas nähköön: enhän ole pitkiin aikoihin kirjoittanut pienintäkään runoa. Siksi tuntenenkin itseni niin suruiseksi ja kuolleeksi, aikani on kuin hukkaan mennyttä.

21 p. — Astellessani yksikseni pitkin bulevaardia säpsähdin äkisti omia ajatuksiani. Huomasin näet ajatelleeni sitä että mikäs nuoren miehen lienee oikeastaan hätänä elellä, jos saa rahaa. Rahaa niin että kukkaro pullottaa! Silloin on mies tukeva, ei sitä tuulet heiluttele, pääkin on tavallista pystympi, ryhti miehekkäämpi, koko käytös ja olemus niin ihmeen varma… ja kaikki sairaloiset mietteet unhoituksissa. Terve ja hyvinvoipa… tulevaisuus… pohja, jolla seisoo… arvo yhteiskunnassa… kunnon mies… kansalainen. Oikein hytkäytti ja suu meni leveään hymyyn.

Näitä ajatuksiani minä yhtäkkiä säpsähdin. Varmaankin — ajattelin — on turvattu toimeentulo ja hyvinvointi jossakin suhteessa vahingollinen. Kun tuntee olemuksessaan sen ryhdin, jonka vaikuttaa tuo pulleva kukkaro taskussa, silloin ei sielu vaella runotarten tarhoissa, henki ei keskustele jumalien kanssa — ei, se on niin äärettömän tyhjä ja tylsä, äärettömän hiljainen ja mykkä, niin että oikein kauhistaa… mitenkä olisikaan se altis totuuden tutkisteluille, kun ei ole mitään puutteita, mitään huolia tai hätää? Juuri sellaisina hetkinä, jolloin sielussani on asunut suru ja tuska, olen mailmalle voinut henkeni paraimmat pisarat antaa. Surussa on syvyyttä, ilossa hyvyyttä, mutta kun on sellaisessa välitilassa kuin minä nyt olen: ettei ole huutavia huolia eikä remahtelevan riemun aiheita — niin sehän on köyhää… sehän ei ole elämää! Jospa kiihkeästi voisi rakastua johonkin naiseen, niin sekin ehkä sytyttäisi sen oikean elämänkipinän? Eläisin, joskohta kärsisin! Elää tahdon, sillä näin jääden olen kuin kadotettu, kuin tapettu…

24 p. helmikuuta. — "Skakkus" on omituinen ilmiö lukumiesten elämässä. Se alkaa aivankuin tauti, hiljaa ja viattomasti, kehittymistään kehittyen tuskalliseksi painajaiseksi. Meillä auskultanteilla alkaa se huomattavasti noin vuorokautta ennen harjoitustuntia. Tuntee olevansa hengästynyt, sydän alkaa levottomasti pamppailla, posket punehtuvat! Yöllä ei saa unta, ei ainakaan virkistävää unta, vaikka olisikin illalla vartavasten käynyt kävelyssä ja vetänyt syvästi henkeensä raitista ilmaa. Unet ovat katkonaisia, kummallisia, pelottavia. Aamulla nousee vuoteeltaan valmiiksi väsyneenä. Kun sitten rupeaa läpikäymään läksyänsä, valtaa äkisti kova kauhistus, veri nousee päähän, mutta pakenee käsistä, jotka ovat kylmät ja sinertävät. Hengitystä salpaa, rinnasta kuuluu sydämmen lyönti ikäänkuin seinäkellon raksutus… Se on onnettomimpia tiloja, missä ihminen ikinä olla voi. Sillä orjuuden kahleet ovat oman itsensä päälle-panemat. Harjoitustuntia ajatellessa alkaa korvissa soida kaikenlaisia kysymyksiä. Näet itsesi hengessä luokan edessä. Kuulet pitäväsi niin tai näin kuuluvan pienen johdannon tai esitelmän, jonka viimeisen lauseen johdolla vasta voit onnellisesti ja luonnollisesti luiskahtaa ensimmäiseen kysymykseesi ja siis alottaa tunnin (jumalavarjelkoon jos sen lunastuslauseesi unohdat!) Sinä sovittelet yhä suutasi ja saat niin tai näin kuuluvia vastauksia — ja yhtenä hurinana menee tunti (kaikki fantasiassa). Pausseja, noita töksähtäviä rakoja ei tule, sillä kaikki on edeltäpäin mietitty. Näet syrjäsilmällä yliopettajan ja auskultanttien istuvan kuuntelupenkillä, kirjat kourissa. Yliopettaja kirjoittaa suhistaa mustakantiseen tuomiokirjaansa, kirjoittaa toisinaan niin että rapisee. Sinä tiedät sen jo edeltäpäin. Varustaudu siis sitä vastaan eläkä hämmästy! Korota yhä ääntäsi ja ole ryhdikäs, rykäise joskus kaikuvasti, jos jumalat sen suovat, ikäänkuin kaikki olisi "parfaitement bien", vaikka olisitkin juurikään tehnyt jonkun kamalan virheen tai yliluonnollisen tuhmuuden! Eteenpäin vaan — Jumalan nimessä. Ah! vihdoin koittaa se lunastuksen hetki, jolloin sähkökello kilahtaa (jumala siunatkoon vahtimestaria!), vielä pari kärsivällistä minuuttia ja vapautuksen symbaali soi. Sinä käännyt yliopettajan puoleen silmissä sellainen ilme että: "niin, nyt se on tehty… divide et impera!… herra on hyvä ja tekee nyt puolestaan mitä ikinä tahtoo… minä en voi hiuskarvaakaan enää muuttaa siitä, mikä tapahtunut on!" — — Niin, hyvät ystävät, nyt on harjoitustunti ohi, nyt se on ohi. Tunnille tultua haihtui skakkus. Pari auskultanttia oli kuuntelemassa, toinen heistä oli hameisiin puettu. Tunti sujui keskinkertaisen hyvin. Satukirjailija Krylovin "Aasi ja kettu" kerrottiin kahdella kielellä; myös "Korppi ja Kettu" saivat osansa mukaan. Olisi ollut paljon kyseltävää ja seliteltävää, mutta tunti loppui kesken. "Se on sangen vaikeaa se Krylovin satukieli", virkkoi kielten yliopettaja tultuamme koridooriin ja selitti ettei hän ollut oikein pätevä slaavilaisia tunteja arvostelemaan. Skakkus oli perinpohjin kuollut. Tunsin itseni lämmenneeksi ja vilkkaaksi ja laskin leikkiä auskultanttien kanssa. Olinpa lisäksi niin huvitettu kouluasioista että yhteenperään menin kuuntelemaan toistenkin opetusta. Se kiltti ja kiitollinen I luokka! Katselin koko tunnin vain poikasia. Ihmeen hauskoja olentoja! Siellä oli monta sellaista joita katsellessa suu väkisinkin meni leveään nauruun, hyväntahtoiseen nauruun. Ja merkillistä oli että kun jonkun oppilaan silmät osuivat minuun, kuuntelijan silmiin, oppilaskin alkoi hymyillä ja nauraa, painoi päänsä pulpettia vasten ja oli katketa riemuunsa. Mistä ne riemuitsivat ja nauroivat nuot pienet pojat? Mille itse hymyilin ja hyrähtelin? Sitä en tiedä. Hyvinvoinnin tunne näkyy väliin väkistenkin panevan ihmisen nauramaan kaikelle. Tällä tunnilla oikein tunsin rakastavani muutamia noista luonnon lapsista. Ymmärsin heitä — ja he minua. Muuan nykäsi minua veitikkamaisesti saappaankin kärestä ja nauroi sitten tempulleen herttaisen hartaasti.

Päivällispöydässä ruokapaikassani istui minua vastapäätä nuori, täyteläinen naisolento, jonka punaisia poskia olen ihastuksella katsellut. Minun oli vaikeaa pidättää ääneeni nauruun pyrskähtämästä. Tekipä mieli "hypätä melkein kaulaan" ja nauraa, nauraa oikein lämpimästi. Onnellinen auskultantti!

25 p. helmikuuta 1899. — Merkkipäivä elämässäni. Ensikertaa on käännytty puoleeni tärkeissä yhteiskunnallisissa, päivänpolttavissa asioissa. Minua pyydettiin näet matkustamaan kauvas Perä-Pohjanmaalle, aina kotiperukoille asti… Huomenna olisi jo matkalle lähdettävä. Huomenna saisin tarpeelliset ohjeet käsiini ja matkarahat kukkarooni. Onko maisteri A:lla mitään esteitä? kysyttiin. Toivottavasti ei ole? Mutta minä ilmoitin kaikkien kummastukseksi — kieltäytyväni. Syitä ei kysytty enkä itse niitä sanonut. Selitin ne vain muutamille läheisille tovereille kahdenkesken. Mutta he eivät ottaneet syitäni korviinsa, pitivät minua varsin sopivana. "Isänmaa on vaarassa! Viimeistä pelastuskeinoa on vielä koitettava. Katsokoot pohjalaiset puolestansa etteivät itseänsä häpäise!" Minuun närkästyttiin. Istuin vaijeten kuin muuri. Ja kun sieltä tulin, olin sangen alakuloinen. Enkö tehnyt aivan oikein että kieltäysin? Koko sisällinen itsearvostelun tuntoni puhui suoraa kieltä: sinusta ei ole tällaisiin! se sanoi. Kuuntelin totuuden ääntä. Mutta velvollisuus! kuiski toinen ääni. Mikä on velvollisuus? kysyin… Mikä on minun velvollisuuteni… Minun, joka olen se mikä olen… Tiedänkö selvää eroitusta oikeuden ja vääryyden välillä? Joskus tuntuu kuin en tietäisi…

Pitääkö mennä virran mukana? — tehdä niinkuin toveritkin tekevät? — toimittaa asioita, joita aivan pintapuolisesti ymmärtää? Kunniatoimi? — niin, mutta kunniatoimikin hävettää, jos ei siihen sisällisesti ole ansiollinen. Olen jo kyllästynyt maailman edessä kulkemaan kuvana, joka on valheen kuva. "Jumala käyttää usein halpoja välikappaleita suuriin asioihin" muistan tässä. Koskeeko tämä asia jotain sellaista. Ehkä…

Olin jyrkästi kieltäytynyt kokouksessa, mutta illalla mieleni alkoi muuttua. Tapasin toverin, hyvän toverin, jolla olisi kohta joku tärkeä tutkinto suoritettavana, mutta nyt hänet on määrätty yhtäkkiä ja kesken kaikkia puuhiaan matkustamaan äärimmäisiin maanosiin — sinne Lapin rajoille saakka. Ja hän suostui — nurkumatta. Yksityisesti hän kuitenkin valitti kohtaloaan. Kehoitti minua lähtemään sijaansa. "Sinä kykenet siihen kuten muutkin! Sinä, mielialainmies olet omiasi ajelemaan siellä Kolarissa vaikka porolla!…"

Kyllähän matkalla olisi viehättävät puolensa, mutta nuot laajat, kymmeniä penikulmia pitkät taipaleet talvisäällä, rekikyydillä — ne peloittavat. Olen vilunarka ja sairastun aina tuommoisilla matkoilla rekitautiin. Ja siinä tilassa ei ihminen pysty isänmaallisia asioita toimittamaan. Toista olisi, jos saisi hiihtää, mutta sillä pelillä ei kerkeä… Toveri parka, säälin häntä etten voi sijaansa lähteä. Minua oli ajateltu erään valtiopäivämiehen kumppaniksi. Silloin olisin ollut tilaisuudessa matkustamaan aina kotipuolessa saakka. Mutta, kuten sanoin — minä kieltäysin. Nyt minua tuo matka jo viehättää ajatella. Kotiseudulle — äkkiarvaamatta? Kauniina talvipäivänä ajaa karauttasin pappilan pihalle. Kulkuset hurjasti heliseisivät! Koirat haukkuen ryntäisivät vastaan! Ikkunasta kurkistaisi isävanhus uteliaana: kuka ajoi pihaan? Hyppäisin reestä komeissa turkeissa, kookkaana ja juhlallisena, rientäisin etehiseen. Rovasti raottaisi etehisen ovea… Hämmästyisi hyvänpäiväisesti, äijä parka! Siihen tulla tömähtäisi ruustinnakin: "Nå men i alla tider!"… ääretön ihmettely! Mutta minä vetäisisin povestani paperipinkan: Isänmaa on vaarassa, hälyttäkää kokoon ihmiset — soitattakaa kirkonkelloilla!… Minulla olisi tietysti hirmuinen kiire. En joutaisi viipymään kuin muutamia tunteja… Ehkä matka minua virkistäisi! Palaisin pääkaupunkiin uutena miehenä — auskulteeraamistani jatkamaan. Auskulteeraus? peijakas! Lupasin tänään ensi tiistaiksi ottaa harjoitustunnin. Jos huomenna tulee äkillinen matka pohjoiseen, niin jäävät kouluasiat pariksi viikoksi. Entä huoneeni?… No, se on pikkuseikka se. Huomenna on sunnuntai. Huomenna nähdään… Ikävää että asun yksin!

26 p. helmikuuta. — Nyt he menivät… matkasivat ensin yhdessä -luun, siellä hajaantuakseen.

Kun juna oli lähtenyt eikä kukaan lähtevistä ollut minulle lausunut jäähyväisiä (mitä tämä merkitsi?), tunsin sydämmessäni ääretöntä tyhjyyttä, mielikarvautta, itsenihalveksimista ja katumusta. Jos minulle tuntiakaan ennen junan lähtöä uudestaan olisi ehdotettu sitä, minkä eilen kovakorvaisesti hylkäsin, niin olisin empimättä ja riemulla suostunut.

Minäkin olisin matkustanut!

Oi onnetonta luonnetta! Oi päättämätöntä mieltä ja oikullista tahtoa!…

Nyt kun tässä istun ja uudestaan ajattelen, mitä olisin voinut tehdä — enkä tehnyt — tunnen masentavaa surua ja polttavia tunnonvaivoja. Omatunto? nytkö vasta heräät. Nyt, kun jo on myöhäistä. Iäksi myöhäistä! Ei ikinä tällaista enää tarjoudu! Siitä olisi jäänyt tulevaisuudelleni ikuiset, ihanat isänmaalliset muistot, kuinka minullakin oli ollut onni olla yksi niistä, jotka — —. Ja mitä aatteellisia aiheita olisikaan tällainen matka samalla tarjonnut! Talven ihanimpaan aikaan, helmi- ja maaliskuun vaiheilla ajella Pohjanmaan jokivarsilla, päivillä lumien havumetsissä kimmeltäessä talviauringon paisteessa, illoin otavan ja revontulten romantillisessa hohteessa… Mitä mielialoja ja tunnelmia olisikaan siellä itsestään siinnyt reen luistaessa mäkirinteitä, kulkusen hauskasti helistessä järvien seljillä. Mitä kaikkia kansallisia kuvia olisikaan mieleen jäänyt ohiajetuista taloista ja mökkilöistä, joissa päre liedosti loimuaa pihdissä ja tuvasta kuuluu rukin hyrinä…

Hullu minä olin! Raukka ja nahjus olin. Syytän sielullista "vähäverisyyttä" ja rekitautia — mutta tuo kaikkihan oli pikkumaista. Jospa olisi siellä sairastunutkin — vaikkapa kuollut, niin se olisi ollut pikkuasia pääasian suhteen… olisinhan kuollut kunnian tielle, riutunut riemun poluille! Sillä henki se on, joka eläväksi tekee…

Mutta myöhäistä ovat nyt katumuksen kyyneleet ja maineeni toverien kesken lienee nyt maan tasalla? Miesnä minua pidettiin — minä menettelin kuin itsepäinen lapsi.

Mutta elä laske, oi taivas ja korkein tuomari, päälleni taakkaa, sillä olin sairas, ja satunnaisessa onnettomassa tilassa silloin kun lopullisen kieltoni (tänä aamuna) annoin, luopuen aikeestani, josta illalla olin varman lupauksen antanut! Elkää halveksiko minua, toverit, sillä minäkin lemmin isänmaatani enkä ikinä sitä petä, sillä kallis on minulle kansallinen olemuksemme, kallis on minulle suomenkieli, kalliimpi kuin monelle teistä (sen uskallan sanoa) ja kallis se kansa, joka itsenäisyyttänsä harrastaa, ja maa ja maisemat, joiden yli kansallinen kieli kaikuu. Ja jollen yleisillä toimilla kykene maatani palvelemaan, niin olen voimaini mukaan sen tekevä yksityisellä toimella, jos sallimus sen minulle suo. Suuri sallimus, anna minun kehittyä kirjailijaksi, sillä se on sisäisin toivoni ja muuta en elämältäni vaadi!…

Tänään on ollut rukoussunnuntai ja olen kirjoittannt virren "Suomen sorretulle maalle"…

* * * * *

27 p. helmikuuta. — Kun muut rientävät kouluihinsa, astelen minä sukset olalla ja lähden liukumaan alas meren jäälle. Taivas on vaaleansininen ja aurinko kirkkaasti valaisee lumikenttiä. Ah! suloista on jälleen hiihtää. Kaikki mielikarvaus hivuu pois sitä myöden kuin suksi notkeasti luistaa ja sauvat tahdissa suhahtelevat. Minne suuntaisin matkani? Tiedän. Huhu on kertonut että Viaporin linnoituksessa suurimmat tykit näinä päivinä muka ovat käännnetyt kaupunkia kohti. Lähden siitä selkoa ottamaan. Hiihtelen linnoitussaarien ympäri. Vähän pelottaa — ajat ovat epäluuloiset… ehkä minut huomataan linnoituksesta, luullaan vakoojaksi… otetaan kiinni… ja jos en antaudu, niin ammutaan jälkeeni kiväärillä… Lempo tietää — ennenkin olen ollut ikävissä seikkailuissa, nuorena ylioppilaana, samalla saarella. Jo silloin luultiin todenteolla vakoilijaksi ja täytyi antautua venäläisen päivystyskapteenin tutkittavaksi, josta oli se seuraus että meidät toverini kanssa ilmiannettiin yliopistoon. Yliopiston herrat sille ilmiannolle tietenkin nauroivat… siitä on ehkä viisi vuotta.

Kierrän Viaporin saaria. Näen pattereita ja valleja, tuolla viruu vanhan kanuunan raato rannalla. Tuolla liehuu kuni ylösalasin käännetty Norjan lippu kolkon kivirakennuksen huipulla. Mitähän se tietää? Tuolla on tähystystelineet, joilta näkee kauvas ulapalle. Taas pattereita. Ranta jyrkkenee. Vallituksia. Kaivoksia. Vahti. Ruutikellarit. Peeveli kuinka katselee hiihtäjää uteliaasti kummultaan ryssän vahtimies! Mitähän minusta luulet? Vai eikö ole lupa hiihtää merta! Meidän merta tämä on — Suomen merta! Täytä virkasi eläkä ällistele. Lienetkö sama, joka silloin heristit meille kivääriä, kun liian likelle tulimme ja huusit venäjäksi: mikä on pääsysana? Tshortta sinun "proopuskisi" tietäköön, arvelin, mutta sinullahan tuo oli valta sillä kertaa. Ja toverini kera olin vähällä joutua vankeuteen.

Mutta tuolla, tuolla jumaliste on suuri kanuuna ja aivan oikein — kita on Helsinkiä kohti käännetty. Ja tuolla on toinen järeä tykki, lumipeitto seljässä… kuni hirmuinen jääkarhu. Sen musta kita ammottaa minua kohti, joka hiihdän kuin tulen alla. Sylkäiseppäs jos osaat, pirun kissa!… Muita havainnoita en voinut tehdä. Palasin Puiston kautta kaupunkiin. Hiihto oli minua virkistänyt.

Normaalilyseossa istuin klo 12-3. Huomenna on minulla harjoitustunti. Kumma kyllä, ei vielä ole "skakkusta".

28 p. helmikuuta. — Harjoitustunnille menin melkein ilman jännitystä. Ilokseni näin itseäni seuraavan kuuntelemaan ainoastaan aineen varsinaisen opettajan. Kielten yliopettajaa ei näkynyt. Ainoastaan yksi auskultantti istui toisena kuuntelijana. Mutta hänkin oli tuttu mies, pohjalainen fyysismatti. Kun huomasin aseman näin rauhalliseksi, en koko tuntina hätäillyt. Levollisesti kyselin Krylovin "varista ja juustoa" sekä käännätin hiukan "kvartettia". Näytteen loputtua ilmoitti toverini tuntini menneen vallan tyynesti ja hyvin. Olin vain näyttänyt liian laimealta. Eikä kummakaan — minua todella väsytti ja nukutti, sillä aamulla ennen 8:aa olin jo ollut merellä hiihtämässä…

* * * * *

1 p. maaliskuuta. — Päivä paistaa kirkkaasti. Valkoiset pilvet kiirivät kiivaasti sinisellä taivaalla. On sellainen tuulinen sää, josta erityisesti pidän, sellainen, jolloin tunnen itseni voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi.

* * * * *

Tohtori P. oli pyytänyt minut "custodieeraamaan" VIII:tta luokkaa. Heillä oli ainekirjotuksenaan "Porvoon valtiopäivät v. 1809". Poikaparat! Niin kauniisti he kirjoittivat perustuslaeista, jotka H. M. jalo hallitsija, ikimuistettava Aleksanteri II vahvisti ja siten — "korotti Suomenmaan kansakuntien joukkoon". Jotkut oppilaista näkyivät kuitenkin tietävän jotain nykyisestä valtiollisesta tilasta ja lopettivat aineensa varmalla toivolla että " perustuslakimme ovat pyhät eikä niitä ikinä voida kumota, vaikka ankarat ajat nykyään ovat maatamme uhkaamassa". Poikain kirjoittaessa — kolmen tunnin ajalla — ainetta Porvoon valtiopäivistä, luin lävitse illalla ostamani J:n uuden näytelmän S. C. joka juuri oli kirjakauppaan ilmestynyt. Siinä oli tekijän mukainen henki. Suuri, ihmeellinen rauha täyttää lopussa sankarin sielun — hän antaa anteeksi kaikille eikä kosta pahaa pahalla…

* * * * *

Illalla olin teatterissa, jossa esitettiin kaksi premiäärikappaletta. Alaholvissa tapasin tutun "taiteilijattaren" joka kovin sanoi ihmettelevänsä, miksi viimeaikoina muka olin ollut niin näkymätön. Ajattelin hänelle vastata oikean syyn: "siksi ettei ole oikeita ystäviä eikä kukaan minusta välitä". Hän oli, kuten aina, minua kohtaan hyvin ystävällinen. Sääli vain etten tunne häntä kohtaan samallaista sympatiaa, jota hän näyttää tuntevan minua kohtaan. Merkillistä siis, miten häijyt kielet kuuluvat toitottavan että muka olen — kihloissa tuon vanhan piian kanssa!

Kerron näytöksistä. Ensimmäisenä esitettiin tuntemattoman tekijän uutuus, nimeltä "Pikku poikani". Alku oli lapsekasta, keskikohdalta lähelle loppua oli näytelmä hyvin kirjoitettu ja vaikutti katsojaan, mutta aivan liki loppua se pahasti onnahti ja pilasi vaikutelman. Muuten oli somaa näinä aikoina semmoista nähdä. Se pani ainakin ajattelemaan voisiko kenestäkään näinä aikoina tulla spiooni? Voisinko esimerkiksi minä pettää isänmaani ja myödä sieluni — rahan perkeleelle?!

Toisena uutuutena esitettiin Salmin tyttö. Kansanlaulut ja soreat tytöt tietenkin kovin viehättivät. "Soriall', soriall', sorialla poijalla on niin monta heilaa!" "Miss' on mamman sinisilmä, kun ei tule rinkiin?" Väliajalla huomasin senaattori X. Y:n rouvineen. He sattuivat katsahtamaan minuun, joka heidät jotenkin tahtomattani olen tullut tuntemaan. Tein äänettömän kumarruksen ja he vastasivat kohteliaasti. Mitähän senaattori ajattelee? Muistaneeko vielä viimekeväistä kummallista käytöstäni? Pitääkö viisaana vai hulluna? Luulee kai nyt "tavalliseksi ihmiseksi". Otaksuu olevani ahkerissa kirjallisissa puuhissa? Ehkä otaksuu minusta vielä tulevan miehen, joka hankkii itselleen vakavan yhteiskunnallisen aseman, julkaisee joka vuosi teoksen ja menee lopulta hyviin naimisiin? Huh… Dosentti D. oli myös siellä rouvineen, mutta näyttivät minua välttävän. Minun täytyykin oppia pitämään itseni vieraantuneena ja vieroitettuna tuonmoisista "ystävistäni". Vieressäni istui myös tuttavani, taiteilija Tammipuu. Lihava taiteilija nauroi katketakseen karjalaiselle prissakka-tanssille, nauroi niin että maha vonkui, kirjaimellisesti sanoen. Siellähän olivat kaikki nuot kirjailijatuttavani. Kopeana kuin lautapäähärkä asteli Tantus Kvantus. Näytti kummastuvan, kun uskalsin muistuttaa häntä jostakin pyhästä lupauksestaan. "Pitäisit itseäsi framilla!" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. "Sanasta miestä, sarvesta härkää" vastasin. Hänen seurassaan sorkkelehti taiteilija Ropponen. Heillä on oma kielensä keskenään tuolla Ropposella ja Tantus Kvantuksella. Se on katkonaista mutinaa ja kolisevaa naurahtelemista, käsillä-vääntelemistä ja suulla suurentelemista. Ei sitä koskaan voi oikein sietää. Heidän alituista viisasteluaan en ymmärrä. Kummassakin on jotakin karkeakantaisuutta. Kirjailija Koskinen oli siellä myös. Kummakseni huomasin että hän minua täällä teatterissa ikäänkuin karttoi, vaikka kadulla vielä eilen oli niin veljellinen. Vai oliko hänellä jotain erikoista miettimistä? Myös se mies, josta kerran huudettiin: "Suomelle on syntynyt suuri runoilija!" oli siellä. Hänen tervehdyksensä on väkinäinen ja lyhyt. Pätevä kirjailija R—fors vilahti myös sivutseni. Minut nähtyään hän hetkeksi pysähtyi ja katseli minua pienillä punareunaisilla silmillään:

— Mitä? täälläkö sinä oletkin? Sinun tiettiin matkustaneen kotipuoleesi…

Taas tuo pisto sydämmeen. Kaikki olivat otaksuneet minun matkustaneen… Nuori säveltäjä Jevrei kumarsi kohteliaasti. Miksikä hän nyt lienee kohteliaasti kumartanut? Miksikä myös muutamat tuttavat, jotka kadulla tuskin ovat näkevinään, nyt niin ystävällisesti tulivat kättelemään? Olin näkevinäni heidän silmistään että nyt antoivat "arvon"… Oliko se ehkä sentähden että näkivät minut sen tai sen tunnetun henkilön seurassa tai olivat näkevinään näiden pitävän minua "vertaisenaan"? Kummallinen, oikullinen on suhde ihmisiin. Väliin ikäänkuin halveksittu, väliin aivankuin kunniassa pidetty. Mistähän tämä riippunee? Siellä oli myös maisteri Kamala. Tuli kättelemään ja pisti taskuuni salaisen plakaatin, joka koski nykyisiä asioitamme; se oli käännös hollantilaisesta lehdestä. "Kakaduuvaa" saatoin kotiinsa. Hän pyysi käymään luonansa milloin suinkin haluan. Ei kuulu lähtevänkään Italiaan tänä keväänä, kuten ennen aikoi. Miksikähän se ei lähde — minä hänenä luistaisin…

2 p. maaliskuuta. — Tänään istuin normaalilyseossa luonnontieteen tunnilla II luokalla. Puhuttiin oravasta. Tunti oli ihmeen hauska. Oppilaat saivat itse kertoa kaiken mitä tiesivät tästä vikkelästä elukasta. Eräskin kertoi:

"Meillä oli maalla kotiorava. Me panimme sen vaateaittaan. Niin kun mentiin katsomaan, niin se oli repinyt vaatteista jok'ikisen napin irti!"

Tämän kertoi hän suurella riemulla ja merkillisenä ihmeenä, posket hehkuen innosta.

Opettaja hymyili isällisesti.

Toinen kertoi nähneensä, kuinka kerran kotiorava hyppäsi lastun päälle ja läksi seilaamaan järvelle. Kun mentiin veneellä sitä kiinniottamaan, niin puri se kiinniottajaa peukaloon. Sitten se söi kärpäsenmyrkkyä ja kuoli!

Tämäkin kerrottiin suurella vilkkaudella ja vähän kuin ihmetyksellä että tuo veitikka viitsi kuolla myrkkyyn.

Kolmas jutteli:

"Meilläkin oli kerran orava kotona. Eräänä päivänä pääsi se karkuun, mutta kissa ajoi sitä takaa. Ne juosta vilistivät molemmat metsään. Oravapa kiipesi puuhun ja istahti oksalle kiikkumaan. Kissa perässä! Kun ne nyt juuri molemmat istuivat samalla oksalla, katketa rasahti yhtäkkiä oksa ja molemmat putosivat alas maahan."

Luokka rähähti riemuitsevaan nauruun ja tähtäsi opettajaa silmiin. Opettaja kysyi nauraen:

— No, mitenkä kävi sitten oravan?

