language: Finnish
KAPINOITSIJA
Kirj.
Ilmari Kianto
Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino, 1910.
SISÄLLYS:
Runosynti.
I.
Miehen sydän.
Joulu.
Taistelija.
Suvilaulu.
Susijuttu.
Pro Karelia.
Kaksi karjalaispoikaa.
Vankeuteen raastetun muistoksi.
Tsinovniekka.
Seitsemän henkeä hirtetty.
Nostatus Vienalle.
Runoilija Erkon haudalle.
Työn orjille.
Tupaantuliaiset.
Leipäpappi.
Maalainen pääkaupungissa.
Taidemaalaaja J.K. Kyyhkysen haudalle.
Likellä Helsinkiä.
Käymäsiltään korvessa…
Koettelemus.
Yökirjan lehti.
Kriitikko.
Kun niitetään.
Syysyön virsi.
Yksin kadulla.
Eräs hautaruno.
Abi male spiritus.
Inhimillistä.
Maallikon jouluvirsi.
"Laureatus".
II.
Tutustuttuani.
Kihloihin.
Morsiamelle.
Häähymni.
Nocturno.
Epätoivo.
Katkelma.
Avioliitossa.
Erillään…
Juhannusyönä…
Kesäyön kirje.
Runoyritys isäksi tultua.
Tuutulauluja.
"Sydämen säveleet",
Maanjäristyksen päivä.
Tytöstä äidiksi.
Resignatio.
RUNOSYNTI.
Vaiva vanha — runosynti
miestä joskus vietteleepi
sointuja sovittamahan,
kieliä kiristämähän.
Kyllä kylällä hokevat
niekkoja nimevämpiä,
seppoja soreampia
laulun töille löytyväksi.
En mie kilvoille kisoa
enkä hirnu hippasille,
sallin sirkkojen siristä,
niekkojen näpähytellä.
Elkätte mullen murisko,
kanneskelko kaunanpäitä,
jotta myös minäkin joudan
sopessani soittamahan!
En ma tuota tunnekkana,
mist' on tullut tämä tauti,
tämä virma vihan alainen,
tämä sairaus salainen.
Lieneekö verissä, vekara?
vaiko vienyt viiman teitse:
Ruijan rannoilta, romuska,
taikka ihka Inkeristä? —
I.
MIEHEN SYDÄN.
Harva tuntee,
harva tuntekoonkaan
sydämeni pohjasäveleet…
Kaikki nähkööt,
tulkitsemaan tulkoot
Tunteideni synkät pintaveet!
Mailman tuhmat,
kauniit kana-naiset
juorujansa julki soittakoot!
Mahdit maiset,
uroot akkamaiset
ansoinensa jälkeen koittakoot!
Lapsi pieni,
airut jumal'hengen
lempeyteni yksin nauttikoon!
Hälle parhain
kukka kevättarhain
kirkkahasti aina auvetkoon!
JOULU.
Kuljen kaunista katua.
Muistan muinaista satua:
Seimen lasta,
Seimen lasta,
Inehmoista taivahasta…
Kysyn, itseltäni kysyn:
Mikä, mikä on Joulu? —
Akkunoista aarteet hohtaa,
Kaikkialla silmä kohtaa
Kyntteleitä,
Enkeleitä,
Kullan kirjo-kimpaleita.
Noihin katson — noista kaikkoon.
Kysyn: mikä on Joulu?
Ja mun sydämeni vastaa,
Näin se vastaa seimen lasta:
Syytön olet, piltti kulta,
Että synnyinjuhlan sulta
Ryöstänyt on maailma
Tämä kurja, kavala!
Epäjumalamme jalo:
Seimen lapsi — tähden palo!
Rikkaan riemu — köyhän haikee,
Köyhän ärsyttäjä vaikee —
Sellainen tuo tuttu koulu,
Ystävämme, armas Joulu!
Akkunoista aarteet hohtaa,
Katse kaikkialla kohtaa
Enkeleitä,
Enkeleitä,
Joit' ei edes siivet peitä —
Taidepyhyyksiä vaan,
Jumaloita maan.
Onko valhetta tuo taulu,
Kansan kauno, lasten laulu?
Valhettako "valon juhla";
Jolloin kristikunta tuhlaa
Kauneutta,
Rikkautta,
Vaan ei paljon rakkautta,
Rikkautta riemukseen —
"Köyhät?" — "Kuolkoot puutteeseen!"
Kuljen kaunista katua,
Muistan muinaista satua:
Seimen lasta,
Seimen lasta,
Rakkauden Ruhtinasta?…
Lausun, itsekseni lausun:
"Valhepyhä on Joulu."
TAISTELIJA.
Taistella tahdon
totuuden tähden,
iskeä suoraan
kaikkien nähden
valhetta vastaan —
valtoja vastaan!
Iskeä niin
että suuttuvat suuret
kansani kahlitun
julkiset jumalat!
Iskeä niin
että haihtuvat humalat…
iskeä niin
että repeevät juuret
"Eedenin puusta"…
Iskeä niin
että nyyhkivät naiset
hempeäjärkiset — rukoilevaiset.
Iskeä niin
että itsekkin itken,
itken ihmisten pelkuriutta,
uskojen hulluutta — sydänten sutta.
Lienenkö syntynyt
tähden sen alla,
miss' oli hurmetta hyytävä halla,
pakkanen ryskyi honkia halkoin
— sielläkö aatteni alkoi?
Siellä jos alkoi — virkanpa vielä:
tähtiä muitakin loisteli siellä,
kimmelsi kirkkaasti talvinen tanner,
tunturit uljaina huippunsa näytti —
riemu mun rintani täytti.
Ah! enkö taistelon kirpeimmän kesken
ikuisen Jumalan merkkejä huomais?
Tunnossa ihmisten ilkeyttä säälis;
elämän ehtoja huokais?
Julmaks mua soimaatte,
soinnuttomaksi —
ei! minut arvatkaa
onnettomaksi.
Tunnen ma kaiken,
mit' eissäni väikkyy,
huomaan ma kaiken,
mi horjuu ja säikkyy —
siksi mun vereni
leimuu ja läikkyy
valhetta vainutessa!
(1906.)
SUVILAULU.
1.
Taas on kesä. Taas on kesä.
Niitty loistaa. Aalto lyö.
Marja maassa. Puussa pesä.
Kaikkialla luomistyö…
Miksei, miksei ihminenkin
nuorru kera kukkaisten?
Miksei lailla lintusenkin
laula virttä vapauden?
