Kotoisten rantojen ikuinen kohina

KOTOISTEN RANTOJEN IKUINEN KOHINA

Kirj.

Ilmari Kianto

WSOY, Porvoo, 1916.

SISÄLLYS:

Maalaisuuden ylistys. Musta muta. Niityn raivaus. Joopi. Parooni — kansan mies. Pakkanen. Uistelemassa. Keväthauvit.

Maalaisuuden ylistys.

Virittäkööt muut viulunsa kaupunkilaisuuden kunniaksi — minä soitan katajaista kannelta maalaisuuden ylistykseksi.

Minä maaemon lapsi, kiilukarstaisessa saunassa syntynyt, olen kuunnellut korven käkeä enemmän kuin häkkeihin suljettujen kanarialintujen viserrystä tai bulevardikahvilain papukaijojen pakinaa.

Minä erämaan erakko, villien saloseutujen virpi, imin jo pienenä äitini rinnoista sitä lämmintä luonnonuskoa, joka pani minun sydänhermoni väräjämään maalaiselämän riemullista nautintoa.

Minun äitini oli merenrantaviikinkien tyttäriä, mutta jo nuorena neitona hän harppua soitteli suurten koskien kohinalle, jylhän metsän huminalle, sinitaivaan avaruuden lintujen vapaalle laululle. Siitä minunkin rakkauteni korpien kohinaan kotoisin lienee! Siitä äitiäni kiitän.

Minun isäni ovat kaikki olleet Peräpohjolan karskeja maalaispoikia, vuosisatoja ovat he hilpeästi taistelleet maalaisluonnon kaikkia elementtejä vastaan; sukupolvesta sukupolveen on pyhänä perintönä kulkenut harrastus työhön ja toimintaan Pohjolan vainioilla ja metsissä, suvivesillä ja talven tuiskuissa — kädessä kynä ja kirja, useammin kirves ja lapio, airo ja purjenuora, suitsi tai suksensauva.

Siitä minunkin ikuinen intohimoni sinne, missä honka humajaa, missä laine loiskaa ja pitkän talven tuiskut maata lakaisevat! Arctophilacus!

Olen syntynyt keväällä jäiden sulaessa, tulvaveden noustessa kotisaunani kynnykselle ja vanhan jokimyllyn hurjasti pyöriessä — siitä sieluuni syöpyi ikuisen maakeväimen kaiho, siitä vihantavirpisen Pohjolan kesän totinen toivo…

lienenkö viisiviikkoinen ollut, konsa tuomen kukkivan näin, aurinkoista sinitaivasta vasten häilyvän viheriän oksan oivalsin sekä tuoksuvan valkotertun… ja haarapääskysen liverryksen räystäällä kuulin, mutta ne syvälle muistoihini painuivat ja nytpä täytenä miehenä ymmärrän että tuo kuva oli maalaiselämän kultainen heijastus!

Lienenkö kolmivuotias ollut, kun tuohisen paimentorven toitotuksen koivulehdossa kuulleeni muistan — ja se myös oli maalaiselämän kiirivä kaiku.

Tuskin olin viittäkään vuotta, kun satoja virstoja matkustaa sain kohti vielä korkeampaa Pohjolaa — sinne, missä tie jo päättyy kuin maailman ääreen töksähtäen; sinne, missä erämaan suuret latvavedet yksitotisina läikkyvät; sinne, missä kontio selkosessa viheltelee ja metsäporolaumat laukkaavat; sinne, jonne ei koskaan kanna rautatieveturin vihlova vinkaus; sinne, jossa ihmisen täytyy tehdä ankarasti työtä saadakseen leipäpalan ja lämpöisen lieden itselleen ja perheelleen; sinne, jonne Kaikkivaltiaan armokaan ei aina ulotu…

Niin — sinne saakka synnyinmaan kolkkaan, jossa sydän suree ja nauttii yhdellä haavaa ja jossa haaveksiva rakkaus, havumajassakin maaten, juurtuu yhä syvemmälle sydämeen, niin syvälle, ettei sitä enää irroittaa voi…

Mutta! Sitten ne veivät minut kaupunkiin —.

Tahtoivat minusta tehdä suurmaailman herran —.

Tahtoivat minut opettaa maata päälläni hallitsemaan —.

Tahtoivatpa opettaa maalaisiakin halveksimaan —.

Ne kouluttivat minut virkamieheksi —. Tarjosivat vakinaisia palkkoja —. Väittivät, että näin tulee hyvä, näin täytyy olla ja näin tekevät kaikki muutkin.

Vuodet vierivät. En ymmärtänyt mitä kanssani puuhattiin. Ne luulivat kai minut voittaneensa —. Luulivat olevani heidän miehiään —. Näkivät minun kävelevän kovat kaulassa, herraskeppi kainalossa, maailmankeikarin ivahymy huulilla. Kuulivat matkivani rikkiviisasten puhetta. Huomasivat nauttivani elämän mukavuuksista — sen elämän, jossa ei tarvinnut vettä kantaa järven rannasta eikä nokiavia öljylamppuja rassata eikä jauhosäkkiä vedättää kaukaisista kauppiaista ja jossa ei kukaan alentunut tunkioita luomaan…

Minäkin siis olin herra! Minäkin siis olin kaupunkilainen! Minäkin siis tyydyin kaikkeen siihen mukavuuteen, mitä kaupunki tarjosi humisevine huveineen, hivelevine hyötyineen. Painelin nappuloita: sähkövalot loimahtivat ympärilläni; kilistin johtokelloja — luokseni juostiin kuin kuninkaan makuukammioon; vääntelin kampia — minulle huudettiin halloota satojen virstojen takaa! Olipa tosiaan olevinaan mukava elää! Sai kaikkea ja pian: — ei tarvinnut kokonaista päivää mustaa saunaa lämmittää, ei tarvinnut jätkänä rypeä märässä metsässä, ei tarvinnut koskaan itse soutaa tai hevosta ajaa: auto ja moottori, laiva ja juna kiidätti miehen minne vain tahtoi. Eikä tarvinnut koskaan pelätä jäävänsä yksin; jos yritti, niin valkoisessa salongissa aina kavereja yllätti. Totta tosiaan — kaupunkilaistunut oli mies.

Mikä ihme sitten tapahtuikaan, mikä mullistus muuttikaan miekkosen?

Lieneekö ollut keväthaikea päivä, jolloin bulevardin puista vesikarpalot tippuvat kaupunkilaisherran muotihatun lierille… Tai lieneekö ollut sydänkesän hellepäivä, jolloin asfalttinen katukäytävä kihoaa tukahduttavaa kuumuutta ja koko suurkaupunki huohottaa olemassaoloaan… Tai lieneekö ollut myöhäsyksyn merisumuinen ilta, jolloin kaikki katuliike tympäisee ja inhoittava kaasun, kivihiilen ja lokaviemärin löyhkä tunkee kadunpolkijan keuhkoihin… En tiedä, en tarkoin muista. Sen tiedän vain että jonakin päivänä, jonakin iltahetkenä, jonakin yötuntina entisen maalaispojan sydämessä ja järjessä syttyi jyrisevä kapina. Kapina kaupunkilaiselämää vastaan! Tympäsi kaikki, mitä näki ja kuuli. Tuo ikuinen edestakaisin laukonta ahtailla kujilla, joiden pohjaan ei Jumalan kultainen päivyt eikä kuun hopeinen keträ konsaan kurkistanut; tuo ikuinen hälinä, humina ja silmäin huikaisu; tuo ikuinen koneiden käynti ja mekaaninen mukavuus; hissien nousu ja lasku; raitioiden ratina; apinaorjan leiskuvat pukimet ja väärinkäytetyn vapauden alhaiset viettelykset; saastutettu ilma… ilmeettömät ihmiskasvot… Mutta ennen kaikkea tympäsi oma mahdottomuutensa löytää tyydytystä siitä ympäristöstä, johon mies — kymmeniä tuhansia muita matkien — oli joutunut.

Ja silloinpa häntä, miestä, kauhistutti oman elämänsä tyhjyys.

Se sielullinen tyhjyys uhkasi hänet kuristaa — — —

Hän syöksyi ensimäiseen junaan ja antoi kiidättää itsensä niin kauvas pohjoiseen kuin rautaista rataa suinkin riitti.

Metsiä ja järviä vilisi hänen silmissään. Hänelle ei se sittenkään riittänyt. Hän riensi edemmäksi, kauvas pienimmästäkin ihmisruuhkasta, joka keimaili kaupungin nimellä. Ajoi yötä päivää; nousi nousemistaan… eikä pysähtynyt ennen kuin huomasi olevansa samassa seudussa, jossa lapsena muisti laineitten loisketta kuulleensa ja maan tuoksun tunteneensa.

Silloin vasta seisahti ja hengähti syvään.

Katsahti ympärilleen ja virkahti ääneen:

Omaani etsin!

Kymmenen vuotta mies oli pakottanut itsensä kuuntelemaan kaupunkien korviasärkevää räminää — nytpä hän koskemattoman korven kuiskinnan kuuli.

Kymmeneen vuoteen hän ikäänkuin ei ollut nähnyt taivasta —. nytpä hän näki miljoonia tähtiä korkeudessa ja ymmärsi niiden pyhän säteilyn.

Kymmeneen vuoteen hän ei ollut keksinyt sitä, mikä ihmiselle on samaa kuin aurinko kasville — nytpä senkin löysi: itsenäisyystaistelun. Luonnollisen vapauden! juonnon karaisevan yksinäisyystunnelman! Luonnollisen rakkauden. Luonnollisen vihan. Luonnollisen pelon… Luonnollisen levon ja väsymyksen, nälän ja nautinnon sekä ikuisen ihanteen.

Sen ikuisen ihanteen, että maalaiselämän kuitenkin kaikitenkin, kaiken kiristävän uhallakin, täytyy olla ihmiselle luonnollisimman sielullisen ja ruumiillisen elinlähteen, jonka pohjalta hän ammentaa tervettä elämänkatsomusta vastapainoksi kaupunkilaiselle hermohemmoittelulle ja ylimielisyydelle. Se on korpihete, synkkään siimekseen kätketty, mutta se viehättää jokaista, ken ei tahdo turmeltua keinotekoisten vesisuonien ääressä. Se on aarrehauta, jonka päällä juhannusyön vienossa valossa vipajaa sininen liekki, kiehtoen kyläkeinulta palaavaa nuorisoa ikuiseen etsimiseen, ikuiseen kaivamiseen, ikuiseen maan muokkaukseen — — —

Ylistänenkö liikaa maalaiselämää? Oi, en suinkaan — toki tiennen myös sen viluiset varjot, mutta minä tahtoisin huutaa Suomen nousevan polven korviin: elkää kansoittuko kaupunkiloihin! ja vielä syvemmin: elkää hyljätkö sitä isänmaata, jonka esi-isänne vuosituhansien sitkeällä taistelulla ovat säilyttäneet!

Se maa — ja juuri maalaismaa — on teille pyhä perintö, joka velvoittaa perintöä hoitamaan ja — kartuttamaan.

Rientäkööt turhamieliset maailman markkinakujille kuhisemaan, mutta jääkööt toki järkevät maalaiskotiansa vartioimaan.

Jotta ei koskaan koittaisi sitä pahaa päivää, jolloin surkutellen sanottaisiin:

"Vainajien autio-veräjillä kalskaa vain tukkijätkän nakkapohja, mutta raunioissa viruvat hiljaa niiden luut, joiden pojanpojat ja tyttärentyttäret koreilevat kaupunkiloissa!"

* * * * *

Suomen kansa! Et ole liioin luotu kivilinnojen torneissa kitumaan etkä sileitä katukäytäviä matalassa kengässä maleksimaan, et esplanaadein leposohvilla kesähelteessä venytteleimään etkä keinotekoisten lammikkojen joutsenia ihailemaan. Vaan luotu olet pirttiäsi honkaista hallitsemaan ja kuppelehtivaa metsäpolkuasi varsisaappaissa polkemaan; erämaasi riistaa risahtamatta väijymään; niittyjokiesi heleillä rannoilla hihasillasi heilumaan; maan mullassa mykränä myllistämään; tuhatjärviesi ulapoilla kalavenheelläsi kiikkumaan ja korpikoskia pitkällä paltamolla alas viilettämään.

Siihen luotu olet Sinä ja siinä pysyminen olisi Sinun, jos omallesi uskollinen olisit! Siinä Sinut paraiten tuntee sekä vento että veikko, ja tunnustuksensa arvostasi antaa. Kotisarkasi hyljäten, vierasveroissa viehkuroiden, kuoresi kiiltävimmänkin sisästä Sinut moukaksi mainitaan… Anna jälkeen ikuiselle pilkkaajallesi, tuolle perintökaupunkilaiselle, mutta — omalle maallesi palaten — näytä kerrankin, missä on moukankin voima! Kenties jonakin päivänä tuo hemmoiteltu herrasmies nöyrästi tunnustaa, että Sinä ja juuri Sinä — Suomen maalaisrahvas — olet isänmaan valtavoima, tuki ja selkänoja, jota kulttuuriherrankin on täytymys kunnioittaa. Sillä, ympäri käyden, syntyjä syviä penkoen: Sinähän, Suomen maalaiskansa, olet se, joka elätät kaupunkilaiset pomot ja porvarit, saksat ja savottaruhtinaat — ilman Sinua tokko kohoaisivat heidän kivilinnansa niin uljaina ja häpeemättöminä taivasta kohden, ilman Sinua tokko kykeneisivät — edessä Euroopan — heidän henkiset edustajansa kerskaamaan kansallisesta tieteestä, kansallisesta taiteesta sekä kaikesta siitä, mikä synnyinmaan laulua korkealle kaijuttaa —?…

Musta muta.

Se musta muta, se Suomen rämekorpien salattu pohjavoima?…

Kuinka monta kertaa polkiessani erämaan talottomia taipaleita ja tuntikausia seuratessani surullisesti siintäviä suomaisemia, olenkaan sieluni hautomuksista löytänyt tämän kysymyksen: Mitä iloa on noista viheliäisistä soista? Eivätkö ne vain ole luotu ihmiselämää yhä ilkeämmin ikävystyttämään? Ja onko tarkoitus, että ihmisiä lainkaan asuu tai liikkuu näin hyllyvillä ja karuilla paikoilla?

Ei ole kukaan vastannut korvenkulkijan kiukkuiseen kysymykseen. Hänen jalkansa on vajonnut yhä syvemmälle rämeeseen ja puolittain kiroten on mies harppaillut yli rimpien ja tureikkohyölien. Sitten on hän jälleen tuntikausia tuudittanut tunnelmiansa noilla märillä, loppumattomilla lakeuksilla… Alakuloisesti on tuuli viheltänyt hänen korvissaan ja erämaan kelohonka on huoannut hänelle syvimmät huokauksensa. Suota ja jänkää, rytörämettä ja rimmikkoa, ikuista ikävää, ikuista lohdutonta laattaa, jossa lummelampi loistaa kuin kyykäärmeen silmä…

Hän, erämaan vaeltaja, on vihdoin väsähtyneenä viskannut konttinsa rämeen reunaan ja kallistanut päänsä sammalmättäälle. Mutta korkea kelohonka hänen päänsä yläpuolella on pitänyt kummallista huminaa. Mitä onkaan tuo honka tarinoinut? Ja mitä onkaan mätäs märkä maassa makaavalle haastanut?

Mies on herännyt, mutta ei ole tietänyt, onko se totta vai oliko se unta.

Nimittäin se mitä hän sisimässään tunnelmoi, kun honka soitti ja mätäs kuiskasi. Suomen suot muka kelpaavat johonkin? Että ne ainakin kelpaisivat, jos … Hän on häpsähtänyt omia näkyjään. Kultaisia nummikangastuksiaan kulkurimies tuskin muille kertoa rohkenee! Virvatuletko Suomen soilla kummittelevat? — Ei! Se on sittenkin ikäänkuin mahdollista, sen täytyy olla mahdollista, sen täytyy …

* * * * *

Paljon kepeämmäksi ovat muuttuneet askeleeni sen jälkeen kun rämehongan juurelle nukuin, mätäs märkä päänalusenani. En ole enää sadatellut suon soiluvaisuutta, en ole enää tuntenut kalvavaa ikävää noita pehmoisia sammalpintoja silmätessäni. Melkeinpä nauttinut olen, kun pieksusaappaani on varttansa myöten uponneet rahkasuon salaperäiseen silmäkkeeseen tai musta muta roiskahtanut vaatteilleni. Tämähän on juuri niinkuin olla pitää!

Minä näet uskon siihen, minkä kultaisissa kangastuksissani nähnyt olen: Tuhannen vuoden vierittyä! Tuhannen vuoden — tai jo ennemminkin…

Silloin se on valmis! Silloin tämä kaikki jo on muokattu. Silloin ei enää kukaan ole niin typerä että tulisi kysymään: mihin suo kelpaa?

— — —

Oi! Se on kultainen kangastus tämä Fata morgana, tämä suomalaisen suomaiseman tulevaisuudenihanne. Miten sen sanoisinkaan, jos sanoja viljelen? Sanoisinko että Peräpohjola, koko se seutu, mikä nyt vilisee tuhansittain tutkimattomia soita, on silloin maailman historiassa merkitty ikäänkuin itsenäiseksi valtioksi, jota johtavat kauttaaltaan toisenlaiset periaatteet kuin yhtäkään nykyisistä valtiomuodoista. Se on mahtava maanviljelysvaltio, suurenmoinen suoyrttitarha, kuningaskunta, kohiseva korpiparatiisi…

Mitä näemmekään! Katsokaa millaiset jättiläisviemärit halkovat silmän siintämättömiä sydänmaita. Katsokaa, kuinka syvät ne ovat nuo valtaojat, kuinka leveät ne ovat ja kuinka ilakoivat lapset venheillänsä hurjaa vauhtia soutelevat niitä pitkin alas järviin. Ellen erehdy, näen kokonaiset kanavat Valkeasta merestä Pohjanlahteen! Mutta ennen kaikkea huomaan, kuinka musta muta pursuaa viemärin ja sarkaojien liepeistä. Tuo väkevälle haiskahtava alkuvoimainen pohjamuta, joka luopi ihmeitä, heti kun ihminen siihen uskoo…

Se on vaatinut tuhannen vuoden epäilyksen ennenkuin Pohjolan kansa sen on uskonkappaleekseen julistanut. Kaatuneet ovat satojen vuosien esitaistelijat, suistuneet partoineen suo-ihanteensa liejuun, mutta se sama lieju on singonnut uusia taimia, ja lopuksi on ylennyt se tammi, jonka juuria ei enää poikki saada. Vihdoinkin, vihdoinkin siis ovat Fenno-Skandian karhusuot saatu kukoistamaan ja maan ministerit ovat lähettäneet tuhatpäiset sotajoukkonsa, sapöörinsä korpia kaivamaan ja kuokkimaan.

Katsokaa! Jättiläisröykkiöt rioja ovat kohonneet märän maan pintaan, nuo mustat möhkäleet ovat sitä maanalaista valtakuntaa, josta tulella ja tapparalla muodostetaan se maanpäällinen tuhatvuotinen valtakunta… Rytisivät tuonnoin rutimoraidat, jarruttivat julmat juurikkaat vääntyessään vesihiisien kynsistä, kahahtelivat kirkasteräiset turvekuokat ja helisivät lapiot. Nousivat ihmisten ilmoille uumenten pahat peikot ja surmansa saivat rotkojen pirut. Nauraen niitä ilkkuivat jätkät. Vuosisatoja näin raatajat ovat rähjänneet Suomen suurilla sudensoilla, sukupolvi sukupolven jälkeen jatkanut on esitaistelijain töitä, ei kukaan enää ole alistunut palvelemaan pölkkypomoja, usko savottaan on haihtunut, maahenki herännyt, suosielu virpenä vironnut, mustan mudan mullistajaa on ruvettu pitämään — ruhtinaan arvoisena…

Ajan silmät ovat auvenneet suurina ja kirkkaina!

Ja niin tullut on se päivä, koittanut se elokuun poutainen aamuvarha, jolloin maan ministerit, lentovaunuillaan ilmassa liitäen, julistavat Euroopan kansoille: Peräpohjola elää omistaan! Suomi ei Saksan suuruksia tarvitse. Tätä kansaa ei enää koskaan korpihalla kaada, sillä korpihalla itse on kuoliniskunsa saanut. Katsokaa sitä viljan runsautta!

* * * * *

Tosiaankin lainehtii viljameri niin pitkälle kuin silmässä siintää. Täytenään heiluvat tähkäpäät! Ja tämä kaikki on mustan mudan ansiota…

Antakaa silmäinne hivellä noita suloisia niittysarkoja. Se on maan ruhtinatarten viheriäistä samettia. Tuntekaa apilaan ja vihantarehun huumaava tuoksu! Se myös on suon siunausta, vuosisatojen uskon hapuilun huippu.

Kukkasia? Ruusuja! Sinisiä, punaisia, kullanloistavia unikkoja näen siellä, missä ennen kasvoi raate ja korte tai viheliäinen vaivaiskoivu. Kuka hoitaa näitä ihania yrttitarhoja? Kysykää Suur-Suomen neitsyeiltä, onko siitä jo montakin vuosisataa, kun he joukossa vaihtoivat Singerin ompelukoneen monipiikkiseen rautaharavaan ja käytäväkihveliin tai ryhtyivät pitämään pukutanssejansa Pohjolan paratiisissa!

Siellä missä muinoin koiranputki rehoitti, siellä nyt punoittaa erämaan Eedenin uusi omenapuu. Ja siellä missä nälkämaan "kuolemankoura" ennen kaamean varjonsa heitti kosteaan rotkoon, siellä nyt versoo villiviini tai kiipeää juhlallinen, jumalainen humalaköynnös…

Ihailkaa reheviä juurikasvitarhoja! Kysykää, missä ovat ne ammottavat kuopat ja jättiläiskellarit, joihin kaikki tuo hyvyys mahtuu! — —.

Niinpä siis kaikki ääriään myöten on valmista. Suur-Suomen korpisuo on saatettu ihmiskuntaa palvelemaan! Se elättää sen kansan, joka muinoin nälässä kituroi puukuningasten perässä juostessaan. Koko maailman se ilahduttaa. Itse Jumalan, joka antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille.

… Tuo musta, valtaojan äyräistä tihkuva muta, tuo rämekorven aavistuksellinen alkuvoima, tuo satoja vuosia salassa säilynyt, Suomen petäjääsyöneen ristirahvaan aarnihauta-aarre.

