KIANNAN RANNOILTA KASPIAN POIKKI

Päiväkirjani kesämatkalla kotimaassa ja Venäjällä v. 1902

Kirj.

Ilmari Calamnius [Ilmari Kianto]

Helsingissä, Eero Erkon kustannuksella, 1903.

Päivälehden kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Alas Oulujokea Alas Volgavirtaa Yli Kaukasus-vuorten Läpi Krimmin Niemen

Kiannan rannalla 2 p. elokuuta 1902.

Rakas koti! Sydäntäni repii sinusta taas erota. Mieltynyt olen tähän luontoon niin syvästi, ymmärrän tämän erämaan hengen niin hyvästi, arasta paikasta olen siihen kiinnikasvanut… Jumala minua auttakoon. Jumala armahtakoon meitä kaikkia, jotka särkynein sydämmin orpoina lähdemme kylmän maailman selkään.

— — Lähdin astumaan metsäpolkua Ämmän ruukkiin, sillä oli jo myöhäistä ja tähän piti jäädä yöksi. Yötä vasten eivät näet laskumiehet lähde koskille, täytyy vartoa auringon nousua.

Tulen Ruukkiin, tuttuun taloon, kuljen läpi kaikkien huoneiden tapaamatta ristinsielua. Missähän se Miidas setä on? Raotan keittiön ovea: Elli rouva siellä makaa halkolaatikon kannella ja pinkaisee kuin kautsupallo ylös, kun sisään kurkistan. Hän on hämillään, jospa hyvilläänkin, ja ottaa minut heti hellimpään hoitoonsa. Vai näin sinä nyt lähdet Kaukaasiaan… Miidas rukka on lähetetty saunaan. Kun hän sieltä palaa, hämmästyn hänen näköään: ukko riepu on kuin valmis ruumisarkkuun pantavaksi. "Ei minusta nyt ole sinulle seuraksi," voihkii hän, "kaksi vuorokautta yhteenperään on jäseniä repinyt… tämä pouta ihan kuivettaa suonet." Hän on todella surkuteltava ja minun käy häntä kovasti sääli. — Oli jo niin hämärä että täytyi sytyttää kynttilät. Nämät kaksi ihmistä olivat aivan kahden tuossa suuressa rakennuksessa. Kuoleman hiljaisuus vallitsee — ainoastaan Ämmän pauhu kuuluu kumeasti läpi kaksinkertaisten ikkunain. On tämäkin elämää erämaassa Kiannan rannalla… Me jäimme puhelemaan rouvan kanssa liki puoliyöhön. Puhellessa hän samalla minua syötti ja juotti kaikilla herkuillaan: hilloilla, punaisella koskilohella. "Vaan kyllä sinn' oot kummallinen poika!" huudahti hän yht'äkkiä. "Sinn' oot kaikista pappilan poijista kummallisin — ka minkätähen sinn' oot niin kummallinen?" uteli hän tapansa mukaan puhuen räikeää ylimaan suomeansa. "Painaako sinnuu joku suru, vai muutenko sinn' oot luonnostasi semmonen raskasmielinen?" — Minua on aina huvittanut tämä Elli rouvan naivisuus, väliin on oikein nautinto kuulla hänen vilkkaita sanojansa, vaikkei hän viittä minuuttia yhteen jaksoon voikkaan pysyä samassa asiassa eikä puhua samalla kielellä. Mahdoton olisi kielentutkijan päättää, mikä on hänen oikea kielensä, sillä hän puhuu aina sekaisin Kiannan suomea ja Kajaanin ruotsia. — Maata mentyä kuulen setä Miidaksen voivotuksia ylikerrasta. Ukko raiska: ei kukaan häntä auttaa osaa, täytyy vain kitua. Sangen surullisessa mielialassa minä nukahdin, korvissani Ämmäkosken pauhu…

Ja tämä oli lähtöni päivä Kiannan rannoilta.

3 p. elokuuta.

Aamulla varhain auringon noustua nielasi tervavenheemme ensimmäinen koski. Ne ovat minulle jo lapsuudesta tutut nämät kymmenkunta kaunista koskea, jotka kuohuvat yhden ainoan penikulman rajojen välissä. Luettelenpa ne tässä järjestyksessään. Ensin on se virkeä, hopeanvälkkyvä, syvään kalliorantaiseen suvantoonsa suistuva Jalo, sitten on kyydin antava Kynä, sitten pauhaava Pato, sitten kylmä Kyynäspää, sitten pyrisevä Pysty, värisevä Vääntiö, pirisevä Pitkänjatko, sitte itse Pitkä, sitten laineita laukkaava Peura, sitten harras Haara ja vihdoin se ärjyvä Aitto. Aittokoskessa on kaksi kuuluisaa aaltoa: Rusko ja Portti, jotka tavallisesti kastelevat kulkijaa. Niinpä meitäkin Rusko räiskäytti, mutta, Portti ei ainoastaan räiskäyttänyt, vaan vieläpä "rytkäytti". Tämä on paha sana tervamiesten kielellä. Yhtäkkiä näet keskellä palavinta koskea vyörähti osa tervatynnyreistä toiselle laidalle, venhe kallistui pelottavasti, vesi ryntäsi tulvana sisään, koko lasti jäi vinoksi ja jopa Aiton haltija taisi irvistää ilosta, mutta onneksi oli koskisarja samalla lopussa ja päästiin maihin. Tässä vanhan tavan mukaan nuotio nurmelle rakennettiin, laskumies Juntunen syötettiin, juotettiin ja Lehtolainen lastinsa laitteli, jotta ei toista kertaa "rytkäyttäisi". Minä koivun lehtiä läjän kannoin tynnyrien päälle, etten kovin tervautuisi. Ja niin työnnyttiin taipaleelle alas viheriärantaista virtaa. Mikä ihana sunnuntai-aamu Kiannan joella! Koskien kohina on häipynyt taaksemme, virta vierii sileänä eteenpäin, auringon säteet hivelevät sen pintaa, erämaan metsä seisoo molemmin puolin juhlallisena kuni kunniavartio, koska kulkee majesteetti — ei hiiskausta mistään kuulu… Silloin tällöin loiskahtaa hilpeä jokilohi ylös veden alta, tehden hauskan kuperkeikan ilmassa ja välähyttäen kirkkaita suomujaan, mutta mykkänä pakenee sorsa pienten poikaistensa kanssa. Kaikki täällä on niin raikasta ja puhdasta, tämä on oikea sunnuntai-idylli ylimaassa. Jo viriää vieno jokituuli, se on myötäisen puolelta, venheeni isäntä Juho Lehtolainen irvistää ilosta ja komentaa soutomiehen purjetta pystyttämään. Soutomiehen nimi on Kalle Tapio, Pölkky-Iikan poika. Ja sillä aikaa kun Pölkky-Kalle purjetta laittelee, tehkäämme selko Lehtolaisen tervalastista. Hänen venheessään on 22 tynnyriä: Heikkisen tervoja 9 tynnyriä, Kolikka-Antin tervoja 7 tynnyriä, Julman-Santerin, sen joka tänä kesänä karhun tappoi, 6 tynnyriä, vaikka "vajaa", koska eivät oo niitä "kusetelleet". Tämän venheen on Lehtolainen ostanut "Luttu-Heikiltä" ja maksanut siitä 38 markkaa; niin, ja uudet paltamot kuuluvat maksavan aina 80—90:kin markoin. Paljonko saa hän rahtipalkkaa siitä että näin kuljettaa tervat Ouluun asti? Ei enempää kuin 4 markkaa tynnyriltä. Ja semmoinen matka — 30 peninkulmaa! Laskupalkat ja eväät saa panna omistaan. Mutta aikaa kuluu väliin pari-kolmekkin viikkoa, kun vastatuuleksi rupeaa Oulujärvellä. Montako penniä silloin säästyy kukkaroon? — Mutta Lehtolainen on tyytyväinen kuin silakka vellissä… Sellaista se on rahtijunnun elämä.

Hiljaisessa tuulessa, väliin autellen airoilla, saavumme Keralan virtain niskaan ja laskemme maihin mökin rantaan. Lehtolainen pelkää "Pöpönkaria" eikä sentähden lähde ilman laskumiestä virroille. Puolen penikulman päästä haetaan laskumies, Kuikan talosta asti, sillä mökin mies ei satu olemaan kotosalla. "Kyllähän minä itsekkin laskisin, vaan kun on nuita pastori Mäkliinin kamssuja venheessä, niin sitä täytyy olla varovainen", selittää Lehtolainen laskumiehelle, jota on kärsivällisesti saatu odottaa pari- kolme tuntia. Ja onnellisesti solutaan alas Keralan virroista ja vältetään sen "Pöpönkari" ja "Markankari". Kuikan rannasta astuu venheesemme toinenkin "turisti", eräs paltamolainen talontyttö, joka on ollut Keralan kylässä "atimassa". Kuulen hantit kutsuttavan "Iitaksi" ja tällä "Iitalla" näkyy olevan oikein kiiltävä herraskapsäkki ja kultakello. Pidän paljon talonpoikaistytöistä, mutta enemmin kuitenkin sellaisista, joilla ei ole kapsäkkiä eikä kultakelloa.

Harvakseen pakisten saavuimme illansuussa Hyrynsalmen sievälle kirkolle, johon yövymme, koska taas on myöhäistä lähteä koskille. Kanttorin pulleat tyttäret, nuot "Hyrynsalmen amatsioonit", jotka joka kesä ovat ilahuttaneet naapuripitäjänsä papinpoikia reippailla retkillänsä, eivät satu olemaan kotosalla — ovat kuulema ajaneet polkupyörillä tansseihin jonnekin. Kanttori, entinen valtiopäivämies, on tuuman ukko — vähän liiaksikin — ja hänen kanssaan saan nyt lörpötellä puoliyöhön asti turhaan vartoen vieraissaolijoita kotiin.

4 p. elokuuta, kello 4 aamulla.

Olen viettänyt unettomasti ne muutamat tunnit, jotka olen maannut vuoteessa. Sääsket, tuo Pohjanmaan ikuinen vitsaus, ovat estäneet minua saamasta hetkenkään rauhaa.

Kun hiivin ulos, kohtaa minua ihana kesä-aamu. Hyrynjärvi hohtaa lasikirkkaana, aurinko on juuri noussut, mutta piileksii myhäillen pehmoisten hattarain takana. Kostea lämmin lehahtaa syvään keuhkoihini. Hengitän täysin siemauksin tuoreen nurmiheinän ja apilaskukkain tuoksua ja astelen hiljaa salmen valkoiseksi maalatun sillan ylitse jokirantaan, jossa ei vielä näy mitään liikettä — tervamieheni nähtävästi nukkuvat, mutta laskumies jo odottaa. Sivutseni soutaa hilpeä joukko heinäväkeä viikatteineen ja haravoineen. Jospa olisin yksi noista!… Olen hiipinyt ulos välittämättä aamukahvista. Surkeaa, kun ei ihmisillä ole terveellisempää juomaa! Minulle tämä aine on suorastaan myrkkyä…

Tuntia myöhemmin.

Juuri ikään lähdetään solumaan alas Hyrynsalmen koskia, se herttainen laskumies vanha Eero melassa. Koetanpa huvin vuoksi kirjoittaa "in medias res", istuen tervatynnyrien päällä. Nyt se alkaa… Juhlallinen kohina kuuluu vastaan… Venhe heilahtelee… Vaahtoa pärskähtelee… Nyt roiskahti hyökyaalto hattulaudan ja räpeen välistä hiukan kastellen soutaja-Kallea. Samassa ollaan jo alhaalla — ei peijakas vieköön tässä ehdi kirjoittaa — kohina jää taaksepäin. Se oli vain pikkuinen koski, nimeltä Siitti. Soudetaan tyynipintaista suvantoa. Taaspa kiihtyy virta ja alkaa ensin kuulua pientä pihinää aivan kuin puuropata kiehuisi tulella. Porina vahvenee vahvenemistaan. Jo nielaisee meidät uusi koski. Vilkasta vauhtia syöksyy pitkä paltamo pauhujen syliin jykevästi notkahdellen ja rusahdellen mennessään. Istun keskellä venhettä "pintan" takana. Tällä paikalla tarvitsee vähän varoa kastumista. Sekin oli vain pienonen koski Väärä, Mutta kaikki on ollut vasta alkusoittoa suureen sinfoniaan, joka nyt on tulossa. Se on se sinfonia, jota soittaa Seitsenoikea. Alkaa hiukan sataa vettä. Sangen proosallista, mutta runoilija varmaan huudahtaisi: taivas itkee liikutuksesta! Jo kuuluu pauhu. Nyt mennään — nytpä mennään — hei helkkuna kuinka heiluttaa! kohta en saata kirjoittaa — anteeksi — — — Sataa vettä paperini päälle… Hemmetti! Täytyy pistää kirja taskuun…

Pikkuhavaintoja.

Suomalainen talonpoika puhuu kaikista mieluimmin ilmasta. Saman asian että "nyt on huono kesä" tai "ei ne tänä kesänä nuo heinät kasva" saattaa hän sanoa kymmeniä kertoja. Usein ei hän mitään enempää sanokkaan. Tätä yksitoikkoisuutta varmaan vilkas ulkomaalainen nauraisi.

Ylimaalaisen keskustelua.

Nyt on lämmin ilma! sanoo toinen.

— No ei oo kylmä! vastaa toinen.

Onko tässä talo likellä? kysyy toinen.

— Ei oo kaukana, vastaa toinen.

Siinäpä taitaa olla nuori hevonen?

— Ka ei oo vanha.

Mistä työ ootta?

— En minä kaukaa ouk…

Vastaus on aina vastakohdan kieltämistä tai muuten epäsuoraa ja epämääräistä. Sekin on niin aitosuomalainen piirre.

Iijärvellä.

Meillä on yhä myötätuuli. Lehtolaisen naama on autuaallisessa hymyssä, siinä kun hän viilettää. Pölkky-Kallekin on toprakalla tuulella, hyräilee hiljakseen ja tupakoi. "Iita" istuu kapsäkkinsä vieressä ja on jäykästi vaiti — —. Nyt tullaan Paltamon koskille. Leppikosken niskassa viedään "Iita" maihin, sillä tämä kuuluu olevan hänen kotitalonsa. "Iita" pyytää maisteria sisään ja keittää hänelle hyvästiksi oikein nisukahvit. Iitan isä, seitsemänkymmenen vuoden korvissa oleva vanhus, tulee meitä laskemaan alas Leppikoskesta. Kylläpä sillä Iitalla on reipas isä! — Sitten tullaan Kiehimän virroille. Pian loppuu koko Hyrynsalmen reitti. Emme malta laskea maihin Joensuussa, sillä tuuli tuntuu yhä vetävän. Nyt on edessä se kuuluisa veden valtijas joka tervamiestä joko jouduttaa tai viikkokausia viivyttää — Oulunjärvi!

— — —

Olemme juuri nostaneet purjeen pystyyn ja lähdemme viilettämään myötätuulessa pitkin Oulunjärveä, joka mahtavana leviää edessäni. Äsken olin soutamassa Kallen kanssa Lappikosken alta Joensuuhun. Se minua virkisti! Teen yhä sen saman havainnon itsestäni, että pitäisi aina tehdä tavallista jätkän työtä, niin pysyisi aisoissa sekä hengen että ruumiin puolesta. Hauskakin on soutaa tervalastia — ei ensinkään se niin raskasta ole, kun kerran vauhtiin pääsee. Mahdan näyttää reilultakin tulipunaisessa paidassani, helapääpuukko vyöllä ja uuden uutukaiset pieksusaappaat jalassa. Hei vaan! Hätä on kaukana. Tuuli pullistaa tervatahraista säkkipurjettamme — ihan tekisi mieli laulaa "gluntteja" Lehtolaisen kanssa. Aivan niin: täällähän ensi ylioppilasvuosina matkustaessani sain aiheen sepitellä tervapoikain ja tervatyttöjen lauluja, ja oli se silloin minulla kiihkeänä haaveena julkaista paksu runovihko, jossa ei laulettaisi mistään muusta kuin tästä tervamiesten joki-elämästä. Ei siinä kyllin että Teuvo Pakkala oli kirjoittanut "Oulua soutamassa". — Mutta julkaisematta jäi se paksu runovihko. — — — Niin monenlaisia kuvia on vaihdellut mielessäni tänä päivänä. Nautin omituisesti tästä ylimaalaisten joki-elämästä. Katselen ihastuksella vihreänurmisia jokitörmiä, joiden rinteillä korkeat kuuset ja hempeät koivut kallisteleivat vasten virtaa kuni rakastavat sankarit lemmittynsä puoleen. Jokaisesta mökistä jokiäyräällä nautin, jokaisesta paitaressusta ja pellavapäästä iloitsen, kuta mustemman rantasannan näen, sitä valkeammaksi valkenee mieleni… Väkkärän hyrinä minua poikamaisesti huvittaa, virrassa vierivää lastua seuraan lapsellisella uteliaisuudella… Tunnen että kaikki tämä on minun Suomeani, jota minä rakastan… Mutta minä kärsin samalla, kun tätä kaikkea ihailen, kärsin siitä ettei kukaan minun kanssani nauti, ettei ole mulla elämäni sulotarta, joka näin minun kanssani vaeltaisi ja näin tätä luontoa lempisi. Oi silloin nauttisin täysin rinnoin ja iloitsisin kaikesta kansallisesta hyvästä, mitä ympärilläni näen! Iloitsisin vilpittömästi näiden köyhäin ihmisten elämästä… — — — Olen ylpeä että ymmärrän tätä tervamiesten kieltä. Heillä on oma kielensä, omat sanansa ja terminsä. Ei etelä-suomalainen ymmärtäisi, mikä on esimerkiksi mänkä, mitä on juontaa tai mitä merkitsee roikuli. Tunnen kaikki tervavenheen eri osien nimitykset: nuo ovat kaljut, nuo ovat varppeet, nuo räpeet, nuo hattulauvat, tuo on mela, tuo on vaulu, tuo on puu, tuo — jalku, tuo — pintta, tuossa on raksi, tuossa raaka y.m.s. En punastu kun puhutaan "tervankusesta" ja tervatynnyrin "kusettamisesta" ja osaanpa nauraakin kun joku laskumies kieron kosken alle päästyä tuumii että "se koski se on niin monimutkainen kuin esivallan p(erse)suoli!" Täytyyhän jokaisen kansallismielisen tottua kansansa puheparsiin.

Samana iltana kello 1/2 10.

Istun Oulunjärven rannalla, laakealla kalliolla. Olen heikko ja minua oks… Peeveli sentään kun olen vihainen itselleni että "pohjolaisuuteni horjuu!"… En uskonut että heiluminen kovassa myötätuulessa vaikuttaisi oireita tautiin, jota sain kokea viime kesänä Mustalla-merellä. Kolme ja puoli tuntia laskimme yhtäperää. Rupesi kylmästi satamaan vettä, niin että oli täysi työ suojella itseänsä. Makasin seljälläni tervatynnyrien päällä, ylläni Pohjolan raskas pilvitaivas, aallot roiskuivat alhaalla, tuuli viilsi kylmästi selkää — vilustuin. Kun perämies huusi Kallea vettä viskaamaan, eikä tämä, joka oli nukahtanut soututeljolle, mitään kuullut, menin minä sen työn toimittamaan. Siellä lämpesin, mutta tulin kovasta keinumisesta pahoinvoivaksi ja hoipertelin paikalleni. Ruokahalu täydellisesti poissa, kaikki tympäsee.

On melkein pimennyt tätä kirjoittaessani. Aallot loiskivat alakuloisesti vasten rannan kiviä. Metsä kohisee kuin koski. — Oulunjärvi on todellinen erämaan järvi ja armottoman ikävä. Venemieheni ovat virittäneet tulen ja keittävät kahvia. Juokoot — minua iljettää. Mitä kaikkea mietin? Mitä kaikkea muistelen? Kummallinen on ihmisen sieluntila tällaisilla matkoilla yksin ja kipeänä. Vaikka olen niin heikko, lentää mielikuvitukseni hillittömästi. Kuinka voi sellaista ajatella tässä autiossa erämaassa?

Pian lähdemme taas tuulen ja yön märkään selkään. Jos voisi edes syödä kotoisia eväitään? Ei jouda nuotion ääressä kauvoa lämmittelemään… Lähteä täytyy kahden peninkulman taipaleelle. —

Yöllä keskellä Oulunjärveä kuulen Pölkky-Kallen harvakseen kertovan Lehtolaiselle jotain juttua: "Oli — Havannan — Eemi — vainaa — laittanna — kontin — sauvomen — nokkaan — ja tuleen — pistännä — — ne oli luulleet jotta laiva siinä männöö." Hyh tätä suomalaista tyyneyttä!

5 päivä elokuuta kello 4.20 aamulla, erään talon heinäladossa.

Brrr… minua värisyttää! Tultiin keskiyöllä pimeässä kello 1 seuduissa tämän talon rantaan. Se on pikkuinen resutalo, nimeltä Kaivanto. Minua oli kovasti vilustanut tuulessa tynnyrien päällä. Olin maannut koko ajan, väliin unen horroksissa. Kompuroimme Lehtolaisen kanssa ylös pihaan ja astuimme pirttiin. Sieltä löyhähti vastaan tukala lämmin. Laattialla näytti makaavan joukko miehiä, karsinan puolella puolialastonta emäntäväkeä. Lehtolainen herättelemään: "Kuulkaahan emäntä — kuulkaahan emäntä!"… Vastaan kuuluu muutamia voihkauksia ja ähkäyksiä. "Kuulkaahan emäntä: oisko sitä talossa kamarin tapaista tuolle maisterille nukkumasijaksi?"

— Eihän sitä meillä mitään kamaria oo, — saa emäntä sanotuksi unisella äänellä, nousematta vuoteestaan. Sitten hän lisää: mikä maisteri se on?

— Onpahan se muuan… Kiannan rovastin poika, sanoi Lehtolainen.

— Pappiko se on vai? kysyi emäntä.

— Ei se pappi oo, muu maisteri se on.

Hetken äänettömyys. Sitten virkkoi taas emäntä makuultaan:

— Jos se oisi semmoinen maisteri, joka lapsen ristisi?

— En minä pappi ole! äännän minä ovisuusta. — Veljeni se on pappi.

— Velimiehet sillä on pappeja — toisti Lehtolainenkin totisena.

— Ka ei oo huonetta. Oisi se tuolla kellokauppiaalla kamari-pahanen, vaan siellä makaavat yhessä sen Koiton kapteenin kanssa…

Mikäs neuvoksi? ei tehnyt mieleni umpimähkää laskeutua makaavain toveriksi tuohon pieneen pirttiin, joka kihisi russakoita…

— Menkäähän Lehtolainen makaamaan, kyllä minä saatan valvoakkin.

Niin lähdin ulos pimeään yöhön. Hapuilin ulos pihasta ja löysin ilokseni heinäladon, jonka vasta sisäänkannetuille nurmille levitin raanuni, ja märät pieksut riisuttuani ja sukat muutettuani työnsin jalkani heiniin. Rakastan intohimoisesti näitä suomalaisia heinälatoja! Tässä tuntui niin hyvältä köllöttää että pelkästä riemusta en tahtonut päästä nukkumaan. Mutta tätä iloa ei kauvan kestänyt. Kolmisen tunnin kuluttua heräsin siihen että vesikarpaloita tipahteli vasten kasvojani. Oli ruvennut synkästi satamaan ja katto vuoti niin että romisi. Nyt minulla on vilu. Tässä tuulessa ja sateessa käy ikäväksi lähteä taipaleelle. Vielä on 3 penikulmaa Vaalaan, suurimmat Oulujärven seljät edessä… Lähdenpä tästä katsomaan, joko tervamieheni ovat nousseet. Eivät näet tiedä kukaan, mihin olen kadonnut…

Vaala, kello 10 aamulla.

Koko Oulunjärvi siis purjehtimalla päästä päähän — seitsemän ja puoli peninkulmaa. Vakavasti purjehtii tervalasti. Ei semmoisessa tuulessa tyhjä vene kellistymättä kestäisi. Nopeus on penikulma tunnissa. Loppumatkalla taas alkoi sataa ja hellittämättömässä tuulessa rupesin tuntemaan tuon kummallisen matkataudin oireita. Tämä on mitä iljettävintä. Elämän tunto menee ihan hiiteen ja ihailu Oulunjärveen on vaarassa laimeta… Parhaassa vauhdissa ollessa lentää yhtäkkiä aivojeni läpi seuraava kuva: tuuli rytkäyttää veneen kallelleen, lasti solahtaa toiselle laidalle, minä vierähdän yli laidan järveen ja ehdin hukkua ennenkuin kerkeävät kääntää pitkän veneen. Lehtolainen tulee takaisin Kiannalle ja kertoo rauhallisesti: "Ka oisihan se matka meitä muuten lykästänyt, kun oli myötätuuli Oulunjärvellä, vaan se maisteri kun sattui hukkumaan…" Miksi ihan tahdon uskoa että näin käy — tyhjää! Minä en vähääkään pelkää.

Vaala on mitättömämpi paikka kuin tavallisesti luullaan. Yritän suuttua siitä, etten saa olla matkailijakodissa, joka on luvattu jollekkin englantilaiselle onkimiehelle — ja että täytyy märkänä, vilustuneena ja pahoinvoipana työntyä sisään pirttiin, joka on täynnä rähiseviä tukkimiehiä ja tupakan savua. Kohta kuitenkin lauhdun ja lepyn — täällä on kuitenkin lämmintä ja tukkilaiset ovat gentlemanneja: ne panevat sukkani ja saappaani kuivamaan. Sääli uusia pieksujani! Niiden siro malli on mennyt pilalle.

— — Merkillinen yhteensattuma! Juuri kun olen lähdössä Vaalasta ja juoksen katsomaan laivaa, joka on saapunut Kajaanista, huomaan yhtäkkiä seisovani tutun ihmisen edessä. Hän kertoo lähteneensä Hyrynsalmelta tuntia myöhemmin kuin minä siitä olin sivu laskenut ja ajaneensa hevoskyydillä Kajaaniin. Niin saan matkatoverin, sillä Lehtolainen suostuu ottamaan ryökkynän saman lastin päälle.

Ja nyt lähdetään solumaan alas mahtavaa Niskakoskea, jossa on seuraavat polvet: Kanto, Vääräkorva, Siitari, Oterma, Kovero ja Nuoju. Sitten on Ahmanen ja Utanen ja edessäpäin Sotkakoski. Neiti Kr. on ensi kertaa tällaisella matkalla ja on aina hauska olla sen oppaana, joka ensi kertaa alas koskia matkaa. Kaikesta päättäen on hän reipas tyttö. Poikkeamme Laitilassa kahvia juomassa ja orjantappuraruusut rintaamme taittamassa. Kova ukkosen ilma yrittää tavata meidät Utajärvellä. Pakenemme purjeissa jumalanilman tieltä, takana taivas musta kuin horna, edessä mailleen menevä ihana ilta-aurinko. On huumaavan jännittävää olla vesillä ennen myrskyn puhkeamista. Tätä minä rakastan!

Merilässä samana iltana kello 8.

Kiitos ja kunnia matkailijayhdistykselle. Tämä Merilä on kaunis ja hauska huvila Pyhäkosken niskassa. Istumme niin tuttavallisesti sen siistissä salissa, tuli loimuaa niin kodikkaasti pesässä ja emäntärouva puuhaa meille Lahmannin kaakaota. Vaalasta lähtien olen saanut luvan puhua ruotsia, jota — kumma kyllä — olen solkannut. Prinsiippinihän myöntää puhua naisten kanssa ruotsia, jos he ovat herttaisia, mutta nuorten miesten kanssa ei milloinkaan, ei milloinkaan, jos he ovat Suomessa syntyneet! No, se nyt ei oikeastaan kuulu tähän. Ihmeellistä muuten että tänä kesänä niin monta kertaa olen yhteentörmännyt juuri tämän neidin kanssa. Alussa kesää oleskellessani Etelä-Suomessa, kohtasin hänet siellä joka paikassa tahtomattanikin, ja nyt kun luulen olevani rauhassa erämaassa, tapaan hänet yhtäkkiä täälläkin. Mitä se semmoinen tietää? Eiköhän tämä ole sitä, jota romaanikielellä kutsutaan "kohtalon ivaksi". — —

Äärettömän kuollutta muuten joki-elämä tähän aikaan! Ei ainoatakaan muuta tervalastia liikkeellä, vaikka niitä ennen on vilissyt sadottain, milloin olen tästä kulkenut. Syynä tähän seisaukseen on nähtävästi hiljattain alkanut heinänteko ihmisillä. Illalla myöhemmin kävästessäni jokitörmällä, näen vihoviimeinkin pari lastivenettä laskevan Merilän rantaan. — Mistä tervalasti? huudan lystikseni. — Kuhmosta ollaan! kuuluu vastaus melaa hoitavan ukon suusta. — Kuhmo-Junnu! lisää hän omituisen muikealla äänellä, ikäänkuin tekisi pilaa omasta itsestään. Se merkitsee samaa kuin: "Kuhmon sydänmaista ne tämmöiset moukat vuovaa, vaan ihmisiä sitä silti mekin ollaan."

