MARGAREETA
Sydämmen säveliä
Runoellut
ILMARI CALAMNIUS-KIANTO
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.
Osakeyhtiö F. Tilgmannin Kirja- Ja Kivipaino.
MARGAREETA
"Sange, hvis Vinger af Toner jeg støbte, Veed I hvor dyrt jeg Jer kjøbte —?"
Kun Sinut ensi kerran ma näin, ääni värähti sydämmessäin: onko se hän? onko se hän? hiljaa kysyin ma itseltän.
Vuosi se vierähti tuonnemmaks, taas minä näin nuot silmyttä kaks hänkö se on? onko se hän? jäin sitä kaihoten miettimähän.
Kolmannen kerran ma kohtasin Sun, kuvasi tarttui sieluuni mun: onko se hän? hänkö se on? sydämmeni sykkien vastasi: "on!"
—
Sun naurus, sun naurus, oi Margareeta! sun naurus on hurmaavan ihana! Se soi kuni kitaran kirkkahin kieli, se helisee kuni hopea.
Siin kuuluvi lintujen liverrystä, suviaaltojen kevyttä keinuntaa. Siin leikkivi lapsien leperrystä, kun kilvan ne tanssivat uidessaan.
Siin soi koko elämän riemujen ääntä, paradiisin pääskyjä parvenaan. Oi Margareeta… kas tyttöä kummaa: hän peittikin naurulla — itkuaan!
—
On rinnassani riemu rikki ja sopusoinnun sävel särkynyt. Ja tuntuu niinkuin oisin maailmahan vain lemmen kärsimyksiin syntynyt.
Se hetki, jolloin mulle uskoit elosi raskaan sydäntarinan, mun raukan sydämmeeni pisti myös haavan, iäks verta-vuotavan!
—
"En voi, en voi…" sa lausuit, ja mun rinnastani nous huokaus syvä, tuskan hyöky, ja oli niinkuin ikuisesti ois valo sielustani sammunut…
Ja hiljaa kättäs puristaen siinä ma seisoin vieressä sun vuotehesi, miss' uinuit puhdasna kuin ruusu, johon ei kajonnut oo mailman koura.
Sun äänes hellä, jolla noin sa lausuit hiljaiseen itkun värinähän sortui, se koski sieluuni — ja säälin tunne sai sekaan sydämmeni katkeruuden.
Ma lamppus sammutin, ja varpahilla pois sieltä hiivin kammiooni, ma sytytin mun öisen kynttiläni ja elämäni kohtaloita mietin…
Ei äänen hiiskausta mistään, ja koko seutu vaikeni kuin hauta — se seutu, missä kahden kesken ma elin Margareetan kanssa…
Siell' liljat salin hämärissä loisti ja tuntui tuoksut sulo-narsissien, ja kielillä mun kanteleeni siellä leikitsi aallot kuutamaisen virran.
Mutei ne mulle lohdutusta tuoneet — ne aivan alakuloisesti vain tuutieli tuskaa sydämmeni, miss' soimahan jäi immen itku: "en voi, en voi sun vaimoksesi tulia!"
—
On jotain uutta sielussani, mit' en oo ennen tuntenut. Se on niin valoisaa ja syvää. Se on mua lepoon tuutinut. Se kantaa nimen lemmenleimu, mi tääll' ei saanut vastinettaan, mut tyytyy silti kohtaloonsa ja hehkuu luonnon oikeuttaan. Se kärsimysten polton kautta saa viimein varman viihdytyksen — ei täällä! mutta jossain tuolla, miss' sielu löytää levähdyksen. Ja jossa kaikki rikkinäinen kasvaapi terveeks, eheäksi. Ja kaikki mitä kauneint' tunsin, lauhtuupi mulle leppeäksi. Ja rauha rajaton ja onni kertomaton täyttääpi surevaisen tunteen. Ja kaikki sulaa sopusointuun Rakkauden — — — Ei siellä nainen enää oo kuin täällä! Ei mies oo siellä kaihovainen raukka! Ei siellä lemmitä vain suukkosilla! Ei ruumiin aistihalut siellä solmi. Vaan henki hehkuvainen siellä uhkuu, ja nauttii lemmittynsä syleilyssä — ei niinkuin täällä, vaan kuin siellä, miss' ihmis-itsekkyys on loppuun kuollut!
—
Ma romantiikan kuvilla koen lempeäni pettää, kun kuljen luonnon ovilla: nuo sortuu ytimettä — en, en ma viihdy rakkauteen, mi tyytyy tyhjään haaveeseen!