Olen sen nähnyt henkeni silmillä heilimöivänä vainiona, tuon tuhatvuotisen taistelun takaisen voittotantereen. Iloitsen jokaisesta viemäristä, jonka nykypäivänä todellisuudessa näen soiluvissa soissamme pursuamassa…

Jokainen syvällekaivettu suoviemäri mielestäni kuljettaa pois sitäkin epäilyksen mutavettä, jota vielä on Suomen kansan omassakin povessa yhtä vahvasti kuin maan hallituksen valtimosuonissa!

17/6 15.

Niityn raivaus.

(Maalaisen arkipäiväkirjasta.)

Alotan tämän päiväkirjan vähääkään tietämättä, tuleeko se sisältämään mitään, mikä huvittaisi muita ihmisiä. Mutta jos sen saisin itseäni huvittamaan (minulla on aina ollut intohimo päiväkirjailemiseen ja varsinkin yötunnelmoimiseen), niin enempää en tahtoisi. Asia on ainakin näin alusta pelkkää kuivaa proosaa. Kysymys näet on siitä että olen päättänyt (tai oikeastaan olemme yhdessä vaimoni kanssa päättäneet) kolmen vuoden uutisasutuksen jälkeen tässä metsäsaunassamme ryhtyä vihdoinkin siihen, mistä heti alussa olisi pitänyt alkaa, nimittäin niittymaan raivuuttamiseen. Kokemus on osoittanut että taloutemme ei pysy pystyssä ilman lehmiä — ja lehmät, ne kantturat, eivät pysy pystyssä ilman kontua, ja kontua taas ei tule ilman niittyä, mutta kun niittyä ei ole, niin se tietysti täytyy tehdä. Tehdäkkö niitty? kysyy sivistynyt ihminen. Eikö siis Jumala kasvatakkaan heinää! Ehei hyvät herrat ja hienot, hetaleiset naiset, Herra Jumala on ankara täällä pohjoisessa: kanervan ja jäkälän Hän kyllä antaa kasvaa ja hirmuisia hiidenhonkia huijottaa, mutta apilasmaat meillä ovat pilventakaisina ihanteina ja aniharvoin saavat lehmämme haistaa edes puntarpäätä.

No niin, niitty siis täytyy tehdä, tekemällä tehdä, ihan pystystä metsästä, iänikuisesta rotkokorvesta, johon ei ihmisen kirves eikä kuokka ennen liioin ole koskenut.

Olen kuuluttanut tätä urakkaa pitkin kevättä, olen naulinnut ilmoituksia siitä postitoimiston luukuille ja lähetellyt papeille kirkkokuulutuksia, vaan yhtään ainoata miestä ei omasta pitäjästä ole ilmestynyt tarjoutuakseen tähän työhön. Hirveätä rahan ja ruuan puutetta kyllä valitetaan, vieläpä työansioidenkin puutetta, mutta otappas jätkä meidän rakkaassa seurakunnassamme yksityisen työhön. Ei, rakkaat sanankuulijani, yksityisen työ Rämsänrannalla ei kelpaa, maksoi mitä maksoi — "savotta" olla pitää, tuo siunattu — kirottu savotta tai vähintään "hostmestarien" männynkäpykylvötyö à 3 markkaa päivässä. Minä en kylvätä männynkäpyjä — mäntyjä vilisee ympärilläni liiaksikin — päinvastoin kaadatan puita päästäkseni liikaa metsää näkemästä.

Mihin jäimmekään. Omasta pitäjästä ei urakkamiestä siis saanut — häpeä sanoa — mutta ilmestyipäs eräänä päivänä pakeilleni solakka pitkä mies Iivana Karhu rajan takaa, uuras vienankarjalainen, ja hänenpä kanssaan tekasin urakan. Kymmenen aaria, hyvät herrat, kymmenen aaria, pystystä metsästä "ihan valmiiksi" viemäreineen, sarka- ja niskaojineen j.n.e. à 5 markkaa aarilta. Viisi markkaa aarilta? Menkääpä katsomaan te pääkaupungin urheilijat ja maailman mestarit, painisankarit ja kolmiloikkaajat ja seiväshyppääjät ja pituushyppääjät, menkääpäs katsomaan minun "Ropakaarrettani" ja sanokaa sitten: ottaisittekos repiäksenne kappaleiksi tuon märän kuusikkorotkon edes 50 markasta aarilta. Jollette tiedä, mikä aari on, niin selitän — olen siinä määrin herrasmies itsekkin että vasta pari vuotta olen tämän tietänyt. Aari on ihannepalsta, ala, jolla voi ajatella ihannehuoneen sijaitsevan — 10 metriä kylkeensä, ja kymmenen aaria on siis kymmenen kertaa enemmän. Asuntopaikkaa valitessani tänne korpeen, muistan että oli kova kopina hehtaareista, kokonaisista satakylkisistä kappaleista, mutta jos kerran minusta sanottaisiin että sillä isännällä on niittymaata hehtaarittain, niin kuolisin ylpeänä pois tästä pahasta maailmasta…

Huomaan taas poikenneeni tekstistä. Iivana Karhu, Arhipan poika, siis otti tuon urakan, mutta viemäriojasta, joka ampuu neljäkymmentä metriä yli palstan, sovittiin erittäin ja taisinpa, koiravie, luvata kuninkaallisen palkan, 20 penniä metriltä.

Hän tuli lauvantai-iltana seitsemällätoista olevan veikkorepaleensa Riston kanssa, sai viitosen etukäteen, veneen lainaan y.m.s. Pyhä-iltana hän teki kuokkien ja lapioiden varret — minusta tuntui että Jumala vallan suopeasti katseli tätä sabatin puuhaa — ja viimeisteli niitä vielä maanantaiaamuna.

Niin — minulta on jäänyt sanomatta että itse olen riehunut insinöörinä tuolla korpipalstalla, linjoittanut kuin paras mosatramppari, pylvästänyt ja paaluttanut, mutta senpä sanonkin, että se vinkkelin otto on hiivatin tarkkaa työtä, enkä väitä etten senttimetrillä olisi erehtynyt. Suora kulma ryteikkökorvessa on paljon ihmeellisempi asia kuin liitutaulu matematiikan tunnilla klassillisessa valtion lyseossa. Tähdätessäni vinkkelipuulla pitkin korpea, en vähääkään muistanut "hypotenuusia" enkä "kateetteja", vai mitä ne nyt olivatkaan ennen. Kuinka ihmeen vähän "korkeampi matematiikka" siis onkaan tullut hyödykseni tässä elämässä, vaikka muistelen kandidaattitutkinnossa saaneeni arvosanan hyperbolain mittaustaidossa? Ja mitä merkitsevät kuutiojuuret ja logaritmit Ropakaarteessa? Siellä oli vettä viljalti, kun mittasin — ja käki kukkui kevätmetsässä, mutta minä syvennyin yhä mittaukseeni. (Kukkukoon käki, ajattelin — tai olkoon kukkumatta). Ja nytpä Iivana Karhu tottelee minun mittauksiani — ja on se sentään jotakin että saapi aikamiehen kulkemaan juuri omia jälkiään synkässä metsässä ja rapistelemaan pitkin ryteikköpuroa. Tässä nyt olkoon alkupuhelma päiväkirjaani.

* * * * *

14 p. kesäkuuta.

Kun menin sinne aamulla, niin savu nousi kuusen juurelta ja Risto poika keitti perunoita ja muikkua kattilalla. Olipa pojalla vaarallinen työ, sillä kattila saattoi milloin tahansa keikahtaa ja sammuttaa tulen. Iivana väänteli vielä viimeistä ruuvia kuokan varteen. Puhuttelin Iivanaa ja sain tietää että mies viime talvena oli vaeltanut tukkitöissä kaukana Kuolan rannoilla. Se mies oli nähnyt Lapin erämaita! Aijon vasta palata tähän asiaan, sillä nuo Vienanmeren rantamat huvittavat sitä, jonka uutistalo kantaa nimeä "Turjanlinna". Turjanranta näet häämöttää juuri siellä päin, missä Iivana on kulkenut…

Heti päivällisen jälkeen kävelin taas sinne työmaalle, kuten nyt sanotaan. Hämmästyin hyvänpäiväisesti: viemäriä oli jo kaivettu kymmenkunnan metriä ja musta muta hyllyi ja vesi virtasi. Iivana seisoi polviaan myöten vastaansa ryöppyvässä vedessä ja katkoi kirveellä maansisäisiä juuria. Työ siis kävi kuin kävikin.

Työ kävi! Niitynraivaus oli saanut luomiskäskynsä ja minä olen iloinen tästä. Ymmärtäneekö monikaan herrasihminen sitä kieltä, mitä nyt puhun? Enpäs ennen "kamarirunoilijana" olisi koskaan uskonut, jos joku minulle olisi sanonut, että minä kunnon isäntänä teetän niittytöitä, että varsinkaan raivautan raakaa korpea. Pitihän miehestä tulla pääkaupunkilainen lehtori — lehtori vähintään, "poetan gloriaseppele" leveän otsan ympärillä ja jambit ja anapestit ja Shakespeare ja Ibsen tai Anatole France piti hänelle olla luonnollisempaa kuin kaukokorvessa rypeminen näkemättä edes silinteripäistä parturinkisälliä. Piti? Vaan tässä seisoo se trubaduuri ja on huvitettu korven raa'asta raivauksesta eikä ole vuosikausiin kiusannut pegasustaan. Anteeksi että latelen latinaa. Pegasus? en edes muista, mitä se olikaan — olen ajanut talvet pitkät porolla, jaa, kenties pegasus onkin peura? — jos on, niin hyvä. Mutta sen sanon vieläkin että korpiniityn luomissanat ovat singonneet juuri tänä päivänä, vaikka pohjatuuli pauhaa.

15 p. kesäkuuta.

Neljäkymmentä metriä viemäriojaa jo kaivettu! Iivana Karhu on todella karhu korpea raivaamaan. Näkisittepä vaan, miten musta lieju kohoaa syvyydestä ja miten tuhannet puunjuuret katkeilevat Karhun "kynsien", kirveen, kuokan ja kangin alla! Se on varmasti voimakasta maata, ikivanhaa korpipuron pohjaa — tuntuu, kuin moisessa mudassa voisi kasvaa taatelipalmu… Ja kuitenkaan se ei kasva. — Pohjolan kesä on liian lyhyt, Pohjolan tuulet liian kylmät ja aurinko kitsas: tänä päivänäkin on kylmä, ja auringonlaskun jälkeen viilenee ilma neljään lämpöasteeseen. Neljä astetta Celsiusta — se on muka kesää! Ei ui ahvenkaan silmukkaan, neljästä verkostani otin tänään pari kalaa. Kaksi kalaista ja viisi leipää — mitä ne ovatkaan meidän väelle, minulla on paraikaa kasakoita, jätkiä ja kaikenlaista työväkeä. Emäntä on helisemässä. Mutta se on pääasia että viemärioja sellaisella vauhdilla uurtuu. Oh mikä jättiläiskoivujuurikas! Iivana jo illalla oli köydellä tuon suuren käkkyräpuun kaatanut, mutta hirmuisempi leikki oli leikata juurikas poikki ja vääntää irti maasta. Autoin hiukan Iivanaa ja sinne viemärin paltteelle tuo visakinttu kellahti. Sen juurilla prameili vielä jäätikäs, vahva routa, ja kokonaiset telit jäätynyttä mutaa lohkeilivat käsiin. Ihastuin jäämuta-teleihin niin että kannoin moniaan kainalossani kotiini kukkamullaksi…

Mutta ajatelkaapas, rakkaat ystävät ja maailman herrat, sitä että mieheni, nämä rajantakaiset raivaajat, suvaitsivat viettää viime yönsä siellä ojansa liepeellä. Ei tulla taloon, ei soudeta mökkiin, tekaistaan vaan matala havumaja, jossa toinen kylki ammottaa auki — ja nuotiotuli viereen. Siinä kuivaillaan likomärkiä saappaitaan ja sukkiaan ja jyrsitään kuivaa leipäkannikkaa (voita ei saa ostaa nykyään mistään). Yö on niin kylmä että kuura kurkistelee, mutta miekkoset vain makaavat. Työvaatteissaan ilman peittoa, ilman suurmaailman ohutta hotellihuopaa! Siinä sitä kysytään hermoja ja sitkeätä verta, jota ei ole yhdelläkään sanomalehdissämme kuuluisista urheilijoistamme. Mutta pannappa sanomalehtiin että Iivana Karhu ja hänen kuusitoistavuotias risainen veljensä viime yönä voittivat itse Pakkasen niin ja niin monella pisteellä — sitähän irvisteltäisiin tässä muotimaailmassa. Ei, emme siis pane sanomalehtiin: näitä tällaisia korven rekordeja ei reklamoida, vaikka koko Perä-Pohjola tukkisavottaväkineen siinä suhteessa voisi herättää mielenkiintoa.

Kun tulin aamulla heidän majalleen, paikkasi Risto pieksusaapastaan, mutta Iivana seisoi polviaan myöten mutaojassa ja kiskoi, kiskoi… Tietysti isäntänä pidän heitä hyvin sikäli kuin kykenen, tuon sikarit, tuumittelen… Tänä iltana läksin sarkapalttoita viemään, etteivät ainakaan paleltuisi. Yö uhkasi tulla yhä kylmempi. He pitivätkin varovaisimpana siksi yöksi marssia taloni navetan ylisille nukkumaan — turvepehkussa.

16 p. kesäkuuta.

Viemäri kaivettu puhki palstan, se ampuu nyt 60 metriä hiekkarantaan muodostaen kuin mikä pikku Niili "deltan" järveen tullessaan. Mutta pohjassa piilee vielä sulamaton routa…

Jos minulla olisi aikaa, niin kenties seuraisin tuntikausia Iivanani työntekoa, mutta minä teen itsekkin työtä kotonani ja käyn vain pikimältäni raivauksella. Tänään makasin sentään jonkun minuutin heidän havumajavuoteellaan ja puhuimme Iivanan kanssa Lapin tuntureista ja lappalaisten poroajosta. Risto, hän vain hissukseen irvistelee, sanomatta juuri mitään. En saa vielä selvää, onko siinä pojassa henkeä. Nämä taitavat olla erämaan leimaamia sieluja, mittaamattomia umpilampia…

Kun iltaverkoillani kävin, oli Iivana ja Risto jo raivaamassa itse niittypalstaa, yksi kulma oli jo raivattu. Mutta ikävän uutisen minulle Iivana ilmoitti: viimeinen leipäpalanen oli menossa eikä joutaisi keskellä viikkoa kannikan perässä juoksemaan. Omanpitäjäläinen menee vaikka kolmenpeninkulman päähän hartsujensa hankintaan, eikä laske aikaa, mutta tämä rajavienalainen näkyy älyävän ettei raivaus edisty, jos mies vaeltaa kyliä. Mikäs siis auttaa muu kuin antaa heille limppua omista ruuistamme. Ja vielä makeat saijut särpimiksi. Nyt sataa vettä, päivä on ollut kuuma ja aurinkoinen, kaakkurit kaakattavat ja palokärki rimputtelee salolla. Mutta yöksi ei tyynny lännen liehka.

18 p. kesäkuuta.

Myrskyisessä vastatuulessa palasin tänään pikkutyttöineni pappilasta soutaen ja ehdin vasta iltamyöhällä korpikarjalaisteni puheille. Suuria risuröykkiöitä kohosi kuokoksella ja Iivana istui kuivaillen sukkiaan tulella.

— Kunpa tässä vielä huomisen päivän pärjäisi, sanoi hän, jotta pääsisi sapuskoita tiedustamaan.

— Niin, sanoin minä, kyllä teidän pitäisi tämä eväsasia järjestää, eihän syömättä jaksa.

He olivat nyt jyrsineet koko viikon kuivaa leipää ilman voin mykyrääkään ja ilman kupillistakaan lehmänantia, ainoastaan vanhoja perunoita ja vanhettuneita muikkuja oli miehillä ollut lainakannikan palan paineena. Säälitti minua, samalla kun ylpeydellä ajattelin korpi-ihmisen sielun ja ruumiin voimaa. Ei omankyläläiseni näin rasvattomilla ruuilla sellaista työtä tekemään kyhäytyisi. Mutta rajalainen ei ruikuta.

Pistimme tupakaksi ja astelimme vaiteliaina taloni pihaan. Minua hävetti etten saattanut pyytää miehiäni lämpöiseen pirttiin, vaan täytyi heidän hiipiä taas navettani ylisille nukkumaan. Yömyrsky yhä pauhasi, kesäistä tunnelmaa ei ollut, vaikka koivun lehti voimakkaasti vihoitti…

19 p. kesäkuuta, lauvantai.

Tänään en ole joutanut käymään korpipalstalla, sillä toista miestä (Joopia), joka vääntelee kiviä vänkärillään tuolla navetan takana, on täytynyt valvoa. Sitäpaitsi olen itse tehnyt monia töitä ja on vieraitakin kulkenut kahvilla. Iivana otti iltapäivällä etukäteen 20 mk. ja läksi veikkoineen ruoka-asioitaan järjestämään. On ollut julman kylmä päivä, rakeitakin satanut ja tuullut rajusti. Miten voineekaan lännen leyhkä olla niin armoton?

* * * * *

… Iivanassa on jotakin alakuloista, salamielistä, mutta lujaa kohtaloonsa tyytymystä.

23 p. kesäkuuta, Juhannusaatto.

Myrsky pauhaa, rakeita ropsii, vihuri lyö punapurjeeseen, joka minua kiidättää juhlapukuisena lapsineni kirkonkylän rantaan. Mutta niitynraivaajat? — He eivät liikahda, heillä ei ole juhannusaattoa, he eivät edes huomaa, kuinka kymmeniä venheitä sivu liukuu; kuokat kalskahtelevat, juuret rytäjävät mustassa mudassa ja jykevät riot kohoilevat saralle. Siunattu olkoon ahkeran ihmisen työ, kunnia raatajalle, joka ei aattona pukeudu juhlavaatteisiin!

25 p. kesäkuuta.

Taas on pohjatuuli mylvinyt järven ulapoilla ja vettä on vihmonut ankarasti; ja sitä kesää, jota on odotettu, ei näytä tulevankaan.

* * * * *

Nyt alan uskoa että Iivana Karhu on oikea korvenraivaaja. Jättiläisjuurikkaita on miekkonen kiskonut tänä yhtenä päivänä jättiläisröykkiön. Hän sanoo että juurikkaita on maa aivan täynnä, niitä on toinen toisensa päälläkin, joka todistaa ikivanhaa ja voimaperäistä korvenpohjaa. Siinä se vielä leipä lainehtii? Mutta työ on raskasta — käy tottapuhuakseni salaa sääli Iivanaa, joka ei edes valita kuten joku Joopi, ei kiroile Luojan töitä eikä sadattele, iskee ja vääntää vaan ja vetelee sauhuja. Mutta sauhussapa pidänkin miehen, jokaisen sikarinpätkän hänelle työnnän ja tuskinpa muuta lohdutusta Iivana kaipaakaan. Tosinhan emäntäni iltamyöhän tullen vielä kiehauttaa miekkosille saijunkin. Mutta nostaappa nurkumatta mokomia möhkäleitä vesisateessa, siihen eivät kykene pojat puoletkaan! Jos olisin kapitalisti, sampanjat juottaisin tänä yönä Iivanalle ja Ristolle navetan ylisillä, jossa he paraikaa makaavat. Yö on… ja maata menen itsekkin omien töitteni rasittamana. Elämän järjestys on varmaan oikea, koska ihminen tietää seuraavanakin aamuna heräävänsä työhön, joka on sekä pakollinen että hyödyllinen!

30 p. kesäkuuta.

Ilma on lämminnyt, pääskyset vihdoinkin pesineet taloni räystään alle, sääsket saapuneet miljoonaliittona puremaan lapsukaisiani, jotka kaahlivat rantavedessä; kalamiehet saavat kaloja, viime yönä minäkin kalastelin; nauriin sirkat suurenevat tunneissa ja minuuteissa… Kesä on tullut!

Koivut lemuavat, lehmäin kellot kalkattavat, itä-etelästä lietsoo lämmin leyhkä ja suloinen sade ripsuttelee kuivuneita kukkapenkereitä. Mutta Iivana tuolla korvessa, Iivana hän vain kiskoo, kaivaa ja hakkaa. 6/10 osaa on nyt raivattu. Illalla Iivana saneli: olen laskenut (räknännyt), etten pärjää tässä työssä. Mie luulin tätä korpea helpommaksi, mutta kukapa maanalaisten juurikkain lukumäärän arvasi. En pärjää, ellette korota urakkaa.

"En pärjää!" — ne sanat kaikuvat vieläkin korvissani. Ne ovat työnantajalle sangen pahat sanat. Pahaa ennustavat! Ne merkitsevät että täytyy joko keskeyttää mieluinen työnteetto tai kovasti korottaa maksujaan. Ja milloin en esimerkiksi minä olisi korottanut? Täällä nimellisessä nälkämaassa ei tehdä ainoatakaan urakkaa niin ettei kesken työtä tai työn loputtua urakkamies muriseisi ja päivitteleisi. Mutta Iivana Karhu on silti — poikkeus. Ei hän ole mikään vaivojen valittaja eikä ruikuttaja. Hän tekee ennenkaikkea työtä. Tekee sitä ahkerasti, vaikka joka kolmannella miehellä moisessa muokassa selkäranka katkeaisi. Siispä minä lupaan — korottaa.

Päätin salaa maksaa Iivanalleni mitä ikänä hän itse ilkeää pyytää. Mutta tietysti sentään katson että päiväpalkka pysyy kohtuuden rajoissa. Herrajumala — milloin todellinen korvenraataja saapi liika päiväpalkan? Me herrat: joku senaattori, joku kuvernööri, joku ylimetsänhoitaja, joku insinööri, joku kirjailijakin — kuten joskus allekirjoittanut — voimme saada liika päiväpalkan — sanokaamme esimerkiksi 100 markkaa yhden päivän työstä — mutta saapiko korvenraataja Iivana milloinkaan edes viittä markkaa päivän raskaimmasta työstä? Kun sitä ajattelee, niin tokihan mielessään malttaa luvata Iivanallekin yli sen summan, mistä selvästi on sovittu, sillä totta kai ihmisen täytyy elää ansiosta.