— Se kirpasi pakoon eikä kissa sitä enää tavottanutkaan!

Mitä kaikkea oravasta saikaan kuulla yhden ainoan tunnin kuluessa! Opettaja kertoi m.m. että kotiorava, joka syö sokeria, hyvin mielellään piiloittaa sokuripalan makaavan ihmisen korvaan. Pitkän ajan perästä tulee se sitten katsomaan onko sokuripala vielä paikoillaan. Sen puremisesta sain tietää ettei se hellitä ennenkuin saa hampaansa vastakkain. Oravan pahin vihollinen on näätä. Myös kettu ja petolinnut. Kun haukka yrittää iskeä oravaan, niin tämä yhtäkkiä kapsahtaa toiselle puolelle puunrunkoa. Orava kiertää alituisesti runkoa; haukalla on paha saada sitä kynsiinsä.

Orava rakentaa pesänsä onttoihin puihin ja puunoksille. Se tekee pesänsä hyvin lämpöiseksi. Sen pesässä on aina kaksi reikää — toinen on näet paon varalta tehty. Kun tuuli talvella käy toisen reijän puolelta, tukkii orava tuulenpuoleisen reijän ettei kävisi uhoa. Pojat sillä on sokeita ja alastomia syntyessään, mutta kasvavat pian.

3 p. maaliskuuta. — Kirjoitin pitkän kirjeen vanhaan kotiin. Mutta koska siinä oli paljon nykyisiä juttuja, en uskaltanut sitä tavallisessa kuoressa lähettää. (Huhutaan nimittäin jotakin pahaa postilaitoksestamme.) Ostin sentähden "pesänsytykkeitä", ompelin paketin ja kätkin 5 arkkia pitkän epistolani sisään. Tänäpänä lauloivat molemmat ylioppilaslaulukunnat yhdessä Aleksanteri II:n patsaalla, joka oli kauniisti kukitettu.

* * * * *

Yöllä näin salamanleimauksen ja uneksuin sitten koko aamuyön pirusta, joka tahtoi minut jousipyssyllä ampua… jossakin liukkaalla jäällä…

4 p. maalisk. … Päässä ankara särky — sellainen, jota en koskaan ennen ole tuntenut. Se on lyijynraskas ja sen sisässä pihisee kuni höyrykattila. Korvissa suhisee, silmissä mustenee ja kaadun kuin kuollut takaisin vuoteelleni. Luulen viimehetkeni tulleen — tuskat äärettömät. Miksi minua näin rangaistaan? Vai saanko nyt kylvää mitä itse olen niittänyt? Kiroilen edellistä asuntoani. Sieltä tämän kauhean päänsäryn olen perinnyt.

Koko päivänä en kykene mihinkään…

Saunassa käytyäni hoipertelen illan tullen kuitenkin teatteriin, jossa menee "Seitsemän veljestä" — Sanomalehdet kertovat jostakin "Bjurbölen meteoorista". Että se ei iskenyt parempaan paikkaan!…

5 p. — Sunnuntai. Olen terve taas. Läksin hiihtämään meritse Siltasaareen, josta liuvuin Alppilan takalistoon. Kylmä, Kaunis talvipäivä. Löysin ihanan paikan metsässä. Jos olisin taidemaalaaja, saisinpa aiheen seuraavaan tauluun:

Yksinäinen, kookas, korkea, lumenpeittämä paasi metsässä, joka kasvaa mäntyä ja kuusta. Vasemmalla kohoaa luminen kumpu. Taivas helakansininen, aurinko paistaa hilpeästi lumeen, mutta puiden varjot, jotka käyvät viistoon oikealle, ovat tummat. Paaden seljässä istuu lepoasennossa täysikasvuinen nuorukainen nojaten vasemmalla kädellään suksisauvaansa, joka seisoo pystynä kiven päällä; toinen sauva makaa rentonaan kiven kyljellä. Nuorukaisen kasvot ovat hiihdosta paahtavanpunaset; silmät tähtäävät puoliummessa ja haaveellisenautuaallisesti paatta vastapäätä seisovaan männynrunkoon, jota pieni lintu hiljaa pyristellen kiipeää ylöspäin. Paaden juurella näkyvät hangella suipot pohjalaiset sukset. Yksi ainoa latu johtaa hiukan kaartaen paaden luo puhtaan lumipinnan läpi. Taulun merkitys: Hiihtäjän uinailu tai kuulttuuria paossa …

* * * * *

Samana päivänä. Olen kirjoittanut runon "Maakuntaylpeys", joka erityisellä tavalla koskee nyk. yht. olojamme.

Illalla: vieraissa ystävällisten ihmisten luona.

6 p. maalisk. — Aamulla varhain heräsin taas surkeaan päänsärkyyn. En tohtinut nousta ylös ennenkuin olin lähettänyt palvelustytön apteekiin antipyriiniä ostamaan, (en ole koskaan ennen moisia lääkkeitä tarvinnut). Surkeassa tilassa horjahtelin sitten pöytäni luo ja kirjoitin kansanlaulun tapaisen runon sairaasta tilastani; luulisi että kun siinä tilassa tarttuu kynään, jokaisesta sanasta pitäisi huokua tosikärsimystä ja teeskentelemätöntä tuskaa. Päivän tullen aloin tointua ja läksin kaupungille. Normaalilyseolla lupa. Kävin erästä tuttua mieshierojaa tiedustamassa. Illalla paahtelin suksiani huoneessani.

7 p. maalisk. — Taas terve ja kolme tuntia koululla. Käväsin Päivälehdessä… Kun iltapäivällä palasin huoneeseeni, löysin pöydältäni kirjeen. Kirjeen kuoressa ei seisonutkaan fil. kand. eikä mikään maisteri, vaan "Runoilija". Liitän tuon hellyyttä herättävän kirjeen tähän päiväkirjaani ikuiseksi muistoksi.

Veikkoseni!

Terve! Kiitos kirjeestäsi. Kirjoitan nyt heti vastauksen, sillä sitten en enää jouda. Kenraalikokeet ovat jo alkaneet. Toissa päivänä oli ruotsi ja eilen ainekirjoitus. Ruotsi lienee mennyt aivan kohtuullisesti, mutta aineessa minulla on kaksi facta-virhettä. Kirjoitin historiallisen aineen ja muistin väärin. Huomenna on matematiikka ja se se on kamalinta kaikista; Sitten on tiistaina latina ja saksa. Kyllä me tytöt kaikki kirjoitamme saksassa ja se onkin ainoa aine, jossa me olemme melkein varmat onnistumisesta.

Muuten on kaikki niin kummallista nykyään. Ei tule luetuksikaan, kaikki on niin levotonta ja omituista. Mikähän tästä lopuksi tulleneekaan. Mikset kirjoittanut mitään Helsingin oloista? Täällä ollaan myös hyvin intreseerattuja valtiollisista asioista. Ne ne pyörivät jokaisen mielessä ja siksi on kaikki keikahtanut entisestä tasapainostaan.

Olisit tullut tänne venäjänmaisteriksi. Sehän olisi ollut niin "fiksua", kun meikäläisiä taas olisi tänne niin monta karttunut. Sitä iloa tosin et olisi saanut että minut tentissä reputtaa, sillä minä luen latinaa enkä venäjää, mutta kaksi tyttöä olisit saanut tenttiä ja paljon hauskoja poikia. Heitä on kahdeksannella luokalla 11 poikaa ja sitäpaitsi ottaa kirjoituksiin osaa yksi privatisti T. ja muuan ennen reput-saanut. Meitä tyttöjä on seitsemän, mutta paha kyllä: ei ketään meistä ole erittäin nättiä. Fanny Sovelius — kenties — on parhainman näköinen ja on muutenkin erinomaisen hauska ja fiksu. Muut ovat aivan tavallisia, mutta kelpo tyttöjä kaikki, vaikkei sieviä. Panen tähän muutaman runon, joka tosin jo on vuoden vanha, mutta siinä on selitetty meidät kaikki. Onhan siinä muitakin, jotka jo ovat lukemasta lakanneet, vaan annan niittenkin olla matkassa. Kenties siitä saat heistä käsityksen edes jonkunlaisen. Obs! Ne, jotka aikovat ylioppilaaksi, olen merkinnyt tähdellä. Yksi sieltä puuttuu joukosta, nimittäin Lilli Himmelros: pieni, vaalea, iloinen ja puhelias, mutta ei sievä hänkään, rikas. Niin että siinä sinulla sitten on meidät kaikki. Kirjoitukset alkavat jo maanantaina (13 p.). Kyllä on hyvä kun niistä pääsee, meni miten meni. Jos läpäsee, niin on hyvä, jos ei, niin on hyvä sekin, sillä silloin pääsee kotiin. "Matti" ja "Pekka" ja tädit voivat hyvin. Heiltä tervehdys. Jää'ös hyvästi ja kirjoita joskus:

"Pyryharakalle".

JATKO.

Runo tehty Jatkon penkinpainajaisiin 1814/5.

Talo on torin tykönä, Reunamuistutuksia: Pytinki pyryn pitävä, Siin' on suuret opin ahjot, Vanhoja pulpetteja, Tietopajat parahimmat. jotka eivät meille kelpaa. Pulpeetit on puhtahimmat, Opettajan pöytä Pelipöydät pienoisimmat. — entinen pelipöytä.

Kipikka on kieronlainen, Remuvärkki reuhkamainen, Puhujatuoli, jossa Laakerikin laihanlainen. rukoukset pidetään.

Kello aivan omituinen, Kellon viisareita tarpeen Joskus eistää, joskus jättää. mukaan, milloin eteen, Ei oo koskaan mitään "hättää". milloin taaksepäin.

Siell' on suuret Suomen naiset Aivan kuulut Jatkolaiset. Muutamilla opettajilla Ne kun oppii, seinät ryskää, oli innostuessaan tapana Liidut lentää, penkit jyskää. heittää liitu lattiaan.

* * * * *

Yks on tyttö topranlainen, Viisas, reipas, tarkkaavainen, Koti-, koulu-vihkot laittaa Hanna Nordfors, Eikä koskaan ketään haittaa. etevä, vakava. (katso reunam.)

Entäs vieno Viipurista, Neito kaunis Karjalasta, Heidi Tallberg sievä Vilkkusilmä, hymyhuuli, ja iloinen — tanssii hyvin. Tovereiden hyvä tuuli?

Sitten tyttö pienenlainen, Aivan ehta "oululainen": Nanni Hanelius — hänen Hän se aina fraasit fraasaa, sananparsiaan nämä. "Broikkaillen" ei "aikaa plaasaa"!

Vieressään on Jatkon kumma, Se on kaiken opin summa, Magda Castrén, etevä ja Varsin viisas, vakavainen, kaikinpuolin mallikelpoinen. Tosi, suora suomalainen!

Mutta kukas tuolla virskuu, Aina nauraa, tunnit tirskuu, Hellin Djupström — se, joka Absenteeraa ahkerasti, eräänä kesänä kävi meillä. Oppii ylen ankarasti?

Sitten "poika" Pohjolasta, Villikissa Kirkkolasta: Tunnit tyyrää, renkut rustaa, Tämän runon tekijä Eik'oo sydän syttä mustaa, "Pyryharakka". Ihaileepi hevosia, Vaan ei nukkeneitosia.

Mutta täällä! — Mikäs täällä? Tyttö täällä, pysty päällä! Henne Saksa — suuret ajatukset Miten neuvoja se sietää, itsestään. Aika sievä tyttö. Joka aina läksyt tietää?

Tääll' on sitten Jatkon helmi, Joka milloinkaan ei telmi, Natta Glomerus, Maisteri Hänestäpä Antti tykkää, Koskikaran suosikki. Hälle kysymykset lykkää!

Perässä on perämiessä, Kynsin-hampain opin tiessä Lienu Prutz — hyväntahtoinen Tyttö tyyni, tyttö tuima, mutta nykyään hermostunut Ranskan kääntäjäinen huima, liiallisesta huolehtimisesta. Monet kahvikupit kantaa, Kaiken hyvän meille antaa.

Sitten seuraa jonkunlainen, Ahtolasta aikahainen, Mandi Ahonius — fiksu, pulska, Ainekirjoittaja oiva, aika fiininnäköinen välistä, Joll' on kieli vallan soiva. mutta käyttää pinsettejä.

Ai! kas pieni, rouvamainen, Tyttö soma, toimivainen, Jeffi Borenius — Hänpä kutoo, keittää, paistaa, herttainen, käytännöllinen. Ruuat laittaa, että maistaa!

Viimeinen on virkkamatta, Kaikkein kummin kertomatta: Talja Gammelby. Hento on, vaan kieli laulaa, Vaikka tauti kalvaa kaulaa.

Siinä kaikki Jatkolaiset, Nuoret, reippaat Suomen naiset, Nyt on tullut eron hetki, Edessä on elon retki; Vaan jos joku sitä kysyy: Kyllä Jatkon muisto pysyy! Ilot, surut toveritten Yhteiset on ystävitten.

* * * * *

11 p. maalisk. lauvantaina. — Juuri kun tulen kotiin Normaalilyseosta, ja rupean syömään einettä, joka huoneeseni kannetaan, ilmoittaa palvelijatar että asunnossani on käynyt eräs mies minua tavottamassa aikoen tulla uudestaan 10:ltä.

— Millainen mies se oli?

— Semmoinen vanhanpuoleinen mies… selitti piika.

— Varmaan joku maalainen, arvelin itsekseni, — joku kotipuolesta lähetetty edustaja siihen suureen deputatsiooniin, jonka on huomiseksi määrä saapua Helsinkiin, tai ehkä joku täällä olevista sen puolen valtiopäivämiehistä…

Olin hädintuskin ehtinyt nylkeä pari perunaa, kun jo etehisen kello soi. Ryyppäsin kiireesti maitoa palan paineeksi ja tapailin salvettia, kun samassa heikosti kolkutettiin ovelle.

— Jaa-ah! äänsin minä ja se ääni merkitsi = astukaa kursailematta sisään, kuolevainen!

Ovi aukeni ja kynnyksellä kumarsi vanhanpuoleinen mies silmälasit päässä… tuiki tuntematon sielu.

— Ä' de magister —?

— Jaa! kuului ääni kurkustani.

Jumala varjelkoon, ajattelin itsekseni, mitähän tuleman pitää, sillä harvinaista on että puoleeni käännytään ruotsinkielellä, jota puhekielenä näin Suomessa ollessa kaikin tavoin karttelen.

Mitt namn ä' Liljeborg! äänsi vieras olento. Kumarsin syvään nimen kuullessani, vähääkään vielä aavistamatta, minkä yhteiskunnallisen arvohenkilön kanssa minulla oli kunnia puhella.

— Jag ville fråga magistern, sku' icke magistern åtaga sig ett vikariat i finska språket i en skola på landsorten?…

Jo älysin, mistä tuuli kävi! Sijaisopettajan tarjous n:o 2… muutaman viikon kuluessa… tämähän on loistavaa… minua pyydetään… minulle tarjotaan, tarjoamalla tarjotaan virkoja… virkoja… oikeita herrasvirkoja… ja tiettävästi rahoja myös!

Tunsin silmänräpäyksessä arvoni nousevan rinnassani ja luulempa rykäisseeni sen merkiksi:

— Vikariat… i finska språket… på landsorten… hm…? hamuilin hämmästyneenä.

— Det vill säga i Nikolaistad svenska lyceum… selitti outo herra.

— Var så god och sitt ner! toimitin minä juhlallisesti kaapaten käsiini keveän tuolin ja asettaen sen keskelle lattiaa. Mutta suureksi ihmeekseni ei herrasmies siihen suvainnut istua, vaan vetäytyi varovasti seinäviereen ja istahti pyytämättäni sohvaan, jolla myös ruokatarjotin istui kanteleen vieressä.

— Ja, sku' int' herr magistern åta sig den tjänsten? kuulin taas oudon herran huulilta.

— Nej! pääsi nyt tiukasti ja kuin parahtamalla suustani, sillä tietenkin tahdoin heti kieltäytyä ettei minusta mitään ennätettäisi toivoa. —

— Nej! Jag kan icke… för auskulterings skull… nej! O' annars också… det är icke sagdt att jag blir…

— Pedagog? auttoi sohvassa-istuja arvaten ovelasti ajatukseni.

— Ja, just så… det är icke ännu… så säkert…

— Jag förstår! Nå — jag ville bara fråga och föreslå… De' ä' en magister Halju som är lärare där i finska språket, men han har insjuknat och ligger nu här på sjukhuset… Jag är Rektor i skolan, men har nu blifvit öfverlärare här vid…

Tunsinpa respektini nousevan huimaa vauhtia kuullessani että olento, joka tuossa istui nuoren kandidaatin luona, oli vanha paidagogos, rector magnificus, obermeister-yliopettaja ja herraties mitä kaikkea muuta — ehkäpä ritarikunnan jäsenkin…!

Olisin tarjonnut senjohdosta tupakkaakin, mutta minulla sattui olemaan ainoastaan yksi Sevilla-paperossi — enkä voinut tietää, polttavatko yliopettajat Sevillan paperosseja; piipputupakkaa olisi kyllä ollut, ja ehkä olisi sopinutkin sitä tarjota vanhalle ludi-magisterille…

Kun herra Yliopettaja näytti heti uskovan kieltoni todeksi, alkoi hän kysellä, enkö tietäisi niitä, jotka mahdollisesti…

Niin, tunsinhan auskultantteja suomalaisessa normaalilyseossa. Saatanhan heille sanoa…

Herra "Öfverlärare" pyysi minun olemaan niin hyvän ja, jos joku haluaisi viran, niin pitäisi hänen hetimiten ilmoittautua hänelle… hänen luokseen sopii telefonoida… se on telefoonissa professori Liljeborg — hän, herra "Öfverlärare" näet asuu herra veljensä luona…

Yhym, ajattelin yskän ymmärtäen, professorinkin veli… jumalaties vielä jonkun senaattorin serkku?… ja arvonsa nousi alituisesti silmissäni.

Luulen hiukan kumartaneeni oman halpa-arvoisuuteni osoitteeksi — professorin veljelle.

Ovesta saatellessani herra Yliopettajaa, sopersin hänelle kohteliaisuuksia:

Det var nu mycket ledsamt att… att… herr Ofverlärarn… Ja mitä komplemangeissani oli vaillinaista, sen koetin korvata lisäkumarruksilla herra Yliopettajalle, joka ovesta mennessään myös näytti pahasti pyllistävän kohteliaisuutensa merkiksi. Sitten palasin jatkamaan keskenjäänyttä aamiaistani, jonka ruuat olivat ammoin kylmiksi jäähtyneet.

— — Sydäntäni kuitenkin karvastelee että täytyy alituisesti kieltäytyä tarjouksista. Totisesti tässä ei ole leikinsijaa ja tunnen tekeväni väärin että aina ivaan itseäni kokeneempia. (Mitä lemmon syytä minulla on esim. ivata tuota herraa joka juuri luonani kävi?) Enhän taaskaan kieltäytynyt sentähden ettei minun sopisi, vaan sentähden että tunnen sisällisen taitamattomuuteni, jota häpeän paljastaa. Sillä vaikka se myös on totta että en ole viehätetty aamusta iltaan ikäni selittämään "supistuneesta ja typistyneestä vartalosta tai passiivin partisipin preesensistä", niin on myös totta että todellakaan en näistä asioista paljoa tiedä, vaan täytyisi minun yhtärintaa oppilasten kanssa läksyjä päähän päntätä, jos mieli jotakin ymmärtää. Mutta olisiko se oikea opettaja, joka ei tietäisi enempää kuin oppilaatkaan? Eikö olisi väärin silloin olla opettajana?…

15:s päivä maaliskuuta. — Elämäni on äärettömän ristiriitaista. Samalla tunnilla, jolla olen tuntenut olevani onnettomin olento mailmassa tai kirjoittanut jonkun synkimmistä runoistani, jo samalla tunnilla saattaa sattua että tunnen olevani verrattain onnellinen ihminen, jolla ei ole syytä valittaa eikä surra. Mutta ne ilonhetket ovat kuin harvinaisia välähdyksiä elokuun tummalla taivaalla. Ei, eihän ilon syytä olekkaan, vaan surun. Mikä oikeastaan lienee tullutkaan, katkeruus vain aamusta iltaan povessani asustaa ja huomaan sellaisten intohimojen, joista etinen en ole tiennyt, nyt saaneen jalansijaa sydämessäni. Saatan tuntea kateutta ja vihaa niitä kohtaan, joita ennen pidin parhaina ystävinä. Olen epäluuloinen siinä määrässä että se minussa on muuttunut sairaudeksi…

Olen ollut huolimaton etten tähän päiväkirjaani viime päivien asioista ole mitään kirjoittanut. Ja niin paljon niitä olisi ollut ja niin paljon sillä ajalla olen sielussani tuntenut!…

Meillä pohjalaisilla oli toisiltana merkillinen illanvietto ylioppilastalolla. Olivat näet vierainamme ne avaran maakuntamme eri kunnista saapuneet edusmiehet, jotka näinä päivinä ovat kerääntyneet tänne pääkaupunkiin matkustaaksensa täältä joukossa keisari-suuriruhtinaamme eteen viimeistä pelastusta koettamaan. Siellä oli miehiä aina Kittilästä saakka — ikävä vain ettei minun kotipitäjästäni ollut, vaikka naapurikunnista oli. Oleksin pitkän aikaa P—n ja H—n edusmiesten seurassa. Kumpikin oli ensi kertaa Helsingissä eikä ikinä ennen Oulua etempänä käynyt. Arvaa sen, kuinka paljon uutta heille oli täällä pääkaupungin hälinässä ja millä mielellä he näkivät ylioppilasparvet veljinä ympärillään. Ja miten he vastaanottivat kaikki ne kauniit ja liikuttavat puheet, jotka heille pidettiin ja ne laulut, jotka Pohjankööri ja Y. L. esittivät! Varsinkin Porilaisten marssi riemastutti sarkatakinkin alla sykkivää sydäntä. "Se vasta ääntä — mistä hurratahan?" Olin jo paripäivää ennen innostuksissani kirjoittanut tervehdysrunon näille edusmiehille ja lähettänyt sen P:lehteen. Päivälehti ilmestyi painoesteen takia vasta illalla — juuri silloin kun juhla alkoi, mutta harmikseni huomasin että runosta oli pyyhkäisty yksi säkeistä, jossa mielestäni tunnelman huippu oli. Annoin sentähden alkuperäisen käsikirjoituksen eräälle civikselle, ja tervehdysrunoni lausuttiin juhlallisesti satojen kuullen. Istuin paraikaa erään hienomuotoisen naisylioppilaan vierellä, kun runoni lausuttiin. Hänellä ei vielä ollut tietoa, kuka runon sepittäjä oli ja sentähden oli minulla hauskuus kuulla hänen suustaan vilpitön arvostelu.

— Kukahan sen lienee sepittänyt!… kuiskasi neito.

— En tiedä… mitä piditte runosta?

— Se oli oikein hyvä!

— Niin… olihan tuo paikoin, — sanoin kylmästi.

— Niin, paikoin erinomaisen sattuva, — toisti neitikin.

— Runon sepittäjä näkyy muuten istuvan — vieressänne.

— Te!?…

Ylioppilasneiti hämmästyi todella niin että oli lentää tuolilta. Punastui, naurahti ja alkoi ikäänkuin peruuttaa viimeisiä sanojaan, joissa kuitenkaan ei ollut mitään pahaa. Runo oli kai nyt kokonaan hyvä!

Osakuntamme naisylioppilaat olivat todella isänmaallisella tuulella. Hekin kilistelivät raittiusboolejaan maalaisukkojen kanssa ja hieroivat tuttavuutta. Juhla ja rähinä loppui virteen "Jumala ompi linnamme!" Kello oli silloin 1 yöllä. Saatoin kaunokaisen immen kotiinsa. Yö oli tähtiyö; kevään varhaisinta tuoksua tuulahti jo ilmassa… Tietysti kotiintultuani tunsin olevani — "rakastunut". Siitä onkin pitkät ajat, kun olen ollut rakastunut. Varmaankin monta kuukautta! — Tuo kaikki tapahtui toisiltana. Seuraavana päivänä lähetin hänelle sen runon, jota hän oli arvostellut, "pieneksi muistoksi". Muuten olen saanut runosta tunnustusta monelta taholta: sitä pidetään hyvin hyvänä ja valtavana. Eräs toveri nykäsi jo samana iltana minua hihasta ja sanoi totisena: "kuule, sinähän olet kirjoittanut hyvän runon!" (aivankuin ennen olisin pelkkää roskaa ihmisille syötellyt). Ja kun tänään lähestyin normaalikoulua, kuulin erään VI:nnen luokan oppilaan, joka seisoi avatussa ikkunassa, juhlallisesti siteeraavan muutamia sanoja runostani. Ja kun tapasin taiteilijatar X:n, kertoi hän siskonsa, joka on yhteiskoulussa, suurella innostuksella puhuneen runostani… Poeta inglorius on siis tällä kertaa saanut seppeleensä (ja anteeksi syntinsä, josta ennen on puhuttu).

Toisiltana oli "Sielujen seura" koossa Kaisaniemellä. Siitä illasta olin toivonut paljon, mutta se meni myttyyn. Povessani kannan yhä lukemattomana "kansalliskielemme hymniä", jonka sepitin samana iltana, jona olin saanut Pyryharakan koulurunon. Sitä ei lueta kuin aivan, aivan arvokkaassa seurassa, jonakin merkkihetkenä! Tunteeni niin vaatii. Sillä runon tiedän olevan "objektiivisinta, mitä ikinä olen kirjoittanut". En syyttä sydämmeni tunteita ole tulkinnut. Olen todella tuntenut ja ajatellut niinkuin runossani olen laulanut… Maalaiskirjailija Jalokiveen tutustuin eilen. Hän poikkeaa edukseen kaikista muista.

* * * * *

Tänä iltana olin asemahuoneella, kun suurlähetystö (yli 500 miestä) läksi Pietaria kohti. Siellä oli joukossa eräs kookas talonpoika, pohjalainen, lakki takaraivolla. Sanotaan Edelfeltin hänet jo ikuistaneen. Mies oli Yli-Härmästä. Semmoinen mies ei pelkää piruakaan, saati sitten… Jumalankiitos ja kunnia synnyinmaalleni, että on vielä sellaisia eksemplaareja. Ei voi hukkua kansa, jolla moisia miehiä on. Ei! —

16 p. maaliskuuta. Kirje Pyryharakalta. Ilmoittaa kaksi "prässiä" ylioppilaskokeista läpäisseensä. Isonvihan ajoista oli aineensa sukaissut. "Torstaina" kuuluu "kovasti reppuja pelkäävän"… "Voi sentään kun menisi onnellisesti se torstaipäivä, niin sitten jo uskaltaisi vähän huokaista!" — Minulta hän sitten kysyy että: "miten voit sinä siellä mustien pilvien keskellä? Varo toki, ettei salama sinuunkin satu!" Ja hän lupaa ilmoittaa heti kun kokeet ovat ohi.

* * * * *

Kirjoittelen sururunojani. Ääretön ikävyys ja tyhjyys rinnassani. Kevään tuoksua ilmassa… Miksikä annan tulevaisuuteni tiedottomuuden itseäni masentaa? Miksi ensinkään ajatella tulevaisuutta?…

17 p. maaliskuuta. Tänään sanomalehdistä nähtyäni ylioppilaslaskut, jotka eilen ovat olleet suoritettavina maan kaikissa kouluissa, pääsee rinnastani huokaus: "Pyryharakka parka!" Sillä laskut näyttävät vaikeilta. Olen melkein patentti siitä että Pyryharakka on laskenut itselleen repposet. Tänään lennätin hänelle varalta lohdutuskirjeen. Lohdutin häntä sillä että nythän "harakka" pääsee kotiinsa, kerrankin näkemään korven kevättä! "Kadehdin sinua!" niin kirjoitin hänelle. "Nähdä hankien sulavan, kuulla purojen lorisevan, kiurun laulavan korkealla sinervässä ilmassa, tuntea havumetsien huumaavan tuoksun!" —

* * * * *

20 p. maaliskuuta.

VENI, VIDI, VICI!

Kolme voitonsankarin sanaa! Ne seisoivat postikortilla, jonka tänään Pyryharakalta sain. Hän oli siis läpäissyt ylioppilaskokeet — ja minä olin onnellisesti erehtynyt.

Riemuissani lähetin hänelle helsinkiläisen loistokortin, joka sekin oli olevinaan latinaksi kirjoitettu. Panin siihen kaiken latinani, mitä suinkin sillä hetkellä muistin. Se kuului seuraavasti:

Soror carissima! Docta, clarissima!

Non dubito qvin verum sit. Vivant puellae Botnienses! Sint tibi tentamina leves. Jubil… (päätettä en tiedä) coelum et terra, mare silvaeque. Gaudeamus igitur… lopuksi taisi tulla ainoastaan qvi, qvae, qvod — pax tecum! — ja munkkilatina oli täydellinen. Toivon ettei kortti ikinä satu latinanprofessorin käsiin.

