E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

AUSKULTANTIN PÄIVÄKIRJA

Pöytälaatikon salaisuuksia

Luettavaksi sallinut

ANTERO AVOMIELI [Ilmari Kianto]

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

Proloogi.

Elämä menee menoaan ja useimmat päivät tunnelmineen, havaintoineen painuvat unhotuksen yöhön…

Mitähän? jos rupeaisi pitämään päiväkirjaa siltä elämänsä aamuajalta, jolloin juuri on saanut kiusalliset yliopistotutkintonsa suoritetuiksi ja kesäloman perästä "nuorena toivorikkaana maisterina" maaseudun hiljaisuudesta rientää takaisin pääkaupungin hälinään juhlallisesti kuunnellakseen opetusta Suomalaisessa normaalilyseossa —? Millainenhan kronika tuostakin tulisi ja olisiko siitä kenellenkään hupia tai hyötyä? Vai joutuisikohan moisen tekeleen tautta naurunalaiseksi ihmisten edessä, nimittäin jos sen sitten jolloinkin julkaiseisi —? Kuka ylipäänsä ilkeää näytellä päiväkirjojaan muu kuin kaunokirjailija, vaikka monet muutkin kuolevaiset hiljaisuudessa elämänsä yksilöllisyyksiä kirjoittelevat?

Sillä ensimäinen ehto päiväkirjan siveelliseen oikeutukseen on luonnollisesti se että kirjoittaja siinä ilmaisee tunteensa ja arvostelunsa juuri sellaisina kuin ne sydämestä tulevat eikä keinotekoisesti rupea päiväkirjansa lehtiä koristelemaan. Toisin sanoen: vaaditaan erinomaista rehellisyyttä ja erikoista lapsen mieltä, jota pienetkin seikat huvittavat yhtäpaljon kuin suuret. Ja kun kerran päiväkirjaa kirjoittaa, niin pitää kirjoittaa aivankuin kokeeksi omalle itselleen tai aivankuin ei kirjan koskaan tarvitseisi joutua muiden nähtäviin — jos kohta hämärästi tuntee, että se mahdollisesti joskus joutuukin. Eiköhän esimerkiksi Leo Tolstoi monia tunnustuksiaan kirjoitellessaan elämänsä eri aikoina liene aavistanut että arimmatkin mielenilmaisunsa joskus joutuvat päivänvaloon, eikä se ihminen kuitenkaan noita lehtiä ole salannut eikä papereitansa liioin polttanut? Joku tietenkin huomauttaa terävästi että onkin suuri ero neron ja tusinaihmisten välillä, mutta tähän voipi väittää että kun kerran neron päiväkirjat julkaistaan ihmissielun tutkimuksia varten, niin eiköhän joskus olisi hupaista saada lukea tusinaihmisenkin päiväkirjan lehtiä, jollei muun vuoksi, niin ainakin nähdäksemme, kuinka suuri todella on eroitus neron ja tusinasielun välillä?

Olipa miten oli, se nyt vain on varma, että jos esimerkiksi "minä" päiväkirjan pitoon ryhdyn, niin en sitä tee sentähden että joku suuri ihminen on samoin tehnyt, vaan aivan omaksi huvikseni ja omaksi kehityksekseni piirtelen muistiin mitä milloinkin haluan enkä kaavanani tässä tahdo käyttää mitään muuta kuin mainitsemaani rehellisyyttä sekä tuota lapsenmieltä, jolle salamieliset suurmailman ihmiset nauravat.

Auskultantti.

I. SYYSKAUSI.

VUONNA 1898.

16 p. syyskuuta. Tänään kuuntelin ensimmäisen tuntini Suomenmaan suurimmassa Mallikoulussa ja sattui se tapahtumaan I luokalla; meitä oli siellä penkillä istumassa viisi kappaletta vastaleivottua kandidaattia. Pikkupojat eivät läsnäoloaan paljonkaan arastelleet. Tohtori Pontevan opetus oli selvää ja reipasta; aineena oli suomi, äidinkieli. Ensin oli kielioppia: Mikä on subjekti? — Subjekti on se, josta lauseessa jotakin sanotaan! Oikein! Mikä on lause? — Lause on sanoilla ilmoitettu ajatus! Oikein! Harjula, tiedätkös jonkun lauseen? — Poika juoksee! Tohtori lisäsi: Niin, poika juoksee ja — huutaa. Hän on samalla leikillinen mies tuo opettaja. Sitten oli heillä Maammekirjasta runo luettavana:

Laps Suomen, kasva siinä vaan
Kuin nuori koivu puistossaan,
Ja sille henkes uhraa!

Se oli joku patrioottinen runo, jossa kehoitettiin uhraamaan henkensä isänmaan puolesta. Mitä on uhrata? kysyy opettaja. — Se on samaa kuin antaa, — vastaa kimakasti eräs oppilas. Kuinkas voi henkensä antaa isänmaalle? Kun menee sotaan! vastaa eräs pikkuolento varmasti. "Vanha, turmiollinen lauseparsi!" ajattelen minä itsekseni, olen näet nykyisin lukenut Bertha von Suttnerin valtavan "Aseet pois"!…

Kummallinen tunnelma valtasi sieluni: Minäkinkö tässä nyt muka olen maisteri ja kaikkia noita pikkupoikia viisaampi? Minustako, joka aivan tuollaisena pullukkana tuonoin istuin koulupenkillä, nyt on tuleva samallaisten pikkupoikain herra ja ohjaaja? Suuri erehdys! Olen jokaista noista tuhmempi. Kieliopissa ovat he jokainen minua viisaammat. En tottatosiaan niin tarkoin kuin he osaisi selittää, mikä on nomini tai mikä partikkeli. Minusta koko kielioppi onkin hyvin ikävä ja joutava juttu. Vai onko siitä rahtuakaan hyötyä todelliselle elämälle? Mitähän, jos opettajaksi tultua jättäisi kajoomatta koko kielioppiin? Opettaisi vain runoja ja lauluja ja kertoisi "elämän totuuksia"? Neuvoisi luontoa ja terveydenhoitoa — eikö olisi se paljon tärkeämpää kuin "partikkelit ja noominit"? Varjeleisi nuoret ihmistaimet siitä, mistä omat opettajani minua eivät varjelleet? Jaa, mitähän tästä tullenee…

17:s päivä. Kuuntelin ensi tuntini venäjänkielessä, — aineessa, jossa vakaa aikomukseni on tulla pedagoogiksi. Menin VI:lle luokalle, jossa ilmoituksen mukaan oli venättä sinä tuntina. Kun opetus alkoi, äkkäsin kuuntelevani — kreikkaa. Nousin ylös, kumartelin ja pyytelin anteeksi sekä poistuin kiireesti. Nämät olivatkin kreikanlukijoita, mutta venäjänlukijat olivat eräässä syrjähuoneessa alakerroksessa. Repäsin oven auki ja tapasin itseni kumartamassa venäjänkielen opettajalle kumminkin jättäen esittelyn toiseen kertaan. Aivan oikein: täällähän venättä luettiin. Puhuttiin parhaillaan niin viehättävästä kulttuurimailman asiasta kuin "passiivin partisipin preteeritistä"… "Onnii" ja "Jennii" kajahteli muikeasti vastaani. Selkäpiitäni värisytti ajatellessa että nyt muka olin siinä varsinaisessa elementissäni, jossa elämänleipäni olin ansaitseva! Joka kerta kun opettaja teki kysymyksen, säpsähdin ja pidätin hengitystä; en olisi tiennyt, jos minulle nuo kysymykset olisi tehty. Säikähdin kauheasti, kun muistin että olin maisteri, jolla oli korkein arvosana mainitussa kielessä. Koetin kumminkin näyttää siinä yksin kuuntelijana istuessani varsin asianymmärtäväiseltä. Eräs oppilaista toi kohteliaasti kirjansakin minulle, jotta suvaitseisin mukana seurata. Ja minä olin seuraavinani, loin silloin-tällöin silmälasieni takaa oppineen katseen milloin opettajaan, milloin johonkin oppilaaseen, joka sattui vastaamaan huonosti. Saas nähdä, mikä tästä tulee, sanon vieläkin. Mutta ruokahaluni on ihmeen hyvä. Ja se kai on oiva enne…

19:s päivä. — Kuuntelin toisen tuntini venäjää V:nnellä luokalla. Nähtävästi ei auskultanteista kukaan muu tätä kieltä kuuntele. Päätäni vähän huumasi seuratessani kysymyksiä ja vastauksia. Väsyneenä astuin ulos Normaalilyseosta ja marssin suoraapäätä saunaan. Minulle on sanottu että kuunteleminen enemmän uuvuttaakin kuin itse opettaminen.

20:s päivä. — Kolme tuntia yhteen perään! Kuuntelin syrjäaineina ensin historiantuntia, jolloin puhuttiin Englannin parlamentista, maurilaistaisteluista ja jostakin Henrik Purjehtijasta; sitten myös "uskontoa", jossa puhe oli jostain "saeculum obscurum'ista", himmeästä vuosisadasta — joista kaikista en tietäisi tuontaivaallista. Venäjän tunnilla myös kävin — torkkumassa. Shto budjet, Bozhe moj? — Tänään olen viimeistellyt valmiiksi käsikirjoituksen uuteen runokokoelmaani…

21:nen päivä. — IV luokka, suomea. Tekijän ja olijan nimiä, paikan nimiä… Männikkö, lepikko, päivyt, yöhyt, poikue, pappila… Tässä on kuitenkin ikäänkuin jotain kotimetsän tuoksua, sointuvan kansankieleni sanoja. Tohtorin opetustapa on verrattoman raikasta. Jospa hänen laillaan kerran voisi opettaa! Döbeln Juuttaalla… — Se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot… — Niin, se on mahtava runo, sillä vain pilassa että sotaa ja verityötä ihastellen lauletaan. Mikä on korpraali? kysyy opettaja. — Se on vähän ylempi kuin sotamies! huutaa oppilas tolkussaan. Jaa, se on sama kuin nykyaikainen jefreitteri, jolla on kolme nauhaa, — selittää tohtori. Tässä pikkuasiassa viisaustieteen tohtori kuitenkin erehtyi. Entisenä isänmaanpuolustajana tiedän näet jefreittereillä olevan vain yhden kapean nauhan! — Tunnin loputtua kävelimme tohtorin kanssa rinnan alas rappusia.

— Milloin annatte ensimmäisen harjoitustuntinne?

— Minäkö? En uskalla vielä ajatellakkaan.

— Antakaa pois vain I luokalla, eihän maammekirja ole vaikeaa.
Hymm…

Ystävällinen tohtori erosi minusta komeasti rykäisten. Se oli seitsemäs tuntini. Aamiaisen jälkeen kuuntelin kahdeksannen ja yhdeksännen.

22:s päivä. — Latinaa 8—9 II luokka.

Nominatiivi Puella, suomeksi tyttö.
Genitiivi Puellae — tytön.
Datiivi Puellae — tytölle.
Akkusatiivi Puellam — tyttöä.
Vokatiivi Puella! — oi tyttö!
Ablatiivi Puella — tytöltä, tytön kautta jms.

Mitenkäs kuuluu pluraalin datiivi? Armas?

Armas: Puellis — tytön.

Opettaja (kiivaasti): Mihinkä kysymykseen vastaa datiivi?

Hän, Armas onneton, ei sitä tietänyt!

— Tule minun luokseni kello 6! karjasi opettaja: — kun kerran on koulussa, niin täytyy oppia!

Taivutettiin myös Incola sanaa.

— Toivo, miten kuuluu monikon genitiivi?

— Incola… Opettajan keppi paukahti pöytään: — kello 6 minun luoks…

— Incolarum! kajahti samalla Toivon vastaus. Se pulpahti samalla silmänräpäyksellä kun rangaistus määrättiin. Sillä kertaa vältti siis poika rangaistuksen, mutta auta armias: kohta sai hänet opettaja kiinni siitä ettei poika oikein tiennyt mihin asti oli läksyä. — Kello 6 minun luokseni Armaan kanssa! huusi ankara ludimagister. — Ja tuo päiväkirja mukanasi! Saat puolen tunnin arestin siitä ettet tiennyt läksyä…

Toivo parka koetti turhaan sopertaa ettei hänellä viime kerralla ollut ollut kirjaa ja että sentähden… Mutta tuomio oli lausuttu. Toivo purskahti hiljaiseen itkuun eikä koko lopputuntina voinut mielenliikutukseltaan seurata mukana, kun uutta läksyä valmistettiin. — Tämän, kaiketi ihan jokapäiväisen tragikomedian latinantunnilla näin minä, auskultantti, "ja olen sen valmis valallani todeksi todistamaan".

23:s päivä. — Tänään kuten eilenkin olen istunut koulussa kaikki viisi tuntia, mutta kyllämaar tuntuukin niissä kappaleissa, joilla istutaan. Välitunneilla käyn ympäristössä kävelemässä ja hengittämässä ulkoilmaa. Muutamilla tunneilla olen koettanut päässäni sommitella runontapaista, — mahdotonta! Jos vain tietäisin että opettajaksi-antautuminen vahingoittaa runollista tuotantoa tai vie hiiteen mielialat ja tunnelmat, niin hetipaikalla hylkäisin niin kuivakiskoisen alan. Kuinka saisi tietää? Missä on kohtalon sormi? Illalla palasin asuntooni paratiisillisesta paikasta. Tunteeni olivat kukkuroillaan kultaa. Niitä oli niin paljon että oli mahdoton niistä sulattaa riemunrunoa. En ole sepittänyt ainoatakaan runoa senjälkeen kun auskulteeraamaan rupesin. Mitä tämä merkinnee? Hyväjumala!

24:s päivä. — Eilenillalla kun kävelin runoilija Tantus Kvantuksen kanssa Aleksanterilla, tuli vastaamme parvi koulupoikia, jotka nostivat minulle lakkia. Tietenkään en kerennyt vastaamaan tervehdykseen. Toverini onnitteli minua leikillisesti (ja luultavasti sala-ivalla): Pitääköhän minun elää se päivä, jolloin olen näkevä sinut lehtorina? Pudistin päätäni ja huokasin: "jospa tietäisit!" Mutta sitten käänsin asian leikiksi.

— Koulupojat nostavat minulle lakkia, ha, ha!

— Tietääpäs sen: runoilija Kannelrinnalle!

— Eivät he tiedä salanimeäni?

— Tietävät kyllä, siitä saat olla patentti.

— Arvelet kai että pitäisi jo "stormikin" ostaa?

— Tietenkin! vieläpä kaksi kappaletta, joita pidät päällekkäin: toista runoilijamaineesi merkiksi — toista maisteri-arvosi tulkiksi!

— Kiitos neuvosta, eiköhän kuitenkin yhteisen runoilijasynnin johdosta ostettaisi yhteinen torni, jota vuorotellen kallossa kanneltaisiin?

— Enpä suostu, — sanoi Tantus Kvantus ja ojensi järeän kätensä hyvästiksi.

* * * * *

Tänään olin syrjäaineena seuraamassa voimisteluakin. Ruumiin kauniiksitekeminen ja "mens sana in corpore sano" — on sentään luontoa lähempi kuin mensa-sanan taivutus latinantunnilla! — Viidennellä tunnilla olin myös saksankieltä kuuntelemassa. Sama iänikuinen juttu kuin muissakin kielissä:

Das Mädchen,
Des Mädchens,
Dem Mädchen…

Jos tyttöjä itsiäänkin tässä murheen laaksossa yhtä paljon taivutettaisiin kuin tyttö-nimeä kaikissa kouluissa ja kaikissa kielissä, niin kyllämaar kerran mailmassa saisimme kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin suuntiin taipuvaisia vaimoja. Sillä muokassa siinä on tyttö-riepu hulivilipoikain hampaissa!

26:s päivä. — Latinan tunnilla II luokalla:

Opettaja: Sinullahan on veli, joka on maisteri?

Oppilas: Niin.

Opettaja: Sinun pitää pyytää että hän lukee sinun kanssasi kotona, en minä jouda täällä sinun kanssasi äkseeraamaan! Sinähän et tiedä mikä on subjekti, mikä predikaatti lauseessa, sinä vain laskettelet sanoja ulkoa kuin papukaija. Sinun ei olisi pitänyt päästä tälle luokalle! Vaan kun kerran olet sille otettu, niin täytyyhän sinun nyt sillä pysyä, mutta muistakkin että täytyy myös lukea ja ajatella. — No, sinä siellä, missä sinun kirjasi on, koska kurkistat toisen kirjaan?

— Minun kirjastani on juuri tämä lehti poissa!

Vai niin. No, mitä sinä siellä, etkö tiedä mitä taurus sana merkitsee?

— Minä olin maalla sunnuntaina!