Raivaa siis sinä Iivana rauhassa juurikkaita julmia, koukista sitkeätä selkääsi ja väännä paksulla kangilla, niin että ryskyy — minä, herra, maksan. Jumala on tällä kertaa antanut minulle kyvyn maksaa miehen työn ja sehän on — suurenmoista. Se on suurenmoista, sanon minä, sillä kysymys on siitä, miten vihertävä vihantarehu saadaan syntymään keskelle raakaa metsää.

3 p. heinäkuuta.

Sunnuntaita vasten yöllä… Tulen uistelemasta kosken niskasta, josta sain komean hauvin. Toisiltana saimme uudella uistimella neljä haukea, joista yksi annettiin niitynraivaajille. Häpsähtipä Iivana aikalailla, kun aamulla kuokkaansa tahkotessa sai isännältään lahjaksi hauvin. Se oli juhlapäivä korvessa, hiiloskalan ääressä. Mutta suola on sota-aikana kallista. Niin, mitä pitikään sanoani. Ylen kovin väsynyt omista päivän töistäni (maalaamiset, nuohoamiset ja kaikenlaiset taloustoimet). Eilen kävivät heimolaiseni korpikuokintaa katsomassa. Mutta turhaan sytyttelemme rovioita, nuo jättiläisröykkiöt satavuotisia märkiä juurikkaita eivät ota palaakseen hevillä. Sininen sauhu hulmahtaa yli korven, liekit räiskävät havuissa, mutta pian tyrehtyy punainen lieska. Nyt on korpeen kokoontunut paljon tovereita Iivanan hommia katsomaan, tarkoitan sääskiä. Toispäivänä käytin palstallani myös erästä taikojenkerääjä-herraa, joka oli matkalla Vienan Karjalaan. — Iivana sai taas ruokarahoja ja souteli kirkonkylään pyhäksi, saamatta suovattakylyä kultaista. Eläköön hikinen työ ja siunausta tuottakoon kerran sekin musta muta, joka näinä päivinä on "kaarteessa" roiskunut. Huomenaamulla nousen vastaanottamaan rahtimiehiä, jotka tuovat kallista viljaa kaupungista asti. Jospa rahani riittäisivät, hätäkös olisi elää näin, ostella mitä haluaa ja teettää mitä työtä tahtoo.

7 p. heinäkuuta.

Suuri juhlapäivä korvessa! Juhlakahvit jätkilleni kuusen juurella havumajan nuotiolla! Sillä se suuri puu, rotkon kuusikuningas, pitkä huiskelo, jonka tyvi oli niin paksu, ettei isäntä ympäri yltänyt käsivarsillaan, se kaataa romahutettiin nyt. Oli tyyni päivä ja kesähelle. Lapset telmivät alasti hiekassa ja minäkin ensi kertaa uin. Sitten hyppäsin puisevaan kankiin, karjalaiset vetivät köysistä, kymmeniä juuria oli hakattu poikki, jättiläispuu keikkui… Me huojutimme, huojutimme ja huusimme.

Sitten se vihdoin tapahtui, kumea kohaus korvessa. — Onpas pölkyssä sahaamista, on totisesti.

Mutta isännällä on kiire omiin taloustöihinsä —. ei jouda kirjoja pitämään. Yön tullen vedän aalloista aina hauvin uudella kultauistimellani. Pihlajat kukkivat, kielot tuoksuvat saaressa, lämpömittari osoittaa kolmattakymmentä astetta, on niin kuuma etten päiväkausiin ole paitaa tarvinnut. Eläköön luonnon vapaus ja työ sekä työn nautinto! Eläköön myös rakkaus — raskaan päivätyön vastapainoksi…

9 p. heinäkuuta.

Kolmattakymmentä astetta varjossa, mutta työmieheni kuokkii, kuokkii ja raivaa. Minä, Isäntä, pulikoin vedessä, vaan Karhut eivät kynsiään kastele. Merkillistä että niin kovassa kuumassa ihminen virvoittaa itseään hikivirralla ja halveksii vettä! Mutta minä luulenkin että Suomen suot ovat kaivetut ja kaivetaan hikivirtojen voimalla eikä Kneipin eikä Müllerin, vielä vähemmin Kuhnen kylvyillä. — Viimeinen sarkaoja on nyt menossa.

10 p. heinäkuuta.

Yöllä satoi vettä kuin saavista kaataen. Karhu viimeistelee töitään. Ikävälle tuntuu päästää miestänsä menemään, mutta rahavaratkin sitä vaativat.

* * * * *

Samana iltana eli oikeammin yöllä. He ovat nyt poissa — korvenraivaajani ovat tilitetyt. Olin juuri naurismaan kitkennästä menossa heidän työnsä loppua katsomaan, kun he jo kuokkineen, kirveineen kiipesivät ylös törmää. Kaikki työaseet he toivat koreasti takaisin (mitkä mainiot kuokan varret he olivatkaan tekaisseet!) Ja sitten kiivettiin talon tornikamariin ja pantiin sikariksi. Tehtiin tili. Maksoinko liian paljon? Maksoinko liian vähän? Tiedänhän että yhtiöt ja valtio eivät maksa penniäkään yli urakkasopimuksen. Mutta jos tekisin kuten yhtiöt ja afäärilaitokset, tuntisinpa olevani köyhän miehen nylkyri ja jonkunlainen pahantekijä. Sentähden, laskettuani päivät — ja tietäen kuinka raskaita pitkiä päiviä ne olivat olleet — tunsin siveelliseksi velvollisuudekseni suorittaa 30 markkaa yli urakkasumman. Laskin näet näin: Iivana Karhu ei tunne itseään miehen arvoiseksi ellei saa vähintään 2:50 päivältä. Ja nuorukainen Risto Karhu ei ole apurin arvoinen ellei teettäjä hänelle maksa vähintään markan päivältä. Siis 3:50 kertaa 23 päivää (hiukan vajaa) = 80 markkaa + 35 metriä viemärin lisää à 20 penniä = 7 mk., summa summarum 87 markkaa. Mies oli ennestään ottanut 55 mk., sai siis taskuunsa 32 markkaa.

Hän oli nöyrästi tyytyväinen — olen varma että hän olisi ollut tyytyväinen vähempäänkin. Mutta sanonpa suoraan että jos itse niin kovaa työtä tehtyäni viikosta viikkoon olisin saanut kouraani säästöä ainoastaan nuo 32 markkaa, joista velipojan täytyi kai saada joku markka (22!), niin tottatoisenkerran olisin "kironnut koko yhteiskuntajärjestelmän".

Iivana Karhulla on kotona vaimo ja kolme lasta sekä vanha äiti. Oh Jumala, kuinka julma onkaan kohtalo… Ja kuitenkin joku täkäläinen saattaa kadehtien sanoa: maisterihan maksoi sille venäläiselle (karjalaiselle) rapiasti. Vai maksoi? Kiitos paljon? Ja sivistyneet toverini tietysti haukkuvat minut pahanpäiväisesti, jos kerron maksaneeni työmiehelle yli urakan 30 markkaa liikaa. Tuo ikuinen ristiriita! Missä lienee kapitalismin raja?

Me tupakoimme Iivana Karhun kera vielä puolen tuntia saaressa kahvikupin ääressä ja — sitten sitä erottiin. He ottivat konttinsa ja kimssunsa ja hävisivät ääneti metsään. Metsä antoi, metsä otti!

Mutta työn jälki jäi korpeen. Viemäri pauhasi ja sarka- ja niska-ojat lorisivat ja joku sauhun sininauha suikersi taivasta kohti… Siellä seisoo nyt "musta muta" vuottaen viimeistä muokkaustansa. Kiitetty olkoon Jumala että nyt ymmärrän, miten korpea raivataan ihmisen elinkeinoksi.

Lorun loppu:

Syyskuun 30 p.

Mitä ihmettä se merkitsee? Turhaan olen jo pari kertaa työntänyt viestin sinne rajakylään, jossa Iivana Karhu asuu. Ei kuulu vastausta, ei näy miestä. Petturiko? Sanansa syöjäkö? Ja kuitenkin hän lähtiessään niin pyhästi lupasi palata syyskuussa raivauksensa rioja polttamaan. Minä olisin antanut hänelle vielä toisen mokoman aareja lisää, sillä kerkesin mieltyä kunnon työmieheen. Mutta urosta vain ei kuulu ja niittyraivaus seisoo surullisena, kesken-eräisenä…

Lokakuun 7 p.

Ei vieläkään! Pian tulee talvi, nyt jo rantoja riittelee ja lumihiutaleita heittelee. Kuljin raivauksella ja koetin itse polttaa nuo jättiläisröykkiöt. Viisi olen tänään polttanutkin, hirmuinen roihu on räiskänyt ja sakea sauhu yli sinisen korven kiirinyt. Mutta ei tästä tule hyvä ilman Iivanaa ja koskematon ala jääpi tykkänään raivaamatta. Turhaan tiedustan raivaajaa Iivanan tilalle. Ei ole miestä Rämsänrannalla, on vain muikunpyytäjiä, lehmänteurastajia, linjamiehiä ja noita ikuisia männynkäpykääpiöitä. Ei kenellekään kelpaa se raha, joka irtautuu niin raskaasta työstä, kuin on minun juurikaskorpeni. On se kohtalon kiroa ettei Suomessa enää saa niitynraivaajaa. Väitätte ettei tämä ole tosi, mutta ainakin minun taloni kohdalle on sattunut sellainen kohtalo. Olisin valmis maksamaan korkeimmat päivärahat, jos tänä syksynä saisin niittyni valmiiksi. — Ja tätä sitten hokevat nälkämaaksi!

13 p. lokakuuta.

Nyt sen tiedän! Anna anteeksi hyvä mies epäilykseni! Minä en ollut ottanut huomioon erästä seikkaa odottaessani sinua palaavaksi…

On olemassa suurempi niitynraivaus kuin minun Ropakaarteeni. On olemassa maailman "Ropakaarret", niin hirvittävän suuri että järkeni tuskin kykenee sitä käsittämään. Ja sinneppä — maailman korvenraivaukseen on Iivana Karhu lähtenyt. —

Joopi.

"Niin sanoi Herra Saatanalle: miksi et ottanut vaaria minun palvelijastani Jobista, sillä ei ole hänen vertaistansa maalla…"

Jobin kirjasta.

Kesäisenä sunnuntai-aamuna uutistaloni pirttiin astuessa tapasin ovensuussa istumassa punaverisen, jykevätekoisen, ohimohiuksiltaan harmahtavan miehen, jonka vuosia takasinpäin muistin kohdanneeni Vuokin maantiellä ja jota olin luullut hulluksi. Säpsähdin: mitähän hullu talostani tahtoo, mutta samalla nousi ovenpielestä naapurini, Vuona-Ukko, ristissä huulin selittämään ja huutamaan:

— Tämä on Joopi, Joopi Heikkinen, Jumaliskylältä — kyllä kai maisteri hänet tuntee?…

— En minä oikein? keskeytin minä kysyväisesti.

— Vai ette, no joo, kyllä minä hänet tunnen, Roinilasta viimeksi kuuluu tulleen, Pitkä-Taneli tänne oli viisannut työtä kysymään, että jos niinkuin työhommiin johonkin, joo. Ei se kuule, vaikka minä näin isosti, eikös p-, se on vähäkuuloinen, sille pitää korvaan huutaa, joo, selitti naapurin humoristinen ukko viuhtoen käsiään. — Onko se hullu? kysyin nyt minä.

— Hulluko? huusi naapurin ukko. — Eihän se mikä hullu ole! Se on kiva työntekijä! Pöljäksi nuo kyllä hokevat ja pöljä se onkin, vähämielinen pökelö, joo, vaan työkkyri hirmuinen, raataja ropakka kerrassaan, vaan nyt on tainnut vähän rapautua, rapautua; ovat hällä ihmiset kovia töitä teetelleet, makselleet mitä sattuu, joo, niissä on rääkkäytynyt, vaan vielä se jaksaa. Jaksaa!!

Naapurin ukko aikoi sanansa vahvistukseksi sylkäistä, mutta muisti samalla, ettei talossani sellaista suvaita, josta oli seuraus, että hänen täytyi kädellään pyyhkäistä alahuulelta valuvaa kinaa.

— Kuinkas se, eikö hällä ole muuta nimeä kuin Joopi, kun minä muistelen…?

— Muutako nimeä! huusi Vuona-Ukko. Joopi se on iänkaiken ollut. Jooopi! veti hän ainakin kolmella o:lla.

Ukko iski veitikkamaisesti silmää ja, vähän alentaen ääntänsä, sopotti minulle korvaan:

— On se korkonimeltä Paha-Joopi ja Hullu-Joopi, justiinsa, vaan ne on maaliman puheita, ei se häjy ouk, tunnen minä sen verran ja tuntoo Pitkä-Taneli ja tuntoo kai pappannekin, joo!

Näin suositeltu henkilö istui Vuona-Ukon esitelmöidessä äänettömänä ja hieman raskasmielisen näköisenä ovensuussa samalla ikäänkuin odottaen, kuinka hänen kohtalonsa ratkaistaan.

Loin silmäni häneen, joka jollakin tavoin erosi muista miehistä — hän istui siinä niin kärsivän ja alentuvaisen näköisenä ja hänen olennossaan piili jotakin arvokasta, vaikka en vielä ymmärtänyt, mitä se oli. Ja sääli vihiäsi sydäntäni ja minä ajattelin: "Kuka hänenkin, mies paran, elämän kohtalon tiennee, maailma on niin armoton." Sitten ajattelin myös, ja tiesinhän sen jo kokemuksestakin, että tämän puolen kansan syvistä riveistä ei nykyisen herraskaisvimman ja harhaan huipistuneen vapausvimman takia ottanut löytyäksensä montakaan miestä, jotka rehellisesti rakastivat työtä, jos olivat "viisasten kirjoissa", vaan että paraat jätkät täällä puolessa olivat aina etsittävissä niinsanottujen pöljien, puolipöljien, tylsäjärkisten tai lukutaidottomain keskuudesta.

Sentähden päätin kokeilla tarjolla olevallakin — talossani näet olisi työtä yhdelletoistakin yksinkertaiselle — ja, neuvoteltuani hetkisen vaimoni kanssa, lähestyin hopea-ohimoista miestä ja huusin korvaan:

— Saat tulla huomenna — aluksi pellon raivaukseen — talon ruoka — päiväpalkka kuten itse tahdot, jos et liikaa kisko — minä työt neuvon.

Joopin silmät välähtivät, leveä naama vääntyi lauhkeaan ilon irvistykseen, hän oli kohonnut seisaalleen ja vastasi:

— Kyllä minä! — huomenna! — ruokahoito huoleton! — osaan minä! — on häntä ennenkin raivailtu! — kun lie kojeita — onko sulla kivihaka, vänkäri? kysyi hän terävästi.

Asia siis oli sovittu, Joopi sai kahvit tuliaisekseen, mutta määräyksen että hänen joka yökseen täytyy soutaa salmen yli Vuona-Ukon mökkiin nukkumaan, niin on hänellekin vapaampi olenta eikä tule häiriötä meidän pirtissä.

* * * * *

Maanantai-aamuna kello 6 kajahti huima kuokan kalahdus metsästä. Sen jälkeen kuului kova äsähdys, kuokka oli iskenyt isoon maanalaiseen kiveen, ja mies tarttui rautakankeen. Mutta kivi ei liikahtanut, täytyi tarttua kolmanteen aseeseen, lapioon ja luoda koko paasi näkyviin.

— Voi raato kun on iso! kuului heleässä ilmassa itsekseen puhelijan huomautus. Sen jälkeen kaikui metsässä vihaista kirveen iskentää, jonka jälkeen pitkä ja paksu puukanki pistettiin kiven alle kuoppaan. Nyt seurasi ähkyvää väännäntää, kuului kiivasta huohotusta, sitten oli pieni välihetki ja kuului ikäänkuin karhun murinaa:

— Rota perhana! Rota… Taas alkoi pinnistys, painanta ja hirmuinen huohotus.

Mutta kivi kohosi, kohosihan kehveli kuopastansa, pienempiä kiviä vyöryi sen vatsan alle ja kohta pyörähti möhkäle pyllylleen.

Joopi naurahti. Tarttui paljain käsin möhkäleeseen ja alkoi pyörittää, kamalasti ponnistaen koko ruumiillaan, silmät mullollaan. Kun sai kiven peltorajaan, niin levähtämättä hyökkäsi juuraskannon kimppuun, pisti rautakangin juuren alitse ja väänsi. Rytisten, repeillen ja katkeillen hampailtaan nousi itsepäinen juurikas maan pintaan ja kellahti kyljelleen. Kaksin kourin tarttui Joopi juurikkaaseen ja viskasi pellon laitaan. Sitten alkoi taas sähisten isketellä suurella kunttakuokalla.

Lihava piikatyttö ilmestyi Joopin eteen.

"Mitähän se siinä"? ajatteli Joopi, vaan ei ollut näkevinäänkään, kuokkia kyökkäsi vain. Piikatytöllä kävi suu yhtenään, hänellä oli oikein intohimo puhua vertaistensa kanssa, vaan Joopi juupeli ei kuullut mitään. Piikatyttö hyppäsi likemmäksi ja huusi miehen korvaan:

— Tule kahville!

— Häh?

— Että kahville! kirmasi piika kimeimmällä kiljuma-äänellään.

— Kuulen minä vähemmälläkin, ei minulle tarvitse karjua, arveli Joopi loukkaantuneena ja jatkoi kuokkimistaan. Tyttö ei pahastunut, hänellä oli ääretön halu tehdä tuttavuutta Joopin kanssa, kun kerran oli otettu kasakka taloon, hän jäi tuijottamaan mieheen, vieläpä laulahtelikin ja keikahteli kantapäillään.

— Mikä sun on nimesi? tokasi Joopi kääntymättä päin. Sepä oli piikatytölle mieluinen kysymys, hän suihkasi suunsa melkein miehen korvaan ja hihkasi:

— Valpuri! Valpuri Seppänen minä olen! Minä käyn rippikoulua!

— Kouluako? murahti Joopi halveksuvasti.

— Rippikoulua! huutaa huikasi piikatyttö sievistellen.

Joopi ei mitään sanonut kotvaan aikaan, työjeli kuokkineen, sihisi ja sanoi vasta sitten:

— Käyppä jos tahansa — Vappu sinä oot etkä mikä Valpuri. Näljänkäläisen Amerikanlesken tyttö, pah!

Tyttö rupesi väittelemään, vaan Joopi ei ollut tietääkseenkään. Jyrähti viimein:

— Mitäs siinä toljotat? Mää töihisi! Teki nuo ennen vaimosetkin jotain aamurupiamalla. Tuun minä täältä.

Vasta kun piikatyttö oli mennyt, nakkasi mies kuokkansa, pyyhkäsi kämmenensä ja painoi kupeilleen katsomatta suoraan pirttiin. Kaasi itse hellalla seisovasta pannusta kuppiin, nokasi sokerit ja hörppäsi kahvit yhdellä siemauksella kitaansa. Vappua ei ollut näkevinäänkään! Sitten katsahti kysyvästi sisähuoneen oveen, vaan kun ei mitään näkynyt, kaatoi toisen kupillisen, kopasi hattunsa ja melkein juoksuaskelin riensi takaisin raivaukselle. Jyts, jyts, jyts: alkoi sähinä ja sohina, kalina ja rytinä, ja röykkiöt maanalaista rojua kohosivat tulevalle pellonpientarelle.

Talon rouva ilmestyi nyt raatajan viereen. Ensin luuli hänkin Joopin kuulevan kaikki mitä sanoi, mutta Joopi katsahteli vain tuontuostaan ikäänkuin kysyväisesti rouvaan, vaan kun ei mitään kuullut, niin jatkoi työtään.

— Sinähän olet mainio, Joopi! sanoi rouva. Nyt kuuli Joopi jotakin ja vastasi vuorostaan:

— Kaunis päivä siitä tulee!

— Tulehan syömään, Joopi! pyysi rouva.

— Kävi se täällä itsekkin! vastasi Joopi, tarkoittaen "itsellään" isäntää.

Sitten lisäsi hän muristen:

— Hiiteenkö lienevät jätkät sen vänkärin hävittäneet. Kun oisi vänkäri, niin nousisi tuo kivi. Sitten korottaen ääntänsä, hän huusi kimeästi: Osasi nuo ennen työmiehet panna talon kapistukset paikoilleen, vaan ei nämä nykyiset risukintut — minä en oo eläissäni vielä talon aseita tärvellyt!

Se oli järkimiehen puhetta. Joopi tuli aamiaiselle. Hänellä näkyi olevankin paremmat tavat kuin moniailla miehillä: hän siistisi vaatteensa, pesi kätensä ja vasta sitten tarttui leipään ja puurokuppiin. Hänelle ei tarvinnut mitään sanoa, sillä jos sanoi, niin mies heti huomautti: kyllä minä älyän, on tässä ennenkin oltu ihmisissä.

Ilokseni huomasin ettei tämä työmies, niin halveksittu kuin olikin, syljeskellyt. Tarjosin hänelle tupakkaa.

En minä polta. Yskän hänestä vain saapi, vastasi ylpeästi.

Yrittämättäkään levähtää hän päätäpahkaa oikasi ruualta raivaukselle. Ja katselematta ympärilleen, kuhnailematta hetkeäkään, hän kävi työnsä kimppuun. Juuret rytisivät, multa muheni, kivet kohoilivat, mikä vain tielle sattui: kaatui ja sileni hänen tieltään. Vuoroin kuokka, vuoroin kirves, vuoroin lapio, vuoroin rauta- tai puukanki heilui hänen kourissaan, pientä ähkinää ja joskus kiihkeätä huohotusta tosin kuului siellä, missä miekkonen myllisti, mutta uupumusta, herpautumista ei näkynyt. Yhdessä päivässä hän raivasi enemmän kuin kaksi miestä kahdessa!

Joopi on karhu! ajattelin minä.

Kävin häntä silloin-tällöin katsomassa. Vaikka olisin hiipinyt salaakin hänen työpaikalleen, en milloinkaan huomannut, että mies olisi silmää palvellut.

Harvinainen ilmiö nykyaikuiseksi päivätyöläiseksi! arvostelin minä yhä enemmän ihmetyksissäni. Varoittelin häntä rasittamasta itseään liiaksi, kehoitin levähtämäänkin ruoka-aikoina, mutta hän vain tokaili:

— Pitää joutua, ei ole aikaa! Ja tupakoimatta, haukottelematta puski hän työhönsä, oli kuuma tai kylmä, satoi tai paistoi.

— Eikö sinua, Joopi, väsytä? huusin minä hänelle kolmen metrin päästä, josta hän aina ääneni kuuli.