19 p. maaliskuuta (1899). Päivä kirottu! Mutta ei siunattu! Suurlähetystöämme Pietarissa ei vastaanotettu. Se tämän päivän uutinen…

Se oli kuin meteoori, joka hetken kirkkaasti valaisi Suomenmaata, yhtäkkiä räjähti rikki, valo sammui — ja korven peittää synkkä pimeys. Ja pimeydessä huokailevat toivottomina Suomen aallot — — —.

20 p. maaliskuuta. Kuutamoyö. Tulen saattamasta häntä johon viikko takaperin tutustuin. Me tapausimme Osakunnassa, kokouksen loputtua. Kokous oli ollut mieltäkiinnittävä — siellä pohdittiin tärkeitä — kansanvalistusta koskevia asioita. Jokaisen ylioppilaan pitäisi ensi kesänä uhrautua kokonaan kansan hyväksi, asettua asumaan talonpoikain keskuuteen, ottaa osaa heidän askareihinsa ja töihinsä, syödä yhdessä heidän kanssaan, siten päästä likeiseen yhteyteen heidän kanssaan, puhella, keskustella ja pitää esitelmiä j.n.e…

Nyt, ennen kaikkea, on isänmaan merkitys selvitettävä kansalle, nyt on sen oikea kansallistunto herätettävä — jotta se kestäisi ne myrskyt, jotka sitä uhkaavat ja jotka jo ovat alkaneet.

Me puhelimme hänen kanssaan näistä päivänkysymyksistä. Hän on puheista päättäen erittäin isänmaallinen ja kansallinen naisylioppilas. Aina kun hän kulkee kenraalikuvernöörin palatsin ohi, sanoo hän "puivansa nyrkkiä" sille — mutta "Majanderilla", tietää hän, on "kolmenkertaiset ikkunat". Niiden läpi ei se näe nuoren neidin nyrkinheristelyitä!

— Onko oikein rukoilla Bobrikoffin puolesta? kysyi hän yhtäkkiä minulta.

Hän oli sitä itsekseen aprikoinut näinä päivinä. — Eikö se ole ristiriidassa isänmaan onnen kanssa? arveli hän. — Semmoisen miehen puolesta!

— Mutta voittehan, hyvä neiti, sovittaa rukouksenne niin että rukoilette taivasta muuttamaan herra Bobrikoffin sydämen suopeaksi ja suomalaiseksi, silloin rukoilette oikein! huomautin minä.

— Ah niin, tosiaankin!…

— Joka yö, — jatkoi ihana neitoni, — uneksin jotakin kummaa. Viimekin yönä oli ikäänkuin minä tai joku muu minussa olisi heittänyt tulisia kuulia Bobrikoffin seinään. Ajatelkaas — tulisia kuulia! Enkös ole paatunut näin nuoreksi tytöksi?

— Hirveän paatunut! myönsin minä…

— Kuulkaas maisteri, tänne Kaivopuistoon on eräs mies hirttäytynyt! sanoi hän yhtäkkiä.

— Herran tähden, hyvä neiti, elkää kertoko… en tahdo kuulla sellaista teidän suustanne.

— Miksikä ette… minä näytän teille koivunkin, jossa se tapahtui!

— Ei, ei… en tahdo tietää… tulen sitte aina muistamaan sen koivun, kun täällä K:puistossa kuljen. Elkää herrannimessä pilatko sitä kaunista kuvaa, jonka teistä… ymmärrättehän?

Mutta huolimatta kaikista vastustuksistani kertoi neito jutun, näyttipä kovanonnen koivunkin. Kaikeksi onneksi, siunatuksi lopuksi hän veitikkamaisesti ilmaisi että hirttäytynyt mies olikin "stopattu" ja naamioitu olento, kukkavihko kainalossa…

Tätä naista saatellessa tunsin yht'äkkiä omituisen piston sydämessä. Minusta näet tunnahti etten häneen voi tutustua, en ole tilaisuudessa tutustumaan, en saa… kova kohtalo, kierot yhteiskunnalliset olot ja nurinkurinen seurustelutapa sen tekevät mahdottomaksi… En saa, vaikka sydämeni halu sanoo toisin… Tulin kovin murheelliseksi mieleltäni. Ja — erosin kohteliaana, mutta salaten tunteeni. Miksi olimme niin vieraat toisillemme? Miksi emme olleet luonnolliset keskenämme? Kaksi nuorta — kuutamoyössä, hiljaisessa kuutamoyössä, jossa ei muita kulkijoita näkynyt… Saa nähdä, tapaanko hänet vielä ja milloin? Ja tuleeko meistä koskaan lähempiä ystäviä? Mikä on kohtalo? Määrääkö kohtalo tuttavuuksien rajat? Onko sallimus yksin avioliittoon-johtaja?… Lienenkö rakastunut?… Lienenkö kipeä! Mitähän hän ajattelee ja tuntee?…

22 p. maalisk. — Tulen normaalikoululta. Eräällä auskultantilla oli suomenkielen harjoitustunti IV luokalla. Kun tulin ulos kadulle, kuulin jonkun saman luokan oppilaista virkahtavan itsekseen ääneen: "kyyppari! — istuskella sain!" Ymmärsin heti mitä hän noilla sanoilla tarkoitti. Edellisellä hän nimittäin ilmaisi sen persoonallisen vaikutelman, minkä auskultantti häneen oli tehnyt. Jälkimäisellä hän ivasi hänen opetustaan; erästä runoa luettaessa oli näet auskultantti tullut panneeksi liian painokkaan koron runotavuulle, niin että se koko luokkaa hytkäytti. En olisi tahtonut olla tuon "kyypparin" sijassa…

* * * * *

27 p. maalisk. — Latinankielen kokeita kuuntelemassa: — Amabor, amaberis, amabitur — amabimur, amabimini, amabuntur… Oi sinä iankaikkinen klassillisuuden huippuvuori — Amabimini! Vieläkö kummittelet, sinä vanha laihtunut luuranko muinaisajan raunioista irvistellen, nykyajan eläväisten keskellä? Luulinhan sinulle lausuneeni ikuiset jäähyväiset silloin kun "Konstaapeli" maisteri viimeisen kerran sinut vetäsi esiin klassillisen lyseomme romulaatikosta, silloin kun Apollon kultainen lyyry vapautta ennustaen kiilteli pohjolaisen nuorukaisen silmien edessä… mutta nyt minä vieläkin sinut olen nähnyt ja kauhistuksella naurahtanut sinun irvihaamullesi. Amabimini? Enkö, enkö, todentotta kuuna kullan valkeana sinun rimsuistasi irtipääse, etkö sinä siunattu-kirottu Amabimini ikinä aijo päästää minua rauhaan? Ah ja voi, sinä armas-karmas Amabini, jokaisen ylioppilaan ihanan-ilkeä henttu!… Saammeko koskaan sinulle laulaa hautauslaulua "Integer vitae…"? Qvousqve tandem abutere, Catilina, patientia nostra?

27 p. maalisk. —

Tyttöä saattamasta tultua:

Oi unelmani utuisin, ah armain ajatelma, Sieluni puhtain punelma, ihanin ihannelma, Ah milloinka Taas sinua Saan, impi, illoin kohdata?…

Sa kuljit kuni keijunen hohteessa kuutamaisen: "Oi jos sais maata helmoissa tuon pilven hopeaisen!" Niin lausuit Sa, Vaan siihen ma Noin lisäsin: oi varoppa!

"Ma, näet sen, soisin istuvain kuun kultareunustalla Ja kanteletta soittavain sen lepopilves alla, Niin sillonpa Myös minulla Ois onni Sullen kuiskailla!"…

Auskultantti parka! Taidat olla auttamattomasti Veenuksen verkoissa?

Runo?

Niin, runo — jahka se puhtaaksi kirjoitetaan ja viimeistellään — on soma… Se ei ole ainoastaan soma, vaan myös… erinomainen… se on hienonhieno Liebeslied, jonka vain… No, en tahdo itseäni kehua, puhukoon runo puolestaan. Mutta siltä vain tällä hetkellä tuntuu. Ehkä huomenna runo jo tuntuu huonolta — ja kymmenen vuoden päästä ihan surkuteltavan kömpelöltä; mutta elkäämme nyt siitä huolehtiko.

Runo on myös siitä hyvä että se perustuu todellisuuteen. Juuri tuollainen keskustelu oli minulla hänen kanssaan, jota nyt kolmannen kerran saatoin kotiaan — sinne meren rannalle. Me olimme tapautuneet jälleen Osakunnan kokouksessa… Mitähän varten hän tuli Osakunnan kokoukseen? Yksikseen — ilman toisten naistoverien seuraa! Kysyin häneltä, kirjoittaako hän päiväkirjaa nykyisistä asioista. Ei kirjoita — sillä hänellä ei ole vielä lipasta, mihin vihkon kätkisi, siksi ei kirjoita… Kertoi lukeneensa "Gottlundin päiväkirjaa"… nauroi sille… se oli kuulenma niin ihmeen hauska ja lystikäs!

Kirjoittaakos hän runoja? Ei… ei, ei!… niin, no, tietysti on kullakin entisellä koulutytöllä ollut omat hupinsa joskus kirjoittaa "värssyjä", mutta eihän se…

AUSKULTANTIN PÄIVÄKIRJA

112

— Mutta oletteko huomannut, kuinka joku pieni laulun sävel johdattaa muistoon jonkun rakkaan hetken menneiltä päiviltä? kysyi hän.

— Niin, olenhan minäkin jotain samansuuntaista huomannut…

Tyttö sanoi matkustavansa pääsiäiseksi maalle metsien helmaan ajelemaan…

Toivotin hauskaa retkeä! —

* * * * *

Hyvä neito! Tämä ihana kuutamoilta on kultakuvana painettu sieluni päiväkirjaan, mutta sen kuvan alle on synkänsinisillä kirjaimilla piirretty seuraavat sanat:

"Oi miksi me taas olimme niin ujot! Miksi taas salasimme toisiltamme sen suloisimman mitä on sieluissamme?"

— Olinhan hänelle aikonut sanoa niin paljon. Olinhan hänelle aikonut sanoa että meistä varmaan tulisi hyvät ystävykset, jos toisiimme saisimme paremmin tutustua… Kun hän kertoi kesänvietostaan ihanassa saaristossa, niin teki mieleni huudahtaa: "Oi jospa minäkin saisin viettää kesäni siellä, missä te!… Siellä missä te noin kuljitte hajahapsin rannan kivillä… avojaloin…"

Mutta — minä vaikenin kuin muuri. Kotiin tultuani tunnahti minusta yhtäkkiä että on mentävä kihloihin, nyt, nyt — hänen kanssaan. Miksihän se niin nyt tunnahtikin? Hänkö nyt on se sieluni kauvan kaivattu, hänkö se valittu? Tuntoni — myöntää… aivankuin myöntäisi.

Tuntuu kuin kihloihin meneminen juuri hänen kanssaan olisi niin luonnollista, tuntuu kuin tuttavat ja ystävät siitä ilostuisivat…

Olisimme tietysti ensin salakihloissa… kuukauden verran. Sitten… vapunpäiväksi sen julkaisisimme… sitä ei siihenasti tietäisi kukaan muu kuin Jumala. Vapunpäivän aamulehdissä letkahtaisi äkisti kaikkien luettavaksi:

Kihloissa: Impi Inkeri Intomo Bom — Antero — — — — —

Nimet sointuvat taivaallisesti yhteen! Niistä syntyisi kaunis akordi. Molemmat harvinaisen kauniita supisuomalaisia nimiä, hänellä kolme, minulla kaksi etunimeä… Mikä hellä helähdys, tahtoisin sanoa: mikä tunnelma noissa nimissä! Ja Päivälehden pikku-uutisten joukossa olisi luettavana toimituksen oma lentokohteliaisuus: kihloihin ovat täällä menneet — se ja se, sen ja sen tytär, äidin puolelta omaa sukua, sekä nuori kirjailijamme (tai nuori runoilijamme)—hm. Jaa, jaa, "risum teneatis amici!" — muistaakseni se merkitsee: tässä ei ole leikin sijaa!

Ja kirkkaana koittaisi se vapunpäivä. Lumenvalkoinen, putipuhdas ylioppilaslakki päässä rientäisin heti noustuani sinne merenrantamalle nuorta morsiantani noutamaan. Ilmassa tuulahtaisi ihana kevään tuoksu, kaste kimmeltäisi kuin jalokivimeri nurmen nukassa. Ja linnut laulaisivat puissa ja meren aallot välkkyisivät… Ja mä kulkisin sydän täynnä ihaninta tunnetta mitä nuormies ikinä tuntea voi. Ja noutaisin hänet sieltä. Hän olisi minua jo vartomassa… seisoisi siellä huvilassaan balkongilla, kukkavihko kädessä ja ylioppilaslakki päässään… niillä pehmeillä kiharoilla… ihanana, puhtaana, nuorena, suloisena, koskemattomana, onnellisena…

Aamunraikas olisi se suudelma, jolla toisiamme kohtaisimme. Hän tuoreen ruusun rintaani kiinnittäisi — tuoksuvat kielot hänen povelleen painaisin minä… vai päinvastoinko olisi sopivinta? — Ja me lähtisimme sieltä hilpeinä, kauneina, nuorina… tulisimme kaupunkiin ylioppilastalon edustalle… siellä olisivat jo kaikki koolla… tulomme huomattaisiin… meihin luotaisiin erityisiä silmäyksiä, siellä-täällä kuiskattaisiin vierustoveria nyhjäisten: "katso, tuossa tulevat — — — Olethan nähnyt tämän aamun Päivälehdestä että ovat kihloissa?"

Samalla kajahtaisi Y.L:n suusta laulu:

— — "joka rinta riemastuupi, laulu, lausu sydämille: Eespäin…"

Ja samalla nähtäisiin meidänkin hiljaa vierivän joukon ohi rattailla — edeltäpäin Alppilaan… Ja siellä… Niin: siellä sitten kummankin lukuisat tuttavat tulisivat kilistelemään maljojaan meidän onneksemme. Meille pidettäisiin joku sievä puhekkin… joku tuttu kirjailija tai poeta laureatus sen pitäisi… Me vastaisimme onnentoivotuksiin — simamaljoilla. Y.L. esittäisi hienoimman, piano-pianissimon lemmenlaulunsa… vähän niinkuin meidän kunniaksi…

Se olisi onneni, nuoruuteni, maineeni ihanin kevätpäivä. Minusta, murheellisesta, elämänhaluttomasta sielusta olisi äkisti tullut onnellisin, kadehdittavin olento… olisin suvannon suuri sulho, hän — Kalevan ihanin morsian…

* * * * *

28 p: maaliskuuta. Isänmaallinen innostus maamme polttavassa kohtalossa on minutkin vallannut. Vaikka en yleisiä asioita vielä paljon tunne enkä ymmärrä, enkä niistä ole huvitettukaan, niin uskallanpa väittää että on minulla kuitenkin syvä myötätunne kotimaani ja kansani kansallisuuden pelastamiseksi venäläisten uhkaavaa ylivaltaa vastaan. Ja kun en muuta pysty tekemään isänmaani varjelemiseksi, niin tahdon osaltani sitä laululla puolustaa. Olen viettänyt suuria hetkiä silloin kun todellinen laulutuuli on päälleni puhaltanut. Tuntuupa kuin tässä kuussa olisin sepittänyt pysyväisimmät runoni… Ehkä tunne kuitenkin on liian tulvainen ja ehkä jo vuoden perästä ankarammin arvostelen tämänkin ajan tuotantoa. Ihanat ovat ne hetket, joina tuntee pontevan runon soivan sielussaan. Astelenpa silloin huoneessani vahvana kuin jättiläinen, joka ei ketään pelkää. Ja jos minut silloin siitä työstä väkisin poisvietäisiin, olisi se kuin murha, kuin kuolema… Sillä silloin vain todella elän!

Mistä syystä on minulle nykyään mahdollinen pontevain runojen kirjoittaminen? Siitä syystä että olen nykyään ollut terveempi kuin ennen. Kun tuntee rintansa leveäksi ja lihaksensa vahvoiksi sekä tuntee nuoruuden suonissaan virtailevan — silloin on mahdollinen tämmöinen työ. "Veressä on ihmisen sielu!"…

* * * * *

29 p. maalisk. — Pääsiäislupa alkaa kouluilla. Olen tänään istunut sadannen kevätkausituntini normaalilyseossa. Mitta on täysi! Syntikuorma kannettu. Yhden tunnin kiirastuli on vain jäljellä, nimittäin harjoitustunti suomenkielen alalla.

* * * * *

30 p. maalisk. — Pitkänperjantain aatto. Koko päivän olen sateessa ja liassa juossut ympäri kaupunkia rahaa lainatakseni joltakin toverilta. Turha vaiva! — Kaikilla matti taskussa. Ainoastaan maakuntatovereilta tahdoin lainata: tiesinhän saavani joltakin pätevältä koulumieheltä, mutta "paraiden ystävien" luo en ensinkään kehdannut. Jotakin saatavaa olisi ollut sanomalehdiltä, mutta en niidenkään puoleen iljennyt kääntyä. Kello läheni jo 4:jää j.pp. — kuljin katua 35 penniä taskussani. Täytyi ensi kertaa elämässään mennä syömään päivällisensä — velaksi. Päivällispaikasta ulostultua ryntäsi iso koira kimppuuni ja oli vähällä purra sääreen… ajattelin silloin että varmaan koira vainusi kurjuuteni, miksi se juuri minun kimppuuni kävi? kulkihan kadulla muitakin! Vihdoin sain hyvältä tuttavaltani "Strutsilta" yhden punasen lainaksi kahdeksi viikoksi.

Ei ole hauska olla rahatta. Elämä tuntuu kovin tyhjältä ja on kuin kulkisi aseettomana aseellisten joukossa. Jospa voisi ottaa rahapulan humoristiselta kannalta kuten niin monet muut! — Tänään lähetin Päivälehdelle runoni "Alas sortajan valta!" Saa nähdä, läpäiseekö eheänä senssorin kiirastulen? Ujostelin itse viemästä sitä toimitukselle…

HUHTIKUU.

2 p. Pääsiäissunnuntai. Päivälehdessä runoni Alas sortajan valta — kumma kyllä, eheänä ja karsimattomana. — Kävin Alppilassa naisväen seurassa. Sosialisti M.K. tuli vastaan: kurjannäköisenä, mustana, sairaloisen-pirullinen kiilto silmissä niin että sydäntä vihlaisi… — Deus ex machina — kaikkea sitä sattuu! Bulevaardilla tuli vastaani muotineiti Olander, edellisen asuntoni emäntä, josta ennen olen kertonut. Tuli vastaan, pysähytti miehen ja tulisella äänellä alkoi ruotsiksi lakia lukea:

Herrako se oli, joka peililaatikkoon jätti sellaisen sepustuksen? Enpä olisi uskonut että olette noin — ilman karaktääriä?

— Olen tehnyt velvollisuuteni! sopersin vastaukseksi ja käänsin vihaiselle olennolle selkäni. Vihaisina käänsimme molemmat toisillemme selkämme… Mitä olikaan tapahtunut? Älysin sen vasta sitten, kun olin päässyt muutamia syliä erilleen tuosta hyökkäävästä naisesta. Asia oli seuraava. Muuttaessani edellisestä kurjasta asunnostani, olin kirjoittanut pienen lipun osoittamatta sitä kellenkään ja kätkenyt sen peililaatikkoon. Lipussa oli seisonut seuraavantapaisia teesejä:

— Tässä huoneessa asuu alituinen kosteus ja salainen uho!

— Tämä huone on epäterveellinen ja tässä asuu tauti ja kuolema!

— Tästä huoneesta muuttakoon pian pois se, joka ei halua osakseen ennenaikaista kuolemaa!

Alla oli seisonut:

Edellinen hyyryläinen.

Tämä "pommi", joka oli kätketty peililaatikkoon, oli siis tepsinyt ihmiskunnan pelastukseksi, jumalankiitos että pienestä lipusta oli hyötyä! Neidin kiukusta saatoin näet varmasti tehdä sen johtopäätöksen että hänen hyyryläisensä taas oli muuttanut kesken pois. Miksi? — siksi että oli sattunut löytämään peililaatikosta tuon varoittavan lipun, jossa juhlallisesti tunnustettiin, mitenkä edellinen hyyryläinen oli huoneessa viihtynyt. Olisinpa utelias tietämään, kuka tuo herrasmies oli, jonka hengen olen pelastanut? Tietysti käy emäntää sääliksi, mutta omatuntoni on puhdas…

Illalla hengellisessä konsertissa Uudessa kirkossa. Se oli mahtavaa: Kun saapuu Sodan Jumala… Fantasia basuunoilla ja trumpeteilla: Oi Herra siunaa Suomen kansa!

… Niin kummallisen uskonnollisiakin meistä kaikista nyt yhtäkkiä on tullut, kun Bobrikoff meitä löylyttää!?

Minäkin lueskelen raamatusta Salomonin korkeita veisuja. Hiljaisuus ympärillä, ilma raskas ja painostava…

* * * * *

Toinen Pääsiäispäivä. Kirje Pyryharakalta, puolittain latinaksi. Muitakin kirjeitä. Erään maaseutulehden toimittaja kiittää "arvoisasta lähetyksestä" ja toivoo että vastakin… niin, sitähän ne kaikki toivovat, kun sattuu käsistään kilunkaan saamaan.

Runo näyttää herättäneen "yleistä huomiota". Olen saanut seuraavia tunnustuksia: Eilen kun lepään pitkälläni sängyssä, kuulen kolkutusta ovelta ja sisään astuu talon muori, ääretön massapaljous.

— Minun täytyi vartavasten lähteä sisään maisteria onnittelemaan siitä runosta… "että kun laupias Jumala on antanut herralle niin korkeat lahjat". Muistelenpa muorin mennessään toivottaneen poetalle "suurta tulevaisuuttakin". Niin, kuten näkyy, on minulla patrioottinen emäntä, jolla on arvostelijan taipumuksia.

Näytelmäkirjailija Rajanto kohtasi minut kadulla ja puristi monta kertaa kättäni: "kiitos sulle, kirjoititpa hyvän runon!"

— Sinä sanot sen?

— Sitä en sano ainoastaan minä, vaan olen kuullut kaikkien sanovan. Se oli kerrassaan hyvä, sattui näiden päivien sydänhermoon… olen lukenut sen monta kertaa läpi!

Esplanaadilla tapasin Tantus Kvantuksen ja taiteilija Ropposen (Don Quixote ja Sancho Panza). Kumpikaan heistä ei sanallakaan koskettanut runooni, mutta heidän mukanaan laahustava sanomalehtineekeri näki velvollisuutensa olevan "kiittää lastusta". Vanhemman kirjailija S:stenin kohtasin kenraalikuvernöörin palatsin kulmassa ja sivumennen hän paiskasi kättä sanoen:

— Gratulor! — sinähän kirjoitit hyvän runon!

— Oliko hyvä? tokasin myös pysähtymättä.

— Hyvä oli! kuulin hänen virkkavan mennessään. Hänellä oli kiire jonnekkin sanomalehden toimistoon.

Pistäytyessäni pienelle käynnille hovineuvos A:n perheeseen, sain myös kuulla perheen tyttäriltä samaa: "Kuulutte kirjoittaneen hyvän runon! Miksette ole meille antanut? Meille tulee vain Suometar…"

Itserakkauteni on täydellisesti tyydytetty. Nyt olen näet itsekkin varma että olen onnistunut kirjoittamaan hyvän runon. Ensi kertaa elämässäni! Tuntuupa kuin tuttavat ällistyksissään olisivat kadulla kävellessäni tänään minuun katsoneet ja ajatelleet: "kas vaan: hän, joka tähän asti on rustaillut vain huonoja runoja, on nyt kerrankin saanut kirjoittaneeksi yhden hyvänkin runon!"

Illalla kotia palatessani kiipesin Ulrikaborgin vuorelle ja hengitin keuhkoihini raikasta ranta-ilmaa. Taivas sinikorkea ja tähditetty! Mereltä huokui hiljainen tuuli. Ilmassa lemusi varhaista kevättä. Katselin taivasta ja sain itseeni puhtaita aatteita, katselin aavalle merelle ja minussa syntyi käsittämätöntä kaihoa, huomasin seisovani niin yksinäisenä mailmassa ja erilläni tuosta kaupungin hälinästä, joka jalkaini alla lepäsi vilkkuen tuhansissa tulissa. Hyvä Jumala! ajattelin: — mitä on maallinen menestys, mitä on kiitos ja kunnia? Pientä, pientä! sanoi totuuden ääni minussa. Jos itserakkauden päästän poveeni, olen iäti hukassa, jos itsetyytyväisyyden tunnetta kantelen povessani, olen tyhjä. Sinua, suruni, minä rakastan! Elä pakene pois! Sillä sinä se vain olet, joka minusta voit tehdä ihmisen ja — runoilijan. Tule surelmani, tule yksinäisyys, tule musta murhelmani ja epätoivoni!… Sinä tulet — kutsumattanikin. Tiedänhän sen. Tämä oli valhetta vain…

4 p. huhtikuuta. Sata markkaa. Hävettää ottaa vastaan sitä — sieltä. Postikortti ystävälle. Postikortissa Aleksanterin patsaan kuva. Yliopiston kirjastossa. Ylioppilastalolla… Pääsiäisloma loppuu. Huomenna alkavat koulut.

… Kello 10 illalla. Tulen kävelyltä. Sisällä henkeäni ahdistaa ja olen taas hermostunut…

Askeleeni veivät meren rantaan. Vettä satoi tuimasti. Puut humisivat kolkosti siellä meren rannalla. Avarasta pimeydestä hohti silmään tulipunainen loistolaitoksen valo. Olin kiedottu puolalaiseen sadeviittaani. Sotamiehet tekivät minulle erehdyksestä kunniaa…

Ah mikset tyttö sä tullutkaan tänä iltana tammen alle, miss' eilen me kahden katseltiin meren seljälle seijastavalle?

Minä kuljin siellä ja kuuntelin — vaan kuullut en mitään muuta kuin aallon ärjyvän huokauksen ja tuulen puistavan puuta…

Minä astelin autiolla rannalla Sua muistellen, ystäväinen; mun sydämeni kävi niin suruiseks että olin niin yksinäinen!

Tässä laulussa on nyt tietysti hiukan "licentia poetica'a", sillä en eilen ole minkään neidon kanssa istunut tammen alla ja tuskin siellä tammipuita kasvaakaan. Mutta "Musat" minut ymmärtävät.

Miksikähän juuri siellä nykyään käynen iltakävelyllä? En tiedä — sinne vain askeleeni aina vievät… huomaamatta. Kyyhkyseni, valkoinen kyyhkyseni… Etkö koskaan olkapäilleni istahtaisi? Enkö koskaan saisi silitellä kupurintaasi ja hienoa kaulaasi… Olen niin yksinäinen mailmassa, olen niin kunnoton ja onneton. Sinun kanssasi olisin onnellinen… Olen taas kadottanut päiväni, olen taas elänyt turhaan! Milloinka on tästä kaikesta loppu tuleva? Milloinka on tuleva se suuri ratkaiseva muutos, jota sieluni aavistaa? Milloin kaikesta tästä valheesta luovun? Milloin nöyrryn ja vetäydyn hiljaisen maaseudun helmaan? Ja luovun kaikista virkatulevaisuus-puuhista? Ja luovun kuvasta, jota valheen kiilto kaunistaa? En tahdo pettää itseäni enkä ihmisiä. Saakoot kaikki tietää, mitä todellisuudessa olen… Jumala, lapsuuteni Herra, etkö anna mitään merkkiä että tietäisin, mitä minun on tekeminen? — — —

5 p. huhtikuuta. — Parahiksi koiralle kylmä sauna! Olen tänään saanut näin kuuluvan epistolan:

Veikko hyvä!

Vastaan nyt kerran verekseltä kirjeeseesi, jonka sain tänä aamuna juuri kun ylösnousua tehden aijoin ruveta "yli lukemaan" saarnaani.

En minä erittäin tahdo mitään apologeettista esitelmää tästä kyhätä edellisten lausuntojeni selvittämiseksi. Sanonpahan vain sanan kaksi noin vain päällisin puolin.

Ei se ollut loukkautuneesta sydämmestä lähtenyt viime kirjeeni; Sinun kirjeesi saapumisesta oli nim. siksi paljon jo aikaa, että varsinainen loukkautumisen tunne jo oli haihtunut, se oli paremminkin suorassa veljellisessä hengessä kirjoitettu ja tarkoitti pääasiallisesti huomauttaa siitä epäjohdonmukaisesta vaatimuksestasi, jonka jokainen meidän heimostamme on huomannut, että pidätät itsellesi täyden vallan hyvin auktoriseeraavasti arvostella muitten ihmisten menettelyä, vieläpä usein ajattelemattomia tuomioitakin heistä langettaa, mutta itse tahdot arvostelemattomana pysyä — kaikkien tiet, kaikkien työt ja ajatukset ja alkusyyt tiedät ja ymmärrät, sinua ei muka kukaan ymmärrä, ja sillä perustuksella ei myöskään arvostella saa. Eikös ole niin? Itserakkautesi myönnät ja siitähän johtuu juuri tuo, mitä sanoin. Se siitä vain.

