Avioliitto: Tarina tuhansien joukosta

AVIOLIITTO

Tarina tuhansien joukosta

Kirj.

ILMARI KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1917.

Isak Julinin Kirjapaino, Tampere.

1.

Tyttö oli 20-vuotias, mutta ei toistaiseksi mitään miehestä tietänyt. Vietti ei hänessä vielä ollut herännyt eikä hän kertaakaan ollut antanut itseään poskelle suudella. Viisitoistavuotiaaseen saakka lepateltuaan siinä hartaassa uskossa että kapalolapset löydettiin saunan lattian alta, hän sentään jo viisi vuotta oli älynnyt että äidit niitä yksikseen synnyttävät, mutta millä tavalla mies oli osallinen salaisuuteen, sitä hän ei ymmärtänyt. Epämääräisesti hän tosin käsitti, että hyväilyillä tai suuteluilla saattoi olla runollinen merkityksensä, mutta ihmeitätekevän Herran Jumalan hän arveli suurimmaksi tekijäksi tässä asiassa. Joka oikein perinpohjin olisi nämä nuoren tytön päätelmät penkonut, olisi hämmästyen naurahtanut pohjoismaiselle naiskasvatuksellemme.

Että todella niin hullunkurisen vähän saattoi tietää elämän tärkeimmistä asioista!?

Uskonnollisten vanhempainsa kuoltua neito äkkiä joutui maailman kylmiin jalkoihin, ja silloin — yksin ja orpona — hänessä virisi vaistomainen uteliaisuus vastakkaiseen sukupuoleen, ja hän alkoi kuvitella mahdolliseksi, että joskus — kun aika tulee — hänkin joutuu naimisiin niinkuin oli huomannut käyvän muutamille koulutovereistaan. Mutta mitään sukuvietin eloa ei hän itsessään vieläkään tuntenut, ja miesten mielenkiintoa naisiin hän luulotteli vain arvoaseman, varallisuuden, hauskan puvun tai korkeintaan kauniitten kasvojen aiheuttamaksi likentymishaluksi, jolla ei voinut eikä saanutkaan olla mitään muuta aiheuttajaa.

Tytön oli helppo säilyä siveänä, koska hänellä ei ollut mitään taistelua kiusausta vastaan ja koska oli sattunut niin onnellisesti, ettei kukaan tähän asti ollut yrittänytkään häntä vietellä.

Hän oli siis puhdas ja viaton, koskematon ja neitseellinen, tuore, terve ja kaunis — hänestä täytyi käyttää kaikkia hyviä nimityksiä mitä nuoresta tytöstä yleensä käyttää voi, ja jos se yhä kohottaa naisen siveellistä arvoa, niin on vielä lisättävä, että tyttö myös oli kokolailla älykäs, ylevästi ylpeä, hauskan hilpeä, melkoisesti elämänhaluinen ja — kokonaan kokematon.

* * * * *

Mies, jonka kohtalo tämän tytön sulhaseksi satutti — emme nyt kerro romaania, vaan elämää — oli sukupuoliolemukseltaan kokolailla erilainen. Jo viisitoistavuotiaana koulupoikana hän oli kuvitellut ihanteellista sekä sielullista että ruumiillista yhdessäoloa impien kanssa uskaltamatta näitä koskaan silmiin katsoa, ja 17-vuotiaana hänessä oli herännyt sukuvietti sellaisella voimalla että hän oli alkanut kuvitella olevansa saastaisin nuorukainen maan päällä, koska ei tietänyt miten tyydyttää himoansa; sillä sen salaisuuden uskominen naissukupuolelle oli hänen mielestään suurinta syntiä, ja naisiin hän katsoi kuin pyhiin runollisiin olentoihin, joita ainoastaan avioliitossa oli oikeus lähestyä. 20-vuotiaana hän alkoi rukoilla Jumalalta turhaan apua viettiänsä vastaan, 25-vuotiaana hän luuli tulevansa hulluksi onnettomasta rakkaudesta naiseen, jota hän ei uskaltanut suostumuksetta lähestyä, ja 29-vuotiaana hän oli siinä määrin masentunut taistelusta puhtauden ihanteensa puolesta että uskoi jäävänsä naisettomaksi kaikeksi elämäkseen, sillä hänen oli täytynyt kulkea kylmänä kaikkien tarjolla olevien kiihottajattarien ohi — tietysti omaksi onnekseen ja yhtaikaa kauhukseen, sillä oli ollut hetkiä hänen nuorenmiehen elämässään, jolloin hän oli toivonut naisen voivan hänet vietellä, jotta olisi päässyt kokemaan luonnollisen sukupuolielämän salaisuuksia. Lyhyesti sanoen: tämä nuori mies oli paljon kärsinyt ja taistellut naisikävänsä tähden pysyäkseen maailman ja itsensä edessä niissä siveyden kirjoissa, jotka ovat ominaiset pohjoismaisen miehen monogamialuonteelle.

Kun nämä kaksi nuorta ihmistä ensi kerran näkivät toisensa, ei kumpikaan aavistanut joutuvansa toisensa kanssa naimisiin, mutta kun he sitten — sielujensa orpoudessa — olivat toistensa huulia koskettaneet ja tunnustaneet halunsa avioliittoon, eivät he kumpikaan aavistaneet koskaan tarvitsevansa toisistaan luopua.

Kaiken hyvän toivo täytti heidän sydämensä; mitä he huomasivat vastahakoisuuksia toisissaan, sen he uskoivat korjaantuvan pitempiaikaisessa yhdessäolossa, ja onnetonta avioliittoa pitivät he mahdottomana, sillä kumpikin vannoi pyhästi sielussaan että jos heidän avioelämänsä vähänkin luiskahtaisi väärälle uralle, he jo heti alussa pelastaisivat toisensa vapaaehtoisesti ja kunniallisesti sallimalla toisilleen täyden vapauden. Ne olivat juhlasanoja, jumalaties mistä opittuja.

Morsian nautti siitä että hän oli morsian ja rakastettu, josta mies oli pitävä huolen tässä maailmassa; sulhanen puolestaan kiitti Jumalaa, joka vihdoinkin oli lähettänyt hänelle neidon, joka milloin tahansa oli suostuvainen antautumaan kokonaan hänen omakseen.

Morsianta kiehtoi tyttömäinen uteliaisuus: mitenkähän itse asiassa naimisiin mennään… ja mitä toiset tytöt sanonevat kun näkevät hänet rouvana — rouvana! hänet! — kuinka hassua, kuinka hirveän juhlallista, kuinka sanomattoman hauskaa ja ihan uskomatonta satua ja kuitenkin totta — kylläpä hän tässä taitaa ollakkin oikea Jumalan suosikki, kun näin, ilman muuta, odottamatta, pääsee naimisiin… ja tuleeko hänellekkin pikkuisia, herranterttunen sentään?

Sulhanen puolestaan unelmoi menemällä naimisiin terveen ja kauniin tytön kanssa lausuvansa ikuiset jäähyväiset nuoren miehen ikävyyksille: vaimo merkitsi hänelle ikuista lievittäjää, lohduttajaa, ymmärtäjää ja auttajaa niin ruumiin kuin sielun asioissa, vaimo oli oleva hänen henkinen toverinsa ja elämäntaisteluun kannustajansa ja samalla hänen onnenjakajansa. Hän tunsi kulkevansa kuin suloisesti polttavilla tulisilla hiilillä ja ajatellessaan morsiantansa paloi taivaallisesta huumasta ja liekkumasta, jota hän tähän asti oli vain mielikuvituksessaan maistanut.

Nainen oli kärsimysvuosina muuttunut hänen ihanteekseen, hänen kaikki-kaikekseen, hänen uskontunnustuksekseen ja jumalattarekseen. Sillä jumalattarella oli vallassaan autuuden ihana aarnio, josta rakastaja saisi ikuisesti ammentaa nektaria.

Liian kauvan hän oli saanut kärsiä yksinäisyyden kirottua kuivuutta — sitä syvemmälle hän tahtoi sukeltaa avioliiton keitaaseen kerran sen saavutettuaan!

Oi tyttö, tyttö — omani! Mun ruusuni, mun kaikkeni! Sinuhun luotan, sinuun vain…

Hänen päätään ihanasti pyörrytti ja morsiamensa kunnian puolesta hän oli valmis lyömään koko mailman rikki.

2.

— Mirjam!

— Orjo!

— Nyt sinä olet omani!

— Ja sinä minun.

— Tämä on kuin satua!

— Niin, kultaseni…

— Me olemme paratiisissa. En ikinä olisi uskonut että Jumala tällaista onnea sallii — minulle.

— En minäkään. Minä en aavistanut että elämässä on tällaistakin.

Aurinko paistoi lämpimästi rantahietikkoon, jota toiselta puolelta siimesti juuri täyteen lehteensä puhjennut tuoksuva koivikko. Kesäinen laine unelmoiden liplatti sileätä rantaa vasten. Hyvin kaukana ulapalla siinsi punerva purje, joka häipymistään häipyi näköpiirin taa. — Mirjam! sinä olet niin kaunis. Juuri tuollaisena minä sinusta nautin! Jos sinä aina saisit olla näin, niin minä sinua ikuisesti rakastaisin. Viisaat väittävät ettei tämä ole rakkautta, vaan aistihurmausta, mutta minä en tällä hetkellä osaa filosofoida. Minun henkeni kaipaa totuutta ja jumalaa, mutta minä tunnen etten ikinä niitä saavuta ennenkuin olen tämän onnen kokenut…

Mies puhui intohimoisesti, hänen voimakas rintansa kohoili terveiden keuhkojen pullistamana ja hänen silmissään paloi kirkas ja lapsimainen tuli.

— Mirjam! Sinua saatan minä suudella rajattomasti, sinä olet minulle kaiken kauniin huippu, kaiken puhtauden, kaiken siveyden, kaiken ihanteen esimaku… Sinun kauneuttasi minä väristen lähestyn kuin onnesta juopunut jumala… se on minulle — minä tunnen sen koko sielussani — riemuportti kuoleman erämaasta elämän omenatarhaan. Ajattele! Minkä kidutuksen on maailma keksinyt kauneudenjanoiselle nuorukaiselle: kaikki taidekokoelmat vilisevät täynnänsä hivelevästi maalattuja alastomuuksia, kylmään marmoriin silitettyjä naissuloja — sano, mitä ne auttavat meitä, jotka kaipaamme elävää kauneutta? Kulttuuri on niin äärettömän tekopyhää, ei kukaan toiselleen tunnusta himoitsevansa taiteen elävää objektia. Ja juuri me siveät kaipaamme sitä enin.

Hän vaikeni hyväillen morsiantaan hellävaroen kuin lasta, suudellen häntä hulmuavista hiuksista alkaen jalkoihin saakka — pieniin valkoisiin, siromuotoisiin jalkateriin, joiden varpaat tekivät vallattomia liikkeitä lämpöisessä hiekassa. Ja mies nautti siitä että nainen nautti hänen ihailustaan, hän näki Mirjamin silmäin välähdyksissä niin suloisia säteitä ja syvää kiitollisuutta, jonka sielullista sävyä hän ei ikinä voisi unhoittaa.

— Neitsyeeni!

— Sulhoni! Mieheni.

He katsoivat toisiaan syvästi silmiin.

— Minä tahtoisin sinut lävistää katseellani, nähdäkseni tulevaisuuteni!

Se oli mies, joka näin sanoi. Mutta morsian ei vastannut, vaan virkkoi ainoastaan:

— Nukutaan nyt yhdessä. On niin suloista kuunnella laineen loiskintaa.

Ja hän kietoi kauniit käsivartensa lujasti miehen kaulaan.

He nukahtivat tunniksi, pariksi, ehkä kolmeksikin — eikä mikään heidän rauhaansa häirinnyt. Aurinko paistoi kuumasti. Pienet linnut vain kävivät piiskuttaen heitä katsomassa lentää pyristäen taas pakoon läpi lehvikon ja ikäänkuin kuiskutellen toisilleen että: katsokaa miten ihmislapsetkin lempivät, kuka olisi mokomaa uskonut!

* * * * *

Mies heräsi ensimäisenä ja säpsähtäen todellisuuteen, hypähti istualleen ja katsoi aristuneena ympärilleen. Oliko kukaan heitä nähnyt? Oliko ketään soutanut sivu tai joku hiipinyt pensasten takana? Mutta jos oli, niin olkoon — heidän salaisuutensahan oli julkinen.

Hän loi lämpimän silmäyksen morsiameensa, joka oli unissaan irroittanut käsivartensa ystävänsä kaulasta. Miehen sydän sykähti tuoreitten kohtausten riemumuistoista, hän tunsi hermostonsa niin kylläiseksi, hän melkein tahtoi kiljahtaa siitä tietämyksen hekumasta, että hänellä todella vihdoinkin oli oma naisensa, ja muistaen kuinka monta vuotta hän turhaan oli janonnut puhdasta rakkautta, hänet uudelleen valtasi lemmensyleilyn hurmio.

3.

He nauroivat omille viattomuuksilleen asioissa, joita eivät vielä kokemuksesta tunteneet, ja pitivät itseänsä leikkivinä lapsina todellisen avioelämän kynnyksellä.

Täytyi ehkä luopua turhasta ujoudesta ja kysyä neuvoa lääkäriltä.

Mutta heitä nauratti vielä sittenkin samalla kun itkun kyyneleet joskus varjostivat heidän nuorta onneansa.

Kuherruskuukausia kesti kokonaisen vuoden ennenkuin he perinpohjin oppivat tuntemaan avioliiton fyysilliset edellytykset.

Vähitellen he alkoivat tuntea syvää huolestusta sielussaan ikäänkuin vaistomaisesti vapisten tulevaisuutensa edessä.

— Mirjam rakas, minun käy sääli… sopersi mies.

— Sääli itseäsi — minä tahdon… vastasi nuorikko.

— Mutta, kultaseni, sinä et vielä tiedä kaikkea…

— Kun kerran olet sydämeni omistanut, valloita kaikki muukin.

— Kuinka luonnollinen sinä olet!

— Sitähän sinä juuri rakastat… Aviomies puolestaan oli lausunut jäähyväiset poikuutensa heikkouksille. Hän oli nyt täysi mies, joka kykeni tyydyttämään naisen lemmen kaipuuta, ja ennenkokematon varmuus täytti hänen olemuksensa.

Sitä mukaa kuin oli mieheksi kypsynyt, oli hänen hermostonsa parantunut ja vuosikauden naimisissa elettyään hän tunsi itsensä harvinaisen terveeksi ja henkisesti valmiiksi taistellakseen olemassaolon kovaa taistelua "pahaa" maailmaa vastaan.

"Olen mies!" hän ikäänkuin tunsi sielunsa syvimmässä, ajatellen ylpeydellä vaimoansa, neitoa, joka hänet oli pelastanut.

"Olen nainen!" ikäänkuin tunsi myös toinen ihannellen miestään, joka edusti häntä maailman edessä.

Mies tiesi naimisiin mennessään erinomaisen hyvin sukupuoliyhteyden merkityksen avioliitossa. Hän oli sekä nähnyt että lukenut tai kokeneilta ihmisiltä kuullut, kuinka suurin osa naimisissa olevia kaikkialla maailmassa käytti väärin avioliiton vapauksia, jotka yhteiskunta oli pyhittänyt. Hän tiesi että useimmat eivät kestäneet omien nautintojensa seurauksia, vaan sortuivat aavistamattomiin onnettomuuksiin, ja tiesi myös, että muutamissa tapauksissa liian niukka yhdyselämä samoin vaikutti vahingollisesti. Hän tiesi että ainoastaan täysin terveet aviopuolisot, jotka rakastavat toisiaan henkisesti, kestävät avioliittonsa kaikki valo- ja varjopuolet.

Mies ei ollut tietämätön siitä miten hänen oma sukupuolensa useimmissa tapauksissa hävitti naisen alkuperäisen kauneuden ja siten teki naisen itselleen vastenmieliseksi. Hän tiesi myös että löytyi naisiakin, jotka säilyttämällä oman viehätyksensä, turmelivat miehiä puristamalla näistä heidän elinvoimansa. Tärkeänä onnellisen avioliiton ehtona hän piti sitä, että nainen, jonka mies oli valinnut elämänsä auttajaksi, säilyi ulkonaisestikin kauniina samalla kun hän tiesi, että se harvoin saattoi tapahtua. Monet kauniit tytöt rumentuivat jo ensimäisinä lemmen kuukausina, sangen useat rumentuivat toivotun esikoisensa maailmaan tulon tapahduttua, ja toisen ja kolmannen synnytyksensä jälkeen olivat useimmat aviovaimot siinä määrin muuttuneita, ettei mies enää parhaalla tahdollakaan voinut pitää heitä kauniina. Poikkeuksia olivat ne ikivihannat ruusut, jotka jokaisen uuden synnytyksen tapahduttua yhä ikäänkuin nuorentuivat ja kaunistuivat ja elämänhalussaan voimistuivat. Myös tiesi hän liian tiheiden raskaustilojen surkeat vaikutukset naiseen — yleensä hän teoriassa tiesi onnellisen ja onnettoman avioliiton tärkeimmät ehdot.

Itse hän puolestaan hartaasti toivoi voivansa kulkea kultaista keskitietä.

Orjon ja Mirjamin avioliitossa piti ilmetä elämän onnea, elämän järkeä, elämän iloa ja syvää vakavuutta!

Heidän piti osata kiertää kaikki ne salakarit, joita useimmat muut eivät olleet osanneet välttää.

Mies se niin oli nämä asiat edeltäpäin päättänyt ja nainen hyväksyi ne keskustelematta kiihkeällä, lyhyellä vastahyväilyllä.

Vuoden naimisissa oltuaan Mirjam alkoi tuntea itsessään oireita, jotka ennustivat hänen määrätyn ajan kuluttua tulevan äidiksi. Molemmat aviopuolisot säpsähtivät ilosta — viime aikoina olikin heidän nuori avioliittonsa tunnahtanut jollakin tavoin vaillinaiselta, autiolta.

He olivat panneet lapseensa sielunsa kaiken voiman. Kaikki mitä kummassakin oli parasta, oli ikäänkuin annettu tälle lapselle. Se lapsi oli oleva heidän hellintä sydänvertansa, se oli nouseva heidän kummankin yläpuolelle, se oli oleva heidän jumalallinen sankarinsa, jolla oli edellytyksiä taistella kavalaa maailmaa vastaan ja saavuttaa harvinaista onnea.

Neitosen muuttumisessa äidiksi oli jotakin pyhää, ja pyhää oli entisen nuoren miehen kehittymisessä isäksi; mutta kaikista pyhintä oli se, mikä hiljaisen rukouksen hurmiossa, henkisen ikävän kaihossa, koko maailman arvoitus edessä, ruumiillisen kauneusnautinnon haltiotilassa oli jumalallisen salaperäisyyden syvyydestä esiin manattu!

Se oli avioliiton ensimäinen ikuisesti korkea totuus, jonka edessä täytyi nöyrästi polvistua ja jonka tähden täytyi luopua kaikesta kevytmielisestä tulella leikkimisestä.

Lapsi! Heidän lapsensa! Mirjamin ja Orjon sydän…

Oi! he kiittivät jumalaa että olivat näin onnellisessa avioliitossa.

* * * * *

Onnellisessa? Niin. Eivät he avioliittoaan kaikista onnellisimpana pitäneet, mutta kaikissa tapauksissa sellaisena, joka oli läpäisevä elämän myrskyt! Ylpeästi he uskoivat ettei heidän avioliittonsa ikinä ollut muodostuva niin kolkoksi ja suorastaan kauhistavaksi kuin jonkun heidän naapurinsa avioelämä, ja toiselta puolen he nöyrästi tunnustivat olevansa alempana niiden avioliittojen suhteen, joissa mies ja nainen todella näyttivät sulaneen yhdeksi ymmärtäväksi tahdoksi, yhdeksi elämän leikkiväksi hymyksi — sellaisia suloisia poikkeusilmiöitä yllätti varsinkin hopeahapsisten vanhan ajan avioparien joukossa. Mutta kenties olivat hekin vielä, Mirjam ja Orjo, kaikki läpikäytyään, kehittyvät tuollaiseksi sulosointuiseksi lasten lailla leikillisesti kinastelevaksi poikkeuspariksi?

Heidän nuoressa avioliitossaan vivahteli nyt kummallisia varjoja — he eivät itsekään tienneet, mistä ne tulivat. Miksi sysimusta pilvenlonka äkkiä peitti auringon, joka vielä äsken tulikuumasti säteili, miksi yhtenä aamuna satoi lämmintä kevätvettä, toisena päivänä syyti jääkylmiä rakeita, jotka kipeästi ruoskivat kasvoja, miksi taivas ja maa joskus sekoittui veripunaiseksi myllerrykseksi, kuului uhkaavaa ukkosenjyrinää ja sydämen täytti hirveä pelko ja järkeä ikäänkuin pimitti…? Ja sitten taas oli kaikki ennallaan ja nuori avioelämä kukoisti lupaavana, kaikkien kadehtimana ja onnittelemana.

Jo kihloissa ollessa — ennenkuin he olivat mies ja vaimo — nämä kummalliset varjot olivat leikkineet heidän päittensä päällitse samalla kepeästi häipyen uteliaan lemmen kevätkiihkoihin, jotka pursuivat vastustamattomalla voimalla kuni ruskeat kevätpurot maantieviemäreissä.

Mitä oli esimerkiksi se että morsian, joka vielä äsken oli vannonut ikuista uskollisuutta leväten sulhonsa sylissä, yhtäkkiä sai häntä kohtaan omituisen kauhun ja pelon tunteen — he olivat häämatkallaan erämaan halki — ja koetti kyytipojan avulla jätättää kärryistä noussutta sulhastaan, juoksuttaen häntä monta kilometriä jälessään? Hän, Mirjam, ei itsekään oikein osannut tehdä selkoa siitä, mikä virma hänet silloin yllätti — aivankuin joku kaukainen aavistus tuleviin aikoihin olisi häneen iskenyt vaatien neitoa pakenemaan tulevaa miestään. Vai oliko se itsetajuton mielijohde: aiheutuva magnetismin ikuisista laeista miehen ja naisen välillä, poistyönnistä ja luovetämisestä, salavihasta ja salarakkaudesta kahden ainaisesti taistelevan vastakkaisen sukupuolen kesken?

Tai mikä oli se ilmiö, että sulhanen puolestaan jonakin ihanana kultaruskojen valostamana kesäyönä — heidän ulkomaamatkallaan — kun ruusut tuoksuivat ja satakielet lauloivat avatun akkunan alla, yhtäkkiä kavahti polvilleen, tempasi veitsen seinältä ja välkyttäen terää nuoren rouvansa ihanien rintakumpujen ylitse, silmissä pirullinen kiilto, puhui synkkiä sanoja uhaten itseään ja koko maailmaa aivankuin vastanaineiden välillä olisi tapahtunut mikäkin traagillinen paljastus? — ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki uhma sammui suloiseen raukenemukseen ja molemmin puolin pyydettiin toisiltaan hellästi anteeksi.

Mistä se johtuikaan, että kumpikin toisinaan tunsi vastustamatonta tarvetta heittäytyä näyttelijäksi, joka deklamoi juhlallisia sanoja ja riehahteli kuin raivostunut jumala lukien toinen-toisensa edessä kaiken inhimillisyyden, kaiken säädyllisyyden, kaiken onnen elinehtojen ja kaiken yksilöllisyyden lakipykäliä?

Jo muutamien kuukausien yhdessäolon jälkeen he olivat myöntäneet toisilleen että olivat menneet naimisiin perusteellisemmin tuntematta toisiaan ja varsinkaan tuntematta toistensa rotuominaisuuksia. Nuoruuden kiihkossaan he olivat päättäneet että vasta avioliitossahan toisiinsa saattoikin tutustua ja he ylenkatsoivat niitä, jotka kauvan kiduttivat toisiaan tutkimalla toistensa heikkouksia ja lopulta ehkä erkanivat toisistaan. Tosin morsian ensi huumauksessa oli kuvitellut juhlallisia häävalmistuksia ja siitä syystä ainoastaan ehdottanut yhden vuoden kihlausaikaa, mutta kun sulhanen oli pitänyt määrättyä pidättymisaikaa kaiken pahan ja vaarallisen enteenä, niin oli morsian tyytynyt yhteen ainoaan kuukauteen, jonka lyhyyttä hän jälkeenkin päin vielä siunasi. Mutta tämä ei ollut estänyt heitä molemmin puolin tuntemasta jotain pettymyksen tapaista, kun tuli kysymys siitä, mitä kumpikin pohjaltaan tahtoi ja tarkoitti. Ja silloin pilkisti keskustelujen takaa kaksi päinvastaista luonnetta.

— Mirjam, mitä sinä oikein teet?

— Minä tahdon näin!

— Mutta tekisit nyt minun tähteni toisin?

— Älä viitsi komentaa!

— Enhän minä komenna, mutta asian itsensä vuoksi — ymmärräthän, mikä on oikeata ja kaunista ja hyvää…

— Voi, älä viitsi olla niin juhlallinen ja vakava!

— Mutta, kultaseni…

— Ei, minä en tahdo kuulla mitään!

Toisella kertaa oli vastanaineiden kesken seuraavanlainen sananvaihto.

— Orjo rakas, saanhan ostaa sinun laskuusi tuon hatun?

— Mutta vastahan sinä ostit uuden.

— Minä en tästä pidä. Tuo on muotihattu.

— Minusta se on kauhean ruma.

— Sinä et ymmärrä.

— Ihan tosiaankin häpeän, jos ostat. Enhän minäkään pane päälleni, mitä et sinä hyväksy.

— Voi kuinka sinä olet lapsellinen!

Ja se ruma hattu tietysti ostettiin, josta tosin johtui enemmän kiusaa kuin iloa.

Kolmannella kertaa kävi keskustelu näin:

— Rakas Mirjam, älä ole niin ylpeä talonpojille.

— Moukille!

— Minä näin, että he loukkaantuivat käytöksestäsi.

— Minä en ole tottunut heitä passaamaan!

— Voisit sentään olla hieman ystävällisempi ja osaaottavampi.

— En!

— Mirjam!

— En ikinä!

— Mirjam! Älä vastusta sitä mikä on hyvää.

Ja nuoren aviomiehen silmät tulistuivat. Mutta Mirjam seisoi siinä ja polkaisten jalkaansa sanoi vielä kerran: En sittenkään!

Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin kiersi kätensä miehensä kaulaan ja sanoi muuttuneella äänellä:

— Orjo, anna anteeksi!

Silloin oli kaikki taas hyvin.

4.

Kummallinen on Suomen kesä! Se vie yhteen kihlautuneet, mutta ajaa erilleen vastanaineet.

Orjo ja Mirjam olivat kumpikin saaneet päähänsä, että heidän piti kuukauden päiviksi luopua toinen toisestaan matkustamalla vanhoihin lapsuuden koteihinsa.

He olivat ikäänkuin uteliaat kokemaan, miltä taas tuntuisi se yksinäisen nuoren ihmisen elämä, jota he ennen olivat eläneet. Miltä tuntuisi naineena miehenä sanoa tovereilleen että "vaimoni on siellä ja siellä" tai nuorena rouvana päätään keikauttaen huomauttaa: "mieheni kirjoitti minulle että…" j.n.e.

Juhlallinen arvokkaisuus täytti heidän mielensä sinä päivänä, jona he heittivät toisilleen jäähyväissuudelmat vieraan kaupungin asemasillalla, josta junat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. Kuinka elävästi he silloin tunsivatkaan elämän pyhän ystävyyden ja yhdyselämän jumalallisen salaisuuden!

Orjon juna läksi ensin. Ja tuskin oli tämä kolmenkymmenen vuotias jäykän näköinen mies istunut kymmentä minuuttia jyrisevän junavaunun sopessa, kun hänet jo valtasi sellainen ikävänpuuska että hän itsekkin hämmästyi riippuvaisuuttaan naisesta. Ja jo ensimäiseltä pysähdysasemalta hän viskasi ensimäiset tunnelmat jälkeensä: "Mirjam!"

Ja kuta kauvemmas hän kulki, sitä oudommalta sadulta hänen oma elämänsä alkoi tuntua. Hän katsoa tuijotti vaunun akkunasta sivu viliseviä maisemia, mutta syvän vihertävässä metsässä ja keväisten järvien terässinisillä laineilla ei hän keksinyt mitään muuta kuin sen nuoren naisen kuvan, jonka hän oli jättänyt.

Silloin hän surullisesti hymyili. Mutta juna vei — ikäänkuin kiskomalla kiskoen — miestä rautatien äärimäiseen päähän ja vielä kyytikärryihin noustessaan hän ikäänkuin kummasteli sitä, miksi ei Mirjam ilmestynyt hänen rinnalleen.

Kevätkylmän viileys kouristi sydämeen saakka. Heti kun hän oli eronnut Mirjamista, oli kesäinen lämpö kadonnut ja takatalvi uhkasi Pohjolaa. Eräällä taipaleella satoi niin paksulti lunta että hän hädintuskin pääsi eteenpäin rattailla. Häntä paleli kauheasti, hänen päässään oli vain olkihattu, ja ainoastaan lainailemalla majataloista isäntien turkkeja tai juoksentelemalla kyytikärryn sivulla hän pelasti henkensä. Mutta tuuli puhalsi vimmatusti pohjoisesta vasten matkustajan kasvoja ja talven merkit ilakoivat luonnossa; eräällä taipaleella juoksi kyytikärryjen perässä puolikymmentä poroa.

"Minun lapsuuteni rakkaat maisemat", ajatteli nuori aviomies sinisenä kasvoiltaan väristen, "miksi te nyt tunnutte niin tylyiltä?"

Hän muisti lukemattomat kerrat ennen maailmalta palatessaan riemusta sykkivin sydämin lähestyneensä vanhan maalaiskotinsa pajaporttia, mutta nyt hän ikäänkuin koneellisesti kohtasi vanhan isänsä, joka aherteli jossain ulkotyössä pihalla, ja ikäänkuin vierastavasti vastasi hellän vanhan äitinsä vastaanottosuudelmaan. Eikä hän myös siinä määrin kuin ennen ollut huvitettu talon koirista, jotka irvistellen, ulvoen ja häntiänsä huiskuttaen hyppelivät häntä vastaan, ikäänkuin kysellen: "mitä sinulle nyt oikein kuuluu?"

— No, ja mihin Mirjam jäi? kysyi isäukko lauhkeasti savuja puhallellen hopeahelaisesta piipustaan, jonka on heti täyttänyt vaakunalla ja tullut saliin pojaltaan uutisia kuulemaan.

— Mirjam? Se… mehän tuota… sopertaa iso poika säpsähtäen todellisuuteen, mutta häveten paljastaa tunteitansa. Ja lisää reippaasti: — Hätäkös Mirjamilla, hänellähän oli vain junamatka.

— Mutta eikö sinusta tuntunut hirveän ikävälle hänestä "erota"? kysyy sisar kirkkaasti veljensä silmiin katsahtaen.

— Ikäväkö? letkauttaa velimies teeskennellen. — Kaikkea sitä kysytäänkin. Kun on kohta neljäsataa päivää yksissä oltu, niin tokihan raatsii neljäksikymmeneksi päiväksi toisistaan luopua.

Vanha äiti katsoo poikaansa tutkivasti ja sanoo ruotsiksi:

— Minulla on ikävä, jos pappa viipyy venerannassa yhden illankaan.

Orjo kuuntelee ja vastailee kysymyksiin — tämä on hänen lapsuutensa rakkain paikka, jossa häntä aina on hellästi kohdeltu — mutta hän tuntee sielussaan että hänen saapumisessaan tähän pyhäkköön on tällä kertaa jotakin vajanaista, epäluonnollista ja puolinaista.

Eikä hän tunne itseään omaksi itsekseen ennenkuin on kiivennyt ylihuoneeseen ja purkanut Mirjamille ensimäiset vanhankodin tulotunnelmat pitkässä kirjeessä, joka huolellisesti lakattuna lähetetään postissa seuraavana aamuna.

5.

Ja niin alkoi nuoren avioparin ensimäinen kirjevaihto, jossa tapahtui se sama ilmiö mikä on lintumaailmassa tavallista pesimisaikana, että nimittäin uros laulaa korkeimman kuusen latvasta, ruikuttaa rintansa täydeltä riemuiten, loppumatonta kaihoansa kertoen, väliin intohimoisen katkeraakin säveltä kaijuttaen, kun sitävastoin pesässään hautova naaras enimmäkseen vaikenee, sydän kylläisenä kuunnellen ja ainoastaan silloin tällöin vastaukseksi lemmentoverilleen piiskuttaen.

Herra Orjo oli jo ehtinyt viidesti visertää, laulaa kokonaisia koloratuuri-aarioita, ennenkuin sai ensimäisen vastaussirahduksen kauvas lentäneeltä armaaltaan. Näin vastasi Mirjam:

Rakas Poika kultani!

Kirjeesi olen saanut ja juuri toi postiljooni esperanto-korttisi, josta en ymmärrä muuta kuin Mia kara Infano. "Malvarmigis" sanaa, jonka olit alleviivannut, etsin sanakirjasta, mutta en löydä, tarkoittaako se ruskeanväristä? Kylläpähän selvän saan, kun huomisen päivää tavailen. Kortteja saat kirjoittaa esperantoksi, vaan et kirjeitä, muista se! Sinun valokuvasi olen asettanut kirjoituspöydällemme. — Voi Orjo kultani, kuinka se oli vaikea se eroamisen hetki. Panin koko tahdonvoimani liikkeelle hillitäkseni itseäni itkuun purskahtamasta, vaan kun juna läksi enkä enää sinua nähnyt, tulvahtivat kyyneleet silmiini ja ne tyhmät ryssät töllistelivät kuin ihmettä, niin että lensin suoraapäätä ensiluokan odotussaliin ja tappelin siellä turhaan itkua vastaan. On hauska minun ajatella että sinä nyt olet kotonasi ja saat levätä sielun ja ruumiin puolesta. Olen koettanut tiedustaa meille maalta asuntoa, vaan en ole vielä saanut. Kuule Orjo, en minäkään oikein pidä siitä herratar-tittelistä, se herättää niin huomiota.

Voi hyvin kultani, oma rakas Orjoni! Minulla jo alkaa tulla sinua ikävä. Ollappa telefooni sinne. Terveisiä kotiväelle.

Sinun suutelosi — ero-suutelosi — oli ihana! Lämmön väreet sydämessäni käyvät, kun sitä muistelen. Painan ajatuksissani poskeni sinun poskeasi vastaan.

Poika sinua? Miksi teet noin, vaikka tiedät että olen utelias. Parasta että sanot sen pahan asian, luulen jaksavani sen kantaa. Kyllä ne sinua kiusaavat.

Toivoisin joka ilta saavani sinulta kirjeen. Jumala Orjoani siunatkoon!

Mirjamisi.

P. S. "Malvarmigis" kai tarkoittaakin kylmettymistä. Ah armaani, ettet vilustuksestasi vain saisi seurauksia. Tämä punainen kuori ei ole sinun lähettämiäsi. Kello on 1/2 1 yöllä. Linnut jo visertelevät ja aurinko pian nousee. Kirjoita kultani sielusi tilasta.

Heidän kirjeensä sattuivat vastakkain.

Rakas Tyttö! alkoi aviomiehen pitkä kirje.

Nyt kerron Sinulle, Mirjam, kappaleen nykyistä elämääni.

Kirkkaan kesäyön jälkeen — akkunat auki läpi yön — herään kello 8 leveässä "aviovuoteessani" siihen että oma iso mammani kiipeää sisään ja sanoo "Go'mor'on, min gosse" sekä laskee tuolille lautasen, joka on kukkuroillaan mitä makeinta lakkahilloa. Syödä lipostelen herkkua, haukottelen ja tunnen tuota ihanaa janoa, joka nykyään kohdistuu omaan pikku vaimo-kultaani. Hyppään ylös, riistän yöpaidan yltäni ja alan voimistelun Müllerin mukaan. Sitten ohuet kesähousut sääriin ja mies avojaloin alas vinnin portaita. Siellä mitä herkullisin päiväpaiste pihanurmella vastaan hymyilemässä. Aamiaisen syötyä kysyn itseltäni: hyvä herra, mikä on tämän päivän työ? Sisätyöt pitäisi alottaa, mutta päivä on sellaisiin liian kaunis. Isäukko ja veliherra ehdottavat vanhan sluupin pohjan tervaamista. Orjo muka mainiosti joutaa! Suostun tarjoukseen — kaappaan raskaan tervasankon, kintaat ja nahturin ja nilkutan kohti venerantaa, jonne, kuten tiedät, karttuu parituhatta askelta. Noin kolmekymmentä askelta kerralla jaksan kantaa tervakiulua, joka pyrkii sotkemaan sirot housuni. Koetan juosta hölkyttää taakkoineni, mutta joka kolmenkymmenen askeleen päässä täytyy pysähtyäni huohottamaan. On varmaankin 25 astetta lämpöä. Vihdoin pääsen rantaan märkänä kuin kuninkaaksi voideltu. Ensi työkseni riisun vaatteet yltäni, peseydyn pehmoisessa järvivedessä — mikä ihana asia — järvi uinailee siinä kirkkaana peilinä — ei ristinsielua risahda rannassa; saan olla rauhassa. Teen kuperkeikan pehmeässä hiekassa kuin jänis enkä raatsi vetää paitaa ylleni. Totisesti nämä ovat niitä hetkiä luonnossa, jolloin Jumala tahtoisi että ihmiset olisivat alasti eivätkä häpeisi! Otan nahturin ja tervakiulun (proosallinen kuva, mutta sluuppi on tervattava!) ja alan toimeni. Aurinko iskee ihooni, mutta vaikka kallo halkeaisi, en suostu itseäni peittämään. Ja minä tervaan, tervaan kuin taivaan enkeli Noakin arkkia ja väkevä tervantuoksu lemuaa sieraimissani. Sääsket juupelit karkaavat intohimoisesti niskaani, sääriini (sinä muistat että miehelläsi on sääret!), käsivarsiini… Minä tuuppailen niitä nahturini varrella ja joka kerta kun itikan litistän, ilmestyy ruusu ruumiiseeni. Olen täynnä ruskeita tervatäpliä, Saharan pantterin näköinen tai kuten Esau… Huomaan ilokseni että kuta useampia pläsejä annan, sitä välinpitämättömämmiksi muuttuvat sääsket, niin että ne lopulta eivät makeasta lihastani lainkaan piittaa. Ja minä saan rauhassa tervata sen suuren sluupin pohjan! Sitten otan pienen kylvyn ja pesen tervat hiekalla, vedellä ja saippualla — aivan kuin pestään lattioita, ja taas moniahta karhunpenikan kuperpyllyä heleällä hietikolla, joka on minun Eedenini…

Oh! se oli ihana ilmiö — tuo purren pohjan tervaus alastomuudessa. Kuinkahan monta tuhatta taudin bakteria aurinko armias ehtikään ruumihistani irti nykäistä siinä teutaroidessani — lääketieteen professorit laskekoot. Ja se kotirannan pehmoinen vesi! Voi Tyttöni! Mutta sinua, sinua kanssani kaipasin; mielikuvitukseni lensi kuin untuva heijaten kesäpäivän ilmassa livertävän pääskysen ajamana… Sinua haaveilin toverikseni polttavaan aurinkoon, joka nuoren vereni loitsi suloisimmilla lämmöllä — sillä lämmöllä, joka on elämän punainen lanka maailman harmaassa kankaassa! Oo Tyttö, Tyttö, pelkään tulevani hulluksi hurmauksesta, kun kuljeskellessani vetten vaiheilla muistelen viime kesämme paratiisillisia päiviä… siellä pyökkimetsissä ja merikalliolaaksoissa. — —

Jatkan kirjettäni. Sitten — samana herranenkelin poutapäivänä — läksin siukkuni siveän kera Ulpukkasaareen — ensi kertaa kahden vuoden jälkeen. Ilma oli hirveän kuuma, aivankuin Etelän rannoilla. Järvi kuin lumottu lepäsi… Ulpukkasaareen tultua alkoivat tytöt puhdistuspuuhansa, joka olikin retken moraalinen tarkoitus. Mutta keittiön savureikä oli tukossa ja minun täytyi ruveta nuohoojaksi, kiivetä katolle ja laskea kiviriippa alas savutorveen. Kopsis koli-kol! Kivi kelvoton kirposi irti nuorasta ja uuni parka tukkeutui yhä hullummin. Silloin läksin käpälämäkeen toiseen päähän saarta, sillä ukko-Papan ja herra-veljen oli määrä saapua toisella veneellä kalastamaan. Menin rantakivelle istumaan ja aloin lukea esperantoa — voidakseni heilani kanssa keskustella kymmenellä pennillä niin etteivät syrjäiset ymmärrä. Mutta yhtäkkiä huomasin olevani päätä myöten järvessä ja se siunattu esperanto jäi rantakivelle… Kun taas hiivin tuvalle, äkkäsin herra veljeni vuorostaan katolla tuiman näköisenä huutamassa, ja haromassa pitkällä lohivavalla. Sen tuhannen tomppeli!! Mutta uuni paran kurkusta vain ei karvas pala lähtenyt, ja kahvikullat täytyi keittää taivas-alla kivien päällä, jolloin minä nuoremmakseni tietysti sain torttuja lisäksi. Tytöt heippanat panivat koko tuvan kaluston mullin-mallin. Minä istuin keinulaudalla ja rupesin puhaltamaan huiluani, jolla jo olen oppinut eräitä sävelmiä, jotka kauniissa kesäillassa somasti kiiriskelevät yli vetten rantamain. Kuikat pitkäkaulat jokisuulla huikailivat kuin kissat naukuen, rantasipi lentää viilsi vikisten edestakaisin, lasten polskarointaa kuului kaukaa mökin rannasta… Meillä oli mukana sekä Killit että Kiisket ja tietysti minä olin joutilain sessuja uittamaan, josta ne niin virkistyivät että olivat piehtaroida orjanruusut saaresta sukupuuttoon. Muuan kuopi mykrää mullikossa ja ulvoi raivosta kun ei saanut kynsiinsä; Sitten otti herra velimies meistä kaikista naamataulut, jonka jälkeen minä rupesin raivaamaan polkuja leveämmiksi. Tätä työtä tein ainoastaan sinua haaveillen — sinua varten, jotteivät kovat kanervat raappisi oman kultani kauniita nilkkoja… sitten konsa me yhdessä siellä saaressa ollaan ja elellään. Tunnustanpa hurmeen nousseen päähäni kuvitellessani kultani jalan nousua sillä polulla, jota raivasin. Niin olin työhöni innostunut että käteni haavoille repelin, mutta kyllä kulta ne eheiksi suutelee…

Elämä on niin lyhyt, — heilahdus vain — nauttikaamme silloin kun nautinto hengellemme kelpaa — ei se aina kelpaa. Jumala! Olen ihan huumauksissa tätä kirjettä kirjoittaessa, mutta sinä minut ymmärrät.

Aurinko oli juuri vaipumassa siimekseen, kun myöhään kotimatkalle läksimme ja me ihailimme kesäyön soreutta ja minä soitin huilullani "sydämestäni rakastan…" Meillä oli punaiset lakit päässä. Ja kun kotivaaralle noustiin kesäyön valossa: kas siinä loisti kymmenhaarainen ryytimaatuomi täyteen kukkaansa puhjenneena — niin paljon matkaansaa yksi lämmin päivä — ja me riensimme taittamaan terttuja yöpöydillemme. Sounnit, uinnit ja saaren toimet olivat vaikuttaneet meissä oikean maalaisjanon, ja lapsuuden päivien tapaan hiivimme suoraan mamman maitokamariin juomaan sitä suloista kirnuhuitua valkoisesta pahkakauhasta. Olisinpa suonut että heilini olisi nähnyt minut viikset piimässä ja naama autuaassa poika-ajan irvistyksessä…

Niin kotia kopsahdimme saariretkeltä ja yliskamariin kiivettyä minä miekkoinen paitasillani aloin kullalleni sommitella runoa, jota en sentään vielä huoli lähettää. Sen pääsisältö taitaa olla: "minä hullu, joka eron otin kesäkullan kukkeimmaksi ajaksi!"

* * * * *

Saaos nyt kerran lemmen veri punainen kirje — sinä, joka et koskaan ennen sellaista saanut ole.

Sinua minulle pääskysten pesänlaitto muistuttaa, sinua etelän tuuloset minulle suhisevat otsaani nivelien, sinut minä hengessäni näen häikäisevän valkoisena kotirantani lämpöisellä hiekalla, ja kun laineet varpailleni lipajavat, niin sinun pienten varvastesi hipaisut veressäni tunnen. Ja kun vuoteeseeni yösydännä nousen, sinä taas siellä mielikuvituksessani odotat, minä tunnen kuinka käsivartesi kietoutuvat kaulaani, huulesi huuliani etsivät — ja minä sukellan, sukellan, sukellan onnellisena sinun sielusi pohjiin, unhoittaen koko maailman… sinua juon ja sinä minua, sinä imet minun nuorta voimakasta vertani saadaksesi itse elämän voiman ja rakkauden…

Mitä siitä, jos kärsimys kerran tulee — nyt on kesä ja me olemme nuoret ja meillä on vain toinentoisemme, ja omalle Jumalallemme teemme tilit lempemme nautinnoista, joita puhtaalla omallatunnolla nautimme. Nyt on kesä ja kaikki lintuset pesivät ja uroot laulavat naaraille — miksi en minäkin saisi laulaa kuin yörastas nuoren intohimoni helkkylaulua? Minä, joka olen täynnä henkeä, kun vaan aistit ovat saaneet ravintonsa! — en minä, en kuuna kullan valkeana aineellisuuden kahleihin sotkeudu ja, koska sen tiedän, siksi rohkenen näin päästää lemmeniloni irti, tehden sen aivan tahallani sinulle näyttääkseni, kuinka mies voi ikävöidä sitä jota hän rakastaa. Ja nyt minä sanon sinulle, Mirjam: jos et ole päässyt pois maaseudulle, niin väärin olisi minun puoleltani, jos pyytäisin sinua yhä jäämään pölyiseen kaupunkiin — miksi en kutsuisi sinua rientämään sinne, jossa lempeni sinua vartoo? tänne, jossa on vapaus suurin, sillä usko se: täällä olemme omat itsemme, jota ensin olin epäillyt. Niin, jos sinun siis on ikävä, niin tehdään muutos kesäohjelmassa ja sinä tulet luokseni suoraan — oi en ymmärrä, kuinka tätä polttoa kestänen heinäkuun kymmenenteen päivään saakka?! Mutta varo itseäsi Mirjam, varo tapaturmilta: minua niin pelottaa etten sinua saa koskaan nähdä — mistä kummasta tuo pelko tulee? Kätke tämä kirje uteliailta…

Minun päivätyöhöni kuuluu myös: 1 tunti raskasta ojankaivausta intohimojeni taltuttamiseksi ja hengen karaisemiseksi. Kyllä minä pian voimistun, kunhan sinä vain saisit innon ruumistasi kehittämään, sillä siinä on elämän arvo, muista aina se, lapseni, ja sinä kestät paremmin levotonta lempijääsi, jos saat itsestäsi vähitellen — naisheikkoudet hävitetyksi. Voimakasta, suloista, lempeätä naista Poika kaipaa ja: silloin on Poika hyvä, jos Tyttö ei turhamaisuuksiin elämän-päiviänsä tuhlaa, vaan pyrkii olemaan luonnollisesti kaunis ja harrastaa terveydenhoitoa hyljäten muotihulluudet.

Hajahiuksista, avojalkaista Tyttöä sinun Orjosi enin rakastaa, vain sellaiselle hänen sydämensä kannel kirkkaimmin helisee!!! Muista tämä, lapseni, muista ja ajattele syvästi. Sillä tämä on meidän elämämme sopusoinnun ehto. Aamen.

Orjo.

6.

Kaksi päivää myöhemmin, ehtimättä saada vastinetta edelliseen, nuori aviomies yliskammaristaan lennätti uuden kirjelmän, joka alkoi reunamuistustuksella:

Tämän kirjeen saat lukea vasta nukuttuasi yön rauhassa edellisen kirjeen tunnelmissa.

Jonka jälkeen seurasi vakava teksti:

Mitalin toinen puoli eli Elämämme arkiharmaa.

Rakas Mirjam!

Terveellistä on nyt luoda katsahdus 1. vuoden avioelämämme varjopuoliinkin. Sinun kanssasi, Tyttö kulta, olen minä saanut kulkea paratiisin ruusutarhoissa, joiden sulot ovat sieluni runollisimpia aarteita. Kiitos tästä! Mutta — mistä tuli katkeruuden musta kyykäärme meitä kiusaamaan? Kuinka on mahdollista että kaksi ihmistä, jotka muutamia tunteja takaisinpäin mitä suloisimmassa sovussa tahtoivat sulautua toisiinsa — yhtäkkiä perästäpäin huomaavat olevansa kovin tyytymättömät, vieläpä vihaiset toinentoisellensa?

Onko se vain hermojen luonnollista ärtymistä?

Lienee syy usein hermostossa, mutta kyllä syy piilee syvemmälläkin — henki-ruumiillisessa olemuksessamme.

Oi Jumala, jos osaisin oikein selittää, niin tästä voisi olla hyötyä sekä sinulle että minulle. Sillä tahtoisithan sinäkin, rakkaani, että me sopusointuisesti oppisimme yhteiselämäämme viettämään, ettei se jonakin päivänä rikkoutuisi ja särkisi kummankin sydäntä? Tahtoisithan?

Jos tahdot, niin sinä muistat, kuinka ikäviäkin kohtauksia meidän kesken on sattunut, meidän kesken, jotka lemmessä toisillemme antaudumme. Ja minä sanon nyt kuten ennen: kohtausten kovuuden olen minä yksin aikaansaanut. Minä se olen ollut se, joka olen raivostunut ja käyttäytynyt ryhdittömästi pikku vaimoani kohtaan. Mutta — olen myös kärsinyt enempi, olen kärsinyt omasta hillitsemättömyydestäni, omasta onnettomuudestani. Vaan mistä onkaan onnettomuuden tunne johtunut? Miten minä hetkellisesti olen niin voinut raivostua ja synketä ja päästää kauheita sanoja tai säikytellä sinua äkkipikaisilla uhkauksilla? Häijyydestäkö, hulluudestako, huonosta sydämestäkö?

Ei! Tyttö-kulta — en liene sydämeltäni pahempi kuin kukaan muu; on ollut jaloja naisia, jotka ovat väittäneet sen pohjalla piilevän kultaakin…

Hermoni ovat huonot, mutta ei sydämeni. Muista aina se!

Synkistymiseni, pahapäisyyteni on — mikäli itseäni osaan tutkia — aiheutunut jostakin ilmiöstä, ota aatteellisesti olen pitänyt huonona, pikkumaisena, turhamaisena, epäkristillisenä, epäinhimillisenä, muotiorjallisena tai muulla tavoin siveellisesti vääränä. Silloin kun sinun käytöksessäsi, arvosteluissasi tahi teoissasi on mielestäni ilmennyt vivahdustakaan jostakin, jota pidän huonona tai epäjalona, niin minussa on heti noussut hylkäämisen hyökylaine, joka pyrkii huuhtomaan tieltään kaiken, mikä on tuon hyvän prinsiipin esteenä. Toisin sanoen: pikkuasioiden takaa minä aina näen suuren sarjan aatteita, ottaen siis pienenkin asian vakavalta kannalta, ja koskekoon ilmiö vaikka omaa vaimoani, sitä enemmän kärsin, koska ihanteeni saavat pahoja kolauksia. Kun kerran olen entinen fantasian lapsi, niin juuri se ettei todellisuus mene niinkuin olen laskenut, tekee minut pettyneeksi, ja pettymys herättää minussa tuskaa; tuska taas — puhkeaa raivoon, joka pukeutuu määrättyihin muotoihin. Esimerkiksi jos sinä suutuksissasi lausut jyrkän ja varomattoman arvostelun jostakin henkilöstä, joka on sinua kohtaan aivan yhtä ystävällinen kuin sinä häntä kohtaan, niin se loukkaa minun elämänkatsomustani, ja jos lisäksi hermot ovat heikot, niin siitä se sitten leimahtaa se, mikä polttaa kuin tuli. Mutta periaate on: olkaamme oikeutta harrastavia, olkaamme ihmisiä, olkaamme kristityitä! Niin kauvan kun vaimoni ei loukkaa tätä periaatetta, niin kauvan ei minunkaan pahastumiseni ole vaarallista laatua.

Toisella kertaa syy synkistymiseeni saattaa olla yksinomaan aviollinen. Esimerkiksi jos sinä — valmistamatta minua siihen — heität minut yksikseni kotiin yöhön asti, itse viipyen jossakin huvissa, niin se sinänsä niin pieni asia on ikävöivälle mielelle katkera koetus, joka itsekkään luonnon takia — sitä en kiellä — puhkeaa ankaraan arvosteluun. Mutta asianlaita on toinen, jos minut siihen valmistat sopivalla, lempeällä tavalla ja selvästi — silloin tyydyn eikä jälkinäytöksiä tule. Että itse ehkä myös joskus valmistamatta olen jättänyt sinut yksiksesi, on huonosti tehtyä, mutta väliin on syy ollut edeltäpäin tietämättömyys viipymisestä jossakin kokouksessa j.m.s.

Sellaisia avioliitto-asioita on tuhansia, niiden onnellinen suoriutuminen riippuu sopivasta vaaran torjumisesta. Nainen, kodin luoja, kodin henki, on kutsumukseltaan se, jonka täytyy oppia tuo vaaran torjumisen taito. Kuka koleat tasoittaa, ellei hän, nainen? Tutki naisen elämäntehtävää, niin huomaat, että tämä taito kuuluu hänen sydämensä vaatimuksiin. Sillä kokemus osoittaa että milloin nainen asettuu odottamaan mieheltään valmista kotoisen rauhan luojaksi, hän on itseltään liian vähän vaativainen. Kyllä mies itseltään vaatii yhtä ja toista käytöksessään naistansa kohtaan, vaan ei ennen kuin näkee että hänen naisensa todella on nainen. Jos ihanteeni naisesta lienee ollut tavallista vaateliaampi, niin siihen on syynä kohtalo, joka minut on tehnyt runoilijaksi. Mutta ken kerran runoilijan kanssa on suostunut rakkauden liittoon, hänen täytyy myös suostua huomioonottamaan sellaisen lentävän luonteen erikoispyyteitä.

Vaimo-kultani, joka olet poveani vasten itkenyt surunsuloisia kyyneleitä elämämme arvoituksia miettien. Olethan itse aavistanut, kuinka miehesi maailmankatsomus suuresti eriää siitä elämän haaveesta, minkä sinussa kasvatus on muodostanut. Mutta oletko silloin vakavasti itseltäsi kysynyt: voitko olla sen Orjon elämäntoveri, joka pitää mitättömänä niin monta asiaa, mikä tavallisista ihmisistä on jonkun arvoista? Voitko tyydyttää hänen henkensä toverikaipausta kymmenennellä osalla siitä, mitä tyydytät häntä lemmelläsi ja nuorella verelläsi? Tai onko sinulla todellista pyrkimystä siihen että koettaisitkaan olla hänelle jossakin määrin tuo henkiystävä — etkä ainoastaan hyväilyjen kahtia jakaja?

Varmaan olet sinä, Mirjam jotain tällaista tuntenut, vaikka et osaa tunteitasi sanoiksi pukea. Olenhan iloitellut että sinä — huolimatta ihmisten irvistelystä — olet suostunut avioliittoomme ilman vanhanaikuista pappia. Mutta sen sinä itsekkin tunnustanet, että olet noihin vapaa-aatteellisuuksiin toistaiseksi kypsymätön. Sillä siihen sisältyy paljon muutakin kuin kansallisavioliiton sietäminen. Siihen sisältyy kokonainen erityisen elämänkatsantokannan omistaminen. Ja se luonnollisesti ei tapahdu kädenkäänteessä.

Jos luonto kokonaan panee vastaan, turha on silloin toista opettaa. En ole se, joka "dresseeraamalla" tahtoisi vaimostaan tottelevaista. Jos ei yhteensulaminen ota mennäkseen luonnollisesti, saa olla menemättä. Mikä siitä seura sitä älkäämme turhaan kuvitelko. Pääasia on, että olemme rehelliset toisiamme kohtaan ja jos näemme, ettemme opi elämään keskenämme paremmassa sovussa kuin tusinasielut, niin on pyhä velvollisuutemme valita se tie, jolla ainakaan emme toisiamme turmele.

Näin on aina ollut minun vakuutukseni aviokysymyksessä. Minä totta tosiaan en tahdo olla tusina-avioliitossa, jossa mies ja vaimo vähitellen kuluttavat toisensa rikki uskaltamatta erota! Sellaisia surkeita liittoja näemme tuhansittain ympärillämme — minua inhoittaa ajatella meitä yhtä kurjiksi olennoiksi. Siinä ei ole kyllin että ollaan jotakuinkin sietävällä kannalla ja ainoastaan yhteiskunnan muoto-orjuuden ja ihmisten ilkeitten kielten tähden pysytään osassaan. Meidän täytyy päästä sovinnolliselle kannalle, niin että kummallakin on toinen-toisestaan enemmän apua kuin yksin eläessä. Täydellisen sopusoinnun ihanteeni tosin suostuu laskemaan kadotetun paratiisin haaveitten joukkoon…

(Kirjoittaja tunsi väsähtymistä ja hän jatkoi):

Kunpa avioliittomme, oi Mirjam, kehittyisi edes oikein mahdolliseksikaan, niin siinä olisi kylliksi onnea onnettomalle runoilijasielulle!

Nyt olen puhunut kuin se, joka uskoo olevansa ylempänä toista ja siis sillä oikeudella arvostelee. Jos pidät sitä vääränä ja itsekkäänä, niin on turha koskaan enempää yrittääkkään tähän äänilajiin. Sillä minä en rakasta naista enää sokeasti kuten takavuosinani ja tiedäthän vanhan totuuden että: jollei minun vaimoni pidä minusta lujasti kiinni, niin solmu voi aueta — minullahan on oma elämänhistoriani, jota ei ole sinulla. Sukupuolitarve ei näy takaavan avioliiton mahdollisuutta. Muista aina se, rakas lapseni!

Lisään vielä, mitä edellisessä kirjeessäni huomautin, että jos sinulle on epäterveellistä jäädä sinne, niin lähde heti tänne, sillä täällä saat aurinkokylpyä ja rantavettä…

Kuumat suudelmat Tyttöni huulille:

Orjolta.

7.

Viesti n:o 7 Erämaan Pyhäköstä 19 p. kesäkuuta.

Motto: Sydämeni pohjasta halveksin, jokaisen naisen ravintolaneitimäistä seurahaluisuutta. Joka ei osaa itseään siitä kasvattaa pois, ei ole kokonaan puhdas.

Mirjam ystäväni!

Kahteen yöhön en ole taas nukkunut. Mieli hautoo ja sydän on niin alakuloinen. Sattumalta näet mainitsi tänne saapunut sisaresi siitä sinun junamatkastasi…

En olisi uskonut, Mirjam, että sinä vielä saatoit niin tehdä. Että menit siihen vaunuun, kun sattui tuttuja herroja. Ei mikään voi enää pelastaa minua siitä luulosta että minulla on — kevytmielinen vaimo.

Enkö ollut sinua siitä tarpeeksi pilkannut? Enkö kylliksi silmiäsi valaissut? Etkö vielä ollut sydämesi sisimmässä tuntenut, mikä minua sinussa aina on loukannut? Kuinka olet voinut unhoittaa ne kirvelevät asiat, joita sielussani olen saanut kokea juuri sinun kevytkenkäisyytesi tähden (jos kohta se ennen on ollut ja ehkä nytkin on mustasukkaisuutta)? Minun tähteni, jos minua rakastat, olisit voinut olla menemättä. Ainoastaan minun tähteni, olkoon se sitten sairautta minussa. Vaikka et siellä mitään pahaa tehnytkään, oli menosi kuitenkin rikos sitä henkeä vastaan, jota olen sinut koettanut saada ymmärtämään. Yksistään siis se että menit, olipa syy mikä tahansa. Kaikista enin on minua sentään myrkyttänyt se, ettet tästä siinä vaunussa olostasi sanaakaan minulle kirjeessäsi kertonut, vaikka kaikesta muusta juttelit. Minä en ole urkkinut sinun, matkojasi ja tuttaviasi — en ole uskaltanut — tämä vain sattumalta tuli ilmi, mutta pisti sydämeen. Siksi on sairaan ja ehkä pikkumaisen sieluni rauha poissa.

Minä olin sinulle ennen kertonut erityisen vastenmielisyyteni sitä miestä vastaan, jonka kanssa antausit puheisiin muka entisen tuttavuuden perusteella. Minä olin hänet tavannut ilotyttöjen hyvänä ystävänä Pietarin pasaasheissa ja itse olit minulle kertonut hänen kevytluontoisuudestaan. Tyttö! Jos vähänvähääkään tajuat minua, niin tiedä se: Sinä valitset huonosti toverisi! Se, joka valitsee seuransa välittämättä siveellisestä näkökannasta, on kevytmielinen. Sinussa ei kuitenkaan liene toisen jalostajaa. Vai oletko niin naivi että, kun minä pilalla sanon sinulle: matkusta vapaasti, uskot minulle todella olevan samantekevää, kenen seurassa liikut? Sinä annoit ulkonaisen asian (mukavuuden tunteen) taas voittaa sisäisen prinsiipin. En olisi luullut että — sellaisen talven jälkeen — saatoit olla niin kypsymätön, kun kuulit minun suovan sinulle täyden vapauden, niin oli se merkki siitä, että uskoin sinun itsestäsi älyävän, mitä velvollisuuksiisi ja oikeuksiisi aviotoverina sisältyi ja mitä ei. Mutta tämä taas osoittaa ettei sinulla… Mirjam, jos et sinä edes myönnä tehneesi vastoin parempaa tuntoasi, niin en totisesti ymmärrä, mihin sinun kanssasi joudun. Elämä on kokoonpantu asioista, jotka sen arvon määräävät.

Kesäni rauha on rikkoutunut! (kirjoitti aviomies, itsekin aavistaen, että hänen traagillinen luonteensa vei hänet nyt liian pitkälle). Eikä se enää parane, jollet sinä sydämelläsi näytä että sinulla on hyviä harrastuksia, sisäisiä harrastuksia eikä ulkonaisia, joilla muutenkin olet minua haavoittanut.

Pidät minua liikoja vaativaisena, mutta katso omaan olemukseesi, missä määrin sinä osaat usein olla ajattelematon ja sitä tietä — tarkoittamatta! — loukata toisen syvimpiä ihanteita. Ja sillä tavalla sinä sytytät miehessäsi hänen raa'immat intohimonsa, hänen vihansa ja halveksumisensa, mikä sinulle itsellesi on niin vaarallista. Kaksi päivää olen minä sisässäni taistellut synkkää myrskyä vastaan ja koettanut saada sen hillityksi. En ole itseäni tuntenut onnelliseksi aviomieheksi ja paljon olen pahoja laskuja tehnyt.

Kestä, nuori ihminen, opi silloin kun vielä on aika, sinulla ei ole oikeutta ylpistyä — ja aseta tarkoin meidän yhteiselämämme vaaka. Minä en sinusta erilleen pyri, päinvastoin se on yritys yhdistää.

Näin kirjoitti nyt

Orjo.

Tämän jälkeen seurasi eri paperille seuraavanlainen pitkä P.S. reunamuistutuksineen:

20 p. kesäk. Nautittava tuntia jälkeen n:o 7:n:

"Jota minä rakastan, sitä minä kuritan." Luuletko sinä, Mirjam, että meidän sielullinen suhteemme vähääkään paraneisi, jollen minä yhtärintaa kuin sinulle kirjoitan "hyviä" kirjeitä, myös kosketteleisi todellisia tunteitani, huoliani, harmejani ja surujani? Olisikohan muka parempi kaikki salata ja niellä — niinkuin muut tekevät? Mutta minusta on näyttänyt että sellaiset aviomiehet, jotka hillitsevät, itsensä mitään kovaa sanomasta puolisoilleen, ovat ikäänkuin etempänä puolisoittensa sydämistä ja vielä onnettomammat kuin ne, jotka vapaasti punnitsevat, arvostelevat tai koettavat saada toista tajuamaan itseään ja elämänkatsomustaan. Ja minusta on näyttänyt että sellaisten "siivojen" aviomiesten opetus rajoittuu korkeintaan kuivakiskoiseen, hieman ärtyiseen kohteluun vaimoihinsa nähden. Sentähden juuri olen kirjoittanut kaikesta että suhteemme — sitten kun persoonallisesti tavataan — olisi edeltäpäin varustettu ja valmis. Hetken ruusunpunaiset tunnelmat eivät takaa pysyväistä yhteisymmärrystä. Täytyy olla varuillaan elämän ampumia myrkkynuolia vastaan. Ne suhisevat ympärillämme kuin satujen noita-vasamat. Juuri kun luulee olevansa oikeutettu päästämään helakan naurun ja nauttimaan elämästä, silloin väijyy katkeruuden jumalatar likinnä, jousi jännityksissä. Olethan sinäkin sen huomannut? Lapseni!

Loppulause.

Viime yön, tuon ikävöivän runon kirjoitettuani nukuin paremmin — siihen vaikutti ilman muutos, kun nyt on viileä ja sataa vettä.

Lupaathan, Mirjam, sitten kun tulet, olla minua jättämättä kauvaksi yksikseni? Eihän siellä joukossa alhaalla paljon viisastu.

Tuomiokapitulin salainen juttu meitä vastaan… ole aivan huoleti. Kyllä selitän kaikki. Ole luja. Varo kaikin mokomin teidän pappia. Ole valmis äkillisiin urkkimisiin. Pelko pois ja sydän kirkas!

Orjo.

* * * * *

Kolme päivää turhaan odotettuaan, Orjo Korelius taas tarttui kynään. Hän lennätti avonaisen kortin esperantoksi, jota hän harjoitteli ja jota varten hän oli toimittanut toisen sanakirjan Mirjamille. Esperanto hänen mielestään soveltui rakastavaisten keskinäiseksi kieleksi, joka virheineenkin oli huvittava.

Dolcha Infano! hän kirjoitti. Ho ve! alkoi kortti. Chiuj vi virinoj estas similaj: vi postulas la leterojn de viaj amikoj kiel eble plej ofte, sed mem vi malmulte al viaj amikoj volas skribi. Vi kredeble ricevis chiujn miajn longajn leterojn? Kalkulutiu-chi jam estas la deka.

Senjälkeen yhteen palaan seurasi kuvaus:

Chiutage mi laboras sur la kampo aû banas en la bordo de la lago; mi ofte gimnastikas — nuda — sur la sablo, kiam la suno varmege brilas. Tio-chi estas gzuajzo tre saniga! La kukolo kantas en arbaro… Morgau estas la vespero de Johano, sed nun pluvegas, kaj ni, kredeble, festos tre mal-gzoje …

Vi, mia edzino, ne forgesu min! Mi restas: via granda Knabo kaj Edzo

Orjo.

8.

27 p. kesäkuuta.

Mirjam kultani!

Monen yön rauhan on mieheltäsi vienyt sinun äänettömyytesi!

Jolleivät syyt sellaiseen äänettömyyteen, joka tuo toiselle epäilyksen helvetin, ole sisäiset, niin kyllä ulkonaiset syyt kirjoittamattomuuteen ovat miehelle surullisimmat kuulla. Jo se että vaimo toisen ihmisen kautta voi lähettää miehelleen "sydämelliset tervehdykset" lisäyksellä ettei itse jouda kirjoittamaan, on sieluopillisesti sellainen menettelytapa, jota en olisi luullut tarvitsevani kokea minun vaimoltani. Paljon helpompi on olla saamatta hiiskaustakaan vaimoltaan kuin toisen kirjeessä saada viesti ettei muka jouda vastaamaan. Aivankuin ei oltaisikaan naimisissa ja aivankuin suhde miehen ja naisen välillä olisi toisten välitettävissä! Mirjam rakas, uskon että itsekkin näin tuntisit, jos minä jonkun toisen kirjeessä lähettäisin sinulle sydämelliset terveiset. Miltähän se sinusta maistuisi pitkän kirjeodotuksen perästä!

Lapseni, Lapseni, sinä olet — Lapsi. Minä olen sinulle kirjoittanut kolme kertaa viikossa ja tämä on 13:s eli 14:s viestini siitä kun erottiin, mutta sinä olet vastannut tuskin kolmea kertaa. En tarkoita, että kilpaileisit kirjeitten runsaudessa, mutta että edes antaisit toisen tuntea vastaanottaneesi kaikki sisäisten tuskien ja riemujen purkaukset mieheltäsi. Jos joku syrjäinen sattuisi tämän kirjeen lukemaan, tulisi hän siihen käsitykseen että se on vaimo, joka tässä on luopumassa lemmestään, ja mies muka "kerjäämässä" kadotettua onneaan. Vai onkinko niin, vastaa! — Oi Jumala, kuinka pitkä on odotus! En olisi uskonut, kuinka minä jo olen ehtinyt sinuun kiinnikasvaa sielun ja ruumiin puolesta…

* * * * *

Samana päivänä, samassa paikassa, samalta Pojalta.

Samalle Sulosuulleni!

Juuri palasimme tervahaudalta ja vieläkin tuoksahtaa keuhkoissa tervansavulta. Nyt sataa vettä ja käki kukkuu.

Kerronpa Tytölleni nyt sitä nykyajan sivistyshistoriaa. Kun minä, sinusta erottua, olin saapunut siihen meidän kaupunkiin, oli kirjeiden joukossa myös kirje isältäni. Se kirje oli tuskassa kirjoitettu, siinä ukko naivisti "pappien mielten rauhoittamiseksi" kehoitti meitä kaikessa hiljaisuudessa nyt kesän tullen vihityttämään itsemme papin edessä, jotta se tuomiokapitulin rettelö raukeaisi kesken. Ajattelinpa silloin pyörtää takaisin ja olla menemättä vanhaan kotiin. Mutta otin järjen avuksi ja osasin oikein laskea. Isäni kirje oli vain hätäisen tunnelman aiheuttama. Ja minkälainen kirjevaihto ukolla oli piispan viraston kanssa, sen saat sittemmin kuulla. Enempää ei vanhalta papilta saata vaatia. Ei sinun, kultaseni, tarvitse huolehtia julkisuuteen tulemista. Sinunkin täytyy oppia ymmärtämään että tällainen juttu kypsyttää vapauden aatetta koko suomessa ja ihan varmasti kapituli enemmän menettää kuin voittaa, jos se käy asiaan kiinni. Sillä tuhannet valistuneimmista ovat meidän puolellamme. Tässä vain kysytään että minun vaimoni kestää henkilökohtaiset ikävyydet yhtä kauniisti kuin tähänkin asti. Jos ei Mirjam kestä, ei Orjokaan kestä.

Tietysti olisi — jutun puhkeamisen varalta — mainio meille, jos ei minun tarvitseisi ottaa virkoja vastaan pikkukaupungeissa, vaan saisimme elää maalla tulevan talven ja sieltä pitäen taistella. Mutta kuka keksii keinon — me olemme siihen köyhät eikä toisten apuun saa luottaa. Muista että jos vielä 1 vuoden kestämme eteenpäin, on meillä hyvä kokemus ja sitten kestämme iän kaiken — vuosi vuodelta yhä sulautuen toisiimme. Niinhän? Kyllä meidän nyt täytyy asettua jälkipuoleksi kesää tänne, jossa minä jo olen. Täällä olisi hyvä olla, oikein hyvä, jos — — — Suokoon Jumala anteeksi, minä en antipatialleni mitään mahda. Mutta koettakaamme me olla paljon yksissä; eihän ole pakko jäädä alakertaan enemmäksi aikaa kuin mitä syönti ja kahvitukset kaipaavat. Ne muutamat aristokraattiset kesävieraat — ei kannata. Ja me muutamme heilini kanssa ihan varmasti joksikin viikoksi Ulpukkasaareen, jossa saamme olla rauhassa. Otamme kotoa vain leipää ja voita, itse kalastamme ja soudamme maitomme mökiltä. Siellä, saaressa, on idyllinen elämä! Sänkyä ei siellä ole kunnollista, mutta — maataan lattialla. Ja aallot loiskivat ja vienosti suhisee länsituuli männikössä. Ja joka aamu saa juosta suoraan järven rantaan. Ja me olemme kahden Luonnon paratiisissa kuten Eva ja Adam.

Jotakin on sen Ulpukkasaaren elämän varalta ostettava kaupungista vieraiden vuoksi (esim. viinipullo). Muuten täytyy rahojen suhteen olla säästeliäitä. Ei ole minulla sinulle lähettää enää kuin kymmenen markkaa matkakassasi vahvistukseksi, mutta sen sisään on lemmen sinikukkia siroitettu. Lämmin suukkonen

Orjoltasi …

9.

Yöauringon kaupungista 27 p. kesäkuuta klo 1/2 10 i.

Orjo kultani!

Kävelin äsken metsässä yksikseni, kaikki sinun kirjeesi povellani ja luin niitä — ja kävelin… (istua täällä ulkona ei voi, kun on niin kauheasti sääskiä).

Kävelin ja mietin. Siinä kirjeessä n:o 7 on paljon pahoja sanoja, joita tahallasi käytät, vaikka tiedät että ne äärettömästi minua loukkaavat. Siitä vaunussa olostani minun ei tarvitse itseäni puolustaa. Sanon vain että yhtä puhtaalla tunnolla kuin sinne menin, yhtä puhtaalla poiskin tulin, ja ajattelen että jos olisit nähnyt kuinka huonosti voipa olin, niin olisit pyytänytkin sinne menemään. Olin niin väsynyt etten jaksanut montakaan sanaa puhua, tuntui vain hyvältä olla puhtaammassa ilmassa, jossa ei ollut likaisia ja haisevia jätkiä tungokseen asti. Saat sinä kysyä minun nykyisiä suhteitani ja tiedän että sanovat: "eihän tuo näy enää kenestäkään välittävän, kun ukon sai" ja niin se onkin. Ilmaa ne ovat minulle kaikin! "Se yksi" matkusti täältä heti kun tulin enkä ole häntä kertaakaan nähnyt; myötyriksi kuului menneen.

Voisikohan Täti antaa sinulle pari tyynyä? Talvella hän niitä tarjosi, lähettäisit ne tervavenheellä. Meillä ei ole kuin kaksi pitkää ja 3 lyhyttä tyynyä. — — — Kirje jäi kesken kun tuli vieraita. Aurinko heti nousee. Esperanto-korttisi olen kääntänyt suomeksi. Oma Poikani! En tiedä mitä sinulle sen runon johdosta sanon. Onko siinä kylliksi, kun sanon että vaikka kuinka moneen kertaan sen luen, niin aina se niin sydämeen osaa että vedet silmiin tulvahtaa. Pidän sitä alati muassani, yöllä pääni alla. Sisarille luin siitä vain kolme värssyä. Se on niin minulle kuuluvaa etten voisi sitä muille näyttää. Voi kuinka nauroin sille piirustuksellesi, nauroin niin — oikein sydämen pohjasta kun sinä astut alas vinniltä selkä koukussa ja jalat kuin viikatteet linkussa. Etkä unohtanut… Kaukaa näytin sitä sisarille, en läheltä.

Oma Orjoni! Tavataan kai me vielä. Sydäntä viiltää, kun ajattelen tapaturma-mahdollisuuksia. Jumala rakas varjelkoon.

Lämmin suutelo ja tulinen syleily Sinun uskolliselta vaimoltasi

Mirjamilta.

(Kirjeen reunat olivat poikkipäin täyteen kirjoitetut).

Älä valvota minua öisin — jos nukut, niin minäkin saan unta. Kätesi haavat kulta parantaa suuteloilla. Jospa sydämesi haavatkin parantaa voisin! Siihen voimaa rukoilen. Ei minulla ole muita koko maailmassa kuin sinä, Orjo! — Jää hyvästi, rakas mieheni, jota minä rakastan, rakastan, vaikka sata mustaa kirjettä tulisi.

* * * * *

"Vaikka sata mustaa kirjettä tulisi!" kirjoitti nuori rouva, sulki kirjeen, liimasi postimerkin ja läksi viemään kirjettä postiin. Mutta kun hän palasi kotiinsa, oli siinä taas uusi kirje Orjolta. Musta kirje! Musta! Ja Mirjamin sydän värähti. Mitä, mitä olikaan nuoren tytön miehelään meno? Kuinka vaikeata oli arvata oman miehensä mielialoja! Mutta — Orjo oli niin herkkä. Hänen Orjonsa oli kuin haavan lehti, joka liplatti tyynessäkin. Hänelle täytyi varmaan kirjoittaa hyvin kauniisti ennenkuin toinen uskoi… Mirjamin silmänurkissa kimalsi neuvottomuuden kyynel.

Ja hän käveli rauhattomana kaksi päivää. Silloin taas lennähti kortti Orjolta. Postikortti — esperantoksi.

Nuori rouva oli sekä ylpeä että harmissaan. Mitä varten Orjo, jota hän rakasti, häntä näin jännitti? Hänellä meni vähintään tunti sanakirjan avulla kääntää korttia.

La versoj — nokte — en la subtegmento. Niin, sieltä vinttikamaristaan se iso poika hänelle runoja lennätti — yöllä.

Mi sidas en chambro de mia hejm'-domo, Antau mi ripozas la verda arbaro, Jen brilas la lago kiel hela spegulo, Mi sentas l'odoron de fresha herbaro, He! bela en Nordo estas naturo! Kaj kara tie-chi por mi la somero! Ho! dolcha infano! mia propra edzino! Ho! sola por mi, fidela virino! El tuta mia koro al vi mi sopiras, Kiom mi sopiras? oni ne el-diras! — — Jam estas la tempo por dormo perdita — Sed mi, malfelicha, ne dormas sur lito, Adiaû, mia dolcha, mia sterno, adiaû! Renkontu kun mi kiel- ebl'- plej, baldaû!

Jos ei hän kaikkea ymmärtänytkään, niin ymmärsi hän ainakin yhden asian: tämä kirje ei ollut musta.

Tämä oli Pohjolan kirkkaan kesäyön tuoksussa huokaistu kaipaus hänelle, Mirjamille, jota Orjo koko sydämestään kaipasi. Dolcha infano — suloinen lapsi, propra edzino — oma puoliso; fidela virino — uskollinen nainen! ne sanat ainakin nuori rouva ymmärsi.

Ja seuraavana päivänä hän käveltyään kukkaiskedolla kirjoitti Orjolle kirjeen.

Silmät vesikiehteessä Mirjam sommitteli kirjettänsä. Hän tunsi sydänalassaan niin väkevää vetovoimaa ja alistuvaisuutta miehensä edessä, että häntä itseäänkin ihmetytti niiden muutamain kirjeiden anteeksiantamus, jotka häntä hiljaisuudessa kiusasivat. Hänen rintansa huokui syvää, ikuista, pyhää antautumista sille miehelle, joka hänet oli omakseen valinnut. Hän rakasti, rakasti ja yhä vain rakasti. Ja nyt vasta kai hän oikein rakastikin!

* * * * *

Orjon vastaus.

29 p. kesäkuuta.

Vihdoinkin, Mirjam rakas, sain kirjeen Sinulta! Minä juoksin noustuani avopäin ja avojaloin koiran kanssa alas mäkeä, niin silloin tuli siskoni polkupyörällä ja antoi kirjeesi! Minä jäin tien viereen — koivun alle — mättäälle — sitä kirjettä lukemaan.

Oi Tyttöni, kuinka synkkä sydämeni lämpeni! Sinä, sinä minua lämmitit. Minä näin minun Tyttöni, minä tunsin minun Tyttöni ja ihastuin. Ja tiedätkö, mitä minä Tytöstäni nyt löysin — kenties ensikerran? Minä löysin Tytöstäni sitä, jota olin aina kaivannut — runouden tuoksua, jota en ennen hänen kirjeissään ollut tuntenut. Nyt se tuntui, ja minä ymmärsin että mietiskely ja erikoinen sielun ikävä oli pusertanut Tytöstäni hienoimman mehun — Orjon imettäväksi. Kuinka kauniisti ja välittömästi kirjoititkaan sinisestä kukasta, jonka sinulle lähetin; se oli samalla taiteellinen kuva Pojasta, joka oli astumaisillaan Lemmenkukan päälle, paljaalla jalallaan, mutta samalla säpsähti ja kumartui taittamaan sen omalle ikävöivälle Mirjamilleen. Ja se fantasia, kuinka sinä haluaisit lentää luokseni, istahtaa avoikkunaan, suudella suurta Poikaasi "pitkään" otsalle, langeta polvillesi päänpuoleen vuodetta ja rukoilla onnemme mahdollisuutta sekä sitten rientää umpisilmin ulos — lintusena — ah, se oli niin somaa ja se minua liikuttaa tänä kesäaamuna ja minua kaivelee ja peloittaa ettenhän vain muutamilla kirjeilläni ole repäissyt Tyttöni sydäntä rikki —? Ei, ei, pidä sinä vain kiinni omasta alkuperäisestä lemmestäsi — välittämättä minun riuhtomisistani — ja kyllä Jumala meille hyvää suo. En minä sinulle enää sellaisia kirjeitä kirjoita — mutta luulen sentään niilläkin olevan merkitystä, täytyy sitä ihmisen joskus niellä karvaitakin lääkkeitä tullaksensa tuntoihinsa ja sinä olet itse sanonut että tarvitset luonnostasi lujaakin pitelemistä taipuaksesi hyvään. On tämä ero-aika sinuakin kasvattanut, ole varma. Minusta se on sisimmässäni ja veressäni aivan hirveätä — tämä että vapaaehtoisesti suostuimme kidutukseen. Mutta minulle se ikäänkuin kuuluu luontoon koettaa kieltää itseltäni sitä, mikä tuntuisi suloisimmalta. Ota tämä huomioon, niin käsität, miksi saatan työntää luotani, vaikka joku ääni kuiskaa päinvastoin. Koeta aina minua oikein ymmärtää, sitäkin mustaa kirjettäni! Muista, Mirjam rakas, että kohtalo teki sinusta sellaisen miehen vaimon, jonka täytyy kokea enemmän kuin tusinamiesten elämäntovereiden. Sinä et ole minkään järkevän ja rauhallisen "konttoristin" etkä "ruununvoudin" rouva, vaan ihmeellinen sallimus teki sinusta sen naisen, jonka täytyy alati olla varuillaan, mitä milloinkin tarkoittaa se suuri Poika, jolla on sydän täynnä herkkiä tunteita ja pääparka kuohuksissa aatteista. Ja muista Mirjam että sinun osasi minun elämäntarinassani ei ole vähäinen ja mitä hyvää minä Mirjam Winteriltä saan, sen hyvän annan kaksinkerroin ihmiskunnalle.