— Vai niin — sentähden et muka tiedä läksyäsi. Eikö silläkin, joka käy maalla, ole velvollisuutensa?

Oppilas (ujosti): O-on…

Hyvät ihmiset, luuletteko nyt että 10-vuotias poika täysin tajuaa, mikä on velvollisuus?

27:s päivä. — Uskonto-tunti IV luokalla. Puhuttiin Kristuksesta Getseemanessa, kuinka hän yöllä rukoili, kuinka hän rupesi vapisemaan ja kauhistumaan…

— Miksi hän niin kauhistui?

— Hän pelkäsi kuolemaa.

— Niin, sillä kuolema on jotakin kauheaa.

Mitä kuolema oikeastaan on? — Oppilas ei tiedä, vaan opettaja itse selittää: — Se on ikuista kulumista, alituista voimien vähenemistä, alituista ruumiin koneiston rappeutumista. "Morior, dum orior": minä kuolen kasvaissani — sanoivat jo vanhat viisaat Roomalaiset. — Missäs on Vanhan Testamentin mukaan ihmisen sielu?

— Se on hänen veressään.

— Tässä sanotaan että Jeesus hikoili verta. Kuinka se on selitettävä?

— Hän oli niin kovassa tuskassa ja ahdistuksessa että veri seisahtui ja pusertui ulos hikihuokosista.

— Mikä hänet vihdoin rohkaisi?

Opettaja sai taaskin itse ammentaa vastauksen omasta tietopussistaan.

— Se, kun enkeli häntä puhutteli, luvaten tällaisen kuoleman merkityksen: kuinka miljoonat ihmiset ja niiden takana taas uudet miljoonat tämän kuoleman voiton ja kärsimyksen johdosta saisivat lohdutuksen ja ikuisen autuuden… j.n.e.

28:s päivä. — Olin taas I luokalla, suomentamilla. Noista pikkupojista pidän! Siellä lehahtaa aina vastaan luonnon raikkaus ja lapsellisuus. Oikein tunnen nuortuvani, kun katselen poikasten kasvoja. Mikähän tulevaisuus piilee tuonkin, vielä niin miellyttävän muodon takana, minkähänlaiseksi ovat mailman olot ja kohtalon tuulet tuon nuoren taimen kerran kehittävät? Eiköhän vain tuosta vilkkaasta naskalista tule taiteilija tai tuossa vesassa piile tuleva runoilija? Tuosta tulee etevä tiedemies, tuosta kuuluisa urheilija, tuosta vakavasta paisuu kerran oikeauskoinen pappi! Tuossa taas on ilmeinen tyyppi "pienehköstä, paksuhkosta, pyöreähköstä", tulevasta valtion virkamiehestä, miniatyyri siitä, jonka Juhani Aho meille niin mainiosti on esittänyt! Kas vaan tuota kaksinkertaiseksi pullistuvaa leukaa, kas tuota nenän-nypykkää, joka niin pehmeänä painuu pyöreiden poskien sisään. Ja tuosta taas tulee — hutilus ja heittiö… voi pikkuraukkaa, jos se sen itse aavistaisi nyt, niin se lapsen sydämellä sitä itkisi! Mutta tuo tuossa: hänessä on jotain surkeaa ja kamalaa, koko hänen persoonansa näyttää olevan surullinen todistus niiden rikoksista, jotka hänet ovat mailmaan saattaneet. Lapsi parka! Syyttä saa hän kärsiä isäinsä pahat teot…

Iltapäivällä. — Tänään oli auskultanttien ensimmäinen kokous, jonka oli kutsunut kokoon "opetusasiain ministeri". Istuttiin opettajain huoneessa suuren pöydän ääressä. "Ministeri" saapui rehtorin seuraamana ja lausui lyhyessä puheessa meidät tervetulleiksi toivottaen menestystä (luultavasti sanoja, joita aina tällaisissa tilaisuuksissa puhutaan). Hän puhui hengästyneesti ja hermostuneesti eikä hänen puheensa mitään erikoista vaikutusta tehnyt. Kirjoitti kaikkien nimet listaansa. Jokaisen piti nimensä kuullessaan vastata, kuunteliko ensimmäistä vai toista lukukautta. Harmillista, kuinka minussa koulupojasta saakka on ahdistava tunne rinnassa aina kun tiedän lähestyvän sellaisen hetken, jolloin on persoonallisuutensa ilmaiseminen suuren joukon kuullen.

Kandidaatti A——!

— Ens… ensimmäistä, sopersin vuorollani ja kumarsin kuin unessa, tuntien samalla itseäni silmättävän joka-suunnalta (en näet ole tuttu juuri kenenkään kanssa). Kuulesti että opetusasiain herra lausui nimeni hiukan erilaisella äänenpainolla kuin muiden nimiä. Oliko se hänelle jotenkin tuttu tai vilahduttiko se mieleensä jonkun muiston, en uskalla sanoa. Minusta vain tuntui…

Sitten valittiin esitelmänpitäjät Spencerin kasvatusopille. Uusikkoja ei onneksi vielä pyydetty. Kumarruksia, äänettömiä, kömpelöitä… ja kokous loppui. Loppuillan kävelin toverien seurassa kuutamossa.

29:s päivä. — Tänään pistäysin erään matematiikan maisterin kolleegakokeita kuulemassa. Siellä hän käydä heippasi kuin mikäkin tuulimylly luokan edessä; tuulimyllyllä oli yllänsä hännystakki ja säärissä kovin pitkälahkeiset housut… Alkutunnilla esitti hän opetustansa selvästi ja täsmällisesti, mutta lopulla hätäysi ja hämmensi asiat tuhannen tuppuraan. Kuuntelemassa tätä tragikomediaa istui puolen tusinaa auskultantteja sekä täysi sarja syvämietteisiä yliopettajia, joiden parvesta koko lopputunnin kuului pahaa-ennustavaa murinaa ja puoliääneen-puhumista. Tuulimyllyä, joka lakkaamatta levottomasti sätkytti siipiään, en tässä asemassaan ensinkään kadehtinut! Opetusta en muistanut kuunnella, katseeni olivat koko ajan kiintyneinä tuulimyllyn tuskaiseen liikkeeseen. Ainakin kolmesti katsoi hän kelloansa eikä se kelvoton koskaan näyttänyt olevan tarpeeksi paljon. Viimein kilahti koulun sähkökello; sen sointi mahtoi kokeilijan korvissa kuulua enkelien laululta.

— Pari tuntia kuuntelin taas venäjänkielen opetusta. Ne ovat totisesti ikävimpiä tunteja! Opettaja on vähän unelias, vähän laiska ja olemukseltaan — peräti epäintresantti. Näen selvään ettei häntä niin respekteerata kuin muita opettajia. Hän tekee venäjänkielen oppilaille vastenmieliseksi; hän suutahtaa usein, mutta ei suuttumuksellaan mitään voita. Oppilailla näyttää olevan yleensä aivan huonot perustukset koko kielessä. On kuin raskas ilma vallitseisi aina näillä venäjäntunneilla…

Ja tässä vihatussa kielessä minä muka pyrin opettajaksi? Herrajumala sentään! Mutta minusta tuntuu, kun kuuntelen toisten opetusta, että voisihan sen tehdä ainakin yhtä hauskaksi kuin muutkin aineet, ehkä hauskimmaksikin kaikista opetusaineista. Miten? Ottaisi koko opetuksen ikäänkuin leikin kannalta! Pitäisi oppilasten kanssa yhtäpuolta: haukkuisi venäjänkieltä senkin sikakieleksi, asettuisi oppilasten kannalle… ja kuitenkin esittäisi samalla tämän kielen rikkaudet, tätä kieltä puhuvan kansan sielukkuuden, vapaustaistelun, tämän kielen kirjallisuuden ihanuudet, runollisen voiman… kieli kuin kieli, vapautukaamme ennakkoluuloista. "Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme vain Suomalaisia!" Soikoon vaan tämä Arvidssonin huuto sieluissamme, mutta kuolemaa ei meille tuota venäjänkielen oppiminen.

30:s päivä. — Taas suomentunnilla I luokalla. Noihin pikkupoikiin ei koskaan kyllästy. On kummallista nähdä, kuinka he vähitellen oppivat niitä vieraskielisiä sanoja, jotka koulusivistykseen kuuluvat. Kuinka ihmeellisiltä heistä tuntuneekaan ensi kuulemalta sanat semmoiset kuin nominatiivi, genetiivi? Hyvin harvakseen, tavuu-tavuulta lausuvat he esimerkiksi: ak… kuu… sa… tiivi, samalla ikäänkuin unohtuen kummastelemaan että mikähän merkillinen tiedon välikappale tämäkin lienee. Komitatiivia sanoi muuan hyvin tolkussaan kominatiiviksi, ensin kotvanaikaa kotkotettuaan ko… ko… ko… Toinen viisauden vesa yhtä totisena lausui passiivi, kun tarkoitti abessiivia. Vai passiivi! huudahti opettaja naurahtaen. Kyllä sitä vielä passiiviinkin kerran mailmassa tullaan.

Pluraali se vasta on kaikista kiusallisin sana! Siitä tulla puljahtaa väkistenkin "purlaari", "prulaari", "pruraali", vaikka singulariksen osaa jokainen sinkauttaa. — Mutta kaikki tämä aivoihin ahtaminen väkipakolla: eikö se oikeastaan ole jotain luonnotonta, eikö siinä ole jotakin surullista? Miksi on elämämme sivistys tehty niin pikkumaiseksi, että se vaatii noita pikkuisia aivoja välttämättä imemään sisäänsä komitatiivit ja instruktiivit, noominit ja partikkelit? Eikö se ole jollakin tavoin nurinperäistä ja naurettavaa?

3 p. lokakuuta. — Aamutunnit ovat raikkaimmat kuunneltavat. Historian tunnilla sain kuulla sen vanhan tarinan Romuluksesta ja Reemuksesta, jotka muka susimamma imetti. Semmoiset jutut historian lehdillä ovat pojille keitaita Saharan aavikossa. Toisen tunnin istuin luonnontieteellisessä kuulimossa maantiedettä seuraamassa II luokalla. "Huopari" ukko on mainio opettaja! Siellä tulvahti vastaan koko elävän luonnon esitys. "Suomea peittää metsävyöhyke pääasiallisesti mäntyjä ja kuusia. Metsikköinä tavataan koivuja, haapoja, tuomia, pihlajia, leppiä. Tervasleppä kasvaa vain Etelä-Suomessa, harmaa leppä ulottuu hyvinkin pohjoiseen. Kataja kasvaa yli Suomen, mutta on Lounais-Suomessa aivan erilainen kuin pohjoisessa! edellisessä on se suora ja sorea, tuuhea puu; keski- ja pohjois-Suomessa alenee se pensaaksi; Lapissa se ryömii ujona ja lyhytoksaisena aivan pitkin maata, pitkin kaljua tunturia. Siellä Lapin tuntureilla on omituinen, surkastunut kasvullisuus. Tunturin juurella kasvaa mäntyjä ja kuusia; kun kiivetään ylemmäs, kasvaa pieniä koivuja; kun siitä taas ylemmäs kohotaan, kasvaa vain vaivaiskoivuja ja pienenpieniä pajupensaita, jotka keskikesän aikana vain hiukkasen työntävät vihantia vesojaan maan sisästä ilmaan, kuni arastellen; mutta kun siitä yhä ylemmäs kavutaan, ei kasva enää mitään muuta kuin vähän sammalia ja leviä autiolla tunturilla. Jos nuo tunturit olisivat jonkunverran korkeammat, kohtaisimme vähänpäässä jo ikuisen lumen. — Mutta Suomea koskettaa heikosti myös n.s. tammivyöhyke. Tammia on Etelä-Suomessa ennenaikaan kasvanut runsaammin, nyt ne ovat vähenemässä. Niiden mukana kasvaa muitakin jalompia puulajeja: vaahtera, jalava, saarni, niinipuu eli lehmus, jota siellä-täällä tavataan vielä Iisalmellakin asti ja Kallaveden saaristossa, sekä hevoskastanja, jota on täällä esplanaadeilla Helsingissä ja joka on erinomaisen kaunis puu ja kukkii kesäkuun alulla. Pieni pyökkipuun taimi on täällä vanhan kirkon puistossa, kaakkoiskulmassa. Pyökkejä muuten ovat enimmäkseen esim. Tanskan ja Espanjan metsät". — Puhuttiin myös ilmastosta. "Etelä-Ranskassa on keskilämpö sydäntalvella 4 astetta, Pariisissa 2 astetta. Adrianmeren rannalla on sydäntalvi niin lauhkea että puut eivät pudota lehtiään, vaan seisovat vihantina läpi vuoden. Mutta kun mennään sisemmä maahan, vuoristoon, jossa joet kaivautuvat maanalitse kalkkivuorien läpi, niin siellä kohtaa meitä kova pakkanen. Saksan kylmimmät seudut ovat Preussin järvimaat, lämpimin seutu on Reinin laakso". — "Eläinmailma on myös eri vyöhykkeissä. Lapin tuntureilla elää sieltä etelään tulematta valkoinen lintu, pulmunen. Siellä Lapin metsissä ne asuvat tilhitkin, jotka jonkunverran Pohjoissuomessakin esiintyvät. Siellä tuntureilla, joilla kasvaa pieniä, kauniita kukkasia, ne parveilevat sopulit. Siellä se on peura ja hirvi; petoeläimistä on siellä ahma ja naali, joka joskus tulee etelämpäänkin, jolloin sitä luullaan 'valkeaksi ketuksi'. Siellä myös murmeli nukkuu yhdeksän kuukautta vuodessa tainnuksissa… y.m." — Suloinen asia olisi voida opastaa nuoria poikasia luonnon merkillisyyksiä tuntemaan. Tämmöinen aine olisi oikea runollinen aine!

— — —

6:s päivä. Päiväkirja on vaijennut pari vuorokautta. Sillä, välin on auskultantille tapahtunut jotakin odottamatonta. Uusi runokokoelmani, josta minulla salassa oli niin hyvät toiveet, se hyljätty, koko sen henki häväisty, kaikki arvo ja ansio kielletty — oi jumala! "Emme ole katsoneet olevan syytä niiden julkaisemiseen" niinhän siinä seisoo tuossa kamalassa kirjeessä. Näinkö surkeasti siis runoilijaurani katkesi? Kaikki saavat sen tietää että kokoelmani on hyljätty, minua osoitellaan sormella: "tuokin se luuli olevansa jotain, nyt sillä on töppöset kääntyneet taivasta kohden!" Näin tunsin, silloin kun isku sattui. Ja vieläkin vapisen siitä iskusta. Näyttää siltä kuin kohtalo pakoittaisi minut vasten luontoakin antautumaan pedagoogin uralle. Olen ollut kovassa surussa yhtäperää kaksi vuorokautta. Sitä viihdyttääkseni olen harhaillut yksikseni… virstottain ulkopuolella kaupunkia iltakuutamossa. Ei ole hellittänyt. En ole tahtonut mennä kenenkään tuttavan luo, olen päättänyt yksin tämän iskun kestää ja salata kärsimykseni. Ehkä se vähitellen haihtuu ja alan tottua… Oi jumala, miten minua rankaiset… pahoista töistäni!

— — Tänään minulle normaalilyseossa ensikertaa tarjoiltiin tuntia, mutta koska se oli ruotsinkielessä, en rohjennut sitä oikein vastaanottaa. Pikkuinen, vilkas poika juoksi jälkeeni välitunnilla lakki kourassa: "Opettaja! opettaja! tuleekos opettaja meille ruotsinkieleen täksi tunniksi?" huusi hän hehkuvin silmin. "He kutsuvat minua opettajaksi, vaikka en sekuntiakaan vielä siinä virassa ole ollut!" — En! vastasin teeskennellyllä arvokkaisuudella; — teille tulee eräs toinen maisteri K. — Näinä päivinä olen alakuloisena istunut lyseossa huonosti seuraten opetusta.