Ma tahdon naisen lempeän kuin tuuli tuoksuvainen, niin puhtahan, niin hempeän kuin lahden lämmin laine; mut ihmisen, vain ihmisen sukua suurten jumalten!
Ma tahdon naisen naurusuun, joll' onpi taivaan tulta, niin suloisan kuin seedripuu, niin kallihin kuin kulta; mut ihmisen, vain ihmisen sukua suurten jumalten!
Ma tahdon naisen korkean kotoisen onnen työssä, niin miestä pyhään nostavan kuin tähti talven yössä; mut ihmisen, vain ihmisen sukua suurten jumalten!
—
Se on kaikista vaikein vaali: joko itse — tai ihminen muu? Joko itsensä tähden tääll' elää, tahi toisille uhrautuu.
Se on kaunis ja korkea aate: tuo iloa toisille vaan! Vaikk' kuinka sun rintaasi omaa suru runtelis ruoskallaan.
Mut voi kuinka onpi se julmaa ja luontoa loukkaavaa: Kun nainenkin, lempehen luotu, saman aattehen uhriksi saa!
—
Sinä tiedät mitä sinä tahdot, mut tunteitas ymmärrä et — Minä tiedä en mitä tahdon, mut tunnen vain tuntehet..
Sinä tiedät sun velvollisuutes, sun suuntas ja elämän työs — Minä velvollisuutta en tunne, en eloni maalia myös.
Mut yhden ma sentään tiedän — ja se eloni tehtävä lie: Että sua minä lemmin, lemmin, vaikk' eloni voimat se vie!
—
Ah voi nyt minun armastain, Ah voi sairasta sirkkustain! — Hänen onpi niin vaikea olla…
Povi valkea vavahtelee… hänen jalkansa palelee… on otsassa hirveät tuskat… tulirenkaat… ja kouristukset… hän ääneensä valittelee — se sydäntäni vihloo…
—
"Margareeta! Miten voin sua auttaa?"
Ei kuule hän mua, ei ymmärrä mua, hän houreissaan itkee ja huutaa. Yön myrskyt ne nurkissa ulvahtelee ja pilvet peittävät kuuta…
Oi taivahan Luoja säästä hänen silmäinsä kirkkautta, hänen rintansa korkeutta, hänen huultensa tulta, hänen kutreinsa kultaa, hänen sulouttaan, hänen hyvyyttään, koko neitseellistä pyhyyttään… Oi taivahan Luoja säästä!
Mitä auttavi rukous? — Ei sielt' tule huojennus: Esi-isien synkeät synnit, elon riehut ja rikkomukset mun neitseeni viatointa verta ovat turmelleet…
"Margareeta! Miten voin sua auttaa?" — — —
—
Kuta sairahampi hän on, sitä syvemmin häntä ma lemmin, Ja sävelet sydämmestäin kuni nousevat puhtoisemmin.
Ja taivasten tekijän luo soi salaa mun rukoukseni: "Oi kaitselmus korkein, oi, ole laupias armaalleni!
Älä pane hänen sielulleen noin raskasta kuormaa kantaa, Vaan salli mun tuskilleen myös apuni auleimman antaa!"
Ma vuoteensa vieressä näin yhä viivyn ja rukoillen houraan: Hän kääntyvi silloin päin ja tautinsa kuumeessa — nauraa.
Ei usko hän rukoustain, joka vois jumalihmeisiin viedä, Ei kaipaa hän lohdutustain — ja lempeni tulta ei siedä!
—
Kun sun vain oisi hyvä — mitäs minusta? Mun suruni on syvä — se sai sinusta. Pian täältä hautaan lähden — sinun tähden.
Tuskan kyyneleeni ne sulta salaan, Et tiedä itkeneeni, kun luotas palaan… Kun sun vain oisi hyvä — mitäs minusta?
—
Totta se on että muitakin lemmin ennenkuin sinut ma tunsinkaan, mutta mun sieluni vielä on puhdas, muita en pettänyt — itseni vaan.
En minä enää laulele heille, heidän ei kuiskeensa korviini soi, Sinut kun näin, niin sinua vain lemmin, enkä ma muita nyt lempiä voi.
—
Oi vaadinko vallatonta: kun vaadin sun hellyyttäs, Sun kiharaisi hienoa kultaa tai kirkkaita silmiäs?
Oi vaadinko vallatonta: kun vaadin mun vapauttain, Ja tahtoisin terveeksi tulla sinun suloutes kautta vain?