Tämä on nyt kai viimeinen kirjeeni — suokoon Jumala että tapaamme toisemme "yhtymäkaupungissa." Jospa nyt vain olisit varovainen junassa, laivassa ja hevosessa. Ole kultani, muista mitä Poikasi on sanonut, joka sekunti. Toki minäkin itseni varon, joka tulen alas vaarallisia koskia tervalastin päällä. Jos hukkuisin, niin sinä minun muistoni siunaisit ja vaikka tuntuisi mahdottomalta elää eteenpäin yksin, niin ehkä Jumala antaisi sinulle siihen voimaa. Jos hukkuisin, niin nukkuessani sinun suloasi muistaisin — sinun syliisi olisin vaipuvinani kuoloon uinahtaessa! Tämä olkoon kullalleni lohdutukseksi annettu "aina varovaiselta mieheltään."

Pois siis turha pelko, luottakaamme järkeen ja sydämeen, joiden johdolla — jos niitä tottelemme — käy aina hyvin, meni miten meni. Kyllä Orjo vielä saa Tyttöänsä suudella ja kyllä Mirjam pian saa Poikansa povea omaa sydäntään vasten painaa, painaa… Me olemme mies ja vaimo, vaikka maailma nurin menköön. Ja tyytyköön kukin päivä suruunsa.

Olemme juuri lähdössä Ulpukkasaareen koukkuja kokemaan. En näet malta olla kotona, niin tulee sinua ikävä ja liike tuo hiukan unta öiksi. Toiset menivät koskille — me purjeissa laskemme, on kova tuuli. Jumalan haltuun nyt Tyttöni, lämmin Lapseni, kiharakaulaiseni, valkopulmuseni puhdas — suudelma sielusi soittelijalta

Orjolta.

* * * * *

Mirjam läksi matkalle yhtymäkaupunkia kohti muutamia päiviä ennen kuin mitä Orjo oli laskenut vaimonsa tarvitsevan lähteä. Mies, joka käytännöllisissä asioissa vaati elämäntoverinsa tottelemaan järkeä eikä mielitekoja, ei voinut käsittää Mirjamin menettelyä muuksi kuin itsepäisyydeksi ja antoi taas vähäpätöisen seikan vaikuttaa mielialoihinsa. Mutta Mirjam ehti lähteä ennenkuin sai Orjon viimeiset rivit. Vaistomaisesti hän ne tunsi ja lennätti kirjelipun eräästä maalaiskievarista.

Rakas mieheni! hän kirjoitti. — Koska posti menee ensi yönä tästä sivu sinne, lyhennän iltaani kirjoittamalla kullalleni. Sydän sykähtelee kiivaammin ajatellessa että pian toisemme kohtaamme. Kuta lyhemmäksi aika kuluu siksi kun tavataan, sitä pitemmiksi venyvät päivät. Ja monenlaiset huolet myös ahdistavat. Vaikka eihän tulevaisuutta surra, kun ei tiedä, elääkökään enää huomenna; mutta tuon tahtoo aina unohtaa.

Mukava paikka tämä kievari, kukkia joka pöydällä ja ruusupensas akkunan alla. Paha sumu vain soilta tunkeutuu… Olen niin väsynyt — viimekin yönä tuli vain kaksi tuntia nukutuksi. Koeta sinä nyt koota voimia ja nuku rauhallisesti yösi — minä otsaasi silittelen, oman kultani ihanaa otsaa.

Ole varovainen matkallasi sinäkin — koskissa ja maanteillä.

Sinua syleilen, sinua suutelen, sinua unissani uinailen — — Älä ole minulle katkera, vaan anna anteeksi tietyt ja tietämättömät rikokseni. Jumala siunaa Orjoani!

Sinua kaipaava vaimosi Mirjam.

10.

Orjo ja Mirjam, kuukauden erillään olon jälkeen, elivät onnellisesti. Loppukesän nautittuaan luonnon vapaudesta miehen kotiseudulla he syksyllä siirtyivät pikkukaupunkiin ja joutuivat ennen pitkää suurten valtiollisten tapahtumain pyörteeseen. Ne heitä yhä lujemmin kiinnittivät toisiinsa, sillä niinkauvan kun ei ollut lasta, saattoi rouvakin olla mukana taisteluissa, kokouksissa ja juhlissa. Mutta saattoi sattua että Mirjam kieltäytyi lähtemästä johonkin juhlatilaisuuteen huolimatta siitä että Orjo häntä hartaasti pyysi.

— Millä perusteella saatat kieltäytyä? kysyy mies.

— Minulla ei ole sopivaa pukua! vastaa vaimo.

Mies suuttuu, synkistyy. Hän menee yksin juhlatilaisuuteen, mutta miettii koko ajan Mirjamin sanoja. Hän tuntee muka saaneensa vaimon, joka panee pääpainon elämän ulkonaisiin puitteisiin — hän, hengen mies, on muka osunut saamaan sellaisen vaimon! "Mirjam rakastaa enemmän leninkejä kuin miestään", päättelee nuori aviomies — ja leppyy vasta yön tullen, kun puoliso häntä hellästi syleilee.

Mutta — miehen sieluun on iskenyt johonkin arkaan paikkaan, hän huokaa salaa, näkee kuvissa tulevaisuutensa ja aavistelee…

Viikot vierivät.

Orjo, joka ei nuorra miessä ollessaan ollut kyhäytynyt ottamaan osaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, antautui nyt koko sielultaan kansalliseen ja valtiolliseen taisteluun. Hän tiesi itsekkin että se oli hänen naimisiin menonsa ansio, mutta ikäänkuin unohti kiittää kohtaloansa. Ollen intohimoinen luonteeltaan hän lyhyessä ajassa rasitti itseään enemmällä työllä kuin mitä vasta tervehtyneen miehen hermosto edellytti, ja huomatessaan elämän proosan sijasta sortuvansa sellaiseen ihanteelliseen toimintaan, mikä ei taannut hänen perheelleen leipätulevaisuutta, alkoi epäillä omaa asemaansa.

Ja häntä kauhistutti että oli houkutellut toisen olennon oman kohtalonsa kelkkaan!

Miten olikaan käyvä? Mirjamhan oli raskaana — viimeiset viikot olivat menossa.

Aviomies oli siinä määrin levoton että hänen täytyi repäistä itsensä irti ympäristöstään ja — ilman mitään tositarvista, ehkä pelkurimaisuudesta ja syytellen hermojaan — lähteä matkoille heittäen vaimonsa niiden naisystävien haltuun, joita hyvä jumala aina lähettää nuorten rouvien tueksi ja turvaksi hädän uhatessa ja jotka näissä erityisissä elämän vaiheissa pitävät miehiä jotenkin joutavina olentoina.

Äidiksi tuleva oli miehensä lähtiessä ollut hyvin hellä ja sydämellinen, mutta matkustava mies ei löytänyt rauhaa. Hän valvoskeli yöt läpeensä pää täynnä sotaa ja taistelua, sydän täynnä surua ja pahoja aavistuksia. Olemassaolon kysymys ahdisti häntä enemmän kuin mitä hänen mielestään kohtalon olisi ollut lupa lähettää koetukseksi miehelle, jota ei oma elämäntoveri siinä asiassa kyennyt auttamaan. Kummallakin oli nyt painajaisensa.

"Mitä on tulossa?" kyselee aviomies hengessään turhaan koettaen nostaa tulevaisuutensa esirippua. "Miten minun käy?" kyselee aviovaimo peläten ensimäistä synnytystään.

Hyvä Jumala, suojele häntä, vaimo-kultaani, ettei ainakaan hänen tarvitse minun tähteni kärsiä. Mirjam oli pyytänyt miestään nauttimaan vapaudestaan, mutta tämä vain hautoi heidän keskinäisiä asioitaan. Hän muisteli tämän ensimäisen avioliittovuotensa erilaisia kokemuksia ja, ikäänkuin punniten niitä kultavaa'alla, teki laskelmia.

Tietysti heidän välinsä olivat hyvät, mutta mies olisi tahtonut ettei kahden aviopuolison elämän taivaalla häälyisi ainoatakaan tummaa varjoa…

Yksi toivo hänellä oli nuoren avioliittonsa huolestuksessa: tuleva lapsi oli sitova heidät — Orjon ja Mirjamin — yhä lujemmin yhteen ja viimeisetkin harmaat hattarat olivat poistuvat täydellisen perheonnen tieltä.

* * * * *

Hiljaista täällä on, kirjoitti Orjo matkaltaan, voi kuinka luminen metsä vastakohtana kaupunkirähjälle on kaunis ja ilma puhdas; jumalankiitos että saan muutamiakaan päiviä hengittää hermostustani pois… Mutta omantunnon vaivoja minulla on että sinut jätin, joskohta lääkärien huostaan.

Miltä nyt tuntuu, Lapseni? Miltä elämä tuntuu? Miltä minä, Poika polo, tuntunen?

Kertoisin minä Mirjamilleni kaunista satua, jos osaisin. Pääskysen pojasta? Leivonlaulusta? Tunturisopulista?… On pikkuinen mökki järven rannalla. Kultainen mökki — kaukana, kaukana maailman riidoista. Kultaisessa mökissä asuu kultainen lintu ja linnulla on kultainen pesä. Siinä on kultamuna ja sitä kultalintu yötä päivää hautoo. Ja kultalintu ajattelee: tästä pitää tulla mökin auringonpaiste. Ja kaikki kultaemon surut se suistaa. Ja sitten kerran ne molemmat kultalinnut lentävät kauvas, kauvas tänne — jossa Mirjamin suuri Poika peuralla ajelee. Sen pituinen se, en osaa enempää.

Sinä mun — minä sun! Sinua minä syleilin, kevätkaihossa kerran sinuun sulauduin, ja sinä sulosi minulle annoit. Olihan se rakkautta se? Me joimme jumalien juomaa.

Oi nouskoon henkemme kaiho siitä yöstä kirkastettuna lapsemme sieluun, tulkoon hänestä elämänhalusta räiskyvä keiju, joka nauraa, nauraa helisevää naurua niin että se itkun kyyneleet ympäriltä helmisimpukoiksi loitsii. Voipiko Mirjamin ja Orjon lapsesta koskaan tulla naurusuu-keiju? Miksikäs ei. Niinhän kultalintu, niinhän?

Potkiiko se veitikka?

Saahan se potkia, mutta käske sen sievästi, pehmoisella töppösellä potkaista pikkumammaansa! Sano sille terveisiä että täällä nyt taattonsa petralla kultasarvisella kankaita hopeaisia kuljeskelee niin että tukkansa tuulessa häilyy. Tuleehan meidän prinssillemme kiharoita? Anna sille meidän parhaimman yhteiskatsomuksemme silmät, kirkkaat ja puhtaat, ja — kisko siitä pois häijyt hermot. Niin!

Kirjoita, kuinka kauvan vielä joudan olemaan poissa, kirjoittakaa tarkoin, jotta varmasti joudun. Ja nyt minä morsiantani suutelen ja painan hurjasti poveani vasten.

Sinä tunnet sen!

Ole hilpeä, niin minäkin olen hilpeä.

Pikainen tervehdys

Orjoltasi.

Rakas Orjo! lennätti Mirjam vastaan aavistamatta mitä hänelle oli tapahtuva kolmen päivän perästä. — Viivy sinä vaan, luulen ettet myöhästy, jos kotiinnut ensi viikolla. Ja sitten hän kirjoitti: Sängyt olemme muuttaneet ruokasaliin ja siistineet kaikki loukot. Kullankukkani! Kyllä se pikkuinen potkiskelee, tulee kai isäänsä.

Tulevaisuutta en ajattele, elän vain päivän kerrallaan, politiikan ja polemiikin olen unhoittanut, ne eivät kumpikaan kuulu luontooni.

Etkö, oma kultani, voisi näiksi loppupäiviksi unohtaa politiikkaa? Koeta siitä irtautua, älä puhu siitä, se olisi tarpeellinen lepo sinulle ja tekisi kiusautuneille hermoillesi kovin hyvää. Koeta siellä — täällä eivät kumminkaan anna sinulle rauhaa. Sydäntäni kirvelee ja vihloo aina kun muistan mitä koettelemuksia sinulla nykyisin on ollut ja kuinka vähän olen sinua voinut auttaa.

Kyllä meistä kaikista olisi hupaisempi, jos sinäkin olisit täällä, vaan koetamme olla epäitsekkäitä, kun tiedämme, kuinka koko sielusi ja ruumiisi kaipaavat virvoitusta. Muistan aina iltaisin kaipauksella, kuinka suloista minun oli maata kainalossasi, kuinka siinä unohdin kaikki harmit ja ikävyydet, tunsin aina vain olevani sinua lähellä, tunsin olevani mieheni, elämäni, kaikkeni lähellä, sinun lähelläsi, jota rakastan ja jota sieluni rakastaa — ilman sinua olisi eloni tyhjä, arvoton.

Tunnen sen niin selvästi, koko olennollani. Jospa sinä, kultaseni, minua niin rakastaisit!

Viivy, kultani, siellä niin kauvan kun toimiltasi voit.

Jumala sinua vaaroista varjelkoon. Annan sinulle sellaisen suudelman, jossa sielu ja ruumis yhtyvät.

Mirjam.

11.

Lapsi tuli.

Sydänkulta! Orjon ja Mirjamin kauneudenjanon ihmekukka! Pyhä piltti, pieni mailmanparantaja, uuden suvun uurtaja, esi-isiensä ja esi-äitiensä syntein anteeksiantamus… Ja miehestä, uneksijasta, tuli vakava isä, ja vaimosta, tytöstä, tuli äiti, jota sekä pyhästi kammotti että makeasti nauratti tämä oma muutoksensa.

Äsken vielä lapsia molemmat — nyt lapsen kasvattajia. Äsken vielä mielestään vapaita kuin perhoset lentääkseen kukasta kukkaan — nyt ikuisesti yhteensidottuja suloisella rakkauden solmulla, lapsella. Niin. Nyt he olivat yhteensolmittuja ja tunsivat sen molemmat.

Ja he tunsivat kumpikin sielussaan että nyt, mitä ikinä heidän välillään sattukoonkin, heidän on kuuluminen yhteen, heidän kahden — kolmannen vuoksi, joka on osa heistä kummastakin.

Vasta nyt he ymmärsivät elävässä kokemuksessa että lapsi on jumalallinen tasapainon osoittaja kahden toinen-toiselleen antautuneen ihmisen elämän vaakalautojen keskellä.

Elämän myrskyisellä merellä vaimo on ankkuri ja mies laiva, mutta ankkuriköyttä ovat vain lapset. Katkaiskaa köysi: ankkuri jää iäksi syvyyteen ja laiva harhaa karille.

Mutta silti eivät he vielä ymmärtäneet kaikkea.

— Ajattele, kuinka onnelliset me sentään olemme, Mirjam.

— Niin. Suutele minua.

— Ja kuinka kiitolliset saamme olla että meillä nyt on lapsi.

— Mutta minä tahtoisin Helsinkiin, Orjo.

— Kumpaa sinä enemmän rakastat: pikku Leijoako vai minua? kysyi mies.

— Minä kysyn sitä samaa sinulta, jos pitäisi valita Leijon ja Mirjamin välillä…

— En kummastakaan luopuisi. Mutta sinä, minä pelkään, rakastut niin Leijoon että unhoitat minut.

— Kyllä sinä uskot itsekin että minä sinua kaipaan. Kuule Orjo, sinä et saa koskaan nukkua eri huoneessa.

— Ohoh.

— Et koskaan! Minua niin peloittaa. Ja on niin hirveän ikävä.

— Mutta onhan sinulla lapsi.

— Ei se ole sama.

— Mutta työn vuoksi.

— Kyllä minä järjestän.

— Niinhän minäkin haluaisin. Juuri minähän olen enin yksin…

— Annas kun suutelen sinua.

— Senkö tähden sinä minua suutelet että pääsisit Helsinkiin minun ainoita rahojani tuhlaamaan?

— Hyi kuinka sinä olet ilkeä, Orjo!

— Ja sinä pikku veitikka!

— Nyt minä laitan sinulle oikein makeat kahvit. Mutta lupaa ettet käännä selkääsi…

— Mutta juuri minun selkäni takanahan sinä sanot olevan niin turvallista.

— Niin se onkin. Vaan kun sinä — sillä lailla…

— Kylläpä tämä torttu tosiaan on hyvää.

He nauroivat molemmat ja nauttivat "herraa" ja "rouvaa", josta lumouksesta heidät pian kuitenkin irroitti omat velvollisuutensa: äitiä kutsui lapsen huuto ja isää leipätyö.

Näytti tosiaan että ne pienet hattarat tai ne äkilliset ukkospilvet, jotka heidän lapsettomana aviovuotenaan olivat heidän onnensa aurinkoa uhanneet, nyt olivat tyysten poistuneet.

Ei kukaan syrjäinen voinut muuta sanoa kuin että "herrasväki Korelius", sekä herra että rouva, "näyttivät onnellisilta." Ja vanhat, kuihtuneet rouvat loivat nuoreen, kukoistavaan Mirjamiin niin merkitseviä, ikäänkuin ihailevia ja samalla salakateellisia silmäyksiä. Minne ikinä nuori pari tuli vieraskäynnille, heidät otettiin erikoisen ystävällisesti vastaan. Ja kaupungin piikatytöt huokailivat: "Ei luulisi siitä rouvasta että on jo lapsen tehnyt — niin on vielä vihantaverinen kuin nuori tyttö."

"Ja kuinka kaunis lapsikin heillä on!" sanoivat ihmiset. "Imetettäneenkö äidin maidolla?" — "Ei kuulu äiti voivan." — "Sääli niin kaunista poikalasta, tulleeko eläjää?" — "Silloinhan siitä vasta tuleekin." Mutta vanhat pudistivat miettiväisinä päätään.

Niin kauvan kuin Mirjamilla oli joku omaisista auttamassa häntä pienen lapsen hoidossa, tunsi hän että. äitinä olo oli komeaa ja suloista ja kantoi päänsä ylpeästi pystyssä. Mutta heti kun hän kadotti apulaisensa ja lapsi jäi yksinomaan palvelijattaren ja hänen itsensä varaan, huomasi hän ensi kerran, kuinka kiinnisitovaa oli äidin kotielämä. Piikatytöistä ei ollut mitään apua öiseen aikaan, ne nukkuivat aina kuin pölkyt jalat paljaina, pää hupussa, eivätkä kuulleet, vaikka olisi tykillä korvan juuressa ammuttu. Ja nuoren rouvan oli pakko hoitaa lapsensa yötä päivää, alituisesti sitä kapaloida ja kuivittaa, alituisesti sitä syöttää tuttipullosta tai viihdyttää tyhjällä imukkeella, kylvettää joka ilta, alituisesti sitä nukuttaa ja sille laulaa kauniita lauluja. Mutta siinä sivussa piti myös keretä satoja muita asioita: valmistaa ruokaa miehelleen, käydä ostoksilla, siistiä palvelijattaren huonoja jälkiä, parsia miehensä rikkinäisiä sukkia tai ommella kiinni hänen nappejaan, järjestää huonekaluja toisin, tehdä parannuksia keittiössä, naulata akkunaverhoja, pitää huolta omasta pukeutumisestaan, lukea sanomalehtiä ja seurata kirjallisuuttakin.

Vielä pääsi sentään joksikin tunniksi vieraisiin miehensä kanssa, vielä saattoi päästä juhliin ja huveihinkin, mutta huoli lapsen hoidosta ja pelko kodin vartijasta seurasi nyt mukana minne ikinä menikään.

Ja tämä kaikki oli Mirjamille, äskeiselle vapaalle neidolle, uutta ja ikäänkuin ennen laskematonta. Pikku Leijo, pikku Leijo — oh, kuinka hän sitä kultasilmää rakastikaan, mutta —?

Jotakin oli olemassa, jota hän ei sulattanut. Kyllähän Orjo auttoi minkä omilta töiltään ehti päivillä talousjärjestyksessä ja joskus hiukan yölläkin, kun lapsi huusi, mutta —? Miksi kaikki sentään oli näin? Tai näinkö olikin avioelämän tarkoitus? Tätäkö varten hän, Mirjam, oli antautunut miehelle?

Oh kuinka tyhmästi hän taisikaan ajatella. Eihän heidän kannattanut kustantaa erityistä lapsenhoitajaa niin pienillä tuloilla kuin mitä Orjolla oli ja mistä sellaisia uskollisia vanhoja hoitajattaria saikaan? Ja sitäpaitsi: ne hemmottelivat lapsen, pilasivat sen, vaativat itse passausta ja orjuuttivat kotielämän. Ei, oli niin ihanaa, varsinkin yön aikoina, olla kahdenkesken Orjon, oman miehensä kanssa, maata hänen kainalossaan ja kuiskutella hänelle huoliaan — Orjo ei saanut syöstä perhettään aineelliseen köyhyyteen, Orjon täytyi keksiä hyvä toimeentulo, niin että he kaikki voisivat elää huolettomasti ja onnellisesti…

— Rakas Mirjam, älä satuta arkaan paikkaan, minä en voi sinulle hankkia kaikkea, huokaa mies.

— Mutta myönnäthän sinä Orjo itsekin, että meillä on vielä kaikki niin puutteellista… Olisi edes pesukaappi ihmistenlainen…

— Ihmistenlainen! huudahtaa aviomies kiihtyen. — Taas sinä käytät tuota ärsyttävää sanaa. Minä sanon sinulle että pesukaappi, puinenkin, kelpaa meille. Kiitä että sinulla on puinenkaan! Saattaisihan olla, että täytyisi pestä silmänsä pakkilaatikon päältä.

Ja aviomiehen sielun silmissä vilahtaa kuva heidän kotinsa ensimäisestä syysillasta, jolloin he käsikädessä olivat istuneet pakkilaatikon päällä leimuavan tulipesän ääressä ja haukanneet samaa voileipää — ja olleet onnelliset.

— Mirjam, muistatko…?

Kun lapsi iltaisin myöhään tai aamuisin varhain nukkuu kiltisti, unhoittavat nuori isä ja nuori äiti ikäänkuin tuon kolmannen olemassaolon ja leikkivät sulhasta ja morsianta, nauttivat yhdyselämästään täysin siemauksin. Ja pienten odottamattomien ukonpilvien terävien salamain ja kohisevain kuurosateitten lomassa he, kaksi nuorta aviopuolisoa, tuntevat elämänsä virran solisevan suloisesti kuin keväisen lämpimän sateen, joka mehullaan höystää maan, sulattaa talven roudan ja kasvattaa tuoreen ruohon ynnä kukkaset kedolle.

— Mirjam, sinä olet vielä kaunis, sinä olet kauniimpi kuin tyttönä — minä en tahtoisi sinua koskaan tehdä rumaksi! puhelee onnellinen aviomies.

Lapsi herää ja alkaa korvia särkevästi huutaa.

Nuoren rouvan silmissä välähtää, hänen jokainen hermonsa värähtää.

— Odota, kuiskaa hän ja juoksee keittiöön.

Kun huoneessa taas on hiljaisuus, hiipii Mirjani miehensä viereen, naurahtaa ja hymyillen kietoutuen miehensä syleilyyn sanoo:

— Jos ei Leijoa olisi…

— Niin meidän elämämme ei olisi minkään arvoinen, sanoo mies.

— Lastahan minäkin tahdoin, puhuu Mirjam uinaillen, mutta sitä minä olen ruvennut miettimään, miksi miehet pääsevät helpommalla.

— Tahtoisit tietysti olla mies?

— Tahtoisin! Voi, kyllä se olisi ihanaa!

— Vaikka et tiedä miehen kärsimyksiä?

— Pyh!

— Mirjam, niinä sanon sinulle, että mies kärsii enemmän hengessään kuin nainen ruumiissaan.

* * * * *

Kuukaudet kuluivat. Miehen aineellinen asema kävi yhä horjuvammaksi. Hän teki työtä, aatteellista, taistelevaa työtä, mutta hänen työllään ikäänkuin ei ollut siunausta. Vaimo huomasi kaiken, joskus hänen vaatimuksensa huolettomammasta toimeentulosta, joskin oikeutetut, kuitenkin ilmitulomuodoissaan kuohahtivat yli rajojen ja saivat miehen loukkaantumaan, suremaan että hänelle ei muka ollut sattunut henkisempää elämäntoveria, joka häntä ymmärtäisi, mutta kuitenkin kulkivat he vielä kauniisti käsikädessä — ja tahtoivatkin kulkea — elämänsä myötä- ja vastoinkäymisissä.

Mirjamin täytyi luopua niin paljosta ja elää epämääräisissä toiveissa. Ja Orjon täytyi hammasta purren nöyrtyä kohtalonsa alle ja kiittää Jumalaa että oli hänellä sentään suloinen elämänjakaja ja iltojen toteenkäynyt ihanne; ennenkaikkea että oli hänellä suvun jatkaja, sydämen paras kulta, lapsukainen. Sen, kolmannen edessä, hän tunsi olevansa vastuunalaisempi kuin vaimonsa edessä.

— Orjo, kuule yksi asia, sinä et saa minua viedä isäsi ja äitisi kotiin asumaan.

— En minäkään, Mirjam, sitä tahtoisi, mutta aluksi olemme pakotetut siirtymään sinne.

— Niin, suloista minustakin on päästä sinne kesäksi, mutta lupaathan, Orjo kulta, muuttaa talveksi Helsinkiin?

— Se nähdään sitten, Mirjam. Elämä ei ole leikkiä… missään.

Viikot kuluivat, kevätvirrat pauhasivat ja lumi suli humisten kaupungissa ja maalla.

Aviopari Korelius käveli illoin kaupungin puistikoissa. Mutta mies näytti hiukan hermostuneelta ja nuori rouva entistä kalpeammalta ja antoi kärsimättömiä vastauksia miehelleen. Kotiin tultua he kuitenkin aina lapsensa kehdon ääressä toisiaan suutelivat, pyytäen anteeksi hermostuksensa.

Se on totta, Orjo, minä sinua tahallani ärsytin, — sanoo vaimo. — Mutta älä koskaan minua käsivarresta nipistä, se tekee minut vielä myrkyllisemmäksi.

— Rakas Mirjam, vastaa aviomies kyyneleet silmissä, — minä en ymmärrä itsekään mikä minuun menee… sen vain tiedän että silmänräpäyksessä, jos sinä, jonka pitäisi olla minua lähinnä, työnnät minut pois ja poljet sitä, mitä minä pidän hyvänä, minä tahdon pakottaa sinua huomaamaan oman asemasi ja silloin… En osaa selittää.

Mutta minä inhoan kaikkea ruumiillista kosketusta kurituksen tarkoituksessa… Kuule, meidän lastakaan ei saa koskaan lyödä.

— Kunpa sinä itse sen muistaisit —!

Näin he vannottivat toinen toistansa, nuori aviopari, joka oli lähtenyt avioelämän teräväsärmäiselle salakariselle merelle voimatta kumpikaan kohottaa tulevaisuutensa esirippua.

Ja arkityönsä lomassa he hakivat lohdutusta toistensa rinnoilta pitäen tätä elämänsä kummallisena ja ehkä ainoana välikappaleena.

Mutta eräänä kevätkesän iltana oli heidän kaupunkilaiskotinsa typötyhjä, ja nuori rouva istui matkapukimissa pakkilaatikon päällä, lapsi sylissä.

Mies tuli ulkoa ja ilmoitti: Hevonen on pihassa, nyt lähdetään. Ja kohta vieri pieni matkue ulos kaupungin portista kadoten sinihaaleaan kevätmetsään.

12.

Kun ei miehellä vaimon mielestä ole oikeata virkaa, kun hänen toimeentulonsa on satunnaisten tulojen varassa, kun on pakko hävittää oma talous, repiä akkunoista kauniit verhot ja riistää seiniltä kultakehyksiset taulut sekä lyödä kaikki ensimäisen kodin rakkaat huonekalut vuosikausiksi yhteen läjään johonkin kylmään makasiiniin ja, luopuen kaikesta omasta, asettua epämääräiseksi ajaksi asumaan toisten ihmisten kotiin, osaksi tai kokonaan toisten armoille, kuinka hauskaan ja ystävälliseen seuraan hyvänsä — silloin alkaa vaimo arvostella riippuvaista asemaansa ja tuntea itsenäisyyteen pyrkivässä sielussansa outoa kärsimystä, jota hän tuskin osaa kenellekään selittää. Hänen rouvaunelmansa ovat saaneet kovan kolauksen, hän kuvittelee mielessään toisten rouvain sormia, jotka osoittavat häneen, hän kuulee kuiskauksia, jotka nostavat veret hänen poskiinsa. Niitä sormenosoituksia ja niitä merkitseviä kuiskauksia ei kenties ole olemassakaan, — ja hän tietää ehkä itsekkin sen — mutta hän aavistaa niitä voivan olla tai voivan tulla ja hän on kuin tulisilla hiilillä. Lisäksi vielä sukulaispiirissä, joka ei ole hänen sukuansa, hän ei tunne itseänsä yhtä vapaaksi kuin toinen. Hän saa osakseen huomaavaisuutta, kenties rakkauttakin, kenties sydämellistä osanottoakin, mutta hänestä itsestään tuntuu että häntä sittenkin pidetään vieraana ja suvaitaan ainoastaan kohtalon satuttaman sukulaissuhteensa takia ja että jokaista hänen tekoaan salaa seurataan ja arvostellaan. Miniän osa! Mirjam rakasti miestänsä, ainakin uskoi rakastavansa — mutta ei tahtonut taipua miehensä asettamiin elämänpuitteisiin ja ottaen syyksi että miehelle saattoi olla terveellistäkin jäädä yksikseen työskentelemään omiin ajatustöihinsä sekä että häneltäkin, vaimona, erillään ollessa välttyi mahdollisuus liian pian tulla äidiksi toiselle lapselle, hän käytti ensimäistä tilaisuutta päästäksensä pois Orjon sukulaiskodista, ja huolimatta miehensä huolestuksesta ja koko vanhan perhekunnan sydämellisestä kiintymyksestä heidän lapseensa, hän varustautui matkaan juuri sellaiseen vuoden aikaan, jolloin ihminen enin tuntee hellää tarvetta olla lämpöisessä, valoisassa suojassa ulkonaisen luonnon ankaralta uhkaukselta.

— Voi Mirjam, täytyykö sinun nyt todella lähteä? kysyy aviomies tammikuun pakkas-aamuna, kun matkahevonen jo odottaa valjaissa.

— Niin kultani, kyllä minun täytyy, vastaa nuori vaimo puuhaten lapsen pukemisessa.

— Jättäisit edes Leijon tänne!

— Ja sinäkö hoitaisit?

— Niin, yhdessä muiden kanssa.

— Ja ne kaikki sitten kritiseeraisivat sinä myös — että onpa äitiä, kun heittää lapsensa! Ei Leijoa heitetä!

Nuori isä katsoi kaihomielin pieneen punaposkiseen poikaansa, joka hänen mielestään oli hauskimmassa kehitysijässä oppien joka päivä uusia konttaustemppuja. Hän oli sille laittanut omat vasarat joilla poikanen kovasti kalkutteli lattiaan. Poikanen osasi jo soperrella muutamia sanoja ja harvinainen äly loisti sen silmistä. Isä oli tuntenut omituisesti ymmärtävänsä pienen piltin sielunelämää Ja nyt hänen täytyi erota!

Kulkuset helisivät, reen jalakset kitisivät — Mirjam läksi. Orjo saatteli perhettänsä puolentoista peninkulmaa ennenkuin hennoi heistä irtautua. Tähtien valossa palasi hän, porollansa ajaen, takaisin läpi synkkien metsien, elämäänsä vakavasti miettien. Hän tuskin huomasi, miten hurjasti poro laukkasi, hänen huulillaan tuntui Mirjamin erosuudelma ja hänen silmissään välähteli pikku Leijon viimeinen kirkas katse rekivällyjen sisästä, ja muistaessaan, kuinka pitkälle matkalle pikku Leijo oli raahattu halki maan, valtasi hänet kauhu ja pelko. Irti isästä, irti isoisästä — sehän oli suuri synti…

Hän vaipui ikäänkuin hiljaiseen rukoukseen, josta hänet havahdutti poron äkkinäinen seisahtuminen. Ja kun hän astui väljään asuinhuoneeseen, huomasi hän ensimäisenä pikku Leijon puuvasaran, joka oli unohtunut auki heitetyn kirjan päälle. Mitä, Jumalan nimessä, oli tästäkin ikävästä tuleva?…

* * * * *

Mirjam ajoi tähtien valossa läpi lumisten korpien. Hänenkin mielensä pyrki olemaan ristiriitainen. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään miehensä yksin? Tämä synkkä erämaa yksinäisyyden hiljaisuudessa kouristi kaameasti sydäntä.

Hänen silmänsä kimalsivat kosteina. Leijo kultasilmä nukkui — nukkui ymmärtämättä, mistä oli kysymys. Onnellinen — onneton lapsi!

Jotakin ratisi nuoren rouvan muhvin sisässä. Mirjam muisti että Orjo oli majatalon pihalla hyvästiä heittäessä pistänyt hänen käteensä paperilipun ja luvannut lukea vasta illan tullen. Orjo se oli niin hänen tapaistaan. Mirjam kaivoi lipun esiin ja koetti lukea tähtien valossa. Mutta valo oli liian lievä. Vasta yötalossa, kun Leijo riisuttuna nukkui, hän tuolille laskemansa kynttilän hohteessa luki mitä Orjo oli kirjoittanut:

Matkakirje Mirjamilleni.

Minne kulkenetkin — sydäntäsi säästä elämän ikäviltä muistoilta. Mikä on ollutta ja mennyttä sitä ei enää voi toiseksi tehdä. Koettakaamme vapautua sellaisesta katumuksesta, jolla vain raskautamme elämäämme raskaammaksi kuin mitä se jo on.

Mutta itsemme kaikinpuolinen puhdistus — kas se on meidän tehtävämme. Kaivelkoon suru rintaamme, mutta hyvät päätökset ja toistemme hyvien puolien muistaminen tuottakoon meille lohdutusta ja toivoa, jolla kannattaa elää. Kun olemme kaukana toisistamme, silloin vasta osaamme arvostella oman käytöksemme. Ja silloin vasta varmasti tiedämme, miten on oltava että se toista tyydyttäisi.

Ei meidän tarvitse toistemme heikkouksia enää huutaa omissatunnoissa me myrkyt liiaksikin tunnemme.

Hiljaisuus meitä opettakoon ja yksinäisyyden valtava tuska. Jumalan äänen me kuulemme, jos silloin tahdomme — oi tehkäämme siitä itsellemme jotakin pyhää.

Kun kaitselmus meidät yhteen saattaa, muistakaamme silloin erilläolon vakava opetus.

Oi ystävä, minulla on suuri salainen tuska ja hirveä on eriämisen ajatus — mutta sinun hyvä hengettäresi palauttakoon minulle vielä armon ja tehköön minut paremmaksi. Meidän on pääseminen sille avioliiton kehitysasteelle että halki ilmojen, sanaa hiiskumattakin, tunnemme toistemme avuntarpeet ja kykenemme toisiamme lohduttamaan elämän kamalassa yksinäisyydessä.

Sinä, Mirjami, et ole yksin niin kauvan kun lapsikultamme on sinun kanssasi. Tulkoon lapsesta sen hyvän jatkaja, jota ei isänsä ehkä jaksa perille kehittää näinä koettelemuksen aikoina.

Jos kuinka köyhäksi jäänet (Mirjamin silmät sumenivat kyyneliin) — siinä on sinun rikas elämäntehtäväsi. Jos kärsit niinkuin minä omasta itsestäsi, silloin me puhdistuneempina ja kokeneempina jälleen ilolla voimme yhteen pyrkiä. Vapaaehtoinen eroaminen vieköön sielumme vapauteen ja vapaaehtoiseen rakkauden uudistumiseen.

Nämä ovat hätäisiä rivejä pimeänä iltana ennen lähtöäsi. Varjele lastamme kaikelta pahalta. Se on pääasia. Ja mitä itseesi tulee, rupea tositeolla ruumiin voimiasi vahvistamaan. Ainoastaan sitä sinulta vaadin — itsesi ja perheesi onneksi. Tässä asiassa tahdon olla "tyrannisi."

Orjo.

* * * * *

Nuori rouva matkusti edelleen ja saapui vihdoin monen vaiheen jälkeen matkansa perille.

Mirjamille oli kirjeiden kirjoittaminen jollakin tavoin vastenmielistä, mutta nyt hänen täytyi oppia se asia ikävöivän miehensä takia. Orjo oli lennättänyt hänelle kirjeen jo läpikulkukaupunkiinkin ja Mirjam oli siihen vastannut ainoastaan muutamia rivejä, kertoen miten lapsi oli suoriutunut maataipaleilla ja kuinka suloisesti hän oli sen kanssa nukkunut majataloissa. Mutta hän oli huomauttanut, ettei saanut kirjoitetuksi mitä ajatteli.

Orjo rakkahani! alotti hän Etelä-Suomeen päästyään. — Olemme saapuneet perille. "Ei kai sitä huvikseen sellaista matkaa tee", sanoivat ihmiset junassakin. Otimme II luokan makuuvaunun, vaan ahdas ja kuuma oli sielläkin. Leijo heräsi joka kerta kun juna pysähtyi. Kun maanantaina söin illallista, niin seuraava ateria oli vasta päivällinen keskiviikkona täällä. Ne junavaihdot olivat hankalat. Tapasin sentään aina auttavaisia ihmisiä, hyviä tuttaviakin. Muuan konduktöörikin piteli lasta, lämmitteli housuja ja kanteli isoa maitopulloa edestakaisin. Asemahuoneella oli renki vastassa. Leijo raukkanen koetti olla niin kärsivällinen, vaikka monta kertaa täytyi kesken unia herättää. Rouva Starck on asettanut meille täällä niin mukavasti ja kodikkaasti. Talon tyttö on meillä kummallakin apuna. Olemme koettaneet poikaa opettaa ihmistavoille. Leijo sanoi kaikille oudoille herroille "itä, itä" ja nauroi niin iloisesti.

Kysyit tavaroistamme siellä — läpikulkukaupungissa. Kävin niitä katsomassa, aukoilin laatikoita ja niin kuristavan tuntui rintaa. Palttoosi riippui yksin jätettynä seinällä. Vedet silmiini vierähti, kun tutuille ja ystäviksi käyneille huonekaluillemme viimeisen silmäyksen annoin. Laatikot olivat täynnä kauniita käsitöitä, peilejä ja tauluja, nyt ne ovat sinne kätketyt, kellekään iloa tuottamatta. Kultaseni, kuinka kauvan?

Sivakat jäivät, mutta luvattiin lähettää jälkeeni. Jumalan haltuun Orjoni. En voi nyt enempää kirjoitta. Lämmin syleily

vaimoltasi ja pojaltasi.

Sedälle, tädille ja kotiväellesi terveisiä. Rouva Starck lähettää sinulle terveisiä ja kiittää sinua, että päästit meidät tänne.

13.

Nyt alkoi oikea kirjevaihto ja oikea kirjetulva nuoren avioparin välillä. Sydämen kirjat levähytettiin auki ja monet salatut tunteet kaivettiin näkyviin molemmin puolin. Tosin ilmeni samaa kuin ennenkin: uroslinnun hurjaan lauluun naaras vastasi hillitymmin ja harvakseen, mutta kummankin ääni sointui ihmeellisesti yhteen elämän synkässä korvessa.

Lumen ja pakkasen maasta

24 p. tammikuuta.

Rakas Mirjam!

Vihdoinkin lensi kirjeesi lumimyrskyn halki tänne korven hirveään yksinäisyyteen.

Kaksi viikkoa ja kaksi vuorokautta olin alati tuskitellut, kuinka perille pääsitte. Kirjeestäsi ei käy selville, onko lapsi terve ja oletko itse?

Sen että tunsit sielun kouristuksia niitä hyljättyjä huonekalujamme katsellessa, sen minä, kultaseni, liiankin hyvin ymmärrän. Mutta älä koskaan enää niistä puhu — puhu kaikesta muusta, mutta älä niistä hyljätyistä huonekaluista ja särkyneestä taloudesta. Se on roskaa nyt puhua niistä — meidän kesken. Ymmärrätkös? Epätoivon vimmaan virittää vaimo sen miehen, jolle ei omantunnon eikä Jumalan tuomio ole kylliksi rangaistusta… Parhainta tarkoitit, mutta älä luule että minä sekuntiakaan elän unhoittamatta meidän yhteistä kotia.

Otetaan asia puhtaan järjen kannalta. Jos laiva on karille tarttunut, niin se tietysti on karilla, mutta mitä me, purjehtijat, siitä toisillemme valittelemme. Lempo vieköön: elämmehän vielä eikä myrsky meitä kumpaistakaan ole mereen huuhtaissut. Olojen mukaan asettukaamme ja tarkastakaamme tyynesti, miten tästä on selviydyttävä. Ruikutukset pois.

Emme liene ainoat, jotka kärsimme. Kunpa oppisimme kunnialla kärsimään, mitä kärsittävä on.

Verta vuotaa sydämeni elämänpettymyksestä, mutta kun tyynesti ajattelen, niin on asiain tila aivan luonnollinen. Tiedät, ystäväni, että minä askaroitsen aamusta iltaan — enkä kuitenkaan saa rahaa. Laiskaa ei minusta ikinä tule ja onhan sekin jotain…

Älä nyt kultani hätäile — nöyrrytä mielesi äläkä minua kaikista huonoimpana miehenä pidä, sillä se on sielullisesti vaarallista.

Jos ei avioliittomme tätä kolausta ja sumua syysyössä kestä, niin sen täytyy raueta, vaikka sydämet verta tihkukoot ja elämä kuinka kamalalta tahansa tuntukoon. Pessimistin muuten sopisi toivoa elämäntoverikseen — optimistia. Sinulla on Leijo — minulla ei mitään. Jos tietäisit, miten kirvelee sinun ja kultalapseni kaukaisuus! Koeta ymmärtää minua ja jää tällä kertaa hyvästi, rauhoitu, rakkaani, ja järkeenny…

Orjo.

Orjo kultaseni! vastasi Mirjam. — Onpa tässä kestämistä itselle kullekin. Syödä vieraan ruokaa, asua vieraan huoneessa, josta ei tiedä minä päivänä ulos ajetaan. Niellä kaikki, salata kaikki, olla tyyni, vaikka kuinka sisässä kiehuisi.

Kaikissa tapauksissa on rouva Starck ihmeteltävä ihminen, uhraa oman mukavuutensa muiden tähden, aina muista huolehtii, ottaa sydämestään osaa toisten iloihin ja suruihin. Ei hän ole sinullekkaan katkera.

Leijo on terve ja virkku. Istuu jo aivan itsekseen lattialla ja kiipeää pallia vasten seisaalleen. Muka itsekseenkin nousee ylös niin että panee kädet ja jalat lattiata vasten ja muun ruumiin nostaa kohoksi ylös ja on niin hullunkurisen näköinen siinä asennossa. On minusta monessa suhteessa hyväkin että hennoin heittää sinun kotikyläsi ja saavuin rouva Starckin luo neuvoja saamaan pojankin suhteen. Dietti on tietysti uudestaan järjestetty, poika saa omena- ja taatelimuhennosta ja riisi- ja kaurapuuroa marjamehun kanssa ynnä maitoa melkein saman verran kuin ennenkin. Nukkuma-ajat ovat myös eri tavalla järjestetyt, päivällä klo 10 ja illalla klo 6 sänkyyn ja aamulla klo 6 — työhön.

Rakas Orjo! Sain juuri kirjeesi, jota olinkin levottomana odotellut. Eihän meillä ole hätää, kun terveinä pysymme. Täällä saamme olla, jos tahdomme, ainakin kevääseen asti. Sitten voin matkustaa kuukauden ajaksi entiselle kotiseudulleni ja jos sinun saaresi uusi tupa valmistuu, niin muutamme sinne kesäksi ja elämme "kilin maidolla." auringonpaisteella ynnä kalalla, jota minä paraikaa opettelen valmistamaan — seitsemällätoista eri tavalla.

Leijo pyörii lattialla ja nauraa aina kun sivu menee. Poikanen ilmaisee hyvää tuultaan omituisella kurkkuäänellä — samalla kuin sinä "kukko kiekua." Junamatkalla hän sai liiasta kuumuudesta yskän, joka nyt sentään on lääkitty vatsakääreillä. Huusi se lapsi niin katkerasti että vedet silmistä tippui ja minulla kävi niin sääliksi. Olen pitänyt vielä tähän asti niitä kääreitä rouva Starckin määräyksestä, mutta aijon heittää, koska poika niitä niin pelkää ja huutaa kun pesuvadinkaan näkee ja jos jonkun kerran pääsee ilman niitä, niin kiljuu ilosta ja hokee "itä — itä" — ylin tyytyväisyyden ilmaus Leijo-pojallasi. Leijo osaa jo ottaa kahdella kädellä kaulasta, kun pyydän, ja jos sanon: "suutele äitiä", niin nuolasee poskea ja suuta hyvin sievästi. Kiipeää aamuisin viereeni, kiertää kädet kaulaani ja on niin äärettömän suloinen. Sydäntäni viiltää kun sinä niinä hetkinä mieleeni tulet.

Olen iloinen että se L—, joka sinulle kirjoitti niin terästävän kirjeen, on samaa mieltä kanssani mitä pikkupolitikoimiseen ja kotipitäjäsi sivistämiseen tulee. Rakas Orjo! Minä sanon nyt vielä viimeisen kerran — enkä koskaan sitten sano, jos niin tahdot — heitä politiikka huonommille, henkisesti köyhemmille, tyynemmille sieluille. Sinä teet väärin itseäsi kohtaan, teet tahallasi syntiä luontoa vastaan ja se se sinua nyt rankaisee. Heitä pois ajoissa — minä rukoilen sinua sinun itsesi vuoksi. Etkö näe että se tuo turman sinulle ja — meille. Lyö kädellä pöytään ja toisella otsaan ja sano: Jumalan nimessä minä sen hiiteen heitän. Olen saanut siitä jo kylliksi. En saastuta enää sieluani, aika heidätkin opettaa. Huutakoot ja haukkukoot, olkoon se heidän virkansa. Etkö näe että tuo kirottu politiikka astuu sinun ja sinussa asuvan Jumalan ihanimman lahjan väliin. Luonto kostaa.

Rouva Starck on käymässä H:ssä ja minä olen muka emäntänä. Tänne jätetylle sairaalle täytyy laittaa ruokaa 5 à 6 kertaa päivässä…

Leijo nukkuu, täällä on niin rauhallista. Olen lukenut Ahlgrenin Fru Marianne, Paulsenin En Digters Hustru, Jonas Lien Et Samliv, Ibseniltä jonkun näytelmän rouva S:n kanssa, ja luen paraikaa Strindbergiä. Täällä on myös Hilligenlei.

Sano äidillesi sydämellinen tervehdys. Olen päässäni kulettanut koko ajan hänelle kirjettä — kyllä hän tietää, kuinka kelvoton olen kirjoittamaan. Ole ystävällinen äidillesi, se tekee niin hyvää äiti-paran sydämelle, kaikessa hän sinua ajattelee, Jumala häntä siunatkoon.

Älä nyt loukkaannu Poikani. Lämmin syleily vaimoltasi ja pieneltä pojaltasi.

Kiitos Mirjam oikeasta kirjeestäsi! vastasi Orjo tähän kirjeeseen, lisäten heti perään: rahaa lähettää, sillä taskussani on ainoastaan yksi markka ja velat yhä kasvavat. Mirjam rakas: Sinun täytyy nyt kestää, tuntukoon miltä tahansa. Sinä et aavista, miten minun sieluni tila on. Mutta jos me molemmat valitamme, silloin ollaan hukassa. Olen sinulle aikonut joskus kirjoittaa vakavammankin kirjeen, joka koskee meitä henkisen avioliiton kannalta. Sinun mentyäsi näet yökaudet mietin menneitä tekojani, joita ei voi enää tekemättömiksi saattaa. Tässä elämässä on tärkeämpääkin kuin raha ja koti. Ja ne, nuo menneet tekoni, tai niiden merkitys — se on ensin ratkaistava. Lyhyesti: minun hermoraivokohtaukseni kuinka ne voivat taata sinulle elämän? vaikka rahaakin vielä saisi? Ja — jos en minä parane? Tokko minua ymmärrät?

Sinulle ja Leijolle suruisin, suloisin suudelma

Orjolta.

Muutamia päiviä myöhemmin perheenisä jo ilmoitti vaimolleen pian saavansa hiukan enemmälti rahaa. Johon Mirjam vastasi, yhtä lyhyellä viestillä kertomalla miten Leijolle tuli hampaita ja miten poikanen jo oli tutustunut "Rebekkaan."

Sitten seurasi tällainen kirje.

Lumen ja pakkasen pitäjästä 14 p. helmikuuta.

R. M.

Usein kun olen rasittanut aivojani päivän töissä, joilla ei loppua ole, tulevat yöt läpivalvotuiksi. Ja silloin, yön hiljaisina hetkinä, painavat sielua hirveät ahdistukset. Ja muistaa niin elävästi kaikki, mitä on tapahtunut. Ja tuntuu silloin niin luonnottomalta että on yksin ja sinä lapsen kanssa siellä. "Kuinka ovat he sinne joutuneetkin — mikä siihen on syynä?" Ja tuntuu ettei Jumala, se hirveä, salainen hallitsija, salli enää minun, miehen ja isän, teitä tavatakkaan?…

Hyvä Jumala, mitä siis onkaan tapahtunut, millainen olen ollut minä, koska tällainen rangaistus minua ehkä kohtaa? Niin, niin… silloin ja silloin olin sellainen ja sellainen… ja siinä totuus, jota ei voi peittää… Onko mahdollista että minä, joka naisesta niin haaveilin ennen, olen sellaiseksi tullut? Eikö se ole unta vain? Ei! jokainen paikka, missä päivillä kuljen, tuo mieleeni muistoja ja kuvia likeisestä menneisyydestä. Minä olen ollut paha omalle vaimolleni. Paha? kunpa kaikki siinä olisikin. Mutta minä olen ollut… Ja silloin tulee niin kauhea sieluntila että sitä on vaikea kestää… Ja tulee ajatus semmoinenkin että koska asiat ovat tässä määrin pilalla, niin menköön kaikki murskaksi. Kaikki rikki on parempi kuin repale, jota ei voi korjata!… "Kuinka minä häntä syleilisin, jos hän tällä hetkellä olisi tässä ja koettaisin korjata…" Oh! kuiskaa järkeni, useasti ennenkin olet suudellut ja luullut kaiken sillä paranevan, mutta jo seuraavana päivänä — sama kurja näytelmä… ja hermokohtaukset…

Kuinka siis luottaa pyhiin päätöksiin! Mikä se aina särkee nuo pyhät päätökset ja tekee minut kahta kovemmaksi vaimoni edessä? Mikä? Missä ovat ne hienot vieterit, ne herkät vivut, joilla kaikki keikkuu? Yksinomaanko minun sydämessäni? Niin kyllä… siispä olen mennyttä miestä… mutta… Mitä mutta? Kuinka uskallan yhä vielä ajatella, etten muka yksin ole syypää? Enkö voi loppuun asti nöyrtyä ja tunnustaa?

Mutta minullahan on erikoisen salainen kyky nähdä syitä ja vastasyitä. Ihan sairaloisesti hautoa ja epäillä… Jospa tässäkin, siis… Tietysti näen! Näen… Kas tuosta ja tuosta pienenpienestä painimesta se riippui se ja sekin… räjähdys. Minä olin kyllä siivosti varottanut, hellinä hetkinä muistuttanut varomaan sitä ja sitä nappulaa, ettei rakas vaimoni siihen koskisi… mutta, hän, se suun lapsi, meni koskemaan… Ei uskonut, ei aavistanut, että niin hirveä räjähdys syntyisi niin pienestä kosketuksesta! Ja sitten: eikö hän minua usein ärsyttänyt, tahallaankin ärsyttänyt? Ja minä olen aina sanonut, ettei petoa saa ärsyttää ja että minussakin, ihmiseläimessä, on peto, kun se etsimällä etsitään pesästään. Mutta — mitä tämäkään auttaa, jos tietää, mistä kaikki on johtunut? Jos ei sitä enää voi pysäyttää tuota inhoittavaa tapaa, jolla muka tahtoo masentaa pahuuden?… Jos syy kokonaan olisikin minussa — olisi lohdullisempaa. Ainoastaan toisen tarvitseisi muuttua. Mutta kaksi? Hänellä, rakkaalla vaimollani, ovat jo omat tapansa eikä hän niistä luovu. Oi Jumala! Oi Jumala! Armahda, herätä näkemään. Pienistä asioista sallitaan paisua suuria. Tulitikusta tehdään tulivuori. Kuka tekee?

Miksi juuri minä? Siksikö että kärsin ja olen nähnyt ihanteiden särkyvän… ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi kuin hän, vaimo kultani, vaimo parkani, joka minua ei ymmärrä, siksi että olen… jota hän itsetiedottomasti pilkkaa; Oi! "Jos hän minua olisi ymmärtänyt, jos hän olisi sieluni liikkeet ja värähdykset ajoissa tajunnut, niistä ne milloinkin aiheutuivat — niin ei sitä eikä sitäkään olisi tapahtunut!"

Kuinka vähän olisikaan tarvittu! Kuinka vähän — naista vaan. Mutta minähän kuulunkin haaveilevan yhä sellaista naista, jollaista ei ole? Ei, se on valhe Sellaisia on. Sellaisia on, jotka osaavat varjella perhesointua äkkiarvaamattomista särähdyksistä.

"Aina minä vaan syytän toista ja lykkään psykologiset vaikuttimet toisen niskoille?"

Siinäpä se, tässä on kompastuskivi, josta ei kunnialla yli pääse. Me olemme kahden koko avarassa maailmassa eikä kolmas osaa meitä sovittaa. Suutelot eivät sovita! Aistit eivät yhdistä! Mikä lihasta syntynyt on, se on liha, mutta mikä hengestä — se ainoastaan on henki. Henkinen sopusointu? Mistä se saadaan?

"Rouva Starck iskee hänen päähänsä uusia aseita minua vastaan. Rouva Starck vihaa minua salaa, vaikka teeskentelee ystävyyttä tyrkyttääksensä vähitellen vaimooni kaikki ne mielipiteet, jotka sitten törmäävät minun 'itsekkäisyyttäni' vastaan, kuten termi kuuluu. Kauniissa koulussa hän on! Rouva Starck tähtääkin salaa eroomme tulevaisuudessa, koska hyvin tietää että minulla on häntä kohtaan antipatiaa. Semmoisissa köydenpunomisissa on hän ennenkin rekordeja saavuttanut."

Kuinka voin näin hirveästi epäillä hyväntekijääni?

Koska olen niin paatunut. Saadaanpa vain nähdä. Rouva Starck on tietysti oikeassa, mutta rouva Starck — on myös väärässä. Ihanteihin nähden on hän oikeassa, mutta indiviidiin ja välttämättömyyteen nähden väärässä. Kumpi on kalliimpi? Mirjamin emansipatsioniko vai Orjon onnellinen läpipääsy avioliitossaan? "Mirjamin on opettaminen sitä itsekästä ihmistä!" "Et saa taipua, vaikka katkeaisit, et siihen etkä siihen." "Se on sellaiselle (minulle) hemmotellulle — terveellistä."

Kuulen ääniä kulissien takaa. Mutta tietääkö kukaan että Orjo Korelius on valmis ostamaan viimeiset elämän vuotensa vaikka kuinka kauheilla tunnonvaivoilla ja kärsimyksillä, kunhan vain saapi olla — oma itsensä!

Ei siinä vaimo eikä lapsi-kultakaan suuria merkitse.

Siispä hän sortukoon omaan mahdottomuuteensa; vaimo ja lapsi säästykööt. "Vaimosta ei saa, tehdä orjaa." Oi Jumala, olenko siis hänestä sen tehnyt? Minä? Kun joku kansankiihottaja kärsiville nälkäisille huutaa että he ovat orjia, niin nämä vähitellen sen uskovat ja alkavat raivota. Ja jos joku rouva Starck hienosti osaa painella oman kultani sydänvietereitä, niin kuka tietää — eikö tämäkin tunne olleensa jalopeuran luolassa?

"Kuinka sinä, Orjo rakas, saatat ajatella noin kauheasti?"…

"Kuinka sinä, Mirjam rakas…" Niin, enempää en osaakkaan sanoa. Tämä oli vain yhden ainoan hetken ristiriitaisuuksien kuvaus "tuhannesta ja yhdestä yöstä."

Se on tietysti muka "ohimenevää" kaikki. Suokoon Jumala.

Usein painaa rintaani paha aavistus että sinulle ja Leijolle jotakin tapahtuu ja pelkään postissa hirmusanomia. Jospa voisi alottaa uudelleen! Tutki kultani hienoimpia neuloja sydämessäsi. Mutta sitä minä usein itsekin säpsähdän: kuinka voipi Mirjam minua rakastaa kaiken sen jälkeen, jolla olen koettanut hänen lempeään järkyttää ja tekeytynyt kovemmaksi kuin olenkaan?

"Ei olisi kummallista, jos hän kokonaankin… sillä puoleksi luopunut on hän jo nyt!"

"Ei olisi kummallista, jos hän turvautuisi johonkin toiseen mieheen?"

"Ja minä — johonkin toiseen naiseen?"

"Vaikka ei sitä ole."

Hirveätä puhetta tämä — hermojako taas.

Mitä auttaa anteeksipyytämiseni, jos kuitenkin tahdon tehdä sinut orjattarekseni? En usko enää hyvän voittoon itsessäni, kun ei minua kukaan auttane. Ja kuitenkin, hellimpinä hetkinä, rukoilen hyi, se on alentavaa, sanoo samalla järki.

Näin minä sisässäni taistelen. Suudelma sulle ja Leijolle!

Orjo.

Tähän kirjeeseen ei kuulunut mitään vastausta. Aviomies oli neuvoton. Hän tuskin muisti mitä oli kirjoittanutkaan, mutta piti luonnollisena että vaimo aina vastaa. Mutta Mirjam oli vaiti.

Rakas Mirjam ja Leijo pieni!

huudahti aviomies alottaen uuden kirjeen.

Turhaan olen vahtinut jokaista postia. Hyvä Mirjam, et aavista, mitä voit aikaansaada kirjoittamattomuudellasi. Tulee kuvitelleeksi niin paljon liikaa, kun on yksin kinosten keskellä. Vai oletko sairastunut vai onko Leijo kipeä, vai mitä oikein on tapahtunut? Onko rouva Starck toimeenpannut jonkun mielenliikutuskohtauksen, jollaista voin otaksua? Älä Jumalan nimessä anna rouva Starckin sekaantua väliimme, parasta hän tarkoittaa, ymmärtää paljon sielunliikkeitä, tekee laskuja — mutta tekee myös vääriä laskuja, on aina altis tekemään elämän traagillisemmaksi kuin se todella on. Hän on ihmeolento, valtava persoona, mutta hänen sielunsa voima levittää ympärilleen sekä siunausta että myös sellaista, joka on jotain päinvastaista. En sitä osaa sanoa, ehkä käytän vääriä lausumia, mutta minä todella ajattelen niin että hänen syvällinen jumaluudenharrastuksensa toisinaan, käsittämättömien lakien pakosta, lankeaa kiroukseksi, kuten muutkin ihmiset innostuksellansa tuottavat pahojakin seurauksia. Eikö se ole kummallista että minä tällä tavalla saatan puhua entisestä hyväntekijästäni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta… ehkä koko kurjasta elämäänjäämisestänikin? Niin voi ihminen arvosteluissaan muuttua! Tosin minä näen hänessä jaloa enemmän kuin tuhannet muut ja kuolemaani asti häntä muistan, mutta minä en saata hänen kanssaan läheltäpitäen seurustella — tämä lienee minussa jonkun inhimillisen täydellisyyden luonnollista, ikuista janoa.

Viime kirjeeni, jossa kuvailin unettomien öitteni sielunharhailuita ja omantunnon tuskia, lienet osannut järjellisesti vastaanottaa? Lienet osannut? Vai senkö tähden juuri olet vaijennut? Etkö kerro?

Kuule Mirjam, nyt jos koskaan on meillä tilaisuus vapaasti keskustella kaikesta, mikä elämäämme sisältyy, nyt on meillä tilaisuus oppia oikealta kannalta toinen-toisemme tuntemaan — miksi, rakas ystävä, et tahtoisi uhrata aikaa ja vaivaa kirjevaihtoon! Minä soisin että näkisimme toisemme sekä myrskyssä että auringonpaisteella… Nyt on yö ja lumimyrsky pauhaa, olen väsynyt, täällä on koko päivän ollut satunnaisia vieraita ja minä olen ollut jäkäläretkellä ja saanut kaahlia tyhjintoimin… siksi olen väsynyt, ihmeellisesti väsynyt politiikasta ja muusta, mitä muut puhuvat. Se Hovikosken rouvakin tuli tässä ja istutti minut viereensä oman sänkyni reunalle ja lausuili terveisiä muka salaisilta ystäviltäni siellä meidän hyljätyssä kaupungissa… minä muka olin ollut sankari ja nyt se muka muistetaan… mutta kun saaren tuvasta mainitsin, alkoi hän puida nyrkkiään ja sanoi: "et saa, muista se, et saa — sinusta ei ole tänne — se olisi liian romantillista." Hölynpölyä hän puhui, mutta sinulle pyysi terveiset toimittamaan. Tietysti ihmiset ovat tehneet numeron sinun poistumisestasi, näen selvästi että takana käy ilkeitä arveluita, sepä tietty. Talonpojatkin alkavat kysellä että milloin se rouva sieltä tulee… Nyt en jaksa. Oh näitä öitä, sinä poiskarannut lintu…

26 p. helmikuuta. Lumimyrsky on yöllä peittänyt meidät taas niin että lapion avulla täytyy raivata tie ulos. Äiti on väsynyt jo aamusta alkaen, vanhukset ovat viimeaikoina väsähtäneet maailman menoon ja jos sattuu vieras taloon, ovat aivan onnettomat. Likeisille ollaan liiankin vieraanvaraisia. Et usko, kuinka sunnuntaipäivät ovat ikävät kaikilla on ikävä, sekä vanhuksilla että palvelijoilla, ja silloin vasta selvään tuntee, kuinka luonnotonta on ettei samassa talossa ole ainoatakaan nuorta naista — eikä lasta, joka ilahduttaisi.

Poikaseni! niin. Minä vertaan itseäni suhteessa omiin vanhempiini ja näen siinä asiassa paljon korjaamattomia kohtia. Minä vannon itselleni: Leijon sielun perässä tahdon ainakin minä, isänä, pysyä, tahdon antaa hänestä kehittyä toisellaisen kuin miksi itse olen tullut, en tahdo vainota mielipiteitä, tahdon vain ohjata ja ymmärtää, kenties on hänestä siten tuleva parhaimpien ajatusteni tienraivaaja… Kyynelet pyrkivät silmiini Leijoa ikävöidessä ja minä sen tunnen, kuinka siinä pojassa on osa omasta sielustani…

Tunnustan että kodin olemassa-olosta riippuu osaksi sisällisenkin suhteen eheänä pysyminen. Mutta kuitenkaan ei raha, tuo kirottu raha, jonka Kristus kieltää, ole elämän onnen perustus… Yötä päivää haudon, kuinka saada lisää rahaa… tietysti minä rakennutan tänä keväänä sen pikku tuvan saareen, jos suinkin varamme riittävät. Ja silloin — oi ystäväni!

Lumi kiipeää jo yli akkunan, jonka takana kirjoitan. Politiikasta en uskalla kullalleni puhua sanon vain että olen koettanut parastani. Villitys on yleinen joka puolueessa, elämme vaikeassa ajassa ja muista se, mitkä suurtapahtumat sattuivat avioliittomme toisena vuotena. Jää nyt hyvästi, oma kulta, koeta ymmärtää, ja jollet taaskaan kirjoita, niin en tiedä mikä tästä tulee.

Mitä miettii oma kulta elämämme mahdollisuudesta?

Naputa Leijoa minun puolestani päähän ja kirjoita joskus meidän mamma rukallekkin, joka vesissä silmin Leijoa kaipaa ja samoin isä-ukko, joka päivä-päivältä kuulee huonommin. Muista Leijon suomenkieltä ja ilmoita heti, kun ensi sanan sanoo. Olivatko pikku pieksut sopivat?

Suudelma surevalta

Orjo mieheltäsi.

Ei tähänkään kirjeeseen vielä saapunut vastausta. Aviomies oli nyreissään. Millainen vaimo hänellä olikaan? Eräänä maaliskuun aamuna hän heräsi auringonpaisteeseen ja mainioon hankikeliin ja muisti kaihoten että oli Mirjamin syntymäpäivä. Ja hän tahtoi taas kirjoittaa, mutta kirje tulvahti täyteen kyläpolitiikkaa — kansankiihoittajia ajeli joka päivä sydänmaillakin. Sanomalehdet vilisivät mieskohtaisia pilkkakirjoituksia. Orjolla onneksi oli oma työnsä, joka häntä siinä määrin kiinnitti että persoonapolitiikka jäi varjoon. Ja sen, oman työnsä nojalla, hän ainoastaan kesti Mirjamin vähäpuheisuuden. Hän lopetti kirjeensä terveisillä rouva Starckille sekä "kevyellä vasaranlyönnillä Leijon poskelle."

Vihdoin hän sai kirjeen Mirjamilta.

"Sinä ihmettelet", kirjoitti vaimo "— mikä on syynä etten ennen ole kirjoittanut. Epäilet että sinua kiusatakseni en muka kirjoita. Olen ollut kirjoittamatta siksi etten osaa teeskennellä. Viimeisen edellisessä kirjeessäsi oli minulle niin paljon nielemistä ja punnitsemista, etten todellakaan ollut valmis sinulle kirjoittamaan. Se jätti minuun niin raskaan ja painostavan vaikutuksen."

"Siksi että kärsin… siksi että olen nähnyt ihanteiden särkyvän… ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi kuin hän (minä)" — niin sanot ja minä uskon sen täydellisesti. Kahteen ensimäiseen kohtaan en ollenkaan kajoa, käyn kiinni vain siihen herkkätuntoisuuteesi, josta näyt nauttivan ja teet siitä itsellesi avun, jonka nojalla nostat itsesi yläpuolelle muita. Minä, ei-herkkätuntoinen, tiedän että se johtuu sinun hermosairaudestasi ja toivon että sinä sen myös niin ymmärrät ja koetat siitä vapautua. "Vaimoparkasi, joka sinua ei ymmärrä!" "Siksi että olen… käsite, jota toinen salaa pilkkaa." — Luuletko että "vaimoparkasi" — nuori elämänhaluinen nainen — olisi voinut rinnallasi elää ja sinun taisteluihisi osaa ottaa — ainakin kärsimällä — jollei hän sinua olisi ollenkaan ymmärtänyt, jollei hän sinussa näkisi parempaa kuin monet muut? Kaikkia sielusi värähdyksiä en ymmärrä ja se kai johtuu siitä että niissä on seassa suuri prosentti sairaloisuutta. Uskotkos Orjo että jollen olisi sinua vähääkään ymmärtänyt, olisi se rakkauden kipinä, jonka rintaani sytytit, aikaa sitten tuhaksi sammunut. Sinun hermopuuskiasi en ole koskaan — oman elämäni uhalla — tahtonut ymmärtää enkä sitä kipeää sielusi lankaa syvälle seurata. Olen sitä katsellut vain terveen silmällä, olen elänyt siinä toivossa että tuo sairaus vähitellen paranee, olen koettanut pettää itseäni katselemalla sitä sormien välitse, olen ärsyttänyt sinut tahallani äärimäisyyteen asti salaisessa toivossa ettet vihastuisi — ja kuinka iloinen minä aina olinkaan, kun sinä olit pitkämielinen etkä vihastunut, vaikka kuinka koetin kuljin ja elin, elin kuin se, joka on pitkän aikaa raskasta taakkaa kantanut ja sitten yhtäkkiä tuntee itsensä vapaaksi. Kuinka lyhyitä ne nuo minun iloni hetket ovat olleet, mutta on niitä sentään ollut!

Olen sanonut mitä jo aikoja ennen olisin voinut sanoa, mutta minun tunne-elämäni on niin mitätöntä, ettei siitä kannata puhua, vielä vähemmin kirjoittaa. Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei ymmärtämistä kaipaa eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut vaatia.

En minä ole rouva Starckia uskotukseni katsonut. Osaan minä omat asiani tietonani pitää. Puhummehan me tietysti useastikin sinusta, Leijon isästä ja minun miehestäni, kuinkas muuten. Poika rukan täytyy saada kelkka, tilasin sen jo siskoni ostettavaksi. — Orjo! Minulla olisi sinulle yksi pyyntö. Etkö sepitä meille Leijon kanssa yhteistä, tuutilaulua, tietenkin minun laulettavakseni? Leijo nukkuu paljon paremmin, jos laulaa. Osaa poika sanoa: itä, äti, tätä j.m.s. Poika on niin vikkelä, nousee seisaalleen, kun vaan yhdestä sormesta kiinni saa. Sydäntäni kirveltää ettet saa seurata ainokaisesi kehitystä etkä nauttia hänen suloista, viatonta seuraansa etkä nähdä niitä ilosta loistavia silmiä, punaisia poskia ja aina nauravaa sievää suuta!

Rahakirjeesi olen saanut.

Suutelo omalle Orjolleni, jota useasti muistan ja kaipaan,

Mirjamiltasi.

14.

Orjo Korelius tuijotti Mirjamin kirjeeseen, sillä hänen sydämeensä olivat sattuneet vaimon sanat: "— — — mutta minun tunne-elämäni on niin mitätöntä ettei siitä kannata puhua, vielä vähemmän kirjoittaa. Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei ymmärtämistä kaipaa eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut vaatia."

Rakas Oma Tyttö! lennätti hän vastaan. — Vihdoinkin alat hiukkasen, hiukkasen avata sisäistä olentoasi, sitä, jota juuri olen sinussa tahtonut nähdä! Ja juuri siitä sinun kannattaa puhua ja kirjoittaa! Se on ainoa silta, jota myöten me henkisesti tulemme yhteen. "Pisara hiljaista taistelua?" Oi Mirjam kulta, anna anteeksi, minä ymmärrän, ymmärrän kaikki mitä sinussa liikkui nuo sanat sielustasi päästäessäsi. Ne sanat minua leikkasivat, panivat sydämeni itkemään ja siinä itkussa oli katumusta ja vienoa sääliä ja sovituksen halua ja kykyä osata asettua sinun mielesi kannalle. Ja tahdoin heittäytyä sinun kaulaasi, langeta polvilleni, mutta sinä olit kaukana poissa, erotettuna, erinneenä…

Ja olisin sinulle heti lennättänyt tunnelmani, mutta sitten tarttuivat sieluuni sanasi toisesta paikasta kirjettäsi: että jollet olisi minua ollenkaan ymmärtänyt, niin olisi se rakkauden kipinä, jonka rintaasi sytytin, aikoja sitten tuhaksi sammunut. Ja minä kauhistuin järjessäni ja sielunvihollinen pani minut arvostelemaan: "Joka noin kirjoittaa, hän ei enää rakasta, hän elää vain kauniiden haaveiden jäännöksillä ja pettää itsensä ja miehensä."

Sentähden synkistyin ja näin olevani sen kadotuksen partaalla, jossa olen kauvan jo sanonut olevani, mutta jota en sisimmässäni ole uskonut. Ja sentähden en heti kirjoittanut, vaan kidutin itseäni. Ja minussa syntyi ääretön katkeruus ja onnettomuuden tunto että sinä et kirjoita, vaikenenpa tai en… Minä olisin tahtonut että juuri sinä, joka lapseni kanssa minun luotani poistuit, tuntisit tarvetta minulle paljon kirjoitella. Kohtalo ei minulle tätäkään pientä iloa suonut. Pakottaa sinua kirjoittamaan ei mikään mahti mailmassa voi. Joka postin tullen on minun koettaminen unhoittaa että minulla onkaan perhettä… Se on kauheaa, vaan sinä et siitä välitä.

Miksi te, monet naiset, halveksitte itsessänne sitä, mikä miehelle on arvokasta: sielun analyseerausta, rehellistä paljastusta, olipa pohjalla mitä tahansa? Kaikkien värivivahdusten tutkimista sen edessä, jota ne koskevat? Niin olen minä alati tehnyt ja jos siitä lienee ollut vahinkoakin, niin enemmän siitä on ollut hyötyä, sitä väitän.

Omituisesti sinä, Mirjam, selitit sen, miksi toisinaan olet tarkoituksella minua kiusannut ja ärsyttänyt — vastoin parhainta tuntoasi? — mutta sangen luonteenomaista se taitaa naisissa olla! Sanon omasta puolestani: olet antautunut vaaralliseen leikkiin ollessasi kuuro hirmumyrskyn lähestyvälle äänelle! Itsekseni lienen toki minäkin itkenyt… Jos olisin tietänyt että tähtäät johonkin vakavaan, niin varmaan olisin tuossa uhkapelissä useamminkin onneksemme onnistunut. Kaikesta tästä koeta kirjoittaa vielä tarkemmin itseäsi kaivelemalla, se on molemmille hyödyksi.

Sinä kirjoitit ettet minun hermosairauttani ole koskaan tahtonut ymmärtää etkä sitä surullista lankaa sen syvemmälle seurata.

Voi! ehkä se juuri tässä piileekin se, jota olen onnettomuudekseni tuntenut. Mahdollisesti alkuperäisessä luonnossani, mahdollisesti siinäkin että niin kauvan sain olla rouva Starckin ja muiden naishenkilöitten seurassa, jolloin naisen hellyys minulle esiintyi kaiken minussa kihisevän kipeän ymmärtäjänä, lohduttajana ja poistamista haluavana — on syy ja juuri siihen että olen avioliittoa naisen puolelta odottanut täydellisenä miehen sielun seuraajana ja vaalijana, toisin sanoen: kuvitellut saavani olla yhtaikaa lapsi ja mies sellaisen naisen turvissa, joka yhtaikaa on sielun lääkäri ja hellä puoliso — suuret, runollisen suuret vaatimukset — mutta ne näyttävät syvälle minuun juurtuneen.

Palaan taas siihen omakoti-kysymykseen, jota tiedän sinun yhä hautovan. Tunnustan että itse kärsin siitä yhtä paljon kuin sinäkin, mutta koska se asia toistaiseksi on mahdotonta, täytyy minun lohduttaa itseäni jonkunlaisella uskonnollisella katsantokannalla. Elämä, jos siinä on henkeä, ei riipu varoista, vaan tykkänään sisäisestä kohtaloonsa tyytymyksestä!

Sitten on minulla seuraava tärkeä muistiinpano sinua varten: Sano Mirjamille että ne epäsovun oireet, mitkä nuoressa avioliitossamme ovat ilmenneet, ovat — pienimpiä alkusyitä tarkoin tutkien — aiheutuneet siitä, ettei nuori vaimo ole pannut tarpeeksi huomiota oman terveenäpysymisensä säilyttämiseen; hän ei ole välittänyt miehensä aamukävelyvaatimuksista y.m.s:sta, vaan ainoastaan pakosta niihin suostunut, mikä pakosta suostuminen on miehelle ollut yhtä katkera ilmiö kuin alituinen vastaan paneminen.

Niin, sinun parastasi olen tarkoittanut, tarkoittanut sitä että jos sinä ruumiillisesti saisit itsesi kukoistukseen, niin sinussa viriäisi sellainen varma elämänhalu, mikä minuakin, miestä, elähyttäisi! Olenhan aina uskonut luonnon lääkitysvoimaan ja tiedän kokemuksesta että kun mikään muu ei auta, luonto ainakin auttaa. Olet syyttänyt ajan puutetta, mutta kyllä sinun täytyy tunnustaa että aikaa on aina haluavalla. Monta kertaa olen harmissani yksikseni kuljeksinut metsissä tuntien pettymystä ettei elämäni nuori kumppani useinkaan ole kanssani — en aina pyytänytkään tietäessäni kuinka kiusallinen pykälä se sinulle oli. Rakas Mirjam: koeta panna vieläkin sydämellesi tämä arkipäiväinen asia, et usko, kuinka paljon se merkitsee. Nytkin, kun olet poissa, kuvittelen mielessäni: "Mirjam hoitaa itsensä hyvin, silloin ja silloin hän menee hiihtämään harjulle, ihailee metsiä ja lumikiteitä, ihailee taivaan tähtiä ja aurinkoa ja tuntee kunnioitusta Jumalan puhdasta luontoa kohtaan; hän oppii ihailemaan rumiakin ilmoja, joita hän ennen 'inhosi'; hän oppii urheilemaan luonnon elementtien uhallakin ja vastustamaan oman luonnon hemmotteluhimoa; päivä-päivältä hän palaa punaposkisempana kotiinsa Leijon luokse, silmät virkeinä, niska suorana, ryhdikkäänä kuin metsän sinipiika… hän — minun vaimoni — minuakin varten, samalla kuin itseään, hänen poskensa punoittavat ja povensa huokuu ja vartalonsa notkahtelee joustavasti; hän tahtoo että miehensä hänestä pitäisi, senkin tähden hänen täytyy olla kaunis — se ei ole synti, se ei ole ruma ajatus."

"Ja sitten kun toisemme kohtaamme, hämmästyttää hän minut uhkeudellaan ja on kuin morsian…"

Pitääkö minun katkerasti pettyä? Täytyykö minun nähdä sinut kenties riutuneempana kuin mitä olit lähtiessäsi! Et ollut tosin huononnäköinen, mutta et myös ollut terveennäköinen, joka varmasti johtui siitä ettet käyttänyt tilaisuuksia ulkourheiluun. Eiköhän vaimo, jolla on kaksikin lasta, voisi hoitaa terveyttään?

Usein minä sinua olen katsellut tällä mielellä: "Sinä vanhenet minulta pian, jollet tarmokkaasti ryhdy ennenaikaista kuihtumista vastustamaan."

Itsesi iloksi, lapsesi iloksi, miehesi iloksi, ympäristösi iloksi — herää ja ala uusi elämä.

— — —

Taas tuli posti, mutta sinulta ei hiiskaustakaan. Saanenko juoda katkeruuden maljan pohjaan asti.

Ja kuitenkin sinua muistan ja huomaan uneksivani yhteiselämään, vieläpä yhdyselämäänkin, josta nyt niin kauvan olemme erillämme olleet. Pelkäätkö minua? Ja se ilonsäde Leijo, jota kaikki ikävöimme! Nyt kerron sinulle töistäni ja raha-asioista — — —

Jospa kuitenkin kirjoittaisit kirjeitä! Millaisia tahansa, kunhan ne vain ovat rehellisiä.

Koetan olla kirjoittamatta siihen asti että saan sinulta vähintäänkin 4 arkkia pitkän kirjeen. Sinä kirjoitat erinomaisesti, paljon paremmin kuin minä, jos vain tahdot.

Voi jos tulisit nyt kevätkelillä tänne! Etkö todella sitä ole ajatellut? Nyt täällä on niin kaunista. Kuinka kestänen kevään ilman sinua!

Tuutulauluni seuraa, laula sitä Leijolle. Rakas oma kulta, suudelma sinulle hyljätyltä

Orjoltasi (jos niin uskallan sanoa.)

Vastauskirjeessään edelliseen Mirjam ensimäiseksi kiitti miestään valtakirjasta, jonka tämä oli lähettänyt. Hän kertoi eduskuntavaalikiihkon olevan hänenkin olinpaikallaan ylimmällään.

Sosialistit pitävät joka ilta kokouksia — "saisi olla teidänkin kansakoulunopettaja kuulemassa, onko herra vai talonpoika." Mirjam kertoi itse olleensa erästä naispuhujaa kuuntelemassa. "Olin alkanut tässä itsekseni tuumia, kun kaikki ovat niin villissä, että enköhän minä tee väärin, kun en mitään toimita puolueen hyväksi — vaan sen puheen jälkeen sain omalletunnolleni taas rauhan." Sitten kertoi nuori äiti saaneensa kauniin kelkan Leijolle. Orjon lähettämistä rahoista hän taas kiitteli, mutta lausui huolestuksensa tulevaisuudesta. Tunnusti haluavansa johonkin naisille sopivaan virkatoimeen, josta itsekkin ansaitsisi rahoja. Mutta rouva Starck oli hänelle sanonut: "Jos aijot olla naimisissa ja saada lapsia, niin se on synti ja vääryys tulevia lapsiasi kohtaan." Sitten hän kertoi juuri olleensa lykkäilemässä Leijoa ulkona kokonaista toista tuntia. "Poika on niin kovin ihastunut kelkkaansa. Sanoin hänelle sinun terveisesi ja poikasi vastasi 'bäää!' Hän osaa määkiä, ammua ja haukkua. Käytetään joka päivä tallissa ja navetassa. Kun minä häntä nukutan, niin matkii lauluani, haukkuu ja määkii. Syöpi poika joka päivä appelsiinin ja omenan, kaura-, maissi-, riisi- ja mannaryynipuuroa. — Uneksin sinusta koko viime yön", jatkoi Mirjam kirjettään. "Olimme aavalla merellä, myrskysi ja laiva heilui ja minä sinua etsin."

"Mitä suunnitteluja olet tehnyt ensi kesää varten? — Minulla olisi niin äärettömästi halu käväistä Helsingissä!"

Sitten Mirjam taas palasi juttelemaan hauskoja kaskuja lapsesta. Leijo on hyvin reipas, vaikka on tulossa neljä tai viisi hammasta yhtäaikaa, niistä kolme syömähammasta. Poika takoi sinun tekemälläsi korealla vasaralla "rebekasta" pohjan irti. Hän istui hyvin tyytyväisenä selkäni takana ja takoi hiljakseen pitkän aikaa ja kun käännyin, näin kädessä pyöreän porsliinilautasen ja ihmettelin mistä sen oli saanut. —

Leijo kultaseni istuu aina sylissä, kun häntä syötän, ja kun vatsa tulee täyteen, niin nostaa hän jalat pöydälle merkiksi, ja jos onnistuu, kastaa ne puurovadissa ja kaataa kaikki.

— Mitä sinä nyt niin kirjoitat että "hyljätty Orjosi?" Anna rakas Orjo anteeksi etten useammin ole kirjoittanut! Olen todellakin kauhea ihminen, hyvin itsekäs. Tulen aina niin iloiseksi, kun saan sinulta kirjeen ja tunnen tutun käsialasi.

Sua syleilen ja suutelen hengessä, oma mieheni ja ystäväni. Muista

Mirjamiasi.

Nuori rouva kummasteli että hänen miehensä pysyi lujana vaatimuksessaan ettei hän kirjoita ennenkuin saapi vaimoltaan "vähintään 4 arkin pituisen kirjeen." Vastinetta ei todellakaan tullut, kuten tavallisesti, ja sentähden Mirjam uudestaan tarttui kynään.

"Etelästä" toisena vaalipäivänä…

Rakas Mieheni!

