Metsäherran herjaaja

METSÄHERRAN HERJAAJA

Kirj.

ILMARI KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1912.

Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!

Siellä, koskemattomassa korvessa, ihminen käyskentelee kuni salaperäisessä, pyhänviileässä temppelissä, jossa korkeat, solakat pilarit kannattavat kaikkeuden sinikaartuvaa holvikattoa. Siellä on rauhaisaa ja lohdullista, siellä tuskan kärki taittuu ja suru suurinkin suloisesti hivelee. Sammal niin pehmoinen koskettaa, kanerva niin kaunis katsoa, pihkan tuoksu ja lehväin leyhy niin huumaava hengittää! Jokainen jättiläispaasi kuin kuninkaallinen valtaistuin, jokainen louhikko-lokero kuin erakon pyhäkkö, jokainen kaatunut honka kuin taidepylväs pyhillä raunioilla.

Siellä on kummallisen sopuisa oltava, siellä riitelevä ihmismailma unhoittuu! Siellä ihmisen sielu korkenee hiljaiseen rukoukseen elämän rauhan hyväksi.

Salli, kaikkeuden kaitselmus, jalkain sija minulle vapaassa korvessa, jonka puisto humajaa jumalallisen syvinä urkusävelinä; jossa maa huokuu väkeviä tuoksuja sähköisesti puoleensa kiehtoen kuni morsian, ja jossa järven aallot intohimoisesti maan rintoja suutelevat!

Kaipaan omaa valtakuntaa hallittavakseni, minua inhoittavat suurkaupunkien haisevat kadut ja korviasärkevä räminä. Pois, pois minä halajan turmeltuneesta tungoksesta, jossa ihmisen hermosto värjyy alituisen rääkkäyksen alaisena ja jossa ei voi ottaa askeltakaan ajattelematta yhteentörmäyksiä uuden mailman liikeneuvojen kanssa. — Täällä minua eivät säikyttele muut kuin luonnon omat voimat: jalkaini juuresta lentoon pamahtava metsälintu, sadetta kirkuva palokärki tai kirjotikka, joka kelohongan sälössä paukuttelee. Leiskahuttaa hilpeä orava häntäänsä korkeudessa, kuuronpiilotteleiksen jänis kuusen pehkossa, juosta vilistää mykrä louhikossa — pahempia häiritsijöitä ei näy.

Tänne tulla tahdon, tänne ilmalinnojeni haaveet kohdistuvat, ja minä uskon että ihanteillani on vastineensa todellisuudessa. Eikö ihminen täällä, jos missä, säästy alkuperäiselle itselleen, eikö hän korvenraatajaksi rupeamalla lähesty sitä alkuvoimaa, joka on maan suola ja kulttuurin pelastus?

Niin salli siis, sinä luonnon ylijumala, luonnostasi pois vieroitetulle, oma metsä ja tilkkunen maata, jossa elämän arvoitusta rauhassa miettiä saisin ja jossa sinun ikuisiin lakeihisi tutustuisin!

… Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!

1.

Mökissä, jonka nimi oli Ukonpirtti, sattui koolle kymmenkunnan miestä, someronvetäjiä. Syöttelivät siinä hevosiaan, nauttivat itsekkin kuivia eväitään, tupakoivat ja lepuuttelivat maan tietyössä kangistuneita jäseniään. Vaikka oli kaunis alkukesän päivä ja aurinko paistoi iloisesti pitkin uutta maantietä ja pitkin järven ulappaa, joiden välillä mökki sijaitsi, oli työmiesten mieliala alakuloinen ja ikäänkuin salakatkera, kuten tavallisesti ihmisten, jotka tuntevat olevansa toisten orjia eivätkä keksi vapautuksen mahdollisuutta. Ei ollut mitään erikoista tapahtunut heille kellenkään — mailma kiersi tavallista rataansa — mutta juuri siinä tavallisessa asiain tilassa ehkä piilikin alakuloisuuden syy ja juro umpimielisyys. Oikeastaan ei kannattanut mistään ääneen puhua, se oli jo siksi monta kertaa puhki ja pahki ajateltua ja miesjoukossa ilmoille purettua. Viisainta oli vaiteliaisuus ja hiljainen syljeksiminen ja silloin-tällöin voimasanan kirauttaminen mielenosotukseksi koko yhteiskunnan järjestykselle:

— Ty-hyi! pt! perrr…

Ja kun sylki oli vihaisesti roiskahtanut kauvas lattialle aivankuin ammuttuna pyssyn suusta, pistettiin taas uusi mällimöhkäle poskeen hautumaan tai pantiin piippuun ja istuttiin tovin aikaa lausumatta halaistua sanaa. Niin oli rämsänrantalainen tapa, ettoneen vietto. Toiset istuivat selkä kyykyssä, pää riipallaan lattiata kohti ja katse naulattuna alas saappaankärkiin, toiset, mikäli tila salli, loikoivat seini vieri penkeillä silmät puoliummessa, vaipumaisillaan kuorsaavaan uneen.

Ainoastaan Ukonpirtin isäntä Taavetti Juntunen, kookas, korkeaotsainen vanha mies valvoi sielun ja ruumiin puolesta jätkäin mököttäessä hänen ympärillään. Hän istui jykeväjalkaisella jakkaralla keskellä pirtin lattiaa kasvot päin akkunaa, josta näkyi koko Rämsän järvi, ja veteli levein liikkein pikilankaa pitkävartisiin pieksuihin, joiden nahka oli vedenpitävää kotiparkkia. Hän ei sylkenyt, vaan sensijaan mutruili suullaan ja mulkoili silmillään ja näytti joka hetki täyteen ladatulta. Se oli arvokkaan näköinen vanhan ajan vahvarotuinen ukko, jonka kaljulle päälaelle ei jokainen kärpänen rohjennut noin vain iltikseen istahtaa puremaan. Sillä tuon kaljun päälaen alla jyskyttivät aivot, joiden jokainen solu pursui pyhää uhmaa. Ukko Juntunen näet oli koko suuressa seurakunnassa niitä harvoja, joka vuodesta vuoteen jaksoi lukea jokapäiväistä helsinkiläistä sanomalehteä, Työmiestä, jota posti toi kolmesti viikossa, kaksi kappaletta kerrallaan. Tämän sanomalehden sisältö osui ihmeesti saman naulan päähän, jota ukko Juntunen itsekkin takoa kaputteli ja oli aina takonut. Herrain ja virkamiesten ylivoimaisuus-köyhälistön alakynteen sortuminen. Siitä lehdestä sai toki mielenvahvistusta, vaikka asiain tila pysyikin entisellään. Totuus oli sama eilen ja tänäpäivänä ja vielä ylihuomennakin.

Ukko Juntunen veteli ahneesti pikilankaa ja mietti ikuista kysymystä.

Yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät järvelle päin ja korkea otsa rypistyi kymmeniin uurteisiin. Ja nykäisten suutarilankaa kahtaalle, niin lujasti että poikki rapsahti, hän virkahti:

— Taas siellä se herrain konsvärkki on kulussa.

Jätkät kavahtivat akkunasta katsomaan.

— Joo, moottoripahan on, kuin mikä kuvatus… selällä mollottaa. Vosmestarinko se on? kysyi muuan.

— Vosmestarinko lie vai Mehtähallituksen, enkä tiiä häntä — sanoi ukko Juntunen — vaan siinä se tämän pitäjän pyrykraatti reissaa.

Muuan someronvetäjistä nousi haukotellen ylös, katsahti järven seljälle ja piippuaan kopistaen sanoi:

— Lieneeköhän Herkko Tapio taaskaan tavannut mehtäherraa kotosalla, se tässä aamusella lähti jalansyten järveä kiertämään… mainitsi torpantekolupaa menevänsä perustelemaan.

— Ei se ole ensimäinen eikä viimeinen, joka kesäkauden vuottelee ja vartoilee ennenkuin saa puhutella korkeata herraa, — arveli taas Juntunen viitsimättä enää katsahtaa järvelle päin.

Vaan toiset katsoivat ja yleisen puhelun viritessä heräsivät siihen kaikki jätkät.

Järven ulapalta jo kuului kummallista sätkytystä.

— Se se räkyttäjä on… arveli Airikainen.

— Ja puputtaja! paransi Härkönen.

— Kuuluu sieltä toki rimputuksetkin toisinaan! selitti Juntunen.

— Niinpä takoa nakuttelee kuin Tohmajärven seppä! letkautti Keränen.

— Ja rumputtaa kuin pappilan ruunan… lisäsi Luukkonen.

— Ei saa pilikata Rämsänrannan torpeetovenettä! lasketteli Lauronen.

— Piessa kun käy vihakseni tuo vimpatus! sanoa tokasi Tauriainen ruiskauttaen karvaan mällisyljen.

— Vaan kiva se on, raato, kulukemaan! tunnusti Mäkeläinen suu auki katsoen.

— Konstiko on tormata, kun konjakilla käytetään, sanoi Pyykkönen.

— Ei häjy pärjää savottaveneille! väitti Matero.

Moottori läheni lähenemistään, ja jätkät menivät rannalle katsomaan. Ainoastaan isäntä Juntunen pysyttelihen hievahtamatta pieksuneulomuksensa ääressä. Moottorista ei tosiaankaan kuulunut ainoastaan sätkytystä, vaan rimputustakin, kuten pirtin isäntä oli selittänyt. Kone jyskytti, gramofooni soi, ja metsäherran kolme koiraa ulvoi kilpaa, jokainen eri äänilajissa. Ylinnä kaiken kaikui metsäherran ruotsalainen komento:

— Skäms, Bonde! Åh hut, Glory! Håll käft, Bis! Senjälkeen kuului selitys jollekkin:

— Di ä' så förbaskadt musikaliska ute i det fria!

Se näytti olevan iloista joukkoa. Metsäherra, valkoinen ylioppilaslakki päässään, istui korkealla perässä ohjaten moottoria, ja hänen kupeellaan, niinikään pidellen kiinni ohjauskammista, heilahteli vallaton neito, tulipunainen urheilulakki takaraivollaan, kiharat tuulessa liehuen. Molemmin puolin moottoria näkyi hattupäisiä naisia, mutta konetta hoiteli pulloposkinen miestyllerö, kumartuneena syvälle laitojen väliin. Koirat istuivat konserttiaan pitäen kokassa, jossa leveä sinikeltainen lippu ärsyttävästi pieksi Bondea kuonolle. Perässä, metsäherran ja neidon takana, liehahteli jaappanilaistyylinen lippu.

— Ai! kuului punalakkinen neito kiljahtavan aivankuin joku olisi häntä käsivarresta näpistänyt ja sitten ruotsiksi lisäävän: — Usch, mitä väkeä onkaan rannalla? Olemme observeeratut.

— Ne ovat vain rämsänrantalaisia huligaaneja, tuntui metsäherra siihen tokasevan tytölle. — Tig! hän samalla huusi isolle koiralle, joka juhlatunnelman korotukseksi oli ruvennut haukkumaan.

Moottori ei laskenut Ukonpirtin rantaan, vaan kääntyi kauniissa kaaressa edelleen, häviten näkyvistä niemen taakse. Mutta vielä kotvan aikaa kuului koneen säkätys ja koirien ulina järven selältä. Someron vetäjät olivat seisoneet ääneti ihmetellen rannalla, mutta heti kun moottori oli kadonnut niemen suojaan, räjähti aivankuin yhteislaukaus jätkämiesten suista.

— Hehei helekkarissa! arveli Airikainen.

— No voi sun turkinpippuri! hätkähti Härkönen.

— Siinä sitä oli reissupoikaa! kimahti Keränen.

— Ja narttua jos jonkilaista! luikkasi Luukkonen.

— Entäpä hurtanhäntää! lausui leveästi Lauronen.

— Herroiksi herrain koiratkin! määritteli Mäkeläinen.

— Kuulitteko miten sitä venskaksi vekslattiin? tutkisteli mielessään Tauriainen.

— Ja likka kuin posliinista — perässä pimputti! huomautti Pyykkönen.

— Oli meillä savotassa sakiampi-ääninen ramakroppi! muistutti Matero.

Jätkät vetäytyivät takaisin pirttiin. Juntunen yhä syvässä hiljaisuudessa suutaroi, niska käkkyrässä ja silmät puoliverhossa alasluotuina. Mutta suu mutruili omituisesti aivankuin olisi aikonut sylkäistä eikä kuitenkaan sylkäissyt.

— Näittekö?

— Nähtiin tuo!

— Mehtähallitsijako oli?

— Mehtä…

Miehet eivät tahtoneet puhua sen enempää, vaan ikäänkuin odottivat että ukko Juntunen, tunnettu jarauttelija, nytkin jotakin sanoa jarauttaisi. Ja hän tekikin sen tavalla, joka tuntui. Viiletti pieksunvarret menemään uuniloukkoon niin että pamahti, kohosi jakkaraltaan ja, oikaisten leveän selkänsä suoraksi kuin vanha krenatööri, nyrkit puristuksissa kupeilla ja silmät rävähtämättä tähdäten ulos järven selälle, puhkesi puhumaan:

— Vai mehtäherra ja honkahallitus! Tässäkin pitäjässä on ollut mehtäherraa, vosmestaria, taksaattoria, templuria, kontuhtööriä, revissoria, mittaria, syynäriä ja leimariherraa sen seihtemänlaista. On ollut aatelismiestä ja paroonia, parempata ja huonompata sorttia. Tässä seuvuin ovat puolensataa vuotta ahertaneet ja tyhjäntoimituksesta palkankorotusta naukuneet kuin mehtäkissat. Jos ovatkin joskus pilkan puuhun lyöneet köyhän moukan hyväksi, niin moukan niskaan se puu on romautettu ja kuinka monta typerää raukkaa lieneekään käräjissä kärvennetty tahikka linnassa laihutettu mehtän raiskuusta — muka ja luvattomasta talonteosta — muka. Niinkuin kanat ne tässä ovat kaakattaneet ja nokkaviisauttansa mailmalle julistaneet. Yksi laulanut yhtä nuottia, toinen toista. Jos ylimehtäherra lupasi — äläpäs nuolase ennenkuin tipahti, alimehtänhoitajapa ankarasti kielsi, mutta päähallitus vasta rokat keitti, sotkut sekoitti, paperit viivytti eikä ilmoisna ikänä ratkaissut. Sait kuolla kirves kopraan ruununlinjalle, oman lantasi päälle. Kyllä sitä oli taksaattoria, vaan ei ollut taksaa minkään näköistä. "Juu-to, jaa-to, nietu nietu, kostar kolme markkaa, eikä hakkaka sitä puuta!" — ja raipat selkään. Jos sai naapurin Jussi haravapii-puita, niin eipäs saanut vieras Mikko. Viikolle myötiin viidelläkymmenellä pennillä — Matilta markka perittiin, vaan Kallelle ja Kaaperille ei annettu kymmenelläkään ruplalla. Heh helekkarissa sitä leveranssipuun ryminää, ei sitä kehtaa muistellakkaan. Mielivalta leimarina mekasteli eikä mikään Esivalta. Jos arvasi Antti asianmenon — kelpasi viina Wimperille, partakyynärä pahalle miehelle. Vaan mehtävarkauksista — älä ole tietäkseskään! Äveriäimmät isännät silloin rosvopäällikköinä riehkasivat — kokonaiset kylät koplassa olivat… vaan vorsmestarit, lempsatin lampaat — ei uskalleta ilmiantaa, jotta ei hallitus kauhistuisi — niitä pienimiä syntisiä vain hissukseen hirttelivät… Entäpäs sitte ne suuret mehtävalkiat, akkain maalimanlopun liekit? Miljoonien ja kymmenien miljoonien markkojen arvosta paloi tässä takavuosina ruunun mehtiä. Kuka juupeli sytytti? kysyttiin ja mehtäherrat vinkuivat kuin vintiöt ja panivat kapulat kiertämään. Minäpä sanon ja sanoa uskallan jotta Metsähallitus itse sytytti metsänsä ja hävitti kansanvarain miljoonat. Sitä lyytä nähkääs että asettui köyhän kansan asumavapautta vastustamaan. Jos virittikin valkian mehtäsaunan nokinen poika, niin Jumalan kostostapa uhrirovion rakensi, mutta Mehtähallituksen tiliin se kaikki lankesi. Ja lankiaa eilleen…

Semmoista se oli mehtäherruus takavuosina Rämsänrannalla!

