LAULUJA JA RUNOELMIA
Kirj.
Ilmari Calamnius [Ilmari Kianto]
Porvoossa, Werner Söderström, 1900.
SISÄLLYS:
Tuohitorvi 1-40.
Soipa keli.
Erämaan puut..
Marmoripatsas.
Vanhalla vintillä kummittelee.
Aavikko.
Kolkuttaja.
Minä uhmasin olla jumala.
Unissakulkija.
Elon malja.
Pohjanpalo
Revontulten leikki.
Pohjantuli.
Tammikuuntunnelma.
Posti.
Vanha kannel.
Rukoussunnuntaina 26/2 1899.
Ellös surko Suomalainen.
Kellojen soidessa (Helsingissä).
Laulajan tervehdys.
"Olkoon niin!"
Kotimaan hymni.
Kevätsade.
Saaristossa keväällä 1899.
Ne tahtovat.
Panettelijalle.
Oulunjärvellä.
Tulva.
Suomen enkeli.
Mistä tulee Pohjan lasten polku?
Kuva Kiantajärveltä.
Oi väärin, väärin!
Kulki Suomessa soturi.
Suomenkielen riemulaulu.
Te piirtäkää lehdille historian!
Iltahyräily eräässä Lönnrotin keinutuolissa.
Vielä huokuu Ilkan henki…
"Eläköön Suomi!"
Pirulinna.
Daavid.
Laulu Suuresta Lännestä.
Loppuruno.
Tuohitorvi
"Rallilla ja laululla oon aikani kuluttanut, Helluni sievä käytös on mun mieleni huvittanut…"
(Inkeriläisestä laulusta).
1
Turlita, turlita tuohitorveen — tahdotko tyttö sä kuulla? Soitanko, soitanko pienen polskan sydämmellä ja suulla!
Käki se hongassa helskyttää,
vaan kukko se aidalla huutaa —
Istuppas impi sun luhtisi laitaan
ja heitä se heiluva luuta.
Ja tuohesta torven ma tekasin
tuolla laaksossa kulkeissani
Jos sinä olet se oma kulta,
niin kiiku mun polvellani.
Ja poika se on kuin pohjanpalo
ja tyttö kuin illanrusko —
Annanko laulaa sen sinisen linnun,
jos et sä muuten usko?
Turlita, turlita tuohitorveen — heleä on herjalla ääni, Tämänpä poijan torvi se kuuluu kolmen kirkon lääniin!
2
Voi sua paju, punapaju pienen puron partahalla… eikö sua paju rukka pakkasessa palele?
Kestä, kestä keväthankiin
että lämmin ilman läikkä
nuorta rintaas suuteleisi,
urpus jälleen aukaseisi!
Sitten solmin oksistasi seppeleisen ruskeaisen, kullalleni kantelen sen kesän ensi enteheksi.
3
Sain minä kiinni lintusen ja laulatin kämmenellä Ei minun kultani vanha oo, se on toiselta kymmeneltä.
Katajassa kaunis marja,
tuo tuli poimituksi —
Niin se tämä pikku tyttö
tuli huomatuksi.
Punainen tuli sammalessa salaisesti hiipii — Minun kultani veitikka on ja kaulaankin se kiipii!
4
Kas kuinka kirkkaasti aurinko paistaa
kotikuusten latvaan,
Latvat ne häilyy, räystäät ne tippuu,
Hanget ne lähtee matkaan.
Kevät, kevät, jo sinun henkes
tunnen ma ilman teillä,
Hajusi hienon havupuissa,
soittelos seljänteillä!
Pikkulinnut ne piiskutellen
erämaihinsa lentää:
"Täällä me olemme syntyneet
ja täällä on kotimme sentään!"
Laula, laula laakson lintu
viserrä entislailla,
Kevät se tulee, etelästä tuulee,
tuoksu jo tuntuu mailla!
5
Poljen jalkaa ja laulun laitan tän kylän tyttäristä, Monta on siellä kaunista, vaan Annipa armain niistä.
Anni se armain kuljetti mun
sen viheriän niityn laitaan,
Kuiskasi hiljaa hilpeä tuo:
"mepä ystävät olla taitaan!"
Niin ystäväthän me olemme, sitä eihän auta nyt kieltää, Ja emmepä enää palata voi tältä rakkautemme tieltä!
6
Mikä siellä sydänyöllä honkapuissa paukkuu? hiidetkö ne hirnuvat, vai koiratko ne haukkuu?
Jos sinä olet hiiden hirmu.
tule ulos sieltä,
Mull' on matka kullan luo,
enkä mä väisty tieltä!
Tämä poika, uljas poika,
piruja ei se pelkää,
Vielä on virsta kangasta
ja toinen on järven selkää.
Tämä poika, uljas poika,
hiihtelee ja laulaa,
Metsä se on niin pimeä
ja paholainen nauraa.
Naura piru, hauku piru, puita paukuttele — Etpä nuorta rakkautta multa säikyttele!