7:s päivä. — Kyllä näen että olen kiirastulen kintereillä. Olin näet kuuntelemassa erästä toisen nuoren kokelaan pitämää harjoitustuntia (latinassa) sekä sitä seuraavaa kritiikkiä. Rehtorinkansliassa tapahtui arvostelu, siellä istui nojatuoleissa suuren pöydän ympärillä, paitsi tunninantajaa, kielten yliopettaja, Rector magnificus, ynnä kolme auskultanttia, allekirjoittanut siihen luettuna. Toimituksen alotti yliopettaja kehoittaen tunninantajaa itseään ensin tekemään huomautuksia omasta antamastaan tunnista, mainiten puoleksi leikillä kaiken kritiikin lähtevän siitä perustuksesta että "kaikki on inhimillistä". Minä olin luullut tunnin käyneen loistavasti, mutta kummakseni sainkin kuulla, kuinka kaikenmokomista pikkuseikoista osattiin huomauttaa. Vieläpä molemmat auskultantantti-toverini osasivat tehdä monenmoisia muistutuksia. Kun yliopettaja minultakin kysyi, oliko minulla jotain muistutettavaa, vastasin vain että mitäpä tietäisi se, joka on outo näihin asioihin ja varsinkin koska aine oli minulle syrjäaine. "Minusta tunninantaja esiintyi varmana ja reippaana" sanoin — itse epävarmalla ja pelokkaalla äänellä. Nyt ryhtyi itse Pater Scholae arvostelemaan. Paljon hän puhui ja selvästi näki että sillä miehellä oli syvät tiedot, suuret kokemukset, tarkka silmä ja herkät korvat. Hänen puhetapansa on ystävällistä, hienoksihiottua, mutta säälimätöntä. Kumminkin oli hän yleensä tyytyväinen ja myönsi että tunninantaja jo oli "melkoinen pedagoogi". Tätä kritiikkiä kuullessani ajattelin kauhulla ja vapistuksella, miten itseni käy. Varmaan minun käy hullusti, minulle nauretaan, irvistellään, tietämättömyyksiäni pilkataan ja kummeksitaan? Mitä silloin teen? Ilmoitanko avomielisesti että olenkin pintapuolisin ja kehnoin kandidaatti, mitä koskaan on auringon alla ilmestynyt, sanonko etten tutkintoluvuista ole tietänytkään enkä ymmärtänytkään hölynpölyä? Ja lausunko samalla että minusta kaikki tuhmuuteni kuitenkin on pikkuseikka elämässä ja että on aivan yhdentekevää, mitä herrat minusta ajattelevat? Lahjattomuus ei ole häpeä! Elämän onni ja sisällys on ulkopuolella näitä koulun temppuja. Sanonko silloin heille kaiken tämän vasten naamaa?

11 päivä lokakuuta. — Ensimmäinen opetustunti elämässäni! Jo monta tuntia ennen tunsin ahdistavan painon rinnassani. Oli kuin keuhkot eivät olisi saaneet tarpeeksi ilmaa, vaikka hengitin syvään ja varustausin… Tohtori, joka vapaaehtoisesi tuntinsa minulle luovutti, istui kuuntelemassa; huoneessa oli sitäpaitsi pari auskultanttia. Kello oli kilissyt viimeisen kerran, täytyi työntyä sisään, täytyi astua opettajan korkealle valtaistuimelle, täytyi kirjoittaa nimensä päiväkirjaan — käteni vapisi niin että tuskin sain sen tehdyksi. Säikähdin hetipaikalla omaa asemaani. Herra-jumala nähköön: minäkö tässä olen? Mitä taivaannimessä aijon tässä toimittaa? Olisin huutanut kauhistuksesta, jos olisin tohtinut…

Jännittävä hiljaisuus!

Katsahdin luokkaan ja huomasin sen hämmästyksekseni vielä — seisomassa. Minunko siis piti käskeä heidän istua?… Istukaa alas! kuulin itseni sanovan, mutta ääni kumahti varmaankin kuin parahdus maan alta.

Taas jännittävä hiljaisuus! — murhaava silentium!… Minun täytyy avata suuni ja lausua, — ei kysyä jotakin…

Ja minä alotin:

— Mitä ymmärretään sanojen taivutuksella?

Näin käsiä, pieniä poikain käsiä epävarmasti nousevan ilmaan: varmaankin minua oudosteltiin? Kumarruin katsomaan oppilasluetteloon, tokasin sieltä umpimähkää nimen.

Kuulin kysymykseeni jotakin vastattavan.

— Oliko se oikein? kuulin itseni kovalla, kolkolla äänellä kysyvän; silmäys paperiin — nimen huudahdus - kysytty näytti ällistyneeltä (varmaankin hän siltä näytti)… minä kysyin uudestaan, tai en minä, vaan joku ääni minusta… kaikki oli kuin savun peitossa… tyynny, tyynny! neuvoi joku rohkeampi sävel sisässäni — ja minä koetin parastani. Kysymyksiä ja vastauksia sateli: nomini — singulaari — deklinatsiooni — taivutetaan sana aalto eri sijoissa!… Vielä kerran, sinä siellä… ja vielä kerran… ja vieläkin kerran… Kiusallinen paussi… Ottakaa kieliopit esille… N. N. jatkaa. Ensi kerraksi saatte lisää kolme sijaa… Pankaa kirjat pois… Osaatteko kertoa maammekirjasta kappaleen "Suomen maakunnat"? N. N. alottaa! Lisää… ja lisää… entä sitten?… no, pysähdy… luetaan läpi kaikki alusta… kovemmalla äänellä!… reippaasti eteenpäin… Sinä luet jotenkin huonosti… Tietävätkö kaikki, mikä on räme?

— Se on semmoinen vetinen paikka, jossa on paljon roskia! tiesi helsinkiläinen koulupoika.

— Ei siinä roskia ole! kuulen itseni oikaisevan: — räme on yleensä suo, pienempi ja ehkä mättäikömpi kuin tavallinen suo — mene tiedä maanmittarin määrittelyitä… Kuulen itseni lukevan ääneen eteenpäin uutta läksyä: "Viimein tuli vanha, yksitotinen karhuntappaja ja sanoi sotapäällikölle: kyllä huomaan aina kovin myöhään tulevani: mutta herkut viimeisinä, Vaikka lyhty kädessä halki maamme etsisit…" j.n.e. — Yksitotinen! Mitä se on? —

— Se on samaa kuin yksimielinen!

— Ei ole, se on vakava, hätäilemätön… Katsahdin kelloon, se osoitti viittä vaille kolmea. Vielä pari kysymystä, kirjasta luettamista… ja kello kilahti — kohta kilahti se toisen kerran ja sen kilistessä kuulin itseni sanovan: "Te saatte nyt lukea uudestaan koko kappaleen alusta loppuun, mutta lukekaakin niin hyvin että osaatte kertoa…"

Tapasin itseni kohta koridoorissa, tohtori tuli luokseni ja sanoi rykäisten:

— Se oli nyt kai teidän ensi tuntinne? No niin, kyllähän sitä siihen tapaan… vaan päävika opetuksessanne oli nyt se ettette katsonut luokkaan, kyllä opettajan tulee katsoa luokkaan… ja ne paussit… no, se on tottumattomuudessa… kyllä te teitte yleensä hyviä kysymyksiä… mutta olisi saattanut kysellä enemmän esimerkiksi karhuntappajasta ja antaa poikain itsiensä selittää, mitä mikin tiesi. Antakaa nyt vain harjoitustunti yhteenmenoon.

Ja hän erosi minusta kuten ennenkin komeasti rykäisten ja pontevasti päätään keikauttaen.

Vähän alakuloisena ja ristiriitaisessa mielentilassa astuskelin päivällispaikkaani. "Minustako opettajaksi?"…

12 p. lokakuuta. — Ja tänään oli kuin olikin ensimmäinen harjoitustuntini (s.o. virallinen tunti). Samalla luokalla ja samassa aineessa, missä eilen sain vapaehtoisen tunnin. Illalla maatapannessani sen olin päättänyt ottaa, kävi miten kävi. Aamulla 8-aikaan kiiruhdin koululle ja ilmoitin asian Rehtorille. Rector magnificus suostui, mutta pyysi erityistä ohjelmaa. Tunti oli oleva jo kello 12. Kiiruhdin kotiin, tempasin paperiarkin. Tahdotteko kuulla tämän ohjelman?

Ohjelma harjoitustunniksi suomenkielessä suomal. normaalilys. I luok.

Tunnin alussa kuulustellaan kielioppia:

a) kuulustellaan läksynä-olevat uudet sijat: inessiivi, elatiivi, illatiivi.

b) annetaan luetella kaikki tähänasti-opitut 12 sijaa.

Taivutetaan joku nomini opituissa sijoissa. Tämä suoritetaan siten että opettaja ensin itse lausuu sijan nimen ja yksi oppilas erältään vastaa yhden sijamuodon kerrallaan. Sitten käypi opettaja saman sanan taivutuksen läpi päinvastaisessa järjestyksessä: lausuen itse jonkun muodon ja tiedustelee muotoa vastaavan sijan nimeä.

c) opettaja valmistaa uudeksi läksyksi seuraavat kolme sijaa: adessiivi, ablatiivi, allatiivi.

Senjälkeen annetaan oppilaiden kertoa maammekirjasta kappale "Suomen maakunnat", joka on heillä kotiläksynä. Kun tämä on tehty, ryhtyy opettaja valmistamaan uutta kappaletta: "Lapinmaan tunturit". Se tapahtuu seuraavassa järjestyksessä:

a) opettaja lukee ääneen osan kerrallaan;

b) kyselee luetun ymmärtämistä tiedustellen mahdollisesti oudompien sanojen merkitystä ja itse niitä selitellen; sallii oppilaan omin sanoin kertoa mitä tämä milloinkin jostakin esilletulevasta asiasta omasta kokemuksestaan tuntee.

c) lopuksi antaa oppilaiden vuorostaan lukea kirjasta täten selvitetyn kappaleen.

Tällaista menettelytapaa jatkuu tunnin loppuun saakka.

Helsingissä 12 p. lokak. 1898.

N. N. fil. kand.

* * * * *

Eikös tämä kuulesta aito-pedagoogimaiselta ainakin näin keltanokkasiltaan?

Ennen virallista esiintymistäni olin tietenkin kuin tulisilla hiilillä. Vuoroin vilkasin kielioppiin, vuoroin heittäysin maammekirjan kimppuun: aivoni tekivät salaperäistä työtä. Kuulin hengessä itseni jo siellä kyselemässä, puhumassa, selittelemässä, kuulin selvästi millä äänenpainolla mikin kysymys tehtäisiin. Kertomuskappale vilisi täynnä salaisia, yksistään minulle ymmärrettäviä merkkejä. Päivälehti oli jo varhain aamulla kannettu ovelleni, mutta minä olin sen paiskannut avaamattomana nurkkaan: "tässä ei nyt sovi aivojansa sekoittaa semmoisilla!" Aamiaista syödessä vapisin eikä ruoka maistunut. Kiiruhdin Espikselle kävelemään, pitihän tietysti saada ilmaa keuhkoihinsa. Lähestyessäni Kappelia, kuulin torvisoiton säveleitä ja näin suunnattoman ihmisjoukon vyöryvän kaartinkasarmia kohti. Kun kävelyltäni palasin, sain kuulla että uusi kenraalikuvernööri juuri oli saapunut maahan ja ottanut siunauksen kirkossa. Vai niin, mutta tällä pojalla on tärkeämpääkin ajattelemista kuin jotakin Bobrikoffia! Tulin kamariini, luin muutamia kertoja läpi oppilasluettelon, heittäysin sohvalle seljälleni, nousin taas ylös, veri tuntui syöksyvän päähän, söin omenan, muutin kuivat sukat, otin hiukan bromia, huuhdoin kurkkuni oroolilla, kävelin edestakaisin huoneessa oppilasluettelo kourassa, olin jo olevinani luokan edessä, rykäsin ja alotin: "meillä on nyt tänään puheena suomenkielen sijat… mitkä uudet sijat olette täksi päiväksi oppineet?"…

Kello osoitti 13 minuuttia vaille 12. Kokosin kirjani — läksin. Siellä oli auskultantteja jo koolla, luultavasti tulevat kuuntelemaan — oi jospa piru heidät veisi!

— Teillähän on nyt harjoitustunti?

— Onhan minulla…

Tiesiväthän ne juutakset sen kysymättäkin, olinhan ollut pakotettu aamulla naulaamaan mustalle taululle ilmoituksen.

Jo kilisi kello — hornan kello — se kutsui miestä tuliseen pätsiin. Ja minä menin edellä ja puolitusinaa pikkupiruja (s.o. auskultantteja) seurasi perässä; aivan kintereilläni tulla luikki se pää- (noh, te arvaatte). Nimeni kirjoittaminen kävi nyt vakavammin kuin eilen, mutta vapisin minä nytkin. Uskalsin katsahtaa kuuntelijoihini. Opetukseni alkoi kovalla ja kuuluvalla äänellä; tunsin kohta saavani varmuutta enemmän; en peljännyt, menin luokan eteenkin, istahdin ikkunallekkin. Ja äänessä pysyin koko ajan. Lopputunnin istuin pöydän ääressä. Tänään katselin luokkaa silmiin. Tästä ne siis minua eivät voisi tänään huomauttaa, ajattelin. Oppilaitakin tunsin paremmin, olin laatinut jonkunlaisen pulpettien pohjapiirustuksen. Tunti riensi raittiisti. En ehtinyt niin paljon valmistaa uutta läksyä kuin olin toivonut. Puhuin koskenlaskusta Lapinmaassa. Tiesinhän minä, miten koskenlaskussa menetellään, tiesin, miltä näyttää, miltä tuntuu kosken kuohu, pyörteet ja aaltojen pauhu. Tämähän oli oikeastaan minulle kiitollinen ala. Kello kilahti, kilahti toistamiseen — minun täytyi lopettaa… Kritiikki seurasi heti, se kesti runsaasti tunnin. Paljon minua huomautettiin, erinäisiä kyselytapoja neuvottiin välttämään, "paraita metoodeja" esiteltiin… olin ollut pari kertaa kuulinma hajamielinenkin, en ollut huomannut, kun eräs sanoi "ellatiivi" pro: elatiivi ja "taloa" pro: metsää. Kieliopin uusi läksy olisi ollut havainnollisemmin valmistettava, isoa mustaa taulua olisi pitänyt käyttää, siihen olisi kuulinma pitänyt kirjoittaa "pikkaraisia" lauseita, joissa uudet sijat olisivat esiintyneet ja sanoa sitten että "tämä se nyt on se sija, jota kutsutaan adessiiviksi" j.n.e. Kun porosta oli kysymys, olisi kuulinma pitänyt hankkia poron kuva, jota olisi näyttänyt luokalle. (Lemmostako minä sen hankin?) Kun Ivalonjoesta ja Inarista oli kysymys, olisi välttämättä pitänyt olla Lapinmaan kartta esillä. Ynnä muuta, y.m., y.m. Herra yliopettaja myönsi että opetus oli käynyt selvästi ja katkeamatta, sujuvasti, jopa väliin vilkkaastikin. Hän neuvoi kaikinmokomin ottamaan yhteenmenoon toisenkin harjoitustunnin samalla asteella ja samassa aineessa.

— Sopisihan itsensä niittää työnsä hedelmät, lausui hän. — Ja sopisi nyt koettaa ottaa neuvoista vaarin… Jäin epäilevälle kannalle. Kumarsimme ja läksimme eri suuntiin. Antaudunko pedagoogiksi, en vieläkään tiedä; minulla on niin surulliset tunteet; saattavathan temput olla hyviäkin, mutta vapaus on poissa, poissa…

P.S. — Eilenillalla luin siskoni kirjeestä seuraavat sanat: "Tule vain pedagoogiksi, ethän sinä kuitenkaan voine elää paljaalla runoilemisella? Ja jotta runoella voisit, niin eläähän sinun täytyy!" — Onhan se loogillinen neuvo nuorelta tytöltä, joka paraikaa lueskelee ylioppilaaksi. Ja hän jatkaa samaan äänilajiin, kuvaillen kuinka voin tulevaisuudessa… kasvattaa nuorisoa, istuttaa siihen vakavia aatteita, kylvää innostusta ja rakkautta nuoriin mieliin… edistää… kehittää… Se kaikki ei estäne sinua Nuoren Suomen kannelta "helkyttämästä, runoutta palvelemasta!…" Ja sitten seuraa lämmin kehoitus ja varoitus: "Älä velikulta hylkää sitä vaikutusalaa, minkä opettajan virka tarjoo! Jos nuorisolla on opettaja, joka isänmaataan rakastaa ja sen runoutta harrastaa, niin on se sama nuoriso seuraava esimerkkiä ja varttuva isänmaalliseksi ja runolliseksi kansaksi."

Ovathan ne taivaallisen koreita sanoja. Mutta sitten tulee viimeinen lauselma, joka on kuin kylmää vettä niskaan: "Hilppa se aina on uneksinut että saisivat sinut Jatkoon — venäjänkielen opettajaksi!"

Kiitos siukku-kulta, kyllä ymmärrän, mutta, mutta — —?