Ukko Juntunen keskeytti puheensa ja astui arvokkaasti piippuaan kopistelemaan lieden ääreen. Auki jääneen oven kautta kuului yhä etenemistään etenevän moottorin sykytystä. Ikäänkuin sietämättä tuota ääntä korvissaan, meni ukko Juntunen juhlallisesti nykäsemään oven kiinni ja, kääntyen selin oveen, jatkoi puhetta seisaaltaan:

— Vaan vaikka entinen metsänhoito menikin miten milloinkin sattui, niin mitenkuten sentään suoriusi kansa siihen aikaan herrain kynsistä. Eikä niillä ollutkaan siihen aikaan niin pitkät kynnet! Mutta nykyisen Mehtähallituksen, tämän nykyisen vossakka-laitoksen kanssa ei pirhanakaan pärjää. Se on ihan kuin tämän-ilmanen myrkky sanottuna vanhan kotikylän sanaan. Venähellä kuulostaa olevan santarmilaitos, vaan Suomenmaassa on ilmiantaja-urkkija kohtapa joka kuusen juuressa. Et saa närettäkään piipunrassiksi taittaa. "Äläkä ota sompasauvaa, poika, muuten sakotetaan!" Ei saa hakea halkopuuta metsästä, vaan rapalammin pohjasta. Ei sovi kärttää rakennushirttä sieltä, missä sen itse olet löytänyt. Ja maata ja kontua saunasi sijaksi älä kyselekkään, vaikka mehtämaita näissä yksissä hoitoalueissa on enemmän kuin mehtäherran patiinijalka elämän päivinä kävellä kehtaa. Mutta tukkiyhtiöille, niille saakurin vihtarenkaille nyt ruununmetsät raiskataan. Rahaa tulla pitää — ja rapiasti, kun verkonsilmukoita yhä tihennetään. Kätyri verkkoa! Sinä herra, minä herra, kumpi meistä kontin kantaa? Tässä alkaa kohta joka kolmas mies olla mehtävahti tai muu tirehtööri. Ja eikö tuota vainen minunkin pitäne vielä ikäloppuna ruveta mehtäherran koiranhäntäin paimeneksi?

Ukko Juntunen potkasi oven auki ja pistäysi nurkan taa tuulottelemaan. Onneksi ei korva enää erottanut huvimoottorin ääntä, sillä tuuli oli ruvennut kiihtymään ja idästä nouseva pilvenlonka ennusti ukkosensadetta.

Someronvetäjät alkoivat valjastella hevosiaan ja työntyivät vähitellen, toinen toisensa jälkeen, kärryissään seisten ja tupakkaa tuprutellen, pitkin kivenkolisevaa metsätietä suurelle somerokuopalle valtatien laitaan. Härkönen siellä kuului huutaa huikkasevan kaikuvalla kankaalla:

— Se tuo Taavetti Juntunen sietäisi lähettää yli tirehtööriksi Helesinkiin!

2.

Rämsänrannan hoitoalueen metsänhoitaja Fjalar Brynolf Berg oli yksi niitä tuhansia ruotsivoittoisia virkamiehiä, jotka historian jumalatar on siroittanut ikäänkuin kukkasiksi suomalaisen kansan keskuuteen. Isoisä oli ollut panimomestari rantakaupungissa, mutta mamman sukunimi alkoi af-illa ja myös pappa vainaja oli ollut oikea gentlemanni pikkukaupungin fiskaaliksi. Perheeseen oli sen loistoaikoina kuulunut kolme poikaa ja kolme tytärtä ynnä kuusi jalorotuista koiraa. Poikain nimet Bror Allan, Sven Viking ja Fjalar Brynolf olivat yhtä somasti valikoidut kuin tyttöjenkin nimet: Gurli, Saga ja Kitty Lilla. Kaupunkilaiskodin särkyessä olivat fiskaalin pojat kaikki pelastetut virkaurille ja myös fiskaalin neidit olivat mainiosti menneet kaupaksi hallinnollisille virkamiehille. Koiralauman hajaantuminen sitävastoin oli muodostunut traagilliseksi, kun näet esimerkiksi Grefve Creutz oli joutunut Gurli tohtorinnan mukana Ahvenanmaille, mutta Trollhättan veli Fjalarin matkassa raahattu Lappiin saakka. Kuukausimääriä nuo jalorotuiset olivat toinen toistaan ikävöiden ulvoneet, toinen Itämeren kaljuilla kallioilla häntäänsä kieputtaen, toinen Inarin jäisillä rannoilla paleltavia käpäliään nostellen, josta koirain kohtalosta oli kestänyt vilkasta kirjevaihtoa sisarusten kesken. Vihdoin oli tauti ja susi tehneet lopun Trollhättan paran ikävästä, mutta Fjalar herra oli oitis hankkinut sijaan parin, josta toinen oli kennelklubin kunniamitalin saaneen Birger Jarlin rintaperillinen.

Kun hänet sitten Lapista pitäen määrättiin vakinaiseksi metsänhoitajaksi Rämsänrannan hoitoalueeseen, piti hän, Fjalar Berg, forstmestaritraditsiooneihin kuuluvana saapua virkaansa täyttämään kolmen jalorotuisen koiran kanssa, joilla — kuten pappa vainajankin koirilla — oli sukkelat nimet: yksi oli Bismarck, jota kutsuttiin Bis, toinen oli Bonde, jota myös sanottiin Simplicissimus ja kolmas — Glory, jota piikaihmiset pitivät pelkkänä "Loruna".

Niinkuin yleensä metsäherroilla oli Fjalar Bergillä tapana valitella töittensä paljoutta. Matkalaskun kirjoittaminen pani hänet sellaiseen tiukkaan tunnelmaan ettei mies sanonut voivansa päästä päiväkausiin tikahtamaankaan paikaltaan. Virkatehtäväinsä rasituksia hän enin valitteli silloin, milloin leimausretkelle aikoi. Joka päivä hän näet aikoi näyttäen ylenmäärin viran tärkeältä, rypistellen hermostuneesti kulmiaan ja haaveellisesti sivellen leukahaiveniaan, jotka eivät ajelemallakaan ottaneet pensastuakseen parraksi. Tätä harrasta aikomusta saattoi kestää viikkokausia, mutta merkillisesti aina sattui esteitä. Milloin oli ilma sopimaton niin ettei "hullukaan" voinut lähteä mokomassa "orkaanissa" tai "Siperian pakkasessa", milloin oli keli niin kelvoton ettei "pirukaan" hiihtänyt; milloin taas ei voinut siitä syystä lähteä että "ylimetsänhoitajalta luultavasti tulee kirje perjantaina" taikka ettei "suutari juutas" ollut saanut saappaita valmiiksi, tai oli leimausretki lykättävä tuonnemmaksi syystä siitä että Bismarck oli nyrjähyttänyt toisen takajalkansa. Vihdoin hän sentään kuitenkin sai käyneeksi leimaamassa ja silloinpa koko pitäjä puhui, mainiten sen jonakin melkein ylönluonnollisena, iloisena ja hyvääennustavana uutisena että "Pärki on mennyt templuuseen Hölmösperälle". Vielä viikkokausia jälkeen, kun leimaus oli tapahtunut, keskittyivät sekä ukkoin että akkain pakinat noihin merkkipäiviin, jolloin nuori herra Berg oli ollut virkaretkellä, ja saatettiinpa lapsen syntymä tai kuolema ilmoittaa papinkansliassa vetoomalla siihen tosiasiaan että "sehän tapahtui sen tiistain eillusviikon perjantaina, jolloin vosmestari oli ollunna templaamassa niitä Rääpys-Heikin puomipuita". Itse Fjalar Berg oli myös mies mielestään aina kun oli palannut moiselta leimausretkeltä. Hän viheltää sihisteli leuka pitkällä ja kakisteli kurkkuaan aivankuin vaalisaarnan pitänyt rovasti, vuoroin oikoi pitkiä saapasvarsiaan, vuoroin suuteli Glorya komentaen sitä ranskaksi makaamaan sohvalle, ja oli siinä määrin hyvällä tuulella että puheli Bondelle silkkaa suomea nimitellen sitä sekä hölmöksi että moukaksi. Mutta Bismarckin kanssa nuori forstmestari suorastaan ulvoi kilpaa ja suostui makaamaan tuliaisyön tuon ison koiravötkäleen kanssa saman peiton alla.

— Bis, kära vän Bisss, couche här! puheli hän koiralleen, sekä sitten kun koira oli painanut suuret lotkakorvansa päänalusta vasten ja oikaissut pitkät koipensa raidille, lisäsi ruotsiksi, taputellen ja hyväillen:

— Tottakai valtiokanslerin sopii nukkua valtion metsänhoitajan kanssa samassa sängyssä!

Eikä "Saksan rautakanslerilla" todellakaan näyttänyt olevan mitään sitä vastaan että forstmestari luovutti puolet sängystään hänen jalosukuisuudelleen, vaikka tapahtuihan tosin joskus että aamuyön tuoksussa metsäherra unhoitti toverinsa korkean arvon kiskomalla sen korvista alas sängystä ja ajamalla Bismarckin kauhealla karjunnalla ulos pihalle. Silloin sai rauhallinen Bonde ynnä pieni, keimaileva Glorykin kyydin ulos, vaikka niillä kummallakin oli oma korkea vuoteensa molemmin puolin isäntänsä sänkyä.

Silloin kun koirien koivet sattuivat säilymään nyrjähtämättöminä eikä myös ilmennyt reumatismia eikä oksetustautia, olivat tavallisesti Bismarck ja Bonde mukana virkamatkoilla, jolloin metsävahdit niitä palvelivat yhtä alamaisesti kuin itseään metsäherraa ja saivat eukot siunailemaan sitä leivän, lihan ja lehmänantimen runsautta, mikä noiden herraskoirien kitoihin upposi. Varsinkin tuli "Pärkin Pissi" siinä suhteessa kuuluisaksi. Mutta hento ja hienostunnt Glory jätettiin leimausajaksi kirkonkylän rouvien suojelukseen ja sai tämä silkinkarvainen elukka silloin uinailla joko tohtorinnan silkkihuovalla tai syötettiin sitä apteekilla makuultaan kermalla, sokerilla ja mantelitortulla. Piikatyttöset sitä kävivät salaa suutelemassa.

Nuoren forstmestarin kiintymys koiriin ei silti estänyt häntä olemasta huomaavainen yleisöäkin kohtaan. Varsinkin ensimäisenä virkavuotenaan oli Fjalar Berg Rämsänrannan kohteliaimmaksi herraksi tunnettu virkaniekka. Jo kaukaa hän nosti lakkiaan ja likelle tullen teki kauniin, syvän kumarruksen. Arvokas vaiteliaisuus antoi hänen käytökselleen suorastaan ylhäisen piirteen. Sekä tervehtiessä että hyvästiä heittäessä hän osasi pitää juuri sen rajan, joka pyhittää kohteliaat luonteet. Sopi kumartaa tai nostaa hattua toisen kerran ovelta tai pihasta lähtiessä, mutta missään tapauksessa ei sopinut toimittaa kolmatta lakinnostoa eikä kolmatta kumarrusta — olisi näyttänyt epäarvokkaalta.

Naisten seurassa oli Fjalar Berg siinä määrin huomaavainen että olisi voinut häntä luulla keskiajan ritarigermaaneista polveutuneeksi. Kesken kiireellisempiäkin toimiaan hän piti velvollisuutenaan saattaa ja kyyditä neitejä ja rouvia talosta taloon, veräjältä veräjälle. Jos sattui ettei itse päässyt mukaan, tahtoi hän ainakin jotakin lainata naisväelle. Hän nautti aivan ihmeellisesti siitä kun tiesi lainaajaa mairittavan kertoa ystävilleen että "nämähän ovat forstmestarin sukset" tai huudahtavan: "tiedättekös kenen nämä koreat kintaat ovat?" tai kiireesti huomauttavan: "forstmestarin hevonen odottaa porrasten edessä!"

Naisten seurasta Fjalar Berg piti etenkin syystä siitä että ne eivät näyttäneet ymmärtävän metsänhoitoasioita sekä myös siitäkin syystä että ne, poikkeuksetta, sietivät hänen kolmea koiraansa.

Mutta miesten joukossa herra Berg oli arempi.