7
Avaa impi ikkunasi, avaa hiljallensa, Ettei kuulis kylän ämmät koirankorvinensa.
Nosta lilja liepehelle
ettei katkeaisi,
Laske tänne kaulahelmet
että kiinni saisin.
Hiljaa, hiljaa — tällä lailla taivaaseen nyt kiivin. Tällä lailla, nuori poika, lennän lemmen siivin!
8
Kultani koti ja kukkaistarha ne pilkoittaapi tuolta, Punainen silta on puolitiessä ja korpi on kahta puolta.
Tule sinä kultani illalla sen punaisen sillan laitaan: Viimeisen kerran, viimmeisen kerran toistaan nyt nähdä taitaan.
9
Helluni mulle kirjoitti ja mainitsi rakkauttansa, Vaan kuinkas taidan uskoa sitä hulivili-luontoansa?
Helluni lieppaa Helsingissä
ja näkee se siellä muita,
Voiko mun helluni vastustaa
noita maaliman viekasteluita?
Helluni on niin kaunis ja nuori
ja herkkä kuin haavan lehti —
Ei minun helluni muistakkaan
mikä vala me täällä jo tehtiin.
Hellulleni minä kirjan laitan että voi kun on ikävä mulla, Et sinä saa mua jättää näin, sinun täytyy takasin tulla!
10
Minä hiihtelin aamuruskon aikaan noita Yliperän rantoja kohti, Ja se aamu oli pakkanen ja raikas ja kuu yli hongikon hohti…
Ja ne kuuset, jotka korvessa kasvoi,
nepä rasahteli paukahdellen,
Ja ne jäät, jotka järveä kattoi
nepä jylisivät ulvahdellen…
Ja katso: yli huurteisen metsän tulenpalavana aurinko nousi, Ja minä muistin sen mennehen kesän, kun ystäväni sivu tästä sousi!
11
Tän kylän tyttäret kantoivat mun päähäni vihreän ruunun, Kun minä poloinen polvistuin, niin lentivät aivan suuhun.
Kyllähän suutelo suloinen on, jos vain se on vaaratonta, "Mut teillä on vehkehet viekkahat ja teitä on liian monta!"
12
Raitilla on rallatus ja Iiklatus ja laulu, posetiivit soittelee ja kuuluu poikain nauru.
Eihän täällä siivon likan
sopis oleskella,
Siivon likan asia
ois kainosti kuleskella.
Tääll' on leikki levoton
ja juopporallin pauhu,
Hoiperrus ja hoijakat
ja sikarien sauhu.
Lähetään jo kulta pois ja palatahan pikaa, Ettei ottais hienot helmat markkinoilta likaa!
13
Kulta läksi lietsuhun ja meni kyliin yöksi Mitäs ottaa tyttö rukka itselleen nyt työksi?
Minun kultani ryyppäilee
ja paitansakin pelaa,
Neljän kuninkaan lakikirjaa
se minun kultani selaa.
Eikös mammas varottanut
"Älä sie pelaa!"
Varotti hän varmasti,
mut sie vain laulat: helaa
Laula sie ja rallita
ja korttiakin heitä:
Annan sulle sormuksen
ja erokahvit keitän!
14
On niitä muitai hyviä kuin tuo Koivulan kaunis Katri — Sun helialiraa, minä laulelen vaan: kuin Koivulan kaunis Katri!
Ja älä sinä niskojas nakkele,
vaan ole sinä siivommalla —
Sun helialiraa, minä laulelen vaan:
että ole sinä siivommalla!
Ja muistatkos sinä sitäkin iltaa
kun suuta ma suikkasin sulle?
Sun helialiraa, niin muistele vaan:
kun suuta ma suikkasin sulle!
Ja silloinhan sinä olitkin kuin heiluva nurmen heinä — Sun helialiraa, ihan tosiaan: kuin heiluva nurmen heinä!
15
Uljaat poijat ne purjehtii keskeltä järven selkää, Vaikka se myrskykin möyryten käy, eivät he aaltoja pelkää!
Uljaat poijat ne uljailee sillä uljaalla luonnollansa: Seilit kallella, nuorat tallella — tyttö polvellansa!
16
Lähtään nuoret niitylle, jo päivä kulta paistaa, Pääskyt jo laulaa, kellot jo kalkkaa, nurmen helmet ne loistaa!
Niin on nuorten sydämmet
kuin kesäaamun mieli:
Poika se on kuin airon loiske
ja tyttö kuin linnun kieli!
Ei oo poika leppäpehko
eikä varvan lastu —
Eikä ne joka joutamasta
tytön silmät kastu!
Suomenniemi, Suomenniemi, eikös kelpaa kiittää, Haravat heiluu, sierat soittaa, viikate luhtaa niittää!
17
Hurjalla, hurjalla hengellä ja nuorella sydämmellä — Niillä ma kultani linnasta ryöstän ja aijon kiidätellä.