— — — — —

28 p. Lokak. — Monta päivää ja yötä olen elellyt runomailmoissa muistamatta normaalilyseota. Minulta taitaa sittenkin tulla runovihko jouluksi! Olen verrattain raittiilla mielellä ja hyvissä voimissa. Terveyden oireita lienee ihmisessä että hetkellisesti voi nauttia omasta itsestäänkin. Muutamia päiviä takaisinpäin olin tosin kovin surkeassa tilassa. Elämäni häilyy valoisan hyvyyden ja mustan syvyyden vaiheilla…

1 p. marraskuuta. — Tohtori Ponteva oli minua pyytänyt ottamaan suomenkielen tuntinsa III luokalla. Tuntui jotenkin vapaalta ja helpolta astua luokan eteen, kun ei ollut ketään kuuntelemassa. Kieliopista selitin heille t:n vaihtumiset s:ksi i:n edellä valaisten näitä intresantteja juttuja kirjoittamalla mustalle taululle esimerkkejä erään metoodin mukaan, jota muistin yliopistossa nähneeni. Mutta poikanaskalit eivät vain istuneet siivolla niinkuin harjoitustunnilla; siellä noustiin ylös, huudettiin ja viuhdottiin viitaten: "opettaja! opettaja!" Hiljaa pojat! täytyi minun aina vähäväliä karjaista kuten vanhan koulupirun. Tuskin oli kello kilahtanut, kun kaikki ryntäsivät opettaja-pöydän ääreen lukeakseen päiväkirjasta, kuka se heillä oli ollut opettajana. "Kylläpä te olette aika velikultia!" naurahdin poistuessani luokalta.

3:s päivä. — Sataa ja tuulee tuimasti. Sateensuojaa on ollut mahdoton pitää levällään kadulla kulkiessa. Raskas pimeys on vallinnut koko päivän sisällä ja ulkona. Tämmöisessä säässä — josta muutoin tavattomasti pidän — astelin päivällä koululle ja annoin ensimäisen venäjänkielen tuntini (ei harjoitustuntina) V luokalla. Minua suvaitsisi arvostella saman aineen varsinainen opettaja, tuo punapartainen pienenläntä mies, jolla on rasvaiset silmät ja venäläinen akka. Tietämättä suomentunneistani otaksui hän että tämä oli ensimmäinen tunti elämässäni ja nähtävästi siitä syystä esiintyi jotenkin isällisenä neuvonantajana huomauttaen m.m. että olisi ollut esiintyminen reippaampana luokan edessä — huomautus, jonka tahtoisin viskata juuri hänen omaa naamaansa vasten. Myönnän kyllä että en ollut mikään reipas tällä tunnilla, mutta sen teinkin tahallani — erityisistä syistä. Lausui hän sitten tuo "punapartainen tataari" muutamia kiittäviäkin puolia opetuksessani… Minusta tuntuu venäjänkielen opettajaksi tulo tällä hetkellä kerrassaan plöröltä. En mieti sinne enkä tänne. Piru vieköön kaiken pikkumaisuuden!…

11 päivä. — Piru vieköön koko pedagoogiksi tulemiseni! Eilen annoin harjoitustunnin venäjänkielen alalla ja menihän tuo verrattain hyvin, ainakin metoodia yliopettaja paljon kehui (havainnollinen metoodi), mutta kun tänään annoin samassa aineessa ja samalla luokalla toisen harjoitustunnin, niin mitäs tapahtuikaan? Tapahtui se että melkein heti tunnin alettua äkisti koko ajatuskyky katkesi — ja kun sen huomasin, kauhistuin itsekkin niin perinpohjin että teki mieli hiidenhamppua rynnätä ulos luokalta ja jättää kaikki skandaaliani nauramaan. Kumminkin pidätti minua joku tuntematon, tuhma voima paikoillani ja jäin siis sopertamaan ja hapuilemaan kuni hukkuva. Ja tajutessani että tämän tunnin onnen aurinko oli ikuisesti minulta laskenut, masentui mieleni niin, että en viitsinyt tehdä sitäkään, mitä olisin voinut tehdä, pysyinhän kuitenkin äänessä koko tunnin, ja annoin tuiskuna sadella kysymyksiä pojille, jotka näyttivät vähän kylmemmiltä kuin eilen. Esitettävänäni oli venäjän bytj-verbin preteeriti-muodot ja merkitykset ja sitä varten otin vertauksia suomen, ruotsin ja latinan kielistä — nähtävästi tahtoen rohkeasti näyttää syväoppisuuteni. Mutta ylpeys käy aina lankeemuksen edellä ja naurettava erehdys sattui minulle, kun väitin että latinan "kirja" sana on yksikön nominatiivissa muka librum eikä liber, vaikka oppilaat sen itse oikein tiesivät. (Jos ei olisi ollut kuulijoita, ei tätäkään lapsusta olisi tapahtunut). Turhaan muistin silloin saaneeni laudaaturin latinankielessä ylioppilastutkinnossa 6 vuotta takaperin. Epäilin kyllä erehtyneeni ja tunsin että myrkyllistä sihinää oli ilmassa (mikä tuli kuulijain penkiltä) mutta kaikki oli jo myöhäistä. Kun tunti loppui, ajattelin karjaista Tshort vozjmi! — ja opettaa se oppilaillekkin. Olihan minulla ollut vallan selvä ohjelma mielessäni, mutta näin nyt kohtalo minua rankaisi. Tosin ei sovi toivoa että nuori kandidaatti, joka samana päivänä juuri lukee korehtuuria uuteen runovihkoonsa, samalla voisi olla onnistunut pedagoogi! Kritiikissä en hiiskunut paljon muuta kuin että tuntini tiettävästi oli "mennyt penkin alle". Pari auskultanttia, jotka olivat kuuntelemassa, sanoivat kumminkin ettei tuntini "aivan päinhongikkoon" mennyt. "Punapartainen tataari" antoi sitten minulle "neuvoja" — herra yliopettaja ei koko komediaan huolinut sekaantua, olihan siksi hieno. No niin, ei näy sopivan yhteen harjoitustunnit ja lyyrillinen runous. — —

15 p. marrask. — Kun tänään kello 1 menin venäjäntunnille VII:nnelle luokalle, kuunnellakseni 90:nnen tuntini, tapasin kummastuksekseni tuon inhoittavan ryssänopettajan puettuna pitkään mustaan lievetakkiin ja puhumassa silkkaa venättä oppilaille, mitä en tähänasti muista kuulleeni millään luokalla. Tunti oli loppumaisillaan, kun kuulin sotilaskannusten kilinää alhaalta, kilinä katkesi hetkeksi, mutta sitten sen taas selvästi erotin, kas — nyt se lähestyi, lähestyi… Venäjänkielen opettaja ei näyttänyt kuulevan mitään. Mutta minä kuulin ja ymmärsin. Jonkun sekunnin kuluttua astuikin — kenraalikuvernööri Bobrikoff muutamain muiden nappiherrain seurassa luokalle. Entisenä sotilaana ajattelin että "kukahan meistä nyt huutaa smirnaa?" mutta samassa älysin ettei minun tarvinnut muuta kuin nousta ylös kuuntelijapenkiltä ja luovuttaa paikkani sapeliherroille. Jäin seisomaan luokan uunia vasten. Kenraalikuvernööri istahti alas ja puhutteli istualtaan punapartaista opettajaa, joka oli ponnahtanut seisomaan ja karahtanut kasvoiltaan veripunaiseksi. Tietysti keskustelu kävi venäjäksi. Korkea herra kysyi, mitä oppilaat ovat lukeneet ja pyysi jatkamaan. Ryssänopettaja alkoi nyt kysellä juuri samoja kysymyksiä, mitä olin kuullut hänen pänttäävän tunnin alussa:

Kto napisal etu poovjestj?

Vastaus: Graf Ljef Nikolajevitsh Tolstoi.

Kto geroi etoi poovjesti?

Vastaus: Shilin… j.n.e.

Ja koska oppilaat olivat valmistetut ikäänkuin papukaijat, osasivat he tietenkin lyhyesti jätkyttää tarvittavat vastaukset. Näin kului vain pari kolme minuuttia ja samalla kello soi. Kenraalikuvernööri lausui nyt istualtaan: davoljno — jo riittää! Ja kääntyen opettajaan sanoi olevansa hyvin tyytyväinen siihen mitä oli kuullut sekä käski adjutanttinsa (mustapartaisen parooni von Kothenin) tulkita hänen "tunteensa". "Venäjäksi eivät ymmärrä", kuulesti minusta adjutantti mutisevan.

— No, sanokaa se heille heidän kielellään! komensi Bobrikoff.

Adjutantti sopersi huonolla suomenkielellä ja ikäänkuin häpeissään että täytyi tällä kielellä esiintyä:

— Kenraalkuvernöri tahto sanoa että hän on teiden kanssa hyvin tytyväinen!

Yksi oppilas, joka ei ollut viitannut, oli herättänyt hänen ylhäisyytensä huomion, ja Bobrikoff alkoi tiedustaa, eikö tämä mitään osaakkaan.

— Hän on hyvin heikko, hyvin heikko oppilas! kuulin ryssänopettajan selittävän (oppilasparka istui kalpeana ja häpeissään — vähemmästäkin!).

— Millä kielellä te täällä opetatte venäjää! kysyi Bobrikoff.

… En saanut selvää, nakkasiko opettaja tässä paikassa hätävalheen vai ei.

— Niin, on nimittäin hyvä, kun aineen opetus käypi venäjäksi! sanoi kenraalikuvernööri. — Te tietysti puhutte venäjää?

— Puhun — ja myös suomea ja ruotsia, vastasi opettaja sangen lipevästi.

Kenraalikuvernööri oli noussut ylös ja teki lähtöä. Hän kääntyi nyt luokan puoleen ja sanoi mahtavasti:

Zshelaaju vam uspjeeha! sekä pyysi sitten tulkin kautta että ne, jotka hänen sanansa ymmärsivät, nostakoot kätensä ylös.

Ei ainoatakaan kättä noussut!

Opettaja vähän hätääntyi ja koetti turhaan tingata oppilaita arvaamaan.

— Onhan meillä ollut "djeelatj uspjeehi", huusi hän.

— No, sanokaa se heille suomeksi! komensi Bobrikoff kiusaantuneena.

— Kenraalikuvernööri toivoo että te edistyisitte! änkytti opettaja turkinpunaisena ja hämillään ollen, nähtävästi keksimättä parempaa käännöstä.

Oppilaat näyttivät hölmistyneiltä… Kannukset alkoivat kilistä ja seurue poistui — eikä enää koskaan tullut takaisin.

19 p. — Viimeaikoina olen vastenmielisesti käynyt koululla. Nuo vaaditut 100 tuntia ovat jo ansioluettelossani…

21 p. — Uskonnon tunti I luokalla.

Opettaja: Noo, mitäs olette täksi päivää lukeneet?

Oppilas: Iisakista ja hänen pojistaan.

Toinen oppilas (huutaa samalla): Minulta putosi nappi puserosta!

Opettaja: Vai putosi sinulta nappi. No ota se ylös! — minä näen sen jo tänne asti, mihin se pyöri… Mitä se tietää että Rebekka oli hedelmätön?

Oppilas (terveesti): Että hänellä ei ollut sikiöitä!

Paussi.

— Noo, minkälaisia poikia olivat nämät veljekset?

Oppilas: Jakob oli sivistyneempi kuin Esau. Esau oli kömpelömpi ja karvaisempi.

Opettaja: Jaa, se Jakob oli oikea mammanpoika… Mutta mitä se esikoinen on? Lintuko vai kala, vai mikä se on?

Oppilas Lindholm vastaa: Se on — keitetty lammas!

Yleinen nauru.

II. KEVÄTKAUSI.

VUONNA 1899.

Helsinki…

Vastoin sydämmeni tunteita läksin maaseudulta, jossa olin suurimman osan joululomastani viettänyt. Minun olisi tehnyt mieli jäädä sinne Karjalaan, jossa vinttikamarini ikkunasta näin laajalti sinertäviä vaaroja ja jonka humisevissa havumetsissä joka päivä hiihtelin. Hiihtomatkoillani sain aihetta pieniin lauluihin, jotka sitten taloon tultua kirjoitin paperille. Mutta helisivätpä ne korvissani öisinkin. Viimeinen yö, jonka siellä nukuin, oli oikea laulun yö. En tahtonut tehdä lauluja, mutta ne tulivat itsestään eteeni, soivat korvissani ja ellen niitä olisi paperille purkanut, olisin siitä äärettömästi kiusautunut. Makasin vuoteellani ja tahdoin nukkua, mutta sanat soivat sielussani ja minun täytyi vähä-väliä sytyttää kynttilä ja kirjoittaa… Minusta tuntui silloin että laulujen kirjoittaminen on kummallinen tauti tai sairaus niinkuin mikä ruumiillinen tauti tahansa. Tahi paremmin: runoileminen on pahe. Pahetta tyydyttäessä tuntee nautintoa ja hekumallista onnea, mutta sitten — joskus jälestäpäin — seuraa kipu, kärsimys ja tyhjyyden tunne… Voi laulajapoikaa! Paljon hänellä on iloa ja autuutta laulunlahjastaan, mutta suruisia hetkiä on hänellä enemmän. Mutta minulle oli runopaheeni sangen rakas. Tosin kesken parasta nautintoani täytyi minun lähteä tänne Helsinkiin, tähän helvetilliseen Helsinkiin, missä vuosia olen surrut, missä usein olen kärsinyt kamalia hetkiä tuntiessani itseni täällä niin yksinäiseksi ja orvoksi.

Niin, tänne taas.

Ja alkoi se ikävä huoneenhaku. Kaksi vuorokautta laukkasin yksikseni ylös ja alas kymmeniä pääkaupungin portaita enkä mistään mieluisata suojaa löytänyt. Ehkä mieluisan olisin saanut, mutta tavattoman kallishintaisuuden takia ei sopinut ottaa. Vihdoin muutin erääseen pieneen puutaloon (Freedrikinkatu 21), tein kontrahdin ja noudin kapsäkkini asemalta. Mutta heti tunsin itseni levottomaksi ja yksinäiseksi… Ei! en viihdy tässä paikassa! Miksikä en? Tuolta seinän takaa kuuluu puhetta ja tunnen että se on sellaisten henkilöiden puhetta, joiden kanssa en sympatiseeraa. Tuotako räkytystä minun nyt täytyy kuunnella kevääseen asti?… Ja mitä tämä on? Loksutus, naksutus, räikeä raksutus seinän takaa? Minä hiivin sille kohdalle, josta se kuuluu. Jospa sen edes näkisi, mutta näkymättömänä ja kuuluvana on se kauhea. Se on suuri seinäkello, joka lyöpi tuntinsa kumea-äänisellä helinällä. Minä en voi olla sitä kuuntelematta! Tulee yö ja minä koetan nukkua ohuen peiton alla. Eikö vain käyne uhokin joka nurkasta? Minua vilustaa, minä värisen kuin koira ja kääntelen itseäni tuskissani vuoteella. Uneni on katkonaista ja kolkkoa. Kello 3 yöllä herään seinäkellon lyöntiin. Se riivattu kapine! Niin, niitä on vielä kaksi, toinen toisen seinän takana, mutta onneksi helisee ja raksuttaa toinen hiljemmin. Tätä en voi sietää, se minua kiusaa ja ärsyttää. Kuuntelen päivän valkenemiseen asti kellon lyöntejä… ja värisen vilusta. Ei, tämähän on surkeaa. Ja sisäovesta on ulko-avain poissa niin että on täytynyt heittää se auki, jotta palvelijatar aamulla pääsisi sisään… kummallinen järjestys — minun täytyy käydä nykäsemässä ovi kiinni, jotta en paleltuisi. Päätän mennä avaamaan sitten kun palvelijatar kolkuttaa…

On vielä pilkkopimeä, kun kuulen palvelijattaren kopeloivan ovea, mutta en viitsi mennä avaamaan. Odottakoon! Nyt vasta aloin näet saada unta. Jo melkein nukahdin…

Yhtäkkiä kuulen palvelijattaren aukaisevan oven salista päin ja tulevan tarjottimineen vuoteeni viereen. En huoli avata silmiäni, sillä minua väsyttää kovin. Palvelijatar kumartuu ja koskettaa varovasti rintaani, tunnen ihan selvään hänen kätensä kosketuksen. Ja minä avasin silmäni noustakseni ottamaan teetä. Säpsähdin kovin: eihän huoneeseen ketään ollut tullutkaan — olin ypöyksin. Sama harhakuulo ja harhatunne uudistui pari kertaa — eikä huoneeseeni ketään tullut. Pitkän ajan päästä vasta kuulin jonkun tulevan. Hypähdin avaamaan ja nyt se vasta oli palvelijatar todellisuudessa. "Katala paikka!" päätin itsekseni pukeuduttuani, ja riensin päätäpahkaa kaupungille uutta asuntoa tiedustamaan. Eineen syötyäni esitin tykyttävin sydämin talonrouvalle että minun nyt täytyy muuttaa pois, niin ikävää kuin se hänelle lieneekin. Pyytelin anteeksi — ja hän suostui. Mutta heti kun olin asian ratkaissut, aloin epäillä, teinkö viisaasti hyljätessäni asuntoni. Katselin ympärilleni. Huoneessa oli kaikki mitä tarvitsin; maksu oli kohtuullinen ja ruoka näytti olevan hyvää ja maukasta. Tuossa niin mukava leposohva ja tässä keinutuoli. Ja seinäkelloihin ja puheenpärinään ehkä voisi piankin tottua?… Ja nyt juuri poismuuttaessani kannetaan sisään uusi rautasänky (jollaista olin pyytänyt), jossa on komeat, kovat patjat. Minua melkein kaduttaa, mutta lähden kuin lähdenkin kapsäkkeineni ajamaan uuteen asuntoon.