Hän ikäänkuin pelkäsi sitä että häntä sanottaisiin tyhjäntoimittajaksi. Vaikka ei koskaan ollut ottanut työkseen lukea työväen sanomalehtiä, hän vaistomaisesti älysi että ajan sosiaalidemokraattinen henki uhkasi hänetkin sellaiseksi mustata vain sentähden että hän oli metsäherra viiden tuhannen markan palkalla ja että mielipiteet porvarillisissakin piireissä viimeaikoina olivat alkaneet suuntautua metsäherroja vastaan. Se oli hävytöntä, aiheetonta, tykkänään tuulesta temmattua panettelua ja alhaisen roskaväen kiihoituksesta siinnyttä kateutta. Sosialistit ja liittolaiset, kukaties suurisuisimmat suometarlaisetkin kehtasivat sanoa — niin oli hän kuullut juoruttavan — että koko forstmestarien virka joutaisi lakkauttaa ja metsäherroista muka voisi leipoa nimismiehen alaisia metsävahteja kolmensadan markan vuosipalkalla, mutta tiesivätkös nuo sivistymättömät, jotka näin läpihävyttömästi ajattelivat, että Suomen metsät saivat olemassaolostaan kiittää juuri näitä hienonimisiä, ruotsivoittoisia maalaisherroja? Nämät "De la Fox'it", "Braunbröjer'it", "Svinstjerna't" ynnä muut "Mantelikruunut" — olivat pelastaneet Suomen kansallistalouden kultakassat barbaaristen kaskenpolttajain, halmeenviljelijäin ja kaikenlaisten pikiöljy-tuhrijain kynsistä! Tottakai vielä tänä päivänä joku Ridderberg — ja miksi ei paljas Berg'kin — älysi metsätalousasiat paremmin kuin mikä tahansa nousukas Antti Vuoristo, Janne Moilanen tai Ruupe Ropponen!? Täytyi syvästi valittaa että kohtalo oli pannut hänet, herraspojan, jonka etunimi ainakin viittasi tarumaiseen kuninkuuteen, astumaan forstmestarivaltaistuimelleen pahimpana murrosaikana, jolloin suomalaisuuden kaikki karkeudet ikäänkuin pyrkivät saavuttamaan laillisia oikeuksia. Sitä ei ollut mamma Berg aavistanut, silloin kun opetti pientä Fjalar Brynolfia "kauniisti pokkaamaan" ja kun kurssi oli päättynyt, huudahti, taputtaen poikaa poskelle, ja miehensä, fiskaalin, puoleen kääntyen: "Pappa, minä luulen että Fjalusta tulee hieno herra!"

Nyt oli poika päässyt mammansa aavistuksen perille, vaikka ei tuntenut asemaansa niin varmaksi kuin itse oli haaveksinut. Oli olemassa jotakin, joka kiusasi —?

Fjalar Brynolf Berg, joka oli käynyt ruotsinkielisen koulun, osasi huolimatta eräistä ääntämisominaisuuksista joltisesti suomea, mikäli sanoja tarvittiin virka-alalla ja seuraelämässä. Hän käsitti erinomaisesti että suomenmaalaisen virkamiehen, joka voi joutua tekemisiin ummikkojen kanssa, täytyi olla perehtynyt kansankielen salaisuuksiin ainoastaan siitä syystä että kunnialla täyttäisi paikkansa, jotteivät tomppelit pääsisi nenälle hyppimään. Ja koska kerran olosuhteet olivat niin epäkiitolliset että seuraelämässäkin tarvittiin samaa kieltä, niin täytyi, paratkoon, silläkin osastolla olla erityinen sanavarasto. Mutta tietenkään ei ollut syytä lisätä kerran kokoamaansa sanavarastoa! Jos eri paikkakunnilla sorahteli murresanoja, eivät ne ansainneet huomiota. Herra Bergin mielestä eivät suomalaiset oikein osanneetkaan omaa kieltänsä!

Hän tiesi olevansa Suomenmaan virkamies, joka varoi tunnustamasta itseään suomalaiseksi. Suomi hänelle ilmeni aina germaanisen kaukoputken läpi katsottuna Finland-käsitteenä. Oli ikäänkuin vain kohtalon kiroa että tässä maassa seitsemänneltä kahdeksasosaltaan viljeltiin suomea. Hän tunnusti suomalaisen kansanaineksen olemassaolon yhtä matemaattisesti kuin leimaamattomain tukkipuiden luvun kruununmetsissä! Suomalaisuuden valta oli jollakin tavoin välttämätön ja ehkä tarpeellinenkin raaka-aines, mutta normaalimuotoinen ainoastaan siinä näkölinjassa katsottuna että ruotsinkielinen virkaluokka sitä hallitsi ja armollisesti suvaitsi. Jos tämä suomalainen elementti kiehui yli rajojensa, jos se pyrki räiskymään ruotsalaisuuden helmoille, silloin… Fjalar Brynolf Bergissä oli tuota uutukaista Suomen ruotsalaista natsionalistityyppiä, vailla sitä sovinnollista, ihanteellista runebergiläistopelianista henkeä, joka tässä maassa aikoinaan oli tehnyt ruotsalaiset esi-vanhempamme ihmeen siedettäviksi hurjimmillekin fennomaaneille. Sille uudelle tyypille oli oikeuksiinsa heräävä isänmaa — terra incognita. Ennen metsänhoitaja Bergin tuloa oli Rämsänrannallakin elänyt moinen vanha forstmestari, joka, vaikka huonosti osasikin suomea, sentään vaikutti ympäristöönsä suomalaisena virkamiehenä, sillä hänpä oli ollut tuollaisen kulta-ajan lapsia. Mutta Fjalar Berg oli sen aikakauden vesa, jolla ei ollut valtavoimaista kulttuurijohtajaa eikä suurta ruotsalaista runoilijaa. Sanomalehtensä "Svenska Partiet", jota hän ainoana, päiväjärjestykseen kuuluvana hengenravintonaan mitenkuten viljeli, teki hänet luonnollisesti yhä kylmänkohteliaammaksi kaikkea suomalaista liikettä kohtaan. Se tarjosi hänelle intelligenssinsä ja politiikkansa, mutta peitti häneltä iäksi isänmaan entiset ja nykyiset kansalliset liikkeet, ei ainoastaan psykoloogisesti, vaan myös matemaattisesti. Ja muita lehtiä kuin "Partiet'ia" ei Fjalar Brynolf Bergin forstmestaritraditsioonit sallineet tilata, paitsi luonnollisesti jotakin pientä koirakuvalehteä tai paikallislehteä suomeksi.

Varsinaista kirjallisuutta ei metsänhoitaja Berg harrastanut — hänen mielestään oli kirjallisuus ikäänkuin toiseen virka-alaan kuuluva asiakirjakokoelma, jota oli ikävä ja tarpeeton lukea; oli hän tietysti sentään mitenkuten selaillut läpi muutamia ruotsinkielisiä romaaneja ja viruipa hänen yöpöydällään puolittain aukileikattuina pari nykyaikaistakin tekelettä: "Fint folk" — "Röda bojor" mutta suomalaista kirjallisuutta hän ei sietänyt.

Viikinki hän olla tahtoi, hieno ja saastuttamaton. Siinä oli hänelle jotakin, jota ei Rämsänrannalla ymmärretty. Päätänsä korkeampana kansaa hän saattoi jollekkin naapuripitäjäläiselle virkaveljelleen uskoa mielestään nerokkaan kansallisen havaintonsa:

— Kaikki suomeapuhuvaiset haiskahtavat lannalle.

* * * * *

Hän tunsi vilpitöntä kunnioitusta sitä esivaltaa kohtaan, jonka alamainen oli. Metsähallitus oli hänen mielestään korkein yhteiskunnallinen holhouslaitos mitä sivistys oli keksinyt. Kansan kaunistus, maan turva. Jo Evoon mennessä hän oli spes patriae sanat mielessään sovitellut merkitseviksi Metsähallituksen vapaata järjestelmää ja tuon järjestelmän tulevia toimeenpanijoita.

Ei ollut mailmassa kodikkaampaa koneistoa kuin Metsähallitus!

Ei löytynyt pohjoismaissa jalompaa virallista hyväntekeväisyyslaitosta!

Ennenkaikkea: ei ollut olemassa toista hallituksen haaraosastoa, jossa sivistyneen ihmisen vapausvaatimukset siinä määrin oli osattu järjestelmään sovittaa kuin tässä korpien esivallassa, joka ajoissa oli oivaltanut uuden ajan liiallisen työrasituksen monet vaarat ja piti periaatteenaan antaa tyydyttävän palkan jokaiselle, jolle kerran oli kruunatun kirveensä uskonut.

Metsähallitus se korvenraatajille, turpeenpuskijoille pirtit pulskat rakennutti. Metsähallitus se honkahaloillaan esti kansan paleltumasta viluun, Metsähallitus se varjeli kansaa nälkään kuolemasta siten ettei nostanut käräjäjuttuja petäjän kuoren kiskomisista, jos oli todistettu että leipä oli loppunut! Ja Metsähallitus se osasi hankkia miljoonat isänmaan lompakkoon ja ehkäistä kansallisomaisuuden hirveät varkaudet. Tämä hallinnon haara oli levittänyt suojelusketjunsa kuni kultainen henkivartio tai niinkuin jalo henki vakuutuslaitos ympäri Suomenniemen.

Sen ainoa vika oli se että se viralliseksi kielekseen oli tunnustanut kansankielen. Mutta onneksi se oli vain muodollinen vika. Kirjoitettiin suomea, mutta ajateltiin ruotsiksi — eikähän sitä voinut kukaan estää. Ja tarvitsiko edes kirjoittaa puhdasta suomea, kelpasihan joskus vapaampikin allekirjoitus:

"Vircka tekeevä mezänhoitaja R. M. S. Gyldenhammar" — tietysti jokainen sivistynyt kansalainen ymmärsi ettei allekirjoittaja ollut kukaan muu kuin Hirvikankaan hoitoalueen forstmestari Rolf Mortimer Styrbjörn Gyldenhammar, Katajaisten kartanon kultasapelia kantavan everstin hauska poika!

Puhua myös sai ruotsia virkaveljiensä ja esimiestensä kanssa eikä sitä vastaan löytynyt pätevää pykälää. Yksityisluontoisia kirjeitä sopi myös lähettää ruotsiksi. Ja joskus tietysti virallisiakin…

Vasta viimeaikoina oli näkynyt huolestuttavia degeneratsionin oireita — kuten herra Berg niitä nimitti. Pari hyvänimistä forstmestaria näet oli suomentanut sukunimensä: Adlerberg — Antinheimo, Sidensnör — Siitoinen, mutta tuollaiset moukkamaiset värit haihtuivat lauman sinikeltaisiin lippuihin.

Oli tosin vanhaankin aikaan ilmestynyt joku "Foudila", mutta sellaiset olivat olleet mielipiteiltään täysin tasavertaisia. Pöyristyttävimpiä ilmiöitä horinsontissa olivat vielä opiston penkeillä istuvat nousukkaat: Jussilat ja Pussilat…

Mutta kaikista näistä suomalaisuuden sulkumerkeistä huolimatta täytti sentään forstmestarien sääty viikinkivaatimuksensa — ja herra Fjalar Brynolf Berg saattoi olla tyytyväinen.

3.

Herkko Tapio, mustasilmäinen, kiharatukkainen, kalpea mies, oli tavallinen työläinen, vaikka häntä kotiseudullaan pidettiinkin epätavallisena. Hän näet oli viettänyt nuorukaisvuotensa kaupunkipaikoissa — käynyt Pietarissakin — ja omistanut joukon niitä aineksia, joita arkielämässä yhteisesti nimitetään sivistykseksi. Hänen kisällivuotensa olivat sattuneet suuren valtiollisen murroksen tapahtuma-aikaan, ja hän — silloin 18-vuotias erämaan poika — oli ollut mukana lääninkaupungin katumarsseissa ja torikokouksissa heiluttamassa heräävän köyhälistön ensimäistä punaista lippua sekä huutamassa riemuhuutoja kaivatun vapauden ja luulotellun tasa-arvoisuuden kunniaksi. Sitten, heti myrsky-vuoden jälkeen, oli hän joutunut naimisiin ja siinäkin asiassa kyntänyt uutta uraa, sillä hänen avioliittonsa oli ollut ilmoitettuna ainoastaan sanomalehden palstalla: "Koska emme hyväksy kirkollista vihkimistä, niin… ja niin edespäin: Hetu Haapalainen — Herkko Tapio."

Ensimäisen lapsen syntymisen jälkeen olivat perheen elinehdot kaupungissa kiristyneet sietämättömiksi, ja, kun Hetukin alkujaan oli maalaistyttö ja Herkolla oli omantunnon vaivoja ettei moneen vuoteen ollut nähnyt vanhaa sokeaa äitiänsä, muutti nuori työläisperhe kevätkelillä miehen kotipitäjään Rämsänrannalle tuhlaten matkakustannuksiin viimeiset roponsa. Ihmiset tosin olivat heitä luulleet varakkaiksikin, sillä perille saapuessa oli vaimolla ollut kirjava silkkipusero ikäänkuin rouvalla, miehellä keltainen olkilierihattu ja lapsella punainen kapalohuopa.

He pääsivät aluksi asumaan huonemiehiksi vanhaan Tuuliniemen torppaan, joka oli joutunut rappiotilaan ja jossa entisistä asukkaista oli jäljellä ainoastaan ikäloppu ukko, verkonkutoja. Ukon akka oli äskettäin kuollut, mutta nuoret miehet järjestänsä siirtyneet Ameriikkaan hyljäten isänsä ja isänmaansa, kuten kerrottiin, siitä syystä että metsäherrat heitä olivat hätyyttäneet käräjiin haastolla metsäasioista.

Herkko Tapio, jonka sokea äiti eleli vaivaishoitolan turvissa, oli kaupunkielämän huumeessa usein ajatellut palaustansa täytenä miehenä sinne, josta oli tervankuljettajain matkassa poikana alas mailmalle matkaunut. Jo pojan naskalina hän oli haaveksinut oman mökin rakentamista hongikkoon! Ja opittuaan kaupungissa kansallisia runoja, joissa niin ihanasti laulettiin oman kodin rakentamiskaihosta Suomenmaan "jokaiseen niemeen, notkoon, saarelmaan", oli tämä maalaiselämän kaipaus hänessä yhä vahvistunut, huolimatta kaupunkilaistyöväen riehuista ja erilaisista elinvaatimuksista. Vaikka oli lapsena saanut purra petäjänkuorileipää, niin kuitenkin himoitsi takaisin petäjämetsään. Sinne! Mutta hänestä tuntui että nykyajan alkavien uudistuspyrintöjen turvissa ei enää ollut pakko tyytyä pettuun, vaan siellä, korvessa — ja juuri korvessa — oli muka kätkössä aarteita, joilla ihminen voi elää hyvin. Ja vaikka Rämsänrannan rahvas yleensä oli maan köyhintä, tohmerointa ja taikauskoisinta, ja vaikka siellä niin moni sielu, hankalien olosuhteiden pakosta, oli sortunut turmioon, niin hän kuitenkin uhmaten rakasti juuri Rämsänrannan luontoa, haaveksien voivansa taistella olemassaolon taistelua, jos siellä, nimenomaan siellä, onnistuisi saamaan vakavan jalansijan. Siellä tarjoutui — niinpä hän haaveksi — sellaista alkuperäistä vapautta ja väljyyttä, jollaista ei enää löytynyt paksummissa paikoissa. Siellä ikäänkuin oli ilma helpompi hengittää, järven aalto kepeämpi soutaa, metsäpolku mieluisampi kävellä! Hän rakasti — ikäänkuin salaa, voimatta sitä kellenkään tunnustaa — metsää, maata ja vetten vaiheita.