Kavion kapse ja kannushelske yössä saapi soittaa — Eikä se tuimin tuulikaan mun kulkuain voi voittaa!
18
Soita sinä Suomen impi sillä heleällä kantelella,
Niin ne Pohjan poikaset sua raskii rakastella.
Suomen poika, sarkanuttu, ei ole herrain pilkka —
Sarka on Suomen panssari, josta nuolet tylsinä kilkkaa.
Ja keikariherrat ne luulivat sillä hienoiksi tulevansa,
Kun oli vaate verasta ja ruotsi huulillansa.
Ei se ole oikea, joka saksallansa solkkaa,
Kun se Oulussa oleksii ja tanssii Suomen polkkaa.
Ei se ole oikea, joka kylän tieltä hylkii,
Sillä on veri vierasta ja sydän pitkin kylkii.
Se se onpi oikea, joka rakkautensa näyttää,
Antaa arvon totellei, vaan suomenkieltä käyttää.
Soita sinä Suomen impi sillä äitisi kantelella,
Niin ne poijat muistelee sua sotatanterella.
19
Ja Tonavan aallot ne tanssivat niiden kukkarantojen kautta, Vaan Pohjan koskissa hyppelee se poikain tukkilautta.
Hei Unkarin poika se pustallansa
orhin seljässä kiitää —
Vaan Suomen poika se suksillansa
tunturin harjoja liitää!
Ja jos minä pääsisin Unkariin siihen kuninkaan viinitarhaan, Niin hilssulleni minä laittaisin sen viinirypäleen parhaan!
20
Oi lennäppäs sinä valkea lintu sen soutajan synkän kaulaan, Niin minä lupaan sinulle sen heisuli-laulun laulaa!
Ja silloin mun suukkoni suotakoon,
kun lempeni lietsoo huulta —
Ja silloin mun lauluni luotakoon,
kun purjeissa tuntuu tuulta.
Mun rintani on kuin järven aalto, joka rannan ulpua kaulaa, Kun sinä liekut mun polvellain, niin siitä mä löydän rauhaa!
21
Etsin, etsin sydäntä ja iöysin sen kiven alta — Tyttö oli etelän enkeli ja poika oli Pohjanmaalta.
Löytäähän sen linnun pesän
vaikka katajasta,
Loimahtaa se helkaliekki
— tervasjuurikasta.
Etsin, etsin sydäntä ja tässä se nyt palaa — pyöri ympäri, anna kättä, pistä sormus salaa!
22
Älä sinä hylkää köyhän lasta, köyhän miehen lasta, Sen on emonsa elätellyt kuin pesässä pienen rastaan.
Ja rikkaan tytön rimssut ne on vain lasin palaisia, Vaan rakkaalla on raitahame ja sanoja salaisia.
23
Ja siskoistani minä yksin jäin sen avaran maaliman kyytiin, Kengät pistin ma kainalooni ja laulukirjan nyytiin.
Et minun itkuani kuulla saa kuin maantien matalin kukka, Eikä se joudu raisu tyttö mieron raitilla hukkaan!
24
Kekrinä, kekrtnä koreat poijat anturakengässä tanssaa, Kekrinä kilkkaa kellonvitjat ja rengas on sormessansa.
Kekrinä, kekrinä soreat piiat
silkkisukassa leppää,
Kekrinä neito kihlat ottaa
siltä, josta se tykkää.
Kekrinä, kekrinä konttiämmät korvat luimussa haukkuu: Että ne piiat pestin pistää oman kullan laukkuun.
25
- Älä sinä poikani purjehdi sen maailman mammonan perään, Sillä se pyörii ja purkautuu kuin lasilta lankakerä!
- En minä emoni etsikkään sitä routaista rikkautta, Etsinpä elämän helllyyttä ja rintani rakkautta!
26
Suvi se sulatti puitten latvat lumesta vihannaksi — Tyttö se suuteli nuoren pojan posket vihasta vapahaksi.
En minä sinua nyt loukata taida
sinä olet kuin Saaronin lilja,
Suutele toinen ja kolmaskin kerta,
niin viihdyn ma alati hiljaa!
Ja murheen lintua kuunnellut
olen kymmenen kylmää kesää,
Se lauleli siitä ettei ollut
raukalla rauhan pesää.
Eikä se musta murheen lintu sisässäni enää ääntäis, Jos et vain sinä rakas oma kulta sitä sydäntäsi minusta kääntäis.
27
Raikulipoika ja hilkarityttö ne sopii kyllä yhteen, Vaikka ne kahdella pellolla keikkuu ja sitoo sen eri lyhteen.
Leikkaa vain sinä ylpeä tyttö
sitä heiluvahelpeistä ruista:
Vielä se tulee tuokin ilta,
kun sirppiäs et sinä muista!
Raikulipoika ja hilkarityttö — ne Jumala on yhteen luonut, Eikä oo niistä kumpikaan siitä surumnaljasta juonut!
28
Ei niin missään niin heleätä heinää kuin niityllä koivun alla, Ei niin kellään niin koreata heijaa kuin poijalla kaipaavalla.