Kolmikulma 7 — pikkuinen huone maakerroksessa, kivijalassa. Yksi ikkuna pihalle päin. Ei ole keinutuolia! Kaksi vanhanaikuista halpaa taulua seinällä. Pieni divaani ja pari nojatuolia nurkassa, kaikki valkoisella päällystettyä, mutta kun tarkemmin tutkii, on se valkoinen — tahrattua. Piironki siisti ja sen päällä kunnollinen peili. Pöytä aivan pieni, vihreällä päällystetty kirjoituspöytä, mutta vanha ja vähän nuhruinen, siitä kuitenkin hyvä että siinä on laatikoita, viisi laatikkoa, tosin lukottomia. Pesukaappi moitteeton. Uuninpesä matalalla. Sänky puinen, mutta auttava. Lattialle naulattu ohut, pehmoinen, punainen kokomatto. (Tämä se minut vietteli). Oven päällä seisoo porsliinilevyssä nimi: M. Olander. Niin, eilen tänne saavuin. En tiennyt vähääkään, mitä väkeä tässä asui. Olin tietooni saanut ainoastaan että se on eräs neiti, joka huoneen vuokraa. Mutta samana päivänä kun tulin, sanoi neiti matkustavansa pois kahdeksi viikoksi. Pyysi etukäteen puolen kuukauden hyyryn. Kun minulle ensin oli pyhästi vakuutettu että huone todella oli lämmin, hiljainen ja hoito siistiä, uskoin ja maksoin etumaksun henkilölle, joka huonetta minulle oli näyttänyt ja jota olin luullut "neidin" piiaksi. Viimevuotisesta asunnostani kävin ajurilla noutamassa kaikki tavarani ja aloin laatikoltani purkaa. Ripustelin seinille omia taulujani, panin korottimet pöydänjalkojen alle j.n.e. Tuli iltahämärä ja silloin huomasin hämmästyksekseni ettei huoneessani ollut minkäänlaista lamppua eikä kynttilää. Tietysti lamppu olla pitää. Menenpä heti piioille sanomaan. Kolkutan erästä ovea etehisessä. Ei vastausta: aukaisen — se onkin kylmä kylpyhuone, pimeä. Kolkutan salin ovelle. Ei vastausta. Aukaisen. Ihan oven vieressä seisoo — päätön nainen, seisoo hievahtamatta kuni patsas. Vai niin, siis modisti on tuo vuokraajaneiti. Astun peremmä; siellä on toinen ovi. Kolkutan — ei vastausta. Mitä ihmettä, koko talo on tyhjä — yksin saan täällä kulkea miten tahdon. Mutta lamppu, lamppu, täytyyhän minun se saada. Missä ihmeessä on palvelijatar?… Tulee jo pimeä, mutta talossa vallitsee kuolemanhiljaisuus. Merkillistä, salaperäistä. Täytyy lähteä kynttilöitä ostamaan. Mutta ensin tietysti kynttiläjalkoja. Ja minä lähden; lukko ovessa juonittelee, rämisee, sisäovi ei pysy kiinni, paha merkki. Siinä rassatessani kulkee joku naisolento sivu ylempään kerrokseen. Häneltä saan kuulla että aavistukseni on tosi: täällä ei ole palvelijatarta! Ja neiti on matkustanut pois? Kukahan huonettani siis kahden viikon ajalla järjestää? Kuka puut kantaa ja lämmittää? Pitääköhän itse vuoteensa korjata ja muuta semmoista? Helsingissä! Maksetussa huoneessa! Ei tule kysymykseenkään että voisin saada asunnossani sokurinpalaakaan suuhuni… Synkkänä ja harmistuneena, mutta uteliaana palaan kynttiläjalkoineni ja kynttilöineni kaupungilta. Pakkanen paukkuu nurkissa. Huoneessani on kylmä. Sytytän kynttilät. Talo on yhä autio. Olen juuri laittautumassa lähteäkseni ulos kaupungille "korukirjailijain" kokoukseen, kun kuulen rasahduksen etehisen ovesta. Kurkistan huoneestani — ahaa, siellä on sama henkilö, jota olin pitänyt palvelijattarena ja jolle olin maksanut vuokran.

— Vai niin, tekö se olette. Mitä ihmettä kaikki tämä merkitsee: eikö talossa ketään asukkaan?

— Ei, kuuluu lyhyt vastaus.

— Kuinka luulette vuokralaisen toimeentulevan yksikseen! Olen täällä kolkutellut ja siunaillut ovien edessä, täällä saa vaikka kiljaista — ei ristinsielua kuulu. Mitä hullutusta se on? Ja kuka te oikeastaan olette?

— Minä olen täällä kulkenut fröökkinän luona neulomassa ja auttamassa.

— Mikä te sitten olette?

— Minä neulon eräässä makasiinissa puolelta päivältä…

— Ja kuka on sitten se neiti?

— Hän on oikea neulojatar.

— Mihinkä hän nyt on matkustanut?

— Ei hän mihinkään ole matkustanut…

— Mutta niinhän hän itse sanoi?!

— Jassoo, en minä tiedä miksi hän niin sanoi… hän on sairashuoneessa… lääkäri on määrännyt.

— Tämäpä on hiukan merkillistä. Jos hän on mennyt sairashuoneelle, niin miksi hän sen salasi? Onko hän rehellinen ihminen?

— On!

Tyttö antoi lakoonisenlyhyitä vastauksia.

— Onko hän vaarallisestikin sairas?

— Ei!

Enempää sieltä ei lähtenyt enkä minäkään siitä asiasta enempää urkkinut. Kysyin vielä:

— Ja nyt hänen muotiliikkeensä siis seisoo?

— Niin!

— Mistäs olette kotoisin? (teki mieleni sanoa sinuksi, sillä tyttö oli aivan nuoren näköinen).

— Iitistä.

— Missä se on?

— Uudellamaalla.

— Asuuko täällä ehkä muita kuin minä?

— Ei ketään mieshenkilöä. Yksi neiti asuu salinviereisessä huoneessa, mutta hän on poissa aamusta iltaan… lasipuodissa Mikonkadulla.

— Mikä hänen nimensä on?

— Borgström tai jotain sinnepäin.

— Milloin hän on tänne muuttanut?

— 1 päivä helmikuuta.

— Siis päivää ennen minua. Ja koko talo on autio päivillä?

— On. Aamulla käyn sitten herran huoneen siivoamassa ja uunin lämmittämässä. Ja kengät kiilloitan. Mutta minä tulen vasta kello 9.

— Ja minä kun menen ulos koululle kello 8:lta, niin jäävät kengät kiilloittamatta?

— Niin jäävät, sanoi tyttö tyynesti, tietämättä muuta neuvoa.

— Entä lamppu?

Tyttö haki kylmillejätetystä salista lampun, jonka kupu oli rikki. Läksin kaupungille otettuani tytöltä lupauksen että hän aamulla kävisi huoneeni hyvin lämmittämässä. Huoneessani oli jo nyt niin kylmä että hengitys näkyi…

3 p. helmikuuta.

Ja minun pitäisi alottaa auskulteeraamiseni? Mutta nämät ulkonaiset olosuhteet tekevät sisällisen ihmisen siihen yhä enemmän vastenmieliseksi.

Kello 9 aamulla kävelin Normaaliin. Kuuntelin ensi tuntini tällä lukukaudella luonnontieteessä II luokalla. Puhuttiin yölepakoista ja siilistä. Koko tunnin ajan haudoin mielessäni vain sitä että jospa heittäisin koko auskulteerauksen hiiteen ja pakenisin takaisin maalle. Ei minusta tänne ole! Ei mikään täällä minua viehätä. En saata enkä tahdo tehdä mitään koulun hyväksi. Minua iljettää kaikki, varsinkin ajatus taas ruveta kuuntelemaan venäjänkielen velttoa opetusta ja sitä punapartaista puoliryssää…

4 p. helmikuuta. — Illalla oli ilma lauhtunut ja sen mukana mielenikin. Palasin asuntooni kainalossani mytty ruoka-aineita ja omenia — aijon näet esi-isäin tapaan ruveta aterioimaan omassa huoneessani; tämä muistuttaa kasarmiaikojani. Puolen tuntia kammiossani istuttuani tunnen kovaa vilua — henkäykset näkyvät ilmassa. Jospa edes vuoteessa olisi lämmin! Sepitän pienen runon kylmällä sydämmellä… ja ryömin vuoteeseen. Tämmöistä tämä on — huone on auttamattomasti kylmä; minun ei pitäisi täällä asua, voin väleen sairastua enkä saata nytkään tehdä mitään pelkkien ulkonaisten olojen takia. Aamulla heräsin kovin kummalliseen päänkipuun, jota en ennen ole kokenut: tuntui kuin ei veri pääsisi päästä vapaasti virtaamaan muihin ruumiinosiin. Seinästä ja ikkunasta käy salainen uho. Alakuloisena nousin ylös ja läksin tavalliselle asialleni: Hufvustadsbladetia ostamaan. Parissa kolmessa paikassa kävin taas huonetta urkkimassa, mutta sopivaa ei löytynyt. Ei kannattaisi vielä muuttaakkaan tuon etumaksun tähden… Harmittaa että kerkesin purkaa kaikki tavaralaatikkoni… Auskulteeraamisesta ei puhettakaan…

Viereiseen kylmään saliin on ilmautunut ihmisiä, joiden puhe selvästi kuuluu huoneeseeni. Talo ei siis enää ole autio. Mutta aikani kuluu tyhjään, koska on mahdoton mihinkään ryhtyä ja rahani hupenevat hirveää vauhtia. Eiköhän olisi viisainta jättää kaikki ja matkustaa pois — iäkseen. Ketäpä se liikuttaisi? Hiukan kummasteleisivat tuttavat — sitten unohtaisivat. Kukaan ei tiedä neuvoa. Kukaan ei oikeastaan välitä. Kaikki ovat itsekkäitä ja kukin elää omia tarkoituksiaan varten. Ymmärrän hyvin että jokainen on oman onnensa seppä. Vaikea on kuitenkin oppia ajattelemaan ettei kukaan "minusta" välitä ja että se on kaikille samantekevä, miten minun käypi ja miksi tulevaisuuteni muodostuu! Sydämmeni on raskas, eikä ole kenelle sen voisi tyhjentää. Surullisimpina hetkinä on minusta kaikki toimintakyky poissa — kaikki on mykkää ja vaikenevaa, sillä en voi edes kynään tarttua, jota jos voisi, niin se lohduttaisi. Täksi illaksi muistan olevan kuulutetun auskultanttien kokouksen. En aijo sinne mennä. En tahdo enkä kykene "kasvatusopillista" esitelmää pitämään…

6 p. helmikuuta. — Eilen, kun oli Runebergin päivä, harhailin levotoinna pitkin katuja haluamatta tavata tuttuja tai ystäviä; mieleni oli synkkä. Kävin katsomassa taas erästä asuntoa, jonne aijon muuttaa tästä kylmästä kammiosta. Kunpa sielläkään viihtyisin. Illalla olin teatterissa ja istuin partterilooshissa. Partterilla oli muutamia tuttuja ylioppilaita, ne nyökyttivät minulle päitänsä, mutta minä tuskin tunsin, keitä ne olivat. Mitähän ne minusta ajattelevat? — tietysti luulevat…? Mutta mitä syytä minulla olisi olla ylpeä? Kärsinhän juuri siitä että olen huonompi muita… Ensi rivillä istui Tantus Kvantus, josta tänäpäivänä oli parjaava pätkä Matti Meikäläisen kirjeessä. En ole maalta tultuani hänen luonaan vielä käynyt. Minulla on omat tunteeni suhteestani tähän nuoreen neroon… — Tänään oli minulla virkatunti venäjänkielessä, koska aineen opettaja oli jonnekkin matkustanut. Oli läksynä taivutettavana ryssäksi 'vanha kauppias' 'vanha koira' ja 'vanha kynä'. Oppilaat rähisivät ja vastailivat tahallansa väärin.. Lopussa minua heidän tuhma vallattomuutensa kiusasi, vaikka olin koettanut nauraa heidän mukanaan. Tämmöistäkö olisi olla tämän kirotun kielen opettajana? ajattelin ja tunsin kummallisen piston sydämmessäni. Eikö minulla ole vaikutusvaltaa noihin oppilaisiin? Eivätkö he minua vähääkään kunnioita? Eikö olemukseni heissä herätä minkäänlaista myötätuntoa? Jos ei, niin onhan kauheaa antautua pedagoogiksi. Toisen tunnin olin ylemmällä luokalla ja annoin kirjoittaa venäjää erään kappaleen mukaan, jonka aineenopettaja oli lähettänyt. Siinä oli oppilaille paljon uusia sanoja. Kirjoitin ne taululle. Yhdessä sanassa erehdyin itse. Semmoista muotoa ei koko kielessä ollut olemassakaan. Epäilin itsekkin sen antaessani. Nyt minua hävettää. Mitä aineen vakinainen opettaja tästä sanonee. En kerskailekkaan osaavani kieliopillista venäjää. Siinä olen heikompi jokaista oppilasta. Sydämmen ja tunteen kieltä vain olen oppinut venäjäksi käyttämään. Tieteellinen kieli minulle on terra incognita.

7 p. helmik. — "Pedagoogin pitäisi olla iso ja ryhdikäs mies", virkkoi minulle tänään palatessamme koululta eräs nuori kandidaatti, joka on samassa kadotuksessa kanssani. Hänellä näet on 9 tuntia viikossa sijaistunteja realilyseossa, mutta oppilaat eivät kuulu häntä tarpeeksi respekteeraavan; tämän syyksi arveli hän vain sitä että on pienikasvuinen ja hinteläruumiinen mies. Ison miehen sitävastoin ei tarvitse muuta kuin vähän kämmentään käännähyttää ja hiukan kulmiaan rypistää, niin häntä jo ääneti kunnioitetaan. Mutta hintelä ja pieni opettaja, vaikka kuinka pihertää ja puhkaa että "siivolla pojat", niin se ei moneksi sekunniksi tepsi.

* * * * *

Mikä on kutsumukseni? Mikä on elämän-urani? Minä kuljen siellä normaalilyseossa puolikuolleena, uneksivana olentona, harvoin kuuntelen mitä tunnilla puhutaan, istun itseeni vaipuneena miettien ja haudoskellen sielussani sitä mitä aina olen miettinyt: "Mikä on tarkoitukseni? mihin kelpaan? mitä pitää minun tekemän että tekisin sitä mikä minun yksilöllisyydelleni on elämän arvoista? Enkö tee väärin että täällä istun ja tylsänä tuhlaan aikaa? Jokainen tunti tappaa minua — mitä minua liikuttaa mitä opettaja sanoo ja selittää tai mitä oppilaat vastaavat? mitä minua liikuttavat opinnot, koulu ja tietosivistys? niissä ei minulle itsellenikään koskaan ole ollut elämää. Muistan että itse koulupenkillä olin kuin masina, joka säännöllisesti käy ja tekee mitä tarvitaan. Olin ahkera oppilas, joka kotona luki läksynsä ja koulussa piti kunnianaan ne osata. Ja niin vuodet vierivät ja minut päästettiin aina ilman ehtoja luokalta luokalle, mutta viisautta eivät minussa opettajat osanneet kehittää — eivät ne aavistaneet (tai eivät tahtoneet sitä tietää) että edistymiseni ja vastaukseni olivat papukaijan oppia, jolle sisäinen olemukseni oli kokonaan vieras. En oppinut siellä itsenäisesti ajattelemaan, en saanut siellä mitään mikä sieluani olisi innostanut; ei mitään hyvää itua, joka olisi versonut ja kasvanut, minulla ole koulustani. Koulu iski ensimmäisen parantumattoman haavan minuun, yliopisto ja kandidaattitutkinnon lukeminen iski minuun lähes kuolettavan iskun — oli tehdä minut hulluksi turhuudellaan, ja tämä pedagoogiksi-aikominen aineellisen hädän tähden — se minut maahan masentaa! Ikäänkuin läähättäen ja verissä-silmin makaan minä seljälläni katsellen kohti sinitaivasta ja huutaen kärsivän sieluni pohjasta: 'Lapsuuteni Jumala! elä ole julma minua kohtaan, vapauta minut kerrankin pitkän orjuuden kahleista ja anna minun elää ja virkistyä puhtaan luontosi helmassa, sillä minä näännyn ja lakastun ja elämäni menee tyhjään täällä, jossa tyhjyys vallitsee! Taivas, sinipuhtoinen taivas, sääli minua, sillä olen luonnon lapsi, joka haluan elää korkeita tarkoituksia varten'…!"