Nyt oli hän tänne saapunut. Nyt hän tahtoi toteuttaa unelmansa!

Tuon haaveksivan luonteensa hän nähtävästi oli perinyt äidiltänsä, joka sielultaan oli umpimielinen, mutta herkkähermoinen ja uneksivainen. Aika-ajoin oli äidillä ilmennyt sieluntiloja, jolloin ikäänkuin näki ylönluonnollisia näkyjä, ja saneli kummallisia satuja. Vielä nytkin, hoitolassa, kuului tuo muoriksi muuttunut nainen joskus lankeavan virmaansa ja silloin saarnaavan pojastaan Herkosta, josta "niinkuin enkeli taivaasta oli ilmoittanut, oli tuleva Rämsänrannan ruhtinas ja voideltu".

Herkon äiti oli nuorena ollut vihantaverinen, ylpeä tyttö. Mutta miehelle mentyä oli elämä muodostunut julmaksi ja kärsimykselliseksi. Kuutena vuotena peräkkäin hän nimittäin oli synnyttänyt lapsen ja kuutena vuotena peräkkäin miehensä ne oli saanut vetää kelkalla hautuumaalle. Mikä oli elänyt viikon, mikä viisi viikkoa, mikä kolme kuukautta, mutta kaikki olivat kauheasti kituen pyrkineet manalle. Pettuleipää oli lasten hautajaisissa kyyneliin kastettu. Vasta seitsemäs, Herkko, oli jäänyt eloon. Mutta sitten taas oli elämä satuttanut vastoinkäymisiä. Vuosi senjälkeen kun Herkko oli syntynyt, oli perhe häädetty pois uutismökistään, jonka metsäherra oli väittänyt luvattomasti kruunun metsään tehdyksi. Silloin he olivat joutuneet mailman jalkoihin. Miestä oli sakotettu hirventataposta, salapoltosta ja kruunun metsän käytöstä ja, kun ei köyhällä saatanalla ollut varaa maksaa, sai hän korvata kruunulle tekemänsä vahingot istumalla linnaa. Kun hän sitten palasi vankilasta, näytti kruunu todella saaneen hyvityksen kärsimistään vahingoista — mies näet oli kovin riutunut ja nääntynyt ja ryhti oli hänestä poissa. Ja kun hän heti läksi tukkijoelle ansaitakseen roposen velkaantuneelle vaimolleen, niin hän hukkui jokeen sumuisena heinäkuun yönä, ilman että kukaan hänen hukkumistaan huomasi. Tämän tapahtuman jälkeen tuli äiti sokeaksi. Eihän korkea oikeus, rangaistessaan miestä rikoksesta, tietystikään ollut tarkoittanut hänen kuolintuomiotaan, ja sen todistukseksi annettiin leskivaimolle, armeliaan nimismiehen toimenpiteestä, viidenkymmenen kilon jauhosäkki ilmaiseksi. Ja siunatuksi lopuksi vastaanotettiin eukko vaivaishoitolaan.

Siellä hän nyt oli oleskellut ne vuodet, jolloin Herkko mailmalla harhaili. Mutta nyt, takaisin tultua, oli pojalla vakaa aikomus vapauttaa äitinsä vaivaishoitolasta ja ottaa kotiinsa.

Kunhan vain ensin saisi oman torpan!

4.

Herkko Tapio on huono nukkuja, valvoskelee öitä ja hautoo omia ajatuksiaan. Varsinkin silloin kun joku asia häntä kiusaa, ei miehestä ole unen rauhan nauttijaksi. Rämsänrantalaisen pirtin hiostuttavaa kuumuutta hän myöskään ei siedä. Ukko rahjus sen aina väkisten, kesän helteelläkin, tulikuumaksi lämmittää.

Mies herää keskellä valoisata yötä penkillään maaten seljällään ja tuijottaa kattoon. Laipio on musta ja karstainen, russakoita kiiluu pitkin seiniä, vanhus kuorsahtelee nurkassaan. Mutta ulkoa, etäältä vetten takaa, erottaa korva käen kukuntaa. Ja toiselta suunnalta hivelee kuulohermoja koskien juhlallinen kohina, jota tuontuostakin säestää kuikkien intohimoinen huuto joen niskassa.

Niin, tämä on Tuuliniemen rappeutunut mökki. Herkko muistaa sananvaihdon vaimonsa kanssa illalla maatamennessä. Hetu oli uhannut lähtevänsä pian takaisin kaupunkiin, ellei mies hanki mukavampaa kotia. "En rupea pahnassa asumaan!" oli tiuskaissut "ja olletikaan en armomajassa". Ei kumma että oli ollut hermostuksissaan, olihan saanut valvoa lapsen takia ja muutenkin olla sidottu, kun oli ainoa naishenkilö niemellä. Nyt tuo sentään näkyi nukkuvan, raukka, ja lapsi myös tuutui äitinsä vieressä — tökerötekoisessa vanhassa kätkyessä — entisten asukkaitten jättämiä romuja.

Hetu oli oikeassa — eihän mökkiin sopinut myötyriksi jäädä. Niin oli Herkon omakin ajatus — ja juuri hänen — vaimo vain alussa hätäili ja hätisteli. Näissä asioissa vaadittiin kärsivällisyyttä, semmoisin välipuhein oli kaupungista lähdettykin: vaikka miltä näyttäisi, ei saa hätäillä. Ja jos ei nainen hätäile, silloin ei miehellekään hätää tule. Mutta nyt, jo eilisiltana, oli näkynyt oireita hätäilyyn. Se se nuorta aviomiestä kiusasi ja valvotti…

Taas kukkui käki salmen takana, kosket kohinoivat vastaan ja kuikka huuteli. Ja kesäyön valo heijui aivan ihmeellisenä tunkeutuen puolipimeään pirttiin.

"Luonto!" ajatteli valvova mies. "Se on täynnä ikuisen nuoruuden valtaääniä. Joka luontoa rakastaa, hän varmaan kuolemaansa asti löytää lohdutusta sen sävelissä. Luonnosta minäkin virvoitukseni etsin. Ja opetan vaimonikin etsimään — ja lapseni…"

Taas hänen silmänsä osuivat mustan seinän ilkeästi kiiluviin asujamiin, sitten rojuun ja ryysyihin nurkassa, eikä korva voinut olla seuraamatta nukkuvan ukon kuorsausta. Ilma pirtissä oli tukahduttavaa.

"Ihmiset!" ajatteli valvova mies: "Ihmiset ne vain pilaavat luonnon kauneuden, turmelevat elämänsä ehdot. Eivät osaa oikeata pesääkään itselleen rakentaa kuten luontokappaleet. Typerät ihmiset!"

— Mutta minä rakennan! sanoi hän ääneen ja säpsähti kuulostaen, hengitystään pidättäen, etteihän vain vaimonsa herännyt. Ei herännyt, nukkui tällä hetkellä raskaasti ja lapsi myös nukkui. Kolmannen kerran hän kuuli käen kukkuvan korvessa salmen toisella puolella ja koskien kohinan ja kuikan huikean huudon vastaavan kukuntaan.

Silloin hän ei enää jaksanut virua penkillään, vaan nousi ylös ja hiipi saappaitaan ja vaatteitaan kantaen ulos pirtistä, jättäen oven raolleen. Ja tuskin oli tuntenut tuoreen ilman sieraimissaan, niin jo kiusan tunteestaan vapautui. Juosta hipsutteli alas rantapolkua avojaloin kuin nuori poikanen, kädessään saappaitaan heilutellen. Ja pysähtyi lumottuna aamuöisen näköalan eteen.

Koko ulappa uinui liikkumattomana iljankona suitsuten kultaista savua ylös siniseen avaruuteen. Ulapan taustalla tanssivat luodot ja saaret korkealla ilmassa satumaisesti muuttaen muotojaan aivankuin sieltä, kirkonkylältä päin, olisi ollut lähdössä suurenmoinen sotalaivasto höyryävine panssareineen ja torpeedoineen. Ääretön hiljaisuus… kullansuitsuva iljanko mykkä kuin hengellinen aavistus… yksi ainoa loiskahdus vaan, taimenen purston voimakas lyönti keskellä selkää, suomupanssarin hopea välähdys — ja senjälkeen äänettömänä laveneva siloaaltoinen rengas… Sitten jälleen kultaisten huurujen huntutanssi peilivälkkeessä mustien syvyyksien päällä ja vesikeijujen tarumainen kilpasounti kohti taivaan ja maan ääriä. Mitä kaikkea salaperäistä kätkikään kuulas yö, jolloin valon lapset nukkuivat sikeässä unessa!

Sanoin selittämättömästä ihastuksesta värisevin sydämin mies lykkäsi venheen vesille ja hyppäsi teljolle soutamaan. Tuo tyynenä päilyvä musta syvyys oli hänestä jotakin niin pyhäistä että tuntui pahalle airon lehdillä rikkoa sen eheyttä. "Sehän on jumalaista alkuvoimaa" arvosteli hän koettaen soutaa niin hiljaa ja varoen ettei kuuluisi mitään ääntä ja ettei vesi poriseisi kokan alla. Vaan vaikka kuinka hiljaa liukuikin, jätti venhe sentään selvät jälkensä; iloisesti pyöriviä häränsilmiä ja kirkkaita, sateenkaaren väreissä vipajavia kuplia molemmin puolin väyläänsä.

Mutta aurinko nousi nousemistaan yli järven ulapan ikäänkuin mahtava kruunupäinen kuningas ajaen kultavaunuissa ja karkoittaen usvanuipaa vihollislaivastoa pelkällä ilmestyksellään. Ja kuta korkeammalle nousi, sitä kiihkeämmäksi muuttui keijujen huntutanssi iljangolla… hulmuavat silkit liehuivat hurjissa ympyröissä palaen tulessa läpikuultaviksi harsoiksi, lopulta haihtuen näkymättömiin, ilman haileaan siniin.

Soutajan venhe liukui auringon nousua kohden.

"Sinne, mistä aurinko nousee ja missä käki kukkuu, ihminen pesänsä rakentakoon!" hän juhlallisesti ajatteli soutaessaan. Hän oli siellä ennenkin käynyt, vaan tahtoi vielä kerran mennä paikkaa valitsemaan.

Kruunun metsään! — "Ah ettei ole omaa!" ajatteli Herkko Tapio.

Hän souti viistoon poikki leveän salmen ja alkoi kaartaa pitkin rantoja kahden niemen väliä, ahneesti katsoen kupeelleen, tutkien jokaista rannan mutkausta, metsää ja rinnettä.

Näillä tienoin, tässä jossain, se oli hänen jo ennen katsomansa asuinpaikka! Siinä oli koskematon, korkea metsä ja etelän rinne, suojassa vihaisilta pohjan viimoilta. Tuossa valkoinen hietikko lahden pohjukassa, jossa pajupensasten sisässä porisi raitis korpipuro. Valkoinen hietikko — mitä suloisia mielikuvia se loikaan. Siinä lapset leikkimässä, polskaroimassa vesirajassa, siinä nuorikko kylpemässä hiukset hajallaan… ja siinäpä isäntä itsekkin iloitsemassa kesäisessä päivänpaisteessa! Hän näki jo kaikki edeltäpäin, kuuli äänet tulevaisuudesta ja tiesi päiväjärjestykset. Mutta ei hän vielä varmasti tietänyt talon paikkaa? Tuohonko niemeen vai tuohon toiseenko vai lahdenko pohjukkaan, notkon kupeelle? Jokainen näistä paikoista viehätti, jokaisella tuntui olevan oma salaperäinen etunsa. Jos on tupa tuossa niemessä, niin näkyy koko ulappa ja järven takaa kirkontorni kirkonkylineen, jos taas on asunto tuossa toisessa niemessä, niin tosin ei näy kirkkoa, mutta kukasties näkyy kimmeltäviä vesiä kolmeen suuntaan, totisesti se on komea paikka korkean metsänkin suhteen. Mutta silloin jääpi lasten leikkiranta liian kauvas… Jos taas on talo lahden pohjukassa, niin sinne ei näy kuin kapea salmi ja pari pientä saarta, mutta siellä on ihminen varmasti suojassa neljältä tuulelta ja siellä on viljamaa jalkain juuressa — ei muuta kuin potkase turvetta ja paiskaa siemenet itämään ihan akkunan alle.

"Ryytimaa ja kukkatarhat!" kuvitteli rantojen soutaja hehkuvin mielin ja näki myös edeltäpäin marjapensaat, juurikasvit, humalikot, hiekkakäytävät, vieläpä puutarhatuolit pöytineen.

"Valkea ruusu ja punainen unikukka siellä kasvaman pitää!" haaveksi mies soutamistaan soutaen liki rantaa tehden kymmeniä kaaria ja kiinteästi tähdäten sivulleen, asennoita arvaillen.

Hän oli saapunut varjoon, korkea metsä siimesti aamuyön auringon ja viimeiset usvatanssijattaret liitelivät kuin laihat aaveet hänen venheensä ympärillä. Ilma tuoksahti värisyttävän tuoreelle, kylmän raa'alle, mutta selvästi tuntui että aurinko tänä päivänä uhkasi lämmittää maan pinnan ja vetten kalvon niin sähköisiksi että illan tullen oli odotettavissa salamain piirileikkiä ja ukkosen karkeloa tai vähintäänkin vilisevän auteren nuoralla-tanssia ilmassa.

Herkko souteli toisen niemen kärkeen asti ja nousi siinä maihin. Kuinka saattoikaan ihastella tällaistakin nientä, vaikka siinä ei ollut muuta kuin paasia ja jättiläisjärkäleitä ja kummallinen männyn känkyrä. Mutta juuri sentähden kai tämä viehätti että se oli niin alkuperäistä ja että sen päälle niin harvoin ihmisjalka astui. Rantasipi ja kalatiira tässä vain olivat hauskutelleet.

"Uimahuone?" suunnitteli hän mielessään. "Vai panisinko tähän saunani sitä varten että savu näkyisi ympäri mailmaa?" Kolmessa kylässä sanoisivat pyykkiakat ja verkkoukot järvelle katsoessaan: "Jopas siellä taas Herkko Tapion sauna näkyy lämpiävän!"

Hän hykähti omille mielikuvilleen. "Ei", jatkoi sitten: "sauna tähän ei sovellu syystä että herrat tästä ajelevat sivu moottoreillaan. Tosin niille sietäisi näyttää…!"

Ja hän läksi nousemaan manterelle. Huh! kuinka silmissä himmeni, kun sukelsi tiheään männikköön ja painautui metsän peittoon. Ja kuinka sammal oli märkä ja aamukaste vahva näreissä, pensaissa ja kanervan varsissa. Likosi saapas ja housunpolvet kastuivat.