Miksei niinkuin virta vankka
syökse halki korpimaan,
niinkuin kosken ryöppy rankka
etsi alkuvoimoaan?
Miksei, miksei ihminenkin
irtau talviroudastaan?
Miksei loista, loimu, lennä
niinkuin luonto luomissaan?
2.
Minä tahtoisin nousta maasta
niinkuin tuores ruoho
jälkeen suvisateen,
ja tuottaa ilon ihmisille
ja itselleni…
Minä tahtoisin nousta maasta
niinkuin lintu,
joka petoeläimiä pelkää,
ja liitää taivaan avaruuksiin
kevein siivin…
Minä tahtoisin erkaantua maasta
ja riitaisilta rannoilta
niinkuin haaksi,
ja täysin purjein
kiitää ulapalle —
ja ainoastaan ystäväni kanssa
meren syvyyksillä keinahdella…
Taikka tahtoisin minä
niinkuin ukkosen salama
iskeä tähän maahan
niin että jäljet jäisi
ja vuorten perustukset järkkyisi
Ja sitten singota takaisin pilviin.
Niin tahtoisin minä — —
3.
Oli Suomessa ennen niin kaunis usko
Esivaltaan ja Jumalaan —
nyt vain verenpunainen aamurusko
luo pirtteihin hohdettaan.
Ja usko, tuo vanhan kansan taika,
on haihtumassa tuuleen niinkuin tuhka:
On tullut etsimysten uusi aika —
on lakaistava maasta rahka…
Niin kaunihisti kirkon risti kiiltää,
Niin juhlakuminalla kellot soipi, soipi —
Mut sielua tuo kaikki viiltää, viiltää…
Ken tarinoihin enää luottaa voipi?
Ei nuori vanhaa ymmärrä — ei vanha nuorta,
Se leikki ikuinen käy maailmassa:
He kiertää kumpainenkin samaa vuorta
ja kaiho kumpaakin on kiehtomassa…
Kaiho? Mikä?
— Kaiho kauniiseen ja hyvään!
Kaiho onneen, rauhaan sekä pyhään!
Totuus sentään niistä suurin on,
Totuus? — saalis taistelon.
4.
En tiedä mitään kauheampaa
kuin että nuori syntyy vanhana —
En tiedä mitään kaunihimpaa
kuin että vanha säilyy nuorena.
En tiedä mitään surkeampaa
kuin kylmä mieli suuriin tehtäviin,
Kun kirkontäydet kansaa saarnaan nukkuu
ja nuoret, vanhat — tylsään tyytymykseen hukkuu.
5.
Vanhan kansan virsikirja,
tuo on kaunis Kalevala,
jutun oudon jutteleepi,
sadun soman soitteleepi:
Kuinka neitsyt Marjatalle
poika syntyi puolukasta,
kuinka vanha Vironkannas
poijan kastaa karskahutti
Karjalaisten kuninkaaksi…
Kuinka vanha Väinämöinen
tuosta suuttui ja häpesi,
heitti koko heimojoukon,
nosti puuhun purjehensa,
läksi läylinä merille,
eikä tullut ukko utra
enää konsana kotihin — —
Onkos tätä tarinata
nykypolvi pohtinunna:
että miksi Väinämöinen
noin on suuttui ja häpesi?
Miksei maahan mahtununna
kera pienen piian piltin?
Miepä luulen että ukko
siitä suuttui ja syäntyi,
jotta Suomen vanha kansa
luopui tiedon temppelistä,
hylkäsi Jumalan viljan,
otti vastaan vennon vieron,
liian liukkaan ja lipevän.
Itse iki-tietäväinen,
luonnon pyhän palvojainen,
jok'ei juuri joutavoinut
eikä peljännyt pöpöjä,
hänpä tunsi tunnossansa,
järkähtihen järjessänsä
jotta jo jokehen juoksi
usko uusi —— se uninen.
Siksi suuttui vanha viisas,
siksi käänsi selkäpuolen —
mutta muistattekos, nuoret,
muistattekos, minkä lausui
ukko utra purrestansa
muille maille matkatessa?
Noin hän lausui lauhamielin:
"Kyllä tästä tieltä siirryn,
lähden omin konttineni,
mutta muistakaatte jotta
vielä tietäjänkin taika
tässä maassa tarvitahan:
uusi sampo, uusi kannel,
uusi päivyt sekä kuuhut!"
Ennustus on esiin käynyt,
aika tullut tuulen siivin,
Nyt jo kansa kalevainen
uutta kaitsijata kaipaa,
6.
Pois korulauseet ja juhlanhuuma!
Ne tekokukkia ovathan vaan.
Kun kotikujille joudumme täältä —
taas arki peittää maan.
Ja edessä on elämä murheinensa
ja todellisuus tuo harmaa,
Ja olemassa-olon taistelu vaan
Se yksin on varmaa, varmaa…
Oi miks emme luo tätä elämää niin
ett' arkikin maistuis kuin juhla?
Miks intonsa tehtyihin tunnelmiin
moni meistä niin turhaillen tuhlaa?
Ei elämä laulua ole vaan,
ei myös rahan-ahnasta työtä —
Me nouskaamme kyntäjiks, kylväjiks maan
nyt keskellä valkoista yötä!
Me kylväkäämme ne siemenet,
joist' taimivi Jumalan vilja,
sen Jumalan, jonka me kuulemme
oman rintamme riidoissa hiljaa…
7.
Jos ei nuoret uskalla —
niin kukas uskaltaa??
Jos ei nuoret kiistaan käy —
Ei miestä missään näy!
Maailman meno moinen on:
Ei kukaan mitään saa,
jos kaikki toinen-toisiltaan
vain valmist' odottaa.
Totuuden leikki moinen on:
Yks alkaa yksinään!
Ja Rohkeus ja Rakkaus
vain häll' on kilpenään.
Elämän sääntö moinen on:
Yks sortuu uhmassaan.
Mut kymmenet ja tuhannet
käy häntä seuraamaan.
On suurta elää elämä,
kun kutsuu suuri työ!
Kun orjan kahle kirveltää
ja värjyy vangin yö.
On suurta nousta taisteloon,
kun tiedon torvet soi;
Kun ihmisjärjen jumaluus
sielussa salamoi.
On suurta olla marttyyri,
jos sitäi vaaditaan:
Näin siltaa Valoon, Vapauteen
alati laaditaan.
(Ruovesi 1908.)
SUSIJUTTU.