Tuntuupa ihanalta laskeutua oikeaan vuoteeseen. Neiti nukkuu viereisessä salissa — olemme ihan kahden koko matkailijahuvilassa. Elokuun yö niin murheellisesti pehmoinen. Kello 3 aamulla on määrä jo nousta ylös.

6 päivä elokuuta.

Taivas oli hienossa pilvessä, kun laskettiin alas Pyhäkoskea. Mitäpä minä tästä osaisin sanoa? En rupea runokielin kuvailemaan tätä Pohjanmaan luonnon mestariteosta. Varmaan ovat tuhannet turistit jo koettaneet kaunokielin sen aaltojen mahtavaa leikkiä leperrellä, sen koivuisten rantojen koreutta kertoella. Moni lie runoksikin pistänyt, vaan eipä vielä tähän päivään asti ole sommiteltu runoa, joka Pyhän oikeata mainetta vastaisi.

Pauhatkoon Pyhä siinä missä pauhaa, turha on ihmisen sitä runoissa laulaa, sillä se itse on suuri runo, Peräpohjolan ihmeellinen vuosisataislaulu, carmen seculare. Vahinko ettei Sibelius vielä sitä ole alaslaskenut, varmaan jäisi suur-säveltäjän korviin soimaan "ääni suuri ja sorea", joka aina jokena juoksis, lainehina lailattaisi…

Valkolan rannassa Muhoksella nostatamme matkatavaramme höyryalukseen, joka juuri on lähdössä, ja otamme herttaiset jäähyväiset tervamiehistämme. Ei se Lehtolainen liikoja kiskonut: 5 markkaa Kiannanjärveltä asti Muhosjoelle! Neidiltä pyysi hän vain markan Vaalasta…

Ja nyt ollaan "laivassa" kohti Oulua menossa.

Jää hyvästi tervavenheeni mustine säkkipurjeinesi! Hyvästi Juho Lehtolainen ja Tapion Kalle. Hyvä oli tulla ja hyvät on muistot mieleeni jäävät, kun myötämyrskyssä elokuun yönä Oulunjärveä lennätettiin… Tätä kaikkea olen muisteleva kuni ihmeellistä unta, kun parin viikon perästä Volga minua kantaa Kaspianmertä kohti. Millä tunteilla olen siellä katseleva ympäristöäni? Millainen on oleva ero suomalaisen tervamiehen ja Volgan venäläisen "purlakan" välillä? — Jää hyvästi raikas ylimaan kansa alkuperäisine tapoinesi! Älköön kulttuurin rämisevä ratas sinä ilmoisna ikänä sinun väyliäsi turmelko! Ja kaukana pysyköön yhä rautahepo. Jumala varjelkoon sitä tulemasta likemmäs Kajaania. Aamen! Tämä on totinen tunteeni.

Junassa kello 12.

Sepä koko hyppäys! Tervavenheestä höyryalukseen, höyrystä ajuriin, ajurista asemalle, asemalta junaan, joka aivan kuin minua varten läksi etelää kohti. Ajuriin noustessani olin jo heittänyt arvokkaat hyvästit matkatoverilleni, joka sanoi jäävänsä päiväksi Ouluun, mutta miten ollakkaan: tunnin perästä, juuri kun juna oli lähdössä, hyppäsi tyttö samaan junaan, samaan luokkaan ja vaunuun, ja istuu nyt tässä punaposkisena vieressäni. Ja meillä on taas yksi matka aina Seinäjoelle asti, josta hän poikkeaa Vaasaan…

Kummallista näin yhtäkkiä tavata itsensä istumassa jyrisevässä junassa, joka kiitää Limingan yksitoikkoisten, ihan sielua näännyttävästi ikävien seutujen läpi — kun muutama tunti takaperin vielä istui suomussalmelaisen tervalastin päällä, ympärillä Pyhäkosken ihana jokiluonto. Tämä ylimeno erämaan elämästä kiehuvaan rautatiemaailmaan tapahtui niin äkkiä etten ehtinyt Oulussa edes muuttaa matkapukuani ja istunpa siis ylläni punanen paita ja jaloissani Tolosen tekemät keltaiset pieksusaappaat. Ja minusta tuntuu että oli suuri synti erota sieltä kodikkaasta erämaastaan ja siirtyä seuduille, missä ihmiset katsovat pieksujani kuin lehmä uutta konttia… Hyi kuinka minä halveksin jokaista, joka ei ymmärrä että nämät Tolosen tekemät pieksut ovat ne maailman parhaimmat jalkineet!… Nyt puhun unissani — muistakaa hyvät herrat että olen noussut jo kello 3:lta Pyhäkosken niskassa. Nukuttaapa niin että jos tuo neiti, joka vieressäni istuu, olisi lemmittyni, painaisin pääni hänen syliinsä ja vaipuisin yhtä sikeään uneen kuin Aatami vainaa, joka ei herännyt, vaikka kylkeä leikattiin. Ja minusta tuntuu että jos ei olisi etiketin sitovia sääntöjä, sen muutenkin voisin tehdä…

Junan sillalla kello 4 j.pp.

Alan hiukan leppyä taas rautatiehenkin. Sain näet Kannuksessa syödä jälkiruuaksi mansikoita kerman kanssa, ja minä olen intohimoinen marjojen ystävä. Sitäpaitsi ostin pari appelsiinia — eikähän näitäkään hedelmiä kasva Suomussalmella, jospa ei Kannuksessakaan. — Edessäni tupakoi kaksi nuorukaista, jotka puhuvat italiankieltä. Toinen heistä heittelee himokkaita silmäyksiä vieressäni seisovaan tyttöön. Vai tänne sinä Don-Juan… ja minä luon murhaavan katseen italialaiseen.

7 p. elokuuta. Kangasala.

Tässä olen astunut alas junasta kello 5 aamulla. Seutu on minulle täydellisesti tuntematon. Odotellessani kyytihevosta olen pessyt kasvoni; kun pestyäni katsoin pesuvatiin, niin luulinpa nuohoojamestarin tässä käyneen. —

Keisariharju: Sieviä seutuja! Vasemmalla Längelmänvesi, oikealla Roine. Mutta peräpohjalaisen on niin vaikea ihastua Etelä-Suomeen… Vai tästä se on lähtöisin Topelius-vainajan laulu: "Ma oksalla ylimmällä heilun Harjulan selänteen…" Olkoon. Parasta ovat mielestäni kuitenkin mustikat, joita jo kypsiä tienvarsista löydän. Joka paikassa lapsia marjassa. Keisariharjulla kohtaan kolme neitosta nuoren ylioppilaan seurassa. Onkkalassa myös joukon nuoria tyttöjä heleissä kesäpuvuissa ja hatuissa. Näyttivät olevan lähdössä jollekin hupiretkelle. Minun olisi tehnyt mieli pyytää muutama heistä kärryyni. Mutta täytyi näyttää arvokkaalta ja ottaa muukalaisen kylmä piirre päälleen, kun sivu ajoi… Vesijärvi, Pälkäne ja Mallasvesi! Ensi kertaa elämässäni matkustan Hämeessä (jos en lue rautatiematkoja). Erilainen on Hämeen ukko kuin Itä-Pohjanmaan. Erilainen hämäläinen valkotukka kyytipoika kuin Kajaanin-puolen juro räkänokka. Mutta näkyy näissäkin olevan oma hauskuutensa. Ja tyttölapsissa tuntuu olevan jotain pehmoisempaa, lauhkeampaa… Hiisi vieköön, pitäiskin tulla naimaan Hämeestä… kun vain tuo heidän silmiensä unisuus olisi poissa. Laitikkalasta saan kyyditsijäkseni itse isäntä-ukon, ja sekös puhua osaa! Opin häneltä muutamia hämäläisiä sanoja: heinäsuovaa sanoo teikiksi, hurjaa hevostansa piruhassuksi. "Piruhassu" on lystinhassu sana! — Eivät ole suuret alaltaan täkäläiset pitäjät. Suomussalmi on niiden suhteen kuin ruhtinaskunta. Nyt olen jo kolmannella kirkolla muutamassa tunnissa.

Minua miellyttää täällä kievarien tavaton uhkeus. Ilmakin sattui ihana, vaikka se on harvinaisuus tänä kesänä yli koko maan. Aurinko paistaa, joka paikassa tehdään heinää, suloinen apilasnurmen tuoksu leyhähtelee väkevästi sieramiini. Vielä 12 kilometriä jäljellä — sinne minne menen. Matka käy kuin tuulessa. Tuntuu niin hauskalta, kun Hauhon kirkolta kyytiin pannaan 74 vuotias köyhä ukko. Hänen kanssaan rupattelemme kaikellaista. Niissä on jotain pehmoisempaa näissäkin Hämeen jukissa. Puhekkin sillä käy seuraavaan tapaan: "Kaunis se on tänäpänä tuo ilma-kulta. Kun rakas Ristus antais lämpö-kultaa että valmistuis ihmisille tuo vilja-kulta". Loppumatkalla rupesi ukko ajamaan yhä kovemmin: "ajetaan niin ettei paita p—tä kiinni saa!" tuumi hän. Mutta minä ajattelin: yksi sama suomenkieli kaikuu yli Suomenniemen. — —

Tuulos, saman päivän iltana.

Ensi osa matkastani on lopussa. Tämä on minun levähdyspaikkani, minun "tuutulinnani", josta varustaudun ison maailman matkalle. Täällä saan lepuuttaa sieluani ja ruumistani. Kummallinen kohtalo, joka tarjoaa minulle, ylpeälle peräpohjalaiselle aivan kuin toisen kodin keskellä Hämettä! En tahdo vieläkään uskoa että oleskelen Hämeessä, hämäläisten ympäröimänä. Tämä on ihana paikka tämä "Karhunkallo" Pyhäjärven rannalla. Riisunpa heti avojaloin ja laskeudun alas jyrkkää nurmitörmää rantaan: järvi lepää siinä kuni lumottu, ruusunpunaiset ilta-auringon säteet leikkivät sen peilityynellä pinnalla. Suuret sinikellot ja punaisena paistavat mansikat pellon varressa minua ihastuttavat. Tunnen yhä olevani kotimaani helmassa…

8 p. elokuuta.

Yhden päivän olen vasta ollut täällä Hämeessä ja jo nyt tunnen, mitä aina olen tuntenut Etelä-Suomessa oleskellessani: ahtautta, ah—ta—ut—ta! Ihmiset asuvat täällä liian liki toisiaan. Tokko voin koteutua taloon, johon kuuluu rähinää naapurin pellolta tai näkyy mökkejä ja rannassa rapistelevia kakaroita —? Sillä vaikka nuo vedessä polskaroivat lapsukaiset ja tuo kallellaan törröttävä hökkeli itsessään ovatkin kotoisia näkyjä, joissa on miellyttävää runollisuutta, niin ne kuitenkin minua häiritsevät, kun ne aina viruvat tuossa ihan nenäni alla.

Huomaatte minun olevan huonolla tuulella tänään. Niin, yhtäkkiä se alkoi, kun äsken menin rantaan ja huomasin venheen olevan rautaketjulla kiinni puussa. Mitä peeveliä oli rautaketjulla ja lepällä tekemistä venheen kanssa, joka on luotu vapautta varten? Kas tämä se minuun pisti ja siitä koko napina alkoi. Rosvojako täällä peljättiin, vai mitä? Ei siellä Kiannan rannoilla sinä ilmoisna ikinä sidottaisi venhekultaa rautaketjulla kiinni puuhun, ei edes rullalangalla! Se, veden keijunen, lekottelee siellä aina vapaana, airot valmiina hankasissaan, ikäänkuin kuiskaten: "tule ja ota, tule ja ota! lykkää vesille, veli kulta!" Niin siellä, mutta täällä —! Ja sitten lisäytyi tumma tuuleni siitäkin, että lähtiessäni kävelylle huomasin, etten suoraapäätä voinutkaan painautua korpeen, vaan oli ensin kuljettava ikävästi pitkää kujaa, johon lehmät — nuo luonnon ikityhmät sorkkelehtijat — olivat lätyskäisen leimansa painaneet ja jossa Aatamin valkoiset jalkineet rumasti mustuivat. Ja jos yritin maantielle, niin siellä oli heti vastassa tusina torppia molemmin puolin tietä, sekä porsaita, eläviä porsaita… Oi taivasten tekijä!… Onko tämä suomalaista kesänautintoa —? Ei! ja tuhat kertaa ei! Meillä, siellä Kajaanin takamailla, kulkevat lehmät omia kujiansa — sikoja siellä ei teki viljelläkkään — ja ihmislapsi pääsee kymmenellä askeleella metsän peittoon kymmentä eri polkua ja jokaisella saa huutaa huikaista rintansa täydeltä että "hihhei sinä Tapion tantere!" — eikä sitä ääntä ota vastaan muu kuin sakea korpi, joka jylhästi vastaan jymähtää. Vaan kuka täällä ilkeää huutaa hihkaista? — heti hulluksi luultaisiin ja siihen kokoontuisi ympärille kylän ämmät ja lehmät, lapset ja porsaat, kukatiesi maapoliisikin… Tämä on hengen orjuutta, sanon minä.

Niin, kaunista, kaunistahan teillä täällä kyllä on, täällä Hämeessä: tuo väkevästi tuoksuva apilasniitty on suloinen, nuot suuret sinikellot ovat ihanat, nämät mansikat ovat makeat, koivikko tuossa on korea ja järvi kuin vieraskamarin peili — mutta se kaikki on niin pienissä kappaleissa annettua, niin liki likistettyä, pientä ja pikkusievää… Ei, ehei! Olkoon majani kuinka matala tahansa, olkoon se kuinka köyhä hyvänsä, mutta seisköön se korkealla vaaralla keskessä koskemattoman korven, niin että tiedän olevani yksin mun kotini polkujen astuja, yksin sen kumpujen kiipeejä ja laaksojen laulaja, yksin sen venevalkaman valtijas ja kotilahteni laineilla soutaja. Älköön kalkatelko vieraan karjan kello kotini aitojen vierillä, älköönkä naapurin porsaan röhkintä saastuttako kotilehtoni pyhää tunnelmaa. Kiljahdelkoon siellä vaan mieluummin pörröinen kontio ja repiköönpä lehmiänikin, vaan älköön ikinä naapurin naudat mun kotiveräjälläni möliskö! Kianta, uljas avara Kiantani! sinä Pohjanmaan simpukka — uhraisinpa paljon, paljon, jos sinut hylkäisin! Se on sanottu!

10 p. elokuuta.

Tänään, rantatörmällä istuen luin kappaleen Maxim Gorjkista, joka panee minut miettimään. Se kuuluu venäjästä käännettynä seuraavasti:

"Niitä on olemassa ihmisiä, joille kaikista arvokkainta ja parhainta elämässä näyttää olevan jonkunlainen heissä ilmenevä sielun tai ruumiin sairaus. He riehuvat sen kanssa koko elämänsä ajan ja ovat eläviä ainoastaan sen kautta, kärsivät sen tähden, ravitsevat itsensä sillä, valittelevat siitä toisille ja kääntävät täten lähimmäistensä huomion itseensä. Siitä saavat he myötätunnon itseään kohtaan ja jos ei heillä sitä olisi, ei heillä olisi mitään. Ottakaa pois heiltä tämä tauti, parantakaa heidät — ja he tulevat onnettomiksi sentähden että heiltä riistetään heidän ainoa elämisen keinonsa — heistä tulee silloin tyhjiä. Toisinaan on ihmisen elämä siinä määrin köyhä että hän orjallisesti on pakoitettu pitämään arvossa oman paheensa ja sillä elämään; voipipa suoraan sanoa että ihmiset usein ovat paheellisia pelkästä ikävästä".

— — —

11 p. elokuuta.

Päiväni kuluvat syömisessä, juomisessa, uimisessa, kirjeiden kirjoittelemisessa ja kaikellaisissa matkavalmistuksissa. Joka päivä kiipeän aitan-yliselle kapsäkkejäni kaivelemaan. Se on minulle sielua rasittava työ osata jakaa tavarani kolmeen osaan: yksi osa Kaukaasia-matkalle, toinen osa Moskovaan jätettäväksi, kolmas osa tänne. Otanko matkaani tuon urheilu-paidan vai jätänkö tänne? Panenko tuon sanakirjan Moskovan kapsäkkiin vai Krimmin nesessääriin? Tarvitsenko siellä Kaukasiassa nuot raita-housut vai tulenko toimeen ilman? Ne ovat minulle vaikeita filosoofisia kysymyksiä. Kerran kun olin syventynyt aitan ylisellä lukemaan vanhoja lemmenkirjeitä — tietämättä mihin kapsäkkiin ne panna — säpsähdin yhtäkkiä kauheasti säikähtäen: pikimusta rotta oli hyökännyt katonrajasta eteeni ja katseli minua kiiluvin silmin. Silloin paiskasin kirjepakan arvelematta likinnä olevaan kapsäkkiin ja livistin alas, sillä minusta tuntui että peto käy kiinni paljaisiin varpaihini… Tietysti täytyy supistaa Kaukaasia-kamssunsa niin vähälukuisiksi kuin mahdollista. Suuren uhrauksen olen jo tehnyt: en ota mukaani Kaspian merelle suutari Tolosen tekemiä suomussalmelaisia pieksujani! (Jos te tietäisitte, kuinka tämä uhraus karvastelee sisuani!) Ne saavat jäädä tänne joulukeliä odottamaan…

Tutkin levottomana paksua venäläistä matka-ukasaatelia. Olen saanut selville junien kulkuvuorot aikomallani linjalla sekä laivamatkat Volgalla. Siitä tulee hirvittävän pitkä matka. Olenpa laskenut että Kiantajärveltä Kaspianmeren Kaukaasianpuoliseen rantaan jo yksistään tulee noin 500 peninkulmaa.

12 p. elokuuta.

Tänään olen saanut kirjeen toveriltani Krimmistä. Kaikki käy hyvin: hän ei jänistä, vaan lupaa koreasti saapua Kaukaasian rajoille minua vastaan, kunhan määräpäivä ja yhtymäpaikka vain saadaan sovituksi. [Matkatoveri, maisteri Walter Salonen, hänkin yksi viidestä suomalaisesta Moskova-stipendiaatista vuosina 1901-1903, on määrä tulla omia teitään Kaukaasian Vladikavkasiin, josta sitten toverukset jatkavat matkaa yhdessä.]

13 p. elokuuta.

Ah tätä raskasta päivää! Ukkonen on jyrissyt, pimeä on ollut, satanut on lyijyn raskaasti ja avojaloin olen yksikseni kuljeksinut metsän polkuja — sydäntäni on kaivellut kauhea ikävä… Että minun täytyy lähteä! Että minä lähden vasten sisällistä tuntoani!… Voi päiväkirjani, sinä et tunne tuhannetta osaa siitä mitä minun aivoissani vilisee… ja valittaa kuin huutavan ääni korvessa. — — —

14 p. elokuuta.

Heittelen hyvästejä Suomen luonnolle. Nyt kelpaisi minulle jo Hämekkin! Istun riisuutuneena rantakivellä tuuheiden leppien suojassa ja kuuntelen, kuinka laine lipisee… Nautin joka kukkasesta jonka nurmella kohtaan ja heittelen niille sormisuukkoja…

Sitten tervaan päiväpaisteessa ne uudet pieksuni, jotka jätän tänne talveksi. Suomalaista nautintoa sekin: tervata pieksunsa. Tervan haju minua miellyttää, siinäkin hengin sisääni pohjolaisuutta. Kaunista ainetta on terva. Se välkähtelee kiulussa kuin mainioin malagaviini. En ollenkaan ihmettele, että jättiläisten mielijuoma oli terva… Harmillista etten voi ottaa mukaani näitä pieksujani. Mitä minä niillä siellä Kaspian merellä? Vai pitäisikö kiivetä Araratille suutari Tolosen pieksuissa? Niin, siellähän on se vuori, jolle ukko Nooan proomu muinen törmäsi karille. Mistähän se ukko Nooa lie saanut niin paljon tervaa? — — —

Yöllä s.p.

Nyt alkavat kuutamo-illat. Olin soutelemassa neitien kanssa lahdella. Tuntuu niin kummalliselta ajatella, että tuo sama kuu, jonka nyt näen valaisevan kotimaista maisemaa, muutaman päivän perästä on minulle valaiseva leveätä Volgavirtaa. Juuri silloin on se oleva täysimmällään. Matkani on, kuten näette, perustettu "romantiikan pohjalle"…

15 p. elokuuta.

Kai se oli nyt viimeinen kerta, jolloin sain juoksennella avojaloin suomalaista metsän polkua. Hullu! että vaihtaakin tällaisen vapauden muuhun… Kolmeen ja puoleen kuukauteen en ole käyttänyt kauluksia. Kurkkuani kuristaa panna nuo vehkeet kaulaani nyt — kirotut kulttuurin länget!

Hämeenlinnassa sam. ilt. kello 7.

Hevosen nimi Matti, rengin nimi Heikki — yhtähyvin voisi olla päinvastoin. Heikki toi minut Matilla tänne mitä kauneimmassa ilmassa, sateessa ja tuulessa. Sateensuojaa mahdoton pitää pystyssä. Oikea käsivarteni läpikastunut. Maantie kuin velliä, roiskui ja räiskyi… Oi syntymämaani, sudenilmalla sinä hyvästelet lähtevää poikaasi. Istun rautatieasemalla ja odotan pohjoisjunan tuloa…

Junassa.

Juna lähestyy kiljuen Helsinkiä. Tunnen kylmän väristystä. Aina kun lähestyn Helsinkiä, tietäen ettei kukaan ole vastaanottamassa, tunnen kylmän väristystä. Minulla on sieltä elämäni raskaimmat muistot… Antaisin kaikki matkarahani, jos tällä silmänräpäyksellä pääsisin — sänkyyni Suomussalmella…

Yö.

Kalevan hotelli. 2 markan huone, kolmas kerros suuressa kivitalossa. Kaksi kynttilää palaa pöydällä. Muistelen että tässä samassa kammiossa ensi ylioppilasaikoina kerran kirjoitin surullisen runon jostakin "hämyn lapsesta". Tämä huonekkin on niin hämärä… Äh kuinka minä kammoan kaikkia näitä hotelleja!

16 p. elokuuta. Brondin, kello 1/2 9 illalla.

Hyvä-isä, kuinka paljon olen laukannut pääkaupungin katuja! Kuinka paljon ehtii yhdessä ainoassa päivässä. Ja kuinka paljon rahaa ehtii tuhlata yhdessä ainoassa päivässä! Sellaisia pieniä ostoksia — ja kuitenkin sata markkaa. Omatuntoni soimaa minua ylellisyydestä: olisinhan voinut tulla toimeen ilman noita koreuksia ja mukavuuksia. Minua hävettää, kun näen ympärilläni köyhiä, joilla on tuskin leivän palaa suuhun panna. Mutta me kaikki olemme tässä suhteessa tottuneet tukahduttamaan omantuntomme äänen.

Parin tunnin kuluttua lähtee pikajuna. Huomenaamulla olen Pietarissa. Ah tätä ahdistusta…

Pietarissa, 17 p. elokuuta, sunnuntaina.

Selittämätön tuska sydämmessä lähdin eilen illalla pikajunalla Helsingistä. Tietysti ei ketään tuttavaakaan ollut saattamassa. Painajaiseni kuitenkin pakeni, kun heti makuuvaunuun päästyäni tapasin nuoren, siististi-puetun venäläisen ylioppilaan, jonka kanssa antausin sanavaihtoon. Poika oli ensi kertaa matkalla Suomessa ja kehui Helsinkiä kauniiksi kaupungiksi, Imatraa mahtavaksi koskeksi. Puhuin hänelle Pohjois-Suomen luonnosta ja koskenlaskusta Oulunjoella, valittaen sitä etteivät venäläiset matkustele muualla kuin Etelä-Suomessa, aina käyden samoissa paikoissa. Hän vastasi että olisi kyllä viehättävää pohjoisempanakin käydä, vaan kun ei osaa maan kieltä, niin ei uskalla lähteä. Sitten koskettiin myös suomalaisten suhdetta venäläisiin. "Täällä Suomessa kohdellaan meitä venäläisiä niin kylmästi" sanoi hän levollisesti, ilman katkeruutta: "kun rahaakin otetaan, niin otetaan se vastaan noin — vähän niinkuin ylenkatseellisesti"… Selitin hänelle, miksi näin tapahtuu. Hän astui pois junasta Viipurin asemalla. Annoin hänelle nimikorttini ja osoitteeni.

— — Pietarin läpi ajaminen ei tehnyt minuun tällä kertaa niin tukahduttavaa vaikutusta kuin ennen. Sattui kirkas, päiväpaisteinen aamu, ja kaikki oli sunnuntaiasussa, poissa nuot kömpelöt kuormajonot tökeröine luokkineen, kadut puhtaina, ihmiset virkunnäköisinä; melua synnyttämättä vierivät kautsupyöräiset, pulskat nelirattaani pitkin Liteiniä ja Nevskiä. Nikolain-aseman kultakaluunainen vanha ovenvartiakin tuntui niin tutulta ja otti ystävällisesti tavarani vartioitavakseen. Ovenvartijalta ja kantajalta saa tarkalleen tietää kaikki, mitä junien kulkuun kuuluu. — Ja nyt istun ravintolahuoneen penkillä ja ympärilläni käy kuhina. Pari tataarilaista tarjoilijaa, puhtaat esiliinat polvien päällä, seisoo nojautuneena vasten seinää vastapäätä minua, näyttäen uteliaasti katselevan minuun. Vielä on aikaa odottaa neljä tuntia ennenkuin pääsen Moskovan-junaan. Mitä jos ajaisin siksi aikaa Eremitaashiin.

— — —

Enpä olisi uskonut itseäni niin kevytmieliseksi! Nevskiä kävellessäni pisti yht'äkkiä päähäni astua kopperoon, jossa saa oman kuvansa viidessä minuutissa 40:stä kopeikasta. Näytän kuvassa vallan tuimalta tiedemieheltä, joka aikoo matkustaa läpi Aasian Tiibetin eikä pelkää napaseutujakaan! Lähetänpä kuvan suoraapäätä sille, jonka edessä kolme päivää sitten istuin maalausmallina.

Kummallista ettei myydä kiertomatkapilettejä Venäjällä! Kävin kansainvälisessä kiertomatkapilettien toimistossa, jossa oltiin hyvin kohteliaita, mutta kiertomatkapiljettejä vain ei voi saada koko Venäjällä. Olen neuvoton, minkä laivayhtiön laivan valitsen matkustukseeni Volgalla. Muutamat laivat kulkevat monen mielestä liian nopeasti, niin ettei huvimatkailija ehdi tarpeeksi katsella rannoilla olevia kaupunkeja.