Sirrr… hst! mikä se oli? Pyypari sirahti lentoon ihan kulkijan jalkain juuresta häthätää puikkelehtien pakoon tureikon läpi — ne raukat säikähtivät pahanpäiväisesti. Mutta tuolla syrjässä varmaan vilahti kärppä kivikossa. Ja jossakin tuolla — päätteli Herkko — notkon kupeella korpikuusten lomassa, kuivassa mullikossa, rypeä rötköttää vanha metso, kookas ja raskas kuin maaotus, ja kun sellainen möhkäle lähtee liikkeelle, niin voisi luulla että karhu rymistelee pitkin kangasta.

Hän kulki pitkin harjannetta ja etsi talonpaikkaa. Juhlallisina seisoivat solakat männyt hänen ympärillään. Alhaalla maanrajassa vallitsi hämärä, mutta puiden latvoja kultasi aurinko.

"Ei", päätteli Herkko Tapio, "en pane niemeen enkä lahteen, vaan jonnekkin keskivälille."

Siinä oli katkennut iänikuinen oksaton honkapylväs nuoren männikön keskessä. Yläpuoli nähtävästi oli ontto ja siinä näkyi iso tikan reikä.

Kuinka saattoi rakastaa näitä satavuotisia metsän vainajia!

Herkko halasi harmaata puuta ja löi kepeästi nyrkillään runkoon. Honka kumahti kuin telefoonipatsas, mutta samalla kurkisti joku otus reijästä, painautuen heti takaisin puun onteloon. Mies tuli uteliaaksi, kiipesi pitkin runkoa ylös ja katsoi sisään. Siellä lepäsi pesässään naaraspöllö hautoen muniaan. Tuijotti kuin kummitus räväyttämättä kauniita silmiään ja yrittämättä pakoon. "Uhkaatko tosiaan tappaa?" ikäänkuin kysyi hautova pöllö. "Enhän toki" vastasi kiipeejä ja tuli alas. Huolestuneen urospöllön siivet sihisivät jossakin puiden takana…

"Nämä ovat kaikki pyhiä, rauhoitettuja eläimiä."

"Mihin", ajatteli Herkko Tapio, "oman pesäni rakennan, kun jokainen paikka on niin mieluisa?"

Hän käveli eteenpäin ja istahti suurelle kivelle. Samassa kuului käki kukahtavan hänen takanaan. Kukkuu! Ja hetken päästä se ilolintu oli aivan hänen vieressään ja alkoi kukkua helkyttää intohimoisesti. "Huhhuu!" panikin se likeltä kuunnellen. Koko korpi kajahteli sen huuhunnasta.

Herkko pidätti henkeään ja alkoi hiipiä sitä puuta kohden, jossa käki kukkui.

"Jos saan kierretyksi puun, jossa käki parhaillaan kukkuu, niin tähän teen tupani" päätti hän tosissaan. Ja hän kiersi puuta, kovasti jännityksissään, ja käki kukkui latvassa. Mutta juuri kun hän oli harppaamaisillaan viimeisen askeleen saadakseen kierroksen umpeen, suhahti käki säikähtyneenä lentoon päästäen kukunnan vasta kaukaa notkon takaa.

Puun kiertäjä astahti askeleensa täyteen mittaan ja kukahti itse loput.

"Jospa hyvinkin teen tupani tähän," hän ajatteli muistaen vanhan kansan onnen uskoa käen kukuntapuuhun.

"Täytyy kiivetä latvaan, jotta saisi selvän näkyaloista."

Ja taas hän läksi kiipeämään korkeaan mäntyyn raivaten tilaa katkomalla tieltään heikoimmat oksat.

Kun hän hengästyneenä vihdoin oli pujottelehtinut niin korkealle että latva peloittavasti huojahteli, ei hän ensimältä nähnyt mitään, sillä silmäripsiin oli kiivetessä takertunut kaarnan hilseitä, havuneuloja ja pihkaa.

Mutta sitten — —!

Herrajumala, kuinka kauniita olivat Rämsänrannan maisemat. Yhtäällä kullan vipajava järven selkä, taustana lehmissavuissaan suitsuvat sinervät tunturivaarat, toisaalla pitkänsoukka, korkea-äyräinen tumma lahti, kolmannella taholla kirkonkylän luotoiset vedet ilman kirkkoa, mutta neljännellä ilmansuunnalla loppumaton korpimetsä, jonka takaa aurinko paistoi. Siellä-täällä ympäri rantoja helakoita hietikoita, ja salmen korvalla nukkuva harmaa Tuuliniemi, sekin aamuauringon loisteessa…

Tiirat istuvat äänettöminä luodoillaan, vastapäisellä rannalla liitää lekuttelee edestakaisin rantasipi ruikuttaen ikuista ruikutustaan. Mutta puiden latvojen alla, peloittavassa syvyydessä siimesteleiksen koko niemimaa, jonka ylitse puussa-istuja katsoo. Tuskin on niemellä nimeäkään, niin kajoomaton se vielä on.

Kauvan katselee Herkko Tapio käkipuun latvasta kolmeen suuntaan pitkin vetten kalvoja, jotka tyynenkirkkaina hänen allaan päilyvät, vaan joilla jo kauvempana heräävä aamutuulonen kareilee. Kun hän sitten on sukeltanut alas maahan, vetäisee hän puukon vyötäryksiltään ja viiltää puun tyveen ympäri runkoa kolminkertaisesti T T T. Puukonviillokset merkitsevät hänen mielessään kolmea t:llä alkavaa sanaa: Tähän Talonsa Tapio. Saattavathan ne myös merkitä: Tehnenkö Tuulehen Tupani? tai Turhako Talon Toivo?

Eräänlainen synkeä aavistus valtasi hänet äkkiä. Aivankuin hän olisi aikonut rakentaa oman elinkautisen vankilansa…

Se oli kai satunnainen tunnelma, aiheutuva huolesta. Tai ehkä se johtui vain siitä että äkkiä oli laskeutunut kirkkaasta yläilmasta sakean männikön kosteaan varjoon.

Hän mittasi vielä välin merkkipuusta alas järven rantaan — 156 askelta — ja läksi sitten, hypellen pitkin mustia rantakiviä, venheelleen niemen kärkeen.

Herkko Tapio souti mietteissään takaisin Tuuliniemen rantaan.

Juuri kun hän veti venettä maalle, oli hän näkevinään ihmishahmon toiselta puolelta salmea samalta paikalta, mihin oli mitannut välimatkan merkkipuusta järveen. Mutta samassa silmänräpäyksessä näytti hahmo häipyvän takaisin metsään.

"Silmä kai petti" arveli Herkko. "Mikäpä siellä ja mitä varten toisen jälillä?" Ja hän läksi astumaan torpalle.

Tuuliniemessä jo oltiin hereillä.

5.

Hän on jo kolme kertaa käynyt tavottamassa metsäherraa pyytääksensä lainmukaista torpantekolupaa, mutta ei ole tavannut häntä kotosalla. Ensi kerralla on metsänhoitajan sanottu lähteneen huviretkelle kirkonkylän neitilöiden kanssa parin peninkulman päässä järven selällä sijaitsevaan luonnonihanaan Kuherrussaareen, johon kuuluu rakennuttaneen pienen paviljongin ja koirakopperon. Toisella kertaa on metsänhoitajan tiedetty juur'ikään nousseen polkupyöränsä selkään ja pyörineen naapuripitäjään virkatoverinsa nimipäiville sekä olevan epätietoista, palaako viikon lopulla vai vasta tulevanko alussa. Ja kolmannella kertaa kerrotaan vosmestarin reissanneen Helsinkiin räätäliä ja Metsähallitusta puhuttelemaan sekä samalla osaaottamaan jonkunlaiseen "koiravaltiopäiväinavaukseen". Omat koirat näkyvät sentään jätetyn taloudenhoitajattaan huostaan: Bismarck makaa haikeasti haukotellen metsänhoitajan rautasängyssä eikä edes "Punte" tyydy piian makuusijalle, mutta "Loru", kolmikon timantti, on aransheerattu diakonissan hoitoon. Vosmestarilla kuuluu viimeaikoina olleen paljon työtä, on piika tietänyt lisätä kaikille asiamiehille ja sitä sanoessaan omituisesti vilkuttanut silmiään.

Kesä on jo loppu-puolessa, ja nyt soutaa Herkko Tapio neljännen kerran tavottaakseen metsänhoitajaa kotoa. Miehen mielessä on siinnyt hitunen kaunaa että niin monesti turhaan on tavotellut metsäherraa, vaikka ymmärtääkin että se noin vain on sattunut. Häneen on pyrkinyt tarttumaan rämsänrantalaista takanapäin-tuomitsemista virkakuntaa kohtaan: että semmoisia ja semmoisia muka ovat, niin ja niin ne vain tekevät! Eihän hän omasta kohdastaan vielä tiedä mitään. Mutta kyllä hänkin puolestaan on uskaltanut epäillä sitä kun metsäherran piika aina niin on silmiään vilkuttaen visertänyt että "fosmestarilla on viimmi-aikoina ollut niin hirviästi paljon työtä". Jos olisi töitä, tottahan enempi viihtyisi kotosalla, päättelee Herkko. Monet muut ovat valittaneet että sitä herraa et useasti tapaa kotoaan: milloin se on vieraissa pastorissa, jolla on ruotsalaista koulua käypä tytön palikka, milloin on vallesmannin kanssa valokuvaamassa moottoriaan, johon postineidin Petteri pannaan peränpitäjäksi, milloin taas ruotsalaisen kauppamatkustajan keralla uistinta vetämässä joella taikka sitten lempeän diakonissan luona koiran jalkaa sidottamassa. Tietysti sillä on kirjoitustöitä, mutta niitäkin kuuluu viime tingassa teettelevän metsävahdin pojalla, joka on harvinaisen näppärä kynänkäyttäjä ja haluaa oppia ruotsinkieltä, ynnä joskus piiallaankin, vaikka matkalaskunsa kuuluu itse huolellisesti piirustavan.

Tuon tapaista rämsänrantalaista takaluuloa sitä on Herkko Tapioonkin tarttunut, kun omastakin kohdastaan tietää, kuinka vaikeata on osua metsänhoitajan asuntoon niin onnelliseen aikaan että yllättää virkamiehen kansliastaan.

Jospa nyt yllättäisi — neljännellä kerralla?

Hän vetää veneensä kirkkorantaan, pesee kasvonsa hiestä, panee takin ylleen ja olkihatun takaraivolta kohdalleen sekä kävelee kiiruusti yli valkeakaiteisen sillan vanhanaikuiseen vaaleankeltaiseksi maalattuun herraskartanoon, joka sijaitsee kauniilla paikalla järven koivuisessa niemessä, ihan maantien vieressä. Se on metsäherrain virkatalo, kruunun vapaa asunto, jo kolmannes vuosisataa takaisinpäin siihen rakennettu. Pitäjässä ei ole ketään, joka ei tietäisi, mikä tämä talo on, sillä jo kolmatta-kymmentä vuotta on sen korkeassa päätyseinässä paistanut vaakuna: mustansininen leimakirves ja harmaa hongan latva.

Kerrottiin että vaakunan oli omakätisesti maalannut senaikuinen metsänhoitaja, joka siten oli keksinyt ikuistaa maineensa, sillä mitään muuta ei nuori sukupolvi hänen, vanhan Bengelbergin, virkatoimista ollut saanut perintötietoja. Tämän paikallishistoriallisen tapahtuman erikoispiirteenä mainittiin että vanha Bengelberg oli komentanut kolme vahvinta metsänvartijaansa pitelemään tikapuita, joilla hän maalatessaan seisoi ja että pari kolme päivätyötä oli metsänvartijoille merkitty kruunun laskuun sen totilasin lisäksi, minkä hyvänsuopa taiteilija-mestari oli apulaisilleen tarjonnut.

Taideteos Rämsänrannalla oli siksi harvinainen ilmiö että tuosta maalatusta honganlatvasta ja kirveen kuvasta oli syrjäkylissä puheltu enemmän kuin kirkon alttaritaulusta, ja vieläkin tapahtui että nuoriso, merkkipyhäin aikana, souteli vartavasten metsäherran virkatalon rantaan kuuluisaa kuvantoa katsomaan. Senpätähden nykyinen nuori metsänhoitaja, astuttuaan virkaansa, olikin jo uhannut ottavansa toisen roikan metsävahteja pitelemään niitä tikapuita, joilta vuorostaan hän aikoi pyyhkiä kuvat pois, sillä hän oli, kuten itse uskoi, reformien harrastaja. Mutta kunnioitus säätynsä esi-isiä kohtaan oli hänet sentään tähän päivään saakka pidättänyt tästä uudistuksesta, vaikka hänellä kyllä oli aikomus pyytää toimenpidettä asiassa Metsähallituksesta asti.

Herkko Tapio nousi ylös hiekoitettua käytävää kahden lasipallopylvään välitse ja, avattuaan viheriäksi maalatun portin, astui nurmikkopihaan. Oli lauvantaisen aamupäivän aika, noin kello 10 tienoissa.

"Tulinkohan myöhään" ajatteli asiamies. "Joko lienee kerinnyt jonnekkin lähteä. Vai eiköhän taaskaan liene kotona?" —

Oli kotona metsäherra! Ovella kyhnivä piika sen sanoa tiesi, se vilkkusilmä, joka hiukset hajalla keitti aamukahvia keittiössä. Oli kotona, mutta nukkui vielä — eikä vosmestaria sopinut häiritä. Kuului valvoneen myöhäseen, kun oli moottori joutunut epäreilaan ja sen kanssa oli pitänyt rassata yöhön asti.

— Olisi tärkeätä asiaa, sanoi Herkko.

— Juu vissiin se nousee kohtapuoleen, ilmoitti piika, joka koetti puhua suomea tavallista hienommin. (Hän osasi lausua f:nkin, vaan ei missään nimessä b:tä, d:tä tai g:tä). Ja silmiään vilkuttaen ja pannen suunsa suppuun lisäsi sangen sievästi: — Fosmestarilla on viimmi-aikoina ollut hirveästi paljon työtä!

Muisti piika sen ennenkin sanoneensa nimenomaan tälle olkihattuiselle asiamiehelle ja muisti Herkkokin samat sanat ennen kuulleensa juuri tältä taloudenhoitajattarelta, joka näkyi uskollisesti pitävän herransa puolta.