Pitkä on talvi pohjoinen,
Lunta jo taasenkin syytää,
Huomenna kai kova pakkanen
Jälleen vertamme hyytää…
Pitkä on talvi Slaavien maan —
Viimat ne Tomskista viiltää,
Pakkaskirkkaassa ilmassa vaan
Kirkot ja sapelit kiiltää.
Kuulkaa susia Siperian,
Kuinka ne ulvovat yössä!
Siellä on niitä tuhansittain
Juoksussa, julmassa työssä…
Sudet on susia aina vaan —
Niitä et lampaiksi muuta,
Eivät ne pelkää jumaliaan,
Eivät ees pyssynsuuta…
Oh! sen tarinan tunnette kai
Susi kun tyttösen raastoi?
Tyttösen vaatteihin pukeutui,
Mökille juoksi ja haastoi:
"Aukase armas, minä se oon,
Irroita uksesi salpa!" —
Pääsi niin roikale mökkihin,
Ihmisen iski kuin kalpa.
Niin, se on talvinen tarina vaan,
Lapsille surkean tuttu,
Mutta kun sudet käy ympäri maan,
Muistuu taas mieleen se juttu.
Emme me satuja uskoa saa
— Satujen mennyt on aika —
Mutta kun sudet käy ympäri maan,
Silloin on tehtävä — taika.
Taika se nyt olis tämmöinen:
Taikurit entiset hiiteen!
Hornaan ne vanhat vampyyrit:
Puolueet — jako viiteen!
Nouskoon kansa tää kerrankin
Pitkästä torkunnastaan,
Nouskoon vihasta vimmankin
Yhtenä yhteistä vastaan!
Siinä on taika, mi tepsivi,
— Taiat ne muut ei auta —
Hornaan, niin sanon, nuo puoskarit,
Menkööt siivosti hautaan!
Turha on neuvoni. — Tiedän sen.
Laulajan sauvaa ken seuraa?
Sydämet kaikki syttää vois ken?
Pedot kun väijyvät peuraa…
Meillä on susia sielläkin,
Missä ei ulvontaa kuule.
Meillä käy viimoja silloinkin,
Kun ei tundroilta tuule.
Sudet on meillä suvuissa,
Verissä veikkojen veitset.
Suomen ruumista runnelleet
Aina on — omat peitset.
Helppo on syöstä vainoojan
Kansan riitaisen kiistaan,
Äksyt toisiinsa ärsyttäin
Itse tarttua riistaan…
— — Kurjako liian, kurjako lie
Taulu, min tässä mä maalaan?
Suottako mainetta Suomen tien
Armotta alhaalle laahaan?
Kuulkaa: yksi on lohdutus vaan
Pahojen pakkaisyössä:
Talvea kestä ei ainiaan
— Sudet: vain talvin on työssä.
Kerran on keikkuva kevätkin
Ylitse murheisten maiden!
Lakkaava laukanta suttenkin
Nälkäisten, raateliaiden.
Silloin Suomeenkin suhahdus
Keikkuvan kevään tuulee!
Silloin kultaisten käkien
Täälläkin kukkuvan kuulee.
Silloin meilläkin valjeta vois
Yö, joka nyt ei loista,
Karjalan karhukin nousta pois
Vuosisatojen soista…
Silloin, Suomeni, sulaos, oi,
Viritä viimeinen virsi —
Slaavien vapauslaulu kun soi,
Kirvota kirottu kirsi!
16/3 1908.
PRO KARELIA.
Vienan virroilta Laatokan ääriin
huokaus — kuulkaa — Karjalan kaikuu!
Siellä on tuhansia huokailevaisia,
tuhansia huolihen hukkuvaisia,
itkeväisiä — kiroilevaisia,
elämän tuskissa turmeltuvaisia…
Siellä on köyhyyttä,
selkien köyryyttä,
siellä on alhaista, ainaista nöyryyttä;
sielujen orjuutta,
ruumiiden raihnautta,
siellä on kaikkea, kaikkea kurjuutta…
Siellä on tuhannen koettelemusta!
Siellä on vapauden aurinko — musta.
Siellä, ah siellä
silti on kansa,
jota ei surmahan suistaa saa!
Värjyvin huulin, kädet ojollansa,
iäti itkien oikeuttansa,
soittaen karstaista kanneltansa
veljesmaahan se kurkottaa:
"Pelastakaa!"
"Pelastakaa!"
Näin kaikuvi ääni
orjien yöstä, ruoska kun soi.
Vienan virrat ja Vienan lääni —
— Suomi, ah, varjele ystävääni —
Miksikä teidätkin luoja loi? —-
Ääni se yhä vaativi, oi:
Pelastakaa!"
Kuinka, ah, taidamme teitä me auttaa,
kun on itsellä vaiva ja työ?
Myrsky, näettehän, kiskovi lauttaa,
ankkurit liikkuu,
Venheet kiikkuu,
köydet jo katkee, riehkoina riippuu —
Meillä on ukkosen ilma ja yö…
ääni kuin piiska taas vastahan lyö:
"Pelastakaa!"
— Oh sinä heimoni hempeä, arka,
oh sinä arka, oh sinä parka,
konsa sun otsasi korkenee
ja konsa sun jalkasi kantaa?
Nyt sinä heikkona yössäsi horjut,
vimmassa viuhdot, turmaasi torjut…
Ken sulle auvosi antaa?
Ken?
"Pelastakaa!"
— Huutosi kuulen, Karjala kurja,
huutosi kuulen, oh sinä nurja,
huutosi kuulen
pauhussa tuulen —
ja rintahan mull1a
syttyy oh syttyy,
hehku niin hurja…
"Pelastakaa!"
KAKSI KARJALAISPOIKAA.
(Polkupyöräilijän näky.)
Syksyn synkeän illalla,
matkalla maailmalle
kaks poikaa tiellä ma yllätin
— matkalla maailmalle.
He maantien palletta marssivat,
erätaivalta talotointa:
reput seljässä vaan, kepit kourissaan
tietä pitkää ja ilotointa…
— Mä orhini rautaisen harjalta
alas hyppäsin maantien laitaan:
"hei terveh teille, te raikkahat,
nyt yksissä matata taitaan!"
Mä Vienan Karjalan viesteistä
heti poijilta udella aloin:
kas, kas mikä into jo ilmestyi!
mikä lieska se brihoissa paloi!
Mut "Pakinat" kussa kun mainitsin:
kas! silmänsä iskivät tulta:
"ah voi, sehän armahin lehtinen on,
sitä roistot ryöstä ei multa!