— — Ei täällä sentään niin kauheata olekkaan kuin taas olin kuvaillut. Ja kummakseni näyn saavan itseni heti ymmärretyksi venäjänkielellä, jota en ole puhunut koko kesänä. Ajelen "konkalla" edestakaisin Nevskin prospektia. Sitten rohkaisen mieleni astumalla alas maitomyymälään, jossa juon lasin hyvää maitoa. Ja nyt istun jossakin puistossa ja syön suuria mansikoita paperitötteröstä. Näkyy olevan jo etelänkin hedelmiä Pietarissa tarjolla: melooneja ja persikoita. On se pieni lohdutus näillä matkoilla että saa mielinmäärin hedelmiä. Saa nähdä, pääsenkö ilman matkapainajaista? Se olisi enemmän kuin olen toivonut. Eilen illalla olin valmis huutamaan koko maailmalle että: "älkää ikinä lähtekö yksiksenne ulkomaamatkalle, sillä se on mitä kamalinta itsekidutusta!"

Olen mainiosti varustettu matkaani varten. Kapsäkkini kätkevät aarteita. Kaikki mitä on yllä ja alla tai kollien sisässä, on käytännöllistä ja siistiä — ihan ensiluokan tavaraa. Kaikki on edeltäpäin harkittu, valikoitu ja kauvan valmistettu. Niin että ulkonaisesti olen kuin valettu tälle matkalle. Jos vain olisi toveri! Kuka hyvänsä, jonka kanssa saisi puhua suomea — tai vaikkapa ruotsiakin. Täällä vieraan maan vilinässä, vieraan kielen solinassa tuntuisi ruotsikin niin kodikkaalta, vaikka sitä puhunenkin huonommin kuin venättä. (Tämä lienee sveesseistä kauheata!) No, faktum on nyt se, että olen yksin ja saan itse pitää huolen yksinäisyydestäni. — — —

Syödessäni annosta asemahuoneen suuressa ravintolassa, olen tilaisuudessa tarkastamaan ympäristöäni. Ihmiset näyttävät minusta ylipäänsä miellyttäviltä. Tuossa pieni univormuun puettu kimnasisti niin hellästi suutelee mammaansa. Miksikä mamman ja pikku pojan täytyy erota, sitä en ymmärrä. Mutta tuossa helistelee kannuksiaan ankarannäköinen kenraali, hän tapaa tuttavansa everstin, joka silloin tällöin nostaa kätensä päähineeseen ja on nähtävästi imelästi hyvillään että hänen ylhäisyytensä suvaitsee kävellä hänen kanssaan kuin toveri. Tuossa taas tepasteleee hienosti puettu, kaunis ylioppilas, rillit keikarimaisesti nenällä. Hän on nähtävästi aristokraattisesta, rikkaasta perheestä, ja varmaan on hänen palttoonsa sisus silkistä. Ja ylioppilasrettelöihin ei hän osaa ota… tai jos ottaa, on hän siellä niitä ihan punaisimpia. — —

Ja nyt istun junassa II luokan makuuvaunussa, aurinko paistaa iloisesti sisään. Ei ole kuuma eikä kylmä. Tämä on mahtava rata tämä Pietarin ja Moskovan välinen. Joka paikassa on vähintään kahdet kiskot vierekkäin ja tuhkatiheään pyyhkäisee toinen juna kiljuen vastaan ja ilma puristuu ahtaalle vaunujen välissä. Venäjällä huutavat junat kumeammalla äänellä kuin meillä Suomessa. Sekin ääni on minusta niin venäläinen, vaikka onkin vain veturin kurkkutorvesta…

Tshuudovo, 12 minuuttia, junanvaihto…

Nimi kajahtaa surunsuloiselta korviini, yhtäkkiä herättäen sielussani vilkkaita muiston kuvia. Tästä poikkeaa näet rata pieneen kylpykaupunkiin, jossa viisi vuotta takaperin, nuorena ylioppilaana, elin ensimmäisen kauniin ja kärsimysrikkaan romaanin… Nyt kuljen sen sivu mykkänä, lähettäen hengessäni salaisen tervehdyksen yhdelle maailmani jaloimmista naisista. Hän oli tulevaisuuden nainen… hän lempi, tulevaisuuden tunteilla. Se ei tyydyttänyt nykyajan janoavaa miessielua. Ja suhde särkyi ijäksi, sillä sen täytyi…

Seison junakoridoorissa, tietämättä miten viettää aikaani. Kolme herrasmiestä on asettunut junaikkunan eteen. Ei yksikään heistä tiedä, että minä olen suomalainen. Yhtäkkiä kuulen yhden heistä huudahtavan: "Aa v Finljandi'ii harashoo!" s.o.: Mutta Suomessa on hyvä olla!

— Niin, siellä on hyvä! vastaa toinen. Ja minä huomaan heidän keskustelustaan että he kaikin ovat matkustaneet Suomessa, koska rupeavat toisilleen muistelemaan Suomen "hyvyyksiä".

— Ja ajatelkaas, sanoo yksi, — siellä eivät edes varasta niinkuin Pietarissa tai Moskovassa, jossa jos jättää polkupyörän etehiseen, niin se heti viedään! Ja esimerkkinä kansamme rehellisyydestä, kertoi hän, että kerran oli unohtanut rahakukkaronsa pöydälle ja ilokseen löytänyt sen siitä ilman että siihen oli koskettu.

— Eikös se ollut ihmeellistä: se oli samalla paikalla, juuri justiin samalla paikalla!

— Rehellisyys Suomessa on melkoisesti kehittynyt, vakuutti toinen. — Ja sitten he kehuivat Helsingin ruoka-aterioita ja Kappelia, jota muikeasti nimittivät Kapélje…

— Ja kuinka mainioita sikaarejakin sieltä saa ostaa!

— Da-da-daa! sanoi toinen miltei maiskuttaen suutaan. Sitten he hetkeksi vaikenivat puhallellen savuja.

— Vaan kaupungeissa ne siellä puhuvat vain ruotsia, virkkoi taas yksi. Ruotsin kielellä näkyisi hyvin tulevankin toimeen Suomessa.

— Niin kyllä, sanoi toinen, joka oli upseeri; — vaan maaseuduilla siellä sentään puhuvat suomea. Eikä vähintäkään se kieli ole ruotsinkielen kaltaista. (Tätä he aina ihmettelevät.)

— Kummallista kieltä tosiaan se suomenkieli! huudahti taas yksi. — Mitähän kielilajia se oikeastaan lienee? Lättiläistä sukuperääkö vai mitä?

— Ei, kyllä se on vironkielen sukua, tiesi upseeri.

Tämän jälkeen lausui joku arvostelun suomenkielen kauneudesta — tai rumuudestako lie ollut, sillä en parhaalla tahdollanikaan voinut erottaa, mitä sanottiin. Tavallisesti arvostelevat venäläiset suomenkielen tuollaiseksi kolisevaksi, töksähteleväksi kieleksi, jossa on muka liian paljon k:ta, mutta ruotsinkieltä kiittävät he soinnukkaaksi. Ne, jotka ovat kuulleet suomenkielen laulussa, tunnustavat sen sentään musikaaliseksi.

Moskova, 18 p. elokuuta.

Kielimiehet sanovat Moskovan saaneen nimensä suomalaisesta sanasta "moska" ja sen minä mielelläni uskon. Nytkin otti kauhea vesisade minut vastaan ja likaisen näyn tarjosi tämä liastaan tunnettu suurkaupunki, kun virstamääriä sen läpi ajelin rämisevissä rattaissa kuomun alla istuen. Mitäpä minä Kremlistä tai Pushkinin patsaista! — Olen tyytyväinen että saan heittää ison kapsäkkini pois matkastani.

Paraikaa istun erään suomalaisen perheen salissa odottaen isäntäväen kotiintuloa kesähuvilastaan. Junan lähtöön Nishnii-Novgorodiin on 7 tuntia. Tänne olen pyytänyt tulevalta matkatoveriltani lähempiä määräyksiä yhtymäpaikasta Kaukaasian rajoilla. — — — Aivan oikein: tuore sähkösanoma, joka on pöydällä, koskee minua ja kuuluu suomennettuna: "Sanokaa hänelle: Taganrog, Poste restante, Wladikavkas: Europa 25". Tämä merkitsee että voin kirjoittaa toverilleni Taganrogiin, mutta Wladikavkasissa tapaamme toisemme "Europa"-nimisessä hotellissa 25 päivä tätä kuuta.

Viena.

Tämä on se menneen keväisten stipendiaattein "hätähotelli" Moskovassa. Täällä tapasin ihmeekseni erään tuttavani, suomalaisen maisterismiehen, joka sanoi tutkivansa synodaali-arkistojen pölyä tässä kaupungissa. Nytkin läksi se onneton tohtorin-kisälli arkistoihinsa ja minä jäin lepäämään hänen vuoteeseensa.

Petergof ravintolassa kello 3.

"Ruotsalainen aamiainen" on mainio. Restorangi mitä hienoimpia. Istun punasessa samettidivaanissa nojautuen korkeaan selustimeen. Suurista kristallilasi-ikkunoista tarjoutuu näky Kremlin muurille. Olen ylpeä että osaan jotakuinkin käyttäytyä niinkuin tällaisissa suurissa hotelleissa pitää. Mistä ihmeestä säänkin tämän ryhdin? (joka on valhe). Huomaan peilistä myös että uusi pukuni istuu kuin valettu; takkini rinnassa paistaa kullattu leijona-vaakuna… eivätköhän vain kyypparit luule joksikin kreiviksi? koskapa noin kunnioituksella katsovat…

Mutta tunnen häpeää syödessäni tätä ylellistä aamiaista. Ikkunasta näen repaleisia kerjäläisiä. — — —

Junassa Nishnii-Novgorodiin.

Taistelemalla sai kantajani minulle valloitetuksi makuupaikan. Venäjän kantajia täytyy ylipäänsä kiittää heidän suuresta ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan matkustajia kohtaan. He hoitavat outoa kulkijaa kuin pientä lasta. Ja minusta he ovat ainoat henkilöt koko Venäjän virkaluokassa, joihin voi luottaa. Heille voi antaa koko rahakukkaronsa piletin ostoa varten ja itse mennä tuntikausiksi syömään aseman ravintolaan — eikä tarvitse peljätä että he kopeikkaakaan varastaisivat. Tietysti varovainen matkustavainen kuitenkin tarkoin katsoo kantajansa numeron.

Tavallinen näytelmä venäläisessä junassa: esirippu nousee ja esiripun takaa ilmaantuu pitkähiuksinen olento, kultainen risti rinnalla, tekee äänettömiä kumarruksia matkustavaisten edessä, tulee minunkin eteeni ja mutisee rahanlahjoittamisesta jonkun "pyhyyden" rakentamiseen. Ajattelen vastata hänelle että: miksi te ristiveljet yhä niitä kirkkojanne rakentelette ja tuhlaatte kaikki varanne, vaikka kansa ympärillä näljässä kiemurtelee! Mutta sanon vain siivosti: "Suokaa anteeksi — en ole venäläinen" — ja kauhtananiekka poistuu heti edestäni.

Sitten tulee nuori, hienosti puettu rilliniekka insinööri minua puhuttelemaan.

— Mikä se tuo merkki teillä on rinnassa? kysyy hän kohteliaasti.

— Suomen vaakuna, — vastaan minä lujasti.

— Miksi te sitä kannatte? Mitä se merkitsee? utelee hän.

— Käytän sitä isänmaallisena merkkinäni, jotta kansalaiseni minut tuntisivat täällä, kun eivät muuten erota omakseen, — selitän minä.

— Se on sangen kaunis merkki! kehuu hän. — Erinomaisen kaunis!…

Sitten kääntyy hänen huomionsa kellonperääni, jossa riippuu hopeinen mitali Helsingin laulujuhlan muistoksi sekä pieni hopeainen kantele. Tämän jälkeen saan tehdä selkoa kompositsiooni-liinakauluksestani ja manseteistani, jollaisia ei kuulu Venäjällä saavan. — Tulee minua myös puhuttelemaan eräs Venäjän saksalainen, alkaen keskustelun saksankielellä, joka on minun "Akilleen kantapääni." ("Eine kleine").

Aurinko laskee tulipunaisena lakeuden reunaan. Pimeä alkaa jo kello 8 ja kynttilät sytytetään vaunussa. Laitan yötilani tällä kertaa alalaverille. Vaikka en ylimalkaan pelkää varkauksia, tunnen tällä erää kuitenkin hiukan sentapaista tunnetta, koska tuttavani insinööri on minua varoittanut. Kuuluvat olevan paraikaa Venäjän suurimmat markkinat Nishniissä, jotka kestävät kuukauden ajan, ja sentähden on kaikellaisia "itäisiä" kansallisuuksia liikkeessä, sanoo hän. Myös vaunujen seinillä on juhlallisia varoitusplakaatteja yleisölle pitämään silmällä tavaroitaan, "joiden katoamisesta rautatiehallitus ei vastaa" (Pietarin ja Moskovan välisellä radalla varoitti santarmipoliisihallitus yleisöä tuomasta koiria asemasaleihin ilman kuonokoppaa ja ketjua). Yön kuluessa säpsähdän usein, kun olen tuntevinani että joku koettaa vetää lompakkoa housuntaskustani. Se on kuitenkin paljasta mielikuvitusta…

Nishnii-Novgorod, 19 p. elokuuta.

"Volgan syrjäjoet ovat Kama ja Oka" luettiin ennen maantieteessä. Tänään olen ajanut Okan ylitse. Nishnii näyttää vilkkaalta kaupungilta. Jokitörmät ovat korkeat. Annan itseni nostaa elevaattorilla ylös vuorelle, jossa on vanhan linnan rauniot (sama mulle, mikä historiallinen merkitys niillä on!) Vai tuo nyt on "äiti" Volga, joka tuossa allani pomottaa kihisten täynnänsä laivoja ja arbuusilotjia. — Minulla on satunnainen matkatoveri Kasaaniin asti. Äsken juuri tutustuimme. Meillä on yhteinen makuuhytti. Hän sanoo olevansa joku juris-konsuli keisarillisten tilusten hallituksessa. Tulen vähän araksi… Piletti II luokassa Kaukaasiaan asti maksaa täältä 23 ruplaa 75 kopeikkaa. Valitsin "Kaukaasia ja Merkurius" yhtiön nopeakulkuisen laivan, jonka nimi on "Konstantin Kaufman" — mielestäni epärunollinen nimi Volgamatkalle.

Odottaessani laivan lähtöä täydentelen eväskoriani, jossa on hyvyyksiä Hämeestä ja Helsingistä asti, venäläisilläkin ruokavaroilla, muun muassa vahahunajalla, josta kiskotaan isompi hinta kuin puhtaasta hunajasta — siitä syystä, kuten toverini selittää, että venäläiset suusta sylkemästään vahasta valmistavat kynttilöitä — "jumalalle". — Aikomukseni on kulkea alas Volgaa omissa ruuissani ja ainoastaan päivällisannos syödä laivasta. Näin tekevät kaikki turistit, jotka kunnioittavat kukkaroaan.

Volgalla, ensimmäinen ilta.

No niin. Onhan tuo jonkinlainen joki tää Volga! Leveämpi kuin Oulunjoki, mutta leveämmäksi olin sitä sittenkin mielessäni kuvitellut. Millainenko on ero Volgan tukkijätkän ja Oulujoen tervajunnun välillä! Ei täällä ainakaan soutaa osata niinkuin Suomessa, ei venettä sauvoa, ja koskenlaskusta, siitä maailman mainioimmasta koskenlaskusta, ei tunnu hajuakaan — sillä koskia ei ole olemassakaan. Hm… —. Mikä joki se on, jossa ei löydy koskia —? Ja purjehtia ei myöskään osata. Purjeveneitä, vielä vähemmin sluuppia, ei näy ainoatakaan. En siis turhaan siellä Muhosjoella kaiholla hyvästellyt Lehtolaisen säkkipurjetta (Vaikka se olikin niin musta, niin tuntuu se muistossa ihan valkoiselta).

Sitävastoin kihisee koko Volga laivoista, jotka käyvät kaikki siipirattailla, ei propellilla. — On ilta. Aurinko laskee tulipunaisena jokitörmän taa. Heti syttyy sitä vastapäätä toisen rannan takaa kuu, joka juuri tänään on täysi. Samalla syttyvät myös laivallamme kirkkaat sähkölamput. Lasketaan suuren lastilaivan kylkeen (barshá) ja otetaan naftaa. Laivoihin Volgalla ei näet käytetä polttopuita, vaan silkkaa naftaa, jota kuljetetaan Baku'sta, Kaspian rannalta. Siitä syystä on Volgan vesikin monin paikoin pinnaltaan naftansekaista, kimallellen sateenkaaren väreissä. Nämät rasvatahrat vievät mielestäni Volgalta sen kaiken runollisuuden! Mutta venäläinen runoilija, virittäessään ylistyslaulunsa Volgalle, ei tietysti puhu mitään näistä tahroista.

Menemme kajuttaan ja väännämme sähköllekin palamaan. Toverini rupeaa vilkkaasti keskustelemaan. Huomaan ilokseni että hän edes osaksi on vapaamielinen herra. Hän puhuu suurella ihastuksella Leo Tolstoin hyökkäyksestä pappisvaltaa vastaan ja venäläisen kirkkoelämän paljastuksesta. Hän sanoo sen sattuneen ihan "naulan päähän". Mutta "Ylösnousemus"-romaania hän ankarasti kritiseeraa, moittien tekijää tendenssistä, joka muka estää lukijan vapaasti muodostamasta ajatuksiaan. "Siinä kirjassa Tolstoi sitoo lukijan sielun, tahtoo väkisten pakottaa hänet ajattelemaan juuri niinkuin hän itse". Sitten koskettiin myös kysymystä ylioppilasmeteleistä ja talonpoikien toimeenpanemasta maakartanoiden poltosta Etelä-Venäjällä. Tämä herrasmies moitti ylioppilaita ankarasti, hyväksyen sen että heitä rangaistaan silloin, kun he sekaantuvat valtiollisiin asioihin. Hän sanoi ettei ole lainkaan liikaa, jos hirtettäisiin ne ylioppilaat, jotka muka ovat kiihoittaneet talonpoikia. — Eikö se ole merkillistä, että "sivistynyt" ihminen Venäjällä voi hyväksyä toisen "sivistyneen" hirttämisen? Mutta miksi antautua ajattelemaan näitä surullisen ristiriitaisia asioita juuri Volgalla… Nythän ilta on kaunis ja kuutamon säteet vipajavat pimeässä virrassa. On todellakin vähän niinkuin ihanaa. Jos olisi hyvä naistoveri, niin olisipa oikein runollistakin. Hytissäni maaten ylälaverilla voin nähdä läpi yön kuun puoliavoimesta ikkunasta…

Kasaani, 20 p. elokuuta.

Aamupäivä. Saatoin laivatoverini ajurissa kaupunkiin ja tulin sähkövaunulla takaisin satamaan. Kasaanissa en kuitenkaan mitään erinomaista ehtinyt huomata — lieneekö siellä sitä olemassakaan. Tuo juriskonsulikin oli minulle edeltäpäin sanonut, että Kasaani on mitätön kaupunki, jota ei kannata katsella. — — —

Laiva kulkee, päivä paistaa, nyt olen hytissäni yksin herrana, ja se on kyllä mukava. Päivälliseksi tilaan annoksen Volgan kehuttua valkoista sampikalaa "sterlettiä", höystäen sitä vanhalla malagalla, jota on mukanani Helsingistä asti.

— — Oleskelen milloin minkin luokan kannella. I luokassa on seurue, joka puhuu ainoastaan ranskaa, mutta jos kieli lieneekin hienoa, eivät ihmiset sitä vaikutusta tee. III luokan kannella on muutamia mongoolilaisia tataareja, joista yksi, lihava äijä, istuu penkillä itämaisesti jalat ristissä allaan. (Koetan piirtää hänen kuvansa).

Matkustavaisten joukossa ei ole yhtään ainoata naista, jonka kanssa tekisi mieli tutustua! Tämä on suuri vahinko sille, joka ensi kertaa Volgalla matkustaa. Sillä ainoastaan naissulon pehmentämässä mielialassa voisi matka alas Volgaa tuntua viehättävältä ja jättää runollisen muiston. Samoin kuin palava nafta tätä laivaa liikuttaa, samoin eloisa nainen synkän nuoren miehen sielun lämpimänä pitäisi. Sehän on selvää!

Miten ihmeessä siis kuluttaa aikansa? Ei jaksa aina vain katsella Volgan rantoja, ei jaksa aina vain lukea Maksim Gorjkia — ja oma runosuoni on poikki… — Vähän väliä tulla öhkäsee vastaan hinaajalaivoja vetäen perässään äärettömän isoja ja pitkiä proomuja, barsheja, joiden kannella kulkee kokonaisia kartanoita. Tuontuostakin ajaa päristää vastaan myös joku matkustajalaiva. Monella on komea nimi kyljessään: "Ruhtinas", "Ruhtinatar", "Tsaaritar", "Imperator", "Sotamarsalkka Gurko", "Kristoffer Kolumbus" j.m.s. Meidän "Konstantin Kaufman" viheltää hihkasee jokaiselle varoituksen jo kaukaa. Joka kerta kun laiva viheltää, vastaa kaiku räikeästi muutaman sekunnin perästä Volgan oikeanpuolisesta rannasta, joka on jyrkkä. Koko päivän kestää mitä ihaninta kesäilmaa, aurinko paistaa lämpimästi silmiin ja leuto tuulen henki käy virkeästi vastaan, mutta aaltoja ei ole. Istun avopäin kannella ja lueskelen "Kaukaasian opasta".

— — —

Hiisi vieköön, ei Volga sentään minusta ole mitään Kiannanjoen rinnalla! Tämän ainoa komeus on sen leveys ja pituus, vaan siinä onkin kaikki. Volgan hiekkarannat ovat sangen yksitoikkoiset, eivätkä nuot, matalat metsät, jotka tähän asti olen nähnyt, ole mistään kotoisin. Koko Volga on senkin suhteen yksitoikkoinen, ettei siinä näe lahtia, ei edes poukamia, vielä vähemmin saaria. Ja vesi on jokapaikassa kellertävän sameaa, öljytahraista tai muuten likaista, sillä nuot tuhannet laivat, jotka alati edestakaisin kyntävät Volgaa, heittävät joka päivä kaiken epäsiisteytensä virtaan. Volga on rehellisesti sanoen Venäjän suurin lokaviemäri, sillä siihenhän sivujokia myöten valuu kaikki Moskovankin saasta ja satojen muiden kaupunkien ja kylien moska. Vai eikö tämä ole totta?

Simbirsk.

Ken oli se, joka astui laivaamme? Hän itki niin katkerasti erotessaan saattajistaan. Kaikkien huomio kääntyi häneen… Ja kun laivamme ulkoontui satamasta ja Simbirskin tulet jäivät taaksemme hohtamaan jokirinteeltä, seisoi eräs nuori talonpoika nojautuneena laivan aitaan, otti lakin pois päästään ja teki kymmeniä kertoja ristinmerkin tuijottaen hartaana päin jääpyvään kaupunkiin. Siinä oli jotain kaunista, vaikka ristinmerkin tekeminen minusta onkin itsessään epämiellyttävää. —

Nyt on mitä ihanin kuutamo-ilta. Kuutamo-ilta Volgalla! Jos olisin entinen itseni, voisinpa runoksi pistää tällaisena iltana virralla vieraallakin. En ole koko päivänä Kasaanista lähtien puhunut sanaakaan kenellekään. Eikä kukaan minulle. Sydämmeni on suruinen, mutta on tässä jotain suloakin. Olen huomannut, että tämä tasainen kulku Volgalla vaikuttaa minuun terveellisesti. Mutta hytissäni olen yksin. Voi! minun ei ikinä pitäisi olla yksin… Kirottu Deemon lentää perässäni Volgallakin…

Mitä jos ajan kuluksi kuitenkin koettaisin entistä konstia:

20 p. elokuuta.

Laulaja sairas Pohjolan mailta, Laulaja suomalainen, Volga virralla kuutamo-iltana laivan kannella seisoo.

Ei tämä luonto Pohjolan poikaa, ei se häntä hurmaa, Ken on Kiannan koskilla käynyt, sille ei Volga kelpaa.

No, ilman riimiä osaa kuka tahansa runon rakentaa! Varros kun otan uuden vauhdin, että

Volga mun suruani kantaa koittaa, vaan ei se sitä kanna! Ken on surrut jo Suomessai, se sille ei lohtua anna.

Venäläinen se Volgaa kutsuu armaaksi äidiksensä, Suomalainen se täälläkin tuntee orvoksi sydämmensä. —

Ähäts! Tulipas runo! Loppusointuja niitä ei joka mies rustaakkaan.

Kolmas päivä Volgalla. Samára, 21 p. elok.

Suoraan vuoteestani hyppäsin aamukävelylleni Samaraan, jonka satamassa laiva seisoi muutamia tunteja. Katselin Vapauttaja-Keisarin muistopatsasta… Kävin parturissa. Kun vielä mainitsen että ostin joukon näkö-alakortteja, olenkin sanonut kaiken, mitä turistin tarvitsee sanoa tästä unisesta kaupungista.

Olen kirjoittanut pitkän kirjeen sinne, josta menin sivu junalla. Mokomakin huvimatkailija, joka kirjoittelee raskasmielisiä kirjeitä Volgalta! Mutta laivassa käy kirjoittaminen niin hyvin. Kynä tuskin värähtää kädessä.

Yhä kestää mitä ihaninta poutaa. Ollaan noin 100 peninkulman päässä Nishnij-Novgorodista. Etelän lämpö alkaa huokua vastaan. Volgan rannat ovat yhä hiekkaisia ja vesi kellertävää. Naftatahroja ei enää näy.

Postikortti Volgalta. (Laivamme kuva.)

Volga virran lainehilla Pohjan poika lentää, mutta Suomen koskiloita muistelee hän sentään.

Tämän laivan kannen päällä sieluni nyt seilaa. — Ei oo poika poloisella täällä omaa heilaa.

Tuhat virstaa tultu on ja tuhat viel' on eissä. — Ei nyt auta aprikoida silmät kyyneleissä.

Niinkuin Volga pitkä on ja miltei loppumaton — Niin myös suru suuri on ja aivan auttamaton.

Jostakin on laivaan ilmestynyt "oikeauskoinen" pappi. Hän suvaitsee olla II luokassa. Näkyy hänellä olevan mukanaan vaimokin, ruma nainen. Kun istun hänen vieressään, ajattelen sitä, kuinka suuri ero on meidän pohjolaisten kirkkoherrain ja täkäläisten "sielunpaimenten" välillä. Ei tunne mitään vetoa näihin tutustua muusta syystä kuin uteliaisuudesta. Kello 7:n tienoissa illalla ilmaantuu tataari III:sta luokasta II:sen luokan kannelle, valitsee itselleen rauhallisen sopukan kokassa, riisuu tohvelinsa ja laskeutuu polvilleen, kasvot etelään päin, (Mekka on sitä suuntaa) samaan suuntaan, johon laivakin menee. Siinä hän äänettömänä rukoilee noin neljännestunnin. (Piirrän hänen kuvansa). Tämän huomaa venäläinen pappi, nauraa hykähtää pilkallisesti ja käy nykäsemässä eukkonsakin tätä kummaa katsomaan: "Paidii smatrii kak tataarin moolitsja!" kuulen hänen sanovan eukolleen. Ja akkakin katsomaan ja virnistelemään. Tietysti tämä pappi pitää muhamettilaista täydellisesti pakanana itseensä verraten. Minun tekisi mieleni sanoa hänelle ettei tuo Mekkaan päin tähtääminen ole pahempaa epäjumalanpalvelusta kuin — — —

Kyypparini näkyy minua pitävän hiukan omituisena matkustajana, kun en tilaa juuri mitään. Mutta hulluko juomaan olutta, saati saijua, kun saa mielinmäärin nauttia mehuisia, päänkokoisia arbuuseja!

Yöllä.

Laiva seisoo pikkukaupungin satamassa. Kaupungin nimi Wolsk. Saan toverikseni erään harkovilaisen insinöörikokelaan ja kävelen hänen kanssaan kaupungin puistoon. Siellä soittaa torvisoittokunta ja kaupungin koko parahisto on kokoontunut huvittelemaan. Mitä ihanin kuutamo-yö: Ilma on niin lämmin että tekisi mieli kulkea paitahihasillaan. Etelä jo antaa itsensä tuntea. Meloonin ja omenan haju täyttää koko rantaman. Täällä kasvavat jo korkeat poppelit. Kaupungin ympärillä levitteleiksen ääretön, puuton aro. Tämä on jo mustanmullan seutua. Samarasta alkaen ympäröivät arot Volgaa.

