HILJAISINA HETKINÄ
Toinen kokoelma laulurunoja
Kirj.
ILMARI CALAMNIUS [Ilmari Kianto]
Porvoossa, Werner Söderström, 1898.
SISÄLTÖ:
Yöpurjehtija. Tuulen tupia. Laulu pilville. Korven poika. Ma lammen löysin. Vihreä oksa. Toisen oma. Uskotulleni. Olla mullai… Ailin koivulle.. Idylli. Pikku Inkerin laulu. Heisi nuori. Huokaus. Rantakoivulleni. Kotoa pois. Tähtiyönä. Inarin immelle. Iltataulu Pohjanmaalla. Pappilan tiellä. Majan muutto. Kesälaulu. Kuin ruis kukkii. Älä sinä tyttö ja älä sinä tyttö. Lailla laineen. Ballaadi. Syksy-ilta. Karjalan tyttö. Jos luonani oisit nyt… Lahjaton. Eräs kirje. Lumimyrskyllä. En unta saa! Metsässä järvi. Lippa. Helmikuun ilta. Sytytetty — sammutettu. Kullan renki. Haltijat. Kaislan kohtalo. Piirilaulu. Olin sairas. Uusi kulta ja vanha kulta. Petetty. Seinäkantele. Turjan tyttö. Heikot hetket. Oi lemmi, lemmi minua! Hyljätyn hauta. Tikan sauna. Kullan ometta. Pai, pai! Ma muistelen kotoa kaukaisaa. Helmille. Kenen ottais? Sinä ja minä. Suomussalmi — kotiseutu. Muistelma ulkomaalta. Yö. Tytön rukous. Elokuun viime ilta. Päiväkirjan lehti. Yksin olen heitetty. Miettivä. Kun lunta sataa. Sa lausuit hyvää yötä vain. Miks suhiset tuuli niin kolkosti?
Yöpurjehtija.
Yötuuli lauha puhaltaa Mun kotilahdeltain, Viel' illan rusko punastaa Mun valkopurjettain.
Mun purteni — se kehtoni Ja tuuli tuutijain, Yön taivas yksin äitini Ja aalto, armahain!
Tuulentupia.
Hei tullos tyttöni tumman sorja, Niin tuulehen tupamme teemme! Kun sinä olet nuori ja minä olen norja, Ja yhdet on ihanteemme!
Hei korkealle, hei taivahalle Ma tyttöni nuoren nostan! Mut jos sanot tuntuvan huimaavalle, Niin suuteloilla sen kostan!
Hih heisuli huima, se tuuli on tuima, Se hiuksias hulmuttaapi! Vaan sinä olet uljas ja minä olen huima Ja tuulessa telmiä saapi!
Ja tuulessa meillä on toivon tupa Ja ilmassa ihanat linnat, Ja taivaista meillä on talon lupa Ja pilvistä pirtin hinnat!
Laulu pilville.
Pilvet, pilvet! jotka pimitätte Suvipäivän sinitaivahan, Ukkospilviäkö uhkaavia ootte? Vaiko ilman impysiä vaan?
Vierikää, niin vierikää, oi pilvet, Älkää päälleni mun pärskyelkö! Tuoll' on tunturit ja suuret vuoret Niitä, niitä älkää säälielkö!
Pilvet, pilvet, jotka synkistätte Elon nuoren sinitaivahan, Ukkospeikkojako uhkaavia ootte? Vaiko ilman impysiä vaan?
Korven poika.
Sydänmaitani ylistän, Korven karkeita oloja, Miss' ei kulttuuri kuhise Eikä eksytä edistys. — Minä rakastan risuja, Rotkoja ja korpimaita, Taajaa, tummaista turetta, Missä kontiot pesivät. Vaan en rakasta remua, Sivistyksen silitystä, Sielu näissä näivettyisi, Jos vain kauvemmin eläisi!
Rakastanpa raitapuuta, Rakastanpa öistä kuuta Tuolla korpien sylissä! Rakastanpa illan tuulta, Rakastanpa immen huulta, Sekä paljon, paljon muuta Mutta toisilla tuvilla! Tuulta tunturin rakastan, Lemmin lehtojen lemua Äyrähillä ärjyn virran, Kosken kuohuvan kupeella!
Ma lammen löysin.
Ma lammen löysin kesäisnä yönä korpea astellessa, Se silmähän siinsi kuin päilyvä helm aamun kastehessa.
Sen lammenpa rannalle majani teen ja kullan kihlaelen, Ja siellä sitten onnellisna korvessa eleskelen.
En maailman touhusta piittoa,
Vihreä oksa.
Taita, tyttö, koivunoksa, Taita aikanansa! Ennen kuin sen syksy syöpi Kalman kellallansa.
Kotihisi kädessäsi en kunnian jäljessä juokse, On mulle sulompi hiljaisuus ja pihkan ja kanervan tuokse.
Kantele koreasti, Somista sillä sun kammarisi, Somista soreasti!
Koivun lehvän lemussapa Hyvät hymnit nukkuu: Unessa silloin kuulevat, Kun onnen käki kukkuu.
Mitä käki kukkuileisi, Jollei toivojansa? Mistä immet uneksuisi, Ellei kullastansa?
Toisen oma.
Heräsin aamulla aikuisin, niin viesti se mulle tuodaan: Tuhannen tunturin toisella puolen kultani häitä jo juodaan.
Läksin ma polona pois kotoain — Oi mitä ne linnut nyt laulaa? Sitä ne linnut nyt laulelivat että toinen mun kultaani kaulaa!
Kävelin, kävelin yksiksein minä pauhaavan meren rantaa — Oi mikä tuska ja voi mikä vaiva viestiä tuota mun kantaa!
Istuin ma rannan kivelle ja katselin sinistä merta — Senpä kuohuissa seilattiin me kuutamossakin kerta!
Silmäni täyttyi kyyneliin, niin mont' oli muistoa mulla: Oi miksikä kultani kummainen et mulle tahtonut tulla?