— En ole eläissäni tuntenut väsymystä! vastasi karhu irvistäen. Sitten hän, asettaen puukangin maakiven alle, tokasi tuttavallisesti:

— Tulehan toiseksi! Etkö oo vielä löytännä sitä vänkäriä?

Me väänsimme yhdessä kiveä, ponnistimme ja puhkailimme.

— Sinä taidat Joopi olla poikamies? kysäsin pilanpäiten.

— Häh? sanoi Joopi, mutta minä olen varma siitä, että hän tahallaan heittäysi kuuroksi.

— Että taidat olla pereetön mies? paransin minä.

— Ei oo nykymaailman akoista! vastasi nyt Joopi. — Mitäpä hään kaikesta kyselöö? lisäsi hän kuin itsekseen.

Minä olin kuullut Vapulta juoruja että Joopilla muka oli poika jossakin, vaan en hennonut kysyä. Onhan karhuilla pentunsa, ajattelin minä, kai on hallakin elämänsä "perttulina" ollut oma kiima-aikansa, jolloin, kuten tiedämme, karhu hyökkää lehmän kimppuun, vaikka se hammasrakennukseltaan on luotu vegetariaaniksi. Mutta peto on peto ja Joopi tiettävästi ei ollut ihmisiä kummempi. Ehkäpä asia vähitellen selviää, ajattelin ahdistamatta miestä, — jahka tästä tutustumme.

— Joopi, rupea panemaan aitaa! määräsin minä.

— Käske sinä vaan, kyllä minä teen, vastasi Joopi. — Sinähän tässä isäntä oot, sinulla on valta käskeä ja minä tottelen.

Hän ryhtyi heti uuteen työhön, kun minä, isäntä, käskin. Käskinpä mitä hyvänsä! Mutta niin pian kuin käskynantaja oli joku muu, sai asia heti humoristisen luonteen.

Joopi heittäysi silloin ihan kuulemattomaksi käyttäen hyväkseen tunnettua kuurouttaan. Jos piika Vappu esimerkiksi kuinka koreasti hyvänsä pyysi kantamaan vettä törmän alta, ei Joopi liikahtanutkaan. Raskas perunasäkki sai jäädä päiväkausiksi veneen luo virumaan, kunnes isäntä nykäsi Joopia hihasta ja painosti: Käväseppäs kantamassa se säkki! Silloin mies nöyrästi totteli ja naiset katsoivat nauraen akkunasta. Joskus hän suuresti epäili myös vaimoni määräyksiä. Kerrankin satuin olemaan kylällä ja Joopi sai toimekseen kaivaa perunakuopan. Kovasti poraten hän ryhtyi työhön, mutta aina vähäväliä nosti päätään kuopasta ja murahti:

— Mitähän tuo ite sanoo?

Ja kun saavuin kotiin, niin hän pouhuten kanteli, että hänet oli ilmanaikojaan pantu kuoppaa kaivamaan. Pottukuoppaa!

Niin kuluivat päivät monenlaisissa raskaissa töissä, mutta Joopin jäljet näkyivät. Me koetimme häntä pitää hyvin ravinnonkin suhteen, kun näimme että mies todella oli kelvollinen. Yökseen hän aina souti Vuona-Ukon mökille. Mutta muutamana iltana kun jo olimme levolla, näin minä akkunasta Joopin veneineen palaavan takaisin ja hiipivän navetan lakkaan. Hiivin minäkin asiaa tutkimaan. Ylisille tullessani ei siellä ketään näkynyt, mutta vahvan heinäläjän alta kuului kuorsaus. Pengoin heinät ja sysäsin kaljupäistä miestä:

— Mitäs tänne tulit?

Joopi kavahti istualleen ja äkäisesti, itku kurkussa, huusi:

— Tukkilaisia piruja oli pirtti täynnä! Mikä siellä löyhkässä…

Siitä saakka sai Joopi nukkua navetan raittiilla ylisillä ja oli tyytyväinen. Tukkilauttoja tosiaankin uiskenteli yökaudet ohitse ja jätkäin huudot raikuivat rannoilla.

* * * * *

— Joopi, tule tilille! sanoin minä tahtoen miestä perääni ylikerrokseen.

— Häh?

— Että likviitiin!

— Ka tuo tänne rahat!

— Tulehan perässä!

Vastahakoisesti nousi hän jäljessäni ylös leveitä portaita. Mutta keskiväliin päästyään ja pienet väriloistoakkunat havaittuaan hän mursi suutaan:

— Voi moalima, aivan on kuin Venähen kaupunnissa!

Ja huoneeseeni tultua hän ympärilleen silmähtäen sanoi:

— No sulla sitä on tavaraa, ihan kaikkea. Sanovat sulla kultarahaakin olevan kirstun täyveltä.

— Ei veikkonen minulla ole, minä olen köyhempi mies kuin sinä!

Joopi katsoi minuun kuin hulluun.

— Minulla ei ole rahan nuusaa! ilmoitti hän puolestaan.

— Paljonko sulle pitää olla päiväpalkkaa? kysyin minä.

— Maksa markka ja hilikku! Maksa mitä tahansa.

Hän helisteli saamiaan hopeita ja työntyi alas kanervikkoon odottamaan kylpyä.

— Osasi nuo ennen vaimoset saunan lämmittää! kihisi hän vihoissaan Vapulle, kun ei kiukaasta paljon löylyä lähtenyt.

Kalamies hän oli kehno. Ongella ei saanut mitään ja verkkoja piteli varomattomasti, haukkuen verkon korjaajaa.

— Ei olisi pitänyt maksaa Reetalaiselle!

* * * * *

Kirkolla soudellessani tapasin pitäjän puheliaimman eukon, Haukivaaran Sohvin. Kysyin, tunsiko hän Joopia. Sanoi tuntevansa.

— Joopi on laatusensa, selitti emäntä. Sitä miestä pitää osata kohdella oikein. Ei saa ärsyttää. Se on löylyn lyömä mies, mutta tietääkö maisteri, mistä se johtuu? Kurjasta lapsuuden ajasta! Isä oli juoppo. Löi lastaan. Joopi rukkaa päähän takoi. Taisi pieksää liiemman kerran. Vian sai mies iäkseen, pöljäin kirjoihin kirottiin. — Ette tarvitse peljätä Joopia. On se rehellinen mies. Huoleti saatte makuuttaa pirtissänne. —

Myötätuntoni Joopia kohtaan yhä kasvoi.

* * * * *

Turpeen nostaja hän oli erinomainen. Panin hänet metsäturvetta tekemään, ja mies latoi kolmisen sataa leveää mustikkamaaturvetta päivässä. Kuokka kahisi, selkä laski ja kohosi, kämmenet latoivat.

— Helevettiäkö se herra teköö näin paljolla kuntalla? mutisi hän sekaan, vaikka tämä oli hänen mielityötään.

Olin luullut, että nuo vanhan ajan turve-ukot ovat sukupuuttoon kuolleet, sentähden, kerrankin yllättäessäni turpeennostajan, annoin miehen tehdä tavaraa.

— Joopi hoi, kiskohan vielä yksi päivä! huusin kolmen metrin päästä.

— Helevettiinkö se mahtuu? Ja piruko ne kantaa?

Se oli hänen tapansa vastata, vaikk'ei hän vastustellut. Sanoin leikillä:

— Jos tulee liikaa, niin saat tekaista itsellesi turvemajan ja ottaa Vapun emännäksesi.

Joopin suu vetäysi leveään hymyyn. Ehdoitus oli hänestä siksi merkillinen, että hän tunsi vastustamattoman halun saada kertoa asia vertaisilleen. Illan tullen hän aterioituaan kiireenvilkkaa työnsi veneen vesille ja souti Vuona-Ukon mökille. Pirtin täydeltä hän huusi:

— Se sanoi, jotta saan rakentaa oman mökin ja ottaa piikatytön akaksi! Ja Joopia nauratti niin että maha hytkyi.

Hän kylpi kuin Sasu Punanen Vuona-Ukon saunassa. Pyysi ukon terävimmän puukon ja ajeli partansa pyhäksi. Aamulla ilmestyi hän parta ajeltuna, paperilappu leukahaavan päällä, paksut kelloliivit yllään meidän pirttiin. Hän oli kerrassaan komea hopeahapsiohimoineen, hän vivahti johonkin helsinkiläiseen vanhaan tuomariin tai vähintäänkin kajaanilaiseen raatimieheen!

Mutta Vapulle hän ei mitään sanonut. Eikä Vappukaan hänelle. Silminnähtävästi olivat toisiinsa tympääntyneet, koskapa ei Vappua helposti saatu enää käskemään Joopia kahville. Vappu kärsi äärettömästi siitä ettei Joopi, pökelö, kuullut hänen kauniita laulujaan! Oli tyttö kerran koettanut Joopille karjua korvaan, että hänpä se oli ollut Oulussa lapsenlikkanakin, jolloin oli nähnyt elävät kuvat ja puhunut telefoonissa, vieläpä juonut limonaatia herrain kanssa, vaan Joopi ei tullut sen kohteliaammaksi, tokasihan vaan:

— Pah, tytön repale!

Joopi oli tavallaan kirkollisempi olento kuin me muut. Juhannus-aattona, joka osui olemaan sunnuntai, tapahtui nimittäin että minä, isäntä, maalasin lattioita, vaimoni ja kälyni ompelivat lastenvaatteita ja Vappu neuloi kiireimmittäin rippileninkiään. Joopi kulki herroiksi ympärillä ja — pilkkasi meitä kaikkia.

— No on taloa: pyhänä työtä tekevät kuin pakanat! Mutta kirkkoon ei hän itsekään mennyt. Jos jolloinkin kävi kirkossa, niin kävi akkoja katsoakseen ja juoruja kuullakseen. Sillä jumalansanaa ei hän elämänpäivänä ollut kuullut. Merkillisesti hän tiesikin kaikki juorut! Varsinkin arimmat naima-asiat ja häväistysjutut tiesi hän pilkulleen. Omista rakkaussuhteistaan sitävastoin harvalle puhui. Eräs nuori työmies oli mestari häntä haastattamaan:

— Onko sulla muita kierroksessa kuin se Anni?

Joopi kun kerran rupesi purkamaan salaisuuksia, niin toinen oli katketa nauruun. Mutta minä, isäntä, en saanut kuulla kymmenettä osaa hänen lemmensalaisuuksistaan. Semmoisten kertomista isännälleen Joopi piti sopimattomana.

Gentlemanni hän oli! Konttaavalle pikkupojalleni, kahvia juodessaan, heitteli sokerimuruja, joita haukkoi omista paloistaan. Pikkupoikani tottui Joopiin niin että riemusta kiljuen mateli hänen luokseen pirtin ovipieleen ja antoi Joopin nostaa itsensä polvelleen. Mutta pikkutyttöjäni hän komensi: "Eläkä koske…"

Ruuanlaittajaansa hän kunnioitti, jos ruuanlaittaja nimittäin arvasi hänen makunsa. Kun kälyni oli ruuanlaittajana, niin nämä kaksi puhelivat silmillään: Joopi tottui niin nuoren neidon silmiin että jo kaukaa ymmärsi, milloin ruoka oli valmis. Lausuipa vielä kohteliaisuuksiakin.

— Ke… ka… ootpa osannut… marjavelliä… heh…

Käly tietysti mielistyi mokomaan metsäkarhuun.

— Joopi on Jumalan lähettämä, oli hänellä tapana sanoa.

* * * * *

Raskaan työn tekijä Joopi oli!

Kivihaan, rakkaan vänkärin saatuaan mies pyöritteli maanalaisia kivimöhkäleitä kuin kissa lankakeriä. Joskus hän itsekkin ylpeili voimastaan niin että kutsui neidin katsomaan, kuinka suuren kiven taas oli liikuttanut. Ja juurikasten kiskonta oli hänelle hauskaa voimistelua. Mutta — käsissä kantamista hän vihasi. Siinä hän oli heikompi isäntäänsä. Paarilla painoja kuljettaessaan Joopi alituisesti murisi että pitäisi olla hevonen. Kevyeen työhön ei hänestä ensinkään ollut — silloin hän turmeli päivänsä ja jäljet olivat mitättömät. Eräänä päivänä hän sai tehtäväkseen pienen kukka-aitauksen. Vaimoni sitä teetti ja pyysi että Joopi tekisi nurkkaan sulun, jottei lehmä suinkaan pääsisi. Joopi väitti ettei lehmä mahdu mokomasta raosta, mutta miten olikaan: seuraavana aamuna ani varhain vaelsi kellokas suoraan kukka-aitauksen sisään. Talossa syntyi hirveä hälinä: lehmä! lehmä! Vappu, Vappu hoi!

Näytelmä, jota aamuauringon heleässä paisteessa katsottiin yöpaitasillaan parvekkeelta, päättyi luonnollisesti siten, että sekä lehmä että Vappu harppasivat kauhistuksissaan yli vastakylvetyn kukkamaan.

Kun Joopi tuli aamiaiselle, menin minä hänen korvaansa huutamaan, että talon emäntä oli nyt siinä määrin vihastuksissaan Joopille tuosta huonosta portista, ettei kyennyt sanomaan halaistua sanaa.

Joopi, koko historian käsitettyään, alkoi nauraa. Hän nauroi niin makeasti että vellikuppi läiskyi ja lusikka teki kuperkeikkoja ja koko naama sotkeusi ruokaan naurun kyynelten tulviessa silmiin. Sepä oli karhun naurua se, joka valtasi meidät kaikki muutkin ja lopulta tarttui hysteria emäntäänkin, johon asia syvimmin oli koskenut.

Lehmä! Lehmäkanttura! Ke! Vappu! Rou…

Makeasti irvistäen ja nuollen suutaan hyökkäsi Joopi seivästämään kovan onnen porttia, eivätkä lehmät sen koommin tunkeutuneet aitaukseen.

* * * * *

Minulle oli ilmoitettu ettei Joopia kannattanut pitää kauvan. Ja totta se näkyi olevankin. Neljännellä viikolla mies alkoi käydä pahapäiseksi, päästeli kamalia ärräpäitä, kapinoi työtoveriaan vastaan ja sai tämän kauheasti suuttumaan. Kysymys oli ylilattian korjauksesta. Mutta minä pidin Joopia viikon loppuun saakka ja teetin hänellä vaihteeksi raskasta työtä mitä kuumimmassa auringonpaisteessa. Sepä häntä rauhoitti — ja lauvantai-iltana, lopputiliä tehdessämme, erosimme mitä parhaimmassa sovussa. — Jää hyvästi, veli Joopi, puhelin minä, tyytyväinen olen sinuun ollut.

— En ole elämänpäivinäni varastanut! huusi Joopi vastaukseksi. — En neulaakaan ole ottanut! Postiröökynäkin kokeeksi kassakaapillaan makuutti vahtina — kiittelipähän vain. Sitten hän sanoi:

— Työkojeesi kaikki olen talteen korjannut, en ole mitään särkenyt, minkä särkenen, sen korjaan!

Sunnuntai-aamuna kello 6 oli Joopi talostani kadonnut.

Parooni — kansan mies.

Nykyaikana, jolloin joku virkaluokka kansan keskuudessa saattaa olla huudossa turhantarkkuudestaan tai liiasta herruudestaan, on mieltäkiinnittävää silmätä taaksepäin ajassa virkamiestyyppeihin, jotka Suomen sivistys on luonut niin sanoaksemme oman mittapuunsa mukaan. Itäpohjanmaalla, Hyrynsalmen pitäjässä oleskeli viime vuosisadan lopulla metsänhoitaja, joka oli arvoltaan parooni, mutta sellainen parooni, etteipä sen mokomaa liene näillä mailla ennen eikä jälkeen nähty.

Hän nimittäin löi leveäksi leikiksi koko aatelisarvonsa ja saavutti siitä syystä sellaisen kansan suosion, ettei sen vertaista liene langennut kenenkään forstmestarin osaksi meidän kriitillisessä nälkämaassamme. Saapuneena Viipurin läänin Karjalasta hän jo heti, itse ajaen kuormaa, herätti huomiota talonpoikaispukimillaan ja karjalaisella kielimurteellaan, jota hän sydänveriinsä saakka harrasti. Hänen kansallinen virkapukunsa: karttuunipaita, sarkaliivit, pieksusaappaat, sarkahousut ynnä karjalaiskauhtana sirkkavöineen ja tuppivöineen, joissa roikkui monta puukkoa, ei suinkaan ilmaissut sitä herra paroonia, jota oli odotettu, kun taas toiselta puolelta samaan aikaan ylimaan herrat siinä määrin hämmästyivät "friherrinnan" hienoutta ja kauneutta, että kerrotaan Hyrynsalmen silloisilta gentlemanneilta kahvikuppien pudonneen käsistä, kun vapaaherratar astui sisään ovesta.

Rouva näyttäytyi todella vastakohdalta miehelleen, kuten myöhemmät kokemukset sen todistavat, ja vielä tänäpäivänä vakuutetaan asiantuntevalla taholla, missä määrin vapaaherratar oli hieno kotielämässään, kuinka siellä esimerkiksi vieraan jäliltä aina pyyhittiin istuimet j.n.e., kun sitä vastoin isäntä-parooni leveänä remusi huoneesta huoneeseen istuttaen karjalaisukkoja kansliassaan tai tupakoiden talonpoikain kanssa myöhäiseen yöhön saakka pirtissään kaikenmokomia juttuja kertoen ja kerrottaen.

"Luonto tasoittaa!" kuten eräs entinen hyrynsalmelainen laihtumistaan laihtuva aviomies aina tapaa sanoa lihomistaan lihovasta eukostaan.

Parooni-metsänhoitaja, saavuttuaan uuteen virkaansa Peräpohjolaan, jossa enemmän kuin muualla oli kruununmaita, näytti pian, mihin hän virkamiehenä kykeni. Metsänvarkaus rehoitti nimittäin siihen aikaan suurimmassa kukoistuksessaan, ja olipa oikea Jumalan sallimus, että mies sellainen kuin parooni osui sitä ehkäisemään. Hän nimittäin oli yhtaikaa hirmuinen sakottamaan niskureita talonpoikia käräjissä ja samalla aivan harvinaisen lempeä armahtamaan kaikkia lurjuksia, jotka katuivat tekojaan tai nöyrästi pyysivät anteeksi. Se nyt ei tietysti mennyt oikein "reklementtien" mukaan tämä armahtaminen, mutta parooni olikin juuri siitä niin erinomainen, ettei hän, kun ihmisyydestä oli kysymys, välittänyt virallisista oikeuksistaan. Hän tahtoi ennenkaikkea olla vapaa ihminen ja kansanopettaja. Virkamiehenä ainoastaan hän ei kärsinyt vastustusta, mutta ihmisenä hän oli alistuvainen kuinka alhaiseen kohteluun hyvänsä. Hänessä oli jotakin uskonnollista, profeettamaista, hitunen suurta aikalaistaan Leo Tolstoita, mikä pakoitti häntä toisinaan syvien rivien edessä esiintymään pappina. "Mene ja älä silleen tee syntiä!" saattoi hän sanoa jollekin rikoksesta kiinnisaamalleen raukalle. Ja virallisia papereita hän siinä määrin vihasi, että ihan tuskastuneena repi tukkaansa niinä päivinä, jolloin hänen oli pakko jotakin kirjoittaa. Mieluimmin hän uskoi kirjoittelemiset ja laskemiset jollekkin toiselle, minkä vain käsiinsä sai, kunhan itse vain sai olla vapaana jätkän töissään pihalla tai metsässä tai rahtimiehenä markkinamaantiellä.

Hän oli oikea korpiparooni. Korvessa hän saattoi kuljeksia viikosta viikkoon tapaamatta ainoatakaan sivistynyttä ihmistä; hän suostui kansantapaan makaamaan likaisimmissakin pirteissä, mutta kaikista mieluimmin hän sentään miesjoukon kera eleli taivas-alla metsässä, nukkuen tukkilaisen tyyliin yönsäkin rakovalkealla tai havumajassa. Kuinka monta hupaista tarinaa tai aitosuomalaista sutkausta saikaan kuulla tuollaisen salaperäisesti yön hämärässä loimuavan honkavalkean ääressä! Kun kulttuuri jossakin vanhassa suvussa on noussut hienoimpaan huippuunsa, silloin sen äärimäiset vesat janoavat takaisin siihen maaperään, josta esi-isät ovat nousseet. Se on se sama intohimo, mikä ilmenee monessa Englannin miljonäärissä ja loordissa, joista joku saattaa kesäkseen siirtyä Suomen Lappiin tai Kajaanin Vaalaan seitsemän viikkoa konttailemaan pahaisessa teltassa itse keittäen ruokansa ja sitten taas, vaihtaen metsäpukunsa silkkeihin ja sametteihin ja pujotellen sormiinsa tuhansia maksavat jalokivisormukset, palata Lontoon hotellisalonkeihin syömään à la carte. Metsävalkean ääressä parooni-ylimetsänhoitaja aina esiintyi ylikokkina keittäen saijut sekä itselleen että miehilleen. Karjalaisvenäläiseen tapaan hän oli intohimoinen teen juoja, joka saijutaloon päästyään harvoin pani lasiaan kumoon, kaatoipa siihen emäntä kuinka monta kymmentä täyttä tahansa. Metsäherra-tovereittensa seurassa parooni usein teki pilaa tovereittensa herruudesta. Kun nämä esimerkiksi tahtoivat keittää puolukkapuuroa, niin parooni kantoi pataan myös puolukan varsia, jäkäliä ja käpyjä, korkealla äänellä selittäen ruotsiksi, että keitosta piti tuleman aitovegetarianinen ateria. Ei ollut harvinaista, että hän metsävirkamatkoillaan kustansi juhla-aterian miehistölleen komennettuaan samaan pataan sekä linnut että kalat. Sellaisten temppujen kautta hän tuli hyvin kuuluisaksi ja hänen kansallinen maineensa vieri pitkin maita mantereita. Mutta saattoipa hän keskellä talvista yötä yhtäkaikki suurella sähinällä hypätä ulos pakkaseen ja kiireimmittäin laputtaa pois talosta puistellen turkkiaan hokien: "lutikkaturkki! täiturkki!"