Oi vaadinko vallatonta: kun vaadin Sun onneas vaan, Kun henkemme sointuvat yhteen ja nuoruus on parhaillaan?
—
Se rakkaus, jolla sa lemmit nyt sitä toista, jota et saa, Oi eikö se lie ihan luonnoton sydän-tunteille tämän maan?
Sinä tehnyt siitä oot itselles sen suurimman jumalas, Joka ilman verta ja ruumista ain seuraa sun askelias.
Sillä jos se mahdoton tapahtua vois ja hän vaatis sua vaimokseen, Niin hänetkin nyt sinä hylkäisit pois yhä jääden vain yksikseen…
Ah Margareeta, miks poljet sa noin sen pyhimmän pyyteistä maan, min Luoja sen naisen sieluhun loi, joka äidiksi halajaa!
—
Sinä tahdot hoidella haavoittuneita, hoidella hellästi, hyvästi — Oi milloinka tahdot sa hoitaa myös häntä, jota itse sa haavoitit syvästi?
—
En tyydy taiteeseen ei elämää se anna, Se tuskan hetkinä on kylmä, lohduton.
Ma elon arvon voin vain eletystä juoda, ja eletystä vain mun luoda elämäin:
Kun laulu toteutuu, ja sadun sankareina ei haaveen keijut käy, vaan itse ihmiset!
—
Jollen olisi sairas: tää elo ois ruusutarha! Ja päivä sinne paistais ain myöhään sekä varhaan. Ja nuoren nurmen lailla mun tunnelmani tuoksuis, en oisi voimaa vailla, en joutuis koskaan harhaan, ja hymyilevin huulin ma lauleleisin mailla…
Ei lemmen leikit silloin näin kuohuis hurmeessani. En aamuin enkä illoin ois sydänhaavoissani — Ma katseleisin naista kuin kielon valko-kukkaa: Niin ilman itsekkyyttä sen silmiä, sen tukkaa, ja rintaa paisuvaista ja huulten säihkyisyyttä… — Jollen olisi sairas.
Ma oisin hyvä, hellä; ja hyvyyteni kautta ma voisin sydämmellä myös muita siihen auttaa. Mull' oisi maailmassa mun elon tehtäväni, ja koko ihmiskunta ois silloin ystäväni… — Jollen olisi sairas.
—
Siks olen julma, niin julma nyt Sulle että en hellä ma olla saa! Kaihoni kaunein, huippuunsa tullen, vimmaksi villiksi pulpahtaa!
Tunnetko lemmen, mi raivoo ja riehuu, tunnetko lemmen, mi sortoa soi? Arvaatko murheen, mi kostoa kiehuu, jos ei se lohtua toivoa voi?
Lempi on voima, mi leijonaks muuttuu, konsa sen enkeli häädetään pois: Raadellen, riidellen kaikkeen se puuttuu — aivan kuin näljästä hullu se ois!
Näin minun lempeni leimuu ja suree, näin minun luontoni myrskyten lyö; Kohtalon käärme mun syäntäni puree, sieluni peittää hyljätyn yö…
—
Oi ruusuni, mun ruusuni, sa kullan keltainen! sa lahja käden pienoisen, sa kuiske huulen vienoisen, oi ruusuni, mun ruusuni, sa kullan keltainen!
Sua kämmenelläin kantelen kuin pesää pienen lintusen: ma hymyilen, ma punehdun ja unelmiini unohdun… oi ruusuni, mun ruusuni, sa kullan keltainen!
Sua hoidellessa rintani niin nousee, laajenee, ah ellös keltaruusuni vain varhain vaalene! oi ettet kuihtuis konsanaan, vaan tuoksuisit noin ainiaan, oi ruusuni, mun ruusuni, sa kullan keltainen!
Sovinnon ruusu suloinen ja lohdun kukkanen, mi sieluun poijan suruisen loit päivän paistehen: siell' ärjyi äsken synkkä syys nyt soi siell' ylin ystävyys, oi ruusuni, mun ruusuni, sa kullan keltainen!
—
Siis vihdoinkin olet antanut sen viipyä kädessäin, jonk' ennen pois olet temmannut, kun kahden sun kanssasi jäin.
Sinä ymmärrät nyt että kaunista, vain kaunista kaipailen, ja jos minä en sitä kaunista saa, yhä tummana tuskailen.