Sarátov, 22 p. elokuuta.

Kauhea kaupunki kesän helteessä! Ja kaukana laivasatamasta. Olen likomärkä kuumuudesta ja kiireestä kantapäähän pölyn peitossa. Se on hirmuista tämä etelän pöly. En voi käsittää, kuinka ihmiset voivat elää tukahtumatta mokomassa kaupungissa. Poppelirivit pääkaduilla eivät anna mitään varjoa. Joka puolella kaupunkia, paitsi virran, kohoovat paljaat, kuivat hiekkavaarat, joihin aurinko armottomasti hohtaa. Ei missään metsiä…

Satamaan palattuani raitiovaunulla tulee venäläinen nunna kerjäämään rahaa. Sanon hänelle ääneen: "Teillä on kirkkoja jo yllinkyllin, ei Jumala teiltä vaadi yhä uusia!" Hän katsoo minuun kummastuksesta kirkkain silmin. Hän on vielä nuori, muodoltaan täyteläinen ja tekee lapsekkaan yksinkertaisen vaikutuksen. Tämä on jo toinen nunna Volgan matkallani, joka kerjää yleisöltä rahaa.

Milloin on reduktsiooni tuleva Venäjällä kirkkorikkauksiin nähden?

— — —

Olen kirjoitellut hytissäni joukon postikortteja. Nyt alkaa ilma jo käydä sietämättömän lämpimäksi, saa alituisesti muutella sukkiaan ja pestä jalkojaan itämaiseen tapaan. Mutta kyllä semmoiseen onkin aikaa tällaisella laivaretkellä! Volgamatkalla kerkeäisi kirjoittaa kokonaisia romaaneja, puhumattakaan yhdestä runovihkosta (Eino Leino toki lykkäisi kymmenkunnan ja jokaisessa 101). Varmaan löytyy lyyrikoita Venäjällä, jotka ovat panneet kokoon sievosen kokoelman Nishnii-Novgorodin ja Astrahanin välillä. Heille se ei konsti olekkaan, heistä kun Volga on oikein se poesiian emäsuoni.

Ai peijakas! Tänään on kotimaasta mukaani otettu voi tullut tuiki "hulluksi": ja sulanut rasian pohjaan. Aina kun katselen tuota puista rasiaa, muistan kaukaista Kiantaani. Se rasia on näet sieltä asti, korpikuusen kyljestä tekaistu. "Rakas voirasiani, o Santta Racia — et sinäkään täällä ole oikeassa ympäristössäsi!"

Kello 6 illalla.

Nyt alkaa Volgan aromailla näkyä härkiä hevosten asemesta. Tuulee voimakkaasti etelästä, mutta se tuuli hivelee suloisesti hipiää. Olisi ihanaa istua apposen alasti tällaisessa kuumassa tuulessa…

Kävin äsken insinöörituttavani kanssa alhaalla konehuoneessa katsomassa, kuinka nafta palaa laivassamme. Siellä kohtasi minua aivan toinen mailma, se mailma, jonka mukavuuksissa hemmotteleva matkustaja tavallisesti unhoittaa. Siellä oli komeaa ja mahtavaa, mutta siellä kävi niin kova humina, ettei voinut kuulla toisensa puhetta, vaikka täyttä kurkkua korvaan huusi. Ja mikä hirveä kuumuus! Mutta tyynesti seisoivat koneiden hoitajat kukin paikallaan. Siellä, hehkuvan, puhkuvan naftan ja sähkön huikeassa valossa, tuossa tavattomassa kuumuudessa, työskentelevät he yötä päivää, kukin 12 tuntia vuorokaudessa, ainoastaan joka kuuden, tunnin perästä saaden vaihdon.

— — Ne masinistit siellä alhaalla olivat minusta paljon parempia ihmisiä kuin me, jotka herrastelemme täällä kannella maaten laiskoina mukavissa suojissa. Ja minua hävetti ja säälitti, kun kiipesin sieltä ylös ja pyysin toveriani, joka huomenaamuna jää pois laivasta, hyttiini juomaan pari maljaa malagaa. Hänenkin kanssaan johtui puhe Tolstoihin, jota hän nuorekkaalla innostuksella tuntui enemmän kunnioittavan kuin se herrasmies, joka seurasi minua Kasaaniin. Mutta huomattava onkin ettei tämä mies ollut virkakahleissa. — —

Ja taas on kuutamoyö Volgalla ja etelän tukahduttava lämpö huljuu ilmassa. Kuljeksin edestakaisin korkealla etukannella ja mietin — mitä miettinenkin. Tällaisina kuumina kuutamo-öinä tuntuu minusta matkustukseni Volgalla unennäöltä, jota tulevaisuudessa olen ihmetyksellä muisteleva. Tai näen minä itseni — vaikka järkeni sanoo sitä sangen tyhjäksi — oudon romantillisessa valossa. On kuni himmeästi lukisin jostain kirjasta elämäni vivahduksia tänäkin kuutamo-iltana. Onhan se kummallista — minäkö se tässä kiidän Kaspianmertä kohden, minä, kaukaisen Kiannan soutaja?

— — —

Ja nyt on sydänyö ja laiva liikkuu. Istun kammiossani miltei alastomana ja nautin vapaudestani. Tämä on jo seitsemäs yö Suomesta lähdettyä. Jos mulla vain olisi… Jos vain olisi… Hullu se, joka yksin lähtee! sanon vieläkin. Ei fantasiian vedenneitojen leikki mua tyydytä. En kuutamosta minä taivahan seppänä kultanukkeja tao enkä takoa tahdo…

23 p. elokuuta.

Heti kun herään pehmoisesta unestani (voi maata peitotta koko yön, vaikka ikkuna on auki) käyn ensimmäiseksi kiinni arbuusiin. Tämä on minulla jo neljäs arbuusi Volgalla. Näillä Kamyshin seuduilla löytyvätkin Venäjän parhaat arbuusit. Akat myyskentelevät niitä kilpaa huutaen kimeällä äänellä joka satamassa: "Hei herra, ostakaapa arbuusi!" "Herra hoi, katsokaapa, mikä mainio arbuusi!" — ja myyvät niitä jo 3:sta kopeikasta (Pohjois-Venäjällä saa maksaa ruplankin kappaleesta).

Kello on 7 aamulla. En ole vielä käynyt kannella, mutta näen ikkunastani että siellä yhä vallitsee sama poutainen sää. Nyt huutaa laivamme. Ollaan tulossa Tsaritsin nimiseen kaupunkiin. Tästä matkustavat rautateitse Kaukaasiaan ne, jotka pelkäävät meritautia Kaspian merellä. Teenköhän kovin ajattelemattomasti, kun menen meritse? Kunpa ei sattuisi kovaa tuulta. — — Nyt ollaan satamassa. Viipyy tässä neljä tuntia. Minkähänlainen lie tämäkin kaupunki?… Lähden nousemaan ylös mäkeä ja tulen kauppatorille. Yhtäkkiä äkkään edessäni jotain oudompaa, saan jonkun sekunnin selvitellä ajatuskykyäni ennenkuin ymmärrän, että edessäni makaa pari kaksikyttyräistä — kameelia. Seisahdan heti tosituristin tapaan muka piirtämään toisen niistä muistikirjaani. Se on pölynkarvainen elukka. Silmäin ilme on kaihoisa. Enempää en osaa siitä sanoa.

Tsaritsin.

Päivä paahtaa armottomasti kivittämättömille resukaduille. Tuossa viruu kuollut kyyhkynen katukäytävällä — mikähän senkin on tappanut, miksikähän ei kukaan raatoa korjaa? Tuossa tepastelee pyrstötön valkoinen kana. Tuolla taas keskellä katua herrastelee — suuri sika… Muuten olisikin kaupunki ihan eloa vailla. Ei mitään liikettä näy kaduilla. Ehkä en ole osunut parhaaseen osaan kaupunkia, arvelen. Pitääpä kysäistä tuolta poliisilta, joka istun nurkkapuodin portailla.

— Missä teillä on täällä pääkatu?

— Hä? havahtaa hän ja nousee seisalleen.

— Että mikä teillä täällä on komein katu? uudistan minä kysymykseni. — Pääkatu? toisin sanoakseni.

— Ei meillä mitään pääkatua ole, hyvä herra! vastaa poliisi ystävällisesti, nähtävästi mielissään, että joku hänenkin neuvoaan tarvitsee tässä kuoleman valtakunnassa. — Tämä se on se "iso katu", lisää hän. — Parempaa ei ole…

Lähden astelemaan suositettua katua, joka on sekin kivittämätön. Ei mitään kaupungin merkkejä! Ainoastaan kuusi härkäparia vyöryy karavaanina vastaani vetää jutistaen tyhjiä vankkureita perässään. Olen läpimärkä hiestä, vaikka koetan kävellä hitaasti. Herra-jumala, jos täytyisi asua tällaisessa sikopahnassa!… Vihdoin löydän kadun, jonka varrella on koreaksi maalattuja kylttejä. Yhdessä kyltissä on mahdottoman suuri venäläisen lättälakin kuva, toisessa karvalakin. Minua kauhistaa, kun ajattelen paksua karvalakkia tässä helvetin kuumuudessa! Tuossa taas on portilla kirjoitus: "Bjeloshweikka" ja kovaksi tärkätyn rintapaidan kuva. Taivas nähköön! ajattelen minä: mitä he tärkkipaidoilla täällä tekevät, jossa pehmeäkin paita on liikaa? Ja mitä varten on tuossa koppero, jossa myydään sanomalehtiä? Eihän kukaan niitä osta, saati lue tässä jumalattomassa helteessä. Ja tuossa on painettu ilmoitus että teaatterissa muka näytellään "Hispanialaista Aatelismiestä". Nuo kerjäläisetkö ne täällä teaatterissa käyvät? Ja mitä nuo viheliäiset ajurit sitten tuossa mököttävät? Eihän kukaan heitä tarvitse. En näe ainoatakaan ihmistä ajurilla ajamassa. Kaupungissa ei näy ainoatakaan herraa, vielä vähemmin herrasnaista…

Lauhdun hiukan, kun löydän kaupungin puiston, jossa saan siimeksessä istua penkillä. Siihen vakaumukseen olen kuitenkin tullut, etten tahtoisi asua yhtä päivää yhdessäkään Volgalais-kaupungissa, jonka tähän asti olen nähnyt. Ja kumminkaan ei Tsaritsin liene niitä pahimpia, päinvastoin ehkä tuorein näkemistäni ihmispesistä. Mutta ylipäänsä nämät Venäjän kaupungit ovat kauheat. Ei meillä Suomessa ole yhtä ainoata niin tukahduttavaa kaupunkia kuin Venäjällä, ei ainakaan kesäiseen aikaan. Sillä meillähän miltei joka paikassa ovat raikkaat vedet kaupunkien ilmaa viilentämässä, mutta näille eteläisen luonnon arokaupungeille ei Volga riitä. —

Istuessani rantapuistossa, näen joelta suuren laivan laskevan satamaan. Jään tuijottamaan maalletulijoita, jotka nousevat ylös korkeita portaita puistoon. Tulijain joukossa on korkeavartaloinen nuori nainen, jonka silmät välkkyvät etelämaista mailman tuskaa. Koko olento notkahtelee etelämaista suloa. Pari silmäniskua vain — ja se on jo vaikuttanut…

Ah, ilma on täynnä sähköä ja minun tunteeni myös!…

Hän katoaa, mutta se ei katoa… Minä hullu, joka jäinkin tähän istumaan! Nähtävästi oli hän matkustaja ja yhtä outo Tsaritsinille kuin minäkin. Hänen kupeellaan riippui pieni matkalaukku. Mitä voin minä muuta tehdä kuin laskeutua alas katsomaan sen laivan nimeä, jossa hän kulkee? — "Imperator!" Olen kai juonut liiaksi arbuusimehua…

"Imperator" laivan edustalla näen outoja kansallisuuksia. Muutamilla on vain karttuunipaita päällään ja housuja tuskin näkyy. Naama päivänpolttama, mustankellertävä. Venäläisiä kerjäläisukkoja joka askeleella naukumassa. Muutamat ovat sangen arvokkaan näköiset kasvoiltaan. Kelpo malleja taiteilijalle. Vahinko, suuri vahinko etten ole edes valokuvaaja. — Sitten tulee taas joku nunna rahaa kerjäämään. Kohta lähtee laivamme.

Kello 3 päivällä.

Horatius on muistaakseni laulanut rikoksesta, joka seuraa ihmistä kaikkialle, keinuen hänen mukanaan laivassakin… Makaan hytissäni hervottomana, on kuin koko ruumiini olisi tahdotonta taikinaa. Tämä etelän lämpö hivelee hyväilevästi hermojani, mutta se myös niitä huumaa ja huumauksellaan heikontaa. Uneksin tuoksuvista ruusutarhoista ja itämaisesta haaremiparatiisista… ja jalkani kietoutuvat mielikuvitukseni pumpuleihin, jotka kova todellisuus sitten muuttaa teräviksi kiviksi, joihin itseni veriin runtelen…

— — —

Tuuli on kiihtynyt. Volga aaltoilee. Kannella ei näy ketään, kaikki lepäilevät hervahtaneina hyteissään. Olen melkein varma siitä että huomenna on kamala leikki kestettävänäni Kaspian merellä.

Viimeinen, viides ilta Volgalla.

Nyt, kun tähdet ovat syttyneet taivaalla, nyt on raskasmielisyyteni hetki. Nyt, kun ympärilläni kaikki ovat hilpeät, koska matkansa pian loppuu, nyt minun sydämmeni syvimmin suree. Tuuli puhaltaa minun päälleni kuumasti, mutta sisässäni on kylmä. Iloiset pianon sävelet kantautuvat korviini laivan salongista, mutta ne ikäänkuin minua pilkkaavat. Mikä huvimatkailija olen?… Älkää minua moittiko, että minä näin toivottomasti kirjoittelen Volgalla, ehkä on siihen olemassa syynsä, jotka eivät ole niin naurettavat kuin ihmiset luulevat. Mutta päiväkirjan lehdille olisi se selitys liian pitkä… Minä vain kutsun teitä ottamaan osaa tähän autioon tunnelmaani vieraalla virralla…

Istun kannella ja katselen veteen. Vastapäätä minua istuu hämärässä yhtä äänetön neiti. Eräs vänrikki kulkee edestakaisin nuoren tytön kanssa ympäri kansi-siltaa. Se tyttö ei ole miellyttävä, vaan näyttää kovin nenäviisaalta ja itserakkaalta.

En koko päivänä ole puhunut sanaakaan kenellekkään ihmiselle. Kasaanista lähtien en myös puhunut sanaakaan puoleentoista vuorokauteen. Pietarin ja Moskovan välillä muistan myös koko ajan olleeni vaiti.

Minä kärsin tästä äänettömyydestäni. Jotkut naiset laivalla ovat silloin tällöin luoneet minuun uteliaansekaisia silmäyksiä, mutta ei ole ollut rohkeutta mennä tekemään tuttavuutta heidän kanssaan. Eikä ole haluttanutkaan. Jos joku heistä olisi puoleensa-vetävä, varmaan olisin nyt hyvä tuttu eikä minulle ehtisi tulla ikävä. Ei kukaan laivalla tiedä, mistä maasta olen kotoisin. Ehkä kohdeltaisiin minua ystävällisesti, jos ilmaiseisin etten ole venäläinen. Ulkolaisesta ovat varsinkin naiset Venäjällä aina intreseeratut. Mutta minä en lähesty. Olen yksin ja kärsin ikävää. Volgan lempeä ilta ei ole minulle lempeä. Tähdet ovat syttyneet taivaalla ja minun suruni on myös syttynyt sydämmessä. Jos en olisi kipeä ja väsynyt, varmasti nyt, jos kohta yksin, tuntisin itseni ripeämmäksi. Minä en koetakkaan enää kirjoitella runoja. En usko enää omaan itseeni. Ei kukaan kotimaassa, joka minut tuntee, uskoisi että kuljen viisi päivää ja yötä Volgalla kirjoittamatta runoja. Heillä on se luulo että minä alati sepittelen runoja. Jospa he tietäisivät, millaiset aivoni ovat…

24 p. elokuuta, sunnuntai-aamu.

Astrahan on silmäini edessä. Kirkkojen kupoolit kimaltelevat auringon paisteessa, tuhansittain mastoja siintää satamasta, vielä ei voi nähdä Kaspianmertä. Olen peseytynyt kiireestä kantapäähän ja pukeutunut kokonaan puhtaisiin. Varustaun kaikin tavoin ottamaan vastaan Kaspian aaltoja. Eväskoristani kaivan kóla-pastillit päällimmäisiksi, myös on minulla mukana kiinankuorta. Luulen että on hyvä myös nauttia arbuusin mehua lähtiessä. Kuitenkin tunnen vavistusta koko olennossani. Meritauti ei ole leikinasia…

Astrahan.

Merilaiva läksi liian pian! En ehtinyt muuta kuin pikimältäni juosta laiturille tempaamassa mukaani läjän hedelmiä. Ja kuuluisa Astrahan jäi kokonaan katselematta… Sitä kirjavaa hälinää ja tungosta Kaukaasiaan päin lähtevässä laivassa! En tiedä, mikä oli mitäkin kansallisuutta, mutta varmaan tuo heleäpaitainen oli persialainen, tuo kalottikalloinen taas kalmukki. Hiisi heidät tietköön.

Kummakseni kuulen ettei tämä vielä olekkaan se laiva, joka Kaspian yli menee. Ulkosatamaan kuuluu olevan vielä yli 100 virstaa ja siellä seisoo ankkurissa se laiva, joka välittää kulkua Kaukaasiaan. Minulta pääsee helpotuksen huokaus: taistelu meritaudin kanssa kuuluukin vasta tulevalle yölle.

Laiva, jossa nyt kuljetaan, on mitätön. II luokka on syvällä kannen alla, kuuma ja pahanhajuinen, sohvat tahraiset, erityisiä hyttejä ei ole, täytyy olla yhdessä kaikkien kanssa. Pysyttelen etukannella raittiissa ilmassa ja tunnen voivani hyvin, huolimatta siitä että hikoilen pienimmästäkin liikkeestä. Päivällinen laivalla tarjotaan ilmaiseksi. Laivassa on satoja matkustajia ja hyvin kirjavaa joukkoa. Ympärilläni kuulen outoja kieliä ja näen tummaihoisia ihmisiä. Kaspian meri leviää rauhallisena edessäni. Satoja laivoja siintää ulapalla, kun kaukoputkella katsoo. Sivuuttamaimme laivojen nimetkin jo ilmaisevat Kaspian seutuja: "Turkmen", "Sinaida" j.m.s.

Kaspianmerellä kello 4 j.pp.

Olen torkkunut tuntikausia kannella tuossa lämpimässä tuulessa, joka niin lempeästi kasvoja hivelee. Meri nähtävästi vaikuttaa unettavasti. Istuallani nukkuen, korvissa laivan sihinä ja humina, unhoitin koko ympäristöni, unhoitin missä olin, unhoitin että vierelläni liikkui armeenilaisia ja muhamettilaisia… Säpsähdän usein näin matkallani, säpsähdän sitä, kun huomaan olevani niin kaukana kotimaastani. Usein ikäänkuin puhelen jonkun kanssa suomeksi. Voi herran terttu sentään, kun ei yksikään noista sadoista matkustajista edes tiedä, mikä kieli suomenkieli onkaan! Nyt ei enään näy mannerta miltään suunnalta. Jumalankiitos: meri näyttää hiljaiselta, aallot ovat pienempiä kuin Kiantajärvellä tavallisella kesätuulella…

Kello 6 illalla.

Nyt vihdoinkin ollaan oikeassa merilaivassa, joka menee Kaukaasiaan. Olen seisonut puolentuntia katsomassa persialaisia jätkiä, jotka lastaavat laivaruumaamme, kantaen tavattoman raskaita laatikoita niskallaan. Monet ovat niin repaleiset, että puoli ruumista paistaa paljaana, muutamilla näkyvät nekin paikat, jotka tavallisesti huolellisemmin peitetään. Mutta päässä on kaikilla heleänkirjava kairalakki, joka ihmeellisesti muistuttaa muinaissuomalaista kairalakkia! Eihän vain… eihän vain tässä piile sukulaiskansa, jos otetaan yhtäläisyys — ei pääkallotieteen, vaan päähinetieteen kannalta? Mitä minä kielitieteestä: kieli on sangen sotkuinen todistus, sanokoon Eemil Nestor mitä tahansa. Mutta lakki, päähine, ihmisen päähine? Se voi merkitä jotakin. Vai kuinka on muuten selitettävissä, että minä matkustettuani puolituhatta peninkulmaa Suomussalmelta, näkemättä välillä muunlaisia päähineitä kuin enimmäkseen venäläisiä lätyskälakkeja, yhtäkkiä kohtaan muukalaisia, joilla on samallaiset lakit kuin ennenvanhaan Karjalaisilla? Häh, herrat lingvistit ja antropoloogit?

Heillä on kauniit silmät noilla persialaisilla jätkillä, sysimustat silmäripset, hiukan kyömy, pieni nenä ja sysimusta tukka. Moni on kasvoiltaan kuin ylevin aatelismies. Ja minusta taas tuntuu että nuokin ovat paljon enemmän ihmisiä kuin me, jotka yliluokkien kannelta heidän työtään katselemme.

Kello neljännestä vaille 7.

Kas, juuri tällä silmänräpäyksellä se tipahti! Voin siis kertoa luonnon ihailijoille, että olen nähnyt itämaisen auringon äärettömän suurena ja tulenkeltaisena painuvan Kaspianmeren horisontin taa…

Kello 1/2 8.

Yhä seisomme ankkuroituna samassa paikassa. Se on kauheaa, mitä olen nähnyt! Nuot sadat III luokan matkustajat joita sullotaan yhteen kuin silakoita tynnyriin… Hirveä huuto ja tappelu, kuuluu lasten itkua, ajatelkaas: pieniä lapsia, jotka eivät vielä osaa puhua, on kymmenittäin laivassa. Taivas, mitä kurjuutta näkee merilaivassa. Ja se taitaa olla aivan jokapäiväistä. Mitä jos olisin yksi noista tuolla alhaalla, ahdingossa ja liassa?

Pimeä koittaa. Rupeaa tuulemaan. Miten tämä yö on menevä?

Yöni Kaspialla.

Mikä hullu aatos Kaspianmerellä: kirjoittaa pitkä kirje ystävättärelleen Suomeen! En tiedä itsekään mitä kirjoitin. Kynä lensi huimaa vauhtia ja ajatus myös. Siitä taisi tulla tragikoomillinen sepustus, kevyttä ja raskasta ihan sekaisin… Luontokohan se näin hullusti vaikuttaa?

Olen varovaisuuden vuoksi nielaissut pari kólapastillia, sillä äsken kun olin hytissä, tunsin oireita "siihen julmaan". Laiva näet siltä kohdalta jo hiljalleen keinuu.

Nyt istun takakannella yksinäni sähkölampun valossa. Pääni päällä kaareutuu tähdissä tuikahteleva sinimusta taivas, ympärilläni hengittää Kaspian ulappa. Kuun puolikas on juuri noussut merikylvystään ja laimeasti valaisee aaltoja, jotka vienosti kohisevat laivamme laitoja vastaan. Nuot kolmisensataa III luokan matkustajaa ovat suurimmaksi osaksi jo vaipuneet uneen. On kuin katseleisi kaatuneiden tannerta allaan, niin ne siellä makaavat sikin sokin: suullaan, mahallaan, kyljellään, seljällään, käppyrässä myttyjensä ja reppujensa välissä. Ei ole jäänyt yhtä ainoata neliökorttelia, jossa ei olisi jotakin tuosta massasta. Nuoret tytöt, vanhat vaivaiset ukot makaavat toinen toistensa vieressä, jos yksi heräisi ja sanoisi jotakin, niin ei ympärillä ymmärrettäisi, mitä hän tahtoo, sillä ne makaavat siinä aivan kuin Baabelin kielensekoituksen ensimmäisenä yönä, sekaisin armeenilaiset, persialaiset, tataarit, venäläiset, turkkilaiset, juutalaiset ja Kaukaasian sadat rodut. Väkevä meloonin haju sekaantuu ihmislöyhkään huokuen tuulen mukana sieltä, missä tuo joukko makaa…

Täällä ei heilutus tunnu; olen varma siitä että täällä kannella nukkuisin onnellisesti. Ehkä olisi viisainta valvoa, mutta minua nukuttaa jo kovasti, siis menen kuin menenkin hyttiin. Olenhan nähnyt kaspialaisen elokuun yön ja se on painunut mieleeni…

25 p. elokuuta, aamulla kello 7.

Kaikki onnellisesti! Ei alkuakaan meritautiin. Yö lauhkea ja kuutamoinen. Suloista maata hyttilaverillaan, takit, liivit, jalkineet poissa, ja nähdä makuultaan kuutamon valaisevan ulappaa!

Kello 8.

Äsken ei miltään suunnalta näkynyt mitään kiinteätä, ei edes purjetta, mutta nytpä häämöttää edessäpäin jotain. Vaaleansinervä juova, aivan heikosti huomattava, mutta ne ovat kuin ovatkin — Kaukaasian vuoret! Ettäkö siis todella…?

Olen mainiolla tuulella. Saatan jo puhellakin kenen kanssa tahansa. Vanha herra, joka makasi samassa hytissä, on minulle antanut ohjeita Kaukaasiamatkalleni. Merenkäynti on tasainen, tuuli virkeä, aallot pienet, laiva ei heilu enää lainkaan, ja yöllä se on minua tuutinut kuin rakastava äiti, niin vienosti, etten ole tiennytkään. Harvinainen onni Kaspianmerellä, joka muuten on tunnettu häijystä heilutuksestaan!

Petrovsk, 25 p. elok. keskipäivällä.

"Pai pai paitaressu…" — nyt istuu poika paitasillaan Kaukaasian rannalla. Tämä on näet uimalaitos. Olen likomärkä hiestä. Onpa, onpa hävyttömän kuuma paratiisiksi tämä Kaspian ranta. Jahka jäähdyn, heittäydyn tuohon loiskuttelevaan elementtiin ja irti uin itsestäni koko pohjoismaisen pessimismin! Loiskis!

— — —

Totisesti ihanaa! Sanoin selittämätöntä! Nuo haaleat mariini-aallot ne kantavat urosta sylissään kuin taivaanenkelit… Siis on poika liotettu siinä sihisevässä suolavedessä kuin isä-ukon paistinahven Niettossaarella ja nytpä hänet korvennetaan Baalin paahtavassa tulessa. Ja sitten tulevat kannibaalit ja… — tuota asuvatkohan ne kaukanakin näiltä mailta?

Juuri kun olen loikannut ylös merestä ja rupean pukeutumaan, ilmaantuu herrasmies, joka huvikseen näkyy ottavan valokuvaa kolmesta vedessä pyllyilevästä pojasta… Tekeepä kovasti mieleni pyytää häntä kohdistamaan kompeensa minuunkin ja minun pyhään paitaani… ikuiseksi muistoksi ja ikuistukseksi tästä ainokaisesta kylvystäni Kaspianmeressä, mutta kieli ei tällä erää tottele sisällistä käskyä. Ja minä menen pois sieltä lämpimästi väristen ja istuudun puistoon oudon puun varjoon sekä nautitsen — viinirypäleitä. Kädessäni on oikein aika möhkäle tertuksi, varmaankin satakunta marjaa. Viinirypäleet ovat ainoa, josta toivon täällä itselleni virkistystä. Viime kesänä ehdin Krimmissä nauttia näitä hedelmiä ainoastaan parin viikon ajan ja huomasin silloin niiden hyvän vaikutuksen vereen. Terve jalo Kaukasus vuorinesi ja viinirypäleinesi!

Vladikavkas, 26 p. elokuuta.