Ja eiköhän tultuna toimeen ois vain lemmellä lämpöisellä! Kun ulkona syysyön myrskyt ne sois, Mut tuvassa haastelo hellä…
Uskotulleni.
Oi ollos, ollos mun ystävänäin, Mua murhe kun painavi kumma, Kun orpona oon minä yksin näin Ja toivoni taivas on tumma!
Oi lohduta lasta, mi itkuhun sai, Kun poissa on hellyys ja hoito! Ne luulee sen parkuvan oikusta vain, Se siksi on heistä vain koito.
En heille ma avaja sydäntäin: Kuin rautaanhan kalskahtaisin — Mut sulle, oi sulle, mun ystäväin Minä sieluni paljastaisin.
Oi emmekö käy siis siimekseen Tän kevähän nuoren koivun? Niin tunnustukseni sulle ma teen Ja tunteista tummista toivun.
Ma kertoilen sullen kaiken sen, Mikä eloni onnea estää, Ja kuinka oon herkkä ma tunteillen Ja kylmässä en voi kestää!
Oi ollos, ollos mun ystävänäin, Mua murhe kun painavi kumma, Kun orpona oon minä yksin näin Ja toivoni taivas on tumma.
Olla mullai…
Olla mullai oma pirtti, Oma liesi — omat orret, Olla seinissä hilot hirret, Hilot hirret ja kanteleet: Niin ne mullai vieris virret, Ilovirret sulovirret, Niin ne mullai vieris virret, Soisi suopeat säveleet!
Enkä aina ma oisi vainen Kaipaavainen — surevainen, Enkä aina ma ruikuttaisi Kuni orpo ja onneton; Olla kulta, mi kuiskuttaisi, Kuiskuttaisi kauloaisi, Niin ne surutkin suiston saisi, Katois kaihonnat kantelon!
Ailin koivulle.
Koivu nuori, joka kasvat Ailin akkunoita kosketellen, Suhise, oi koivu, lempeästi Suomen armautta kuiskiellen!
Pohjatuuli, joka riennät Ailin koivupuuta ravistellen, Liiku, liiku tuuli lauhkeasti, Viestin hälle kaukaa kiidätellen!
Älköön syksyn kalman kelta Vetreyttä sulta varastelko! Älköön syksyn synkkä vihma Ailin koivahaista karistelko!
Koivu nuori, joka laulat Ailin kanteletta säestellen, Olkoon sävelesi suloraikas Syksyn kuutamossa kuljeskellen
Idylli.
Sininen sauhu se taivaalle kiirii, Pääskyset lentelevät. Tyyni on lahti, vaiti on viiri, Haavat vain hiljaa lipisevät.
Oi mikä ilta, Unelmain ilta, Tuutunen tunnelmain! Täällä mä tahdon Elää ja kuolla Maailman unhoittain!
Pikku-Inkerin laulu.
Tiu tau tilhi! Mamman ryytimaassa, Jokos sinä lensit Syömähän taas!
Syö, syö tilhi Punapihlajaani, Heitä Inkerille Pikkuisen myös!
Onko sulla kylmä? Älä lennä poikkeen: Minä haen vanttuut, Turkinkin tuon!
Heisi nuori.
Heisi nuori rannallaan Versoo viherrellen, Aalto ainut toveri Sen ruokkii huuhtoellen.
Ympärill' on hiljaisuus, Aalto juurta kaulaa — Eipä mailma aavista, Mistä laine laulaa.
Tulee, tulee syksy-yö, Tulee myrskyn kanssa, Heisipuun jo riuhtaisee, Viskaa vihassansa.
Tyynen tullen verkkomies Siihen souteleepi: Heisi, voi, on kaatunut! Hän nyt havaitseepi.
Huokaus.
Oi elämäin sa erheinen, Sa utupilvi yön, Sa heelmä heikkoin voimien Ja tulos turhan työn!
Ah raskasta on olla mun Ja tieni vaikeaa, Kun alla vaivan kirotun Nuor' elo katkeaa!
Rantakoivulleni.
Rantakoivu, ritvakoivu, Tuuletarten tuutima, Vienon illan vilvehessä Voi, kuin sua lemmin ma!
Sinä mulle riemujani Kesä-illoin soittelit Sinä mulle murheitani Syksy-öinä säistelit!
Rantakoivu, lemmenkoivu, Suomen surumielen puu, Riemun ritva, kaihon katve, Kauniimpi kuin kaikki muu!…
Muu se täällä maailmassa Murtuu, jäähtyy, unhoittuu — Eipä murru muistoistani Kotirannan koivupuu!
Kotoa pois.
Ja koski se kohisi hiljakseen Kuu poikanen kotoa lähti, Ja hongat ne huuasi taivaalleen Ja ilmeni illan tähti.
Hän ajeli kankaalla yksin vaan Ja kyynel sen silmässä hohti, — Hän ajeli matkalle maailmaan, Sen outoja oloja kohti.
Niin yö hänet yllätti joutuisaan Ja pimeni ilman pieli, Hän muisteli mennyttä lapsuuttaan Ja oli niin kaihomieli…
Mut aamu kun liikahti lintuineen Ja urkeni usvasta päivä, Hän palttua antoi jo tunteilleen: Pois, pois sinä huoleni häivä!
Tähtiyönä.
Taivaalla on kummat tulet ja sikermiä monta — Maailmassa on mustat yöt ja monta onnetonta.
Ihmislapsi illan tullen tähtien tarhoihin huokaa: Oi te tähdet ikuiset, lepo mulle suokaa!
Ei voi tähdet lohduttaa, ei tietoa mulle antaa: Miksi olen syntynyt ja minne mun kohtalo kantaa?
Taivaalla on kummat tulet ja sikermiä monta — Maailmassa on mustat työt ja monta onnetonta.
Inarin immelle.
Tyttö tumman tunturin, Impi inhan Inarin, Miks et jäänyt Pohjolaasi, Miksi heitit kotomaasi?