Niin lapsellinen en ikipäivinä ole ollut, että kadehtisin sinun lahjojasi. Kernaasti minun puolestani nimesi loistakoon ensimäisten joukossa "kirjailija-looshissa", mutta en minä puolestani sittenkään tuota "kirjailijan" titteliä hyväksy, (voinhan sitä mieliksesi siten käyttää), jos kerran muita arvonimiä on olemassa. Sillä tuo nimitys sisältää ja sanoo osaksi liian paljon, osaksi liian vähän eikä sillä mitään yleisesti tunnettua, rajoitettua merkitystä ole, muualla kuin ehkä omassa pienessä piirissänne. Ei Runebergit, Topeliukset, Snellmannit, Lönnrotit y.m. käyttäneet itsestään koskaan kirjailija-titteliä, joskohta he juuri kirjailijoina suurimman maineensa ovat saavuttaneet, eikä se mielestäni muille sovi kuin ammattikirjailijoille kuten esim. J. A:lle, joilla ei ehkä mitään muita epiteettejä ole. En toivoisi sinun, veliseni, antautuvan ammattikirjailijaksi, joka yksistään kynänsä tuotteilla toimeentulonsa ansaitsisi. Semmoiset miehet enemmän kuin muut kirjailijat joutuvat vaaraan tarjota painoon monen hyvän helmen seassa paljonkin ala-arvoista, jonka vuoksi kirjailijamaine useinkaan ei kasva suhteellisesti painoarkkien lukumäärän kanssa. Ota sinä esimerkkiä tässä suhteessa suurista kirjailijoistamme, joilla kaikilla on ollut joku yhteiskunnallinen toimi ja virka ulkonaisena elämän tukena ja siinä sivussa ovat täysipainoista kirjallisuutta maailmalle tarjonneet. Hanki sen vuoksi itsellesi opettajan virka, äläkä häpeä muita aloja kuin "kirjailijan alaa". — — — — —

Hyvää vointia toivotan. Älä Jumalaa unohda kirjailijanakaan. Kaikkia etevimpiä kirjailijoita on elähyttänyt uskonnollisuus, luulen? Tarvitsemme Jumalaa ja Vapahtajaa, papit ja maallikot. Valeas! — — —.

Petrus.

7-9 p. huhtik. — Sadetta ja sumua aamusta iltaan. En käy missään, istun synkkänä kotona. Ääretön suru painaa sieluani…

Vaikuttaneeko sen tämä ilma, tämä raskas sää ja alituinen märkyys? Kurjana nousen vuoteeltani ja on kuin elämä olisi poissa. Tiedän olevani huono ja huokaan sitä, vaan kuka minut pelastaa? Minutko, joka ihailen nuoruuden kukoistusta ja tahtoisin itse sitä edustaa, on kohtalo tuominnut kuihtumaan? Jaksanko kestää tätä polttavaa ristiriitaa elämässäni? Oi Jumala, kuinka kauvan…

Olenhan kipeä. Minua pyydetään vieraisiin, mutta minun on pakko kolkkona kieltäytyä. Minusta ei ole iloa muille…

10 p. huhtikuuta. — Tänään saapui "keskimäinen veljeni" odottamatta luokseni kaukaa Pohjois-Suomesta. Olin juuri suomentamassa erästä Pushkinin kertomusta, kun hän astui sisään. Esiinnyin mielestäni reippaana, minusta ei mitään voinut huomata… "Sinäpä näyt kasvattaneen itsellesi taiteilijan tukan!" huomautti hän ulkomuodostani. Hän toi kapsäkkinsä muassaan ja jäi luokseni "kiinailemaan". Olemme molemmat hyvällä tuulella — ainakin olevinamme. Hän on saapunut Helsinkiin noin vain ilmanaikojaan, tosin hänellä on eräitä papereitakin ylihallitukseen jätettävänä. Hän on valmis virkamies. Hänellä on hyvästi rahaa muassaan eikä hän sitä säästä. Pulskasti kaikki. Kaikki tavaransa on komeaa ja käytännöllistä. Hän onkin itse käytännöllisyys koko mies, kiireestä kantapäähän. Hän puhuu väittelevällä äänellä aivankuin joku häntä alati vastustaisi, toisinaan melkein huutaa, rallattelee ja yltyy kovalla äänellä jotakin laulunpätkää mörähyttämään niin että joskus täytyy varottaa näin Helsinkipaikassa, jossa vierushuoneisiin kaikki kuuluu. "Sepä merkillistä ettei täällä saa äännellä niinkuin tahtoo!" tokasee hän silloin tiukkana ja naurahtaa.

— Onko sinulla kiireitä tai tunteja?

— Ei mitään; olen aivan vapaa.

Ja minä hylkään kaikki kirjoitustyöt ja laukkaan koko päivän keskimäisen veljeni kanssa. Tuntuu niin turvalliselta kun on niin pätevä veli, rakas veli. Hän tahtoo taas nähdä edistyvää Helsinkiämme, uusia rakennuksia, uusia keksinnöitä, tavata tuttuja, käydä teatterissa. Vuosi sitten oli hän samalla tavalla täällä käymässä… Nyt on hänellä aikaa pari viikkoa. Jo tässä kuussa täytyy hänen siirtyä kauas Lapinmaan rajoille koko kesäkseen. Ei siis kumma että hän tahtoo ennen erämaan elämää vähän vilkaista suurmailman meluun. Sopii siellä sitten sitä muistella ja makeasti märehtiä korvessa rakovalkiain ääressä. Aivan oikein hän tekee, näin ei hän pääse kehittymään yksipuoliseksi, kun menee äärimmäisyyteen, kultaisen keskikohdan kautta. Hän on tupakkaa-polttamaton, ikänsä väkeviä-nauttimaton nuori, lujatahtoinen mies. Mutta tukan kasvu on hänellä huono ja hän hiukan suree kaljupääksi-tulemistaan…

Me käymme kolmannenkin veljen puheilla, syömme yhdessä päivällistä… Ja päivällisen jälkeen menemme kahden — Weckselliin. Ostamme hänelle, keskimäiselle veljelleni — silinterihatun. Hän on nyt semmoisessa yhteiskunnallisessa asemassa kerran. Hänen sopii se ostaa eikä kukaan sitä ole ihmettelevä. Tärkeä askel ja merkkitapaus "meidän Matin" elämänvaiheissa…

Mutta ennenkuin uskallamme astua sisään silinterimyymälään, kuljemme pari kertaa edestakaisin esplanaadikadun, päästäpäähän ja visusti tutkimme salaa kaikkia vastaantulevia silinteriniekkoja: kas tuolla on tuommoinen… ja tuolla on tuommoinen… tuolle sopii hyvin tuo… tuota pukee… jahah, eiköhän sinullekkin tuommoinen, niin… juuri tuommoinen —? Sinä olet keskikokoinen mies, ei sinua saata kutsua miksikään pitkäksi mieheksi eikä ensinkään miksikään lyhyeksikään… ergo itaqve: tästä teemme sen tärkeän johtopäätöksen että sinulle ei saa olla liian korkea eikä liian matala silinteri… sen täytyy olla keskikorkean. Eikö muuten semmoista seikkaa voisi kontrolleerata — vatupassilla?

— Elä huoli viisastella! sanoi veljeni vakavasti.

Ja me astuimme juhlallisina ylös myymälän portaita, minulla tosin suu vallattomassa hymyssä, mutta veljelläni syvät, totiset kasvonpiirteet. Hän astui edellä, allekirjoittanut jäljessä. Molempia meitä salaisesti ujostutti. Näin toverini lähestyvän myöjäneitiä, joka seisoi yksikseen kauppapöydän takana, näin hänen tekevän kohteliaan, arvokkaan kumarruksen. Minä en tehnyt oikeata kumarrusta, vaan en siitä kuitenkaan saanut omantunnon vaivoja…

— Saisinko minä kovan hatun? kuului nyt kuni tykinlaukaus veljeni avatusta kidasta. Jokainen sana tuli täsmällisesti ja varmasti, niin että ken ne kuuli, uskoi ehdottomasti, ettei tässä leikkiä laskettu.

Ja hän taas kumarsi tai nyökkäsi sinnepäin, jossa myyjätärryökkynä seisoi.

"Kovan hatun" matkin minä mutisten, "nimitetäänkö sitä kovaksi hatuksi?"

— "Kovan hatun", matki neitikin kuni kaiku kalliosta, lähtien kiivaasti liikkumaan hattupöytää kohti.

— Niin, kovan hatun — silkkihatun, oikaisi nyt veljeni.

— Jahah, kyllä,… mikähän numero?

Numeroa ei veljeni ollut ajatellut. Näkisihän sen koettaessa. Sukkelasti kantoi neiti muutamia suuria pahvipönttöjä tiskille ja sieltä silkkipaperien peitosta kohosi kiiltävä kapine toinen toisensa perästä päivänvaloon. Näin veljeni haparoivan ensimäistä kouraansa.

— Minkähänlainen se mahtaisi sopia? tuli hänen suustaan nöyrällä, mutta tarpeeksi arvokkaalla äänellä, sillä eihän sopinut aivan suoraankaan ilmaista neidille, että hän nyt oli ensikertaa tämmöistä kulttuurikapinetta ostamassa. Mutta hän luotti kuitenkin salaisesti neidin kokemukseen ja tämän asianymmärrykseen ja aistiin, sillä jumala sen tiesi, kuinka moni herrasmies tämän neidin edessä jo oli suorittanut silkkihattututkinnon.

Silkkihatun, kovan hatun valikoiminen herra veljelleni alkoi. Ensimäinen, jota hän päähänsä koetteli, oli kerrassaan pieni, toinen meni päähän, mutta puristi molemmilta sivuilta ohimoita, sillä herra veljelläni oli pyöreä pää.

— Minulla on pyöreä pää, huomautti herra veljeni nyökäten ryökkynälle.

— Ah, herralla on pyöreä pää!… huudahti neiti toistaen… mutta ei se mitään haittaa, kyllä sylinterin saa pyöreäksikin… meillä on sellainen kone!

— Vai niin, sanoi herra veljeni salaisesti ihastuneena. Hattu siis voidaan pyöristää…

Jännittävä hiljaisuus vallitsi kauppahuoneessa.

Hattua koeteltiin uudestaan. Seisoin taampana ja äkkäsin herra veljeni silinteri päässä ensi kerta mailmassa. Hän seisoi tähdäten tiukasti suureen seinäpeiliin.

— Käännyppä tännekkin että nähdään, äänsin minä, joka jo kadulla olin koettanut vakuuttaa verevälle veijolleni että kyllä minä, vaikka en mikään esteetikko olekkaan, aina osaan ihmisen pään ja hatun suhdetta toisiinsa arvostella kulttuurin kannalta. Ja luulenpa että herra veljeni todella hiukan luotti minuun, sillä kun olin ehdottanut että hankittaisiin noin viisikuusi-henkinen seurue asianymmärtäviä henkilöitä (entisiä ja nykyisiä silinterinkäyttäjiä) ja muka sitten vasta mentäisiin makasiiniin, niin veljeni tosin pitäen neuvoani huomattavana oli arvellut että "kyllä minä sinunkin kanssasi uskallan…" Ja mistäpä niitä nyt yht'äkkiä olisi ottanutkaan asianymmärtäviä? Nikolain tornin kello osoitti noin 5 j.pp. eikä tähän aikaan vuorokaudesta edes Kämpin hotellin ikkunasta vilkkunut ainoatakaan tuttua kaljupäätä.

Herra veljeni kääntyi minuun päin. Näin hänen seisovan vakavana edessäni silmää räväyttämättä, juhlallisesti mykkänä.

— Niin… kyllähän tuo… mikseikäs… hm… (En käsitä mikä lempo tässä pyrki naurattamaan).

— Eikö ole liian korkea? kuului ääni silinterin alta.

— Korkeako? sekaantui neiti huomautukseen. Ei se ole korkea: semmoisia nykyään käytetään!

— Teillä ei ole matalampia? kysyin nyt minä neidiltä hyvin asianymmärtäväisen äänellä.

— Ei, meillä ei ole… vaan kyllä nämät ovat parhaiksi herroille.

(Sanoiko hän "herroille" — luuleeko tuo että minäkin ostan?)

— Jaa, no… ehkä nämätkin nyt soveltuvat…

Veljeni koetteli, koputteli, kihnutteli yhä samaa hattua, pieni huolen pilvi otsallaan, luulenpa että siihen oli kohonnut vähän hikeäkin. Mielenliikutuksestako vai muusta syystä? Kukapa tienee.

En malttanut olla koettelematta samaa hattua omaan päähäni. Tulinpa vilkaisseeksi peiliinkin ja näin silloin vastassani "komean" niinkuin minusta näytti — herrasmiehen, korkohattu tuuhealla tukallaan ja nenäkakkulat oppineesti kiiltäen. Minusta tuntui ja olisin sen voinut vaikka vannoa että olin jossakin ennen nähnyt samanlaisen herran — jonkun nuoren pikkukaupungin rehtorin tai jonkun Eurooppaa matkustelleen taulukauppiaan… varsin elegantin…

Sellaisia ihmeitä tekee silkkiprännäri! Ja minussakin syttyi yhtäkkiä voimakas intohimo hankkia itselleni silinteri. Nyt, samalla kertaa, yhdessä veljeni kanssa… Me kävelisimme yhdessä kadulla, ystäväni olisivat riemuissaan… minusta puhuttaisiin ehkä "kaunoklikin" piirissäkin: oletteko nähnyt? — hänkin jo käyttää ja näyttää… Non plus ultra… Ja tutut ylioppilaat, heistä suurin osa tietysti pitäisi aivan luonnollisena, sillä sopiihan se… kun on maisterismies ja kaksi runokokoelmaa julkaissut… Ja muutamat pitäisivät melko mukavana saada kävellä rinnallani — silloin. Hyy…

Hillitse himosi Apollon poika ja muista ettäs olet ihminen, jolla ei ole vakavaa yhteiskunnallista asemaa eikä vakaantuneita mielipiteitä. Ainoastaan sellaiset ovat kompetentit kovaa hattua kantamaan. —

Se oli itsetunnon pyhä ääni, joka näin kuiskasi. Jumalankiitos että himoni voitin ja tyydyin nauttimaan vain siitä, kuinka toinen nautti varustautuessaan tuota kulttuurin korkeinta symboolia kantamaan.

— Niin, minulla on pyöreä pää, mutta nämät hatut ovat soikeita, sanoi hän kauvan koeteltuaan muitakin hattuja, mutta aina lopuksi pysähtyen samaa hattua hypistelemään.

— Jaa, meillä on pyöristyskone… sanoi neiti ennen lausutut sanansa.

— Kuinkahan kauvan viipyy ennenkuin hattu on pyöristetty? kysyi herra veljeni.

— Viisi minuuttia, vastasi neiti.

— Olkaa siis hyvä ja pyöristäkää tämä hattu… me odotamme täällä.

Vaalissa enin ääniä saanut silinteri katosi nyt ynnä neidin kanssa kulissien taa.

Jäimme veljeni verevän kanssa tyhjään puotiin odottamaan.

Tunsin olevani hilpeällä tuulella, herra veljeni vastoin tavallisuutta oli julman totinen. Mitä hän mietti, sitä en tiennyt, sen vain huomasin ja merkille panin että silinterinosto on suurimpia rajapyykkejä niin hyvin ihmisen ulkonaisessa kuin sisällisessäkin elämässä. Sillä on erikoinen siveellinen merkityksensä — joko se sitten on ylentävä tai alentava, riippuen luonnollisesti siitä, missä määrin kukin on moista ulkopoleerausta sisällisesti ansaitseva. Mitä herra veljeeni erityisesti tulee, niin olenhan sen jo ennen sanonut että hänen "sopi" todellakin ostaa tämä kaunis pääkappale sekä että hän siis sen ansaitsi. Taisi kulua kuusikin minuuttia ennenkuin myöjätär palasi kantaen pyöristettyä hattua.

— Nyt sen pitäisi sopia! sanoi hän iloisesti.

Koetteleminen alkoi jälleen.

Sitä tehdessä teki veljeni äkkiarvaamatta yhden tärkeän kysymyksen:

— Mikä tällä on hintana?

— Kaksikymmentä kaksi markkaa! tuli vastaus sievästi livahtamalla neidin suusta.

— Ohoh! sanoi vain veljeni. Muuta ei hän sanonutkaan vaikka minusta ihan siltä tuntui. Hän yhä koetteli, koetteli, katsoi peiliin ja koetteli…

— Käännystä tänne! komensin minä taas. Ja hän kääntyi ja katso: hänen päässänsä loisti se kirkas ja korkea.

— Yhden huomautuksen teen ja se on tärkeä: sinun naamasi ei ole tarpeeksi kiiltävä sointuakseen yhteen noin kirkkaan hatun kanssa. Joko on naama kiillotettava tai hattu himmennettävä.

— Elä huoli olla hävytön! sanoi herra veljeni ankarasti.

— Mutta nytpä tiedänkin, väitin minä, — sinun on ostaminen silmälasit samalla.

— Mitä varten?

— Sitä varten että juuri niillä saadaan ne kirkkaat välähdykset, joita estetiikka vaatii.

— Ethän sinä ole lukenut estetiikkaa?

— Aprobaatturi, aprobaatturi, arvoisa herra!

Me naurahdimme molemmat. Neiti seisoi ja hymyili.

Lopuksi olivat kaupat tehty ja nyt tuli kysymys n:o 2. Nimittäin kotelosta, jossa pyhää kapinetta säilytettäisiin. Neiti ilmoitti niitä olevan kahta lajia: toiset maksavat kaksi markkaa — toiset, hienot, seitsemän.

— Siltä väliltä ei ole? kummasteli veljeni.

Neiti ei oikein ymmärtänyt, mitä veljeni tarkoitti.

—… me myömme markasta kahden markan koteloita, kun hattu samalla ostetaan.

Veljeni valitsi — omituista kyllä — markan maksavan kotelon. Sinne nyt upotettiin kaunis kapine. Seurasi kysymys n:o 3. Silkkihattuharja? Tottakai sellainen olla pitää.

— Mutta kuule, kuiskasin minä puoliääneen veljeni korvaan: — eikö sinulla jo ennestään ole harja?… ja muistelen kuulleeni että kenkäharjallakin vallan hyvin…

Tämä oli törkeätä pilaa veljeni mielestä. Tässä ei sopinut leikkiä laskea!

Hän osti kahden ja puolen markan silkkiharjan. Sekin upposi samaan pahvipökkelöön. Pökkelön kansi pistettiin kiinni. Seurasi toimitus n:o 4: maksaminen. Veljeni kaivoi esiin lompakkonsa ja minä näin hänen levittävän kauppapöydälle punaisen sadanmarkan setelin.

Eikö herralla ole pienempää?

— Eikös neidillä sitten ole vastaanantaa?

— Ei.

Seurasi hiukka neuvottomuus.

— Ei sinulla liene kahtakymmentä viittä markkaa? kuulin veljeni yhtäkkiä kysäsevän minuun kääntyen.

Minä ihan säpsähdin. Sellaista kunniaa ei minulle ollut tapahtunut moneen päivään että joku olisi tiedustellut niin suuria summia. Vastasin naurahtaen vakavalle veikolleni että "ei ole tällä kertaa".

— Me lähetämme laskun kotiin, sanoi nyt neiti. Minnekkä saa luvan lähettää? Mikä herran nimi on?

— Nimeni on ———, olen asuntoa Kasarminkatu 26.

— Taikka jos herra itse tahtoo käydä jälestäpäin maksamassa? huomasi nyt neiti.

— Mutta kuinka voitte luottaa matkustavaiseen henkilöön? ihmetteli rehellinen herra veljeni. — Olen näet matkustavainen…

Neiti hymyili. Lopuksi kuitenkin tehtiin viimemainitun ehdotuksen mukaan. Ja me työnnyimme vihdoinkin ulos. Ja tulimme kadulle. Ja katso! herra veljeni kantoi oikeassa kädessään sitä suurta pahvipökkelöä. Ja me joudutimme askeleitamme…

Juuri kun olimme harpanneet espiksen poikki sekä hiivimme Kappelin ohi, huomasimme erään kuluneissa vaatteissa vaeltavan herrasmiehen kääntyvän ympäri ja jäävän meitä kohdastansa tirkistämään kadunkulmauksessa. Ja katso: hän seisoi liikahtamatta, suu tuskallisessa ja samalla iloisessa irvistyksessä ja hänen punaiset silmänsä tähtäsivät visusti pahvipökkelöä kohti, joka kantimessaan kieppui herra veljeni sormessa… Mitä hän siitä katsoi, aavistiko ehken mitä moiset pökkelöt sisällänsä pitävät tai johdattiko tämä joutava näky hänen mieleensä murtuneita muistelmia, sitä en tiedä, minä vain huomasin että tuolla risaisella herrasmiehellä ei ollut silinteriä päässään, vaan peitti hänen kaljuaan ainoaltaan vanha, halpa hatunreuhka.

Kuni häipyvää ihannetta jäi hän pökkelöä jälkeemme katsomaan, mutta me riensimme nopein askelin maallista kotiamme kohti…

Silkkihatun osto tapahtui, kuten veljeni itsekkin huomautti (ja taisi muistiallakkaansa kirjoittaa) armon vuonna 1899 10:ntenä p:nä huhtikuuta kello 5 ja 30 min. jälk. puol. päiv. samana vuonna jona Nikolai II istui Venäjän valtaistuimella ja Nikolai Bobrikoff alkoi beelsebub-pelinsä Suomalaisten maassa. Minä itse ja Joh. Wecksellin puotineitsyt olemme sen tapahtuman kaksi todistajaa.

* * * * *

Mutta tämä päivä oli, paitsi herra veljeni elämän merkkipäivä, muistettava päivä minullekkin. Samana iltana näet minulle tohtori Ikivarma ylen auliisti kaupitteli sanomalehdentoimittajan paikkaa yhdeksi vuosikaudeksi noin neljäntuhannen markan tuloilla.

— Miksi et sinä siihen vallan hyvin sopisi? tyrkytti hän. — Sinä sovit siihen mainiosti. Sinä olet tyylitaiteilija — sinun ei tarvitse muuta kuin päästellä menemään siihen suuntaan että mihin päätoimittaja haluaa. (Sic.) Ole vaiti! sinulla on tavallinen terve järki! Se on hyvä ettet itseesi luota, niinkuin väität, liika paljon. Siinä vaurastut, siinä harjaannut, siinä perehdyt yleisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin. Kyllä maar sinä kykenet! Lempo-soi sinä kykenet! Minulla ei ole ketään parempaa ehdokasta kuin sinä. Ota pois — kun saat — tällainen virka!

Minä kieltäydyin jyrkästi.

Jospa ne tietäisivät…

Seuraavana aamuna.

Kirje eräältä toiselta sanomalehdeltä, joka sanoo kiitollisuudella vastaanottaneensa lähettämäni runosikermän ja lupaa rahoja… Vai niin: illalla sanomalehtimies, aamulla runoilija ja aamiaisen jälkeen — pedagoogi. Näet eräs V luokan oppilas normaalilyseosta ilmaantuu luokseni ja pyytää saada venäjänkielen tunteja "edessäni".

12 p. — Keväthattu? Rahat loppuvat taas. En käy juuri koskaan kapakoissa, mutta tänä iltana olen tullut juoneeksi olutseidelin ja syöneeksi illallisen "Gambrinissa". Meikäläiset teatterissa. En mennyt mukaan, vaikka olisi ollut piletti. Väittelyä…

13 p. huhtik. — Sadannes-ensimmäinen kuuntelutunti Normaalilyseossa. Kurssi alkaa olla kuitti. Kun siellä kävin, huomasin kovin vieraantuneeni kaikesta entisestä. Minua värisytti ajatella itseäni opettamassa luokalla, jossa olisi kuuntelijoita. En voi ymmärtää, kuinka olenkin kyennyt antamaan 2 harjoitustuntia talvella. Minäkö — minä? Minua kauhistaa ajatellessa että vielä täytyy antaa 1 harjoitustunti ennenkuin mitta on kukkuroillaan. Että jätinkin näin myöhäiseksi! Kevät kun tulee ja päivä jo polttaa! Naiset kuhisevat kevätpukimissaan, nurmi jo hiukan vihertää vuoren rinteellä, rattailla ajetaan… Ja minua orjuuttaa 1 ainoa tunti! Kunpa voisi olla sitä ajattelematta!

Toimistossa painetaan paraikaa minunkin isänmaallisia runojani N. S. K:n lentokirjasiin kansalle. Olenhan onnellinen…

Illalla "populäärissä".

14 p. — Tärkeä momentti pedagoogi-esikartanossani. Olenhan maininnut koulupojasta, joka kävi pyytämässä että rupeisin hänelle antamaan yksityisopetusta. Pari päivää olen tätä asiaa miettinyt ja nyt vihdoin suostunut. Tuleehan samalla jotakin ansainneeksi (lieneekö pirullista ajatella opetustointa pelkän rahallisen hyödyn kannalta?) Olen tuuminnut vaatia oppilaalta, joka on varakkaan papin poika, 3 m. 50 p. tunnilta. Hirmuinen hinta? Toverit sanovat että se on aivan tavallista Helsingissä. Kolmekkaan tuntia viikossa ja herra maisteri saa 10 markkaa taskuunsa! Oppilaalle en ole ilmoittanut maksuvaatimustani eikä hänkään ole sitä kysynyt.

Tänään tuli hän luokseni ensi kerran, kirja mukana. Aurinko paistoi sisään huoneeseeni. Pyysin hänet istuutumaan sohvaan pöydän taa. Itse istuuduin tuolille, häntä vastapäätä. Kotiopetus alkoi s.o. läksyn valmistaminen koulua varten. Hän käänsi hauskasti. Sanojen taivutuspäätteet näkyivät olevan hänen heikoin puolensa. Huomenna päätimme ottaa toisen tunnin… Istuessaan sohvalla tuli hän sanoneeksi että hänellä on ollut umpisuolen tulehdus. Vähän kummallinen poika — lieneekö siivo niinkuin näyttää. Avomielinen hän oli. Katseli ympärilleen seinällä olevia taulujani. Kysyi: monennestako vihkosta nuot Kalevalakuvat ovat? "Oletteko nähnyt kuvia Eddasta?" kysyi sitten yhtäkkiä minulta. "Ne ovat hyviä", selitti hän etehisessä mennessään. "Kenenkä rintakuva tuo on?" muistan hänen myös kysässeen kesken opetusta… Saa nähdä, mitä tästä tulee. Kyllähän minä, mutta venäjänkielen verbejä en näy itsekkään varmasti osaavan. Ja opettajan pitäisi — tietää kaikki. Onkohan toimesta mitään siunausta minulle? Vieroittaako se… siitä?

Täytyy olla onneton ja syvästi suruinen tunne-elämässään, jos mieli olla runoilija… Sen olen havainnut…

15 p. huhtikuuta. — Toinen tunti kotiopetusta. Aurinko paistoi kuumasti vasten kasvojani, avonaisen ikkunan alta kuului pihalta kanojen kaakatusta ja mattojen pieksämistä… Maltshik tshitaet — Poika lukee. Tshitaet li maltshik? Lukeeko poika? — Njet, on pishet — Ei, hän kirjoittaa. Zdjes — täällä. Kuda? — minne?… Onhan se ihanaa tointa tämä. Kauniina kevätpäivänä! Mutta ei sovi antaa tunteille valtaa.

Helppoa tointahan tämä onkin. Enkä suinkaan vetelästi opeta. Tiukasti, vireästi vain, sillä laimea kysely piankin nukuttaisi oppilaani lämpöiseen päivänpaisteeseen. Tällä kertaa hän kiinnitti huomionsa pieneen valokuvaan. Kuka tuo on?

— Se on eräs upseeri. — Kuka upseeri? — Serkkuni — Eikö hän ole täällä Helsingissä? Aivan oikein: hän on Helsingissä nykyään. — Minä olen hänet nähnyt! huudahti poika. — Vai niin, mutta jos nyt sentään jatkettaisiin tätä lukemista…

Alussa tuntia oli hän jonkunlaisella riemulla ilmoittanut minulle sen uutisen että olimme olleet yhdessä tänään parturituvassa, siellä Kluuvikadun varrella, vaikka en kuulenma häntä ollut huomannut. Hänen tukkaansa oli juuri leikattu silloin, kun minä olin astunut sisään!…

"Jasnaja Poljana!" — ajattelin Leo Tolstoin kyläkoulua muistaen.

16 p. huhtik. — Sukulaisteni seurassa en näy olevan sitä, mitä voin olla ventovierasten seurassa. Sukulaisteni seurassa en ole vapaa, vaan olen kuin orja ja minua vaivaa tuskastuttava tunne, jonka saan peitetyksi vaan välinpitämättömäksi heittäytymisellä. Sukulaisteni seurassa katoaa minusta kaikki ihanteellisuus enkä heidän piirissään oltuani saattaisi kirjoittaa esimerkiksi ainoatakaan runoa. Sukulaisteni parissa en ole oikea minä. Jos tahdon näyttää ja kehittää todellista minuani, näkyy siis olevan välttämätöntä että niin vähän kuin mahdollista olen persoonallisessa tekemisissä omaisteni kanssa… Tämä on rehellinen tunnelma. Mutta kuka tietää: eikö heillä kullakin ole samallaisia vieromistunteita minun läsnäollessani?… Lieneeköhän muissa suvuissa sama surullinen suhde? Tai kuuluuko tämä luonnon järjestykseen?… Siinä on miettimistä yllinkyllin…

17 p. huhtik. klo 12,15 p. — Hän matkusti pois, tuo verevä veijoni. Olin häntä saattamassa asemalle (tätä kirjoittaessani soittaa vanha ukko ovella ja pyytää rahaa — annan hänelle kymmenpennisen, sillä markkaa, joka myös on kukkarossa, pidän liikana). Emme vaihtaneet monta sanaa. Ei minkäänlaista liikutusta. Tavallinen kädenpuristus ja sanat "hyvästi nyt" sekä tuo kuiva "ja kiitoksia…" — siinä kaikki.