Ma kuuntelin poikien jutteloja,
noin aattelin sielussa silloin:
nää poijat ne tietävät enemmän
kuin vanhat Suomessa milloin!
Viistoist' oli vuotias toinen vaan,
mut toinen seitsemäntoista;
he veljekset olivat veriltään
ja syntyisin — köyhästä koista.
Ei ikävä poikia kiusannut,
oli kyynelet kätketty "nyytiin";
Isä innokas heidät opastanut
oli varhain jo mailman kyytiin.
Syys-ilta se synkästi hämärsi,
kun lausuin mä hyvästit heille
ja ratsuni selkään taas hyppäsin
pois rientäen — omille teille.
Mut sieluni kas: kuni lääkettä
oli saanunna nuorilta noilta,
ei syksyä enää se tuntenutkaan,
kevätkirkkaus kiiri vain soilta!
"Hei vaan!" noin silloin ma päättelin,
— "Ei kuole koskaan se kansa,
mi turman tullen on tajussaan
ja holhoopi — lapsiansa!"
Ja minne taas mieleni murtuikaan,
kuink' kurjia kuvia loikaan,
niin konsaan en voi minä unhoittaa
niitä kahta karjalaispoikaa!
(1907,
VANKEUTEEN RAASTETUN MUISTOKSI.
Mieheen nuoreen tutustuin
alla Vienan taivaan.
Ihmisehen ihastuin,
valistajan vaivaan.
Tunsin: "tuoss' on Vienan puu,
Karjalan honka nuori,
Vaikka mitä tapahtuu,
seisoo niinkuin vuori!"
Kesä silloin kauneinnaan
Vienan vesillä hymyi,
Pilvet kaikki piilossaan
taivaallakin lymyi.
Honka nuori huoleton
nosti latvoansa:
"Uhtuassai juhla on,
juhlii heimokansa!"
— Suistui suvi suloineen,
saapui syksy tumma.
Lensi viesti Vienan veen:
nyt on siellä kumma —!
Iskenyt on salama
hongan nuoren huippuun:
vääristänyt, kamala,
oksat vahvat suippuun!…
Sydämeni synkistyi,
itkin hongan kohtaa:
"Kenpä siellä korvessa
huminaa nyt johtaa?"
Turha itku, vaikerrus!
viesti uusi lentää:
Iski honkaan salama —
honka kasvaa sentään.
Honka kasvaa. — Jumalat,
kuulkaa korven pauhu!
Honka kasvaa. Salamat
turhaan sytti kauhun!
Honka kasvaa, horju ei,
vaikka taivas ärjyy,
vaikka latvan lieska vei,
ydin yhä värjyy.
Honka kasvaa! — Ihmiset!
nähkää Vienan voima:
Turhaan iski korpehen
kirous ja soima…
Heimoveljyt! Sinä juur
oot se nuori honka,
jot' ei saanut sortumaan
vainon hirmu-lonka.
TSINOVNIEKKA.
Kuittijärven ulapalla matkavenhe soutaa;
Orjat kiskoo airoillaan — herra maata joutaa.
— Ken sie laiska lienetkään, kun siun maata maistaa?
Tuuli puskee vastapäin, — päivyt selkään paistaa.
Kuittijärven ulapalla matkavenhe kiikkuu,
Orjat puree hampaitaan, huulet hiljaa liikkuu…
— Suusi tukkoh, tuhma mies, ta kisko kiiruumpata!
A mie muuten näytän siul ruskoi nagaikkata!
Ruunun herra, tsinovniekka, venheen pohjall' loikoo,
Ruoskaa kourin koprailee, koipiansa oikoo…
Aallot ärjyy äkäpäät — herra äkäisemmin,
Räiskähtäessä hyökyveen kiljuu kiukkuisemmin:
— Malta sie! — niin uhkailee — jahka maihin astun
Tyrmäh pahat passitan vot että tässä kastun!
Hijoo orjat hampaitaan, eivät virka mitään,
Tekis miei nauramaan — uskalla ei sitä.
Ruunun herra, tsinovniekka, votkapullon tempaa,
Kaataa kiero kurkkuunsa, virkkaa vihaisempaan:
— Millaiset lie jumalat teillä, juhtakansa,
Koska aina vastaiseen tuivaa tuuliansa?
Nostaa orjat otsiaan, vastaa vanhin heistä:
"Jalot meill' on jumalat — ylen hyvät meistä.
Meitä myötätuuloseen kaunihisti kantaat,
A kun sie vain matass' oot, heti vastah antaat."
Kuittijärven ulapalla saattovenhe soutaa.
Orjat salaa naureksii — herra maata joutaa.
SEITSEMÄN HENKEÄ HIRTETTY.
(Riimileikki).
Luin juuri mä lehdistä uutisen —
Sen huomannut lienenkin miksi?
Piir'oikeus Pietarin tuominnut
oli seitsemän hirtettäviksi.
Kas kas — minä iloitsin itseksein
se ei ole suinkaan monta!
Näet Jaappanin koirille syötettiin
satatuhatta onnetonta.
Oi jumalankiitos: siis seitsemän vaan!
Ei paljon se kihnuta nuoraa!
Ja metsää ei liioin myös haaskanne,
Jos käyttää — vain yhtä suoraa!
Mut miksikä sentään seitsemänkään?
taas alkoi hautoa järki:
kun puukkonsa yhtä vain tarkoitti
joista kaikista katkesi kärki!
Oi voi mikä syntinen aivoitus
tämä lieneekin päässäni mulla?
Ja jos sen santarmi tietää sais,
minut pantais kai samaan rullaan!
Siis älkäämme tutkiko tuomiota,
»jotta ei meitä tuomittaisi»,
vaan luokaamme hiukkasen huomiota:
Miten hallitus rauhansa saisi?
Yks konsti ois tietysti hirttääkkin
joku miljoona jatkoksi sarjan,
mut säälihän säätäjän säyseän käy
verikohtaloa tuon karjan.
Siks ehdottaisimme viisaampaa:
Ei ainutta uutta hirteen!
Vaan pankaa ne vanhat roikkumaan
ja yhtykää itkuvirteen!
Näet kaikki jos kaulatut kaivetaan
ylös kurjista kuopistansa,
ja luurangot riukuihin riipustetaan:
Ihan varmasti herääpi kansa!
Kun pääkallot toreilla irvistää…
ja rangot helisevät yössä…
Ja kirkkoja kylkiluut köynnöstää…
ja tehtaita, jotka on työssä:
Niin varmasti, varmasti tepsivi tuo:
ei haluta halpahan joukkoon!