Esiintyen itsekkin karjalaisena hän erityisesti suosi rajantakaisia heimolaisiamme. Karjalan ukot olivat hänen taloonsa aina tervetulleet ja itse hän mielellään pistäysi vieraissa Vienan puolella. Monta hauskaa tapahtumaa hän tällä tapaa muistoihinsa keräsi. Mainittakoon vain esimerkiksi, kuinka parooni kerran tuli Tiirovaaran kylään ja paremman pakinan puutteessa alkoi kuvailla isännälle, miten muka lintukauppoja harjoitettiin Etelä-Karjalassa, kuinka lintuja, jotka olivat menneet mäsäksi, paikattiin etsimällä yhdestä talosta jalkoja, toisesta siipiä, kolmannesta purstoja, neljännestä päitä ja kuinka täten eheiksi saadut linnut sitten vietiin Pietariin kaupaksi. Silloin talon isäntä, aito-karjalainen musikka, ponnahtaen ylös ja iskien silmää paroonille, sanan virkkoi, noin nimesi:

— Sie oikea valehtelija oot, sie emävalehtelija oot! Ei konsana Tiirovaaralla tuommoista valehtelijaa ollut oo — a paa sie moamo saijukattila tulelle, harvoin on Ruotshista vierahia, — piämmä hauskoa!

Tätä Tiirovaaran ukon tunnustusta parooni monet kerrat perästäpäin on mehevästi nauraen kertonut tuttavilleen.

Häntä itseään tietysti aina pidettiin Karjalan miehenä, "laukkuryssänä", missä hän vain kulki Suomessa ja missä häntä ei satuttu tuntemaan. Lukemattomat ovat ne kertomukset, jotka tietävät hauskoista erehdyksistä tuon herrasmiehen suhteen, joka ei taipunut pukeutumaan arvonsa mukaisesti. Mainittakoon tässä vain muutama. Kerran ajoivat Hyrynsalmen parooni ja Hallan Ukko, silloinen kauppias — molemmat karjalaistyylisiä partaniekkoja — kumpikin hevosellaan Ouluun. Viime taipaleella Oulun jokijäällä tuli heitä vastaan kuormalla istuva moukka, joka tuontuostakin ryyppäsi viinalekkeristään pakkasessa. Vastaantulevan paroonin kohdalla moukka alkoi kovalla äänellä huutaa: "Venäläisen raato perkele markkinaan mänöö!" Parooni syrjäsi siivosti hevosensa tiepuoleen, mutta hyppäsi moukan eteen ja alkoi vannottaa: "Pyydätkö anteeksi senkin…?" Moukalle tuli hätä ja hän pyysikin anteeksi, mutta nähdessään Hallan-Ukon parran paroonin perässä, ei malttanut olla huudahtamatta: "Toinen ryssän perkele perässä tuloo!" —

Ouluun saavuttua sitten paroonilta suuressa seurassa, jossa oli kaupungin mahtavimpia kauppiaita, insinöörejä ja virkamiehiä, kysäistiin, mitä Hyrynsalmelle kuuluu. Parooni vastasi, että siellä ylimaassa vallitsi täysi rauha, mutta että täällä Oulun tienoillapa ollaan kokolailla hävyttömiä ihmisille. Ja hän kertoi todistukseksi, kuinka häntä julkisella paikalla oli haukuttu ja samoin hänen markkinatoveriaan. Herrat eivät voineet väittää vastaan ja yleisellä naurulla se asia kuitattiin.

Toinen juttu on tämmöinen: Parooni saapui omalla hevosellaan Laitilan majataloon Utajärvellä ja pyysi päästä sisähuoneisiin. Emäntä, katsahdettuaan matkustajaan, sanoi tuimasti: "Siellä on herroja — menkää pirttiin!" Parooni menikin siivosti pirttiin, levitti eväslaukkunsa ja alkoi syödä pöydän nurkalla ryystäen piimää tuopista. Siitä sitten hoiteli hevosensa ja vetäysi pitkälleen pirtin penkille. Ajaapa sitten Kiannan aliforstmestari perästäpäin kyydillä ja kun ei löydä esimiestään kievarihuoneista, alkaa emännältä tingata: "Missä täällä on parooni?" — "Ei täällä mitään paroonia ole!" vastaa emäntä. "Kyllä sen pitäisi täällä olla", väittää Kiannan metsäherra. — "Ei tänne ole tullut ketään", väittää emäntä vastaan, "muuan laukkuryssä tuolla pirtissä vain makailee." Kiannan metsäherra meni katsomaan ja sieltähän se parooni löytyikin pirtin nurkasta. Emäntää hirveästi hävetti: "Herrajumala — ja minä en päästänyt sisään." Paroonia nähtävästi kovasti huvitti kuulla tylyjen ihmisten pyytävän anteeksi!

Kotielämässään tämä nälkämaan ylimetsäherra oli yhtä käytännöllinen mies kuin eriskummainen matkoillaan. Työaseet täytyi olla kuin maamiehellä konsanaan ja itse touhusi isäntä kaikissa taloustöissä. Kaikki piti tapahtua paroonin omien ohjesääntöjen mukaan, joissa aina piili hauskoja päähänpistoja ja kekseliäisyyksiä. Esimerkiksi lehmän nahkaa ei sopinut nylkeä tavalliseen talonpoikaistyyliin, vaan piti nylkijän tietää, mihin tarkoitukseen parooni kulloinkin aikoi nahkaa käyttää, rekitaljoiksiko vai saappaiksi vai joksikin puuhkalakiksi. Isäntä suutahti, elleivät lahtarit totelleet. Kerrotaan että kerrankaan ei saanut nylkeä nahkaa kintun puolelta, vaan "kivertimen puolelta, jotta kinttukynkkä jäisi kengänkannaksi".

Talonpoikain mielestä paroonin menettelytavat olivat aina hiukan eriskummaiset, mutta sitä enemmän mielisuosiota hän heidän metsäpäällikkönään herätti. Jokainen mökin emäntä hymyili tuttavallisesti, kun näki milloin partaniekan "Kulneffin" taas liikkeessä salomailla. Kun sirkkavyö helisi ja tuohitupet rapisivat ja saapas, jalan kastumatta, uppoili rämeeseen — kas silloin oli parooni elementissään ja hänen huumorinsa huikeimmallaan. "Olkoon vaan pappa ollut kuvernööri ja astelkoon velimies kolmikulmaisessa hatussaan senaatin paraatiportaita, ja tehköön vaan nuorin sisko siunaustatuottavaa sielutyötään ja sipsutelkoonpa hänen omakin herrattarensa hienosti kotisalissa pitsejä kutoen tai pikkutyttöjä mamselleiksi mallaten — hän ei noita hienouksia kaipaa, hän tuntee itsensä vapaaherraksi täällä korvessa, jossa tuuli humisee hongan latvassa ja karhu kankaalla viheltää!"

Niin, keneltä karhu oli lehmän tappanut, sitä tämä virkamies armahti; hän tahtoi sovelluttaa lakia evankeliumin mukaan. Joskus hän kotipirtissään pani toimeen oikeat köyhäin pidot unohtaen varoittavan sananlaskun: "Gör bonden rätt, men aldrig godt!"

Jo vähää ennenkuin Metsähallituksessa alkoi tapahtua muutoksia, ja uusia, nuoria, ylpeitä virkailijoita lähetettiin tusinatilillä erämaita haltuunsa ottamaan, hävisi parooni-forstmestari Nälkämaan näköpiiristä ja harva hänen ylimaan ystävistään tietääkään, minne tuo mukava miekkonen on joutunut, elääkökään vielä vai joko lienee maan mullassa. Ikävän kyynel kihahtaa vieläkin monen vanhan isännän silmään, missä paroonia mainitaan. Nyt saattaa joku suomalaisniminen suutarinpoika istua kovat kaulassa paroonin tilalla, mutta tuskin päätään nyökähyttää tai mansettikalvoksista kättään liikahuttaa, kun kärsivä rahvaan mies astuu "herra forstmestarin" puheille. Eivätkä nuo nykyiset kovakaulaiset suutarinpojat ainakaan honkavalkeilla makaile eivätkä ukkojen kera tarinata vestä…

Aika on totisesti muuttunut.

Toista se sentään oli tuo parooni — kansan mies.

Pakkanen.

Kiristää, kiristää, kiristää!

Leikkaa kuin terävällä partaveitsellä!

Purasee kuin vihanen koira salavihkaa takaapäin kinttuun!

Koko maailma on kuin äärimmilleen pingoitettu viulun kieli, joka millä silmänräpäyksellä tahansa voi parahtaen katketa.

Metsä seisoo kuin jäävuoriröykkiö täynnä tuhansia kimmeltäviä torneja ja särmäisiä piikkejä. Valkoinen huurre kietoutuu kuin kuolettava myrkky jokaiseen tienviittaan. Se verhoaa rakennusten seinät ulkoapäin jättiläiskäärinliinoilla.

Ja ihmisen hengityskin jäätyy. Koko ihminen muuttuu jääkarhuksi, silmäkulmat, ripset, huulet, leuka ja ohimot törröttävät lasihelmissä, jääkalkkareissa, joiden seasta kaksi pistettä tuijottaa kuin aaveen silmät.

Ja naurukin jäätyy, kilahtaen kuin murtuva ase kovaa kalliota vasten.

Kuka uskalsikaan pakkasessa naurahtaa?

Eikö nyt ole shakaalin ja suden suunsoiton vuoro?

Hiljaa! Tykillä ammuttiin jossakin tuolla metsässä.

Hiljaa! Kammottava ulina järven jäällä kuin pitkäisen jylinä taivaan ja maan välillä. Jotakin kauheata tapahtui juuri nyt, jotakin ratkesi iäksi, repesi kahtia ja erkani…

Hiljaa! Nyt pamahti kuin räjähtävä pommi seinähirressä. Nyt tärähti akkuna ja oven puitteet natisevat aivankuin rakennus uhkaisi luhistua alas.

Hyvät ihmiset, mitä tämä onkaan? Luonnon herra, armahda kaikkia palelevia metsissä, viimaisilla jään ulapoilla, suurilla soilla ja talottomilla taipaleilla! Armahda kerjäläisiä, armahda köyhiä poikia ja tyttöjä, joilla varpaat kengistä kiiluu!

Armahda, oi sinä tutkimaton rikasten ja köyhien Jumala, niitä kaikkia, joilla ei ole polttopuuta tässä hirveässä pakkasessa ja jotka kärsivät sielun alennusta, jota ei kukaan kirjailija kertomaan kykene!

Armahda kaupunkeja, joissa puukalikka on kullan arvoinen, armahda syrjäisiä sydänmaita, joissa ihmisen koko elämä on yhtä olemassaolon taistelua. Kaikkeuden luoja, armahda nälkiintyneitä eläimiä, ruuan puutteessa nääntyviä lehmiä ja villejä metsäporoja, jotka eivät jaksa kuopia kylliksi jäkälää paksun lumen alta.

Muistatteko, toverit miten viime talvena kävi! Muistatteko, kuinka monta sataa poroa meidän synnyinmaassamme kuoli seisaalleen pakkaseen? Itkikö kukaan heidän kuolemaansa? Vaan nauroiko raakalainen vahingonilon naurua, että porot, nuo vihatut, vähenivät? Jos itki ken, sen kyyneleet heti jäätyivät; jos nauroi ken, sen nauru kesken katkesi. Pakkanen sielunkin surmaa.

Me olemme kaikki sen orjat. Pakkasen kuningasta kumartaa susiturkkinenkin pomo.

Hiljaa! Kuka hiihtää pakkasessa? Kirrr kirrr kirrr! panee sompasauva tien kierällä kallolla. Se ääni on niin kirmaiseva että se tunkee sydänjuuriin saakka. Eilen oli 40 astetta, mutta puhutaan 50:stäkin. Tänään on 30. Me asumme suojassa vihaisilta pohjatuulilta, sentähden pääsemme kymmentä astetta lievemmällä. Tästä ei ole kuin peninkulma siihen palatsiin, jossa pakkasten suuriruhtinas asuu.

Pakkasten suuriruhtinas, pohjoisnavan konsuli, kylmien yhtiöiden päällikkö, armahda meitä!

Sinä, joka kiidät kiiltävällä automobiililla viidenkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa, älä aja meidän, kontettuneiden päällemme! Sinä pakkasen pajari, miksi et säästänyt pientä kissanpoikaa, joka surkeasti naukuen tarrasi kiinni sinun hirmuiseen jäärattaaseesi ja sai samalla surmansa?

Tuo pieni, viaton, höyhenkevyt, valkoinen kissanpoikanen, jota lapset haikeasti itkivät…

Taas paukahti! Taas ammuttiin jääkenttätykillä. Halkesi punerva honkahirsi, särähti timanttikukkainen ruutu — meidän linnamme on totisesti piirityksen alainen. Katsokaa, taistelutoverit, jotta muonavaramme riittävät?

* * * * *

Savupatsaat kaikista piipuista suikertavat kuulasta taivasta vasten! Avanto alhaalla järvenrannassa jäätyy monta kertaa päivässä ja palvelustyttö saa sen rautatuuralla auki jystää mennessään vettä noutamaan. Tyttö rukan käsiä paleltaa, posket ovat turvoksissa, kasvot punaiset kuin verinen liha; hän päästää suomalaisen ärräpään kirskuvien hammastensa lomitse kantaessaan vesisankoa ylös hirmuista törmää. Hän pysähtyy silmänräpäykseksi levähtämään, katsahtaa ympärilleen äänettömällä kauhulla ja — tyrskähtää itkuun. Meillä ei ole vesijohtoa… Minä päivänä tahansa hän sanoo itsensä irti. Ei hän rupea, ei korkealla palkallakaan, hänellä on tarjokas Amerikassa, se sieltä kirjoittelee, pian kai tiketin laittaa — silloin on loppu avannon jystännästä neljänkymmenen asteen pakkasessa…

Ja silloin kun meidän Miina lähtee, silloin olemme taas ilman palvelijatarta ja saamme itse raahata roiskahtelevat jäävetemme. Niinkuin ei meillä muutenkin, itsekullakin, olisi yltäkyllin piian ja rengin töitä täällä kaukana korvessa?

Ei ole leikintekoa nyt elämä korvessa. Eilen loppui jauhosäkki, tänään loppuvat lehmänheinät, huomenna loppuu kai se kaikista kallein taloustavara — kärsivällisyys. Ja raha? — sitä jumalan viljaa ei ole kolmeen viikkoon nähtykään. Pakkanen on kuivannut kukkaron pohjasakkoja myöten…

Me elämme ikuisessa toivossa. Kaikista hullunkurisinta on se luonnonilmiö että sama pakkanen, joka kiristää koko elämämme suppeimmilleen, ikäänkuin ylläpitää tätä toivoa.

Niin kauvan kuin savu linnamme harjalta taivasta kohden kiirii, niin kauvan — —!!

Huomaan tuijottavani Aleksis Kiven kuvaan, joka on maalattu parvekkeeni oveen. Kolkko mies siinä pitelee päätänsä vuoteensa reunalla istuen ja näyttää jotakin miettivän:

"Turha vaiva täällä, Turha ompi taistelo Ja kaikkisuus maailman turha!"

Ei niin, rakas vainaja, minä panen vastalauseen. Uhallakin panen jyrisevän vastalauseen. Vaikka maailma nurin menköön, vaikka tallukat taivasta kohden kääntykööt ja mies retkottakoon seljällään hangessa, ja kuinka monta kissanpoikaa tahansa käpertyköön pihalle — me elämme sittenkin. Ja aika on tuleva…? Kirkas ääni kumajaa huurteisilla nummilla, kirmaisevasti kalahtaa jättiläisnuija — ja elämä jatkuu. Ja voima ilmestyy!

Unelmaako kaikki? Tusinataiteilijan hullua haaveiluako, hetkeä ennen omaa nälkäkuolemaansa?…

Oi kuinka ihanaa on nähdä satumaista unta pakkaskuutamo-yönä, kun maat ja taivaat hohtavat yhtenä hopeailjankona! Enkö ole ruhtinas omassa satulinnassani? Eikö ole minulla sata kultasarvista peuraa, joilla kiidän pohjoisnavan ympäri? Eikö hopeaisessa pulkassani istu sylissäni Pohjolan ihana kuninkaantytär, jota rakastan yli kaiken? Enkö ole maailman rikkain, silloin kun rakkahimpani puristuu sydäntäni vasten? Kadehtikaa minua! Kadehtikaa onnellista miestä!

* * * * *

Todellisuus!

Mikä on todellisuus? Sekö että ympärilläni käy taistelu elämästä ja kuolemasta? Sekö että tuhannessa Suomen mökissä tänäkin päivänä muumioksi muuttuneen vaimon suusta kuuluu itkuinen tiuskahdus kymmenelle alastomalle, likaiselle, nälkäiselle lapselle: "Piruko teidät kaikki elättää?" Sekö että mökin ainoa mies on juuri lyönyt kirveellä jalkaansa ammottavan haavan, jota ei kukaan osaa hoitaa? Sekö että tuhannet ja kymmenet tuhannet rakkaan isänmaani lapset likaisella, syljen tahraamalla lattialla tappelevat kuin koirat karkeasta leivänpalasta! Sekö että kolmas osa kaikista synnytetyistä pienistä lapsista kuolee kurjan äitinsä typerään hoitoon ja vedetään kelkalla erämaan saareen?

Vai sekö on todellisuus, mitä tuhannet tukkityöjätkät kokevat metsäkämpissään lavereillaan loikoen väsyneinä päivän raskaasta työstä, lohduttaen itseään nokisella kahvipannulla kiljuvan kiukaan ääressä?

Vai sekö lienee todellisuus: ettei kukaan ihminen lorun lopuksi välitä kenestäkään muusta kuin omasta itsestään ja että kaikki kristillinen rakkaus yhteiskunnassamme on inhoittavaa valhetta? Tahtoisinpa hyljätä koko todellisuuden. Tahtoisinpa tehdä todellisuudeksi ainoastaan sen, mitä ihminen on koko läpileikkauksessaan.

Hänen verisesti värisevän sielunsa, hänen totuudenaavistuksensa, hänen tulevaisuusvaistonsa ja selvänäköisyytensä. Kaiken sen suuren ja laajan ja lämpimän ja räikeästi paljastavan, minkä ihminen muiden ihmisten seurassa riehuessaan salaa! Kaiken sen hyvän, pyhän ja kauniin, minkä jokainen tietää tekevän elämästä onnellisen, jos se vain toteutetaan.

* * * * *

Joka aamu herättyäni kiiruhdan ensimäiseksi idänpuoleiseen akkunaan katsomaan, montako pykälää taas on pakkasta. Jos on yli 30, tunnen outoa riemua rinnassani. Hei! ajattelen, nytpä koetetaan, kumpi voittaa. Napitan sarkatakkini, painan naapukan syvälle päähäni ja kiiruhdan alas pihalle. Etsin silmilläni aivankuin persoonallista olentoa, suuriruhtinas Pakkasta, painiakseni hänen kanssaan hurjan painin aamutuimaan. Minä kellistäisin hänet noin — puristaisin näin — painaisin, painaisin narskuvaan lumeen — polkisin kikkanokkaisilla paulapieksuillani — lempo soi.

Usein yölläkin raapaisen tulen puikkoon ja kurkistan lämpömittariin. Outo riemu, outo riemu minut valtaa, ja minä isken yön hiljaisuudessa silmäni vastapäiseen järven rantaan, jossa huurteiset puut törröttävät liikkumattomina jäätönkkinä, ja ikäänkuin väijyn häntä, salaista, julmaa vihollistani. Vai siellä sinä olet… puhun minä nyrkit pystyssä. — Pommita vaan!

Samalla pamahtaa seinään ja minä nautin sanomattomasti, sillä tiedän että linnani kestää. Vihollisen ei taritse tietää minun muonavarojeni loppua, ei tarvitse tietää linnani turvissa elävien naisten ja lasten hätää. Jumala varjelkoon ilmiannosta. Muuten hän, vihollinen, minut elävältä nylkisi.

Minä en antaudu! En laske lippuani, jossa loistaa kultasarvisen peuran kuva.

Tulkoon ottamaan, jos uskaltaa. Tehköön hyökkäyksen yösydännä, jos luulee vartijain nukkuvan.

Tämä on sarkasotaa, sitä Rajakarjalan rappasotaa.

Kippis! Pakkasen herran malja! Kippis! Kuuletteko Ämmäkosken huuruista pauhinaa? Kippis! Kuka räjäyttikään Kajaanin linnan ilmaan?

Tammikuulla 1914.

Uistelemassa…

Syttyy uistelemisen intohimokin ihmisessä, aivankuin muukin himo. Ei muka löydä rauhaa ennenkuin saa halunsa tyydytetyksi.

Olen jo monena iltana vetänyt uistinta kotivesilläni ja melkein joka kerralla kauniin hauvin saanut, joskus kaksikin, ensi-iltana neljäkin, mutta viime päivinä on saalis vähentynyt: ei tokase pyhässä Leppikannan nokassa, ei nykäse Niettuskarin kupeella, ei nielase Luvalaisniemessä eikä kajoa salamyhkäisessä Kullanperässä. Terävästä niemestä en näy saavan odotettua lohta koko kesänä ja Jalonniskassa nujuaa muita kalamiehiä. Oraviselkä on täynnä luotoja ja salakareja, en lähde sinnekään uistintani pohjaan tartuttamaan. Kirkonkylän moottorivesistä taas ei milloinkaan mitään saa. Haluttaa siis tuoreempaan paikkaan, johonkin sopukkaan, jonne eivät muut kehtaa soutaa tai josta eivät monet tiedäkään. Sellainen sopukka on Kylmälahti, nimeltäänkin poistyöntävä tienoo, autiudestaan mainittu.

Hotaisen hätäisesti iltakeittoni ja voileipä kädessä laskeudun juoksujalkaa rantaan, jossa "Simpukka, vedenpäällinen torpeedovenheeni", punaisine laitoineen ja viheriöine airoineen, kalakirveineen ja kela-uistimineen lähtövalmiina minua jo vuottaa, kelluen itätuulen lietsomassa aallokossa. Hyppään venheeseen, istuudun peräteljolle huopaamaan — venonen kimpoaa hyvin pystynokkaiseksi — ja samalla jo lasken uistimeni. Tuuli viepi venhettäni hyvää vauhtia, ei ole tarvis paljoakaan huovata. Sivuutan saaren pään ja äärimäisen luodon ja liuvun Vuonanientä kohti. Samalla jo jännityksissä odotan, milloin tokasee… On tämä ihanaa, vapaata, hiljaisuus ympärillä juhlallinen, ei mökiltäkään kuulu risahdusta; lehmät rannalla seisovat savullaan, märehtivät mylähtelemättä, töllöttävät sivu liukuvaa venhettä, sinertävä katajainen ja sammaleinen sauhu suikertaa, tuoksahtaa kodikkaasti sieraimiin ja huljuu tuulen painamana kauvas yli läikkyvien vesien. Aurinko on tulipunainen, sitä saattaa katsoa sekunnin vasten keträä, mutta silmä huikenee sen väkevään punaan. Nyt se jo painahtaa puoliväliin metsän reunan taa… soljun sivu niemen ja näen taivaan pommin putoavan etäisyyteen; odotan että nyt, nyt "vedenalainen" tokasee, mutta — eipäs tokasekaan, lieneekö myöhäistä vai varhaista, mene tiedä kalavaltakunnan illallistuntia.