Ja kuitenkin! — mikä merkitys erolla? Eihän tiedä, mitä kummallekkin saattaa tapahtua. Eihän tiedä, näemmekö enää toisiamme koskaan… Voi! surullinen se suhde, jossa ei ikinä osaa toistaan lähestyä…

Tyhjyyden tunne rinnassa palasin asuntooni.

Saman päivän iltana - myöhään.

Nyt tulen taas saattamasta häntä. Pitkästä ajasta oli minulla siihen tilaisuus…

Ah! olisinhan valmis heittäytymään hänen kaulaansa ja sanomaan hänelle koko totuuden. Minua itkettää ja sielussani on kuvailematon kärsimys. Tiedän että rakkauden tuskalle mailma nauraa, mutta rinnassani on tällä hetkellä totisesti sellainen tuska…

Yö siellä meren rannalla oli taas niin hiljainen. Ei keitään muita siellä näkynyt. Olimme täydellisesti kahden. Maassa hohti valkoinen lumi, jota juuri oli satanut. Ilma oli hermostoon herkästi käypä. Luulen että tällaisella ilmalla enin tunteekin lemmen kaipiota…

Hän sanoi olevansa väsynyt. Ah kuinka rakastan tuota hänen väsymystäänkin! Ah miksi en saa häntä tukea silloin kun hän on väsynyt? Hän kertoi pääsiäisenvietostaan maalla. Eräässä hauskassa iltamassa oli hän lukenut molemmat isänmaalliset runoni, jotka ovat olleet sanomalehdissä (anti-bobrikoffilaiset). Oh, kuinka niistä oli pidetty, tiesi hän. Kiitin häntä sydämmellisesti että runoni olivat saaneet kunnian tulla hänen huuliltaan lausutuiksi. Miksi en puristanut kätöstään mieleni osoitukseksi?… tunteenihan niin käski, mutta turha ujous esti. Tunnen että minun täytyy hänelle näyttää, mitä minussa on hyvää ja lämmintä, mutta en näy saavan sitä näytetyksi. Ja tästä, tästä kärsimykseni johtuvat…

Katumus täyttää rintani. Miksi en koskaan puhu hänelle sitä, mitä yksinollessani olen päättänyt puhua siltä varalta että hänet tapaisin… miksi en kysele, onko minulla mitään tilaisuutta häntä vastedes tavata? —

Hän ei sanonut huomenna tulevansa sinne. Ehkä oli tämä siis viimeinen tilaisuus, jolloin sain hänet tavata ja kotiin saattaa? Miksi en siis maininnut edes tästä ja ilmaissut suruani? Ja miksi en sanonut että jos hän huomenna todella ei ole Alppilassa muiden mukana, niin sitä suren ja häntä koko illan muistelen ja kaipaan! — Minä, jos ei kukaan muu! Ei ilta ilman häntä ole minulle mistään arvosta. En sanonut hänelle tätä, sanoinhan vain: tulkaa, neiti, voi tulkaa nyt sinne kumminkin! (tuntuu kauhealta ja vieraalta kutsua häntä neidiksi; tuntoni sanoo että pitäisi nimittää häntä sillä ihanalla nimellä, mikä hänellä on).

* * * * *

Olisinhan valmis menemään kihloihin hänen kanssaan! Vaikka hänessä olisi kuinka paljon tahansa puutteellisuuksia, vaikka hän olisi kuinka kipeä — nyt en sitä minään pitäisi, rakastan vain sitä hyvää ja hellää, mitä hänessä tunnen olevan. Minulla ei olisi mitään vaatimuksia: hän saisi olla millainen tahansa ja tulla millaiseksi hyvänsä… ja hänellä saisi olla millaiset sukulaiset hyvänsä… kun hänet saisin, se minut kokonaan nyt lohduttaisi ja saisin elämän ja onnen ja tarkoituksen, jonka tähden elää…

Sairaloinen haaveksija… olen tänään lueskellut onnettoman venäläisen runoilijan Nadsonin elämäkertaa… sieluni tuntee samaa mitä hän on tuntenut joskus päiväkirjansa ääressä…

Lemmityiseni!

Jos uskaltaisin hänelle tunteeni kirjoittaen ilmaista? Olenhan hänelle ennen runoni lähettänyt, mutta silloin olivat syyt pätevämmät. Kyllä uskallan, olen aina uskaltanut tällaista… olen myös usein saanut katua kirjeitäni, jotka hetken tunnelmissa ovat irtipäästetyt. Kentiesi hän säikähtäisi, pelästyisi tykkänään, pitäisi minua puolihulluna… pitäisi minua koulupoikamaisena… ja joutuisin ehkä naurunalaiseksi…

19 p. huhtik. klo 3,20 aamuyöllä… Tulen Alppilasta. Siellä toverein seurassa join olutta ja likööriä. Juhla oli muuten sangen laiha. Tyhjyyden tähden joimme — juomisesta saimme valheinnostusta ja laulun ja melun halua. "Pohjalaiset! pohjalaiset!" Mutta minä sanon että mennyt sukupolvi, se jolta meillä ovat ne kauniit traditsioonit, se oli meitä vankempi, se oli fyysillisesti vankempi ja siis henkisestikin väkevämpi. Voi nykyistä polvea! Mitä meissä on? Laihtuneet luut ja lainatut sanat! Me matkimme turhaan suurmiehiämme. Meissä ei ole sitä tarmoa ja voimaa, mikä heissä oli.

… Ihana yö! Tuuli tohisi puissa. Taivaanrannalla vaalasti varhainen päivä. Omituinen hämärä, joka levittää läpikuultavan hunnun ympärilleen… Täysin rinnoin hengitämme ilmaa. Oi luonto, sinä iäti nuori, sinua vastaan me rikomme, jos yöt juomme ja valvomme juhlissa…

Minä kuljin erään ystävän huvilan sivu. Minun teki mieleni hiipiä hänen makuuhuoneensa ikkunan alle ja virittää kaihomielinen sävel nuorukaisen elämästä ja tummasta tulevaisuudesta. Onnettoman? Niin… sillä en ymmärrä, mikä minua oikein vaivaa, tunnen itseni niin kelvottomaksi vertaisteni joukossa. Milloinka heitän päältäni tämän valhenaamarin ja sanon tovereille koko totuuden…

Rakkautta ja hellyyttä minä kaipaan, ne minut parantaisivat ja mieheksi tekisivät. Hän ei siellä ollut — ei ollut siellä ainoatakaan suloista olentoa… Olen aivan selvä tätä kirjoittaessani. Istun kynttilän hohteessa, ikkuna raollaan, ulkoa kuuluu yhä tuulen tohina. Kummallinen on mieleni tämän yön helmassa… Romantillisen surullinen… Elämän kipinä? Antakaa minulle elämän kipinä! — —

19 p. myöh. ill. Huhtikuinen kuutamoyö! Tulen taaskin Alppilasta, jossa "Ystävän" kanssa kävimme tilaamassa huoneen meidän seuraamme varten. Suloista on kun on semmoinen tuttava. Kuinka monta ihanaa hetkeä olenkaan hänen kanssaan viettänyt! Ei se ole valhetta, vaikka sitä synkkinä hetkinä luulottelen… Olen siellä kuin kotonani ja niin minun tahdotaankin olevan. Istuin salissa, hämärässä ja soittelin kannelta. Sillä aikaa oli toverini ujostelematta kylpemässä. Kuutamo paistoi kukkien takaa. Olin iloinen että olen käsittänyt suhteeni "Ystävään". Se on herttainen, veljellinen ja puhdas.

Venäjänkielen professori kuuluu eräälle tuttavalleni lausuneen kummastuksensa auskulteerauksestani. "Aikooko hän opettajaksi?" kuuluu nuhtelevasti kysyneen. Hän nimittäin pilkkasi tietojani silloin kun minut päästi. En siis saisi täydentää tietojani enkä antautua opettajaksi "häpäisemään professoria"?

Kiusallisia muistoja!

Itse en puolestani tiedä, miten käy. Nytkin on kukkaro melkein tyhjä ja rahaa olisi tarvis. Olisi sentään ihanaa, jos olisi vakinainen palkka ja rahalähde. Mutta se hiuduttava työ se ikävä työ, nuot määrätyt tunnit! Ei, en sitä tuskaa kärsi Läkähdyn, jos hädän tähden täytyy pedagoogiksi tulla. En ole kone, olen luonnon helmassa häilyvä nurmen korsi, joka janoaa virvoittavaa sadetta ja lämmintä päivänpaistetta. Elkää minua tallatko, vaan sallikaa minun vapaasti kasvaa, jotta saisin hempeänä kesäpäivänä länsituulen lietseessä heilua… ja vasta kylmä talvi elonnesteeni hyytäköön. Kahleita vapisen ja kammon…

— — —

Seur. aam.

En pysty mihinkään. Aikani menee hukkaan. Suru, viha, kateus, rakkauden kaipuu, tunnontuskat kalvavat ja kuluttavat… Painaneeko minua joku kirous?…

20 p. Kirkas päivä. Viimeinen levähdys vanhoilla laakereilla. Oikeinpa repäsi sydäntäni, kun minulle noista kahdesta sanomalehdessä olleesta runosta maksettiin kokonaista 50 markkaa. Olin odottanut korkeintaan 20, enkä sitäkään olisi kehdannut vaatia, mutta hätä siihen pakotti. Sillä enhän ollut ajatellut mitään aineellista palkkiota sepittäessäni nämät — ainoat laatuaan minulta — isänmaalliset, huomiota herättäneet hymnit maaliskuulla. Kas, kas, kuinka sydänalassa tuntuu hyvälle — ja ne molemmat runot ovat nyt erityisiin kirjasiinkin painetut — Suomen kansalle levitettäviksi — niitä kirjasia sain ottaa ilmaiseksi mielinmäärin herra toimittajalta.

Taas minulle tarjottiin toimi — venäläisten lehtien referoiminen sanomalehdessä. Ja taas minä kieltäysin — onneton, johon ihmiset varmaan luottavat sentähden että olen "filosofian kandidaatti". Maisteri? Mainiokin nuori maisteri! Patrioottisia runoja hän rustata osaaja matkii Runebergia kuin papukaija konserttia, mutta yhteiskunnalliseen elämään ei hän käytännössä kelpaa. Varmaan hänessä "sepittelemisen" kyky on kehittynyt kaikkien muiden kykyjen kustannuksella? Sitä olen jo monesti itsekseni ajatellut. Lienen niitä, joille on suotu vain yksi ainoa lahja… Mutta en edes sitä kykene huippuunsa kehittämään. Viikkokausiin en ole kirjoittanut oikeata runoa!

Saman päivän iltana klo 11.

Tulen Kaivopuistosta, sellaisesta talosta, jossa en ennen ollut käynyt. Kuulun näet johonkin huvitoimikuntaan…

Kauniissa kuutamossa saavuin sinne erään toverin kanssa… Keski-ikäinen pari…

He olivat matkustaneet Wienit ja Wiesbadenit, Jenat ja Jerusalemit, nähneet sen ja senkin kuuluisan vuoren, sen ja senkin pyhän luostarin, saaneet audienssin Hessen-Nassaun herttuattaren luo, jonka valokuva heillä loisti salin pöydällä, tutustuneet merkillisiin henkilöihin, nähneet turnajaiset Turkinmaalla tai jossain siellä päin, juoneet tuhatvuotista kellariviiniä Unkarin pustalla ja heillä oli ääretön joukko kuvia maailman maisemista, rakennuksista ja merkkihenkilöistä…

Mitä minua liikuttaa nuo loistavat mailman paikat, erikoiseen tyyliin raketut luostarit ja luostariportit, kaikellaiset historialliset hirttokuvat ja monumentit, solat ja sillat, tunnelit ja turnajaiset…! Sieluni ei niistä mitään saa, ja valheviehätystä se on, jos johonkin sieluttomaan rakennukseen ihastuisin ja sen jokaista nurkkaa huumauneena katseleisin!…

"Se kuuluu sivistykseen"? "Oletkos ainoa muukalainen, joka et tiedä…"

Lieneekö ihmiselämälle niin siunauksellista, jos itselleni hankkisin paljouden kaikellaisia tietoja eri maiden oloista? Ottaisin tarkan selon siitä tai tuosta portinpylväästä, siitä tai tuosta kivimöhkäleestä?

Minua surettaa ja suututtaa, huolestuttaa ja samalla hävettää ääretön tietämättömyyteni kaikesta suurmaailman n.k. sivistyksestä. Mitä tiedän esimerkiksi Panamajutusta? En yhdellenkään ihmiselle osaisi siitä selkoa tehdä, sillä en ikinä ole siitä selkoa ottanutkaan, sillointällöin jonkun pätkän sanomalehdistä lukaissut… ilman mielenkiintoa. Kreikan ja Jaappanin sota, Ameriikan Yhdysvaltain ja Espanjan väliset taistelut, jotka kaikki ovat kuuluneet nykyaikaisiin merkkitapauksiin — niistä en tiedä mitään, en tiedä enkä välitä sodan syistä tai seurauksista — mitä ne minua liikuttavat? (vuosiluvuilla on aivoni koulussa väsytetty).

Järkeni lienee rajoitettu, aivoissani lienee aidattuna vain pienoinen pelto, joka kasvaa suomalaista ohraa. Vehnät ja maissit eivät siellä menesty…

Pitäisikö ruveta todenteolla lukemaan kieliä: saksaa ja ranskaa ja suurmaailman kirjallisuutta? Kuka kaikkea ennättää tänä kuumeentapaisena aikana? Väliin tekisi mieli kirota nuuskuksi kaikki kirjahyllyt, jotka ovat kukkuroillaan minulle vielä tuntematonta kirjallisuutta… "Sivistys" on sentään jotakin kauheaa, sillä sillä on hirveästi paljon vaatimuksia. "Sivistys" on turmiollista, sillä se herpaisee nuoren hengen voimat. Vihaan sydämmeni pohjasta kiljuvia junia ja päriseviä kone-pyöriä — ne kaikki ovat tuoneet mukanaan mammonan palveluksen! Edistys ja suuret keksinnöt ovat kamalat! Kuinka monta yksilöä sekunnissa tappaneekaan maailman kehitys?… Rauhaa, rauhaa minä tahdon! Luontoa ja rauhaa ja uutisviljelystä koko olemukselleni. Koulu ja opistot ovat minut tylsentäneet. Miksi jatkoinkin lukuja yliopistossa ja sain valheella "viisaustieteellisen" maineen?.. Milloin tulee käännekohta ja uus elämä?… (Toiselta puolen on viehättävää ajatella että koko kulttuuri lepää nenäni alla kuni aukaisematon paksu kirja; jahka sunnuntai joutuu, niin siihen tartun — nyt en jouda.)

21 p. huhtikuuta. Kävin Normaalissa. Ah sentään!

Luokkatoverini, jonka kanssa pikkupoikina olemme sylityksin maanneet, jonka kanssa rinnatusten ripillä käyneet, jonka kanssa yksissä ylioppilaiksi tulleet — hän siellä jo suorittelee lehtorin näytteitä. Ja se käy kuin rasvatuin rattain.

Seisoin oven takana, sillä luokka oli ääriään myöten täynnä yliopettajia ja auskultantteja. Kuulin hänen puhuvan korkea-runollisin vertauksin Ranskan vallankumouksesta ja Napoleonista: "niinkuin kevättulva, joka…" Hänen sanansa olivat punnittuja, hän seisoi voitonvarmana luokan edessä avaroine, kiiltävine rinnuksineen, hyvinmukautuva hännystakki yllään.

Kuuntelin häntä neljännestunnin ja ajattelin itsekseni: "voi sinuas miekkoinen Malakiias! Sinä olet totisesti syntynyt valmiina tähän mailmaan, jota kuitenkin koi syö ja ruoste raiskaa…" Kuuntelin ja jätin kesken, uskoin ja läksin suoraan saunaan, sillä lauvantaipäivinä on tapani tällainen.

Tragikomedia on elämä.

22 p. huhtikuuta. Olen nähnyt — hänet! Hän tuli minua vastaan Aleksanterin kadulla. Minä olinkin kävelyssä vartavasten häntä kohdatakseni ja kaihoni oli suurimmallaan ja ajattelin vain häntä ja olin mietteisiini vaipunut… niin juuri silloin hän ohitseni sipsutti: näin hienonvalkoisen otsan tummat, kirkkaat silmät, pehmeät kiharat… Säpsähdin ja haparoin lakkiani… minä narri!… Hän oli nähtävästikin havainnut minut ennen kuin minä hänet — ja minusta näytti että hänkin säpsähti… mutta minusta näytti myös ikäänkuin olisi hän yrittänyt naurahtamaan minut nähdessään juuri niin kuin naurahdetaan sille, josta juuri on ollut erityistä puhetta jonkun kanssa ja joka samalla sattuu tulemaan vastaan… Hän meni menoaan enkä rohjennut kääntyä hänen mukaansa, sillä minusta näytti että joku outo naishenkilö oli kävellyt hänen rinnallaan. Tunsin iloa ja tuskaa ja pyörähdin Mikonkadun kulmasta Espikselle — ensimmäinen ajatukseni oli kiirehtiä Unioonikadun kulmaukseen häntä vahtimaan, sillä varmaan hän nyt oli kotiaan menossa ja voisin siis taas mennä — saattamaan…

Mutta kohta häpesin omaa kiihkeyttäni ja minusta tuntui oma tilani naurettavan surkealta ja koomilliselta: — tämmöisellä säällä olla lemmenretkillä! (Satoi näet taivaantäydeltä märkää lumiräntää). Ja — minä, auskultantti, tulin surullisin mielin yksinäiseen asuntooni…

Niin, vilahdukselta hänet näin: Milloin saanen hänet taas nähdä? Tokko enää milloinkaan. Ylihuomenna on toverikokous, mutta olen päättänyt etten sinne mene, sillä monet toverit jo ivailivat että "sinustakin on tullut niin ahkera osakunnassa-kävijä!"

Jollen häntä saa tavata, niin kirjoitan hänelle. Jumaliste kirjoitan! Sillä en voi pidättyä: täytyy saada hänelle sanotuksi tunteeni että hän on minulle kalliimpi muita. Olkoon se kuinka koulupoikamaisesti tahansa tehty, mutta miksikä salata hyvää itsestään? Ensin kirjoitan hänelle esimerkiksi tuollaisen aivan lyhyen, muutamia rivejä käsittävän kirjeen, jossa kysyn: saanko hänelle kirjoitella kirjeitä? Jos hän lähettää myöntävän vastauksen, silloin olemme ikuiset ystävykset ja minä sanon hänelle kaikki… Ja minä kysyn häneltä m.m. tunsiko hänkin minun läsnäoloni tänään ennenkuin tulimme toisiamme vastaan. Olen varma siitä että hän hermoissansa sen tunsi! Sillä hänellä on myös hennonherkkä vaisto… ja luulen että hän on salaisimmissa sydämmen tunteissaan myös paljon minua muistanut…

Voi minua! olisin niin valmis rakastamaan ja tekemään onnelliseksi, mutta lieneekö minulle sitä suotu? Elä sammu, ihana tähti, elä sammu, vaan salli lempeän valosi levitä murheelliseen sieluuni, joka on hellyyttä täynnä!… Niin, tämä kai on sitä rakkautta, sitä nuorta rakkautta. Ja nämät kai ovat niitä lemmen ikuisia tuskia…

23 p. Sunnuntai. Tunnen itseni ihmeen virkeäksi ja vallattomaksi. Olen juossut huvitoimikunnan asioissa; puhellut telefoonitse j.s.s. Iltapäivällä Y.L:n konsertissa. Korvissani soipi: "Siell'on lapsen lysti olla…" Sitten olen ajellut tohtori Tuohisen kanssa Alppilaan, viettänyt siellä puolen tuntia simamaljan ääressä Y.L:n laulua kuunnellen, kadottanut toisen kalossini, pudottanut hohtokivinapin, vieraillut huvilassa "Talven pulmu"… Olen niin terve ja voimakas että tuntuu kuin voisin hypätä yli kokonaisten talojen ja yhdellä ponnahduksella pääsisin tuohon kuuhun, joka täytenä paistaa raikkaassa kevätyössä. Oi ihanaa on olla terve ja nuori ja koko elämä edessä avoinna!

Mutta minulta on jäänyt juttelematta, mitä erikoista on tänään tapahtunut.

Päivälliseltä kotiin palattuani ja istahdettuani Nadsonin runoja katselemaan, soi etehisen kello kahdesti, jolloin riensin avaamaan. Sisään astui — entinen luokkatoverini, jonka kanssa yhtäaikaa oli ylioppilaaksi tultu, insinööri Köykäinen, yksi niitä tovereita, joiden kanssa ei ikinä ole lähemmin seurusteltu ja joista en ole pitänyt, (miksi en sitä tunnustaisi.) Ne harvat kerrat jolloin pääkaupunki-ajalla olin hänet kadulla kohdannut, olin tuntenut häntä kohtaan kylmyyttä ja inhon tapaista suvaitsemattomuutta. Toveri näet joi ja eleli epäsiveellisten naisten kanssa, halveksi kirjallisuutta, jota ei mitenkään harrastanut, lörpötteli mitä sylki suuhun toi ja naurunsekaisella irvistyksellä kohteli kaikkia vakavampia kysymyksiä. Olin häntä oppinut pitämään täydellisenä materialistina, hengettömänä dekadenttina.

Nyt tuli hän luokseni ja sentähden vähän hämmästyin:

Sinä tulet luokseni — sinua mahtaa joku erityinen asia tännepäin ajaa?

Hän ei vastannut mitään, mutta suu vetäytyi nytkin jonkunlaiseen irvistykseen ja riisuessaan palttoota yltään sanoi hän: otatkos vastaan?

Pyysin häntä astumaan huoneeseeni, koetin tehdä sen jonkunlaisella ystävyydellä etten entistä luokkatoveria pahoin loukkaisi, mutta tunsin kuitenkin että hänen tulonsa oli minulle yhä vastenmielinen. Tulonsa syyksi virkkoi hän: "Mä näin sun akkunasta kulkevan sivu ruokapaikan ja arvasin sun menevän kottiisi, aattelin että nyppä kerran lään käymään sen siistin poijan tykönä."

— Vai niin, sanoin, painappas puuta… Mitä sinun mailmaasi nyt kuuluu?

— Minunko mailmaani?…

— Niin, se on tuota sillä tavalla että jokaisella näkyy olevan oma maailmansa ja oma piirinsä, jossa hän elää ja hengittää… Se entinen toverielämäkin se on aikaa sitten hajonnut, jokainen on joutunut omalle alalleen ja liikkuu ja ottaa vaikutuksia vastaan omasta ympäristöstään. Sentähden tässä niin vieraantuu. En kai minäkään sinusta paljoa tiedä etkä sinä minusta?

Hän sanoi huomanneensa samaa.

— Minunko mailmaani? toisti hän sitten itsekseen vastaamatta jäänyttä kysymystäni. — Että mitäkö minun mailmaani kuuluu? Kuuluu siihen yhtä ja toista… Mutta mitä sinun mailmaasi kuuluu? — vieläkö sinä yhä niitä runojasi kirjoittelet? Mihinkä nä niillä luulet pääseväsi? Heitä pois, kuule (hän lausui nimeni yhä tavalla, joka aina oli minua kiusannut) se turhuus… Et sinä niillä rauhaa saavuta… ainoa lohdutus ainakin minulle on — raamattu siitä minä olen rauhan löytänyt?

Katsoin toveriini hämmästyneenä. Tuo mies, tuo, jonka olin luullut astuneen kynnykseni yli samanlaisena materialistina kuin ennenkin, vailla mitään siveellisiä tai ihantellisia pyrkimyksiä, hän ilmoitti nyt tutkineensa raamattua!

— Ettäkö siis sinäkin, insinööri Köykäinen, luet raamattua?

— Niin… se on paras kirja maailmassa, ainoa kirja, josta saa lohdutuksen. Sitä minä luen joka päivä!

Ja hän alkoi minulle puhella jumalansanaa, siteerata Nikodeemuksen sanoja Jeesukselle ja Kristuksen vastausta Nikodeemukselle: "Tuuli puhaltaa kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa etkä tiedä, kusta hän tulee ja kuhunka hän menee — niin on myös jokainen, joka uudesta syntyy."

Hän toisti viimeisen lauseen kolme eri kertaa, joka-kerta pannen painon sanalle niin.

Hänen silmänsä kiilsivät omituisesti raamatun lauseista puhuessaan.

Lausuin iloni että hänessäkin nyt oli herännyt vakavampia elämänharrastuksia ja että hänkin nyt oli ruvennut ajattelemaan kaikkia tekojansa, hän, se entinen…

— Mutta onko sinussa nyt todella tapahtunut oikea kääntymys? kysyin.

Hän ei oikein tahtonut sitä kehua. Hän selitti vain mitä hänelle oli tapahtunut:

Maaseudulla ollessa oli hänelle lähetetty lahjaksi raamattu. Häntä oli hävettänyt, hän ei ollut kehdannut siitä kenellekään puhua, sillä hän vihasi raamattua. Mutta hän otti sen vastaan ja kirjoitti lahjoittajalle: "Ainoastaan siitä syystä että te sen minulle lahjoititte, suostun ottamaan raamatun vastaan." Joutohetkinään rupesi hän sitä katselemaan, aluksi halveksien ja ylenkatseellisesti. Mutta erään kerran sai hän ikäänkuin sähköniskun, joka tunki läpi sielun ja ruumiin… Hän alkoi rukoilla Jumalaa: "älä hylkää minua, älä hylkää minua!" Nyt alkoi hän lukea Raamattua joka aamu ja ilta. Nyt ymmärsi hän, mitä siinä sanotaan… hän löysi alituisesti uutta, mikä valaisi hänen entistä elämäänsä. Ja hänestä tuli vähitellen — muuttunut mies.

— Minä olen suuri raukka, sanoi hän: minä epäilen vielä paljon, mutta joka-päivä saan minä lisätodistuksia siihen että olen oikealla tiellä. Minä rukoilen joka-päivä jotakin. Ja minä olen ihmeekseni huomannut että rukoukseni auttavat… Kerran, näin puolisilta palatessani, tuli minulle entinen paha halu mennä juomaan… lähdin kävelemään alas Korkeavuoren katua keskikaupungille päin. Silloin — yhtäkkiä — tapahtui kuin olisi maa jalkani alta poikkilyöty… ja silmissäni kaikki musteni… silloin minä ymmärsin mitä olin aikonut tehdä ja minä palasin kotiini ja aloin entistä hartaammin rukoilla Jumalaa.

— Kuka olisi tällaista sinustakin uskonut! huudahdin minä. — Felix Köykäinen?

— Niin, minä olen ollut huono ihminen, mutta varmaan Jumala armossaan on tahtonut minut pelastuksen tielle johdattaa.

— Mutta jos sinä vielä vaivut entiseen elämäntapaasi? Entä jos vielä lankeat?

— Sitähän ei osaa sanoa. Mutta jos minä lankean, niin lankean vielä pahemmin kuin ennen.

— Juuri sitä minäkin pelkään.

Hetken päästä olimme väittelyssä. Huomasin että hän alkoi minua ikäänkuin käännyttää ja se hieman suututti minua (kokematonta).

Minä vastasin hänelle että jokaisella on oma sisällinen elämänsä eikä pidä toista tuomita ennenkuin tämän sisällisen elämän tarkemmin tuntee.

— Niin, sinähän olet kyllä aina ollut siisti poika, "mamman poika", mutta sinä et tahdo tunnustaa Kristusta. Luetko sinä koskaan raamattua? Onko sinulla ensinkään raamattua?

Minä näytin hänelle.

— Olen sen itse itselleni ostanut, sanoin.

— Eikö sinua hävettänyt, kun menit raamattua ostamaan?

— Ei, ostin sen kuten muunkin arvokkaan henkituotteen… sehän on hebrealaisen runouden helmikimppu…

— Ja oletko lukenut myös?

— Silloin tällöin, en minä kovinkaan paha pakana ole. On minullakin uskonnollisia hetkiä.

— Mutta ne syntiset runosi?

— Oletko niitä koskaan lukenut?

— En…

— Mistäs siis tiedät että ne ovat "syntiset"? Sinä — joka et runoutta muutenkaan ikinä ole käsittänyt etkä siitä osannut nauttia etkä sitä tunne!