Ja kaikki ne pommit ja potaatit nuo
jää järkejään — romuloukkoon.
Noh niin. En laula ma laajempaan —
Pian tympäännytte kai virteen —
Tulin näitä mä aatelleeksi vaan,
kun seitsemän taas meni hirteen.
(Helsinki, talv. 1908.)
NOSTATUS VIENALLE.
Nouskoon Vienan Karjala,
nouskoon sorron alta,
Tulkoon vapaus, valkeus,
tulkoon kansan valta!
Ei ole pahempi kärsimys
vapauden vainon alla
kuin on pitkä pimeys —
vuosisatojen halla.
Yksilöitä jos vangitaan,
piestään tai piikitellään:
Mitäs siitä, jos kansa vaan
herääpi henkeen hellään.
Siihen sinun on käyminen,
Karjalan nuori kansa:
Tuleen karhun on käyminen
ja seistävä paikallansa:
Seiso! Äl' väisty väkeäkään:
Kuuntele kumun ääntä!
Soittele omaa kanneltas,
äl' anna itseäs kääntää:
Nouse, nouse jo kapinaan
ihmisoikeutes tähden!
Nosta silmäsi ylös vaan
koko mailman "nähden!
Siihen sinull' on oikeus,
nouse jo pois, jalo orja!
Kohta kuulukoon kumaus —
Herää heimoni, sorja!
(Suomussalmi—Kajaani v. 1907.)
RUNOILIJA ERKON HAUDALLE.
(Seppelsanoja).
Suru Sinut tappoi — suru,
Isänmaasi haavain huoli,
Kansan kaksimielen lautta
J.H. Erkko meiltä kuoli.
Suru miehen tappoi — totta.
Tuska hällä oli suuri.
Kärsimyksen kalpa sattui
Erkon elämähän juuri.
Runoilija? — ei hän kestä
Ajan arjen pyörtehessä:
Iskee innoin muka muiden,
Mutta — itkee sydämessä.
Uni kaunis urhon kaatoi,
Kun se valeheksi vaihtui;
Ihanteensa raivo raatoi,
Irvihaamuiksi ne haihtui.
Ihanteisiinsa mies särkyi
Kesken taisteloa kuumaa —
Särkyikö? Ah ei! vaan nukkui,
Nukkui täynnä huolten huumaa.
Tunsi ettei laulut tepsi!
Tunsi ettei aatteet auta!
Tunsi että kaiken kaihon
Vaimentaa vain harmaa hauta!…
On kuin kuollessaan hän sentään
huutanut ois meille, meille:
"veikot, siskot, jatkakaatte!
— Itse työnnyn Tuonen teille.
Luokaa kumpu kiiruhusti,
Ei oo aikaa kuollehille:
Minä kummun alta seuraan
Teitä voiton tanterille…"
Kiitos Sulien, ikinuori,
Ihmisyytes ihanteista:
Enemmän kuin kenkään toinen
olit tosi tovereista.
(Suomussalmelta 20 p. marrask. 1906).
TYÖN ORJILLE.
(Porvarillinen tunnelma murrosvuosilta).
Sinutko unhoittanut oisin — työmies
sinut, mi lakkaamatta otsas hiess'
isäimme maata muokkaat, raadat,
sen korpihongat hirmuisimmat kaadat
ja kivet väännät, raivaat,
ojat kaivat…
Sinutko unhoittanut oisin?
On omatunto mulla arka,
ja sydän kärsii, sydän parka,
ja häpeenpunat nousee poskilleni,
kun muistan, näen, kuinka veljilleni
vuos'satain pitkään onpi pahoin tehty,
vääryyttä tehty —
Sun vihas vastaan herroja ma tiedän
ja raivos myös ja hirmuaikees — siedän,
joskoht' en arvaa ihastella noita,
mut ymmärtää, ah ymmärtää mä koitan…
On sulla syytä vihaas — vainoos ei,
mut järkes viha villitykseen vei
kuin viepi jokaisen, mi kauan
on tuta saanut raateluita rauan
ja tahtoo kostaa, kostaa vaan
raateluksiaan.
On mailma paha. Herruus hallitsee!
ja pappi, laumain sielut villitsee
tuot' uskomahan että niin on pakko
ja ettei tässä auta lakko —
näet Esivalta: se on "jumalalta"
ja lait on laatinunna "pyhä valta",
ja ihminen, mi nousee noita vastaan,
nousee — niin väitetään —- Jumalaa vastaan.
En ole pappein puoltaja ma tässä,
mut valtaa kaikkein pelkään elämässä;
jos roistoja lie paljon ylähällä,
niin itsekkyyttä myös on alahalla,
ja talonpoika sortaa torpanmiestä,
ja toinen köyhä toistaan uhkaa piestä;
näet kaikki itseään vain aattelee
siks toistaan raatelee.
Mut ihmisyys jos saatais sillä lailla
ett' yhtyis kaikki yhdeks valtaa vailla
ja jokaisella oikeus ois sama,
ja sivistys ois kaikkein kannattama:
niin riemumielin tervehdin ma tuota
ja lähden mukaan, vaikk' en luota,
sun mukaas lähden, sorron soturi,
mä — aatteen ritari!
Et mua seuraas kaipaa? — Tiedän sen.
näet heimo mull' on "herrashenkinen",
ja itse "herraks" lienen kasvatettu
ja herrasvaloihin myös vannotettu
Ei siitä riitaa, mutta kuitenkin
mun salli seurata sua sotihin
joukossa jossain — varaväessä
ja auttaa tykkejäsi — vastamäessä,
jos tarvitaan…
noin vaan: jos tarvitaan!
Vaan siihenkään jos minunlaist et huoli
näet voishan vihlaista mua nuoli
ja pakoon lähteä siis voisin —
niin salli että edes etääll' oisin
ja kuni runoniekka taikka maalaaja
sun sotaretkes ikuistaisin ja
ne sankarloistoon saatteleisin
ja jälkeen tuleville kertoileisin…
(1906.)
TUPAANTULIAISET.
Pirtti valmis! Palkit paikoillaan!
Liesi lämmin. Keitto maistaa.
Kelpaa elää. Kaikki reilassaan!
Akkunoista valot syksy-yöhön paistaa…
Pirtti valmis — Entäs ihmiset:
Onko hekin valmiit loistamaan?
Onko valmiit niinkuin tuloset
kylmää, pimeyttä poistamaan?