Sinä tulet sieltä ja minä tulen täältä
ja taivas se välkkyy kuin helmi,
Ja sotkat ne soittavat vetten päällä
ja hauvet ne kaisloissa telmii.
Ei niin missään niin sileätä puuta kuin naapurin virran päällä, Ei niin kellään niin sulavata suuta kuin omalla ystävällä.
29
Tuulikki tytär Tapion
Asuvi havumajassa
Kumpuralla korkealla
Kahden lamperon lomassa.
Tuulikki tytär Tapion
Metsän immyt, korven keiju,
Sinisilmä, kullankutri,
Salon neitonen soleva,
Liikkuvi lipisten maita,
Lippakengin lipsuttaapi…
Minne silmät singottavi
- Sinne luopi lemmenlehdet,
Kussa kättä kietaisevi
— Siellä syttääpi sydämmet.
Minne tuohtuna tulevi
- Sinne tuopi tuomen tuoksut,
Kussa kiuruna kohooopi
- Laaksot kaikki kaijuttaapi.
Tuulikki tytär Tapion
Kierteleepi, kiiteleepi,
Kuunteleepi kyykistellen
Pajupensasten takoa.
30
Heijani kamarin lasin alla on leppälinnulla pesä, Siellä se sirkutus, lirkutus käy ja soipi se Suomen kesä.
Heijani kamarin laattia
on koivun varvulla laastu —
Enkä mä heijani kynnyksen yli
kengässä koskaan astu.
Heijani kamarissa kantele soipi kuin kevään ilmassa tuuli, Siellä on hienoa, hiljaisaa, ja raitis on heijani huuli…
31
Punaset posket ja pumpulihame — nuo vietellä mua koittaa, Mutta mun sydämmeni totiset tunteet nuoren sieluni voittaa:
En minä kaikkia kauniita tyttöjä kiepsahtele kaulaan, Vaan on mulla lupa heistä lystikseni laulaa.
32
En mie aina niin iloinen oo kuin mie päältä näytän, Mie vain muuten itseäni hurjan lailla käytän.
En mie aina niin lysti oo,
vaikka mie rallatanki,
Mun on mieleni suruinen
ja syämmessä hanki.
Kesällä keijaa kevyt tuuli, talvella pieksää tuisku — Ei ne aina rinnastani ilonliekit luisku!
33
Järven rannalla humisee tuo käkkyrälatva mänty — Niinpä se minunkin sieluni elämän tuulissa vääntyy…
Kun minä ajattelen lapsuuttain,
suru minut aivan täyttää:
Moni on lapsena lupaava,
mut miehenä murtuvan näyttää.
Voi miksi kiville kitumaan sen männyn kohtalo määrää? Jos kankaalle oisi se kasvanut — ei oisi se vääntynyt väärään
34
Läksin ma aamulla vuoteeltani —
Syksy oli tullut mun maatessani.
Suuntasin kulkuni tuttuhun tarhaan —
Myrsky oli kaatanut tuomipuuni parhaan.
Kukat oli poissa ja nurmi oli kuollut,
Tuuli oli koivuni paljaiksi nuollut.
Otin minä käteheni lehtysen pienen:
Lehtynen mätänevä itsekkin lienen!
Vavisten vaelsin ma polkua pitkin —
Syntini syksyä sisässäni itkin.
35
Punaiset kivet ne rannalla kuin verellä pirskoiteltu, Tuulelta pieksetyt ainiaan ja aalloilta huuhtoeltu…
Eipä ne aallot niitä punaisia kiviä
puhtaiksi taida pestä,
Punaiset kivet ne meren rannalla
tuomiopäivään kestää.
Nuorella poijalla omantunnon tuskat ja rikokset sydämmellä, — Eipä ne maailman riemut niitä taida koskaan hyvitellä.
36
Kerran olin minä reipas ja ripeä
- Nyt minä olen niin talmas ja kipeä.
Kerran uskoin ma elävääni vielä
— Nyt minä lepään murtuneella miellä.
Katselen päivää kuin syksyistä yötä,
En voi ajatella, en tehdä työtä.
Ystävät, ystävät, tuletteko sitten,
Kun olen joukosta pois elävitten?
37
Saaren rantoja astuissani tuli minun ikäväni: Että minä olin niin hyljätty ja onneton elämässäni.
Se suru oli lapsuudesta jo
niin synkästi syämmessä soinut,
Eikä se aaltojen pauhukaan
sitä tuskaa tuutia voinut.
Eikä ne purjeet, mitkä minä näin ulapalla uiskelemassa, Enää mun elämääni virittäneet täss' sielussa sammuvassa…
38
Miksi minä nuori poika miksi aina suren, Miksi aina aatkelana yksikseni kulen?
Iloitseehan ilmakin,
kun on kirkas pouta,
Soitteleehan sorsakin,
kun aaltojansa soutaa.