— Sicken jäkel! Ut me dej! kuului samassa lasiverannan päästä kiivas huudahdus, oven paukahdus — ja yksi koirista lennähti ulahtaen ulos pihaan. Sitten oli taas kaikki hiljaista suuressa kartanossa, jonka huoneita ei yksi metsäherra jaksanut täyttää; aurinko paistoi kirkkaasti läpi tyhjän lasiverannan, ja piika sanoi hiuksiaan kammaten, hempeästi haukotellen ja seinäkelloon vilkaisten:

— Puolen tiiman päästä vien sille kaffia. Kyllä se yhdeltätoista jo onkin vaatteissaan… Piika alkoi harjata siniraitaisia housuja, jotka olivat jätetyt keittiön kuistin seinään riippumaan ja, niinkuin näytti, ryhtyi työhönsä erikoisella mieltymyksellä. Mutta asiamies läksi odottaakseen alas rantaan, jossa moottori kellui mukavasti rakennetun puulaiturin vieressä. Herkko Tapioa jollakin tavoin ärsytti tämä huvialus, vaikka oli sellaisilla itsekkin ajellut kaupungissa, ja hän koetti olla katsomatta, mutta katsoi kuitenkin. Sekä sisä- että ulkolaitaan näkyi korukirjaimin maalatun moottorin nimi: WIKING.

"Oh…!" ajatteli Herkko ja käänsi selkänsä.

Puolen tunnin kuluttua piika kuului huutavan asiamiestä takaisin pihaan. Metsäherra oli näet käskenyt antaa asiamiehelle kupillisen kahvea ja luvannut heti nousta makuulta.

— Se käski istumaan köökkikammariin, selitti piika, jolla nyt oli tukka nutturalla.

Herkosta tuntui hyvälle moinen kohteliaisuus ja häntä melkein hävetti että oli järvellä soutaessaan epäillyt metsänhoitajasta pahaa. Ja kahvi metsäherran odotushuoneessa maittoi erinomaiselle.

"Kyllä tästä hyvä tulee" ajatteli asiamies itsekseen. "Sille täytyy olla kohtelias puolestaan."

Samalla piika jo silmää vilkuttaen pyysi "tekemään niin hyvin ja astumaan fosmestarin kansliaan", sillä nyt oli metsänhoitaja valmis vastaanottamaan.

Herkko Tapio rykäsi ja astui tilavaan salihuoneeseen, jossa, huolimatta siitä että akkuna oli avattu, haiskahti koiran hielle. Oli sentään tuoksahdus hajuvedestäkin. Metsäherra, joka vaaleaan silkkitakkiin pukeutuneena, nahkatohvelit jalassa jo oli istumassa korkean pulpettinsa ääressä selin tulijaan, ikäänkuin syvissä tutkisteluissa painautuneena paperiensa päälle sekä aivan kuin olisi siinä istunut jo kello 5:destä aamulla, käänsi päätään, hymyili virantärkeästi, hypähti tuoliltaan ja tuli ryhdikkäästi ja kiireesti kättelemään asiamiestä sekä, tehden kauniin kaarevan liikkeen kädellään, osoitti kumartaen istumapaikan vieraalle ikäänkuin pakottaen istuutumaan. Ja ken ei liene ollut edeltäpäin varustautunut, istuutui heti kuin naulattu juuri siihen paikkaan, johon metsänhoitaja osoitti.

— Jahah! alotti metsäherra palaten komean pulpettipöytänsä ääreen ja siihen nojautuen. — Te, ellen erehdy, olette se Tapio, joka olette oleskellut kaupungissa?

— Se, myönsi toinen ja vaikeni. Metsäherra katsoi uteliaasti miestä kiireestä kantapäähän.

— Polttaako herra Tapio sikaaria? Tässä olisi ehta stokholmilaista.

Asiamies kiitti, mutta terästi katseensa kiinteästi tähdäten metsänhoitajan silmiin koettaen arvata, sanoiko tämä häntä tosissaan vai pilalla herraksi. Mutta ei hän huomannut värähdystäkään ivaan.

— Kuinkas teidän nimenne oikein on? kysyi metsäherra sointuvalla äänellään ja otti puhtaan liuskan paperia sekä lyijykynän.

— Minä olen Herkko Tapio, sanoi Tapio.

— Olette kai Herkko kirkonkirjojenkin mukaan?

— Kirkonkirjojen mukaan lienen Herman, ilmoitti asiamies.

— Jahah! sanoi metsänhoitaja poikamaisen iloisesti. — Kylläpäs sitä nimeä on suomennettu. Onkos ehkä muuta nimeä?

— Papinkirjoissa Teodor…

— Jassoo! Siis Härman Theodor Tapio, virkkoi metsänhoitaja ja merkitsi nimen liuskalle. Herra… Tapiolla taitaa olla minulle jotakin asiaa? kysyi nyt metsänhoitaja juhlallisesti.

Asiamies tähtäsi taas alta kulmainsa että sanooko metsäherra tuon ivalla vai tosissaan, mutta ei taaskaan keksinyt pilkan piirrettä herra Bergin sileillä kasvoilla. Silmissä sentään ikäänkuin välähti…

— Kyllä minulla on asiaa herra metsänhoitajalle, ilmoitti Tapio. Oikeastaan — lisäsi hän hiljempaa — olen jo ennenkin käynyt samalla asialla, vaan metsänhoitaja on sattunut olemaan poissa silloin…

— Jaa! Minulla on nykyään paljon töitä ja virkamatkoja, lausui metsäherra vakavasti, hiukan rypistäen kulmiaan. — Iida! huusi hän samalla raikkaasti palvelijattarelle. Lisää kahvia…

Metsäherra loi huolestuneen katseen asiamieheensä.

— Koskeeko asia kruunun metsämaiden käyttöä?

— Niin, minä pyytäisin torpantekolupaa.

— Tekö? Itsellennekö? kysyi metsäherra virallisesti, miltei ankarasti.

— Itselleni ja perheelleni, vastasi toinen.

— Ahaa, kuinkas se… Olettekos siis oikein naimisissa? Minä… Jaa no, se nyt ei oikeastaan kuulu tähän virastoon…

— Kyllä minulla on vaimo ja lapsi.

— Mutta tehän olette asunut niin kauvan kaupungissa, kuinka te pyritte näille maille? huomautti metsäherra. — Metsähallitus ei tavallisesti anna torpanpaikkoja kenelle tahansa. On ollut prinsiippinä että esimerkiksi ei herrasmiehille…

— Pyydän huomauttaa, sanoi Herkko Tapio vaikeasti hilliten itsensä, että minä ainakaan en ole herrr…

— Suokaa anteeksi! kiiruhti metsäherra sanomaan peräytyvästi. — En sitä tarkoittanutkaan, vaan yleensä. Mutta katsoen itsekunkin sivistyskantaan ja elinkeinomahdollisuuksiin olette tekin — ikäänkuin — vähän eri asemassa kuin…

— Olen oman kodin puutteessa! sanoi Tapio lujasti ja hänen rinnassaan kirvelsi.

— Djaah, tavallaan. Oman kodin puutteessa olemme kaikki. Tietysti! Sehän on luonnollista. Kruunun torpan paikat ovat tarkoitetut itsellisille, joilla ei ole mitään muita elinkeinomahdollisuuksia ja jotka ovat hyvämaineisia. Joskus kyllä, minä myönnän sen, varsinkin entisinä aikoina, on, liian rasittavan työtaakan vuoksi — metsänhoitajia oli ennen vähempi — ikäänkuin erehdyksissä tullut annetuksi kruununtorpan tiloja sellaisille, joille — ei saisi antaa. Mutta yleensä ei Metsähallitus mieluusti anna torpantiloja niille, jotka — mitenkä sanoisin — johonkin kykenevät — minä tarkoitan — joilla ei ole varsinaisia edellytyksiä…

— Anteeksi! keskeytti Herkko Tapio punastuneena. Minun asiani oli vain pyytää metsänhoitajan välitystä, koska minä todella haluaisin rakentaa oman torpan kruunun metsään ja koska tietääkseni olen juuri siinä asemassa, jossa oleville voipi antaa ja koska kruununmetsiä tässä pitäjässä on paljon asumattomia. Katsokaas lähemmin, herra metsänhoitaja…

Ja Herkko Tapio koetti tuoda esiin tunteensa ja itsenäisyyskaipuunsa sekä persoonallisesti että yhteiskunnallisesti.

— Jaa, juu, kun niin ajattelee, niin tietysti… myönnytteli metsäherra kohteliaan liukkaasti ja silmät pyöristettyinä tuijottaen. Saattehan tietysti anoa te niinkuin joku muukin. Mutta — tässä ei vielä ole ollut kysymystäkään siitä, millainen paikka teillä on katsottuna. Ja missä vartiopiirissä? Vai onko paikkaa?

— Kyllä minulla on katsottuna. Se on tuolla Tuulinientä vastapäätä.

— Tuuli…?

Metsäherra hypähti hermostuneesti tuolissaan, avasi kiireesti erään laatikon, otti sieltä mustakantisen muistikirjan, jonka alkusivulle oli kirjoitettu latinainen Nota bene! ja selaillen sitä selin asiamieheen — alkoi viheltää jotakin ruotsalaista marssia. Sitten, kääntyen äkkiä asiamieheen päin ja rengastaen silmänsä entistä suuremmiksi, lausui juhlallisesti:

— Minun ikävä velvollisuuteni on teille tässä tilaisuudessa suoraan sanoa että teitä vastaan on tehty omituinen ilmianto — kruunun puiden turmelemisesta.

— Mi-minuako? Mitenkä? sopersi Herkko Tapio hämmästyksissään.

— Niin, selitti metsäherra voitonvarmasti ja vahingonilkkuvasti: eräs luotettava henkilö on minulle jo pari kuukautta takaisinpäin kertonut että te olette eräänä varhaisena aamuhetkenä raadellut kruunun puita jossakin siellä… kuitenkaan puita kaatamatta. Missä tarkoituksessa olette näin tehnyt, se ei kuulu asiaan. Vai onko kenties erehdytty, kiellättekö niin tehneenne?

Herkko Tapio oli tosiaan kuin puusta pudonnut. Hänen teki mieli paukahuttaa nyrkkinsä metsäherran nenän eteen, siinä määrin häntä suututti salainen ilmianto, eikä hän tiennyt mitä vastata.

— Metsänhoitaja on hyvä ja käypi itse tutkimassa! sai hän sanotuksi loukkaantumisesta värisevin äänin, yrittämättä antaa seikkaperäistä selitystä virkamiehelle, joka ei sen paremmin — hänen mielestään — asioita tajunnut.

— Jaa! sanoi nuori metsäherra armollisesti kuin vanha tuomari: Asian vähäpätöisyyteen nähden olemmekin päättäneet jättää julkisen syytteen tässä tapauksessa tekemättä, mutta pienikin rikos on rikos, kun se koskee kruunun metsiä — ja oikean virkamiehen velvollisuus on opettaa kansaa ymmärtämään, mikä on oikein ja mikä väärin…

— Tekö opetatte? kuului uhmaava kysymys ja mustissa silmissä singahti säkene.

— Minä! kuului yhtä ylpeä vastaus ja nuori metsäherra seisoi siinä komeana ja täyteläisenä kädet ristissä vatsan päällä, jossa näkyi ihramahan alkua.

Herkko Tapio oli vaistomaisesti ponnahtanut seisaalleen metsänhoitajan eteen aivankuin tahtoen pitää puheen. Mutta muistaen kuinka usein ihminen kuvastumisella voipi menettää varman voiton ja että oli antanut itselleen lupauksen, hän hillitsi itsensä enemmästä mielenosotuksesta ja sanoi ainoastaan:

— Minä luulen että herra metsänhoitajalle asia selviää, kunhan käytte paikan päällä.

— Tarkoittaako Tapio että pitäisin torpanpaikan tarkastuksen?

— Kyllä — ja niin pian kuin mahdollista! pyysi asiamies.

Metsäherra vihelsi ylimielisesti, kohautti luisuja hartioitaan ja, kääntyen pöytäänsä päin sekä nakuttaen kynäänsä, näytti salaa harkitsevan, mitä tehdä tuon vaateliaan asiamiehen suhteen.

Bismarck, suuri jäniskoira, joka oli oikoellut raajojaan sängyn päällä, tuli nyt haukotellen ja paksua häntäänsä heiluttaen asiamiestä nuuskimaan. Koira näytti ikäänkuin todistavan: "Kaikki mitä herrani puhuu ja tekee, kuuluu mailman välttämättömään järjestykseen."

— Voin toimittaa tarkastuksen noin viikon kuluttua, julisti metsäherra matalalla äänellä, jollainen hänellä oli tarvittaessa.

— Voisikko herra metsänhoitaja tarkemmin määrätä päivää? kysyi Tapio.

— Jaa, on vaikea määrätä, selitti virkamies, — saattaa sattua puiden leimuuta ynnä muuta. Haluaisitteko olla läsnä tarkastuksessa?

Sepäs oli Herkko Tapion mielestä taas omituinen kysymys! Hän tuijotti tutkivasti metsäherran silmiin, vaivihkaa punniten, täytyikö miestä pitää yksinkertaisena vai pahansuopana, ja sai tuskin vastatuksi:

— Haluaisin luonnollisesti… minäkin puolestani… Tuskin muuten löytyy tarkoittamaani paikkaakaan…

— Niin, kuten sanottu, viikon-parin kuluttua olen tilaisuudessa toimittamaan asianmukaisen tarkastuksen, koska sitä haluatte, — sanoi metsäherra itsetietoisesti. — Mutta teidän läsnäolonne paikan päällä — ei ole välttämätöntä.

— Tahtoisin kaikissa tapauksissa olla mukana huomautti yhä toinen.

— Jaa no, sanoi metsäherra kohteliaasti ja nousi ylös. — Jos minulla on aikaa ilmoittaa, niin saatanhan tietysti…

— Kiitoksia paljon! sanoi Herkko Tapio ja lausui heti hyvästit, sillä hänestä näytti että metsäherralla oli jollakin tavoin kova tarvis päästä pian erilleen hänestä.

6.

Vesi hyrskähteli venheen kokan alla, kun mies souti. Johonkin täytyi voiman purkaantua.

Kun oli istahtanut teljolle puserohihasillaan, niin oli ensin tuntunut ettei kannattanut miettiä, ainoastaan soutaa. Vaan kun sitten oli rajuimman mielenosotuksensa puskenut vastatuulta kiskoessa, ei voinut olla aivoiltaankin toimimatta. Ja tulivat kuvat elävinä sieluun ja kuului korvissa sanaharkan kolina…

Paholainen! Että kehtasi sillä tavoin piikitellä, opastaa ja osoitella. Ei hiventäkään luottamusta, uskoa tai hyvänsuopaisuutta. Virkakuria vain, ja voiteeksi kohteliaisuutta. Näki selvään että sillä hänestä oli ennakkokuva. Juorukuva…

Kuinka käärmemäisesti se häneltä kysyi, oliko mies oikeissa naimisissa! Kuinka vinkuroiden viittasi että hän tässä oli liian hyvä korvenraivaajaksi — ja herraksi imarsi. Ivaa se oli! Ja kuinka pirullisesti se hänelle paukautti ilmiantonsa, jonka joku katala kätyri oli tehnyt. Täytyi olla akka miehen tamineissa nostaakseen mölän mokomasta, kun talonpaikan katselija vetää puumerkkinsä puuhun, jonka tahtoo kaataa korpikotinsa ensimäiseksi hirreksi. Täytyi olla — vosmestari, mestari takertumaan tyhjänpäiväisiin asioihin lain varjossa.