Hän myönteli. Vedin hyllyltä esiin "salatun kammioni" ja pyysin hänen sieltä lukemaan runot "Huokaus" ja "Hetket heikot". Hän luki ne läpi puoliääneen. — Mitäs arvelet, sanoin, — eikö minullakin ole sisälliset taisteluni ja jonkunlainen kristinusko hetkellisesti?

Toveri nosti päätänsä kirjasta: "Näistä päättäen luulis sinun olevan hyvinkin lähellä Kristusta!"…

Lähdimme yhdessä ulos, sillä minun oli kiiruhtaminen Y.L:n konserttiin. Kadulla vielä puhelimme samoista asioista. Kehoitin muuttunutta toveriani nyt rupeamaan harrastamaan muutakin kirjallisuutta yhtärintaa uskonnollisen kanssa. Sanoin että hän muuten kehittyy yksipuoliseksi. Hän pudisti päätänsä ja arveli ettei hän jouda maailman turhia kirjoja lukemaan sekä kehoitti puolestaan minua lukemaan "Augustinuksen tunnustuksia", jonka kirjan hän sanoi maksavan ainoastaan 75 penniä.

Ylioppilastalon vestibyylissä eksyin toveristani, niin ettemme tulleet toisillemme hyvästiä sanoneeksi.

* * * * *

Pieni lisähuomautus vuosien perästä:

Sen jälkeen en ole tätä toveria tavannut enkä häntä ikinä tavata voi. Parin vuoden perästä kääntymyksensä jälkeen kuulin hänen tehneen itsemurhan. Sitä ennen muistan häneltä postissa saaneeni järjettömän ja aiheettoman kirjeen. Muistan etten sanallakaan osannut vastata siihen. Nähtävästi oli Felix toverini niitä, joita uskon lääke ei paranna, vaan myrkyttää. Synnintunto ruumiillisesta turmeltumuksesta oli surmannut häneltä elämänhalun. Rauha tomulleen!…

25 päivä huhtikuuta. Jumalankiitos! nyt se on ohi — viimeinen harjoitustunti. On kuin raskas paino olisi pudonnut sydämmeltä… Koko eilisen päivän ahdisti se minua, ahdisti selittämättömästi. Levotoinna harhailin kaupungilla; olin jo tehnyt ne valmistukset, jotka kykenin tekemään ja jos yhä yritin, meni kaikki vain sekaisin. "Sehän nyt merkillistä ettei voi pitää ajatuksiaan koossa, ettei voi järkevästi johtaa kysymyksiä oikeassa järjestyksessään… tunteita, tunteita vaan!" Tähän levottomuuteen liittyi toinen polte: olin nähnyt hänet eilen, hän oli tullut vastaani esplanaadilla, aivan yksin, keskellä paistavaa päivää… ja minä, minä hullu en nytkään kääntynyt hänen mukaansa! Minä julma! Miksi tein vasten sydämmeni sisintä halua? Tervehdin kylmästi, annoin hänen mennä… sitten vasta käännyin ympäri, tahdoin tavoittaa hänet, riensinkin ensimmäiseen kadunkulmaukseen, siinä pysähdyin ja häpesin (mitä minä häpesin?) — hän meni tuolla… juopa suureni…

Illalla oli ihana kuutamo. Olin osakunnassa. Siellä oli hänkin. Mutta en mennyt häntä saattamaan, vaikka tilaisuus tarjoutui… Miksi en mennyt? Siksikö että toverit kaikki olivat kiihkoni huomanneet… he sille keskenään irvistelivät. Tahdoin muka näyttää että voin olla välinpitämätönkin tuosta tytöstä… Koko yön lepäsin yksinomaan häntä muistaen (kaihoni oli puhdas), lepäsin kuumeessa, vaikka ikkuna oli auki. Jo klo 5 heräsin. Olin tuskallisesti nukkunut. Koko ruumiini vapisi sisällisestä liikutuksesta. Koetin rohkaistua, koetin olla häntä muistamatta… ei, minä muistin hänet joka sekunti. Hullunkurista oli kaikki samalla kertaa: harjoitustunnin "skakkus" — ja rakastumisen ahdistus — yhtaikaa.

Kello 8 aamulla menin kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti. En tuntenut itseäni omaksi itsekseni. Olisin ennen vaipunut alle maan kuin nyt mennyt esiintymään. Mutta minun täytyi. Yliopettaja ja kymmenkunta auskultanttia marssivat armottomasti jäljessäni luokalle. Ja tunti alkoi — ja tunti loppui. Seurasi kritiikki… tehtiin huomautuksia, enimmäkseen vähäpätöisiä… myönsin kaikki vikani… Rehtorin arvostelun kiittävä puoli on aina hyvin lyhyt ja tulee lopuksi muistutusten pistinten perästä ikäänkuin pieni sokurileivos suolaisen puuron jälkeen. Tuiki terävän miehen kiittävät sanat kuuluivat näin: Yleensä tunti meni tasaisesti ja sujuvasti… Loppu oli epäselvää mutinaa parran sisästä. Tunsin jonkunlaista myötätuntoisuutta herra Rehtoria kohtaan. En hänen huomautuksiaan tai moitteitaan pane ollenkaan pahakseni. Hänellä on kunnioitettava kokemus pienimmistäkin seikoista opettamisessa (merkillistä vain että hänen omaa opetustaan arvostelevat kovin kuivaksi).

Lieneeköhän tämä nyt ollut viimeinen tunti julkisessa oppilaitoksessa? En näet huoli neljättä harjoitustuntia, koska ei ole pakko. Tyydyn vähimpään lailliseen määrään. Minulla on tileissäni toista sataa kuuntelutuntia, toista tusinaa virkatunteja ynnä nämät kolme ammattituntia. Riittää! Työni Suomen normaalilyseossa on loppunut. Olen päässyt piinapenkistä, kilvoitellut hyvän kilvoituksen… ja otan nyt riemulla vastaan vapunpäivän vieton. Tänään menen viemään ylioppilaslakkiani pesetteelle…

Saa nähdä mitä tämä vuorokausi mukanaan tuo? Illalla on m.m. osakseni tullut mennä noutamaan eräs nuori, minulle tuntematon laulajatar mukaan siihen iltamaan, jonka huvitoimikuntaan kuulun.

— — Tänään olen saanut kaupungin postissa uskonnollisen kirjasen nimeltä "Epäilyksestä uskoon". Sen lähettäjäksi "epäilen" tuonoin luonani käynyttä toveria…

Merkillinen ilmiö maailmassa on, että heti kun on saanut oman sielunsa "pelastetuksi", alkaa huolehtimalla huolehtia niistäkin, jotka eivät haudantakaista helvettiä pelkää…

Sam. pnä j.pp. klo 3 …

Turhaan käveltyäni Espiksellä häntä kohdatakseni, palasin pois poiketakseni päivällispaikkaani. Silloin tuli hän vastaan — ei yksin, vaan toisen kanssa. Se toinen oli — herrasmies. Minä tervehdin ja hän. Impeni näytti vastaavan ystävällisesti se toinen näytti minuun vilkaisevan. Herrajumala! Kuka tämä herrasmies mahtoi olla? Taivas varjelkoon, eihän hän vain liene jo — kihloissa? Vai oliko herrasmies joku hänen sukulaisensa: veli tai serkku, jollaisesta hän kerran oli jotain maininnut. Soisin niin olleen…

Ihmeellinen psyykillinen toiminta! Taas olin juuri kiihkeimmilläni neitoani ajattelemassa, kun hän samalla ilmestyikin eteeni. Minulla oli ollut tajuton aavistus hänen läsnäolostaan. Sen huomasin heti hänen sivumentyään.

Ruoka ei maistunut! Mietin koko syöntiajan runoa, joka ilmaiseisi mustasukkaisuutta. Sellaista tietenkin syvästi tunsin…

Läheisin naapurini Leo Lemmetön, joka paraikaa viimeistelee kandidaattitutkintoansa, tietää minun tilani. Hän laskettelee siitä raitista leikkiä. Hän väittää että hermoissani muka on joku kummallinen vika. Muuten en muka näin kiihtyisi ja viehtyisi tuohon naiseen. "Sinun veressäsi liikkuvat molekyylit liian herkästi — sentähden sinä noin rakastut. Sinun pitäisi ottaa jotakin ainetta, joka asettaisi nuot molekyylit luonnolliseen tasapainoon?" — Niin, minähän olenkin epänormaali, vastaan minä: — tiedän itsekkin että jonkunlaisesta sähköherkkyydestä tämä rakastumiseni suuresti riippuu.

"Miehen täytyy hillitä itseänsä! Rakkautta ei sovi päästää hallitsevaksi tunteeksi. Miehen täytyy olla mies!"

— Mutta minä kaipaan naisen hellyyttä… kidun ja läkähdyn ilman sitä…

Hän, Leo Lemmetön, nauraa minulle kaikuvasti vasten kasvojani ja sanoo että minulle olisi terveellistä saada asua viikonkin ajan yhdessä puulaakissa hänen kanssaan, niin saisin muka nähdä, kuinka arkipäiväinen ja pikkumainen olento hänkin, tuo ihanteeni, oikeastaan on. Ja minä kuulenma kyllästyisin ennenpitkää häneen ja viehtymykseni lakkaisi ja lempeni lakastuisi…

Toverini sanat eivät tepsi vähääkään. En pääse puuhun en petäjään tästä että minussa kuohuu erityisiä helliä tunteita tuota neitoa kohtaan.

Yöllä …

Tyhjää, tyhjää, tyhjää! sielussani ja kukkarossani! Tulen "ihanteellisten" illatsusta. Muistan siellä lukeneeni runoni "Kuin virta vilpas uurtaa uraa suomenkieli!" Tantus Kvantus sanoi sen johdosta arvoni suuresti alentuneen hänen silmissään. Vahinko ettei se hyvin juotettu sonnivaska saanut tietää, kuinka suuresti hänen arvonsa aleni minun silmissäni sen arvostelun johdosta. Merkillistä tosiaan! Vai ei Bobrikoffin tultua maahan enää muka saisi virittää hymniä omalle kansalliskielelleen? Sitä peliä en ymmärrä!…

26 p. huhtikuuta. — — —

Ei! en kestä tätä! En kestä… Taas hänet vilahdukselta näin seisoessani teatteripilettien myymälässä, näin hänet lasioven läpi ja hänen kanssaan käveli eri mieshenkilö kuin eilen. Näin hänen hymyilevän, näin nuot tummat silmät, joiden kiilto on jotain erikoista… hän ei minua voinut huomata… Miksi minun pitääkin hänet nykyään joka-päivä nähdä, nähdä kuni ihanan tähdenlennon, joka vain silmänräpäyksen ajan leimahtaa hukkuakseen tyhjään pimeyteen?… Oi, olen rakastunut, onnettomasti rakastunut, hulluuteen asti rakastunut tuohon kiharaiseen tyttöön…

Olenko rakastunut? Suuresti, pysyväisesti rakastunut? Kestääkö rakkauteni hautaan saakka? Kaikista vaikeimmat tuskat tuottaa minulle tämä lempi sentähden, etten kykene siitä kirjoittamaan runoja. Ja miksen? Siksi kai että tunteeni ovat tulvillaan tulkitsemattomia haaveita ja suruja.

Oi kuinka onneton olen. Miten on minun käyvä? Jos voisi runoella, niin se helpottaisi. Saaneeko hän milloinkaan tietää, mitä hänestä olen ajatellut? Jos hän saisi, niin eikö ymmärtäisi…

Vähän myöhemmin …

Koetan sovittaa tunteeni seuraaviin säkeisiin:

Hellytä Herra mun Impeni mieli, Immen, jota ma ikävöin, Jota ma illat ihaillen itken, Jota ma muistan päivin ja öin!

Elämäni tuki, elämäni turva, Sieluni lohdutus ainoinen! Hänet jos saisin, elämän ma saisin — En olis iäti murheinen…

Lähdin kaupungille, sillä autiossa asunnossani en viihdy. Päätin vartoa hänen tuloaan. Olen näet kuullut että hänellä on vapaa tunti klo 12—1. Varustausin sisällisesti neitoani kohtaamaan. Sitä ja sitä pitää minun muistaa hänelle sanoa, minun täytyy, sillä hänen täytyy saada tietää jotain oikeasta suhteestani…

Kävelin rantatorille ja katselin ruusuja ja hyasintteja, joita siellä myötiin. Ihana tekosyy, ajattelin, olla olevinaan täällä ruusuja ihailemassa ja samalla odotella sydämmensä ruusua, sielunsa sinilemmikkiä, unelmoivaa valkokieloa… Kello osoitti 10 minuuttia yli 12. Aloin astua esplanaadia ylöspäin. Silloin näin hänen tulevan toista puolta katua — yksin.

Riensin kadun poikki ja tavotin hänet pian. Hän käänsi minuun kirkkaat silmänsä… "Hyvä neiti", taisin sanoa päästäkseni johonkin keskusteluun, "olen nähnyt teidät nykyään joka-päivä… vilahdukselta… mutta tavannut en teitä ole!"

— Ja minä olen nähnyt teidät! virkkoi neito hilpeästi.

— Vaan minäpä olen teidät nähnyt tänäänkin aamupäivällä erään lasioven läpi…

Semmoisista pikkuseikoistahan puheenvaihdon useinkin täytyy alkaa.

Niin lähdin häntä saattamaan meren rantaan. Me kuljimme ruusujen ja hyasinttien ja kielojen keskitse, mutta niitä en enää muistanut. Mitä me puhuimme tai keskustelimme, sitä en huoli tarkemmin selvittää. Ne olivat satunnaisia asioita, joihin puheemme johtui. Muun muassa sattui vastaamme tulemaan raajarikko mies ja sen keskustelun johdosta, jonka hän tästä asiasta alotti, tiedän immelläni olevan hellän, sääliväisen sydämmen… Kevätpäivä paistoi kuumasti. Hän ei mennytkään kotiaan, vaan tuttavainsa luo. Ja minä, miekkoinen, jäin tietenkin hänen takaisintuloansa odottamaan. Hän sanoi viipyvänsä vain neljännestunnin… Odotin valtiatartani jossakin tienristeyksessä edestakaisin kävellen ja katsellen merta, jossa välkkyi enemmän jäätä kuin avovettä. Tämäkin kevätpäivä on jääpä ikuisesti muistiini, ajattelin. Tällä hetkellä olen onnellinen ihminen, sillä kohta saan taas nähdä hänet, sydämmeni valitun!

Oi jospa elämä alati olisi tämän hetken kaltaista!

Hän tuli lupauksensa mukaan. Katsoi minua suoraan silmiin. Nuo kirkkaat silmät! Tarkastiko hän minua? tahtoiko hän tutkia mikä oikeastaan olen? Oliko joku ehkä hänelle minusta jotakin outoa kertonut ja hän nyt tahtoi tutkia, huomaisiko hän sitä samaa?… Näkikö hän mitään hyvää? Näytinkö yön valvottuani ehkä väsyneeltä…

Minulle tuli semmoinen tunne että minun täytyy tulla hyväksi ansaitakseni hänen hyvyyttänsä… Olisinko siis kelvollinen hänelle? Ansaitsisinko hänet?… Hyvä Jumala…

Me palasimme verkalleen kaupunkia kohti. Sain puheen johtumaan hänen nimeensä. Sain sanotuksi, mikä kauvan oli ollut sydämmelläni, että hänellä on — kaunis nimi. Hän ihmetteli että tiesin hänen koko nimensä… Sitten kysyin, missä hän kesänsä aikoo viettää. Hän matkustaa täältä kotiinsa kesäkuussa, mutta viipyy siellä vain pari viikkoa. Sitten hän tulee takaisin tänne pääkaupunkiin ja kulkee säännöllisesti työssään. Mutta joka lauvantai menee hän höyryvenheellä 3 tunnin matkan päähän Läntiseen saaristoon, jossa hänen ystävillään on huvila. Surkuttelin että hänen täytyy niin paljon olla Helsingissä eikä saa kesällä vapaasti asua maalla. "Elkää sanoko mitään! voi elkää sanoko!" huudahti hän. "Sitten puhuimme vapunpäivän vietosta ja minä kysyin leikillä, oliko hän jo muistanut ylioppilaslakkiansa 'pesettää'. Hän sanoi jo eilen saaneensa sen puhtaana takaisin. Mainitsin että minä puolestani vasta eilen olin vienyt lakkini pesetteelle. Saakohan teitä tavata vapunpäivänä?" tulin sanoneeksi. Hän arveli että kyllä kai tavataan. Hän ottaa osaa klubi-iltamaankin. Ja ehkä osakuntalaisten päivällisiinkin. Mutta entä Kaivohuoneella, tavataankohan siellä? Teki mieleni sanoa että soisin tulevani hänen kanssaan samaan pöytään (somasti mahtaa valkolakki soveltua hänen kauniiseen päähänsä?). Mutta — se jäi sanomatta. Ja surulla huomasin että oli mahdotonta nyt keksiä syytä kysyä häneltä, saisinko jolloinkin, jos haluaisin, hänelle kirjoittaa…

Siinä olikin jo hopeainen jalopeura, hänen työpaikkansa nimikilpi… Lausuin hänelle hyvästit. Hän hymyili. Ja silmät olivat kirkkaat…

Tuskin olin neidosta eronnut, kun tapasin Tantus Kvantuksen. Menimme juomaan simaa. Toveri kertoi vapulta lähtevänsä kuukaudeksi Saksaan. Palaa sitten Hankoon "kylpemään päältään kesän tomut". Itsekullakin ovat omat polkunsa.

* * * * *

Saman päivän iltana.

Ihanaa! Taas olen ollut hänen seurassaan, istunut hänen rinnallaan ylioppilastalolla kansansivistysesitelmää kuulemassa, (tosin en kuullut enkä ymmärtänyt siitä sanaakaan) saattanut hänet konserttiin Yliopistoon… kääntynyt palatakseni asuntooni, mutta saanut itsekkin piletin vastaantulevalta säveltäjältä sekä palannut konserttiin. Mahtava simfonia! Sävelten humussa ajattelin häntä… En keksinyt missä hän istui. Kun konsertti loppui ja seisoin holvissa, olin jälleen näkevinäni hänet ihmisjoukosta… hänkin varmaan huomasi minut, ajatteli kai että olin tullut häntä konsertista onkimaan saadakseni taas luotsata kotiin… piti miestä jo hulluna tungeksijana… arvasi että olin hänen tähtensä "pääni palelluttanut"? Sentähden käänsinkin "paleltuneen pääni" poispäin, vaikka viima siihen viilsikin… "Minä saatteleisin hänet maailman ääriin… enkä väsyisi!"…

Silloin olin jälleen näkevinäni hänen tummat silmänsä ja hienon hipiänsä: hän oli portaita alasmenemässä ja hänen rinnallaan oli mieshenkilö… he näyttivät iskevän silmää keskenään ja ikäänkuin vetävän suitaan nauruun, joka kai tarkoitti minun olemustani (se nauru oli sanovinaan: "katso, tuossa hän taas töllöttää se hajamielinen magister lyricus, joka on pikeentynyt…") Sitten he katosivat väkijoukkoon ja minä tunsin sydämmessäni piston. Ehkä olin nähnyt väärin? Ehkä kaikkea vain kuvittelin? Kaihomielisellä sydämmellä läksin saattelemaan kotiaan kahta muuta tuttua neitiä, jotka samalla tapasin… Olen väsynyt, mutta tämä päivä on minulle ihana, jos kohta siihen liittyy levottomuutta ja tuskaa…

Seuraavana päivänä.

Pilvinen on päivä ja vettä vihmoo, tuuli lauhasti etelästä puhaltelee. Tämä sade tekee hyvää: pian nousee viheriä nurmi ja jäät irtaantuvat. Ah, milloinka rinnastani lähtevät jäät? Milloinka sulanevat sydämmet yhdeksi hymyileväksi, kevätauringon loisteessa välkehtiväksi lammeksi?

… Kuljen kaupungilla vaaleansinervässä sadeviitassani (muisto ensimmäiseltä ulkomaaretkeltäni), se sopii minulle, sanovat asiantuntijat, minua käännytään silloin tällöin katsomaan kadulla… luullaan toisinaan ulkomaalaiseksi… mutta olen ylpeä siitä että puhun suomea, juuri kun joku on ulkolaiseksi otaksumassa.

* * * * *

Tänään kysyi eräs tuttava juristi kadulla, onko totta että olen "rakastunut neiti Bomiin " ja arveli että "pidä vain kiinni siitä plikasta… ei se ole hullumpi"…

Sietämättä hänen neuvojaan huudahdin suutahtaen:

"Sinun kaavojesi mukaan en rupea rakastelemaan!"

Onpa hiukan harmillinen juttu että kaikki alkavat tietää ihastumisestani, huomauttelevat ja hämmästelevät. Irvistelevät suloisimmille tunteilleni!…

Tänään en ole yrittänytkään häntä kohdata. Koetan hillitä itseäni. Koetan päästä käsiksi johonkin työhön. Voisinko silti unohtaa hänet, voisinko nyt, kun minulla on hänestä ehkä puhtain kuva sielussani? En tahdo koettaakkaan.

28 p. huhtikuuta.

Onnetar soi minun taas hänet tavata! Istuimme ylioppilastalon juhlasalissa… Silloin tuli "ystäväni" Teuvo Tuohinen seuraamme. En totisesti ollut tiennytkään että toverikin tunsi hänet … Minussa on mustasukkaisuus luonteenomaista. Tähän toveriin olen kuitenkin jo tottunut. Sentähden, vaikka hänen äkillinen tunkeutumisensa pariimme minua alussa hiukan harmitti, tyynnyin pian ja me läksimme kahden häntä saattamaan. Niin, tietysti, kun ajattelen, on hänellä oikeus olla tuttu kenen nuoren miehen kanssa hyvänsä saati sitten niin hienon miehen kuin tohtori Teuvo Tuohisen! Mutta uusi huoli oli kuitenkin kaikitenkin pistänyt sydämmeeni ja siellä se nyt jäytää, jäytää ja kalvaa. Mistä me keskustelimme? Teatteriarvostelusta! Se oli ystäväni Teuvo Tuohisen ansio. Hän, saatettavamme, oli eilen illalla ollut premiäärissä ja pitänyt kappaleesta hyvin paljon… ja sitten oli hän lukenut Tantus Kvantuksen arvostelun sanomalehdestä. "Voi kuinka Tantus Kvantus on tyhmä!" huudahti neito. "Hän on kirjoittanut kovin epähienosti!" Tästä syntyi Teuvo Tuohisen ja neidon välillä pitkä väittely, jota kesti puolet saattoajasta. Minä tietenkin sanoin pitäväni neidin puolta: "todellakin oli Tantus Kvantus kirjoittanut kovin karkeasti!" Ihmeekseni huomasin että ystävälläni Teuvo Tuohisella oli vaikutusvaltaa hänen ylitsensä: neito ei pyynnöstämme mennytkään kotiaan, vaan me kävelimme puistossa edestakaisin, kiipesimme kalliolle ja jäimme katsomaan maisemaa. Ilta hämärsi. Meren ranta oli paikoin sula, avovesi päilyi kylmänä ja tyynenä jäiden välissä. Majakasta kaukaa ulapalta hohti punainen tuli, pieni höyrylaiva värilyhtyineen liukui satamasta linnoitusta kohti. "Tämä on kaunein paikka Helsingissä", virkkoi neito, "tämä on runollinen paikka". Hän kertoi usein istuneensa tuolla rannalla niemen nenässä, kuutamossa… syksyllä, kun ei ollut ihmisiä liikkeessä, kun sai olla rauhassa… Hän katseli avovettä, jonka liikkumattomassa pinnassa heijasti taivaan hattaroita… kaikki me ajattelimme samaa asiaa: kesää ja soutamista! Ja keskustelu johtui kesänviettoon ihanien sisäjärvien rantamilla. Hän oli Laatokan rantamilla syntynyt ja kasvanut. Voi kuinka hän rakasti Laatokkaa! Hän kuvaili erästä elokuun iltaa. Kuutamossa soutivat he saaren ympäri. Eräs ulkomaalainen herra oli sanonut että sellaista näkyä kuin Suomen luonto sinä hetkenä tarjosi, ei ollut Itaaliassa, ei Sveitsissä, ei missään muualla koko maailmassa…

Mutta Pohjanmaalla ei hän ollut käynyt, vaikka kuuluikin siihen ylioppilasryhmään. Se olikin hänellä kuin omantunnon vaiva. "Ensi kesänä, ensi kesänä!" arveli hän. "Tulkaa, voi tulkaa!" kehoitin minä. "Saisittepa laskea alas Oulunjoen kuohuvia koskia?" "En minä uskaltaisi — venhe kaatumaan sattuisi!" "Vielä mitä — laskumiehet siellä ovat pyhän valan vannoneita! Eikä sallimus voisi olla niin julma että juuri te osuisitte yhteen niistä tuhansista, joille joku vahinko tapahtuu!" "Entäpä sattuisin juuri sellaiseen venheeseen?", puhui hän leikillä. Oletteko käynyt Imatralla? kysyi hän vuorostaan minulta. "En". "Ah siellä teidän pitäisi käydä!"

Teuvo Tuohisen kanssa palasimme kahden kaupunkiin ja puhuimme taiteen arvostelemisesta. Hän todisteli minulle suomalaisen kirjallisuuden kehnoutta ja mitättömyyttä mailman kirjallisuuden vainiolla. Nyt ymmärsin hänen ankaruuttaan paremmin kuin ennen. Meillä ei todella ole ainutta aito-taiteilijaa kirjailijoidemme ja runoilijoidemme joukossa. Yksi ainoa on, joka jotakin merkitsee ulkomaillakin. Suurin osa mitä meillä kirjoitetaan tai runoellaan, on roskaa. Mikä taas on parempata, se taas ei ole omaa, me kuljemme kuin pikkuapinat ulkolaisten leijonain turvissa. Todellisesti lahjakkaita miehiä ja naisia puuttuu… j.n.e.

29 p. huhtikuuta.

Oi kuinka surullinen päivä, jona ei voi tavata häntä! Tosin hänet näin tänäänkin, mutta outojen naisten seurassa. En viihdy kotonani, kävelen edestakaisin pitkin pääkaupungin pääkatuja toverien kanssa, joita aina iltahämärissä siellä tapaa.

Kello 5 j.pp. istuin yksikseni penkillä esplanaadin varrella. Tiesin ja tunsin että hän tätä tietä kulkee. Siinä istuessani ja katsellessani sivukulkijoita näin yhtäkkiä Tantus Kvantuksen tulevan pitkin Espistä. Katsahdin kelloon. Se osoitti täsmälleen 5… Runoilija tuli keppi kourassa, hänellä näytti olevan joku tärkeä toimitettava… hän kulki sivuitseni — eikä minua huomannut. Hän kääntyi juuri samasta nurkasta, josta odotettavani määrä oli tulla. Minussa syttyi epäluulo: toveri on varmaankin häntä kohtaamassa, miksikä hän muutoin juuri tuosta nurkasta kääntyisi…? Hän katosi ja kohta nousin minäkin ja riensin samaan suuntaan, mutta en häntä nähnyt, vaan kyllä hänet … Mutta hänellä oli naisseuraa, hän ei minua huomannut… olin niin lapsellinen että kiersin takaisin toista katua toivoen hänen tulevan vastaani, mutta vastaan tulikin vain — hänen äitinsä.

"Ave Maria, ora pro nobis!"

Ei! minä en rupea tähän päiväkirjaani enää kirjoittamaan mitään lempiseikoistani. Herrajumala, jos joku tämän näkisi? Ikuisen pilkan ja takanaurun osakseni saisin!

Kun iltapimeässä tulin huoneeseeni, odotti minua kirje pöydällä. Se oli S:lta, päätoimittajalta. Hän kirjoitti että hän "mielihyvällä olisi painanut kauniin ja voimakkaan runon" lehteensä, mutta koska olin pannut ehdoksi ettei se saisi tulla takasivulle, niin täytyi hänen — hän kirjoitti — "valitettavasti lähettää se takaisin". Lähetin runoni uudestaan hänelle vielä samana iltana vieden sen postilaatikkoon ja korjasin tuhmuuteni.

Tuskin olin päässyt uneen, kun minut äkisti herätti kova kanuunanlaukaus… oli kuin ilma ikkunani edessä olisi revennyt… aina vähänpäästä uudistui pamahdus… kuulin kellojen helvetillistä helinää — ja ymmärsin että nyt oli venäläisten pääsiäisyö. Kristus oli heille noussut ylös… Ylioppilaita oli kielletty menemästä ulos tänä yönä… Nukuin rauhattomasti.

30 p. huhtik., sunnuntai.

Noustessa sepitin pari pientä runoa: toinen aiheutui hänestä, toinen eräästä toverista, jolta aamun lehdessä näin runon "Kevätkukkasia".