En minä syyttä itkekkään
ja en minä suotta sure:
Mull' on elo onneton
ja sydämmessä mure.
Mull' on mure synkeä
kuin syvän kaivon vesi,
Ei ne sinne ilolinnut
ikänänsä pesi.
Mull' on huoli huutava
kuin korpikosken pauhu,
Ei se koski konsanaan
laulustansa lauhu.
En minä sitä sure vain
että olen minä ystävättä:
Onpa joskus orvollei
tarjottuna kättä.
Surenpa minä sitä vain että olen minä olemassa, Eikä mulle lohtua lie koko maailmasta!
39
Nyt mun täytyy lähteä ja kotikylä jättää, Viime kerran puristaa saatte nyt mun kättä.
Näin se poika poi'es saa
taaton tanterilta,
Näin se kuopus karkoaa
maamon manterilta.
Syksyn tuulet puhaltaa,
kuusten latvat nuojaa —
Maailman raitti alituinen,
ei oo siellä suojaa.
Siukku siivo laitettiin
pirtin paistajaksi,
Veikko nuori tuomittiin
seljän seilaajaksi.
Siihen asti poika on
mieron mailla yksin
Kuin se oman kullan saa
sydän-syleilyksin.
Nyt mun täytyy lähteä ja nyt mun täytyy mennä, Hevoset hirnuu, pimeä joutuu, — palannenko ma enää!
40
La mie laulan lapsen virttä,
Liekkuvirttä lasettelen
Pienen pirtin karsinassa,
Kun on soitsu sammumassa,
Seinäsirkka sirrittääpi,
Rukkihyrrä hyrrittääpi,
Uniukko uunin päällä
Liekuistani katseleepi —
Uniukko kuunteleepi,
Kuin se moamo lauleleepi:
Tule tänne uniukko,
Astu alas liekun luokse,
Sio lapsen silmät kiinni,
Sio silmät, kuro kulmat,
Sio silkkirihmoillasi,
Kuro kultalangoillasi —
Liekuiseni, lintuiseni,
Kullankiuru kaunoiseni,
Jo nyt karsta katkeaapi
Sirkan lamppu liukahtaapi,
Moamon rukki pysähtyypi,
Pirtti hiljaa hämärtyypi,
Uniukko vieress' seisoo,
Itse lasta liekuttaapi,
Lapsi leijuu unen mailla,
Leivosena lenteleepi
Yli kukkanurmikoiden —
Siellä paistaa kirkas päivä,
Seijastaapi sinitaivas…
[Muutamat säkeet sovitetut inkeriläisestä laulusta.]
* * *
Mitä minä tunnen, sen minä tiedän.
Mitä minä tahdon, tiedä ma en.
Elämä se suuri suruinen aalto
loiskivi uneen mua uuvuttaen…
Soipa kieli.
Olin istunut illalla itseksein
Ja mun soitellut kanneltani,
Ja ne vanhat laulut oli herättäneet
Monta muistoa sielussani.
Yö saapunut oli jo ympärilläni,
Kun laskin sen kädestäni,
Mut yksipä kieli viel soimahan jäi
Minun kantelo-ystävästäni.
Se soi niin kauvan, niin kauvan se soi
Ja se soi niin kaihoisasti,
Sillä se oli sydämmeni sävel tuo,
Joka silmäni vesiin kasti.
Erämaan puut.
Naavakuusi, naanakoivu
Suolla surren rinnakkaan
Kesäyönä kuiskutteli
Autiosta olostaan:
"Jospa kerran toisihimme
Nojaella voisimme,
Varmaan silloin sydämmissä
Onnekkaammat oisimme!"
Äänet oudot Luoja kuuli
Hattaralla uinuissaan,
Pienet enkelinsä laski
Alas maille katsomaan.
Palas enkelit ne pienet
Itkusilmin kertoen:
"Näimme suolla kaksi puuta
Toisiansa kaihoten!"
Heltyi Luojan herkkä mieli,
Astui luokse kaihovain:
"Suru yksikseen on synkkä,
Kepeämpi kaksin vain!"
Naavakuusi, naanakoivu
Nyt ne kasvaa yhtehen,
Kohtalonsa kovan onnen
Yksin voimin kantaen.
Marmoripatsas.
Miten voivat nuo hohtavat silmät noin tunnotta tuijottaa? Ne kirkkaudellansa kietoo, mut vilullaan vieroittaa.
Sinä olet kuin marmoripatsas, niin kylmä ja kaunoinen, Kuin tahansa sinua tutkin — sydänlämpöäs löydä mä en!
Vanhalla vintillä kummittelee.
Vanhalla vintillä kummitteleepi.
Kuuletko — ullakon ukset ne käy,
Laattiat oudosti rusahteleepi
Nyt joku loukkoon kyyristäy…
Ken se? Ken se?
Siellä ne vanhojen saappaiden kanssa
Konttoorin nurkissa kolistelee,
Toiset tohveli-jalassa tanssaa,
Toiset kelloja kalistelee…
Ken se? Ken se?