Ei taivas minua kuule, ei lapsuuteni Jumala minulle enää kuiskaile… Kuka siis minua neuvoo? Kuka antaa minulle merkin, mitä minun on tekeminen etten turhaan eläisi? Kuulen äänen, vienon äänen syvältä sisästäni kuiskaavan: "Olet syntynyt herkkien tunteiden lapseksi, tulkitse ne tunteesi synnyinmaasi hyväksi — siinä sinun elämäntehtäväsi! Elä katso aineellisia etuja, elä pyri virkoihin, jos et niihin voi omistautua, jää mieluummin köyhäksi kitujaksi, mutta pelastetulla sielulla — ennenkuin aineellisesti hyvinvoivaksi, mutta tyhjentyneellä ja rikkilyödyllä sydämmellä. Tee nopea päätös ja heitä tämä helvetillinen laitos — palaa maaseuduille, sinne, missä Jumalan kirkas päivä vapaasti tuntureille paistaa ja jossa korkea havumetsä ympärilläsi humisten syvää suomalaista virttänsä veisaa. Sillä siellä on elämä, missä on luonto ja terveys!"…

Tätä kirjoittaessani kello 1/2 10 illalla kuulen yhtäkkiä kolkutusta oveltani ja kun olen vastannut "astukaa sisään!" pistää sieltä ovesta naisen pää, joka peljästyneenä kysyy ruotsinkielellä:

— Onko herra nähnyt tai kuullut kenenkään tänään menevän sisään saliin?

Se on sama lasipuotineiti, josta ennen olen maininnut. Hän on palannut tavallisuuden mukaan kotiin päiväntyöstä ja pyrkinyt kamariinsa, joka on salin takana. Hämmästyksekseen tapaa hän siellä salin oven lukittuna, siitä ei pääse; se on lukittu sisäänpäin, avain näkyy, kun avaimenreijästä katsoo. Kuinka on se mahdollista? Kuka on oven lukinnut? Kuka on siitä mennyt sisään?…

Hänellä on vastapäätä koridooria asuva emäntä mukanaan, hänen on täytynyt turvautua lähimpiin outoihin ihmisiin. Minäkin menen sitä kummaa katsomaan; siinä seisomme kaikin lukitun oven edessä puolikylmässä etehisessä, neiti valaisee kynttilällä avaimen reikää — totisesti on asia kuten hän on kertonut. Minäkin rynkytän ovea, kolkutan — ei vastausta. Neiti on peljästyksissään. — En kai voi jäädä tähän kylmään porstuaan yöksi, sanoo hän. — Minun täytyy tulla teidän luoksenne, — sanoo hän vieraan emännän puoleen kääntyen. Ja niin he poistuvat, neiti minua kiitellen siitä että näytin puolestani myös olevan huvitettu asiasta.

— Tässä talossa on muutenkin vähän kummalliset olot, lienen sanonut siinä ovea renkuttaessa.

— Niin on: ei palvelijaa, ei emäntää, neiti Olander makaa sairashuoneella.

— Olen aikonut muuttaa pois — huoneeni on kylmä…

— Huolimattomia ovat minunkin huoneeni suhteen — valitti neiti…

Eipä tiedä, mitä tässä talossa on tekeillä. Neiti Olander kuuluu olleen ennen W:ssa, "pahamaineinen" nainen. Sen olen sattumalta kuullut varmalta taholta. Nyt hän ei kuulenma enää semmoinen ole. — Parasta panna ovensa yöksi lukkoon sisääpäin. Entäpä saliin, jossa ne päättömät naiset kummittelevat, todella olisi joku murtautunut ja sieltä yöllä hiipisi huoneeseeni?… Koko lokaali niin autio. — —

7 p. helmik. — Opettaja koulussa: Mitkä ovat moodit?

Oppilas: Aktiivi ja passiivi.

Opettaja: Moodit! Etkö sinä tiedä mitä moodit ovat?…

Kysyy toiselta, joka ne luettelee: indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi.

Opettaja (närkästyneenä oppilaalle, joka erehtyi): Siin' on mies, joka ei tiedä mitä moodit ovat! Sehän kuuluu jo yleiseen sivistykseen! Sitä ihmistä pidetään vähän sivistymättömänä, joka ei tiedä mitä moodit ovat. Muista nyt se!…

(Sic!)

11 p. helmikuuta. — Lauvantai- iltapäivä. Lauhkea, pehmoinen talvisää. 25 tuntia olen nyt istunut "kuritushuoneella" — neljäs osa noista 100:sta tunnista, jotka vaaditaan siis kuitattu.

Se on suurimmaksi osaksi idiotiseeraamista tuo opetuksen kuunteleminen. Varsinkin tunnit puolelta päivin. Silloin uuvuttaa. Tekisi mieli panna pitkäkseen penkille, jolla istuu. Kieliopetuksen kuunteleminen on mitä kuivinta olla voi. Ijänkaikkista päätteiden, sijojen, sukujen, verbien ja adverbien jankkaamista ja tankkaamista… Mitenkä kuuluu nominatiivi? Mitenkä on monikko tästä sanasta? Mitä sukua on tämä sana tässä kielessä? Miksikä se on neutria? Mikä on nyt neutrin pääte yksikön nominatiivissa?…

Tämä kaikki se nyt kuuluu "yleiseen sivistykseen"! Tätä tämmöistä jauhetaan oppilaiden aivojen avulla vähintään 8 vuotta koulupenkillä. Täytyyhän tuntea kielioppia, jos mieli oppia kieltä oikein! Niin sanotaan. Ja sen, jolle kieliopin lukeminen on tympeää ja ikävänitkettävää, senkin täytyy, ei auta. "Kun on kerran koulussa, niin täytyy!"

* * * * *

Minulle on kielioppi kuin kuluttava tuli; Koulupoikana muistan sitä lukeneeni niinkuin muutkin, latinankieliopin muistan osanneeni monin paikoin ulkoa. Sitten tulin yliopistoon. Sain uudelleen lukea suomen- ja venäjän kielioppeja, vieläpä latinankin. Nyt kaikki tuo tuntui minusta sanomattoman tympeältä. Mutta niitä vaadittiin; täytyihän suorittaa tutkintoja; täytyi lukea kielioppejakin. Ja minä luin. Luin päiväkausia, ei, luin viikkoja, jopa kuukausia kielioppeja — ja tulin aivan tylsäksi. Kauhistuneena huomasin itsekkin että minun oli mahdoton lukea kielioppia; ymmärsin tuskin yksinkertaisinta sääntöäkään enää. Minun täytyi pinnistämällä pinnistää järkeni kiintymään kielioppiin, mutta se, minkä yhtenä päivänä olin saanut muistiini, se hälveni jo seuraavana. Itku kurkussa luin kielioppeja. Mutta turhaan. Minun oli mahdotonta omistautua viideksikään minuutiksi kieliopille — sen jälkeen kun olin saanut vapauden lyyryn. Tutkinnoissani en tiennyt kieliopista mitään, minulle naurettiin ja minua kummasteltiin. "Tämähän kuuluu jo kouluasioihin!" sanoivat professorit. Oletteko ensinkään repeteerannut kielioppia? — Olen, vastasin minä aina varmasti. — Mutta ei se siltä näytä! Tuskinhan tiedätte mikä lauseessa on subjekti ja mikä predikaatti!

Ja minulle annettiin reppuja kieliopeissa. Mutta reput eivät auttaneet. Minulle naurettiin ja minua haukuttiin. Minua väitettiin valehtelijaksi etten muka ollut lukenut… Oh, minä kärsin sisässäni kovat tuskat. Jos ei minulla siihenaikaan olisi ollut jotakin ystävää, joka minut ymmärsi ja minua auttoi, niin olisin lausunut ikuiset hyvästit yliopistolle, joka minun Helsinki-elämässäni on ollut helvetti — sillä muuta helvettiä ei minulla pääkaupungissa koskaan vielä ole ollut — tähän asti. — - —

14 p:nä helmikuuta. — Laskiaistiistai. Kirkas päivä paistaa. Kouluilla on lupa. Erityisiä ylioppilasyhdistyksiä juhlailee "naisten kera" Alppilassa. Sadottain vaeltaa hiihtäjiä kaupungin satamaan ja Eläintarhan metsiin.

Minulla ei ole mitään ohjelmaa. Tunne sanoo että minunkin tänään pitää jonnekkin mennä — tehdä retki jonnekkin ja jonkun kanssa, "pitää hauskaa" luonnon helmassa tai iloisessa seurassa, saada siten mieluinen muistelma tulevaisuudelle — tästäkin päivästä…

Astelen aamiaiseltani pitkin esplanaadia. Jaa, tänään ei täällä kulje mitään karnevaaliakaan, mieliala maassa ei sitä salli, onhan näet nuot ylimääräiset herrainpäivät, jotka viettävät haudanhiljaista, joskohta merkityksellistä elämäänsä. Ei karnevaalia, ei mitään julkista, remuavaa leikkiä. Niin, vaan nyt on kuitenkin laskiainen — ja johonkin mennä pitäisi. Kouluajat muistuvat mieleeni. Siellä Peräpohjolassa aina laskiaisaamuna poikaparvessa hiihdettiin jokivartta ylöspäin — johonkin Junttilaan tai Runttilaan, ja laskettiin mäkeä jyrkistä törmistä. Ja päivällisiksi tultiin takaisin kaupunkiin, mutta iltapäivä laskettiin kelkkamäessä "tipojen" kanssa. Silloin oli elämän virkeyttä! Kasarmiajoilta muistan myös laskiaisvieton. Punssipullot taskuissa silloin marssittiin Punttilaan Eineettömään vatsaan hulautettiin viekas neste. Päähän se kihahti, ja ensi kerran elämässäni lienen silloin ollut humalassa. Muistan että se oli sanomattoman lystiä sekä itselleni että varsinkin muille tovereille. Lienen ollut vilkas silloin, puhellut paljon, laulanut, pysäytellyt outoja sotamiehiä kaduilla ja selitellyt heille jotain — ja hekin riemastuivat ja nauroivat. Se oli kaikki niin lapsellisen puhdasta! Ja lyseolaisten mäessä lienen kulkenut toverien kanssa käsikynkässä — ja taas laulanut. Taisin olla hyvin rohkealla tuulella. Mutta mitään tuhmuutta en tehnyt, ei ollut halukaan pahaan, hyvään vain. Iltapimeässä muistan hiipineeni illalliselle johonkin tuttuun taloon, joidenkin tätikultien luo, jotka eivät mitään huomanneet. Muistelenpa että pienet sisareni olivat ihmeissään ja iloissaan että minäkin sinä iltana olin niin iloinen, niin puhelias ja avosydämminen… Voi menneitä aikoja! Muistoina ne nyt vain silmieni edessä häämöittävät…

Olen kävellessäni saapunut ylioppilastalolle. Sinnehän askeleet tavallisesti johtavat, kun ei ole varmaa päämaalia, mihin mennä. Siellä selaillaan sanomalehtiä ja katsotaan aina jonkunlaisella tuhmalla uteliaisuudella, olisiko mahdollisesti kirjettä kirjetaululla. Kirjettä tietenkään ei ole; kaikki kirjeet saapuvat omalla osoitteella. Suomettaressa yhä näkyy Kyösti Kamalan raivohulluja selityksiä ja vastauksia Tantus Kvantukselle. Nekin jo väsyttävät. Uskaltaisiko telefooniin? — 75 03 — Soitettu! Kiitos! Onko se tohtori Tavi? — On. Terve mieheen, se on — ahaa, terve, terve… — Kuule, onko teillä mitään ohjelmaa täksi päiväksi siellä, sinulla ja rouvallasi? Ettekö lähde Alppilaan? — Ei nyt sovi… ei meillä ole mitään ohjelmaa… minä olen kylmettynyt… en voi mihinkään lähteä…

Siinä nyt oli. Kyllähän he kohteliaasti aina käskevät talossa käymään, mutta koskaan eivät tarkoita että juuri sillä hetkellä sopisi!

Voisihan tosin telefonoida toiseenkin paikkaan, mutta kun ensimmäinen yritys menee myttyyn, niin se jo mielen masentaa. Kuitenkin riennän läheisen naapurini, maisteri Hento Ivalan luo. Mutta hän ei ole kotona. On tietysti luikkinut juhliin savokaksariensa kanssa?… Luovun vähitellen kaikesta ohjelmasta. Sydäntä karvastelee, mieliala käy kärsiväksi ja alakuloiseksi. Tunnen taas olevani hyljätty. Ei ole minulla toveria. Entiset toveruudet ovat aikoja rauenneet. Entisiä luokkakumppaneita on pari- kolme kaupungissa — en tiedä yhdenkään asuntoa. Ja jos tietäisinkin, tokkopa menisin. Heillä on eri mailma kuin minulla. En heidän parissaan viihdy. Ainainen uneksija! Joka aina haaveilee nuorista, kauneista, reippaista tytöistä — sellaisten kanssa tämä päivä muka viettää pitäisi…

Laskiaistiistai? Istuskelen autiossa asunnossani miltei koko päivän. Järjestelen tavaroitani ja kuljetutan ne ajurilla uuteen asuntoon, jonne huomenna aijon muuttaa. Siis kolmanteen kortteeriin. Viihtyneekö sielläkään? Minun täytyy tästä elostua, muuten kuolen suruun. Nuori elämä, kuinka tyhjä sinä useimpina hetkinäsi olet! Kenellä muulla minun iälläni ja minun asemassani lienee niin vaikeaa elää ja olla… Huomenna taas kello 8:lta koetan keretä koululle. Täytyy uutterasti kerätä tunteja, jotta ajoissa pääsisi helpommalle…

15 p. helmikuuta. Kasarminkatu… vastapäätä Kaartin kasarmia. Nyt olen uudessa asunnossani. — Aamulla noustessani entisessä majapaikassani, tunsin pääni omituisen raskaaksi. Kuitenkin pukeuduin kiireesti ja riensin koululle. Ulkona vallitsi sankka, kostea sumu. Päätäni kolotti kovasti. Tulin auskultanttien huoneeseen, rukoukset oli juuri pidetty tunnit olivat alkamaisillaan. Vaivuin kuni ukkosen lyömänä tuolille — onneksi ei huoneessa sattunut olemaan muita. Ei! minun oli mahdoton tässä tilassa jäädä opetusta kuuntelemaan. Riensin siis ulos. "Tulen tunnin päästä takaisin", arvelin. Kävelin ympäri kaupunkia sumussa. Mitä ihmettä, päänkipu yhä vaan lisääntyi. Tunsin heikkeneväni ja vaikka kuljin hiljaa eteenpäin, tunsin hengästystä. Hornako päähäni on iskenyt? Kirottu huoneeni, kirottu kammioni! Tietysti kaikki oli sen syy. Illalla olin terveenä paneutunut levolle ja yön olin nukkunut jotenkin hyvin. Että tämä nyt piti sattuakkin juuri viime aamuna! Kuljin torin sivu, josta aina ennen olin ostanut omenia. Tällä hetkellä inhosin kaikkea suuhunpantavaa. Palasin asuntooni, heittäysin seljälleni vuoteelle. Kaikki turhaa. Päänpakotus yhä kasvoi. Kello oli jo yli 9. Siis toinenkin tunti mennyttä kalua. Olenhan kipeä, en voi mennä kouluun… koko päivänä. Tuntui kuin vasaralla taottaisiin pääni sisässä, korvissa kumea humina. Varmaan on veri sulkeutunut päähän eikä pääse alaspäin tavallisia laskimoitaan (kun sitä pitää olla niin tuhma tuossa terveysopissakin). Koetin hieroa päätä ja niskaa, ohimoita ja otsaa. Lyijynraskas on pää. Tunnen sellaisia tuskia että tekisi mieleni huutaa. Joko kuolemani hetki lienee tullut? Kurjaa, jos täytyy näin epämiellyttäviin tuskiin kuolla. Nousen varovasti ylös, päätä viepi ja viipottaa. Katson kuvastimeen. Silmissäni omituinen kiiluvaisuus, otsa kiiltäväntumma… Rupean tukkimaan viimeisiä tavaroitani kapsäkkiin. Sitä tehdessä rupeaa ylönannattamaan, täytyy taas viskautua vuoteeseen. Siten makaan monta tuntia niin heikkona että tuskin omaa hengitystä kuulen. Värisen vilusta. Olen sairas ja työhön kykenemätön. Kuinka on mahdollista että näin äkkiä olen heikontunut? Eilen vielä riemastutti puristella omia nyrkkejään…

Astelen taas kaupungille. Päätä porottaa yhtenään. Ostan yliopiston apteekista pari kiniinikapsellia ja nielaisen toisen ylioppilastalolla. Kunhan eivät liene erehdyksissä antaneet kuolettavaa myrkkyä, arvelen, ja rupean odottamaan vaikutusta. Jos se on myrkkyä, niin kuolen — keikahdan tähän lukusalin lattialle? Siitä tulee harvinainen tapaturma. Huomenaamuna siitä jo lehdet kertovat. Ja minusta kirjoitetaan lyhyt nekroloogi. — Suomalaiset lehdet mainitsevat suopeudella — tunnen sen vaistomaisesti. Minua mainitaan kuolinilmoituksessa "nuorena runoilijana"… tulen kuolemani kautta enemmän huomatuksi kuin elämäni… Kuluu puoli tuntia; jos se olisi ollut myrkkyä, niin se jo olisi tapahtunut. En siis tarvitsekkaan kuolla. Päinvastoin tunnen itseni paremminvoivaksi. Lähden ulos. Sumut kaupungilla alkavat haihtua. Lauha leppoinen ilma. Päänpakotus laimenee. En ole pannut ruuan palaakaan suuhuni koko päivänä. Syön siis vankan aterian, vaikka varovaisesti — ja lähden kapsäkkeineni, kanteleineni ajamaan uuteen asuntoon.