Iltahämärissä veivät askeleeni sinne päin. Käväsin Kaivopuiston ravintolassa ja tarkastelin paikkoja, jotka odottivat osakuntaa huomista vapunpäivän-viettoa varten. Löysin pitkän pöydän, jolle oli kiinnitetty lippu kirjoituksineen: "För österbottningar, 200 personer." Siis tässä tulemme istumaan. Kun kovassa vesisateessa palasin kaupunkiin, näytti minusta kuin hän olisi toista puolta katua tullut vastaan. Kuljin surullisin mielin asuntooni. Tuntuu niin yksinäiseltä. Ajattelen huomista päivää. Minkähänlaiseksi se minulle muodostunee? Onnistuneeko päästä hänen viereensä siinä suuressa joukossa? Onhan varsin luultavaa että hän joutuu toiseen päähän pöytää, minä sorrun jonnekin kauvas, muut hakkailevat häntä… minä näen hänet hymyilevän henkilöiden seurassa, jotka ovat minulle vastenmieliset. — Oi kuinka kipeästi se tulee koskemaan sydämmeeni! Vappuiltani on vaarassa muuttua salaiseksi kärsimykseksi, ristintieksi, tulen pahalle tuulelle tovereiden seurassa… ja koko päivä on tuntuva hukkaan menneeltä? Mutta ehkäpä kestänkin nämät mustasukkaisuuteni puuskat, kun näin edeltäpäin varustaudun. Hei! Menkää repaleiksi hienoimmat, hellimmät tunnelmani! Jos niin käy kuten pelkään, koetan olla kahta iloisempi. Nauran, lasken leikkiä tovereini kanssa, ehkä hurjastelenkin… en ole näkevinänikään mitä hänen ympärillään tapahtuu… vaikka suuteleisivat häntä! Juon pullon simaa, syön tippaleipää, heiluttelen keppiäni laulun tahdissa. Repeä lempeni, painu matalaksi tunteeni punatuli, minun täytyy kestää, minun täytyy olla mies, vaikka puukko sydämmeen työnnettäisiin…

Härmästä poikia kymmenen, Hurraamme pois, hurraa…

Oi! olen heikko, tunnen sen. Jos voisin, rukoilisin Jumalaa tänä yönä satuttamaan niin että huomenna pääsen hänen kanssaan rinnakkain. Lapsellinen rukous, mutta "joka paljon rakastaa, sille paljon anteeksi annetaan". Hyvää yötä nyt, sinä ikilevoton päiväkirjani — huomenna on vappu.

Huomenna en kirjoita päiväkirjaani sanaakaan!

Vapunpäivän jälkeisenä aamuna.

Eilinen päivä on ikuisesti säilyvä muistossani! Päiväkirjan lehti on liian halpa sitä kuvaillakseni. Lausun tässä vain että Jumala lienee lapsellisen rukoukseni kuullut. Olin onnellinen saadessani istua hänen rinnallaan ja olla suurimman osan päivää hänen seurassaan. Kuinka ihana hän olikaan valkolakissaan! (me istuimme kaikki, toista tuhatta ylioppilasta, valkoiset lakit päässä). Olen sieluni pohjasta häneen rakastunut!

Ja olen nyt varma siitä että — jos kohtalo sen suo — minun on mentävä hänen kanssaan kihloihin. Alan nyt tuntea itseäni omituisella tavalla. Huomaan, mikä olen — puhtaan, hienon naisen rinnalla. Tiedän että minussa on paljon rumaa, mutta toivon että hän on minut kauniiksi tekevä. Suhteeni kaikkiin ihmisiin on muuttuva. Minussa tapahtuu perinpohjainen käännekohta. Alan elää ja hengittää uutta elämää…

En ikinä ole katuva tätä lempeä, en sittenkään, vaikka ihanimmat ja hempeimmät naiset silmieni eteen tuotaisiin. Rakastan vain häntä — kuolemaan asti. (???) Ja vaikka paha mailma hänet minulta muuttaisi, niin olen lempivä häntä sellaisena, jollaisena hän eteeni on ilmestynyt nuoruutensa suloisimmassa kukoistuksessa…

Vaikka hänessä olisi puutteita kuinka paljon, niin katson vain hänen hellään sieluunsa, hienonhentoon olentoonsa ja toivon että hänkin on minun synkät ominaisuuteni anteeksiantava ja kiintyvä vain hyvyyteeni ja lämpimään sydämmeeni.

Tästälähtien vaijetkoon päiväkirjani kaikista pikkuasioista, mitkä lempeni seikkoja koskevat. (???) Pulputtakoot runot esille vilpittömät tunteeni. Ihanimman, kauneimman, puhtaimman, hienoimman helmen tahdon runottarelta hänelle rukoella. Elämäni… uudestasyntymiseni…

— — — — —

Kuinka kohtalo on minulle suopeaksi ruvennut! Kuinka onnellinen sentään olen, minä särkyväin tunnelmain levoton lapsi: minua omaiseni hellästi rakastavat, tänä aamuna tuotiin vuoteelleni kirje, siinä minua suloisesti onnitellaan syntymäpäiväni johdosta ja lähetetään lahjaksi 100 markkaa…

* * * * *

Kevätkirje ylioppilaskokelaalle.

Helsingistä 2 p. toukok. 1899.

Pyryharakka kulta!

Niin, tietysti "kulta", sillä satun olemaan tällä hetkellä niin kultaisella tuulella.

Eilen oli meillä vapunpäivät! Ensi kertaa elämässään olivat nyt kaikki ylioppilaat, kielistä ja mielistä huolimatta, yhdessä viettämässä tätä kevään merkkipäivää. Aamusella marssittiin meren rannalle, Kaivopuistoon. Oli se harvinainen näky! Jos tietäisit kuinka pitkä on esplanaadikatu täällä Helsingissä niin voisit tämän näyn ymmärtää, kun sanon että tuo lumivalkolakkinen joukko ulottui päästä päähän tuon Helsingin komeimman kadun, vaikka vähintään neljä ylioppilasta kulki rivissä. Edellä kulkivat molemmat laulukunnat Y.L. ja Akademiska sångförening-lippuineen. Kaivohuoneella istahdettiin pitkien pöytien ääreen ja juotiin simaa. Väkeviä ei siellä maistettu. Minä sain paikkani meidän kauneimpain naisylioppilaidemme seurassa. Herranterttu kuinka ihanalta muutamat hienohelmat näyttävät valkolakki päässä!…

Me istuimme kaikki, paitsi laulajat, taivas-alla. Vähät siitä ettei päivä paistanut ja että vettä riputteli. Alussa tosin "stemninki" oli huono, kun saatiin odottaa kauvan simaa, Kaivohuoneelta palattiin kaupunkiin ja täytyi erota tyttölapsista iltaan asti. Nyt pisti meillä kolmella pohjalaisella: Pentti Flinkillä, Antti Järviluodolla sekä allekirjoittaneella päähän pistäytyä myös Alppilassa, jonne aina muina vappuina oli vaellettu jo aamulla (Alppila on paljon kauniimpi ja runollisempi paikka kuin Kaivohuone). Hyppäsimme kolmin miehin samaan ajuriin, jonka gummipyörät äänettöminä vierivät itäistä viertotietä. Mäntymäen ohitse ajaessamme soitettiin maammelaulua torvilla. — Ajoimme ohitse paljastetuin päin. Siellä olivat näet juomalakkolaiset juhlimassa.

Alppilassa istuimme juomaan kylmää punssia (avec aqva vita). Olihan tosin ylioppilaskunta lausunut toivomuksen, jotta oltaisiin raittiita tänä vappuna, mutta koska ilman paino oli kova ja sää sateinen, niin se aina vaikuttaa nautinnonhalua. Sanon sen tässä että mainio asia on olla raitis, mutta paljon mainiompi — osata juoda, juoda nimittäin silloin kun "henki päälle tulee", juoda sielunsa ja ruumiinsa virkistykseksi! Sillä kaikki yksipuolisuus kuolettaa vähitellen ihmisen. Pane sinäkin tämä mieleesi, rakas Pyryharakka. Joimme kolmeen Pekkaan pari pulloa hyvää punssia ja niin pääsimme mainiolle vapputuulelle. Tulimme avomielisiksi, lempeiksi ja samalla rohkeiksi, puhelimme sellaista mitä ei selvillä ollessa saa sanotuksi. Kun olimme tämän kohtuullisen viftin lopettaneet, lähdimme taas kaupunkiin, jalkaisin, ja ylioppilastalolla käytyämme nousimme Kämppiin. Nyt alkoivat juhlapäivällisemme, joita syötiin monessa huoneessa, ovet välillä avoinna. Syödessä laulettiin yhteen ääneen isänmaallisia lauluja. Reipas kuraattorimme piti puheen j.n.e. Iltapäivällä kävin kotona puolen tuntia levähtämässä ja sitten taas hyökkäsin uudestaan kaupungille, saattelin muutaman kiltin tyttölapsen kotiinsa ja lähdin ylioppilastalolle. Hyvät ystävät olivat pitäneet huolta istumapaikastani parhaassa seurassa.

Olipa pulska näky, mikä kohtasi silmää ylioppilastalolla! "Kilometrin pituisia" pöytiä oli valmiiksi katettu monta kymmentä ja joka-ikiseen sivu- ja lehterihuoneeseenkin. Kiittää saivat onneaan ne, jotka omistivat sijansa itse suuressa juhlasalissa, jossa koko ohjelma tapahtui, jossa koko klubi-iltaman loisto enin tuli esiin. Täällä olivat näet laulukunnat, täällä kaikki arvokkaimmat cives academici ja — cae, yliopiston opettajat, joista useimmilla oli valkolakki päässä.

Ajatteleppas, toista tuhatta valkolakkista istumassa kimaltelevissa riveissä, kukkia ja ruusuja rinnoissa, valkoisten pöytien ääressä, sali koristettu kaikkien osakuntien kunnia-lipuilla, jotka riippuivat aistikkaasti laipion rajasta.

Ja koko illan ja koko yön olivat lakit päässä eikä niitä otettu pois muulloin kuin Maamme-laulua ja muita kansallisia lauluja laulettaessa tai eläköötä kajahuttaessa eri puhujille tai ilohuutoja päästeltäessä niiden sähkösanomien johdosta, joita tanskalaiset, norjalaiset ja ruotsinmaalaiset ylioppilaat olivat lähettäneet tähän vapunjuhlaamme, lausuen myötätuntoisuutensa maamme nykyisessä asiassa ja asemassa.

Oli se kaunista katseltavaa, oli siinä nuoruutta ja voimaa. Olisitpa kuullut miten esim. porilaistenmarssia päästeltiin. Kun tuhat paria jalkoja yhtäaikaa laulun tahdissa iskee lattiaa ja kun säestykseksi nuot kilometrin pituiset pöydät laseineen pannaan heläjämään, niin on vaikutus niin tärisyttävä että jos semmoista Bobrikoffin edessä esitettäisiin, luulisi viimeisenkin p—n hänestä huudolla lähtevän ulos ja jumalaisen innostuksen hänetkin täyttävän!…

Minä olin onnellinen tänä vappu-iltana, sillä sainpa istua suloisen impilapsen vieressä, jonka pehmeillä kiharoilla lyyrylakki hohtaa kuni hopeainen jäkälä hymyilevien sammalten keskellä. Minusta tuntui kuin nyt vasta minäkin olisin ollut nuori ja ymmärtänyt nuoruuden arvon ja minusta oli kuin minullekin, syksyn kolkon kuutamopojalle, elämän kevätaurinko olisi säteitään näyttänyt ja kuin minäkin olisin saanut oikeuden elää, minä — kuollut sielu. Ja minusta tuntui että minäkin vielä voisin muuttua ja tulla hyväksi, erinomaisen hyväksi, jos minun sieluni toivot täyttyisivät — jos saisin olla suloisten henkilöjen seurassa enkä tarvitsisi nähdä pahuutta, kurjuutta, likaisuutta.

Semmoinen olen: antakaa minulle enkelin hyvyyttä — ja minustakin tulee enkeli. Mutta pahojen enkelien seurassa paadun ja tulen kaikista pahimmaksi. Antakaa minulle lämpöä ja kauneutta — ja minustakin tulee kaunis, elkää salatko herttaista hellyyttä ja luonnollisuutta — ja minäkään en niitä salaa! ja te saatte nähdä että kovankin kuoren alla piilee paljon, paljon pehmeää…

Olen väsynyt ja ammoin tuskastunut yksinäisen elämäni juoksuun, minä menen ulos viheriälle niitylle ja jos löydän raikkaan ruusun, niin koetan sen poimia. Olkoon vain että ruusuja ruusutarhoissa olisi kauniimpiakin — minä rakastan valkoista ruusua, josta näin ihanaa unta, tahdon mennä sitä poimimaan ja laulan ruusulleni: paranna, ihana kukkanen, tuoksullasi sairas sydämmeni! — Sinä yksin sen voit tehdä! — —

Kello 1/2 2 yöllä vierivät nelipyöräiset ajoneuvot jonnekkin — ehkä meren rannalle… niissä näkyi istuvan hennosti uupunut nuori nainen ja eräs mieshenkilö. "Minusta tuntuu kuin meistä voisi tulla hyvätkin ystävät, jos tutustuisimme oikein toisiimme" sanoi se saattelija. "Niin minäkin luulen" taisi se hennosti väsynyt lausua. Yö oli sangen kolkko ja kostea, kylmä ja sumuinen, mutta minulla oli rinnassani outo poltto ja usvan läpi kajasti sielussani kirkas aamu, joka ehkä kohta koittaisi…

Ihanaa ja kamalaa on rakastuminen. Autuaallista, onnetonta on lempi… "Hullusti rakastunut!" huudahdat sinä, siukkuseni. Huudahda vain, kunhan teet sen hyvin hiljaa, niin hiljaa etteivät muut hiiskaustakaan kuule. Ei se ole ensi kertaa. Mutta toivottavasti — viime kerta.

Otan sinulta, Pyryharakkaiseni, pyhän lupauksen nyt ettet tätä tunnustustani kellenkään kerro, et omaisille etkä paraimmille ystävillesikään. Sillä siitä voisi tulla ikävyyksiä minulle. Et vielä, ehkä et vuosikauteen, saa mitään tästä puhua! Sinulle tulin nyt vain sivumennen hiiskahtaneeksi. Nimeä elä tiedustele. Se on hyvä nimi!…

Säilytä tämä kirje huolellisesti, polttaa et sitä tarvitse. Se on oleva muuan muisto vapunpäivästäni 1899, viikkoa ennen 25 vuotista olemassa-olo-juhlaani.

Olen vähän väsynyt tätä kirjettä kokoonpannessani, valvotun yön perästä tulee lähettäneeksi usein kirjeitä, joita seuraavana päivänä katuu…

Auskulteeraukseni olen lopettanut, minulla ei ole täällä mitään pakollista tekemistä enää ja joutaisin siis pois.

Olen kuitenkin päättänyt odottaa sinun tuloasi tänne, kunnes olet saanut lakkisi, joka tapahtunee noin 12-15 päivä kesäkuuta. 6 p. kesäkuutahan näet olette tänne kutsutut, te kokemattomat kokelaat ja keltanokat.

Enkö tee sinullekin mieliksi jäämällä tänne etelään sinua odottelemaan? Tietysti en täällä Helsingissä viitsi olla, vaan vetäytynen noin 15 p. tätä kuuta jonnekkin lähistöön maalle tai saaristoon, kunhan ensin hankin itselleni majapaikan. Sitten ilmestyn teidän kekkereihinne, kun te ne valkoiset lakit saatte, ja sitten lähdemme yhdessä — jollei ulkomaille, niin kuitenkin mutkien kautta omille maille, en vielä osaa sanoa mitä teitä, mutta pitäisihän sinun nähdä jotakin armaasta Suomenniemestämme. Ja muistakkin ettet saa kotia hätiköidä! et vähääkään, siitä ei ole itsellesi mitään siunausta. Kyllä sinnekkin keretään. Ja oikea kesä alkaa siellä Peräpohjolassa vasta heinäkuussa. Sentähden olisi parasta viivytellä matkalla täällä vähän etelämpänä, jossa on siihen aikaan jo hymyilevä luonto, kukat ja koivulehdet. Ehkä, kun hyvin sattuu, seilaamme Ahvenanmaalle, jossa juhannuksena on joku suuri suomalainen juhla; sillä matkalla näkisimme vanhan Turun muistoineen ja meren saariston. Sieltä sitten sopisi hyvin kiivetä O—n suureen ylioppilasten muisto- ja kesäjuhlaan, jossa ensi kertaa nuorena civiksenä saisit keimailla vanhempien parvessa ja alkaisit saada hajua "spirituksesta".

Sittenpähän nähtänee. Monestihan ne hyvät programmit menevät kokonaan myttyyn. Ja minutkin saattaa kohtalo viskata minne tahansa, niin ettei vielä varmaan voi mitään sanoa, mutta sen sanon että koetan hyväksesi parastani. Tiedätkö mikä sinua odottaa kotiin tultuasi? Ynnä minua? — Kansansivistystyö!!! Olen ilmoittanut pakosta sinutkin päätoimikunnalle. Jokaisen ylioppilaan velvollisuuteen näet vedotaan. Hauska kuulla sinunkin pitävän esitelmiä esim. Takaruotin kylässä! Ja nähdä kulkevan kontti seljässä liukkaita suoportaita, mökistä mökkiin, neuvomassa torpparijoukkoa. Jaa,, jaa — se on tekevä hyvää sinun "aristokratiiallesi" ja siellä me opitaan rikasta suomenkieltä, jos ei muuta… Mutta välttämättä sinulla pitäisi olla naistoveri koko kesäksi. Muuten en työstäsi usko tulevan mitään. Sinun täytyy sellainen tilata itsellesi.

Terveeksi nyt.

Hyvää jatkoa ja kärsivällisyyttä luvuissa. Kyllä sinä kestät. Ora et labora.

Frater.

4 p. toukokuuta. Kolme vuorokautta olen nyt lakkaamatta ollut yhden ainoan hallitsevan tunteen alainen. Olen pidättämällä pidättänyt itseäni kirjoittamasta hänelle kirjettä, jota sydämmeni vaatii. Olen kuunnellut järjen ääntä, joka on sanonut: "ole varovainen, odota vielä ja tutki sitten, pitääkö sinun hänelle todella kirjoittaa — ehkäpä kaikki vain on satunnaista, sammuvaa laatua!" Olen koettanut viihdyttää itseäni kirjoittamalla kimpun runoja, ne ovat enimmäkseen syntyneet aamusilla, toinen toisensa jälkeen, neljä ja viisikin yhteen jaksoon. Jospa hän tietäisi, että näin sepitän runoja hänelle? Jospa hän tietäisi, mikä poltto rintaani vaivaa!

Miks salaan mä sanat sydämmen, jotka hänelle lausua voisin? Joilla onneni päivyen ikuisen ehkä itselle iloksi loisin?

Ne polttavat tässä mun povellain, ne huokuvat huulillani — Mut vaiti, vaiti ma viivyn vain ja kiusaan mun tuntehiani!

Oi miksikä hävetä hyvyyttään, jonka toiselle vain voi antaa? Ah miksikä lisätä kärsimystään ja yhä vain kaihoa kantaa?

Ei! En voi pidättää itseäni kauvemmin. Minun täytyy päästä johonkin varmaan tulokseen. Kidun selittämättömällä tavalla. En voi sekuntiakaan olla ajattelematta häntä. Rakkauteni häneen on — järkähtämätön. Rakkauteni on puhdas ja henkinen, se on syvällä sydämmessä. En tunne pienintäkään huonoa himoa. Sen täytyy olla sen oikean…

Olen tutkinut itseäni ja punnitsen tunteitani. Syvälle alas painuu rakkauden vaaka. En jaksa sitä käsillä nostaa…

Huomenna hänelle kirjoitan! En voi elää, ellen sitä tee. Ja jos hänkin minua rakastaa, niin hänkin kärsii siitä etten heti ilmaise itseäni. Miehenhän se on tehtävä. Miksi taistelen tunteitani ja sydäntäni vastaan, koska järkikin sanoo että menettelen luonnollisesti, jos tunnustan.

Ellei hän ennen ole saanut rakkaudenkirjettä, niin saakoon nyt, saakoon kaikki tulipunaiset mietteeni tietää, saakoon tietää rajattoman ikäväni ja ihastukseni!

* * * * *

… Olen laihtunut. Kaikki toverit siitä huomauttavat. Kolmessa vuorokaudessa olen laihtunut. Kasvoillani lepää outo kalpeus, tunnen palttooni riippuvan väljänä ympärilläni. "Sinä olet rakkaudesta kipeä: sinun täytyy mennä naimisiin!" nauravat he. "Tai osta hanuri ja soittele sillä, kyllä ikävä lähtee! Oletko jo viinaa ja saunaa koetellut?"

Tänään kello 5 riensin satama-alueelle häntä kohdatakseni, näet näihin aikoihin hän aina palaa päivälliselleen työstään. Näin hänet seisomassa torin laidassa puhuttelemassa jotain naishenkilöä: hän oli kotia menossa. Tervehdin häntä lakkia nostamalla ja menin sivu, käännyin sitten takaisin ja riensin hänen jälkeensä, sillä olin nähnyt hänen eroavan naishenkilöstä, joka häntä puhutteli. Mutta juuri kun olin hänet tavottamaisillani, suuntasi hän askeleensa torin toiseen laitaan ja jäi puhuttelemaan toista naishenkilöä, joka käveli pienen lapsen kanssa. En voinut enää kääntyä takaisin: minun täytyi taas hänet sivuuttaa ja rientää siis hänen edelleen. Tämä oli jo hirmuisen koomillista: hän oli minut huomannut jäljessään juoksemassa ja — niinkuin näytti — nähnyt sen epämieluusti. Sillä nyt hänen täytyi minut kohdata, koska taas käännyin takaisin ja hän pääsi vihdoinkin yksikseen tulemaan.

Ensimmäiset sanani olivat että pyysin anteeksi kummallista käytöstäni: tätä sekä hänen edellään että jäljessään juoksentelemista. Kirotut tuttavat! ajattelin sanoa. Minua todella sekä harmitti että hävetti…

Ilta oli kaunis, mutta kylmä. Meri aaltoili hiljalleen likaisenkeltaisena — jäät olivat vihdoinkin menneet. Puheleminen kävi molemmin puolin hiukan väkinäisesti, kiusallisia pausseja syntyi: huomasin olevani suuri hölmö… En saanut sitä kysytyksi mitä varmasti olin päättänyt, maksoi mitä maksoi, tänään häneltä kysyä: nimittäin lupaa saada hänelle kirjoittaa.

— Lieneeköhän osakunnan kokousta ensi maanantaina? kysyi neito sitten, nähtävästi jotakin sanoakseen.

— Suokoon Jumala että olisi: että saisin vielä kerran teidät tavata ja kotia saattaa! pääsi minulta.

— — Te olette hassu! — huudahti hän.

Mitä lienen, jumalaparatkoon, mutissutkaan tähän…

Taisimme kävellä hitaasti, koska — ennenkuin perille saavuimme — hänen serkkunsa tuli jäljessämme ja tavoitti meidät. Hän toi seuraamme hiukan vilkkautta ja meidän keskinäinen ujoutemme katosi.

Lausuin kohteliaat hyvästit ja lähdin takaisin. Linnut lauloivat lehdettömissä puissa. Ne olivat kevätlintuja. Olin toivonut tämänpäiväisestä tapaamisestani enemmän, paljon enemmän. Nyt olin alkanut epäillä: mitä hän minusta ajatteli? "Ehkä olenkin hänelle sangen vastenmielinen olento, ehkä en ikinä saa toivoa hänen vastalempeään?"

Koko illan harhailin sitten siellä-täällä toverien luona ja kaduilla. Mutta lohdutusta en saanut. Minua kaiveli ääretön ikävä. Herra Jumala! mitä pitää minun tehdä? En tahdo tappaa tätä lempeäni, jonka luulen vievän onneen. En tahdo! en saa, enkä voi!…

5 p. toukokuuta. Tänään en mene häntä kohtaamaan! Häpeän omaa itseäni. Lisäksi tuntuu kuin hän pelkäisi minua tavata. Olin näkevinäni hänet tänään kaukaa; jos se todella oli hän, niin kulki hän nyt eri tietä kotoaan… Olen joutunut ikävään asemaan: — hän pitää minua jonkunlaisena vainoojanaan (kunpa kaikki taas olisi omaa kuvitteluani — lienen luulosairas).

… Kotioppilaani on tuhma ja hiukan hölmömäinen olento. Hänellä on peräti katkonainen ajatuskyky. Minkä hän edellisenä sekuntina on päähänsä iskenyt, siitä hän seuraavana silmänräpäyksenä ei kuolemakseenkaan tiedä… Vai lieneekö hänkin salaa rakastunut johonkin tyttöön? Jonkun verran luulen hänen kuitenkin tunneistani hyötyvän. Sitä hän itsekkin arvelee. Kertoo nauraen ja irvistellen että hän tosin jääpi luokalleen toiseksi vuodeksi, mutta: "mitä se tekee? — mihinkä on kiire!" Kolmannella ja neljännellä luokalla sanoo hän myös istuneensa kaksi vuotta. Papalla nähtävästi on varoja häntä kouluttaa kuinka kauvan tahansa…

* * * * *

Uusia huolia! Huomenna lankeaa maksettavaksi seitsemänsadan markan vekseli eräälle toverille — minä ja eräs toinen olemme takuussa. Kirottu olkoon se hetki, jona hän minut sai houkutelluksi allekirjoittamaan! Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, sen vannon. Mies on itse Pietarissa, sähköttää sieltä, makaa sairaana 39 asteen kuumeessa. Siinä nyt oli. Ei ollut saanutkaan seisovaa lainaa, vaikka pyhästi vakuutti. Meillä takuumiehillä tuli kiireellinen rahan haku, kolmesataa oli hän lähettänyt ja pyysi hankkimaan sata lisäksi sekä sitten ottamaan uuden kolmen sadan vekselin… Kirurgilla käynti: muuan mies oli pudonnut, kalliolta ja murskannut pääkallonsa. Vekselin takia tuli sielläkin käyntiä. Muuten en itse ymmärrä, mitä vekseli onkaan, toverit minulle nauravat. Sadattelen vain ja kiroilen kaikkea vekselihommaa. Minulle selitetään että pitäähän toki tovereitaan auttaa. "Auttaa?" Tämäkö on auttamista? Kukkarolla ja kynällä — sydäntä ei mukana. En ymmärrä mokomaa auttamista.

— Saat oppia kokemaan elämää! sanotaan minulle. "Vai elämää, tämäkö on elämää, tämä on tyhjää tyhjempää. Miksikä ensinkään sotkeutua noihin viheliäisiin vekseleihin?"

Tyynnyn — mitäpä asia minua koskee.

Toinen toverini näkyy tekevän kaikki (on asianomaisen ystävä). Hän lainaa rahat muilta tovereilta, minun tarvitsee panna ainoastaan puolensataa markkaa ja huomenna vekseli maksetaan. Raha-asioissa lienee minua aina pidetty "huonona toverina"…

6 p. toukok. Aamulla kävin torilla ostamassa itselleni kukkamaljan, jossa kasvaa valkoisia ja sinisiä hyasintteja, muutamia kieloja sekä yksi kellertävä narsissi. Pidän kukista — huomenna on syntymäpäiväni. Vietän syntymäpäivääni salassa kukkieni kanssa. Vai kutsuisinko vieraita, hyviä ystäviä…, syöttäisin appelsiineja ja juottaisin viiniä?… Päivä on lämmin ja ihana. Hän tuli päiväsydännä minua vastaan. En mennytkään hänen seuraansa, — ajattelin: kärsikäämme kumpikin toinen- toisemme takia; jos hän minusta välittää, niin hän tänä iltana hiljaisuudessa itkee sitä etten ollut hänestä näyttänyt enää piittaavan! — Olen istunut ypöyksin kolme tuntia Suomal. Kirjall. Seuran lukusalissa ja jäljentänyt muistikirjaani kansanlauluja. Tosin muistelin häntä koko ajan. Muistelleeko hän minua koskaan kirjoitustyössään? Kunpa tietäisi! Kunpa näkisi, mitä tuon nuoren tytön sydänsopukoissa liikkuu…

Seuraavana aamuna. Eilen illalla oli meitä muutamia siiviksiä Suomal. teatterissa katsomassa, kuinka kolme neitosta "debyteerasi".