Siellä on vanhoja kirjoja valli,
Kaulaton pullo ja puntaripuu…
Kaikki ne heittävät mullin mallin,
Pystyssä tukka ja irvissä suu…
Ken se? Ken se?
Siellä on isoisän kalottimyssy,
Kinkerikalkki ja paslikkavyö…
Siellä on piiput ja ruostunut pyssy —
Lempoko pyssyä seinähän lyö?
Ken se? Ken se?
Siellä se kipsinen Mozarti makaa,
Haljennut harppu… hyi! — hirveää:
Senkin nyt löysivät romujen takaa,
Koettavat kieliä helkyttää…!
Ken se? — Ken se? — — —
Liekkö se viima ja ulvova tuuli,
Joka vain korviini koskettelee,
Mutta se varma on että sen kuulin: —
Vanhalla vintillä kummittelee!
Aavikko.
Näen aavikon laajan ja huutavan lapsen
Sen aavikon laajan laidalla,
Näen itkevät silmät ja liehuvan hapsen
Sen lapsen pellavapaidalla.
Se lapsi se eksyi parvesta muiden
Niin kauaksi marjamatkallaan,
Se kuuli huminan korven puiden
Ja puutpa sen huumasi humullaan.
Mut minnekkä kaikkosi kumppanit nuoret,
Ne riensikö myös yli aavikon tään?
Hän huutavi — kaukaa vastaavat vuoret,
Vaan kuulu ei hiiskausta pienintäkään.
Hän juoksevi askelen, juoksevi monta
Päin aavikon laajahan lakeaan,
Se aavikko onpi niin ilotonta,
Ja käärmeet ne liikkuvat pensaissaan.
Se aavikko lasta niin kammottaapi,
Se sydäntä herkkää sen kouristaa,
Hän juoksevi, suulleen tuuskahtaapi,
Ja nousee ja juoksevi uudestaan…
Kolkuttaja.
Ken kolkuttaa mun ikkunani alla
näin myöhään?
Kun lamppu sammutettu on
ja levon aika…
Ken siellä, ken! — Sa vastaa?
— — — — — — — — — —
"Vait herra: olen hornan henki
Lähteistä tuntos tahraisen,
Sua vaadin syksy-yössä purteheni
Pois myrskyyn halki järven sen:
Miss' aalto polttaa, tuuli liekitsee,
Ja rannan tuomet tuomiota laulaa,
Miss' synkkä korppikotka rääkyilee,
Ja kadotusta sulle paadet pauhaa,
Miss' olet kaksin kanss' sen hirmuisen:
Jumalan — koston, painon rikosten!"
Minä uhmasin olla jumala.
Minä uhmasin olla jumala
Täynnä tarmoa siveyden,
Minä tahdoin murhata maailman
Pahat himoni hilliten.
Minä kasvoin päivästä päivähän
Ja veressäni vahvistuin,
Minä olin jo ylempi ystäviäin
Ja voittoni varmaksi luin…
Minä olinkin katkeeva korsi vain
Ja lankeeva lapsonen,
Minä olinkin sairas — jo uhmassain
Ja pelkkä ihminen!
Unissakulkija.
Olen unissakulkija kuutamoyön
Joka kattojen harjoja hiipii,
Siell' alhaalla kasvavi kansan joukko:
"Voi hullua missä se kiipii!"
Mut älkää te huudolla häiritkö
Etten alas harjalta putoo,
Näettekö: enkeli eilläni astuu,
Sinisiltoja minulle kutoo!
Elon malja.
(Lermontov).
Me juomme elon maljasta kuin silmin umpinaisin, Sen kastain kultareunoja kyynelin polttavaisin.
Kun ennen kuolon kohdantaa
silmistä siteet kierii,
Ja kaikki tuo, mi hurmajaa,
pois niiden kanssa vierii:
Niin vasta silloin huomaamme ett' tyhjä oli maljas, Ja että jalo juomamme ol' harhahaave paljas!
Pohjanpalo
Revontulen leikki.
Ne leimuaa, ne loimuaa,
Ne roihuaa ja lyö,
Ne paistavat kuin patsahat
Ja välkkkyvät kuin vyö!
Ne liitävät, ne lentävät,
Ne laukkaa, läähättää,
Ne korskuvat kuin konkarit,
Joit' urhot kiidättää!
Ne liehuvat, ne riehuvat,
Ne soutelee ja soi,
Ne heijailee kuin enkelit
Tai aallot ailakoi.
Ne hiipivät, ne kiipivät
Ne kisaellen käy,
Ne sukeltavat pilvihin
Niin ettei niitä näy…
Ne tummuvat, ne sammuvat,
Ne repeevät kuin jää —
He kirkastuvat kilvan taas
Ja yöhön rynnistää!
Pohjantuuli.