Iltapäivällä on auskultanttien kokous. Olin siellä, mutta väsyin. Minun oli mahdoton tajuta, mistä siellä puhuttiin. Se tuntui kaikki mitä kuivakiskoisimmalta ja turhanpäiväiseltä filosofialta, sellaiselta, josta ei ole hyötyä elämässä elävälle opettajalle. Läksin sieltä ennen muita…

* * * * *

Uudessa asunnossani on minulla tilava huone kaksine akkunoineen. Mutta lamppu on huono — se on kuin saunatuiju maalla ja valaisee heikosti, väliin se savuaa. Olen puhunut uuden lampun saamisesta emännälle, mutta ei hän vielä ole mitään luvannut. Huoneeni minua miellyttää ainakin yhdessä suhteessa: tässä on fortuska — siitä saa yöksi raitista ilmaa. Alan olla jo entiselläni. Jumalankiitos! Surkeaa on olla sairas. Armahtakoon taivaan enkeli niitä, joilla aina on kipuja!…

16 päivä helmikuuta. — Nukuin hyvin ja heräsin jo kello 7. Päivälehti tuotiin. Virkeänä ja tuntematta jälkiäkään päänkivusta astelin koululle. Istuin siellä 5 tuntia. Minulle ilmoitti venäjänkielen opettaja että jos tahdon ja haluan, niin saan heti vikariaatin entiseltä venäjänkielen opettajaltani samassa kaupungissa, jossa 6 1/2 vuotta sitten vielä istuin koulupenkillä. Hän maksaa verrattain hyvin: noin 300 markkaa kuukaudelta, työtä on 26 tuntia viikossa, luokat pienet…

Vai niin, ajattelin, — nyt se siis opettajaurani alkaisi, jos sen antaisi alkaa. Houkutus on suuri — rahaa tarvitsee. Ja minä kuvailen jo itseäni siellä entisten opettajaini joukossa: nuorena maisterismiehenä ja "nimen" saavuttaneena nuorena kynäilijänä. Onhan se jotain! Rehtori tietenkin kohtelee isällisellä ystävyydellä, luulee minua hyvilläkin tiedoilla varustetuksi ja pitää minua sitäpaitsi totuuden puolesta taistelevana miehenä — olen näet sattumalta kuullut että hän eräälle henkilölle runojeni suhteen kuuluu lausuneen että: "hjaah, se poika oli koulunpenkillä peräti umpimielinen ja hiljainen, mutta jo silloin havaitsin että pojalla on — hyvä sydän!" Minua hävettää… Ja "Ropsa" maisteri, se rähisevä matematiikan opettaja katsoo minut tietysti jo vertaisekseen, lyöpi hartioille ja muikeasti vääntäen suutansa ja siristäen poliisisilmiään tokaisee: "kä, kä, kä… kuules sinä veliveikkonen, mennääns pikku-ryypylle Susiköökiin!" ja kaikki "entiset välit" kuitataan virkatoveruuden yhdenvertaisuudella. Ja sitten minut tietysti viedään entisten opettajain perheisiinkin, minulle tarjotaan illallinen, minut istutetaan rouvan ja herra opettajan väliin ja ystävällisesti hymyillen lausuu rouva että: "maisteri tekisi niin hyvin ja ottaisi lisää… eikö maisteri halua silakkaa… maisteri on varmaan siellä Helsingissä tottunut toisenlaiseen?" Maisteri, maisteri, joka paikassa vain maisteri! Ja se lausutaan ja kuiskitaan niin ihmeen koreasti että oikein sydäntä vihlaisee. Ja sitten: jos ei joku jossakin seurassa satu tietämään, mikä ilmiö se nuori sijaisopettaja on, niin ne, nuot pedagoogien rouvat ja muut supattavat seljän takana niin ihmeen ihanasti: "no etkös tiedä, sehän on nuori maisteri… hän, joka on kirjoittanut… ja hänhän on minun mieheni entisiä oppilaita"… "Ahaa! kuuluu toisen kuiskaus, vai hän se on: esitä minut hänelle!" Ja minut tietysti esitetään kaikille kaupungin naisille…

Voisin jatkaa tätä ihanaa kuvaa hyvinkin laajasti. Kaikki seikat huomioon ottaen on se todellakin sangen houkutteleva ja nuoren maisterismiehen itserakkautta kutkuttava. Tiketti rautatien päähän, hyvä kuraassi — ja tästä ainaisesta surkeilijasta tulisi äkkipäätä kunnianarvoisa v.t. kolleega valtionlyseossa. Tietämättömyys peitettäisiin mahtavalla rykimisellä — oppimattomuuden korvaisi nenäkakkulain oppinut kiilto… Päiväkirjani vaatii nyt kuitenkin ilmoittamaan että minä tähän edulliseen tarjoukseen, heti sen kuultuani, vastasin jyrkästi kieltämällä. En! tuli suorastaan tunteesta ja se tunne toivoakseni puhui totta, napiskoonpa järki kuin sitä vastaan.

* * * * *

Samana päivänä, illan tullen.

Tulen kaupungilta, jossa parin-kolmen toverini kanssa olen kauvan kuljeskellut ja istuskellut ylioppilastalolla. Yhteisenä puheenaiheena oli se kamala manifesti, jonka tänään kerrotaan saapuneen Pietarista. Että nyt ei enää muka ole Suomen Suuriruhtinaanmaata, että kansamme kaikki itsehallinto nyt on katkaistu, että tästälähtien valtijaamme itsevaltias käsi mielinmäärin ohjaa olemustamme…? Senaattirakennuksessa sanottiin paraikaa palavan tulien: Siellä senaattorit pohtivat tullutta Julistusta… lauvantaina se vasta kuulenma sanomalehdissä kerrotaan.

En tajua paljon poliittisia asioita. En nähtävästi ymmärrä näiden tosien huhujen kauheaa merkitystä, josta muut puhuvat.

Minusta tuntuu vain että kaikki käy hyvin. Ei meitä suomalaisia sudet syö. Yhtä sitkaasti kuin vähitellen olemme tulleet sivistyneeksi kansakunnaksi, yhtä sitkaasti ja paljon sitkaammastikin meidät muutetaan muukalaisiksi — niin, muutos on kerrassaan mahdoton! Tuntoni se näin sanoo.

Vai lieneekö tuntoni tällä kertaa väärä? Onko Suomen kansa poljettava sortajain jalkain alle? Mitä on historiallinen laki? Kuka johtaa kansojen kohtalot? Riippuuko tuhansien ja miljoonien onni tai onnettomuus yhdestä ainoasta henkilöstä, joka on sielultaan ja ruumiiltaan sairas (kuten huhutaan), vai onko Jumala, tuo tuntematon voimien voima, kaiken takana? Ja kaikki mitä tapahtuu, tapahtuuko vain Hänen tahdostansa? Onko Piru helvetistä laskettu irti Suomen kohtaloa kourailemaan kuni mitäkin saviruukkua, joka kolauksen saatuaan hajoo pirstaleiksi?…

Yö on hiljainen talviyö, ei kuulu tuulen tohinaa, sää on suopea ja lauha. Eikö ukkonen luonnossakin jyriseisi ja salamat sinkoileisi, jos Suomen kohtalo todella nyt tärisee? Eikö tulisi maanjäristys ja aukeaisi ammottava repeämä, jonka kuiluun kaikki vääryys ja ilkeys upotettaisiin? Tuntoni sanoo: "ollos huoleti, viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

17 päivä helmikuuta. — Aamulla kun tulin normaalikoululle, tapasin auskultantteja yhdessä ryhmässä erään tohtorin ympärillä. Ylikerroksessa pidettiin paraikaa aamurukouksia. Tohtori nähtävästi oli puhunut siitä. Keskustelu kävi puoleksi kuiskaavalla äänellä, kaikkien kasvoilla ilmaantui totisuutta ja jännitystä. Se on totta, sanottiin niille, jotka vielä eivät asiasta tienneet. Koko päivän vallitsi koululla erityinen "stimmung" — kokoonnuttiin ryhmiin. Aamulla en ollut saanut Päivälehteä. Siis painoeste! Ja koululle tultua kuulin että U. Suomettarella myös oli painoeste. Sananvapaus siis kielletty. Puhuttiin kahden suurimman lehden lakkauttamisesta… — Iltapäivällä vasta ilmestyi Päivälehti — johtava kirjoitus oli kokonaisuudessaan poispyyhkäisty. — Felix Faure kuollut eilen illalla kello 10. Mielenosoituksia ja kapinoita siellä täällä mailmalla. Ajat levottomat. Suomen kadettikoulusta ehdotettu spesiaaliluokat pois — kaikki venäläiseen henkeen. Päivälliseltä tullessa näin senaattori Yrjö-Koskisen "Suomitiellä" erään toisen kanssa. Säälien katselin ukkoa. Minusta hän tänään näytti raihnaiselta ja askeleet näyttivät horjahtelevan. Miksi? Miksi? —

Emäntäni kertoi minulle tänään unen, jonka sanoi nähneensä kolme vuotta takaperin. Oli nähnyt koko mailman — läpikuultavana. Yksi paikka vain oli läpikuultamaton. Se oli senaattori Mechelinin asunto, unessa ikäänkuin palatsi. Maanalaiset telefoonit kulkivat palatsiin. Balkongilla oli senaattori kiireesti kävellyt edestakaisin. Sitten oli tullut räätäli ja tuonut senaattorille — mustat vaatteet. "Nyt minä tiedän", selitti emäntäni totisella naamalla, "että uneni on toteutunut; senaattorilla on nyt surupuku. Mutta hänen palatsinsa yksin seisoo läpikuultamattomana." Häneen sanoi emäntäni luottavansa "Siinä se on mies!" — Ennenkin emäntä oli nähnyt valtiollisia unia, jotka olivat käyneet toteen. Ennen Aleksanteri II:en murhaa oli hän nähnyt unessa kaksi lasikruunua kulkevan taivaalla. Ne pysähtyivät Venäjän kohdalle, Pietarin päälle, muuttuivat auringoiksi, vaan sitten niistä yhtäkkiä rupesi tippumaan punaista verta. Ja kohta senjälkeen ammuttiin Suuriruhtinaamme…

Tänä iltana menen Ibsenin "Brandia" katsomaan Suomalaiseen teatteriin taiteilijatar X:n kanssa, joka oli pyytänyt hankkimaan itselleen piletin.

18 p. helmikuuta. Pohjalaisten suuri arpajaisjuhla. Tulin kotiin 1/2 2 yöllä. Mieliala sielläkin oli isänmaallinen. Voitin erään nuoren neitosen onnella yhden yhtä hohtavan voiton kuin ovat hänen timanttisilmänsä…

19.II. MONOLOOGI.

(Sulkumerkkien välissä).

Toverit ja ystävät! Kauan olen seurassanne kannellut kiveä povellani kärsien salaisesti kovia tuskia. Kauvan on huulillani leikkinyt sanoja, jotka sieluni surussa olen tahtonut huutaa teille ja koko mailmalle, mutta olen ne aina hillinnyt, alentuen edessänne raukkamaiseksi hölmöksi, joka vain pilkkaa ansaitsee. Mutta nyt tulkoon suhteellemme loppu. En voi enempää kestää enkä hetkeäkään elää, ellen saa sanotuksi sitä mikä sydäntäni karvastaa ja elämäni rauhan rikkoo. Että ihminen, joka on varustettu heikoilla järjenlahjoilla, mutta herkillä tunteilla, itse ei ole syypää siihen, miksi hän olojen pakosta on kehittynyt ja että hänkään ei ole halveksittava kipuna luomisen suuressa kruunussa, sen minä tällä hetkellä yhä selvemmin tunnen, koska suru omasta kykenemättömyydestäni minua painaa ja silmäni itkevät kateuden kuumia kyyneleitä. Te ystävät nauroitte lahjattomuudelleni ja sivistykseni pintapuolisuudelle, mutta sanon teille vasten kasvoja: elkää luulko että ihmisen onni ja arvo riippuu siitä, missä määrin hän on kokonainen kulttuuri-ihminen, jolla on elegantit ulkonaiset käytöstavat tai vissi annos poliittisia tai kirjallisia tietoja. Se tuli, joka olemuksessanne palaa ja jota kutsuttanee terveeksi järjeksi, se sama tuli on muuttuva teille kostontuleksi niin pian kun te säälimättä pilkkaatte sitä, jolla tätä tulta ei ole. Sillä tietäkää että sama korkea voima, joka antoi teille järjen, salli minulle tunteen, jonka juuret kasvavat jumalaisessa maaperässä… Kauvan olen seurassanne vaijennut ja äänetönnä niellyt karvaita paloja, mutta nyt tiedän ja näen että tästä hetkestä en enää kuulu seuraanne, josta minulla ei ole muuta kuin kärsimystä ja tuskaa. Ystävät! Minä käännyin puoleenne lohdutuksen toivossa, koska elämä minulle oli taakaksi muodostunut, mutta te ette sitä olleet huomaavinanne, vaan lisäsitte yhä taakkaani. Te löitte lyödyn mieltä ja särjitte särjetyn sydäntä ajattelematta, kuinka kipeästi se kipeään nuorukaiseen koski. Ei ole minulla enää toivoa että millään tavoin olisitte apuna täyttämässä sitä tyhjyyttä, joka sielussani mustana ammottaa, vaan yhdessä-olomme päättyköön vihdoinkin, sillä olemme liiaksi erilaisia kasveja luonnon taimitarhassa ja tarkoituksemme käyvät eri suuntiin. Jääkää hyvästi ja naurakaa keskenänne kummallista toveria, jonka kanssa ennen suvaitsitte olla likeiset tuttavat ja kutsua häntä ystäväksenne, jota hänkin herttaisimpina hetkinä teistä luuli. Ne hetket olivat sokeuden hetkiä ja niitä itkien kiroilen, sillä ne ovat minua paljon, paljon pettäneet. En ymmärrä teitä ettekä te minua. Puristan viimeisen kerran kättänne ja käyn kotia itkusilmin, povi täynnä myrkkyä. Ja salaan ikuisiksi ajoiksi sen hellyyden, joka kaiken katkeruuteni alla piilee…

20 p. helmikuuta. Eilen, sunnuntaina oli se merkillinen päivä, jolloin keisarillinen manifesti julaistiin kaikissa sanomalehdissä. — Olin sitten rauhanaatteen mielenosoitusta katsomassa. Valkoisessa lipussa, joka Kurikan ja Boldtin johdolla kulki ympäri kaupunkia, seisoi sinisillä kirjaimilla:

"Ei sinun pidä tappaman! — Du skall icke dräpa!"

"Eläköön kansojen veljeys! Lefve folkens förbrödring!"

Seisoin likellä puhujalavaa Senaatintorilla ja kuulin joka sanan. Juhlallisuutta enemmän kaipasin. — Illalla olin ollut vieraissa, josta palasin surullisin mielialoin, (mikä kuvastuu edellä kirjotetussa tunnelmassa).