Eikö taivas Lapinmaan Vielä muistu mielees vaan, Eikö tähtein öinen valo, Eikö revontulten palo?
Siellä sullen lasna jo Soitti aallon huuhtelo, Kun sa rantakoivun alla Istuit nurmen kumpuralla.
Siellä hongat humisi, Lumikummut kumisi, Kun sa riensit pulkassasi Nimikolla porollasi?
Eikö mieles sinne vie, Minne hupis heitit sie: Illan hennot sounti-hetket, Virran hurjat koskiretket!
Oisit sinne tyytynyt, Siellä oisit vielä nyt Viiman lailla liitämässä, Tuulen kanssa kiitämässä!
Siellä vain sun onnes ois, Sieltä kaihot oisi pois, Etkä tuntis maailmata — Sivistyksen laatimata.
Etkä tietäis kuinka on Neidon sydän rauhaton, Kun se lentää lemmen mailla, Aina, aina yhtä vailla…!
Lähde siis jo kotihin, Liidä laelle tunturin, Siellä pohja puhaltaapi, Poskes jälleen ruusut saapi!
Siellä silmäs kirkastuu, Vartes nuori norjistuu — Siellä sun on tuttu seura: Tundran tuuli, pulkka, peura!
Iltalaulu pohjanmaalla.
Vaipui jo hetkeksi vaarojen helmaan Päivätär hohtavan Pohjolan yön, Aallot ne uinahti sileten pintaan Syvien vetten päilyvän vyön…
Hiljaa, oi katso, siellä hän nukkuu Kuin punapumpulin peitossa vain! Hengitys vienona tuoksuna huokuu Salmia, saaria uinuttain.
Pappilan tiellä.
Pappilan tiellä on punainen silta Ja korkea kuusikko-mäki Muistatko, muistatko, kesä- oli ilta Ja kukkui se kultainen käki?
Pappilan tiellä on punainen silta Jo hiukkasen kallellansa Siellä oon tanssinut joka pyhä-ilta Mun nuoren neitoni kanssa.
Pappilan tiellä on punainen silta Ja heiluva luhtaheinä — Vaan kahden nuoren sydämmen silta Se seisoo kuin vuoren seinä!
Majan muutto.
Kuuleppas sinä kultani Jos Lappihin muutettaisiin: Järven rannalle, vuoren kannalle Majamme rakettaisiin!
Siellä me yhdessä kodan uksella Iltaisin istuttaisi, Peuran tiuku kun jängältä sois Ja revontulet roihuaisi.
Siellä me rantoja kesäisnä yönä Sotkina soudeltaisi, Hilpeän laulumme tunturituuli Kauvaksi kuljettaisi.
Päivä ei laskisi milloinkaan, Vaan yölläkin ylvästeleisi, Hohdossa loimuvan keträn sen Sinilampemme uinaeleisi.
Ja mitä me siitä huolittais Jos majamme matala oisi: Matalan majankin permannolla Kätkyt se liekkua voisi!
Kesälaulu.
Ja nyt on kesä ja nyt on lämmin Ja kuusessakin on kukka, Ja nyt on heinässä hilpeät helpeet Ja kahleitta impeni tukka.
Ja nyt on lintujen liiton aika Ja kielojen kukinta-aika, Ja vetreän metsän läpitse käy Nyt vanamon tuoksun taika.
Ai auterepilvessä aurinko paistaa, Ja tuulet ne lahdella untuu, Ja karja se kaahlovi kaihloja syöden, Ihan ihmeitä ilmassa tuntuu.
Ja nyt on kesä ja nyt on lämmin Ja tyttö on avojalka — Ja ei tällä poijalla paijat paina, Kun kulkee se uima-rantaan!
Kun ruis kukkii.
Heilimöi, heilimöi, Halmehemme heilimöi! Ruis se siellä lauleleepi Hupaisesti hulmuten.
Irja impi, lieto lintu, Lähtekäämme kedolle, Käsitysten kävelkäämme Aaltoovalle pellolle! Joudu, kallis, joudu pois, On kuin koko ilma sois.
Humiskaa te sorjat pellot, Laulakaa te tähkäpäät, Soikaa nurmen sinikellot, Kilvan kaikki heliskäät: Heilimöi, heilimöi, Halmehemme heilimöi!
Älä sinä tyttö ja älä sinä tyttö!
Älä sinä tyttö ja älä sinä tyttö, Älä sinä metsähän lähde, Kun olet koito ja kun olet keito Sen sydämmen surusi tähden!
Älä sinä tyttö metsähän lähde, Kun olet yksinäsi, Vaan lähde sä sitten kun kerralla käy Sun ainoa ystäväsi!
Aution metsänpä keskellä On tyttöni linnunlainen: Se riksuttaa ja se raksuttaa Ja se on niin surevainen!
Lailla laineen.
Mua lemmit, luulen, lailla lainehen, Mi rantain hietikoita rakastaa: Se huuhtoo santaa, armahasti suutelee — Mut liittoa ei lujempaa se koskaan tee!
Ballaadi.
Lintu lenti taivahalla Poika souti kuutamalla.
Järvi tyyni oli vallan, Soilta sauhus usvat hallan.
Kultoaan hän vuotteli, Kuunteli ja huuteli…
Sankka, synkkä sumu on, Vesi viekas, pohjaton.
Rakkaus on synkempi, Rakkaus on syvempi.
Lintu liitää taivahalla — Poika lepää aaltoin alla.
Syksy-ilta.
Syksy-ilta, synkkä, musta, Mieli vailla virvoitusta… Taivahilla vyöryilevät Pilvet raskaat, sateiset.
Mulla matka maailmalle, Sinne aina ankaralle; Maantie pitkä sydänmailla, Taipaleet niin autiot…
Suot on suuret soiluvaiset, Ojat syvät, ouruvaiset; Musta multa mustaa vettä Ikävästi pursuttaa.
Näillä soilla kasva eipä Suuren mailman mahtileipä: Korte vain ja vaivaiskoivu Täällä kasvaa kituen.