Mik' on tuo tuuli Iäpitunkevainen,
Mi kautta salojen nyt suhiseepi,
Se huoliamme kauvas kantavainen,
Mi mailla etelänkin kuiskaileepi,
Ja jota kansat kaikki Euroopassa
Nyt kyynelsilmin seisoo kuulemassa?
Mik' on se tuuli, jonka synnyinkehto
On Suomen honkapuussa heilahdellut,
Ja jonka lapsuusaian leikkilehto
On Väinön kanteleita kaiutellut —
Ja joka idän viiman kanssa kiistää,
Mi silta tahtois soiton riemun riistää?
Sen tuntevi jo mökin pieni lapsi,
Mi vielä äidin rinnoill' uinaileepi,
Sen kuulee vanhus, käyrä, harmaahapsi,
Mi verkkojansa hiljaa korjaileepi,
Sen tuntee jokainen nyt suonissansa,
Ken kotionnen kantaa sielussansa!
Se on se Suomen suuri pohjatuuli,
Mi korven lasten posket punastaapi,
Ja ken sit' tuulta ennen heikoks luuli,
Hän voimakkaaksi nyt sen tuta saapi,
Hän tuta saapi: että vaikka karvas —
Tää tuuli meille kuiten onpi armas!
Tammikuuntunnelma.
Lämmitä, oi lämmitä sa päivyt,
Katso armiaasti vaeltajan puoleen:
Olen yksin näin ja repaleisna,
Murrun mailmalla murheeseen ja huoleen…!
Ah, ei päivyt lämmittää nyt voikkaan,
Säde tylsä vvärjyy tammikuussa, —
Valjut lumihanget peittää maita,
Pakkanen vain ryskää korven puussa.
Posti.
Posti se tuli Pietarista,
Tuli se kova posti,
Poskilleni kyyneleet
Ja surun punat se nosti.
Miksei ne langat katkenneet,
Jotka Pietarista johti?
Miksei ne hevoset langenneet,
Jotka laukkasi länttä kohti?
Missä ne oli ne vartijat,
Jotka Suomen onnea valvoi?
Heikotko oli ne hartiat,
Jotka kaakon kateus kalvoi —
Muistan sen illan Helsingissä,
Muistan sen mustan illan:
Valot ne hiljaa kiiltelivät
Siellä Suomensenaatilla.
Sisässä siellä väiteltiin,
Vaan sanoja voinut en kuulla:
Kellot ne hurjasti läppäsivät
Tuolla Katajanokan suulla.
Laskin ma käteni sydämmellein,
Ja soitolta korvani suljin,
Mitä minä tunsin, en minä tiennyt…
Ma kolkkona kotia kuljin.
Vanha kannel.
Missä viivyt Väinämöinen,
Kussa kultainen kuleksit,
Kun et tule tarvittaissa
Suojaksi surevan kansan?
Kerran jo keväisnä yönä
Yksikseni ystävättä
Astuin rantoja ulapan
Kadonnutta kaipaellen.
Nousipa punainen pilvi
Sumun kaukaisen sylistä:
Liekkö purje suuren sulhon,
Venho viisaan ja väkevän?
Ei ollut purje suuren sulhon,
Venho viisaan ja väkevän —
Oli pursi, vainon pursi,
Punalaitainen latuska,
Varassa vihaisen viiman
Idän ilmoilta liketen…
Missä viivyt Väinämöinen
Kun et tule tarvittaissa?
Hiekka hiljainen helisi,
Rannan kaislat kuiskutteli,
Aalto ainainen saneli,
Loiskutti ulapan laine:
Jo lie kuollut Kalevan urho,
Hukkunut suvannon sulho
Alle aaltojen syvien,
Helmahan selän sinisen:
Vaan on kantelo karilla,
Luodolla luvattu soitto
Suomen lapsien suloksi — —
Souda kantelo karilta!
Soudin kantelon karilta,
Sieltä löytyi luinen harppu
Vanhan Väinämön tekemä,
Laulajan iänikuisen;
Kaikki oli kielet katkennehet
Aallon ankaran käsissä.
Mistä kielet, uudet kielet
Väinön vanhaan kanteleesen?
— Itkuista surevan Suomen,
Surun immen suortuvista,
"Soitto se on suruista tehty,
Murehista muovaeltu!"
Rukoussunnuntaina 26/2 1899.
Taivaan pyhä ruhtinas,
Voimallinen valtias,
Kuullos huokauksemme
Syvyydestä rintamme!
Yli vaarain lumisten
Kellot kaikuu kumisten,
Kellot kaikuu; veisu soi, —
Suomen usko vihannoi.
Kansa kaikki polvillaan
Rukoilee nyt tuskissaan:
Ole meille armias,
Ole meille laupias!
Sinä, joka muinenkin
Johdit alla murheenkin,
Nosta nytkin kätesi
Ohjaajaksi väkesi!
Suomenkansa suruissaan
Itkee myrskyairojaan,
Sulle vielä sanelee,
Apuasi anelee.
Lintu pieni korvessaan
Visertääpi viluissaan —
Aavistaako lintunen
Ajatusta ihmisen?