Nuoret, nuoret. Käykää työhön vaan!
Kirveet ruostumaan ei jouda nurkkiin.
Elon kartano on suuri, suuri —
Raukka hän, ken nukkuu omaan turkkiin.
Nuoret, nuoret! Ryhti muistakaa:
Vanhaan pyhään vainen vanhat tyytyy.
Nuorien oikeus on riehahtaa
Kunnes heiltäi verisuonet hyytyy!
Nuoret, nuoret! Tärkein tietäkää:
Itsenäisyys onpi elon ehto;
Sortoa jo varhain sietäkää!
Hautaan keinuu kultaisinkin kehto.
Kapinaa on mailman parhain paini,
jolla voimaa lie, hän varmaan voittaa.
Taikauskon turmelusta vastaan
täytyy nuorten aina ruoskaa soittaa!
Elon onni vasta silloin löytyy,
kun on kurjuus kaikki kuoletettu.
Valherauhaa itsekäs vain nauttii,
joll' on valta valhein valloitettu.
Nuoret, nuoret! Tehkää työtä lujaa,
jotta jälkeentuleville turva oisi!
jotta kerran pitkin kylän kujaa
ihmisyyden juhlatorvet soisi!
1908.
LEIPÄPAPPI.
Hän toisen kuoloa odottelee
tuo muikea mies, tuo lammaspaimen!
Siks sieluja noin hän voitelee,
Siks akkojen armoja hoitelee,
jotk' työnsä kasvaisi vahvan taimen,
mi hänet virkahan vainajan
veis ylös — parempaan palkkahan.
Mut älähän veikkonen nuolaise
ennenkuin tilkka se tipahtaa!
Ei karja se kaikk’ ole yhtä laiskaa,
se huomaa »Matissakin» malkaa ja raiskaa,
tosin nyt se orjanas sairastaa,
vaan vaaleissa sitten — se aivastaa
ja juustonsa »Juusolle» paiskaa…
Vai pispaksi pitäjään parhaimpaan
mies mielii nyt kansaa kasvattamaan?
Noh, kaikki nuhjukset maailmassa
siis saisikin valvoa »valistamassa»
salolaumaamme lauhkeaa —
Sun laisesi lahnan jos sallittu ois
tätä rahvasta ravasta pestä:
Sata vuotta se jälkehen jäädä vois
muun mailman kehityksestä!
Sillä jos ei miehellä muut’ ole suuss’
kuin »autuus» ja »asevelvollisuus»
niin orjanpa kahleihin saarnasi vie —
ja kiero on kansan tie!
Ken rakastaa kurjien kunniaa,
hän oppia selviä suosii,
hän kansalle koskaan ei kaupita saa
mitä muut teki vuoksi kuosin,
Ei saa hän sen mieltä himmentää,
sen taikuutta tahalla ei täydentää,
vaan silmiä aukoa siltä.
Ja mitä hän itse tuntevikaan,
sitä totuutta saa ei hän peittää,
hänen täytyy se purkaa sielustaan
ihan pohjia myöten ja puhtaanaan —
jotta joukkokin jolloin heräis
ja voimansa keräis
ja hennoisi valheensa heittää!
(1906.)
MAALAINEN PÄÄKAUPUNGISSA.
Leo Tolstoi: »Minä näin että, ihmisten edessä, työteliään elämän ihanteen asemesta, oli tyhjentymättömän kukkaron ihanne».
Vihaan — suren — kärsin.
Askel jokainen mua polttaa!
Askel jokainen, jonk¹ astun
kadulla Helsingin…
En ymmärrä kuin voivat
tääll’ ihmislapset elää,
miss’ ilma niinkuin myrkky
käy keuhkoon upoten…
ja löyhkä, sumu, sauhu
ja kivihiilen katku
kaikk’ kauneudet kietoo
kuin käärme saastainen…
Mit¹ auttavat muodot solevat.
mitä puvut hienot, korskeat,
mit’ auttavat liikkeet liukkahat
tai silkkihatut korkeat?
— kun kaiken, kaiken kauttaaltaan
peittää yö
— väärän sivistyksen työ!
Nuot naamat kaikki tunnen, arvaan,
jotk’ »Espiksellä» kohtaan,
nuot itserakkaat viirut, virnistykset
niin ilkeästi silmiin hohtaa,
ja hienot vihellykset
— ruotsalaisen ylimielisyyden merkit…
Jo kaukaa huomaan apinan
ja orjan, muotiin taipujan —
Hyi! mua todentotta inhoittaa
se valhe, jossa tämä lauma
juoksee, puskee, touhuaa
ja — tyhjää toimittaa!
Mun vihaks käy se vääryys, jota
kansa Suomen kantaa, kärsii:
tää Helsinki sen helmapaise on,
sen lääkitykseen uhraa rovoistansa
köyhä kansa…
Täällä muka sivistyksen ahjo on!
Tänne muka riennettävä on
maan kultanuorison;
ja kehnot vainen jääkööt maille
— valoa vaille…
Valoa? — niin:
Katkuinen kaasulyhty kai se on
valo verraton.
Ja kenties lisäks vielä lamput kapakkain
tai — porttolain…?
Ma ivaan!
Sydämeni pohjasta ma ivaan
näitä markkinoita kulttuurin,
miss’ ihmislauma pyörii kuni hoijakassa
soiton rämisevän pauhinassa
ja elää päiväst' toiseen, tietämättä
miksi elää… mitä varten riehuu.
ja tuntematta tuskin omantunnon vaivaa
siitä että kuoppaa kaivaa
meidän kaikkein elämälle. —
Jokainen tunti sekä sekuntl
vie meiltä, luonnon ystäviltä, elon voimaa!
Huimaavat hinnat meitä pöyristää,
ne meiltä, maalaisilta, seljän köyristää
ne meissä nostaa pahaa verta
ja tekee katkeroiksi…
Ne saavat miettimähän kapinaa,
kapinaa koko herrasvaltaa vastaan
mi järjestyksellään ei kasvata,
ei ihmisyyden ihanteihin tähtää,
vaan itsekkyyteen, vallanhimoon kiehtoo
ja pettää, kauheasti meitä pettää…
Oi milloin meillä suomalainen sivistys
pukeupi puhtahasti kotisarkaan,
varkaan - kuten nyt -
käy velkaveroissa ja lainahännyksissä?
Ja milloin alta vaattehen
opitaan etsimähän ihminen,
vain ihminen — ei herraa taikka talonpoikaa!