Karjalan tyttö.
Lipise, lipise järven laine, Kohise korven koski! Tyttöni mun on karjalainen Ja punainen sen on poski.
Tytölläni on sirkut silmät Ja suortuvat ilman paulaa, Tyttöni nuoren olkapäillä Kevään leivoset laulaa.
Kun minä vien sen venheeseen Ja kiertelen saaren rantaa, Sorsat sen jäljessä soutelevat Ja kaihonsa hälle kantaa.
Kun minä nostan sen keinuhuni Ja kiikutan tahdillensa, Kuuset sen kutreja riitelevät Ja heiluvat hiljallensa.
Lipise, lipise lemmen laine, Kohise onneni koski! Tyttöni mun on karjalainen ja punainen sen on poski.
Jos luonani oisit nyt…
Jos neito sa sinisilmä Nyt luonani oisit vain, Niin oisi ei ikävä mulla Ja turtuis en tuskissain.
Ma silmäni ummistaisin, Pään sylihis painaisin, Ja sinulle yksin kaikki Minä huoleni haastaisin.
Et tiedä sa kultakutri, Miten tyhjä mun eloni on, Mut rinnalla sun se oisi Niin täysi ja kaihoton!
Lahjaton.
Mit' itkee illan hyttynen? Se itkee pienuuttaan: Se lentäis halki ilmojen, Mut eipä jaksakkaan.
Se näkee pääskyn, jolla on Niin nopsat siipyset, Se pyrkis samaan rientohon, Vaan suo ei lentimet.
Mut pääsky, pääsky leijaa vaan Sen minne mieli vie, Se vuoroin viistää taivaan, maan On ääretöin sen tie!
Mit' itkee illan hyttynen? Se itkee turhuuttaan; On heikko sillä siipynen Ja lahja laiha vaan.
Eräs kirje.
Säilytä siveä sielu, Varjele valo elosi! Se on kaikista suloisin, Elon ehdoista etevin.
Älä leiki liekin kanssa, Tulen kanssa tuhraele, Kipinästä tuli syttyy, Säkenestä sauhu sankka Iäti saat sammutella, Eikä sammu sittenkänä!
Vaan jos sammuukin lopulla, Niin on jälki min näköinen? Voi! se jälki on järeä, Paloraunion näköinen… Henkehen se leiman lyöpi Rajummin kuin ruumihisen.
Siksi kiitä virkku sielu Luojoasi luonnistasi! Ettei sullen se suennut, Mikä monta murehutti, Elämässä erehytti Ja kohtaloissa katkeroitti.
Mutta varro jo varahin, Tarkastele, tutkistele Kaikki sielusi sisältö, Olentosi ongelmaiset: Oletko sinä min näköinen? Oletko sinä min tapainen? Onko kaikki oikeassa, Salaseikatkin sovussa? Onko puhdas sun povesi, Ja sun rintasi rikoton?
Näitä tutki sa toesti, Ajattele ainaisesti, Ällös konsana unohda Vaikka hyvinkin kävisi!
Lumimyrskyllä.
Tuulen, tuiskun lapsi oon, Vaikka kirkot kaatukoon! Vaikka kaikki Talot valot Lumiryöppyyn sortukoon!
Voiman tunnen rinnassain — Myrskyssä sen tunnen vain Tuulispäissä Jättiläissä Temmeltelen riemussain!
Hei sä myrsky möyrysää, Talven tyttö hurjapää! Sä se vasta Luonnon lasta Oikein taidat viihdyttää!
En unta saa!
En unta saa, kun kuudan kirkas päilyy, Ja yöhyt tyyni on ja taivas sininen, Mun sielussani kummat kuvat häilyy Ja mullen soipi harppu salainen, En unta saa! En unta saa!
Ma valvon vain ja haudon haaveitani, Ja mietin elämää ja ongelmia sen, Ma muistan mennehiä vaiheitani Ja kuonaa kuluneiden vuosien. En unta saa! Ja valvon vaan!
En unta saa, kun tunnen kuinka palaa Taas lemmen liekki uus mun rinnassain, Se vaatii, vaatii lemmen pyhää valaa Ja suurta muutosta mun elossain… En unta saa! Ja valvon vaan!
Metsässä järvi.
Metsässä järvi ja vihreä ranta Ja rannalla rauhainen kota — Sinne sä kerran minut, oma kultani, Kanssasi asumahan ota!
Rannalla siellä on punainen ruuhi Ja ruuhessa istuinta kaksi — Ei sinun kanssasi, hyvä oma kultani, Elo tule ahtahaksi!
Ruuhessa siinä on rusevat airot Ja niillä me soudamme kahden, Kun onpi tyyni ja paimenen luikku Soi yli mökkini lahden.
Ruuhessa laulaa ihana impi Ja rinnass' on kukkia tuomen — Ja näinpä me soudamme suvisessa yössä Kunnekka koittaa huomen!
Lippa.
Lippa! Lippa! Voi herranterttu, Kuinka se Lippa suloinen on! Aivanhan pääni on pyörryksissä Ja tunteeni lämpö on lausumaton.
Herranterttu ja herranenaika! Ristissä käsin ma katselen vain, Kuinka hän keikkuvi loimuvin silmin Hiuksia pitkiä huiskuttain.
Mut kummallista, se kummallista Että mun lempeni kestää vaan, Vaikka hän villinä kättäni vieroo — Suudelmasta ei puhettakaan!
Hah, hellanletta ja hulivilihupsu! Kuulkaa hellintä kertomustain: Hyvää-yötä kun toivotti Lippa Hapsia hiukan sen hipasta sain!
Helmikuun-illa.
Ja niin on lauha ja lämpöinen Tämä Suomeni talvinen ilta, Ja niin on hellä ja hiljainen Tuo tuiskukin taivahilta.
Ne on keijuset keveät, pellavapäät, Jotka ilmassa ilakoivat, Ne tanssivat talven riemua näät Ja sen kauneutta karkeloivat.