Siellä tapasin hänet serkkuineen, kaikilla oli esitystä katsoessa valkolakit päässä, meitä oli kuusi saman osakuntalaista. Teatterista päästyä poikkesimme Kappeliin "suklaata juomaan". Kun sitten piti lähteä neitojamme kotia johdattamaan, tehtiinkin yhtäkkiä hurja päätös: jatkaa illanviettoa jossakin lämpöisemmässä paikassa. Syöksyimme kaikki "Kleihneen", kaksi naisylioppilasta tilattiin telefoonitse lisäksi (kello lähempänä 11 ill.), he tulivat, esitettiin — seksa tilattiin. Puhelu oli vapaata. Johduttiin puhumaan kihlauksista ja siitä vähitellen — rakkaudesta. Hän oli sitä mieltä että julkikihloissa oleminen olisi ilkeää ja runotonta: ensin oli oltava salakihloissa ja sitten suoraan mentävä naimisiin. Keskusteltiin myös siitä, missä määrin muka nainen ja mies ovat syvät rakkaudessaan. Hän sanoi halveksivansa sellaista miestä, joka rakastuksissaan, saamatta vastarakkautta, suree niin että esimerkiksi ottaa itsensä hengiltä. Miehellä ei rakkaus saa olla hallitsevana tunteena eikä koskaan pääasiana! Sen pitää olla sivuasiana (hänen serkkunsa sanoja). Naisen rakkaus on muka syvempi ja kestävä hautaan asti. Miehen rakkaus voi olla tulinen ja kiihkeä, mutta "menee ohi". Minä ja pari toveriani olimme toista mieltä kuin neidot. Miksei miehellä rakkaus yhtähyvin kuin naisella saisi olla pääasia elämässä, miksikä hän sen kautta olisi halveksittavampi? Kolmas toveri oli naisten kanssa samaa mieltä: "Semmoinen mies, joka antaa onnettoman rakkauden vaikuttaa itseensä niin ettei enää anna omalle elämälleen mitään arvoa, vaan tekee itsemurhan, hän on", väitti tämä kolmas, "jo sillä osoittanut ansaitsevansa rukkaset!" Keskustelu oli todellakin intresanttia. Tietysti ajattelin koko ajan suhdettani häneen, joka istui minua vastapäätä, koetin tutkia häntä, mutta sain hämäriä tuloksia, näytti siltä kuin en hänen sielunelämäänsä vielä olisi päässyt hituistakaan tunkeutumaan. Tunsin itseni melkein loukatuksi ja kovasti nöyryytetyksi. Murheelliseksi tulin muutenkin tässä iloisessa seurassa ollessani. Taas rupesi vanha haava verta vuotamaan: "en ollut se, mikä minun asemani mukaan olla pitäisi". Sain hävetä sivistysaukkojani, kun esimerkiksi puhuttiin Göthestä, Ibsenistä (jotka tietenkin minäkin tavallaan tunnen) y.m. Varhainen kevätaamu jo kajasti meren ylitse, kun vihdoinkin joukolla saatimme kaikki neitoset koteihinsa.

(Illatsu oli tullut kukkarolle kalliiksi).

7 p. toukokuuta. Tänään on syntymäpäiväni. Hiljaisuudessa huudahdan Oksasen runon mukaan:

Jo viisikolmatta vuotta? Ja lapsena ruikutan vielä! Olis aika jo mieheksi tulla, Varovaksi ja viisaaks kuin muutkin…

Kello 12 on meidän, tuon yöllisen seurueen, taas aikomus kokoontua yhteen Paciuksen patsaalle sekä lähteä jonnekin tuulottelemaan. Tahdon ikäänkuin muiden kiusalla olla mukana. Minulla on se tunne että olen aina kuin viides ratas vaunussa — liikaa. Ei kumma, jos ei minusta pidetä. Huomaan itse parhaiten olevani seurassa tyhjä ja tuhma. Silmäni aukenevat aukenemistaan näkemään omaa elämääni…

* * * * *

Rendez-vous! Heitä oli kaksi, meitä neljä. Suloinen sunnuntai-ilma. Kuinka ylpeä olinkaan kävellessäni hänen rinnallaan — minusta tuntui että meidät "huomattiin". Siellä oli paljon tuulottelijoita Alppilan pihalla istuksimassa — eräs tuttu, laiha luutnantti näkyi uteliaasti katsovan, millaisessa seurassa muka kuljen. Ajattelin: katsele vaan, kyllä kestää! Ylpeilen hänen suloudestaan. Valkovuokkoja. Kiipesimme vesitorniin. Kapuilimme kallioilla. Eräs toveri heitti kiven kallion seinää vasten ja samalla kuului metallin kilinää jalkaini juuresta. Sormus oli lentänyt sormesta — kallis maisterisormus. Ihmeellistä — me löysimme sen kuitenkin. Me olimme vallattomat kuin lapset vuorilla juostessamme. Hän ja minä levähdimme samalla paadella (että se tapahtui samalla, on tietysti mainittava), hän leväten kyljellään — minä istuen. Toinen pari istui rotkon toisella puolella. "Meidän ryhmäkuva on kauniimpi!" huudahti hän yli rotkon. Me hyräilimme Ateenalaisten laulua, jonka sanat hänellä olivat taskussaan. Kuinka ihana hän oli tuossa paateren palleassa levätessään! Nuori, iloinen, kirkassilmäinen, posket kiipeämisestä lämpöisinä, punehtivina, huulet huolettomassa hymyssä, hienot kiharat pehmeinä kiiltäen ylioppilaslakin alta. Puhdas neitseellisyys ja akateeminen ylevyys ja kunnia — voiko kauniimpaa näkyä itselleen nuoresta naisesta kuvitellakkaan? Kuinka häntä ihailin! Ja tämä oli syntymäpäiväni, josta en hänelle sanaakaan hiiskunut…

8 p, toukok. — On sentään suloista että on oikeus kantaa valkoista lakkia! Mikä tuores tunnelma kirkkaana toukokuun aamuna laskeutua uudessa kesäpukimessaan keppiä heilutellen tuonne puhtaaksi lakaistulle esplanaadille!… Kun ei ole mitään pakottavaa työtä… koko maailma tuntuu hymyilevän vastaani… kesän ohjelma on hämäryytensä tautta juuri suloinen. Tuntuu kuin voisi matkustaa ulkomaille, milloin hyvänsä… Reinin vihreille rannoille: Sveitsin hymyileville alppijärville… Naiset leijuvat jo keveissä kesäpuvuissaan… torilla myödään alati ruusuja. Pikkuinen avojalkatyttö tarjoilee sinivuokkoja, joita ei voi olla ostamatta… Meri kimmeltelee raikkaana aamupaisteessa, satamassa vilisee laivoja. Taivas seljastaa pääsi päällä sinisenä ja korkeana, koko ilma kuultaa ja heloittaa. Koivu ei tosin vielä ole hiirenkorvalla, sillä lämmintä vesisadetta puuttuu. Mutta nurmi jo hiukan vihoittaa. Runebergin patsaan ympärille on istutettu kallisarvoisia kukkia, taimet versovat päivä-päivältä, pian on sieltä tuulahtava suloinen tuoksu. Kevät on kevättä sentään pääkaupungissakin!…

10 p. toukok. Tämä lienee tulevaisuudessa oleva minulle muistossa ihanaa aikaa.

Ajatellappa että saa olla ja elää aivan kuin itse tahtoo! Ei ole kiinni minkäänlaisessa virastossa tai koulussa. Ja rahastakin näyttää onnellinen kohtalo sentään huolen pitävän…

Näiden päivien ohjelma on seuraava: Aamulla astelen lempeässä päivänpaisteessa alas Espikselle, ostan pikkutytöltä kimpun sinivuokkoja rintaani, istahdan esplanaadipenkille ja vedän povestani Juhani Ahon uuden teoksen "Katajainen kansani". Saan tällätavoin tehdyksi kolme tärkeää asiaa: primo: hengitän raitista ilmaa keuhkoihini! secundo: luen uusinta kirjallisuutta; tertio: varron ohi menevää armastani! Ihana ohjelma?… Entä nämät hempeät illat, kun etelän leyhkeys hivelee kasvojani ja koko mailma on kuni pumpulia. Meri tyyntyy illaksi, lahdelmat kimmeltävät peilikirkkaina, taivas on haaleansininen, lieto, laskevan auringon rusko… hienonhieno hämäränhuntu peittää vienosta soitosta raikuvan kaupungin… Jos olen jäänyt yksin kadulle tai eksynyt iloisista tovereista, niin tosin tapaa minut lemmenkaiho ja hempeässä kärsimyksessä astelen meren avaralle rannalle. En häntä tavanne? Silloin keksin sen keinon että riennän iltaani kuluttamaan johonkin perheeseen, jossa tiedän minulla olevan luotettavia ystäviä…

Nuori mies on kaikkialle tervetullut!

Kohta toivon pääseväni saaristoon asumaan…

Samana päivänä: Tapasin hänet. Hän on nyt minua kohtaan kylmänkohtelias. Hän kieltäytyy kaikesta mitä hänelle ehdotan. En voi tehdä hänelle ainoatakaan palvelusta. Hän ei huoli piletistä, jota hänelle tarjoan, hän tahtoo käydä itse sen ostamassa, hän ei halua kirjaa, jota hän ennen on sanonut haluavansa: hänellä on muka niin paljon muuta lukemista… ja saapihan hän sen itse kirjastosta, jos haluaa. "Kuten suvaitsette" soperran minä kohteliaasti, mutta sydämmessä tunnen kovaa kipua.

Illalla: Olin norjalaisen kirjailijan Knut Hamsunin esitelmää kuulemassa Yliopiston juhlasalissa. Hän oli myös siellä ja me tapasimme toisemme ulostultua, vaikka hän nähtävästi koetti päästä minusta.

— Tunnetteko Hamsunia, neiti?

— Olen lukenut hänen viimeisen teoksensa — se mies on kärsinyt paljon.

Mitähän hän tarkoitti norjalaisen kirjailijan kärsimyksillä?

— En ole vielä lukenut ainoatakaan teosta Hamsunilta, sanoa höläytin minä, vaikka tietysti olisi kuulunut asiaan salata tämä sivistymättömyys.

— Ymmärsittekö hyvin esitelmän? kysyin lisäksi.

— Ymmärsinpä tietenkin… olenhan lukenut norjaa.

— Minun täytyy tunnustaa että ymmärsin vain paikkapaikoin. Minua sattui nukuttamaan ja väsyttämään. En jaksanut oikein seurata… Tuntui terävältä mieheltä!

Hän oli menossa nimipäiville jonkun luo. Saatoin hänet Vladimirinkadulle. Erosin hänestä syvästi murheellisena ja palasin kotia onnettomana, hyljättynä. Koetin pukea surumieliset tunteeni runonmuotoon. Tuntui ihan siltä kuin hänen joskus pitäisi saada tietää, mitä tänäkin iltana hänen tähtensä kärsin…

11 p. toukok. helatorstai. Huvimatka Borgå-laivalla Helsingin ympäristöön. Se raitisti. Iltapäivällä kävelyssä Alppilan takalistossa. Vieraissa Unioninkad. v… Kieltävä vastaus. Surullista! En siis pääsekkään siihen meren saareen. Ei kukaan näy tarjoavan huonetta näin aikaiseen keväällä. Iltapäivällä italialaista blai-soittokuntaa kuulemassa. Ei sellainen siveellisesti ylennä.

I skutshno i grustno i njee kamu ruuku padatj! on Lermontov aivan oikein laulanut yksinäisestä mielestä.

12 p. toukok. — Käväsin Normaalilyseossa rehtorin kansliasta hakemassa lanketin tilintekoa varten. Nyt siis pääsemme erilleen tästä kuritushuoneesta, me auskultantit. Jään odottamaan auskultanttistipendiä. Jaan maalliset tavarani kolmeen osaan: yhden osan lähetän edeltäpäin kotipuoleeni, toisen pidän mukanani matkoja varten ja kolmannen jätän tänne pääkaupunkiin, vaikka en tiedä, tuleeko tänne enää tuloakaan.

Ei mitään tienviittaa ole minulle tulevaisuudessa! Sydämmelläni on paino. Mihin joutunenkin tulevana syksynä? Johonkin pikkukaupunkiinko "sijaiseksi"? — kauheaa!…

Jos olisin onnellisissa kihloissa, varmaan saisin elämänhalun. Nyt sitävastoin tunnen itseni halveksituksi ja ajattelen kuolemaa. Rakkaus tekisi minut eläväksi, olen varma siitä…

Tavannenko häntä enää, en tiedä. Saanenko häneltä kysytyksi koskaan, saisinko hänelle kirjoittaa? Jaksanenko salata sydämmeni tunteet ja tämän kevätlemmen? Onko rakkauteni sammuva siksi vain etten uskalla enää toivoa vastarakkautta?…

13 p. toukok. Yö… Tulen laivaretkeltä Itäisestä saaristosta, jossa olen viipynyt koko päivän siten laiminlyöden yhden yksityistuntini. Minulla on siellä salaisia ystäviä…

Kuinka mukava on huvila siellä kuusien ja mäntyjen keskellä, meren kalliolla! Meren? Aava, sinervänvihreä ulappa jolta valkoisia purjeita pilkoittelee. Aallot siellä loiskivat hiidenhinkaloissa, tuuli humisee metsäkruunuissa, kuusten latvat nuojuvat, nuojuvat… paiste kimmeltää jättiläislaineilla, peipponen piiskuttaa…

Kas siellä on vapaus, siellä hiljainen rauha, siellä on viihdytys… Juoksentelin siellä ylös ja alas kallioita, poimiskelin vuokkoja, kevään ensi kukkasia, joita siellä oli paitsi valkoisia ja sinisiä, myös punaisia. Raidat kukkivat! Kukkiva raita on runollinen esine — niin varhain se uskaltaa kukkia, vaikka rannoilla vielä siellä-täällä hohtaa jäätä ja lunta, ja tuuli lietsoo kylmästi pohjoisesta.

Siellä oli "höga berg och djupa dalar". Siellä oli syvä laakso, jossa lainehti viheriä laiho, laihon pientarella rusotti punainen lato.

Rantakallioista löytyi syviä hiidenkirnuja…

14 p. sunnuntai. Iltayö … Tulen M. M:n konsertista. Olen väsynyt, väsynyt ruumiiltani, väsynyt sielulta — elämän haluni on taas sairas… olen kokenut ja tuntenut ja ajatellut elämääni tänäpäivänä… huomaan itseni niin mitättömäksi, näen sen suhteistani tuttaviin.

Naapuri-toverini Leo Lemmetön yhä nauraa mieltymystäni häneen. Sanoo ettei hän puolestaan voi ymmärtää, miten häneen vakavammin voisi mieltyä. Hän haavoittaa minua, saattaa minut yhä enemmän hautomaan, särkee kauniit kuvani ja unelmani kuivalla järjellään… Mutta minä halveksin järki-ihmisiä! En heistä pidä. Minkä sille voi, että olen tunneihminen?

Jaksanenko huomenna nousta 1/2 7 keretäkseni laivaan. Lupasin näet käydä tiedustamassa "siellä", saanko asuntoa. On nimittäin aikomus asettua saaristoon muutamiksi viikoiksi. En ikinä ennen ole asunut meren saarilla…

Häntä en ole nähnyt moneen päivään.

* * * * *

15 p. toukokuuta.

Yöllä klo 1/2 1…

Yö tumma, kaunis, toukokuun Ja meri tyyni niin! Me hiljaa soutain soljuttiin Venheessä kaupunkiin.

Ol' ilta ollut ihana, Nyt nousi öinen kuu… Oi moisen hetken helmassa Maailma unhoittuu!

Ol' yöhyt täynnä tunnelmaa Ja laulun hyminää… Ma haudoin yhtä unelmaa Ja yhtä elämää.

Se vieno istui vierelläin, Ma hälle kuiskailin, Mut kylmäks, kylmäks hänet näin Ja salaa huokasin.

Yö tumma, tyyni, keväinen, Sä tuutu tunnelmain… Liet muille muisto riemujen, Mut mulle — tuskan vain!

Jääkööt selitykset yhdessä-olosta armastettuni kera tänä iltana tämän laulun varaan…

16 p. toukokuuta. En koeta enää häntä kohdata, en vahdi hänen tuloaan katujen kulmauksissa, en juoksentele hänen perässään… Lempeni on muuttunut hiljaiseksi, sisällisesti kalvavaksi suruksi, jonka huntuun kiedottuna katselen mailman menoa oman onnettomuuteni valossa… minusta on kuin päivieni loppu piankin tulisi, näen tulevaisuuteni oman elämäni riutuvassa iltapaisteessa. Minulla ei ole mitään toivoa enää, näen haaveeni haihtuvan arkipäivän runottomaan toimintaan… tekisi mieleni ääneen huutaa sitä tuskaa, jota povellani kantelen… en huuda, olen tyyni…

Oi nainen! sinä, joka voisit niin vähällä minut tehdä elämänhaluiseksi, sinä et sitä vähää minulle salli, sinä hylkäät minut pikkumaisesti, sinä halveksit minua ymmärtää ja oikein tuntea…

Toverini, joka tietää rakkauteni, säälii minua, mutta ei voi olla pilkkaamattakaan. Hänestä on hulluutta sellaiseen mielistyminen. Hänen sanansa ovat kuin kylmä vesi, jonka alla vilusta värisen.

Tiedän että tämä rakastumiseni on jonkunlaista kummallista hermoheikkoutta, olkoon vaan, mutta varma on että on olemassa sisällistäkin vakaumusta, että rakkaudessani on jotakin enempää, jotakin suurempaa, korkeampaa…

Uskon kyllä että saan tämän rakastumiseni sammutetuksi, jos tahdon, jos heittäyn sille välinpitämättömäksi; ehkäpä lähimmässä tulevaisuudessa voin sille irvistellen nauraakkin ja pilkata omaa lapsellisuuttani — mutta onko se oikein, jos niin annan käydä? Onko oikein repiä sielustaan sitä, mikä siellä on suloisinta, parhainta, puhtainta ja jalointa?…

17 p. Nuot suuret Moskovan-stipendit ovat julistetut haettaviksi. Miksi en ole ryhtynyt mihinkään hakupuuhiin? Kävin yliopiston mustaa ilmoitustaulua katsomassa. Julistuksessa sanottiin että opintorahan voi saada ainoastaan se, jolla on varmoja teoreettisia tietoja… Nuot sanat minut masentivat. Ne olivat ikäänkuin minua varten siihen pantu, ne ikäänkuin kuiskasivat: "sinä raukka, jolla ei teoreettisia tietoja ole, et ole oikeutettu ikinä tuota matkarahaa nauttimaan".

Muistan niin hyvin kandidaatiksi-tuloni, vuosi takaisinpäin. Muistan tarkoin, millaista koko tutkinto oli, muistan professorin paheksuvan katseen ja muistan että minut vain "armosta" päästettiin läpi, armosta! — ja sentähden että muka olin kirjailija. Muistan publiikista professorin sanat, kun huonosti osasin tehdä selkoa Venäjän suurista runoilijoista: Mne skazali shto vy poet — a razvje poet ne dolzshen znat drugih poetov. [Minulle on sanottu että Te olette runoilija — mutta eikö runoilija ole velvollinen tuntemaan muita runoilijoita?]

Se oli nöyryyttävä hetki, joka ikuisesti on painunut sieluuni, vaikka siitä tovereille usein lienen leikkiä laskenut.

Saada Moskovan stipendi? Muuttaa Venäjän kuuluisaan suurkaupunkiin kahdeksi vuodeksi? Uusi elämänvaihe se minulle olisi! Ja jotain uudistusta ehkä olisikin tarpeen. Ehkä siitä koituisi siunausta… ehkä päinvastoin. Jos sinne joutuisin olematta kihloissa kenenkään kanssa omassa maassa, vaara olisi tarjona — rakastuisin siellä johonkin venäläiseen (jota tällä hetkellä inhoan ajatella) ja menisin naimisiin. Mutta se olisi vastoin kaikkia isänmaallisia unelmiani ja mielipiteitäni! Minun, joka olen laulanut kotikielen puhtaudesta?

Arvaan että jos menisin professorilta stipendistä tiedustelemaan, hän ivanhymy huulillaan huudahtaisi: Hospodi Booshe moi, tekö tätä apurahaa himoitsette? te, joka… muistatteko miten tutkinto meni? ja muistatteko että jotain lupasittekin?…

* * * * *

Olen nyt jakanut tavarani kolmeen osaan. Huomenna kello 1/2 5 iltapäivällä on minulla vakaa aikomus pudistaa Helsingin tomut jaloistani ja astua höyryvenheeseen, joka minut vie saaristoon. Pääsen näet sinne asumaan. Jumalankiitos… Saanhan nähdä meren loiskivan jalkaini juuressa joka-päivä, saan nähdä purjeiden puuntelevan ulapalta ja kuunnella tuulen huminaa nukkuessani. Siellä, Tyynelässä, olen muisteleva rakkauttani ja, jos Jumala suo, sepittävä merirunoelmia. Surulliselta ja ihanalta tämä kaikki tuntuu. Jos sinne kuolisin, olisi se lohduttavaa: kuolisinhan puhtaasti rakastuneena, ja ainoastaan meren aalloille valitellen etten kohdannut vastarakkautta.

Tätä kirjoittaessa loistaa kuunpuolikas suoraan sisään ikkunastani. Se on kasvava kuu. Minua odottaa siis romantilliset illat siellä saaressa…

Silloin-tällöin olen saapuva kaupunkiin asioille.

18 p. toukokuuta. Jää hyvästi päiväkirjani! Jää hyvästi sinä salaisten tuskieni tulkki, sinä toverini uskollisin iloissa ja suruissa! Nyt upotan sinut — sukkien sekaan ja lähetän sinut kaukaiseen kotoon, halki Suomen. Meren saaristoon en sinua mukaani huoli. Alkakoon siellä uusi elämä ja uusi päiväkirja. — Jää hyvästi Sinä vieno, jota eronhetkenäkään en tavata saa, vaikka minusta tuntuu että jos olen uskollinen hyville tunteille, meidän vielä täytyy toisemme tavata. Ja Sinun täytyy vielä kerran saada tietää, mitä olen kärsinyt ja kuinka hellästi olisin ollut valmis sinua omanani pitämään. Sinun täytyy kerran sinunkin tulla lemmensairaaksi ja lemmenhölmöksi — siitä että minä olen ollut lemmensairas ja lemmenhölmö…

Minä kuulen jo meren mahtavan kohinan ja näen valkoisten purjeiden nousevan taivaanrannalle. Jää hyvästi, Sinä vieno. Tahdon rukoilla taivasta meidän molempien puolesta…

* * * * *

1 päivä elokuuta, Lapin rajoilla …

'Hyvä Neiti.

Minä, allekirjoittanut, rakastin Teitä ja aijoin pyytää Teitä omakseni. Sieluni oli kuin polttava maa, joka janoaa kastetta…

Tutustuin Teihin viime talvena ja näin Teidän sielunne teidän silmistänne sekä tulin tuntemaan Teidän sydämmenne hyvyyden Teidän puheistanne. "Hänellä on jalo ja hellä sydän", sanoin itsekseni kerran palatessani Teitä saattamasta. "Hänessä on se, mikä minutkin tekisi eläväksi ja onnelliseksi. Hän on hienotunteinen ja tunteellinen tyttö ja hän on samalla henkisesti hyvin kehittynyt — hän on ehkä etevämpi minua ja juuri sellaisena voisi hän tehdä minut eheäksi ja hyväksi."

"Hän rakastaa luontoa ja luonnollisuutta eikä ole suurmailman muodin orja"…

"Hän säälii onnettomia ja kärsiväisiä ja tahtoisi kaikkia auttaa"…

"Hän rakastaa lapsellista riemua ja näkee pienessäkin kaunista"…

"Hän ymmärtää tunnelmia ja rakastaa todellista runoutta…

"Ja hän on nuori ja muodoltaankin suloinen…

"Vaatisinko enempää? Edessäni heloittaa hento kukkanen, joka minua miellyttää ja jonka tuoksu minut ihanasti hurmaa".

"Voi kukkanen, voi kukkanen, haluan sinut painaa povelleni enkä ikinä sinua heittää"…

"Minä, joka en koskaan naista ole syleillyt, tahdon vihdoinkin toteuttaa lemmenlaulujeni levottoman mielikuvituksen"…

"Jos me saisimme tutustua toisiimme enemmän, niin tulisi meistä ehkä hyvin hyvät ystävät!" — muistatteko näitä sanojani, kun ylioppilasten juhlasta saatoin Teidät kotiin pimeänä vapunpäivän yönä? Te vastasitte hiljaa: "niin"… Ne eivät olleet kevytmielisesti lausuttuja sanoja, vaan ne olivat puserretut palavasta joskohta ujostelevasta sydämmestä. Voi miksi emme me nuoret aina noudata sydämmiemme ääntä? Miksi ujostelemme asioita, jotka ovat pyhimmät elämässä? Miksi teeskentelemme itsemme kylmiksi silloin, kun sisässämme tunnemme suloisimman lämmön?

Jospa silloin olisin tietänyt Teidän sydämmenne tunteet! Mutta niitä en tietänyt ja minun täytyi olla varovainen. Ja tahdoin myös tutkia itseäni: kestääkö lempeni Teihin, vai onko se vain hetken heikkoutta? Sillä minä en tahtonut pitää Teitä tunteitteni leikkikaluna.

Koko keväimen kuluessa ajattelin ainoastaan Teitä ja olin kuni kuumesairas. Toverini minulle nauroivat ja ne, jotka kiintymisestäni Teihin tiesivät, laskivat siitä pilaa. Mutta se ei muuttanut salaista rakkauttani Teihin, se vain teki tuskat kovemmiksi. Mitä oli minun tekeminen päästäkseni Teitä lähemmäksi? Te vieroitte minua ja kahden kanssani ollessanne näytitte väliin kylmältä, sellaiselta kylmältä, joka on kohtelias, mutta ehdottomasti työntää luotaan. Noli tangere!

Ei ollut minulla helppo sellaisten hetkien perästä. Minusta tuntui kuin joku olisi kertonut minusta Teille jotakin vastenmielistä ja kuin olisi minun mahdotonta näyttää Teille että minullakin sentään oli hyvä sydän, kuinka karkeankummalliselta tahansa persoonallinen käytökseni Teistä näyttikään!

Päästäkseni Teidän kanssanne tutustumaan syvemmin, aijoin Teille kirjoittaa ensin lyhyen kysymyksen: "saisinko ruveta kirjevaihtoon?"

Mutta — ajattelin että Te sellaisen kysymyksen saadessanne pitäisitte minua hassuna tungettelijana. Ja jäin siis vartomaan sitä päivää, jolloin vielä saisin Teidät kerran tavata ja suusanallisesti sitä Teiltä kysyä. Tahdoin vain vähitellen saada itseni vahvistetuksi siinä uskossa ja tiedossa että todenteolla Teitä rakastan enemmän kuin muita.

Mutta! — minä en Teitä enää saanutkaan tavata, minun täytyi matkustaa kauvas pois ja silloin jäin ikäänkuin polttaville hiilille: kirjoittaakko vai odottaakko vastaisia tuntemattomia aikoja, jolloin taas ehkä palaisin pääkaupunkiin ja saisin Teidät nähdä?

Silloin samalla tapahtui se mitä olin salaisesti peljännyt, mutta mitä en sydämmessäni ikinä ollut vielä uskonut: — Teidät oli toinen valloittanut! …

Luin sen sanomalehdestä.

Se oli minulle äkkiarvaamaton isku ja tulevaisuuteni taivas peittyi murheen mustiin pilviin.

"Myöhäistä! myöhäistä!" huusi ääni sielussani.

Minä kirosin itseäni, kirosin kohtaloa. Kaikki kadotettu… hiljaiset unelmani usvana haihtuneet… Minun toivoni ja pelastukseni, minun onneni ja minun elämäni. Särkynyt, särjetty!…

"Myöhäistä! myöhäistä!"

Jääkää hyvästi.

A.A.

P.S.

Nuorena, herkkätuntoisena naisena ette tätä kirjettäni pane pahaksenne. Sentähden uskallan sen lähettää. Avomielisyys ja sydämmen suoruus — eikö se ole kultaa? Sellaista en häpeä.

Jos Te joskus mailmassa minut näette — ja näette sellaisena kuin näette — niin muistakaa silloin että tuossa oli kuitenkin se, jonka sydän kerran hellästi sykki vain Teille ja Teidän kauttanne tunsi tai unelmoi saavuttavansa sen elämän eheytymisen, mitä väsyneet sielut ikänsä etsivät, mutta jota eivät kaikki kohtaa. Sen nimi on naisen rakkaus, joka voisi sulattaa jäykimmätkin jäät ja huuhtoa puhtaiksi haikeimmatkin huolet. Ilman sitä lämpöä olen ainakin minä kuni kurja kukkanen, joka vailla auringon paistetta erämaan korvessa kasvaa.'

EPILOOGI.

Kohta 10 vuotta on vierähtänyt siitä kun tämän päiväkirjani kirjoitin. Osaan sitä siis jo arvostella kilpaa lukijain kanssa. Osaan sen paljastuksille hymyillä ja osaan sen totuuksia paikotellen "hävetä", osaan sen pahoja puolia pahoilla ja hyviä puolia hyväillä. Ja tunnustan mielelläni ettei sillä ole juuri minkäänlaista niinsanottua "kirjallista arvoa". — Mitä lemmentarinaan tulee, niin se minua itseäni nyt suorastaan kummastuttaa — olemassa-olollaan. Niin helppoa ja hassunhauskaa lemmenjuttua kuin tämä auskultantin romaani ei minulla todella liene koskaan muulloin ollut!… Joku muu sijassani tällaisen päiväkirjan tietenkin polttaisi — joutavana roskana, lapsellisena renkutuksena?

Minä en sitä polta. Päinvastoin: annanpa sen vielä halukasten luettavaksikin.

Johtosääntöni on tämä: Mitä ihminen oikeastaan pahenee siitä että toiset ihmiset saavat hänen tunteidensa tilikirjaan kurkistaa? Ilkeät vain siitä voivat pilaa tehdä, mutta kaikki hyvänsuovat koettavat sitä ymmärtää. Ja jos yksi löytää yhden, toinen toisen "kultajyväsen", niin siitähän tietää avomielinen kirjoittaja että hänen päiväkirjallaan sentään on arvoa ihmissydämmien edessä. Enempää ei saata vaatiakkaan.