Koko päivän on minulla ollut tunto että sinulle pitäisi kirjoittaa. Olen koettanut vakuuttaa itselleni että se on aivan tarpeetonta, koska nimittäin olen lähettänyt kaksikin kirjettä peräkkäin muutamien päivien kuluessa — ja tämä on kolmas. Kävin minäkin äänestämässä ja juhlalliselta se tuntui. Eivätköhän miehetkin nyt ala meitä — enemmän kuin ennen — respekteerata? — — —

Rakas Orjo! On sunnuntai-ilta myöhäinen. Kirjoitan tätä vuoteessa — ei tunnu unta tulevaksi. Leijo lapsemme nukkuu vieressäni, kuulen hänen tasaisen hengityksensä. Posket punoittavat valkoista tyynyä vasten ja pieni suu on puoliavoinna — tekee mieli painaa huulensa suuta vasten, vaan ei henno herättää.

Minä kaipaan sinua useasti — itkin äsken yksikseni — jos sinä sairastuisit ja jos tapaturma sattuisi. Jumala rakas, pyhä varjelkoon! Olen koettanut itseäni tutkia ja kaivella — vaikka on kauheaa katsoa elämää silmiin — paljon helpompi on elää päivä kerrassaan. Niin, surulla muistan, kuinka monta kertaa olet uhannut minusta eron ottaa. Vaikea on sitä ajatella minun ja vaikea siitä kirjoittaa. Olen koettanut ajatella ja tutkia asiaa — ja luulen, Orjo, ettei se olisi meille suuremmaksi onneksi. Entisyys ja kalvava omatunto myrkyttäisi kaiken onnen, jos sitä enää voisi löytää. Minä luulen että luonto, elämä ja sallimus on päättänyt meidät yhdistää ja meidän tulee kumpaisenkin puhdistua ja parantaa itsemme. Täytyy ajatella että tämä aika on meille koettelemus — jos me sen läpi pääsemme, niin, rakas Orjo, silloin tietäisi sille arvon panna, kun se on taistelulla saavutettu — on taisteltu omaa pahuuttamme vastaan. Paljon se meiltä vaatii — kunpa oppisimme ymmärtämään, miten meidän on elettävä, nyt kun olemme nuoria ja elämänhaluisia emmekä vielä vanhoja, jolloin kaikki on loppuun kulutettu ja elämä mennyttä. Pitää huomata itsessään viat — ei niitä toisesta etsiä — vain yötunnelmia nämä — tuttuja sinulle.

Osaan Leijolle tekemäsi tuutilaulun ulkoa. Ensimäinen on oikein hyvä, on niin hauska laulaa sinun tekemääsi laulua — kiitoksia, isä kulta. — Pian se poika todellakin osaa juosta, kävelee jo, niinkuin sanotaan, puuta myöten. Hampaita on kohta suu täynnä — niinkuin ehkä jo olen kertonutkin. Leijo on oppinut uuden sanan: paappu = lamppu.

Sinä purat ajatuksiasi oman-kodin suhteen. Olenhan minäkin puolestani tunnustanut etteivät huonekalut eikä oma-koti tee ihmisiä, kahta ihmistä onnelliseksi, jos ei parempaa sidettä ole — siinä emme muistaakseni milloinkaan ole olleet erimielisiä. Mutta minä luulen että miehen ja vaimon tarve saada oma koti on luonnon vaatimus. Sinä, joka nautit enemmän luonnosta, ymmärrät sitä enemmän ja elät luonnollisemmin kuin esimerkiksi minä ja muut proosalliset sielut minun kanssani — sinun olisi pitänyt huomata että villinä, s.o. luonnollisesti elävät eläimet, uros ja naaras, aina rakentavat "oman kodin." Ei mies-ikään päässyt karhunpoika vie nuorta miniäänsä mamman ja papan luo, vai kuinka? Sinä sen paremmin tiennet?

Tuota ensimäistä kirjettäni en ajatellut lainkaan lähettää, mutta menköön — älä huoli kovin kritikoida. Minun ulkona olemisesta sinä kirjoitit aika epistolan. Voisin siihen vastata ja tehdä pieniä muistutuksia. Muuta ei minulla ole puolustuksekseni sanomista kuin että: jos et sinä olisi niin paljon siitä puhunut että koko asia rupesi kyllästyttämään, niin ehkäpä minä olisin halukkaammin hoitanutkin terveyttäni, s.o. kävellyt ja hiihdellyt — mutta kun sinä aloit pakottaa, niin luonto teki tenän. Ehkä olet itsekin kokenut että jos sinulle sattuu kiivas väittely jonkun kanssa ja se toinen ihan hullunkurisesti suutahtaa ja käyttäytyy tyhmästi, niin silloin sinä et vihastu, vaan ihmettelet ja arvostelet ja moitit mielessäsi sitä toista, joka ei sen enempää osaa luontoaan hallita — vastakohdat synnyttävät vastakohtia. Jos sinä olisit huonosti hoitanut terveyttäsi, niin ehkä minä olisin tullut innokkaaksikin terveydenapostoliksi tahi päinvastoin.

— — Älä sinä, Orjo Poika, vaadi minulta pitkiä kirjeitä. Tiedäthän ettei kirjeiden kirjoittaminen kuulu minun avuihini. Minua, kultaseni, niin nukuttaa — suo anteeksi — ettei kynä tahdo kädessä pysyä. Mitä tarkoitat kun kirjoitat "Orjolta_si_, jos niin uskallan sanoa?"

(Olen niin vihainen noille siunatuille kun ja kuin sanoille. Minun korvani ei sano, milloin on ero tehtävä niiden välillä. Lohdutan itseäni sillä että te kirjanoppineet olette eroitukset niille keksineet — meille tyhmille loukkauskiviksi. Eivätkä minun päähäni säännöt takomallakaan mene, jos en niitä ymmärrä).

Saat sinä minulta satakin suudelmaa, jos tulet noutamaan. Sinä kuoppaposki ja punahuuli poika!

Syleily Orjolleni

Mirjamilta.

Oma kulta! vastasi aviomies kirjeessään. — Viime yönä kuutamossa saavuin kotiin peurallani syrjäkylistä, joissa olen ajellut sieluni ikävissä, miettien jumalaties mitä kaikkea. Minulla on näet viikko takaisinpäin tapahtunut täydellinen työnseisaus ja se on hyvin arveluttava asia. Huomaan liiaksi miettiväni omaa ikävääni, joka johtuu sinun kaukanaolostasi…

Miksi riistää itseltään ainoakin elämän ilon värähdys — tämä erillään-olo on muuttunut kidutukseksi, jonka laatua Sinä ehkä et ymmärrä…

Rakas Mirjam! Terveellinen on ollut meille tämä pieni erillään-olo, mutta älköön sitä jatkuko enempää kuin tarvis vaatii. Ajat ovat siksi levottomat että mitä tahansa voipi tapahtua — miksi emme siis kiiruhda yhteen? Ja miksi emme vielä toistaiseksi saata tavata toisiamme täällä, jonne kohtalo kuitenkin on niin paljon kalliita muistoja meille säilyttänyt? Täällähän lempemme syttyi kevätauringon paisteessa, kevätpurojen solinassa, täällähän kultapoikamme ensi kuukausiaan eleli. Minä onneton en tosin voi sinulle vielä tarjota omaa kotia sanan aineellisimmassa katsannossa, mutta ehkä sinä minun avullani osaat asiat niin järjestää että sellainenkin saadaan…

Etkö voi lähteä matkalle jo nyt heti tämän kirjeen saatuasi? Ihanat kevättalven päivät — hauska matkustaa. Minä siirtyisin kulmahuoneeseen ja sinä saisit Leijon kanssa asua tässä aurinkoisessa salissa… Appesi ja anoppisi ovat jo pari viikkoa olleet poissa ja yhä viipyvät yli pääsiäisen. Mamma rukka lähtiessään ihan itki valittaen että sinä muka olit täältä paennut siitä syystä että pidit häntä, anoppiasi "kavalana ihmisenä." Niin ne vanhat ymmärtävät meitä nuoria! Mirjam, Mirjam, mitä olet tehnyt? Pistäydy vain Helsingissä, jos haluat, mutta älä tuhlaa, ottaa niin lujalle saada lisää rahaa.

Jos ei sinun sielusi jano vedä sinua miehesi luo tänä keväänä, niin minulla ei ole mitään sanomista! Vaijetkoon silloin kieli ja kirjevaihtokin, joka ei näy kannattavan, kuten luulin.

Ei minusta ole avioeroon, älä sinä ikinä sellaista usko, vaikka ihannetaistelussani tulenkin sentapaista kuvitelleeksi. Tulkoon ero luonnollisesti, jos tulee, ei näin väkinäisesti ja väkivaltaa itsellemme tehden. Vai kuinka? Rientäkäämme yhteen uudella onnella ja uskolla, tuli mikä tuli! Hyi kuinka tämä jo maistuukin iljettävältä: neljä kuukautta — yksi kolmasosa vuotta jo erillään.

Täällä me yhdessä päätämme sitten, mitä on tehtävä, täytyykö miehen leipänsä tähden "tuppautua vaikkapa siihen virkaan, jota Juppiter vihaa." Kun ensin saisi sielunsa siivotuksi, niin sitten pyrkisi vaikka kuivaksi kuvernööriksi! kirjoitti Orjo.

Ole varovainen junamatkoilla! lisäsi hän kuvitellen jo vaimonsa matkustusta.

Toimintaan Mirjam ja viisaaseen ratkaisuun. Jos tulosi jäisi kesään, niin menisi kesäkin erossa — tässä tulee mies hulluksi eikä saata tehdä mitään. Älä kuuntele rouva Starckin kieltoa — tai ehkei hän kielläkkään?

"Jos aijot olla naimisissa" j.n.e. Jään nyt odottamaan pikaista tietoa, rahaseikkojen älä anna häiritä tuloasi — ne selviävät kyllä. Oi kunpa en tarvitseisi saada murhaavaa tietoa! lopetti Orjo juhlallisesti ja mieli liikutuksissa.

Kevät oli tosiaankin mennyt hänen päähänsä ja huilannut koko miehen niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin oman hillittömän kaihonsa!

2 p. huhtikuuta.

Rakas Orjo!

Illalla sain kirjeesi, jossa ehdotat minun sinne palaamistani vanhempiesi kotiin, isoon, aurinkoiseen huoneeseen. Hyvin houkuttelevaltahan se kuuluu.

— Et sinä näy osaavan asettua minun kannalleni. Et sinä tietenkään huomannut, kuinka minä koko siellä viime olin-aikanani kärsin. Koko elämä tuntui joutavalta. Ympäristön katkera kritiikki painoi kuormana. Vaikka olenkin niin vähän kehittynyt ihminen, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta tuon ympäristön alituista vaanimista kaikesta mitä tein tai olin tekemättä. Kirjoitin kerran rouva Starckille minkä käsityksen sain siellä olostani — "kaikki kulkevat ja kritiseeraavat toisiaan", minä siihen luettuna. Erotus minun ja muiden välillä on kumminkin siinä että toiset pitävät oikeutenaan arvostella minua, mutta samaa oikeutta ei ole minulla, sillä he: sinun vanhempasi, sinä, sisaresi ja veljesi — he ovat omassa kodissaan: minä sitävastoin armosta heidän leivässään. Sinä et ymmärrä, kuinka minä salaisesti kärsin joka ikinen päivä. Työ ei luistanut, se oli vain väkinäistä, tunsi itsensä hyödyttömimmäksi ihmiseksi maan kamaralla. Oletko koskaan ajatellut, millä silmällä omaisesi (vanhempasi olkoot pelistä pois luetut) sinua katselevat. "Se on vain Orjo, joka niin sanoo." Oletko ajatellut miten heidän arvostelunsa (heidän, jotka ovat sinut lapsesta saakka tunteneet) vaikuttavat minuun? Luuletko etten minä siitä kärsi ja etteivät ne minuun vaikuta! Luuletko esiintyväsi itsellesi edullisessa valossa sisariesi ja veljiesi keskellä. Vaikuttaako se minuun?

Olet minua välisti, noin sivumennen, moittinut umpimieliseksi. Olet samalla ajatellut että mitäpä sillä niin vähän kehittyneellä naisella juuri olisikaan sanomista. Tällä en tahdo kieltää etten ole vähän kehittynyt — myönnän sen täydellisesti — vaikka sillä hetkellä kun sen häneltä kuulin ja sinun kasvoissasi kieltämättömän hyväksymisen luin — niin, sillä hetkellä odotin, toivoin, että sinä, minun mieheni, olisit sille toiselle, jonka kanssa olin eläessäni pari sanaa vaihtanut, että olisit sille sanonut: "mutta minä en näe hänessä mahdottomuutta kehittyäkseen!" Sinä et olisi voinut sanoa: "miten voitte niin sanoa vaimostani, jota ette tunne?" Sinä et olisi voinut sitä sanoa siksi että tietysti kasvoissani on tyhmyyden leima, koska vieras ihminenkin kykenee niistä sen lukemaan!

Jospa sinulla sentään on ollut syytä sanoa minua umpimieliseksi! Jospa lienetkin huomannut että pitkien aikojen takaa minulta on purkautunut asioita, joista ennemmin olisi pitänyt huomauttaa! Oletko ajatellut, miksi olen salannut? Olet tietenkin tekaissut johtopäätöksen — hän on luonnostaan sellainen — — —. Vaan luonnostani minä en ole umpimielinen, katkera pettymys on minut siksi tehnyt. Mitä sinä ymmärrät "hyvällä ystävällä?" Minä ymmärrän että hyvä ystävä on se, jolle voin vapaasti ja peittelemättä uskoa suruni ja iloni, huoleni ja toiveeni. Hyvä ystäväni ymmärtää minua, jakaa kanssani surut ja ilot, ohjaa minua. Kun uskon ajatukseni ja elämäni hänelle, niin tiedän ettei hän niitä muille juttele, minun ei tarvitse kieltää häntä puhumasta niistä, hän ei sitä tee, vaikka kaskisinkin. Tieto siitä että voin vapaasti hänelle kaikki uskoa, ettei hän pakottamallakaan petä luottamustani, tekee hänet elämäni ystäväksi. Jos jompikumpi noista puuttuu, niin hän ei voi olla minun paras ystäväni. Luulen että tuo asia on avioliitossa hyvin tärkeä ja yksi sen elinehtoja.

Oletko sinä minun luotettuni ja minä sinun? Sinä et voi salata ajatuksiasi. Ennen sinä purit kaikki rouva Starckille, nyt minulle. Mitä et sano minulle, sanot muille, ja minä kuulen heiltä. Muutoin kävisi sinulle kuin höyrykattilalle, jota vertausta jossakin kirjeessäsi itse käytit.

Minä en ole voinut sinun kanssasi vapaasti puhua. Jos olen sitä tehnyt, niin olen katunut.

Minulla, Orjo, ei ole koskaan ollut hyvää ystävää. Luulin sinusta saavani. Petyin, kärsin ja opin salaamaan sisimmän itseni. Kuinka äärettömän suloiselta olisikaan usein tuntunut, jos olisin voinut sinulle kaikki puhua — vaan vaikenin. Tulin umpimieliseksi. — Miksi? Siksi että sinä olet liian avomielinen. Olet paljastanut minut vieraille ihmisille, kun vähiten olin sitä odottanut. Jos sinulla oli minulle neuvottavaa eli varoittamista, et tehnyt kuin ystävä, et puhunut kahdenkesken, kuka tahansa sai nähdä sinut minua nöyryyttämässä. Muistat kai, että kun eräs rouva kirjoitti tuhman ja loukkaavan kirjeen sinulle minusta, niin julistit hävyttömän syytöksen ruokapöydässä kaikkien kuullen — muut häpesivät, et sinä. Kuulijat veivät asian kulusta tiedon tuolle rouvalle ja — hän sanoi katkerasti katuneensa varomattomuuttaan että sinulle kirjoitti. Tahdoit kasvattaa minua. Et aavista, kuinka äärettömästi minua loukkasit! Jos se olisi ollut joku muu, vaan oma mieheni —!

En minä nytkään tätä kirjettä kirjoittaessani voi olla varma, ettet sinä tämän saatuasi julista vaikutelmaasi ruokapöydässä ja kuuluuta kylillä.

Eikö sinulla, Orjo, ole muuta minulle sanomista tai mitään minulle luvattavaa ennenkuin luoksesi pyydät? Täytyykö minun sitä sinulta pyytää ja vaatia? Jospa siitä olisit kirjoittanut!

Sinä tiedät mistä sinä ja minä meidän avioliitossamme olemme enin kärsineet, mikä sinulta vie omantunnon rauhan ja minulta ihmisarvon omissa silmissäni. Sinä olet aina luullut ja luulet että sinä siitä enempi kärsit. Olet sanonut että minussa asuu oppositsiooni kaikkea vastaan mitä sinä teet ja sanot. On siinä perääkin. Mutta mistä se johtuu? Armelias luonto on antanut minulle sen suojellakseni itsenäisyyttäni sinun yliherruuttasi vastaan. Ymmärrätkö että muutoin olisin painunut maan tasalle. Sinä panet minulle täyden kuorman, vaadit minusta vaimon, äidin itsellesi ja lapsellesi, sairaanhoitajan ja tahdottoman orjan. Vaadit että minun pitäisi tunkeutua ei ainoastaan sielusi terveisiin soppiin, vaan ymmärtää myös sielusi hermosairaat värähdykset. Ja sitten kun minä tuohon asti olisin päässyt, mitä minusta olisi vielä jälellä? Olisin väsynyt ja hermostunut, hermostuneempi kuin sinä. Miksi ei rouva Starck voinut hoitaa sinua ja erästä toista kauvemmin, miksi hän vain pikimmältään käy sen toisen luona? Sinä tiedät ettei hän olisi voinut sinua hoitaa ja että kaikki hänen voimansa olivat lopussa, jonka vuoksi hänen täytyi karkoittaa teidät pelastaakseen itsensä teidän hänen päälleen panemasta kuormasta, joka oli hänet musertaa. Ja kuitenkin rakasti hän teitä niin paljon! Tuon kaiken sinä tiedät ja tästä huolimatta voit ajatella, vieläpä vaatia että minun velvollisuuteni on kaivaa ja tuntea sairaat hermovärähdyksesi. Minun luonnollinen vaistoni sanoi jo avioliittomme alussa: "niin kauvan kun voit siitä itsesi varoa, niin sinulla on voimaa myös miestäsi parantaa ja — sehän on elämäni suuri salainen toivo!"

Jossakin edellisistä kirjeistäsi paheksuit sitä että minä en ollut tahtonut seurata tuota sinun kipeätä punaista lankaasi sen syvemmälle. Ja selitit että juuri sitä sinä naiselta vaaditkin ja että samalla kun sinä siis saisit olla yhdellähaavaa mies ja lapsi, minun, vaimon, piti olla sielun lääkäri ja hellä puoliso.

Lausumme molemmat mielipiteemme täydellä vakaumuksella ja ne ovat nyt kokonaan vastakkaiset. Luuletko että vielä kerran asiaa mietittyäsi voisimme päästä onnellisempaan suhteeseen?

Sinussa asuva (ehkä tietämättäsi ja tahdostasi riippumattomana) esi-isiltä peritty pakanallinen yliherruuden henki, tuo itsekkäisyyden henki, sokaisee silmäsi. Se pyrkii lannistamaan vaimosi itsenäisyyden, pyrkii tekemään vaimostasi orjattaren. Sinä olet toiselta puolen imenyt itseesi nykyaikuisen hengen siinä että asetat hänelle täydet vaatimukset. "Meidän avioliittomme onni riippuu sinusta, sinusta yksin se riippuu, ei minusta!" on sinulla tapana sanoa minulle. Ajatteletko samalla kuinka suuren kuorman ja vastuunalaisuuden sinä sälytät vaimosi hartioille? Oi jos minä näillä riveilläni voisin saada sinun silmäsi avautumaan, jotta älyäisit, uskoisit että avioelämän onni riippuu meistä kummastakin! Mikä pinttynyt, tuhma, itsekäs henki onkaan tuon harhauskon sinun sydämeesi juurruttanut? Sitä uskoa vastaan sinussa minä taistelen henkeen ja vereen. Minä en salli sen tappaa minun sisällistä itsenäisyyttäni, persoonallisuuttani, sinulle ja minulle surmaksi.

Tuo sinun pakanallinen henkesi se kiihoittaa sinua barbaarisiin menoihin oman vaimosi suhteen. Tuskin tunnustat minun kuolematonta sieluani, tuskin ymmärrät, mitä väkivalta vaikuttaa naisen sydämeen? Kuinka se häpeästä toisen tähden ja kärsimyksestä itsensä tähden kutistuu — sitten oman itsensä säilyttämisvaisto sen nostaa ja senjälkeen seuraa — oppositsiooni.

Huomaatko, tahdotko suoraan ja rehellisesti, epäitsekkäästi nöyrtyä itsesi edessä ja tunnustaa, missä syy ja juuret ovat siihen onnettomuuden tuntoon, josta jo kumpikin olemme kärsineet ja jota olemme koettaneet väärästä päästä parantaa!

Sinä luulet että minä vain hetkellisesti tuosta asiasta olen kärsinyt. Sinä et usko että se on ollut minulla alituisena painajaisena, sielun jyrsijänä ja mielen katkeroittajana.

Minä olen odottanut että sinä sinun vaimosi, poikasi ja tulevien lapsiesi äidin sielulle vannoisit pyhän valan, ettet ikinä vaimosi sieluun tai ruumiiseen kajoo tarkoituksessa lyödä häntä. Toivossani, joka minua elähytti sinut jättämään yksiksesi, petyin. Oliko mielestäsi toiveeni itsekäs ja epäoikeutettu?

Vasta sitten kun olemme vapautuneet tästä sielujemme nakertajasta, voimme täysin rinnoin nauttia yhdyselämästämme.

Tämän luettuasi ehkä sanot minua sydämettömäksi. Orjo! Jos ei vaaralliseen, syvään haavaan uskalla katsoa eikä ottaa selkoa, mistä se on tullut ja miten se on hoidettava, niin voi se haava tuottaa kuoleman. Ajoissa on sitä hoidettava.

Odotan.

Onko välttämätöntä asettua kesäämme viettämään juuri sinne, missä sinä olet? Etkö halua paikan muutosta? Etkö tahtoisi asettua asumaan, jos saisin vuokratuksi, johonkin yksinäiseen mökkiin näillä mailla?

Ajattelet ehkä että minä sinua repimällä revin, huomaten vikoja vain toisessa. Minä teen ankaraa tiliä myös omien vikojeni suhteen. En katso tarpeelliseksi laulaa niitä sinulle, tiedäthän ne entuudesta.

Jos minua oikein ymmärrät, niin näet ja uskot etten minä näitä ikäviä asioita ole ottanut puheeksi tarkoituksella loukata sinua tai vähimmässäkään koston halussa tai viskatakseni kaiken syyn sinun päällesi ja pestäkseni itseni vioistani… Jos minua oikein ymmärrät, niin tiedät että minussa asuu ihana, ääretön kaiho ja usko että me molemmat voimme tulla onnellisiksi. Uskon hyvän voittoon sinussa ja itsessäni — toistemme avulla.

Rakas Orjo, oma kallis mieheni! Ymmärrä minua oikein. Jos en toivoisi ja uskoisi meistä parempaa, niin jättäisin sinun ja omat vikani entiselleen rehoittamaan. Toivotko sitä mieluummin? Voitko lukea tämän kirjeen ilman katkeruutta ja voitko uskoa että mitä olen kirjoittanut, on elämän katkeraa kokemusta, jota ei vastaväitteet voi pois puhaltaa.

Näin kirjoittaa

odottava vaimosi.

* * * * *

Laineet kävivät korkeina kahden ihmiselämän molemmilla merillä.

Samana päivänä, jona oli saanut vaimonsa pitkän kirjeen, tarttui aviomieskin kynäänsä.

Miehesi kotipaikalta 8 p. huhtikuuta.

Verisesti kostit, Mirjam! Murhaava oli kirjeesi! Ensimäinen vaikutelma — mykkä kauhu. Sanoilla en voi selittää, mitä tunsin. Jos olisin tehnyt entisen katkeran luonteeni mukaan, olisin lennättänyt sinulle seuraavanlaisen vastauksen:

"Koska sinulla on niin kauhea kuva miehestäsi että se on särkenyt minun kauniimman kuvani sinusta, niin tyytykäämme siis kumpikin kohtaloomme. Emme enää ikinä näe toisiamme."

Mutta rakkauden ja hyvän toivon ja vilpittömän parannushalun maailmassa ei koskaan saa tehdä näin, vaan sydämensä Jumalalle ainoastaan puhutaan hiljaisuudessa: "anna minulle voimaa voittaakseni heikkouteni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi!" Siinä kaikki — siinä on laki ja profeetat.

Minä en ole sinulta tähän saakka muuta "vaatinut" kuin että koettaisit olla minulle hellä toveri — ja varoisit ärsyttämästä minussa piilevää petoa, jollainen näkyy asuvan parhaimmissakin ihmisissä, aivan yhtähyvin naisissa kuin meissä miehissä.

Se ei ole ollut liika vaatimus, sen vakuuttaa minulle puhdas omatunto ja terve järki.

Sinä et ole tätä vaatimusta kyennyt joka hetki täyttämään — paremmin kuin minäkään sinun erikoisvaatimuksiasi tahi oikeammin sanoen mielitekojasi — ja sentähden on "peto" sinulle jo näyttänyt kyntensä. Nyt sinä vaadit hirveällä innostuksella että tuo peto on kytkettävä rautahäkkiin, mutta itse et puolestasi anna minkäänlaista takausta ettet petoa rautaristikonkin läpi härnää. Vertauksilla puhuen.

Minä en sinulta vaadi mitään lupauksia, mutta että itseltäni vaadin vaikeimpiakin, se sinun olisi pitänyt osata laskea, kun kerran uskalsin sinua kehoittaa luokseni tulemaan. Sehän olin juuri minä, joka avioliittomme päävaaran ensin otin puheeksi; jossakin kirjeistäni olisi pitänyt näkyä kylliksi hienotuntoista itsensä itkua, mutta se ei sinulle näy riittäneen, lienet kaikkea pitänyt vain krokodiilin kyyneleinä? Ja persoonallisessa puhelussa, milloin asia minua synkistytti, sinä joskus saatoit kieltää siihen kajoamastakaan ja selitit antaneesi anteeksi. Nyt näkyy ettet vieläkään ole anteeksi antanut, vaan että olet pannut "korvan taa" ja kun hyvä tilaisuus sattui, kuten nyt, käytät tätä aseena rauhanhierojaa vastaan.

Et ole voinut antaa anteeksi!

Ja nyt kohdistat kaikki elämänehdot tuohon yhteen ainoaan haavaan. Ymmärrä minua! sanot. Voi Mirjam, enkö ymmärtäisi liiankin hyvin. Useammin kuin uskotkaan olen katsonut lyömääni haavaan ja rukoillut Jumalalta apua ja voidetta mutta jos se yhä on auki eikä ehkä parane koskaan, niin sille ei kukaan mitään voi. Jos ei terve järki ja syiden syvä tajuaminen paranna, niin eivät ainakaan ihmeet paranna. Lisään vielä: jos ei rakkaus lääkitse, niin silloin se ei olekkaan oikeaa rakkautta.

Elämän iskemät haavat eivät näy sinuun vaikuttavan silloin kun ne ovat isketyt, vaan vasta pitkän aikaa jälestäpäin — minuun ne vaikuttavat heti, mutta aika ne parantaa. Olen jo kylliksi katunut tapahtuneita mielenosoituksia — terve järki ei myönnä enempää, itsesäilyttämisvietti on minullakin ja pidän sitä jumalien lahjana. Ja viisasten elämänsääntö on aina ollut tämä: entisyyttä et katumuksen ruikutuksilla voi tekemättömäksi tehdä, mutta tulevaisuus nykyhetken hyvinpäin tekemisen kautta on aina mahdollinen. Se on aina ollut rouva Starckinkin ohje, mutta en sitä tässä mainitse hänen vaikutuksestaan. Sillä liika kärsimys kuluttaa ihmisen. Sinun tähänastisen elämäsi aiheuttama kohtalo tai karma ei ole niin julma että tarvitseisi puhua kuoleman haavasta — se on kuvittelua. Me olemme kaikki kuorman vetäjiä ja silloin tällöin vain saamme huoahtaa ja nauttia lepoa.

Ei elämältäkään saane liikoja vaatia. Minä siltä olen liikoja vaatinut, sitä katkerammalta siis tuntuu kuorman vetäminen. Sinua, nuorta kuormanvetäjää, on isketty niinsanoakseni vain yhdeltä puolelta, minua on ruoskittu aina ja joka suunnalta, vastaantulijatkin ovat minua sivallelleet, onko kummallista että olen syvimpääni myöten katkeroitunut.

Mutta kuitenkin: kuormaani vedän huolimatta pilkkanaurusta, ja Jumalan tahdosta jaksan vetää kuormani ehkä yhtä korkealle vuorelle kuin toisetkin…

Avomielisyydestäni osuit jotenkin oikeaan, mutta aivan väärä on otaksuma että voisin sellaisista kirjeistä kuin viimeisesi ruokapöydässä keveästi puhella tai sitä kellekään näytellä.

Mutta ei minun avomielisyyteni pitäisi olla kovin suuri vika, vaan pikemmin päinvastoin, se kuuluu vapaamielisyyteeni ja taisteluuni ennakkoluuloja vastaan ja varsinkin rehellisyyden pyrkimykseeni; todentotta ei haittaisi, jos ihmiset yleensä olisivat vähemmin umpimielisiä. Myönnän että avomielisyyteni joskus on livahtanut pahan palvelukseen aivan kuten umpimielisyys sinua on pilannut. Luulen että osaksi erehdyt itsetutkimuksessasi että umpimielisyytesi muka aiheutuisi siitä että pelkäät minun kaikkea muille juttelevan. Heitä nyt pois moinen epäluulo ja heittäydy koko sielusi kaiholla sen syliin, jota parempaa ei kohtalo sinulle suonut; vaikka luulen maailmassa olevan huonompiakin miehiä kuin mikä minä satun olemaan. Mistä ihmeestä sinä olet päähäsi saanut että minä muka pidän sinua niin kehittymättömänä? — monta kertaa olen salaa iloinnut havainnoistani, sinun eteenpäin pääsystäsi, ja monessa käytännöllisessä ja myös tervehenkisessä asiassa pidän sinua itseäni taitavampana. Ja kehitysmahdollisuuksiasi en ikinä ole epäillyt.

Palaan vielä syntiini, jota uskallan silmiin katsoa. Avioliitossa voi olla pahempaakin kuin sellainen mielenosotustapa. Psyykillinen "nipistäminen" on totuudenmukaisesti vähintään yhtä raakaa kuin fyysillinen. Minä en hyväksy kumpaakaan. Mutta vaikea on tuomita, mikä ilmiö milloinkin on kamalin. Sinä olet liiaksi kohdistuvainen ulkonaisiin ilmiöihin — minä taas olen nähnyt ulkonaiset ilmiöt aina sisäisten elämännäkemysten vertauskuvina ja vaikuttimina. Jos sinä heti alussa olisit oppinut asioita samoin ajattelemaan, ei olisi tullut, mikä nyt on tullut.

Enkös ole sinulle monesti kuolemantuskassa kuiskannut, millä tavalla vältät vaaran —? Huono lienen ollut, mutta en koskaan niin huono että olisin ihmisrajojen ulkopuolella. On tässä myös huomioonotettava etten tahdo olla minkään etiketin enkä perhe-sovinnaisuuksien orja.

Valhetta se on että sinusta muka orjatarta olen tahtonut. Sen epäluulon olet nyt imenyt jostakin Ellen Keyn kirjoista tai jonkun emansipeeratun neidin tai miehestään eronneen naisen evankeliumista. Sinusta ei ikinä orjatarta tule! Se, mikä sinusta näyttää minussa olevan tyranniksi pyrkijää, on vain se että todella olen tahtonut olla johtavana sieluna semmoisessa, missä olen luullut olevani selvä- ja kaukonäköisempi kuin oma nuorikkoni — eikä se suinkaan ole mitään onnettomuuteen viepää. Mutta sinä kai pidät pakanallisena herruutena jo sitä että pyydän ("vaadin") sinua nappeja ompelemaan tai kanssani kävelemään ulos omaksi hyödyksesi. Jos olisin pakanallinen barbaari, niin aikaa sitten olisin hälyyttänyt sinut tänne asti minua auttamaan, sillä vaatteeni ovat kaikki hajalla ja minua hävettää että vanhan äitini täytyy niitä korjata. Mutta vaikka repaleet ylläni roikkuisivat, niin en sinua maallisten asiain takia huolisi vaimon virkaan pyytää — talonpojilla se kyllä on tavallista.

Oman työni tuloksista tahdon sinulle kertoa seuraavaa (seurasi selonteko Orjo Koreliuksen voitoista ja tappioista maailman markkinoilla).

Niin usein tekisi mieli neuvotella, mutta sinä olet kuin poispyyhkäisty. Ja kiire olisi, aika ei odota ja monet tilaisuudet liukuvat hukkaan. Suurin osa aikaani päivin ja öin menee nyt miettiessä, hautoessa, miten järjestää asiat, jotta pääsisimme yhteen mutta tässä on kalvamassa koko avioliittokysymys, jonka edessä kuolema irvistelee, tapaturma väijyy ja ikuinen ero uhkaa…

Tällainen erilläänolo, kun kerran työnteko häiriytyy, ei enää lainkaan ole järjellistä. Ja minusta tuntuu kuin sinultakin, tuon painajaisesi jyrsiessä, aika rientäisi hukkaan. Meiltä nuorilta ihmisiltä! Eikö meidän velvollisuutemme ole olla kovassa touhussa? Meillä ei ole lupa laiskotella, ei viikkoakaan, täytyy olla alati aisoissa, katso ympärillesi: kuka levähtää? Pari viikkoa olen ollut työkyvytön, odotellut kuin hullu, kuvitellut jo kulkusen helinää ja monesti jo kantanut hengessäni Leijon sisään… Työssä ja eteenpäin pyrkimisessä juuri oikea elämä onkin. Silloin vasta lepohetket kääntyvät nautinnoksi.

Kirjeesi iski kuin pommi kesätuumiini. Olin näet tehnyt seuraavan suunnitelman: Koska on hiukan varomatonta ruveta vielä oikeata taloa laittamaan, niin koetan rakennuttaa ainoastaan pienen, siistin majan Ulpukkasaareen, erikseen kalapirtistä, tuollaisen valkoisen pyhäkön, jossa on valoisa akkuna ja jossa… Se ei tulisi maksamaan kuin enintään… Täten voisi ajatella saaressa asumista kesällä. Mutta — kirjeesi tuli — ja nyt en tiedä… Taisi mennä kaikki rakennushalukin, kun ei sinulla ole mitään vetoa tänne. Ja yksin ei minusta ole… Jos eron tahdot, silloin lakkautan kaikki "isänmaalliset suunnitelmat." En lakkauta, vaan ne itsestään lakkaavat, enkä minä kestä jäämistä tänne, jossa kaitselmus minun antoi sinuun tutustua. Ja kuitenkin: sinun on eroaminen, jos herännyt sydämesi pelkää elämän taistelua. Sen vain tiedän että kun sinulle tammikuun pakkaspäivänä hyvästit heitin — sinä muistat — en silloin halunnut eroa etkä sinäkään. Parantumista vain molemmat kaihosimme!

Olen iloinen että nyt näytät kehittyneen sille asteelle että myönnät mitä aina olen tyrkyttänyt: ettei avioliiton onni riipu rahoista, vaan asiain sisällisestä tilasta. Mutta rouva Starckin ilmapiirissä piilee aina kummallisia "henkiä", jotka voivat pilata kahden ihmisen kaikki laskelmat. Näiden henkien piiri ympäröipi nyt sinua. (Sairaan sielunelämän ymmärtämisestä en huoli enää puhua, se näkyi johtaneen "minun kultani" kerrassaan harhaan). Taas palaan kirjeesi polttopisteisiin. Minä olen ymmärtänyt että sinä kärsit anoppilassa ollessasi. Ja tottahan onkin että "meillä kaikki kulkevat ja arvostelevat toisiaan", mutta ei se niin vaarallista ole kuin miksi sitä uskottelet. Minäkin siitä kärsin vuosikausia, mutta asetuin itse vielä arvostelevammalle kannalle ja ainoastaan siten pahasta pääsin. En usko että minun vanhempani olisivat koskaan tarkoittaneet sinun, miniänä, tuntevan että muka armosta olet täällä. Sitä paitsihan minä olen koettanut maksaakkin osamme. Kyllä sinua on kaivattu ei ainoastaan pikku Leijon vuoksi, vaan itsesikin vuoksi, usko minua. Luulen että kuvitteluissasi olet mennyt liian pitkälle tehden suuria numeroita pienistä asioista.

Muuten olen kanssasi tietysti samaa mieltä että meidän ei pitäisi asua kummankaan sukumme piirissä — minä myös siitä kärsin. Vaan elämän kohtalo on nyt toistaiseksi siten satuttanut. Eikö ihmisen pitäisi nöyrästi ottaa kohtalonsa vastaan, vaikka kirveleekin? Jos kesällä käy laatuun muualla asuminen, niin menisihän tuo vielä paremman puutteessa näilläkin maisemilla.

Jotakin pyhää on minulle täällä järven rantamilla… Ja kun tuntee että se täytyy ennemmin tai myöhemmin kadottaa, niin koettaa viimeisiin asti… Muista Mirjam sinäkin, kuinka terveellinen paikka tämä on ja kesällä vapaa: millainen hiekka! Millaisia mökkejä alkuperäisine ihmisineen. Luonnon raikasta melankoliaa minä rakastan. Sitä ei muualla ole tarjolla. Ja talvella peurat ja syksyisin karhut ja lintumetsät…

Olisiko sinusta synti, jos pikku Leijo saisi pahojen ilmojen tullen soutaa kanssani isoisänsä ja isoäitinsä luo?…

Olen kirjoittanut yhteen perään uuvuksiin asti. Ehkä eivät aivoni ole täydessä toimessa, mutta minusta tuntuu kuin minulla ei olisi sinulle muuta sanottavaa kuin rehellisesti ja ilman intriigejä tämä: En tiedä! En tiedä mitä nyt on tehtävä.

Kirjeesi oli minulle yllätys. Uusi kärsimysjakso alkaa — ja yöt — niin, mitäpä ne kuuluvat avioliittoon. Miksi et kirjoittanut varemmin niinkuin nyt vasta kirjoitit? Vahinko että minussa heräsi yhteenpalaamisen kaiho ennenkuin sinussa. Minä olen sydänmaalainen, sinä taas olet joutunut maailman sulatusuuniin. Oh kuinka hyvin minä kaiken ymmärrän. Se on olevinaan hyvin hienoa rouva Starckin puolelta tuo vapauden vaaliminen… Jumala suokoon menestystä, sanon vain.

Loppusanaa en vielä sanokkaan. Ehkä ei ole tarvis vielä sanoakkaan. Anteeksi etten malta olla ivaa käyttämättä näin vakavalaatuisessa kirjeessä. Katkeruus ja iva ovat rintatoverit. Katkeruus voi johtua oikeutetusta surusta.

Hyi kuinka olen kyllästynyt noihin surkeisiin sanoihin: suru, tuska, kärsimys. Olen näet ikäni ollut pakotettu niitä käyttämään. Kotiseutu minut kuitenkin on paljosta painajaisesta vapauttanut. Jos sinulla on joku muu hyvä nainen sijaasi lähettää, niin anna tulla pian! Koetan olla katselematta kuvaasi, joka on pöydälläni ja vuoteeni yläpuolella. Leijon kuvaan en viikkokausiin ole uskaltanut katsoa ettei se saastuisi — huonon isänsä silmäyksestä. No niin, sittenhän nähdään, kun poika kasvaa ja elää saanee — —

Yöpuoleen sam. p:nä.

Kun kerran nuotti on mennyt tällaiseksi, saa olla loppuun asti. Mutta tiedäthän että minun onnettomuuteni aina on ollut sanoissa, joita ihmiset pitävät milloin suloisina, milloin myrkyllisinä. Olen kadottanut sinut näkyvistäni enkä ikäänkuin tiedä, millaiselle kulkijalle oikein perään huudan. Tuntuu kuin maa horjuisi jalkaini alla. Heittäydyn välinpitämättömäksi. Mutta kun tahdon olla rehellinen, sanon: jään odottavalle kannalle. (Huomaa nyt että olen väsynyt päivän mielenliikutuksista). Ah, sinäkinhän mainitsit jotain odottavasi — että mitä minulla muka on tarjottavaa, jos niinkuin suvaitset tulla. Mitäkö minulla on tarjottavaa? Jollet sitä osaa edeltäpäin laskea, niin kai olet utelias. (Kuinka huonosti nämä sukkeluudet sopivat!) Olemme pelottaneet toisemme pahanpäiväisesti. Sinusta ei liene mitään se että minun kevääni, kesäni, syksyni ja koko elämäni menee yhteen ainoaan jännitykseen. Lienet oppimaisillasi tuon suuren taidon, mikä on monella naisella: kokeilla miehen elämän kustannuksella. Sentähden sanon yhä: mitäs teet, se tee pikemmin. Odotan sähkösanomaa.

9 p. huhtikuuta.

Yön jälkeen, jonka laatua ei kannata kuvata, jatkan ajatuksiani. Minua kirvelee että juuri silloin kun luonnon ääntä kuunnellen pyysin sinua palaamaan luokseni, sinä viskasit sydämeeni räjähtävän pommin aivankuin anarkisti: "koska et muuta taktiikkaa, tässä sulle!"

Mutta toinen ääni sanoo: Mirjam teki oikein että vihdoinkin purki sisunsa! Miehellä ei ole oikeutta pahastua, koska on itse pyytänyt toista paljastamaan sydämensä salaisuuden.

Niin. Mutta tiesinhän tuon kaiken. Jos kohta! väittää epäitsekäs arvostelu.

Omatuntoni sanoo: minä olen monta kertaa kirjoittanut pahoja kirjeitä vaimolleni ja hän on ne pitänyt hyvänään — miksi ei hän siis saisi kerrankin hämmästyttää minua avomielisyydellä, jota pidän hyveenä? Tässä kai koko totuus piileekin. Mirjam hyvin tunsi, kuinka vaikeata sydämensä purkaminen on, mutta hän teki sen kerrankin luottaen ystävän vakuutukseen. Eikö niin? Ja se häntä helpottaa ja parantaa myrkystä, jota hän tuntee nielleensä syyttömästi. Mutta lupauksen vaatiminen palaamisen ehtona? Se on sittenkin kipeä kohta. Kuinka paljon minullakin olisi toiveita vaimolleni, mutta on täytynyt niistä luopua. Sillä kuinka hän voisi sellaista luvata, jota hän ei itse pidä pahana? Esimerkiksi hiustensa kähertämisen välttämistä tai leveäsuisten, pitsireunaisten hihojen poisjättämistä. Eihän ihminen semmoisesta voi luopua ennenkuin hänellä on määrätty vakaumus että tuollainen on luonnollista tunnetta vastaan. Silloin se menee itsestään. Kaikista semmoisista henkilöllisistä tavoista ei miehen ole lupa loukkaantua, vaan on opittava sellaista kärsivällisesti sietämään. Sillä nehän ovat pikkuasioita. Niitä on arkielämä täynnä. Toivoa toisenkin mielipidettänsä kunnioittavan on lupa, mutta vaatia ei sovi. Pääasiaa on silmällä pidettävä. Pääasia on oikea sisällinen suhde. Halu kulkea toistensa rinnalla läpi elämän.

Sinä puhut oman persoonallisuutesi säilyttämisestä ja itsesuojeluksesta. Se on kaikki minulle hyvin tuttua rouva Starckin kodista ja romaaneista. Minä olen aina ollut individuaalisen vapauden puolustaja. Mutta miksikä minusta tuntunee että sinä olet imenyt sisääsi jotakin, joka sinulle ei ole eduksi.

Jos hyvin valtavasti ruvetaan puhumaan oman persoonallisuutensa säilyttämisestä, niin johtopäätös on pian tämä: pois avioliitto, ei mitään siteitä! Onhan aivan järkeen pystyvä selviö että jos tahdomme olla täydellisesti itsenäiset, emme saa olla naimisissa. Sekä mies että vaimo usein niin tuntee. Ja kuitenkin nuo hullut pyrkivät avioliittoon! Miksi? Sukupuolihimonko tähden? Ei suinkaan yksinomaan sentähden, vaan luonnon kuiskausta kuunnellen: että elämässä muka täytyy elää kaksittain, tulkoon mikä tulkoon! Ja monet ajattelevat: siinä elämä onkin ja täytyy olla että opitaan edes yhden ihmisen kanssa yhdessä elämään, vaikka pyyteet käyvät vastakkain.

Ennen ajattelin: jos vähänkin riitaa tulee, eroan enkä tahdo kiduttaa toista enkä itseäni.

Nyt ajattelen: Riitaa on opittava välttämään avioliitossa — siinä koko kristillinen totuus.

Mutta jos naimisissa oleva nainen ajattelee: tahdon olla täydellisesti vapaa ja "oma herrani", niin tietysti sellaisen naisen täytyy pysyä erillään avioliitosta. Jos sinulla, Mirjam, esimerkiksi olisi joku tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, jos olisit intohimoinen taiteilija, kiertävä puhuja t.m.s., niin en ihmetteleisi, jos pitäisit eroamista järkevämpänä. Tosin jäisit varoittavaksi esimerkiksi, joka ehkä turhaan nosteleisi niskojaan "itsekkäitä avioherroja vastaan." Osaksi olet tuon kuvan jo itsestäsi antanut ja minä ihmettelen (ihailenkin) itsekieltäytymistäsi. Sinun näkyy olevan helpompi olla erilläsi kuin minun. Ja jos se todella on sinulle luonnollista, niin tiedäthän että meidän avioliittomme rakennettiin vapaaehtoiselle yhdessä elämiselle. Harmittaa vain että yhteiskunnalle siinäkin tuli annetuksi joku sitoumus. Omantunnon avioliitto näkyisi olevan parempi.

Meidän avioliittomaineemme alkaa kai jo muutenkin olla mennyttä. Kaikki alkavat minua katsella mykkinä: "mitähän heidän välillään lienee että talvikausi ilman pakkoa noin eletään erillään?" Mutta ihmisten puheista ei pitäisi välittää. Ei siis omaistenkaan. Sinä näyt aivan liiaksi kääntäneen huomiosi siihen mitä jotkut minua huonosti tuntevat minusta tai sinusta sanovat.

Mirjam, sanon sinulle teeskentelemättä: julmasti olen kärsinyt sinun poissaolostasi ja ainoan lapseni kadottamisesta näköpiiristäni, mutta — olen valmis kärsimään loppuun asti ja koetan nöyrtyä Jumalani edessä ajatellen: minun on kulkeminen ristin tietä (luen näinä päivinä Buddhaa ja Tolstoita). Etsin lohdutusta joka paikasta, mutta turhaan. Kauheinta on nöyrtyä ajatukseen: avioliittokin on itsekkäisyyttä?!

Kuule Mirjam, jos emme enää tapaa toisiamme tässä maailmassa, niin siltä varalta sanon muutamia asioita — — — (seurasi joku "viimeinen tahto"). No niin, se olikin pääasia, muusta Jumala huolen pitää. Naurettavaahan se on että mies näin puhuu, mies, joka on täysissä ruumiin ja sielun voimissa ja elelee komeassa huoneessa kevätauringon paisteessa ja syö hyviä ruokia valmiista pöydästä. Mutta periaatteeni on aina: täytyy olla varuillaan.

Tosi aikomukseni, jos sinä et vapaaehtoisesti suostu olemaan vaimonani enää, on: heti tiedon tultua lähteä Etelä-Suomeen ja hankkia piletti valtameren taa, sillä minneppä muuanne tällaiset "rentut" osaavat paeta kuin tuonne kaikkien rappiolle joutuneiden luvattuun maahan! Mahdollista kyllä että meren — aalto pyyhkäisee minut syvyyteen, mutta sehän ei kuulu asiaan. Minun on jo kauvan tehnyt mieleni toisiin maihin, sillä Suomea pidän hyvin surkeana maankolkkana, jonka "isänmaanrakkaus" on vienyt minut, yksilön, harhaan. Se on ollut epäjumalanpalvelusta, jolla olen suitsuttanut matkien esi-isien henkeä.

Kirje ei vieläkään loppunut, vaan jatkui näin:

Siinä tapauksessa että tunnet kauhutta voivasi jatkaa yhdyselämää, mutta et suostu palaamaan tänne, koeta hankkia lainaksi varoja. Jos saat jostakin rahaa, niin mielelläni suostun luopumaan tuumastani jäädä tänne. Jos kuitenkin joku sydänvärähdys panisi sinut suuntaamaan siipesi näille kurjille perukoille, niin lennätä siitä viesti heti postitse ja sähkölankoja myöten. Täällä on vielä melkolailla lunta. Pääsisin jonkun verran sinua vastaan…

Sinulla on nyt valintavapaus. Huomautan että kirjeet ovat aina kirjeitä, elämä ja todellisuus eivät aina pilkulleen vastaa kirjeiden äkkipikaista sisältöä. Otan senkin seikan huomioon sekä itseni että sinun suhteen.

Viime postissa lähetin sinulle rahaa. Riittääkö summa?

Hyvästi nyt Mirjam. Mitäpä minä muuta uskaltaisin sanoa? Sinä olet niin kaukana. Ja lapsi rukka — myös. Koetan repiä teidät kummatkin synkästä sydämestäni ja purra hammasta. Tämähän on alennukseni aikakausi kaikissa suhteissa.

Orjo Korelius.

Tämä pitkän pitkä kirje ei päättynyt tavanmukaiseen lentosuudelmaan.

15.

Mirjam luki miehensä kirjeen vapisevin sydämin loppuun saakka.

Tahallaanko Orjo hänen kirjeensä oli noin väärin käsittänyt? Eihän hän puolestaan koskaan ollut tarkoittanut avioeroa. Hänhän tunsi itsensä Orjon omaksi, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä minä hetkenä hyvänsä, välillä oli vain tuo pieni ehto, jonka hän oli ollut pakotettu asettamaan itsensä, miehensä ja lapsensa vuoksi. Mirjam itki ja ikävöitsi ja odotti hänkin puolestaan että erillä-olon pakko poistuisi. Mutta hän oli toivonut saavansa viettää kesänsä Etelä-Suomessa, jonne Orjokin tulisi. Nyt oli hänen pakko palata Orjon kotiseudulle niin, hänen oli pakko, pakko.

Ja hän alkoi haaveilla uutta tupaa kaukaisen erämaan saarella, uutta tupaa, jonka Orjo häntä varten rakennuttaisi. Siinä olisi kolmiosainen akkuna… Muutamia uusia tuoleja, pinnasohva ja keinutuoli… Niin, kävihän sekin laatuun paremman puutteessa.

Hän huokasi syvään ja lähetti vastauksen menemään:

Rakas mieheni!

En minä rupea väittelemään kumpi meistä on oikeassa. Mutta vasta sulan tullen sinun luoksesi palaan. Elämä näyttäköön, olenko ollut oikeassa vai väärässä!

Sitten seurasi selostus mitä uusia sanoja pikku Leijo oli oppinut:

"Sanoo kellon niin hassusti että aina täytyy nauraa ja matkii kukkoa vinkuvan saranan äänellä." Mirjam lopetti lyhyen vastauskirjeensä sanoilla:

Lämmin ja uskollinen suudelma

omalta Mirjamiltasi.

Orjo oli odottanut vaimonsa vastinetta yksitoista vuorokautta ja vihdoin sen saatuansa rauhoittui.

Mutta Mirjam ei tietysti ollut voinut aavistaa, mitä tuo odottaminen miehelle oli ollut. Mitkä tuliset helvetinhiilet häntä olivat polttaneet, kun ei tietänyt, mitä oli tulossa ja mielikuvitus työnteli hirmukuviansa, joita pyrki uskomaan tosiksi. Kun kuvittelu ja pelko syöpyi veriin, ei ihminen enää hallinnut kohtaloansa. Mutta eikö Mirjamkin ollut samallainen mielenhautoja? Hänhän oli päästänyt yhden ainoan mielihauteen sydämelleen ja antoi sen pilata elämänsä onnen. Olihan tärkeämpiäkin elämänehtoja kuin se, minkä Mirjam oli maininnut…

Orjo ei ollut uskonut oman asemansa surkeutta, vaan oli jännittänyt hermojansa yötä päivää kuulostaen, eikö muka Mirjamin ja Leijon matkahevosen kulkusia kuulu korpitiellä. Ei ollut kuulunut! Haave oli hullu!

Kevätöiden hiljaisina hetkinä hän oli kuvitellut vaimonsa takaisintuloa puhuakseen hänelle kaikki puhtaaksi, sopiakseen, sointuakseen Jumalan ja kaiken hyvän tahdon nimessä, puristaakseen heidän yhteisen lapsensa ihanaveriset kasvot rintaansa vasten, lapsen, jota hän väkistenkin oli tuntenut rakastavansa — mutta Mirjam ei ollut suvainnut kiirehtiä.

Se se katkeroitti aviomiestä. Eikö hänen tahtonsa ollutkaan vaimolle pyhä? Miksi Mirjam kuunteli enemmän rouva Starckin neuvoja kuin miehensä esityksiä? Eikö hän olisi saattanut nöyrtyä sen vertaa että olisi taipunut asumaan yhdenkään kuukauden ennen järven sulamista saman katon alla kuin Orjon vanha äiti. Eikö se ollut hirveätä ylpeyttä?

Mies oli tuntenut olevansa suuressa henkisessä hädässä. Hän oli päästänyt hätähuudon, mutta vaimo ei ollut tuota hätähuutoa säikähtänyt. Mitä täytyikään ajatella sellaisesta vaimosta?

Mirjam oli sanonut miestänsä julmaksi orjuuttajaksi, mutta itseänsä hän ei pitänyt sellaisena. Eikö hän nyt jarruttamisellaan tulonsa suhteen ilmeisesti vaatinut miestänsä tanssimaan oman pillinsä mukaan?

Orjo muisteli kaikkea, missä Mirjamin taipumaton tahto ennenkin oli ilmennyt ja hän uskoi saaneensa vertaisensa vastustajan. Kuinka monesti hän muka jo oli saanut kärsiä nuoren vaimonsa takia, varsinkin siinä, mikä koski vaimon suhdetta ja käytöstapaa ulospäin. Aviomiehen odotuksesta hermostunut mieli rupesi epämiehekkäästi moittimaan poissa olevaa vaimoa kaikellaisesta.

Oliko hänen Mirjaminsa muka kertaakaan palavalla tuskalla ja elämän rauhan himolla koettanutkaan etsiä neuvoa ja lohdutusta ja aatteenratkaisua uskonnolliselta alalta? Mirjamhan oli tähän asti ollut kovin vähän huvitettu ihanteesta koettaa sovittaa lähimmäisrakkauden oppia arkipäiväiseen elämään. Häntä, Orjoa, kohtaan oli Mirjam tosin ollut parempi kuin Orjo vaimoansa kohtaan, mutta ulospäin paljon enemmän pahaa verta oli Miriamissa ollut ympäristöään vastaan… J.n.e.

Mirjam yhä ikäänkuin vaati lupauksia! Mutta eihän Orjokaan tahtonut panna vaimolleen mitään ehtoja. Eikä avioelämä vähääkään näyttänyt kirkastuvan tämän erillään olemisen kautta, sillä kirjevaihto vei — vastoin kaikkia laskuja — yhä kauemmas toisistaan ja sai kummankin pelotetuksi.

Erillään olo oli terveellinen ja oikeutettu ainoastaan niin kauvan, kuin molemmat aviopuolisot sitä tahtoivat. Orjossa vilahti katkera kuva: Mirjam olisi kai jo kokonaan irti hänestä, ellei lasta olisi! Heillä, Orjolla ja Mirjamilla oli — tiukalle ottaen siksi paljon vaatimuksia toinentoiselleen, että jos niistä ankarasti tahtoi kiinni pitää, niin sovinto oli mahdoton.

Vaatimusten ja ehtojen tietä eivät he voineet päästä yhteen, sillä ne päinvastoin veivät erilleen ja repivät uusia haavoja. Oliko siis mitään siltaa, jota myöten kaksi toisiinsa tyytymätöntä saattoi päästä yhteen? kysyi aviomies itseltään.

Hän muisteli suloisia hetkiä Mirjamin ja itsensä välillä ja kuiskasi itsekseen; niistä puista on silta tehtävä! Jos ne ovat liian hentoja, katketkoot silloin suistuvat he yhdessä elämän virtaan, mutta se oli kaikissa tapauksissa luonnollisempaa kuin uhalla korpeen lähteminen kumpikin eri puolelle virtaa.

He olivat kylliksi toisiaan ampuneet myrkkynuolilla, joilla vain villit ampuvat! He olivat ehkä käyttäneet väärin vapaata tahtoaan!

Kuinka suuria raukkoja he olivatkaan, etteivät kärsineet elää yksikseen; siispä heidän oli pakko tyytyä naimisissa oloonsa!

Kuvitella avioliiton yhdellä iskulla tulevan täydelliseksi, oli lapsellinen ajatus! Aste asteelta täytyi kehityksen käydä. Ja pakko oli tyytyä toinentoiseensa semmoisinaan.

Näistä mietelmistään Orjo kyhäsi kirjeen ja lähetti Mirjamille.

Mutta hän tuskin tiesi kirjoittavansa mielialojaan. Erillä-olon luonnottomuus kalvoi häntä yhä kiihtyvällä voimalla ja teki hänet työkyvyttömäksi. Ihminen, joka ei kyennyt työtä tekemään, kerkesi aivoissansa ajatella liian paljon surullisia asioita.

Eräänä kevätyönä hän ei nukkunut silmänräpäystäkään, hänessä oli kova kuume ja sydän löi niin rajusti että koko hänen vuodelaitoksensa ja yöpöytä hänen vieressään tärisi kuin sähkön vaikutuksesta.

Hän kuvitteli joka hetki sydänhalvausta. Mutta aamulla varhain oli hän jo renkien kanssa kevätjään ulapalla — hän näet vedätti vanhaa rakennusta Ulpukkasaarelle rakennuttaakseen sen tuvan, josta hän Mirjamille oli kirjoittanut. Tuntikausia sai Orjo kaahloa kevätvedessä jalat likomärkinä, vaikka hänen päätään unettoman yön perästä muutenkin kivisti. Onneksi pääsi hän illalla saunaan, mutta tauti yhä paheni muuttuen arveluttavaksi vaivaksi. Päiväkausia tunsi hän pääkallonsa ympäri jäytävää kolotusta kuvitellen aivojensa menevän sekaisin. Eikä hän voinut käsittää, niiksi hän mitä lyötä tahansa yrittäen tunsi itsensä niin heikoksi ja väsyi perinpohjin. Hän etsi turhaan virvoitusta kyläläisten ontelosta seuraelämästä ottamalla kuin unessa osaa heidän pieniin huvituksiinsa.

Mielensä oli ärtyinen. Mutta toisin vuoroin hänet yllätti kohtaloonsa hiljaisesti alistuvainen tunnelma.

Ja silloin hän istui kirjoittamaan kirjettä Mirjamille. Mirjamille, joka niin harvoin hänen kirjeisiinsä vastasi, koska hän, Orjo, lähetti kirjeitä niin satamalla, ettei niihin kaikkiin vastaaminen olisi ollut mahdollista muille kuin korkeintaan hänelle itselleen.

"Soi vienosti murheeni soitto, Soi kauniisti kantelo soi, Mut hellemmin heläjä hälle, Joka murheen mun rintaani toi!"

Niin — kirjoitti hän — Sinä, Mirjani, olet murheen mun rintaani tuonut, sinulle kanteleellani tahdon vielä hellästikin soittaa. Aina kun tuota laulua ajattelen, kuulen sinun sitä laulavan ja näen sinut ilmielävänä edessäni. Eikä minuun mikään niin koske kuin tuo laulu sinun laulamanasi. Ja minä värähdän kun sitä muistan ja tahtoisin itkien heittäytyä sinun kaulaasi ja kuiskata sinulle pyhiä sanoja ja sinut kokonaan ymmärtää… että sinäkin minut kokonaan ymmärtäisit. Muistatko, Mirjam, kevätöitä täsmälleen kolme vuotta takaisinpäin ajassa? Muistatko kahden lempeä janoavan kevätsuuteloita hiljaisessa kammiossa, kun erämaa ympärillä nukkui ja ainoastaan metsälinnut saloilla soivat ja purot syvyyksissä kohisivat? Me olimme silloin kahdenkesken Jumalan edessä ja ihmeellinen pyhyys oli rinnoissamme, jotka janosivat hyvää ja kaikkea kaunista. Ihmeellinen oli se kevät, ihmeelliset olimme me, avioliittoa uneksivaiset ihmiset. Ihmeellinen oli nuoren miehen kärsimys silloin, se värähteli hengen maailmoissa, joiden sisältöä ei yksikään ihmiskieli vielä ole voinut kertoa… sillä se jää iäksi kertomattomaksi salaisuudeksi. Ihmeellinen oli se tyttö, se nuori morsian, se kaunis, kokematon Lapsi sen kuumasti kaihoavan sulhasen sylissä.

Sellaisenako sinut tahtoisin takaisin? Tahtoisin enkä tahtoisi. Itseni ehkä takaisin tahtoisin sellaisena kuin olin sinua ensi kerran suudellessani, ujo mies, joka vasta ensi kerran suuteli naista 30-vuotiaana, johon asti oli pidättynyt kaikesta nautinnosta ja luonnollisuudesta. Itseni ehkä sellaisena takaisin tahtoisin voidakseni lähteä uudestaan sille taipaleelle, jolle kipeästi himoitsin päästä!

Sinua, Lasta, sellaisena kuin silloin olit, en takaisin tahtoisi… en muussa kuin yhdessä suhteessa… että et minulle koskaan ollut ollut kova… ja ettei sinussa vielä ollut sitä, minkä elämän toverisi karkeus sinussa on kasvattanut — uhkaa ja ylpeyttä ja kostonhalua ja erilleen pyrkimystä — kuten minusta nyt näyttää. Tahtoisimme kumpikin takaisin osan itseämme tuon kevään ajalta, joka ei ikinä palaa.

En sinua saa takaisin edes sellaisena kuin olit kaupunkikotimme ensi syksynä, jolloin eräänä alakuloisena syyspäivänä hiivit valokuvaajalle ja hämmästytit minut suloisimmalla kuvalla, mikä minulla sinusta on — nuoren, kodin hiljaiseen onneen tyytyvän, mieheensä luottavan (ah, minä itken) ja häntä vielä puhtaasti rakastavan nuoren vaimon kuvalla. Kuinka sinä oletkaan kaunis siinä kuvassa — sitä et itse koskaan ole arvannut — ei muut sitä ehkä näe, vaan minä… Sinun sielussasi oli silloin kohtaloonsa tyytymys ja samalla ilmeni siinä äidiksi kaihoavan naisen surunsuloinen sävy ja harras, salainen rukous että sinun miehestäsi, johon tahdoit luottaa koko sydämelläsi, kariseisi pois kaikki karkeudet ja että se terve ja hyvä ainoastaan pääsisi hänessä kehittymään.

Ah Mirjam, minä itken sitä mikä on menetetty… minä itken ruusuja, kielonkukkasia, jotka joku paha voima on tallannut lokaan… itseäni itken ja olen joka hetki pakahtumaisillani surmin, jota ei kukaan voi lohduttaa ja jota ei oma järki pysty painamaan unhoksiin.

Ymmärtänetkö, huonosti kohdeltu ystävä, mitä itken erämaan hirmuisessa yksinäisyydessä, autiossa keväässä, jota nyt saan viettää, jota nyt täytyy viettää?…

Ei, minä en voi enempää kirjoittaa tätä lajia, se käy liiaksi arimpiin sydänkerroksiin.

Siitä on vain kolme vuotta. Nyt olen minä isä, mutta — sellainen isä, jolta ainoa päivänsäde on otettu pois — sydän verensä oma…

Hyvästi!

P. S. jatkoi onneton aviomies: Venheen olen tilannut ja keinutuolia sinua varten olen tiedustellut. On minulla sinulle yksi pyyntö: osta jostakin punaista vaatetta saarivenheemme purjeeksi — kuuletko, välttämättä meillä täytyy olla punapurje, se on nyt minun intohimoni, anna nyt olla, tee mielikseni, hanki ja neulo valmiiksi. Huomautan vielä kerran etten huoli muusta kuin punaisesta purjeesta, se on poika-ajoista asti ollut "salainen unelmani"… sen pilkotus siintävällä, välkkyvällä kesävedellä. Se olkoon tulevan suvemme ainoa ylellisyysesine. Ja sitten hän kertoi myötä- ja vastoinkäymisistään tuon pienen tuulentupa-rakennuksensa suhteen lopettaen sanoilla: Rakas Mirjam, en tiedä enää mitään muuta kuin että näin on kauheata olla ja elää!

Mutta Mirjamin vastaus tähänkin kirjeeseen viipyi ja Orjon hermojännitys kohosi korkeimmilleen.

Hän kaahlaili yli kevätpurojen päästäksensä postitoimistoon, mutta silloin kun hän enin kaipasi ei hän postista saanut hiiskaustakaan vaimoltaan. Hän käveli synkkänä takaisin ajatellen että koko maailma oli hänet hyljännyt. Turhaan hän koetti tehdä henkistä työtä, sillä hänen yöleponsa oli huono. Ja saadaksensa rauhaa sielullensa ryhtyi hän toisinaan raskaisiin ruumiillisiin töihin, jotka taas liiaksi häntä rasittivat. Eräänä yönä hän vapisten koko ruumiiltaan tunsi ettei voi päivääkään enää elää näin suuressa kidutuksessa, vaan että hänen täytyy lähteä matkalle. Pois täältä, minne tahansa, mutta pois…!

Kun Orjo aamulla heräsi, työntyi talon renkipoika hänen huoneeseensa ja laski lattialle laatikon. Silloin hän muisti että oli hänen syntymäpäivänsä, jonka hän luuli Mirjamin unohtaneen. Nyt näki hän hämmästyksekseen että laatikko oli Mirjamilta ja arvasi että se oli tahallaan pidätetty tähän aamuun asti. Orjo avasi laatikon sängyssään ja raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään ja häveten malttamattomuuttaan hän ajatteli: "Kun hätä on suurin on Jumala lähinnä."

Hän avasi varovaisesti lahjalaatikon ja hänen tunteensa oli suloinen sen aistikasta sisältöä tutkiessa. Kaikki oli sinne rakkaalla kädellä järjestettyä… sinivuokko-rukat sammaleeseen ja sanajalat, jotka ikäänkuin kuiskasivat: "lempi on satasärmäinen!" Sieltä löytyi anarkistinen matkatyyny (pommit), vallankumous-kynä ja juhlapaita, porvarilliset mansettinapit ja siunatuksi lopuksi sokuriappelsimi-kakku. Sentähden vain että olivat Mirjamilta, ne Orjosta tuntuivat suloisilta vastaanottaa — vaikka hän tunsi ettei ollut lahjoja ansainnut. Mutta kaikista enin tunsi hän mielenliikutusta lukiessaan sen kevätkirjeen, minkä Mirjam oli pistänyt lahjojen sekaan.

Rakas Ystäväni! kirjoitti sima Mirjam. — Orjo! nyt on syntymäpäiväsi. Sinä olet siellä ja minä täällä. Täytyy koettaa katsoa elämää ja oloja niiden valoisalta puolelta. Olemme nuoria, ja terveitä. Meillä on herttainen ja kaunis Leijo-poikamme ja tulevaisuus on edessämme! Heti kun keli tulee, niin sinä ilmoitat ja minä ja poikanen pidämme itsemme lähtövalmiina heti ilmoituksen saatuamme tulemme luoksesi.

Isälle iloksi syntymäpäivänään ilmoitan että poikasi kävelee. Suloisena ja naurusuin hän tepastelee pienillä jaloillaan huoneesta huoneeseen. Jos ovi sattuu olemaan kiinni, niin taputtaa käsin ovea ja sanoo tä-tä ja jos ei vastausta kuulu, niin tä-tä-tä-tä! ja silloin ei enää voi olla avaamatta, vaikka tietää, missä vaarassa vesisangot ja ruokakaapit ovat. Poika vetää väliin sylin täyden astioita kaapista ja rouva Starckinkin valtaa heikkous että sanoo: antaa tuon nyt vain, kun sillä on niin hauska! Poika on niin lystikkään näköinen nytkin, kiertelee ympäri lattiaa, toisessa kädessä vasara ja toinen tasapainoa varten hiukkasen koholla. Leijon pukuna on nyt punainen mekko, punaiset sukat, mustat matalat kengät ja kellertävä esiliina.

Tämä laatikko sisältää sinulle tarpeelliset kapineet.

Lämmittäköön paita kultani povea, sivelköön tyyny kultani poskea pehmeästi, vaikka oletkin karkea, lentäköön kynä kultani käteen, kun hän sinua kiireessä kaipaa, lumotkaa napit kultani silmät, sula Mirjamin mesileipä Orjon suussa ja kuiskatkaa te sinivuokot kullalleni että pian on kesä ja me yhdymme — sinä ja minä — me taistelemme kaikin voimin pahaa vastaan itsessämme saavuttaaksemme elämässämme rauhan.

Kultalapsemme tepastelee tuores männynoksa kädessä.

Keväinen suudelma

Tytöltäsi.

"Tytöltäsi!" huudahti Orjo lumouksen vallassa, tuntien sydämensä syvimmässä, kuinka oma Mirjam hänelle sentään oli, tuo herttainen olento, joka kirjoitti niin teeskentelemättömästi, vaikka suru ikäänkuin kurkisteli riviensä takaa.

Ja hän tunsi ääretöntä kiitollisuutta Mirjamia kohtaan.

Kaikki oli ollut vain sairaaloista kuvittelua!

Mirjamista tuoksahti nuoruutta, onnellista äitiä, Leijo-kaunokaisen synnyttäjää.

Hän ei enää tahtonut kostaa pahaa pahalla!

Kaikista suloisinta oli Orjon kuulla että Mirjam nyt ilman verukkeita lupasi todella palata miehensä luokse elämään. Hän, Orjo, oli ollut tulemaisillaan jonkunlaiseksi raivohulluksi liiaksi haudotusta yksinäisyystunnelmastaan. Tuo kolkkojen ajatusten, yötäpäivää jäytäminen oli varmaankin painanut hurjan leiman koko hänen ulkonaiseen olentoonsa ja häntä hävetti nyt antaa itsensä sellaisena takaisin Mirjamille.

Ja vaikka hän tunsi itsensä onnelliseksi, niin häntä samalla pelotti itsensä ja Mirjamin puolesta. Jaksaisiko Mirjam panna kaikki sielunsa voimat liikkeelle parantaakseen miehensä siitä viasta, jonka nimeä hän ei soisi kenenkään kuolevaisen mainitsevan?

Jos ei Mirjam häntä auta silloin kun kohtaus ensi kerran tulee, silloin on hän iäksi onneton ja he joutuvat molemmat turmioon!

Niin vakavaksi on se asia nyt kehittynyt sen jälkeen kun Mirjam itse siihen on kajonnut. Auttaako vaimo miestään silloin kun tämä sitä kipeimmin tarvitsee, ymmärtääkö hän surmata pahan itiöt alkuunsa? Tajuaako hän, millä lääkkeillä tuollainen tauti torjutaan?

Orjo Korelius kiiruhti kiittämään vaimoaan tämän odottamattomista lahjoista ja kauniista kirjeestä, vastaten itse puolestaan pitkällä kirjeellä, jossa hän kosketteli kaikkia mahdollisia avioasioita ja varsinkin Mirjamin paluumatkan käytännöllisiä puolia. Liittäen kirjeeseen rahaa, hän lopetti nöyrästi sanoilla: Jumalan hyvä henki tuokoon sinut takaisin!

Mirjam vastasi: Heitä nyt mustat silmälasit nurkkaan tai palavaan pesään ja pane kirkkaat, ruusunhohteiset lasit silmillesi, kun vaimosi ja poikasi luoksesi saapuvat!

Johon Orjo vielä viimeisimmäksi lennätti: Hullusti ovat asiat menneet, monet laskelmat ovat pettäneet, mutta sellaista on elämä. Jumala sinua ja poika-kultaa tapaturmilta varjelkoon!

Kirjevaihto oli siihen loppunut tällä kertaa ja sydänten jäät sulivat kilpaa talven viimeisten lumien kanssa.

Mutta matka Mirjamin olopaikalta Orjon kotiseudulle oli pitkä ja vaivaloinen.

Ja yhtäkkiä tapahtui kevään tulossa aavistamaton seisaus. Viikon päivät näytti lämpömittari pakkasasteita ja iloiset kevätpurot lakkasivat tyrskimästä. Aristuneina ja säikähtyneinä katselivat pohjolaan palanneet linnut luonnon kolkkoutta, metsässä oli laulu lakannut ja ihmeellinen alakuloisuus täytti ilman. Lumet maanteillä olivat monin paikoin jääneet sulamatta ja kulku oli mitä kurjin, ei päässyt kärryillä eikä reellä.

Ja huolestuneet ihmiset valittivat puutetta ennustaen kesän myöhästymistä ja surkeata hallavuotta. Huoli valtasi Orjonkin: miten ihmeen lailla oli Mirjam pienokaisilleen pääsevä läpi lumien pitkin kohvettuneita, kuoppaisia erämaan teitä?

* * * * *

Pohjolan kevät?

Kuinka alakuloinen se joskus osaa olla. Kun rantaporeet suurissa järvissä ovat katkaisseet säännöllisen talvikukin, kun kulkuset ovat lakanneet kilajamasta siintävillä ulapoilla ja useimmat näreviitat kaatuneet kuin kokonainen rykmentti sotilaita kahteen riviin keväisellä sotatanterella, kun hauskat metsätiet ovat muuttuneet törröttäviksi kanervikoiksi ja ikävän repaleisiksi mättäiköiksi, joiden lätäköissä talviset kulun jälet kuultavat — silloin yhtäkkiä kehitys keskeytyy, jälellä olevat lumet kangistuvat koviksi hangiksi, viima viiltää pohjoisesta, iloiset rantaporeet vetäytyvät riittaan, kaatuneet viitat tarttuvat vatsastaan kiinni ja jäiset kentät kieltäytyvät tykkänään sulamasta. Ja haikeasti laulaen lentävät joutsenet korkealla avaruudessa kaartaen yli jäiden ja palaavat jonkun matkaa takaisinpäin etelää kohti etsien sulia salmia ja aukinaisia virran suvannoita. Kuka olisi sitä uskonut? ikäänkuin kuiskaisee viluisessa ilmassa. Päivän sävy on harmaja kuin uhkaisi lunta sataa ja jonakin yönä tosiaankin viskaa maisemille silmiä huikaisevan takatalven. Joskus yöhämärän saapuessa loimahtaa räikeän punainen iltarusko mustien kuusten lomasta, mutta kaikki ilo sammuu taas toivottomaan tylsyyteen. Ei näytä tapahtuvan kerrassaan mitään, asiat eivät edisty sinne eikä tänne. Tosin suurella suolla sydänyön hetkinä, semminkin ennen auringon nousua, käy kummallinen kuhina, salaperäinen liike ja sorina. Hijoo ja soittaa, huutaa huikahuttaa, rämähtää nauruun kuin kummitus, sirrittää ja kurluttaa, kuiskaa ja kiroaa — ihminen ei tiedä, kuka se oikein näin hulluttelee ja mitä nuo äänet tarkoittavat. Luulisi siellä rämesuolla pikku pirujen olevan hippasilla, huiskivan toisiaan hännillään ja painiskelevan toistensa kanssa lämpimikseen. Lentää tupsahtaa yökulkijan eteen aavemainen pörröinen olento, kiepsahtaa matalan puun latvaan ja sieltä katsoa pöllistää suurin kultarenkaisin silmin: mikä se sinäkin muka olet?…

Mutta jänikset ovat riemuissaan. Ne loikkivat pitkässä ketjussa kaikilta suunnilta kohti erämaan suurinta taloa, pujahtavat läpi seiväsaidan ja kyykkivät onnellisina laihopeltojen pälvissä jyrsien hileissä heläjäviä viheriöitä tai rahkankeltaisia ruohoja. Jänikset ikäänkuin ajattelevat: kunpa tätä aina kestäisi — näitä hiljaisia kylmiä kevätöitä, jolloin ei maamiehen toukotyöstä tule mitään! Ja ne heittävät iloista kuperkeikkaa, tanssivat vastakkain pehmoisine kapaloineen tuontuostakin höristäen pitkiä korviaan kartanoon päin, jossa renkipojat hiiviskelevät piikojen makuuaitan lähettyvillä.

Orjo Korelius, nuorta vaimoansa luokseen odottava aviomies, ei saanut rauhaa huoneessaan, vaan vietti kevätyönsä vahtien jäniksiä laihopellolla. Hän oli vyöryttänyt suuren ammeen laihopellon laitaan ja istui kyljellään törröttävän ammeen sisässä hievahtamatta ja pyssy ojolla.

Siinä oli hyvää aikaa tehdä luonnosta havainnoita ja samalla antaa ajatustensa kulkea omassa elämässään.

Jänikset?… Hän tuijottaa, tuijottaa, tuijottaa… Hänestä tuntuu että nyt, aivan kohta, tulla hipsuttaa jänöjussi pitkin peltoa. Hän pidättää hengitystään, terästää silmäteriään… Valkoinen kivikö vai jänis? Hän tuijottaa kiveen, tuijottaa tuijottamistaan ja mielikuvitus häntä pettää. Valkoinen kivi liikahtaa, se on siis jänis, ei… on sittenkin… nyt se taas liikahti… nyt se nousee pystyyn, huojuttaa hiljaa ruumistaan, se on siis jänis, mutta liian kaukana, ei kannata sinne asti ampua, täytyy odottaa… eiköhän tule likemmäksi… Kun ei se vaan lähtisi karkuun, kun ei vaan saisi vihiä…

Hän pitää pyssynpiippua tiukasti sitä kohden ojennettuna… Kummaltakaan puolelta ei tapahdu mitään… Nyt se taas liikahti — ei. Jos uskaltaisi nousta seisaalleen että näkisi paremmin?

Hän nousee hiljaa, kurkistaa, terästää silmiään — peijakas: se on sittenkin kivi, valkoinen, jäniksen kokoinen. Mutta juuri samassa kun hän nousee seisomaan, pinkasee todellinen jänis sivultapäin, aivan hänen läheltään. Hän säpsähtää, hämmästyy, ei tiedä mitä tehdä, mutta ojentaa vaistomaisesti pyssynsä pakenevaa kohti ja laukaisee. Kajahtaa hirvittävä pamaus autiossa yössä. Seuraavassa silmänräpäyksessä huomaa ampuja juoksevansa jäniksen perässä, joka on haavoittunut… se raukka potkii vimmatusti maassa, pyörii kuin väkkärä heittäen katkennutta säärtään… ampuja kolhaisee sitä pyssynsä perällä, mutta kolvi sattuu suureen peltokiveen ja halkeaa, hän tarttuu jänistä kädellä takajalkaan ja paiskaa elukan pään kiveen — kaikki on käynyt muutamassa silmänräpäyksessä. Hengästyneenä hän selvenee ajattelemaan: miksi tapoin? Tämähän oli julma kuolema. Hän tietää olleensa petomainen, mutta nauttii onnistumisestaan: tarkoitus on saavutettu, vaaniminen ei ole mennyt turhaan. Eikä kenenkään tarvitse seikkaperäisesti tietää, miten jänis sai surmansa, kunhan vain hänestä, saajasta, sanotaan: kas, saitko jäniksen? Sehän nyt mukavaa.

Mutta toisena yönä, istuessaan pyssyineen pellon pientarella, hän ajattelee enempi omaa elämäänsä kuin jänisten kuolemaa. Ja jonkunlaisella välinpitämättömyydellä hän tuijottaa liikahteleviin valkoisiin esineisiin yöhämärissä, suurten metsäin siimeksessä, eikä ammu ainoatakaan laukausta.

Ja hänen mielensä on selittämättömän raskas, ja hänen sydämensä kirvelevän kipeä. Koko erämaa hänen ympärillään ikäänkuin pilkkaa häntä, syyttää häntä jostakin kamalasta, tuomitsee hänet salarikolliseksi.

Mirjamin kuva väikkyy hänen sielussaan, hän kuvittelee tulista suudelmaa, mutta kaiken sulon verhoaa paksu sumu, joka kivistää päätä ja samentaa silmiä.

Mikä hänen on — hän ei enää ymmärrä mitään ja hän häpeää äärettömästi tylyyttään omaa vanhaa äitiään kohtaan, mutta ei kykene kohoamaan suosta. Hänen hermonsa ovat herkistyneet, kipeytyneet kireimmilleen…

— — — —

Mutta avioliiton Jumala korvasi kaikki hänen kärsimyksensä.

Silloin kun hänen sielunsa oli surullisimmillaan, ruumiinsa sairaimmillaan, silloin kun hän kädet kohmetuksissa vilustuksissaan hiipi nukkuvaan taloon ja oli juuri sukeltamaisillaan vuoteeseensa väristen joka jäseneltään, juuri silloin ilmestyi Mirjam hänen eteensä punoittavin poskin, liehuvin kiharin, kirkkaasti sädehtivin silmin.

— Hyvä Jumala, nytkö sinä tulit?

— Niin Orjo, miksi et tullut vastaan?

Huomenna olisin lähtenyt…

— — — —

— Herranterttu, tuossahan on Leijo — hyvä Jumala: tämäkö nyt on Leijo, minun poikani?

Perhekohtaus oli hurmaava, sydäntä huimaavasti hivelevä, onnen paisuma niin väkevä ettei sanoja löytynyt.

Ja kumpikin ikäänkuin ihmetteli, miten ihmiselämässä tuhansien tuskanhetkien yhteenlasketut summat yhdessä silmänräpäyksessä häviävät olemattomiin ja miten ihminen itse siunaa omia kärsimyksiään silloin kun hän sitä ihanammin tuntee onnensa nautintoa.

Nyt se jo nukahti, Leijo kulta, katso kuinka hait on kaunis!

He seisoivat molemmat lapsen vuoteen ääressä ja tunsivat onnensa.

16.

Kesän riemut!

Häikäisevät auringonpaisteet heleällä rantahiekalla — idyllimäiset aurinkokylvyt perheen kesken — onnen raikkaat ilonhetket täydellisessä vapaudessa ympärillä ikuisesti autio, pyhästi huokaava erämaa kuni Jumalan yrttitarha!