Ja tanssiessaan ne laulavat vaan: Me lapsia olemme Lapinmaan, Ja meitä on sangen monta!
Nuo tuulettaret ja ilmattaret Ja satujen suopeat unettaret Ne meidän on siskojamme.
Jos väsyvi ken, me otamme sen Ja laskemme untuvapatjoillen Ja peitämme pehmoisesti!
Niin niin on lauha ja lämpöinen Tämä Suomeni talvinen ilta, Niin niin on hellä ja hiljainen Tuo tuiskukin taivahilta.
Ne on keijuset keveät, pellavapäät, Jotka ilmassa ailakoivat, Ne tanssivat talven riemua näät Ja sen kauneutta karkeloivat.
Sytytetty — sammutettu.
Sytytin, sytytin kynttilän kerran Ja annoin sen kultani käteen: "Tuossa on sulle nyt kynttilä, Jonka valossa hyvästi näkee!"
Katsoin ja katsoin, ja kultani kuiskas: "Liian sen sydän on suuri! Loimuten liekki sen leimahtelee, Vaan loppuvi välehen juuri."
Odotin, odotin seitsemän vuotta, Tarjosin kertaa toista: "Liiaksi pieni sen sydän nyt on, Ei liekki sen kylliksi loista!"
Sammutin, sammutin kynttilän kurjan En sitä sytytä ikään — Kultani silmiä valaista ei Voi maailmassa nyt mikään!
Kullan reki.
Kullan reki rakettihin rannan raitasista, Kaplahat sen kaattihin nuorista kuusosista.
Kullan reessä aisat ovat ahon pihlajista, Saverikot siinä soivat valkokoivusista.
Kullan reessä sepipuut on punapaju-puusta, Liistehet sen liistettiin kotilaakson suusta.
Kullan reki valmistui jo varhain maaliskuussa, Kun nuo helohanget soi ja mahla juoksi puussa.
Tule, riennä oma kulta, nouse noutajaksi, Piikas pieni odottaa sen rekes laulajaksi!
Haltijat.
Kipsutellen, Kapsutellen Hiihti herra kinosten; Sipsutellen, Hipsutellen Hiipi impi kukkaisten.
Kumpuralla Kuusen alla Kohtasi ne toisiaan, Kättä löivät, Kyynelöivät, jälleen yhteen tultuaan.
Päivä loisti; Metsä toisti Kuiskeet luonnon haltijain: Virrat aukes, Lammet laukes Suihkannasta suudelmain.
Nilkutellen, Nyyhkytellen Poistui herra kinosten; Hymyellen, Hehkuellen Tanssi impi kukkaisten.
Kaislan kohtalo.
Kaisla rannallansa soi Ja aallokossa itki, Talvi sai ja jään se toi Ja kaislan tuohon kytki.
Nyt ei kaisla keikukkaan, On jäykkä vain ja jäässä, Se silloin tällöin vonkuu vaan Nyt talven tuiskusäässä.
Mut kevätsää kun kerran saa Ja järven jäät ne liikkuu: Tuo kaisla kylmä katkeaa Ja lautan päällä kiikkuu.
Kai kaisla silloin parahdat, Kun hyöky pääsi leikkaa, Kai kevättuulta kirahdat Kun lennät kuperkeikkaa!
Oi kaisla! Miksi kaunaa noin Sull' luonto äiti kantaa, Kun sinut surmaa suuteloin, Vaan muille hengen antaa?
Piirilaulu.
Huojui, huojui suuri honka Kaiskun kankahalla — Keikkui, keikkui nuori neito järven rantamalla.
Kaatoi, kaatoi tuima tuuli Hongan kankahalta — Ryösti, ryösti raivo kulta Neidon rantamalta.
Olin sairas.
Olin sairas ma aivan ja hoitoa vailla, Koko maailma musteni silmissäni… Miks tullut et luokseni silloin? Miksi?
Olin sairas, niin sairas ja hellyyttä vailla Ja houriossain minä huutelin sua… Miks tullut et luokseni silloin? Miksi?
Sua huutelin päivin, sua huutelin öisin, Sua tuskani haaveissa suutelin myös… Voi miksi et tullunna silloin? Voi miksi?
Minä rukoilin taivasta, kohtalon herraa Minä pyytelin henkiä helvetin yön… Et tullunna luokseni kuiten! Et tullut!
Uusi kulta ja vanha kulta.
Uusi kulta kumuin kulki Virmo-varsallansa — Vanha kulta vaelteli Sokealla tammallansa.
Uuden kullan varsalla Oli kultakulkusetkin — Vanhan kullan tammalla Vaskesta oli netkin.
Uuden kullan varsan tiuvut Soi kuin sinikellot, Suviruis kun heilimöi Ja aaltoo ahopellot.
Vanhan kullan tamman tiuvut Rämisten ain soivat, Pahan mielen mulle vain Ja harmin tunnon toivat.
Uuden kullan otin minä Avosylin vastaan — Vanha kulta valitteli Lailla lahorastaan.
Petetty.
Silloin olin minä onnellinen kun olin kultani kanssa, Kulta se minua haastatti kuin lempilintuistansa.
Niin, silloin olin minä onnellinen, kun minun kultani sanoi: Ole sinä mun ja minä olen sun! ja rukoillen mua anoi.
Ja minä olin hänen ja hän oli mun ja taivas se meitä vain kuuli, Ja kummun kuusessa käki soi ja hiljaa humisi tuuli.
Vaan sitten olin minä onnetoin, kun hän minut jätti ja heitti — Silloin itkin mä itseksein ja yö minun sieluni peitti:
Oi sinä kultani kumminkin, miks houkutit hentoa lasta? Tulkoon turma nyt sullekkin ja tuomio taivahasta!
Seinäkantele.
Syksy-yöhöt, murhan musta, Mistä löytäis lohdutusta… Oi jos edes yksi tähti Mulle tietä valaiseis!