Herkko Tapio kiristeli valkoisia hampaitaan ja puristeli aironpyyryjä soutaessaan.

Lujilleppa oli ottanut ennenkuin lupasi paikan tarkastaa. Mutta millä tavoin lupasi? Mitä oikeastaan oli mielessään? Minkä se siitä vielä laittaa? Sillä tuntui olevan erikoinen halu näyttää että hän tässä on päällysmies ja toisen on pakko tyytyä siihen, mitä hän suvaitsee määrätä. Katsokoon kintaitaan. Tässä täytyy — ruveta puoltansa pitämään. Jos virkamies juonittelee, niin kansan täytyy — kurittaa. Jos virkamies asettuu lakipykäläksi eikä oikeudenjakajaksi, niin sellainen pykälä joutaa — pyyhkäistä pois.

Vai kaikilla kodin puute. Hänelläkin? Semmoiset palatsit ettei jaksa koirillaankaan täyttää! Jos ei olisi virkataloa, toki annettaisiin vuokrarahat. Ehkä annetaan nytkin… Tiettävästikin! Ruotsalainen nulkki, joka opettaa Suomen kansalle, mikä on oikein, mikä väärin. "Juu, jaa, herra Tapio — pienikin rikos on rikos!" Etten sille älynnyt paiskata vasten taulua että pienikin virkamies näkyy olevan suuri. Vaikka — värähtipä sillä suupielet ja valkeni naama, kun minä…

Hän souti vimmoissaan kahden miehen vauhdilla.

Sitten — yhtäkkiä — tuli surumieliseksi ikäänkuin häveten ja kärsien omasta uhmastaan. Ja herpaantuen sounnissaan taltutti tunteitaan. Jos oli virkamies hävytön, tarvitsiko häväistyn olla samallainen? Mitä voitti? Oli vaarallista vastustaa esivaltaa. Ei, kun jaksaisi kestää, kestää, niin vielä kerran nähtäisiin, kuka tässä on ollut oikeassa, kuka väärässä. Ja kukkuisi kunnian käki korvessa!

Se — mietti hän — on ehkä sen luontoinen että siihen tehoo imartelu? Mutta minä — en alennu niinkuin monet. Tässä täytyy — suorasukaisesti… En ole lammas, sen hän kokea saakoon. Tässä ei siis, ajattelipa pitkin tai poikin, pääse pommituksetta…

Hän alkoi taas soutaa voimakkaasti, mutta tasaisesti. Vastaan hyökyvät aallot hyrskähtelivät kovasti kokan alla ja tuontuostakin räiskähti vettä veneeseen. Puseronhihat kastuivat…

Sinä iltana Tuuliniemessä itki sekä lapsi että lapsen äiti.

* * * * *

Metsänhoitaja Berg, päästyään erilleen asiamiehestään, oli myös kiihdyksissään.

— Saakelin sosialisti! murisi hän itsekseen ruotsiksi, voimatta lukea Svenska Partietia, jolla hän joskus oli saanut haihdutetuksi sen mielialan, minkä synnytti vastenmielinen asiamies. Enin harmitti että tunsi oireita kovaan vatsaan ja peräpukamiin — aina kun joku hävytön mies hänen luonaan kävi, ilmestyi näet hemorroideja. Ja niiden hoitamisessa oli melkein yhtä paljon työtä kuin koko hoitoalueen hallinnossa. Eikä tässä voinut käyttää metsävahtejakaan…

"Åt fanders!" hän ajatteli. "Mutta kyllä vielä näytän, miten torpanpaikkoja kerjätään. Minä en päästä kruununmetsiin ainoatakaan rämsänrantalaista sosialidemokraattia! Ennen vaikka ryssän anarkistin kuin näitä — nokkaviisaita, jotka muka puhuvat yhteiskunnasta ja systeemistä ja herjaavat virkamiehiä."

Hänellä oli hämärä käsitys sosialidemokratiasta, jonka sisällöstä hän ei ollut lukenut kunnon kirjoitusta, ainoastaan jonkun pila-artikkelin puoliskon silloin tällöin Partiet'ista, sellaisetkin näinikään aamuaskareikseen…

"Huliganer!" ähkäsi hän rutistaen sanomalehden kokoon.

— Iida! toimitti metsäherra sisälle tultuaan ja hätistäen koiriaan: Kun Härman Tapio vasta tulee tänne, niin pitää Iidan sanoa ettei minulla ole aikaa. Har inte tid att bråka med pack!

— Juu, passaakos antaa kaffia? kysäsi piika mielissään että metsäherra toisinaan saneli hänelle ruotsinkielisiä rämsyjä.

— Sopii tulla minulta ensin kysymään.

— Juu, minä tuun sitten… — Jos fosmestari nyt tekisi hyvin ja menisi aamiaiselle, toimitti piika ja lisäsi vielä: — Kuinkas fostmestari tykkejää, paistetaankos sitä kotlettia lissää Pissille ja Puntelle?

— Jaa, huomautti metsäherra lauhtuneemmin — mutta Bondelle sipulin kanssa. Onko Glory saanut pudinkinsa?

— Eihän tuo huoli! sanoi piikanen huolestuneesti. — Reta taisi olla vähän hapanta.

— Pitää hankkia tuoretta kermaa Laitisesta, määräsi metsänhoitaja ja läksi käsiään heiluttaen ruokakamariin.

Murkinoituaan salvetti rinnuksissa, ja syötettyään koiriaan noin kolmeneljäsosaa tuntia, jonka ajan kuluessa hän niiden kanssa keskusteli vilkkaasti ruotsiksi ja pani liikkeelle ainoan ranskansa, hän meni virkahuoneeseensa, istahti pulpettinsa ääreen, otti kynän varren käteensä, rapisteli juhlallisesti papereitaan ja — huokasi ääneen. Kylläpä, kylläpä oli työtä — milloin sen kaiken kerkiääkään tehdä…?

Oli hän aikonut Metsähallitukselle esittää että Rämsänrannan hoitoalueen metsänhoitajan virastoon perustettaisiin ylimääräinen sihteerin virka, parin tuhannen markan vuosipalkalla. Jos vain ylimetsänhoitajalta saisi suosituksen? Mutta sitä ei oikein… Vaan jos tosiaan onnistuisi näistäpuoleen saamaan oman sihteerin, niin kelpaisi köllöttää — se olisi samalla ikäänkuin esittelijäsihteeri. Ei tarvitseisi aina itse mieskohtaisesti antautua ikäviin resonemangeihin kaikenmoisten maankiertäjäin kanssa, antaisi esittelijäsihteerinsä ensin ottaa vastaan asiamies, valmistaa asia perinpohjin ja sitten vasta itse valmiiltaan… noin vaan… lyhyesti hyljätä tai — hyväksyäkin… joskus…

Metsäherra Berg rykäsi kaikuvasti aivankuin joku vastanimitetty senaattori ja vaipui sihteerihaaveisiinsa sytyttäen sinisavuisen sikaarin ja työntäen luotaan paperit ja kynän.

Äsch! että oli joutunutkin Rämsänrannalle asti. Eihän täällä ollut muuta kuin ikuista jätkän työtä kaikenlaisten resupekkain tautta. Äkta finntuppar!

Yhtäkkiä hän näytti muistavan jotakin, katsoi kultakuoriseen kelloonsa ja huusi palvelijattarelleen:

— Iida! Eikö Iida ole nähnyt Granrothia?

— Juu! Kyllä vissiin se oli Rankrutti, joka justiin käveli fosmestarin moottorirykylle, vastasi piika ovelta.

Metsäherralle tuli kova hätä, hän juoksi edestakaisin pitkin huoneita, löysi vihdoin jonkun asekokoelman ja öljypullon sekä huusi hikipäissään palvelijattarelle:

— Onko Iida korjannut minun moottorimyssyni?

— Ai jess! vinkasi piika ja läksi juoksemaan yli pihan. — Punte — kelvoton — sitä — äsken — retuutti hampaissaan — enkä minä yhtään…

Hän toi kovasti puistellen päähineen takaisin, mutta Bonde sai sillä korvilleen samalla kun metsäherra korkealla falsettiäänellä kiljasi koiralle:

— Simplicissimus!

Ja läksi leuhottamaan alas rantaan, takin liepeet hulmuten ja molemmissa kainaloissaan moottoritarpeita. Mutta koirakolmikko seurasi häntiänsä liehuttaen perässä, silmissä iloisenkirkas älyn ilme ikäänkuin ilmaisten: "Nytpä alkaa päivän työ ja touhu!"

Granroth nosti hattuaan jo etäältä, kun näki metsäherran tulevan ja nousi moottorista laiturille kohteliaasti vastaanottamaan isäntää.

— Joko Granroth on kauvankin odottanut?

— Ikään minä tulin.

— Minun luonani juoksee niin hemmetin paljon asiamiehiä! päivitteli metsäherra.

— He ka, kun on lauvantaipäivä, arveli Granroth varovaisesti.

Hän oli vain Granroth, Rankrutti, yksi metsäherran harvoja luottamusmiehiä rahvaan seasta — joka vähin ymmärsi "koneen päälle" ja suostui auttelemaan.

Ja he alkoivat yhdessä rassailla moottorin sisuskaluja, jota olivat tehneet sadat kerrat ennenkin.

Moottorin rassaileminen se ikäänkuin kuului sesonkiin täällä korkealla pohjoisessa.

* * * * *

Kun oli pari tiimaa rassailtu Rankrutin kanssa ja saatu moottori kuntoon, pyyhki herra Berg hikeä kirkkaalta otsaltaan ja päästi Granrothin menemään kiitoksilla, tosin mainiten että olisihan pitänyt saada kahviakin, vaan eipä ollut kiireessä muistanut Iidalle toimittaa.

— Eihän sitä nyt kahvea joka päivä vosmestarin luona, sanoi Granroth matelevasti ja meni pitkin rantaa.

Metsäherra palasi kartanoonsa ja alkoi peseytyä sekä muutenkin itseänsä siistitä.

— Kävi täällä taas asiamiehiä fosmestaria kysymässä, vaan minä sanoin ettei suinkaan fosmestarilla mitenkään tänä päivänä enää ole aikaa, ilmoitti piika sievästi, suu supussa ja silmät vilkuttaen.

— Sablar! sadatteli metsäherra kivertäen hienoja viiksiään peilin edessä. — Mitähän miehiä ne olivat?

— Ylijärven kylästä sanoivat olevansa. Leveranssipuista tai mistähän lienevät puhuneet.

— Puutoukat! Onkilierot! sanoi metsäherra keikauttaen päätään.

— Minä toimitin että jos fosmestarille ehkä passais ottaa vastaan niinkuin huomenna…

— Kuinkas Iida sillä tavoin meni sanomaan? Tietäähän Iida etten minä koskaan ota vastaan sunnuntaisin. Täytyyhän olla pyhärauha forstmestareillakin; kotihart… tai miten sitä suomeksi sanotaan.

— Fyi jes! siunasi piika itseään. — Kylläpä minä tosiaan olin pois suunniltani, vaan jos ne tulevat, niin passaahan taas sanoa että…

Mutta nuori metsänhoitaja näytti sangen närkästyneeltä pinnistäessään korkeata kaulusta ja keltaista kravattia kuikeloon kaulaansa.

— Iida olisi hyvä ja toimittaisi minun likaiset kaulukseni ja mansettini pesuun että saan taas lähettää kaupunkiin kiilloitettavaksi.

— Juu! Passaakos laittaa ne simsettirajit kanssa ryykerskalle?

— Ei! määräsi metsäherra ja meni virkahuoneeseensa.

Mutta ei hän montakaan minuuttia siellä viihtynyt. Tuntui että välttämättä piti päästä kylälle tuulotteleimaan — olipa tässä jo työn touhussakin oltu — ja kertomaan oikeille ihmisille, millaisia asiamiehiä juoksenteli hänen luonaan jo varhaisesta aamusta alkaen.

Ja hän sieppasi hopeahelaisen kävelykeppinsä ja punakelta-vuorisen ylioppilaslakkinsa ja sipsutteli kepeästi kuin tukholmalainen mamsseli keltaisissa jalkineissaan nimismiehen asuntoon, joka sijaitsi vain parin kivenheiton päässä, mutta syrjässä maantiestä, metsän siimeksessä.

— Tjänare!

— Stig in! Paina puuta!

— Tack!

— Hur' mår du?

Näin tervehtivät maalaisvirkamiehet toisiaan. Nimismies oli vanhapoika, hyvin lihava, tosin oluenjuoja, mutta hyvänsuopa ja mukava herra, josta talonpojatkin pitivät.

— Minä tulin vain pistäytymään, selitti metsäherra jatkaen keskustelua ruotsiksi, jota kieltä hän piti oikeutenaan käyttää nimismiehelle, vaikka nimismies Pykälä oikeastaan oli supisuomalainen ja suomalaisen koulun käynyt mies.

— Kuinkas veljellä nyt on niin kiire? kysyi lihava nimismies, virkeästi ja veitikkamaisesti katsoa killistäen hyllyvien poskiensa sisästä.

— Jessusmaria, jos tietäisit! Minulla on tänäkin päivänä laukannut asiamiehiä kuin harmaita kissoja. Aamulla varhain, kun vielä viruin vuoteessa — i allsköns ro — tulla tormaa yksi perhanan sosialisti ajamaan ylös vuoteesta.

Nimismies nauroi sydämellisesti ja sanoi ainoastaan:

— No?

— Minun oli tietysti pakko ottaa vastaan.

— Ja resultaatti? kysyi nimismies.

— Resultaatti tietysti se, että hän — kuten odottaa sopii rämsänrantalaiselta sosialistilta — häpäisi Metsähallitusta.

— Sinulla olisi sietänyt olla kaksi laillista todistajaa! huomautti nimismies Pykälä puolittain leikillä.

— Hiidestäkö heitä sieppaa varhain aamulla!

— Mitä hän oikeastaan tahtoi?

— Torpanpaikkaa tietysti!

— Lupasitkos?

— Helkutti!

— Hä?

— Hän vaati tarkastusta ensi tilassa.

— Sinun on pakko toimittaa laillinen tarkastus!

— Onpa tietysti.

— No mitäs sitten nalkutat?

— Mutta sosialistille? Obs!

— Kantänka!

— Älä sano kantänka. Se ei ole mikään bagatelli, jos sosialistit päästetään Rämsänrannan suuria metsiä raiskaamaan! lausui metsäherra kiihkeästi.

— Kaikille sama laillinen oikeus, säätyyn, muotoon, pukuun ja puoluekarvaan katsomatta! julisti nimismies.

— Fraaseja! —

— Kuka se sitten oli?