Suloista on elämä silloin! Miehen sielussa leikkivät yhtaikaa poikuus, nuoruus ja miehuus; vaimon rinnassa kisailevat kilvan hajahapsi tyttö, tulinen morsian ja onnekas äiti. Elämän nautinto on se pyhä kirja, jota mies ja nainen yhdessä lukevat kuni uskovaiset raamattuansa. Koko maailman sulon salaisuus hymyilee miestä ja naista varten, Jumala on kuin hyvä vieras, joka saa tulla ja mennä mielensä mukaan — he ovat kahden, sillä se kolmas on heidän omaa vertaan, joka ei häiritse. Jos on huolia, niin ne lykätään huomiseen, tänään paistaa aurinko, huomenna voipi pilvi pimentää taivaan. Siis uinailkaa! Antakaa koivujen keveäin varjojen välkkyä silmäkalvoissanne, ojentakaa jäsenenne jumalaisen auringon suutelojen hiveltäväksi! Synti olisi Pohjolan kesäauringon alla tehdä syviä sielun leikkauksia tai kohdistua järjen kuiviin laskelmiin. Niinkuin itse elämä on vain kerran, niin Pohjolan suvikin riemuineen on välttämätön huuman tarjous ihmisen iloa janoitsevassa sydämessä…

Mutta sitten saapuu syksy. Yrttitarhan lempeät lehvät karisevat maahan ja alastoman koivun takaa näkyy pukimissaan värisevä ihminen, aallot ärjyvät mustina murheellisia rantoja vastaan, hirvittävä pimeys väijyy metsässä, ja aurinko, Jumalan silmä, on vihainen ja sapenkarvainen.

Ja kuta kolkommaksi luonnon sävy muuttuu, sitä vastuunalaisemmiksi tuntevat itsensä ne, jotka kesän riemuja siunasivat, ja jokaisen pois lentävän lehden mukana irtaantuu heidänkin sieluistaan ruusuinen haituva elämän haaveesta.

Todellisuus on kova ja sen todellisuuden pohjasävelenä soipi raha, joka kilajaa kivistä maata vasten ja jota säveltä ihmisen vasten tahtoaankin täytyy kuunnella. Elämän todellisuus — sieluton, armoton, kova kuin raha ja rahan valta, johon ei Jumalan sormi ulotu!

Mirjam ja Orjo, jotka vielä äsken kesäisen päivän rinnassa värähtelivät onnensa nautinnosta, tunsivat taas syksyn tullen vahvoihin vaatteisiinkin pukeutuneina sisällisen paljautensa, ja tuo tuntemus heitä kauhistutti, vavahdutti, pani jotakin yrittämään.

Mutta kun aviomies tahtoi rakentaa elämänsä kotoisen korven pohjalle, niin vaimo päinvastoin piti sitä elämän onnettomuutena ja vaati muuttoa kauvas pois liikemaailman keskuuteen.

Mies huokasi, hän aavisti jotakin siellä maailman rannalla, hänen henkinen silmänsä tähtäsi pitemmälle tulevaisuuteen. Mutta vaimo huokasi myös, hänkin näki näkyjä — jos hänen täytyisi jäädä tähän erämaahan, jota hänen miehensä rakasti.

Ja erämaa heidän ympärillään myös huokasi.

"Siellä, maailman rannalla, on kultapilviä", kuvitteli Mirjam mielessään: "Siellä on virat, tuhannet ansiotoivot, sivistys välineet, talousvälineet, mukavuudet, teatterit, telefoonit — siellä on miehenikin oikea paikka ja minun, hänen vaimonsa elämän keidas."

"Voi lapsiamme!" huokasi Orjo aavistuksissaan. "Voi meitä itseämme! Mitä jää meistä jälelle ja mihin kaikkeen siellä tarttunemmekaan?"

Mutta ymmärräthän sinä, rakas Orjo, puhui Mirjani vesissä silmin, että meidän elämämme täällä erämaassa menee hukkaan; ei täällä ole mitään, ei mitään ei sinun uusi tupasikaan tullut valmiiksi niinä inhoan tätä vanhaa tupaa — ja minun on ikävä.

— Eikö minun sitten ole ikävä! huudahti aviomies kohoten kirjainsa ja paperiensa äärestä. Hän tunsi henkisen pistoksen joka kerta kun vaimonsa häntä muistutti asunnosta. — Mutta sitä vartenhan juuri olemme avioliittoon menneet että yhdessä kantaisimme elämän ikävät…ja tuo suloinen lapsemme: eikö se ole meidän päivänpaisteemme?

Hän syleili Leijoa, joka juoksenteli pitkin puolipimeän vanhan kalatuvan maalaamatonta lattiaa, johon poikanen, aavistamatta äitinsä mielitekoja, oli sangen tyytyväinen.

Orjo otti työkirveensä ja meni ulos. Vettä satoi taivaan täydeltä, koko maailma oli harmaja ja ikävä ja alakuloisesti roiskuivat lokakuun kylmät laineet saaren rantoja vastaan. Ei ollut ihme, että naisen hento luonto värisi vilusta tässä ympäristössä.

Mies seisahtui katselemaan syksyistä luontoa; tässä erämaan kolkkoudessa oli hänelle itselle kuitenkin jotakin rakasta. Ja muistot kultaisista päivistä vilahtelivat hänelle vesimärkänä kohisevan metsän lomitse…

Oh! kuinka yksinäisiä he tosiaankin olivat kuni kaksi avutonta erillään mailmasta, mutta eikö rakkaus ollut se voima, jonka piti elähdyttää kurjinkin perukka?

Orjo ryhtyi totuttuun työhönsä: särkemään halkoja kaatuneista puista. Usein hän näin oli innostunut ruumiilliseen työhön ja palasi vasta hämärissä tupaan rasittuneena, läpimärkänä ja nälkäisenä kuin susi.

Mutta kun yöpimeä tuli ja myrsky pauhasi tuvan akkunain alla, silloin he molemmat, Mirjam ja Orjo, puristautuivat ikäänkuin hukkuvat pelastusta etsien toinen toiseensa, vannoen yhteenkuuluvaisuuden pyhiä valoja. Ja silloin Mirjam suudellen miestään kuiskutteli:

Lupaathan Orjo, lupaathan —? Ja aviomies, hurmautuen häntä rakastavan vaimonsa suloudesta ja imeytyen häneen kuin pieni lapsi, kuiskasi vastaan:

— Se, joka suutelee vaimoansa suoraan sydämeen, ei voi vastustaa oman kultansa tahtoa.

Mirjam sai tahtonsa perille. Orjo perheineen muutti pääkaupunkiin.

* * * * *

Se oli elämiin taistelun, olemassa olon taistelun ja kunnian taistelun aikaa! Kaikki aviomiehen voimat tulivat käytäntöön, hänen täytyi yhtaikaa olla käytännön mies ja hengen ritari. Hän ei saanut säikähtää mitään vastoinkäymisiä, hänen täytyi katsoa uhkaavaa puutetta vasten kasvoja ja uskoa omiin voimiinsa, vaikka maailma musteni hänen silmissään ja vaikkei hän tuntenut suurtakaan luottamusta tähän maailmaan.

Hänen täytyi olla ylpeä tuntiessaan itsensä liian halvaksi ison maailman vilinässä, hänen täytyi olla rohkea tuntiessaan itsensä pelkuriksi maailman markkinoilla.

Korvesta ihmisten ilmoille ajettu karhu — hänen täytyi muristen näyttää hampaansa kaikille, jotka hänen henkeään vaanivat, hänen täytyi yhtaikaa hyökätä vihollisen kimppuun ja yhtaikaa suojella perhettään, laatia sille lämmin pesä, hankkia sille ruokaa ja huvitusta.

Nuorena miehenä ei Orjo Korelius olisi kyennyt niin paljon työtä tekemään ja toisista ihmisistä huolehtimaan kuin mihin hän nyt kykeni. Yksinomaan se että oli naimisissa, antoi hänelle voimaa, tarmoa ja toimintakykyä. Alituisesti uhkaava hätä ja ympärillään vaaniva hengen vaara kehitti hänet muiden ihmisten tasalle, ja velvollisuuksia, joista hän ennen ei ollut tietänyt, piti hän nyt pyhinä vaatien itseltänsä kaikkea, mitä vaimokin vaati.

He eivät saaneet elää niin tai näin, vaan määrätyllä tavalla, heidän ei sopinut alistua alemmiksi kuin mitä heidän oma elämänkuvansa sisälsi.

Mirjam, saadessaan toivomuksensa toteen, elostui myös miehensä taistelun rinnalla. Hän loi miehellensä kodin, jossa tämä saattoi sekä tehdä työtä että nauttia perheen isän onnea. Ja kuinka äärettömästi hän sielussaan olikaan kiitollinen miehelleen, joka hänet oli pelastanut erämaan kolkosta kohtalosta, kuten hän sitä oli pitänyt! Nyt hänkin saattoi nauttia elämästä ottamalla osaa kaikkeen siihen, mitä hän uskoi sukupuolensa elinehdoksi. Ei tarvinnut iänkaiken pestä pyykkiä virsut jalassa tai paistaa nokisia kaloja hellaresun hiiloksella jossakin kurjassa erämaan kalasaaressa, jossa ei nähnyt ainoatakaan ihmistä — nyt sai milloin mieli teki pukeutua kauniisti ja vetää korkeakantaiset, sirot jalkineet jalkaansa, heittää kauniin kepsin hartioilleen ja juosta kaupungille pitämään iloista pakinaa muiden nuorten rouvain kanssa, tavata tyttöaikuisia tovereitaan teatterissa tai kahvilassa, istua taiteesta nauttien konsertissa tai pistäytyä ostoksien lomassa elävissä kuvissa noin vaan huvikseen, noin vaan sivumennen niinkuin kaikki muutkin tekivät — ja sitten virkistyneenä palata täyttämään velvollisuuksia lastansa ja miestänsä kohtaan, niitä, jotka kuuluvat tunnolliselle puolisolle.

Lapsi! niin: tosin se kiinnitti vähän liiaksi, Leijo kullankukkanen, mutta nuori rouva tunsi rakastavansa pientä poikasta enemmän kuin mitä tyttönä oli uskonut naisen tarvitsevan rakastaa noita pieniä, avuttomia olentoja.

Mirjam oli toistamiseen raskaana. Mutta hän oli itse sitä tahtonutkin, hän ei tiennyt lasten olemassaolosta vielä muuta kuin hyvää ja hän halusi kiihkeästi leikkitoveria Leijolle, pientä, kultakutrista tyttöä…

Senjälkeen hän aikoi olla jonkun aikaa vapaana — se asia täytyi jotenkin Orjon kanssa järjestää, hän ei tiennyt miten, mutta jotenkin niin että olisi mukava molemmin puolin. Ihanaa oli olla avioliitossa.

* * * * *

Orjo teki työtä epätoivon vimmalla, mutta hänen työnsä oli viimeinkin lähtenyt luistamaan ja hän nautti siitä että kykeni sitä tekemään.

Sanomattomilla vaikeuksilla oli tämä työn rauha hankittu. Kokonaisen perheen ja entisen taloustavaraston muuttaminen kaukaisesta pohjolasta outoon, kylmään pääkaupungin seutuun oli vaatinut paljon puuhaa ja paljon kärsivällisyyttä, ja vielä sitten kun kaikki huonekalusto ja talous oli saatu kuntoon ja mies luuli saavansa istahtaa erämaassa alottamaansa työtä jatkamaan, oli sattunut odottamattomia ikävyyksiä. Perheen täytyi keskellä talvea muuttaa huvilasta, toiseen huvilaan ja ennenkuin kaikki jälleen oli paikoillaan, kului paljon aikaa.

Vihdoinkin näytti rauha koittaneen ja elämä lipui häiritsemättä. Kauniissa huvilassa, jossa Orjo ja Mirjam ynnä pikku Leijo asuivat, vallitsi suuri hiljaisuus. Metsä humisi akkunain alla ja kolmen sadan metrin päässä jyrisivät junat säännöllisesti ohi huvilan — ihminen tottuu pian äärimmäisyyksiin: erämaan huokauksiin ja sivilisatsionin suhinaan.

Orjo kiiruhti työtään Mirjaminkin tähden. Hän kuvitteli Mirjamin synnytyksen aikaansaavan jotakin häiriötä sitä asiaahan ei koskaan tiennyt varmasti.

Eräänä iltana oli Mirjam iloisena palannut pääkaupungista käytyään huveissa ynnä lääkärissä, joka oli hänet tarkoin tutkinut ja vakuuttanut synnytyksen tapahtuvan parin viikon kuluttua. Mutta kotiin tultuaan oli nuori rouva äkkiä mitä iloisimmasta mielialasta kiihtynyt viattomaan kuvastumiseen siitä että sekä Orjon että palvelustytön lamppu oli savustanut. Nämä olivat kumpikin koettaneet asiaa salata, mutta Mirjamin herkkä nenä haisti heti salaisuuden. Enempää ei tarvittu.

Keskellä yötä heräsi Orjo Mirjamin vaikerruksiin — poltot olivat alkaneet, mutta pääkaupunkiin oli mahdoton päästä junalla ennen aamua, koska junat eivät yöllä kulkeneet. Ainoatakaan lääkäriä ja ainoatakaan kätilöä ei asunut huvilan ympäristössä. Huvila oli lisäksi kovin yksinäinen ja eristetty muista, sydäntalven yö oli pimeä ja tuuli suhisi synkästi metsässä.

Aviomies käsitti vaaran suuruuden, silmänräpäyksessä hänen aivoissaan kulkivat kamalat kuvat, mutta hän ihmetteli omaa tyyneyttään, jolla koetti vaimentaa vaimonsa vaivoja ja ennenkaikkea saada hänet luopumaan pelosta. Mirjamin sisar Oihonna, nuori kokematon tyttö, joka vasta oli päässyt lyhyistä hameista ja joka paraikaa oli käymässä perheessä, säikähti, herätettynä raskaasta unesta, puolikuoliaaksi sisarensa puolesta, mutta merkillisesti pani hätä hänetkin järkevästi toimimaan. Kuin valkoinen jänis hyppäsi neito yöpaidassaan ravistelemaan piikatyttöä hereille, jonka pimitettyyn pöllönpäähän jumalainen järjen kipinä ihmeellisesti iski. Suin päin, hiukset tappuroina, toinen jalka sukatta ja nuttu nurin työntyi lihava hämäläistallukka ulos ovesta ja läksi juoksemaan — juoksemaan kuin hullu. Tuskin hän itsekään tiesi minne juoksi, mutta Jumala ohjasi hänen lösähtelevät töppösensä suureen herraskartanoon, suoraan vanhan tallirengin akkunan alle, ja siinä hän piti sellaista meteliä kuin varpunen, joka valtaa pääskyseltä pesän, hän kiljui, huitoi käsillään, selitti ja vannotti renkiä kaikkien pyhien ja pahojen nimessä. Senjälkeen hän tuulena pyörsi takaisin ja ilmoitti sydän kurkussa odottaville että hevonen pian saapuu. Piika oli kuin mikäkin Sven Tuuvan sisar — päätteli Orjo mielessään kiittäen Jumalaa tästä ensimäisestä pelastuksen mahdollisuudesta. Tosin sinä hetkenä ei leikillä ollut sijaa hänen sydämessään. Mirjam? — aviomies ei voinut olla hengessään tyrmistymättä, hänen Mirjaminsa näytti kovin kummalliselta ja miehen sydäntä kouristi — hänhän, aviomies, oli syypää siihen että Mirjam noin vääntelehtine oudossa vaivassa…

Oihonna auttoi siskoaan, hän oli hirveässä hädässä ja hänen tyttösydämessään riehui jännittävä neuvottomuus, mutta tulevan naisen vaistolla hän tajusi että äidiksi tulon edellä kävi kamala leikki elämästä ja kuolemasta — missä määrin Orjo oli syypää Mirjam-siskon tilaan, sitä tyttö ei selvästi käsittänyt; jonakin silmänräpäyksenä hän tunsi katkerasti vihaavansa Mirjamin miestä, mutta sitten yhtäkkiä oli älyävinään että mies oli viaton ja että tässä yksistään oli kysymys Jumalan laeista.

Mirjam olisi saanut häntä vaikka potkaista — tänä hetkenä tyttö olisi suudellut siskonsa kengän kärkiä.

Hevosmies saapui ja Mirjam talutettiin rekeen. Oihonna istui hänen viereensä, Orjo asettui kyytimiehen rinnalle ajuripukille, ruoskan siima vingahti ja tuulen humistessa korkeassa petäjikössä läksi yöllinen matkue kiireesti liikkeelle. Kuinka hullunkurista ajaa hevosella Helsinkiä kohti aivan rautatien laitaa — kuinka kummallisia näkemyksiä vilahtikaan sielussa, sellaisia, joita ei ihminen tunne silloin kun juna kulkee!

Orjo Korelius, joka oli vetäissyt anturasaappaat jalkaansa ja heilutteli niitä ajuripukilla istuen, kuvitteli olevansa ritari, jota kauhea louhikäärme ajoi takaa ja joka pakeni rakastettunsa kanssa. Tuolla kaukana kajastaa merenrantalinna… jos vain kerkeää sen muurien sisään, niin on onni pelastettu…?

Piiskan siima vinkui ja kolisten lensi reki eteenpäin. Oihonnan kalpeat tyttökasvot häämöttivät yhtenä ainoana kysymysmerkkinä: miten siskon käy? miten siskon käy?

Metsän pimeydestä sukelsi matkue pääkaupungin sähköllä valaistuihin esikartanoihin. Sairaaloita, kasarmeja, tehtaita, huviloita ja yleisiä rakennuksia vilisi sivutse. Pian kaikuivat kaupungin kivitaloseinät hevosen kavioiden kaijuttamina. Kadut olivat tyhjimmillään, jossakin keskikaupungilla vilahti silmään juopunut herra ja katutyttö. Kuinka Pyhältä tuntuikaan Orjosta tätä taustaa vasten katsottuna avioliitto, kuinka vakavasti hän syvimmässä huolestuksessaankin tunsi kiitollisuutta elämänsä Kaitselmusta kohtaan, ettei hän koskaan ollut kuulunut siihen miesjoukkoon, jolla oli omallatunnollaan katusyntinsä… Kuinka iljettäviltä ne nyt tuntuivatkaan, kun yksiavioisuuden rakkaudessa siitetty lapsi oli tulossa maailmaan!

Yökello korkeassa kivirakennuksessa helisi hurjasti ja kohta oli Mirjam riisuttuna vuoteessa. Hän hymyili tuskallisesti — kuinka hullua ettei ollut saanut jäädä kotiin. Oihonna, anna minun yöpaitani! Orjo, älä mene pois! Oihonna, muistitko lähtiessä katsoa, oliko Leijo peitossa? Neiti, milloin tohtori tulee? Mikä on tuo lasiarkku? Miksi ei sitä viedä pois?

Aviomies katseli ihmeissään pientä lasiarkkua, jonka kannen alla makasi parin kilon painoinen ihmisolento, jonka hengitys oli äänetön kuin kukkaisen.

— Miksi se on pantu koteloon?

— Ei pysy muuten lämpimänä.

— Kenen se on?

— Se on muutaman luutnantin rouvan esikoinen.

— Ja siitäkinkö tulee ihminen? — Kätilöneiti naurahti ja koppasi lasiarkun toiseen huoneeseen.

Jumalankiitos että Mirjam oli saatu laitokseen ennenkuin asia oli tapahtunut. Oihonnan kasvoille oli puna palannut ja Orjo tunsi hurjaa epämääräistä iloa. Aamu oli vielä varhainen ja koska miehellä oikeastaan ei ollut mitään tekemistä laitoksella, päätti hän matkustaa ensimäisellä junalla takaisin Leijon luo ja palata taas kaupunkiin.

Väikkyen toivon ja epätoivon välillä, oli hänen mielensä hyvin herkkä. Tuntui yhtaikaa mukavalta ja kammottavalta. Rautatieasemalle kiiruhtaessaan läpi aamuhämäräisen kaupungin hän katseli vastaantulevia koululapsia aivan kuin ne olisivat tulleet eri maailmasta. Ja konduktöörin kanssa hän puheli kuin korkea virkamies keveästi ja suvaitsevasti itse kuunnellen omaa ääntään. Elämä vilskui hänen silmissään suurina heilahduksina.

Ja kun hän saapui pikku Leijon luo, niin hän ymmärsi että hänen elämänsä satu tähän asti oli verrattain onnellinen, onnellisempi kuin tuhansien muiden… Ja silloin iski häneen kammottavana epäluulona että Mirjam kuolee hänen selkänsä takana.

Nyt, nyt juuri — huono mies että jättikin vaimonsa! — hänen täytyy rientää takaisin, mutta — juna lähtee vasta tunnin kuluttua. Hän tarttui vaistomaisesti kynään ja kirjoitti itselleen — Jumalalleen — kirjeen tietämättä itsekään, miksi täytyi kirjoittaa.

18 päivä helmikuuta klo 10 a. p.

Kun tunnin päästä palaan Hikiin, johon läpi yön ajettiin hevosella, en tiedä, täytyykö minun tavata vaimoni kuolleena. Kaikki mahdollisuudet kuvastelevat mielessäni ja sieluni on levoton.

Ystävä! Nuori vaimoni! Jos sinä poistut minulta — en tiedä, miten sen iskun kestän. Tahtoisin niin paljon toiseksi, mitä ei voi enää muuttaa. Sinä olet minulle ollut hyvä vaimo… Jumala sen tietää mitä tunnen.

En minä kuitenkaan jaksa uskoa että sinun vielä täytyisi kuolla, vaikka tuskissa huutelet. En usko että kohtalo niin julma voisi olla että sellaisen kärsimyksen lisäksi lähettäisi. Minä koetan rukoilla sinun pelastustasi elämään. Itseäsi varten, lastasi varten ja minua varten. Nyt minä lähden…

Kun hän saapui laitokselle, tuli lääkäri korridoorissa häntä vastaan ja ilmoitti iloisesti irvistäen:

— Gratulor, herra Korelius, teille on syntynyt kaunis tyttö.

Kaunis tyttö! kaikui Orjon sielussa ja hän astui ylpeänä vaimonsa vuoteen viereen. Ja häntä ikäänkuin hävetti äskeinen pelkonsa.

— Suutele minua, Orjo! sanoi Mirjam kimaltelevin silmin.

Orjo kumartui suutelemaan vaimoansa. Sitten hän piteli vaimonsa kättä ja sanoi:

— No kävihän se, kultani!

— Kävihän se, vastasi Mirjam melkein kuiskaamalla. Hänen kasvonsa olivat ihanan kalpeat ja kaikki kärsimättömyys oli niiltä hävinnyt. Orjo ajatteli itsekseen: "Heissä on jotakin pyhää juuri silloin kun he ovat synnyttäneet."

— Katso nyt isä tyttöäsi! Sinun silmäsi ja nenäsi, mutta minun suuni ja korvani!

— Tokko sen näkee?

— Ihan selvästi!

— Eikö sille anneta ruokaa? kysyi isä.

— Ei vielä… naurahti äiti heikosti.

Sitten hän pyysi Orjoa poistumaan.

— Minua muokataan ja pestään — ja sitten minun täytyy nukkua. Hyvästi, kultani, suutele Leijoa. Tulethan huomenna? —

Orjo palasi huvilaan yhdessä Oihonnan kanssa, joka oli enemmän kuin onnellinen asiain hyvästä menosta.

Kotiin tultuaan aviomies kirjoitti muistiinpanopaperinsa toiselle puolelle seuraavaa:

Jumalan kiitos! Se on tapahtunut onnellisesti. Ihmettelen tuntemattoman, hänen, jota sanomme Jumalaksi, armoa minua kohtaan. Tahdon koettaa — ja kukapa sitä ei tahtoisi — painaa syvälle muistiini että meidän pitää kaikessa kaikkina hetkinä kohdella toinen toistamme hyvin ja lempeästi, niin ettei silloin, kun kuolema meidät erottaa — ja senhän täytyy kerran tapahtua — jäisi mitään sieluamme kaivelemaan, jos emme näyttäneet vainajalle sitä hyvää kokonaisuudessaan, mitä meissä on, oli ja aina oleva on.

17.

Heillä oli nyt kaksi lasta, Leijo ja Maila, he saivat asua pääkaupungin piirissä, käydä teattereissa ja konserteissa ja ottaa osaa suuriin isänmaallisiin juhlallisuuksiin. Sitäpaitsi olivat he tilaisuudessa tutustumaan merkkihenkilöihin eikä mikään estänyt heitä kutsumasta luokseen vieraita. Orjon työ oli siinä määrin edistynyt ja onnistunut etteivät he toistaiseksi tunteneet mitään rahanpuutetta, Mirjam sai vapaasti valita leninkikankaansa, hattunsa ja kevätkepsinsä. Pimeän syksyn ja ankaran talven jälkeen koitti mitä ihanin kevät ja he nauttivat täysin siemauksin auringonpaisteesta eteläsuomalaisilla metsäkallioilla. Näyttipä todella itse elämä hymyilevän onnellisesti näille kahdelle erämaasta tulleelle ihmiselle, joita yhdisti uskollinen aviorakkaus ja terveet, kauniit pienokaiset.

Mutta mitä oli se että vaimon silmäin ilmeet ja vastaukset joskus panivat miehen syvästi miettimään tai että miehen ankarat sanat toisinaan kipeästi loukkasivat vaimon sydäntä? Olivatko ne vain sulkulauseita rakkauden kauniissa tarinassa? Aviopuolisot eivät itsekään sitä ymmärtäneet, heistä melkein tuntui kuin joku heidän ulkopuolellaan oleva voima, "paha", heitä silloin tällöin olisi ärsyttänyt toisiaan vastaan. Hyvän hetken tullen he käsikaulassa nauroivat tätä pahan ilmestymistä ja päättivät pyhästi olla varuillaan sen kavalia hyökkäyksiä vastaan.

— Katso armaani, meidän riitammehan on kerrassaan naurettava, aiheet ovat niin vähäpätöiset ettei niitä kehtaisi ihmisille edes selittää.

— Niin ovatkin, me olemme ihan hullut, jos mokomasta suutumme toisiimme, kun kerran pääasiat ovat reilassa.

Ja he katsovat toisiaan ystävinä silmiin, suutelevat toisiansa ja silittelevät toistensa käsiä ja hiuksia ja uskovat pysyvänsä onnellisina kautta koko elämän. Ja lapsiaan he rakastavat intohimoisesti; varsinkin isä on kultasitein ja koko hengeltään kiintynyt esikoiseensa, jonka olemukseen hän tietää kylväneensä sydämensä ja järkensä parhaimmat kultamurut ja jonka hän uskoo nostavan hänen sukunsa henkiseen aateluuteen.

Mutta miksi tämä sama mies, tämä onnellinen isä ja vaimoaan hellivä rakastaja, joskus ihmisten nähden vieroo vaimoansa ikäänkuin vaimo ei olisi hänen vertaisensa ja ikäänkuin hän vaatisi että vaimon ihmisten nähden pitää muuttua täydelliseksi ja viehättävimmäksi olennoksi mitä milloinkaan on nähty; miksi hän tästä tunteesta tekee itselleen salaisen kärsimyksen ja ikäänkuin harmittelee että on sitoutunut yhteen ainoaan naiseen?

Tai miksi noiden herttaisten lasten nuori äiti joskus lakkaa olemasta äiti ja ikäänkuin katkeroituu omasta kohtalostaan ja vaikeroi velvollisuuksiaan aivankuin kadehtien kaikkia niitä rouvia, joilla ei ole lasta ja niitä naisia, jotka vielä ovat vapaat miesten edessä?

He häpeävät kumpikin huonoja tunteitaan ja koettavat niitä karkoittaa, ovat onnelliset toistensa kanssa kodin ja yön hiljaisuudessa ja sietävät toisiaan päivän töissä teroittaen alati itselleen: me kaksi kuulumme nyt kertakaikkiaan yhteen eikä se enää ole muuten mahdollistakaan. Ja aivan samoinhan näkyvät elävän muutkin!

Se juuri että kaikki muutkin ihmiset elävät parittain ja taistelevat samoja taisteluja kuin hekin ja ottavat avioliitosta saman onnen kuin hekin, se se juuri heitä lohduttaa ja panee heidän järkensä päättelemään: näin on välttämätöntä olla, näin on jumalallinen järjestys, näin on lorun lopuksikin hyvä olla.

He näkevät kumpikin oman elämänsä suuntaviivojen hiukan erkanevan toisistaan, mutta kuvittelevat niiden kulkevan yhdessä uomassa ja silloin kun ei kuvittelu heitä vakuuta, turvautuvat he salaiseen rukoukseen, uskonnolliseen tunnelmaan että suuntaviivat kaikissa tapauksissa ovat samat, koskapa heidän onnensa sitä vaatii.

Ovathan he menneet rakkaudesta naimisiin, mies hurmauksissaan naisen sulosalaisuuksiin, tyttö sydänjuuriaan myöten luottamuksellisessa ihastuksessa miehensä kunniaan.

Onnettomuutta ei saa olla, onnettomuutta ei saa tulla, he tietävät kiertää avioliiton salakarin — he eivät tahdo olla tusinaihmisiä, joiden avioelämästä juoruttaisiin pahoja.

"He näyttävät niin onnellisilta!" niinhän maine heistä saneleekin ja he ovat tyytyväiset etteivät ihmiset heistä ainakaan tiedä mitään pahaa.

— Kuinka sääli että meidän täytyy muuttaa pois tästä huvilasta, jossa kenties olemme viettäneet onnellisimman talvemme!

— Niin, muistatko Orjo, kuinka tuntui yksinäiseltä ennen siellä pikkukaupungissa, kun ei ollut yhtään lasta? Ja nyt on kaksi tuollaista kullannuppusta…

— Mutta minne ihmeeseen me tästä pakenemme kesäksi, kun sinä et suostu palaamaan erämaahan?

— Onhan Suomessa sinisiä järviä ja viheriöitä rantoja joka paikassa! vastasi Mirjam.

— On, mutta sittenkin… Ulpukkasaari…?

— Hyi! En palaisi sinne, vaikka maksettaisiin! huudahti nuori rouva.

— Älä sano niin, Mirjam…! Et ehkä tiedä, mitä osaa erämaan saari meidän elämässämme näyttelee.

— Niin, mutta — — —

* * * * *

He viettivät kesänsä Keski-Suomessa kirkkaasti päilyvien vetten vaiheilla, hämäläisten kukkaniittyjen keskessä eräässä vanhassa aateliskartanossa, jossa satavuotiset lehmukset suloisesti siimestivät kesän herttaista hellettä. He nauttivat kesästänsä niin syvästi ja perinpohjaisesti kuin ikinä ihminen luonnosta nauttia voi unohtaen kaiken muun ympärillään, maailman ja heimon. Isä pyhitti päivänsä rakkaudelleen omaan perheeseensä, nuori äiti ikäänkuin haaveili uudelleen tyttöaikuiset ihanteensa ja kokosi voimia tuntematonta tulevaisuutta varten.

Tämä on meidän onnellisin kesämme — puheli Orjo hengessään uinaillen päivästä päivään niinipuun katveessa Leijonsa kanssa leikkien tai ottaen perheensä seurassa aurinkokylpyjä uimarannan hietikolla. Tunnen ettemme tulevaisuudessa näin lämmintä sydänten kesää saa viettää — miksi emme? sitä en ymmärrä, mutta minä aavistan sen, aavistan…

Hän tunsi selittämätöntä tuskaa sydämessään, selittämätöntä painostusta, joka häntä väijyi ikäänkuin aave ruusupensasten takana… Joskus häntä hämäläiskesän ihanimmillaan ollen vihiäsi huimaava ikävän tunne — pohjaton kaiho syntymäseuduilleen pohjoiseen, jossa ei omena kypsynyt, vaan jossa ihminen ikäänkuin oli vapaampi…

Hämeen maa kesäisessä kukoistuksessaan oli hänestä, pohjolaisesta, ikäänkuin ääretön, kaunis, hyvinhoidettu hautausmaa, jonka kukkakummuilla mehiläiset pitivät iloista pörinäänsä, ja jossa ihminen kuvitteli olevansa paratiisin yrttitarhoissa, mutta jossa yön tullen tuntui kaamealta…

— Mirjam, meidän pitäisi palata erämaahan…!

— Orjo! sinä olet hullu!

— Mirjam, joku kauhea vaara uhkaa meitä…

— Aina sinä kuvittelet turhia!

— Mirjam, minun henkeni kärsii…

Ole nyt vaiti, huomenna minä matkustan vuokraamaan taas hauskan asunnon Helsingin läheltä.

— Tapahtukoon sinun tahtosi, kunpa se olisi Jumalan tahto.

Mirjamissa oli uskoa elämään, tarmoa ja toimintakykyä, jota ilman ei Orjo mitenkään olisi osannut elämäänsä järjestää.

18.

Yhden talven he vielä viettivät pääkaupungin piirissä, mutta se oli heidän elämänsä kauhein talvi. Sillä ei päivän eikä yön rauhaa enää ollut heidän kodissaan siitä saakka kuin pikku Leijo sai hirveän tarttumataudin ja lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan.

Turhaan he huusivat Jumalan apua, turhaan he itkien syleilivät toisiaan ja vannoivat pyhiä valoja, turhaan he nöyrtyivät ja parantuivat kaikesta itsekkäisyydestä — ikäänkuin koston Jumalan viha lepäsi heidän päällään ja kidutti heidän viatonta lastaan.

He olivat molemmat tulemaisillaan hulluiksi epätoivosta, ääretön nääntymys ja rasituksesta syntynyt väsymys aiheutti heissä hermostumiskohtauksia, joiden todellista sisältöä ei mikään kieli kykeneisi kertomaan. Sillä Leijo, esikoinen, oli heidän aviorakkautensa pyhin hedelmä, heidän elämänsä ainoa yhteinen suuntaviiva…

* * * * *

"Viimeisen kerran…

"Opeta meitä Jumala että me loppuun asti kestäisimme!

"Anna meille anteeksi, sinä pieni ja puhdas, jonka pyhyyden olemme ajattelemattomuudessa kadottaneet!

"Nyt vasta ymmärrämme, mitä on rakkauden kärsimys — se on se sieluntila, kun vastoin sisintä tahtoaan joutuu rakkaimpansa salamurhaajaksi.

"Jollemme sinua tänne olisi tuoneet, oi Leijo, niin kenties sinä vielä olisit terve ja lupaava!

"Sinä olet uhriksi joutunut, sinä viaton, jonka edessä pyhästi värisemme.

"Jumala, Jumala! missä sinä olet, etkö sinä kuule meidän rukouksiamme, katumuksiamme ja lupauksiamme?"

Näin syyttelivät epätoivoiset vanhemmat itseänsä.

* * * * *

Leijon kuoleva ruumis ja iäksi poistuva henki se oli, joka ajoi avioparin takaisin erämaahan. Sekä Mirjamin että Orjon elämä oli nyt muserrettu.

19.

Silloin kun kuoleman kauhea käsi ensi kerran kohosi nuorta avioliittoa vastaan, silloin kun onneton äiti kärsivän lapsensa vuoteen äärestä hetkeksi oli paennut oman miehensä turviin etsien häneltä turhaan pelastusta ja silloin kun molemmat kauhun silmin tuijottaen yön pimeyteen hervottomina, sydämissänsä rääkättyinä olivat heittäytyneet toistensa syliin tahtoen toisiinsa puristumalla huutaa yhdessä jumalallista apua — silloin oli heidän kolmannen lapsensa luomiskäsky lausuttu.

Heidän esikoisensa poistui — Jumalan surmaamana, kuten he sitä arvostelivat — mutta Mirjamin ikäänkuin korvaukseksi kiihkeästi kaipaama, pian syntyvä raskaudentila ennusti uutta elämää. He eivät kumpikaan tienneet, olivatko tehneet oikein vai väärin sytyttäessään elämää kuoleman kurjan kuilun ääressä ja sentähden kummankin tunne-elämä kulki nyt ensi kertaa väkinäisesti eteenpäin perheen lisäystä tai oikeastaan perheen täydentämistä odotellessa. Sitä ei tahdottu ajatella, mutta sitä oli pakko ajatella, tässä oli ikäänkuin kaitselmus kaiken johtajana ja heidän oli alistuminen kohtaloon. Intohimoisina, iskun saaneina ihmisinä he tiesivät että tyhjyys on korvaamaton, mutta kaikkiluova, iäti pulppuava luonto pyrki heitä, kahta masentunutta ihmistä, ikäänkuin uhmaten lohduttamaan…

Heidän oma kotinsa oli taas särkynyt, huonekalut oli lyöty läjään ja kiireessä jätetty vierasten ihmisten huostaan, erämaa huokui taas heidän ympärillään — tämä sama erämaa, jonka Mirjam peläten oli hyljännyt, vaan jonne hän kovan koettelemuksen ruoskimana jälleen oli paennut.

Nöyrtyneenä! kuten miehensäkin niinkauvan kuin lapsen kuoleman kauhu hänet täydellisesti masensi. Kiitollisena! niinkauvan kuin hän näki, kuinka ventovieras on ihminen suuressa hädässä vieraalla seudulla ja niinkauvan kuin hän tunsi helpotusta toisten ottaessa sydämellisesti osaa hänen suruunsa. Anteeksipyytävänä! Ja anteeksi antavana! niinkauvan kuin hän uskoi ettei miehensäkään elämä mitenkään olisi pelastunut, ellei tämä olisi päässyt suruansa kantamaan rakkaaseen erämaahansa.

Erämaahan, jossa ei ollut edes lääkäriä!

Erämaahan, josta varovaisen aviovaimon täytyi paeta kaupungin turviin joka kerta kun uusi lapsi oli tulossa maailmaan.

— — — —

Heidän välinsä olivat nyt niin hellät, niin surunsuloiset; yhteinen kärsimys oli tehnyt heidät lempeämmiksi — kohtalo nöyrryttää, mutta aika lääkitsee haavat. Aika panee myös unhoittamaan vakavimmatkin opetukset.

Kylmänä lokakuun päivänä Mirjam matkusti uutta lastansa saamaan.

Ja vasta silloin kun he taas olivat erillään, pääsivät heidän viimeaikaisten aviotunteidensa kerät purkautumaan.

* * * * *

Rakas Orjo!

Perille olen päässyt, kunpa vain kaikki muukin olisi ohitse. Koko matkan, varsinkin yöt, olen ollut sellaisessa sielun jännityksessä että hiki on virrannut pitkin kasvoja ja ruumista. Avonaisen akkunan ääressä olen kolme viimeistä yötä istunut paitasillani ja kuitenkin olen ollut kuin höyrykaapissa. Siinä pitkässä koskivenheessä oli niin mainio matkustaa; en olisi koskaan uskonut, kuinka mukava venekyyti sieltä alas on, sillä eihän voi löytyä helpompaa matkustuskeinoa. Saa istua ja maata mielensä mukaan, eikä ole jyrinää ja saa syödä milloin tahtoo ja hengittää puhdasta ilmaa, niin että aivanhan siinä sairaskin terveeksi tulee. Ensimäiseksi yöksi jouduin tosin surkeaan paikkaan, lesken luo, jolla oli kahdeksan lasta hinkuyskässä ja russakoita vilisten. Minut olisivat kyllä ottaneet toiseen taloon, mutta en tahtonut luopua laupeuden sisarista, joita katsottiin hyvin epäluuloisesti. Kaiken varalta tahdoin pysyä neitien seurassa ja hyvin he olivatkin ystävällisiä ja auttavaisia eivätkä pyrkineet "käännyttämään"; sairaanhoitajatar teki sivistyneen vaikutuksen. Syötin heille evääni niinkuin mammasi ennusti. Toisena päivänä erosimme venhekyydistä, mutta kärrykulku oli niin vaikea etten toista mokomaa taivalta olisi voinut istua. Renkutti niin pahasti että sain poltteita ja kivistyksiä ja oli kylmempi kuin venheessä. Olit kai puhunut niille matkatovereille, koska sanoivat että olit niin huolissasi. Sairaanhoitajatar sanoi olevansa äitivainajan vanha tuttu ja syöneensä monet kerrat kotonani. Olen toistaiseksi yksityisten ystäväin hoidossa ja hyvä minulla on sen puolesta olla. Kirjoitan illemmalla lisää. — Kävin juuri laitoksella, mutta kyllä se on ikävää että pääsy sinne on niin epävarma. Kävin lääkärissäkin ja hän sanoi että asiat ovat niinkuin pitää, ja sanoi saavan odottaa milloin tahansa, niin ettei kai ole pitkä matka ankariin tuskiin. Kunpa vain kaikki olisi ohitse! En ole ennen ollut näin äärettömän levoton, ja kunpa ei vain pahaa lapselle sattuisi tai se olisi jotenkin epämuodostunut — minähän se kyllä joutaisin pois tästä maailmasta… Tunnustan ettei tällä hetkellä taas ole halua kuollakseni — mutta kovin pimeältä vain tuntuu, kun ei ole kotia. Et sinä sitä ymmärrä mitä se on. Olenhan kiitollinen — tahi koetan olla — että on minulla ainakin yksi lapsi ja mies, joita rakastan… Huolimatta kaikesta pahasta tahtoisin sinua suudella, jos kuolinhetkeni nyt tulee — ja koeta sinä tehdä samoin. Itkevä hyvästini ja terveiset ja kiitokset teille kaikille.

Mirjam.

Orjolla oli paljon työtä ja hän pidätti itsensä kirjoittamasta pitkiä kirjeitä tyydyttäen vaimoaan aluksi vain postikorteilla. "Toisyönä olin Ulpukkasaaressa", ilmoitti hän, "ja näin sinutkin unissani —? Myrskyä, vettä ja lumiräntää — lienee sielläkin kauheata. Etpäs lähettänytkään sitä nukenpäätä Mailalle! Tyttönen livertelee kuin lintu. Odotan sinulta pian lisätietoja, ymmärräthän —?"

— Rakas Orjo! En kirjoita montakaan sanaa, sillä olen kovin kiusautunut tästä pitkästä odotuksesta. Olen aina vaan odottanut, odottanut että seuraavassa postissa muka ehkä jo saatan ilmoittaa. En asukkaan laitoksella, vaan herrasväki B:n luona, jotka ovat hyvin ystävällisiä ihmisiä. Maila parkaa muistan usein. Kirjoita hänestä jotain, olen niin kaivannut ainokaisestani tietoja. Tämä toinen tyttölapsi (tiedämmehän että se on tyttö) potkii ja pyörii ja antaa itseään odottaa kuin mikäkin prinsessa ollakseen isälleen sitä tervetulleempi — pikku raukka. Jos et saa mitään tietoja, niin se on merkki että asiat ovat entisellään. Saunassa kuljen kuudestikin viikossa. Terveiset kaikilta täkäläisiltä ystäviltäsi. Viime yönä uneksuin sinusta.

Suutelo Mirjamiltasi.

Toista kuukautta oli kulunut Mirjamin lähdöstä eikä vieläkään odotettu viesti ollut erämaahan saapunut. Orjo lankesi vanhaan helmasyntiinsä, hänestä alkoi tuntua että Mirjam kestää pitkänkin kirjeen, kirjeen, jossa sanotaan kaikki. Ja eräänä marraskuun iltana, aavistamatta että juuri seuraavana päivänä Mirjamin odotus oli loppuva, hän istahti pöytänsä ääreen ja — antoi tulla.

Loppuun asti luettava, syrjäisiltä varottava.

Yksin ollen itseni kanssa, pitkien pimeiden öiden suuressa hiljaisuudessa, sieluni sisimmässä soipi epätoivon, surun ja pelon synkkä kieli.

Koko elämäni näyttää sortuvaiselta ja järki epäilee uudesta-rakentajan voimaa.

Muistot kalvavat. Ikävät, kauheat, uskomattomat ja kuitenkin todet.

Mikä olin ennen? Miksi olen tullut?

Avioliittomme??

Minä tiedän että ainoastaan yksi kymmenestä tuhannesta on onnellisempi, mutta miksi juuri minun piti kehittyä sellaiseksi?

Minä, avioliittoon mennessäni, tartuin ihanteeni täyttymiseen kuin hukkuva oljenkorteen. Ehkä on se sopimaton vertaus. Minä tarkoitan: uskoin naisen lemmen ikipelastavaan voimaan. Tiesin ettei kukaan ole enkeli. Mutta en aavistanut että nainen, jolle minä kerran ja vihdoin antauduin, koskaan voisi herättää sielussani julmuutta. Jos mielikuvituksessani oli kuvia, niin itseeni nähden en niitä uskonut. En uskonut että minä voisin muuttua todella pahaksi, raa'aksi ja hetkellisesti niin hirveäksi pedoksi, ettei ihminen sen syvemmälle surkeuteen voi langeta. En uskonut että avioliitto, järjellisesti ja siveellisesti perustettu, voi aiheuttaa aviopuolisoissa, jotka rakkaudessa ovat toisiaan jumalaisesti lähestyneet toistensa turvaa etsien, henkisiä itsemyrkytyksiä…

Sinä olit viaton tyttö, tahdoit rakastaa puhtaasti… Mikä siis aiheutti ensimäisen kolhauksen? Sinä et tuntenut minun nuorenmiehen aikuisen elämänkärsimykseni vuosikymmenen pitkään ärsytettyä, pilattua hermostoa. Minä uskoin hermostoni paranevan sinun terveytesi kautta ja alussa minä sainkin ihmeellisesti henkisiä voimia. Sinä et aavistanut runoilijasielun kuluttavaa voimaa. Sinä et ollut haaveillutkaan joutuvasi minunlaiseni aatteellisen toimimiehen elämäntoveriksi. Sinä aavistit vaistomaisesti — alussa — että asemasi naisena oli tuleva erikoiseksi — sinun neuvonpyyntösi olivat liikuttavan puhtaat ja ylevät. Mutta kukaan nainen ei aavista että sukupuolielämä voi sekä parantaa että turmella, jollei heti alussa osata olla tahtolujia, hilliintyväisiä. Minä tiesin sen hyvin, olin nähnyt seurauksia, olin kuullut tuhansien hyvien tyttöjen muuttuneen.

Milloin minä sinut pilasin? Jumalani, milloin?

Minä tiedän kaikki, muistan kaikki pienimpiäkin yksityiskohtia myöten… Mutta muistan myös henkisiä ristiriitoja heti alussa, jo ennen kuin olimme toistemme omat. Minä uskoin ruumiillisen yhtymisen sielulliseen voimaan. Sinä myös uskoit…

Kuinka kävikään?

Nöyryytyksen hetkenä tunnustan itselleni: minä se hänet pilasin. Minä, joka naisesta uskoin ihanampaa kuin muut, minä sen tein, vedin hänet alas luokseni. Minä vaadin enempää kuin mitä vaatia saapi. Oi jumala, vaatinenko vieläkin enempää kuin mitä siveellisesti ja aviollisesti vaatia sopii?

Mitä luonnotonta vaadin? — En mitään?

Mutta minä pelkään, etten muistanutkaan vaatia mitään itseltäni, ja se olisi ollut onnemme ensimäinen ehto.

* * * * *

Meidän jokapäiväisen elämämme ilmiöt eivät ole pahaa unta. Ne ovat tosia.

Kokemus todistaa ettei ihminen helposti voi muuttua. Että ei ole todellista tahtoakaan muuttumiseen, vaikka sen kuinka hartaasti päättäisi. Kuilu, jonka reunaa alati on pakko astua, vetää tuontuostakin alas, jalka livettää.

Hiljaisuudessa kuvittelen sinua sellaiseksi kuin hyvinä hetkinäsi olet ja tunnen silloin että voin sinun kanssasi ja tahdon sinun kanssasi elää elämän loppuun.

Mutta sitten lentää musta varjo ja minä sanon itselleni: onko minulla oikeus jatkaa avioelämääni, jos ilmiöt jatkuvat yhä samoina kuin ne nyt ovat ja ovat vuosia olleet? Eikö se ole rikoksellista, eikö se ole syntiä pyhää vastaan, eikö se ole imelää valhetta ja halpaa itsekkäisyyttä? Onko meillä muuta edessä kuin kärsimys ja ero…?

Mutta lapsi? Lapset?

Minä rakastan perhe-elämää. Rakastan sisimmässäni polttavasti, lapsellisesti ja yksinkertaisesti. Minä tiedän että kaksi ihmistä, joilla on onni omistaa lapsia, saavat nauttia jumalien ruokaa nähdessään rakkautensa hedelmät ympärillään. Se on ikuista mannaa korvessa. Elämän älykkäimmät opettajat ovat sen aina kokeneet. Minä uskon sokeasti näitä, sillä minä olen jo kylliksi kokenut ettei auringon alla, maailman turhuuden huminassa, sen alituisissa riidoissa, ole suurempaa todellista tukea kuin omat lapset. Sillä osaammehan iloita lasten iloista ja kärsiä lastemme tähden — ja se on oikeata elämää. Ja meillä on ääretön velvollisuus lapsia kohtaan. Me emme saa myrkyttää lapsia sillä myrkyllä, jolla olemme toisiamme heikontaneet. Lasten täytyy saada tuntea avioliittomme varmuus ja eheys. Ja lasten olemassa-olon täytyy meidät yhdistää, vaikka ikävät kokemukset miten tahansa meitä koettavat erilleen kiskoa.

Tässä ehkä piileekin avioliiton ainoa pyhyys, jota emme ennen aavistaneet?

Olen tuntenut henkistä pahoinvointia. Kaikki on yhtenä kaaoksena ja minä itse olen mitätön repale tuon sekasorron keskessä. Suhteet sukuuni, ennenkaikkea se tukahduttava tila, jota saa kokea vain sentähden että olen pyhittänyt elämäni voimat epäviralliseen isänmaan palvelukseen. Olen saanut kokea syvää loukkausta siltä taholta, jolta sitä vähin odottaisi… He eivät aavista miten minä loka päivä imen pyhän vihan siemeniä tällaisen ymmärtämättömyyden ja osanottamattomuuden vaikutuksesta. Ja kuinka siitä itse kärsin… Minun on juominen tämä kalkki pohjaan saakka, ja luulen kyllä että sen kestän.

Mutta arveluttavampaa on, jos et sinäkään, rakas ystävä, minua tässä suhteessa ymmärrä? Ilolla ja ylpeydellä muistelen niitä hetkiä, jolloin sinä olet minua auttanut…

En sinulle saata kertoa kaikkea sitä mielen raskautta, mikä johtuu siitä ettei meillä ole omaa kotia ja että varsinkin pikku Mailan täytyy toistaiseksi olla muiden turvissa. Se on kyllä totta että osaksi lapsen asema täten on parempi kuin se olisi yksinomaan ja yksipuolisesti äiti-armaansa luona, sillä, kuten tietty, aniharva äiti osaa lastaan kohdella johdonmukaisesti — ja sinun hermostumisesi on monesti varmasti ollut vaarassa pilata lasta. Mutta ei kaikki silti täälläkään mene kuten pitäisi. Tällä en sano etteivät asiat voisi olla paljon huonomminkin kuin mitä ovat. Olkaamme kiitolliset siitäkin mitä olemme saaneet ettei elämä ylpeyden tähden meitä yhä pahemmin rankaiseisi! Mirjam! Kun Leijon kuoleman alkuaiheena täytyy pitää juuri sitä että hänet väkisten raastettiin pois täältä erämaasta, jossa häntä olisi turvannut isovanhempainsa rakkaus, niin minä keväällä, kun Maila tuotiin, tein sen salaisen pyhän lupauksen että vaikka itse joutuisimme mihin tahansa, pikku tyttö saisi, jos tahdotaan, olla ja leikkiä isovanhempainsa luona niin kauvan kuin he elävät. Sen verran ainakin pitää meidän onnettomuudesta viisastua. Rakas Mirjam, koeta olla samaa mieltä kanssani tässä äläkä päästä äideille tavallista itsekkyyttä valloille. Lapset kuuluvat elämälle ja ihmiskunnalle eivätkä vanhempainsa (meidän) itsekkäille mieliteoille. Sinä olet niin epäluuloinen! Jumalan tähden, sinun täytyy karistaa päältäsi sellaiset heikkoudet. Monesti sinä olet epäillyt minunkin rehellisiä tarkoitusperiäni ja minä kärsin siitä. Ainoa mitä pelkään, on hullun papinkisällin fanaattinen huoli siitä, että lasta ei ole kirkollisesti kastettu. Pappi-raiska voipi raivonsa hetkinä tehdä mitä tahansa. Kuinka kärsinkään siitä kun lapseni viattomuudessaan pyrkii "setän sylliin", ja tuo, joka uskoo lapseni joutuvan helvettiin, kajoo häneen… Suokoon Jumala että lapsi vielä kerran voisi taistella typeriä ennakkoluuloja vastaan kuten isänsä nyt, hänen pienenä ollessaan. On jo yö. Minun yöni eivät ole normaalit, milloin sydänvika, milloin muu kiusa, jota en käsitä — tietysti minäkin kannan ruumiissani ne "vieraat ainekset", jotka vievät hautaan. Kuinka kummallista ajatella sitäkin kaikessa toivossa ja elämänvaiheessa. Oletko huomannut yksinäisyyden jumalläheisyyttä? Nyt sammukoon lamppuni.

* * * * *

Muistan iltoja, öitä, aamuja ja päiviä nuoressa avioelämässämme, joita olisi parempi olla muistamatta, mutta kun sellaisia yhä voi tulla, täytyy ajatella mitä ne oikeastaan ovat olleet. Ei esimerkiksi ole aina lausuttu toinen toiselleen hyvää-yötä ja hyvän-huomenen raikas toivotus on aikoja sitten hyljätty! Voi, ne ovat olleet kolkkoja ja raatelevia öitä. Ei sentähden että tuo pikku temppu on jäänyt suulla tekemättä, vaan sentähden että on täytynyt koventaa sydämensä ja kuolettaa jalot tunteet ja tehdä mielenosoituksia toisilleen. Mielenosoituksia, rangaistuksia aviopuolisoiden kesken! Onko mitään epäilyttävämpää, arveluttavampaa?

Onko koskaan ollut mitään hyötyä sellaisesta? Yhä syvemmälle syntiin on sydän parka paatunut.

Eikö ilkeä ajatus, huono ajatus ystävästään ole yhtä vaarallinen ja kurja kuin ruumiillinen väkivalta, vaikka arki-ihmiset katsovat ainoastaan muotoihin ja näkyviin tekoihin?

On, henki-ihmisten kesken se niin on, he sen tietävät, jos tahtovat.

Aivan pienistä alkutekijöistä alkaa raskas kärsimys, tuo onneton mielihaude, synkkä painajainen. Jos ei elämän ystävä ole se lääkäri, joka tuon taudin perussyitä tuntisi, niin tämä tietämättömyys yhä enemmän kiihdyttää taudin kulkua. Kuta enemmän sisäelämää vietän, kuta vähemmän ulkona liikun ja ainoastaan aijon suorittaa henkisiä töitä — sitä herkempi olen lankeamaan tuon mieliäreyden uhriksi ja näen kaiken ympärilläni surkeassa valossa. Mielikuvitukseni kenties hiipoo entisiä nuoruuden ajan naisihanteita silloin kun järkeni pettyneenä kuljeksii nykyisen todellisuuden raunioilla. Jokainen äänen väre, jokainen silmäin sävy, jokainen liike, jokainen toiminta sisään- ja ulospäin lankeaa arvosteluni alaiseksi — —

"Miksi sinä aina moitit?" kysyy vaimo aavistamatta mitä polkuja poloinen taas kulkee.

En tiedä, lieneekö nuoruuden aikainen hermosairauteni jättänyt miehuuteni olentoon sellaiset jälkimainingit että elämä minulle — verrattain siedettävissäkin olosuhteissa — tuntuu usein tukahduttavalta. Saatan hävetä herkkyyttäni ja raukkamaisuuttani, kuten sitä kai järeätekoiset ihmiset sanovat, mutta ei ole helppo irtaantua omasta luonnostaan. Sinä, Mirjam, olet kai myös tehnyt miehestäsi vaatimuskuvan — kuinka sanoisin — ja kun ei todellisuus vastaa haavekuvaa, olet katkera. Kuitenkaan ei mikään onnellinen avioliitto perustu kuvien saavutukseen, vaan kaiketikin kykyyn luopua kaikista kuvista ja uhrautua. Mutta minä en voi uhrautua. Siis — mikä onkaan lopputulos? Voin hartaasti haaveksia uhrautuvani; todellisuudessa en sitä tee, en ainakaan siinä määrin kuin pitäisi.

Sen hirveimmän (sinun mielestäsi) aviomiesvian syytä olen ennenkin koettanut analyseerata toivossa siten päästä irti siitä paheesta. Väitän vieläkin että sen vian olemassaolo aiheutuu erikoisesta sielullisesta ärsytyksestä. Jumala sen tietää, miten aviopuoliso voipi toiseen vaikuttaa salaman nopeudella niin että toinen silmänräpäyksessä hairahtuu polkemaan elämän perustuslakeja ja unhoittaa ihmisarvonsa (tarkoittaen sitä nostaa). Jumala sen tietää, sanon. Minulla on hyvin kehittynyt kyky silmänräpäyksessä muistamaan kaikki yhteenkuuluvat ilmiöt, ne putoavat yhtaikaa vaakalaudalle, synnyttävät hirveän painon — minun vihastukseni, jonka täytyy johonkin purkaantua. Kun siis joku vivahdus minua loukkaa, käy sydämeni läpi samalla kertaa kaikkein entisten loukkausten ja kärsittyjen tuskien raateleva puuska, ja minä lankean — kun minun annetaan langeta! kun ei minua kukaan siitä siveellisesti estä, kun en pysty itseäni hillitsemään…

Oi Jumala etten tähän heikkouteeni kerran tarvitseisi kokonaan sortua!

* * * * *

Ehkä olen muutenkin sairaaloisen herkkä suhteessa ihmisiin, mutta se johtuu kai osaksi antautumisestani sille alalle, jossa täytyy tutkia ihmisten heikkouksia ja jossa tulee vastaanottaneeksi hienoja aistimuksia, joiden ohi tavallinen ihminen menee tyynesti ja kärsimättä. Taistelijaluonto, puhdistusta vaativa, totuutta ja rehellisyyttä vaativa, kristillisyyttä arvosteleva — itse kaihossa sen ytimiin, nähden alati ettei itsekään malliksi kelpaa tämä avuttomuus tekee välinpitämättömäksi hyvänkin luonteen, epäsuotuisissa olosuhteissa, henkisen ymmärtämättömyyden keskellä.

* * * * *

Mikä on yhtenä syynä, jotenkin tavallisena, avioliittojen kylmenemiseen, aviopuolisoiden jäykistymiseen toinen-toisensa suhteen? Usea mies menee naimisiin huumaantuneena neitseen kauneudesta, ruumiillisesta, vaikka sitä kyllä runollisesti sielulliseksi uskotellaan. Mutta jo jonkun vuoden kuluttua useimman kulttuurinaisen, joka ei itseään erityisesti varjele ja hoida (puku ei paljon merkitse) ruumiillinen viehätysvoima alkaa miehen aistien edessä haihtua ja vähenee vähenemistään aivan luonnon ja terveen järjen pakosta. Jos nyt henkinen viehätysvoima yhtärintaa vähenee, jos ei se pysy entisellään tai kasva yli ruumiillisen, kuten joskus nähdään, niin jääpi miehelle liian vähän vetovoimaa naiseen, jollei oteta lukuun lapsia, elämän pieniä pelastusrenkaita.

Tämä nyt on miehen puolelta sanottua, "tuon itsekkään, huonon miehen", mutta sehän voisi yhtä hyvin olla naisen puolelta huomattua. Minä luulen ettei tätä ilmiötä vastaan kukaan voi järkevästi väittää. Luulenpa ymmärtäväni niiden miesten "onnen", joilla esimerkiksi saattaa olla hyvinkin kuihtuneen näköinen vaimo, mutta jotka sydänjuuriaan myöten ja erottamattomasti ovat kiintyneet elämänsä toveriin. Sellaisilla vaimoilla on varmasti joku henkinen viehätyskyky, sillä ei kukaan mies voi pelkästä velvollisuudesta olla naimisissa, ei ainakaan tyytyväisesti. Joko henki tai ruumis tai molemmat yhteensä ylläpitävät avioliiton pyhyyttä.

Taas on yö, kun tätä kirjoitan. Tulee nykyään valvotuksi suuressa hiljaisuudessa ja alituisessa aivorasituksessa. Öisin tunnen vuoteessani selittämätöntä pahoinvointia, osaksi sielullista, osaksi ruumiillista (aamuisin selkäytimen alaosassa).

En tahtoisi nukkua ollenkaan, tahtoisin painaa elämäni mustan hevosen juoksemaan syöttämättä taipaleen loppuun saakka. Harmittaa että täytyy syöttää: mennä levolle ja nukkua — pakosta ettei tulisi voimattomaksi.

* * * * *

Viime yönä olin omituisesti kipeä, nukuin tuskin kolmea tuntia. Sydämessä ja aivoissa tuntui kipua, ilmaa en saanut keuhkoihin (vaikka tuulotan), sydän ikäänkuin taukosi toimimasta, käsivarret; menivät heikoiksi, todentotta — luulin kuolevani. Kuvittelin tuberkuloosia, olin muka saanut tarttuman. Tämä on kummallinen tila, ei voi nousta ylös, makaa vain tuntikausia kauhistuneena… Koko päivän olen tuntenut samaa voimattomuutta, olen koettanut virkistyä hiihtämisellä… Jotakin pahaa on ruumiissani, joka minua uhkaa, tällaista en ennen ole tuntenut, vaikka mitä lienenkin kokenut. Pelkään mennä sänkyyn taas täksi yöksi, kaikista parasta olisi, jos minua väkisin kuljetettaisiin läpi hiljaisten metsien, kun tähdet loistavat taivaalla jaa tuuli suhisee…

Tulee ajatelleeksi omaa loppuaan, kun niin moni ystävä ja tuttava kesken työtään temmataan pois. (Ei minulla ole muuta huolta kuin sinä lapsinesi ja suuri velkani pikkuvainajalle!). Joskus ajattelen huolestuneena sitä että ymmärtävätköhän asiaankuuluvasti haudata minua, niin ettei mikään papillinen kaava minua loukkaa. Ja sitten minua huolettaa etten ole hankkinut itselleni hautauspaikkaa jonnekkin metsään, esimerkiksi vastapäätä Ulpukkasaarta… kuinka mielelläni lepäisinkään Leijon vieressä, mutta koska tämä paha ja pakanallinen seurakunta ei antaisi minulle rauhaa, niin sentähden vain en tahtoisi jäädä yleiselle hautausmaalle. Pikku Leijo joutui sinne pakosta, hädän tähden, Jumala kyllä antaa hänelle rauhan, siitä olen varma.

Ei ole yhdentekevää, miten minut haudattaisiin tai että minut haudattaisiin jollakin tavoin vastoin omia aatteitani. Mutta soisin kyllä henkisten ystäväini haudallani laulavan ja puhuvankin niin että läsnäolevaiset ymmärtäisivät ja saisivat tuntea että ihmisen henki, kirkkoa kammoava — ja juuri se — on kunnioitettava ja pyhä. En itserakkaudesta tätä luule sanovani, vaan johdonmukaisuuden puolesta. Rakas Mirjam, ei olisi kauheata nuorena kuolla, jos vain ei olisi velvollisuuksia ja keskenjääneitä tehtäviä eikä elossaolevia, joille ei saa tahallaan murhetta tuottaa. Mutta nyt tulin poikenneeksi aineestani.

* * * * *

Elämässä minä olen kiinni enkä kuolemassa. Yhteiselämämme edes vähäksikään parantamiseksi koetan muististani kaivella kokemuksiani. Olen maininnut ärsytyksen synnin avioliitossa. Se esiintyy myös niissä tapauksissa, kun vaimo miehensä kuullen ja nähden kohtelee lasta (yhteistä) jollakin sellaisella tavalla, minkä varmasti tietää olevan vastenmielistä miehelleen. Vaimo, tuskastuneena perhe-elämän rasituksiin, näyttää kuinka hänellä on muka oikeus menetellä lapsensa suhteen niinkuin hänen hermostonsa kulloinkin vaatii, sentähden että lapsi on oma ja sentähden ettei isä jouda lasta hoitamaan.

(Nyt en taas uskalla tänä yönä jatkaa — tuntuu niin epäilyttävältä ja kädet pyrkivät vavahtelemaan. Hyvää yötä. Kaikki tämä — oikein ajatellen — on seurausta sielullisista koettelemuksista, sydämen iskuista ja kitumuksista, milloin mistäkin syystä, joita ei kaikkia jaksa luetella.)

20.

Aviomiehen pitkä kirje keskeytyi, sillä Mirjamilta oli saapunut seuraava kertomus:

Rakas Orjo! Viikko taaksepäin oli vihdoin se vaikea ja peljätty päivä. Yöllä rupesi nipistelemään, mutta kovemmat poltot alkoivat vasta kello 7 aamulla ja silloin tuli kätilökin ja sitten kesti niitä julmia polttoja kello 11 aamulla ja sitten tuli tyttö kuin pamaus — ainoastaan yksi työntöpoltto ja lapsi oli maailmassa. Kyllähän minäkin olin toivonut ja sydämessäni rukoillut että se olisi poika, varsinkin sinun tähtesi, vaan olemmeko me mitkään määrääjät ja ehkä tuo sielu olisi tullut onnettomaksi miehenä. Kun minä ajattelen niitä pitkiä tuskan öitä ja päiviä, joita tämä lapsi on koko kohdussaoloaikansa saanut minun kauttani osakseen, niin minä kauhistun, sillä yksin Jumala tietää, mitä minä olen sillä aikaa ja koko sen ajan kärsinyt. Ei ole minulla ollut yhtä tuskatonta yötä eikä surutonta päivää sitä lasta kantaessani. Olen niin tuskani ja polttoni sielussani salannut, ettei sinulla voi olla tietoakaan, kuinka kauheasti olen kärsinyt ja hammasta purrut ja itseni jäykistänyt sinua ja muita pettääkseni, sillä itku on alituiseen asunut kurkussani. Mutta olen aina lapsesta saakka hävennyt näyttämästä tunteitani; sisässäni on ollut kuin toinen ihminen ja aivan toinen on siellä pappilan pihalla tallustellut ja äitisi kanssa puhellut. Olen siellä kuunnellut omaa puhettani ikäänkuin toisen henkilön ja samanlaista se on täälläkin.

En mennytkään laitokselle; se on aivan mahdoton paikka ja se rouva on hyvin häijy. Minullekin se on ollut niin äkäinen että sinne oli aivan mahdoton mennä. Kerron toiste tarkemmin. Hyvin hyviä ja ystävällisiä ovat talonväkeni, ja rouva on niin ihastunut pikku tyttöön että ottaisi sen vaikka omakseen. Tämä tyttö on hyvin sievä, pyöreäposkinen, isosilmäinen ja sillä on enempi hiuksia kuin isällään. Sillä on koko päälaki paksun, pitkän, mustan tukan peittämä. Se tukka tosiaan on niin vahva ja suloinen että ihan naurattaa. Terve tyttö se on ja tähän asti kiltti. Kirjoita, miten Mailan puhe on kehittynyt ja onko hän minkään tarpeessa? Viikon päästä täällä on markkinat ja sieltä ostan Mailalle nuken pään.

Yötä päivää mietin, minne menen lapseni kanssa. Ei käy mitenkään ajan pitkään täysihoidossa oleminen. Vuokraisin täällä huoneen ja keittiön, jos ei tämä paikka olisi niin tautinen, hinkuyskä raivoaa paraikaa. Parin viikon kuluttua kai minun olisi lähdettävä, vaikka se on sielussa vielä selviämätön seikka. Mitä sanot, jos laittaisin itseni virka-alalle?

Mirjam.

Vaimon kirje pani miehen miettimään, mutta hän koetti aluksi kohdistua vain yhteen asiaan.

Mirjam! kirjoitti hän heti vastaan. — Lapset ovat Jumalan lahja. Minä sen tiedän ja olen kokenut, sentähden minä iloisesti vastaanotan uutiseni että sinulle on lapsi syntynyt. Lapsiahan minä juuri tahdon eikä niitä koskaan voi syntyä meille liian paljon, siitä olen vakuutettu. Vaikka ne tuottaisivat kuinka paljon tahansa huolta ja kärsimystä, niin se sulo, jonka ne tuottavat — ja kaikki yhteensä — on kuitenkin parempi kuin ei mitään, sillä tämä on elämä. Kunpa sinäkin sen aina näin käsittäisit, vaikka miten kävisi. Tervetuloa! lausun siis sille pienelle tytölle —, vaikka se onkin tytti vain. Me otamme sen kiitollisuudella vastaan. Vaikka se onkin kauhean kärsimysajan alussa siinnyt ja kohdussa elämän kolkkoja kysymyksiä osakseen saanut niin, kuka tietää, ehkä Jumala anteeksi antaa, ehkä Kaitselmus on lempeämpi kuin epäluulon siipi huiskaa, ehkä, niin ehkä —? Ja vaikka ei, niin me otamme sen vastaan sittenkin, opetukseksi, itsekasvatukseksi, rukoukseksi… En tahtoisi olla taikauskoinen, mutta sanonpa, leikillä kohtalon kanssa kisaten: harvinaistako jotain se merkitsee että neitsyt syntyi mailmaan 13 päivänä tähtikuuta?

Olin valmistunut kuulemaan sen tuntemattoman kuolemankin samalla kuin syntymän ja huokaamaan salaperäisen huokauksen, mutta nyt todella kiitän Jumalaa että näin kävi.

Kerron sinulle asioistani — — — Mutta milloin kestät muita kuin onnittelukirjeitä? Et saa nousta vuoteestasi, et saa paljon lukea. En nyt osaa muuta mitä sinä tahtoisitkaan, pikku äiti?

Pikkutyttöjen isä.

Postikortti.

Rakas Orjo! Kaikki hyvin, jos ei vaan olisi niin kova hermopäänsärky. Anna tulla se pitkä kirje. Tyttö on sinun kuvasi täydellisesti. Sydämellinen tervehdys!

Mirjam.

* * * * *

Orjo jatkoi kesken jäänyttä pitkää kirjettään.

Mirjam! Minä iloitsen että nyt jälestäpäin itse osaat analysoida sielusi tilaa raskaana-olosi aikana. Se osoittaa että pidät siveellisenä velvollisuutena tutkia, mitä ihminen kunakin elämänsä vaiheen hetkenä on itselleen ja ympäristölleen. Siitä analysoimis-kyvystä ei ole pitkä askel taitoon osata tutkia ja tunnustaa itselleen ja muille, mitä ihminen on myös kunakin nykyhetkenään, mitä hänessä liikkuu ja mistä kaikki aiheutuu.

Sinun kärsintäsi viime kantamisesi aikana on ollut luonnollista. Minä sen joskus unhoitin, ehkä useinkin, mutta monta kertaa — ollessani sielullisesti suoraan sanoen pakomatkoilla — sen otin huomioon ja se oli lievänä lohdutuksena kauheassa epätoivossani. Minä, ollen itse kipeä ja pakotettu näyttämään vieraita kasvoja, kohdistuin sinun kärsimyksesi tuottamiin ulkonaisiin mielenosoituksiin enkä — valitettavasti — itse kärsimykseen. Se oli vaikea kestettävä, hyvinkin raateleva, josta sinulla — vuorostasi — ei ole enemmän aavistusta kuin minulla sinun kärsimyksestäsi.

Mutta olkaamme ennen kaikkea rehelliset. Ne ulkonaiset ilmiöt, jotka johtuivat sinun sisäisestä tuskastasi, olivat ilmaantuneet myös ennen raskaudentilaasi, jo vuosikausia, elimmepä missä tahansa. Minä muistan. — Ei missään ollut kylliksi hyvä: jos yhdessä paikassa oli vapaus yhdestä ikävästä, niin totisesti toisessa oli orjuus toisen ikävän kanssa. Tämä on rehellisesti tunnustettava, jos tahdomme tutkia, milloin ja miksi sisäisen kärsimyksen ja pahoinvoinnin ulkonaiset ilmiöt — ovat näyttäytyneet avioelämämme eri aikoina.

Nyt olisi tärkeintä nykyisyys ja siitä johtuva tulevaisuus. Menneisyyttähän ei koskaan saa takaisin eikä sitä siis kannata kaivella. Onnen myyrät ne ihmiset, jotka ikäänkuin poispyyhkäisemällä masentavat entisyytensä varjot!

Sinun kärsimyksesi oli, sanoin, luonnollista, se oli inhimillisesti käsitettävää, mutta ei suinkaan joka kohdassa oikeutettua tai välttämätöntä. Sillä jos sellaista pidetään välttämättömänä, niin sehän olisi samaa kuin myöntää naiselle täydellisen mielivallan oikeus raskautensa aikana, joka ei ole lyhyt. En tahdo enempää sanoa, kiitän Jumalaa ettei pahempaa päässyt tapahtumaan ei sinulle eikä minulle. Meidät piti yhdistää erään kaikista pyhimmän yhteisen kärsimyksen — se ei yhdistänytkään, vaan vähempiarvoiset tuskat meidät taas erottivat tai: annoimme niiden itsemme erottaa, osoittauduimme huonoiksi ihmisiksi — siinä koko totuus.

* * * * *

Minua tuskastutti eräässä kirjeessäsi se että olit takertunut miettimään tuota sen muutaman virkamiehen aikaansaamaa pikkuhäiriötä meidän omakotisuunnitelmassamme. Sen asian sinä annoit laajasti vaikuttaa sydämeesi ja ripität minua etukäteen, asioita tuntematta, mutta täydellisesti vaikenet asioista, joiden olisi pitänyt sinulle olla tärkeämpiä minun vaimonani. Tarkoitan jaksamattomuuttasi ottamaan osaa niihin voittoihin, joista olin kirjoittanut ja jotka olivat yleistä, ihmiskunnallista laatua, jollaisiin naisenkin pitäisi innostua. Minua hämmästyttää että sinä minua moitit rettelöhaluisuudesta, vaikka itse sait aikaan sen että tuo anomus silloin lähetettiin — se juuri on pahentanut asian ja ainakin tällä kertaa olit sinä vaikuttajana.

Kunpa sinä, rakkaani, voisit nähdä sen ominaisuutesi että sinä useissakin asioissa saatat olla kiihoittajana, ärsyttäjänä, mutta sitten kun asiat ovat saaneet arveluttavan käänteen, sinä — peset kätesi. Tämä ehkä on sellaista, jota nainen aniharvoin ottaa tunnolleen, sillä naiselta, sikäli kuin olen kokenut, näkyy saattavan silmänräpäyksessä haihtua tietoisuus omasta entisestä menettelystään ja omat häijyt ajatuksensa yleensä ihmisistä. Hän ei ikäänkuin huomaa koskaan ajatelleensa ääneen, tai ilmaisseensa mielenosoituksia. Sangen ikävää! että minä näin kovasti olen ollut pakotettu vastaamaan hermostumisesi johdosta. Koeta painaa tämä julkinen juttu unhoon tai ota sitten itse osaa, mutta älä arvostele toista väärin, auttamatta asiaa.

* * * * *

Minnekkö joudut lapsesi kanssa? Mirjam! Tämä kysymys on yhteydessä koko elämämme kanssa, tiedä se. Siinä ei saa tehdä miten tahansa, se on vaarallista ja voi tuottaa ikuisen katumuksen ja kadotuksen.

Minä pidän luonnollisena että niinkauvan kun sinulla on mies, joka elää ja uskoo voivansa vaimonsakin kanssa mitenkuten elää, sinä pyrit sinne, jossa tiedät miehesi olevan, olkoot olosuhteet mitkä tahansa.

Kysymyksen vaikeus ja sinun tänne tulosi arveluttavat kohdat riippuvat kokonaan sinun suhteestasi minuun ja ainoastaan osaksi suhteestasi minun vanhempaini kotiin. Jos vaimo antaa arvoa perhe-elämälle, tapahtukoon se vaikka väliaikaisessakin kodissa, niin hän suostuu vaikeuksiinkin, joita muuten ei missään puutu, vaikka sinä mitä kuvittelisit, sinä paratiisiuskoja!

Äitini on maininnut ettei hänellä ole mitään vastaan, jos me perustamme oman talouden sivurakennukseen. Pitäisikö hankkia kaksi palvelustyttöä? — muutenhan sinä olet ankkurissa. Mistä ottaa palvelustyttöjä? Ehkä voipi sovitella, ei tämä nyt mahdoton asia liene. Talvi täällä ei ole ikävä. Mainio ilmanala. Talviurheilut… Se on elämänkultaa se, jota ihminen ei saisi hyljätä ylpeästi. Lapsia täytyy ajatella, lapsia, elämän toiveita ja aarteita, kultakipunoita.

Sinäkö virka-alalle? Ajattele nyt vähän. Ihmiset osoittavat sormellaan: mies ei muka jaksa elättää rouvaansa! Ihmisten puheista viisi, mutta muuten. Eiköhän tämä ole osaksi mieliharhaa tai uhmaa? Pitäisihän nykyisillä rahavaroillamme päästä yli talven, jos pysyttelee poissa kaupungeista eikä tuhlaa.

Minä ajattelen näin: Sinä uskallat tulla tänne, vaikka ei sinulla täällä ole parempia ystäviä kuin minullakaan. Millä mitalla me mittaamme, pitää meille mitattaman. Emme me ilmaiseksi saa rakkautta, vaikka ylpeydessämme olemme sille ahnaat.

Sinun tulosi tänne on mielestäni välttämätöntä ainakin silloin kun minä olen poissa pikku Mailankin vuoksi, sillä Jumala näkyy tehneen lapsesta hyvän ja meillä on syytä olla kiitollisia ja huomaavaisia. Jos et sinä saavu tänne jo jouluksi, niin on minulla hyvin ikävä, mutta se hyvä siitä on että hiljaisuudessa voin suorittaa erään työn, jonka tuntien olevani velkaa tälle maailmalle — ja vasta sitten olen kai vapaa mies sekä hautaan että haaveisiin. Niin, minulla hullulla on eräs haave, huolimatta kaikesta. Ja se koskee myös sinua…

Toinen asia on se että olen aikonut ulkomaille.

Minä, Jumalan kiitos, olen eräässä suhteessa nyt päässyt terveeksi — vaikka kuolisinkin jonakin yönä sydäntautiin — ja se terveeksi pääsy on tapahtunut melkoisella sielun ponnistuksella ja resignatsionilla. Mutta kuitenkaan en tunne vielä olevani sillä korkeimmalla hengen asteella, jolla mies voisi olla — minä vielä joskus, työhuolten lomassa, muistan naisen olemassaolon. Minun haaveeni perustuu tulevaisuuteen, sellaiseen, olkoon se lähempänä tai kauvempana, jolloin me kumpikin taas ansaitsemme toinen-toisemme ja olemme kasvaneet joksikin, min että kykenemme antamaan elämän meiltä ryöstetyn aarteemme aate-vastineelle — — — sinä ymmärrät, oi Mirjam!

Nyt on sydänyön hetki ja koko kartano nukkuu; kuutamo kirkkaasti valaisee kauniita maisemia. Mirjam? Koeta ymmärtää elämän roskaa ja elämän romantiikkaa — miksi me kokoilemme roskaa emmekä ole näkevinämme runoutta, jota on yhtä paljon ympärillämme? Jos olemme rikollisia ja huonoja — miksi emme voi olla kelvollisia ja kauneutta etsiviä? Elämä eletään vain kerran, vain kerran — ja me vanhenemme.

Kosketan vielä suhdetta vanhempaini kotiin. Monta kertaa kauhistelen itsekseni että minä, aikamies, näin asetun elelemään vanhusten kotiin, josta jo olin päättänyt luopua silloin kun pääkaupungin puoleen muutimme. Julkisesti osoittamani vastakohtaisuus uskonnon alalla oli minut erottanut henkisesti isästä, äidistä ja kaikista sisaruksista, kuten tiedät; kova kohtalo ajoi meidät vielä kerran etsimään lohdutusta täältä. Leijon sairauden aikana oli äitimuorin sielussa tapahtunut joku liikuttava muutos, hänhän rukoili tulemaan tänne ja me tulimme. Huomaa: sinäkin tulit, Mirjam, on nähtävästi asioita, joita ei kokenut ihminenkään aavista. Minua kammotti se huonosti salattu poistyöntämisen aije, joka pian ilmaantui kaikissa meikäläisissä. Minusta se oli siveellisesti väärää ja siihen nähden asetuin kapinalliseksi. Minun täytyi jotakin päättää, maksoi mitä maksoi.

Olen tänne jäänyt järkevistä syistä — minun täytyy ottaa huomioon monet tärkeät edut, sekä henkiset että tietysti myös aineelliset, ja niellä sielussani vahinkojen karvaat palat. Kuka tietää, olisinko kestänyt elämäni sisäisiä koetuksia, jos olisi viime aikoina oleskellut tylyssä ympäristössä ventovieraiden keskellä? Luonto myös lääkitsee ihmistä ja minä rakastan korpea, se on tullut osaksi henkistä olemustani. Muualla olisin vaipunut niin raskaaseen synkkämielisyyteen ettei mikään enää olisi minua pelastanut.

Minua kauhistuttaa suhteitten parantumattomuus. Mutta sivistyshistoriasta luulen löytäneeni sellaisenkin lehden, jolla kerrotaan, kuinka eräänlaiset taistelijat tässä maailmassa ovat saaneet syvimmät haavansa omien omaistensa henkisen käsittämättömyyden vuoksi. Minkä sille teenkään, jos luonto, perinnöllisyys ja itse elämä minut teki siksi joksi teki? Sehän on vanha tarina että vasta kuoltua… en sano loppuun.

Mainitsemani suhteet käyvät katkerammiksi sen tosiasian tähden että sinä, Mirjam, niiden painoa lisäät, sillä sinussa vallitsee vastenmielisyys moniakin minun sukulaisiani kohtaan. Niinkauvan kun et sellaista pientä ja kuluttavaa tunnetta onnistu elämän kärsimyksissäkään itsestäsi kiskomaan pois ja säästämään minua kyllästymisesi tunnelmilta, niin kauvan vaikeutat olojemme nykyistä ja ehkä ainaista oikein järjestämistä. Satoja kertoja minä turhaan olen sinua rukoillut: sinä et ole parantunut ja luulottelet että täten voipi menetellä iänkaiken muka vahingoittamatta avioelämän pyhintä.

* * * * *

Näin pitkälle on tultu. Se on surullinen totuus ja ihan itsellenikin uskomaton että olen ruvennut tuntemaan pelkoa koko henkisessä hermostossani, pelkoa — suhteeni vuoksi omaan vaimooni. Sitä se ainoastaan on merkinnyt tuo silloin tällöin sattunut katkera huomautukseni että esimerkiksi tahdon olla eri huoneessa tai eri puolella — jotta ei syntiä lisättäisi. Kun ihannekuva särkyy — tai sanokaamme siedettäväkään perheonnen kuva, niin alkaa vaistomaisesti — halusta pelastaa sekä itsensä että toinen — pyrkiä ruumiillisesti eroon. Se ei ole samaa kuin aviollinen ero, joka on kai henkistä laatua ja jossa ruumis on jotenkin yhdentekevä elementti — silloin kun sukuvietin loistoaika on loppunut ja lasten maailmaan tulo puhdistanut veret ja mielikuvituksen.