Kuljen, kuljen kärrylöissä, Hetki lie jo puoli-öissä. On se elo sentään ontto, Kumma, kurja, pimeä…
Hiljaa! Kuule! — Mistäs soitto? Mistä ääni outo, loitto, Väristen kuin orpolapsi Yössä alkoi valittaa?
Surumielin tuota kuulen: Ei! ei oo se humu tuulen, Vaan on vaskikieli yksi Mökin seinään lyötynä.
Siinä se on pieni peikko — Viime vaskikieli heikko Jäänyt Väinön kanteleesta Yksin yössä raikumaan!
Töllin poika rimpisuosta Löysi sen ja kohta tuosta Seinäkanteloisen laati lloks' iltapuhteitten.
Sitä myöten kuni tuulee, Vaskikielen hälyn kuulee; Jääpi kuuntelemaan tuota Yksinäinen matkamies.
Turjan tyttö.
Ruijan rannalla Jäämeren seljältä raittihisti tuulee, Tuulen huminata siellä yöt ja päivät kuulee.
Tuntureita Turjan tyttö peurallansa kiitää, Kinoksissa pulkka kierii, lempeästi liitää.
Tuisku mailla myllertää jo risukoissa riehuu, Tunturilla tuulispäissä heilani helmat liehuu.
Tuntureilla talvisaika on kuin kuohuva koski, Mutta siellä sirkeneepi pulmuseni poski.
Kuule, kuule noita-neito, ota minut myötä, Sinun kanssa katsella ma tahdon Lapin yötä!
Heikot hetket.
Kun heikot hetket mua lyö, Kun päiv' on musta niinkuin yö Ja tuska suurimmillaan, Ma silloin epätoivossain Käyn eteen lapsuus-jumalain Näin hälle lupaellen:
"Oi taatto suuri orpojen, Jos autat nyt, niin koskaan en, En koskaan sua hylkää! Ma muutan muodot elostain, Ma raastan raiskat sielustain, Ja halvat halut heitän!…
Ma synnin saastan povessain Lyön pirstaksi ja suurta vain, Vain suurta suosiellen, Ma hyveen teitä kulkien Ja paheen portit sulkien Näin pyhään pyrjin vainen!…
Voi Jumalain, voi auta nyt! Jos autat nyt, en elänyt, En elänyt ois turhaan: Tää elo vielä kukoistais, Tää korsi vielä voiman sais Ja heelmät hellät kantaisi…"
Noin rukoilen, ja Jumalain Mun kuulee kurjan rukoustain Ja avun mulle antaa — Mut voipa voi! tuo ihminen On kehno kaiku jumalten, Maan multaa matalampi!
Kun onnen hetket näet sen lyö Ja poistuu epätoivon yö Ja päivä sille paistaa, Silloinpa silloin unhoittuu Tuo heikkoin hetkein parkusuu, Sen lupaus, sen päätös…
Ja alttarilla maailman Taas suurisuisna suitsutan Ja nauran Jumalallein Ikäänkuin ois tuo Jumalain Mua varten luotu orja vain, Mi totteli, kun käskin!
Kun heikot hetket taas ne lyö Ja taasen tulvii turman yö Mun kehnon rintahani: Niin tokko enää uskallan Valittaa eessä Jumalan — Hän eikö minut kiroo?
Oi lemmi, lemmi minua!
Oi lemmi, lemmi minua! Ma menehdynhän näin, Vain sinusta, vain sinua Nyt huokuu elämäin!
On päivyt turha, ellen saa Sua lasnain tuudittaa, Työ rauhaton ja katkeraa Sua vailla vaeltaa.
Jos hiukses hienot hulmahtais Mun vasten poskeain, Ja pääsi pieni uinahtais Ees hetken helmassain:
Niin sua, oi kuinka hiljakseen Tää käsi koskettais! Ja huulet mulla rukoukseen Luo Luojan sopertais…
Hyljätty hauta.
Kun ma täältä kuolen pois, Ei mua kukaan itke, Eikä rikkaruohoja Mun haudaltani kitke.
Rikkaruohot rehoittaa, Ristinikin peittää, Kukkakurjan tuuletar Vain salaa sinne heittää.
Näinpä hauta hyljätyn Unhossaan saa olla, Kulkukoirat toisinaan Sen ulvoo nurmikolla.
Tikan sauna.
Kuljin tietä tiepottelin — Kuulin tikan takovan: Mitä sinä, tikka rukka Siinä nyt noin askaroit? — Puita tässä pilkon vaan! Mitä sinä niillä puilla? — Saunoani lämmitän! Missä sulla sitten sauna? — Tuolla notkon pohjalla! Onko hyväkin se kyly? — Kyly kaunis, kultainen! Kuka sulle löylyn lyöpi? — Sirkka neito simasuu! Sekö pääskin peseleepi? — Sepä se, no kukas muu Kukas siroo suortuvasi? — Palokärki parku-ämmä, Hornan musta ruotimuori, Sadesäiden rääkylintu, Pilven airut punapilkka.
Kullan ometta.
Oman kullan ometassa lehmät lempeäst' ammuu, Sinne mun tyttöni illoin käy, ei päre tuulessa sammu.
Oman kullan päreessä on sysimusta karsi, Oman kullan ometassapa lumenpuhdas on parsi.
Tyttöni lypsää lehmyttään, tuota Rimmenruusuansa, Lauhkeasti laulelee hän hapset hajallansa.
Noin hän siinä laulelee: hei tuulan tuulan teijaa! Tämä tyttö hyvä on ja sit' ei pojat veijaa!
Pai, pai!
Pai, pai, Vys, vys… Pikku Maikki, Äidin Maikki, Istuu tuvan portahilla Hypitellen, Hyssytellen Nukkeansa nukutellen.
Pai, pai, Nuku nyt!
Pikku Maikki, Mamman kaikki, Tuonoin oli talosilla Riemussansa, Tolkussansa Hyvän naapur-Kallen kanssa.
Pai, pai Nuku jo! Pai, pai, pai, Vys, vys, vys!