Aamulla kello 7 astelen yksikseni pitkin vuorten ympäröimän Vladikavkasin bulevaardia suoraapäätä "Eurooppa" nimiseen hotelliin. Aivan oikein — hän on jo täällä, suomalainen toverini! Kolkutan N:o 18 ovelle. Kuuluu säikähtynyt ääni — ktoo tam? ja sitten uninen — pashaaluista! Puhu sinä juupeli ryssää! ajattelen minä ja kun astun sisään, on hän juuri vääntäytynyt vuoteestaan, hieroo silmiään eikä ota uskoakseen että se todella olen minä.

— Terveisiä Suomesta, julistan minä juhlallisesti.

— Terveisiä Krimistä! vastaa hän. Hän on itsekkin vasta yöllä saapunut tänne Taganrogista.

— Minäpä olen uinut Kaspianmeressä! kehasen minä.

— Vai niin. Vaan sinäpä et ole uinut Asowan meressä! tokasee hän. (Mustasta merestä emme viitsi väitelläkään, sillä siinä olemme molemmat kesäkauden kellineet).

Ja me repeämme vilkkaaseen sanavaihtoon ja matkasuunnitelmiin…

Mutta minä poloinen olen surkeasti väsynyt. Päässäni humisee, silmissäni keinuu ja heiluu kuin laivassa. Viime yön nukuin näet huonosti junassa, jota piti vaihtaa varhain aamulla. Mitä siis puhuakkaan luonnosta?

Yli Kaukasus-vuorten.

Suomalainen, jolla itsellään on niin ihana isänmaa, ei hevillä innostu vieraiden seutujen luonnosta. Kyllähän Norjan tunturivuonoista, Reinin rannoista, Schweitsin alppijärvistä, Tyroolin laaksoista tai Itaalian taivaasta kuulee toisinaan kiitoslauseen Suomessakin sorahtavan, mutta ne kiitoslauseet lähtevät enimmäkseen jonkunlaisesta muotiharrastuksesta eivätkä juuri sydämmen pohjasta. Sillä siellä sydämmiemme pohjassa lipisee alati tuhatjärviemme puhdas laine, kohisee aina kotikuusikkomme syvämielinen humina ja sitä ääntä ei mikään ulkomaan ihanuus saa meissä vaikenemaan. Niin, me suomalaiset olemme luonnon patriootteja ehkä enemmän kuin valtion.

Senpätähden, jos kohtalo meidät on vienyt matkustelemaan luontonsa puolesta niin yksitoikkoisessa maassa kuin on Euroopanpuoleinen Venäjä, me enemmän kärsimmekin juuri tällaisista luonnon-patrioottisista syistä kuin siitä, ettei meidän isänmaallemme tahdota antaa valtiollisen itsenäisyyden tunnustusta, Sillä viimeksimainitun asian suhteen me tapaamme paljon vastakaikua, mutta ensimainitun suhteen emme juuri lainkaan. Venäjän äärettömät lakeudet ovat meistä ikäviä, Venäjän vedettömyys on meistä kauheaa, ja ne harvat jokilot ja järvilöt, joita meille täällä näytellään muka runollisen kauneina paikkoina, ovat meistä suomalaisista naurettavan surkeita luonnon sulouksia ja tekevät meihin ihan likalätäkköjen ja lokaviemärien vaikutuksen… Mutta onpa tämän ikävän maan kulmakunnissa valloitettuja seutuja, joissa suomalaisenkin ylpeä silmä ihastuen kirkastuu ja hänenkin, pohjoiseen kotimaahan juurtunut sydämmensä lämpenee myötätuntoisuudesta. Sellaisia seutuja ovat Kaukaasia, Krim — ja tekeepä mieleni tässä teille kertoa matkastani edellämainitussa seudussa; Vladikavkasin vuorikaupungista Tiflisiin pitkin kuuluisaa gruusialaista sotilastietä, jota välimatkaa lasketaan 200 virstaa.

Oli kaunis aamupäivä, elokuun 27:s, kun kaksivaljakon vetämissä nelirattaissa, joita venäjäksi kutsutaan "lineikka", ajoimme ulos Vladikavkasin portista. Meitä oli paitsi venäläistä kyytimiestä, nelihenkinen seura: suomalainen toverini ja minä, sekä kaksi venäläistä: Kieviläinen ylioppilas sisarineen, jotka puoliväkisten olivat lyöttäytyneet seuraamme päästäksensä halvemmalla. (Sivumennen mainittakoon että tämä herrasmies, jolla oli saksalainen sukunimi, oli meistä kovin epäsympaattinen, niin että häiritsi matka-iloamme. Hän oli poikkeus venäläisistä ylioppilaista, jotka ylipäänsä meistä ovat vallan miellyttäviä).

Ensi taival ei mitään erinomaista nähtävää tarjoo, mutta jo kolmannella peninkulmalla tuntee tulleensa valtakuntaan, jossa vuoret ovat maan jumalia ja ihminen ainoastaan itikka, joka niiden korkeuteen katselee. Vuoret, Kaukaasian vuoret ne ovat se taikakalu, joka nöyrryttää ylpeän suomalaisen etelämaista luontoa kunnioittamaan. Muutamien huipuilla hohtaa jo ikuinen lumi, saattaen ensikertalaiset matkustajat kiistelemään siitä, onko se todella lunta, mikä silmään siintää, vai ovatko ne valkoisia pilven liuskoja. Mutta se on lunta, se täytyy uskoa, ken kaukoputkensa sinne ylhäälle tähtää. Ei se mitään merkillistä ole suomalaiselle nähdä lunta, mutta se on merkillistä: nähdä ikuista lunta seudussa, jossa muuten vallitsee hirmuinen kuumuus ja sen alhoissa ikuinen suvi.

Larssin asemalla hevosia syötettäessä kiipeän kallion kielekkeelle ja katson alas. Mikä on tuo, joka tuolla alhaalla pauhaa? Térek se on — kuuluisa Térek-joki! Noh, se nyt on liioittelevista venäläisistä taas niin ihmeen mahtava laitos, mutta minuun, joka olen Pohjois-Suomesta kotoisin, ei joki tee mitään suurenmoisuuden vaikutusta. Minusta se on vain tavallinen myllypuro, joita meillä vilisee tuhansittain! Jo meidän Kiantajokemme on paljon, paljon komeampi ja kiivaampi tätä Térekkiä. Mahdollista kuitenkin, että Térek kevättalvella, kun vuorten rotkot ja glasieerit siihen syöksevät sulaneen lumensa sekä jäänsä, on suurenmoinen voimassaan, mutta ei se ainakaan nyt ollut. Niin että sitä ei suomalaisen kehua kannata. Sen vesikin on savenharmaa, ei suotta Lermontow ole siitä laulanut että

Kivikossa kierii Térek, Sameasti loiskuttain, Häijy Tshetsen ryömii rantaa, Tikariaan terottain…

Niin, kukapa ei muistaisi Lermontowia Kaukaasiassa matkustaessaan? Hänen runoelmansahan ihan vilisevät kaukaasialaisia näkyaloja. Juuri yli tämän saman gruusilaisen vuorirotkonhan hän kuvitteli kummallisen Deemoninsa lentämään! Ja täälläpä hän myös itse, kaksintaistelussa kuulan lävistämänä suistui alas kamalan kallion reunalta, saaden surmansa. Sentähden kantaakin jokainen matkailija, joka vain on Lermontowia lukenut, jylhänsankarillisen mielikuvan rinnassaan tästä onnettomasta venäläisestä runoilijasta.

Jo hämärtää ilta ja aurinko on, ikäänkuin häveten voimattomuuttaan, väistynyt noiden läpitunkemattomien kivijättiläisten taa, kun ajamme halki kuuluisan Darialin vuorirotkon. Sen jylhä mahtavuus sointuu mainiosti sydänmaan hengessä kasvaneen pohjoissuomalaisen mielialaan. Hän nostaa mielihyvällä silmänsä noihin synkkiin vuoren rinteisiin, jotka toivottoman paljaina, huimaavan korkeina, seisovat seininä hänen molemmilla puolillaan, ikäänkuin uhaten puristaa hänet, mitättömän matkailijan, väliinsä. Mutta ei pelkää hän niitä, sillä rakastaapa hän luonnossa juuri sitä, mikä tuntuu vähän kammottavalta. Ja kuullessaan puhuttavan "Paholaisen ourusta" johon ankarilla sateilla jyristen vyöryy kiviä Kasbekin korkeuksista, tuntuu se hänestä tutulta asialta, joka häntä viehättää aivan kuin Suomessa kaikki ne "pirun haudat" ja kuljut, joiden tummaan hämärään hän lapsena on kurkistellut siellä erämaiden kätkössä…

Kohta "Paholaisen ourun" sivuutettuamme ajamme ohi Tamaran linnanraunioiden. Ne seisovat jyrkällä, kolkolla kaiholla, jonka juurta Térekin aallot kumeasti huuhtelevat. Sinne ylös silmätessä helähtävät korviini taas Lermontowin laulut: tuossa linnassahan runoilijan legendan mukaan muinaisuudessa — 700 vuotta takaperin — eli Gruusian kuuluisa kuningatar Tamara

"Niin kaunis kuin enkeli taivaan, Niin viekas kuin perkele myös…"

Eipä ole ensinkään kumma, että Lermontowin mielikuvitus leimusi täydessä tulessaan silloin, kun hän näitä seutuja matkusti. Venäläiselle runoilijalle, jollei hän ole ahdasmielinen patriootti, on uljas Kaukaasia vuorikansain taisteluhistorioineen oikea inspiratsioonin luvattu maa. On ollut varsinkin ennen, jolloin ei venäläinen valtiokulttuuri siellä ollut saanut juuri jalansijaakaan. Nythän ei sillä tietysti voi olla yhtä paljon villiä viehätystä kuin satakunta vuotta sitten. Mutta tavalliselle matkailijalle, joka vain ei haaveksi kirjoittaa toista "Deemonia", sitä on vieläkin yllinkyllin.

Mahtava vuorisola pimenee pimenemistään, ja me yhä ajamme pitkin gruusilaistietä, joka nousemistaan nousee, ollen jo yli neljätuhatta jalkaa merenpintaa korkeammalla. Koska on vaikeata ajaa juoksua, riennämme toverini kanssa edellepäin kävelemään ja saavutamme parven nuoria kirkassilmäisiä gruusilaistyttöjä, jotka käsikädessä laulaen kiiruhtavat samaan suuntaan… Tähtitaivas päällämme kirkastuu kirkastumistaan, omituisesti helähtelee laulu vuorten onkaloissa, mutta syvällä alhaalla pimeydessä porisee Térek kuin hornan kattila. Meistä on jo tämä juhlallista…

Pilkkopimeässä saavumme aulaan eli kaukaasialaiseen kylään, jonka tulet jo kaukaa salaperäisesti ovat vilkkuneet meitä vastaan. Tässä, Kasbekin, juurella olimme päättäneet viettää yömme, sillä kauvemmas ei kyytimiehemme mitenkään olisi uskaltanut lähteä, peljäten nähtävästi ryöväreitä. Syntyipä melua ja huutoa, kun ajoimme majatalon eteen: pimeästä hyppäsi eteemme olento solkaten huonolla venäjänkielellä ettei majatalossa ollut yhtään vapaata yösijaa, koska huomenna on suuri juhla ja paljon vieraita liikkeellä. Kohta hyppäsi pimeästä toinenkin olento, käänsi hevosemme turvasta takaisinpäin ja lyhdyllä valaisten johdatti meidät — piru sen tiesi, mihin se meidät nyt viepi! ajattelimme: suistaa ehkä suoraan alas jyrkänteeltä jokeen ja pitää hyvänään kapsäkkimme… Ei sentään jokeen suistanut, yhtäkkiä käännyttiin oikeaanpäin, lyhty alkoi vilistä ylöspäin ja kohta työnnyttiin sisään jostakin portista. Vimmattu koiran haukunta remahti vastaan, uteliaita olentoja kokoontui ympärillemme, hevoset tömistivät kavioillaan maata, ja me emme tienneet suuntiakaan, millaiseen paikkaan nyt oli jouduttu. Näin toverini ja venäläisen ylioppilaan juoksevan ylös korkeita puuportaita lyhdyn perässä ja katoovan sisään. Itse jäin pilkkopimeään pihalle ja luulinpa heidän rientäneen suoraan surman kitaan, koska viipyivät niin kauvan. Tietysti minulla oli toinen käsi kiinni puukon kahvassa että jos tässä niinkuin… Olinhan Kaukaasiassa, tikarin ja murhan jännittävässä valtakunnassa, vuorelaisten keskessä. Mutta toverini tulivat elävinä takaisin selittäen että tässä mainiosti sopi yönsä viettää.

Niin asetuimme yöksi gruusialaiseen taloon. Turhaan puhuttelimme emäntää venäjänkielellä, eipä hän monta sanaa ymmärtänyt, se kaunokainen, hymyili vain ystävällisesti, killisteli koreasti kirkkailla silmillään ja näytteli meille vuoriston kullankimaltelevia kiviä, joita häneltä muistoksi ostelimme.

— — —

Aamulla kello 4, kun vielä oli pimeä, minä, joka makasin laattialla, ensimmäisenä heräsin. Katsahdin ulos ikkunasta, säpsähdin ja luulin näkeväni kummallista unta: korkealla ilmassa, hiljaisessa aamuyössä hohtaa, hohtaa ja väreilee jotakin ihmeellistä ruusunpunaista… Se kirkastuu kirkastumistaan, vaihtaa väriään ja jää hohtamaan häikäisevän valkoisena eteeni… siellä ylhäällä ilmassa, mutta alhaalla vuorilaaksossa vallitsee kylmä pimeys. Mitä se on? Mikä on tämä korkea ihanuus? Satumainen näky: Kasbekin ikilumen huippu, johon näkymättömän auringon säteet ensimmäisinä ovat singahtaneet! Siellä 16,546 jalan korkeudessa leikkii etelän hilpeä aamurusko lumiturkkisen lappalais-ukon kanssa kiistellen hänen kristalleistaan. Nykäsin toveriani jalasta: "Herran nimessä, sinä Hämeen mulli, nouse nopeasti Kasbekkia katsomaan!" Samassa heräsivät venäläisemmekin ja kaikin me nyt katsomaan äänettöminä korkeuteen, joka valkenemistaan valkeni. Oli se suurenmoisin luonnon näky, mitä elämässäni lienen nähnyt, ja sen kuva painui kuni jumalainen satu ijäksi mieleeni. Riensin ulos törmälle yhä katsoen tuohon paisuvaan pyhyyteen, ja minusta tuntui että tämä oli sitä, jota luonnon kielellä voi kutsua seisomiseksi kasvoista kasvoihin jumalan edessä… Harvojen matkustajain onnistuukaan nähdä Kasbekkia niin selkeänä ja pilvenkääreistä täydellisesti vapaana kuin me sen näimme 28 päivänä elokuuta 1902. Tuhannet turistit ovat käyneet Kasbekin juurella, näkemättä haamuakaan sen huipusta.

Harvinainen onni meitä muutenkin suosi tänä ihanana aamuna. Sattui nimittäin olemaan suuri gruusialainen juhlapäivä ja paljon kansaa kulki kiiveten ylös korkealle vuorelle. Tämän vuoren huipulla, joka on yksi hänen ylhäisyytensä Kasbekin etuvartioista, seisoo ikivanha gruusialainen kirkko. Mekin lähdimme toverini kanssa nousemaan ylös vuoripolkua ensin astuen siltaa Térekin yli ja sitten kulkien läpi gruusialaisen aulan, joka muureineen, solineen, kivestä ja savesta rakennettuine majoineen tekee linnoituksen vaikutuksen, sijaiten jo satoja jalkoja korkeammalle jokirannasta. Tovin aikaa saimme kiivetä ennenkuin vihdoinkin näimme auringon takanamme revähtävän irti vuoren harmaasta peitosta ja valaisevan rinnettä edessämme. Mikä raikas tunne rinnassa: varhaisena aamuna näin ponnistella tuhatkunta jalkaa taivasta kohti! Gruusialaiset kulkevat kauniissa kansallispuvuissaan pienissä ryhmissä edessämme ja takanamme, naiset tähti-otsaisina, miehet tikari vyöllä. Kasbek kimaltelee kuin suuri timanttimöhkäle ylhäällä päidemme päällä, alhaalla hämärässä syvyydessä sinertäen savuavat aulat ja kiemurtelee Térek-joki. Sellaista kirkkomatkaa ei liene monta koko maailmassa ja täytyypä pitää oikein huvittavan huimapäisenä sitä pappia, joka keksi rakennuttaa temppelin niin korkealle, sillä ei sinne heikkojalkaiset ikinä jaksa nousta ja tuhat ähkynkirousta pääsisi varmaankin meidän lihavan ja laiskan savolaispastorimme suusta, jos pitäisi mokomanlaisessa kirkossa saarnata ja palvella.

Mutta minulle on jäänyt suloinen muisto tästä kaukaasilaisesta kirkkoretkestä. Siellä vuoren rinteellä tapasin minä kivellä istumassa gruusialaisen neidon, jonka silmistä loisti samankaltainen puhdas hohto, jonka olin nähnyt aamulla anivarhain Kasbekin lumihuipulta. Kuinka mainiosti vuoriluonnon kauneus sointuikaan tämän immen ihanuuteen! Ihan sitä riemustuu, kun kohtaa tällaista sopusointua maailmassa. Ja kuitenkaan ei se ollut mikään satujen vuorinymfi, vaan tavallinen ihmislapsi, jota pelkäämättä saattoi puhutella…

Kun pääsimme kallion huipulle ja astuimme sisään kiviseen kirkko-aitaukseen, kohtasi meitä omituinen näky: puoli pihaa punersi täynnänsä suuria verilätäköitä ja sisälmyksiä, joukko miehiä touhusi teurastamassa lihavia oinaita, ja kirkon seinävierellä oli kiehumassa nuotiolla suuria lihapatoja. Saimme tietää että tämä oli vanhanaikuinen gruusialainen uhrijuhla, jonka puolipakanallisia menoja ei kristitty kirkkokaan ollut voinut hävittää. Siinä he häärivät puukot kourissa kuin kotonaan, kirkon sisältä kuuluva kuorolaulu ei heitä näyttänyt häiritsevän ja sivu-asiana tuntuivat kaikki pitävänkin siellä sisässä käymisen. Kirkon edustalla soitteli sokea kerjäläinen kummallista vanhanaikuista soittokonetta, säestäen sen säveliä värähtelevällä laulullaan — varmaan joku vanha vuoriballaadi. Toisella puolella kirkkoa, kallion reunalla, josta Kasbekin lumihuippu häikäisevän valkoisena silmään hohti, istui piirissä kymmenkunta gruusialaista partasuu-urosta: korkeat pörröiset lammaslakit päässä, torvirintaiset pansaripalttoot yllä, välkkyvät, pitkät tikarit vyöllään, ja hopeaisen viinimaljan kiertäessä kädestä käteen lauloivat he kuorossa jotain miehuullista laulua, lauloivat sitä hymyhuulin, loistavin silmin… Tässäpä nyt oli edessäni sellainen sankarikemujen kuva, jollaista nykyaikana nähdään vain teaattereissa ja oopperoissa. Mutta nähdä se kirkkaassa alppiluonnossa uljaan Kasbekin rinteellä — sepäs jotakin, joka ijäksi mieleen painuu! Pari tuntia me tätä gruusialaisten kansallisjuhlaa katselimme, kuuntelimme kallioilla ennenkuin lähdimme paluuretkelle. Se kävi nyt kovaa vauhtia, vaikka täytyy sanoa että laskeutuminen virstamääriä alas jyrkännettä on väsyttävämpää kuin ylöskiipeäminen. Tunnin perästä jo istuimme ajoneuvoissamme jatkaen matkaa pitkin Gruusian valtaväylää.

Tie kohosi kohoamistaan ja sitä myöten kuin se kohosi, syvenivät laaksot vierellä; Térekin porina rotkon pohjassa ei enää korviimme kantanut ja peloittavalta tuntui silmätä sinne alas. Yhtäkkiä säpsäytti meitä kova kaviojen töminä ja kolme ratsua syöksähti valkeassa pöly-pilvessä ohitsemme. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia että ehti nähdä heistä ainoastaan vilahduksen, kun jo olivat kaukana takanamme. Sen vain kerkesin huomata, että miehet istuivat ilman satulaa, painautuneina etunojoon ikäänkuin pidellen kiinni hevosen harjasta ja peräpakarat hytkyen ilmassa, silmät villissä loistossa; mustaverisessä päässä liehui solmitun huivin tapainen päähine. Mitä väkeä ne olivat, sitä emme tietäneet, mutta kyytimiehemme vakuutti pyhästi että olivat ne vuorirosvoja, sangen vaarallisia vaeltajia. Jos rosvoja olivat, niin uljaitapa olivat, vuoriston ritareina heitä muistelen.

Niin tulimme Kobi-nimiseen majataloon, joka on kytketty kiinni paljaaseen kallioon, joimme pullon sikäläistä halpaa hapanviiniä, maistoimme väkevää vuorijuustoa ja taas lähdimme taipaleelle. Koska matka oli yhä hevoskululla suoritettavaa ylämäkeä, riensin minä edellepäin jalkaisin. Toiset jäivät istumaan viileälle jokirannalle, minkä läheisyydessä olimme keksineet kalliosta pulppuavan suihkun, jonka kristallinkirkas kivennäisaineita sisältävä vesi oli mainiointa seltteriä, mitä milloinkaan olen juonut.

On viehättävä tunne kulkea jalkaisin edeltäpäin, kun tietää että, jos väsyy tai laiskuu, pääsee hevoseen. Ja silloin juuri ei väsykkään. Olen jo pienestä koulupojasta alkaen ollut innokas edeltäpäinkävelijä hevosilla kuljettaessa Puolangan vaarojen ja Utajärven rämeiden yli; ja sama into syttyi minussa täällä Kaukaasiassakin. Lempo sinne jäi rattaille tärisemään sen rasvasilmäisen ryssän kanssa! ajattelin, ripeästi kiipeillen ylös oikaisevia polkuja, joita aina löytää tällaisilla vuoriston vinkkuraväärillä ajoteillä. "Jos luonnossa on jumala, niin paljon ihanampaa on sen kanssa haastella yksin, kenenkään häiritsemättä". Ja minä poljin hyräillen eteenpäin, outo viehätys rinnassa. Tulin tienmutkaan ja iloisesti säpsähdin: gruusialainen, ruskeasilmäinen nuorukainen istuen ammottavan äkkijyrkänteen reunalla, ihan reunalla hän istuu ja soittelee kansallissoitintaan "fanduraa". Minä häntä puhuttelemaan että: mikä sinä olet?

— Minä vain tässä soittelen lystikseni!

"No soitteleppa vain niin että Kasbek tanssii!"

Poika heläyttää ja nauraa, ja minäkin nauran ja Térek tuolla alhaalla tirskuu ilosta… Kas semmoisen soittajan minä tapasin taipaleellani, ja minä heitin hänet soittamaan taakseni ja jatkoin omaa matkaani. Ja minusta tuntui että minäkin tässä soittelin jollakin ihmeellisellä soittimella tai että olin itse tuollainen fanduura, jolla Kaukasus-titaani lystiksensä helisteli Baidarin rotkossa… Minä kiipesin kiipeämistäni, laaksot allani kovertuivat hornan syvyyksiksi, ilma kävi kylmäksi niin että vähän värisytti ohuessa kesäpuvussa, sydän löi kiihkeästi… ja minä astelin nyt 8,500 jalan korkeudessa. Minä näin pilviä alempana itseäni, pilviä, jotka kuni valkoiset aaveet istuskelivat vuorten rinteillä, hattaroita, joihin aurinko paistoi, ja jotka kuni kultaharsoiset immet keveästi tanssivat piiriä vuorten kärkien ympäri. Tämä oli todellisuus eikä mikään unelma! Minä näin puolivillejä osetiineja etäänpänä vuoren huipulla suuren ristin ympärillä viettämässä kansallista uhrijuhlaa, syvän rotkon toisella puolella näin kaukoputkella naisolentoja laskeutumassa alas vaarallista polkua. Mihin "helvettiin" ne menivät? — ja "taivaastako" ne tulivat? Tapasin sitten tienvieressä vuorilaitumella tikarivöisen paimenukon tuhansien rasvahäntäisten lammasten sekä sarvipäisten oinasten ja vuohten keskellä, koetin puhutella ukkoa, mutta hän ei ymmärtänyt yhtä ainoata sanaa venättä — ja sekös tuntui minusta, suomalaisesta, hauskalta ja luonnolliselta ettei hän tätä kieltä ymmärtänyt! Suuret, valkoiset paimenkoirat ryntäsivät uhkaavasti minua kohti, mutta asettuivat silmänräpäyksessä, kun heidän isäntänsä pidätti ne jollakin merkinannolla.

Ja niin kuljin minä Kaukasuksen korkeimman harjan yli — "per inhospitalem Caucasum" kuten Horatius on laulanut —, nähden ympärilläni mahtavan jylhiä kallioita, lumirintaisia tuntureita, ja huudahdellen itsekseni "eläköön"-huutoja tälle kaksoiskotkan anastamalle saaliille. Vähitellen alkoi maa allani vaipua, tien rinne luistaa myötäiseen suuntaan: kuljin jonkun yksinäisen vuorimajan ohitse, josta lapsiliuta nauraen ja ilakoiden pelmahti jälkeeni, yksi tyttönen huusi hurjasti jotakin vieraalla kielellä vaatien minua seisottumaan, mutta aina kun pysähdyin, pysähtyi hänkin ja pakeni nauraen. Nämätkin ilmiöt siellä ylhäällä tuntureilla tuntuivat niin satumaisilta. Äärettömän ihana, suuremmoinen oli se näky-ala, joka taas levisi eteeni, minun on mahdoton sitä sanoilla kuvailla! Vuoret ja pilvet, laaksot ja aulat hohtivat ihan sinisinä, rotkon syvyys jalkaini alla ammotti kerrassaan hirvittävänä! Yksi askel vain syrjään — ja mies olisi manalan kattilassa. Tie kulkee näet monessa paikassa aivan äkkijyrkänteen reunaa, ja siunatkoon itseänsä se, joka pimeän tullen tässä ajaa toista vastaan. Niin koiduin Gudauriin, käveltyäni kuusitoista virstaa; samalla saapuivat toisetkin hevosilla ja minun täytyi istuutua lineikkaan. Mutta en siinä kauankaan malttanut istua ennenkuin taas hyppäsin toverini kanssa edellepäin kävelemään, koska tyhmä kyytimiehemme (venäläinen) ei suostunut ajamaan alamäkeä kiivaammin kuin ylämäkeäkään, ja koska jalkamies saattoi oijustaa virstamääriä. Tämä taival Gudaurista Mletiin onkin siitä omituinen että tie sinne, hirveän jyrkkyyden tähden, alituisesti kiemurtelee tasaisissa vinkkuroissa, niin että kun sitä on 18 virstaa, linnuntietä karttuu ainoastaan 7. Näiden seitsemän virstan välillä laskeutuu tunturi enemmän kuin 2,000 jalkaa ja sentähden kiertotietä, joka niin viekkaasti vapauttaa sekä ylöspäin- että alaspäin kulkijan pahemmasta rasituksesta, pidetäänkin oikeana insinööritaiteen ihmeenä. Mutta me toverini kanssa emme tästä taiteesta paljonkaan välittäneet, vaan koetimme pysyä "linnuntiellä" tehden rohkeita lyhennyksiä ja laskien mäkeä sillä kelkalla, joka meillä jokaisella aina on mukanamme. Ilta oli äkkiä ruvennut pimenemään, niin että oli toisinaan hirvittävää liukua alas äkkijyrkänteitä kohti tuntematonta syvyyttä — yksi varomaton liikahdus vain ja olisi auttamattomasti vyörynyt rotkon pohjassa pauhaavaan Aragva-virtaan. Hämäläinen toverini oli koko mestari pyllyämään näitä alamäkiä, mutta ylämäessä ei se, kepuli, minulle koskaan piisaa. Hevosväkemme oli jäänyt kauvas jälkeemme. Kun kuljimme kylän läpi, näimme eräällä mäkitörmällä hauskan näyn: kymmenkunta lasta, poikia ja tyttöjä, huvitteli itseään iltapimeässä tyrkkimällä toisiaan suinpäin alas jyrkkää törmää; siinä oli tavallinen leikki kaukana, mutta se oli niin aito kaukaasialaista ja sopi niin somasti yhteen Gruusian vuoriluonnon kanssa! Mletin hotellissa vietimme toisen yömme. Aamulla taas taipaleelle.