Kun minä kaikesta koetan puhua, niin se kaiketikin johtuu luonteeni avomielisyydestä, jota aina on pidetty yhtähaavaa minun vahvimpana ja heikoimpana puolenani. Jos yleensä muissakin avioliitoissa oltaisiin näin avomieliset, niin olen varma siitä etteivät elämän tunteet suhteissa aviopuolisoiden kesken olisi vähääkään kauniimmat kuin mitä minä tässä olen esiintuonut. Tällä väitän että avioliitot meidän piireissämme ovat huonot ja täynnä kurjuutta. (Tolstoin kristillisessä opissa tuodaan esiin räikeä kuva avioliiton todellisuudesta.) Lyhyesti sanoen: minun ja sinun yhteiselämä on "yhtä hyvä" kuin muidenkin.

Tahtoisin että meidän pitäisi olla korkeammalla asteella eikä lipua alemmaksi. Lieneekö muuta jalostumisen tietä kuin uskonto? Oman kärsimyksen synnyttämä veljeyden kaihon uskonto…

Meidän kaltaisten ihmisten täytyy kärsiä. Jospa huomaisimme toistenkin kärsivän, niin ymmärtäisimme ettei elämässä tarvitse olla niinsanottuja iloja, vaan on se alituista kaihoa onneen. Jos me itse särkemällä särjemme portaat tuohon saavuttamattomaan onnen ihanteeseen, niin jäämme helvetilliseen pimeyteen. Miksi siis emme varoisi särkemästä noita portaita? En osaa tässä tällä kertaa ajatuksiani paremmin kertoa. Saattaa miehelläkin olla itku alati sydänalassa kuten naisella ja täytyy silti katsoa elämää silmiin ja hymyillä.

Pikku Mailan puheen kehitys? Hyvin selvästi ääntelee ja matkiskelee. Hyvin reipas ja pateettinen äänen sävy. Isä antaa! Mamma antaa! Sylliin. Rattastaa. Kiikutaan. Koira haukkuu. Syömään. Ulosii. Kelkalla! Tuulee. Pimiä. Posti tuli. Tuhma tyttö. Nukkumaan. Sika panne öh öh pannee!

Lopuksi ilmoitan että tulevalla viikolla aijon matkustaa Helsinkiin. Asiat ja henki niin vaatii. Mailaa käy sääli — kuka "tyttiä" sillä aikaa ulkona käyttää?

Jumalan haltuun, Mirjam.

Orjo.

21.

Olipa siinä, Orjon pitkässä kirjeessä kun se vihdoin lähetettiin — sulattamista Mirjamille! Mirjam rukalle, joka ei vielä ollut toipunut lapsivuoteestaan ja sai taistella odottamattomien jälkiseurausten kanssa, jotka sanomattomasti häntä sielullisestikin kiusasivat. Hän oli itkenyt vähää ennen kirjeen saapumista tietämättä itsekään, miksi piti itkeä, mutta kirjeen luettuaan hän hysteerisesti nauroi. Eikä hän tiennyt sitäkään, miksi nyt nauroi. Yksi ajatus oli selvä: Orjo matkustaa pääkaupunkiin ja käypi hänenkin luonaan.

Ja siihen mielikuvaan hän tarttui. Parasta olla miettimättä kaikkea sitä, mihin Orjo tyhjentävässä purkauksessaan oli koskettanut! Hänen päätänsä huimasi oudosti, kun hän tarttui kynään vastatakseen jotakin miehensä kirjeeseen:

Rakas Orjo! Pitkää kirjettäsi en todellakaan ole vielä sulattanut. Mutta — olen iloinen tietäessäni saavani sinut edes vähäksi aikaa luokseni… Aja suoraan minun luokseni!… Viime kirjeeni kirjoitin makuultani ja montakin asiaa jäi pois. Tiedäthän sanomattanikin kuinka rakasta on minulle kaikki se työ, missä sinä olet onnistunut ja mistä olet mainetta niittänyt. Lämpöisellä sydämellä sinua odotan ja on kuin se vanha hapatus pyyhkäistäisiin kauttaaltaan pois, kun saan sinut syliini sulkea.

Mirjamisi.

Kun hän oli vastineensa lähettänyt, niin häntä taas omituisesti nauratti. Ja päätä huimasi ankarasti. Sitten tuli pitkä itkun puuska, jota kesti koko yön. Puoleksi tajuten mitä tekikään hän kyynelsilmin hoiteli koneellisesti kaksiviikkoista lasta, jolla ei vielä ollut nimeäkään.

"Pieni raukka, mikähän sinustakin tullee?"…

"Eivät miehet ymmärrä naistensa elämän tuskia!"

Hän eli kuin huumeessa, yöt ja päivät häämöttivät kuin paksun savun sisästä. Ja eräänä joulukuun iltana, kun kolmiviikkoinen tavallista enemmän kirkui ja nuori äiti oli pyörryksissä kivusta, joka oli tehdä hänet hulluksi, kolisteltiin kovasti etehisessä ja ovikello soi kuuluvasti.

"Se on hän!" selvisi nuorelle rouvalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä työntyi turkkipäällinen mies hänen eteensä uhoten huurretta ja pakkasta.

He seisoivat hetken ikäänkuin hämmästyneinä katsoen toisiaan silmiin ennenkuin tervehtivät.

— Täälläkö asut?

— Täällä.

"Jos hän tietäisi, kuinka tuskin pysyn seisaallani."

"Hän näyttää niin kauniilta!" ajatteli aviomies salaten riemunsa.

Ja sitten vasta kun oli turkkinsa riisunut, hän huomasi ja muisti lapsen, joka lepäsi pienessä korissa.

— Katso isä lastasi! Mirjam hymyili jollakin tavoin surullisesta.

Orjo kumartui katsomaan pienokaista sanattomana.

— On se kummallista, puhui hän sitten, kun sitä aluksi ei koskaan tahdo uskoa omakseen.

Kyllä se vain on omasi: sinun silmäsi minun suuni! sanoi Mirjam hellästi katsoen mieheensä. Orjo? Yksi suudelma!

— Minä kai maistun lumelle ja jäälle koko mies.

— Orjo rakkaani…

— Sinä näytät niin heikolta, Mirjam?

— Niin, Orjo…

— Älä huoli itkeä… Meidän asiamme eivät ole nykyään kovinkaan huonosti.

Aviomies otti vaimonsa polvilleen ja silitteli hänen hiuksiaan.

— Oletko tilannut minulle yösijan?

— Etkö nukukkaan minun kanssani?…

Kysymykset töksähtivät vastakkain.

Kuinka suloista olisi sinun kanssasi olla, kun sinä minua aina näin piteleisit, saneli Mirjam ikäänkuin itsekseen pää painuneena miehensä syliin.

— Väsyisit —? äänsi mies.

— En koskaan, Orjo, en koskaan. Eikä koskaan pääsisi niitä katkeria ajatuksia sydämeen…

He söivät yhdessä illallista iloisten kaupunkilaisten seurassa, jotka osoittivat huomaavaisuutta tätä maalaisparia kohtaan. Ja erämaan hiljaisuudesta vasta saapuneeseen aviomieheen tarttui ikäänkuin kaupunkilainen vilkkaus, josta hän itse tunsi nauttivansa. Mirjam katseli ihaillen ja kadehtien miestään, joka näytti niin terveeltä ja elämänhaluiselta.

Mutta he nukkuivat erikseen, ja aamulla kun Mirjam saattoi miehensä rautatieasemalle, oli hänellä itku kurkussa. Elämä tuntui olevan täynnä pistäviä okaita ja jokainen Orjon sana, mikä lausuttiin terveesti ja terävästi, tunkeutui hänen sydämeensä omituisesti kipeää tehden. Ennen junan lähtöä otti mies vaimoltaan lupauksen että tämä heti kävisi lääkärinsä luona.

"Hänessä on jotain liian särmikästä", vilahti Mirjamin sielussa tunnelma.

"Hänessä on jotain niin surullista", vilahti ajatus Orjon aivoissa.

Pitkällä junamatkalla mies koetti olla muistamatta vaimoansa, mutta Mirjamin hento kuva häälyi alituisesti hänen sydämellään. Ja eräällä yöasemalla junan seisoessa hän ymmärsi että Mirjam odotti mieheltään yhä vahvistuksen sanaa. Hän kirjoitti lyijykynällä:

Rakas Lapsi! Ole kiitollinen siitä mitä vielä on jäljellä ettei tarvitseisi tulla katkeraksi kaiken häviämisestä. Muistan sinua sydämen lämmöllä. Tulet terveeksi — odotat minua siellä, niin palaamme yhdessä kotiin ("kotiin"). Ja se pikku sirkka oli ja on oleva kaunis…

Kymmenen päivän kuluttua Orjo saapui takaisin vaimonsa luo ajurireki kukkuroillaan taloustavaraa ja joululahjoja. Hänen asiansa olivat onnistuneet loistavasti, hän oli saanut rahaa ja mainetta enempi kuin itse oli osannut laskea.

— Ajattele, minulle pistettiin käteen ihan suuri summa! kertoi hän loistavin silmin. — Ja sitten minä ajattelin että tämä on minun onnistunein jouluni ja sentähden minä pidin oikeana, kerrankin ilahduttaa sinua ja lapsia. Nyt Mirjam, pistä Sirkka turkkiin ja lähde raittiisti mukaan!

— Mitä sinä ostit minulle?

— Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! Siellähän sitten näet. Yhden salaisuuden voin ilmaista: ostin sinulle koko tusinan — tutteja.

— Veitikka! Nehän ovat pikku Sirkan joululahjoja.

— Mutta joudu nyt, hyvä ystävä. Minä jo tilasin sinulle ja Sirkalle pulskan kuomuajurin. Ajetaankin herroiksi kahdella hevosella erämaahan!

Orjon reippaus tarttui Mirjamiinkin. Punertavassa pakkasessa, kun savut nousivat pystysuorasti taivaalle, he jättivät pikkukaupungin selkänsä taakse ja helisevin valjain riensivät kohti korpea. Orjo ajoi eri hevosella, Mirjam lapsineen ja uusi palvelustyttö ajoivat kuomussa. Oli vain muutamia päiviä joulupyhiin ja ilma täynnä sitä juhlallista tunnelmaa, mikä aina ikäänkuin leijaa huurteisilla maanteillä ennen Suomen joulua. Mirjamilla oli hauska kyytimies, ukko Puumanni, joka oli tunnettu hyvästä ajotaidostaan. Lakkaamalta ukko Puumanni puheli hevoselleen, maiskutti suullaan, sihisteli nenällään ja massahutti huulillaan. Väliin hän oriilleen laulaa luikahuttikin ja siinä laulussa oli kolmea kieltä: ruotsia, venättä ja latinaa. Mies oli niin kiintynyt ajokonserttiinsa ettei aina huomannut, miten kuomussa istujille kävi.

Ajetaan huristetaan metsätietä, tähdet kiiluvat pitkien puiden välitse, kulkuset kilajavat, aisakello pompattaa ja Puumanni laulaa ja massahuttelee. Yhtäkkiä kuomu kaatuu ja kuomun sisäiset lentää tupsahtavat suinpäin ojaan. Puumanni vain ajaa ja laulaa.

— Puumanni! Seis! Voi hirveätä!

— Hä, ka perk… tammefaan, tpruu eqvus asinus, hingst loshatjonkka!

Siellä makaavat naisrukat — kinoksessa. No, ei mitään hätää, suussa vain vähän lunta. Reki nostetaan pystyyn ja aijotaan ajaa eteenpäin. Silloin vasta Mirjam, joka on säikähtänyt kovasti, kaipaa yhtä kääryä.

— Puumanni, Puumanni herrannimessä, missä on lapsi? Mirjam valaisee sähkölampulla, sydän kurkussa.

— Täällähän tämä fröökkynä makaa! nauraa tirskuttaa Puumanni naama kaksinkerroin ja kaivaa ojan pohjalta pehmeän mytyn ja ojentaa äidin syliin vällyjen alle. — Vähällä oli jäädä völistä mamman pieni jouluporsas!

— Voi teitä Puumanni, kiittäkää jumalaa että näin helpolla pääsitte!

Ja taas ajetaan eteenpäin yli mäkien ja vaarojen ja rannattomien rämeiden; ja kulkuset kilajavat, tähdet kiiluvat ja Puumanni laulaa lurittaa oriilleen.

Orjo saapuu onnellisena ja ylpeänä kotiin — vanhustensa kotiin, jossa pikku Maila pellavapää sinisilmä riemuissaan juoksee sylistä syliin hieman vierastaen äitiään.

Ja joulukuusen kynttilät syttyvät ja ylellinen, pehmeä tunnelma viriää erämaan heimon keskessä, jonka sydämissä sentään on niin paljon keskinäistä rakkautta ja iloa. Vanha polvi ja nuori polvi. Lapset ja lastenlapset!

22.

Aviomiehen sielussa tapahtui jotakin. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä se oli. Aivankuin elämä olisi hänen edessään auennut laveana, alakuloisena, loppumattomana suona, josta oli toivotonta koettaa kävelemällä päästä ylitse. Hän tunsi että hän sen jaksaisi kävellä loppuun asti, jos hänen rinnallaan aina, joka hetki, olisi suloinen olento, joka hänelle hellästi puhelisi ja silloin tällöin tarttuisi häntä käteen ja rohkaiseisi häntä. Mutta — hän kuuli usein ympärillään ääniä, jotka häntä kiusasivat ja hän kysyi kauhistuneena, miksi juuri hänen täytyi tehdä näin ikävää taivalta.

Tiesihän hän maailmassa olevan suloisempiakin säveliä — miksi hän ei rientänyt niitä kuulemaan, miksi hän kidutti itseään tarkoin seuraamalla jokaista soraääntä?

Orjon hermosto oli jollakin tavoin pilalla ja Mirjamin myös — eikä kumpikaan ymmärtänyt, miksi näin piti olla.

Elämän käytännölliset asiatko ne heidät molemmat pilasivat, vai olivatko molemmat toisilleen henkisesti sopimattomat!

Miksi kumpikin toistaan niin usein kiihkeästi puhutteli aivankuin he olisivat olleet — pakkoystävyksiä? Ja miksi kumpikin kärsi sydämessään verisesti siitä että tiesi tuottavansa toiselle kärsimyksiä?

Olihan heillä onnelliset hetkensä joka kolmas päivä — katsoivathan he silloin toisiaan silmästä silmään ja suutelivat toisiaan niin kauniisti, niin lämpimästi, niin uskollisesti ja tekivät hyviä lupauksia, vilpittömiä päätöksiä… Ja kuitenkin, kaksi kolmatta osaa heidän elämästään oli jollakin tavoin sietämätöntä, avutonta ja ikävää, pientä riitaa ja suurta surua — murhe toinen toisensa tähden.

Mitä Jumalan nimessä sellainen avioelämä olikaan?

Kenties kaikki oli vain satunnaista, vain väliaikaista…?

Miestä tuo häiriö enin kiusasi, vaimo siihen tuskin käänsi huomiotakaan — Mirjam, joka aina vakuutti rakastavansa miestänsä ja oli usein aivan hämmästyksissään, jos Orjo sellaista epäilikään. Mirjam, arvosteli mies hengessään, ei ole itsetietoinen elämästään — hänelle tarvitaan niin paljon ennenkuin hän huomaa, missä asti jo ollaan menossa myötämäkeen.

Ja Orjo oli äärettömän levoton tämän oman huolestuksensa suhteen. Miksi paiseeksi se olikaan kasvava?

Tuntui että piti ryhtyä johonkin ratkaisevaan…

Tuntui että ainakin piti saada rauhassa miettiä asemaansa ja sitten päättää, mitä oli tehtävä.

Ulpukkasaaren pyhään yksinäisyyteen hän oli usein paennut elämänsä kohtaloa arvioimaan nyt ei sekään riittänyt.

Kesken kesäisiä kiireitään hän yhtäkkiä repäsi itsensä irti kaikesta, sanoi kiireelliset, hellät hyvästit Mirjamille, joka ikäänkuin ei mitään aavistanut, suuteli pikku Mailaa ja pikku Sirkkaa kehdossa ja astui koskivenheeseen.

Oi koski, sinä ikuisesti pauhaava elämän runo, joka tuuditat suloiseen unhoitukseen! Oi koski, sinä ikuisesti kumpuava kultasuoni, joka johdat alas laveaan vapaaseen maailmaan! Oi koski, sinä ikuisesti viekoitteleva, vaarallinen elementti, joka panet unhoittamaan salakarit ja väijyvät kallionkielet!

Mirjam, Mirjam, minun suomalainen Loreleyni, miksi sinä et istu kalliolla tänä valoisana kesäyönä; ja laula matkamiehelle hurmaavaa jäähyväislaulua! Siksikö vain että sinä olet perheen äiti, vuodesta vuoteen, kesästä kesään lapsenkehtoon kytketty?

Katso, orjanruusut kukkivat erämaan kosteikossa ja valkoiset kielot hymyilevät kainoa hymyänsä jokirannoilla! Kuule: käki kultarinta helkyttää lakkaamatta kaksikielistä kanneltansa erämaan lammen rannalla ja yörastas häntä säestää lehtolaaksosta. Ja peilityynellä jokisuvannolla uiskentelee musta mykkä ja loiskahtelee hopeanhohtava lohi yöperhoa tavotellen…

Mutta mitä varten kaikki tämä luonnon kauneus ja pohjolan kesän lyhyt hurma, jos ei Mirjam siitä nauti, jos ei Mirjam, minun elämäni valittu, siitä nauti eikä nauttia saa?…

Orjo oli kummallisessa sieluntilassa. Hän tajusi ikäänkuin puolittain vain että oli lähtenyt yksin pitkälle matkalle ilman todellista päämäärää. Ja kuta kauvemmas hän ehti, kuta etäämpänä mies älysi olevansa sieltä, missä hänen sydämensä oli hautonut elämän onnea, sitä surullisemmaksi hän muuttui, sitä aremmaksi ja orvommaksi itsensä tunsi. Ajoiko hän uhmaten takaa saavuttamatonta ihannetta? Jo ennen merilaivaan astumista hänet yllätti kotiseudun kaiho ja hän piti itseänsä puolihulluna että aikoi muka Sveitsiä ja Rheiniä ihailemaan hän, Ulpukkasaaren erakko.

Mitä varten, mitä varten? Kannattiko hänen elämässään enää mikään — sen jälkeen kun hän oli tehnyt ikävän havainnon omasta kohtalostaan, sen jälkeen kun Mirjam ei enää hänelle merkinnyt sitä, mitä vaimon piti merkitä rakkautta janoavalle miehelle? Mirjam häntä rakasti — tavallaan — mutta se ei häntä tyydyttänyt: oliko hän puolestaan koskaan asettanut sydämelleen kysymystä, tyydyttikö Mirjamia Orjon lainen mies? Ajattelipa mitä tahansa, tulos oli aina sama: heidän, Mirjamin ja Orjon välit eivät olleet kirkkaat, eivät olleet varmat eivätkä lujaa tulevaisuutta ennustavat. Ja kuitenkin oli Orjonkin puolelta olemassa niin sanomattoman paljon kiintymystä vaimoonsa, luottamusta, jota ei voinut itseltään kieltää.

Hän tunsi sen joka kerta, kun matkaltaan lennätti viestejä erämaiseen kotiinsa.

Lübeck 11 p. heinäkuuta

Mirjam!

Hirveän meritaudin kuvaamattomissa tuskissa, rikkona ja paikaltani pääsemättömänä värisi herpautuneiden aivojeni läpi kaikki se ihmisonnettomuus, mikä aiheutuu terveyden puutteesta. Silloin älysin, kuinka sanomattoman paljon pyhää ja hyvää pelastaa itselleen se ihminen, joka harrastaa terveytensä hoitoa. Ja muistin surulla kaikkea, mikä on laiminlyöty meidänkin kesken — Sinunkin puolesta. Oi, minä olisin tahtonut silloin huutaa sinua henkesi herkimpään korvaan: ole oman onnesi seppä, älä tee mitään, minkä tiedät hiuskarvaakaan vievän sinua pois terveydestä. Terveys on kultaa, se on elämän voimaa, se — naisessa — on elämän kauneutta. Sille kauneudelle ainoastaan mies ihanaa arvon antaa, ruumiin terveydelle, josta sielun ilmiöt ehdottomasti riippuvat; se se lopuksikin voittaa, kaikki muu haihtuu…

Muistin, kuinka meistä kuka tahansa saapi kuolla kurjiin vaivoihin ilman että toinen on lohduttamassakaan. Mutta joka jo alussa on terveydenhoidon oivaltanut, hän välttää kamalimmat karit. Me emme saisi elämässä nauttia — terveytemme kustannuksella, sillä sitä suurempi on kärsimys. Jos onnistumme terveiksi tulemaan — ja niin käy, jos tahdomme — niin me totisesti löydämme parhaimmat nautinnot.

Mitä minä täällä teen, valeterve mies, joka väliin ei kykene kahteen vuorokauteen syömään yhtä lusikallista maitoa ja jota pyörryttää mieto sikaari? Mitä minä täällä teen, Ärjän seljän soutaja? Vieras maa, vieras kieli! Mainiot kauppamakasiinit, mitä ne minuun kuuluvat? Ja ulkonaisesti iloiset ihmiset: Ei ole ystävää — minulla.

Enpä uskonut että saksalainen rantakaupunki jo saattaa olla niin pulska paikka ja hienoasuinen. Saksassa näyttää pennikin olevan arvossa pidetty ropo, ei kuten meillä siellä korvessa. Näkyisi täällä olevan naistavaraa… No, tämähän onkin koematka minulle. Mutta miksi sinulle kirjoitan? Minä —? Me, jotka… Voi Jumala ettei voi pyyhkäistä pois todellisesti elettyä. Ja eikö se voi muuttua? Vai onko samantekevää jos mies joutuu hornan tuuttiin? Kuka kiinnipitää?

Rakkaat ovat minulle lapset. Niiden puolesta pelkään. Ja rukoilen sinua: kärsi, ole kiitollinen! Ettei kävisi kuten ensin. Sitä en kestäisi — minä.

Lienen väsynyt mies. Lienee liika huima hyppäys äärimmäisestä erämaasta Saksan rannoille viidessä vuorokaudessa. Levähdän yön hotellissani ja huomenna koetan matkustaa Hamburgiin.

Sinua ja lapsia kaitselmus pyhä suojelkoon.

Rhein-virralta, laivan kannelta.

Rakas Mirjam!

Kuutamoilta ja kypsyvät viinitarhat, tuhansia vilkkuvia tulia mustassa virrassa, satoja ritarilinnoja huimaavassa korkeudessa. Saksalaisten ylioppilasten laulua: Ich weiss nicht was soll es bedeuten dass ich so traurig bin… Loreley-kallio sivuutettu… Tässä istun, pohjolan koskien huurteinen mies, enkä tiedä mistä lienee näin mieleni murheinen. Es ist eine alte Geschichte, että minä olen parantumaton romantikko, joka tietysti kaipaan sitä prinsessaa, jonka tänä yönä ryöstäisin tuolta jostakin korkealta, mutta pelkään että jos moiselle retkelle lähden, noista ritarilinnojen reijistä lentää vastaani vain naakkoja ja haikaroita.

Mirjam! Tämä on helvetin ikävää, kun mies näin matkustaa yksikseen, tämä on jo idiotismin rajoilla ja, tuota ajatusta tukahduttaakseni, juon tietysti kolme juomalasillista hapanta viiniä mukautuakseni turistien tuhmiin tunnelmiin. Minulla on kirvelevä kaiho, sillä mitä hittoa aviomies yksikseen tekee Rheinillä? Ja kysyä sopii: olisiko siinäkään enempi järkeä, jos kahden matkustaisi?

Zürich, 17 heinäkuuta, sunnuntai-aamu.

Rakas Mirjam! Kirjoittelen kirjeitä ehkä liian paljon, en tiedä itsekään, miksi pitää kirjoittaa. Niitä mahtaa tulla tukuttain sinne yhdessä postissa, mutta minulle jokainen tunti on kuin kokonainen uusi päivä. Mitäpä muutakaan osannen tällä panoraama-matkallani. Tietysti voisin kirjoittaa sanomalehtiin ja ansaita rahaa, mutta en tee sitäkään.

Niin. Minusta on koko Saksanmaa satua, sen kaupungit hämmästyttävät, sen Rhein-joki suurenmoinen ja sen kulttuuritaso ihmeteltävä. Ihmeellisintä on se, etteivät ihmiset täällä, kuten Suomessa näytä käyttävän väärin nautintoaineitaan. Ei kukaan kiroile, ei kukaan riitele. Kaikki menee hienossa järjestyksessä. Rautatieasemat kaikkine mukavuuksineen ovat ensin merkittävät. Sieltä löytyy kaikki mitä ihminen tarvitsee — paitsi rakkaus.

Ja kaikki ilmestyy automaattisesti, tarvitsee vain pudotella kymmen- ja 25-pennisiä rakoihin, niin lähtee sekä voileivät että desäärit. Koko Mosel-virran — viinin muodossa — voi saada juoksemaan kranasta suuhunsa, ken vain syöttää rakoa ja samoin kai koko Rhein-virran voi juoksuttaa vatsaansa. Sanoin että automaattinen kehitys täällä saavuttaa satumaisen huippunsa. Kuka tietää vaikkapa vielä sattuisi eteeni sellainenkin paikka, jossa pudottamalla peililasien väliseen rakoon kultarahan, miehen eteen liukuisi se ihana prinsessa, jota pohjolan herra ritari hakee. Tai saisi nähdä Muhammedin paratiisin ja kylpeä mantelimaitovirrassa. Jo Frankfurt am Mainin Keisarikatua kulkiessa muistan eräässä akkunassa nähneeni paratiisin päänaluksen luultavasti saman, jota Eva neitsyt käytti nukkuessaan sillä aikaa kun Jumala valmisti Aadamia aviosyleilyyn. Paradieskopfkissen! Kyllä sieltä olisi saanut vaikka kultaiset töppöset.

Kummallista saapua Sveitsiin. Pikajuna kiiti läpi loppumattomien viinimäkien, ja kuule Mirjam: siellä riippui melkein luonnollisessa koossa Kristus ristinpuulla viinitarhojen keskessä. Hehkuvan kuuma, sininen auer leijaili ilmassa. Maisemat olivat meheviä. Vuoria, kukkuloita, syviä laaksoja. Niin saavuin Baseliin, jonka Sant Gotthard hotellissa huomiotani herättivät ihanat ikkunalasimaalaukset.

Tiedätkös mitä on saksalainen vuode? Se on lumivalkoinen vuori paljaita untuvia. Sinulle sopiva! Minulle ei! Sillä minusta se on suoraan sanoen — aistillisuuteen ja hekumallisuuteen viettelevä. Baselista ajoin tänne Zürichiin. Päivä oli hirveän kuuma, päätä pyörrytti, paita ihossa kiinni, tuon tuostakin sukelsi pikajuna kallioiden sisään ja kaikki pimeni ympärillä. Luulen että me menimme monta kilometriä maan alitse, kallioiden läpi. Siitä arvaat, kuinka huimaavan korkeat ovat vuorimaisemat. (Muistatko kuinka häämatkallamme iloisessa maassa otimme suukkoja tunnelissa?) Zürichin asemalle saavuttua olin peräti väsynyt ja tuska sydämessä. Siinä hirveässä vilinässä kaiken maailman kansallisuuksien keskessä piti minun toimia täydellä järjellä saadakseni ensinnäkin ranskalaista rahaa kukkaroni täyteen, sitten ruokaa, sitten tavarat säilyyn, sitten hotellin tietooni j.n.e. Olin niin väsynyt että tuskin pysyin seisaallani, mutta viiniä saatuani tulin tietysti huumaukseen. Siitä oli se hyvä että uskalsin ruveta puhumaan kielillä ja kielillä puhuminen vei minut vihdoin taivaan portille: kirjoitan tätä kirjettä 600 metrin korkeudesta, Zürichin hienoimmasta matkailijapalatsista. En osaa sanoin kuvailla hotellin loistoa ja luonnon ihanuutta. Puistot, soitot, kukat, sähkövalot, terrassit — kaikkialla tyyliä.

Kirkonkellot kaikuvat sinisessä avaruudessa, et voi uskoa, kuinka sointuvasti. Sinun, Mirjam kulta, pitäisi saada täällä asua yksi päiväkään. Minä tahtoisin nyt levähtää, hengittää, miettiä ja rauhoittua. Sehän on matkani tarkoitus. Jää hyvästi Mirjam.

München 21 p. heinäkuuta.

Mirjam!

Suurella vaivalla löysin eilen tässä isossa maailman kaupungissa Haupt-Postin ja sain kirjeesi. Palatessani asuntooni yllätti kova sade ja minä pakenin likimpään Restaurantiin ja koska en ollut syönyt eilisillasta saakka ja nyt oli jo kello 5, tilasin härkäpaistia nälkääni. Sattui olemaan hieno paikka. Join puoliskon jotakin Pitsporteria ja tietysti viini nousi uupuneen uroon nivuksille. Niin luin kirjeesi ja se tuntui hyvältä… Maailma tanssi silmissäni jossakin määrätyssä tahdissa, sähkövalot vilisivät ja ulkona rankkasateessa automobiilit ja raitiot kilisivät. Takanani kaukana puhuttiin kai ruotsia, rupesin kuuntelemaan, mutta silloin herra ja rouva, vieraita kuten minäkin, alkoivat puhua ranskaa. Eivät ehkä olleetkaan Suomesta, olin huumeessani vähällä blaskata itseni. Hekin joivat viiniä kuten kaikki täällä aterioidessaan tekevät. Sateen lakattua läksin kaupungille ja jouduin Bayer-strasselle! Mikä ääretön liike kaduilla! Ja sitä korean kapistuksen ylenpalttisuutta loistavissa makasiineissa, niin että jos katsomaan rupeaa, ehdottomasti hullautuu. Eksyin, harhailin, kyselin poliiseilta, neuvoivat kohteliaasti, mutta yhä eksyin. Vihdoin sentään, aterioituani automaatissa, osuin yksityisasuntooni jotenkin mitättömään pensiooniin. Siinä odotti minua taas tuo kirottu saksalainen vuode — untuvia, valkoisia vuoria. Pidä akkuna auki, jos korvasi kestää räminää ja jyryä läpi kesäisen yön! Satoja automobiileja, sähkövaunuja ja kuormajättiläisvankkureita huristaa ohi. Tänään sain aamiaisekseni kahvikupin, pari hyvin pientä pullakikaraa ja niihin kuuluvat pari viiden pennin kokoista voilevyä. Niin ja lisäksi 3 — sanoo kolme — sokeripalaa. Sepäs oli ravitseva aamiainen pohjoissuomalaiselle! Pyysin lisää sokeria, tuotiin toiset 3 pientä sirua — voi pirua — jätin yhden emännälle.

Syöneenä miehenä kelpasi lähteä kaupungin merkillisyyksiä tutkimaan. Neue Pinakothek — Alte Pinakothek — älä luule niitä apteekeiksi — National Museum — Baijerin Luonnontieteellinen museum j.n.e. Niissä näkee tämän maailman kehityksen Aatamin askeleista Zeppeliiniin asti.

Kummallista että pääni kesti niin paljon yhdessä päivässä. Kuljin varmaankin kolme kilometriä läpi salien, joissa on satoja vahtimestareita. Huomenna jatkan näitä tutkimuksiani, joista tunnen "kovasti viisastuvani." Kaupunkihan on täynnä kuninkaiden patsaita, leijonia, suihkukaivoja, taivaan enkeleitä j.m.s. Münchenin olutmaneesit ovat kuin myrskyävä Atlanti — niihin mahtuu myriaadi seidelinjuojia. Mainiot viinipaikat naisille ovat nuo automaattiravintolat — ajatteleppa Mirjam, jos siellä erämaassa olisi petäjissä kranoja, joista helmeilevä viini loriseisi huomaamatta kahvikuppiisi!

En puhu sinulle mitään samettipöksyistä enkä silkkipaidoista. Mikä intohimo sekin ihmisessä lienee: tiedustella kaikissa Euroopan kaupungeissa pohjolaiselle eukolleen — silkkistä paitaa! Muuten soisin sydämeni pohjasta että kerran pääsisit viikoksi Müncheniin itse — muutamia tuhansia taskussa. Osaan minäkin tuhlata niin kauvan kuin kultakolikot helisevät. Pelkäänpä Sveitsin nurkalla menettäneeni sata frangia päivässä. Hullu olen, tietysti tulee katumus, jahka raha loppuu.

En minä epäsiveyttä täällä ole nähnyt, mutta enhän ole öisin liikkeellä ollutkaan. Baijerin katoliikit lienevät paljon ihmisellisempää väkeä kuin muiden saksalaisten kaupunkien asukkaat. Mutta enpä ole vielä tavannut niin kaunista naista että olisin hullaantunut.

Tietysti vapautensa kukoistusiässä oleva, ikävöivä, kauneutta turhaan janoova yksinäinen mies tulee maailman vilinässä ajatelleeksi naistenkin seuraa, mutta minähän olen luonteeltani, näissä asioissa naurettava raukka, nahjus ja hölmö. Mieleni on niin surullinen. Enhän minä osaa nauttia suuren maailman elämästä enkä vapaudesta. Ja lisäksi: sielulliset ristiriidat, alituinen hautominen: seuraukset —?

Se on hyvä, sanoo joku. Itse sanon: olen onneton. Sillä mitä minulla on odotettavissa lähimmässä tulevaisuudessa? Eikö karkea kokemus todista jotain? Voiko suhde muuttua? Voinko parata? Ja voitko sinä estää itsestäsi ne syyt, jotka mielestäni ainakin osaksi heikkouteni aiheuttavat? Kärsin julmasti! Tuntuu kuin kuolisin, vaikkapa sinne elävänäkin pääsisin. Kohtalo, kohtalo, kohtalo! Tulee taas tukahduttava, ikävä yö — saksalaisessa vuoteessa: hirveä yöajo akkunani alla; mitä pirua ne ajavat yöllä nuo Baijerin kuninkaat ja portot? Laskeudun alas kadulle kävelemään viedäkseni tämän kirjeen laatikkoon. Lapsilleni suudelma rakastavalta isältä. Ja sinulle, Mirjam, suudelma

Orjolta.

Kun Orjo oli pudottanut kirjeensä postilaatikkoon, istahti hän hetkeksi hämärään puiston penkille. Vieras maa kuhisi hänen ympärillään ja hän vaipui mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän havahtui siitä että joku naisolento istuutui hänen viereensä ja alkoi häntä puhutella. Orjo vilkasi naiseen, mutta käänsi heti katseensa suoraan eteenpäin jääden kiinteästi tuijottamaan pimeyteen. Ja vaikka nainen häntä yhä lähenteli ja kuiskasi hänelle jotakin, ei mies hievahtanut. Silloin nainen ilkeästi nauraen nousi ylös ja läksi tiehensä.

Kiihkeästi tykyttävin sydämin, jollakin tavoin katkerana itselleen ja koko maailmalle, palasi Orjo yömajaansa ja sukelsi vuoteeseensa. Koko hänen ruumiinsa värisi ikäänkuin kylmässä. Siinä se taas oli näyttäytynyt — tuo hänen elämänsä sfinksi, ilotyttö, jota hän inhosi. Baijerin ilma huljui niin pehmoisena ja kepeänä hänen ympärillään, Isarkoski välkähteli sähkövaloissaan, kiiltävillä, sulosointuisesti soivilla umpinaisilla automobiileilla ajettiin ajamistaan hänen akkunansa alla — mutta hän, lumisen maan mies, ei osannut nauttia niinkuin olisi tahtonut. Tuo ikuinen ristituli — todellisuus ja mielikuvitus!

* * * * *

Hän sivuutti Dresdenin — sillä hänen kukkaronsa alkoi laihtua — ja ajoi suoraan Berliniin. Satunnaisen matkatoverinsa, juutalaisen ylioppilaan, seurassa hän kulki milloin kävellen, milloin voimaomnibuksella ajaen, milloin maan alitse tai kattojen ylitse junalla kiitäen ympäri yöllistä Saksan pääkaupunkia nähden kaikkialla loistoa, suuruutta ja koneellista elämänmukavuutta. Mutta Friedrichstrassen katuelämä häntä mietitytti — hänelle sanottiin että tällä kadulla melkein jokainen naishenkilö oli rahalla ostettavissa.

Saattoiko maailma todella olla niin kevyt tai oikeammin: miksi se oli niin raskas??

Hän tahtoi tutustua Berlinin mysterioihin, mutta — hän oli luonteeltaan siihen mahdoton. Hän kirosi ihmisten siveettömyyttä ja kirosi itseään — mitä hänellä, siveellisellä aviomiehellä, oli tekemistä maailman turmeltuneissa markkinakaupungeissa. Joskus hän tunsi naisten heittävän uteliaita silmäyksiä häneen, mutta hän ei niihin kääntänyt huomiota. Väliin hän ihmetteli parittain kävelevien tyttöjen nuoruutta, mutta sanoi itsellensä: mitäpä se minuun kuuluu?

Uupuneena sielultaan hän katujen vilinästä kiipesi hotelliinsa. Ei, ei ollut hänestä kalaksi sameaan virtaan. Ja kuitenkin hän ikäänkuin kirosi nuoren miehen aikaansa että oli ollut — liian siveä.

Kummallista! sanoi hän itselleen. — Minä kuljin kymmenen vuotta pyhimyksenä, silloin kun se minulle oli vaikeinta, ja nyt ikäänkuin tahtoisin saada takaisin tuon ajan, jolloin minusta itsestäni riippui, olinko pyhimys vai syntinen. Kuinka perinpohjin mies voipi muuttua siveelliseltä pohjaltaan! Piruko minua vaivaa? Lienen halvin aviomiesten joukossa, kun saatan edes kuvitella muita naisia kuin omaani!

Mutta kaikista erikoisinta tässä on se että pysyn loppuun asti uskollisena hänelle!

Orjo Korelius muisti samalla pienet lapsensa ja lämmin virta täytti hänen sydämensä. Ja hän kiitti Jumalaa että hänellä oli vaimo ja lapset erämaan kätkössä.

Kukaties se sittenkin on elämän kalleinta kultaa — perhe-elämä eristettynä maailmasta?

Hän nukahti hymyillen ja nukkui rauhallisesti.

Rakas Mirjam!

Luin kirjeesi Unter den Lindenillä. Kiitos! Se oli kaunis, kauniimpi kuin mitä minun lienevät olleet. Joskus olen matkallani tahtonut kirjoittaa hyvinkin synkän kirjeen. Entisyyden kokemus — tulevaisuuden pelko.

Jääpi nyt kirjoittamatta. Mutta saanko minä milloinkaan oikein levähtää? Ja saanko vielä koettaa, lähteekö minusta enää mitään, vai onko kaikki lopussa? Siihen tarvitaan erityistä sielun rauhaa. Mutta — minä pelkään. Heti tultuani alkaa elämä ahdistaa minua taloudellisilla vaatimuksilla. Hyvä Jumala — minähän olen vain se mikä olen. Jumala tietää etten minäkään ristissä käsin ole tahtonut istua. Ihminen sentään on oikeutettu joskus lepoa nauttimaan. Varsinkin surussa — suuressa, ikuisessa — ja ikuisessa taistelussa.

Mirjam! Miksikä sinun kirjeesi ovat aivan päinvastaiset kuin todellisuuden vaikutus?? Siinä on minulle miettimistä.

Olen ristiriitaisissa tunnelmissa, minkä vaikuttaa osaksi se harmi että olen — rahatta. Turhaan postista, tiedustin ja tiedustan yhä rahalähetystä, joka oli tilattu tänne. Muuten ei minulla ole hätää, vaan — eräät tuliaiset voivat jäädä ostamatta. Pois, pois! Berlin jääpi jotenkin vähälle tutkimiselle. Ei minusta oikein tänne. Hurina hirveä, ihmiset juoksevat. Alku oli lupaava, loppu huono. Ei ainoata tuttavaa. Ja Berlinin saksalaisiin mahdoton tutustua. Nyrpeyden leima — naistenkin nenien päissä.

Lapsilleni sydämen syleily. Isä palaa kotiin!

* * * * *

Elokuun ihanat, pehmeät ilmat Perä-Pohjolassa ovat alkaneet. Päivillä paistaa aurinko etelämaisen kuumasti ja vaahtoharjat laineet välkkyvät marmorivalkoisina hypellen pitkin sinimustia järven ulapoita. Rannat ovat vehmaimmallaan: koivut, raidat, lepät ja pajupensaat koettavat kilvan peittää tumman rantarakon ja kanervaisen manteren rajaviivaa. Yöt ovat hämärän hempeät, täynnä tuoretta tuoksua, ja aamun kimmeltävä laine heleällä hiekkarannalla on hekumallinen kylpeä. Linnunpoikaset ovat hilpeimmillään, marjat makeimmillaan, kukat puutarhoissa loistavimmillaan — koko luomakunta kukoistavimmillaan.

Mirjam lapsineen ja palvelustyttöineen viettää vapaata elämää Ulpukkasaarella. Hän käy puettuna niin keveästi että elokuun pehmeä ilma esteettömästi pääsee hyväilemään hänen ruumistaan, ohi soutava taikauskoinen kalamies saattaisi häntä luulla saaren haltiattareksi: valloillaan aaltoavat valkealla kaulalla pitkät suortuvat, lyhyt on punainen hame ja helmojen alta vilkkuvat nilkat ja pienet jalat.

Ja saaren haltiattarella on toverinaan pieni keijukainen, hohtavasilmäinen, pellavapäinen tyttönen Maila. Yhdessä he käyvät kylpemässä auringonpaisteisella rannalla, yhdessä he tutkivat pikkulinnun pesiä, yhdessä poimivat marjoja ja kukkasia ja yhdessä istuvat mäntyjen välisessä keinussa. Mutta joskus on Mirjamin sylissä myös toinen, pienempi keiju, Sirkka, joka ei vielä osaa kävellä. Ja keinu kesäinen heiluu ja nuori äiti laulaa sydänkäpysilleen kauneimmat laulunsa:

Lapseni mun, lapseni mun, Tuulan tuulan tei! Nouse kiikku, sävel soi, Laulan kunnes lakastun, Lapseni mun, lapseni mun — Muuta mulla ei!

Mirjam on onnellinen. Mutta silloin tällöin kesäpäivän kirkkaimmillaan ollen hän yhtäkkiä säpsähtää ja katsahtaa peljästyneenä ympärilleen: näkeekö kukaan häntä?

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä katkera varjo väistyy hänen kasvoiltaan, hän väljentää hiukan hameensa miehustaa ja kuljeskelee ympäri saarta avojaloin hyräillen kuin nuori tyttö. Elämä on yhtäkaikki suloista.

Ja hän naurahtaa ääneen, kun huomaa aina vaan ja joka askeleella muistavansa Orjoa.

"Hänelle minä kuulun ja nyt taas — sitä enemmän."

"Häntä rakastan."

"Oh! että naisen pitää… niin ikävöidä miestä!"

— Huhuu! Kuka huutaa?

Mirjam säpsähti yhtäkkiä omia ajatuksiaan ja kuulosti henkeään pidättäen.

— Hoi! Hoooi! Tuokaa ve—nettä. Hoi! kuului ääni selvästi vastapäiseltä rannalta.

Rouvan veret pysähtyivät hämmästyksestä. Ja vasta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ymmärsi ettei veneenhuutaja ollut kukaan muu kuin Orjo, joka palasi ulkomaaretkeltään. Iloinen sykähdys kävi läpi hänen ruumiinsa ja hän läksi juoksemaan pitkin saarta huutaen palvelustyttöä.

— Katri, kierrätä vene. Minä tulen mukaan. Se on hän — Orjo.

Vene keikkui aalloilla. Mirjam ohjasi.

— Älä souda! pysäytti rouva palvelustyttöään. Hänestä oli yhtäkkiä ruvennut näyttämään ettei, rantakivellä seisoja ollutkaan hänen miehensä, vaan joku ventovieras herra. Tuollainen hieno panamahattu päässä, korkeat kaulukset ja tumma mantteli —?

Ja Mirjamia kauheasti ujostutti punainen hameensa ja paljaat jalkansa.

Mutta rantakivellä seisova herrasmies heilautti käsilaukkuaan ja huusi:

— No, tule nyt vaan!

Se oli sittenkin hän, se oikea.

Orjo varjeli venettä töksähtämästä kiveen ja hyppäsi kapsäkkeineen veneeseen.

— Päivää — päivää.

Orjoa harmitti, miksi ei Mirjam ollut saattanut soutaa yksikseen ja samoin Mirjam huomasi vasta nyt tehneensä tuhmasti, että oli ottanut palvelustytön mukaan.

Hän näet ujosteli suutelemasta miestään palvelustytön läsnäollessa.

Kummallista, sanoi Orjo puolittain kuin itsekseen saapua Berlinistä suoraapäätä Ulpukkasaareen? Et voi aavistaa Mirjam, miltä se tuntuu!…

23.

Vähitellen, aste asteelta, pala palalta heidän elämänsä tuli myrkytetyksi. Turhaan kumpikin teki hyviä päätöksiä, turhaan he lukivat hyviä kirjoja, turhaan katselivat hyviä ihmisiä ja turhaan rukoilivat Jumalaa. Turhaan he omaan epäsopuunsa tuskastuneina vannoivat uutta rakkautta ja syleilivät toisiansa hetkien huumassa.

Turhaan oli Orjo tehnyt ulkomaanretkensä saadakseen voimia ja rauhan näkökantoja — sietääksensä omia ja Mirjamin hermoja.

Ja turhaan odotti Mirjam taas lasta, jonka saamiseen kumpikin suloisen sopusoinnun hetkenä oli sydämensä pohjasta suostunut toivossa vielä kerran vastaanottaa poikalapsen iäksi kadotetun esikoisen sijaan.

Kaikki turhaan! Avioliiton hengetär kuljetti heitä ikäänkuin kädestä vetäen väkisin pitkin pimeitä polkuja, jotka kaartelivat pohjattomien kuilujen reunoilla.

Yksi askel vain syrjään — ja ihminen olisi pelastumattomissa. Ja kuitenkin heistä kummastakin tuntui että kaikki paha oli heidän välillään vain pahaa unta ja että todellisuuden täytyi olla toinen.

Sillä tietysti he toisiaan rakastivat — sehän oli koettua, tunnettua, nähtyä — tietysti he toinen toisensa parasta tahtoivat!

On marraskuun ilta. Orjolle on marraskuu jostakin syystä kaikista kauhein kuukausi. Hänen synkkämielisyytensä on silloin niin raskas ettei sillä ole enää rajoja. Hänestä tuntuu että kaikki loppuu, ettei hän kestä omaa elämäänsä, jonka ikävän syyt hän löytää ympäristöstään eikä koskaan itsestään, josta kuitenkin monet, ehkä raskaimmat olisivat olleet etsittävissä!

Kaikki loppuu varmaan pian, sanoo Orjo itseksensä ja kauhistuu oman tunteensa todellisuutta. Joko minä — taikka hän — taikka molemmat… Hän ei tiedä selvästi, mutta jotakin hirveätä tapahtuu?

Ja silloin hänellä tulee sääli itseään. Jos nyt kuolen, sanoo hän itselleen, niin ei kukaan osaa selittää, mikä sitä miestä vaivasi. Jospa jätän selityksen, tunnustuksen, paljastuksen pöytälaatikkooni, niin ainakin saavat vihiä.

Tuo ajatus tyynnyttää häntä hetkeksi, hän tarttuu siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Ei hän niin paljon omaa vaimoaan tarkoittanut — raivosi yleensä avionsa onnettomuuden vuoksi omalta yksipuolisella kannaltaan.

"Itselleni — jälkeenjääneille — kohtalon varalta." kirjoittaa hän kuoren päälle ja sitten alkaa selitys, paljastus, aviomiehen purkaus.

Elämän hirmumyrskyissä… 8 p. marraskuuta.

Se ei ole totta, kuten yleisesti sanotaan, että aviomiehet ovat häijyjä vaimoilleen. Se on verinen vääryys siinä suhteessa että syyt, miksi aviomies voipi tulla julmaksi (ei häijyksi), lankeavat ulkopuolelle miehen syyntakeisuutta.

Jos aviomies, vaimo, joka antautui avioliittoon rakastaaksensa miestänsä ja tulevia lapsiansa, rikkoo avioelämän pyhintä sääntöä vastaan, joka on yhteinen, alati näkyvä, alati jatkuva rakastava käytös lapsia kohtaan; jos hän vuodesta vuoteen, päivästä päivään ärsyttää omaa aviomiestään näyttämällä äidinoikeuden varjoa miehen edessä, s.o.: tekemällä pahaa sanoilla tai käytöksellä lapsille, joita mies ei minään silmänräpäyksenä salli loukattavan; jos hän täten myrkyttää kodin päätunteen, jonka pitäisi olla kärsivällinen sopusointu; jos hän täten, tuhansia muita pahoja lisäämällä saapi aikaan niinsanotun kotihelvettitunteen aviomiehen rinnassa, aviomiehen, joka on pettynyt ihanteissaan, niin silloin — jos aviomies puolestaan unohtaa sopivaisuuden rajat ja sielunsa tuskissa esiintyy järjettömänä petona järjestystä aikaan saadaksensa, silloin — hän on oikeassa ja vaimo väärässä; miehen puolella on se totuuden Jumala, joka näkee läpi ihmisten juonien. Hän sortuu ehkä helvettiinsä, jossa hän omin käsin onnettomuutensa surmakiveä liikuttelee, mutta — ikuinen syytös, syiden kiro, lepää hänen elämän toverinsa petoksen tehneessä sydämessä.

Hän, nainen, raiskasi pyhän — siksi mies hävitti kodin viimeisenkin mahdollisuuden. Naisella ei pyhinkään ollut pyhää — mies tahtoi kaiken tai ei mitään. Mies tahtoi varjella avioliiton kukkia polkeutumasta — lastensa hermoja äidin väärältä oikeudelta — siksi traagillinen, ainoastaan syvien sielujen ymmärtämä kohtalon laki pakotti hänet itsensä kiskomaan rakkaat kukkaset (lapset) juurineen irti maasta. Mies itkee jo vuosia edeltäpäin nähden psykologiset seuraukset siitä tai toisesta metoodista, nainen ei näe kuin lentävän hetken: — siksi mies lentävässä hetkessä, kantaen hirmuisia aavistusten, kuormia, raukeaa itsensä hillitsemisessä…

Syvimmin onnettomat, hienotunteisimmat sielut muuttuvat sellaisissa avioissa, kuluttavan tulen uhreina, raakatuntoisimmiksi.

Miehellä, raivotessaan vihdoinkin petona, ei ole silmäinsä edessä mitään muuta kuin särjetty ihanteensa: ihminen, joka häntä on kiduttanut, on sekin vain paha aate, jonka hän uhmaa hetkessä hävittää.

Hän kärsii hyvyytensä tähden — siksi hän muuttuu pahaksi maailman silmissä.

Ulkonaiset tapaukset ovat kuitenkin toisarvoisia totuuksia. Päätotuudet ovat sisäiset, ja mies, joka hyvän aatteen, ihanteensa tähden, on sortunut pahaksi, on marttyyri, ei muuta, kuin elämän marttyyri, viaton…

* * * * *

Kolme päivää kului — eikä kumpikaan, ei aviomies eikä aviovaimo, toivottanut toiselleen hyvää yötä eikä hyvää huomenta, vaan kumpikin paadutti sydäntään. Eikä kumpikaan näiden päivien kuluessa, ei ruokapöydässäkään, virkkanut toiselleen ystävällistä sanaa, ainoastaan jonkun syrjäisen kuullen sanottiin muodon vuoksi joku arkipäiväinen asia.

Vihdoin kävi tämä jännitys yli voimain ja vaimo hiipi itkien miehensä vuoteeseen ja syleili häntä rajusti. Ja mies myös itki oman elämänsä katkeruutta, mutta siunasi hellän hetken puuskaa antaen ja saaden kaikki anteeksi. Sitten taas nousi pilviä. Vaimo osoitti hermostusta lapsia kohtaan, ei jaksanut ottaa vastaan miehensä tovereita eikä pitänyt miehensä esityksistä että vieraille täytyi antaa erikoisissa tapauksissa ruokaa ja tarjota yösija.

— Koeta nyt rakas Mirjam tulla järkiisi! Minähän saan ihan hävetä sinun tähtesi!

— Eivätkö voi mennä muualle! Minä en jaksa. Ja rouvan silmät leimahtivat vihasta.

— Mutta muista nyt, rakas Mirjam, että ihmiselle on arvokkaampaa olla ystävällinen niillekkin, jotka meitä kohtaan ovat epäystävällisiä.

Ei, minä en tahdo!

Silloin veret karkasivat aviomiehen kasvoihin ja hän raivostui. Ja perhekohtaus tapahtui…

Orjo sulkeutui huoneeseensa ja läähätti kiihkeästi. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ampua itsensä. Sitten häntä äkkiä väsytti ja hän nukahti pöytäänsä vasten.

Ei kummaltakaan puolelta tapahtunut lähestymistä moneen päivään. Päinvastoin: poistyöntämisen tunne yhä paisui. Lastenhuoneessa tapahtui joka päivä surkeita näytelmiä — raskaudentilassa oleva naisparka siellä purki elämänsä katkeruutta pikkutyttöihin, jotka eivät osanneet olla äitinsä mieliksi.

Orjo oli mielellään lastensa kanssa. Hän piteli niitä sylissään, hyväili hellästi, kiikutteli jalallaan ja konttailikin leikkien. Mutta äiti ikäänkuin ei ollut sitä huomaavinaan. Hän jatkoi menettelyään ja oli aviomiehen mielestä järjetön menettelyissään.

Kun ukkosenilmaa oli jatkunut viikon päivät, silloin Orjo taas tarttui kynäänsä ryhtyen tekemään selkoa asemasta. Vaikka hänen vaimonsa oli raskaudentilassa, joka selvitti paljon, ei hän voinut olla tekemättä ankaria syytöksiä.

Suru on tuhat kertaa arvokkaampi asia kuin kotihelvetti! — kirjoitti hän. Joko sinun tai minun on edes lyhyeksikään aikaa lähdettävä talosta!

Sinä olet ärsyttänyt minun kärsimykseni siihen huippuun ettei minulla kohta ole muuta jälellä kuin rientää lopettamaan onneton sisäinen elämäni rakkaimpani pyhimmällä haudalla…

Minä en ole nukkunut taaskaan moneen yöhön hirveän hermojännityksen ja kurjan vihan takia. Tietäköön koko maailma, että kun minä vihaan huonoja ominaisuuksia, vääriä tekoja tai halpaa menettelyä, minulle ei merkitse mitään, kuka joutuu vihani alaiseksi.

Tuhansia kertoja olen sinua varoittanut sinun nykyisestä helmasynnistäsi, joskus harvoin olet sinä vikasi tunnustanut, mutta heti taas siihen sortunut.

Sinun helmasyntisi, juuri se vika, mikä tekee minut onnettomaksi, avuttomaksi ja kurjaksi aviomieheksi, on sanoilla sanottuna (vaikka ei kuvattuna) tämä: Sinä et kestä elämän arkea! Sinä vaatisit että ympärilläsi aina olisi sunnuntain vapaus, sinä tahtoisit päästä helpolla. Lasten muka pitäisi olla semmoiset ja semmoiset, vaan ei sellaiset kuin todella ovat. Sinä olet pienimmissäkin vastoinkäymisissä tuskainen, sinä kadotat kymmenesti päivässä kärsivällisyytesi, malttisi, järkesi ja itsehillitsemiskykysi.

Kysymys ei ole nyt siitä, mistä ja milloin ihminen on siveellisesti oikeutettu rankaisemaan lapsia, vaan siitä, miten, missä henki-ilmakehässä, missä hermotilassa ja ennenkaikkea millä sanoilla ja miten vaikuttavalla käytöksellä tuo kuritus tapahtuu. Sinä rikot kauheasti elämän siveellisiä sääntöjä vastaan tekemällä jokaisesta, huomaa jokaisesta alle 1-vuotiaan lapsen "virheestä" suuren numeron. Sinä kostat — vaan et kasvata, kuten väität. Sinä seuraat omia hermojasi etkä säästä lastasi, vielä vähemmän miehesi hermoja. Omat hermot sinulla aina ovat etunenässä, niiden mukaan komento tapahtuu. Kaikkialla vain sinä, sinä itse — hermostunut riehuva egoismi.

Sinä olet väärin sanonut että minun läsnäoloni sinua kiihoittaa olemaan liian kova lapsille. Minua poissa ollessani olet sinä samallainen, joskus pahempikin juuri sentähden että saat muka rauhassa tehdä niin kuin haluttaa.

Tämä sinun riehumisesi, alituinen, päivästä toiseen jatkuva, useasti päivässä uudistuva hermostumisesi ja monilla tylyillä sanoilla riehuminen lastesi kanssa — se on tehnyt minut kipeäksi, pilannut minunkin hermoni, jotka eivät enää kestä pieniäkään koetuksia. Samalla on se kasvattanut minussa kauhean pelon — minun täytyy alituisesti aamusta iltaan olla varuillani ja peljätä vaimoani — omaa vaimoani. Ymmärrätkö sinä, missä asti ollaan? Sinun velvollisuutesi on hoitaa lapsia niin kauvan kuin he ruumiillisesti ja taloudellisesti ovat likinnä äitiään, mutta sinä — aina kun pieninkään henkinen arvostelu tapahtuu — pidät oikeutenasi vihastua ja tyrkyttää lapsia isän hoidettavaksi. Sinä et tahdo ymmärtää rehellistä työnjakoa, sinä tahdot aina vain kostaa ja päästä helpolla.

Minä rakastan lapsiani, minä rakastan niitä sielullisesti, melkein intohimoisesti ja tiedän että ne ovat meidän hyvät hengettäremme pahan maailman keskessä — sinä rakastat vain aika-ajoittain, et joka hetki, sillä moninkertaisten hermostumisiesi hetkinä sinä et rakasta, vaan työnnät pois.

Kalleimpamme, pyhimpämme, ainoimpamme!

Kunpa sinä kerrankin tahtoisit ymmärtää, miten vähitellen, aste asteelta, vuosien pitkään, alituisesti antamalla aihetta ja aiheuttamalla noita häpeällisiä kohtauksia — miehen, aviomiehenkin sydän myrkyttyy, myrkyttyy, repeilee ja lopuksi paatuu jääkylmäksi. Läpi koko minun hermostoni on jo mennyt tämä asia, ja sinun äänesi kuuleminen heikkoina hetkinä — kun lapsia varoittelet — vaikuttaa pahasti. Enkä minä jaksa ajatella mitään muuta. Tunnen voimakkaasti minkä tunnen. Ja sinun pitäisi tietää miten minunkaltaiseni mies tuntee: hän näkee kaiken perspektiivissä taakse ja eteen. Hänelle syntyy tuhat kuvaa ja viriää tuhat muistoa tai johtopäätöstä yhdestä kipinästä, yhdestä asiasta, sattumasta tai tapahtumain yhteydestä. Minulla on muistossa raatelevia totuuksia rakkaan vainajan ajalta, jotka sinulta ovat unohtuneet ja saavatkin unohtua… Voi vaimoni, miksi sinä et viisastunut hänen kuolemastaan? Ettei vaan taas…! Olihan hetkiä, jolloin sinussa näkyi syvä, uskonnollinen itsetunto. Mutta sinä annoit entisen ohjelman vaikuttaa ja maailman voittaa. Sinä lankesit vielä Pahemmin, tahdoit taaskin jollekkin — Jumalalle — ostaa. Aina vain jollekkin kostaa. Se on sinun temperamenttisi. Kostamisperiaatteella sinä koetat tämän elämän läpi kulkea ja vaadit elämältä palkintoa — koston jälkeen!

Oi! minä pelkään sinua. Sinä itse olet saanut miehesi sinua pelkäämään. Tuhannet taistelut, tuhannet sopimukset, tunnustukset, katumiset, neuvot, alistumiset ja tuhannet ikävät päivät, yöt ja helvetintunteet — eivät ole mitään opettaneet. Sinä et ole tahtonutkaan olla varovainen. Ja tämä johtuu sinun ikuisesta itsekkäisyydestäsi, vastustushalustasi, kiusanteon halustasi, parantumattomasta kostonhimostasi.

Sinä olet niitä, joka et tiedä kuilujen vaarallisuutta. Yksi askel vielä ja luonnon lain välttämättömyydellä ihminen syöksyy syvyyteen ja on kadotettu itseltään ja muilta. Sinä tanssit mieletöntä tanssia kuilun reunalla!

Jos sinä enemmän rakastaisit lapsiasi — vaikka et miestäsi teoilla rakasta — niin sinä tekisit kaikissa asioissa toisella tavalla. Sinä säästäisit heille elämän. Mutta sinä et huoli laskea eteenpäin, sinä elät vain hetkien oikuissa.

Ja näin on minulta mennyt luottamus. Mistä, asiasta me poloiset enää voimme todenteolla ja pyhästi sopia? Mistä voimme enää haaveilla, iloita, uneksia?

Kaikki asiat talonrakennukset, raha-asiat, lasten kohtalo — kaikki kärsivät tästä meidän välisestä hirveästä sydänten erosta. Me olemme jo kauvan olleet erotetut. Joskus on luultu oltavan lähellä toisiaan — muutaman minuutin kuluttua onkin selvennyt että kaunis näky on ollutkin vain valheellinen kangastus.

Näin on ollut alusta asti. Lapset, suloisemmat, joiden piti yhdistää kaksi vastakkaista luonnetta, ovatkin joutuneet — ne viattomat rakkaat — välikappaleiksi eroon.

Ei mikään enää ole pyhää. Ei pyhin kärsimyskään, ei pyhin surun aarrekkaan…

Vaimoani ei kiinnitä mikään pyhä asia, mikä miestänsä kiinnittää. Ja mies paatuu, tulee kylmäksi. Hän on jo päässyt yli sen asteen, jolloin mies vaatii vaimoltaan ainoastaan ruumiillista kauneutta ja miellyttäväisyyttä, mutta kun sisäinen kuva tummenee, kun sekin rumenee, missä ovat silloin yhdyssiteet?

— Lapsissa.

Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin lapset.

Minä en kestä! huudahtaa aviomies jatkaen tutkimustaan.

Minä suren siinä määrin oman kotini, oman avioelämäni rauhattomuutta, oman ihanteeni särkymistä naisen suhteen, naisen, joka olisi voinut olla elämän sulostuttaja, mutta joka ei tahtonut, ei älynnyt niitä hienoja vaikuttimia — että tahdon päästä häpeästä.

Tuliset hiilet, nämä hirveät ristiriidat, luonnollisesti johtavat miehen raivoamaan…

Sinä et kuule kellojen, hätäkellojen soittoa…

Sinä olet kuuro…

Minä tunsin itsessäni suurta, salattua voimaa. Tahdoin sen antaa isänmaalle, kansalle, ihmiskunnalle, vieläpä sinulle ja koko perheelleni. Sinä tulit väliin — sinä häiritsit, sinä sekoitit ajatukseni, kulutit — kulutat miestäsi — tosin pienillä asioilla, mutta kylliksi runsailla, jotta ne vähitellen murtavat voimani.

Ja se, sekin tekee katkeraksi. Lisäksi sinun vuosia jatkuvat suhteesi, antipatiasi talossa oleskelevia kohtaan.

Minun ystäväni pitäisi olla sinun ystäväsi, minun vihamieheni pitäisi olla sinun — en tarkoita kirjaimellisesti — mutta sinä revit tässäkin.

Kun kaiken, kaiken panee yhtenä päivänä vaakalaudalle, kaiken kauhean, jo kestetyn kokemuksen, niin hämmästyy…

Ei paremmatkaan vetäjät kestä, jos kuormaa tunnottomasti lisätään. Minä en koskaan pese käsiäni synneistäni, mutta en myös koskaan tunnusta itseäni pahemmaksi kuin olen.

Nainen, onko sinulla vielä mitään tekemistä perheessä? Yhdennellätoista hetkelläsi ja minun yhdennellätoista hetkellä?

Säilytä tämä surkea kirje — todistuksena, joka tarvitaan.

En enää voi vaijeta, sentähden kirjoitan. Minä rakastan lapsia ja totuutta.

Enkä enää mitään pyydä, vaan suorastaan — varoitan.

Hän sulki tämän kirjeen kuoreen ja kirjoitti päälle:

Vaimolleni — Itselleni — Jumalani edessä!

Ja kuoren alareunaan hän lisäsi: Ystävilleni kovan kohtalon varalta psykologian ymmärtämiseksi.

Jätti kirjeen pöydälleen, pukeutui hiljaa, otti suksensa ja painui metsän hämärään.

Hän ei tiennyt minne mennä, mutta jonnekkin oli mentävä — — —

* * * * *

Lumipuhdas luonto? Vienosti syttyväiset iltatähdet! Hauskasti liukuvat sukset ja raikas talvinen sää, ympärillä juhlallinen avaruus!

Eivätkö ne kaikki olleet Jumalan suuruuden, Jumalan laupeuden ja Jumalan käsittämättömyyden todistuksia?

Kuinka mitätön, pieni, halpa oli ihminen kiiluvan tähtitaivaan alla!

Miksi hän teki itsensä onnettomammaksi kuin ehkä olikaan?

* * * * *

Aviomies ajatteli:

Yritin rikoksen tielle. Saatanhan kääntyä takaisin. Vielä ei ole myöhäistä! Vielä ei ole mitään sellaista tehty, mikä ei paraneisi. Ja tästä kaikesta ei tarvitse kenenkään tietää. Se on — meidän kahdenkeskisiä salaisuuksia.

Kaikki minun puoleltani on enemmän tai vähemmän — näyttelemistä. Tehtyä ankaruutta! Ja kenties on koko Mirjamin käytöskin näyttelemistä vain. Tai ainakin ohimenevää. Hyvä Jumala — hänhän on viimeisillään.

Heittäkäämme naamarit pois, niin olemme taas luonnollisia ihmisiä!

* * * * *

Ja kovan myrskyn jälkeen tuli jälleen tyven. Ihana, jumalainen, hiljainen, pohjolan lämmin tyven, jossa orjanruusut punoittavat rannoilla…

24.

Tammikuun pakkasyönä kiitää kiireellinen matkue pitkin lumista valtatietä. Edellä ajaa mies porolla, jäljessä juoksee hevonen rekineen, jossa paitsi kyytimiestä istuu kaksi naista. Tiuvut, kulkuset ja aisakello helisevät, poron kaviot naksuvat ja hevosreen jalakset narisevat — yksikään ihmisistä ei puhu mitään.

Ensimäisessä kievarissa vaihdetaan kiireesti hevosia ja matkue vierii äänettömänä eteenpäin yli korkeiden vaarojen ja läpi ulapoiden rämeiden.

"Miten käy? miten käy? Kerkeämmekö vai tapahtuuko onnettomuus?"

Matkaa on viisi penikulmaa.

Toisessa kievarissa valtaa matkustajat raukea väsymys ja he nukahtavat vaatepäällä yhdeksi tunniksi. Sitten taas jatketaan matkaa pimeässä talviyössä yli mäkien, poikki loppumattomien rämekorpien.

Poromies edellä ajattelee: miten käynee jälessätulevan? Hyvä Jumala, mikä tulisikaan, jos se tapahtuisi keskellä taivalta, reessä…?

Hän muistaa että on kerran ennenkin saattanut synnytystuskassa olevaa vaimoaan. Silloinkin oli jännitys suuri, mutta kaikki kävi hyvin. Vaan se olikin pääkaupungissa — nyt ollaan synkässä korvessa, jossa ei ole kätilöitä joka kylässä eikä lääkäriä joka pitäjässä.

Tie suikertelee metsässä, painautuu notkoihin, nousee kunnaille, laskeutuu taas metsäjärvien jäille, joilla käy hyytävä viima. Poromiehen parta on valkeana kuurasta. Kaakon taivaalla siintää heikko aamurusko luoden kalpean kajastuksen yli alakuloisten rämemaisemain. Ei risahdusta missään, kitukasvuiset kelohongat soilla ojentelevat kuin vilussa väristen paljaita käsivarsiaan. Masea mieli valtaa ajajan, mutta hän koettaa sen karkoittaa pois, arvostellen sen yön valvomisesta johtuvaksi sielun autiudeksi.

Vähät minusta — mutta hän? Hän pysäyttää poronsa, pidättää hengitystään ja kuuntelee. Minne jäikään hevoskyyti? Ei kuulu aisakelloa. Ettei vaan…?

Pakkanen kovenee, keli sitkastuu, taivaan ranta kelmenee kelmenemistään ja yön haamotus häipyy.

"Voi tätä viheliäistä erämaata! Voi näitä loppumattomia taipaleita! Että ovatkin ihmiset tänne raivanneet itselleen tyyssijansa — tänne kylmään avaruuteen, jossa on vain ikuinen taistelu hallaa vastaan."

Jo kuuluu aisakellon kalkatus kaukaa takaapäin — "sieltä hän tulee, hän, minun elämäni toveri erämaassa. Hän, jonka minä…"

Ja porolla-ajaja heittäytyy pulkkaansa ja läiskäyttää lämsäänsä.

Tullaan kolmanteen kievariin, päivä juuri valkenee, yli lumisten peltojen, jonka keskessä harmaa talo nukkuu…

— Mirjam, miltä nyt tuntuu?

— Nyt on hyvä, ei tunnu miltään. Matkustajat tulevat iloiselle mielelle, kun pääsevät pakkasesta lämpimään huoneeseen. Isäntä ja emäntä ovat niin harvinaisen ystävällisiä ihmisiä, eivät mitenkään lupaa lähteä ilman aamiaista ja kahvia.

— Mihinkä sitä nyt reissutaan? Ja läpi öiseen?

— Tämä minun eukkoni vain vähän tuulottelee, sille tuli niin ikävä Syrjäkorvessa!

Aviomies ihmettelee itseänsä että uskaltaa jo leikkiä laskea, kun vaara näyttää olevan ohitse.

Ja vaimo myös iskee iloisesti silmää ja nauraa. Eilisiltaiset kauheat väänteet ovat unohtuneet ja ruokahalu on mainio.

— Mirjam, minä saatan sinua kaikissa tapauksissa perille asti.

Ja he lähtevät taas taipaleelle. — Perille saavuttua on Mirjam kummissaan ettei hänen asiallaan näytä olevan mitään kiirettä. Ihan hävettää! Ja sellaista hiidenhamppua kun pidettiin ja koluttiin läpi öiseen…

Hän eroaa illan tullen Orjosta, miehestään, reippain mielin:

— Ei minulla ole mitään hätää. Täällä on hyvä olla. Ja asia tietysti käy hyvin.

— Ole nyt kaikissa tapauksissa varovainen, ja hoida itseäsi, sanoo aviomies.

— Kirjoitathan Orjo taas kirjeitä?

— Sitä tuskin tarvitsee sanoa. Rakas ystävä, voi nyt oikein hyvin.

Hihna huiskahtaa ja poromies katoaa pimeään yöhön. Elämä on reippautta.

25.

28 p. tammikuuta.

Rakas Mirjam!

Taas paistaa aurinko ja taas kirjoitan sinulle. Tänä aamuna kello 6 nousin ylös pikku Mailan vierestä, valjastin poroni ja kyyditsin postineidin pakkasessa postiin. Ja ajatteles mitä tapahtui: Mykrämäen alla, kun nykäsin, jäi hihna käteeni — poro oli yön aikana purrut sen niin ohueksi että se katkesi. Emme uskaltaneet porolle ilmaista sen irtioloa, vaan annoimme sen itsestään mennä ja se menikin totuttuun paikkaansa.

Minä olin nyt vihdoinkin varma siitä että saan, viestin sinusta tai sinulta. Mutta kun postilaukut aukaistiin — ei hiiskausta? Ja minä kun luulin että kohtalo sallii sinun synnyttää lapsemme 26 päivä tammikuuta — sinä ymmärrät minut! Miten siis lienee — missä ihmeessä se viipyy? Tämähän on hullunkurista: koko Syrjäkorpi ja Suopunki, vieläpä koko Kieringin kihlakunta vartoo päivästä toiseen että "milloin Orjo Koreliuksen uusin teos ilmestyy maailmaan?" Ne eivät ymmärrä että äidin kohdussakin saattaa vallita "lakko." Mutta Jumala ehkä suopi sen pienen pakkastiaisen tulla tähän maailmaan sitä valmiimpana.

No, niinhän näyttivätkin viimeiset tilimme että pahimmassa tapauksessa lapsi syntyy vasta tammikuun ja helmikuun vaiheilla. Ne ovat oikullista herrasväkeä ne meidän lapset: ne suvaitsevat tulla joskus kahta viikkoa aikaisemmin (jos lamppu savustaa!) tai kahta viikkoa myöhemmin (kun eivät toiset lapset kiiruhda).

Maanantai-aamuna tietysti taas vahdin viestiä, kukasties ajan pyhäiltana ensimäiseen kievariin: eikö postimies mitäkuta olisi urkkinut. Käskeppä nyt siis heti jonkun pistää pienikään raportti yksityisesti Syrjäkorven postimiehelle, niin en tyhjään aja yöllä kievariin tähtien valossa. Vaikka ei asia olisi valmiskaan, ilmoituta sekin.

Ihmeen suloiset ovat pikku tyttimme, molemmat. Jospa ne itse voisivat muistaa kaikki seikat sitten kun isoiksi tulevat, jos nimittäin kaitselmus suo niiden jäädä eloon. Meidän täytyy olla valmiit ne myös kadottamaan. Kun kerran kalleimpamme olemme kadottaneet, emme saa ajatella niin ylpeästi.

Ja kuitenkin toivon koko sielustani että ne saisivat jäädä eloon. Varmasti niissä nyt ovat elonmerkit. Maila oli sinun lähdettyäsi jollakin tavoin kipeä, mutta nyt on tytti entistä terveempi, ei huuda eikä juonittele, syöpi hyvin, nauttii kaikesta, räiskyttää ympärilleen elämänilon kultaa ja kehittyy puheissaan hämmästyttävästi. Tyttöä on käytetty saunassa ja nykyään on se häneen tepsinyt hyvin. Sekä Mailaa että Sirkkaa käytetään joka päivä ulkona tuulottelemassa ja luulenpa että tämä murun komennukseni tekee hyvää Agnes siskosi huonoille keuhkoille. Terveellinen pikku pakko ei ole "alentavainen sisarellesi", kuten "rouva Korelius" joskus on suvainnut ajatella.

Se tässä nykyisessä elämässä on parasta että kun ei mitään hermokohtausten rähäkkää koskaan ilmene, lapsetkin ovat aivan kuin muuttuneet. Se on ihan ihmeellistä! Minuun he nyt tietysti enemmän turvautuvat ja panenhan useinkin aikaa heidän kantelemiseensa olkapäilläni. Tätiään he kunnioittavat.

Esimerkkinä Mailan kehityksestä saatan mainita, kuinka hän tänään juoksi kamariini nukke sylissään ja käski minun "sanoa paljon kiitoksia Maijalle!" Kysäsin: "mistä hyvästä minun piti häntä kiittää? Tai mitä hän siis on tehnyt?" Ja Maila vastasi totisena: "Se on tehnyt isot asiat housuun!" Tietysti minä silloin otin nukkea kädestä ja sanoin: "paljon kiitoksia!" ja Maila juoksi riemastuksissaan saliin — hän oli voittanut tarkoituksensa. Sitten hän tuli sanomaan: "Loviisa on hämmästynyt!"

— Mistä niin? utelin minä.

— Kelkasta! vastasi tyttö. Kun selitin että ihminen hämmästyy tavallisesti silloin, kun jotakin yhtäkkiä tapahtuu, niin katsoi hän veitikkamaisesti silmiin ja sanoi: niinkö? Ihminenkö? Hämmästyykö? mutta väitti yhä että olipa Loviisakin aikalailla tänä aamuna hämmästynyt. Sitten hän kävi huokaisemassa: "Minulla pitäisi olla paljon työtä!"

— Kyllä sinulle, lapsi kulta, tulee paljon työtä, kunhan kasvat isoksi! arvelin minä isänä.

"Voi!" sanoi hän kirkkain silmin. Ja meni huutamaan tädilleen että hänellekkin tulee kerran paljon työtä!

— Loviisallekkin tulee paljon työtä!

— Ei! sanoin minä. — Loviisa jääpi nukeksi, vaan sinä kasvat ihmiseksi.

Hän mietti, mutta hyväksyi mielipiteeni.

— Eikö äiti kirjoittanutkaan? hän kysyi tänä aamuna, mutta vastasi itse heti perään: Ei äiti jaksa kirjoittaa!

Kerran minä ilmoitin että äidille tulee pikku lapsi.

— Mistä se tulee? kysyi Maila uteliaasti. Luuletko että minä vastasin vanhan tavan mukaan että äiti muka löytää lapsen saunan lattian alta t.m.s. Ei, vaan minä ainoastaan painostin että äidille tulee ja vain sentähden ettei Maila ymmärrä, jätin sanomatta että äiti itse tekee lapsen isälle (kuten kansa sanoo). Mirjam! Sinun ei tarvitse luulla etten minä kiitollisuudella vastaanottaisi — kolmattakin tyttöä. Tietysti poika olisi henkisiä haaveitani likempänä, mutta eihän noita tyttöjäkään joka mies saa ja sentähden ne, varsinkin pieninä, ovat sokeria suolan päälle. Kyllä lastensaanti on jotakin erinomaista, sano sinä mitä tahansa.

Lapsissahan me uudestaan elämme oman itsemme. Jospa sen muistaisimme silloin kun väsymme oman heikkoutemme takia.

Oi, elämän murhetta emme saa päästää myrkyttämään lyhyttä vaellustamme maan päällä!

Ilo, ei kevytmielisyys, vaan siveellisiin saavutuksiin perustuva ilo, on parempi kuin tuo ikuinen mököttäminen ja kaikkeen kyllästyminen.

Mutta se riippuu eräästä salaisuudesta — terveydenhoidosta.

Jos sinäkin…? niin et… Te sisarukset olette mököttäjäsukua, jonkunlaisia märehtijöitä, pieninisäisiä nisäkkäitä, jotka vaativat että ihmisen terveyden pitää kestää alituisessa huone-ilmassa. Minäpä sanon: jollei teistä jokainen ala uhrata, omaa järkensä käskystä, aikaa luonnollisiin virkistyksiin, niin te, jokainen varpunen, kuolette harmajan kuoleman harmaan räystään alle. Syrjäinen sen parhaiten tietää.

Sinun täytyy vahvistua. Sinun täytyy päästää ärtyisistä hermosäikeistäsi ja kohottaa Koreliuksenkin uusi sukupolvi! Se on sinun kunnia-asiasi. Nyt et sitä jaksane ajatella, lue tämä siis sitten kun jaksat.

Oh, kuinka paljon minullakin olisi sisätyötä, vaan kuinka rakkaalta tuntuu ajella peuralla kimmeltäviä lumia. Virkisty!

Orjo.

Suopunki, 29 p. tammikuuta.

Rakas Mieheni!

Poika!!!

Syntyi meille 27 päivä, perjantai-iltana klo 11.45. Olemme molemmat terveet. Painoi yli 3 kg. Kovempia polttoja kesti tunnin — — —

Saanko mennä täältä viikoksi kaupunkiin? lapselleni on luvattu hoitaja siksi aikaa. En tiedä sopivampaakaan tilaisuutta, vai tiedätkö sinä?

Sydämellisin syleily pikku tytöille ja isälle

Mirjamilta.

Syrjäkorvesta 31 p. tammikuuta.

Nyt sinä olet itsesi kunnostanut, Mirjam!

Kun minä sunnuntai-iltana klo 1/2 10 istuin Metsälän majatalossa ja postiaisakello juuri oli soinut pihalla ja isäntä emäntineen ryntäsi sisään kysyen: "arvatkaapa, kumpaa sukupuolta?" niin olinpa viimeisessä salaisessa jännityksessä, mutta hengessäni — varalta — alistuen nurjien kohtaloiden alle — vastasin jotenkin synkästi: "mikäpä se muu olisi kuin kolmas tyttö!" niin iloisestippa hämmästyin — vaikka se niin juuri oli muka laskettu — kun isäntä ja emäntä yhteen kurkkuun nauroivat: "ettepä arvanneetkaan!"

Ja lipussa, joka oli postimiehen rintalaukussa, seisoi omakätinen kirjoituksesi: "Sanokaa miehelleni että hänelle syntyi poika perjantaina. Mieheni tulee teitä vastaan tahi tapaatte hänet Metsälän majatalossa." Ja alla oli nimesi ja erittäin oli onnittelu-kortti sikäläisiltä tuttavilta ja erittäin kirje sinulta virkalaukussa.

Niin mukavalta, satumaiselta tämä kaikki tuntui etten oikein tiennyt miten päin piti pulkassa kotiin ajaa!

Tähdet tuikkivat kirkkaasti sinä yönä ja pohjoistaivaalla roihusivat oikeat revontulten patsaat, ja minä ajaa hyristin koskien kohina korvissani yli talvisten siltojen, läpi nukkuvien metsien pakkasessa ja — lauloin ja katselin tähden lentoa ja toivoin ja pelkäsin yhtaikaa, mutta kaikki esiintyi nyt niin juhlallisessa tunnelmassa ja peura oli ihmeissään ja luuli kai minun olevan humalassa, sillä se tuskin älyää pikkulasten maailmaantuloa. Ja minä muistelin Ismael Amiria erämaassa ja hänen saarnansa poika- ja tyttölapsista, kuinka taivaan tähdet tanssivat riemusta, vaikka tyttölapsikin syntyy.

Ja tytöt ovat pieninä suloiset ja neitseinä huumaavat, mutta — siinä kaikki. Nietzsche sanoo että nainen kelpaa ainoastaan rakkauteen, vaan ei — minun mielestäni — maailman ja suvun eteenpäin vientiin.

Mikä nimeksi? ajattelin siinä tähtiyönä porolla palatessa ja kuvittelin että jotakin sen olla pitää "tähtivaloa tai peuran laukkausta tai pohjanpaloa."

Niin ajaa helskytin kotiin ja huusin unenpöpperössä olevalle Agnekselle, jonka näin oven raosta että "poika tuli!" ja sitten juoksin naulaamaan suuren plakaatin, sinikynällä kirjoitetun, keskikuistin ulko-ovelle siskoani varten että hän aamulla varhain postiin mennessään älyäisi antaa Rekke Rissasella kapulan kuriirille, hyvät toppakahvit minun laskuuni.

Tietysti poika! minä kirjoitin ylpeästi tuohon plakaatiin, jonka sydänyöllä naulasin keskikuistin oveen.

Ja niin koko vanha pappila täytettiin uuden prinssin ilmestysmanifestilla ja piikatyttäret hyppivät kuin vasikat karsinassa. Ja aamustapäivin jo ajaa karahutti poromiehiä ja hiihteli muita "ystäviä" onnittelemaan ja herra isäni ja rouva äitini ja — Kielevä Kreeta pitivät varpajaisia meidän puolella.