Pikku Maikki, "Lehmi-Maikki" Kera käypi lypsylläkin Kallen kanssa Rakkahansa Lämmintä maitoo juomassa.
Ma muistelen kotoa kaukaisaa.
On syksyn pimeys, synkeä sää, Niin sankkana satavi pilven pää, Ja tuuli se katuja pyyhkielee Ja nurkissa vonkuu ja nyyhkielee…
Ma muistelen kotoa kaukaisaa, Kuin sielläi ne tuulet nyt tuivertaa, Ja kuinka lie komean kolkkoa yö, Kun aallot mun kotoni rantoja lyö.
Niin: vaaralla siellä se pappila on, Se vanha ja ränstynyt, korjaamaton, Niin tummana seisovi kartano tuo, Ja isäni huone vain valoa luo.
Hän lamppunsa ääressä istuvi siin, Ja miettivi saarnaansa hartaana niin, Mi hiljaisuus, mikä tyhjyys, voi! Vain ulkoa myrskyn sävelet soi.
Ja keittiön kammaristapa myös Yks kynttilän valkea vilkkuvi yöss': Mun äitini siellä on puuhissaan, Nyt sukkia parsivi huolissaan.
Vaan saliss' ei tulta näy laisinkaan, Sen ovi on hiukkasen ravollaan, Ja forttepiaanoa kummissaan Kissanpoika se näppivi vaan.
Mutta kun muistan sun "vanha puol'" Täyttävi rintani riemu ja huol': Siellähän kesäni, jouluni ain Asunut oon kuni ruhtinas vain!
Nytpä se huoneeni autio on, Tomussa kielet on kantelon, Seinällä riippuvi pyssy ja vyö, Hyllyllä hiiret leikkiä lyö…
Ma muistelen kotoa kaukaisaa Ja mieleni suruiseksi niin saa, Ma kuuntelen sateen solinaa, Ja sieluni kolkkoja aavistaa…
Helmille.
Salli, Helmi, hulmahella Hiukses vapahasti, Kesätuulen tuuitella Anna lauhkeasti!
Luojan lykky neittä nuorta Paljon pakeneepi, Jos se sorjat suortuvansa Solmuun siteleepi!
Eikä ota, eikä huoli Sitä neittä sulho, Joll' on kassa katkettu Tai kukkura kuin kulho.
Senpä immen, lippakengän Poijat vainen korjaa, Joka kassaa kanteleepi Liehuvaa ja norjaa!
Kenen ottais?
Kotikorven rinteillä on paljon marjamaita Kotikylän tyttöjä on paljon tarjokkaita.
Marjamaat on paikotellen tiheää ja harvaa — Kenen ottais poika nuori, itsekään ei arvaa!
Sinä ja minä.
Sinä se oot kuin vihanta tammi Rannalla vilppahan virran vaan: Elämän nesteitä ehein juurin Juopi se nisistä mehevän maan.
Päivästä päivään latva sen nousee, Nuorena nuojuu se taivasta päin, Lehvien alla lyö leikkiä immet, Niin armas on siimeksessä sen näin.
Aamu on koituva, jolloin se laulaa: "Kuningas muiden ma puiden nyt oon Mun ikihuminan rinnalla toisten, Honkainkin humina vaijetkoon!"
Minä se oon kuin riutuva raita Reunalla kuohuvan kosken vaan, Elämän mehuja ruhjotuin juurin Imee se rinnasta kalliomaan.
Eipä sen elämä eisty, ei kartu, Eipä sen oksat versoa voi, Eipä sen lehvät varjoksi vartu, Ei ilokantelot alla sen soi.
Vaan sen latvapa kuihtuu ja kuivuu, Kelmeenä pilviin se käyristelee, Silloin ja tällöin muuttaja-linnut Oksan lengolla levähtelee.
Eikä sen humina kauvaksi kanna, Juurella ken lie, kuulevi sen, Kuulevi kuinka se voihkien yhtyy Pauhuun aaltojen, kuohuvien.
Ilta on tuleva, jolloinka raita Kitisten kaatuvi kallioltaan, Ei sitä syysyön myrskytär taita, Itse se taittuvi heikkouttaan.
Suomussalmi — kotiseutu.
Suomussalmi — kotiseutu, Tervan, pettuleivän maa, Taasko jylhät korpimaasi Polo poika nähdä saa!
Taasko järves musta aalto Kolkoin äänin rantaas lyö, Taasko kaihon pohjattoman Nostaa kuulas kesä-yö!
Täällä vainen tervapurret Puhkoo vettä vellovaa, Täällä lumirinta-kuikka Laulaa virttä haikeaa.
Eipä keinu kullan purtta, Eipä liiku lintuain, Yksin yössä polo poika Lainehia laskee vain!
Suomussalmi — surun salmi, Autioiden soiden maa, Sua kuiten korven poika Kaihoissaankin rakastaa!
Muistelma ulkomaalla.
1.
Oi muistatko tuloa vieraalle maalle, Kun syreenit kukki ja sisava soi — Niin outoa mulle siell' oli kaikki, En unhoittaa sitä kevättä voi!
Ma nuorena saavuin syntymämaastain Ens kertaa ja yksin nyt maailmaan, Ja mull' oli rinnassa pelko ja kammo: "Oi minne nyt poloinen joutunenkaan!"
Vaan siell' oli vastassa ystävän lämpö Ja kohtelu hertas ja kotoinen! Ja vaikk' olin vieras ja vaikk' olin vento, Ma sain kuni sarjahan omaisten.
Ne veikaten vei minut veljeksensä Ja istutti seurahan parhaimpaan, Ja riemuiten kaikki he kyseli multa Nyt kuuluja suloja Suomeni maan.
Niin vapaasti vallan ja peittelemättä Ma kertoa sain yhä uudestaan: Kuin vuolaat sen virrat, kuin pitkät sen päivät Ja millaiset yöt tuhatjärvien maan!
2.