Ja siksi sun suloista kalvoistas mun sallit sa sivellä noin, vaikk' en sitä löydä sun katseestas mitä kauneinta unelmoin…
—
Sinussa, sinun tähden ja sinun kautta… iloni tunnen ja kärsimykseni kannan. Sillä sinä olet minun elämäni väkevin ruusu, jonka itseäni huumata annan.
En sinua vaihtaisi tämän mailman lois- toon, en hopeaan enkä kultaan. Kyynel- teni paljouden ken tutkisikaan, ken? sinä päivänä, jona veisivät sun multaan…
Jos se on hulluutta minun lempeni si- nuun, ja jos se on heikkoutta — älä mi- nua soimaa, vaan salli minun laulaa tätä sydämmeni rikkautta!
Sillä minä tiedän että kaikesta siitä, mitä tääll' olen tuntenut hyvää: ei mi- nun sielussani ennen ole siinnyt mitään näin suloista ja syvää!
—
En ikinä unhoita sitä katsetta, jonka mä näin, kun kuutamoiltana kerran leposohvassa istuimme kanssas sydänorpoutta toistemme surren… — En ikinä unhoita!
Se oli niin puhdas ja lämmin jalomielinen, säälistä suuri: Niinkuin koko ihmiskunnan, mi kohtalon kahleissa kärsii, se tahtonut ois pyhäks pestä ja onnettomuuksista päästää.
Siin välkähti ääretön hyvyys ja nöyrtymys salliman alle ja impeyden ihanin usko niin palava, kaunis ja hieno: ett' itsensä Jumalan silmään se varmaan — jos katseen hän huomas — toi kyynelet liikutuksen.
—
Ah, niin, minä taasen sen unhoitin että kokonaan et ole mun, ja että mun ainoa oikeutein oli olla vain veljenäs sun: ja että on muitakin ystäviä yhtä hyviä kuin minä oon, ja että on heillenkin sallittu näin päästä sun suosioon…
Sun sydämmesi suloaan säteilee kuni aurinko paistettaan, se kaikille kultaansa vihmoilee, ei minulle ainoastaan: sillä eihän enää antaa voi pois, "mikä kerran jo annettu on", siks jäännökset sydämmesi tasan noin jaat kesken — kerjäläis-joukkion!
—
Oi älä lennä pois sa hetki! Oi älä lennä pois sä hetki armahaisin, jolloinka kuiske hellä nimeäni soittaa ja käsi pieni kättäni mun etsii…
Näin luottain toinen toisehemme ja kertoin tuskat sydäntemme me elon painon hiljaa unhoitamme ja lähenemme yhä toisiamme.
Ja vaikk' et rakastaa mua voi, ja vaikka suru sielussani soi, niin ilta tämä, kevät- kuutamoinen mun sydämmeeni paljon lievitystä toi.
Ja elämäni mustaan muistokirjaan yks lehti ilon hohtavainen jää! Jos kuinka sitten kohtaloa taas parjaan ja kaihon kadonnutta ystävää.
—
"Miksikä minut sa valitsit sun sielusi lemmityksi? ja miksikä heitit sä kaikki muut mun tähteni hyljätyksi?"
Siksipä sinut ma valitsin mun sieluni lemmityksi, että ma sinussa havaitsin mitä tarvitsin minä vain yksin.
Oli loistoa muillakin muodossaan, mut heikko se henkinen hyvyys; Sulla vain oli kaksi kauneutta: sulo muoto ja sydämmen syvyys.
—
Ne hetket on kaikista vaikeimmat, joina en sua nähdä ma saa, kun tahtoisin silmiisi katsella ja sun kättäsi puristaa, ja tuntea että oot vierelläni ja että sä oot jalo ystäväni, joka eloni oivaltaa!
Ne hetket on kaikista vaikeimmat, joina en sua seurata saa, kun kuulen sun joukossa juossehen pois kera toisien nauraen vaan: ma tunnen kuin oisit mun hyljännyt ja puukolla rintaani pistänyt, — oi lempeä luuloisaa!
—
Et muille niin sa kaunis lie — oot kaunis mulle vaan: Mun sielussain, mun sielussain sa ihanin oot immyt maan; sen nymfi hurmaavin!
Ei muut sua helmeks tunnustais — sen tiedän minä vaan; mun syämmessäin, mun syämmessäin oot kirkkain hohtohelmi maan, rubiini ruusuisin!
Oi ellös luulko etten myös vikojas huomaiskaan: Mut tunnettain, mun tunnettain, mi rakkauden loi rintahain, se sais ei horjumaan…
Ja jos sun tähtes joku muu myös lempeen leimahtaa, hän huokaa vain, hän huokaa vain: pois kääntyy, viimein unhoittaa, mut ma — en milloinkaan.