Mutta Maila tyllykkä huusi suun täydeltä, säkenöivin silmin: "Mailalla veikko! Missä se on se äidin poika? Syntynytkö? Onko se syntynyt? Voi ihmettä! Minkälainen pää sillä on? Onko sitä — harjattu?"

Minä, onnellinen isä, nauroin katketakseni, vaan Sirkka hymyili ja kopsutti jalkojaan, se sinihilkka, suloinen syyskukkanen.

Ja aurinko paistoi yli pakkaskiteisten peltojen ja poro sai päivän kunniaksi täyden pesuvadillisen ohrataikinaa, jota se on oppinut syömään leipäkoulussaan.

Ja onpa kuin itse taivaan Jumala tällä erää suosisi poikani maailmaantuloa, sillä juuri samassa postissa, jossa sinun kirjeesi tuli, saapui minulle kokonainen iso seteli rahaa — omaa rahaa. Tosin se tuli kovan taistelun perästä, mutta tulihan kumminkin.

Ilmoita se piltille!

Voi kuinka minua kaivelee ettei rinnoistasi heru luonnollista ravintoa sille pienelle. Sentähden kai kaikki lapsemme ovat niin herkät… Hoidatko itsesi nyt hyvin? Määrätty aika, muista se, vaikka niiltä tuntuisi. Koko sinun hermostosi vaatii korjausta. Kummallista että heti kysyt, sopiiko sinun matkustaa kaupunkiin. Tietysti saat, jos se mielestäsi on sopivaa. Ja tietysti minä varustaudun siihen että kun sanot meneväsi viikoksi, viivytkin neljä viikkoa.

Mutta siitä hyvästä täytyy sinun minulle tuoda sitä raittiusmiesten kiroamaa vaarallista juomaa, sillä minä tahdon joskus murheessa ja sairaudessa "lohdutusta ystäväin seurassa" — hymm.

Ja se tietenkin kannattaa aivan yhtä hyvin ja huonosti kuin joku muukin ylellisyys. Siinä sait!

Suostunpa suostun siis lopultakin, ja sinulle voi olla hyväksi, jos vain lapsen suhteen raahdit lähteä — nythän tosin on helpoin siitä erota ennenkuin sydän tarttuu — mutta muista se että rakennuspuuhista ei tule mitään, jos me nyt rupeamme omilla varoilla paljon matkustelemaan.

Se sinun unelmoitu oma kotisi? Yhden asian vain tiedän varmasti tällä kertaa: Sinä sait minulle pojan ja minä ylistän sinua ja suutelen sinua hengessäni. —

Orjo.

P. S. Hänen nimensä! Keijo Varjomo? Sortimo Sotavalo? Sano sinä!

Suopunki 3 p. helmikuuta.

Rakas Orjo!

Ei sitä nimeä! Tähtiä eli jotain tähtitaivaasta minäkin sen tahtoisin muistuttavan.

Sinun kirjeesi oli niin hyvä ja niinkuin suloista voidetta kipeille haavoille, niin että katkeruus kaikki mielestä katoaa ja hyvä saa vallan. Tahdon säilyttää, viime kirjeesi, kaikki hyvä tulee sinusta siinä niin näkyviin ja kuinka sinä katsot asioita kauniisti. Ei minusta ole vielä kirjoittajaksi. Siitä hammaslääkärille menosta ei tule mitään, tohtori pitää liian heikkona, vaan vielä talvikelin aikana minun täytyy päästä ja rahat pyydän muualta. Lupaathan Orjo että ennen vappua saan käydä hammaslääkärissä?

Ensi viikolla, jos ei erikoista tapahdu, tulemme kotiin pikku siskojen luo. Ei suinkaan sieltä mahtaisi joutaa kukaan nainen noutamaan ja sinä voisit samalla tulla, jos tahtoisit? Se sinun "ryyppyturkkisi" pitäisi saada tänne. Saan minä täältä kumppanin lasta tuomaan, jos ei muuten sovi. Pitäisi antaa sana sille uudelle palvelustytölle että tulisi palkasta sopimaan. Jos ei Lyydi tule, niin otan Outin.

Enpä sano, minkänäköinen poika on. Kiltti tuo vain on ja suloinen.

Lämmin tervehdys isälle ja pikku tytöille.

Mirjamilta.

Mailan Loviisalle seuraa tossut.

P. S. 5 p. sunnuntaina. Tämä kirje on ollut postissa jo mutkan, vaan jäi pois. Hyvin voimme ja luulen kykeneväni matkustamaan, odotan vain sieltä tietoja. Rouvat täällä ovat kantaneet minulle hyvyyksiään: alaglassit, hyytelöt ja sokerikakut. En voi sinne tultuani saunaan mennä. Agnes hommaisi sinisen hameeni kuntoon.

Pienet kullannuppuseni, kuinka minulla on teitä ikävä! Ajattelen että istut siellä, lapsukaiset polvillasi ja juttelet eli loruat pikku pojasta.

Olkaa tervehdityt Mirjamilta.

Syrjäkorven Kontiosta Suopungin Sulolaan 6-7 p. helmikuuta.

Koko kartano nukkuu eikä tiedä tuon taivaallista, kuinka pakkanen, puhurin poika, kiljuu nurkissa. Uteliaana kurkistan lämpömittariin, joka tällä haavaa osoittaa -26 astetta Cels. Ja kuu kumottaa kuin hullu aave ja tähdet pitävät pientä sirinää kuni miljoonat hopeiset porokulkuset. Oh kuinka minä nautin tällaisella kuivalla pakkasella, olinpa sisällä tai ulkona; ilma on niin kevyt hengittää ja järki on selvä ja sydän vielä enemmän paikoillaan kuin Runebergin Dufvalla, Runebergin, jonka syntymäpäivää muka eilen vietimme raahaamalla Orpokodin neitejä pulkissamme siinä määrin että porot uhkasivat tehdä lakon. Minä "suomalaistutan" neiti Brandia metsäherra Bukefalon mitä suurimmaksi kauhuksi ja olen varma siitä että tämän kylän juoruakat — niihin luettuina monta maskuliiniakin — sanovat: "Orjo, nainut mies, hakkailee neiti Brandia!" Se oli näet minun vuoroni eilen käydä "leimaamassa Koskenlinnan puita", vaan tulevana sabbattina taas on sen kenraalin pojan virkavuoro. Ja hänet minä naitan Gisela neidin kanssa niin että helähtää ja pulkka kolahtaa portinpieleen. Kuvitteleppas lisäksi: hyvin vakavalla naamalla eilen tuumiskelin pororetkestä kahdenkesken neitsyt Abbedissan kera Suopunkiin. Olisitpas vain nähnyt hänen silmiensä loistoa! Mutta Jeppe Niilonpoika hänet hylkäsi — sen rumilaan — kun "Kirppu" väsähti Rakkauden törmässä ja herra Knaapen täytyi ruveta rahtimieheksi saamatta viittä penniä kilolta. Mutta enpä juttele siitä eilisestä sen enempää, sillä sen enempää siitä eivät paremmatkaan osaa kertoa.

Ja nyt sinun kirjeesi vastaus: Pysy siellä vielä toistaiseksi äläkä turhaan hätiköi muka lähteäksesi pakomatkalle Egyptiin Betlehemissä syntyneen piltin kera, vaikka Herodes pelotteleisikin. Sehän on vasta kaksiviikkoinen ensi perjantai-iltana; ei sitä nyt panna 30 asteen pakkaseen, ja mikä pääasia: Sinä, koska olet heikko, et saa vielä tulla tänne. Näin sanoo oma miehesi. Minä en ota sinua vielä vastaan, mutta lupaan ja uhkaan itse ensin käydä rauhallisesti nuuskimassa asiain todellista tilaa ensi pyhän tienoissa ja viivyn pari päivää, mutta Sinä et sittenkään saa lähteä vielä minun matkaani, vaan jäät koreasti sinne vielä ainakin yhdeksi, mutta mieluimmin kahdeksi viikoksi ja tulet vasta sitten kun poikanen on 1 kuukauden ikäinen. Saat luvan totella käskyäni, sillä minulla on aivan järkisyyt kieltooni, vieläpä sydämenkin syyt, jos oikein ymmärtänet etkä ole epäluuloinen.

Mitä siihen tulee että nyt, sikäläisen lääkärin lausunnon mukaan, olet muuttanut ohjelmasi kaupungissa käynnin suhteen, niin sanon vaan että kun kerran tulet Syrjäkorpeen ja kiinnyt kolmen lapsen äidiksi ja ne puolestaan sinuun kaikilla juonillansa ja sielunvarpaillansa, niin älä usko että sinulla silloin on helppo repäistä itseäsi irti ja lähteä ennen vappua matkoille. Jääpi lähtemättä, siitä olen varma, et näy osaavan laskea, mitä on sattuva…

Mutta nyt, juuri siitä situatsiosta, missä olet, olisi sinun helpoin päästä tuolle reissulle, jos vain ehtisit vahvistua ennen maaliskuuta. Ja meille, lapsille ja minulle, olisi helpoin kestettävä yhteenperään jatkuva erilläolo — näes tottumus, tottumus, tuo ihmeellinen, jonka takana häämöttää toivo sen aina kestää, mutta voisihan sattua että toisen erilläolon takana ei olisikaan samaa toivoa ja silloin ei kumpikaan, et edes sinä, kestäisi erkanemista. Punnitse siis. Matkarahoista älä puhu tuhmuuksia: sinulla yksinkertaisesti ei ole kassoja eikä anteliaita ystäviä luonnollisesti minä annan rahat. Ajattelen näinkin: menköön tosiaan yhteenperään kaupunkiloihin tuulottelemaan rauhan ja ponnistusten jälkeen, kukasties se nyt juuri on tuiki välttämätöntä, sillä keväästä alkaen tai hetikin ovat taas edessä syrjäkorpelaiset rahtikuormat, joita eivät heikot kestä Siis vahvistusta! — sehän myös on paras kaunistumiskeino, jos sitä ajattelet.

Ikäväkö? Sinullako ikävä pikkutyttöjä — nyt, kun sinulla on poikanen? Mitä sinä hulluttelet? Vai minun kirjeenikö, jossa kuvailin lapsiani, sinussa sellaisen kaihon viritti? Ei ole oikeutta aina ikävöidäkkään, tiedäppäs se, sinä kolmen lapsen hermostunut äiti, joka näyt unhoittavan elämän vastoinkäymiset, kun olet kolme viikkoa Suopungin Sulolassa eikä tarvitse vaihtaa kuivia pöksyjä Sirkalle tai valvoa ja hermotella Mailan vieressä, Maila luulikin, joka kynsii niin riivatusti unissaan yöllä, kihnuttaa, kitisee ja muuta semmoista proosallista. Mutta me, kotiväki, kaikki järjestään, nyt kestämme kunnialla nuo ilmiöt, eikä koskaan vielä ole ollut rähäkkää lasten takia siitä asti kun menit, hyvä ja arvoisa rouva, eikä koskaan kukaan ole juossut portaille ulvomaan että missä se piika Kaija taas lurjustelee muka —! Niin, rakas Mirjam, ja oletko unhoittanut että rakas miehesi, joka muka on hengen mies ja aikoo sillä elättää kolme lasta ja rakentaa talon paperista, oletko unhoittanut että hänkin yhä asuu kotonaan eikä hänellä ole muuta työhuonetta kuin pieni nurkkakammio, jonne —? Vaan sinä tulla tupsahtaisit noin heikkona ja minä saisin heti kokea kaikki huolet. Sillä sinua piirittävät tyttösemme kuin kesäkärpäset etkä kestäisi hermoillasi kolmea yötä enempää. Mitä hyötyä, mitä iloa, mitä siunausta siis kenellekään?

Ennemmin minä maksan 50 markkaa Suopungin Sulolassa olostasi kuin Syrjäkorvessa 100 markan tappion joka kuukaudelta, mikä sairauden ja hermoheikkouden takia menee hukkaan. Sehän lienee selvää logiikkaa.

… Ja nyt se "kukko" taas laulaa viereisessä huoneessa, älä siis minua kolmasti kiellä. Pyykinpesijättäretkin arvelevat ettei rouvan pitäisi hätäillä sen poikasensa tulon kanssa. Me emme kukaan halaja sinua nähdä heikkona, otappas se huomioosi, rakas ystävä, ja muistaos että olet perheen äiti, oikean perheen, joka sinulta paljon odottaa. Ja niin kiduttavaa kuin olkoonkin — sinulle on parempi olla minusta erilläsi koko talvi ja osaksi senkin tähden pakotan itseni, pitääkseni itseni kurissa ja miehuuden voimassa, urheiluun ja kaikenlaisille matkoille. Täytyy kestää kaikki aviolliset asiat, kun kerran on ja tahtoo olla avioliitossa ja koettaa tehdä parastansa lasten vuoksi ja äidin sydämen lepyttämiseksi.

Ja minä, aviomies, olen nyt kahleeton vanki. Minulla on täysi vapaus enkä minä sitä käytä väärin. Mutta hittoko tässä nyt saarnaamaan sukupuolimoraalista, se ei ollut tarkoitus. Taitaa olla ihan sydänyö — poro helistelee sarvitiukujaan, vaan onpa sillä jäkälävuori edessään.

* * * * *

Voi jos sinä Mirjam kuuden vuoden avioelämän jälkeen oppisit kerrankin sen hyvän tavan että luottaisit minuun etkä minusta ajatteleisi mitä tahansa ensimäisen vaikutelman mukaan, miltä milloinkin näytän, millaista kieltä käytän tai miten sinun läsnäollessasi käyttäydyn. Jos tietäisit erään psykoloogisen ujouden ja jos tietäisit minun luonteeni perinnäiset vastakohtaisuudet, niin useinkin välttyisi elämässämme monta monituista pahaa, mikä on kumpaakin myrkyttänyt. Sinä panet niin typerästi paljon merkitystä siihen mitä esimerkiksi sanon sinusta vierasten kuullen — sinä esiinnyt sovinnaisena ihmisenä, tuomitset juuri niinkuin toiset porvarissielutieteen lakien mukaan etkä jaksa asettua yläpuolelle kaiken niinkuin sinun, juuri sinun, minunlaiseni "kummallisuuden" elämäntoverina, pitäisi. Tuhatverroin voittaisit elämän paraita voittoja, omantunnon ja rakkauden tyydytyksiä, jos minuun luottaisit ja kuunteleisit sydämeni pohjasäveleitä — tietäen myös minkä ikuisen surun sävelen siellä täytyy soida ja mistä tuskastus tulee.

Onko elämässä suurempaa kuin hyvä ymmärrys, luottamus toisiinsa, suloinen sopu ja yhteys, jota oikeastaan ei kuolemakaan eroita, kun käsitämme itsemme henkiolentoina, jotka kaihoamme rauhaa ja totuutta… pois kaikesta vääryydestä ja pettymyksistä.

Nyt on tosiaan yö. Jää hyvästi!

Orjo.

7 p. tammik. Seur. aamuna.

Rakas Mirjam! Olipa tavallaan onni ettet äitinä ollut kotona juuri kuluneena yönä. Mailalle sattui näet sellaista… vaan nyt on kaikki hyvin. Sinullahan oli tapana aina, vaikka uskoit lapset muille, syrjästä kärsiä toisten puolesta ja siten vain saada toisetkin kärsimään. Toivotaan että asiat tästä lähtien paranevat. Mutta piika Kaijan kanssa et tulisi päivääkään toimeen, koska Kaija nyt on morsian ja ison talon tuleva emäntä. Ja kuitenkin Kaija on paras palvelijatar mitä meillä milloinkaan on ollut. Kaikki riippuu vain siitä ettei kajoa hänen arkoihin hermoihinsa, vaan puhuttelee ihmistä ihmisenä. Kaija viipyisi itse puolestaan mieluusti vappuun asti, mutta sulhasen suku näyttää rettelöivän "keruun" takia ja vaatisi löysäämään. Tietysti minun isäntänä on annettava täysi vapaus Kaijalle, sillä onhan hän kansan käsitystavan mukaan nyt jo avioliitossa ja saapi makailla sulhasensa kanssa niin paljon kuin haluttaa. Kummastelen vaan sitä kylmyyttä ja tyyneyttä, mikä morsiamessa on ilmennyt kihlautumisen jälkeen; ei näy pitävän mitään kiirettä. Minä niin pelkään että kun sinä saavut, heti menevät välit rikki Kaijaan ja hän lähtee ennen omaa päätöstään. Ei siskosi Agneskaan aina osaa koskettaa Kaijaa oikealla tavalla. Minuun tuo palvelijatar luottaa aivan ihmeesti ja keskusteleisi mieluusti syvemminkin avioliitto-asioista. Ja Anteri, sulhasensa, on siivoin poika-nahjus mitä tällä renttukylällä on valittavissa ja epäilemättä kunniallisin tulos, mitä niin tuhmasta kodista kuin Anterin voi odottaa. Heistä tulee mukava pari… Mutta se nyt ihmettä etten saa kirjoitetuksi sitä mitä tavottelen — tuppaa aina väliin muita juttuja ja paperi loppuu ennenkuin on päässyt alkuunkaan. Jotakin sisällisesti vakuuttavaa se oli, jota sanoani piti sinulle, juuri sinulle. Ajatteleppa nyt rakas vaimoni: olisitko sinä koskaan uskonut että pikku Leijo vainaja, jolle tahdoimme uhrata kaikki, nyt, kuoltuaan elättää äitiään, isäänsä ja pikkusiskojaan. Mutta vaikka saisin miljoonan, tahtoisin sittenkin esikoiseni elävänä takaisin.

Jota en koskaan, en koskaan saa! — — —

Oi Jumala, minä en saa panna arvoa tavaralle — kaikki tämä katoaa pian, mutta henki vain jääpi sekä sinusta että minusta ja lapsista.

Voi jos sinä vahvistuisit ja saisit oikean ryhdin. Eihän elämä valittamalla parane ja murhe syvä raatelee jokaista, usko minua. Kunpa sinä luottaisit, luottaisit minuun ja lähentyisit minua silloin, kun olen muka kaikista kauvimpana. Mirjam. Koeta ymmärtää että synkkämielisyys saa minussa vallan kokemusten perusteella ja minä — pelkään sinua aivan luonnollisista syistä samalla kuin itseäni ja omaa mahdottomuuttani. Suren! Mutta jos sinussa olisi ryhtiä, niin minä olisin onnellisin ihminen.

Makaa nyt rauhallisesti äläkä mieti mitään meistä ja Syrjäkorvesta. Ja sitten kun vahvistut jaloillesi, ala liikuskella siellä Suopungissa — siellä, sillä täällä harakatkin nauravat sinun pihalla käynneillesi.

Suudelma

avio-ukolta.

26.

Pojan nimeksi pantiin Jormo Tähtikajo. Olipa se juhlailta, jolloin piltti tuotiin Suopungista Syrjäkorpeen. Pienet tytöt kävivät kilvan kurkistamassa koriin ja Maila esiintyi kuin mikäkin pikku äiti veljensä suhteen huolehtien sen kapalosta ja tuttipullosta. Orjo oli juuri saapunut kotiin monen penikulman poromatkalta pitkin viimaisia järvenselkiä, joilla kova pakkanen pani jäät ulahtelemaan.

Mirjam näytti hänen mielestään kalpealta, mutta kuten ennenkin synnytysten jälkeen, miellytti vaimo ulkonaisesti miestä.

— Niinhän sinä taas olet kuin nuori tyttö! kuiskaa aviomies, kun lapset jo nukkuvat ja Mirjam on hiipinyt miehensä luo.

Mirjam nauttii uinailevin silmin miehensä hellyydestä.

Äkkiä vaimo säpsähtää.

— Orjo! kuiskaa hän peljästyneenä. Ymmärräthän sinä? Minä en tahdo tulla enää…

— Et, et, kultaseni.

Talvi kuluu onnellisesti. Lapset tosin kirkuvat, sotkevat ja juonittelevat, mutta yhtärintaa ne sulostuttavat elämää, kehittyvät nopeasti ja virittävät herttaisuudellaan lämpimiä sydämen tunteita. Aviopuolisoilla ei ole ainoastaan suloiset hetkensä yöllä, vaan usein päivilläkin he poski poskea vasten neuvottelevat yhteisistä asioista. Vihdoinkin näet on saatu tilaisuus rakentaa oma koti metsään ja nyt pohditaan paraikaa piirustuksia.

Sekä herra että rouva piirustavat, Mirjam tahtoo näin, Orjo noin. Varsinkin sunnuntaisin piirustetaan innokkaasti.

— Täytyy katsoa tulevaisuuteen, — sanoo aviomies. — Lapset kasvavat ja tarvitsevat ainakin viiden huoneen osalleen.

— Mutta keittiö täytyy olla erikseen, — sanoo rouva. — Ja kuule Orjo, eikö sinusta sittenkin tunnu että pieni sali olisi hauska? Kun meillä kerran on samettisohvatkin. Minä laittaisin gobeliinit seinille.

— Hyvä ihminen! huudahtaa aviomies. — Sinä alotat aivan väärästä päästä. Kuka nyt puhuu dekoratsiooneista ennenkuin on kahta hirttä salvoksessa!

Palvelustytön komeron ainakin pyyhkäiseisin pois, huomauttaa rouva kiihkeästi.

— Sinähän olet hirveä aristokraatti! vastaa herra. — Etkö suvaitseisi piikatyttöjenkin peilailevan rauhassa?

— Kyllä ne seisovat peilien edessä muutenkin, väittää rouva. — Komeroa vastustan siitä syystä että ne ovat vain lian pesäpaikkoja…

— Mutta täytyyhän nykyaikana… huomauttaa mies ja sitä hauskaa kinastelua jatkuu vielä vierastenkin kuullen, joille ei saateta olla puhumatta mistään muusta kuin tästä rakennuspiirustuksesta.

Sitä mietitään ja suunnitellaan yön hiljaisuudessakin; sekä herra että rouva saattavat yövuoteilla herättää toinen toisensa ja kuiskata että "nytpä olen keksinyt miten se tehdään!"

Ja iloinen kiihko loistaa kummankin silmistä.

Vihdoinkin saadaan piirustus siihen kuntoon että se alkaa kumpaakin tyydyttää.

Pikkutytöt kuuntelevat uteliaina isän ja äidin monia keskusteluja tulevasta uudesta kodista, ja pikku Mailan ja pikku Sirkan mielikuvitus on kovassa liikkeessä. — Järvenkö rannalle? kyselee Maila hehkuvin mielin vaaleita hiuksiaan puistellen. — Tekeekö isä veneenkin? Mahtuuko sinne uuteen kotiin lapsetkin? Mahtuuko Jormokin? Ja vaikka äitille tulisi monta tuhatta lasta, niin mahtuivatko kaikki, isä?

— Näytä isä, mihin nurkkaan minun sänkyni pannaan? Laitetaanko nukeillekkin oma pirtti? Äitipä on sanonut että kanakamarikin tulee! livertelee Maila kiikkuen isänsä polvella.

Mutta pikku Sirkka katsoo hyvin totisena isäänsä ja sopottaa korostaen viime tavuuta: "akna-komero! akna-komero!" "Herrajumala!" ajattelee perheenisä itsekseen. "Olenpa ryhtynyt elämäni ehkä tärkeimpään ja arimpaan asiaan."

Häneltä vaaditaan melkoista toimintakykyä. Syrjäkorven olosuhteet ovat niin oikulliset ja hän ryhtyykin tarmolla kaikkiin asioihin. Pitää tehdä urakoita, pitää matkustella, määritellä, mittailla ja tarkastella.

"En antaisi itseäni iltikseen, mutta kyllä tämä näyttää nielevän miehen kokonaan!" sanoo hän huokaisten päivien puuhista.

Mirjam! Et usko kuinka paljon siinä omassa kodissa on esitöitä.

Niin, Orjo kulta, kunpa sinä jaksaisit!

* * * * *

Kevät saapuu korpeen. Toinen päivä on lämminpaisteinen, toivorikas — toinen kylmä, toivoton, uhkaava.

Niin on ihmiselämässäkin. Orjolla ja Mirjamilla ei ole sydänten kaunista kevättä. Joku paha voima pilaa sen heiltä — joku vuosisatojen takainen kylmän ilman lintu ääntelee heidän sydämissään ja itse he kolkoin mielin, kauhu sielussa, kuuntelevat haaskalinnun laulua…

Oi herra Jumala, mitä se on? Miksi ei mies ole tyytyväinen vaimoonsa, miksi ei vaimo kykene tyydyttämään miehensä ihannetta? Vai onko vaimo todella niin vaikeasti siedettävä kuin mies väittää, tai onko mies todella niin mahdoton kuin mitä syrjästä näyttää?

Jumala, totuuden tuomari, joka kaiken tuntee, tietää avio-onnettomuuksien alkusyyt ja perusaiheet, mutta kuinka harvoin hän, tuo tutkimaton, ihmisiä valaisee! Kuinka harvoin hän ojentaa pelastavan kätensä heille, jotka hukkuvat omien sydäntensä veriin!

Orjo on rakennusasiamatkoillaan.

Mirjam seisoo Orjon kirje kädessään surullinen hymy huulillaan; jotka ovat tiukasti yhteen puserretut. Nyt vasta, käydessään Orjon huoneessa, hän yllätti miehensä kirjeen, kirjeen, jossa ei ole mitään osoitetta eikä omistusta, mutta jonka tarkoituksen hän liian hyvin tietää.

11 päivä toukokuuta.

Taas erillään! Taas tuo matkamiehen ikuinen taakka: kiusallisten perhekohtausten muisto. Ja lievityksenä katkerassa suolassa tuo laimea, tekopyhästi, muodinmukaisesti hellä jäähyväis-suutelu!

Ja tämän pienen kultasirun on tarkoitus tasoittaa tuhansien päivien ja tuhansien öiden aikana kertynyt raskaan kokemuksen paino?

Minkälaisia punnitsijoita olemme! Näemme selvään että pienen kultasirun on mahdoton voittaa painossa rauta- ja lyijyromua.

Ja tämä on se avioliiton pyhä vaaka, Jumalan edessä tarkistettu, lasten ja isänmaan kunniaksi aijottu —.

Oi, tuhatkertainen oi!

* * * * *

En jaksa jatkaa, en jaksa alituisesti painostaa samaa asiaa.

Tämä on minulle itselleni uskomaton totuus että minun on käynyt näin.

Sydänvika — mielenliikutuksista aiheutuva hermoärtyisyys — alituisista kohtauksista johtuva synkkämielisyys työhön kykenemättömyydestä kotirauhattomuuden vuoksi riippuva… kun tämä kaikki on näin, niin mitä onnen mahdollisuutta onkaan enää olemassa?

Kaikki hyvät voimat ovat kulutetut loppuun — lapset ainoa yhdysside ynnä taloudellinen välttämättömyys, ihmisten tuomio — siinä tekijät.

Mutta miehen on annettava ja saatava anteeksi siltä, jonka hän itse on kanssansa avioliittoon houkutellut? Hän näkee onnettomuutensa puhkeavan kuin hirmumyrskyn — se on luonnon laki — kaikki merkit viittaavat turmioon — ei ole enää ainoatakaan asiaa, ei ainoatakaan muistoa, joka olisi kokonaan puhdas ja pyhä. Kaikki mitä mies tahtoo, sitä ei tahdo vaimo! Kaikki, mitä vaimo tekee, tuottaa miehelle sielun tuskaa —!

Minulle ei jää mitään pyhimmän rakkauteni murtumisen jälkeen — ei mitään. Minä olen aina yksin ja jos mies itkee, niin itkee hän yksin…

— — —

Sentähden minä, sieluni suuressa hädässä tuntien omien voimaini epäilyttävästi vähenevän — ehdottaisin viimeisenä pelastuskeinona:

Siirry, Mirjam, maksoi mitä maksoi, pois koko paikkakunnalta siksi ajaksi, jona minä koetan ponnistella oman kodin rakentamiseksi. Ota nuorin lapsi mukaasi ja — Jumala kanssasi! Minä koetan rahalla ja sanomalehtikuulutuksilla hankkia hoitajan Sirkalle, sillä itse en jouda, muuten hukkuu viimeinenkin työ.

Tiedän että suuri tuska on näin kestettävä, vaara tyttärillemme ja itsellemme, mutta miksikä tahallaan järkevät ihmiset kiduttaa kuoliaiksi Toisiaan?

Sinä et rakasta minua nyt — ja minun surulliset tunteeni sinua kohtaan ovat niin rikkosiipiset kootkaamme voimaa siveellisesti, vaikka elämän toivo meidän luonteen vikoihimme nähden onkin niin vähäinen.

Minulla oli kerran suuri ihanne avioelämästäni minun piti tulla malliksi — nyt minä häveten käännyn pois maailmasta ja sanon: en kelpaa naisen toveriksi, mutta lapset minua rakastavat, minua ihailevat ja minua ymmärtävät, ja minä lapsia… Jumala sen tietää!… Olen kipeä selittämättömällä tavalla enkä pyydä sinulta sääliä, sillä siihenkään ei ole oikeutta.

Minä en sinua tyydytä, sinä et minua mitä me siis kidutamme toisiamme? Mieti Mirjam, toimi, ajattele että elämä kärjistyy kerran tulenpolttavaksi piikiksi…

Mitä ihminen kylvää, sitä niittää.

Tässä kirjoituksessa ei ollut allekirjoitusta. Eikä Mirjam sitä kaivannutkaan. Katkera hymy hänen huuliltaan oli hävinnyt, hän rutisti kirjeen kouraansa ja vaipui miehensä pöytää vasten. Hän ei itkenyt, vaan ajatteli. Tunsi, muisti ja taisteli.

Mirjam rukoili …

27.

Oli päätetty molemmin puolin ettei neljättä lasta vielä saanut tulla. Se sattuisi kovin sopimattomaan aikaan. Mirjam kyllä itsekseen oli miettinyt että pieni varaveikko Jormolle olisi hyvä olemassa, mutta senhän saattoi "hommata" sitten vähän tuonnempana, kun rakennushuolista olisi päästy ja toiset lapset olisivat vähän vaurastuneet. Ja samoin oli Orjokin mielessään päättänyt.

Mutta Cupido, lemmen himon jumala, oli puolestaan päättänyt rangaista aviopuolisoita hämmästyttämällä heitä heidän salaisen toivomuksensa ennenaikaisella toteuttamisella.

Mitenkä se oikein pääsi tapahtumaan, sitä he itsekään eivät tarkoin huomanneet. Jonakin juhla-aattona, jonakin valoisana kevätkesän yönä, jolloin tuomi kukkii ja käki helskyttää sinihaalean korven kainalossa ja hieno koivun lehvän tuoksu täyttää maan… Jonakin sellaisena hetkenä, jolloin koko luomakunta seisoo pyhän värähtämättömänä nauttien makeiden nesteidensä runsaudesta ja kuvastellen omaa voimaansa kuni peilistä… jolloin korkeiden rantojensa välillä vellonut vesiulappa on tyyneksi lauhtunut ja kirkkailla pinnoillaan uhmailee taivaan kauneutta… Jolloin yörastas intohimoisesti kertoo sydämensä tulipunaista tarinaa sille, joka sitä ei ennen ole sattunut kuulemaan, ja jolloin korven rotkossa piilevä koski ikuisen pauhinansa huumalla lumoaa rauhattoman ihmisen ja pakottaa hänet unhoittamaan taivaan ja maan…

* * * * *

Kuukauden kuluttua Mirjam kalvenneena, yhteenpuristetuin huulin, syösten säihkyvän vihan silmäyksen ulkotöistään väsyneenä ja märkänä palaavaan mieheensä tiuskasi: Minä en kestä!

Kahden kuukauden kuluttua Orjo kirjoitti

Rakas Riepuseni!

Niin se nyt vaan on harmaja totuus monen vuoden kokemuksen jälkeen, tuhansien toivomusten, pettymysten ja särkymysten perästä, että minä myös puolestani en kestä.

Itse tiedämme syyn kaikkeen surkeuteen: olemme sopimattomat toisillemme. Ja moraalinen syy: kun rakkaus puuttuu, puuttuu kaikki. Sen syyn tunnustanet sinäkin silloin kun järki puhuu?

On liian monta arkaa seikkaa, jotka ilmenevät joka päivä, mutta jo yksistään sisäinen köyhyys, sisäinen kauheus, sisäinen onnettomuus, sympatian puute, on jotakin, jota ei saa jatkua ulkonaisen kustannuksella.

Kun mies on paha vaimolleen — kuten termi arkikielessä kuuluu ja vaimo häijy miehelleen koko seurakunnan nähden, niin tietysti on avioero välttämätön jonkunlaisenkaan rauhan ehtona. Jumala ei rakasta riitaa!

Tätä minä nyt puuhaan salaisuudessa — se on ehkä osaksi sairaloisuutta, hermolamausta, mutta järjellistä se on. Lasten kohtalo siinä on kärsittävin kohta, mutta Jumala ehkä antaa sen kautta heille, mitä ei meille suotu.

— —

Aviomies luonnollisesti aikoi enemmän kuin mitä kykeni toimeenpanemaan! Hän tiesi itse vallan hyvin että esimerkiksi sellainen ratkaisu kuin avioero oli hänenlaiselleen hentosieluiselle miehelle ylivoimainen voitettava.

Mutta kirjoittaa hän osasi, uhata hän osasi ja suusanoilla ääriviivoja maalaamaan hän oli vuosien kuluessa vaimonsa kanssa väitellessä oppinut — jyrkät sanat, jyrisevät ajatukset, räikeät päätökset, hetken puuskassa ulospurskahtavat tunteet: ne olivat hänen kirouksensa, ne olivat hänen siunauksensa — hänen vahvat ja samalla heikoimmat puolensa.

Mutta miksi, miksi — kuitenkin kaikitenkin hänen kohtalokseen oli tullut salaisesti hautoa niin kauheata asiaa kuin on avioero? Sitä hän miehenä mietiskeli alkaen pitää elämäänsä kadotettuna, huonona ja hukkaan menneenä.

28.

Mutta tänä kesänä heidän omaa kotiaan vihdoinkin oli alettu rakentaa.

Siellä — humisevassa metsässä, pihkan ja koivulehden ja honkaisten lastujen tuoksussa, nyt kuluivat perheen isän päivät ja yönsäkin hän siellä läheisyydessä vietti soutaen salmen yli Ulpukkasaareen. Viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen hän näin eleli yksin pienessä saaressaan keittäen itse ruokansa ja kahvinsa, jota hän sai tarjota tilillä käyville työmiehilleen. Usein hän aamusta iltaan saakka viipyi rakennuksellaan valvoen sen kaikkia töitä, joissa hänellä entuudesta ei ollut mitään kokemusta, vaan jotka työt väkistenkin panivat aatteen miehen harkitsemaan käytännöllisiä asioita. Ja usein hän läpiväsyneenä, viimeisten työmiesten, mentyä levolle, itse palasi lepäämään.

Aniharvoin oli Mirjam lasten kanssa hänen luonaan saaressa, joskus harvoin oli hänellä miehinen toveri, tavallisesti oli hän aivan yksin, mutta usein oli sentään seuralaisenaan valkoinen, töpöhäntä; pappilan koira.

Ihminen ei ole aivan yksin, ei sielullisestikaan, jos hänellä on yksinäisyytensä jakajana valpas koira, joka milloin tahansa on valmis isäntänsä kanssa kapulaa vetämään, häntä kädelle nuolasemaan. Orjo ajatteli useinkin: paljon parempi olla hyvän koiran kanssa ja ikävöidä ihmistä kuin huonon ihmisen kanssa ja kaivata koiraa… Kenties tämä vertaus koirasta ja ihmisestä minussa on jäännöstä muinaisesta raakalaismetsämiehestä, joka naisetta eleli erämaissa, mutta minä en tunnettani häpeä. Sillä tämä tunne perustuu minussa ylevimpään ihanteeseen mitä ihmisellä on: rakkauden, sovinnollisen arkielämän kaipaukseen. Ymmärrän hyvin erakkojen sielunelämän: he ovat paenneet yksinäisyyteen päästäksensä pakoon kahden ihmisen välisiä tulenlieskoja, jotka polttavat sydämet pilalle. Hiljaisuus on pyhää minullekkin, hiljaisuudessa täydellisesti oivallan omat heikkouteni ja tiedän välttäväni tuhansia kiusauksia toisten heikkouksien suhteen. Kadotan paljon elämän lämpöä ja nautintoa ja kentiesi niinsanottua karaistustakin, mutta kokoan samalla voimia uusiin välttämättömiin taisteluihin, joita avioliitossa on.

Yksinäisyydessä hymyilen pienelle kukkaselle ja varon sitä taittamasta; kahden ollen polkaisen sen päälle karkeasti nauraen. Yksinäisyydessä on murheeni tasaisesti jäytävä syvä kipu; kahden ollen pistää se minua kuin tylsällä, likaisella, myrkyttävällä keihäällä. Yksinäisyys ikävöivä, paheeton — on siis pyhempi kuin kahden elo. Mies miettii Jumalaa ja tuntee ihmiset omassa muistissaan.

—

Orjo, aviomies, pienten lasten isä, joka rakennutti kotia korpeen, nautti ja kärsi yhtaikaa tästä rakennuksensa valvomistyöstä.

Luomistyö oli ihanaa, omien keksintöjen, omien käsialojen käytäntöönpano oli jotakin alkuperäisen viehättävää, tulevaisuuteen voimakkaalla tavalla vaikuttavaa.

Siinä oli jotakin ylvästeltävää, suurenmoista ja sulostuttavaa, että mies rakensi kotia vaimolleen ja lapsilleen, jotka tähän asti olivat saaneet heittelehtiä maailman jaloissa! Mikä lintu hän olikaan ollut käki — joka oli asunut toisen pesässä!

Ja hän työskenteli kaksin käsin rakennuksensa ääressä, milloin raivaten metsää, milloin mitaten lauistettuja rakennushirsiä, milloin merkiten akkunain ja ovien sijoja, milloin vastaanottaen sammalia, milloin neuvotellen rakentajansa kanssa tai tehden sopimuksia uusien työmiesten kanssa. Joka lauvantai oli hänellä ankara tilipäivä ja paljon markkoja luisti viikossa hänen kättensä läpi. Kysyttiin rahaa, aina vaan rahaa ja ilman rahaa ei yksikään hirsi liikahtanut, ei yksikään lastu lentänyt, ei yksikään saha vinkunut. Työn humina oli hänestä kuin ihana soitto metsässä.

Joskus hän kesäyön hämärässä seisoi honkaisen rakennuksensa ylimmällä telineellä katsoen alas katottomiin huoneisiinsa. Ja hänen sydämensä sykki voimakkaasti.

"Jumala tietää mitä elämää olen elävä näissä huoneissa sitten kun niissä on lattiat, akkunat, laipiot ja tulipesät?"

Hän näki haamuja: tuosta ovesta tulee Mirjam ja sanoo hänelle… Tuolla lattialla pyörivät hänen lapsensa huutaen ja iloisesti mellastaen. Tuossa istuu hän itse päivän työstä uupuneena… Tuossa on heidän mukava makuuhuoneensa, jonne he hiipivät sitten kun kaikki äänet ovat hiljenneet… Ja pirtin, valoisan, siistin, avaran arkihuoneen suuressa leivinuunissa räiskää talven pakkasessa loimottava honka valkea, jonka ääressä isäntä paahtaa suksiaan ja emäntä leipoo makeita leipiä… Ja kaikki on niin kodikasta… Onni ja rauha vallitsee, jokainen päivä on ilon ja työn raitis päivä…

Se oli hänelle uutta kummallista satua koko tämä rakennuspuuha. Väliin hän ikäänkuin ei uskonut itseään isännäksi, omistajaksi tuolle talolle, joka viikosta viikkoon kohosi ylös taivasta kohden ja näytti niin lupaavalta.

Syksy saapui, mutta talo ei vielä tänä suvena joutunut valmiiksi. — — —

Myrskyt pauhasivat Ulpukkasaaren rannoilla, vaahtopäissä jättiläisaalloissa keikkui Orjon vene. Yöt olivat pimeät ja hornan kolkko kohina kävi ympäri saaren louhikkorantoja. Mutta Orjo vain eli omaa elämäänsä ja valvoi rakentamistyötä. Öisin hän usein luki paksuja kummallisia kirjoja kummallisista asioista, jotka omituisesti sekaantuivat hänen uniinsa. Hänellä oli sielun horroshetkiä, jolloin hän todella luuli lentävänsä ilmojen korkeudessa tai kuljeksivansa syvällä maan alla.

Väliin hän unhoitti missä oli, mitä varten oli, siellä missä oli.

Äärettömän yksinäiseksi hän itsensä tunsi ja pakotti itsensä surullisesti hymyilemään, kun muisti että hänellä — tuolla, ulapan toisella puolella — oli vaimo ja lapset. Mirjamin haamu nousi hänen sielunsa silmien eteen suloisena, lempeänä, tyttömäisenä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sekoittui tuohon armaaseen kuvaan jotakin katkerata ja aviomies tunnusti itselleen: Hän on nyt kertakaikkiaan sellainen! Ja minä olen tällainen. Ja meidän välillämme on ollut sitä ja sitä ja tulee varmasti olemaan… sitä ja sitä…

Hänhän oli koko nuorenmiehen elämänsä läpi suitsuttanut kultaiselle tytölle, joka häntä aina rakastaisi eikä koskaan hänelle olisi tyly. Ja hänhän oli aina uskotellut itselleen että jos kukaan, niin hän, sellaisen kultasieluisen tytön ansaitsi. Oli hirveintä kohtalon kiroa ettei hän, Orjo Korelius, sellaista tyttöä ollut saanut…

Mirjamin haahmo väikkyi hänen edessään, kun myrsky mylvi ja saaren puut sohisivat peloittavasti, ja hän näki Mirjamin kauniit puolet, ainoastaan kauniit, sillä heikot puolet hupenivat suuren sydämellisen kaipauksen hetkinä olemattomiin, tuntuivat niin vähäpätöisiltä ja vaarattomilta ettei niitä kannattanut muistellakkaan.

Silloin mies kiitti Jumalaa että oli hänellä elämän toveri, joka ei häntä tahtonut hyljätä ei surussa eikä ilossa. Tätä kuvaa hän tahtoi säilyttää sielussansa, se antoi hänelle voimaa ja toimintatarmoa.

Mirjamin kaunis — se kauniimpi — kuva sydämessään Orjo viikon vankeuden jälkeen kovassa vastamyrskyssä jaksoi soutaa yli suuren ulapan ja kantaa raskaita taakkoja… Iloisesti huohottaen hän juoksujalkaa tuli vanhaan kotiin kuvitellen Mirjamin käsivarsien kiertymistä kaulaansa ja Mirjamin huulien lämmintä suudelmaa.

Mutta silloin — Yhtäkkiä… Tuo kaunis kuva mureni sirpaleiksi ja arkisen proosan hyökylaine löi aviomiehen rintaa vasten ja koko maailma sumentui hänen silmissään.

Avioliitto? — — —

Mies muuttui murheelliseksi, sitten hän kirosi kohtalonsa ja lopuksi näki hän vain haavoja, haavoja, jotka olivat revenneet auki ja kirvelivät julmasti…

29.

— Etkö sinä tiedä että minä olen raskaana?

— Tiedän, Mirjam, tiedän…

— Taas!

— Niin, niin.

— Se on sinun syysi!

— Mirjam, älä tee syntiä!

— Minä en olisi tahtonut vielä.

— En minäkään.

— Se sattuu niin äärettömän sopimattomasti. Minä olen niin vihainen, niin vihainen että tahtoisin lyödä koko maailman murskaksi!

— Me otamme sen sittenkin kiitollisuudella vastaan, Mirjam kulta.

— Helppo sinun on sanoa! Helppo teidän miesten on sanoa. Hyi kuinka minä inhoan miehiä!

— Mutta sinähän olet aina sanonut että kadehdit miehiä?

— Niin kadehdinkin. Siksi inhoankin. Sinä pääset nytkin huviretkelle — minun täytyy matkustaa kuin kuritushuoneeseen.

— Sellainen on naisen kohtalo!

— Naisenko kohtalo? Sen ei tarvitse olla sellainen. Kuuletko, sen ei tarvitse!

— Mutta se on. Ja jääpi. Ja on aina ollut.

— Mutta minä en jaksa. Minä hyppään koskeen. Kun ajattelen mitä kaikkea taas on läpikäytävä… Oih!

— Muista silloin Mirjam, kuinka paljon mies kärsii naisensa vuoksi henkisesti.

— Se ei ole mitään siihen verraten!

— Se on. Ja se se juuri onkin.

— Mutta miksi, miksi hyvä Jumala minun pitää…? Pelasta minut tästä, vapauta minut tästä.

— Rakas ystävä, tyynny nyt. Eletään päivä kerrallaan. Ja usko minua että et yksin kärsi me kärsimme siitä molemmat. Mutta muistathan sinä sen ihanan kesäyön…

— Älä puhu siitä. Älä puhu…

— Tässä ei ole mitään muuta pahaa kuin että sinä yhtä vuotta liian varhain nyt tulit tuohon tilaan.

— Mutta sen me päätämme Orjo että tämän jälkeen ei saa tulla yhtään lasta. Ei yhtään! Ei milloinkaan!

— Niin, Mirjam. Mutta…

— Vanno se!

— En vanno, vaan lupaan.

— Vahvista lupauksesi suutelolla!

— Mirjam kulta! Pikku raukka!

— En ole raukka! Et saa sanoa!

— No?

— Ota paremmin kiinni. — —

— Sinä taidat sittenkin minua rakastaa, Mirjam?

— Älä vaadi sanoja. Näethän — tiedäthän. Voi kuinka minun tulee ikävä taas jättää sinut.

—…

— Ja anna nyt, rakas kulta, anteeksi että olen sinua loukannut. Että olen ollut paha…

— Mirjam, tällaisina hetkinä kokenut aviomies ei sano mitään. Ei kerrassa mitään! Tietysti hän sydämessänsä pyyhkäisee kaikki katkeruudet pois ja pyytää itsekin anteeksi, mutta kun tietää, millainen pyörä on elämä…

— Niin se on!

— Ne tuhannet kauniit päätökset…?

— Mutta kenties minä paranen. Oi Orjo, kuinka minä unelmoin tulevaisuutta… sellaisia kesiä, jolloin en ole raskaana… ja me sinun kanssasi asumme siellä uudessa kodissa…

— Rakas ystävä, sinä haaveilet!

— Anna minunkin kerran haaveilla. Siitähän sinä pidät. Itsehän haaveilet enemmän. Kukaties minä kuolen synnytykseen.

— Et, Mirjam, et kuole. Kaikki käy hyvin. Siinä asiassa kestät. Mutta hermoseurauksia et näy kestävän.

— Moni rouva minun asemassani olisi jo kuollut.

— Nykyajan naiset ovat niin heikot. Älä pahastu, jos sanon sentään, että moni rouva sinun asemassasi kestää vielä paremmin kuin sinä. Ei yksikään!

— Mutta minä voin näyttää esimerkkejä. Eläviä todistuksia… Elämäniloisia, sitkeitä, lujia, luonnollisia, lempeitä ihmisiä, joilla on ollut tai joilla on esimerkiksi kahdeksan lasta.

— Lampaita!

— Naisia! Mainioita naisia!

— Miesten mielestä!

— Tietysti. Mutta kenties sellaisilla äideillä on joku tytärkin, joka sanoo samaa. Ja eivätkö tyttäret ole naisia?

— Miksi et nainut sellaista naista?

— Siksi että sinä satuit sen naisen sijalle. Miksi et sinä valinnut sellaista miestä, joka ei olisi halunnut lapsia! —

— Halusinhan minä… alussa… Orjo, sinä et saa olla paha. Sinä vääristelet tahallasi Älä, rakas ystävä, puhu enää — minua niin… nukuttaa…

— Mutta…

285

— Puhutaan sitten aamulla lisää. Nukutaan nyt. Älä vedä kättäsi pois. Orjo… rakas…

* * * * *

Mikä siinä taas auttoi. Mirjam matkusti halki Suomen synnyttääkseen viidennen lapsensa. Ei yksikään lapsista saanut syntyä kotona. Se oli niin päätetty — varovaisuuden vuoksi. Ja muutenkin — rauhan vuoksi.

Mies jäi taas yksin toisten lasten vahdiksi Ja teki työtä kuin hullu.

30.

Jättiläisköngäs 20 p. maaliskuuta.

Rakas Orjo!

Poikahan se taas tuli ensimäisen lapsemme näköinen: hyvin sievä suu ja leuka, tummat silmät, suora nenä. Se saa äitinsä maitoa.

Asiat tapahtuivat näin (sinähän aina vaadit minua kertomaan). Läksin lauvantai-iltana klo 10:n junassa — menee vain 10 min. tällä matkalla — olin näet alkanut tuntea vähän nipistystä, vaan kun tulin "könkäälle", niin kaikki katosi ja ylihoitajattaren ja Mirdjan kanssa naurettiin vielä klo 3 yöllä meidän huviretkeä ja aijoimme palata ensi junassa takaisin. Niin sitten alkoikin taas vähän poltella ja hoitaja rupesi tarkastamaan että joko poltot todellakin alkavat, ja ajattele: poika tulla tupsahti siihen paikkaan. — Sen pituinen se. Tohtori on kovasti kieltänyt saven, liidun ja kalkin syönnin sanoen että voin helposti saada suolikalkkeutuman eikä saa enää antaa lapsillekaan siellä. Vieläkö poropolvesi juonittelee? Muista antaa hieroa käsivarsiasi. Pikku Mailalle ja Sirkalle äidiltä suutelo "kirjeistään" — oli niin kovin hauska kuulla Mailan pakinoita — kirjoita toistekin äidille. Ei ole paperia enempää! Pitääkö Jormolle lähettää uusi kolttu?

Mirdjan luota 18/5.

Rakas Orjo!

Kaikki kirjeesi olen saanut ja kiitän sinua niistä, sillä tuntuu keventävältä aina kuulla että lapset ovat terveinä — alakuloisuus kuitenkin aina valtaa mieleni kirjeesi luettuani ja sydämelläni on suuri painostus jota en ole tähän saakka voinut pois heittää. Mistäpä minä voisin takuuseen mennä minä, joka jo vaistomaisesti vien käden silmien turvaksi suojellakseni edes ne iskuilta. Ja minä en tahdo katsoa toisia asioita selviksi, koska tunnen itseni sen verran että minkä kerran saan sydämessäni — enkä vain järjellä päätetyksi, niin se pakottaa minut toimintaan. Annan kohtalon heitellä — teen minkä kykenen, mitä en jaksa, siitä ei omatunto minua syytä. Se tiehaara, josta niin varmana puhuit ja joka osoitti kuinka vähän sinä todellakin vaimoasi tunnet — jospa olisit nähnyt minun suuni ilmeen sitä lukiessa! — niin: se tiehaara kyllä jossakin varmasti häämöttää, mutta vielä se ei ole vaativana eteeni auennut ja sen vuoksi tulen takaisin sinne, vaikka en lähtiessäni todellakaan ollut varma, palaanko sinne enää. Turhaa on taistella tutkainta vastaan, turhaa on koettaa kohtaloaan muuttaa, odotan vain mitä se tuo, en sure, en iloitse, sillä enhän tiedä, mikä se on. En ole koskaan katunut naimisiin menoani sinun kanssasi, sillä tunsin niin voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin tuntea voi: että sinä olit siinä minun kohtaloni, että kaikki mitä on seurannut, on minun kohtaloani, jota en ole voinut muuttaa, ja vaikka minulle koko maailma olisi huutanut että tulen onnettomaksi, olisin sittenkin mennyt kanssasi naimisiin siinä määrin vaativana ja kauheana pakkona se päälleni lankesi ja minä tunsin ja ymmärsin sen selvästi.

Minulla oli silloin kihlasormusmatkalla — sinä muistat — tarkoitus jättää sinut (jolloin juoksutin sinua kärryjen perässä) ja paeta kauvas pois ja tein jo päätöksen, mutta sitten minua nauratti oma päätökseni, sillä niin selittämättömän voimakkaasti tunsin, kuinka turhaa on koettaa kohtaloaan välttää.

Kesäkuun alussa menemme Rekijärvelle, jossa Mirdja vihitään. Yöauringon kaupunkiin en mene — se siitä. Noin viikkoa ennen juhannusta joutunen Syrjäkorpeen. Onko sinulla paljon sitä vastaan että Agnes tulisi meille kesäksi? Hän tulisi yhtä matkaa minun kanssani eikä sinun tarvitseisi hänen matkojaan maksaa. Tämä nuorin poikamme on levoton lapsi enkä minä jaksa sitä öillä yksin hoitaa, en parhaalla tahdollakaan; ja tiedät, kuinka vaikeaa on rahallakaan saada lapsenhoidossa apua päiviksi, mitä sitten öiksi. Koeta siis antaa myöntävä vastaus. Sataiset markkasi olen saanut ja kiitän sinua niistä ja ymmärrän kuinka vaikeaa sinulle on rahaa lähettää, kun on itselläsikin tiukka. Jos se tiehaara olisi eteeni avautunut, niin menisin entiselle alalleni ja ottaisin kaikki lapset luokseni ja sinut myös — nyt tulen sinun luoksesi. Suuri helpoitus olisi vain minulle, kun voisin itse ansaita. Sitä minä aina haaveilen ja jos nyt asuisimme kaupungissa, niin eihän se mikään mahdottomuus olisi — nyt kun emme enää lapsia tahdo.

Kunpa saisit siellä muurarin uutistalollemme; mutta älä saata meitä hirmuvelkoihin kaupunkilaisten mestarien vuoksi! Koeta nyt ottaa asia reippaasti, eihän tätä ikuisesti kestä ja mikä jää, se jääköön — emme me ikuisesti rakenna emmekä kiduta itseämme yhden talon takia. Sano sille Verkkaiselle että laittaa osansa valmiiksi kunnes emäntäsi tulee. Ruokakonttorin hyllyt saa minun tultuani laittaa ja odotelkoon Verkkainen vuosikauden loppusatoja, koska meitäkin odotuttaa Äläkä pidä niin paljon puhetta rahapulastasi: eihän siellä huutosi auta, kiusaa vain omaisiasi.

Mailalle ja Sirkalle tuopi äiti omatekoiset nuket, Jormolle torven. Mitäs isälle?

Suutelo lapsikultaisilleni.

Mirjam.

P. S. Tarvitsetko pitkiä saranoita? Kysyn sitä siksi että menen pian kaupungissa käymään. Otetaanko pirttiin kattolamppu ja akkunaverhot! Sano Jormo pojulle että äiti tuopi suuriäänisen torven ja takin.

Mirdjalasta 27/5.

Rakas Orjo!

Tulenhan minä, koska omatuntoni ja sydämeni niin vaatii. Täältä lähden 10 päivä kesäkuuta Rekijärvelle Mirdjan kanssa, jossa hänet vihitään 12 p:nä. Viivyn siellä ainoastaan muutaman päivän ja alotan sitten matkustukseni maan halki Syrjäkorpeen asti — tietysti ilman Agnesta, koska sinä niin tahdot, vaikka tietänet, kuinka vaikeaa on pienen lapsen kanssa matkustaminen; — siis tulen yksistään pojan kanssa "ilman seuranaisia."

Pääasia on että sinä ja siellä olevat lapset olette terveet, vaikka kovin on lamauttavaa sinun rahapulasi — tuntuu kuin en voisi ihmisiä silmiin katsoa, sillä niin minua hävettää ja kiusaa huonot, raha-asiamme. Etkö voisi koettaa olla niistä puhumatta minun vuokseni, vaikka se sinusta ehkä on joutavaa — vaan minun vuokseni koeta salata muilta, sillä niin pahalta se minusta tuntuu etten soisi siitä tarpeettomasti puhuttavan. Se viepi minulta kaiken elämisen mahdollisuuden ja viimeisenkin elämän ilon — tieto ettei ole leipää lapsille… että täytyy kituuttaa, kituuttaa…

Etkö voisi ajatella mahdollisuutta mennä ensi talveksi opettajaksi kaupunkiin? — saisit palkan kesältäkin ja minä jäisin lasten kanssa Syrjäkorpeen…

Menisin vaikka Rajapostiin, jotta pahimmasta pulasta pääsisimme. Toimita minulle paikka — puhun täydellä aikomuksella ja olisin iloinen, jos voisin saada paikan — ottaisin kaikki lapset mukaan — koeta!

Suutelo rakkaille lapsukaisille ja isälle myös, jos ottaa vastaan.

Kaikille terveiset

Mirjamilta.

J. K. Ehkä se "valtion mestari" laittaisi ne kaapit ja sinun huoneesi sohvan!?

* * * * *

Orjo puuhasi hikipäin.

Koko talven hän oli tulipalopakkasessa ajellut porollaan vanhan ja uuden asunnon väliä, ottanut vastaan rahtikuormia, tehnyt urakoita ja itsekkin työskennellyt rakennuspaikalla. Keväällä jäiden lähdön aikana oli hän makaillut öitäkin rakennuspaikalla vuoteenaan keko höylänlastuja jossakin ulkohuoneen nurkassa. Ja kevätyön kuulaassa kirkkaudessa oli hän väräjävin sydämin katsellut yli korkean metsän ja sinimustan jääulapan, kuunnellen kuni ensi kerran koskien kohinaa ja kevätkäen kukuntaa. Silloin oli hänen omakotipuuhansa tuntunut ihmeelliseltä sadulta ja Mirjamin poissaolo oli sen sadun tehnyt vielä jännittävämmäksi. Vanhassa kodissa oli hän joka yö nukkunut suloisen pikku tyttönsä Sirkan kanssa, joka äidin puutteessa oli täydellisesti turvautunut isäänsä — millä hellyydellä tuo pieni tytti olikaan joka aamu kiivennyt omasta pienestä sängystään isän tilavaan vuoteeseen ja kietonut hennot lapsenkäsivartensa isänsä partaiseen kaulaan. Silloin oli isä aina kaihoten muistanut Mirjamia ja tuntenut niin selvästi sydämessään että lapset tarvitsivat äitiä… ja että kumpikin oli kultainen kappale lapsen sydämelle — sekä isä että äiti.

Nyt oli kesä saapunut, vedet olivat auenneet ja rakennuspaikalla hurisi entistä vilkkaampi työ. Jokainen yksityiskohta oli Orjon itsensä muodosteltava — hänen rakennusmiehensä Matti Verkkainen oli yksinkertainen mies, joka ei itsestään paljon älynnyt ja joka pyrki tekemään kaiken päin mäntyyn, ellei miestä joka hetki sormella neuvottu.

— Miten tämä oikein tehhään?

Joka nurkassa kävi kalske, akkunoita ja ovia pisteltiin paikoilleen, laipioita ja lattioita syntyi, portaita, parvekkeita, patsaita ja kaidekapuloita veistettiin ja höylättiin, työ oli vihdoinkin alkanut edistyä. Muurarit saapuivat kaukaisesta kaupungista — maalaismuurarit eivät uskaltaneet tehdä kahta uunia päällekkäin — ja iloinen työnkuhina ja pauke kävi rakennuksella. Tuhansia kiloja multaa ja hiekkaa kohosi köysissä kiikkuen rakennuksen ullakoille, kelat pyörivät ja vinkuivat, muuraripojat kantoivat tiiliä ja saviliejua ja esiliinarintainen muurarimestari huuteli korkealla äänellä telineillään seisten: "Ruukki — ruuk-ki!" Muurarimestari, tulipunanaamainen mies, oli kuin mikä laivan kapteeni, joka komensi koko laitosta — oli kuin uutisrakennus olisi ollut laiva, joka ei liikahtanut ilman mestarin huutoa.

Kaikista vaikeinta oli sammalen kuivaus; siinä sai isäntä itse tehdä monta päivätyötä, kun vesisade tuon tuostakin turmeli kaikki varustukset.

Orjosta tuntui kuin ei työ loppuisi koskaan ja että joka paikassa piili vahingon vaara.

Urakkamiehet väliin pettivät, päivätyöläiset osasivat nylkeä ja kiskoa, kaikki käyttivät hyväkseen työnantajan pakkoa saada kotinsa pian valmiiksi.

Kurja kolikko! huudahteli Orjo tuontuostaan ollen alituisessa kiristävässä kirjevaihdossa rahanhankkijainsa kanssa. Väliin hän selvästi huomasi, kuinka vahingoniloisesti joku työmies hymyili pyytämänsä rahasummat saatuaan — aniharvoin Orjo vastusteli työmiestensä vaatimuksia tahtoen olla kaikkien kanssa sovinnollisissa väleissä. Jos joku joskus saikin liikaa paikkakunnan tavallisen käsityksen mukaan, niin hän koetti ajatella että sellainen oli hän itsekin ja sellaisia ovat kaikki ihmiset — kaikille kelpaa raha eikä sitä koskaan tule liikaa. Ja työmies, joka jotakin tekee ja saa siitä rahaa, on monta vertaa ansiokkaampi ihmisenä kuin herrasmies-virkamies, jolla on korkea palkka huonostikin hoidetusta työstään.

Kohta, kohta oli hänen rakennuksensa joutuva valmiiksi ja silloin hän pääsee työmiehistä, urakoista ja ikuisista lauvantaitileistä!…

Ja kohta, kohta palajaa Mirjam takaisin viimeisen lapsen kanssa ja silloin he muuttavat uuteen kotiin ja alottavat uuden elämän!

Uuden elämän? Niin, sillä se täytyy alottaa nyt — kahdennellatoista hetkellä — muuten käy huonosti.

* * * * *

Orjo purjehti kevätkesän myrskyissä edestakaisin suurta ulappaa — aina yksin, aina yksin, mutta ikuisessa toivossa.

Toivo se on, joka hänelle antaa voimia alituisiin rasituksiin, ruumiin ja sielun ponnistuksiin. Ihana toivo että elämä Mirjamin kanssa on — kaikesta kokemuksesta huolimatta — sulava rehelliseen sopusointuun. Nythän näet vihdoin Mirjamin oma haave on toteutumassa — oma koti.

Hänhän, rakas vaimo, on aina vakuuttanut että silloin vasta, kun heillä on oma koti, hän, Mirjam lakkaa nurisemasta. Silloin alkaa hänen luonnollinen toiminta-alansa — hänen haaveensa päästä ansaitsemaan syrjään, juuri nyt kun hänelle aukenee oma koti, se on tietysti lapsellista harhaa, jota hän ei missään tapauksessa kykene täyttämään.

Oi kuinka hänellä, Orjolla, on ikävä Mirjamiansa! Millä kaiholla hän häntä odottaa kehtaamatta sanoa tovereilleen, kuinka yksipuolisen autiolta hänen elämänsä tuntuu.

Sillä nyt on kesä ja valoisat kesäyöt, tuomi kukkii ja koivikot verhoutuvat hienonvihreään, tuores tuoksu lemahtelee yli päilyvien vesirantojen, kuikat huutelevat joenniskassa ja pääskyset hautovat pieniä muniaan.

Juhannus lähestyy! Syrjäkorven syvänsalaperäinen, pohjan kaihoisa juhannus, valkeuden hääpäivä ja hääyö.

Missä viipyy Mirjam?

Jo on juhannusaatto, Orjon rakennuksella ovat kaikki työt keskeytetyt, Syrjäkorven kansa soutelee sadoin venhein kirkkorantaan, nuotiot palavat, suuret kahvipannut höyryävät, jätkäin silkkihuivit leiskahtelevat, karttuunihameet kahisevat kylän raitilla — ristirahvas pyhitteleiksen, puhdisteleiksen nauttien itsetiedottomastikin valkeuden juhla-aatosta…

Missä viipyy Mirjam?

Orjo on pukeutunut nuorenmiehen aikuiseen vaaleaan kesäpukuunsa, on ajellut partaisen leukansa sileäksi ja pistänyt päähänsä ylioppilaslakin ja tuntee itsekkin nuorentuneensa…

Missä viipyy Mirjam?

Hän ei saa rauhaa kotona, hän hyppää polkupyöränsä selkään ja ajaa penikulman vastaan. On jo myöhäinen juhannusaaton ilta, metsä uinailee, ääretön hiljaisuus vallitsee maantiellä, joka maailmalta vetää — tuo loputon tie, joka ihmisen nielee ja tuo.

Mies istuu tuntikauden äänetönnä paadella maantien ojan reunalla ja odottaa joka sekunti näkevänsä Mirjamin tulevan kyytikärryissä. Hän on näkevinään hänen haahmonsa ojelmuksen äärimmäisessä päässä, korkean mäen huipulla, vaalea hieno kesähattu kuvastuneena taivaan rantaa vasten… millainen hattu Mirjamilla taas lieneekään?

Orjo vähän naurahtaa itsekseen, purasee viiksiään kuin nuorukainen ja samalla ikäänkuin häpeää itseään että pitää hänellä, aikamiehellä, neljän lapsen isällä, olla näin riivatun ikävä …

Hän tuijottaa ja koettaa olla mitään ajattelematta — on jollakin tavalla niin hyvä olla, tuntuu jollakin tavalla niin täyteläiseltä sydämessä ja verisoluissa — merkitseisiköhän se sitä että Mirjam on lähestymässä?

Hän katsoo kelloaan, katsoo kellertävää tyhjää maantietä ja päättää hieman katkeroituneena ettei Mirjam enää mitenkään voi tulla tänä iltana — pienen lapsen kanssa.

Oh! millainen autio juhannusyö hänelle tulikaan. Koko Suomen kansa viettää sydänjuhlaansa, mutta hän, aviomies, saa tässä istua metsäkivellä ilman naista, ilman omaansa, ilman ketään, joka hänestä välittää…

Ja Orjo ajaa hurjasti takaisin ja hiipii nukkumaan.

* * * * *

Mies on tuntikauden levännyt horroksissa, kun kärryt jyrisevät aivan hänen akkunansa alla ja alaslaskettujen verhojen lomitse hän näkee vilahduksen nuoresta naisesta, joka korkea, kaunis, muodikas hattu päässä hypähtää keveästi alas kärryistä. Hänen edellään kantaa joku rippikoulupoika pientä koria hyvin varovaisesti käsivarsillaan. Kolkutetaan ulko-oveen, palvelijatar rientää avaamaan, tulijat pääsevät saliin, jossa pari lapsista nukkuu hoitajattaren kanssa. Sitten on kaikki hiljaista. Orjolla on sydän kourassa, hänen aistimuksessaan väikkyy tyttömäisen nuori nainen, joka naurahtelee iloisesti, jonka huulet ovat punaiset ja tuoreet ja posket hienonpunehtivat… Hän kuulee jonkun ikäänkuin kiireesti riisuutuvan viereisessä huoneessa; seuraavassa silmänräpäyksessä rasahtaa ovi ja sulkeutuu samalla, mutta sisään on pujahtanut joku — ja yhtäkkiä se ruusuhuulinen olento sukeltaa hänen luokseen, painautuu lämpimästi häntä vastaan…

— Oi Jumala! kuiskaa aviomies, tämähän on sittenkin onni, sulo, hurma, kaikki kaikessa, ainoa auringon alla… Oma vaimoni!!

— Oma mieheni! kuiskaa Mirjam. — Nyt minä tulin!…

31.

Aviomiehen pöytäalmanakasta löydämme seuraavat muistiinpanot:

Heinäkuu.

1 päivä: Yksin yli järven — Korpilinnalleni.

2 päivä: Myrsky raivosi. Sain työskennellä tiilimiehenä aamusta iltaan ja väsyin kovasti. Ei toveria saaren yössä.

3 päivä: Saaren vanki, orjain vanki, ei pilkota ystävän purjetta.

4 päivä: Yksin hyvä. Yksin ikävä. Työn ruoska.

5 päivä: Kolme tulipesälaitosta valmiina Korpilinnassa.

6 päivä: Neljäs tulimuuri tekeillä. Välilattiaan hinattu viiden tuhannen kilon paino raaka-ainetta.

7 päivä: Vanhan kodin pyhä rauha. Mirjamin sulot.

8 päivä: Ratkaiseva viikko rakennuksella. Lattiat — tulisijat. Törky pois.

12 päivä: Elämä tai kuolema!

13 päivä: Yhdestoistatuhannes markka menossa.

14 päivä: Sunnuntai-idylli kukkivan puun alla.

15 päivä: Harvinaisia ja kaukaisia vieraita Ulpukkasaarella. He nimittävät saartani "Lycksalighetens ö." Etelämaisen kuuma ilma. Kylvemme aalloissa.

16 päivä: Mirjam tahallaan tulematta ja se onkin kai — parempi. Hän nimittäin ei kärsi "hienoja vieraita" epähienossa paikassa — en saa ikinä hänen päähänsä, että Ulpukkasaaren maja on vieraille mieluisa. Hän on kauhean hermostuksissaan että otin vieraani vastaan ennenkuin Korpilinna on valmis. Mutta vieraani nauttivat äärettömästi ja me tulemme hyvin toimeen palvelustytön kanssa, jonka Mirjam on lähettänyt "passaamaan." — Päivälliseksi sentään uskalsimme vanhaan kotiin, mutta kylläpä Mirjamilla oli ponnistamista ottaessaan hyvillä kasvoilla vastaan vieraita. Minulle, aviomiehelle, oli hän neljännestuntia ennen uhannut antaa kyytiä, kun en ollut joutanut onkimaan hänelle suurta lohta päivälliseksi. Sitä aviovaimon silmäystä! sitä äänen sävyä! oi herra Jumala! Minä ajattelen että jos vaimo kerran rakastaa miestään, hänen täytyy osata olla ystävällinen hänelle ilman kymmenen markan juhlalohtakin. Vai onko lupa olla vihainen ja vierasten edessä näytellä sovinnaista roolia? Tietysti annan anteeksi tämän — yhden tuhansista pienistä synneistä.

18 päivä: Muurarin tili 540 markkaa.

25 päivä: Korpilinna valmis. Matti Verkkaista en sentään olisi päästänyt pois. Paljon on hutiloitua…

26 päivä: Muutto alkanut yli päilyväin vetten. Kuinka paljon jokainen huonekalu kertookaan elämän vaiheista! Minähän kuljetan tässä kuormittain ihmisten sieluja ja kohtaloita. Tuo yöpöytä… tuo sohva… tuo pesukaappi… tuo taulu…? Sirpaleita ja sirpaleiden keräilemistä on koko ihmisen elämä! Kuinka onnellisia ovatkaan kaikki ne, joilla ei ole edes omaa kapsäkkiä — ei muistoja repelemässä. Olin minäkin onnen poika — silloin kun ei ollut muuta omaa kuin kapsäkki …

29 päivä: Mirjamin ja kaikkien lapsukaisten kera muutimme soutaen ja purjehtien suurella veneellä ihanimpana kesäiltana uuteen kotiimme, jonne palvelustyttö edeltäpäin oli kierrättänyt oman lehmän. Lehmänkin? Meille? — Nyt se siis alkaa…

Tässä kohden voimme keskeyttää pöytäallakkamerkinnöt ja tehdä asiaa valaisevia lisäyksiä.

Kun perhe tuona kauniina kesäiltana oli saapunut uutistalon rantaan ja kaikki lapset ja tavarat olivat kannetut ylös törmää ja iloinen hälinä kävi kaikissa valkeanhohtavissa huoneissa, yllätti Orjon, isännän, yhtäkkiä sydäntä kiristävä kaihon tunnelma ja hän sanoi itselleen: "Tämä on nyt meidän ensimäinen yömme Korpilinnassa?"

Joku Mirjamin venheessä lausuma sana, joku erityinen äänen sävy, oli häneen sattunut — oliko hän tarpeettoman herkästi loukkaantunut tai oliko se ehkä pahimmassa tapauksessa oikkua tai itsekkäisyyttä, tuskin hän itsekään tiesi.

Mutta mitään sanomatta kenellekään hän hiljaa laskeusi takaisin rantaan, lykkäsi venheen vesille ja souti yön hämärässä vastapäiseen saareen, Ulpukkasaareen, joka nukkui hopeankirkkaitten rantojen keskessä niin runollisena ja samalla niin hyljättynä. Ja paneutui maata samalle vuoteelle, jolla hän niin monta monituista yötä oli yksin maannut. Hän ikäänkuin ei vielä hennonnut repäistä itseänsä irti siitä elämän asemasta, jossa hän viime ajat oli elänyt: ikuisesti toivovan, rauhan linnaa kaipaavan, mutta yksinäisyydessään julmasti kärsivän aviomiehen asemasta. Tuossa kesäyön pehmeässä hämyssä, peilikirkkaan salmen toisella puolella, kohosi hänen uusi kotinsa — sinne oli Mirjam juuri saapunut kaikkine lapsineen, siellä ja vain siellä oli hänen elämänsä punainen lanka — hän tiesi sen, tunsi sen kaikilla aisteillaan — ja kuitenkin hän oli ikäänkuin pelännyt omaa onneansa, omaa kohtaloansa ja paennut tänne — entiseen hiljaisuuteen.

Mitä mahtoikaan Mirjam ajatella! Millä tunteilla vaimo saattoi mennä nukkumaan oman kotinsa ensimäisenä yönä, kun oma mies tahallaan häntä vältti! Katsahtiko hän kummissaan salmen toiselle puolelle ja näki Orjon pienen venheen?…

Erämaan saaressa piilee hento punainen orjanruusu. Se on jo kukkinut aikansa, ei kukaan sitä ole ihaillut, sen terälehdet ovat levällään, sen kauneus hempeimmällään, sen lemmenjano huumaavimmallaan, se on niin herkkä vaikutuksille. Älä puhalla, oi pohjoistuuli, liian kovaa, älä kulje ihminen liian varomattomasti sen lähitse, muuten ruusu varistaa lehtensä ja jää paljaaksi…

Orjo katseli uutta kotiansa saaren tuvan akkunasta ja oli näkevinään siellä koko perheen, itsensäkin… Toinen Orjo oli täällä yksinänsä elämän suuren peilin edessä, toinen lepäsi tuolla Mirjamin vieressä aviomiehen suurten sulojen ja katkerain surujen sylissä.

* * * * *

Etelämaiset, kuumat, kuivat ilmat jatkuivat. Lämpömittari osoitti joka päivä varjossa 30 astetta, auringon paiste oli niin tulinen että puinen pinta poltteli paljaita jalkoja, järvivesi oli lämmintä kuin keitetty. Uutistalolla olivat yöt tukahduttavat, sillä ympärillä seisova metsä oli lähettänyt noihin uusiin valoisiin huoneisiin miljoonittain silmälle tuskin näkyviä polttiaisia, jotka vastoin tavallisuutta purivat sisälläkin tunkeutuen vaatteiden alle ja saaden ihmisen ruumiin kirvelevään, kutisevaan poltteeseen.

Ainoastaan saaressa oli viileämpää ja sinne Orjo yhä vieläkin tuon tuostakin pakeni, väliin keskellä yötäkin. Mutta vähitellen hän kotiintui uuteen taloonsa ja alkoi nauttia sen kaikista viehättäväisyyksistä.

Oma koti!

Hän näki Mirjamin nauttivan oman kodin vapaudesta; tuollaisena tulikuumana sunnuntaipäivänä vaelsi koko perhe alastomana hiekkarannalle. Pieni poika, toisella vuodella oleva Jormo, juoksenteli kuin enkeli nauttien sanomattomasti alastomuudestaan, pienet tytöt leijailivat kuin perhoset veden äärellä tuontuostakin heittäytyen piehtaroimaan. He eivät kuulleet mitä isä ja äiti keskustelivat. Ja Mirjam ja Orjo makasivat onnellisina heidän keskellään…

— Muistatko Mirjam sitä kesää, jolloin meillä ei ollut vielä yhtään lasta? sanoo aviomies haukotellen.

— — —

— Muistatko miten käsikädessä aina menimme veteen, ja kun tuli kylmä, niin taas kuivasimme toisemme auringonpaisteessa ja lämmitimme toisemme. Muistatko sen tunteen kun varistaa hienoa lämmintä hiekkaa toinen-toisensa iholle…

Mirjam kääntyi sirosti kuumalla hiekalla ja nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät.

— Me osasimme nauttia silloin vapaudesta ja luonnosta. Me osasimme ainakin juoda nautinnon maljan pohjaan saakka…

— Niin, Orjo, se oli onnellista aikaa…

— Niin, Mirjam, ja joka kerta kun minä muistan sitä kesää — oikeastaan niitä oli kaksikin — niin minä kiitän Jumalaa että niin teimme! Siunaan onneamme!

— Niin minäkin!

— Nyt minä kannan sinut veteen ja viimeinkin opetan uimaan. —

— Älä, älä, hyvä ihme, Orjo, Orjo! — voi hirveätä — älä hukuta — kuuletko — pelastakaa — Orjo — huh — päästä — no kyllä sinä!…

Mirjam huusi ja potki niin että lapset säikähtivät ja Orjon oli pakko päästää hänet irti.

— En lähde koskaan sinun kanssasi uimaan! uhkasi Mirjam maalle päästyään.

— Rakas ystävä, niinhän sinä olet kerskunut jo kahdeksan vuotta ja kuitenkin aina pyydät niin kauniisti: "Orjo kulta, lähdetään yhdessä uimaan!"

Mirjam nauroi ja lapset telmivät.

Orjo heittäytyi veteen ja ui syvälle.

* * * * *

Kuumat ilmat muuttuivat yhtäkkiä kylmiksi. Kuin puukolla katkaisten loppuivat kesän keveät riemut. Hirveät sateet alkoivat, jotka koettelivat uutistalon kattoja ja antoivat paljon lisätyötä isännälle. Pian puhkesi ilma lumimyrskyksi, joka kaatoi metsää kuin viikate ruista. Korpilinnankin ympärillä sortui kaunista puistoa ryskyen maahan.

Eivätkä korpilinnalaiset päiväkausiin päässeet liikahtamaan minnekään, ei vesitse eikä maitse.

Monenlaisia vaikeuksia ilmestyi taloudellisessa suhteessa.

Odottamattomia vastoinkäymisiä sattui.

He, tämä nuori perhe, olivat aivan eristetyt muusta maailmasta. Ei ollut heillä edes naapuria — talonpoikaistalot piilivät kaukana myrskyävien vetten takana. Ei mitään hevostietä, ei kunnon metsäpolkua, ei laivaliikettä, ei telefooniyhteyttä. Aalto pauhasi ja petäjät tohisivat, korpit lensivät koikkuen yli salmen, kömpelösti luovien tuulessa. Ja syyssäiden valjuina kuutamoöinä huuteli huuhkaja kaamean karussa takalistossa…

Silloin, eräänä lokakuun sysisynkkänä yönä, kolkon korpiluonnon painostaessa mieltä, pitkien petäjien tohistessa ja jäisten laineiden hyrskytessä akkunain alla pilkkopimeässä avaruudessa, jossa: silmä ei mistään päin erottanut valon pilkettä — tapahtui Korpilinnassa jotakin.

Tapahtui että kaksi ihmistä pitkällisen vilkkaasta maailmasta erilläolon ja luonnon kaamean kaihon vaikutuksesta tahtoi etsiä toistensa seuraa sydämen palavasta pakosta.

Ja puristautua toinen toiseensa kiinni ikäänkuin hukkuvaiset, kontettuvaiset myrsky-yössä.

* * * * *

— Mirjam, rakas… rauhoitu!

Mutta vaimo vapisi koko ruumiiltaan:

— Kuuletko Orjo, minä en tahdo! Se ei saa olla totta! Se ei saa! Se ei saa…

Hänelle tuli hysteerinen kohtaus. Mies koetti epätoivoissaan nauraa.

— Älä ole lapsellinen, Mirjam. Eihän vielä tiedä… Rauhoitu Jumalan nimessä. Rauhoitu!

Mutta Mirjam ei rauhoittunut enää. Hän peitti itsensä huppuun — tahtoi peittää itsensä koko maailmalta — kauhun kyynel silmässä…

Silloin aviomieskin huokasi syvään, aavistaen, tuntien kaikilla hermoillaan, että jokaista onnen hetkeä seurasi elämässä pitkällinen kärsimys.

Myrsky ympärillä pauhasi, luonto otti sokeana, väkevänä osaa ihmisten kohtaloihin.

Ja yökynttilä Korpilinnassa puhallettiin sammuksiin. Sitten oli kaikki hiljaa. — —

32.

Mirjamin raskaaksi tulemisesta nyt oli seurauksena sanoin selittämätön sielullinen suhde miehen ja vaimon välillä. Mies itse suri tätä asiaa enempi kuin uskalsi vaimolleen myöntää, jotta ei häntä yhä kiihottaisi.

— Orjo, minä en tahdo!

— Mutta täytyyhän sinun alistua Jumalan tahtoon.

Aviomies ei itsekään hyväksynyt käsitettä Jumalan tahto.

— Minä kuolen synnytykseen. Ja jos en synnytykseen, niin jälkiseuraukseen. Lääkäri sanoi jo viime kerralla…

— Rauhoitu, rakas Mirjam. Sinä tiedät, jos tahdot, että minä otan osaa sinun onnettomuuteesi, mutta me emme saa sitä suurentaa. Ei tapahdu ensi kertaa että vaimo tulee raskaaksi vasten avioliiton järkeä. Kun ei todellisuutta voi tyhjäksi tehdä, niin siihen on pakko tyytyä. Ja sinä kyllä kestät vielä tämänkin, jos itse tahdot.

— En!

— Tietysti sinä väität kaikkea järkevää vastaan, vaikka mitä sisässäsi tuntisit. Minä sanon sinulle ainoastaan että ole varovainen.

— Kaikki katsovat minuun että taasko se… Minä saan hävetä.

— Sano heille että se on minun häpeäni. Että miehesi… Taikka — sanon sen itse. Minä kuljen pää pystyssä.

— Tietysti!

— Älä ole niin katkera, Mirjam. Sinä teet väärin että minua yksistään syytät.

Mirjam tyrskähti itkemään ja heittäytyi kasvoilleen, nyyhkien, miehensä työhuoneen sänkyyn. Oli keskipäivän aika sydäntalvella.

— — —

— Rakas, onneton ystäväni! kuiskasi mies suudellen itkevää vaimoaan, joka makasi siinä niin avuttomana, niin neuvottomana miehensä työhuoneessa, jonne hän hetkiseksi oli paennut lasten melua, väsyneenä yön valvomisesta pienemmän pojan Erhon takia. — Koeta nyt kaikin mokomin tyyntyä. Ja ajattele järkevästi. Eihän vielä ole kaikki elämän mahdollisuus hukassa. Tiedätkö mitä olen ajatellut?

— Mitä?

— Että sinä matkustat jo nyt ajoissa pois kotoa.

— Niinhän sinä aina…

— Ei Mirjam, ihan vakavasti. Sinun itsesi hyväksi. Näethän sinä ettet kestä, ettet jaksa olla yhtaikaa emäntä ja lastenhoitajatar ja samalla raskaana.

— Ja palvelijatar!

— Juuri niin. Siksipä sinun täytyy saada levähtää. Perinpohjin levähtää!

— Ja minä taas jättäisin kotini? Mitä sinä luulet että kylän rouvat sanoisivat?

— Sinä olet liian arka tyhmien ihmisten juoruille.

— Ja kuka hoitaisi lapset?