Ja taas seisovat vuoret kuni suuret jumalat ympärillämme, Aragva-joki lirisee vierellämme levenemistään leveten, laakso vihertelee kauniisti, tie suistuu yhä muutamia tuhansia jalkoja alemmas, ilma hivelee jo lämpimästi kasvoja, Ananurin ja Passanurin seuduilla kohtaa silmä laaksorinteillä jo uhkeita etelämaisia metsänpuita: pyökkejä, plataaneja, akaasioita ja muuriviheriä-köynnöksiä. Gruusialaisen sotilastien luonto muuttuu nyt muuttumistaan, korkeat vuoret vähitellen väistyvät, yhä laskemme alemma ja alemma ja kuljemme läpi viljavien laaksojen. Usein kohtaamme matkustavia gruusialaisia miehiä ja naisia hevosten seljässä, kaikki kaukaasilaisissa kansallispuvuissansa: miehet tikari vyöllä, karvalakki päässä, kaukaasialainen karva-viitta (burkka) satulaan käärittynä, naiset kullankirjavissa päähineissä ja heleissä vaatteissa. Toisinaan kohtaa koko perheen ratsain: isä istuu pikkutytön, äiti pikkupojan kanssa, tai näkee morsiamen ja sulhon suloisen uljaasti samassa satulassa. Ylipäänsä ovat gruusialaiset kaunista, tervettä väkeä ja tekevät siveän vaikutuksen syrjästä katsojaan. Se ei ole heidän syynsä, että georgialaisia neitseitä muinen ostettiin Turkin sulttaanin haaremiin.

Kylien läpi ajettaessa saa matkustaja usein jälkeensä liudan hilpeitä poikia, jotka huutaen ja temppuja tehden läähättäen juoksevat pitkän matkaa hevosten perässä, kiiluvin silmin vaatien matkustajan viskaamaan heille rahaa. Monet näistä pienistä resuritareista ovat sangen kauniita, niin että on nautinto heitä katsella.

Kolmannen yön vietimme Tsilkan-nimisessä kylässä, maaten mukavasti ylhäällä suuressa salissa, jonka balkongilta, läpi seiniä kiemurtelevien viiniköynnösten ja yli rehevien hedelmätarhojen, tarjoutuu näkyala Karttaliinan ruusulaaksoon. Mutta mitäpä näistä: sen jälkeen kuin mahtavat vuoret ovat tieltämme väistyneet, ei matka minua paljon viehätä. Tuohan on niin tavallista! tuntuu minusta. Se päivä jona näin Kasbekin lumihuipun, Baidarin vuorirotkon, gruusialaisen kaunottaren — se päivä oli ollut Kaukaasiamatkani helmi ja sitä en ikinä unhoita!… Se mikä nyt seurasi, oli liian arkipäiväistä.

— — Tiflisiä lähestyessä vyöryi yhä tiheämmin vastaan jonottain julman suuria puhvelihärkiä kuormavankkureineen, pitkäkorvaisia, vienosilmäisiä aaseja ratsuineen ja säälittävine taakkoineen sekä yhä uusia gruusialais-matkueita hevosineen. Eräässä paikassa näimme kynnettävän peltoa isolla auralla, jonka eteen oli valjastettu — 16 puhvelihärkää. Arvattavasti on maaperä täällä tavattoman kovaa, koskapa mokoma voima tarvitaan sen muokkaamiseen.

On lauantaipäivä kun saavuimme Tiflisiin, tuohon kansalliskirjavuudestaan ja ilmakuumuudestaan kuuluisaan Kaukaasian pääkaupunkiin. Melkein ensimmäisiä näkyjä, mikä kohtaa meitä jyrisevillä kaduilla, on eräs itäisen maan mies, joka häpeämättä tallustelee — hameessa. Eivätkä turkkilaisten roimahousutkaan paljon kapeampia olleet. Iloisesti hyräillen kulkevat, minulle jo Kaspian meren rannalta tutut, persialaiset pitkin katuja, kantaen hedelmiä kairalakkinsa päällä. Katuseinät vilisevät täynnänsä gruusian- ja armeeniankielisiä kylttejä — tuntee todellakin tulleensa Euroopan ja Aasian rajoille. Me ajamme toverini kanssa komeaan Orient-hotelliin, komeimman prospektin varrella, kellahdamme hiestyneinä ja väsyneinä sen siisteille vuoteille ja vaivumme hyvin ansaittuun uneen.

Mutta illantullen, ukkosen jyristessä, salamain leimutessa pimenneillä kaduilla, ajoimme kaksivaljakolla pulskasti itämaiseen saunaan…

Itämaisessa saunassa Tiflisissä.

— — — Minä luulin että nyt, nyt… että nyt se hirtehinen persialainen saunottaja tappaa minun siivon hämäläisen toverini! Se perkele oli näet hypännyt suoraan hänen punaiseen niskaansa ja piteli poikaparkaa aivan kuin ruuvipenkissä…

Minulta pääsi kauhunhuuto, joka kamalasti kajahteli korkeassa kiviholvissa.

Älä tapa! Älä tapa!

Mutta se alaston perkele rutisteli häntä hirvittävästi kynsissään, lykkäsi ja leipoi hänen rusahtelevaa selkärankaansa ja, niinkuin minusta näytti, meinasi ratsastaa hänellä kuin paholainen luudanvarrella kyöpelin kekkereihin…

Itse istuin alhaalla porisevassa, lämpimässä rikkivesi-lähteessä ja näin kaiken tämän seremoonian ylhäällä.

Turhaan minä huusin: "säästä hänen sieluparkaansa!" — tuo alaston pentele nauraa irvisteli vain vasten naamaani ja yhä lykkäsi toverini selkää ja rytkytti, rytkytti…

Sitten jäivät he hetkeksi molemmat liikkumattomiksi ja minä näin että paljas paholainen istua kyykötti sorkkineen koko painollaan toverini niskassa, voitonriemuisesti siristäen silmiään päin minuun.

Silloin minä luulin että nyt on toverini loppuunkuollut ja rupesin siinä porisevassa kattilassa veisaamaan "Integer vitæ…"

Samalla kuului syvä ähkäys ja koko hämärä holvi huokasi raskaasti säestäen.

Jumalan kiitos! päätin minä. Hänessä on vielä elämän kipinä jäljellä.

— Oletko vielä elossa Esaiias? huusin suuresti ilostuneena

Mutta minun oli mahdoton kuulla mitä vastattiin, sillä kiviseinien kaiku sotki lyhyimmätkin äänet yhdeksi ainoaksi kumeaksi mylvinäksi. Koko holvi tuntui olevan täynnänsä hornanhenkiä, jotka lauloivat kuorossa ylhäällä laessa…

Toivon ja pelon vaiheilla nousin ylös porisevasta, väkevänlemuavasta rikkivesialtaasta, ja koska katsahdin sinnepäin, jossa olin nähnyt tuon kammottavan piinapenkkinäytelmän, huomasin toverini pyllyilevän ylt'yleensä valkoisessa vaahdossa, jolla persialainen häntä armottomasti voiteli.

"Nyt se rasvaa hänet helvetin koneöljyllä ja sitten se syö hänet!" ajattelin minä ja harppasin jännityksissä luo, katsoakseni totuutta oikein likeltä. Silloin käänsi Esaiias minuun saippuasta kiiltävän naamansa ja sanoi rauhallisesti naurahtaen:

— Vai tämä se nyt on sitä aasialaista hierontaa! —

Samassa karkasi alaston perkele minunkin kimppuuni, hyppäsi sorkkineen suoraan niskaani ja alkoi armottomasti nytkyttää, rytkyttää…

Tiflis, 1 p. syyskuuta.

Kuumuus, joka Tiflisissä toisinaan nousee aina 60 asteeseen Celsiusta, ei tähän aikaan kesästä enää ole niin rasittava pohjoismaalaisellekaan. Olla saattaa, kävellä saattaa, jos kohta keskipäivän aikaan tekisi mieli kulkea kadulla paitasillaan. Kolmessa päivässä ehtii hyvin katsella kaupungin merkillisyydet, jos ei vain matkailija satu olemaan tuollainen intohimoinen merkillisyyksien katselija, joka on huvitettu jokaisesta paikasta, missä vain on jotakin tapahtunut muinaisuudessa, olkoon se sitten kuinka tuhmaa tai surkeaa tahansa. Tai ei edes tarvitse olla mitään tapahtunutkaan: kunhan vain sanotaan jotakin tapahtuneen, niin niitä on matkailijoita, jotka ikäänkuin vainukoirat sen paikan nuuskivat ja haistelevat ja pitävät sen sangen merkillisenä, vieläpä nuolaisevat maata siinä paikassa, jos siinä nimittäin maata sattuu olemaan, vaan jos sattuu olemaan jotain likaisempaa, niin lipaisevat sitä likaista kielellään, myös kuni koirat ja tekevät ristinmerkin — jota tosin ei koira tee muuten kuin hännällään. Minä en, jumalankiitos, kuulu mokomanlaisiin matkailijoihin ja olen hyvin välinpitämätön sellaisesta historiallisesta paikasta, johon on pystytetty esimerkiksi kirjoitus, että "Juuri tässä paikassa hipaisi turkkilaisen kiväärin kuula mainion kenraalimme, isänmaallisen murhamiehemme vasenta korvaa" — vielä vähemmin tekee minun mieleni kirkkoihin, joissa näytetään jotain rumaa vaskista pyhimyksen kuvaa ja sanotaan että tuo kuva muka on pudota rämähtänyt alas suoraan taivaasta ja pelastanut ruttotaudista puoli maailmaa!

Niin, en ole tällaisten merkillisyyksien katselija eikä ole minun toveriinkaan sellainen, vaikka onkin minua paljon kirkollisempi ja historiallisempi. Sentähden emme me Tiflisissäkään ole viitsineet tutkistella "Siionin kirkkoja" tai muita semmoisia ja olkoon se minulle anteeksi annettu että kauniina sunnuntai-aamuna kiipesin vuorelle gruusialaisen "Pyhän Daavidin temppelin" pihalle kaupungin näky-alaa katsomaan ja siellä samalla keksin luolassa Gribojédowin haudan, jonka patsaaseen oli piirretty: "Tässä lepää runoilija Gribojédow, syntynyt 1795. Tapettu vuonna 1829" — sana "tapettu", kun on kysymys aatteen taistelijoista, tekee paljon kunnioitettavamman vaikutelman matkailijaan kuin muistotaulu sotasankarin vasemmasta korvasta.

Tosinhan me vielä olemme käyneet täällä jossakin museossakin ja kuunnelleet musiikkia Mustaidin suuressa puistossa tai kävelleet Botaanisen puutarhan puolitroopillisessa luonnossa, mutta kaikki tämä ei vielä kuulu siihen, mikä pohjoismaista matkailijaa Tiflisissä huvittaa. Täytyy välttämättä käydä niin kutsutussa Armeenialaisossa basaarissa.

Siellä tuntee todellakin olevansa "Aasian rajalla". Jo kadutkin ovat aito-aasialaiset, ahtaat, koukerot, ja ainoastaan niiden likaisuus on sukua venäläisyydelle — sillä eroituksella kuitenkin että kun Venäjällä rapakossa näkee rehkimässä joko porsaan tai juopuneen, niin täällä tuollaiset eurooppalaiset ilmiöt ovat vieraita ja liassa lätistelee siivo aasintamma tai ikeenalainen hirmu-härkä.

Ei täällä lännen eurooppalaiset vielä paljon ole jalansijaa saaneet. Armeenialaiset suutarit ja parturit, gruusialaiset lakki- ja korukauppiaat, persialaiset mattopohatat ja hedelmäin myyjät, tsherkessiläiset asemestarit ja tikarisepät, mingrelit, guurit, kudrit, abhastsit ja muut — ne ne ovat näiden katujen itsevaltiaita herroja. Ja kyllä ne sen tuntuvat tietävänkin, ei siinä vain kursailla näyttämästä ammattisalaisuuksiaan kaikille ohikulkeville: jos tiflisiläinen suutarimestari on filosoofisesti innostunut saappaantekoon, niin tekee hän sen saamari-soikoon vaikka keskellä katua niin että piikit vain lentelevät ja vasara paukahtelee!

Hei! Mikä huuto ja hälinä siellä nousee, jos sinut muukalaiseksi tunnetaan. Kaikki rientävät kilvan tavaroitaan tyrkyttämään, muutamat osaavat mestarillisesti pelkillä käsien liikkeillä ja silmäniskuilla houkutella sinut kauppaansa, monet juoksevat perässä pitkän matkaa ja huutavat vimmatusti esimerkiksi että saat hopeahelaisen tikarin ainoastaan kymmenestä ruplasta. Siellä on vaarallista kulkea, jos on herkkä joutumaan kiusaukseen jokaisen korean kapineen suhteen, mitä tyrkytetään — ja niitähän siellä on runsaasti. Täytyy olla lujasti edeltäpäin päättänyt, että ostan basaarista esim. kaukaasialaisen karvaviitan enkä mitään muuta — ja kuitenkin ne veijarit saavat sinut houkutelluksi ostamaan lisäksi kaikellaista muuta kaunista, mikä rumasti rutistaa matkakukkaroasi. Mutta hauska vain siellä on kulkea ja kaikkea sitä kirjavuutta katsella. Muistan eräänkin persialaisen vanhuksen, joka väkistenkin vei meidät sisään aarteitansa ihailemaan, taluttaen minua käsipuolesta ja ystävällisesti taputellen olalle. "Mutta emmehän me mitään teiltä osta!" väitin minä nauraen. "Ei tarvitsekkaan — kunhan vain tulette katsomaan!": sopersi ukko huonolla venäjän kielellä. Ja "kiusaaja" näytti meille koko valtakuntansa komeudet, levittäen eteemme mitä loistavimpia persialaisia verhoja ja mattoja, sanoen: "nämät kaikki annan minä teille, jos…" Toverini oli saada aivohalvauksen, kun kysyttyään muutamankin maton hintaa, kuuli korvissansa: "150 ruplaa!" Ja hän läksi juoksujalassa sieltä ulos eikä rauhoittunut ennenkuin oli käyty kefiiriä juomassa. Kai oli hän, maisteri-riepu, vähän uneksinut tulevasta rehtorikodistaan Porvoossa. — — "Ai kuinka kaunis matto herra rehtorilla on!" huudahtaisi joku porvoolainen matammi. "Mistä herra rehtori sen on ostanut?" — Hömm! rykäiseisi hän mahtavasti. "Minä tulin sen ostaneeksi matkoillani Aasian rajoilla." — "Jassoo, onkos herra rehtori niin kauk…" Sataviisikymmentä! Silloin se juuri pamahtikin korvissa tuo hävytön hinta ja tulevan pedagoogin ihana unelma katkesi keskeltä poikki.

Borshòm, 2 p. syysk.

Tämä on luonnonihana kaukaasialainen kylpypaikka haararadan varrella Tiflisin ja Batumin välillä. Sellaista vuoripuron vesiputousta kuin täällä, en ole ikinä missään nähnyt. Puro syöksee alas aivan kuin taivaasta. Uhkeasti kohoavat vuoret molemmin puolin laaksoa, joka kasvaa komeita puita. Täällä ei mahda keskikesälläkään olla liian kuuma. Kylpyvieraita ei näytä olevan erittäin runsaasti — niiden keimailupääpaikka kun on Pjatigorsk, jossa emme viitsineet käydä, vaikka sitä kaikki meille suosittelivat. Tämä kylpypaikka sitävastoin on kodikkaampi, maalaisempi ja sentähden poikkesimme tänne puoleksi päivää. Täällä olisi hauska tehdä ratsastusretkiä pitkin rotkon pohjaa ja vuorten rinteitä. Olen jo ostanut itselleni hopeanvälkkyvän ratsupiiskan…

— — Tietysti monet kuuluisat paikat ovat meiltä jääneet käymättä eikä näin lyhytaikaisella matkalla ehdi kuin pinnaltasivellen tutustua Kaukaasian kirjavaan elämään. (Kuten tunnettu puhutaan tässä maassa noin sadalla eri kielellä). Toverini olisi halunnut käydä Bakun palavilla naftalähteillä tulenpalvelijoita katsomassa — se on eräs ikivanha uskon lahko; minun taas olisi tehnyt mieli käydä täällä elävien duhoboorien ja molokaanien luona — mutta kukkaromme kehoittaa pysymään vain valtaväylillä.

Yöjunassa Kaukaasiassa.

Pilkkopimeä yö… Juna kiitää jyristen vuorten rotkoja. Huonosti valaistut vaunut ovat täpötäynnä makaavia matkustajia, ainoastaan joukko alkuasukkaita istuu valvoen, pitäen villiä rähinää ja puhuen kiivaasti omalla oudolla kielellään. He ovat todella vähän peloittavat tulisine silmineen, tsherkessipalttoineen, pitkine tikareineen. Vielähän nykyaikanakin tapahtuu murhia ja ryöväyksiä kaukaasialaisilla rautateillä… Täytyy siis olla varuillaan. Nukahdan unenhorroksiin, käsi puukon kahvassa — — — Aamulla yhtäkkiä kavahdan seisoalleni ja huomaan kauhukseni että toverini, jonka iltayöllä olin selvästi nähnyt laittautuvan nukkumaan ylälaverille, on kadonnut! Sija on typötyhjä, vaunun ikkuna vieressä auki — villit kaukaasialaiset poissa. Mitä tämä merkitsee? Mihin on toverini hävinnyt? Onko hän pudonnut alas ikkunasta vai… onko hän sysätty siitä ulos — ja rahat taskusta kiskaistu? Se ei olisi mahdotonta yön hiljaisuudessa…

Totisesti on hän poissa! En tapaa häntä siivoushuoneestakaan, en löydä häntä lähimmältä sohvalta…

Esaiias? missä olet Esaiias? Hyvä jumala, näinkö nyt todella kävi!… Konduktööri kulkee läpi korridoorin, lyhty kädessä; näytän hänellekkin tyhjää makuusijaa katon rajassa ja selitän että toverini on kadonnut. Todentotta! Hänkin sanoo muistavansa että tässä makasi valkeatukkainen mies, jolla oli samallainen piletti kuin minulla. Hänkin säpsähtää, ihmettelee, huitasee kämmentään ja — menee kiireesti pois. Minä jään yksin ympärillä kuorsaavien joukkoon.

No niin, minkäpäs tehdylle tekee? Toverini on sysätty ulos yön pimeyteen ja sillä hyvä. Tuhmasti muuten tehty, sillä hänellä oli vähemmän kultarahoja mukanaan kuin minulla. Semmoista siitä seuraa, kun ei kanna vyöllään suomalaista puukkoa! Perhana sentään! Se oli siinä suhteessa semmoinen jukupää lammas se minun toverini. Mutta — "de mortuis nihil nisi bene" — ei vainajasta pahaa. Ei yhtään… Integer vitae — hm… ne surmasivat hänet sittenkin, sittenkin, vaikka hän pääsi elävänä saunapirun kynsistä Tiflisissä. Niin se on: "jota Jupiter vihaa, hänestä se aikoi tehdä pedagoogin". Voi veljeni! Missähän hiiden rotkossa nyt sinun vaalenneet luusi lepäävät? Se oli siivo mies se Esaiias-maisteri — viisas ja filosoofinen — vaikkei se ollut oikein maisterin näköinen…

Kuinka voi laskea leikkiä toverinsa kuolemasta? Niin, kuinka voi?… sitä minä itsekkin ihmettelen. Esaiias! Hoi Esaiias! — Ei vastausta — totisesti on hän kadonnut.

Juna jyskyy ja heiluu. Toverini makuusija on yhä tyhjä, yhä tyhjä… Jännityksissä odotan aamun valkenemista… Kun aurinko vihdoin nousee, löydän hänet kaukaa eräästä pimeästä nurkasta — nyljettynä, skalpeerattuna, niinkuin minusta ensin näyttää, mutta kohta nousee hän ylös haukotellen ja silmiään hieroen ja selittää että oli vahvasti peljännyt putoavansa alas laverilta ja siksi yöllä muuttanut makuusijansa vapaaksitulleelle sohvalle. Peevelin junkkari!

Minä olen hänelle tietysti vähän suutuksissani siitä että hän näin on minua ja konduktööriä suotta säikäyttänyt.

Batum, 3 p. syysk., varh. aam.

Kaupungista kaupunkiin, satamasta satamaan, hotellista toiseen — ja näin jo kolmatta viikkoa yhteen kyytiin siitä kun Suomesta lähdin. Kolme merta jo nähnyt, jättiläisvirrassa vierinyt, jättiläisvuorilla kiipeillyt… Milloin Volgalla kuumana kuutamoyönä, milloin viileällä Kaukasus-tunturilla aamuruskon ihmeellisessä hohteessa, tuonoin kaulaa myöten Kaspian lämpöisissä laineissa — tänään jo alastonna Mustanmeren armaissa aalloissa. Eilen ei kaukana Araratilta — tänään ainoastaan 30 virstan päässä Aasian-Turkin rajasta. Petrovskissa kiilloitti kenkäni persialainen, Wladikawkasissa karkasi niiden kimppuun punapää turkkilainen, Tiflisissä suutaroi niitä ruskeasilmäinen gruusialainen ja täällä Batumissa hankailevat niitä pölystä kreikkalaispojat. Kuka olisi uskonut että Kiannan papin pojasta tuli sellainen Jerusalemin-suutari? Apropos — pyhistä paikoista. Eilen lähetin mainitun Araratin kuvakortin veljelleni, joka on nuori pappismies ja kirjoitin siihen seuraavan tekstin: "Rakas veli! Tässä lähetän sinulle kuvan siitä testamentin vuoresta, jolle ukko Nooan arkki muinaisuudessa takertui. Minä puolestani en voi ymmärtää, missä setä Nooan silmät silloin olivat, koska hän laivansa tälle karille laski, joka on 16,918 jalkaa korkea! Kovasti epäilen että pyhä setä-vainaja oli hiukan hutikassa jo ennen kuin hän testamentin mukaan viinipuita istutti. — Mitä muuten mainitun paikan muistoihin tulee, ei arkista liene löydetty siruakaan, mutta Tiflisissä olen minä nähnyt kummallisia, pässistä nyljettyjä nahkasäkkejä, jotka ehkä ovat juuri niitä setä N—n viinileilejä. Vahinko ettes itse ole täällä kaikkea sitä tutkimassa. Olisi tekaistu polkupyöräretki yhdessä tälle vuorelle tai ratsastettu sinne tämän maan elukoilla: sinä esimerkiksi kaksikyttyräisellä kameelilla — kuvaillen hengessäsi Aabrahamin aikoja ja Eleaasarin Rebekka-retkeä — minä taas aasin tammalla… Toivon ettei veljeni pahastu tästä viattomasta pilasta".

Batum, meren rannalla 8. p.

Oi terve sinä tuttu Mustameri, jonka taurilaiset rannat vuosi takaperin taakseni heitin, luullen silloin etten ikinä sinua enää näkisi! Yhtä pehmoisen sinervänä vipajat edessäni hopeanhohtavien vuortesi välissä, yhtä ihanasti sivelee silmääni ulappasi hienot värivälkkeet. Ja yhtä suloista on taas keinua untuvaisissa aalloissasi ja katsella äärettömällä lakeudellasi liihoittelevia valkopurjeita, muistellen mielessänsä Troijan sodan taruja ja näitäkin vesiä harhailevaa Odyssesta. Sinä olet kauniimpi kuin Kaspia ja monin verroin iloisempi kuin Itämeri, se mun pohjoisen kotimaani kylmä huuhtelija…

Näin juhlallisesti tervehdän minä mielessäni mainittua merta, kävellessäni toverieni seurassa — meihin on näet liittynyt eräs kohtelias venäläinen ylioppilas — pitkin Batumin mailmanmainiota rantabulevaardia, joka virstan pituudelta kasvaa laakereita, oleandereita, magnolioita, palmuja ja muita etelän ylimyksellisiä puita. Olemme juuri käyneet uimassa ja sentähden virkeällä mielellä. Turhaan ne tätä Batumia soimaavat malarian pesäpaikaksi. Lie ennen ollut, mutta nykyään on tehty kuivaustöitä soilla. Sanovat täällä satelevan runsaasti — eipähän meille sada — on mitä ihanin pouta, tuuleskelevan sanovat myös niin tuimasti että puut bulevaardilla torikalloineen kaatuilevat eikä kukaan uskalla silloin mennä rantaan — mutta mepäs emme tästä kaikesta mitään tiedä, meitä suosii mitä mainioin sää. Katselemme rauhassa kasvitieteellisen puutarhan ja siirrymme iltahämärissä "Itämaiseen basaariin".

Siellä kohtaa meitä sama värien kirjavuus ja kansallisuuksien vilinä kuin Tiflisissäkin. Venäläisistä ei täällä tunne hajuakaan. — Kaukaasian vuorelaisen tulinen silmä sekä välkkyvä tikari hohtaa täällä kadunkulkijaa vastaan, oudot kielet sorahtelevat korvissa. Armeenian- ja gruusiankielet Kaukaasiassa ovat edustetut yksin hotellien käymälöissäkin. Katukylteissä tapaa usein suosituksen "aasialainen mestari". Turkkilaisia puukkoja katsellessamme käy selville että myyjä on kreikkalainen. Pedagoogi-toverini alkaa heti skandeerata hänelle Iliaadia — ja kas ihmettä: myöjä rupee samaan vauhtiin jatkamaan Homeroksen runoa! Minä seison ja ihmettelen näitä klassikoita. Ilmi käy että myöjä on ollut Trapezuntin kimnaasiossa, mutta hänen veljensä, uuskreikkalainen, joka seisoo vieressä, ei ymmärrä sanaakaan vanhasta sankarikielestä. Sitten kysäsee toverini oppineelta veljeltä: tietääkö hän, missä Suomenmaa on? "Kyllä", vastaa tämä, "sehän on siellä — Ameriikassa päin". Sitten menemme toiseen myömälään ja minä rupean hieromaan kauppaa turkkilaisesta puserosta. Se herättää yleistä ihmettelyä ja naurua: "mitä herra sillä tekee?" Sitten kuljemme sivu muhamettilaisen rukoushuoneen, jossa Allahin palvelus juuri on alkanut, ja astumme sisään turkkilaiseen kahvilaan. Täälläkös iloista on ja mokka kuinka makeaa. Seinillä turkkilaisia kukkaismaalauksia, kirjoituksia ja puolikuun kuvia. Ja tavattoman kaunis-nuori turkkilainen istuu sohvalla — nähtävästi työmies, mutta harvinaisen kaunis hän vain on. Samassa kuuluu tiukun helinä kadulta ja mies, täysinäinen nahkasäkki seljässään kulkee ohitse. Se on täkäläinen veden myyjä. Olisi hauska tietää, onko suuri eroitus veden ja viinin hinnassa — viini näet maksaa vain kymmenkunnan kopeikkaa pullo.

4 p. syyskuuta.

Istun laakerein ja magnoliain siimeksessä edessäni tuo vihreänsinertävä ulappa ja lueskelen "Mustanmeren sanomia". Toverini matkusti tänä aamuna ylioppilaan kanssa Tshakvaan teepensaita ja kiinalaisia katsomaan. Minun asiani on sillä aikaa hankkia piletit laivaan, joka lähtee tulevana yönä. Me matkustamme täältä Krimmiin.

Kello 12 yöllä.

Olemme laivassa, joka kahden tunnin perästä lähtee. Taivas leimuaa, salamat välähyttelevät mahtavasti Mustaamerta, ukkonen jyrisee vuorilla, vettä sataa… Tällaisena yönä luovun Kaukaasian rannasta, luultavasti ijäkseni. Turkkilaisia punapäitä on kymmenittäin laivassa. Saa nyt nähdä, jaksanko taistella meritautia vastaan — matka on pitkä, kestää neljä yötä. Tällä hetkellä on meri jotenkin siivon näköinen. Menisinkö alas kajuttaan nukkumaan vai jäisinkö kannelle?… Venäläinen ylioppilas seuraa yhä meitä, hän ei halua meistä luopua "seuran vuoksi", poikkeaa mahdollisesti Uus-Athokseen, jonka kohdalle tullaan huomenna. Laiva on suuri ja komea, mutta sillä on taas epärunollinen nimi — "Suuriruhtinas Aleksei".