En milloinkaan, en milloinkaan sua voi ma unhoittaa: mun haavani, mun haavani se vuotaa saakka hautaani — jos ennen en sua saa!
—
Sinun kanssasi, oi Margareeta, minun elämäni ehjentyis: Sulla löytyy se sulouden lahja, mihin koskaan en kylmentyis.
Sinuss' onpi se hiljainen voima, joka laulajan soinnuttais, Kun maailman riehuun hän uupuu — sulta vielä hän sisällön sais!
—
Pelastusta huusin. — Ympärillein kokousi parvi parahia: "Menkää pois, te ystäväni, ah menkää pois — te ette voi mua auttaa."
Pelastusta huusin. — Kuuli äiti äänen, riensi luokse, silitteli hellin käsin polttavaista päätä… "ah, käy pois, oi äiti kulta, ah, käy pois — et voi nyt lastas auttaa!"
Pelastusta huusin. Kuuli Luoja huudon, astui luokse, kirjan käteen laski: Lue, onneton, ja turvau Jumalaasi! "ah käy pois, oi Herra, Herra, et voi mua, et, mun hädästäni päästää."
Pelastusta huudan — Itseäni en auttaa voi… Mun kohtaloni se on sun käsissäsi, neitsyt, ainokainen, jota lemmin — Margareeta! riennä, säästä, sääli…
—
Sinut painaa syliini kerran vaan ja kuolla sun rintaasi vasten — ah onnea en minä korkeampaa näe tuskassa tunteiden lasten!
Yks silmänräpäys kanssasi niin ikielämän huumaus oisi, mun sydämmeni haavoihin karvastaviin se balssamin parhaimman toisi.
Mitä siitä, jos maailma huudahtais sitä kalveten katsellessaan: "tuo neitoa raukkana rakastaa tais, siks sortuikin hulluudessaan."
Me silloin jo henkinä liideltäis luo tunteiden tuomarin lauhan, Hän yhtymyksemme ymmärtäis, sois meille siunaavan rauhan…
Sinut painaa syliini kerran vaan ja kuolla sun rintaasi vasten, ah onnea en minä korkeampaa näe tuskassa tunteiden lasten.
—
Väärin teit mua kohtaan, Margareeta, väärin teit, kun suloillas mua ruokit, lemmen lähteet kiehumahan saatoit — etkä sentään itse lempinynnä…
Nyt sen, nyt sen itsekkin sa huomaat, nyt kun myöhäistä jo onpi mulle rakkauteni tulta tukahduttaa, oi! — nyt huomaat, ja sun sydämmesi murtua on edesvastauksen tuskaan.
Itkus hillitön ja anteekspyyntis sieluhuni hetkeks sovun tuovat, ja sun kärsimykses nähdessäni usein säälini mun heräjääpi, ja sun hyvyytesi tähden silloin tahtoisin ma rakkauteni kieltää…
Turha vaiva! voimaan noussut tunne ei se kuole, ei — kuin tappamalla, mutta rakkauttansa tappaa? ah, ei käy se jollei itseään myös turmiohon syökse.
Siks sua yhä lemmin, Margareeta, siksi yhä hulluna sua vaadin. Kerjään? — En! ah enhän kerjää, armoa vain kohtalolta huudan — —
—
Sinä repäsit sydämmen mun rinnastain ja pistit sen palamaan, Ja koska se paloi parhaallaan, sinä työnsit sen takaisin vaan.
Mut itse et koskaan mun antanut sun sydäntäsi sytyttää, Mitä tuskaa siitä oon kantanut — Jumal' yksin sen ymmärtää!
—
Älä koske, ah, älä koske mua, mene pois ja älä mua katsele nyt! Sillä käärme, se kavala ja kiukkuinen on yöllä mua pistänyt…
Sinun hellyytes tulee nyt liian myöhään, vedä pois, vedä pois käsi valkoinen! Sinun hellyytes tulee nyt liian myöhään mun käteni on musta ja saastainen…
Sinä illalla kylmänä kielsit sen multa, mitä silloin ma itkien rukoilin, Sinun hellyytes tulee nyt liian myöhään, vedä pois, vedä pois käsi valkoinen.
Se oisi mun käärmeeni taitanut tappaa Sun kätesi, lämmin ja leppoinen: Sinä et sitä silloin tahtonut antaa — vedä pois, vedä pois käsi valkoinen.