— Minä hankkisin lastenhoitajan. Vaikkapa siskosi Agnes tulisi taas. Siihenkin suostuisin, kun sinä vain pääsisit rauhaan.

— Agnes ei pääse ennenkuin kesällä.

— Ottaisin siis vieraan.

— Jonkun kaupunkineidin?

— Kenet tahansa, älä siitä huolehdi. Minuun tulee heti tarmo, kun sinä olet poissa.

— Kyllähän se kannattaisi!

— Minä hankkisin sinulle matkarahat vaikka kiven kolosta. Vaikka minä sinua ikävöinkin hirveästi — tiedäthän sen — niin se toiselta puolelta minua säästäisi. Saattaisin rauhassa tehdä henkistä työtä. Sinun hermosi, Mirjam… Joka päivä…

— Minä en matkusta, en voi…

— Rakas ystävä! Tottele minun neuvoani. Vältät suuren vaaran. Pelastat itsesi, pelastat minut ja lapsesi. Koko lähin tulevaisuutemme riippuu tästä. Minä sen tunnen, näen, aavistan… Tämä on välttämätön leikkaus ettei pahempaa seuraisi… Mirjam, minä pelkään…

* * * * *

Tuhansien taloushuolien myllerryksessä kiemurtelee kaksi ihmistä turhaan ojentaen käsiänsä taivasta kohden. Yksi sunnuntai ei pysty pyhittämään kuutta arkipäivää, sydämen syvät rukoukset särkyvät ulkonaisen elämän särmäisiin kompastuskiviin. Ja niitä ilmestyy tavallista enemmän juuri siiloin kun poloinen mielestään kantaa liian raskasta taakkaa. Aineelliset vahingot ovat kuin pirun salaisia ansoja, joilla hän pyytää surmata ihmisen sisällisyyttä ja usein hän hävitystyössään onnistuu. Mutta huono palvelija on huolekkaan emännän ikuinen kidutus. Se on paha aika ja nurjat yhteiskuntaolot, jotka kasvattavat huonoja palvelijoita tuhansien kotien kiusaksi. Ainoastaan ne puoluekiihkoilijat joilla ei itsellä tarvitse olla palvelijoita, voivat ilkkua kotien kohtaloa ja syytää syyt yläluokan niskoille.

Korpilinnassa riehui arkielämä, neljän lapsen suloiset suut vaikuttivat väliin hermostuttavilta, ja Mirjamilla, joka kantoi viidettä (oikeastaan kuudetta, sillä esikoinen oli kuollut) lasta sydämensä alla, oli täysi työ järjestää tätä elämää. Ainoa palvelustyttö, mikä hänellä oli apuna, oli suulas ja typerä, mutta rouvan oli pakko tyytyä tähänkin ja kiittää ettei tyttö juossut pois. Sillä syrjäiseen Korpilinnaan, jossa ei ollut renkejä eikä tansseja, ei kukaan oikea palvelijatar halunnut. Lasten pyykit ovat nykyaikaisten hattu- ja hansikashimoisten piikatyttöjemme kauhu; ennemmin he kumartuvat suutelemaan suutarin sälliä pikiselle poskelle kuin kajoavat herrasväen lasten vaateriepuihin. Sillä rakkautta hekin janoovat ymmärtämättä että vierasten lapsilla olisi minkäänlaista tekemistä rakkauden kanssa. Syrjäkorven piiat ainakaan eivät rakastaneet pieniä, viattomia lapsia, menetellen siinä aivankuin pystykorvakoirat, jotka nuoremmalla iällään purevat lapsia, mutta aikuisille heiluttavat häntäänsä. Pankaa tuollainen hännänheiluttaja, lihava, terve, paksupalmikkoinen piikatyllerö hoitamaan pientä lasta yhtenäkään yönä, jolloin talon rouva on väsynyt tai kipeä — neitsyt moukka nukkuu kuin tukki, ja vaikka tykillä ammuttaisiin hänen korvansa juuressa, niin hän vain nukkuu, kunnes talon rouva hänet aamulla herättää valmista kahvia juomaan. Jumala on moukille, noille meidän palvelijoillemme, antanut hyvät hermot, joita herrasväen syystä sopii kadehtia.

Mirjam ei päässyt viikkokausiin missään käymään, hän oli aina kiinni lapsissa ja taloudessa.

— Sinun täytyy käydä edes kävelemässä, muistutti mies.

— Missä minä käyn, eihän täällä ole tietäkään.

— Joka luontoa rakastaa, löytää aina virkistyskeinot. Olenhan sinulle, Mirjam kulta, ostanut hyvät sukset.

— Minä tahdon poron!

Mirjam sai poronkin — urheilu erämaassa oli raikasta, mutta ei mikään voinut parantaa hänen hermojansa. Saattoi sattua että Mirjam tuskaantui lastensa hoitoon ja kantoi väkisten Jormon miehensä huoneeseen.

— Hoitakoon isä!

— Hoitaisin mielelläni, mutta ymmärräthän että se enemmässä määrin on mahdotonta minulle. Työnjako olla täytyy…

Viikon pari hän suostui pitämään poikaa yöllä luonaan ja toimitti kaikki yötehtävät täsmällisesti. Mutta silloin hän, yön hiljaisina hetkinä, sielussaan hyvin ymmärsi, miltä Mirjamista mahtoi tuntua. Hän häpesi itseään että hänen täytyi Mirjamille olla niin kova ja vaatia häntä yksin hoitamaan kaikki lapset. Hän, miehinen mies, tunsi ettei viikkokausia kestäisi. Mutta, ajatteli hän — tai koetti ajatella — lasten hoidonhan täytyy naisilla olla verissä, he ovat siihen tottuneet, vaikka sitä valittavatkin.

— Sinulla ei ole henkisen työn huolia niinkuin minulla, puolustelihen aviomies Mirjamia vastaan, — Elämän helpointa työtä on sittenkin kaikki ruumiillinen, aineellinen askaroiminen, varsinkin kun ei tarvitse pitää huolta rahatuloista. Minulla on ikuiset rahahuoleni, minun vastuullani on koko perheen elatus ja jos minä rupean yhtaikaa emännäksi ja elättäjäksi, niin jompikumpi toimi kärsii tappiota.

— Eihän sinun tarvitsekkaan kuin auttaa!

— Niin sinä sanot etkä huomaa, miten paljon aikaa minun täytyy joka päivä uhrata perheelleni ja talolleni. Minä rakastan lapsia — näethän — ja intohimoisesti tahtoisin tehdä aineellisia töitä, mutta minun täytyy, täytyy pidättyä kaikesta, muuten kuolemme nälkään …

* * * * *

Heillä oli väliin kauheita yhteentörmäyksiä.

— Minä tiedän nyt että sinä, sinä Mirjam, olet häirinnyt koko minun työni. Se on iäksi pilassa! Minä en enää haudo päässäni mitään muuta kuin sinua ja sinun käytöstäsi. Viheliäistä että minun elämäni yhden ainoan naisen tautta piti mennä turmioon. Kirottu kohtalo!

— Orjo! Rauhoitu!

Mutta aviomies yhä raivostui; hänellä nousi veri päähän, silmät terästyivät, nyrkit kohosivat vaimon kasvojen edessä, hän karjui kuin karhu…

Ja silloin, jos ei Mirjam ymmärtänyt oikeassa silmänräpäyksessä koskettaa miestänsä sydämeen tai heittäytyä rohkeasti hänen kaulaansa, silloin tapahtui jotakin julmaa, jotakin häpeällistä, jotakin kaikista surkeinta, mitä avioliitossa olla voi.

Monesti Orjo vavisten ja likomärkänä ruumiiltaan, kysyi itseltään, Mirjamin poistuttua, oliko kaikki totta, mitä hän oli tehnyt, mitä hän oli sanonut.

"Minä olen hullu!" —

Tyynenä hetkenä hän sitten älysi että raivokohtaukset johtuivat pitkällisestä hermojen pingoituksesta ja sydämen hauteluista, surusta ja vähitellen kerääntyneiden katkeruuksien sarjasta. Täytyi johonkin purkaa itseänsä! Miksi ei Mirjam sitä ymmärtänyt? Miksi ei Mirjam häntä varonut? Miksi ei hän käyttänyt naisellisia kykyjään? Mieshän on peto — jos hänessä peto herätetään, mutta nainen on leijonan kesyttäjä… eikö Mirjam ole niitä naisia, joka sen ymmärtää?…

Samoin on Mirjaminkin laita. Hänenkin sydämeensä kerääntyi katkeruuden muruja sellainen kasa että niiden jonakin päivänä täytyi purkaantua. Ja vaimo piti luonnollisena purkaa kaiken miehelleen — kaiken, mitä hän tunsi kaunaa maailmaa vastaan. Mies piti sydämettömänä että hänet sotkettiin asioihin, joihin hän ei kuulunut. Ja siitä hän aina lopuksi, turhaan varotettuaan, suuttui vaimolleen.

* * * * *

Kuinka äärettömästi he kumpikin siitä kärsivät että olivat sortuneet toisiaan ankarasti arvostelemaan!

Aviomiehelle tuli hetkiä, jolloin hän sydämensä syvyydestä etsi pelastusta sanomalla ainoastaan:

— Mirjam, eroa minusta. Minun käy sinua sääli.

Taikka hän sanoi näin:

— Minä eroan sinusta. Näin on synti elää. Parempi pelastaa sirpaleita kuin antaa koko laivan mennä haaksirikkoon.

Mutta ei kumpaakaan tapahtunut. He repivät turhaan itseään irti toisistaan.

— Mikset sinä matkusta, oi Jumala! Taikka pakotatko minut matkustamaan!

Väliin otti Mirjam ääneti vastaan kaikki Orjon raivosyytökset. Ja se liikutti aviomiestä vielä enemmän.

Usein hän ärtyneenä Mirjamin äänestä ja suuttuneena jostakin pienestä epäjärjestyksestä talossa taikka piston saaneena Mirjamin vihaisista silmäyksistä, paiskoen ovia ja hyvästiä sanomatta, kovia sanoja huudellen, pakeni pois kotoaan ja viipyi yön kylällä. Mutta heti kun hän oli päässyt matkan päähän, valtasi hänet ääretön katumus ja tuska ja hän tahtoi kääntyä takaisin. Eikä kuitenkaan koskaan kääntynyt.

Hän ikäänkuin uhmasi koettaa, kuinka paljon mies kestää omia syntejään.

Ja kulki kuin pahantekijä kylällä. Kummallista ettei häntä vangittu…

Vierasten ihmisten parissa hän ikäänkuin selveni siitä kauheasta humalasta, jossa hän eli kotona. Hermohumalluksesta…

314 314

Ja silloin astui Mirjamin haamu hänen eteensä aivan toisena kuin kotona.

Silloin hän vasta aina muistikin että Mirjamhan oli raskaana ja että raskaaksi tulo oli tapahtunut vasten hänen hartainta haluaan.

Ja hän päätti sietää tyynellä pontevuudella Mirjamin epänormaalisia mielenosoituksia.

"Huomispäivästä alkaen! Huomisaamusta!"…

33.

Maaliskuun illan kuutamossa oli Orjo kylältä yllättänyt nuoren tytön, joka iloisesti huudahtaen tarttui hänen käteensä ja puhutteli häntä kuin omaa veljeä. Aviomies hieman säpsähti tätä tuttavallisuutta ja ystävällistä ääntä — siitä oli niin pitkät ajat kun kukaan syrjäinen nuori neito häneen oli huomiotaan kääntänyt ja erämaan elämän yksipuoliset olosuhteet olivat painaneet hänen olentoonsa ikäänkuin jotakin virallista kovaa. Hän vastasi tytön tervehdykseen jäykästi ja katsahtaen häneen vierastavasti sanoi:

— Oihonna! Oletpa tainnut kasvaa sitten viime näkemästä?

Tyttö nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät. Hän oli juuri täyttänyt kaksikymmentänsä ja oli kukoistavimmallaan. Hän oli nuorempana hiukan pelonsekaisella kunnioituksella kohdellut sisarensa miestä, joka oli häntä lähes toiset kaksikymmentä vanhempi, mutta nyt hän jonkunlaisella iloisella varmuudella katsoi lankoansa, joka siinä seisoi hänen edessään hilpeän helakassa lappalaispukimessa.

— Olen porolla postissa, selitti lankomies, — ja ottaisin sinut heti pulkkaani, mutta sinulla on tietysti kapsäkit ja koffertit ja sen seitsemät hattuaskit, ja sentähden sinun täytyy ajaa hevoskyydillä.

— Hattuaskit! nauroi tyttö puuhkaansa heilutellen. Jätetään tavarat kievariin ja minä lähden sinun kanssasi porolla.

— Sinäkö porolla? kummasteli mies ivallisen terävästi. — Tuskin olet elämässäsi poroa nähnytkään?

— En olekkaan, mutta saattaahan tuota kerran koettaa.

— Hyvä on, neiti tekee siis hyvin ja lähtee pulkkaan.

He laskeutuivat pihalle, jossa sarvipää poro täysissä valjaissa seisoi kytkettynä koivuun.

— Miten tässä istutaan? ihmetteli tyttö.

— Minun sylissäni, arvoisa fröökkynä kaupunkilainen.

— Voi hirveätä… älä vain kaada minua. Orjo-hyvä! Ai…

Poro oli jo liikkeessä ja otteli komeata laukkaa alas rinnettä, josta tie laskeutui järven jäälle.

— Siunaa nyt itsesi ja pane buuat ja muffit nenäsi eteen ja pidä suusi tukossa, muuten tierat lentävät kurkkuusi.

Tyttö oli niin hämmästyksissään kovasta vauhdista että vasta jäälle tultua selvisi tajuntaan.

— En olisi lähtenyt, jos olisin tiennyt!…

— Jänisten kanssa on hauska ajaa, sanoi lankomies rauhallisesti, hoputtaen vahvaa poroa, joka oli tottunut kahta henkeä vetämään. Sitten hän ystävällisemmin lisäsi:

— Ole nyt aivan rauhallinen, Oihonna, kaikki käy hyvin.

Kun olivat ajaneet metsätietä ja pitkien puiden varjot vilisivät heidän ympärillään ja koko korpi hiljaisena seisoi kahta puolta tietä edessään, virkkoi tyttö:

— Voi kuinka piti sattua mainiosti. Näin kaunis kuutamoilta!… Sinä kiidätät minua kuin mikä ritari linnaasi.

Mutta Orjo ajatteli itseksensä pitäen tyttöä väkinäisesti sylissään: "Mitähän tuokin letukka erämaan kuutamosta ymmärtää."

Kuitenkin hänestä tuntui jollakin tavoin mieluisalta että sai opastaa Oihonnaa Korpilinnaan ja että tyttö uhmaten oli suostunut porokyytiin.

Samalla häntä vihlasi joku onea tunne. Aivankuin hän nyt vasta, yhdeksän vuoden avioliiton jälkeen, olisi herännyt oivaltamaan että todella oli aviomies ja yhteen ainoaan naiseen sidottu. Ettei saanut kääntää mitään huomiota nuorten neitojen ulkomuotoon, solakkaan vartaloon, neitseellisesti ulospäin ponnahteleviin jalkoihin, huulten hymyyn, äänen sointuun ja silmien säteisiin.

Surunsuloiset muistot hivelivät ikäänkuin kiireesti hipaisemalla käväisten hänen sydämessään, hän muisti oman nuoruutensa tuhannet haaveilut, nuoruuden kärsimykset, vihdoin kihloihin menonsa nuoren suomalaisen neidon kanssa, muisti hurmaavat nautintonsa ja sitten… yhtäkkiä… koko entisen elämän vastapainoksi töksähti nykyisyys. —

— Onko Mirjam terve? Ovatko lapset terveet? Nyt vasta Oihonna kyseli. Orjo vastasi hänen kysymyksiinsä aivankuin kaikki hänen kodissaan olisi paraatikunnossa. Hän iloitsi Mirjamin puolesta, joka aina kaipasi sisariaan.

Poro juoksi hurjaa vauhtia, tie muuttui mutkaiseksi, kuoppaiseksi ja pulkka nakkelehti kovasti. Yhtäkkiä he molemmat paiskautuivat suin päin kinokseen ja poro pyörähti ympäri jääden kiinni ajajan kintaaseen.

Orjo koppasi tytön kinoksesta ja naurahti:

— Pulkassa istuessa ei saa ajatella mitään. Me kai ajattelimme molemmat. Sentähden kuperruttiin. Sattuikos sinuun?

— Ei mitään. Huh!…

— Kohta päästään perille.

Poro harppaili vilkkaasti, sen kaareilevien sarvien varjo liiteli kuin monipäinen kummitus pitkin tien kallasta, tiuvut helisivät kileän kirkkaasti ja kevättä tuoksuva hanki kimmelsi miljoonina salaperäisinä jalokivinä.

Korpilinna kohosi heidän eteensä kuin satulinna kuutamon sylistä…

— Näinkö suurenmoinen koti Mirjamilla ja sinulla on? huudahti tyttö. — En ollut tällaista kuvitellutkaan. Totta tosiaan!

— Ole hyvä ja astu sisään!

Mirjam juoksi avopäin portaille ja huusi iloisesti tuleville:

— Onko Oihonna siellä?

— On, on, terve! kuului vastaan hyökkäävän siskon ääni. — Kuule Mirjam: minäkin tulin porolla!

* * * * *

Mirjam otti huostaansa Oihonnan, ja usein yksin maatessaan huoneessaan kuuli Orjo sisarusten puhelevan myöhäiseen yöhön saakka.

"Se nyt on sitä heikäläisten rupatusta", arvosteli mies itsekseen.

Hän ei ollut kääntänyt tyttöön sen suurempaa huomiota. Ainoastaan se maaliskuun kuutamoilta, jolloin oli tuonut Oihonnan poron pulkassaan ja jolloin olivat kaatuneet kinokseen, oli jollakin tavoin pamahtanut miehen mieleen.

"Reipas tyttö", arvosteli lankomies, "mutta aika äkäpussi."

Jokapäiväisen elämän hyörinässä hän näet silloin tällöin oli saanut nuoren kälynsä suusta kuulla kiivaita vastaväitöksiä, jotka väliin saivat hullunkurisen huiman muodon.

— Riippuu siitä, kuinka minä tahdon! oli tyttö painostanut. — Minä saan menetellä aivan niinkuin minä haluan. Yleisöllä ei ole minkäänlaista tekemistä sen asian kanssa! Auki tai kiinni! Kylässä tai kotona!

Oihonna oli näet juuri farmaseuttitutkintonsa suorittanut ja se oli hänen elämänsä ylpeys. Hän oli ollut ainoa tyttö, joka läpäisi tutkinnoissa — muut tytöt olivat saaneet repposet. Siitä oli hän kerskahtaen kertonut sisarilleen.

Joskus kuuli Orjo Oihonnan tiuskaisten vastaavan Mirjamille. — Huolimatta siitä että sisarukset intohimoisesti rakastivat toisiaan.

Joskus Orjoa Oihonnan käytös suorastaan suututti.

— Jos neiti on rasittunut, niin laitetaan neidille oma huone että saapi levähtää! sanoi hän kerran Mirjamin puolesta, joka oli äärettömän kiitollinen, milloin vain Oihonna häntä auttoi lasten hoidossa.

— Minä en ole sinun piikasi! huudahti Oihonna puolestaan kerran Orjolle. — Minä en ole tullut teille halkoja kantamaan! Minä teen mikä minua huvittaa!

Ja niin Oihonna tekikin. Mikä häntä huvitti, joskus halonkin kantaminen — sitä hän vain teki. Jos häntä yhtäkkiä huvitti heittää työnsä kesken, niin hän hyvällä omallatunnolla pukeutui prameaan kyläpukuun ja läksi vierailemaan. Mirjamin kohtaloa hän sentään säälitteli. Ja ainoastaan se hänet ajoi takaisin, varsinkin jos hän sattui saamaan jonkun kylän herroista itseään saattamaan. Silloin hän saapui iloisena ja komeana Korpilinnaan, loistavin silmin ja tyytyväisenä osaansa. Oihonna aivan intohimoisesti kaipasi herrojen seuraa. Ne olivat häntä kohtaan aina niin huomaavaisia ja kertoivat "fiksuja" juttuja. Ja "sakissa" oli niin hauska humpsailla visiitiltä visiitille.

Sitten oli Oihonna viikkokausia käymättä Korpilinnassa.

Kevätjäiden aikana Orjo hänet houkutteli taas tulemaan Korpilinnaan, koska Oihonna toistaiseksi oli vapaa virastaan ja sai matkustaa maailmalle milloin halusi. Oihonna suostui entistä nöyrempänä auttelemaan Mirjamia, jolla ei ollut kyllin pelastusta palvelijoista. Mutta herroistansa ei tyttö hevillä luopunut. Hän laittoi aina niin että niitä oli hänen ympärillään. Muuten oli inhoitta van ikävää. Paitsi jos sai lukea romaania. Mutta pienet seikkailut erämaan karussa luonnossa tuntuivat hauskoilta. Tässä luonnossa oli jotain… sähkönsekaista…

Orjolle jäi mieleen miten hän taas opasti Oihonnaa läpi synkän korven pitkin metsäpolkua, kun ei vielä veneellä päässyt. Tytöllä oli selässään kantamus vaatteitaan, mutta Orjolla oli raskas taakka.

— Anna omasi minulle, kyllä tämä mies on tottunut kuormia kantamaan, — kehoitti hän tyttöä, kun olivat levähtäneet kaatuneen hongan päällä.

Mutta Oihonna ei antanut. Suurin osa hänen tavaroistaan oli jo alussa tuupattu Orjon laukkuun. Ja Orjon kukkaroon oli tyttö työntänyt rahansa.

— Minulla ei ole taskua!

— Niin, milloinka naisilla on taskut? oli lankomies murissut. — Tahtoisinpa nähdä senkin päivän valkenevan että naisella olisi yhtä monta taskua kuin miehellä!

Oihonna oli vain nauranut. Hänen jalkansa nousi niin keveästi kivisellä metsäpolulla. Ja hän saattoi väsymättä seurata nopeasti Orjoa. Posket hehkuivat.

— Olet sinä melkoinen kävelijä, kehui lankomies. — Mirjamia minun aina täytyy odottaa.

— Eikö Mirjam pysy sinun perässäsi? ihmetteli Oihonna.

He olivat pitkän aikaa ääneti. Orjolla teki mieli mainita jotakin, mutta hän ei kertonut mitään.

Hän sanoi ainoastaan:

— Taas sitä tullaan kotiin. Mikähän ne kaikki työt siellä… Minulla olisi niin hirveästi tehtäviä, kattojen maalaukset, ovien ja akkunain maalaukset, pihan raivaukset. Ja kohta pannaan koko talo nurin, kun aletaan lattioita ja laipioita korjata. Pitäisi tässä kalastaakkin. Mikähän tästäkin kesästä tullee. Se kai menee vilahtamalla vaan.

Vielä hän lisäsi:

— Taitaa tulla levoton kesä. Mirjam ja lapset saavat siirtyä muutamiksi viikoiksi saareen.

— Sinäkö jäät yksin Korpilinnaan? kysyi Oihonna hajamielisesti.

— Niin kai, vastasi Orjo.

Hänestä tuntui jollakin tavoin turvalliselta että Mirjamin sisko tuli heidän perheensä jäseneksi. Oli hänellekkin, Orjolle, mielen vaihteeksi. Itse hän sitä ihmetteli.

— Mitä sinä Oihonna tyhjää kiirehdit maailmalle?

— Ei, kyllä minä lähden juhannuksen jälkeen, sanoi tyttö.

He saapuivat taloon.

— — —

Orjo riehui kovissa jätkän töissä kiipeillen talonsa katolla. Illoin hän pitkin sinistä kevätjäätä lykkäsi pienintä venettä saaren sulaan kokien rysiään, joista sai suuria haukia. Eräänä lauvantai-iltana, kun sauna parhaillaan tupruutti sakeata sauhua, viskasi Orjo jättiläissiveltimensä maahan ja huusi naisille:

— Tulkaa katsomaan nyt! Jäät lähtevät ja katot ovat punaiset.

Järvellä kävi kohina kuin koskessa. Soristen ja omituisesti mylvien pakenivat jäät tuulen ahtaminapa salmi aukeni sulanleveänä uutistalon eteen.

— Oihonna, lähdetkö rysille?

— Voi lähden! Vai lähteekö Mirjam? kysyi tyttö.

— Mene vaan Oihonnan kanssa! Hän pitää soutelemisesta, sanoi Mirjam, seisoen rannalla avopäin ja väljässä puvussa. Toiset lähtivät.

— Minä soudan!

Soutaessaan tyttö pyrskähti nauruun.

— Mikä nyt?

— Nenäsi on maalissa!

— Se ei ole ensi eikä viime kerta. Kohtahan sauna joutuu, arveli lankomies.

Hän hieroi kuitenkin kasvonsa puhtaiksi kylmällä vedellä ja sanoi sitten:

— Housujani minä tässä en rupea pesemään. Työmies on työnsä karvainen.

He saivat saaren rannasta seitsemän haukea. Oihonna käänsi päänsä pois joka kerta kun Orjo tarttui puukkoonsa pistääksensä hauvin kuoliaaksi. Ilta-aurinko välkkyi niin somasti laineilla, jotka aivan kuin opettelivat liikkumaan talven kangistuksesta päästyään. Pajupensaat rannalla näyttivät jollakin tavoin houkuttelevilta.

— Voi, eikö käväistä saarella? ehdotti Oihonna.

— Käväistään vaan.

Äänettöminä kävelivät he ylös leveätä polkua pienten majojen luo.

— Tiedätkö Oihonna että tämä polku on Mirjamin ja minun raivaama.

— Niinkö?

— Silloin kun ei ollut yhtään lasta…

— Kyllä te mahdoitte täällä nauttia? sanoi Oihonna.

— Nautimmepa hyvinkin. Mirjamilla väliin ei ollut hamettakaan päällään.

— Nyt sinä narraat! nauroi tyttö.

"Jos hänelle kertoisi kaikki", ajatteli aviomies itsekseen. "Olisi soma nähdä hänen hämmästyksiään, nuoret tytöt ovat niin riivatun uteliaita ja kuitenkin niin tavattoman tekopyhiä. Oihonna tuskin uskoisi, jos kuulisi Mirjamin aviosalaisuuksista."

Hän ei sanonut mitään. Näytteli vain Oihonnalle kalamajaa, keinua ja omaa tupaansa, jonka oveen oli orjanruusukiehkuran sisään maalattu sanat:

" Erakon pyhäkkö."

— Mutta sinähän olit jo naimisissa silloin kun tämän tuvan rakensit? kummasteli tyttö.

— Ihminen voi naimisissakin olla erakko, sanoi Orjo hiljaa.

Sitten he eivät taas kotvaan puhuneet. Pois lähtiessä Orjo virkkoi:

— Tämä saari kätkee paljon suloisia ja surullisiakin muistoja. Yksin käyden minä täällä… kuljen aivan kuin hautausmaalla.

— Sinä, Orjo, otat kaikki niin raskaasti, huomautti tyttö sydämellisesti.

— Hm, pani lankomies.

He astuivat veneeseen. Mutta kaukaa tuulen ajamat jäälautat olivat uudestaan tukkineet salmen ja rysiltä palaajain täytyy kiertää niemen kautta.

Hauska heistä vain oli kummastakin tämä ensimäinen vesiretki tänä suvena. Ja Mirjam oli ihmeissään, kun sai niin paljon suuria haukia. — Sauna on valmis! ilmoitti hän. — Sinäkö Orjo menet ensiksi?

* * * * *

Sitten he, Oihonna ja Orjo, tyttö ja mies, useinkin olivat yhdessä milloin kalalla, milloin kylällä. Oihonna alkoi yhä enemmän luottaa sisarensa mieheen ja Orjo puolestaan piti kälyänsä hauskana seuratoverina, jolle saattoi rupatella mitä milloinkin ja joka mielenkiinnolla kuunteli varsinkin miehen kertomia rakkausjuttuja. Kertoipa Orjo väliin omistakin, nuorenmiehen aikuisista rakastumisistaan ja "suhteistaan" niin avomielisesti että Oihonna silmät suurina häntä ihmetteli:

— No se on tuo Orjo!

— Ihan totta! toimitti toinen. — Mitä syytä minulla olisi salata mitään. Nämähän ovat minun ihanimpia muistojani — nyt jälestäpäin. Minä rakastin sitä tyttöä niin sydämeni pohjasta, minä en nähnyt mitään muuta aurinkoa maailmassa, hän oli minun tulipunainen kukkani päivän touhussa ja yön hourussa, minä kirjoitin hänelle tulisia kirjeitä, hän vastasi minulle yhtä suloisesti, minä tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja kuitenkin —

— No mikset mennyt, hupsu?

— Älä sano hupsuksi, Oihonna — se oli vakava sielullinen prosessi. Minä en kertaakaan häntä suudellut, vaikka niin kauheasti halutti.

Voi sinua Orjo, kun semmoista kerrot!

— Johan sanoin että voin kertoa kaiken. Kun ihminen on täydellisesti voittanut jonkun kärsimyksen, niin voihan siihen vapaasti koskettaa. Mutta silloin —

— Oliko hän kaunis!

— Komea kuin ruhtinatar! Ja kenties hän olikin — ruhtinatar.

— Ajatteles Orjo! huudahti tyttö.

— Niin, ajatteles, Oihonna!

— Mutta miksi ihmeessä sinä hänet hylkäsit?

— Niin! Kysy sitä ja sano se! Se kirottu patriotismi. Meidän hyvinkouluutettu kansalliskiihkomme. Kielieroavaisuus ja niin edespäin. No, ei puhuta, sanoi Orjo hiukan synkeänä.

— Ahaa, kadutpas! letkautti tyttö.

— Kadun, Oihonna, ainoastaan sitä etten kertaakaan suudellut enkä syleillyt sitä ihanaa naista. Sitä ihanaa ruhtinatarta!

— Hyi, sinua, Orjo! huudahti taas tyttö.

— Hyi, sinua Oihonna, sinä et ymmärrä mitään!

— Miksi siis kerrot minulle, koska minä en muka ymmärrä?

— Siksi että se sinua huvittaa.

— Olet kenties rakastanut muitakin kuin sitä?

— Herranterttu, Oihonna, olenhan toki. Voin laskea rakastamani tytöt sentään yhden käden sormilla, ja se ei suinkaan ole paljon näin sydämelliselle miehelle. En ole koskaan ollut Don Juan…

— Miksi et niiden toisten kanssa sitten joutunut naimisiin?

— Samasta kirotusta syystä: en päässyt koskaan niin sanoakseni lihaan ja vereen asti — en koskaan uskaltanut suudella.

— Hyi sinua, Orjo!

— Ja minä sanon: hyi sinua, Oihonna, ettet älyä elämän pyhimpiä sala-aarteita. Minä en sinulle kerro, mitä se on merkinnyt nuoren miehen elämässä ettei ole kulkenut ja suudellut tyttöjä niinkuin sinun liehtarisi.

— Minun!?

— Niin. Sinä tietysti tahdot nekin salatuiksi.

— Se on jokaisen oma asia! sanoi tyttö säihkyvin silmin, joista leimahti ikäänkuin uhmaa: "älä vain kajoa minun salaisuuksiini!"

— Tietysti! lopetti Orjo.

Näin he juttelivat ja leikkiä laskivat. Orjo tunsi itsensä niin vapaaksi Oihonnan seurassa.

"Kummallista!" hän ajatteli. "Tuommoinen iso tytön möhkäle vaan ja kelpaa minulle sielun ruuaksi täällä erämaassa."

Joskus oli heillä pieniä salaisuuksia Mirjamin suhteen silloin kun Mirjam oli hermostunut. Piti esimerkiksi salata vieraiden tulo Korpilinnaan ettei Mirjam nostaisi hälinää.

— Se on parempi ettei Mirjam tiedä mitään.

— Niin onkin! myönsi Oihonna.

Ja kerrankin he verkonlaskusta sateella soutivat sovittuun paikkaan vahtimaan kirjelippua, jossa vierasten tulo seuraavana päivänä oli ilmoitettava. Mirjam torui heitä pitkästä viipymisestä aavistamatta syytä.

Mutta kun vieraat sitten saapuivat odottamatta, niin Mirjam pani toimeen ikävän mielenosoituksen ja suututti kylän rouvat pahanpäiväisesti. Josta Oihonna puolestaan vannoi Orjolle, että hän ei ikinä enää rupea salaamaan Mirjamilta ihmisten vieraissakäynti-aikomuksia. Mutta Orjo sanoi:

— Tekipä niin tai näin, kummassakin tapauksessa Mirjam pitää hälinää. Voi, kuinka se on ikävää.

— Eihän se niin kummallista ole, puolsi Oihonna sisartaan. — Teillä on talo nurin, joka huonetta korjataan ja Mirjam odottaa lasta.

— Mutta Mirjamin tylyys vieraille aiheutuu ainoastaan turhamaisesta ylpeydestä, väitti Orjo Miksi pitää olla niin korska ettei saata ottaa vieraita vastaan olosuhteiden mukaan? Varsinkin kauniina kesäpäivänä. Kun kerran isäntä ottaa, niin ottakoon emäntäkin. Se on tyhmä vieras, joka kaipaa hienoa salonkia luonnon helmassa. Minä tahtoisin että Mirjam asettuisi luonnolliselle kannalle…

Aviomies todellakin kärsi siitä että hänen vaimonsa aina vieraan tullen ajatteli vain salonkia hyviä leipomuksia ja kaikkea ulkonaista prameutta unhoittamalla ihmissydämet. "Voiko hän olla minun vaimoni?" kysyi aviomies itseltään, "joka takertuu mokomiin vähäpätöisyyksiin."

Mirjamin katkeruus kävi päivä-päivältä hänelle raskaammaksi kestää. Ja hän huomasi että Oihonnaakin se rasitti. Kesän tullen oli Oihonna useana iltana lykännyt venheen vesille ja paennut pikku Mailan ja Sirkan kanssa saareen yöksi. Joskus tapahtui että Orjo saattoi neitosta saareen ja istui hänen kanssaan saaren tuvassa myöhään yöhön asti. Molemmat olivat silloin tavallista vähäpuheisemmat ja katselivat salakaihoavin silmäyksin tyynen ulapan taa laskevaa aurinkoa. Sitten nousi Orjo äänettömänä, hyväili telmiviä pieniä tyttöjään ja ojensi kätensä Oihonnalle. Oihonna tarttui vähän kummastellen lankonsa käteen.

— Hyvää yötä.

Orjo souti mietteissään taloonsa Mirjamin luo. Harvoin he enää nukkuivat yhdessä. Saattoi tapahtua että kumpikin yösydännä hiipi toisensa vuoteeseen hellänä ja pelastusta etsivänä, uinaili muutamia tunteja käsivarsi kierrettynä puolison ympäri, mutta aamulla taas oli kaikki kuin sumua, satua, unta…

Talouden hoito, meluavat lapset ja raskaana olo — ne rasittivat Mirjamia ja tekivät hänestä katkeran perheen äidin, jonka rakastavaa sydäntä Orjo ei enää löytänyt jokapäiväisen elämän hyörinästä.

Aviomies vaati että naisen sydämen piti näkyä arkielämän kaikissa ilmiöissä eikä hän ottanut syykseen vähimmässä määrinkään Mirjamin surkeutta.

— Jos et jaksa elää, sanoi hän aina uudestaan, niin heitä kaikki ja lähde pois kotoa. Minä kyllä tulen toimeen jonkun aikaa ilman sinuakin. Lähde kultani, lähde Jumalan nimessä, pelasta itsesi ja minut — sillä näin on synti elää ja näin vain epäsopumme yhä kasvaa. Vai pitääkö minun sinut väkisin toimittaa pois niinkuin mielisairaan?

Mutta Mirjam ei lähtenyt. Hänen oli vastenmielistä ajatella poismatkustusta. Hän rakasti ja vihasi omaa kohtaloansa, rakasti ja vihasi yhtaikaa eikä selvästi tajunnut asemaansa.

Kuinka sanomattomasti hän olisikaan toivonut että mies nurisematta olisi sietänyt hänen kaikkia purkauksiaan ja pahoja tuuliaan! Silloin hän vasta häneen olisi kiintynyt! Mutta Orjo osasi olla niin ankara.

34.

Juhannusaatto!

Aurinko paistaa tulikuumasti Korpilinnan etelärinteeseen. Järven laineet kimaltelevat kirkkaasti. Koivun lehvät lemuavat. Käki kukkuu. Tuomi tuoksuu Ulpukkasaaren rannassa. Hietikot heloittavat. Iloiset purjeet pilkoittavat ulapalla. Syrjäkorven kansa soutelee ja purjehtii kovalla äänellä puhellen pitkissä venheissänsä kirkkorantaan. Joka suunnalta näkyy venheitä ja purjeita. Juhla-aaton tunnelma tarttuu kaikkiin. Köyhänkin mökin ukko ottaa aitasta eheimmän takkinsa ja työntyy juhlille. Satoja ihmisiä soutaa Korpilinnan sivu.

Orjo istuu alastomana uimahuoneensa sillalla ja paistattelee itseään päivän paahteessa. Sitten hän hyppää veteen ja sukeltaa. Hän on juuri saanut ensimäisen lattian maalatuksi — nyt täytyy joutua juhlille.

Pikkutytöt ja Jormo puetaan myös juhlapukuihin. Mirjam ja Oihonna ovat pari päivää ommelleet. Lapset juoksevat iloisina ylös portaita näyttämään itseään isälleen.

Orjo katselee pienokaisiaan, heidän kesäisiä pukujaan, nauharuusuja ja polvihousuja ja sanoo:

— No kylläpä te nyt olette koreat.

Pikku Maila keikahuttaa päätään ja kysyy:

— Olemmeko me isän mielestä liika hienot?

"Liika hienot!" Mistä ihmeestä arvaa viisivuotias tyttö noin kysyä?

Orjo pukeutuu itsekkin ulkomaalaiseen polvihousupukimeensa, pistää jalkaansa lumivalkoiset urheilujalkineet, miettii hetken ottaakko ylioppilaslakki vai korea töyhtöhattu, ja rientää rantaan nostamaan purjetta. Punavalkoinen purje liehahtelee iloisesti, kutsuvasti rannassa, venheen punainen laita loistaa siniaaltoja vasten. Kaikki näyttää tänä päivänä niin lupaavalta.

Orjo tuntee itsensä nuorekkaaksi. Hän on reippaalla tuulella, hän on tehnyt työtä koko viikon — kannattaa levähtää juhlapäivinä. Hän on miehuutensa parhaassa iässä.

Mirjam ei halua lähteä juhlille. Hän jääpi — hänenhän täytyykin jäädä — kotimieheksi Erhoa hoitamaan. Piika Kaijakin kun lähtee…

— Kukapas muu jäisi! Et ainakaan sinä! sanoo Mirjam Orjolle. Siinä on hiukan surullista katkeruutta hänen äänessään.

Oihonna astuu venheeseen lumivalkoisessa pukimessa, lumivalkoiset kengät jaloissa.

Venhe irtaantuu rannasta, purje pullistuu, lapset heiluttavat käsiään äidille, joka seisoo surullisena rantakivellä. Nopeasti etääntyy pursi rannasta myötätuulen painamana kohti iloista ulappaa. Orjo pitelee melaa ja purjetta, hänen sielussaan on Mirjamin kuva, Mirjamin, joka jäi seisomaan rantakivelle, silmissään hellä loiste lapsille…

Mutta Orjon edessä teljolla istuu Oihonna, nuori, elämään vielä väsymätön neito, nuoruutensa kukoistuksessa.

Ja Orjo, joka pitelee melaa, ei voi olla katsomatta Oihonnaa suoraan silmiin. Tyttö katsoo vastaan.

Orjosta tuntuu että on suloista katsoa Oihonnan silmiin. Kuka oikein on Oihonna?

… Aivan kuin mies sitä ensi kerran miettisi. Miksi hänen on jollakin tavoin hyvä olla Oihonnan kanssa? Ei mitään hermostusta. Oihonna hoitelee niin hellästi Orjon lapsia — aivankuin ne olisivat hänen omiaan.

Orjo puristaa melaa ja kiinnittää purjetta, venhe lentää, kokka hyrskii. "Miksi ei Mirjam ole samanlainen kuin Oihonna?"

Aviomies ei voi olla vertailematta sisaruksia. Ja vaikka hän tietää että lasten synnyttäminen muuttaa useimmat tytöt toisen näköisiksi, niin hän sittenkin tunteessaan kapinoi että Mirjamkin on muuttunut.

"Vaimo on kautta vuosituhansien vaimo", ajattelee hän viihdyttäen itseään. "Me miehet rakastamme vaimojamme niinkauvan kun he meistä ovat viehättävät, mutta emme suinkaan läpi elämän. Napoleon oli kenties oikeassa tunnustaessaan että mies vaimonsa raskauden aikana kaipaa toistakin naista. Tuo ikuinen riitakysymys. Minä en ikinä uskonut tulevani sille asteelle! Ja nyt kuitenkin… aivankuin… tunnustan ainakin haaveilevani…"

Venhe kiitää, aallot hyrskivät.

— Eikös olekin mainiota? kysyy Orjo.

— No on totisesti! vastaa Oihonna. — Sinä istut siellä perässä kuin mikä prinssi töyhtö päässä.

— Entäs sinä siellä keulassa? Aivankuin olisit konserttiin menossa. Primadonna!

— Ohoo!

Oihonna ei osannut vähääkään laulaa. Orjo muisti sen ja hänessä välähti taas vertaus: "Mirjam sentään laulaa niin kauniisti. Mirjam on siinä suhteessa lahjakkaampi, naisellisempi. Eivätköhän ne naiset, joilta puuttuu laulun lahja, ole jollakin tavoin sydämeltään vajanaiset?"

"Mutta Oihonna pitää laulusta. Hänen sydämensä kaipaa suloisia säveliä. Kerran soitteli Orjo hänelle yli salmen lämpimänä kesäaamuna ja Oihonna kuunteli saaren akkunassa. Vai voisiko se olla hänessä vain muotia?"

— Lapset, lapset, ei saa nousta laidalle!

Iloisesti halkoi venhe viivasuoraan yli ulapan ja laski vanhaan Orjon lapsuudentuttuun valkamaan.

Vanhan pappilan metsä tuoksahti niin suloiselle, kun Orjo ja Oihonna kolmen lapsen kanssa nousi ylös kartanoon, joka upeili kukkivien suurten tuomien takana vihantien peltojensa ja nurmipiennartensa keskessä. Akkunan alla oli valkoinen ruusupensas, ja Orjo ja Oihonna taittoivat sivumennen itselleen juhannuskukat rintaan.

— Ohhoh! vastaanottivat vanhukset, sieltäpä koreina tullaan. Eikö Mirjam olekkaan mukana? Ja lapsikullat…

* * * * *

Orjo ja Oihonna olivat palanneet kylältä, jossa ei mitään juhannuksen viettoa ollut näkynyt. Heti kun aurinko painahti metsän reunan taa, tuli yö viileäksi. Heitä hiukan vilusti ohuissa pukimissaan.

Vanha pappila nukkui. He kiipesivät yläkertaan, jonka pohjoispäässä oli kummallinen kaksiosainen huone, joista toinen oli pimeä ja alempana, toinen avara ja valoisa. Huoneita erotti toisistaan ainoastaan suuri, läpinäkyvä, verhoton lasiovi. Orjon ja Oihonnan saapuessa Korpilinnasta oli vanha ruustinna sanonut: Tehän olette yhtä perhettä, saatatte nukkua pohjoispäässä molemmat.

Orjolle oli vuode tehty pimeään huoneeseen, Oihonnalle valoisaan; lapset makasivat perempänä.

Orjo ja Oihonna, kiivettyään yläkertaan, menivät molemmat ensiksi valoisan huoneen akkunaan. Se oli sellainen akkuna, jonka ääreen jokaisen täytyi mennä ennenkuin aikoi nukkumaan.

— Katso Oihonna, katso tätä erämaan juhannusyön näköalaa! puheli Orjo puolittain kuiskaamalla. — Katso tuota kaukaista järven selkää, katso tuota totista rämekorpea, katso pientaren pihlajia ja noita ikuisia pappilan riihiä. Tätä olen lapsuudestani saakka ihmetellyt, mitä tämä kaikki sisältää. Ja tiedätkö, mitä siinä on!

— Mitä siinä sitten on? kysyi Oihonna tuijottaen kesäyön valkeuteen.

— Alakuloisuutta! Ei mitään muuta kuin alakuloisuutta! saneli Orjo itsekkin alakuloisena. — Pohjatonta, muuttumatonta erämaan kankeata henkeä. Tekee mieli hypätä akkunasta alas heilimöivään ruispeltoon ja huudahtaa: herää kirottu velho!

— Sinähän nyt kummasti puhut, Orjo!

— Puhunko, Oihonna?

Orjo etsi tytön katsetta. Tyttö katsahtikin häneen ja Orjo koetti tunkeutua syvemmälle sinne, jonne päästään ainoastaan silmien valon kautta.

Mutta tyttö ikäänkuin säpsähti: "älä huoli kulkea niin syvälle." Hän sulki äkkiä silmiensä portin, jonka jokainen neitsyt paiskaa kiinni milloin pelkää varkaita.

Oihonna haukotteli toverillisesti ja ojensi kätensä:

— Hyvää yötä Orjo! Mene nyt nukkumaan!

Orjo tarttui tytön käteen ja sanoi leikillisesti:

— Lasiovenko taa?…

Oihonna ei mitään sanonut.

Orjo silmähti ympärilleen. Siinä makasivat hänen lapsensa niin suloisesti punoittavin poskin vuoteissaan. Lasioven edessä seisoi tavattoman leveä, kahdenmaattava vanhanaikuinen sänky, joka nähtävästi tällä kertaa oli aijottu Oihonnaa varten. Nurkassa, hiukan lasioven suojassa, oli tosin yksi varavuode pakkilaatikkojen päällä, mutta sen makauksia ei oltu järjestetty. "Tuossa leveässä vuoteessa me makasimme Mirjamin kanssa, silloin kun meillä ei vielä ollut lapsia", muisti Orjo. "Ja meistä se oli maailman suloisin sänky", lisäsi hän ajatuksissaan ja huokasi huoneen täydeltä.

— Mitäs huokailet? tokaisi tyttö tahallaan proosallisesti.

— No en kerrassa mitään! pani toinenkin tarttuen taktiikkaan.

Ja hän astui huolimattomaksi tekeytyen pimeään huoneeseen ja riisuutui nopeasti.

Mutta hänellä oli äärettömän ikävä. Tällainen juhannusyön vietto oli hänestä järjetöntä. Sydän kaipasi jotakin iloisempaa, jotakin vapauttavampaa.

Hän makasi vuoteessaan ja häneen tuli omituinen hermokuume eikä hän voinut nukkua. Hiki vuoti virtanaan hänen ruumiistaan. Hän tahtoi pestä ruumiinsa, mutta huomasi ettei pesukojeita ollut hänen huoneessaan, ne olivat kaikki lasioven takana. Hän oli siitä jollakin tavoin hyvillään.

Lasioven läpi näkyi se leveä sänky ja hän kuvitteli Oihonnan siinä nukkuvan. Hän tuskin uskalsi katsoa suoraan lasioven läpi, ettei Oihonna tuntisi hänen katsettaan. Mutta yön kuluessa hän huomasi ettei leveässä sängyssä ketään ollutkaan. Hän nousi lattialle ja näki lasioven läpi Oihonnan nukkuvan nurkkavuoteessa. Miksei Oihonna siis ollut mennytkään nukkumaan hänelle aijottuun sänkyyn, vaan oli vetäytynyt syrjään? Orjoa tämä neidon ujous viehätti.

Ennenkaikkea hän tunsi että Oihonna oli neito. Miksi hän nyt sen niin tunsikin?

Hän pidätti hengitystään ja kuuli oman sydämensä rajun sykinnän. Nyt — komensi hän järkeään, mutta järjen tiellä oli joku ihmeellinen jarru, hän ei liikahtanut, makasi vaan ja — värisi hikimärkänä…

Ääretön ikävä häntä kalvoi, pohjaton toisen ihmisen kaipaus. Yön tunnit kuluivat — Orjo vaipui horrokseen, kummalliseen horrokseen, josta ei itse ymmärtänyt, oliko se unta vai totta. Hän ikävöi, ikävöi — yhtäkkiä avautuu lasiovi ja Oihonna laskeutuu kirkkain silmin ja hymyhuulin hänen luokseen, tulee vuoteen viereen, silittelee Orjon päätä, kumartuu suutelemaan otsalle — Orjo itkee liikutuksesta: tule! hän kuiskaa, tyttö kulta! Tule ja lohduta!

Mutta silloin — mitä tämä on? — tyhjyys, pimeä huone…

Orjo säpsähtää: hieroo silmiään, — milloin Oihonna meni? Hän uskoo Oihonnan käyneen, hän ei siinä löydä muuta kuin luonnollisuutta ja hän siunaa, kuinka suloinen oli Oihonna ja luonnollinen.

Hän uskoo Oihonnan todella käyneen — Jumala hänet muka lähetti, kuuli miehen rukouksen, lähetti — mutta tuskin tiesi tyttö itsekään, mii korkeampi voima hänet pani unessa tekemään. Näin hän intohimonsa vallassa kuvittelee.

Hänen täytyy saada selko, kävikö tyttö vai oliko hänen tuntemuksensa horroslumousta. Ja Orjo nousee ja hiljaa naputtaa lasioveen.

— Oihonna!

Neidon vuoteesta kuuluu risahdus.

— Älä säikähdä, Oihonna, — sanoo Orjo miehekkään rauhallisesti — minä käyn ottamassa pesuvettä.

— Käy vaan! sanoo Oihonna.

Orjo astuu sisään, menee pesukaapille, näkee Oihonnan vetäneen peiton hiuksiinsa asti… Orjo palaa huoneeseensa, ja huuhtelee ruumiinsa raittiilla pyyheliinalla… Ja hän palaa yhtäkkiä takaisin ja astuu suoraan Oihonnan vuoteelle istuutuen reunalle.

— Oihonna! älä pelkää! kuiskaa hän. — Ethän pelkää minua?

— En! sanoo tyttö lujasti, mutta vetää häveliäästi peiton silmiinsä saakka ja pyörähtää selin.

— Kuule Oihonna, kummallinen asia, jatkaa Orjo, — sano minulle rehellisesti: olitko sinä äsken minun luonani?

— Mitä sinä hulluttelet? mutisee tyttö.

— Sinä olit minun luonani! sanoo Orjo.

— Älä viitsi, Orjo!

— Sinä olit minun luonani! vakuuttaa aviomies. — Ilmielävänä! äsken!

— Mene pois, Orjo!

— Pelkäätkö?

— En!

— No älä siis käske pois. Anna minun edes istua hiukan. Minä en ole nukkunut koko yönä. Minulla on niin äärettömän ikävä …

Tyttö ei sano mitään.

— Oihonna, älä ujostele, anna minun pidellä sinua kädestä.

Hän tavottelee tytön kättä, mutta tyttö kätkee sen.

Orjo istuu hievahtamatta, puhumatta. Tyttö makaa selin häneen, peitto hiuksiin asti vedettynä. On niin äärettömän hiljaista että luulisi lastenkin kuolleen. Vaalea kesäyö kajastelee huoneessa. Eikä mitään tapahdu. Mutta syvän hiljaisuuden takana, miehen rinnassa, hermostossa, aivoissa, järjessä ja sydämessä riehuu kova taistelu. Mitä minä teen? Miksi en tee jotakin? Juuri nyt? Juuri tällä hetkellä?

— Mene nyt, Orjo hyvä! lausuu tyttö rukoilevasti peiton alta.

Yksi ainoa äänen siveä sulosävy tekee Orjosta hyvän ihmisen.

Hän menee. Palaa huoneeseensa, panee lasioven kiinni ja nukahtaa aamu-uneen.

Palvelijatar kolkuttaa ulko-oveen, tuopi raskasta teetarjotinta.

Orjo säpsähtää: mitähän palvelijatar mahtaakaan ajatella, kun ovi on sisäänpäin säpissä ja he, Oihonna ja Orjo, lukkojen takana — kahden.

Oihonna vielä makaa, odottaa että Orjo ensin pukeutuisi.

— Oihonna! sanoo Orjo lähtiessään alakerrokseen täydessä juhlapuvussaan. — Älä huoli kertoa sitten kotona että minä istuin sinun vuotees reunalla. Tiedäthän että Mirjam on siinä tilassa…

— Enpä tietystikään! vastaa Oihonna.

Orjo ei huomaa neidon äänessä mitään muutosta. Ja hän iloitsee ettei Oihonna ole hänen suhteensa sen ujompi. Vielä likemmäs hän häntä tahtoisi päästä, vielä likemmäs — hän tahtoisi tehdä Oihonnasta suloisen välittäjän itsensä ja Mirjamin välille. Tyttö on varmasti kaitselmuksen lähettämä pelastaja, sovittaja ristiriidassa…

* * * * *

Seuraava yö.

Oihonna ja Orjo ovat olleet kylän herrain ja naisten seurassa. On leikitty ulkoilmassa avaralla nurmipihalla ja oltu hurjalla tuulella. Oihonna on ollut leikin kuningatar ja Orjo leikin kuningas. Sillä molemmat ovat mainioita kilpajuoksijoita eivätkä helposti antaudu kiinni. Molemmilla taipuu ruumis äkkikäänteissä, molemmilla on vahvat keuhkot. "Te olette pulska pari", ovat muut kilpajuoksijat tunnustaneet. Oihonna on johtanut uutta leikkiä "Kolmas pyörä pois" ja nauranut sydämensä pohjasta. Orjo on tuntenut itsensä tänä juhannusiltana kymmentä vuotta nuoremmaksi, jollei vieläkin nuoremmaksi kuin silloin kun hän meni kihloihin Oihonnan sisaren kanssa. Jospa hän silloin olisi ollut näin vahva! Näin elämänhaluinen ja seuravilkas? Ja jospa hänen eteensä silloin olisi sattunut noin komea tyttö —!

Hän ei voi olla ajattelematta Oihonnaa. Oihonna on — sen hän huomasi vasta ulkoleikissä — hurmaava. Kummallista ettei hän sitä ennen ole huomannut! Kyllä hän on tiennyt että kälytyttö on nuori, mutta ei hän ole ennen tiennyt että hän myös todella voi viehättää miestä. Hän on pitänyt häntä kiukkupäisenä, rumanpuoleisena tyttönä — ja nyt yhtäkkiä? Valkoinen leninkikö, valkoiset jalkineetko — nuo neitseellisesti ulospäin ponnahtelevat jalatko sen tekevät? Ei — he kuuluvat sielullisesti, salaperäisesti yhteen — hän ja Oihonna — siitä tämä kasvava kiintymys.

Orjo on salaisesti huumeissaan ja äärettömän onnekas ettei Oihonna ole mitään huomannut toisen yön nukkumisesta. Ettei hän siitä ole puhunut alakerroksessa eikä pyytänyt uutta yösijaa.

He astuvat taas yhdessä Oihonnan huoneeseen ja menevät pohjan valoisan akkunan eteen.

Ja Orjo alkaa puhua.

Hän puhelee nyt Mirjamista. Uskoo Oihonnalle nykyiset huolestuneet tunteensa Mirjamin suhteen. Mainitsee muutamia piirteitä Mirjamissa. Selittää, millä tavalla Mirjam on häneen vaikuttanut. Koko hänen elämäänsä! Ja mitä siitä olisi voinut tulla, jos Mirjam olisi ollut vähän toisenlainen. Edes vähänkään…

— Miksikä menitte naimisiin? sanoo Oihonna.

— Niin, miksi! sanoo Orjo alakuloisesti. — Tiedätkö, Oihonna, minun piti joutua onnellisimpaan avioliittoon — juuri minun — minulla oli siihen edellytykset…

— Ja minä luulen, Orjo, sanoi Oihonna jollakin tavoin pidättäen itseään, että sinunlaisesi miehen kanssa ei kestäisi kukaan muu kuin — Mirjam.

— Mitä sinä puhut, Oihonna? huudahtaa aviomies. — Senkö tähden vain että hän on sisaresi, sinä teet hänestä parhaan?

— Niin, vastaa Oihonna kiivaasti, minulle tekee niin pahaa, kun sinä arvostelet Mirjamia!

— Minähän koetan vain selittää asemaani. He ovat pitkän aikaa vaiti.

— Mene nyt nukkumaan, Orjo! sanoo Oihonna.

— En mene, sanoo Orjo jäykästi, alakuloisesti. — Sinulle juuri minä tahdon puhua. Tiedät että Mirjam on raskaana…

— Mutta herrannimessä, miksi saatat hänet siihen tilaan iskee Oihonna säälimättömästi.

Orjo iskee häneen silmänsä sanojen asemesta. Sitten hän sanoo:

— Sinä et ole naimisissa, Oihonna, etkä vielä tiedä avioliiton salaisuuksia.

— Enkä tahdokaan tietää. Mene nyt!

— Oihonna! sanoo Orjo hetken mietittyään tytön kiihkoa. Suo anteeksi että sinua valvotan, mutta tämä on ehkä niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin saan sinulle vapaasti puhua. Oletko ajatellut että Mirjamin ja minun välit ovat jo sellaiset…

— Ottakaa avioero! sanoo Oihonna. Ja sitten hän kuin itsekseen huokaisee:

— Voi jos Mirjam saisi edes kuolla. Sellaisten kärsimysten jälkeen…

— Ja sinä Oihonna uskot tietysti että Mirjam on viaton ja ettei minulla ole kärsimyksiä. Minulla! sanoo hän painostavasti samalla tuntien kuinka mahdotonta ihmisen on todistaa kokemuksiaan toiselle.

— Uskon kyllä, mutta…

He keskustelevat ja väittelevät yli puolen yön. Väliin tyttö luottavasti kirkkain silmin katsoo Orjoon, sisarensa mieheen, ja muuttaa äänensä lempeäksi.

Vihdoinkin ojentaa Orjo kätensä ja Oihonna tarttuu siihen. Orjo pitelee tytön kättä tavallista kauvemmin omassaan ja sanoo:

— Minä tahdoin vain nähdä, oliko sinussa sydäntä vai ei. En mitään muuta tarkoittanut. Eikä sinun tarvitse peljätä että minä tänä yönä tulen sinua häiritsemään.

Hän vetäytyi lasioven taa ja meni pian vuoteeseensa. Unta odotellessa kaikui hänen sydämessään vain yksi lause Oihonnan suusta: "Mirjam sinusta aina on puhunut niin lämpimästi — se ei voi olla muuta kuin rakkautta."

Oh tätä helvetinpolttavaa ristiriitaa! Miksi eivät ihmiset edes avioliitossa ole sitä mitä he todellisissa tunteissaan ovat? Kaikkialla naamarit!

Orjo nukahti väsyneenä. Mutta tänä toisena yönä oli Oihonnan vuoro valvoa ja hikoilla vuoteessaan.

35.

Kesä oli kauneimmallaan. Nurmi tuoksui, lehtipuut lemusivat pöyhistelehtien rannoilla, linnut liversivät kiitosta poikueista, jotka olivat kohta valmiit lentämään pesästään — vesilinnuilla uivat poikueet pitkänä jonona perässä.

Laine oli haalea ja kimmelsi raukeana, aurinko paistoi huumaavan kuumasti. Ja erämaan saaren vehmaita rantoja kiersi jättiläisseppele ummuilleen puhjenneita helakanpunaisia orjan ruusuja, joiden juurilla hohteli lumivalkoinen kaino kielonterttu, levittäen suloista, väkevää tuoksua läpi vakavan havumetsän.

Sellaisena päivänä Orjo ja Oihonna läksivät Ulpukkasaaresta noutaaksensa postin kylältä. Kun he jo olivat menossa puolivälissä salmea, huusi Mirjam heidän peräänsä:

— Mitä varten Oihonnan piti mukaan? Eihän tuo soudakkaan! Yhtä hyvinhän minä voisin istua perässä joutilaana.

Orjo oli henkeään pidättäen ja airoja koholla lepuuttaen kuunnellut, kun Mirjam alkoi huutaa. Nyt hän mitään vastaamatta laski aironsa veteen ja nykäisi venheen voimakkaaseen liikkeeseen.

Oihonna näytti neuvottomalta eikä osannut mitään vastata sisarelleen.

— Siinä se taas oli, äänsi Orjo kuin itsekseen.

Mutta kuta edemmäs he pääsivät saaresta, jossa Mirjam eleli lasten kanssa, sitä iloisempi mieliala valtasi väkistenkin kummankin. Luonto oli liian kaunis pitääksensä heitä siinä synkässä mielentilassa, jonka nykyään joka päivä Mirjamin ja Orjon välinen hermotila vaikutti. Tuntui vapauttavalta päästä pariksikaan tunniksi irti kotihengestä! Oihonna tunsi sen yhtä hyvin — Oihonna, jonka täytyi auttaa Mirjamia lastenhoidossa ja jonka hermot eivät kestäneet yövalvontaa senkään vertaa kuin lasten äidin.

Orjo, soutaessaan etuteljolla, alkoi kertoa iloisia juttuja Oihonnalle. Ja Oihonna innostui kyselemään, vieläpä poikkesi tavallisesta umpimielisyydestään ja kertoi hänkin puolestaan tuttavuuksistaan. Kertoi uljaasta laulajanuorukaisesta, joka oli hänen kanssaan leikkinyt kuin lapsi.

— Ei olisi kummallista, jos häneen kaikki tytöt rakastuisivat! Hänellä on niin kauniit silmät.

— Pyh! pani Orjo ylimielisesti. — Kaikenlaisia mamsselleja sinäkin Oihonna ihastelet.

— Annas nyt minäkin soudan! pyysi Oihonna äkkiä ikäänkuin muistaen Mirjamin sanat.

— Tule vaan, sanoi Orjo ja asettui itse venheen pohjalle olkihattu silmäin päälle, mutta niin että voi tirkistää soutavaan neitoon. Ja siitä hän sitten alkoi lasketella yhä hauskempia juttuja.

— Sinä olet mainio! kehui Oihonna nauraen.

— Ja tämähän on kerrassaan ihanteellista syntisten vaellusta, riemuitsi Orjo, — antaa nuoren tytön kauniina kesäpäivänä tuuditella itseään yli ulapan. — Kuules Oihonna, me taidamme nyt soutaa suoraan paratiisiin…

Hän iski katseensa iloisesti niin syvälle Oihonnan silmiin ettei tyttö ehtinyt eikä nähtävästi tahtonutkaan niitä sulkea tuolla ennenmainitulla sulkulaitoksella.

"Oihonna on suloinen", ajatteli aviomies. "Jumala on hänet lähettänyt minulle Mirjamin katkeruuden balsamiksi. Minun on niin helppo ja hyvä olla Oihonnan kanssa, kuljinpa missä hyvänsä. Minun ei tarvitse kuin katsahtaa häntä silmiin ja saada yksi vastakatse, niin kaikki hätä ja onnettomuus sielussani tyrehtyy ja minä kiitän Jumalaa että elämässä sentään on auringonsäteitä."

— Oihonna, joko väsyt? Sinä soudat hurjasti. Kyllä minä tulen…

— Lepää sinä vaan, maalarimestari. Ja tyttö souti raittiisti. Kun he olivat saapuneet kylän rantaan, niin he kaahlimalla molemmat astuivat alas venheestä nauttien lämpöisestä rantavedestä.

— Ihan tekisi mieli uimaan! sanoi tyttö. Jos uitaisiin yhdessä? laski mies pilaa.

— Jää sinä uimaan — minä menen edeltä postiin.

Mutta he menivät yhdessä, istuivat kumpikin tienreunaan toinen toiselle puolelle rantatietä ja panivat jalkineet jalkaansa ennenkuin astuivat sisään kylän piiriin. Rinnakkain he sitten — valkoisissa jalkineissa — astuivat kylän raitille.

Ja minne mies meni, sinne seurasi neitokin, ja Orjosta tuntui että Oihonna häntä piti hyvänä ystävänä, joka tiesi mitä tahtoi. Tuttavat katsoivat heitä hymyhuulin, uteliaat kurkistivat akkunoista, kauppiaat olivat heille kohteliaat…

Miksi heistä yhtäkkiä niin väkevästi tuntuikaan että he kuuluivat yhteen, he — juuri he, kuvitteli Orjo tytönkin puolesta, — vaikka kohtalo heidät oli eroittanut ennenkuin yhteenkuuluvaisuus tuli selville? Tyttö muka tunsi sen itsetiedottomasti — hän ei olisi sitä ikinä kenellekään tunnustanut! — mutta Orjo sekä tunnusti sen itselleen että oli valmis tunnustamaan sen koko maailmalle… Hän, Orjo ja tuo Oihonna, olivat muka jumalallisen järjestyksen mukaan luodut toisilleen…

Se oli suloinen pyörrytys kesähelteessä suurten kyläkoivujen siimeksessä. Orjo ei tehnyt itselleen selkoa, mitä hänessä paraikaa tapahtui, hän antautui huumeelleen ja nautti myötävirrasta, ja hänestä näytti että tyttö laski huimaa vauhtia sitä samaa myötävirtaa hänen rinnallaan. Mutta yhtäkkiä mies tuli surulliseksi, hän muisti että Oihonna pian lähtee pois paikkakunnalta — kenties iäksi — kenties menee kihloihinkin jonkun kanssa ja hänen, Orjon, kaunis kesäidylli särkyy. Hän jää yksin Mirjaminsa kanssa — oh, saattaa tapahtua että Mirjam kuolee — hänen elämänsä käy yhä orvommaksi, mutta Oihonna on silloin poissa ja luultavasti siteissä jonkun kanssa. Luonteensa mukaan hän aina näin ajatteli vain itseään ja omien intohimojensa tyydytystä.

Oliko synti ajatella että Oihonna jollakin tavoin voisi joutua Mirjamin tilalle, jos Orjo jäisi leskeksi?

— — —

"Oihonna lentää minulta kuin lintu käsistä. Enkö voi ja enkö saa hänelle antaa mitään merkkiä mitä hänestä sisimmässäni ajattelen?"

Aviomies ei suinkaan selvästi ajatellut, kaikki oli hänessä vain väkevää vaistoa, herkkää, hellää tunnelmaa.

Hän säpsähti itseänsä: "Minäkö, rehellisin aviomies, joka en edes nuorena miehenä ole vietellyt ainoatakaan tyttöä, minäkö nyt, lasten isänä, suunnittelen niinsanottua luvatonta rakkautta — vaimoni seljän takana?"

Orjo ja Oihonna palasivat venheelleen. Päivä paistoi yhä hempeämmin. He riisuivat taas jalkineensa ja lykkäsivät kaahlien venettä ennenkuin siihen nousivat.

— Minä soudan ensiksi, sanoi Orjo ja riisui takkinsa niin että ohut keltainen kesäliivi tuli näkyviin ja väljät silkkipaidan hihat lepattivat tuulessa.

Oihonna ohjasi venhettä. Hän katsoi Orjoon hymyilevin huulin ja Orjo antoi katseensa tuontuostakin viivähtää neidon silmissä. Heidän keskustelunsa oli niin toverillista, niin sydämellistä.

— Miksi et sinä Oihonna jää Korpilinnaan, kun Mirjam matkustaa! Minä olin sinuun niin tyytyväinen, kun kerran viikon olit emäntänä ja Mirjam viipyi pappilassa, puhelee Orjo.

Mutta tyttö sanoo:

— Ei, kyllä minä matkustan yhdessä Mirjamin kanssa. Mutta minähän tulen syksyllä takaisin.

— Jumala ties, tuletkokaan, epäilee Orjo.

— Miksi en tulisi? kysyy tyttö huolettomasti.

— Siksi että muuttolinnut, jotka kerran kesällä ovat lentäneet etelään, eivät palaa vielä syksyllä takaisin.

— Näyt pitävän minua lintuna.

— Lintuhan sinä olet…

Airot loiskuttavat, laine kimmeltää, lenseä etelätuuli puhaltaa unisesti pitkin ulappaa.

— Minne asti sinä soudat? kysyy tyttö.

— Tuonne Tuuliniemen kohdalle, vastaa mies miettivästi.

Todentotta: Orjo miettii jotakin, punnitsee sielussaan ja näyttää hajamieliseltä.

— Mikä sinulle tuli, Orjo? kysyy tyttö osanottavasti. — Sinä muutuit yhtäkkiä aivan kalpeaksi?

— Nukuin taas huonosti viime yönä…

— Minä tulen nyt soutamaan, pyytää tyttö.

— Ei vielä, vastaa aviomies. Hän katsahtaa ympärilleen. Ei ainoatakaan muuta venhettä ole näköpiirissä, kaukaisten mökkien rannoilla ei näy ainoatakaan ihmistä, kesähelteen hiljaisuus leijailee aalloilla. Soutaja katsoo tyttöön rukoilevasti, sielullinen tuska värähtää hänen silmissään — hän tuntee itsensä heikoksi kuin kaatuvainen ja tahtoisi tarttua kiinni johonkin ettei kaatuisi…

— Päästä minut nyt soutamaan, Orjo hyvä! pyytää tyttö kauniisti.

— Tule siis! vastaa soutaja ja nousee seisoalleen. "Nyt jos koskaan tai ei koskaan", leimahtaa hänessä sekava päätös. Oihonna astahtaa häntä vastaan solakkana ja viehkeänä valkoisessa puvussaan — heidän täytyy sivuuttaa toisensa niin likeltä että kummankin on pakko väistää toisiansa.

Ja silloin yhtäkkiä Orjo kiertää käsivartensa lujasti Oihonnan vartalon ympäri, kallistaa päänsä ja painaa pikaisen suudelman neidon huulille…

Oihonna riuhtaisee itsensä hurjasti irti, viskautuu teljolle, tarttuu airoihin ja iskee airon lavat niin raivokkaasti veteen että vesi roiskahtaa korkealle molemmin puolin venettä. Hän on niin hämmästynyt, ettei muutamiin sekunteihin saa sanaa suustaan, hänen kasvoillaan käy kummallinen värileikki, suupielet värähtelevät, silmät iskevät vihan kipunoita, hän puristaa yhtaikaa huuliaan yhteen ja airoja voimakkailla kourillaan. Sitten hän purskahtaa puhumaan:

— Tätäpä en koskaan olisi uskonut Orjo Koreliuksesta! Jos keneenkään olen luottanut, niin sinuun! Hyi!

Orjo, rikollinen aviomies, nähdessään suhteensa nyt muuttuneen, on silmänräpäyksessä tajunnut vaaran suuruuden ja asettuu puolustusasemaan. Hän ryömii niin lähelle Oihonnan jalkoihin että tyttö aivan hyvin voisi potkaista häntä kasvoihin siinä soutaessaan paljain pohkein.

— Älä suutu, Oihonna. Sinä olet — lähinnä Mirjamia — ainoa tyttö koko maailmassa, jota minä olen suudellut.

Tästä, siitä ettei ollut uskaltanut suudella, vaikka olisi alati kauheasti halunnut, koetti hän aina saada itselleen erikoista ansiota!

— Hyi! pani tyttö sähisten kuin kissa ja kiskoi intohimoisesti airoillaan.

— Mutta minulla halutti sinua suudella, halutti niin kauheasti — tämä kaunis kesäpäivä — oliko siinä mitään pahaa?

— Ja vasten toisen tahtoa! sähisi neito.

— Mutta milloin te tytöt ilmoitatte tahtonne? Ette milloinkaan! muistutti Orjo. — Tehän aina teeskentelette.

— Se riippuu siitä, kenelle teeskentelee! sanoi tyttö ankarasti, purren huuliaan tiukasti yhteen ja soutaen vimmatusti. Orjo oli varma siitä ettei tyttö tiennyt tällä kertaa soutavansa mainiosti. Hänen mielenkuohunsa valui airojen kärkiin.

— Oihonna, Oihonna, Oihonna!?

Orjo katsoi voimakkaasti tyttöä kasvoihin etsien hänen silmäystään.

Mutta tyttö koetti kääntää päätään oikealle ja vasemmalle silminnähtävästi harmitellen että täytyi näinkin paljon itseään näyttää. Ettei päässyt pakoon!

— Oihonna, jatkoi Orjo rauhallisesti, rauhoittavasti, sisässään väristen oudosta pelosta, — katso minua silmiin — niinkuin ennenkin. Katsothan?

Tyttö naurahti kummallisesti, mutta Orjon sydän riemuitsi salaa — hänestä näytti että Oihonnan vihastus oli jo lauhtumassa, että se oli vain hämmästystä ja että hänen silmiensä raoista pilkisti ystävällinen säde Orjoa vastaan.

Sitten kumpikin oli pitkän aikaa ääneti ja vene liukui kohisten pitkin selkää.

Ulpukkasaari oli näkyvissä ja lasten iloiset huudot alkoivat raikua rantahiekalta korviin.

— Aijotko kertoa Mirjamille? kysyi Orjo matalalla äänellä.

— Enpä tietysti! tiuskasi tyttö.

Orjosta näytti että tyttö tahallaan tekeytyi kovemmaksi kuin olikaan.

— Lupaan etten sinua toista kertaa suutele. Kunhan vaan et minua pelkää. Se minulle on tärkeintä ettet minua pelkää! saneli aviomies surunvoittoisesti. Hän näki Mirjamin laskeutuvan rantaan…

— Ethän minua pelkää? kysyi hän vielä kerran kuiskaamalla. Ja Oihonna vastasi lyhyesti:

— En.

Tämän jälkeen he kumpikin ottivat päällensä sen naamarin, jota heidän viime aikoina aina oli täytynyt käyttää Mirjamin läsnäollessa. Venhe töksähti hiekkaan ja lapset kiipesivät kilvan venheeseen. Mirjam seisoi taampana.

36.

Sitten vasta tapahtui räjähdys. Suudelma oli vain sytytyslanka, dynamiitti oli tytössä ja sytyttäjänä toimi mies, joka tulitikkujensa kanssa varomattomasti liikkui ruutikellarin lähellä.

Asia kehittyi seuraavasti. Sitten kun Oihonna oli toipunut suudelman vaikuttamasta mielenliikutuksesta — hänelle sattui aina suuttumuksen jälkeen kouristus-kohtaus, jonka hän tarkoin salasi — souti Orjo saareen ja pyysi Mirjamin kautta, että Oihonna saisi tulla hänelle toveriksi maalaamaan pirtin laveata lattiaa Korpilinnassa.

Minä olen niin sielullisesti tympääntynyt ainaiseen maalaamiseen etten mitenkään jaksa yksin sitä maalata tänä iltana, selitti hän Mirjamille.

— Mutta saatanhan minä tulla, — ehdotti Mirjam.

— Sinä?

Orjo katsoi kummastuneena vaimoonsa.

— Niin, olemmehan ennenkin maalanneet yhdessä, huomautti Mirjam.

— Ei, sanoi aviomies, Oihonnalle on se helpompaa ja ymmärräthän, Mirjam rukka, miksi minä en sinua tahdo seurakseni nykyään.

— No miksi? kysyi vaimo.

— Siksi että teemme syntiä sanoillamme.

— Ja Oihonnan kanssa ette tee? sanoi vaimo.

— Emme ainakaan sanoilla.

— Hyvä on, sanoi Mirjam ja huusi sisartaan: Oihonna, lähde nyt Orjon kanssa.

— Mutta enhän ole milloinkaan maalannut, sanoi tyttö.

— Minä opetan, sanoi aviomies. —

Kummallista tosiaan oli että Mirjam antoi perään ja että Oihonna taipui! Orjo oli salaisesti hämmästyksissään. Jos kohta oli totta että hän oli tympääntynyt työhönsä, jota hänen aina täytyi tehdä yksikseen, niin oli hän tällä kertaa ainoastaan kokeeksi pyytänyt tyttöä toverikseen, nähdäkseen oliko Oihonna todella antanut hänelle anteeksi suudelman.

Pian oli Oihonna puettuna Mirjamin vanhaan hameeseen ja maalipuseroksi lupasi Orjo hänelle omansa Korpilinnan puolelta.

Mies pani merkille että tyttö nyt venheeseen astuttuaan erikoisesti varoi paljaita jalkojaan näkymästä. "Miksi hän noin?" ajatteli mies. — "Tahtooko hän olla minua kiihoittamatta? Eikö hän usko etten häntä toistamiseen suutele?"

— Sinä olet niin maalaisemännän näköinen, virkkoi Orjo.

"Merkillistä", hän ajatteli samalla: "hän saa panna päällensä kuinka ruman puvun tahansa, minä pidän hänestä sitä enemmän."

Reippaasti kävivät he työhön käsiksi. Suuri maalimalja pantiin keskelle avaraa lattiaa ja kumpikin kävi siihen kastamassa jättiläissuurta sivellintä. Hyvin likellä toinen toistaan he maalasivat palkin palkilta — Orjo kummasteli ettei tyttö pyrkinyt hänestä kauvemmaksi, vaikka oli siihen tilaisuudessa. Mutta paitsi suurta maalimaljaa seisoi lattialla myös kaksi pienenpientä lasimaljaa, joita kumpikin maalari siirteli takanaan ja kun olivat maalanneet määrätyn alueen, ottivat he pienet lasimaljat käteensä ja maistoivat tilkan kullankeltaista nestettä. Ja silloin tyttö aina nauroi niin että hampaat hohtivat.

— Kippistä!

— Kippis!

— Sinä olet kekseliäs, Orjo.

— Sima mehiläiselle ei tee koskaan pahaa. Vahinko ettei punssia ole enempi.

— Minulle on tässäkin kylliksi.

— Sinä lipostelet kuin kärpänen maitoa.

— Sinä olet minua sanonut linnuksi, mehiläiseksi ja kärpäseksi. Mikähän lopulta lienen? nauroi tyttö iloisesti.

— Kun vaan varot ettet pistä kuin ampiainen, niin minä puolestani olen tyytyväinen. Sinä olet mainio maalari!

— Älä nyt imartele!

— Ihan tosiaan. Sinun kanssasi joutuu työ ja aika rientää hauskasti. Tämä on minun suloisin maalauspäiväni. Kerran me Mirjamin kanssa…

— No, mikset sano? kysyi tyttö.

— Niin, muistan vaan, kun viime syystalvena eräänä yönä Mirjamin kanssa maalasimme tätä samaa lattiaa.

— Mitä siinä sitten oli ihmeellistä? uteli tyttö huolettomasti.

— Se vain että olimme hyvin vähillä vaatteilla, kun pirtti oli lämmitetty niin kuumaksi.

— Nyt sinä taas liioittelet, Orjo.

— Kysy Mirjamilta.

He vaikenivat. Orjo muisti, kuinka suloiselta tuo talviyö hänestä oli tuntunut, kun isäntä ja emäntä lasten nukkuessa kynttiläin ja lamppujen kirkkaassa valossa puuhailivat. Mirjam ei silloin vielä ollut tietänyt tulleensa raskaaksi…

— Oihonna, nyt minä maalaan sinun nimesi lattiaan. Ikuiseksi muistoksi!

Tyttö katsoi veikeänä, kun Orjo siveltimellään kiireesti kaarteli valtavan isoja kirjaimia.

— Sinä olet taiteellinen.

— Vähintäänkin! Paha vaan että tämä, koreus täytyy hävittää. Hävitäppäs likka oma nimesi.

— Hävitetään yhdessä.

Kilvan he tuhrivat palkit sileäksi niin että pensselit tupsahtivat yhteen.

— Joko sinua väsyttää?

— Ei vähääkään!

— Maalataan sitten yhdessä etehisenkin lattia.

Ja he jatkoivat työtään.

Aurinko ei vielä ollut laskenut päilyväin salmien taa, kun he lykkäsivät veneen vesille palataksensa saareen illalliselle.

— Nytpä ruoka maistaa!

Orjo tunsi itsensä niin tyytyväiseksi tämän päivän työhön. Näin juuri — hän ajatteli sen käydä pitää. Kun nuori tyttö olisi rinnalla muissakin puuhissa, niin elämä olisi silkkiä eikä mieli milloinkaan pääsisi masentumaan. Hän tahtoi pyhästi varoa ettei enää koskaan loukkaisi Oihonnaa odottamattomilla lemmenpuuskilla. Siinä oli hänelle, aviomiehelle, kylliksi että sai seurustella neidon kanssa toverillisesti ja vapaasti. Ja hän oli äärettömän kiitollinen Oihonnalle että Oihonna oli käyttäytynyt aivankuin heidän välillään ei mitään olisi tapahtunut.

Voi kuinka minä olen tyytyväinen että sinä minua autoit tänä iltana, sanoi Orjo meloen hiljaa venettä. Millä minä sinut palkitsen? Uskotko että minä maksan sinulle tästä illasta ainakin markan neliömetriltä maalauspalkkaa. Sanokaamme summamutikassa viisikymmentä markkaa.

— Miksi ei sata? laski tyttö leikkiä.

— Olkoon menneeksi, Oihonna. Minä maksan sinulle sata markkaa.

— Sinä?

— Minä!

— Et ikinä raahtisi, jos olisin niin hullu että tahtoisin!

— Sepä nähdään! väitti Orjo salaperäisesti. Sinä näyt luulevan minua visuksi. Minä olen valmis sinulle lahjoittamaan — koko Korpilinnan.

— Älä viitsi! pani tyttö.

— Niin, sanoi aviomies synkästi. — Mitä minä tällä talolla teen. Ihminen ei näy olevan sen onnellisempi, vaikka on uhkea talo…

— Vaimosi ja lastesi koti? äänsi Oihonna.

— Niin vaimoni ja lasteni koti! sanoi Orjo venyttäen sanoja, tuskin katsoen tyttöön.

He astuivat saarelle.

— Mirjam, sinä et usko, kuinka hyvä Oihonna on maalaamaan!

Enempää ei Orjo sanonut, mutta hän ei aavistanut raapaisseensa tulen sytytyslankaan. Oihonna huusi vimmastuneena:

— Häpeä Orjo kiittämästä minua vaimosi kustannuksella! Kun sinä kiität minua, niin sinä tahdot häpäistä Mirjamia — se on aivan samaa.

— En suinkaan, sanoi Orjo hillityllä äänellä, tykkänään hämmästyneenä ja kuin puusta pudonneena.

— Älä viitsi valehdella! moitti Oihonna täydellisesti muuttuneena haahmoltaan, silmät hehkuen ja ääni väristen vihasta. — Älä viitsi valehdella sinä, joka aina moitit vaimoasi.

— Oihonna, hyvä ystävä, tule järkiisi! sanoi Orjo, mutta jokainen hänen hyväkin sanansa oli nyt uutta tulta tappuroihin.

— Älä huoli sanoa minua hyväksi ystäväksesi. Sinä, sinä, joka olet Mirjamille paha!

— Mutta Oihonna —?

— Pidä suusi kiinni. Sinä, sinä — minä inhoan sinua! Kuuletko: minä inhoan. Orjo, Orjo, mitä sinä olet tehnyt Mirjamille…

Oihonna hyrskähti hysteeriseen itkuun. Nyrkit koholla Orjoa kohti sanoi hän:

— Minä olen nähnyt mustelmia Mirjamin käsivarressa. Mitäs sanot, Orjo?