Alan painua pitkin Kylmälahden oikeanpuoleista rantaa, huopailen kaarteet ja myötittelen poukamat, ulkoudun karisärkkäisten niemien kärjissä, ihmettelen lahtien salaperäistä hiljaisuutta, kummastelen käkkyräpetäjiä, vehmaita koivikoita tai peloittavia puunjuurikkaita rämeikkörannoilla. Soljun, soljun tuulen tuutimana, etäännyn etääntymistäni sieltä, missä kotini torni kohoaa, näen enää vain siintävän saaren, mutta pian sekin häipyy epämääräiseen himmeyteen heinäkuun viime päivien hillityssä yössä. Tämä on vielä sydänkesää, mutta hienon hieno syksyn ensi tunnelma verhoaa vetten vaiheet, maisemain ääriviivoilla heijailee surunsuloinen syyssuven ilmanimpynen, joka heiluttaa silkkistä liinaansa jäähyväisiksi orpanalleen kevättärelle, joka on — matkustanut ulkomaille… Koko luonnon täyttää ikäänkuin kaihoova henkäys: pian, pian, ihmislapset, ettekö muista, kuinka lyhyt on Pohjolan kesä?

Ja minäkin kysäsen itseltäni, mitä minun muka pitää tehdä pian? Enkö jo kesän alkaessa tuntenut sielussani etten saa nauttia kesästä kyllikseni, että se minulta kuitenkin otetaan ennen aikaa pois? Että vaikka kuinka kiiruhtaisin, riehuisin, rientäisin, kuokkisin, kylväisin, tervaisin, ottaisin aurinkokylpyjä tai hautoisin jotakin kirjallista työtä, niin se kuitenkin minulta riistettäisiin ikäänkuin väkivallalla, riuhtasemalla ja aivan liian aikaisin? Ja juuri sentähden olen jo alusta pitäen asettunut sen suhteen, Suomen kesän suhteen, välinpitämättömälle, puolittain ivalliselle kannalle. Kuta romantillisemman kesäkuvan näen, kuta kukoistavamman vihannan lehdon, kuta kauniimpaa kesäkukkaa käsissäni käyttelen tai napinläpeeni kiinnitän — tässä äärettömässä ihmistyhjyydessä — sitä syvemmän surun tunnen ja sydämen pistoksen. Elämäni muka haihtuu turhaan, tulematon tulevaisuus ja menneet mahdollisuudet katoavat iäksi… vuosi vuodelta… kesä kesältä — niin, varsinkin kesä kesältä. Tunnen nuortuvani kesällä ja kuitenkin! se on minulle vain surunsuloinen nuoruuden muisto…

Oh, näinköhän vain uistelija erämaassa ajattelee tai tuntee? Elkää minua säikyttäkö, antakaa miehen olla, antakaa kesäisen yötuulen ajella hänen pientä simpukkaansa pitkin Kylmälahden loppumattomia aaltoja! Täällä on hyvä olla, täällä ei kukaan kysy mitään, täällä ei kukaan välitä siitä kappaleesta, jonka nimi on ihmisen sydän. Kultauistimeni! sinä olet näitten vesien soutajalle monta vertaa tärkeämpi esine kuin jonkun henkisen erakon sammuva sydän…

Tuuli purttani tuudittelee. Soljun, soljun, kaartelen kaarteita, toisinaan tartutan uistimeni ja lasken uudestaan järveen, arvailen rantojen syvyyksiä, varon ryönäköitä ja ryteikköjä. Pimenee hiukan, pilvi varjostaa koko taivaan; ei nykäse — eihän peijakas tokase? Tämäpä nyt, tämäpä nyt vasta, ajattelen itsekseni, eihän täältä saa ahvenen lönttiäkään, vaikka Vuona-Ukko niin on kehunut? Vuona-Ukko, ainoa naapurini, souti mennyt-viikolla ja kehui Issin, vanhan kalakorpin, täältä, juuri tältä Kylmältä lahdelta, siepponeen kymmeniä haukia. Ja vielä minkälaisella uistimella! Iänikuisella rapalusikalla! Miksi ei siis minun uistimeeni tartu? Minullahan on lapualainen, uusi, kirkas kuin aurinko, uljas kuin kotkan kynsi.

Mutta ei tokase vaikka kuinka taiteellisesti vetelen ja vaikka liuvun hiiren hiiskumatonna. Miksi? kysyn yhtäkkiä ja säpsähdän. Lempo tietäköön senkin Israelin, vanhan kalakaijan ja vesivelhon kompeet? Se on kenties pilannut uistimeni, pilannut täksi yöksi? Kehveli tietäköön, ettei hän nytkin, ukon kopilas, piile vesakossa tämän lahden rannoilla ja sieltä paraikaa loitsi minun kalaonneani? Minä alan uskoa, alan kuin alankin uskoa… että niillä, noilla lappalaisten jälkeläisillä, on perintötaikansa, joita ei sivistynyt ihminen arvaa. Ja kun ei tokase, niin ei tokase ja — jos tokaseisikin, niin kaippa ei tarttuisi.

Ja mitä tämäkin merkitsee? Taskukelloni osottaa vasta kaksikymmentä vaille 11 ja minua — nukuttaa? Sekin on tietysti Issi-ukon lumoja — oh, mies-parkaa minua, joka olen joutunut ammattikalastajan lumoverkkoihin. Lapan uistinsiimani venheeseen ja heittäydyn Simpukkani pohjalle. Levähdän —. päättelen — siihen asti kunnes tuuli on ajanut keinuni tuohon kallioiseen salmeen, mikä siintää alatuulesta. Mutta ennenkuin nukahdan, mutisen vastaloitsuja Issille, uistimeni luulotellulle pilaajalle. Että:

Tursaan sydän ja seitsemän viisikantaa! Vetten voimat irti ja hauvit pitkin rantaa! Heli vei hop! nippa nappa nop!

Huomaan tosiaankin mutisevani ääneen ja naurahdan itselleni. Sitten vetäsen kalatakin ylleni ja makaan värähtämättä pää etuteljolla, pieksusaappaat pystyssä pientä mastopenkkiä vasten. Koetan olla mitään ajattelematta. Se on vain hermosto, joka toimii. Menköön! kuiskaa se, venheeni, minne vinkka vie, en kohota päätäni…

Lepään. Aallot korvaini juuressa loiskuvat, roiskuvat. Toisinaan loiskahtaa kovastikin, tunnen että joku ikäänkuin venhettäni pyörittelee. Tuutikoon! kuvittelen: Kylmälahden kyöpeli venhettäni, suuren lapsen saikin vihtahousu virpoakseen. Laulakoot ilman impyet väsähtäneelle lepovirsiä. Ihana on maata, ihana… kesäisessä hämyssä… tuulen liekuttamana… tuntemattomilla vesillä…

* * * * *

Havahdun siihen että rantarakka pauhaa korvaini juuressa ja kuun kiekko kalpeana heloittaa taivaalta. Simpukka on ajautunut vastarannalle. Alan huopailla ja lasken taas uistimen… Nyt? nyt?… mutta ei sittenkään. Pitäisikö lukea väkevämpi loitsu?

Isra— eli, Isra—eli! Heitä pois se paha peli!

Kylmälahti on kavennut kapeaksi salmeksi, jonka toinen ranta kohoaa jättiläiskalliona, venheeni vierii ikäänkuin kaameassa tunnelissa… Tästä, ajattelen, vedän silmänräpäyksessä jättiläishauvin…

Ei! Mutta tietysti ne tulevat hauvit, minulla on luja usko ja vahva luottamus lapualaiseen lusikkauistimeen. Kunhan sydänyön hetki lyö, niin tottakai nähdään, kumpi voittaa: Issi ukkoko vai minä… Mutta jopa on valeperäinen sokkelo tämä Kylmälahden äärimäinen huippu. Täällä on hyvin kalaisan näköisiä kaarteita ja poukamia. Ranuat lumpeikoita, ulpeikoita, valkoisia ja keltaisia nuppeja hohtaa vesikalvossa ja toisin paikoin vesimansikkaa, rytiä ja limakkoa… Jos ei täältä lähde haukia tänä yönä, niin olkoon uistimeni kirottu! Tässä on kysymys vain minuutista, jolloin vedenalaiset suvaitsevat maistella…

Jo tarttuu uistimeni, mutta koukuissa ei ole kalaa, vaan ryönää. Lapan siimani teljolle ja puikkelehdin lumpeikon läpi rantaan. Raikas porina kuuluu metsän siimeksestä — korpipuro siellä pauhaa. Nousen maihin, hiivin kymmenisen syltä puron vartta, mutta salaperäinen hämäryys kammottaa, minusta alkaa tuntua että hetkenä minä hyvänsä kohtaan kontion, joka on ärhäkkä pennuistaan… ja minulla ei ole asetta — uistimella ei karhuja keihästetä. Palaan veneelleni, pistän tupakan ja luen voileipäkäärepaperistani maailman sotaviestejä: Amerikalainen amiraali Fix keksinyt ilmatorpeedon … Keksiköön! Mitä se minuun kuuluu. Kunpa keksisivät uistimenkaan, jolla saa kalan syvästä ja matalasta? Mutta siellä vain tappelevat…

Kello on 12. Jalkaini juuressa polskahtaa, sitten on taas kaikki hiljaista. Mikä syvä rauha! Tunnen olevani ikäänkuin maailman äärimäisessä solukassa — tänne eivät koskaan kanna maailmansodan pamaukset, tänne ei koskaan ulotu kulttuurin voimalaine. Eikä täältä minnekkään edemmäksikään pääse — tämä on elämän köydenpään solmu… Hiidet asuvat tuolla korkealla kalliolla, Ahti aallon alla, Vellamo auringon helteessä venytteleikse alastomana rantasiimeksessä…

Poimin ulpukoita venheeni keulaan. Viskaan kultauistimen, alan vetää hiljaa pitkin limakon laitaa, kello osoittaa 20 minuuttia vaille 1, ohut sumuhälvä kaartelee ympärilläni, aamuyön airut… Silloin! Yhtäkkiä käypi mieluinen värähdys koko hermostoni läpi ja tajuntani sanoo että uistimeen on tokaissut iso hauki. Heitän huoparit, alan vetää. Kokemuksesta tunnen että hauki todella on jättiläinen. Silmähdän väkäpiikkikirvestäni. Samalla hermostoni toisen kerran värähtää, mutta tämä täristys on epämieluinen. Silmäni on nähnyt että kaukana hämyssä siiman päässä loiskahti korkealle joku elävä, ja kädelläni tunnen että raskas paino löysäsi — uistimeni tulee typötyhjänä. En hämmästy, kaivan kiireimmittäin pienen viilan povitaskustani ja teroitan koukut. Ja alan vetää, hieno usvahuntu ympärilläni.

En tarvitse odottaa monta sekuntia: jo on taas kala uistimessa. Vedän hurjan riemastuneena, hauki tulee suu ammollaan kyntäen veden pintaa, isken — tempaus, ja hauki on venheessä. Pistän puukolla tapani mukaan (etten tekisi itseäni syypääksi eläinrääkkäykseen), irroitan koukun terävähampaisesta kidasta ja uistelen taas. Numero 3 — minä saan sen. Ne ovat vain noin parin kolmen kilon painoisia haukeja, mutta hyvä sekin, pääasia että saapi tuta uistimen viehätyksen. Ja niin otan lyhyessä ajassa samasta paikasta, aina uudelleen kaartaen, neljä haukea. Kuudes hauki taas pääsee ja seitsemäs ei ota tullakseen ensinkään. Tyydyn tähänkin saaliiseen, lähden palaamaan ja uskon saavani auringon nousussa vielä useitakin haukeja kotimatkalla. Mutta ihme kyllä: muualla ei tokase, vaikka rannat ovat ruohokoita, kortteikoita ja ryteiköitä.

Miksi en saa lisää haukeja? Syy on ilmeinen, Issi ukko makaa kuin kyöpeli Kylmälahden rantakarilla, pää kiinni nuotiossa. Minä karjasen sivu huovatessani: herätän ukon ja kysäsen: mitäpä miekkonen siinä? Hän haukottelee, on heräävinään, vaikka tiedän varmasti ettei ukko ole nukkunut koko yönä, kun on pannut kaikki voimansa "pilatakseen minun uistintani". Minä puhuttelen häntä mielinkielin: eihän minulla mitään kaunaa ole, leikillähän minä… Samassa huomaan Issin veneröttelön pohjalla aimo läjän ahvenia, mistä hän ne jo kaappasi? Ukko selittää että hän ne jo verkoista päästeli — kun ei nukuttanut. Ja on hänellä vielä kymmenkunnan verkkoa järvessä. Mutta onpas ukon venheessä iso haukikin, paljon isompi kuin minun saamani. — Uistimellakos te tuon? kysyn minä. — Ka uistimen roavolla, vastaa silmää vilkuttaen ammattikalastaja ja lisää: Oisi kai heitä saanut usiammankin, vaan nokat kun katkesi koukuista, pitää tässä aamun valjettua soutaa kauppiaasta koukut ostamassa.

Ähäh: ajattelen minä vaivihkaa: minun vastaloitsunipa taisi tepsiä sen verran että kilpailijalta katkesi koukun nokat! Tällä kohdalla lahtea juuri olin yöysdännä puoliääneeni manannut… en ollut aavistanutkaan että ukko oli niin lähellä, oli piillyt pimennossa, kun sivu huopailin ja vene oli hällä ollut pensaikossa — todellinen kalalappalainen, Kiannan "koitti".

Katselen hänen poikkinokkaista uistintaan. Se on vallan mitättömän näköinen: vanhasta lohiuistimesta kapeaksi viilattu ja hopeoitus tykkänään pois kulunut, ei luulisi sillä saavan sammakkoakaan, mutta ukko on sillä vetänyt jo kolmisenkymmentä haukea ikuisen verkostelunsa lomassa. Se on kalastustaitoa se, jota ei ole herroilla! Hän aikoo vieläkin kaventaa uistintaan ja uskoo sen siitään yhä paranevan… Jollei vaan minua eksytä? silmänsä niin vilkuttavat, vilkuttavat. Mene tiedä ettei vesivelholla housun taskussa ole parempaa uistinta? Tietysti ei ole, mitäpä hän siitä salaisi, tämä nyt vain kertomukseeni sopii, jotta käsittäisitte uistelijain mielialoja…

Me pistämme tupakaksi, tarjoan hänelle savukkeen ja ukko neuvoo minulle uistelupaikkoja, joita — sivumennen sanoen — en usko. Se minua kaivelee itseänikin että itse olen ilmaissut hänelle, mistä haukini tänä yönä sain ja millä tunnilla sekä että näytin hänelle uistimenikin, vieläpä selitin, mistä niitä sopii tilata. Eihän kalakorpille saisi lisäkonsteja neuvoa — omaksi vahingokseen, mutta minä olen aivan liian rehellinen näille naapureille. He eivät koskaan ole minulle yhtä suorat, ne juuttaat salaavat järjestänsä kaikki riistasalaisuutensa. Täkäläinen "Suomen kansa" on ammattikateellista väkeä — mutta olkoon: uisteluissani luulen kuitenkin näistä puolin hyvin puoleni pitäväni.

Kova aamuyön tuuli jo puhalsi, aurinko nousi valaisemaan mustia aaltoja, heleät rantakoivikot hohtivat kilpaa valkoisten hietikkojen kanssa ja minä — turhaan uistinta koeteltuani paluuretkellä — soudin voimaini takaa hyrskyjen halki aamuruskossa nukkuvaan kotiini. Pistin kalat säilöön, vetäysin saunakammiooni ja heittäysin lattiavuoteelleni. Tuuli yhä kiihtyi, aurinko nousi nousemistaan, koko mailma loisti häikäisevänä ja laineet saunaportaiden juurella pitivät iloista melskettä. Mitä kaipasin enempää? Rantasipi saaren luodoilla ruikutti, harakat nauroivat räikeätä aamunauruaan, suurten koskien jumalainen kohina järven takaa kantautui korviini.

Ihanalta tuntui sielussa muistella yksinäistä uistelusountiansa salaperäisessä, kaukaisessa Kylmälahden sopukassa…

Keväthauvit eli "Robinson" pyytämässä haukia rysillä…

Kalasaaren päiväkirjasta.

Näytteeksi millaista proosaa se elämä oikeastaan on…

Onpa tämä kummallista ja satumaista ja seikkailurikasta kaikessa erämaan yksitoikkoisuudessa:

Sinkahuttaa itsensä saareen juuri pahimoiltaan, kun kevätjäät päivä päivältä, tunti tunnilta löyhtyvät eikä voi tietää milloin jää pettää, jos vielä salmen yli pyrit eikä myös osaa laskea, kuinka monta vuorokautta sama murtuva sulku pitää miestä vankina.

Eikö siinä kylliksi elävältä hautausta että asuu Turjanlinnassaan?

Kuka käskee paeta Pakolasta Piilolaan?

Ne viisi rysääkö, jotka tänne olen virittänyt tulvavettä vuottamaan? Nälänhätäkö kirjailijan perheessä?

Mutta minullahan on parikymmentä reikäleipää eväinäni.

Ei se siis ole suoranainen ruuan puute, joka isännän heitti yli salmen. Vaikuttimena mokomaan majanmuuttoon täytyy olla muuta. Ja epäilemättä onkin.

Onhan saari, johon itseni kelirikon päätepäiviksi olen teljennyt, lapsuuteni ikituttu, ikirakas ja iki-ihmeellinen saari. Sillä on ääretön vetovoimansa vielä nytkin, kun jo ensimäiset hopeahapset miehen ohimoita kiertelevät. Kun sitä lähestyy — tätä saarta — niin tuntee muuttuvansa takaisin nuorukaiseksi ja saari muuttuu nuoruuden lemmityksi.

Täällä on vapaus. Täällä saat tehdä mitä ikinä haluat! Mitä korkeaihanteellista hyvänsä — vaikkapa viettäisit rukouksissa yösi päiväsi polvillasi majasi katolla nauttimatta muruakaan maailman makeisista; tai mitä hullutuksia tahansa — vaikkapa pudottaisit itsesi alastomana läpi uuninpiipusta ja näytteleisit pirua. Ei kukaan sinua täällä arvostele, sillä täällä ei ketään ole eikä tänne pitkään aikaan ketään tule. Täällä on ihminen yksin, ypöyksin.

Sanoin että saapi tehdä mitä ikinä ilkiää — se on totinen tosi — saapi kirjoittaakkin mitä vain tahtoo, viitsii ja osaa, saapi kirjoittaa tätä saaren päiväkirjaa, sillä se tehtävä sisältyy ehdottomasti kalasaaren ikuisiin huvituksiin, yhtähyvin sen vapaisiin korkeaihanteellisuuksiin kuin sen herttaisiin hullutteluihin. Kustantajat ja kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat voivat ehkä kysäistä, mikä on saaren päiväkirjan tyyli, laatu ja mittakaava? Hyvä Jumala sentään. Minähän sen tiedän, joka tätä kirjoitan. Meillä ei täällä erämaan saaressa ole koskaan seurattu mitään, mikä haiskahtaisi estetiikalle. Me olemme ottaneet tyylin männynoksien heilunnasta, sisällön hiljaisuuden sävelrikkaudesta. Jokainen aallonloiskahdus saaren rantaa vasten, jokainen kuikan huikaus ulapan äärillä, jokainen kalan pulahdus tyynessä vedessä — on meille "taiteellisen muodon" kuiskannut.

Mitä merkitsee kompositsiooni? Elämästä ja äänistähän vain on kysymys, oman sydämen sykinnästä ja mielialojen lennosta ja vaihteluista. Kompositsiooni? Kiitoksia paljon, mutta me, saaren päiväkirjailijat, emme tarvitse mitään kompositsioonia, sillä sekä hengelliset että aineelliset asiat ympärillämme ovat ikuisessa sekamelskassa — me puhuttelemme yhtähaavaa jumalia ja ihmisiä.

Runous ja proosa! Ei missään mailman sopukassa vastakohtaisuudet niin soinnu yhteen kuin tässä sydänmaan saaressa.

Oh, suuri Jumala! Kello on jo 10 illalla, olen sytyttänyt kynttilän ja istun tässä isävainajani vanhassa kalatuvassa — jokainen esine täällä, mitättöminkin, muuttuu sielussani pyhitetyksi, yksin tuo puinen kynttiläjalusta, jonka kyljessä paistaa isävainajani nimikirjainleikkaus ja vuosiluku 1901. Onpa siinä päivämääräkin, jolloin mestari sen on tekaissut — 7/10 — siis lokakuun 7 päivänä. Taivas ja taivasten taivahat! Kuinka hyvin ymmärtääkään se, joka on ollut tässä saaressa lokakuun pimeiden myrskyjen vankina, nuo yksinkertaiset numerot 7/10. Juhlalliset, sielukkaat, hieman kaameat kuvat nousevat silmiini… Mutta minä en tartu nyt niihin, siunaan vain sitä iltaa 15 vuotta takaisinpäin, jolloin armas isäni kalapuukollansa vuoleskeli tuon neliskulmaisen jalustan, jolla nyt, tänä hetkenä, hänen nuorimman poikansa puhdekynttilä hohtaa.

Oi vanhan tuvan tummat nurkat, joihin ei kynttilänpätkäni tuike lankea, siunatut, siunatut tekin olkaat, sillä teidän varjoissanne leikkivät rakkaiden vainajain jumalaiset haamut — pyhän poikani ja poistemmatun isäni. Molemmat te iloitsitte elämästä, nautitte siitä enempi kuin usea meistä — miksi, ah miksi Jumalan ankara käsi teidät armottomasti kuristi? Jumalani, Jumalani, sinä todellinen Jumala, minä kysäsen Sinulta vielä yhdennellätoista hetkellä: miksi sen teit??… En syvenny vainajain palvelukseen, olen terve ja tiedän että ihmisen on turha kurkistaa toiselle puolen haudan. Sitäpaitsi — nythän ei ole syksy, kevätkuulaus hohtaa sydänyölläkin ja eri äänensävy on koskien kohinassa, joka ulomman salmen toiselta puolelta korviini kantautuu. Se on kevään riemukas soitto, intohimon temmellyksen kaihoinen kajahdus.