Ma suonissa kalman väreet jo tunnen, käy myrkky mun vertani kierrellen. Sinun hellyytes tulee nyt liian myöhään mene pois, oi impeni puhtoinen…
—
Miksi en sinua ma tuntenut ennen kun tuo liekki sun rintaasi nousi — miksi — oi miksi?
Ehkä ois silloin säästynyt meiltä mitä nyt kumpikin kantaa me saamme ehkä — oi ehkä?
—
En tahdo ma naista, mi mulle ei vois kuin ruumiinsa avuksi antaa — ma ennemmin kärsiä koetan nyt näin ja mun rakkaus-tuskani kantaa.
Sinut tahdon ma vain, sinut ainoastaan, Sinut yksin ja kokonansa, Sinut tahdon ma rintaani painaltaa Ja nousta Sun henkesi kanssa!
Älä puhu mulle enää lemmestä, joka vain olis vaihtoa vailla: Se tuli, joka taivaista viskattu on, ei sammu se sammalen lailla.
—
Ah vainio, oi vainio, sa seutu muistojen… Mi nähnyt oot mun suloni, mun kevääni — mun kuloni, mi tuntenut oot tuleni ja tuuditukseni…
Min kukkasia kastelleet on kaunehimmat kyynelet Ja nurmillasi astelleet jaloimmat neitsyt-jalkaset — Mun lemmittyni jalkaset, ne pienet, valkoiset…
Min kumpareilla kuiskailleet on rakkahimman huuloset, ja kutrejansa suudelleet sen tuoksuvaiset tuuloset, ja jossa kesäaamuisin ain Margareetan kohtasin.
Ah vainio, oi vainio, sa seutu muistojen… Nyt yksin maillas vaeltelen ja sielussani huokailen: Miks ryöstit kylmä kohtalo mun keijuni, oi vainio, mun iloni, mun eloni, mun Margareetani?
—
Ma kanteleisin sua käsilläni ain kautta maailman rantojen, sa ettet loukkais sun jalkojasi elämän louhihin langeten. — Sillä paljon, paljon sua lemmin!
Ma kanteleisin sua käsilläni ja kivet altamme kirpoais; ja vaikka murheiden myrskyt pauhais, ne ei mun voimaani lannistais. — Sillä paljon, paljon sua lemmin!
Ma kanteleisin sua käsilläni, sun rintas turvassa lepäjäis… ja onni täyttäis mun elämäni, ja koskaan en minä väsähtäis. — Sillä paljon, paljon sua lemmin!
—
Anna anteeksi Margareeta… Sydämmeni tuskissa olen sen tehnyt!
Sydämmeni tuskissa sinua kiusannut, sydämmeni tuskissa sinua loukannut, riemus ryöstänyt, rauhas rikkonut, pyyntös pyhimmän maahan tallonut… Sydämmeni tuskissa niin olen tehnyt!
Oman onnenihan näin olen turmellut, oman elämänihän näin olen runnellut… jos toisellainen ma ollut oisin, niin ehkä voisit jo olla mun?
Sinä oisit voinut jo olla mun, jos kohdellut oisin sua toisin! jos rintas kärsivän, rikotun en haavaa kaivellut oisi!
Sinä oisit voinut mun olla jo — ah Herra kuin tämä pistää! Nyt synkkää synkemp' on kohtalo ja rauhaa löydä en mistään!
Ma harhaan tuskissa päivin öin, kuin ruoskittu minä kuljen. Ma metsän kätköissä kyynelöin ja ukset jälkeeni suljen.
On yksinäisyys niin hirveä, mut ihmisseura mua viiltää — Jos ruumiin silmin vois itkeä niin että kyynelet kiiltää:
Niin ehkä, ehkä se huojentais myös sielun raskasta vaivaa. Vaikk' ei se tehtyä tyhjäks sais edessä Jumalan taivaan…
—
Ilman toivoa, ilman uskoa en en minä elää vois! Mun henkeni — ruumiini ei sitä kestäis mun järkeni sammuis pois…
Vaikka nyt kaikki on välillämme rikki, vaikk' erohetken kellot jo soi: Niin — ilman toivoa, oi Margareeta, en en minä elää voi…
Rukoilen rintani elämän Herraa että Hän minutkin uudesta lois: Jotta sun sydämmesi kerran, kerran minua lempien lähetä vois…
Rukoilen henkeni kaitselmusta: Kaiken Herra mua nöyrrytä! Särje itsekkyyteni musta — vaan älä toivoa järkytä!