Milloinka usko rahan onneen haihtuu?
Milloinka kirkkokristillisyys vaihtuu
ja kadullakin joskus nähdä saadaan
hädässä toinen-toistaan auttajoita —? . . .
Niin, niin. Me oomme pakanoita,
me Suomen suuret kristityt
ja aniharvassa me löydämme
sen papin, jok’ on sielunpaimen
myös sielultansa
ei viraltansa
taikka — palkaltansa…
— Virka? virkamiehet? niin,
kaikki niistä puhuu, niitä kiittää…
aivankuin maalimass' ei muuta löytyiskään
kuin virkapaikat, valtakirjat, ylennykset…
Sanomalehdet niitä rummuttaa,
ei noilla muuta haastamista liene,
kuink’ oisikkaan? — niin tosiaan,
näet virkaorjat niitä kannattaa
ja niille palkan maksaa
— vanha taksa…
»Kaikk’ oomme toisistamme riippuvaiset
kuin muurahaiset!»
Vai niin… en vastaa enempää,
tää melska minua jo iljettää,
ma tiedän vaan ett' totuus suurin on
ja velvoittaa se meitä tekohon,
vaikk' uhratakin täytyis kultaa
ja saada sijaan multaa — —
Jää hyvästi sä »sivistyksen kehto», »opin ahjo»!
Mun henkeni ei täällä viihdy, ei!
Sen metsämökki helmoihinsa vei.
Joskohta sielläkin ma karsin vääryydestä,
mut ilma siell' on puhdas, järki myös,
ja miestä mitataan vain työss'
— ei niinkuin täällä, jossa kaiken päällä
on huvin herraskiilto, valhe-into,
ykspuolisuuden tylsä tyytymys,
työn ruumiillisen halpa häpeemys,
ja itsepettämys — — —
(Helsinki 10 p. lokak. 1907.)
TAIDEMAALAAJA J.K. KYYHKYSEN HAUDALLE.
Tuntureilla tuiskun tie,
Alas laaksoon vihur vie:
Tuntureita kuljit, mies,
— Minne päättyikään nyt ties?
Liian varhain vaivuit pois,
Taitoas viel' tarvis ois!
Ken nyt loistot Pohjolan
Loitsii maille maailman?
Ken nyt kirjaa kimmel-yöt?
Pohjan päiväin kultavyöt?
Ken nyt peurat laukkaamaan
Taikoo meille tauluissaan?
Paljon loit, mut parhaimmat
Luomattas jäi haavelmat:
Unta Lapin aarteista
öin ja päivin näit sa!
Kaihomielin hautasi
Umpeen luomme, toveri,
Surren koko Pohjanmaa
Kohtaloas huokajaa.
1.XI.1909.
LIKELLÄ HELSINKIÄ.
(Junatunnelma.)
Ihmiset oi, oi ihmiset
Rahan orjat ja raukat
Mihinkä olette eksyneet,
Halujen halpain haukat?
Luonnon olette hyljänneet,
Ylimmän ystävänne,
"Huviloihinne" tuhlanneet
Voimanne, elämänne.
Miksikä ette edemmäs
Rientäneet rahoinenne?
Tuonne suojahan salojen
Suurine summinenne.
Miksikä aivankuin kärpäset
Yhteen iskitte paikkaan.
Toinen toistenne kiusaksi,
Hyljäten vapauden raikkaan.
Houkkia kaikki te lienette,
Muodista humaltuneita!
Sokeina synnytte — kuolette —
Inhoten ihanteita!
Huviloitanne huomaten
Aattelen apinoita:
Kaikki ne puihin kiipeilevät,
Toinen ei toistaan voita.
Maalaisrauhaa te etsitte
Sieltä miss' ei sitä kohtaa.
Tornejanne ma halveksin,
Ylpeys niistä vain hohtaa.
Menkää kerrankin korpehen
Suurine summinenne,
Tuonne hoimahan honkien
Nostakaa huonehenne!
Siellä teillä on tilaisuus
Jotakin kaunista luomaan —
Kansan kärsivän keskehen
Valoa varoilla tuomaan!
Ei! Te ettehän ymmärrä
Mikä on maalaisrauha…!
Teillä on mielessä mukavuus vaan
Siellä miss' sivistys pauhaa…
Elämäänne en kadehdi:
Sääliä vain se sietää.
Palatseitanne paheksin —
Köyhä ne parhaiten tietää.
Kustannuksella kurjien
Herruus Suomessa loistaa.
Kuka teistä lie yrittänyt
Köyhyyttä koskaan poistaa.
Kuka teistä lie koettanut
Veljenä ihmistä auttaa?
Kuka koskaan lie tahtonut — — —
Toimia sydämen kautta?
Ihmiset oi, oi ihmiset
Rahan orjat ja raukat
Mihinkä olette eksyneet
Halujen halpain haukat.
Alberga 15.X.1907.
KÄYMÄSILTÄÄN KORVESSA.
Täällä tahtoisin asua,
täällä pohjoisen perillä,
muodin pahnoja paossa,
riidan riehuista erillä!
Siellä mailmalla masennun,
turhiin tuulihin tuhoun,
pääni-parkani piloan,
aivoni ani repelen.
Siellä sieluni sirotan,
työllä hullulla humallan,
jotten konsana kohoa
oman luontoni oville.
Siellä jouda en jalosti
oman syömeni syvihin,
kuulen kultaisen kuminan
omantuntoni tuvilta,
matka miestä maanittavi,
mies kuulee — ei kumarra.
Täällä korvessa, kodossa,
aate elpyvi eloisa,
oma itseys itävi,
henki herääpi Jumalan
mieron taistoja toruen,
turhuuksia tunnustellen.
Olla täällä mun oloni,
olla ainehet elämän,
toki mies minust' tulisi,
elon soittaja sopuisa?
Täällä etsien eläisin,
en mie liikoja hakisi,
oisin kukka korpimaalla,
oisin otsonen salolla,
sinis aikani eläisin,
kunis kuolema perisi!
KOETTELEMUS.
(Miehelle, joka löytää nuoren vaimonsa kuolleena.
Hiljaa, hiljaa!
Nyt puhukoon vain Jumala!
Nyt ei enää ihmisvoima auta,
Ei järki eikä katumukset,
Ei itku eikä huokaukset,
Ei uuden elon päätös, siunaukset —
Kaiken katkaissut on hauta.
Hiljaa, hiljaa!
Hirmuinen on leikki lemmen.