Merisairas

(Kuvaus Mustalta mereltä).

Alhaalla kajutassa, jonka lavereilla makasi parikymmentä matkustajaa, vallitsi tukahduttava kuumuus. Ilma oli ummehtunutta ja haisi hieltä, lialta ja muulta pahalta… Oli muutama tunti sivu sydänyön, ja laiva oli juuri lähtenyt liikkeelle Kaukaasian rannasta.

Yhtäkkiä kuului rytisevä alas-hyppäys joltakin laverilta, pari paljasta koipea vilahti yölampun valossa, ja pitkä herrasmies paitasillaan näkyi kiireesti loikkaavan yli laattian, käsi suulle painettuna.

Ou—uo—y—yökkk…!

Ja samalla tuntui jotakin purskahtavan ulos valtavalla voimalla. Herrasmies oli ruvennut puhumaan "engelskaa", jota kieltä ei muuten sanaakaan osannut.

Hän seisoi kumarruksissaan, kuolemankalpeana kasvoiltaan ja piteli vavisten kiini pesukaapista molemmilla käsillään.

"Se liikkuu kuitenkin!": mutisi hän kuten Galilei maapallon pyörimisestä ja katseli rukoilevin silmin ympärilleen, kuni apua etsien.

— Nyt se alkaa, änkytti hän toverilleen, joka oli herännyt ja kummastuksissaan siristi unisia silmiään päin häneen.

— Mikä niin? kysyi tämä mahallaan maaten.

— No se… ou—uo—y—yökkk… Enempää ei hän ehtinyt vastata eikä selitystä tarvittukaan.

Toveri katsoi kauhistuneena häneen, osaamatta mihinkään ryhtyä. Muutkin matkustajat olivat heräilleet, eräs herra hyppäsi alas ja lennätti jalomielisesti sairastuneen nenän alle ison pullon hajuvettä, neuvoen potilasta huuhtomaan sillä päänsä; muutamat pukivat kiireesti yllensä ja riensivät ylös kannelle peljäten itsellensä käyvän samoin, tai mahdollisesti päästäksensä näkemästä sitä surkeaa näytelmää, joka aina seuraa meritautia. Oli joukossa niitäkin, jotka ylenkatseellisesti nauroivat hänelle, joka paitasillaan siinä oksenteli alhaalla laattialla, oli myös niitä, jotka ähkäsivät harmistuneina, kääntyivät toiselle kyljelleen päin seinää ja nukahtivat kuorsaavaan uneen.

Potilas hoiperteli kuin juopunut paikoilleen ja romahti hervotoinna laverilleen. Hän oli äkisti käynyt niin heikoksi että oli kokonaan kykenemätön saamaan vaatteita päälleen ja lähtemään ylös laivan kannelle, jonne hän olisi tahtonut. "Jos mahdollista", niinkuin hän ajatteli, "vielä pelastuakseen"… Se oli myöhäistä nyt, merihirviö oli jo syvään iskenyt häneen kyntensä, hänen silmissään pyöri punaisia ja sinisiä renkaita, päätä kivisteli oudosti, korvissa suhisi, ja joka silmänräpäyksellä tuntui että ihan se tuo vatsa parka pulpahtaa suun kautta ulos…

Alussa koetti hän laskea leikkiä omasta tilastaan: "Pitääpä olla koko miehisen miehen, kun ei saa omia housuja jalkaansa!" mutta pahoinvoinnin kiihtyessä hän jo surkeasti vaikerteli mielessään: "Hyvä jumala, hyvä jumala, mitä olen minä tehnyt, että näin minua kuritat?"

Hän oli likomärkä hiestä. Hänen oli yhtä haavaa sekä kuuma että kylmä… Mitäs ulkonaisesta pahoinvoinnista? — senhän vielä olisi sietänyt, mutta kun tauti tulee yhdessä sisällisen kurjuuden tunnon kanssa, niin silloin se on vaikeasti kestettävä. Sen, joka nauraa meritautia, pitäisi itsensä se kokea. — Sitten ei ikinä nauraisi.

Ehkä monet muut kärsivät vähemmän kuin hän — hän kärsi paljon, sillä hänellä oli herkkä sielu ja kipeä veri. Hän, joka muutenkin oli salaisesti onneton elämässään, tunsi nyt itsensä repalehtavan koko onnettomuutensa syvyydessä. Koko eletty elämä alkoi vilistä hänen edessään, kaiken pahan, mitä hän oli tehnyt, tunnusti hän nyt vasta pahaksi. Kas semmoinen on ihminen, että kun taudin tuskat häntä kouristavat, hän nöyrtyy, jos ei ole peräti paatunut. Etenkin kaikki, mitä hän oli rikkonut omaa itseänsä vastaan, vaivasi nyt häntä julmasti. "Tämä on seuraus siitä, ainoastaan siitä", tunsi hän. "Se on luonnon laki, joka minua rankaisee. Minä olen tämänkin kidutuksen ansainnut, niin juuri — ansainnut…"

Mutta kun sairauden puuska hänet taas kaikessa iljetyksessään tempasi ja rautaiset vanteet tuntuivat kiristävän hänen päätänsä, niin että kaikki hänen järjessään pimeni, ja hän luuli viimeisen hetkensä tulleen sekä pyörtyi laverilleen, kysyi hän toinnuttuaan, kyynelten puristuessa ulos silmistä: "Olenko minä kuitenkaan tällaista helvettiä ansainnut?"

Ei kukaan hänelle vastannut, hän sai itse hautoa ja ratkaista omia kysymyksiään, joita tulvailemalla tulvaili hänen pakottavassa päässään. Laiva vain huojui hiljalleen, hiljalleen, mutta pirullisesti… ja aallot roiskahtelivat kohisten tiiviisti suljettuja kajutan ikkunoita vastaan.

— — —

Aamu oli aikoja valjennut ja matkustajat kadonneet makuusalista, kun potilas vihdoinkin tunsi sen verran voimaa itsessään että sai hätä-hätää vaatteet päällensä ja läksi horjuen ja vapisten kiipeämään ylös kannelle, pidellen kiinni kaidepuista. Sinne päästyään retkahti hän heti suoja-aitaa vasten — ja luuli katkeavansa ylenannatukseen. Veri syöksähti silmiin, pää tuntui lyijymöhkäleeltä, suu täyttyi karvaalla, kuumalla vedellä, ja sielua kirveli yhä kiihtyvä epätoivo…

"Tämmöinen raukka minä olen. Katsokaa koko maailma!" näyttivät ilmeet hänen silmissänsä puhuvan. Mitäpä siitä häpesi? Ihminen hän oli niinkuin nuo toisetkin, jotka kävelivät hänen ympärillään, meritaudista vapaina.

Toveri toimitti hänet makaamaan peräkannelle, sellaiselle penkille, jolla hän vähemmin häiritsi matkustajia, ja toi hänelle tyynyjä Ja peittoja.

— Sepä nyt oli ikävä että sinä sairastuit, taisi tämä vain sanoa, — koko matkahan nyt menee pilalle. Toinen ei mitään vastannut. Häntä harmitti oma surkeutensa. Toveri siirtyi neuvotoinna pois ja hän jäi yksikseen, seljälleen makaamaan, silmät tuijottaen ylös taivaan sineen…

Meri loiskui raikkaasti hänen molemmilla puolillaan. Sekin tuntui naureskelevan hänen heikkouttaan: "Kaikki ne sitten — kaikki ne sitten… lähtevät… merelle…" kohisivat aallot laivan laitaa vasten. Meren iva häntä enemmän hävetti kuin ihmisten irvistelyt, sillä luonnon elementit olivat aina olleet hänen ystäviänsä. Olihan hän satoja kertoja keinunut aalloilla omassa Pohjolassaan ja rakastanut myrskyä, tuntien itsensä hurjan terveeksi sen tansseissa… Mikä oli syynä siihen, että veden kehtoa-tuutiva emo nyt hänet masensi? Hän mietti sitä ja tuli siihen päätökseen että jos hän itse ottaisi osaa laivan kuljetukseen, niin olisi hän terve. Tällainen kulkeminen matkustavaisena suuressa laivassa, jota höyrykone lykkäsi, oli hänelle luonnotonta. Ja hän jupisi kirouksia näille ihmisten suurille keksinnöille… "En ikipäivinäni enää astu mihinkään höyrylaivaan, en semminkään Mustalla merellä!" päätteli hän. "Kierrän maitse vaikka tuhat peninkulmaa mieluummin kuin sata meritse suoraan!"

Niin tympeältä tuntui elämä hänen sielussaan.

Hänelle oli yhdentekevää, mitä seutuja laiva milloinkin kulki. Vaikka joku olisi hänelle huutanut korvaan: "Nouskaa katsomaan: Elbrusin lumihuippu hohtaa Kaukasuksella!" niin ei hän olisi päätään kääntänyt. Mitä ne häneen nyt kuuluivat luonnon kauneus ja muinaisuuden kaikki merkillisyydet! Hän ei niitä tarvinnut… ei tarvinnut.

Niin tuskitteli, hän koko päivän makaillen kannella, silloin tällöin hyökäten suoja-aitaa vasten tyhjentääkseen itsessään sen, mikä jo aikoja sitten oli tyhjä. Kaikellainen ruoka ja juoma iljetti häntä ajatellakkin, ja turhaan kävi neuvoton toveri häneltä kyselemässä, eikö hän mitään nauttisi. Ei pisaraakaan, ei muruakaan. Kerran pyysi hän toverinsa keitättämään jotakin lääkeruohoa, jota hänellä oli mukanaan tällaisen taudin varalta, mutta laivan bufetissa kieltäydyttiin jyrkästi yksityisestä tilauksesta. Se yhä enemmän katkeroitti potilaan mieltä. "Ihmiset ovat sydämmettömiä petoja!" päätti hän, kalmankalpeana kasvoiltaan. Jos hänessä olisi ollut voimaa, olisi hän käynyt lyömässä nyrkillään vasten hampaita sitä, joka sellaisen kiellon antoi. Hän olisi sen tehnyt pyhästä vihasta. Ja sitten olisi hän sanonut sille että tuollainen ihminen on jumalanpilkkaaja, kun ei pane rikkaa ristiin kipeän lähimmäisensä hyväksi…

Mutta oliko hän itse auttanut lähimmäistään? Hänen mieleensä muistui tapauksia, jolloin hän oli paennut sairaita, päästäkseen heitä auttamasta…

"Niin, semmoinen minä olen… En vähääkään parempi kuin muut!" täytyi hänen salaa itselleen tunnustaa. "Mutta tunnen minä usein sääliä, vaikka en ujoudesta sitä näytä".

Alakuloisena ja heikkona katseli hän pitkin meren aaltoja. Toisinaan valtasi hänet sellainen tympeys että hänen teki mieli hypätä sinne alas… "Minä en tahdo kärsiä enempää!" Itserakkauden vai vastuunalaisuudenko tunto hänet siitä esti? Vai toivoko että tästä vielä oli paraneva? Vai mailman tuomioko, että olisi pidetty pikkumaisena meritaudin tuskien tähden lopettaa päivänsä?… Ei hän itsekään tiennyt. Järki vakuutti hänelle, että hänen olemassa-olemisensa oli mitätön ja että olisi parempi ettei sellaisia olisi maailmassa kuin hän, mutta tunne ja mielikuvitus hellivät tätä omaa olemassaoloa. Liikutuksen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, kun hän muisti ne valitut, jalot naiset, jotka hänelle olivat hellyyttä osoittaneet. "Oi jospa yksi heistä istuisi nyt tässä hänen vierellään! Hän saisi elämänsä voiman heti, ihan heti, jos saisi tuntea tuon puhtaan sulouden likellään!"

— Onko herra kipeä? säpsäytti hänet samalla karkea ääni ja kapteeni seisoi kookkaana hänen vieressään.

— Kuten näette… merikipeä, äänsi potilas.

— Pah!… nauroi vain kapteeni partansa täydeltä ja meni pois yhtä komeana kuin oli tullutkin. Tietysti tällaiset surkeat ilmiöt suuressa matkustajalaivassa olivat kapteenille liian tutut herättääkseen enemmässä määrässä hänen huomiotaan. Potilaan kävi kateiksi kapteenin rautaisia hermoja…

Tuli ilta ja aurinko laski, meri pimeni ja tuulen henki viileni. Sairasta alkoi vilustaa, mutta hän ei suostunut lähtemään alas haisevaan kajuttaan. Ylös ruokasaliin, jossa ilma oli parempi, olisi hän paneutunut maata, mutta sinne ei sallittu. Sairas kirosi sydämmettömiä laivasääntöjä ja jäi yön tullen yksikseen kannelle, joka hiljalleen keinui puoleen ja toiseen.

Hän kääriytyi väljään kaukaasialaiseen karvaviittaansa, kyyristyi tuulen suojaan ja koetti nukahtaa.

Tähdet paistoivat korkeudessa hänen päänsä päällä kuin kylmät timanttipalaset…

Potilas vaipui horroksiin ja näki unen.

"Zeus, Kreikkalaisten jumala, juoksee vimmastuneena pitkin Pontus-Euxinuksen rantoja ja huutaa: Ottakaa kiinni se roisto, ottakaa kiini Prometeus! — Mitä hän on tehnyt? kysyy Poseidon, kohottaen märjän päänsä aalloista. Varastanut taivaan tulen! julistaa Zeus. — Voi hävytöntä! sanoo Poseidon ja hälyttää joukkonsa varasta takaa-ajamaan. Kaikki maan ja meren jumalat juosta vilistävät varkaan perässä niin että vuoret jymisevät… Ukko Zeus langeta mäiskähtelee usein mahalleen, mutta pinkaisee heti taas ylös ja juoksee, pidellen veristä nenäänsä… Vasta Armeenian rajoilla saadaan Prometeus kiinni. 'Miten minä häntä nyt rankaisen?' kysyy Zeus-jumala läähättäen, alijumalain köyttäessä Prometeusta. — Pannaan se proomulla merelle menemään, ehdottaa Poseidon: kyllä minä pidän huolen sen kurituksesta. Zeus suostuu ja potkaisee proomun rannasta irti. 'Pidä lujilla sitä roistoa!' huutaa hän perään. — Ole huoleti! vastaa Poseidon ja alkaa heiluttaa proomua niin että Prometeuksella maksa tärähtelee. — Miltäs tuntuu? kysyy merijumala ilkkuen. 'Ei tunnu hyvältä', mutisee Prometeus parka ja rupeaa hirveästi oksentelemaan. Zeus seisoo Elbrusin huipulla ja paukuttaa kämmeniään ilosta. — Kadutkos rikostasi? kysyy Poseidon heiluttaen yhä pirullisemmin proomua. 'Kadun, kadun', tunnustaa Prometeus kuolemankielissä: 'Minä olen viheliäinen syntinen'. — 'Tekeekös mielesi vasta varastamaan taivaan tulitikkuja?' vannottaa yhä Poseidon. 'Ei ikinä, ei ikinä!' änkyttää läpi-läpeensä rääkätty varas. 'Jo piisaa!' huutaa silloin Zeus-jumala vuorelta. Ja Prometeuksen kärsimykset lakkaavat".

— — —

Merisairas heräsi aamu-auringon hyväilevään paisteeseen. Hän oli laivan kannella vilustunut yötuulessa, mutta raikas meri-ilma oli tehnyt hänet terveeksi.

6 p. syyskuuta.

Noh, se on siis ohi ja minä voin jälleen ryhtyä tavalliseen päiväkirjaani. Yleinen arvosteluni kuuluu: meritauti on pirun keksimä Jumalan rangaistus. —

Novorossisk.

Olen käynyt toverini kanssa maalla, koska laiva seisoo kahdeksan tuntia. Tätä kaupunkia pitäisi kutsua tuulenpesäksi, sillä täällä tuulee alati vimmatusti.

Laivassa.

Kummallista, kuinka minua luullaan kaikeksi muuksi, vaan ei suomalaiseksi! Yöllä, vielä ollessani meritaudin pöpperössä, kysäsi eräs herrasmies minulta: olinko englantilainen? Ylioppilas, joka eilen meistä erosi, sanoi pitäneensä minua saksalaisena. Persialaiset Kaukaasiassa pitivät minua aina ranskalaisena ja panivat parastansa sopertaakseen ranskalaisia kohteliaisuuksia. Joku on epäillyt minua espanjalaiseksi ja joskus on minua, suomea puhuessani, luultu italialaiseksi. Tämän laivan kapteeni sanoi minulle että, huolimatta suomalaisesta patriotismistani, en ulkonäöltäni muka ole vähääkään suomalainen, "mutta tuo teidän toverinne, kas hän on oikea suomalainen tyyppi!" vakuutti hän.

Suomen vaakuna, jota kannan povellani, näkyy yhä herättävän huomiota. Tänään eräs herrasmies, valitessani maisemakortteja, joita laivalla myödään, yhtäkkiä, kääntyen puoleeni, ihmeekseni lausui sanan "suomalainen" — suomeksi.

Kuinkas te tiedätte että olen suomalainen? kysyin venäjäksi.

— Onhan teillä Suomen vaakuna, sanoi hän, — muuten en toki tuntisikaan.

Näin jouduimme keskusteluun ja selville kävi että herrasmies oli lääkäri, joka muutamia vuosia takaperin oli tehnyt matkan Suomeen, vieläpä Kajaaniin asti, ja laskenut tervavenheellä Vaalasta alas Ouluun. Tietysti hän oli vapaamielinen ja Suomisuosiollinen. Oli ihan liikuttavaa kuulla umpi-venäläisen suusta lapsellisen ihastuksen ilmaisun siitä, että oli käynyt saman katon alla, jossa meidän Elias Lönnrot oli työskennellyt. Ajatelkaapa, välittääkö monikaan suomalainen siitä, jos joskus sattuu paikalle, missä joku Pushkin tai muu venäläinen suuruus on kansallista työtä tehnyt? Mutta muuten sanoi hänkin sitä samaa, mitä nykyään kaikki Venäjällä sanovat, nimittäin että venäläiset sivistyneet eivät enää tahdo uskaltaa meille vieraisiin tulla, koska ovat viime aikoina kokeneet, ettei heitä oikein hienosti kohdella. Hän puolestaan sanoi muita kehoittaneensa ja heille vakuuttaneensa ettei tarvitse mitään peljätä ja että suomalaiset muka ovat sympaattista väkeä. — Illalla tuli kapteeni minua puhuttelemaan: "Miksi te käytätte tuota vaakunaa?" uteli hän. Vastasin mitä ennenkin olin vastannut. "Mutta kuitenkin, miksi te oikeastaan sitä kannatte?" tinkasi hän tutkivasti. Kun vastaukseni oli yhtä avonainen kuin kysymyskin, täytyi hänen tyytyä. Sitten hän hiljentäen ääntänsä kysyi:

— No, kuinka käyvät asiat?

— Valtiollisetko?

— Niin!

— Kukapa sen tietää… Se vain on varma, ettei meitä niinkään helposti venäläistytetä…

— Sitten hän tähtäsi puheensa noihin helsinkiläisiin katumellakoihin, sanoen että ne tulevat muka tuottamaan maallemme pahaa. Sanoi tuntevansa suomalaiset rauhalliseksi ja rehelliseksi kansaksi.

7 p. syyskuuta.

"Ja merellä olen minä syntynyt Ja laivalla olen minä luotu. Tän on poijan ristiäiset Laivan kannella juotu!"

Taas viettänyt yön kannella maaten, mainioon kaukaasialaiseen burkkaani kääriytyneenä. Suurenmoista näin levätä, yllään tuikkiva tähtitaivas ja ympärillä Mustanmeren ulappa…

On sunnuntai-aamu. Laivamme seisoo ankkuroituna Kertshin salmessa. Asovan meri näkyy. On poutainen, herttainen päivä…

Kohtaus kajutassa.

Tulin antaneeksi äsken kajuttasiivoojalle 3 kopeikan rahan siitä, että hän kiilloitti jalkineeni. Hänpä kääntyikin takaisin ja sanoi myrkyllisesti: "Pitäkää rahanne!" Jonkun ajan kuluttua, kun hän tuli takaisin, kysyin huvin vuoksi, miksi ei hän huolinut antamaani lanttia.

— Minä olen myös ihminen, sanoi hän. — Te loukkaatte ihmistä, kun tarjootte hänelle 3 kopeikkaa! Kadulla voitte antaa 3 kopeikkaa, vaan ette laivassa.

— Te ette ottanut tuota rahaa ylpeydestä, sanoin minä. Tämä on ensi kerta, kun näen, ettei venäläiselle raha kelpaa.

— Oh! te ette tunne meitä! huudahti hän. — Paljon parempi, jos sanotte meille: "kiitoksia!" ettekä tarjoo noin mitätöntä juomarahaa.

— Juomarahat ovatkin minusta iljettävät, vastasin. — Toiste en anna siis mitään. Mutta sanokaapa, olisittekohan ottanut ruplan rahan, jos olisin tarjonnut sen juomarahana yhdestä ainoasta kengän kiillotuksesta.

— Tietysti! sanoi hän.

— Mutta sehän olisi väärin! väitin minä. — — —

Jumala-paratkoon tätä venäläistä siveysoppia juomarahoista!

— — —

Laivassamme on venäläinen kirjailija Doroshévitsh, jonka sanotaan nykyään matkustelevan "jotakin pa'ossa". Aikomuksessa tehdä tuttavuutta miehen kanssa, olen ostanut laivan kirjakauppiaalta yhden tämän kirjailijan teoksista ensin hiukan tutustuakseni hänen henkeensä, ennenkuin uskallan tehdä persoonallista tuttavuutta. Pari itämaista legendaa olen jo ehtinyt lukea ja ne minua miellyttävät. — — —

Lähestymme jo Krimmin rantoja. Feodoosia on jotenkin soma ja siistinnäköinen pikkukaupunki. Istun paraikaa kaupungin puistossa soittoa kuuntelemassa. Kaipaan kovasti naisseuraa ja kadehdin noita venäläisiä ylioppilaita, joilla on tuttavia. Vietävän ikävä… Mutta aika on lähteä laivaan.

— — —

Eräs herrasmies ihmettelee, kuinka minulla on oikeus kantaa kotimaani vaakunaa, jalopeuraa?

Ettekö te sitten saa kantaa kotkaanne? kysyn.

Hän vastaa kieltävästi, selittäen että joka viinapuodin ovelle kyllä saa tämän merkin naulata, mutta ei takin kaulukseen. Myöhemmin saan kuitenkin muilta kuulla, ettei kotkan kantaminen takissa, jos haluaa, suinkaan ole kielletty.

— — —

Olen hyvin väsynyt. Ilta on kaunis. Matkustajat pysytteleivät myöhään yöhön laivan kannella. Nuorta naista, ainoata, joka on keskinkertaisen miellyttävä koko laivalla, hakkailee kiihkeästi eräs pitkänokkainen, hirveän hassun ja kolkon näköinen luutnantti. Mies raukka! — mettä se mörkökin lipahtais, jos vain kielelle tipahtais! Täällä on paljon epämiellyttäviä tyyppejä, sekä herroja että naisia. Vaan missäpä niitä ei olisi…

8 p. syyskuuta.

"Tuuli se purttani tuuditti Ja tuuditti monta kertaa. Minäpä kuljin merimiehenä Ympäri monta merta."

Kolmas yöni laivankannella tähtitaivaan alla. Kello 4 aamulla, kun vielä on hämärä, lähestytään Jaltan satamaa. Makaan viittaani kääriytyneenä ja näen sen poimujen alta Krimmin tutut jailat vähitellen viriävän hopeanhohtavaan harsoon. Se on aurinko, joka nousee, valaisten jailojen rinteitä… Tuntuu niin satumaiselta näin liukua mereltä vielä nukkuvaan kaupunkiin. Tuossa seisoo sevastoopolilainen panssarilaiva ankkuroituna satamassa… Siis nyt pian on pää-osa matkastani loppuva. Tästä pääsemme kello 12 päivällä pienessä höyryaluksessa Alushtaan, jonne on määrä pysähtyä. Laivamme ei sinne poikennut, sentähden täytyy kulkea takaisin päin.

Juuri lähtiessämme meri-laivasta, tulee hieno herrasmies kysymään, mitä englannin kielen murretta me tässä puhumme keskenämme? ja alkaa itse haastaa englantia. Kuultuaan että se onkin suomea, jota puhumme, on hän meille hyvin ystävällinen ja kohtelias.

Jalta.

Kaikki on viime kesästä tuttua: tuo hilpeä rantakatu komeine myymälöineen, nuot ratsastavat kähärätukkaiset tataarit, nuot valkoisiin puetut ajurit kaksivaljakkoineen ja punaisella sametilla sisustettuine vaunuineen. Niinkuin ennenkin huutaa jalokivikauppias ohikulkeville: "briljantti — bomarshee!" Ja tuossa kohtaan karaiimin, herra Bebésh'in, jonka hevosilla viime kesänä tein retken Ai-Petrin huipulle ja Livadian kautta ruhtinas Worontsowin palatsille. Viinirypäleitä syödessämme puhuttelemme pientä tataarityttöä ja saamme kuulla että hänen nimensä on "Bahlishka". Bahlishkalla on pikimustat silmät ja punaisiksi värjätyt hiukset ja kynnet.

Alushta.

Olemme perillä. Kummallinen tunne taas saapua Krimmiin, josta luuli ijäksi luopuneensa vuosi takaperin. Niinpä kohtalo ihmislasta heittelee. Mutta uutuuden viehätys on nyt poissa, ja Kaukaasian jälkeen tuntuu seutu köyhältä ja mitättömältä, sen Tshatyr- ja Babugan vuoret pahaisilta nyppylöiltä Kasbekin ja Elbrusin rinnalla.

10 p. syyskuuta.

Niinpä niin; täällä siis vietin koko viime kesäni, jota nyt muistelen kuin hämärää unta. Mihin lie päiväkirjanikin joutunut?…

Viime kesä… Silloinhan tein retkiä myös vuorille ja vuoriputouksille. Oppaanani oli usein eräs tolstoilainen nuori mies, partasuinen patalakkipää, näöltään kuin todellinen profeetta. Pidin hänestä paljon. Vuoria kiipeillessämme kertoili hän minulle legendoja Krimmin kreikkalaisajoilta.

— Sitä viimekesäistä Krimmille-tuloani olen ruvennut pitämään jonkunlaisena murroskohtana sisällisessä elämässäni. Täällä näet lakastui se vähäinen runolahja, jonka siihen asti olin itsessäni tuntenut. Se ainoa runonpätkä, jonka täältä, sairaana, kotimaahan lähetin, onkin sentähden — juhlallisesti lausuakseni — "rajapyykki kirjallisessa toiminnassani". Kuinkas se kuuluikaan…

Krimmin vuoret ja Krimmin laaksot, Krimmin seedrit ja sypressi-puut, Krimmin lämmöstä läikkyvät ilmat, Sen tähdissä loistavat illan-suut — Ah ei ne mun mieleeni lohtua luoneet, Ne eivät mun rintaani riemua tuoneet, Ma muistelin kaukaista Pohjolaa, Joka kaihossain kangastaa…

Ma etelän kuumilla rannoilla istun Meren sinisen aaltoja kuunnellen, Mut en minä tiedä mistä ne laulaa Niin kuin minä Suomessa ymmärsin sen: On aivan kuin aaltojen kieli ois toinen, Mun sieluni sille on unteloinen, Ja vieras on kansa ja vieras on maa, — Ma muistan vain Pohjolaa.

Oi! teillä on siellä nyt armahin aika: Ne poutaiset päivät, ne valkeat yöt, Ja järvenne välkkyy ja virtanne vilkkuu, Ja niityillä helskyvät heinäiset työt… Ah sinne, ah sinne mun mieleni lentää! Ja siellä, nyt tunnen, ois parhainta sentään, Ja sielläpä elää ma tahtoisin vaan, Sinä armahin syntymämaa!