Mutta, miten onkaan ensi yritykseni mennyt? Sydänpäivällä minä tänne saavuin. Sukset allani, keksi kädessäni, sinertäviä jäitä. Siunattu Turjan salmi! Vaikka sen molemmin puolin murjottavat normaalit rantaporeet, niin sen jääsilta on paljon varmempi kuin muissa salmissa. Kirkonkylän salmea on jo viikkokausi venheellä soudettu, tuossa, toisella kupeellani leviää salmi, joka myös on puoliksi auki, jään repaleita ajelehtii kaikkialla, tuuli survoo ja surmaa suurta ulappaa, kaikki karien ja luotojen ympärystät ovat "poltetut", mutta kas: Turjansalmi yhä miehen kantaa, miehen raskastaakkaisimmankin selkäänsä ottaa. Vielä eilisiltana sipsutteli vaimoni perässäni tämän salmen yli, mutta tänään en enää ketään mukaani ottanut. Olin arvannut oikein: saaren rantaporeen lieve murtui, mutta ehdinpä piimäpäärärineni, keksin varteen nojaten, juosta pitkin lankkua. Siinä seisoi valloittava Xerxes muonavarastoinensa onnensa valtakunnan kehäviivalla ja hävitti sillan perässään… Tuntui mukavalta! Leveä piimäpääräri oli kuin sotatoveri, jonka kera kävi helpoksi jakaa mailmasta erillään olon kohtalo. Kuului huikea huuto Turjanlinnan rannasta:

— Pääsitkö isä?

— Pääsin! pääsin! — hoilasin minä.

Se oli pikku tyttäreni, joka oli vahtinut ylimenoani. Olisin ottanut hänet, kahdeksanvuotiaan liinakkoharjan, emännäkseni, mutta en kahdestakaan syystä uskaltanut: rantapore ja kostea kalatupa.

Huomenna, ajattelin, kun saan tuvan tänään lämmitetyksi, otan tytön, jos jää vielä kestää. Mutta heti saaren suojiin päästyäni alkoi sataa hurjasti vettä. Panin piipun savuamaan. Keitin suloiset tuliais-saijut vanhalla mustuneella "sinisellä pannulla", johon yksistään luotan kuin taikakaluun. Pilkoin halkoja. Tunsin joka minuutti ikäänkuin nuortuvani. Sain jättiläisvoimat kantaessani sahurien jättämät hirsikaljut rantaan ja tekasin pitemmän sillan rantaporeen yli. Kaiken varalta, ajattelin, ehkäpä illalla hiivin kotiin. Mutta en mennytkään. Turhaan minua kotoa suurella huudolla huuhuttiin riisiryynipuurolle. Kestinpäs kiusauksen! En mennyt myöhän tullenkaan, sillä sakea sumu peitti koko salmen ja kulku saattoi siinä suhteessa käydä vaaralliseksi. Vinha itäetelätuuli viipotti sumua, ajaen sitä kuin pakenevaa armeijaa pitkin sinistä jääkenttää. Vain toisinaan vilahti kotitaloni ylikerrosta, tyttöseni ja vaimoni huutelivat hyvät-yönsä, seuraavassa hetkessä kaikki peittyi sumuun ja yöksi alkoi sataa vettä.

Se kai merkitsi että saarivankeuteni oli alkanut? Kuitenkin — huomenna uhmaan koettaa yli jään, jollei rantaporeen lieve murru, jossa tapauksessa palajan uiden saareen.

Mutta nyt täytyy kirjoittajan ilmoittaa että häntä väsyttää — hän on tehnyt päivän kuluessa monenlaista ruumiillista työtä, jolle ei tässä ole tullut merkityksi asianmukaista luetteloa. Siispä ajatuskin katketkoon. Kello on pian 11. Kohina käy saaren männikössä, jäät valittavat, oudot linnut huutelevat…

Herrasiunaa! Enhän olekkaan ypöyksin, kuten alussa väitin. Onhan saarella oma poroni, joka eilen tepasteli leipäkonttini jäljessä ja on sangen tyytyväinen että saapi asua ja elää isännän kanssa kahden kesken. Se rakas tevana! Se tulisi ihan sisään, jos päästäisin.

Kuitenkin pidän viisaimpana paneutua yksin sänkyyni ja poro uinukoon sammal vuoteella. Kunpa se vain ei menisi rysiini haukien asemesta, jotka vielä eivät näy olevan liikkeessä. Pari haukia tosin on saatu ennen tänne asettumistani.

Mutta huomenna — huomenna! Mitä saanenkaan kokea minä, erakko, huomenna?

17:s päivä toukokuuta.

Taitaa olla 17:s päivä, sitä ei koskaan varmasti tiedä täällä saaressa, jonka kalenterit ovat neljättäkymmentä vuotta vanhat.

Heräsin kello 5 aamulla kevätlintujen lauluun — outoja lintuja oli piipitellyt sydänyölläkin akkunani alla — ja muistin heti missä olin. Oikeastaan en muistanut, vaan ymmärsin, sillä yhtä ainoata kylmän väristystä se oli ollut tämä lyhyt yöni, kuten odottaa sopii talven jäliltä kerran lämmitetyssä tuvassa, jonka hataraa seinää vasten idän myrskytuuli jääulapan yli pyyhkien puskee. Mutta kokemuksesta tiesin että joka ensi yön elävänä pärjää, se jo toisen yönsä nukkuu kuin Jumalan kukkarossa. Kuinka monesti olinkaan vuosia takaisinpäin kevätkylmässä tai syysjäillä hiipinyt tähän samaan saareen, pilkkonut polttopuut, pistänyt räiskyvän honkavalkean tulipesään, lämmittänyt patjat ja nukkunut onnellisesti kuin paras metsärosvo. Kerran talven pahimmalla pakkasella olin suhauttanut tänne pitkin jääulappaa suksiporolla lumia katoilta lapioimaan, vaan kun sitten työni tehtyä olin yrittänyt haukata laukkuuni pistettyä voileipää, en ollut saanutkaan suutani auki — pakkanen oli sen jäätänyt kiinni. Oli ollut hiidenmoinen nälkä ja varmaan mies oli näyttänyt hiukan koomilliselta nenänsä alla voileipä, jolta "sisäänpääsy oli kielletty". Räiskyvä honkavalkea vihdoin oli sulattanut kalkkareisen partani enkä luule vangillekaan paremmalta maistuvan veden ja leivän kuin minulle sen voileivän, jonka purin jääkynttiläin ja pisarain sekoituksella.

Huomaan taas puhuvani entisyydestä sensijaan kuin pitäisi puhua tästä aamupäivästä, tästä toukokuun seitsemännestätoista. Pardon messieurs et mesdames!

Siis jatkakaamme kevätaamukuvaa.

Huomasin että puun latvat vain hiukkasen heilahtelivat ja aurinko vaivihkaa kurkisteli pilvistä. Raikas tunnelma valtasi minut, hyppäsin pistämään tulen hellaan ja sinisen pannun ralliin, venyttelin vielä jäseniäni vuoteen "lämpimässä" kuten laiska iso koira, sitten otin aito kneippiläis-mylleriläis-hindhedeläis-hierontapesun karkeimmalla pyyheliinalla, "jotteivät verisuoneni kalkkeutuisi" — ja jo kello 6 aikaan olin valmis mies menemään rysilleni.

Sinne on parin sadan askeleen matka "Roobinpojan majasta". Yli kanervikkokumpareiden, läpi männikön vetää polun-haisku. Siellä, suipon niemekkeen kaareutumassa, lepää lempeä lahdelma, jonka rantama kasvaa heinää. Tämä talven tainnuttama rantaheinä, jonka päälle kevättulva kiipeää, on mieluinen uiskentelupaikka kuteville hauveille. Ja siellä ne ovat rysäni…

Mikä suloinen tuores taulu, jota ei kukaan taiteilija maalaa! Mäntyjen ja vielä alastomain koivujen välitse välähtelee teräksen valkoinen kimmeltävä läikkä, jota Pohjolan anivarha-aamun valo raikkaasti suutelee. Tuon kimmeltävän läikän takana makaa sinimusta jäämassa, mutta taustana kaukainen korpi. Lahorastas laulaa, pauhaavan Niskakosken nielussa huutaa kuikka. Ja kevätaamun viehkeä valo ei satu ainoastaan tuulen suojassa sileilevään vedenpintaan, se osuu myös väkevästi rysiin, noihin omituisiin, nerokkaisiin, komeihin, salaviekkaisiin vehkeihin, jotka ikäänkuin kuuluvat Suomen kevätmaiseman välttämättömän hyvän ja pahan ilmiöihin. Kuinka kaunis seitsemine vanteineen se onkaan tuo vedenpeikkojen valoisa tyrmä kaksinkertaisine portteineen, joiden kautta on äijä mennehiä, ei paljon palannehia. Vaikka pitäisin ihmistä (itseäni) kuinka suurena väärintekijänä luomakunnan suhteen, väitän että tämä minun poukamani olisi suorastaan ruma ilman noita säännöllisesti pingoitettuja haukirysiäni. Ja yhtä välttämättömät kuin ovat rysät tähän tauluun, yhtä kaunistava on pieni, punalaitainen venhe, joka keveällä kädellä on nykäisty heinärannalle. Se on todella Simpukka, Vuokin rannoilla aikanaan rakennettu "vedenpäällinen torpeedovene". Mutta mitä tämä kaikki silmänkorukaan vielä olisi, jollei ihmisellä, joka aamun häikäisevässä valkeudessa sitä lähenee, olisi — vedenpitäviä pieksusaappaita. Se on puolet kevään kultaa. On ihanaa kaahlailla kylmässä vedessä täydellisesti kuivin ja lämpimin jaloin ja lyödä lynnähytellä kirveen hamaralla rysäseipäitä kiinnemmäksi pohjaan. Ja lorun lopuksi: mitä olisi vielä edellämainittu kevätesineluettelokaan, ellei tämän kaiken kaupanpäällisinä ukko ylijumala uittaisi näihin kauniisiin, valoisiin vankikopperoihin kullanruskahtavia, pitkäpäisiä, jollottavia veden koiria — haukia.

Oikein minä nautin siitä että taaskin muuan suuri vedenvonkale uinui perimäisessä tyrmässä ja töykkäili tuon tuostakin tyhmistyneenä sitä peräsuolta, jonka reijän yksistään ihmisen nero kykenee avaamaan. Töyki vaan, pukkaa nokallasi — minun olet kuitenkin.

Oh, me olemme kai satujen syöjättären sukua! —

Päivän päätapahtumat ovat seuraavat: Rantaporesiltaa pitkin keikuttuani keksin varassa — se oli noin 7 metrin pituinen, tekaistu parista pyöreästä puusta ja minä olin yhtä ylpeä tästä kuin Caijus Julius Caesar sotasillastaan — kuljin onnellisesti salmen yli hiihtäen — ja totesin että Turjanlinnan puoleinen jäälaatta oli kovempi kuin saaren, jolla puolella ilmeni heikko kohva ja salaisia avannoita. Saavuin kotirantaani kello 7 juuri kun lapseni heräilivät ja lasten äiti pyristeli vastassa aamusuudelmaa anoen kesäparvekkeella. Tulva ja yömyrsky oli saunalaiturista kiskaissut paksun honkapölkyn, jonka siis kytkin kiinni kuin karkurikoiran. Kymmenen minuuttia astumiseni jälkeen manterelle näin perässäni valtavan keväisen ilmiön: koko järven jäätanner liikkui! liikkui! Pelolla ja vapistuksella seurasin, luistaako se tykkänään pois (en olisi vielä tahtonut avovettä). Sen edessä näyttivät murtuvan kaikki esteet. Mutta liikkumista kesti vain minuutin verran, pari metriä oli massa siirtynyt. Se oli vääntänyt rantaporesillat vinoon ja siitä päättäen että kotirannan rantapore oli kaventunut, laskin saariporeen päinvastoin levenneen. Jos niin oli käynyt, niin oli takaisinpääsyni uhanalainen.

Kiiruhdin siis kovasti paluutani, minulle eivät maistuneet paistetut hauvit eivätkä sotakalliit kahvit ja mukaani tempasin 8-vuotiaan tyttäreni, joka hät'hätää oli saanut silmänsä auki. Meillä oli kontteja ja peittoja kantamiin asti ja meitä saattoi itse emäntä ja palvelustyttö, jotka hädintuskin pysyivät pystyssä liukkaalla jääkentällä. Se oli juhlallinen pieni karavaani, jonka etukameelina (yksikyttyräisenä tuohikontteineen) koikkelehti tämän kirjoittaja, romantillinen rysäherra, Robinson Crusoe.

Onnellisesti me aamutuulelmassa luovimme saaren puolelle, mutta paha aavistukseni jäätanteren vaikutuksesta Caesarin sillanrakennukseen oli puolittain oikea — poresilta oli vääntynyt sijoiltaan ja välimatka todella väljentynyt. — Mutta minun täytyy sinne päästä vaikka uimalla! pääsi mölähdys yksikyttyräisen kameelin kidasta: Enhän, hyvät ihmiset, voi jättää vuokkilaista torpeedovenhettäni enkä rysiäni ajojäiden murskattavaksi. — Jääköön tyttö pois.

Meidän pulamme loppui kuitenkin vielä tällä erää verrattain edullisesti: Robinson Crusoen onnistui keksiä uusia yhtymäkohtia kaukaisinten rantakivien ja rantaporeliepeen välillä ja niinpä me — joka silmänräpäys peljäten liepeen murtuvan — toinen toisemme jälkeen keikutimme itsemme yli poreesta. Ihminen todella ei ole luotu kukkopojaksi, pyöreällä yöpuulla kävelemään.

Surkeata oli katsoa miten 8-vuotias tyttöni, jolla oli jaloissa liukkaat pieksut, kulki pitkin isänsä rakentamaa siltaa. Olisin hänet tietysti kantanut, mutta tyttö on leivänsyömäri ja painaa paljon — enkä minä ensinkään voinut luottaa Luojan armoon että Hän antaisi jään reunan kestää isälle ja tyttärelle yhtäaikaa, koska sama Herra tänä aamuna näytti eroittaneen miehen ja vaimonkin toisistaan. Tyttö oli aivan kalpea ja näytti tuossa tuokiossa kadottavan viimeisenkin itseluottamuksensa ja minä seisoin kurottautuneena niin lähelle kuin mahdollista joka silmänräpäys valmiina polskahtamaan veteen pelastaakseni tyttöni, jos hän putoaisi. Tyttö seisoi mustan syvyyden keskivälillä saamatta tuskin jalkojaan enää irti ja vapisi kuin haavan lehti. Sellaisena en ennen ollut reipasta tyttöäni nähnyt.

— Et saa pelätä! komensin minä, vaikka itse jo aloin kadottaa toivoni lapsen suhteen — vielä pari askelta ja minä otan sinut syliini!

Mitenkä hän vihdoinkin lipui luokseni, en tiedä. Helpoituksen huokaus pääsi meiltä kaikilta ja riemukkaasti me kannoimme kontit ja piimäpäärärit ja isomahaisen mustikkapullon saaren vanhaan tupaan. Saattajat hiukan naurahtivat huusholliani, tekivät erinäisiä siivouksia — ja niin jälleen erosin kotiväestäni. Tyttö se vain nyt jäi toverikseni ja entuudesta oli porohärkä, joka hölmäili perässäni leipää kerjäten missä ikinä kiertelin saaren rannoilla.

Nyt minun ei enää muka tarvinnut keittää eikä tiskata — pikku emäntäni sen oli tekevä. Minä sain pistää tupakaksi, kirjoitella tavallista enemmän, karsia puita ja hakkailla halkoja — työtähän kyllä riittää tässä matoisessa mailmassa. Rysillä käydessämme saimme samasta rysästä kuin ennenkin kaksi haukia, joista toinen oli noin 5 kilon painoinen, sangen lihava ja kaunis konkale. Olisin sen heti kavannut, mutta suolavesiastiaa puuttui ja sentähden päätin tavalla tai toisella toimittaa hauvit toiselle rannalle tai pyytää huutamalla kala-astian. Mutta tuuli oli tuima, huudot häipyivät, vesisade pieksi tuontuostakin jäälauttoja, sohina ja kohina oli sotainen ja me kyyristyimme kuni varpuset tyttöni kanssa eväittemme turviin. Meillä oli juhlapäivällinen — riisipuuroa ja kuivaa lihaa ja mustikkateetä ja paksua piimää.

Me huomasimme syövämme ja juovamme vähintäänkin joka kahden tunnin päästä (onkohan saaremme hyvin likellä napaa?)

Sitten on kerrottava reikäleivästä ja kermapullosta ja salonkikivääristä että mitenkä ne tulivat tähän saareen sekä mitenkä läskipala ja hauvit päinvastoin lensivät Turjanlinnaan. Tämä tavaranvaihto kävi näet rakkaan rantaporesiltamme kustannuksella: Kello oli 3 jälkeen puolen päivän, tuuli ja sateli, ja me pidimme parhaillaan päivällisettonetta, se tahtoo sanoa: minä, pappa, makasin seljälläni sängyssä, sammunut paperossintynkä suupielessä ja pikku emäntäni "kluutusi" keittiön lattiaa ja tiskasi kaikesta sielustansa ja mielestänsä. Silloin yhtäkkiä ääni rääkäsi rantatörmämme alla ja, kun vihdoin tytön kera sinne kerkesimme, näimme Turjanlinnan hovineidin, Betty Pehmiäisen, istuvan potkukelkassa sulan reunalla ja kuulimme hänen mitä kimeimmällä äänellään selittävän että rouva oli pannut hänet vain pikku asialle, nimittäin kermapulloa ja reikäleipää ja salonkikivääriä tuomaan, sekä erästä läskipalasta noutamaan takaisin, koska oli sattunut vieras, se apulantojen kylväjä. Mutta kun herran piikainen oli yrittänyt aamullisille kaljuille, katso: silloin olikin jään lieve äkkiä murtunut ja hän hädintuskin ehtinyt peräytyä. Niin että mitenkä nämä nyt saadaan meidän puolelle —?

Turhaanpa tosiaan koetin korjata Caijus Juliuksen sillanrakennusta: sahurikaljujen nokat juuri yltivät jään reunaan, mutta toinen sitä ainoastaan hipoi tai "tangeerasi" (siunattu matematiikka!) ja toinen virui sen päällä kenties kolmen sentimetrin verran. Näillä minä nyt keikuin keksini varassa koettaen saada mainitut tavarat haltuuni.

— Kyllä maisteri putoaa! huusi piikatyttö. — Elkää tulko!

— Mutta jotakinhan ihmisen täytyy tehdä! huomautin minä.

— Eikö veneellä?

— Torpeedovene on satamassaan ja eikö liene miinoja väylällä!

Me pinnistimme molemmat järkiämme keksiäksemme keinoja. Tyttäreni oli juossut hakemassa läskipalan ja se singottiin onnekkaasti sulan ylitse — vähällä ettei se läiskähtänyt toista läskipalasta vasten…

— Kiitos! sanoi piikainen.

— Kuule! komensin minä. — Työnnä nyt kermapullon kaula reikäleivän reikään, niin minä koetan kokottaa keksilläni koko höskän.

Palvelustyttö teki käskettyä. Mutta juuri kun kermapullo oli päässyt reikään, suvaitsi limppu haljeta ja puolikkaat sortuivat veteen. Keksilläni minä ne uitin maihin, vaikka olin kadottaa tasapainoni.

Tuumani oli ollut nerokas, mutta palvelustytön uusi keksintö näyttäytyi käytännöllisemmältä. Hän huusi:

— Maisteri heittäisi tänne lakkinsa, niin solmitsen korvanauhat pullon ympäri ja maisteri saa onkia keksillä.

Avopäin minä nyt keikuin pyöreällä puukaljulla ja avoimena paistoi kai myös oma pääkaljuni. Piikainen sitoi kermapullon lakkiin ja — minä viipotin keksilläni. Enpä tottatosiaan monesti ole ollut sen kriitillisemmässä asemassa, luulenpa että lonkkani lotisivat, sillä kermapullon paino keksini nokassa oli hyvin petollinen. Keino sentään onnistui ja taivaan ja syvyyden välitse heijui "lentokoje" maihin. Vielä oli salonkikivääri, patroonalaatikko- ja kahvitötterö. Onnettomana piteli Betty varsinkin pientä patroonalaatikkoa kunnes minä keksin pyytää häntä pistämään sen kahvin sekaan. Nyt täytyi meidän kummankin tepastella hirvittävälle sillalle ja venyttää kätemme mahdollisimpaan pituuteensa. Se onnistui elämän ja kuoleman varjon vaiheilla. Kunnes tavaranvaihdon lopetti kaksi kalaista, jotka juhlallisella läiskäyksellä putosivat hovineidin hameen juureen. Hyvät ystävät ja kylänakat, kysäsen vain sivumennen: onko kukaan kuolevainen nähnyt rysistä saatujen, vihtaan kytkettyjen haukien lentävän niin ja niin monen solmun nopeudella? — — — Enpä jaksa selostaa rakkaan aviopuolisoni kaikkia lähetyksiä. Illalla kello 8 hän tuulessa ja sateessa itse vielä viimeisen kerran pyykkäritytön ja monestimainitun hovineidin seurassa saapui rantaporeellemme, jonka reunassa onnellinen Roobinpoika hänet vastaanotti "vedenpäällisen" varassa, sillä viimeinenkin silta-arkku oli auttamattomasti hävinnyt.

Venheellä toimme saareen manteren monenlaisia herkkuja, jotka tällä saarella eläjästä haiskahtavat puolitroopillisilta — hernerokka, paistettu nauris, voilautanen, riisipuuro ja kirnuhuito.

Lausuimme lopulliset hyvästit siinä rantaporeen reunalla. Ilma yhä pilautui, myrsky ulvoi, sade pieksi jäätä, sohisi, kohisi ja — oli viiltävän kylmä.

Mutta täällä sisällä, tässä ikivanhassa tuvassa lepattaa taas kynttilän pätkä ja suloinen rauha vallitsee täyden vatsan ohella. Pikku emäntäni jo nukkuu ponnistustensa jälkeen. Yhdessä olimme käyneet vedellä, yhdessä tyhjentäneet hellatuhkat. Kirvestä oli herra Crusoe heilutellut rasitukseen asti. — —

Seuraava päivä.