Oi muistatko iltoja vieraalla maalla, Kun hämärä syntyi ja kohosi kuu! Ma istuin sun majasi ikkunalla, Ja hiljaa suhisi poppeli-puu…
Ja mull' oli mukana Karjalan kannel, Se ainut kumppani loihtujen maan, Voi kuinka sen sävelet kelpasi sulle, Kun kansani lauluja soittelin vaan!
Sa syntynyt olit Kaukaasian maissa Ja etelän vertakin suonissas ui — Mut Suomen kannelta soiteltaissa Sun sielussas Pohjola vain kuvastui!
Ja monta kertaa sa lausuit mulle: "Oi Suomeen, Suomeen päästä jos vois!" Ah, siitä on kulunut päiviä paljon, Mut on kuni äänesi vielä se sois…
3.
Ja muistatko retkiä vieraalla maalla, Kun aroja aavoja astueltiin, Kun vainion yllä vilisi auer Ja katseemme katkesi äärettömiin…
Ne tunteita mitähän loihtivat sieluun Nuo Venäjän lakeat laitumet vaan! En tiedä, mut kunnioittain minä muistin Googolin itkemän isien maan.
Yö.
Yö niinkuin tumma enkeli Maan päälle laskihen Ja hiljaa utusiivillään Noin hämyyn peitti sen.
Ja tuli vetten tyyneys Ja tuulten uinahdus, Ja rauetessa ruskojen Soi metsän huokaus.
Oi yö! ma silloin huudahdin, Sa yöhyt kotimaan, Kun sinut näen, niin elämä On unta mullen vaan!
Tytön rukous.
Kulta onpi ampumassa, Kullan koira haukkumassa — Minä tyttö kotisalla Varron kultaa vartomalla:
"Älä sinä kultani, älä vain, Älä ammu oravaista! Ken se kuusen latvassa Kävyt sitten maistaa?
Älä sinä kultani, älä vain Jänisparkaa sihtaa! Kenpä jänön poikasille Sitten antais vihtaa?
Älä sinä kultani kuolettaa Sinisorsaa koita! Kukas sitten sorsan pojat Uittelee ja hoitaa?"
Eipä kuullut kultani Hennon huuteloita: Palas julma saaliineen, Pyysi suuteloita.
Elokuun viime ilta.
Niin mietteissään nyt seisoo meidän metsä Syyskuutamossa hiljaa kylpiellen, Ma kotimäelläni katson, katson, Yön tyyneyttä tuota ihmetellen.
Ei kesän vihanuus oo kuiten kuollut, Jos koivua jo syksyn kultaa kelta, Ja vielä eilen näin mä täällä pääskyn, Mi viserteli riihen katokselta.
Mut mistä hiljaisuus nyt aivan outo? Ja tämä kylmä, kirkas kuutama? — On niinkuin kaiken tässä aavistaisin, Vaan niinkuin ei ois siihen sanoja…
Päiväkirjan lehti.
Kuutamossa kuljen — Kärsimystä tunnen, Rinnallani on Paino kohtalon.
Ken mua muisteleisi, Säälis, kaipaileisi, Kenpä hellä ois, Lohdutusta tois?
Ei! Nyt näen sen varmaan Tieni surun harmaan: Kuolla jos jo vois, Parempi se ois!
Kuutamossa kuljen — Kärsimystä tunnen; Rinnallani on Paino kohtalon.
Yksin olen heitetty.
Yksin olen heitetty Kuin louhirannan kukka: Eipä sen vierellä vihertele Se raitis nurmen nukka.
Aallot sille pauhailee Ja suuret tuulet ärjyy, Sitä se tumma kuuntelee Ja viluissansa värjyy.
Jos se saisi hoidon muun Ja pääsis taimitarhaan, Sekin kukka kukoistais, Ei kuihtuis liian varhaan.
Kunpa rantaa asteleis Se hellä nuorukainen, Ehkä koidon korjoais Ja ottais angervaisen…
Yksin olen heitetty Kuin louhirannan kukka, Vierellä sen vihertää Vain pajupensas rukka.
Miettivä.
Minä mietin ja mietin ja huokailen Ja selville koskaan pääse ma en.
Minä mietin kohtalon kovuutta Ja huokailen eloni turhuutta.
Mikä se otti mun onneni? Ja mikä se estävi elämäni?
Itse ma hukkasin onneni tien — Itsekkö kuiten ma syyllinen lien?
Minä mietin ja haudon ja huokailen Ja selville koskaan pääse ma en.
Kun lunta sataa.
Hiutaleet ne heijaa, Heija leija vain! Lemmen tunne leijaa Mulla sielussain.
Kullan luota kuljen, Hiljaa hyräilen, Silmät umpeen suljen, Häntä muistelen.
Oi sä lumituisku, Lieto, pehmoinen! Oi sä immen muisku, Immen puhtoisen!
Sa lausuit hyvää-yötä vain.
Sa lausuit hyvää-yötä vain Ja suljit oves kiini, Ma katsomaan jäin jälkehes Ja vaivuin aatelmiini.
En kammioosi tohtinut Niin myöhään enää tulla… Sun katsettas ma muistin vaan — Se kuni syytti sulla.
Ma kuuntelin ja kuulin kuin Sa siellä itkit hiljaa — Noin kastelee, ma aattelin, Syyssade pientä liljaa…
Voi, silloin heltyi sieluni Ja suli sydän sulle: Sua rakastan, sua rakastan! Oi, anteeks anna mulle!
Miks suhiset tuuli niin kolkosti?
Miks suhiset tuuli niin kolkosti Mun majani ympärillä? Niin täytät sieluni murheilla Ja aatteilla ikävillä.
Sun sointias lasna jo kuuntelin Kun kehdossa keinuelin, Sua milloin pelkäsin, ihailin Tai kainona kummastelin.
Sua enkelikseni kuvailin, Mi öin mua valvatteli, Se vuoroin siunasi laulullaan Ja vuoroin varoitteli…
Miks suhiset tuuli niin kolkosti Mun majani ympärillä? Mun sieluni täyttyvi murheilla ja kuvilla hämärillä.