Lahjomaton onpi kosto luonnon,
Silloin, kun sit' onpi loukattuna,
Silloin, kun sit' ei oo seurattuna —
Ihmisparat, milloin, milloin
Viisahiksi, vakaviksi käytte,
Milloin?
Hiljaa, hiljaa!
Kyllä oikeus löytyy kerran,
Sit' tunnemme vain vähän verran,
Rikos kärsimykset tuottaa,
Emme suinkaan suotta
Vedä surun nuottaa —
Kaikki tahdosta on Elon Herran.
Pistin rinnassasi mies,
Katso kuolemata silmiin!
Anna raastaa, anna raastaa hirmusurun!
Tyydy, jos saat edes murun
Elämäsi kukkaishaavehista —
Silloin vasta olet miesten mies…
YÖKIRJAN LEHTI.
Suden luonto Suomen kansalla!
(Lie siihen kasvatettu ansalla?)
Ken sille tehdä tahtoo parhaintansa,
sen nielemään on valmis vatsahansa
kuin susi konsanaan —
totta tosiaan!
Tuon raatelevan pedon sieluna
käy salaa urkiskellen — seurakunnan pappi;
hän, mailman mestari ja akkain rabbi,
on salasuojelija suulaiden
— susien.
Ah! elkööt loukkaantuko lukijain:
ma totta haastan — kokemuksestain,
ma pedon luonnon tunnen, papin myös,
ja tiedän että hukka ulvoo yöss'
alati ilmaa haistellen
— hurmetta vainuten.
Nuo sudet uskollisna paimentansa seuraa,
ne väijyy metsän villipeuraa
ja hyökkää kimppuun piilostaan
ajaen saalistaan
halk' korven…
kunnes torven
ne kuulee soivan korvissaan,
ja paimen neuvoo karjoaan:
"Elkäätte tappako,
mut pureskelkaa vaan,
näet Esivalta, vihin saatuaan
vois minut, papin, passittaa…
siks henki säästäkää
vain verta päästäkää!"
KRIITIKKO.
Ken taituri suuri on sielultaan,
mut taiteilijaks' ei kelpaa maan:
hän heittyvi kriitikoksi —
jos muuta ei hoksi.
Kun kukko aamuisin kauniisti kiikaa,
hän ahmivi ahnaasti estetiikaa,
hän pyrkivi tohtoriksi
ja taiteiden tuomariksi.
Kas nyt on hän valmis johdattamaan
kynäniekkoja surkean Suomenmaan:
hän on tutkinut "ruusujen rikoslain",
siis auktoriteetti on, tottakai.
Hän ryhtyvi lehtiin kirjoittamaan
alakertoja ensin, tosin vaan;
on nimimerkkinsä B.B.B.
ja yleisö kuiskaa: "kukahan se —?"
Vaan kirjailijat hänet huomaavat,
he nöyrästi kaulansa kaaristavat;
mut jos joku villitty virnistelee,
hän tietää saakoon: "se on tohtori Bee!"
Hän armoa antavi harvoille vaan,
hän huonosti kätkevi kateuttaan:
hän nuorena haaveksi —- kirjailijaksi,
hän joutui — kadunlakaisijaksi.
Hän lahjomattomaks' itseään luulee,
siks harvoin mieliä muiden hän kuulee,
mut ken häntä ivata ilkeäis,
se varmaan, koito, ei kostotta jäis!
Hän realismista rummuttelee
ja uusromantiikkaa hän määrittelee,
vaan tarkoitusperää hän laisinkaan
ei kärsi kirjoissa Suomen maan!
On suuressa määrin hän mahdikas mies:
hänen palttunsa painavi kukaties
myös valtion palkinto-jaossa
hän on käärmeenä vaossa.
Hän on sangen kuivakiskoinen mies,
ei koskaan hehku rintansa lies:
hän pelkää "tunnetta liikaa" —-
se kuuluu näet estetiikaan.
Hän "kansallisaatteita" tulkitsee
ja "korvenraatajist'" fraaseilee:
ken Helsingiss' istuvi aina —
näet "kansalta kalliilta" lainaa.
Hän on vapaamielinen, sehän nyt tietty,
siks lienee hän nuorten kesken noin pietty:
hän kirkossa käypi kuin kansa —
kaikk' klassikot taskuissansa.
Jos elää saapi, niin tohtori Bee
viel taideraamatun julkaisee;
hän tendenssin myrkyt lypsää,
Bee tietää, mikä on kypsää!
(1909.)
KUN NIITETÄÄN.
Jo niitetään, ah niitetään,
Nyt kaatuu kaunis kukka!
Nyt sortuu sorja heinimaa,
Nyt raukee ruoho rukka.
Ja niinkuin sodan ruumihit
Nuo kedon keijut makaa:
On silmäin säihky särkynyt
Ja katse outo, vakaa.
Ma kuljen yksin säälien,
Ma muistan kesän hurmaa.
Mut niittymiehen viikate
Se soipi vaan ja surmaa!
SYYSYÖN VIRSI.
Kolkosti, kolkosti tuuli suhisee
akkunani alla —
Siellä on pimeys peljättävä,
hirvittävä vallan…
Tummana huljuu taivaan piiri.
Ylhäällä ylläni vonkuu viiri.
Riuku ryskää ja jyskää…
Tuolla, ah tuolla lehmukset huokaa,
ne vanhat, pilviä piirtävät puut,
ne, joiden katveessa kesällä keinuin
kannelta soitellen illan suut
Nyt myrsky lehtiä riipoo ja raastaa,
Syytävi puusta, laasevi maasta —
ne eivät tiedä kunnekka piillä,
kun kuoleman enkeli raivoo!
Ah, alhaalla armahan törmän alla
Siell' aallot mustat raskaasti rantahan loiskuu,
Vesi, kylmänä huuruten, harmaihin paasihin roiskuu,
Tuul’ ulvovi pensaikossa kuin tundralla hukka…
Poiss' poissa on suviset sulot!
Poiss' poissa ne kesäiset kylyt ja ilot,
Nyt kentät ja niityt on paljahat, nulot,
Ei ainutta kukkaista tuoksu,
On loppunut lehdossa juoksu,
Pois lintuset kaijonneet
ja laulunsa vaijenneet —
Totisesti on kuolema tullut!
Voi meitä, me hullut,
jotk' kesällä haaveilemme
ja emme syksyä muista?
—- Nyt lehdet leyhyvät puista,
kaikk' kuihtuvi morsius luonnon
ja myrskyhyn hautaantuu,
hu-huu!