Käteni, jolla tämän kirjoitan, haisee kalalle. Olen näet teurastanut suuren, suurenmoisen hauvin, jonka aamulla sain parin muun pitkäpään seurassa. Olen sen suomunnut, siivonnut, halkaissut siltä selkäruodon (takomalla kivellä puukon hamaran päälle), suolannut ja lopuksi kavannut. Esi-isien kalahenki on miehen vallannut. Ei kukaan häntä ole neuvomassa, mutta vaisto sanoo, miten tämä kaikki on tehtävä. Ei ole samantekevää, mistä puusta esimerkiksi vuollaan ne tikut, joilla hauvin nahka peijitään ikäänkuin porontalja. Mänty antaa pihkan maun. Pitää käyttää kuivaa koivua. Luultavasti pihlaja, muinaissuomalaisten pyhä puu, olisi paras. Hiidenmoinen kynsikylpy siivota jättiläishaukia tuimassa kevättuulessa. Koettakaa itse, hyvä herrasväki, jollette usko, kuinka liukas ja rasvainen elementti on rysähauki. Siinä koetellaan sekä Fiskarsia että kauhavalaista. Saaren vanhat varikset — ne ovat varmaan 40 vuotisia tantteja, koskapa jo lapsesta muistan niiden tutun äänen — niin varikset, saaren harmajat tädit, ovat aivan hullauksissaan saaliistani. Kun ripustin suolet saunapetäjän oksaan, joutuivat ne aivan hypnoottiseen tilaan, sitä hullummin, koska ne juuttaat hyvin tiesivät että minulla on salonkikivääri tuvan seinällä.

Minulla on tapana, kun saan suuren hauvin, se jollain tavoin ikuistaa. Paitsi että sen mittaan metrimetallilla, joka aina on housuntaskussani, kaivan sarkatakkini povitaskusta siniliitukynän, ja piirrän hauvin kehäviivat tuvan ulkoseinään. Hauki tietysti pannaan kiikkumaan rautanaulaan, joka sovitetaan — horribile dictu — hauvin silmään. Jollei nyt joku usko että mainitsemani hauki siis oli 104 1/2 sentimetriä pitkä (alaleuvasta purston päähän), käyköön itse mittaamassa saaren luonnollisen kokoisesta valokuvasta 18:nnelta päivältä toukokuuta Anno Belli Totius Mundi MCMXVI. Sen painoa en tiedä, mutta minusta se tuntui raskaammalta kuin nuorin poikani Sotavalta, joka on hyvin lihava nallikka. Mutta hauki nähtävästi onkin nuorinta vesaani vanhempi, arvelen: puolisatavuotias.

Lopetan selostukseni tästä ukkohauvista lisäämällä että hälyytyksestäni sitä päivän kuluessa tähystettiin teatterikiikarilla "linnan" yläparvekkeelta. Ja sitten tuli linnan rouva hovityttöineen viimeisen kerran yli sinertyvien jäiden meitä tervehtimään — tietysti olin vedenpäällisellä veneelläni rantaporeen liepeellä taas heitä vastassa. Kohva jo pudotti — he hiihtää rapistelivat suksilla. Joka puolella väijyi musta sula…

Kummallinen sään tyyli muuten tänä päivänä. Paistaa hellittää paradiisin kirkas aurinko — luulisit sitä hyvää riittävän päiväkausiksi — mutta yhtäkkiä taivas pimenee ja koko maisema rapisee —. hirmuinen myrskykuuro pauhaa pääsi päällitse. Ja tätä vaihtelua kestää koko päivän: monia kymmeniä kertoja; enimäkseen tuulee ja sataa, ja varsinkin jos lähdet rysiäsi asettelemaan, suhahtaa sellainen vihurin vinkka, että kiität, kun pääset rantaan takaisin. Luonnollisesti tämä on mitä epäedullisin sää rysähauveille — niitä näyttää tulevan liian niukalti. Nyt, illan tullen — ennen auringon laskua — on ilma hiukan asettunut, aurinko paistaa, rantaporeet päilyvät, railoja ilmestyy, jäät sorajavat — ihanaa, ihanaa on kesän tulo Pohjolassa. Näet joskus oudomman linnun, otat pyssysi (vaikka häpeät) — jumalankiitos: lentävät lekuttavat pakoon. Eilen ahdistin paria sukeltavaista…

Liinatukka tyttöni puuhailee emännäntoimissa, yhden riisiryynivormun olemme jo tyhjentäneet, huomenna popsitaan toinen, aamiaiseksi söimme sen ruskean Esaun rokan, jonka eilen saimme emätalosta. Harmittelemme sitä että meillä on liian hyvät eväät. Pitäisi kokea muka puutetta, edes piimän — jotta olo tuntuisi seikkailurikkaammalta.

— Juo sinä tyttöseni piimää! kehoitan minä, mutta se iso pääräri päilyy yhä puolillaan. Se käy meillä melkein työstä tuo syöminen ja juominen. Kunpa ei Turjansalmi huomenna aukeaisi, jotta eivät runsaat eväämme menisi tyhjään.

Kello on 7 illalla. Nyt lähden iltakoentaan (on kahdenlaista kokemista: hengellistä ja aineellista).

— — —

Kello 10 samana iltana.

Aurinko juuri laskenut, lännen ruskot kuumottavat valjusti — ihana viileys heijailee yli repalehtavien, railoilevien jääkenttien — on vihdoinkin aivan tyyni ja puolen peninkulman päästä asti kantautuu korviin teirien soidin, tuo sorlehtiva, omituinen, kuni miljoonista lasisirpaleista syntynyt sävel, jossa on pohjatonta Pohjolan kaihoa ja salaperäistä aavistusta, kuni iankaikkisuuden unta tai vainajien korkeata veisua…

Olen kulkenut hiljaisessa jännityksessä ympäri saaren rantoja, en ole uskaltanut kajota rysiinikään, jotka liikkumattomina seisovat kylmässä vedessä, joka hohtaa kuin autuasten peili — totisesti myrsky on lakannut, luonnossa on tekeillä jotakin muuta kuin mitä se näinä päivinä on aikaan saanut. Kuinka ihmeellinen onkaan tuo kevätmyrsky! Monesti olen ennenkin kummastellut Luonnon selittämättömiä lakeja. Jumalako todella on kaiken tämän viisauden ja järjestyksen takana? Miksi myrsky raivoaa yhtä painoa siihen asti että suuret jäälautat katkeavat määrätyistä paikoista? Aivankuin sen, myrskyn voimakoneen, takana seisoisi Järjellinen Olento tarkastaen päivä päivältä voimapuhalluksensa vaikutusta! Ei vieläkään riitä, Hän tuumaa: annas kun avaan vielä muutaman tuulipussin, niin eivätköhän saa lähtönsä — Kiantajärven itsepäiset jäät. Ja Hän on avannut — kymmenen — kolmekymmentä kolme tuulipussia: ja nyt, tänä iltana vasta, Hän, Ukko Ylijumala, hattaroiden hallitsija, huokasee helpoituksen huokauksen, hymähtää tuhatvuotiseen partaansa ja sanoo: Nyt en enää puhalla, nyt panen vähän ilotulitusta ihmisille — täytyy muistaa niiden raukkojen huonoja hermojakin — ja: niin saamme mitä lämpöisimmän aurinkopaisteen. — Aurinko, anoppini armas, miljoonavuosien vanha muori, kaikkeuden äiti, — Hän sanoo: huollappas sinä nyt vähän tuota rämsänrantalaisten kevään tuloa, pehmitä nuo viimeiset jäät, joita minä viisi päivää ja yötä olen survonut.

Ja Ukko Ylijumala nukahtaa korkeaan sänkyynsä, sinisten uutimien taa — mutta tuo vanha Akka, Aurinko, jääpi meitä, ihmislapsia huvittamaan. Hänpä se huomenna Saaren erakon kapahauvinkin paistaa. Siinä toivossa ainakin minä, joka tätä kirjoitan, nukkumaan panen. Tyttöni jo nukkuu ja kynttilän pätkä lähenee loppuaan. Jäät ja vedet hohtavat männikön läpi, ei tule oikeata pimeyttä, teiret yhä kukertavat; poroni makaa sammalella ja märehtii…

Kuinka pieni molekyyli kaikkeuden kirkkaudessa onkaan se, jota ihmiseksi sanotaan?

Pohjan Akka, harvahammas

eli

19 päivä toukokuuta.

Lukija muistanee viimeöisen tarinani Ukko Ylijumalasta. Siihen uskoonhan nukuin ja luulin siis jotakuinkin varmasti herääväni mitä herttaisimpaan aamuauringon paisteeseen. Mutta mitenkäs kävi? Kello 4 aamusella havahduin mitä armottomimpaan tuulen tohinaan, seinät ryskyivät ja pauhu päälläni oli hirmuinen: tuntui että koko kalatupa pian lentää ilmaan. Tuvassa oli hornamaisen kylmä. Mitä, mitä peijakasta tämä tiesi? Hieroin silmiäni, kurkistin järvelle — laineita, laineita, mustia kuin kyykäärmeet, mutta mistä päin?

Viisi päivää ja yötä oli puskenut itäetelästä — nyt pauhasi myrsky suoraan pohjoisesta.

Silmänräpäyksessä ymmärsin yskän. Ukko Taivahisen nukkuessa oli Grossmutter Aurinko pannut toimeen suurpyykin pesun ja luovuttanut tehtävänsä Pohjan Akalle, joka siihen oli sattunut parahiksi. Pohjan Akka oli repäissyt auki suuren pussinsa ja alkanut pöllyttää, pöllyttää aivankuin untuvia ilmaan. Hän oli polkenut jalkaa, kiljunut ja sylkenyt sekaan, tanssinut kuin hullu piru.

Niin tuli Pohjan myrsky!

— Sinä lykkäsit jäitä pohjoista kohti — minäpä työnnän ne takaisin etelään! oli Pohjan Akka huutanut arvostellen nukkuvan Ukko Herran töitä. Minä puhallan koko kalasaaren pois sijoiltaan!

— Säästä, ilkimys, rysiäni! rukoilen minä, saaren vanki, mutta eihän tuo ruoja niitäkään säästä. Kalat ajaa hän hiiteen, kepit katkoo, jäitä paiskelee vasten vanteita…

Hyi horna! Tässä sitä nyt ollaan. Ei kysymystäkään soutaa vedenpäällisellä tuulessa. Akka, Pohjan Akka, pöllyttää pöllyttämistään valkoisia untuviaan — koko saari on peittynyt niihin ja jäätkin hohtavat lumivalkoisina. Ihmeellinen Ukko Jumala, joka ei herää vähemmästäkin myllerryksestä…

Mutta annas kun Hän herää, eiköhän anna kyytiä Akalle?

Ja annas kun arvon anoppi joutuu pyykinpesustaan: — pehmittää Pohjan Akan peräpakarat. Pehmittääpä varmasti.

— Kuules, tyttöseni, sanon minä — havahtuen todellisuuteen — eiköhän keitetä päivän kunniaksi kaurapuuroa?

— Keitetään vaan! sanoo 8-vuotias loistavin silmin —

Ja me keitämme herkkuhuttua, hämmennämme yhdessä pataa ja lohdutamme meitämme ylönsyömisellä ja ylönjuomisella. Mutta Pohjonen yhä porottaa, lumia lentää ilmassa. Kello on 12 päivällä…

— — —

Kello 10 samana iltana. —

Pohjanmyrsky raivonnut koko päivän ja raivoaa paraikaa! On niin kylmä että vesi, joka tulvan takia sattuu joutumaan umpisolukkaan, johon ei tuuli pääse, heti jäätyy. Meillä on ollut tyttäreni kanssa täysi urakka pitää itsemme ja huoneemme lämpiminä, monta kertaa olemme sinisinä juosseet sisään tupaan. Kapahauki on heilunut tuvan ulkoseinässä aamusta alkaen irvikuvana koko saaritarkoituksellemme, sillä tällä rajuilmalla eivät veden koirat liiku, Pohjan vinkka katkaisee lemmenkin kuteet. Puolentusinaa kertaa olen hiipinyt rysärannalle vahtien etteivät jäät pääse särkemään laitoksiani — onneksi pieni niemeke ihmeesti suojaa aallon käynniltä, vaikka myrsky puskee täydellä voimalla. Jos tuulen suunta tänä yönä sattuisi kääntymään pohjoisesta länteen ja jäälautat irtaantuisivat Pesiön lahdelta tai Kurimon saaren rannoilta, menisivät kaikki rysäni nuuskaksi, tuskin löytäisin niistä siruakaan aamun tullen. Oi Ukko Ylijumala, hattaroiden hallitsija, heräjä, sillä kohta suuttuu Robinson Crusoe kevätidylliinsä. Kirves ja kuokka on heilunut tänään hänen kädessään, onhan saaressa pari pellontilkkua, jotka hyvä tapa vaatii kyntämään, vaan kun ei hevosta ole (peijakas ettei ole poroauraa), niin täytyy iskeä kuokalla, puskea lapiolla. Olen sitäpaitsi kaivanut maan uumenista kasvavain petäjäin jättiläisjuuria ja onpa ollut ankara leikki saada ne poikki rysäkirveellä, sillä leveäteräistä halkotapparaamme ei noin vaan mennä tylsyttämään. Halkohuoli tässä muutenkin kiusaa — elämän ensimäinen ehto näyttää todellakin olevan tulen lämmittävä voima. Puuta tosin löytyy runsaasti, mutta tuoresta halkoa on vaikea äkkiä saada polttokuivaksi.

Hirveässä myllerryksessä on järvi riepu ollut tänä päivänä ja pirut sitä piinaavat yölläkin. Ilmassa vonkuu ja akkunoissa vinkuu ja valittaa, rannoilla käy sellainen pauhu että päätä pyörryttää. Pieniä jäävuoria patoutuu maihin — jäätanner, jolla vaimoni vielä eilen hiihteli, on jo aamulla huilannut sivutsemme, mutta noin 500 metrin yhtenäinen jääkenttä eroittaa meidät vastapäisestä kotirannasta. Se rakas ihmislapsen oma koti! Turhaan olemme päivän kuluessa yrittäneet huutaa toisillemme — mahdotonta mitään kuulla. Huudon mitenkuten vaistoaa, mutta sanoja ei erota. Kevätpyykit siellä vain heiluvat nuorissaan niinkuin jättiläiskapahauki täällä. Kuitenkin —. heidän rantansa on suojattu pahimmalta puskulta — lieneekö maailmassa montakaan kotia, joka on arvattu rakentaa niin pohjoiselta varmasti turvattuun metsämäkirinteeseen ja kaarteeseen? Siellä rannalla nähtävästi ei aavisteta, missä mylläkässä me täällä olemme. Olemmepa, koiravie, aivankuin meren laivassa, joka on ankkuroitu — luotsilaivassa, jollei tullivahdissa tai majakassa tai mutaproomussa. Boulanger? Donner Wetter Pappenheim! Pellon kuokintani lomassa olen virkistänyt henkeäni lukemalla "Rauhan erakkoa". Se sopii hyvin yhteen nykyajan epäkirjallisen tilanteeni kanssa — niinkuin kapahauki, josta maininnut olen, roikkuu irvikuvana omista tarkoitusperistäni, niin myös "mailman rauha" on irvikuva nykyisestä mailman myllerryksestä. Lyhyesti sanoen: mailman sodalla on jotakin yhteistä sen Pohjan myrskyn kanssa, joka paraikaa repii ja uhkaa ihanteellisia haukirysiäni ja häiritsee kevätidyllin haaveilijaa — minua. Kiipeäisinpä tottatosiaan tällä hetkellä ylös sinne Tyroolin vuoripukkilaan tunnelijunia kiikaroimaan, vaan Kaitselmus on niin asettanut että mies, "Sodan sokko", viettää viheliäisiä vuorokausia Rämsänrannan yksinäisellä saarella. Kuitenkin on hauska tietää että tämäkin tilanne loppuu — kenties jo huomenna — — oi meitä ihmisiä, jospa me joka ikävässä muistaisimme valon ja varjon vaihtelua, niin jo siitä saisimme elämänuskoa!…

Kirjoittanenko liian ylimalkaisesti, pitkäpiimäisesti ja arkipäiväisesti? Herrajumala: nyt syttyi kynttiläjalkani ilmituleen ja koko tupa on kuin temppeli pyhän tuohuksen hohteessa. Lienee aika lopettaa päiväyksensä, sillä pikku emäntäni taas nukkuu ja bamusakahvini on jäähtynyt. O sancta Bamusa! Vielä on meillä muonaa moniaiksi päiviksi. "Laivakorput" tosin ovat loppuneet, mutta kymmenkunnan vesirinkeliä roikkuu vielä laipiossa. Piimäpöntöt ovat ehtymättömät — kiitos kotikullan kolmen lehmän.

Selkäpiitä karmii, joka akkunasta tuulee, kääriydyn peittoihin ja kuuntelen patalakki päässä myrskyn mylvinää. Ei hetkeäkään helpoitusta. Syvyydet jylisevät. Jylhää olisi näin kuolla… mutta eikö se olisi vain sitä, joka kuitenkin kerran — luultavastikin julmasti — tapahtuu? (Alan tulla juhlalliseksi).

Jos minulle huonosti käy: uudestaan tahdon elää elämäni! Ja koska sitä tahdon, niin se tietysti sielujen maailmassa tapahtuukin. Usein minusta tuntuu kuin olisin sattunut putoamaan väärälle planeetalle.

Naurakaa vaan, mutta tässä piilee kerran selvitettävä totuus.

20 p. toukokuuta, Lauvantai.

Hirveä kylmyys! Maankenkä jäässä. Ei ainoatakaan kalaa. Vesi noussut. Valju ilma, valju ja armoton. Myrsky laantumassa, mutta — jäät liikkumattomat.

Ryhdyn tekemään — väkkärää. Kirveellä ja puukolla. Jotakin tarkoituksetontahan on muutenkin koko saaressa olomme…

Illan tullen lähden tutkimaan railoväyliä kotiinpäin. Pääsen puoliväliin. Poro hullu uipi perässäni; turhaan koettaen kiivetä jään päälle. Uipi sitten takaisin saareen. Jäihin töksähtää vedenpäälliseni. Nousen talvitien kallolle, joka keskeltä on poikki.

Kävelen…

Palaan takaisin noutamaan tyttöäni. Heleijaa! Kotisauna savuaa! Heitän rysät pariksi päiväksi. — — —

22 p. toukokuuta.

Käymäsiltään saaressa. Yhä kylmää! Yhä jäitä ja railot ahtaat, niin että hädintuskin mahtuu. Sotakevät tämä on: Mutta sainpas sentään 4 haukia rysistäni… Räntää satelee. Hauskaa kevättä, Saaren tonttu! Vien piimäpönttösi pois, koska et näy särpivän. Pian vienen kapahaukisikin harakoiltasi. Terve poro!

23 p. toukokuuta.

Ilta-auringon paisteessa…

Hauki vonkale verkossa, rysissä — ei mitään. Tyyni, kylmä, jäät paikoillaan, poreet ahtaat, railot leveät. Ihmeellinen koko kevät! Missä linnut? Ei ääntä. Valjua, valjua. Sydän?… Mutta poro vain laukkaa kuin hupsu perässäni — nyt se on keittiössä, kun ovi jäi auki. Tuo kiltti talviveturi, se se sittenkin kenties on ainoa, joka on jotakin …

Vien viimeisen piimäpöntön. Ei kannata täällä asua, koskapa eivät hauvit telmi.

28 p. toukokuuta.

Sunnuntai-ilta. Jäät puurona. Ähäts. 5 haukia! Terveisiä pappilasta ja kirkonkylästä. Isäntä näet on käynyt sielläkin asti uusissa pieksusaappaissaan, vaan taas on kalasarkatakki niskassa ja haukipieksut pohkeissa, lieneekö se sabatinrikos? Moniaat ihmiset ovat niin pukupyhiä.

Pohjatuuli! Milloin herkeät?

29 p. …

Järvi puhdisteleiksen. Olen kovissa maatöissä ja käteni vapisevat lannanvedosta ja kauramaan ruiskuttamisesta… Ei yhtään kalaa, jäitä ja viittoja vain rysieni päällä. Olen pikku emännän kanssa liikkeessä, äiti on puutarhakursseilla peninkulman päässä kylällä.

Niin, eilen saimme mantereen puolelta lisäksi 4 haukia, siis yhtenä iltana 9. Yöksi taas porhalsi pohja… Heipä hei!

30 p. toukok.

Vihdoinkin järvi auki! Rämsänrannan ainokainen "laiva" heti halkomassa sorehtivia, mustia aaltoja, joita pohjatuuli liekuttaa. Mies on taas ollut kovissa maatöissä, viimeksi täällä saaressa, johon hän on tekaissut kaurapellon.

Mutta Robinson Crusoella on ilmoitettavana suuri suru — kun hän souti etelämanteren puolelle, heittäysi kuninkaallinen hirvi hänen vedenpäällisensä jälkeen ja uiskeli ylpeästi pohjatuulen vihureissa hänen perässään. Saparo pystyssä se, ensin pyristeltyään veden karvoistaan, juoksi pitkin rantahietikkoa — sitten hävisi metsään. Ja Robinson Crusoe huusi sen jälkeen näin sanoen: "Jää hyvästi peurani, rysätoverini Pohjan myrskyissä, erämaan saareni hopeainen Edelweiss! Tunturikukkaseni! Jää hyvästi!" — — —

2 p. kesäk.

Ei! ei! Tässä täytyy ryhtyä maatöihin: maahenki jo lemahtaa tunkiolta ja peltotilkuilta, edessä on ankara peräveto, taikkokarhinta ja siemenkylvö — otanpa kuin otankin rysäni pois ja huokasen haikean huokauksen "siitä keväästä, jota ei koskaan tullut". Tosin vieläkin pari hauvin tuppeloa tonkii vanteissa, mutta toinen on nielusta karkaamassa ja siitä päätän että kutu on ohi. Ei noussut kevättulva tänä vuonna Rämsänrannalla. Vähäiseksi jäi kalansaalis… Jää hyvästi varhakevään toteutumaton haave, sinä pohjatuulen ja lumimyrskyn jäähdyttämä sydänsävel. Jää hyvästi, ihanasti väreilevä rantapore… Lyö laine, loiski kesä!

(1916)