— Minä en sano mitään muuta kuin että niitä asioita sinä, Oihonna, et ymmärrä, lausui aviomies kalpeana sisällisestä kidutuksesta.

— Inhottava mies!

— Vaikene Jumalan nimessä, tyttö!

— Inhottava mies! toisti Oihonna polkien jalkaa.

Orjon nyrkki paukahti pöytään niin että rystyset veristyivät.

— Älä lyö nyrkkiäsi vaimosi edessä. Mirjam! huusi tyttö vihansa vallassa: Tuollaisen miehen kanssa minä en eläisi päivääkään yhdessä.

— Mitä sinulla on muuta sanomista, Oihonna? äänsi Orjo voittaen vihansa ja varustautuen kuulemaan lisää.

— Mitäkö minulla on sanomista! huusi tyttö katkeran ivallisella äänellä, joka syvästi viilsi rakastajan sydämeen. Minulla on sanomista paljonkin. Paitsi että sinä olet julma vaimollesi, sinä lisäksi olet siveetön raukka!

— Oihonna!? Tyttö!

— Niin juuri. Sinä olet rivo, raaka, roistomainen — raiskaaja!

— Oihonna! Punnitse sanasi, taikka —

— Lyö, lyö minuakin niinkuin Mirjamia! Minä sanon sinulle totuuden kerrankin vasten naamaa.

— Peruuta heti sanasi: raiskaaja! Orjo oli vaistomaisesti hypähtänyt tytön eteen.

— En peruuta. Sinä olet niin inhoittava etten löydä sanoja. Sinä inhottava mies käytät hyväksesi asemaasi ja mainettasi viekotellaksesi nuorelta tytöltä kunnian — nuorelta tytöltä, jolla ei ole mitään muuta kuin kunniansa.

— Sinä tarkoitat suudelmaa venheessä! Voi sinua, Oihonna, kuinka sinä saatat Mirjamin kuullen pettää pyhän vaitiololupauksesi? Kuinka sinä saatat haavoittaa Mirjamia? Sinä, sinä, sinä juuri olet nyt tehnyt Mirjamille pahaa enempi kuin minä ikinä voin tehdä. En olisi uskonut sinua niin — kunniattomaksi.

Hän tunsi näin sanoessaan, että hänen puolustuksensa oli onttoa. Hänen oli nyt syy.

— Minä olen kunniallinen ihminen! huusi Oihonna. — Minä olen siveellinen, mutta sinä olet raukka — sinä olet tahtonut minut raiskata.

— Älä valehtele Oihonna. Jumala sinua rankaisee!

Orjo Korelius puhui ja vetosi usein Jumalaan. Millä oikeudella? kysyi hän aina samalla tunnossaan.

— Sinua Jumala rankaisee! huusikin tähän tyttö hillittömän vihan vallassa. — Sinun ei tarvitse puhua Jumalasta. Sinä et saa koskaan mainita Jumalan nimeä. Äläkä koskaan enää esiinny puhumaan Leo Tolstoista sinä, jota minä inhoan. — — —

Mirjam oli tyrehtyneen näköinen. Oihonna huohotti ja käänsi kasvonsa akkunaan päin. Vanhassa kalatuvassa vallitsi hämärä.

— Mutta hänen täytyy pyytää anteeksi Oihonnan täytyy peruuttaa sanansa, sanoi Orjo mielikarvaasti ja kokonaan murtuneena taistelusta.

* * * * *

Syömätönnä, aivankuin ruoskittuna sielun ja ruumiin puolesta, syöksyi onneton aviomies venheeseensä ja souti autioon taloonsa. Oma koti? Hän tuskin tiesi, mihin nurkkaan, lattialle paiskautui maata. Koko maailma oli hänen silmissään muuttunut, kaikki hyvän usko rusentunut ja kaikki ihannekuvat särkyneet — — — —

"Raiskaaja." Kun hän rupesi tarkoin tutkimaan intohimonsa viittauksia ja kiusauksia, sitä perimmäistä päämäärää, joka hänen vaistossaan oli juhannus-yönä ja tuona venheretkipäivänä häämöttänyt, valtasi hänet kauhea epäilys: ehkä Oihonnolla ei ollutkaan todellista syytä peruuttaa? Omatunto! Totuus!

37.

"Mutta minä rakastan häntä sittenkin!" sanoi Orjo seuraavana aamuna taas heräten todellisuuteen autiossa talossaan, jossa ainoastaan työmiehet jyskivät varhaisesta aamusta. "Ja nyt vasta rakastankin Oihonnaa, ankarinta moittijaani, minkä milloinkaan olen tavannut, rakastan intohimoisesti! Ja tämä jos mikään — on kurjuus. Tämä — jos mikään on onnettoman rakkauden kärsimys."

Hän muisteli kaikki ja kauhistui eilisiltaista tapahtumaa. Nöyryytyksen kyynel kimmelsi hänen silmässään. Yhtäkkiä avautui ovi ja Mirjam tuli sisään kantaen tarjotinta. Mirjam oli noussut varhain, soutanut yksikseen salmen poikki.

Vaimo kävi miehensä kaulaan. Mutta aviomiehessä, joka ei ollut varustautunut vaimonsa tuloon, vaan ikäänkuin joka silmänräpäys odotti Oihonnan ilmestymistä, herätti tämä vaimon tuleminen vastenmielisen, surkean tunteen; hän muisti mitä Oihonna oli sanonut Mirjamin käsivarsista ja hän osasi laskea että Mirjam varomattomasti oli jotakin sisarelleen ilmaissut — Mirjam, joka oli vakuuttanut miehelleen ettei hän ikinä ilmaise aviosalaisuuksiaan.

Oliko hän itse säilyttänyt ne?

Ja Orjossa, "raiskaajaksi" tuomitussa aviomiehessä, leimahti nöyrtymättömän, omaa vikaa huomaamattoman luonteen äkillinen viha, joka ikäänkuin luonnon pakosta jatkui samassa äänilajissa kuin mitä Oihonna illalla oli purkanut.

— Sinä tulet minun luokseni! Sinä!

— Niin. Kukas sitten?

— Tietysti se, jonka on tultava.

— Oihonnako?

— Niin.

— Oihonna ei tule. Rakas Orjo, minä tulin sovinnollisessa tarkoituksessa…

— Mene…

Orjo nousi sellaiseen raivoon että Mirjamin täytyi poistua. Kalpeana, lujasti purren huuliansa, hän laskeutui alas rantaan ja souti takaisin saareen. Orjo tunsi joka hetki että olisi voinut huutaa Mirjamin takaisin, mutta hän ei hievahtanut huoneestaan. Hänen luonteeseensa kuului että jos mikä asia meni vastoin hänen mieleistään järjestystä, niin hän polki muut järjestykset karkeasti jalkoihinsa.

Kannattiko ottaa huomioon mitään muuta kuin Oihonnaa, jonka täytyi pyytää anteeksi! Vasta sitten saattoi hengittää ja ajatella vaimoa ja muita. Vasta sitten…

Oliko Oihonna sittenkin sanonut hänelle totuuden?

Orjo ei ymmärtänyt — ja kuitenkin hän vaistomaisesti hapuili Oihonnan sielun käännettä. Tyttö oli äärettömän ylpeä — suudelman tuottama alennus ja se, että hänen sisarensa mies, joka löi omaa vaimoansa, yritti häntä vietellä, pani hänen hermonsa pingoitukseen. Hän uhmaa, kantaa hymyhuulin salaisen harminsa — silloin yhtäkkiä joku hipaisee varomattomalla kädellä hänen sydämeensä - oh, hän ei ole mikään leikkipallo. Ja silloin jännitys laukeaa, kaikki viha ja halveksiminen mitä hän ajan pitkään on koonnut tyttösydämessään, purkaantuu sisaren miestä vastaan.

Tunnit kuluivat. Orjo ei mennyt saareen. Hän koetti tehdä töitään, mutta työt kävivät nyt huonosti. Sydämen karvaudella hän muisti, kuinka monta kertaa Oihonna yksikseen tai pikku Mailan kanssa oli soutanut yli salmen ja tuonut hänelle ruokaa. Kuinka suloista hänestä oli ollut että juuri Oihonna — eikä kukaan muu — oli hänelle tuonut ruokaa ja kuinka kiitollinen hän salaisesti oli ollut Mirjamille, joka sen salli mitään epäilemättä. Kuinka kevyt oli ollut hänen askeleensa kun hän kesken vaikeata laipiomaalaustaan hyppäsi alas telineiltä ja juoksi rantaan vetämään Oihonnan venettä, jota aallot pieksivät kiviä vasten… oh, hän oli ollut valmis kantamaan Oihonnan käsillään ylös törmää, jokainen sen tytön liike oli ollut hänelle kultaa nyt hän sen tunsi. Nyt hän sen vasta tunsi, kun kaikki oli kadotettu!

Hän ei tahtonut tunnustaa mitään rikkoneensa ja rupesi, hetkeksikään luopumatta intohimostaan, asiaansa itselleen selittämään ja kaunistelemaan. Hänhän oli kulkenut paratiisissa helvetti ympärillään — ja nyt oli hänet sieltä ulosajettu. Siksi vain että hänkin — maailman ikiviisaita sääntöjä uhmaten — oli ojentanut kätensä kielletyn puun hedelmään! Siksi vain että hän kerran oli istunut tytön sängyn reunalla juhannusyönä ja sitten kesäpäivän huumassa järjettömän mielijohteen pakosta (vasten omaa luontoansa) koettanut suudella tyttöä. Ainoastaan suudella! Mutta hänestä oli tehty — raiskaaja. Hänestä???

Jos hän tahtoi raiskata viattoman tytön, toki hän olisi menetellyt toisella tapaa. Siihenhän oli ollut tilaisuutta juhannusöinä, jolloin hän oli tytön kanssa lukittujen ovien takana — siihenhän oli ollut tilaisuutta kevätmetsissä ja saariretkillä, missä tahansa autiossa erämaassa, jossa ei edes huuto voinut pelastaa ihmistä.

Mitä, jos hän kirjoittaisi Oihonnalle, koettaisi saada tyttöä entiselleen, koettaisi hänelle selittää väärinymmärrykset!

Orjo keskeytti työnsä ja kirjoitti Oihonnalle kirjeen. Hän vuodatti siihen sydämensä avomielisiä tunteita salaamatta suhdettaan vaimoonsa, selittämällä kuinka onneton hän oli ja mitä hän tyttöön nähden oli tarkoittanut. Ja hänestä tuntui että tytön täytyi leppyä, muuten ei Oihonna ollutkaan tyttö.

Palvelijattaren kanssa hän laittoi tämän kirjeen saareen ja selitti ettei hän tule syömään koko päivänä ellei neiti hänelle lähetä vastausta. Mutta Oihonna ei tullut.

Tuli vain Mirjam.

— Sinä ajoit minut aamulla pois. Nyt tulen uudestaan. Sinun katsettasi aamulla en ikinä unhoita niin paljon ilkeyttä siinä oli. Ja nyt minä sanon sinulle, Orjo, että vaikka sinä tappaisit minut, niin ei sinun tarvitse luulla etten minä kaikkea ymmärtäisi, etten sinua täydellisesti näkisi läpi.

— Anna tulla! sanoi Orjo kolkosti.

— Oihonna on kertonut minulle sinun lähentelyistäsi tarkemmin. Kaikkea muuta pahaa minä olisin sinusta uskonut, mutta en tätä! Minä olen aina vannonut sisarilleni ja ystävilleni että Orjossa saattaa olla heikot puolensa, mutta miesten tavallista heikkoutta — uskottomuutta avioliitossa — hänessä ei ole eikä voi olla. Minä olen pitänyt sinua miesten miehenä… Ja nyt — —

— Mirjam, sinä olet raskaana. Oihonna panee sinuun mitä tahansa ja sinä uskot. Sinä uskot sisartasi enemmän kuin omaa miestäsi. Mitä on silloin enää jäljellä avioliitosta! puolustelihe mies nääntyneesti.

— Sinä kirjoitteletkin hänelle. Imeliä kirjeitä! Minun selkäni takana!

— Ei suinkaan! sanoi mies. — Sinä saat lukea jokaisen kirjeen, minkä kirjoitan. Jonka nimittäin Oihonna näyttää.

— Ja oletko sinä niin itserakas että luulet Oihonnan lukevan sinun ainoatakaan kirjettäsi? Minun selkäni takana! Tiedä että hän inhoaa sinua. Sinä olet liannut hänet — hän tuntee itsensä likaiseksi.

— Mirjam, älä ärsytä. Jumalan nimessä, älä ärsytä minua nyt. Minä olen vaarallinen. Minä voin tehdä — mitä tahansa tässä sielun tilassa.

— Älä Orjo puolusta itseäsi. Se on aivan turhaa. Minä näen sinut läpi.

Mirjam, sinä olet aina kerskunut ettet ole mustasukkainen. Mitä tämä nyt tietää?

— Mustasukkaisuutta se ei olekaan. Tässähän on edessä tosiasiat.

— Sen helvetin tytön typerät luulottelut! huudahti aviomies kiristäen hampaitaan, puristaen nyrkkejään. Se on naurettavaa!

Hänen sydämeensä kävi kipeää että hän pakotti itsensä sanomaan Oihonnaa "helvetin tytöksi."

— Orjo, sinä olet alentunut minun silmissäni eilisillasta saakka!

— Ja sinä olet alentunut minun silmissäni! kiljahti mies. Hän koetti sitten jatkaa tyynemmin:

— Mirjam, sinä tiedät mitä kaunista meidän välillämme on ollut ja sinä tiedät vieläkin minun rauhanehtoni. Sopusointua minä kaipaan, ainoastaan sinun ystävällistä käytöstäsi… joka päivä… ei mitään muuta…

— Sinun rauhan ehtosi! sanoi vaimo, hymähtäen…

— — —

Keskustelu kehittyi kauheaksi kohtaukseksi.

Orjo souti myrskynä saareen.

— Minun täytyy tavata Oihonnaa! kiljui hän kauheassa sisällisessä raivossa.

Mutta heti kun neito hänet näki, huusi hän:

— Minä inhoan sinua! Sinä olet imelä mies. Imelä! Ja luuletko sinä että minä ikinä lukisin sinun kirjeitäsi. Ja vaikka kirjoittaisit kuin kuuluisan kirjan tahansa, niin minä sinua inhoan ja inhoan sinun kirjojasi.

— Oihonna! sanoi Orjo. — Katso ettet pingoita jännettä liian kireälle. Muista kenelle puhut. Ettet enää ole tyttökamarissa…

— Mene pois, hävytön mies!

— — —

Sellainen oli heidän kohtauksensa. Miehen ja tytön. Ja Mirjam seisoi heidän välillään.

Ja hyvää yötä sanomatta aviomies taaskin syöksyi alas venheelleen ja souti autioon taloonsa, johon ei vaimo häntä seurannut yöksi… Hän ei nähnyt kesäyötä ympärillään, kaikki luonnonihanuus hänen sielussaan oli yhtä sakeata sumua…

* * * * *

Kaikki kävi yhtenä kuohuna, koko elämä vilisi yhtenä sykkyräisenä, sotkuisena vyyhtinä, jossa ei ollut alkua eikä loppua. Päivät kadottivat valonsa, yöt hiljaisuutensa — Orjo ei tiennyt miten vuorokaudet menivät eikä eroittanut enää viikon päiviä. Ei kukaan käynyt hänen luonaan — ja ainoastaan kerran päivässä toi palvelustyttö ruokaa välttäen isännän katsetta.

"Onko Jumalaa?" kysyi, aviomies yksinäisyyden kirouksessaan. "Tällä tavalla voi tappaa vahvankin ihmisen." Mikä oli hänelle Ulpukkasaari, pyhien muistojen saari? Se oli muuttunut yhtäkkiä vihollislinnaksi, jota hän turhaan koetti valloittaa Hänen oli taisteltava kahta vastaan: uskottomuudesta syyttävää vaimoansa ja törkeästä lähentelystä syyttävää tyttöä vastaan.

Tätä sieluntilaa oli mahdoton sietää tulematta hulluksi erämaan yksinäisyydessä.

38.

Väittelyä, yhteentörmäyksiä, syyttelyä jatkui. Ihanteellinen erämaan saari, jossa kielot ja ruusut kukoistivat, oli muuttunut kolmen ihmisen temmellystantereeksi. Kolmen ihmisen, joista ei yksikään näyttänyt ymmärtävän toistaan! Joista ei yksikään tahtonut antaa perään eikä myöntää erehtyneensä.

Uskomatonta, mutta totta — taistelu riehui elämästä ja kuolemasta. Eikä yksikään tahtonut enää muistaa sitä Jumalaa, joka tänä päivänäkin antoi aurinkonsa paistaa ja ruusujensa punoittaa.

— Pakene! sanoi Orjo, mutta tyttö ei lähtenyt.

— Minä suojelen Mirjamia! sanoi hän.

Tuli tuulinen kesä-aamu, laineet hyrskivät rajusti saaren rantoja vastaan.

Nämä kolme ihmistä olivat tänä aamuna päättäneet lähteä kyläläisten kanssa huviretkelle. Miksi? — sitä tuskin kukaan heistä tajusi — kenties etsivät he pelastusta vierailta ihmisiltä. "Nyt tai ei koskaan!" päätti onneton aviomies. Synkästi leimahti hänen silmänsä, kun Oihonna astui samaan venheeseen.

Kova vasta-aallokko hyökyi ulapalta, jokaisen kolmen oli pakko tarttua airoihin. "Nyt tai ei koskaan!"

— — — —

Orjo hyppäsi kuin tiikeri yhdellä harppauksella tytön eteen.

— Peruuta, sanon minä!

— En! vastasi tyttö.

— Jumalan nimessä, peruuta herjauksesi! karjui mies kalpeana, seisoen keikkuvassa venheessä, jota aallot alkoivat ajaa rantaanpäin.

— Hullu mies! sanoi Oihonna.

Hullu! Hullu! Hullu olenkin sinun tähtesi! huusi Orjo.

— Lyö! uhmasi tyttö.

— En lyö! huusi mies itkunsekaisella äänellä kärsien äärettömästi siitä että Oihonna ei häntä sen paremmin ymmärtänyt.

Samalla paiskautui venhe kivikkorantaa vasten ja kaikki hyppäsivät maalle. Orjo seurasi kuin tiikeri Oihonnaa, joka takertui pensaikkoon. Lyö! huusi tyttö uudelleen. En lyö! vastasi mies verestävin silmin. — En lyö sinua! Teen pahempaa. Suutelen sinua pirun suudelmalla. Raiskaan sinut todenteolla!…

Silloin tapahtui jotakin ihmeellistä. Seurasi hiljaisuus, jossa vain kuului aaltojen kova pauhina. Oliko Orjon silmissä joku säde, joka tunki Oihonnan sieluun vai itsekkö taivaan Jumala tuli apuun ei kumpikaan ymmärtänyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä vaan tarttui Oihonna Orjon käteen, siveli sitä hellästi ylhäältä alas saakka ja silmissä suloinen loiste huudahti:

— Rakas Orjo, minä olen erehtynyt sinusta — minä peruutan, anna anteeksi — älä ole vihainen.

Molemmilla — kiilsivät kyyneleet silmissä. Mirjam seisoi mykkänä syrjässä ja näki ja kuuli kaiken.

— Ja missä ikinä minut kohtaat, saneli Orjo, pidellen Oihonnaa kädestä, tiedä että minä olen sinusta ajatellut puhtainta ja parhainta ja tahtonut sinua kohtaan ainoastaan ystävyyttä.

Niin, sanoi tyttö täydellisesti muuttuneena. He olivat niin hämillään omasta äkillisestä mielenkäänteestään ettei kumpikaan sitten, kun sovinto tapahtui, kyennyt mitään lisäämään.

— Lähdetään siis, sanoi Orjo hiljaa. — Mirjam, tule!

Aivan äänettöminä he asettuivat venheeseen ja läksivät kolmihangassa soutamaan vastatuuleen. He soutivat jokainen kaikin voimin, sillä aallokko ärjyi ankarana ja tuuli yhä kiihtyi. Elämä totisesti ei ollut leikkiä! Anteeksiantamus ja kiintymys toiseen ihmiseen — ne ne yksin antoivat voimia ruumiillisen olemassaolon taisteluun. Soutamiseenkin!

— — —

Seuraavana aamuna varhain souti Orjo kovassa kesämyrskyssä yli salmen ja laski venheensä saaren takaiseen manteren rantaan. Mirjamin katse häntä seurasi — Mirjamin, joka istui orjanruusupensaan vieressä saaren rannassa ja huiskutti valkoista liinaa Vaimon silmissä kimalsi kyynel. Koko yön hän oli syleillyt Orjoansa ja puhunut hänelle helliä asioita. Oli miten olikaan — he kaksi kuuluivat yhteen.

Vielä sitten kun oli vetänyt venheensä yli kuohuvan rantarakan ja tarttunut kapsäkkiinsä, näki mies vaimonsa istuvan saaren rannassa, jota aamuaurinko valaisi.

Hän heilautti matkalaukkuansa ja poistui kiireesti metsään. Metsän takaa löytyi polku, joka johti joen niskaan. Kosket pauhasivat ikuista kohinaansa viihdyttäen ihmeelliseen surunsuloiseen lepoon.

Mutta Oihonna yhä nukkui saaren tuvassa perinpohjin väsyneenä edellisen päivän mielenliikutuksista. Havumetsä humisi hänen ympärillään ja lapset uinuivat nähden suloisia unia.

Neito ei ollut välittänyt sanoa hyvästiä Orjolle, vaikka tiesi hänen matkustavan. Eikä mies ollut tahtonut häntä enää häiritä.

* * * * *

Alas kuohuvia, häränsilmin mulkoilevia koskia käy miesten matka avioelämän ikuisessa virrassa. On välillä suloisia suvannoita, on runollisia kukkarantoja, on idyllisiä kesämajan paikkoja. Mutta miehet vain niistä nauttia keskenään saavat, ei ole heillä sukupuolta vastakkaista suvantojen suloja jakelemassa. He yksin tietävät niiden salaperäisyydet, niiden pyhät viehätysvoimat, hepä koskien surmakarit välttää taitavat ja osaavat katsoa kuolemata suoraan silmiin, silloin kun vaimot kotona askartelevat.

Ja hiljainen, pitkä, salakaihoinen kuni pyhäilta erämailla on aviomiesten vaellus valtamerta kohden, turhaan he kaipaavat kauniita nymfejä sulostuttajikseen. Laulu tai viina — siinä miesten ikävän ikuiset impyset avioelämän vipajavalla virralla.

Saattaa kuulostaa kauhealta proosalta, mutta siinä piilee ihmissielun ikuinen romantiikka — tuossa aviomiehen yksinäisessä matkustuksessa. Kotona vaimo ja lapset, seljän takana kidutettu rakkaus, suloisesti kirvelevät muistot, edessä ikuisesti nuori maailma, joka ei enää ole heidän. Sydän parka on hihnoilla puristettu heidän matkavaippaansa — he eivät ole varmasti tienneet, pitääkö se ottaa mukaan vai kotiinko jättää — varalta ovat sen viime hetkessä vaippaan kääräisseet.

Sydän parka!

* * * * *

Kumpi on synti: tuores rakkausko vai rakkaus, joka ei ole kestänyt tulikoetuksiansa?

* * * * *

Voiko olla pyhää rakkautta siellä missä on riitaa?

* * * * *

Minä rakastan teitä kumpaakin! kirjoitti aviomies matkaltaan, mutta ainoastaan toiselle hän kirjoitti näin: "minä rakastan sinua!"

Sille, jota hän oli paljon rakastanut ja joka häntä yhä rakasti, hän kirjoitti: "minä kiitän sinua." Ja vielä hän kirjoitti hänelle hurmaavan kirjeen, joka suuresti lohdutti surevaa.

Sillä mies pelkäsi vaimonsa kuolevan pian tulevaan synnytykseen eikä tahtonut raskauttaa hänen viimeisiä hetkiään.

Kuka voi enempi vaatia onnettomalta aviomieheltä? Hän täytti velvollisuutensa, tyydytti vaimonsa. Ja jäi väristen odottamaan, mitä kauheata kohtalo vielä lähettäisi. Kauheata tai kaunista? Ei hän osannut laskea kumpaa oli tulossa…

Täyttikö hän todella velvollisuutensa? Oliko hänellä edes täydellistä käsitystä siitä, mikä on miehen velvollisuus? Tuskansa hetkinä hän sitä epäili!

* * * * *

Ne olivat oikeastaan suuren sielullisen hädän merkkejä Orjossa — nuo kauniit kirjeet, joita hän lennätteli oikealle ja vasemmalle, vaimolleen ja kälylleen. Mahdollista on, että jos hänen olisi onnistunut saada niihin vastaukset heti, häiden sydämensä olisi asettunut. Ihminen seisoo niin usein teiden risteyksessä ja vain pieni sattuma määrää, mitä tietä hän lähtee kulkemaan. Joka on purkanut sydämensä, mutta ei ole saanut pienintä tunnustusta rehellisyydelleen, hän ei kestä tuota yksin-seisomista teiden risteyksessä ja turhan odotuksen katkeruus uhkaa hänessä jälleen herättää kapinoitsijan olevia oloja vastaan.

* * * * *

Kun Orjo saapui matkaltaan takaisin kotiinsa, tuntui Korpilinna tyhjältä — Mirjam ja Oihonna olivat sieltä poistuneet ja lisäksi kerrottiin Oihonnan siepanneen pikku Sirkan mukaansa kesämatkoilleen. Mailan, Jormon ja pikku Erhon hoitajaksi oli ilmestynyt Agnes, kolmas Mirjam-sisaruksista, sama, joka joskus ennenkin oli ollut Orjon taloudenhoitajana ja jonka seuraan aviomies aina oli tyytynyt ainoastaan pakosta sielullista sympatiaa näet ei koskaan näyttänyt voivan syntyä Orjon ja Agneksen välille, mutta toisiaan sietämään nämä kaksi sentään kokolailla olivat oppineet.

Agnes oli sisarusten mielestä enkeli ja Orjonkin täytyi tunnustaa että hänessä oli paljon hyväntahtoisuutta ja uhrautuvaisuutta, mutta Orjoon teki Agneksen ulkomuoto jollakin tavoin epäedullisen vaikutuksen, joka pikemmin herätti sääliä kuin myötätuntoa, niinkuin aina ihminen, jonka Jumala on antanut syntyä viallisena. Orjo oli usein itseänsä nuhdellut armahtamattomasta arvostelustaan, mutta hän ei sille mitään mahtanut että Agneksen silmät hänestä kiiluivat juuri kuin käärmeen silmät, joiden kummallinen pisto sai unhoittamaan että niitäkin silmiä sentään kantoi nuo neito, joka haaveili miehen rakkautta.

Luonto oli merkillisesti päättänyt kiusata Mirjamin miestä kahden sisaren erilaisilla silmillä: Oihonnan ja Agneksen. Oihonnan silmät virittivät hänessä ikuisen valon ja sulon toiveita, viehkeätä viileyttä, jossa ihmisen riehuva rinta tyyntyy; Agneksen silmät veivät hänet väkisten maanalaiseen pimeyteen ja auttamattomaan epätoivoon. Ja siinä välillä leimahtelivat Mirjamin silmät — milloin kauniina, luottavaisina, rakkautta janoovina, milloin ylpeinä ja vihan säteitä singoten!

Orjo, saavuttuaan kotiinsa, johon lapsetkin juuri olivat saaresta tuodut takaisin, koetti olla huomaamatta häneen nyt tähdättyjä silmiä, vieläpä itse ihmetteli että saattoi antautua Agneksen kanssa niin ystävällisiin väleihin. Mutta sisässään hän tunsi kauhistavan kaipauksen, ja alkukesän järisyttävät tapaukset alkoivat uudestaan kangastella hänen sielussaan. Mitä, mitä oli hänen tehtävä? Eikö ollut kohtalon ivaa että hänen sellaisen kesäidyllin jälkeen täytyi tyytyä — — —

* * * * *

Tuosta myrskyisestä kesäpäivästä saakka, jolloin venhe oli paiskautunut saaren rantaan ja venheessä olevat hypänneet maalle taistelemaan elämästä ja kuolemasta ja jolloin miehen ja tytön välillä oli tapahtunut jumalallinen sovinto — niinkuin mies sitä luuli — siitä päivästä saakka ei Orjo ollut nähnyt Oihonnan silmiä eikä kuullut hänestä hiiskausta. Turhaan oli hän kirjeiden kautta pyytänyt Oihonnalta kolmeakaan sanaa vastaukseksi, turhaan hän oli vedonnut sukulaisuuteen ja halunnut tietää edes pikku Sirkasta, jonka kälyneito oli siepannut vähän ominpäinsä — "varmaan jostain hyvästä motiivista", kuten isä oli lapsestaan kirjoittanut. Oihonna oli joko polttanut tai repinyt kaikki lankonsa lähettämät kauniit kirjeet, mahdollisesti hän ne oli jättänyt tykkänään lukemattakin peläten jotenkin takertuvansa intohimoisen miehen kultauistimiin. Tämä neidon vaiteliaisuus katkeroitti Orjoa sanomattomasti ja käänsi hänen ajatustensa suunnan. "Jos me olemme kerran ystävykset", hän päätteli, "niin sitä ystävyyden suhdetta ei sovi hävetä, sen täytyy jollakin tavoin ilmaantua. Ystävän täytyy ystävälle vastata, jos tämä sitä pyytää. Ja on suorastaan rikos olla käyttämättä kynää ja paperia silloin kun se kirjoitettu sana palvelee sielun tarpeita."

Mitä oli ollut tuo kaunis sovinto myrskyisenä kesä-aamuna?

Mies kauhistui, kun sitä nyt — ilman tukea — harkitsi.

Valhesovinto? Kavala temppuko vain? nuoren tytön mestarinäyte, mihin pirullisuuksiin hän naisena kykenee äärimmäisessä tapauksessa lisätäksensä miehen kärsimystä? Jumalalliset säteet tytön silmissä — silloin — teeskenneltyä loistettako vain? Käsivarren hively ja sulosointuinen ääni — pirullisinta kiemailuako vain? Ja suloiset sanansa "älä ole enää vihainen, rakas Orjo" — näyttelijän fraaseja? Oi Jumala! Tuo anteeksipyyntö oli ollut ehkä vain hätäkeino, aiheutunut äärimmäisestä pelosta. Pelosta sillä tyttöön vaikutti lopultakin vain pelko, sen oli hän huomannut tytön omista kertomuksista. Sisarellisesta luottamuksesta ei siis puhettakaan. Koko näytelmän takana tytön puolelta oli ollut — inho.

Orjo vääntelehtihen sisäisessä tuskassa. Nyt hän muisti, kuinka Mirjam — suudelman salaisuuden tietää saatuaan — oli vakuuttanut miehelleen että Oihonna oli aina salaisesti inhonnut lankomiestään jo ennen kuin tiesi tämän häntä koskaan julkenevan lähestyä. Inhonnut — pelännyt — vihannut ja ainoastaan Mirjamin tahdosta ulkonaisesti osoittanut kunnioitustaan. Oliko se totta, vai oliko Mirjam — saadakseen itserakkaan miehensä luopumaan lemmenhullutuksestaan — valehdellut? Kadehtivan naisen vakuutuksia toisesta naisesta vaikkapa omasta siskostaan — ei tietänyt koskaan taata.

Mutta nyt mies itsekin alkoi epäillä että tyttö häntä todella — inhosi. Ja sitä avuttomammin hän tunsi vaipuvansa rakkauden huumeeseensa. Kuta julmempi toinen oli, sitä hempeämmin toinen kerjäsi. Rakastaja on kuin koira, joka potkittuna tahtoo nuolla sitä jalkaa, joka häntä potkaisi. Orjo kirosi omaa kohtaloansa, sillä hän tiesi vaipuvansa siihen hyllyvään suohon, josta eivät väkevätkään miehet omin voimin päässeet ylös.

* * * * *

Pian saapui viesti: "Mirjam onnellisesti synnyttänyt. Tytti kaunis ja terve, äiti tyytyväinen, vaikka hieman heikko. Kaikki hyvin."

Agnes pani kätensä ristiin ja sanoi: Jumalan kiitos! samalla säpsähtäen omaa hartauttaan.

Orjo, viidennen elävän lapsensa isä, ei puhunut mitään. Sulkeutui huoneeseensa.

* * * * *

"Olisin tahtonut pojan Oihonnasta — ja sitten olisi kaikki saanut räjähtää vihdoinkin rikki!"

Se oli vain illusiooni, kaikkea aihetta vailla, hullunkurinen ajatuslento.

Jollei se ollut ikuisuuden tyhjään siniavaruuteen häipyvä Jumalan tahto, mahdoton toteuttaa maan typerissä kehyksissä.

* * * * *

Hän näkee elämän edessään henkensä silmillä. Mirjam palaa kotiin. Viidennen lapsen huuto täyttää talon. Sama kurjuus kuin ennenkin — vielä kauheampi. Ikuinen epäsopu! Hermot molemmin puolin pilassa. Aineellinen puute paisumassa. Ei pelastusta minnekään päin. Ei edes yhdyselämän nautintoa. Ja ympärillä — hengetön erämaa.

* * * * *

Aviomies viskaa kaksi kirjettä postilaatikkoon Toinen on osoitettu neiti Oihonnalle ja sen sisältö on tämä: "Jos olet viisas, älä enää koskaan palaa näille maille!"

Sen mitä enin tahtoo, hän kieltää.

Toinen kirje on Mirjamille synnytyslaitokseen.

Älä tule sinäkään! Minä en sinua ota vastaan. Ja lasta, jonka raskautesi aikana niin monta kerta olet kironnut, älä myös tänne lähetä. Se annettakoon jollekin lapsettomalle perheelle — ainakin vuodeksi Huomaa: minä rakastan sitäkin lasta, mutta sinun tähtesi tapahtukoon verinen leikkaus. Ymmärrät hän, että se on välttämätöntä. Ja ymmärräthän miksi en sinua odota kotiin pitkään aikaan. Mirjam — pelasta nyt vihdoinkin itsesi. Sanon sinulle yhden asian: suurinkin suru on tuhatvertaa arvokkaampi kuin helvetin kärsimys. Mirjam! sinä olet heikko nyt — minä arvaan — mutta ilmoita minulle, heti kun luulet kestäväsi sen ainoan kirjeen, jonka jumalallinen kohtalo on pannut minun kirjoitettavakseni. Odotan sitä tietoa.

Orjo

"Hirveä mies!" hän ajatteli vaistomaisesti, pudotettuaan kirjeen laatikkoon. "Hirveä mies, joka lähettää tuollaisia kirjeitä loppuun asti uupuneen vaimonsa synnytysvuoteelle."

Mutta järki vakuutti hänelle: "Nyt tai ei koskaan! Täten varustan hänet ottamaan vastaan pahimman. Minun on kaikin voimin estettävä hänet ainakaan palaamasta kotiin."

* * * * *

Julmimman uhkauksen palkitsi vaimo hellimmällä vastauksellaan:

Rakas Orjo! Olet minulle rakas kaikissa elämän koettelemuksissakin.

Meille on syntynyt lapsi, olen siitä kiittänyt jumalaa ja rukoilen että saisin anteeksi kiittämättömyyteni kaikkivoipaa luontoa vastaan. Hän on todellakin kaunis ja terve tyttö, hänellä ovat sinun silmäsi ja minä suutelen niitä ja kyynel himmentää näköni. Ei hän, viaton lapsi, tuota kenellekään onnettomuutta, ei isälle eikä äidille, kyllä Jumala meitä auttaa.

Olen rukoillut Jumalaa ja Jumala on kuullut minua, kun olen sydämeni syvyydessä nöyrtynyt Hänen edessään, ja Hän, Hyvä Henki, on antanut minun tuntea suloista sielun puhtautta. Ja minä rukoilen sinun puolestasi, sillä minä ymmärrän että sinä olet suuressa sielun tuskassa. Kunpa vielä saisin armon kerran rukoilla yhdessä, käsikädessä, sinun kanssasi Häntä, omantuntoni Jumalaa, sillä monesti on Hän kuullut rukoukseni, vaikka olen sen niin kiittämättömästi unehuttanut. Jumala siunaa armossasi sinua, varjele Jumala sinua kaikilta tuulien ja myrskyjen vaaroilta, siunaa lapsiamme, joita en voi kyynelittä muistella, ja suojele kotiamme ja anna sen kodin säilyä lapsilleni siellä mäntyjen keskessä!

Armahda Jumala meitä kaikkia, mitä me olemme rikkoneet — ja pitkäkö on elinaikamme.

Olen lähdössä — huomenna — tuttavaini luo maaseudulle, vaikka epätietoista on, tulenko sinne elävänä, sillä sydämeni on niin heikko eikä ota ollenkaan vahvistuakseen ja kaikki rasitus olisi kielletty… Anna minulle Orjo anteeksi ylpeyteni ja pahuuteni, olen sinua rakastanut, vaikka niin huonosti olen sen voinut näyttää. Jumala meitä auttakoon! Suutelen hengessä sinua ja kaikkia lapsiamme:

Mirjam.

Unhoita loukkaukseni ja pane kehykseen oma kuvasi kihlauksemme ajoilta. Tee se, minä pyydän sitä, ystäväni. Ehkä saan nimittää lastamme Hilleviksi?

* * * * *

Orjon silmiin nousivat kyyneleet. Hän painoi Mirjamin kirjettä sydäntänsä vasten. Oh, mitä säveliä soittikaan nyt aviovaimon sydän ja kuinka likellä kuolemaa hän kukaties oli ollut saadessaan Orjon uhkauksen, josta hän ei maininnut sanaakaan!

* * * * *

Mutta kuoren sisässä oli vielä toinenkin kirje, samoin kuin edellinenkin lyijykynällä kirjoitettu, yläreunassa muistiinpano:

Yöllä 28-29 heinäk. unen poissa pysyessä, sydämen rajusti sykkiessä.

Rakas Orjo, mieheni, minä rukoilen sinua sisareni Oihonnan puolesta, että jättäisit hänet rauhaan, sillä minun täytyy nyt sanoa sinulle, mitä en olisi koskaan muutoin sanonut, nimittäin että hänellä on kauhea kouristustauti, jonka hän voi saada pienestäkin mielenliikutuksesta ja montakin kertaa päivässä, sekä rasituksesta että yön valvonnasta. Sen vuoksi käy hän yhä kiukkuisemmaksi eikä hänen hermonsa kestä ketään meistä sisaruksista pitempää aikaa, niinkuin ne eivät kestäneet sinuakaan. Jätä hänet nyt rauhaan joka suhteessa, ettet suurempaa turmiota hänelle tuottaisi. Ne kohtaukset hänellä ovat niin kauheita että minä olin seuraavan päivän — tiedät mitä päivää tarkoitan — aivan kipeä. Ja rakas Orjo, minä rukoilen sinua ettet tästä kellekään hiisku, kaikkein vähimmin Oihonnalle itselleen. Jätä hänet joka suhteessa rauhaan ja anna hänen kulkea omia teitään sekaantumatta hänen asioihinsa, lupaa ja vanno, rakas Orjo, minulle se meidän kummankin sielun rauhoitukseksi. Rukoilen sinulta sitä Jumalan nimessä, Oihonnan sisarena ja sinun vaimonasi ja viattomain lastesi

äitinä.

* * * * *

Orjo tunsi syvää mielenliikutusta siitä mitä sai tietää, mutta samalla hän tunsi että olisi ollut parempi, jos ei Mirjam tätä toista kirjettään olisi lähettänyt. Sillä niin pian kun asia koski Oihonnaa, hän tahtoi olla täydellisesti itsenäinen, ja ollen luonnostaan kapinallinen halusi kaikista vähiten noudattaa hänen neuvoaan, joka oli ollut valtavana aiheuttajana Oihonnan kahtalaiseen käytökseen.

39.

Uhmaten Mirjamin ihanan kirjeen suloista vaikutelmaa vastaan, Orjo ryhtyi avioliittonsa kauheimpaan sairasleikkaukseen tahtoen kylmästi kuin tiedemies pysyä kiinni järjellisissä kokemuksissaan. "Nyt tai ei koskaan!" kaikui infernaalinen huuto hänen itsekkäässä sydämessään, joka ei löytänyt hoivaa kesän lämpimissä iloissa, jotka joka päivä leikkivät hänen ympärillään.

"Jos lykkään viikonkaan eteenpäin, niin se jääpi tekemättä", tunsi hän. "Avioerokirje jääpi kirjoittamatta joka on kirjoitettava, käyköön miten käyköönkin. Se on yhdeksän vuoden avioelämän kypsyttämä kalman kukka, luonnon surullisesta pakosta sielun pohjamudista versonut."

Hänen päätään pyörrytti, hän jätti usein kynän ja pakeni vesille tai metsään, mutta palasi aina uudestaan huoneeseensa pakottaen itsensä kuin rikoksentekijä kolkkoon tehtäväänsä.

Orjo Korelius lähetti "aviokirjeensä" kuolemanheikolle vaimolleen, joka sen saatuaan oli menettää viimeisenkin henkensä. Voiko kuvitella mitään julmempaa? Tapahtui Jumalan ihme että Mirjam kesti tuon odottamattoman iskun. Mutta äärettömästi hän siitä kärsi. Miehensä menettely vaivasi häntä siinä määrin että hän junassa matkustaessaan vieraassa seudussa ei uskaltanut ilmaista olevansa Orjo Koreliuksen rouva — olihan Orjo hänet kieltänyt ja hän häpesi tunnustaa olevansa sellaisen miehen vaimo. Mutta olisi väärin kieltää aviomiehen kirjeensisällöltä kaikki arvo. Täytyi tuntea Orjo Korelius sydänjuuria myöten, käsittääkseen että hänkin todella tarkoitti parasta. Hänen taistelutapansa vain oli ajattelemattomasti valittu; hän ei koskaan osannut laskea, mikä räjähdysvoima saattoi olla hänen henkisillä pommeillaan ja ponnistuksillaan. Hän oli liiaksi romantikko, liiaksi kirjailija osataksensa asettua elävän todellisuuden kannalle. Hän oli näkevinään — ja näkikin — kaikki kuin kirjassa kirjanlehdillä ja häntä huvitti tämä vastakohtaisuuksien ja julmien jännitysten leikki. Itse hän monesti oli kironnut tätä luonteensa ominaisuutta samalla kuin hän jo kuvitteli että ihmiset hänet ymmärtävät oikein.

Mirjamilla, joka ei ollut romantikko eikä kirjailija, oli äärettömän vaikea seurata mukana tässä mielikuvituksen hillittömässä piirileikissä. Ei kohtalo suotta sentään ollut häntä määrännyt kirjailijan vaimoksi ei moni hänen asemassaan olisi siinäkään määrin ymmärtänyt Orjo Koreliusta kuin juuri Mirjam.

Mirjam parka! Tuo uskollinen sielu!

Orjo Korelius ei avioerokirjeellään luonnollisestikaan ollut tarkoittanut täyttä totta. Hän vain tahtoi nähdä, mitä se Mirjamiin vaikuttaisi ja eikö se vaikuttaisi hyvään päin? Hän tahtoi aina vain kasvattaa, kasvattaa vaimoaan.

Totta myös olihan hänessä syttynyt salainen, mieletön haave että Oihonna, Mirjamin sisko, jotenkin joutuisi hänen kärsimystensä lievittäjäksi ja että Mirjam parka siis saisi hävitä näyttämöltä. Tämä julma mieliteko sekin oli tietysti vain hänen romantikko-aivojensa itsepintaisia päähänpistoja. Kuka mittaa ihmisen sydämen salaisuudet?

Orjo Korelius yhtaikaa pelkäsi ja toivoi kamalan kirjeensä seurauksia. Saattoipa hänelle tulla hetkinen hiljaisuudessa, jolloin hän hartaasti rukoili että Jumala tekisi hänen hyökkäyksensä voimattomaksi.

Jumala kuulikin hänen rukouksensa. Mirjam palasi kotiin! Mirjam palasi — niinkuin ennenkin. Ihanana kesäisenä yönä Mirjam palasi ihanan lapsensa kanssa ja suoraapäätä hän syöksyi miehensä luo — rauha oli palannut Korpilinnaan. "Anna anteeksi!"

Aviopuolisot kiittivät kumpikin Jumalaa ja kävivät ilolla uuteen elämäntaisteluun.

Viidennen lapsensa he nimittivät Karma Hilleviksi — Karman lapsihan se näet oli tuo suloinen pieni, sinisilmä tyttö.

Mutta — Orjo Koreliuksen Oihonna-haave ei vieläkään ollut hellittänyt. Kerran syttyneenä elämän syvissä kärsimyksissä se yhä etoi hänen sydänjuuriaan. Nyt se oli ottanut vain luonnottoman muodon — koska mies ei saanut vastarakkautta, niin hän antoi romanttisen vihan täyttää sydämensä. Jumalaties mitä hän oikein kuvitteli, mutta hän koetti estää Oihonnan jälleensaapumisen paikkakunnalle. Hän ei muka "vastannut seurauksista." Tyttö kuitenkin saapui. Orjo asettui sotakannalle Oihonna ei saanut edes käydä Korpilinnassa ja jos Orjo hänet milloin tapasi kylällä, niin ei aviomies tervehtinyt kälyään. Sillä tavalla hän häntä "rankaisi." Tätä surkeata suhdetta kesti kuukausimääriä. Mirjamista se kuitenkin oli parempi kuin mikään hellä suhde, jollaisen hän hämmästyksekseen oli raskautensa tilan aikana Orjossa ensi kerran keksinyt Orjossa, joka ei koskaan ollut pyrkinytkään olemaan uskoton.

Sisarukset olivat tosin neuvottomat, mitä Orjon kolkko käytös oikein tarkoitti. Myöhäsyksyn synkimpinä päivinä — aviomiehen tuntiessa itsensä erämaan vangiksi — tuo Orjon ystävyydenkaiho otti niin julman muodon että hän kauhukseen itsekin huomasi jo olevansa hulluuden rajoilla. Hän lähetti uhkauskirjeen Oihonnalle — Oihonnan piti nöyrtyä — muuten hän, Orjo, ampuu tytön…

Se oli rakkauden sairautta. Oihonna itki itkunsa, mutta koveni kovenemistaan. Mitä oli tuolla julmalla miehellä tekemistä hänen kanssaan?

Eräänä yönä Orjo luki läpi paksun venäläisen rikosromaanin. Siinä kerrottiin tytöstä, jolle kohtalo oli kova. Tämä Dostojevskyn kirja yhtäkkiä hellytti Orjo Koreliuksen sydämen ja hän vertasi mielikuvituksessaan kirjan tyttöä Oihonnaan. Lempeä anteeksiantamuksen henki valtasi hänet ja seuraavana iltana hän muuttuneena miehenä pujahti Oihonnan luo ja katsoen syvästi silmiin ja tarttuen lujasti neitoa käteen, teki hänen kanssaan sovinnon. Oihonna myös tuli liikutetuksi ja pyysi moninkerroin anteeksi oman käytöksensä. Orjo ei voinut olla nauttimatta Oihonnan kauniista katseesta…

"Kaikki tulee hyväksi — Jumalankiitos." "Epäitsekäs ystävyys on elämän kultaa." Orjon askeleet läpi kolkon korven illan pimeässä olivat kepeät ja raskas taakka hänen seljässään ei painanut. Mies eli hengellään. Mirjamkin iloitsi, kun kuuli Orjon vihdoinkin sulaneen ja heittäneen pois kaikki joutavat.

Tuli talvi. Orjo sai yhtäkkiä päähänsä lähteä pienelle virkistysretkelle pääkaupunkiin. Tällaisia lyhyitä pääkaupunkiretkiä hän oli tehnyt melkein joka vuosi, tavallisesti ennen joulua. Ne olivat keitaita hänen henkisessä Saharassaan. Mirjam parka ei koskaan päässyt mukaan noille retkille, sillä hänhän oli kiinni lapsissaan.

Sinä iltana kun Orjo teki matkapäätöksensä, lainasi Oihonna hänelle poronsa. Orjo ihmetteli Oihonnan hyväntahtoisuutta ja ajaessaan pulkalla tähtien valossa Korpilinnaansa hänestä yhtäkkiä alkoi tuntua että Oihonnalla on joku salaisuus. Mirjam, kuullessaan Orjon lähtevän pääkaupunkiin, teki pikaisen päätöksen ja läksi mukaan — ei kuitenkaan tarkoituksessa seurata pääkaupunkiin asti, vaan vieraillaksensa välillä olevassa pikkukaupungissa. Oihonna näytti iloiselta sisarensa puolesta ja saattoi porollaan matkustavaisia kauvas jään ulapalle. Kuu paistoi. Ensimäisessä kievarissa Mirjam ilmaisi Oihonnan salaisuuden: Oihonna oli kihloissa!

Musertavana yllätyksenä tämä tieto tuli Orjolle Ja minkä kirjeen hän taas lieneekään lennättänyt Oihonnalle! Itsekkäisyys ja särkyneen haaveen viimeinen leimahdus olivat miehessä jälleen saaneet vallan.

Mirjam teki parhaansa. Hän oli niin hellä — kuinka hän nauttikaan että joskuskaan sai lapsihuolista vapaana näin kahdenkesken matkustaa oman miehensä kanssa ja rauhallisesti nukkua yhdessä majatalossa ja hotellissa.

Mutta sellaista armoa kesti niin vähän aikaa. Oli aina kiire. Ja tiukat raha-asiat estivät heitä nytkin yhdessä matkustamasta pääkaupunkiin asti. Kirottu raha! Tuo kirottu raha!

Joka särki ihmisen onnen! — Orjo matkusti siis yksin. Hänellähän oli vapaa asunto pääkaupungissa. Ja sellainen toveri, joka piti häntä luonaan kuin pidetään piispaa pappilassa. Orjo sai muutamassa vuorokaudessa herkutella sekä aineellisesti että henkisesti enemmän kuin Mirjam parka kahdessa vuodessa. Hän sai käydä teatterissa ja istua samppanjapöydässä, kuulla musiikkia ja saada, lämmintä osanottoa elämäänsä, niittää kiitosta ja kunniaa. Kuinka hän sitä tarvitsikaan, ansaitsikaan erämaansa vankeuden jälkeen se on totta se — mutta Mirjam, miksi piti Mirjamin aina jäädä niin vähille? Orjo Korelius, korpikirjailija, tulee ilon huumaamana teatterista — hotellin kautta ja miettii elämäänsä. Kello on 12 yöllä. Hän muistaa Mirjamin, muistaa kaukaisen kotinsa, muistaa lapselliset rakkaushaaveensa, kuutamoporot ja Oihonnan… Omatunto käskee hänen kirjoittaa Mirjamille ennenkaikkea Mirjamille.

Hän tarttuu kynään ja kirjoittaa:

Rakas Mirjam!

Minä lienen hullu mies, mutta minä rakastan sinua vielä, kuuletko, ymmärrätkö, uskotko enää mitään elämämme repaleisuuden jälkeen erämaan hiljaisen kuoleman kynnyksellä?

Ettenkö sinulle, ainokaiselle, arvoa, osaisi antaa, suutelenhan sinua hengessäni sillä sinä olet, olet, olet minua rakastanut, vaikka kohtalon kirot sinua ovat kiusanneet, mutta sinä olet minusta kiinni pitänyt etkä uhkauksiani sydämeesi laskenut. Sinä olet ollut kaunis silloin kun minä olen ollut ruma ja vaikka itsekkin tietämättäsi olisit ollut ruma silloin kun minun sieluni kauneutta, himoitsi, niin en sinua nyt nuhtele. Oh pulmuseni lumella lakealla Lapin auringon laaksossa, ole minun vielä, vaikka ei päivä enää valkeneisi…

Totta se on että kaipaan ihanan naisen ihaninta rakkautta, mutta täällä istun nytkin yksikseni ylpeänä, "siveänä", ketään löytämättömänä orpona, ja ymmärrän hyvin että minun vaimoni on se, joka minulle on viisi lasta synnyttänyt. Ja jos Oihonna minut palkitsi odottamattomalla menettelyllä, niin mitäpä se meihin kahteen kuuluu. Kun kaukana sitä syvemmin miettii; niin tekee mieli uudestaan saada ja antaa anteeksi koko maailman rakkauden tähden, sillä rakkaus on syreenikukkainen yössä, sulon suruinen pensas, jota ei saa repiä, sillä se on luotu ihmiskunnan lohduttajaksi — voi hyvä Jumala, kuinka minä kerran saisin teidät kaikki, jotka olette minulle hyvyyttänne osoittaneet, ymmärtämään mitä miehen kärsivässä sielussa liikkuu ja kuinka hän hengessään siunaa, siunaa — ainakin sitten kun kaikki on katoamaisillaan käsistä.

Kestä siis ainokaiseni, ylpeyteni, uskollisuuteni — sinä, jonka vaistot usein ovat oikeat, ota minun vakuutukseni vastaan, vaikka minusta mitä pahaa kuulisit; totuutta minä etsin kuin kiljuva jalopeura saalista nälissänsä, mutta minä tiedän kyllä että elämäni kohtalo on päätetty…

Minä sanon sinulle kaikki, jos vielä tapaamme ja kuinka minä kärsinkään häpeästä etten sinua voinut tuoda mukaani tänne asti — sinua, joka osaisit nauttia pääkaupungin mukavuuksista paljon enemmän kuin minä, sinä suuri lapsisielu, ennenkaikkea nainen, joka kaipaa pehmoista sivelyä, suloisia säveliä ja silmäin hivelyä… Silitän sinun tukkaasi, kärsinyt nuori äiti, erämaan kahleeton vanki, kiitän sinua kestämyksistäsi, anon sinulta anteeksi kaikki tuottamani ikävyydet ja olisin onnellinen, jos saisin kuolla rauhassa sinun syliisi silloin kun elämä minut väsyttää…

Kenties uusi päivä vielä kaikki muuttaa voi, mutta minusta vain tuntuu kuin vielä tarvittaisiin vuosia … Suutelen sinua, Mirjam, rakastan sinua, mutta en vanno mitään, olen rehellinen, kaipaan sinussa enempi kuin ehkä antaa voit ja vaatia voin, mutta tyydyn, koetan tyytyä sinuun, sinun kauneuteesi, uskollisuuteesi — —

Jos sinä minut oikein ymmärrät, niin tiedä että en ainakaan Oihonna nimisen tytön takia voi sinulle enää tulla uskottomaksi. Orjo Korelius on liian hyvä koettaakseen toista kertaa pettää itseään… Oh teitä, jotka poljette sydämen jalkoihinne. Mutta sinulle, Mirjam, kuuletko, ainoa suuteloni joulukuussa vuonna 19—.

Mieheltäsi.

Näin hän kirjoitti, aviomies. Eräänä iltana hän joutui vanhan herran kanssa ravintolaan. Keskiyön aikana palatessaan asuntoonsa tunsi Orjo Korelius olevansa huumauksissa täysinäisestä viinipullosta, jonka oli kolmen tunnin kuluessa juonut pohjaan. Ajuri alkoi häntä puhutella.

— Tahtooko herra tyttöin luo? Kyllä minä vien…

— Hyvä on, sanoi Orjo Korelius. Mutta samassa hänet valtasi hirvittävä siveellinen suuttumus.

— Hävetkää! hän huusi. — Hävetkää, ajuri, että kehtaatte houkutella rehellisiä ihmisiä semmoisille teille. Minä ilmiannan teidät!

Ja kovalla äänellä yhä ilmaisten suuttumustaan hän palasi asuntoonsa. "Minä en siihen kypsy koskaan!" hän itsekseen sanoi jollakin tavoin alakuloisena.

"Miksi ei, miksi ei hän nuorena miehenä ollut elänyt kuten toverit?"

Niin ei varmaan nyt, aviomiehenä, moista moskaa kuvitteleisi.

"Jokainen joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo sydämessänsä tehnyt huorin."

Orjo Korelius nukahti.

Seuraavana iltana hän matkusti pohjoiseen. Turhaan oli hän hankkinut rahaa ja sähköttänyt Mirjamille. Mirjam sähkötti vastaan ettei tule. Mirjamin tavatessaan Orjo avomielisesti tunnusti että oli vihdoinkin "vähällä ollut" joutua pääkaupunkilaiseen porttolaan.

— Niin minä luulinkin että nyt lankeat, sanoi Mirjam.

Mutta hän oli sanomattoman onnellinen ettei hänen aviomiehensä koskaan ollut sortunut lokaan. Ja hän uskoi vahvasti ettei Orjo Korelius koskaan lankeaisikaan.

Orjo, jonka koko elämänmenestys juuri perustuikin hänen siveellisyysihanteeseensa! Orjo, joka oli päätänsä korkeampi satoja tovereitansa! Orjo Korelius, jonka ainoa elämän voima juuri pulikin tässä harvinaisessa säilyneisyydessä ja joka vaikutti ympäristöönsä kohottavasti.

Mirjam oli aina ollut salaa ylpeä miehestänsä. Kuinka onnellisiksi, puhtaiksi ja lapsellisiksi he taas tunsivatkaan itsensä maatessaan majatalossa, talven pakkanen ympärillään.

Uskollinen avioelämä se oli sentään lopultakin elämän kirkkainta kultaa.

Orjo ja Mirjam palasivat onnellisina Korpilinnaan, reki täynnä joululahjoja lapsukaisille. Hi nyt enää Oihonnan kihloissa olo suuresti aviomiestä häirinnyt. Kuukauden päästä tyttö matkusti sulhasensa luo. Ja puolen vuoden kuluttua Orjo Korelius jo muisteli Oihonna-haavettansa kuin hassua unennäköä. Mitä hittoa se häneen oli kuulunut? Paljon melua — tyhjästä.

* * * * *

Mutta samana keväänä tuli Mirjam jälleen raskaaksi. Vastoin kummankin aviopuolison todellista tarkoitusta…

Mirjamin hermostus taas jatkui. Orjon synkkämielisyys sai aika-ajoittain arveluttavan muodon.

Hän tunsi rakastavansa vaimoansa niin kauvan kun tämä hänelle oli hyvä, niin kauvan kun tämä häntä ei myrkyttänyt, niin kauvan kun tämä ei kapinoinut kaikkea sitä vastaan, mitä mies piti oikeana ja pyhänä. Mutta aniharva päivä oli sellainen. Aniharva päivä oli, että kumpikaan aviopuolisoista tunsi voittavansa itsensä ja itsekkäisyytensä. Mirjam saattoi väittää tosissaan että Orjo hänet oli pilannut — rakkauden kitsaudella.

Hyvä Jumala — kuinka monta monituista syvän onnen yötä he, nämä kaksi aviopuolisoa, olivatkaan erämaan hiljaisuudessa toinen toiselleen tuottaneet. Mutta he vaativat nähtävästi kumpikin — liian paljon.

Aviomies oli hukkumaisillaan töidensä tulvaan, töiden, jotka eivät kuitenkaan tuottaneet sitä taloudellista hyvinvointia, jota ne tarkoittivat.

Nälkäkuolemako? Huutokauppako? Vai itsemurha?

Orjo Koreliuksen täytyi käydä läpi kaikkien alennusasteiden. Alituisesti hän oli sortumaisillaan ahdinkoonsa. Mutta alituisesti ihme se oli — hän silti pelastui pahimmasta ja elämäntaistelu jatkui.

Lukemattomia perhekohtauksia sattui.

Jumala, tuomarien tuomari, tutkikoon missä määrin kumpikin aviopuolisoista oli syyllinen!

Viisi pientä lasta, palvelijapula, taloudellinen ahdinko, Korpilinnan syrjäinen asema, rouvan raskaanaolo, miehen työn orjuus, kurjat rahatulot älkää kysykö enempää. Se oli kärsimyksistä, koettelemuksista rikasta elämää. Jokaisen viikon taistelu oli kokonainen kirja elämänhistoriassa, mutta kukaan ei sitä historiaa joutanut muistiin kirjoittamaan.

Korpilinnassa ennen kaikkea elettiin.

Aniharvoin kävi vieras. Mutta jos kävi, niin sellainen päivä ja sellainen yö — oli kuin suuri juhla talossa.

Vieras toi elämäntoivon taloon, mutta vieraan lähdettyä — tuntui elämä yhä raskaammalta Miksi, miksi he. Orjo ja Mirjam, olivat asettuneet näin erikseen korpeen?

Ettei vaan tämä eristys kerran ollut tuottava jotakin turmiota?

Kumpikin tunsi sen painon ja sanoin selittämättömän epätoivon.

Oli onni onnettomuudessa että kohtalo heitä pakotti ankaraan työhön. Mutta usein, sangen usein, he tunsivat liian työn rasituksen ja se pilasi heidän keskinäiset suhteensa.

Mieltä järkyttävä oli taas Mirjam paran pakkolähtö kaukaiseen kaupunkiin synnyttämään kuudetta lastansa. Yli mustan, peilikirkkaan jääulapan Orjo Korelius vaimoansa lykkäsi kelkalla. Kuun sirppi helotti taivaalla — musta jää tuntui kammottavalta.

Ääretön säälin tunne valtasi aviomiehen… Hän tunsi kyllä rakastavansa Mirjamia, mutta jollakin avuttomalla tavalla. Ja sitä alakuloisemmaksi kävi hänen oma mielensä. Mitä saattoikaan hän tehdä? Nytkin täytyi hänen antaa Mirjam paran matkustaa ypöyksin yli 200 kilometriä. Sillä koti, talo, talous, työt, lapset sitoivat alati isännän tai emännän.

— — —

Niin oli Mirjam siis taas poissa ja Orjo sai miettiä asemaansa. Yön unettomina hetkinä hän rukoili Jumalalta että Mirjam hänet ymmärtäisi oikein, ymmärtäisi että mies jollakin tavoin oli henkisesti väsähtänyt vaimoonsa. Hän, Orjo, kaipasi henkistä seuraa, mutta mistä hän sen erämaassa koskaan saisi, sitä hän ei tietänyt.

"Kenties minä Mirjamia rakastan sortuneena murtuneena, lyötynä, hyljättynä syvimmin."

Orjo Korelius oli suuressa tuskassa. Elämä oli käynyt ylenmäärin velvottavaksi — hän teki työtä ja valvoi lastensa kanssa.

Miksi hänestä taas tuntuikaan välttämättömältä ettei Mirjam saisi pian palata kotiinsa! Miksi häntä taas himoitti kirjoittaa Mirjam rukalle ankara erokirje? Oliko se — tuollainen kirjeen kirjoittaminen lapsivuoteessa olevalle vaimolle — hänen helmasyntinsä?

Jumala yksin hänet ymmärsi, joka tiesi miten Mirjam viime aikoina oli häneen vaikuttanut. Ja Orjo Korelius tahtoo ennenkaikkea tehdä työtänsä, sitä työtä, jota hän piti elämän ainoana tehtävänä. Mirjam rukan läsnäolo oli niin usein sitä työtä häirinnyt. Isänmaansa tähdenkö mies siis vaimonsa uhrasi? Kelpasiko se syyksi?

Rakas Orjo! kirjoitti vihdoin Mirjam kaupungista ja se kirje saapui parahiksi Orjolle jouluaattona, kun äiditön perhe vanhaan tapaan oli viettämässä talven suurinta juhlaa vanhassa pappilassa. En minäkään voi olla lähettämättä sinulle joulutervehdystä, vaikka minä kuuntelen sydämenääntä.

Ja onhan minullakin joululahja sinulla — jatkoi Mirjam kirjeessään ainoa ja paras mitä voin antaa, terve ja vankka poika (painaa lähes 4 kg), jonka kuitenkin sain elävänä maailmaan painamalla ja nielemällä tuskalliset mielialat. Ja tämä on niin kaunis lapsi, suu ja leuka kuin Erholla, silmät, nenä ja otsa kuin sinulla. Se on niin suloinen tämä poika muistuttaa olennoltaan aivan Jormoa ja sillä on niin elämänhaluinen ääni.

Olin odottanut että kirjoittaisit jotain rauhallista ja lohduttavaa, kun sinä yksin tiedät mitä minun sydämeni eniten kaipaa. Miksi paadutat sydämesi? On siellä rakkautta minulle, kun vain pyyhit pölyt ja roskat pois niinkuin minä ja annat epäitsekkäisyyden valon siihen langeta.

En olisi saanut tätä kirjettä kirjoittaa, sillä kuume piirittää minun sänkyäni ja saa nähdä, pääsenkö sen kidasta elävänä. (Orjo ei aavistanut, kuinka kuolemanheikko Mirjam parka todella oli!) Yötä päivää saan sitä vastaan taistella — (jatkui uskollisen vaimon kirje), yöllä se ei anna lepoa, päivällä ei rauhaa ja aina sillä on kita auki valmiina nielemään. Oi Orjo, kirjoita minulle sitä mitä tiedät minun sieluni halajavan ja mitä voit antaa! Enhän ole äitinä liikoja pyytänyt — lapsukaisia minulla on kauhean ikävä —! Kansanopistonjohtajan paikkaa koetetaan sinulle hommata. Lähetän sinulle ensi kuussa vähäsen "lehmä-rahaa." Miten minä sinulle kirjoittaisin että ymmärtäisit, kuinka suuresti tarvitsen sielullisesti sinun apuasi. Minun sydänjuureni ovat kasvaneet kiinni, rakas Orjo! Kannan syliisi pienen poikamme ja revityn ja aina toivossa palavan sydämeni — ne ovat minun joululahjani sinulle otatko ne vastaan? —

(Kivienkin olisi pitänyt vuotaa verta tästä liikuttavasta vaimon kirjeestä). Anna jokaiselle lapselle suutelo ja kuiskaa korvaan että se oli äidiltä ja anna Keijon suudella sinua kummallekin poskelle ja suulle — se on myöskin

Äidiltä.

Jumala teitä kaikkia siunatkoon.

Saatuaan tämän kirjeen lyijykynällä kirjoitetuksi, vaipui Mirjam, kuolemankaltaiseen horrokseen — niin heikko hän oli.

Jumala ei kuitenkaan hänen sallinut vielä kuolla.

Sanoimme jo että sielujen maailmassa olisi luullut kivienkin hikoilevan verta tai huutavan apua tällaisen kirjeen jälkeen. Mutta Orjo Korelius oli itse sairas, sydämeltään sairas ja rikkirepeytynyt mies, eikä hän jaksanut vastata hyvän vaimonsa hätähuutoon sillä tavalla kuin Jumala käski. Hän oli vakuutettu siitä että Mirjam pikaisella kotiintulollaan taas lankeaisi samaan hermostukseen, joka vain kiihdyttäisi aviomiehen tuskia ja pahentaisi sitä helvettiä, jona hän oli alkanut omaa avioliittoansa salaisesti pitää.

Mies parka tuskin tiesi mitä teki. Kyllä hän vastasi Mirjamin sydänsanoihin omillakin sydänsanoillaan, mutta heti perään hän lennätti ankaran määräyksen että Mirjamin nyt vihdoinkin piti tulla järkiinsä ja sijoittua jonnekin muualle asumaan muutamiksikaan kuukausiksi että hän, Mirjam, tulisi terveeksi ja että Orjo kotona ehtisi suorittaa ne tärkeät työt, jotka mies tunsi olevansa velkaa itselleen ja isänmaalleen. Tässä ei vielä sinään olisi ollut mitään pahaa, mutta Orjo lankesi taas entiseen helmasyntiinsä: puhumaan avioerosta. Puhumaan avioerosta Mirjamille, vaimolleen, joka häntä niin sydämellisesti rakasti ja kaipasi juuri synnytettyään kuudennen lapsensa?!

Tuskin hän, mies polo, itsekään edes aavisti, kuinka julmana hän esiintyi! Ja heikkoon Mirjam parkaan sattui tämä erämaasta heitetty pommi keskelle verilämmintä sydäntä — maailma pimeni hänen silmissään.

Mutta hän kokosi viimeiset voimansa, viimeisen ryhtinsä rukoillen kaikkien pyhien nimessä viimeistä armoa mielestään kovalle kohtalolleen. Ja silloin kun Orjo vähin häntä odotti, silloin — heti toinnuttuaan — hän sieppasi lapsen, joka vielä ei ollut kolmenkaan viikon ikäinen, ja istui rekeen. Ja 35 asteen pakkasessa, avonaisessa reessä, hän lähti ajamaan yli 200 kilometriä kohti sitä paikkaa, joka kuitenkin oli hänen kotinsa, hänen lastensa ja hänen miehensä koti — hänen ainoan elämän kohtalonsa tyyssija, jota eivät pahat voimat saaneet häneltä kieltää. Hän tunsi kaikki oikeutensa ja velvollisuutensa syvästi — se olisi kauhea aviomies, joka ei ottaisi häntä vastaan?

Ja kuitenkin: kuinka hän vapisi, värisi, Mirjam raukka, jo yksistään tuon kamalan ajatuksen edessä että Orjo ei häntä vastaan ottaisi?

Saattoiko hänen Orjonsa olla niin sydämetön?

Ei, ei, tuhatkertaa ei.

Onni oli vieläkin palaava heidän kotiinsa, heidän kauniiseen, kalliiseen Korpilinnaansa, jonka arvon hän vasta maailmalla, vierasten jaloissa, oikein tajusi.

* * * * *

Orjo oli näinä tammikuun pakkaspäivinä, tuntiessaan henkistä erakkuutta, valjastanut poronsa ja kiidättänyt naapuripitäjään. Sieltä oli hän palannut parin reippaan toverin kanssa kotiinsa ja rientänyt illan tullen vanhaan pappilaan 80-vuotisen isänsä nimipäiville. Keskellä yötä porotoverukset nyt, ajellen jääulappaa, palasivat Korpilinnaan. Kytkiessään poroaan patsaaseen kummasteli Orjo, miksi talon vierashuoneen akkunasta pilkoitti tuli keskellä yötä.

Hän hyökkäsi katsomaan… Kun mies tempasi oven auki, hämmästyi hän mitä näki: Siinä istui Mirjam, hajalla hiuksin, kauniina, kalpeana, nöyränä, pelokkaana vapisten ja odottaen vuoteen reunalla valkoisessa yöpuvussaan, ja hänen ympärilleen oli ladottu kaikenlaisia tuliaisia ja herkkuja, vartavasten Orjolle ja lapsille.

— Mirjam? Sinäkö se olet? Herra Jumala…

Vaimo raukan silmät paloivat. Hän odotti — ja vapisi — nytkö, nytkö Orjo oli antava hänelle viime iskun? Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Mirjam Orjon sylissä ja aviomies puristi vaimoansa kuumasti rintaansa vasten.

— Jumala siunatkoon sinua että kuitenkin tulit! mies sanoi.

— Rakas Orjo!

Mirjam sukelsi yhä tiiviimmin miehensä syliin ja suuteli häntä rajusti.

Vieraat järjestettiin yläkertaan nukkumaan. Aviomies, jota vaimo kutsui, laskeusi alakertaan.

Siinä oli taas kaksi maailman onnellisinta ihmistä, maailman hetkellisesti onnellisin mies ja hetkellisesti onnellisin vaimo. Kaikki kauhea oli unhoitettu, kaikki kamala pois pyyhkäisty. Luottamus ja rakkaus oli palannut, kumpikin kiitti Jumalaa, että asiat olivat niinkuin olivat: että oli heillä koti talviyön pimeässä korven keskessä, koti — ja kuusi tervettä lasta.

— Voi Orjo, kuinka minä olen kiitollinen että otit minut vastaani kuiskaa Mirjam tunkien päänsä miehen povea vasten.

— Pulmuseni, anna anteeksi kauheat aikomukseni! puhuu aviomies suudellen vaimoansa.

Mirjam, hänen Mirjaminsa, on aarre ja ihme vaimojen sarjassa. Vaikka hänellä on ollut niin kova elämä kuin ainoastaan Mirjam itse sen tietää, niin on hän sentään säilyttänyt sulonsa ja viehätyksensä. Ja Mirjam itsekkin kertoo hymyhuulin, miten tohtori siellä kaupungissa, kun hän tuli ilmoittautumaan synnytykseen, oli erehtynyt hänen suhteensa ja kysynyt: "Onko se rouvan ensimäinen lapsi?" Niin nuorelta, tyttömäiseltä hän oli näyttänyt seitsemän lapsen äiti, Mirjam Korelius.

— Ja nyt me nukumme aina yhdessä — kuiskaa Mirjam onnekkaana — minä en anna sinun nukkua yksiksesi yläkerrassa. Kuuletko, joka yö, joka yö — me emme eroa koskaan eikä mitään pahaa saa enää tulla meidän väliimme.

— Sitä minäkin toivoisin, Mirjam, sanoo Orjo, ettei mitään pahaa tulisi meidän väliimme. Että meidän avioliittomme vain kirkastuisi ilta-aurinkoonsa mennessä. — Mutta ei se käy laatuun, huomauttaa hän, aina nukkua yhdessä. Kyllä minun täytyy siellä yläkerrassa…

— Voi, voi! valittaa Mirjam.

— Tule sinä sinne niin usein kuin haluat, sanoo Orjo.

— — —

— Ja tämä on meidän viimeinen lapsemme!

— Niin olkoon.

— Emme saa enää…!

— Emme saa.

Ja aviopuolisot nukahtavat toistensa syleilyyn. Kuuluu vain heidän yhtäaikainen hengityksensä. Tähdet kiiluvat taivaan korkeudessa. Pakkanen paukahtelee honkaisen talon nurkissa.

Mutta etehisen takana, avarassa tuvassa, kirahtaa se viimeinen, pitkältä matkalta tuotu poikalapsi. Elämänoikeutta hänkin huutaa.

40.

Orjon ja Mirjamin avioelämässä oli nyt kuudennen lapsen jälkeen tullut eräänlainen sielullinen "kesäpäivän seisaus." Sen korkeammalle ei heidän aurinkonsa enää voinut nousta, valoa oli yllinkyllin, jos he sitä tahtoivat ja taisivat hyväkseen käyttää. Heidän oli kiireesti sitä hyväkseen käytettävä saadakseen nauttia sen viljalajin hedelmistä, jonka kohtalo oli heidän elämänpeltoonsa kylvänyt. Heillä oli jo niin paljon kokemusta rakkauden kalliin vainionsa hoidosta, että jos he sen laiminlöisivät, niin he saisivat iänkaiken sitä katua.

He tiesivät että maailma vilisi täynnä onnettomia avioliittoja — monta monituista kertaa he olivat kiitos sydämessään nukahtaneet toistensa rintoja vasten ja tunteneet että he ympäristöönsä nähden olivat onnellinen pari. Mirjamin sydän, joka avioliiton alkuvuosina usein oli aika-ajoittaisella kylmenemisellään tai kovuudellaan tuottanut Orjolle sanomattomia kärsimyksiä ja kauheita aavistuksia, oli nyt 12-vuotisen yhdyselämän vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen alkanut kiintyä yhä syvemmin mieheen, jonka hän tunsi elämänsä kohtalon jakajaksi ja jonka hän ennenkaikkea tunsi omakseen.

Orjo Korelius oli puhdas naisista — tämä, Mirjamin mies, ei ollut koskaan kuulunut kenellekään muulle naiselle eikä saisi koskaan tulevaisuudessakaan tulla kuulumaan kenellekään muulle. Ei edes hetkellisesti! Se oli Mirjamin harras usko, se oli hänen avioelämänsä perustuslaki.

Kuinka outoja kärsimyksiä olikaan Mirjamille aiheutunut viime aikoina, kun Orjo oli julkisuudessa päästänyt jonkun varomattoman ihailusanan joistakin muistakin naisista kuin hänestä! Kuinka saattoi aviomies edes sanoilla ylistää toisia naisia? Se oli Mirjamille käsittämätöntä, Orjo selitti avomielisesti, mitä hänen sydämessään liikkui.

Hänellä oli ikävä.

Ikävä — Mirjamin kanssa kahdenkesken? Ei! hän kaivannut mitään muuta kuin vierasta seuraa, erämaan henki, — väitti hän, oli tukahduttava.

Näin tuli Mirjamiin mustasukkaisuus. Tämä mustasukkaisuus kehittyi sairaloisuuteen saakka, ennenpitkää se nousi sellaiseen huippuun että aviomieskin kauhistui. Mitä, mitä ihmettä Mirjam oikeastaan luuli Orjosta?

Orjo Koreliusko voisi tulla uskottomaksi?

Itse hän ei sitä koskaan — tämä mies — uskonut tahtomallakaan voivan tapahtua. Siinä määrin olivat hänen siveydelliset ihanteensa jo lapsuudesta saakka kiteytyneet hänen puhtautta harrastavaan sydämeensä.

Oihonna?

Eihän hän kieltänytkään haaveilujansa, mutta hän oli lukemattomat kerrat huomannut että käytännössä haave oli mahdotonta. Niin oli ollut tähän asti.

Sellaista naista ei tullut hänen eteensä, joka saisi hänet unohtamaan rakkaudenliittonsa Mirjamin kanssa — — —

Mutta jospa vielä oli tuleva?

— — —

Ja niin oli koittanut heidän avioelämänsä kolmastoista vuosi, jolloin kumpikin kaihosi jotakin suurta vapauttavaa ratkaisua.

Mikä se oli oleva, sitä he eivät kumpikaan tienneet.

Kuolemako? Uusi elämäkö? Vai joku harvinainen tapaturma? — — —

Hiljaisessa Korpilinnassa riehui suuri sielullinen taistelu. Hätä oli molemmilta puolilta niin hirvittävä että koko elämänjärjestys meni nurin.

— Ei, minä en kestä! vaikeroi Mirjam sukeltaen miehensä syliin.

— Ei, en minäkään! vakuutti Orjo työntäen itkevän vaimonsa pois ja ollen hänelle ankara omantunnon vaivoihin saakka.

Mikä, mikä ihme vaivasi Mirjamia? Ja mikä, mikä ihme vaivasi Orjoa? Ei kumpikaan selvästi ymmärtänyt. Vielä yksi kuukausi — ja kumpikin sen ymmärsi.

Toinen nainen oli ilmestynyt Mirjamin ja Orjon väliin. Toinen nainen, jota ei kumpikaan tuntenut. Ja niinkuin hukkuva, hirveässä hädässä pelastustaan hapuileva, haaksirikkoon tuomittu, tarttui Orjo Korelius tämän naisen käteen.

Rakkaus? Uusi Rakkaus?

Hän, mies, tahtoi elää, elää, elää! Mihin jäisi Mirjam, Mirjam parka kuusine lapsineen? Sitä ei hukkuva mies jaksanut loppuun asti ajatella…

* * * * *

Se, mikä ennen oli ollut uskomatonta, se tuli nyt uskottavaksi. Tutkimattoman kohtalon hyökyaalto oli temmannut mukaansa erämaan yksinäisen miehen.

"Minäkin tahdon elää!" mies huusi kaikkien kuullen ja salaperäinen virta vei häntä hurjaa vauhtia pois Korpilinnasta…

Mies kuuli Mirjamin sydäntä särkevän valitushuudon — tyrmistyi, tahtoi pelastaa, auttaa, temmata mukaansa, mutta — Mirjam ei hievahtanut, ei lähtenyt, ei uskaltanut… Mies näki Mirjamin vain viuhtovan valkoista liinaa, jonka kyynelet olivat kastelleet läpimäräksi — kuuli viimeisen valitushuudon, viimeisen varoitushuudon … Sitten hän ei enää mitään kuullut eikä nähnyt. Henkensä silmillä vain aviomies kaiken ymmärsi. Ja rukoili Jumalalta armoa. Mutta — Jumala ei kuullut hänen rukoustaan. Jumala ei kuullut…

Ja tämä oli nyt Mirjamin ja Orjon avioliiton loppu.

Orjon ääni kadotuksesta.

(Epiloogi.)

Älkää tuomitko tulevia ennenkuin olette lukeneet sen "Tunnustuksen", jonka Erämaan Lapsi vielä on velkaa yhteiskunnalle. Niin totta kuin Jumala on Rakkauden Isä, niin totta toivon vielä voivani kaiken kertoa alusta loppuun saakka, mitä minulle tapahtunut on sen jälkeen kun Mirjamistani erosin.

Oi Mirjam! Täällä maan alla maaten väsyneenä taisteluihini en löydä sopivia sanoja pyytääkseni sinulta anteeksi mitä kauheita kärsimyksiä sinulle lienenkin tuottanut. Sen tiedän vain, että olet uskollisin nainen, mitä milloinkaan olen elämäni polulla kohdannut, perheen äiti, josta olen ylpeä viimeisellä tuomiolla. Suokoon Elämämme Herra, että sinun kaltaisia aviopuolisoita edes tulevaisuudessa kasvaisi tämän maan tyttäristä! Kuolema ja kirous kaikille, jotka avioliiton häpäisevät! Mirjam! Kasvata pienet tyttäremme yhtä lujiksi kuin olet itse ollut ja opeta pikkupoikamme miehiksi, jotka ajoissa ymmärtävät sukupuolielämän hirvittävät vaarat.

Ja usko minua Mirjam parka: minua ei ole saastuttanut avioero sinusta, vaan minä olen syösty helvetilliseen kärsimykseen ja sanoin kuvaamattomaan rangaistukseen vain siitä syystä, etten onnellisina vuosinamme sinua oikein arvostanut. Tuota sinun lujuuttasi ja kaunista uskollisuuttasi!

Rangaistukseni ja kärsimykseni tietää saaden sinä kenties olet ojentava puhtaan kätesi vetääksesi viimeisellä hetkellä miehen ylös maan uumenista?

En tiedä, rakas Mirjam, kannattaako se enää, mutta sanon tämän vain, jos se sinua lievittää.

Itse en näe lohdutusta missään. Itse en enää eheäksi saa sitä mikä on rikki revitty. Totisesti minun elämäni kirkkaimmat tähdet ovat sammuneet sakeaan sumuun. Rohkenenko tämän sumun sisästä ylistää Elämäni Herraa korkeistakin hetkistä?

Niin. Rakkautta, naisen hellivää rakkautta olen hulluuteen saakka kaivannut kaiken elämäni iän — siksi on minulle näin käynyt. Lienen niitä sieluja kaikkeudessa, joille ei ole ollut eduksi syntyä tälle planeetalle.

Vaan jos se on totta, että ihmisten sielut sikiävät uusiin ruumiisiin, niin täytyy vielä kerran minunkin saada uudestaan elää maan päällä. Silloin on Orjo Korelius vihdoin onnellinen!

Tässä ensimäisessä vaelluksessaan ei hän näet ole löytänyt sitä naista, joka olisi vastannut hänen palavaan, sammumattomaan rakkauden kaihoonsa.

Anna anteeksi esitunnustukseni, Mirjam. Kiiruhdan lisäämään: Sinä kuitenkin olit vaimoni ja sellaisena sinua kunnioitan, säälin ja rajattomasti ihailen.

Mutta toista minä rakastan. Intohimoisesti, hulluuteen saakka rakastan minä sitä toista, joka tuli Sinun ja minun väliin. Ja minä kysyn Kaikkeuden Herralta: onko tällainen rakkaus syntiä?

(Hailuoto 27/6 1917.)