Mut kohtalon myrskyt ne kulkurin purtta Sinne ja tänne ain paiskelevat, Eikä hän tiedä, milloin ne hurjat Koidon sen kotihin kuljettavat; Hän etsivi rauhaa ja turvahan tahtoo, Mut elämän laineet ne vyöryy ja vahtoo, Ja saapuuko suojaan hän konsanaan, — Se on Salliman vallassa vaan…

13 p. syyskuuta.

Voi Krim, sinä slaavilaisten poetain rikas laulunaihe, sinä Pushkinin riemun remahdus ja Mitshkevitsin mieliala, miksis minulta, vaatimattomalta Suomen soittajalta kanteleeni kielet olet katkaissut? Vai oletko sinä minulle, kylmän Pohjolan pojalle liian tulinen ettäs olet minun runosiipeni polttanut kuten öljylamppu kärventää heikon kärpäsen lentimet?…

Ei minun ehken tänne olisi ikinä tulla pitänyt!

En sanasointuja täällä mä löydä, ei runorytmi mun korvissani täällä soi, en edes koulupojan kaiholaulua täällä Mustanmeren rannalla laatia voi. — — Ja vaikka nytkin ilta on ihana ja niin lauhasti tuulee, tuulee… ja kuutamon kielet yli yrttitarhojen heläjää, ja ma rannalla istun ja laineiden loiskeen kuulen, niin mykäksi kanteleeni kuitenkin jää… ah jää!…

Tuolla heijaa ulapalla kreikkalainen pursi… Mitäs siitä! se saa menojansa mennä… Suruko, ah suruko mun ääneni mursi? — mut täällä ei vain mun lauluni lennä. — — —

14 p. syyskuuta.

"Selam ali-kym!" — "Ali-kym selam!" Se kaikuu niin tutulta taas korvissani tämä muhamettilaisten tervehdys Krimmin rannalla. Aina kun kuljen tuon hedelmäkojun ohi, huudan turkkilaispojalle "Selam ali-kym!" ja aina huutaa hän vastaan iloisesti irvistäen. "Ali-kym selam!" Minä tuskin tiedän mitä nuot sanat merkitsevät, mutta arvaanpa että kun toinen sanoo "olkoon Jumala kanssasi!" toisen täytyy vastata "Jumala sinunkin kanssasi!" Osaan minä tataarinkielisen aamu- ja iltatervehdyksenkin ja viljelen niitä ahkerasti aina kun tapaan jonkun kähäräpään. Turkkilaispojan nimi on Memet. Hän on hyväntahtoinen veitikka. Venättä ei hän ymmärrä seitsemää sanaakaan. Väliin hän kojunsa edessä merenrannalla ulisevalla äänellä veisaa Koraania, pidellen irtonaisia kirjanlehtiä — ylösalaisin käsissään.

15 p. syyskuuta.

Käymme toverini kera joka päivä uimassa. Vesi tietysti on lämmintä kuin sauna-ammeessa, eikä syksystä vielä mitään tiedä. Kummallista etten ole nähnyt medusoita, enkä delfiinejä kuten viime kesänä. Serdalik-kiviä on koko konsti löytää — ainoastaan naiset ovat mestareita niitä hoksaamaan piehtaroidessaan sannalla. Nämät, pitkin rantoja loikoilevat olennot ne muodostavatkin Krimmin etelärannan varsinaisen Faunan. Krapujakin on Krimmin rantakivillä vähemmän kuin paljaita mamsselleja. Jumala paratkoon kuinka rumia ne ovat useimmat! Se on kai selitettävissä siten, että juuri rumimmat tänne saapuvatkin, toivossa täällä hiukan kaunistua. — — —

18 p. syyskuuta.

Siunattu olkoon Krim, joka on opettanut minut ratsastamaan! Meitä oli koko karavaani naisia ja herroja, jotka tänään teimme retken kauniiseen Karasàniin. Suurenmoista on lentää satulassa yli vuorten ja laakerilaaksojen pitkin Mustanmeren rantaa, kun kuutamo sitä valaisee! Luulenpa ihan että voin pistää runoksi pitkästä ajasta:

Oi jospa ma aina vain ratsastaa näin saisin kuutamo-yössä! Tsherkessi-ruoska mun kourassain ja tikari tattari-vyössä.

Ja seurassa seitsemän neitsyttä, joiden päässä on purppura fetsi, Ja mä itse oisin se satujen khán, joka vuorten aarretta etsii…

Ah ehkenpä silloin umpeutuis sala-haava, min Suomesta kannan: Kun aina vaan allani näkisin näin Tämän Taurian kuutamo-rannan!…

20 p. syyskuuta.

Niin, olen hyvin kiitollinen että meidän pansiooniimme, jota pilalla kutsutaan "naisluostariksi" ja jota hoitaa herttainen shweitsiläinen emäntä, sattui tällä kertaa pari suloistakin olentoa, mikä on poikkeus tavallisesta säännöstä. Nyt ei minullakaan ole ikävä sen jälkeen kuin sain paikkani heitä vastapäätä pöydässä. Sitä ennen vaikenin kuin muuri, tai jos suuni avasin, murisin kuin ärsytetty koira. Niin paljon merkitsee mihin piiriin hermostunut mies joutuu. Suloisessa seurassa tulee itsekkin hyväksi ja hilpeäksi. Sen olen ihmeekseni huomannut. Enhän ketään täällä hakkaile enkä hännystele, sillä kaikki hyvä tässä maailmassa tapahtuu luonnollisesti. Jos kultaiset kielet meille ihmispoloisille soivat, niin soivatpa ne meille itsestään, — turha olisi keimaillen niitä kerjätä…

27 p. syyskuuta.

Hauska ilta: — tuo venäläinen rouva (kirjailija Stanjukóvitshin tytär) hämmästytti minut tänä iltana laulamalla erään Sibeliuksen laulun, jonka tämä kesällä sanoihini sävelsi, niin ihmeen puhtaasti ja viehättävästi, etten ikinä saane kuulla sitä niin hyvin esitettävän omassa maassani! Hän ihastui suuresti niihin suomalaisiin sävellyksiin, joita on mukanani. [Tätä painattaessa olen saanut tiedon hänen äkkiarvaamattomasta kuolemastaan. Rouva Lozina-Lozinsky oli harvinaisen herttainen, hellä ja sivistynyt nainen. Kuolinsanoma koskee kipeästi syrjäiseenkin… Olimme hiukan kirjevaihdossa.]

Muuten osoittavat he minulle täällä suurempaa huomiota, kuin ansaitsen. Toisinaan minua hävettää, toisinaan huvittaa, että tusina-maisterista Venäjällä uskotaan tultavan suoraapäätä — professoriksi. Turha vaiva heille selittää ettei tämä poika ikinä ole tieteitä tutkinut — he tekevät väkistenkin hänestä täällä oppineen professorikandidaatin. Jos vielä on ylioppilasaikana painattanut runoja, niin sekös koko kunniantähti heidän silmissään!

29 p. syyskuuta.

Kolme viikkoa olen nyt asunut täällä Alushtassa, huvila-pansioonissa likellä meren rantaa. Toverini, joka on asunut toisessa talossa, on ikävystynyt, ja sentähden lähdemme tänään pois. Stipendiaatteinakin olemme velvolliset jo kiiruhtamaan Moskovaan; kuitenkin aijomme katsahtaa vielä muutamia paikkoja Krimmin niemellä. — Nämät kolme viikkoa ovat minua jonkun verran virkistäneet. Säännöllinen viinirypäleiden syönti — huolimatta täkäläisestä huonosta ruuasta — vaikuttaa vereen hyvästi, ja jos vielä on tarjona suloista naisseuraa — niinkuin minulle kohtalo salli — niin voipipa sanoa että sydänparkakin on saanut vähän ravintoa. Ja vaikka en tästä luonnosta lujemmin pidäkkään ja vaikka joka päivä olen kiroillut kauheata pölyä, joka täällä tavattoman kuivuuden takia hirveästi tupruilee valtateillä, niin tuntuu kuitenkin oikein ikävältä taas erota. Tuo kirkassilmäinen impynen Volgan varrelta… Mutta enpä todentotta tässä rupea tarkemmin selittämään. Jos pitää liian persoonallista päiväkirjaa, niin kylläpä sitä hammastellaan ja siihen löytävät tästä aihetta jo ennestäänkin, luulen ma. Siis minun täytyy pyyhkiä kaikki koreimmat paikat pois ja tyytyä vain kuiviin kulkumerkkeihin — — —

* * * * *

Ajamme pulskasti troikan vetämissä vaunuissa yli vuorten kohti Simferoopolin kaupunkia. Mustameri häipyy taaksemme vain siniseksi sauhuksi taivaanrannalle. Sinne vaipuu Demerdshi, Castellum… kaikki tutut paikat. Aurinko laskee, tähdet syttyvät. Tähtiyön korkealoisteisessa valossa saavumme kaupunkiin.

Simferoopol, 30 p. syyskuuta.

Harmillinen sattuma! Junat eivät tänään kulje asetusten mukaan. Saamme odottaa tuntikausia ennenkuin pääsemme lähtemään Bahtshisaraihin. Syynä epäjärjestykseen kuuluvat olevan ylhäisinten ylimääräiset…

— — —

Bahtshisarai, sam. päiv.

"Puutarhojen paratiisi", Krimmin khaanien muinainen pääkaupunki, runoilijain ylistänsä suihkulähteiden sopukka, 36:n moskeijan ja 10 tuhannen muhamettilaisen pesäpaikka! — Ja kuitenkin on tämä meistä vain likainen, ummehtunut tataarilaiskylä "Mädänneen puron" (Tshuruhsú'n) vierellä…

Ajamme asemalta "Fontán" nimiseen matalaan matkailijakartanoon, jota meille on kehuttu parhaaksi. Siellä ruma tataarilaisakka syöttää meitä, pihalla, viinipuiden siimeksessä tosin ja solisevan suihkulähteen ääressä, mutta syödessäni talirasvaista lihaa, joudun suureen epäilykseen entisestä tataarilaisesta kulttuurista… nälkäisiä kissoja naukuu puolen tusinaa ympärillämme esittäen meille pöytämusiikkia. Viinin nauttiminen pihalla on kielletty, mutta kammiossa saa kuulenma juoda kuinka paljon tahansa. Iltapäivällä lähdemme tataarilaiseen saunaan. Se tekee meihin hauskan vaikutuksen. Vastaanottosali on aito itämainen heleänkirjavine mattoineen ja seinäkoristeineen. Pukukammiosta löydämme korkeat puusandaalit ja, kuvaillen niitä muinaisten tataarikuninkaiden tohveleiksi — sauna on näet ihan khaani-palatsin vieressä — astua kolistamme kylpykammioon. Se sijaitsee, kuten itämainen sauna Kaukaasiassakin, kivisessä, pyöreäksi holvatussa tornissa, joka salaperäisesti kumahtelee vähimmästäkin äänestä. Kuten persialainen Tiflisissä, käy täällä tataari kiinni kinttuihimme — mutta ei hän sentään hyppää niskaamme niinkuin peijakas persialainen oli tehnyt. Tämä tataarilainen nuorukainen pesee meidät reippaasti ja siivosti kuten parhain saunapiika, ja kun kerromme että meillä siellä Suomessa piiat pesevät miehiä — eivätkä miehet siitä ole millään — niin nauraa heläyttää hän oikein makeasti ja siveästi tälle "hauskalle jutulle". Lakanoihin kääriytyneinä annamme sitten kantaa nenämme alle pari kupillista turkkilaista kahvia ja sekös hyvälle maistuu. Mutta pää-asia tietysti on se itämainen tunnelma, missä kaikki tämä tapahtuu. Yksin hämäläinen järki-toverinikin näyttää tulevan runolliselle tuulelle siinä loikoessaan alastomana mokkaa nieleskellen, ja varmaan olisi siteerannut koreimman paikan Koraanista, jos suinkin olisi osannut…

Saunasta tultua rupesimme hieromaan kauppaa hevosista, tehdäksemme seuraavana päivänä ratsuretken ulkopuolelle kaupunkia Katshi-Kalen nimiseen paikkaan. Kaupasta ei kuitenkaan sovittu ratsuhevosten nylkyhinnan takia, ja retki jäi tekemättä — mutta olkoon tässä huvin vuoksi kerrottu se tataarilainen legenda, mikä on olemassa siellä seisovasta kahdesta kalliosta. Toisen nimi on tataarinkielellä "Vai-vai-anam-kajaa", toisen taas "Horhma-balam-kajaa". Näin kertoo tarina:

"Topal-bei, hirmuvaltijas, ryösti naapuriltaan Kemal-mursalta kaksi kaunotarta, vaimon ja tytärpuolen. Kauvan piti hän heitä seraljissaan, mutta vangitut jäivät taipumattomiksi hänen tahdolleen. Julmistui Topol-bei ja käski muurata heidät vuoreen. Kuluipa vuosi. Katshi-Kaleniin ilmaantui kaksi kivimöhkälettä, joista toisesta silloin tällöin nähtiin ihmeen ihana nainen, kultamalja kädessä. Topal-bei tunsi sen ylpeäksi mursan tyttäreksi ja käski raivoissaan kaataa kallion. Koottiinpa yhteen kaikki hevoset ja harjat, ja valjastettiin kallion eteen, joka kätki sisässään tämän kaunottaren. Silloin sen sisuksista kajahti säikähtynyt ääni: 'Voi voi mun äitini!' (Vai-vai-anam-kajaa). Mutta toisesta kalliosta kuului rauhoittava vastaus: 'Älä pelkää lapseni!' (Horhma-balam-kajaa) ja samassa silmänräpäyksissä kivettyivät hevoset, harjat ja ajajat, muuttuen suureksi kiviröykkiöksi kallion juurelle".

Dervishit.

Samana iltana kello 9 tienoissa, kun koko Bahtshisarai oli pimennyt ja me istuimme kynttiläin valaisemassa kammiossa Fontàn-hotellissa, pistihen yhtäkkiä tataari-oppaan mustakiharainen pää sisään avatusta ikkunasta ja ääni kuului: "aika on lähteä, herrat!" Lukitsimme oven ja seurasimme tataaria kadulle. Ensin kuljettiin "Mädänneen joen" yli, sitten pitkin kapeita, koukertelevia solia, kunnes tultiin kaupungin laitaan. Täällä sytytti tataari lyhtynsä palamaan ja nyt lähdettiin kompuroimaan hänen perässään pitkin kivistä kenttää yli ijänikuisen tataarilaisen kalmiston. Tähdet kiiluivat taivaalla, ympärillä vallitsi täysi hiljaisuus ja pilkkopimeys… tuntui hiukan mystilliseltä, mihin hän meidät viepikään. Puolen tunnin perästä saavuttiin matalan kivirakennuksen eteen, opas sammutti lyhtynsä ja sanoi hiljaa: "tämä on tekke, dervishien rukoushuone". Astuimme etehiseen ja eteemme avautui seuraava näky: Muutamain kynttiläin himmeästi valaisemassa kolkossa kammiossa keskilaattialla istui piirissä, jalat ristissä allaan, kymmenkunta miestä, laulaen kuorossa. Kaikki olivat he sukkasillaan ja päähineet päässä: vanhuksilla turbaanit, nuoremmilla lammasvilla-lakit, kaikilla roimahousut ja vanhuksilla väljät kauhtanat. Menot olivat vasta alkaneet, laulun sävy oli vielä melankoolista ja muistutti koiran haikeata ulinaa talviyössä. Kävi äärettömän yksitoikkoiseksi sitä kuunnella. He olivat lakkaamatta äänessä. Nousivat sitten seisoalleen ja alkoivat hytkyttää ruumiitaan. Hytkyttivät ruumiitaan, vääntelivät päitään ja jätkyttivät satoja kertoja samoja sanoja, niinkuin ne minun suomalaisessa korvassani kuuluivat:

Hei illall' haa! lari lari lari… Hei illall' haa! lari lari lari… Hei illall' haa! lari lari lari…

Heidän ruumiinhytkytyksensä kävivät yhä hurjemmiksi ja hurjemmiksi, muutamalta lensi lakkikin päästään, mutta hän ei sitä huomannut kiihkeässä tahdissaan, päät retkahtelivat kuin juopuneilla, silmät pullottivat puoli-ummessa, kuuma hiki virtasi pitkin kasvoja, vaahtoa näkyi suupielissä, mutta he yhä vain hokivat kuin hullut:

Hei illall' haa! lari lari lari… Hei illall' haa! lari lari lari… Hei illall' haa! lari lari lari…

Lopuksi alkoivat he haukkua kuin tappelevat koirat, raivoissaan ihan takoen päitään yhteen. Kaikista viimeisimmäksi, lopen näännyksissään huutamisesta ja hytkyttämisestä, puristuivat he ahtaaksi kehäksi, jonka keskellä hurjasti pyöri ympäri heidän huumautunut pääpappinsa. Tämä olikin huippukohta muhamettilaisten munkkien tanssissa — ja me läksimme pois.

Kaikilla tavoin sitä jumalaa palvellaan! ajattelin takaisin astellessani lyhdyllä valaisevan tataarin jäljessä. Pyllistelemällä, hytkyttämällä, pyörimällä, jätkyttämällä — kaikki luetaan Korkeimman kunniaksi. Ellen olisi nähnyt että ne olivat ihmisiä, olisin luullut niitä eläimiksi. Mutta sitten muistin että onhan kaikilla kristillisillä kirkkouskonnoillakin määrätyt temppunsa ja huumauskeinonsa niin kutsutussa jumalanpalveluksessaan, jos kohta hienommassa muodossa. Ja sentähden minusta tuntuukin, että sen oikean Jumalan edessä olemme useimmat vielä — vain hytkyttäviä, ruumista väänteleviä dervishejä.

Bahtshisarai, 1 p. lokakuuta.

Tänään olemme kiivenneet khaanikirkon torniin ja istuneet kastanjapuun alla, haaremin portilla, suuressa palatsipihassa. Mutta mitäs siitä: meitä ei päästetty sisään syystä, että valloittaja-kansan ylhäisintä henkilöä odotetaan huomenna kaupunkiin ja palatsia sentähden siivotaan naurettavalla touhulla. Meiltä jäi siis katselematta komeus, jonka lupaa se arabiankielinen kirjoitus, joka kultakirjaimilla on piirretty palatsin rauta-oven päälle, julistaen, että:

"Tämä uhkea sisäänkäytävä, nämät suuremmoiset ovet ovat rakennetut kahden mantereen sulttaanin ja kahden meren khaanin korkeasta käskystä vuonna 959 — — ja Jumala armahtakoon häntä sekä hänen vanhempiaan niissä molemmissa maailmoissa!"

Khaanien vanhalle hautausmaalle ja ruumisholveihin meidät kuitenkin päästettiin. Näytteeksi itämaisesta kukkaiskielestä suomennan tähän muistosanat, jotka siellä ovat erään kuningattaren haudalla:

"Tämä hauta on yhden ihmeen ihanaisen olennon leposija, olennon, jonka hellän ruumiin kohtalo on tasoittanut maan mullan kanssa. Vaeltaja! Rukoile pois-uinahtaneen Melek-sulttaanittaren sielunrauhaa".

Toisella haudalla taas puhutaan "timantista, jonka kaitselmus on riistänyt Dshingiskhaanien helminauhasta ja maahan paiskannut…" Siinä on myös mainittu runoilijaorjan nimi Hamdi, joka lopettaa muistosanansa toivomuksella kuolleen kuninkaansa nousemisesta "paratiisin koristetulle valtaistuimelle".

Enempää emme huolineet Bahtshisaraita katsella, vaan lähdimme pois, aikoen Sevastoopoliin. Ajettuamme rautatie-asemalle, joka on kaukana kaupungista, saimme tietää, että tämänkin päivän pohjoisesta tuleva juna oli myöhästynyt tuntikausiksi. Meidän täytyi siis jäädä odottamaan. En koskaan ole nähnyt siivottomampaa kaupungin asemahuonetta kuin tämä Bahtshisarain. Varsinkin nyt, kun Hallitsijaa odotettiin seuraavana päivänä, oli siellä kaikki epäjärjestyksessä. Kauhea siivo vallitsi II luokan ikävässä ja ahtaassa odotussalissa. — (I luokkaa ei toki ollut olemassakaan). Bufetin lattialla lainehti vesilammikko, täynnä moskaa. Tässä oli olevinaan kovat puhdistushommat: ulkona hääräili hassun näköinen kaupungin poliisimestari, komentaen asettelemaan lipputankoja asemasillalle. Nähtävästi oli hän kovin hätäyksissään siitä, mitä oli tulossa. "Reviisori, reviisori!" ajattelimme me naureskellen. Salin nurkassa istui kolme kollonnäköistä upseeria rähisten pöydässä, nenänsä alla jotain haiskahtelevaa syötävää. Kokonaan epämiellyttävä vaikutus! Ei ole todentotta hauskaa istua tuntikausia likaisessa, pahanhajuisessa asemasalissa, jossa kaiken lisäksi on joka seinällä kirjoitus "Varokaa varkaita!" niin ettei voi jättää tavaroitaan eikä mennä ulos kävelemään.

Vasta kello 1/2 2 yöllä saavuimme Sevastoopoliin ja ajoimme komeimpaan "Kist" nimiseen hotelliin ollen pakoitetut ottamaan 4 ruplan huoneen. Koko kaupunki liputettu…

Sevastoopol, 2 p. lokakuuta.

Tämä on sentään toista kuin Bahtshisarai, vallan komea ja hilpeä kaupunki, Venäjän kuuluisin sotasatama. Kuljemme pulskassa puistossa meren rannalla, käymme sotahistoriallisessa museossa. Syötyämme päivällisen komeassa eurooppalaisessa ravintolassa, otamme kaksivaljakon ja ajamme muutaman virstan ulos kaupungista muinaiseen Chersoneesokseen, jota vuosi vuodelta kaivetaan ylös maasta. Siellä olisi helleeniläisen sivistyksen ihailijoille paljon katsottavaa: marmoripylväitä, mosaikkilaattioita, kotijumalia eli penaatteja, Bachuksen symbooli, kaikellaisia kultakoristeita, muinaiskreikkalaisia kalastusneuvoja, "klassillista" kivettynyttä leipää, suuria savi-amfooria, pieniä lasiteoksia. Siellä nähdään myös entisten kristittyjen katakombeja. Näkyviin kaivetuita raunioita katsellessa erottaa selvästi muinaisen kaupungin haahmon. Erään temppeliraunion alta hautaluolasta, joka oli avattu vasta 4 kuukautta takaperin ja jossa kaivostyötä paraikaa jatkettiin, otin omin käsin muistoksi kappaleen hauraaksi seokseksi muuttunutta ihmisruumista, jonka ikä ehkä aikautuu edelle Kristuksen syntymää…

Chersoneesoksesta takaisin ajettuamme pysähdyimme "historialliselle bulevaardille", joka on se sama 4:s vallinsarvi, josta Leo Tolstoi niin jännittävästi on kertonut mainiossa päiväkirjassaan Sevastoopolin piirityksestä. Täältä tarjoutuu sievä näkyala yli koko kaupungin ja Sevastoopolin lahden. Juuri kun siellä seisoimme auringon laskiessa, näimme vuoren alla keisarillisen junan saapuvan Bahtshisaraista, ja teaatterikiikarilla saattoi erottaa itsensä Imperaattorin, kun hän astui alas junasta ja kiirein askelin kulki rivien välitse alas pieneen höyryveneeseen, joka hänet nopeasti vei suureen keisarilliseen laivaan, mikä näinä päivinä seisoo ankkuroituna satamassa. Laiva on kierrätetty tänne Suomenlahdelta asti. Me tietysti ajattelimme sitä Suomen-asiaa…

3 p. lokakuuta.

Viettänyt kauhean yön. Luulin saaneeni koleran. Huusin tuskasta ja uskoin loppuni tulevan. En ymmärrä, mitä olen niellyt vatsaani — käärmeenkö vai lasipalasia? Vai olisiko se seurauksia n.k. tshebureekien syönnistä Bahtshisaraissa. — Tämän tähden jää meiltä Inkermanin retki tekemättä. —

Päivällä.

Näin Imperaattorin pikkutytöt ajelemassa kaupungilla. Olivat ne vielä viattomannäköisiä, suloisia lapsukaisia.

— — —

Täältä olen lähettänyt tusinan verran kuvakortteja Suomeen. Niitä karttuu koko matkalta kai jo 60. Huvin vuoksi panin tänään menemään kuvakortin sille tervamiehelle, jonka venheessä kaksi kuukautta takaperin laskin alas Oulunjokea. Kai se ukko vähän ihmettelee, kun saa komean sotalaivan kuvan sinne Kiannan rannoille. Lihavalle pastorillemme laskin menemään kuvan, jossa tataarilais-akka könöttää piipunnysä hampaissa. Kirjoitin venäjäksi alle: "Sdravstvui batjushka — vot tebje màtushka".

Saman päivän iltana.

Nyt lähdemme kohti Moskovaa. Menisimme Odessan kautta, mutta siellä on paraikaa kolera-karantiini. Jää hyvästi Krim ja heleänsiintävä Mustameri! Saanenko enää koskaan, koskaan teitä nähdä?

— — —

4. p. lokakuuta, junassa.

Postijuna kulkee kiusallisen hitaasti. Vaunun ikkunasta näkyvät Etelä-Venäjän äärettömät arot. Luen Gorjkin kertomusta "Ikävän tähden", jonka aihe näyttää otetun juuri niiltä seuduilta, joissa paraikaa kuljemme. — —

5 p. lokakuuta, sunnuntai.

Pysähdyimme päiväksi Harkowia katselemaan. Sormiani palelee. Kuljen pitkin katuja ja kiroilen "pohjoismaista" kylmyyttä.

— — —

Jatkamme matkaa pikajunassa. Makuuvaunussa alkaa meitä puhutella eräs nuori herrasmies. Toverini huomaa heti hänen puheestaan, ettei hän ole taitavampi venäläinen kuin mekään. Selville käy että hän on — jaappanilainen. Kun olen kerran käynyt jaappanilaisen teaatterissa Moskovassa Sàda-Jàkkoa kuulemassa, saan nyt hauskan tilaisuuden kysäistä, onko olemassa jaappanin kielessä sanaa, joka korvissani oli kaikunut kuin suomalainen "kananmuna". Todentotta oli olemassa siihen vivahtava sana, vastasi jaappanilainen: "kono-muna", mutta ei se kananmunaa merkinnyt. — Jaappanilainen herrasmies näkyi tietävän Suomesta paljon enemmän kuin me Jaappanista.

Moskova, 6 p. lokakuuta 1902.

Moskovan raa'assa ilmassa, vilussa väristen, tuntuu etelän seuduissa käynti "kadotetulta paradiisilta".

Kiertomatkani on nyt loppunut. Kuka taitaa sen pituuden laskea! Siitä kun Lehtolaisen tervavenheessä Kiannan rannoilta läksin, olen vaeltanut ehkä liki tuhannen peninkulmaa. Sillä matkalla näkee jo monellaista naamaa, kuulee monellaista ihmispuhetta, huomaa monellaista luontoa. Ja monellaista mielialaa ehtii itse kokea. Kehoitan muitakin matkustamaan — semminkin semmoisia, joita surun lahja painaa. Ken Kiannat ja Kaukaasiat yhteen kyytiin koluaa, sille on jo kyllin tuulottelua yhdeksi kesäksi.

Vahinko ettei ole minulla ollut valokuvauskonetta mukana ja etten ole mikään muodinmukainen turisti. Kuinka paljon muistoja olisinkaan kerännyt! Ainoa lohdutukseni on tämä päiväkirjan repale, jonka nyt lopetan. Jos ei se muita huvita, niin on se ainakin itselleni muistoksi jäävä. Saattaisi se olla paremminkin kirjoitettu. Vielä merkitsen siihen sen proosallisen muistiinpanon että tämä kesämatkani Suomesta — Volgan, Kaukaasian ja Krimmin kautta — kiertäen Moskovaan maksoi kaikkineen 750 markkaa. Se ei suinkaan ole aivan paljon.