Tänään on minulla ollut pari suomenkielen virkatuntia maisteri V:ltä, joka isänsä kuoleman johdosta on ollut poissa lyseolta. Sain selittää lylystä ja kalhusta, jousesta ja jänteestä…

Mitenkä laitani oikeastaan lienee? Pelkään että auskulteeraus jotenkin minua muuttaa. Tietämättäni, salaisesti. Taivas nähköön: enhän ole pitkiin aikoihin kirjoittanut pienintäkään runoa. Siksi tuntenenkin itseni niin suruiseksi ja kuolleeksi, aikani on kuin hukkaan mennyttä.

21 p. — Astellessani yksikseni pitkin bulevaardia säpsähdin äkisti omia ajatuksiani. Huomasin näet ajatelleeni sitä että mikäs nuoren miehen lienee oikeastaan hätänä elellä, jos saa rahaa. Rahaa niin että kukkaro pullottaa! Silloin on mies tukeva, ei sitä tuulet heiluttele, pääkin on tavallista pystympi, ryhti miehekkäämpi, koko käytös ja olemus niin ihmeen varma… ja kaikki sairaloiset mietteet unhoituksissa. Terve ja hyvinvoipa… tulevaisuus… pohja, jolla seisoo… arvo yhteiskunnassa… kunnon mies… kansalainen. Oikein hytkäytti ja suu meni leveään hymyyn.

Näitä ajatuksiani minä yhtäkkiä säpsähdin. Varmaankin — ajattelin — on turvattu toimeentulo ja hyvinvointi jossakin suhteessa vahingollinen. Kun tuntee olemuksessaan sen ryhdin, jonka vaikuttaa tuo pulleva kukkaro taskussa, silloin ei sielu vaella runotarten tarhoissa, henki ei keskustele jumalien kanssa — ei, se on niin äärettömän tyhjä ja tylsä, äärettömän hiljainen ja mykkä, niin että oikein kauhistaa… mitenkä olisikaan se altis totuuden tutkisteluille, kun ei ole mitään puutteita, mitään huolia tai hätää? Juuri sellaisina hetkinä, jolloin sielussani on asunut suru ja tuska, olen mailmalle voinut henkeni paraimmat pisarat antaa. Surussa on syvyyttä, ilossa hyvyyttä, mutta kun on sellaisessa välitilassa kuin minä nyt olen: ettei ole huutavia huolia eikä remahtelevan riemun aiheita — niin sehän on köyhää… sehän ei ole elämää! Jospa kiihkeästi voisi rakastua johonkin naiseen, niin sekin ehkä sytyttäisi sen oikean elämänkipinän? Eläisin, joskohta kärsisin! Elää tahdon, sillä näin jääden olen kuin kadotettu, kuin tapettu…

24 p. helmikuuta. — "Skakkus" on omituinen ilmiö lukumiesten elämässä. Se alkaa aivankuin tauti, hiljaa ja viattomasti, kehittymistään kehittyen tuskalliseksi painajaiseksi. Meillä auskultanteilla alkaa se huomattavasti noin vuorokautta ennen harjoitustuntia. Tuntee olevansa hengästynyt, sydän alkaa levottomasti pamppailla, posket punehtuvat! Yöllä ei saa unta, ei ainakaan virkistävää unta, vaikka olisikin illalla vartavasten käynyt kävelyssä ja vetänyt syvästi henkeensä raitista ilmaa. Unet ovat katkonaisia, kummallisia, pelottavia. Aamulla nousee vuoteeltaan valmiiksi väsyneenä. Kun sitten rupeaa läpikäymään läksyänsä, valtaa äkisti kova kauhistus, veri nousee päähän, mutta pakenee käsistä, jotka ovat kylmät ja sinertävät. Hengitystä salpaa, rinnasta kuuluu sydämmen lyönti ikäänkuin seinäkellon raksutus… Se on onnettomimpia tiloja, missä ihminen ikinä olla voi. Sillä orjuuden kahleet ovat oman itsensä päälle-panemat. Harjoitustuntia ajatellessa alkaa korvissa soida kaikenlaisia kysymyksiä. Näet itsesi hengessä luokan edessä. Kuulet pitäväsi niin tai näin kuuluvan pienen johdannon tai esitelmän, jonka viimeisen lauseen johdolla vasta voit onnellisesti ja luonnollisesti luiskahtaa ensimmäiseen kysymykseesi ja siis alottaa tunnin (jumalavarjelkoon jos sen lunastuslauseesi unohdat!) Sinä sovittelet yhä suutasi ja saat niin tai näin kuuluvia vastauksia — ja yhtenä hurinana menee tunti (kaikki fantasiassa). Pausseja, noita töksähtäviä rakoja ei tule, sillä kaikki on edeltäpäin mietitty. Näet syrjäsilmällä yliopettajan ja auskultanttien istuvan kuuntelupenkillä, kirjat kourissa. Yliopettaja kirjoittaa suhistaa mustakantiseen tuomiokirjaansa, kirjoittaa toisinaan niin että rapisee. Sinä tiedät sen jo edeltäpäin. Varustaudu siis sitä vastaan eläkä hämmästy! Korota yhä ääntäsi ja ole ryhdikäs, rykäise joskus kaikuvasti, jos jumalat sen suovat, ikäänkuin kaikki olisi "parfaitement bien", vaikka olisitkin juurikään tehnyt jonkun kamalan virheen tai yliluonnollisen tuhmuuden! Eteenpäin vaan — Jumalan nimessä. Ah! vihdoin koittaa se lunastuksen hetki, jolloin sähkökello kilahtaa (jumala siunatkoon vahtimestaria!), vielä pari kärsivällistä minuuttia ja vapautuksen symbaali soi. Sinä käännyt yliopettajan puoleen silmissä sellainen ilme että: "niin, nyt se on tehty… divide et impera!… herra on hyvä ja tekee nyt puolestaan mitä ikinä tahtoo… minä en voi hiuskarvaakaan enää muuttaa siitä, mikä tapahtunut on!" — — Niin, hyvät ystävät, nyt on harjoitustunti ohi, nyt se on ohi. Tunnille tultua haihtui skakkus. Pari auskultanttia oli kuuntelemassa, toinen heistä oli hameisiin puettu. Tunti sujui keskinkertaisen hyvin. Satukirjailija Krylovin "Aasi ja kettu" kerrottiin kahdella kielellä; myös "Korppi ja Kettu" saivat osansa mukaan. Olisi ollut paljon kyseltävää ja seliteltävää, mutta tunti loppui kesken. "Se on sangen vaikeaa se Krylovin satukieli", virkkoi kielten yliopettaja tultuamme koridooriin ja selitti ettei hän ollut oikein pätevä slaavilaisia tunteja arvostelemaan. Skakkus oli perinpohjin kuollut. Tunsin itseni lämmenneeksi ja vilkkaaksi ja laskin leikkiä auskultanttien kanssa. Olinpa lisäksi niin huvitettu kouluasioista että yhteenperään menin kuuntelemaan toistenkin opetusta. Se kiltti ja kiitollinen I luokka! Katselin koko tunnin vain poikasia. Ihmeen hauskoja olentoja! Siellä oli monta sellaista joita katsellessa suu väkisinkin meni leveään nauruun, hyväntahtoiseen nauruun. Ja merkillistä oli että kun jonkun oppilaan silmät osuivat minuun, kuuntelijan silmiin, oppilaskin alkoi hymyillä ja nauraa, painoi päänsä pulpettia vasten ja oli katketa riemuunsa. Mistä ne riemuitsivat ja nauroivat nuot pienet pojat? Mille itse hymyilin ja hyrähtelin? Sitä en tiedä. Hyvinvoinnin tunne näkyy väliin väkistenkin panevan ihmisen nauramaan kaikelle. Tällä tunnilla oikein tunsin rakastavani muutamia noista luonnon lapsista. Ymmärsin heitä — ja he minua. Muuan nykäsi minua veitikkamaisesti saappaankin kärestä ja nauroi sitten tempulleen herttaisen hartaasti.

Päivällispöydässä ruokapaikassani istui minua vastapäätä nuori, täyteläinen naisolento, jonka punaisia poskia olen ihastuksella katsellut. Minun oli vaikeaa pidättää ääneeni nauruun pyrskähtämästä. Tekipä mieli "hypätä melkein kaulaan" ja nauraa, nauraa oikein lämpimästi. Onnellinen auskultantti!

25 p. helmikuuta 1899. — Merkkipäivä elämässäni. Ensikertaa on käännytty puoleeni tärkeissä yhteiskunnallisissa, päivänpolttavissa asioissa. Minua pyydettiin näet matkustamaan kauvas Perä-Pohjanmaalle, aina kotiperukoille asti… Huomenna olisi jo matkalle lähdettävä. Huomenna saisin tarpeelliset ohjeet käsiini ja matkarahat kukkarooni. Onko maisteri A:lla mitään esteitä? kysyttiin. Toivottavasti ei ole? Mutta minä ilmoitin kaikkien kummastukseksi — kieltäytyväni. Syitä ei kysytty enkä itse niitä sanonut. Selitin ne vain muutamille läheisille tovereille kahdenkesken. Mutta he eivät ottaneet syitäni korviinsa, pitivät minua varsin sopivana. "Isänmaa on vaarassa! Viimeistä pelastuskeinoa on vielä koitettava. Katsokoot pohjalaiset puolestansa etteivät itseänsä häpäise!" Minuun närkästyttiin. Istuin vaijeten kuin muuri. Ja kun sieltä tulin, olin sangen alakuloinen. Enkö tehnyt aivan oikein että kieltäysin? Koko sisällinen itsearvostelun tuntoni puhui suoraa kieltä: sinusta ei ole tällaisiin! se sanoi. Kuuntelin totuuden ääntä. Mutta velvollisuus! kuiski toinen ääni. Mikä on velvollisuus? kysyin… Mikä on minun velvollisuuteni… Minun, joka olen se mikä olen… Tiedänkö selvää eroitusta oikeuden ja vääryyden välillä? Joskus tuntuu kuin en tietäisi…

Pitääkö mennä virran mukana? — tehdä niinkuin toveritkin tekevät? — toimittaa asioita, joita aivan pintapuolisesti ymmärtää? Kunniatoimi? — niin, mutta kunniatoimikin hävettää, jos ei siihen sisällisesti ole ansiollinen. Olen jo kyllästynyt maailman edessä kulkemaan kuvana, joka on valheen kuva. "Jumala käyttää usein halpoja välikappaleita suuriin asioihin" muistan tässä. Koskeeko tämä asia jotain sellaista. Ehkä…

Olin jyrkästi kieltäytynyt kokouksessa, mutta illalla mieleni alkoi muuttua. Tapasin toverin, hyvän toverin, jolla olisi kohta joku tärkeä tutkinto suoritettavana, mutta nyt hänet on määrätty yhtäkkiä ja kesken kaikkia puuhiaan matkustamaan äärimmäisiin maanosiin — sinne Lapin rajoille saakka. Ja hän suostui — nurkumatta. Yksityisesti hän kuitenkin valitti kohtaloaan. Kehoitti minua lähtemään sijaansa. "Sinä kykenet siihen kuten muutkin! Sinä, mielialainmies olet omiasi ajelemaan siellä Kolarissa vaikka porolla!…"

Kyllähän matkalla olisi viehättävät puolensa, mutta nuot laajat, kymmeniä penikulmia pitkät taipaleet talvisäällä, rekikyydillä — ne peloittavat. Olen vilunarka ja sairastun aina tuommoisilla matkoilla rekitautiin. Ja siinä tilassa ei ihminen pysty isänmaallisia asioita toimittamaan. Toista olisi, jos saisi hiihtää, mutta sillä pelillä ei kerkeä… Toveri parka, säälin häntä etten voi sijaansa lähteä. Minua oli ajateltu erään valtiopäivämiehen kumppaniksi. Silloin olisin ollut tilaisuudessa matkustamaan aina kotipuolessa saakka. Mutta, kuten sanoin — minä kieltäysin. Nyt minua tuo matka jo viehättää ajatella. Kotiseudulle — äkkiarvaamatta? Kauniina talvipäivänä ajaa karauttasin pappilan pihalle. Kulkuset hurjasti heliseisivät! Koirat haukkuen ryntäisivät vastaan! Ikkunasta kurkistaisi isävanhus uteliaana: kuka ajoi pihaan? Hyppäisin reestä komeissa turkeissa, kookkaana ja juhlallisena, rientäisin etehiseen. Rovasti raottaisi etehisen ovea… Hämmästyisi hyvänpäiväisesti, äijä parka! Siihen tulla tömähtäisi ruustinnakin: "Nå men i alla tider!"… ääretön ihmettely! Mutta minä vetäisisin povestani paperipinkan: Isänmaa on vaarassa, hälyttäkää kokoon ihmiset — soitattakaa kirkonkelloilla!… Minulla olisi tietysti hirmuinen kiire. En joutaisi viipymään kuin muutamia tunteja… Ehkä matka minua virkistäisi! Palaisin pääkaupunkiin uutena miehenä — auskulteeraamistani jatkamaan. Auskulteeraus? peijakas! Lupasin tänään ensi tiistaiksi ottaa harjoitustunnin. Jos huomenna tulee äkillinen matka pohjoiseen, niin jäävät kouluasiat pariksi viikoksi. Entä huoneeni?… No, se on pikkuseikka se. Huomenna on sunnuntai. Huomenna nähdään… Ikävää että asun yksin!

26 p. helmikuuta. — Nyt he menivät… matkasivat ensin yhdessä -luun, siellä hajaantuakseen.

Kun juna oli lähtenyt eikä kukaan lähtevistä ollut minulle lausunut jäähyväisiä (mitä tämä merkitsi?), tunsin sydämmessäni ääretöntä tyhjyyttä, mielikarvautta, itsenihalveksimista ja katumusta. Jos minulle tuntiakaan ennen junan lähtöä uudestaan olisi ehdotettu sitä, minkä eilen kovakorvaisesti hylkäsin, niin olisin empimättä ja riemulla suostunut.

Minäkin olisin matkustanut!

Oi onnetonta luonnetta! Oi päättämätöntä mieltä ja oikullista tahtoa!…

Nyt kun tässä istun ja uudestaan ajattelen, mitä olisin voinut tehdä — enkä tehnyt — tunnen masentavaa surua ja polttavia tunnonvaivoja. Omatunto? nytkö vasta heräät. Nyt, kun jo on myöhäistä. Iäksi myöhäistä! Ei ikinä tällaista enää tarjoudu! Siitä olisi jäänyt tulevaisuudelleni ikuiset, ihanat isänmaalliset muistot, kuinka minullakin oli ollut onni olla yksi niistä, jotka — —. Ja mitä aatteellisia aiheita olisikaan tällainen matka samalla tarjonnut! Talven ihanimpaan aikaan, helmi- ja maaliskuun vaiheilla ajella Pohjanmaan jokivarsilla, päivillä lumien havumetsissä kimmeltäessä talviauringon paisteessa, illoin otavan ja revontulten romantillisessa hohteessa… Mitä mielialoja ja tunnelmia olisikaan siellä itsestään siinnyt reen luistaessa mäkirinteitä, kulkusen hauskasti helistessä järvien seljillä. Mitä kaikkia kansallisia kuvia olisikaan mieleen jäänyt ohiajetuista taloista ja mökkilöistä, joissa päre liedosti loimuaa pihdissä ja tuvasta kuuluu rukin hyrinä…

Hullu minä olin! Raukka ja nahjus olin. Syytän sielullista "vähäverisyyttä" ja rekitautia — mutta tuo kaikkihan oli pikkumaista. Jospa olisi siellä sairastunutkin — vaikkapa kuollut, niin se olisi ollut pikkuasia pääasian suhteen… olisinhan kuollut kunnian tielle, riutunut riemun poluille! Sillä henki se on, joka eläväksi tekee…

Mutta myöhäistä ovat nyt katumuksen kyyneleet ja maineeni toverien kesken lienee nyt maan tasalla? Miesnä minua pidettiin — minä menettelin kuin itsepäinen lapsi.

Mutta elä laske, oi taivas ja korkein tuomari, päälleni taakkaa, sillä olin sairas, ja satunnaisessa onnettomassa tilassa silloin kun lopullisen kieltoni (tänä aamuna) annoin, luopuen aikeestani, josta illalla olin varman lupauksen antanut! Elkää halveksiko minua, toverit, sillä minäkin lemmin isänmaatani enkä ikinä sitä petä, sillä kallis on minulle kansallinen olemuksemme, kallis on minulle suomenkieli, kalliimpi kuin monelle teistä (sen uskallan sanoa) ja kallis se kansa, joka itsenäisyyttänsä harrastaa, ja maa ja maisemat, joiden yli kansallinen kieli kaikuu. Ja jollen yleisillä toimilla kykene maatani palvelemaan, niin olen voimaini mukaan sen tekevä yksityisellä toimella, jos sallimus sen minulle suo. Suuri sallimus, anna minun kehittyä kirjailijaksi, sillä se on sisäisin toivoni ja muuta en elämältäni vaadi!…