Lennä pieni lintunen
Olkapäille valtojen,
Kerro murhe Suomenmaan
Ehkä laulus kuunnellaan!
Voimallinen valtias,
Ruhtinaiden ruhtinas:
Kuullos huokauksemme
Syvyydestä rintamme!
Ellös surko Suomalainen!
Ellös surko Suomalainen,
Ellös itkein istu vaan,
Vaikka viekas vainolainen
Kuinka ampuis nuolillaan,
Vaikka elämäs nyt on
Armoton — niin armoton!
Ei nyt auta huokaukset
Eikä itkun nyyhkytys,
Yksi auttaa — mikä auttaa?
Sydämmien sykkäys,
Auttaa yksi armaus:
Isänmaamme rakkaus!
Sana pyhä sydämmestä,
Sana sankarso'asta,
Sana, jonka saamme pestä
Korulaulun loasta —
Sana vasta aatteessaan
Herra heikot nostamaan!
Siinä se on meidän mahti,
Peruslaki pelvoton!
Siinä vaarojemme vahti,
Vankkumaton, verraton —
Siinä muuri, siinä muu.
Onnen, rauhan palmupuu!
Ellös makaa Suomalainen,
EIlös torku toimen mies,
Vielä voipuu vainolainen,
Kun sun syttyy sydämes,
Näiden rantain rakkaus
— Sep' on kaikkein oikeus!
Kellojen soidessa.
(Helsingissä).
Murheen kellot,
Mustat kellot
Hiljallensa soittelee,
Illan tullen
Äänen mullen
Tuuli kaukaa kantelee.
Haavoissansa
Vuoteellansa
Makaa äiti Suomenmaa,
Voiko kukaan
Äiti rukan
Tainnoksistaan toinnuttaa?
Tuokaa tänne
Voiman yrtit,
Vettä raikast' antakaa!
Äitiänne
Kuolon myrtit
Vielä ei saa kaunistaa!
Murheen kellot,
Mustat keitot,
Vaijetkaa, jo vaijetkaa!
Äiti elää,
Äiti herää,
Katsokaa: hän virkoaa!
Laulajan tervehdys.
(Suurlähetystön talonpojille heidän kokoontuessaan Helsinkiin 12 p. maalisk. 1899. — Runo, lausuttu ylioppilastaloIla.)
Terve teille Suomen miehet, laajan korven lakkipäät!
Sarkatakit, karhotukat, ruskosilmät, älykkäät,
Terve teille tultuanne Suomen kylään suurimpaan
Asioilla ainoisilla eestä armaan isänmaan!
Kun ma teihin katson, katson — riemu syttyy rintahan.
Enpä noita, arvelen ma, möisi kullan hintahan:
Sydän suora, miehen mieli, järki jäykkä niinkuin jää,
Koura kova, katse karski, rinta — kahta kyynärää!
Kirkas tuli! tulkoon turma, tulkoon hornan musta yö,
Tulkoon tuhat tuulispäätä, jotka vonkuin maata lyö —
Onpas meidän miekkosissa, onpas turman torjujaa,
Jotka järkkymättä seisoo, eikä yhtään hosujaa!
Noin ma mietin innostellen katuviertä astuissain,
Kansankielen kaikuvaisen teidän suusta kuullessain,
Noin ma mietin, nyt sen laulan — laulu laulua on vaan,
Mutta laulussa on laine, joka vierii yli maan!
Lennä laulu! vieri laine! vyöry, hyrski hyökyen,
Jotta pauhintaasi sointuis karit kaikki yhtyen,
Jotta kuulis kuninkaatkin, kuulis valjut valtiaat,
Kuinka kuohuu kansan henki, laulaa laaksot, korpimaat:
"Emme miekoin, emme kalvoin tänne tulleet turvaks maan
Kotirantain rakkautta, Suomen nientä puoltamaan —
Vaan on meillä mielten miekka, säilä suurten sydänten,
Oikeutta orponakin väistymättä vaatien."
Terve teille tervakourat, poijat laajan Pohjanmaan!
Terve teille salvumiehet — kurkihirren korjantaan!
Terve Savon leipäleuvat, miehet mielen vilkkahan,
Hämeen kannot, Rannan ruotsit, kannelniekat Karjalan!
Terve!
"Olkoon niin!!"
"Olkoon niin!"…
Se kaikui niin kolkosti illan suussa,
Kun ensi kertaa sen kuulin —
On lukija laskenut uutisen pois
Ja huutavi värjyvin huulin:
"Ah herra, jo totuuskin kuollakko saa
Ja oikeus orjana laata?
Ja yksilön oikkuko johtavi vaan
Nyt kansaa ja isien maata?"
"Olioon niin!"
Niin, niin…
Se kaikui niin kolkosti korvissa mun,
Kun ensi kertaa sen kuulin,
Siell' ulkona raivosi myrskyinen yö
Ja ulvoen voivotti tuuli…
Kotimaan hymni.