— Härman Tapio.

— Ei sennimellistä ole tässä pitäjässä! huomautti nimismies.

— On!

— Ei ole.

— Her… Herkko — Tapio?

— Se kyllä. — Hyvä mies!

— Hävytön lurjus! tokasi toinen.

— Mitä sitä joutavia! kumosi nimismies.

— Sietäisi panna rautoihin! rapsautti metsäherra.

— Ole nyt tuossa…

— Hän on vaarallinen valtiolle!

— Missä suhteessa?

— Hän kritikoipi virkakuntaa. Ja tekee vaatimuksia! valitti metsäherra.

— Ei ole vielä rikos.

— Sitä paitsi — sanomalehtiavioliitossa!

— Se on kirkollinen asia. Se ei kuulu sinuun. Sinuun, joka itsekkin…

— Ja isän puolelta mitä huonoimmassa maineessa, kuten Granroth juuri tiesi kertoa. Isä oli ollut tunnettu metsävaras, joka täytyi väkisten karkoittaa kruunun metsistä ja pistää linnaan.

— Mitä ne isän rikokset poikaa pilaa! Lain edessä olet sinäkin puhdas, vaikka pappasi saattoi olla mikä hunsvotti…

— Älä huoli loukata minua!

— Älä sinäkään huoli loukata Herkko Tapioa.

— Jaa, mutta miestä vastaan onkin jo tehty ilmianto kruununmetsän pahoinpitelemisestä.

— Se on eri juttu. Pane syytteeseen!

— En!

— Miksi et?

— Hän ei ole vielä kaatanut ainoatakaan puuta. Siinähän se niksi onkin.

— Mitä hän siis on tehnyt? kysyi nimismies ja puhalsi paksun savun, silmät pullistuneina uteliaisuudesta.

— Djah, sihahti metsäherra, — se on salaperäinen asia. Se on niitä Rämsänrannan sosialidemokraattien mysterioita.

— Onko hän ehkä yrittänyt hirttää itsensä kruunun puuhun? kysyi nimismies ivallisen terävästi.

— Kunpa olisikin! vastasi metsäherra myrkkyä lykäten. — Siihen tarkoitukseen luovuttaisin ainakin minä ilmaiseksi hirsipuita — leimaamatta. Ja minä luulen että jos Suomen koko sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä samassa tarkoituksessa kääntyisi Metsähallituksen puoleen, Metsähall…

— Vastaatkos puheistasi? Onni ettei sattunut todistajia. Muuten sinä, sinä itse…

— Sinähän tässä olet kruunun nimismies? Pass på! Gör din plikt!

— Leikki sikseen, sanoppa nyt oikein tosiasiallisesti, mitä Herkko Tapio on tehnyt? tutki nimismies, joka aina tahtoi päästä asian ytimeen.

Nuori metsänhoitaja ei heti vastannut, hän vihelteli vaan ja keikautteli päätään.

— Kun niikseen sattuu, hyvä veli, niin et tiedä asiasta pyhäsen pölähtävää?

— Ei ole tarviskaan tietää. Mutta ilmiantaja tietää…

— Siis ilmiannon perusteella?

— Tietysti!

Nimismies oli ponnahtanut seisaalleen ja mittaili tuikeasti metsäherraa.

— Ja ottamatta itse selkoa?

— Minulla ei ole aikaa laukata jokaisen sosialistiroikaleen kintereillä!

Nimismies Pykälä oli karahtanut kasvoiltaan tulipunaiseksi.

— Se on häpeä suomalaiselle virkamiehelle, sanon minä.

— Sinäkin, finntupp:…

— Ole hyvä ja mene ulos! Ovi paukahti. — —

Ennenkin he olivat suutahtaneet toisiinsa, vaan sitten totilasin ääressä leppyneet ja sopineet. Se oli sitä tavallista rämsänrantalaista virkamieskulttuuri-ohjelmaa.

* * * * *

Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut — ja niinkuin ei ollutkaan!

Saman päivän iltana Fjalar Berg hilpeästi ajeli moottorivenheellään ympäri Rämsänjärven lauvantaityveniä rantoja ja oli hänellä moottorissaan kuusi naisihmistä: diakonissa Roos, postineiti Strömberg, pastorintytär Pulmu Pallukka, apteekkarin Iines, kauppias Partasen kaunis Katri ynnä kansakoulunopettajan vaimon sisar Siviä Kuikkanen.

Naisten kanssa ei toki tarvinnut riitaantua niinkuin tuon lakitekopyhän nimismies Pykälän kanssa!

Nämät nuoret maalaisneitsyet eivät koskaan panneet vastaan, ehdottipa heille mitä hyvänsä, sanoipa heille mitä tahansa — he hymyilivät aina niin kiitollisesti metsäherra Bergille, joka oli niin huomaavainen ja kohtelias, niin hienosti sivistynyt ja elegantti, noobeli ja intressantti. Olipa apteekkarin Iineksen ja pastorin Pulmun välillä kerran kesäisenä yönä vinttikamarissa noussut kova kiista siitä, oliko Fjalar Bergiä myös pidettävä intelligenttinä vai spirituellina. Iines oli hampaita kiristellen väittänyt että Fjalar oli intelligentti niinkuin yleensä forstmestarit hänen tietojensa mukaan, vaan Pulmu oli lettiänsä huiskauttaen nimittänyt yhteistä ystävää spirituelliksi. Siihen oli Iines puolestaan huomauttanut ettei spirituelli käsite laisinkaan kuulunut ihmisiin, sillä hän muisteli nähneensä saman tai ainakin samantapaisen latinaisen otsakkeen isänsä apteekkipurkkien päällä alhaalla. Tyttöjen riidan oli seuraavana aamuna ratkaissut postineiti Strömberg, joka oli vakuuttanut että herra Berg oli yhtähaavaa sekä intelligentti että spirituelli sekä lisäksi vielä suuri filantrooppi.

Filantrooppi! Kas se miellytti tyttöjä kaikista enimmin, sillä kumpikin vaistosi siinä jotakin yhtä viehkeätä kuin ruukkukukassa, jonka nimi oli Heliotrooppi. Niin soveltuivat siis kaikki kauniit nimitykset ihmeellisesti Fjalar Bergiin, kavaljeeriin ja gentlemanniin, trubaduuriin ja ritariin.

Nyt istuivat neitoset iloisesti irvistäen ilta-auringon kultaamassa moottorissa molemmin puolin metsäherraa, joka erityisesti tänä päivänä ei ollut tahtonut miestoveria matkaansa — miehet olivat väliin niin… tråkiga! Bismarck, Glory ja Bonde olivat kyllä matkassa ja vastasivat metsäherrankin mielestä hyvin kolmea rämsänrantalaista kavaljeeria.

Seurueen keskustelu kävi enimäkseen ruotsiksi, sillä eivät kauppiaan tyttö eikä Siviä Kuikkanen siitä olleet millänsäkään, vaikka eivät monta sanaa ymmärtäneetkään. Oli niin ihmeen hauskaa aina olla metsäherra Bergin seurassa, katsoa hänen valonhohtaviin silmiinsä, kuunnella hänen äänensä kummallista sointua, nähdä hänen rentoja, herrahtavia liikkeitään ja sielussaan kuvitella, kuvitella — sitä nuorta kreiviä, joka kansanlaulussa astui laivasta viheriäiselle maalle ja kesäiltana "tuli minua kihlaamaan".

"Oh, onnellinen, joka…?"

"Ai keneenkä se lopulta…?"

"Mutta kuinka hän onkaan sööti!" Näin ajattelivat tytöt, vaikka salasivat visusti tunteensa ja haaveensa ja nauttivat rauhallisen odotuksen epämääräisestä sulosta.

Ei yksikään näistä naisista luonnollisesti, jos joku syrjäinen epäili, tunnustanut pienimmässä määrinkään rakastuneensa mieheen. "Kuka häneen voisi säkästyä? Sellaiseen höyhenkenkään —? Olla voipi hänen kanssaan vaikka joka päivä ja joka… ajella moottorilla on hirveän hauska hänen seurassaan, tanssia polkkamasurkkaa hänen kanssaan kirkonsillalla on mukavaa, mutta rakastua häneen, hänenlaiseensa! — ei ikinä. Eipä tietystikään! En ainakaan minä! Enkä minäkään! Fyi että tantti viitsiikin. Hyi kuinka mamma on ilkiä! No jo se tuo setäkin on pöljä!"

Fjalar Berg puolestaan myös, käydessään Helsingissä, saattoi jollekkin toverilleen, jonka tapasi pääkaupungin kadulla, ylpeästi huudahtaa, ihan suuttumuksen rajoilla: "Ja luuletko sinä tosiaan että minä vakavasti voisin välittää ainoastakaan hameniekasta barbaarisessa seudussa, joka kantaa nimeä Rämsänranta! — Sellaisia närhiä! Homsantuita!"

Näille nuorille neideille metsäherra Berg kuitenkin uhrasi kaikista enin rämsänrantalaisesta olemassaolostaan, näille hän rupatteli virkasalaisuutensa, ilonsa ja harminsa tehden selkoa Metsähallituksen toimenpiteistä, kirjelmistä ynnä kaikenlaisista aloteaikomuksista. Vieläpä omista matkalaskuistaankin. Ja näilleppä hän kertoili kaikki ihmeelliset seikkailunsa sekä huvitti heitä naisille sopivimmilla vitseillä.

Sen tähden jokainen näistä nuorista neideistä oli luotettava tiedonantaja, milloin joku pitäjäläinen huomasi heidän puoleensa kääntyä, asioissa jotka koskivat metsänhoitaja Bergiä. Tämän virkamiehen jokainen askel, jokaisen päivän ohjelma tai edellisen päivän pääsisältö tiedettiin näet täsmälleen tässä pienessä, valitussa piirissä. Jos ei Siviä tiennyt, tiesi Katri; jos ei Katri tiennyt, tiesi Pulmu, jos ei Pulmukaan tiennyt, niin tiesi ainakin Iines, vaan jos ei Iineskään olisi tietänyt, niin olisivat varmasti tietäneet Thyyra tai Klaara. Neiti Siviä tiesi esimerkiksi millaista ruokaa "Pärkin Loru" edellisenä aamuna oli saanut ja oliko se kelvannut vai ei; kaunis Katri tiesi esimerkiksi, mitä monenlaisia tilauksia metsäherra oli tehnyt eri kaupungeista; Pulmu tiesi, mitä ruotsalaista följetongia Fjalar Berg edellisenä yönä oli koettanut lukea, kun ei ollut saanut unta kolmeen tuntiin erään kiusallisen lammenkuivausanomuksen johdosta; Iines tiesi, kenenkä luona Fjalar kaunokainen edellisenä iltana oli ollut vieraissa, mitä siellä oli puhuttu ja mihin hän aikoi tänä iltana kello 7, huomenna kello 3 ja vielä ylihuomenaamupäivälläkin; Thyyra tiesi tarkalleen-tirkalleen mihin paikkaan pitäjää metsäherra aikoi ensi tilassa virkaretkelle, leimaamaan, luovuttamaan, konfiskeeraamaan tai inspehtaroimaan sekä milloin hän sieltä oli takaisin odotettavissa; mutta Klaara yksin tiesi metsäherra Bergin hemmorroidi-salaisuudetkin!

Sentähden ei viipynyt kauvan ennenkuin tänäkin lauvantaiehtoona elokuun ilta-auringon vaihtuessa lämpöiseksi, romantilliseksi kuutamoyöksi, hilpeästi kohisevassa huvimoottorissa kukin uskottu oli saanut annoksen kaikesta siitä mitä taas oli sattunut piilemään nuoren virkamiehen sydämellä.

Kaikkia nuoria naisia liikutti se miten ilkeässä asemassa Fjalar Berg tänä aamuna oli ollut Herkko Tapion röyhkeän käytöksen suhteen.

— Usch! huudahti neljä neideistä kuorossa kuultuaan metsäherran selostuksen.

— Älkää antako sille mökinpaikkaa! pyysivät Katri ja Siviäkin. — Se on juuri sama paikka, jossa viime viikolla kävimme marjassa.

— Ai jee! kimahti Iines. — Minä olen siellä ollut papan kanssa pitkää siimaa vetämässä.

— Ja minä olen poikain kanssa käynyt siellä viime syksynä sienessä! ilmoitti Pulmu punoittavin poskin.

— Muistatko Thyyra? kuiskasi Klaara silmää iskien: mekinhän siellä sinun kanssasi soutelimme — silloin kun hän oli matkoilla — ja otimme aurinkokylpyä. — Siellä on ihmeen valkoinen hietikko, sanoi hän ääneen. Sääli antaa niin sieviä paikkoja — sellaisille…

— Olkaa huoleti! huomautti metsäherra tolkussaan: minä kyllä järjestän sen asian. Jag arangerar! Sitten hän lisäsi: Oikeastaan tekisi mieleni pyytää samaa paikkaa Metsähallitukselta itselleni metsästysmaaksi.

— Pyytäkää, pyytäkää! hälisivät naiset: Niin mekin tulemme…

Moottori mennä huristi hilpeästi pitkin salmia ja poikki lahtien.

— Voi, eikö lauleta? ehdotti joku tytöistä. Djupt i hafvet — Kultaisessa kartanossa… Eikös? — Ah, herra forstmestari, laulakaa te yksi gluntti! rukoili toinen.

Fjalar Bergiä ei tarvinnut kahta kertaa pyytää. Hän piti itseään suurena säveltaiturina näillä main. Ja kohta alkoi kuulua tunteellisesti väräjävä laulu yli syvyyksien, kun metsäherra korotti äänensä:

Hvad — det — är — skönt — ändå…

Här — i naturens — skö — ö — ö — öte…

Klaara Strömberg säesti, mutta Thyyra Roos katsoi vaijeten pitkin kuutamovälkkyistä ulappaa.

Koirat vähitellen yhtyivät säestykseen…

7.

Asian meno oli seuraava.

Kahden viikon kuluttua Herkko Tapio toistamiseen pyrki tapaamaan metsänhoitajaa ja kohtasi hänet virkatalon portilla, lähtemässä kyläilyyn koirineen. Herra Berg ei ensin aikonut seisahtua, mutta toinen nosti lakkiaan, pyytäen puhutella. Metsänhoitaja kysyi, onko asiaa. Tapio kummasteli metsänhoitajan kysymystä ja sopersi tulleensa tiedustamaan, miten oli sen torpanpaikan tarkastuksen laita. Siihen vastasi metsänhoitaja terävästi että hän, kuten oli aikonut, jo oli toimittanut tarkastuksen. Tapio, antaen mielessään anteeksi ettei metsäherra ollut välittänyt asianomaisen halusta olla läsnä tarkastuksessa — milloin sen lienee toimittanutkin niin ettei toinen saanut vihiä? — kysyi nyt, kelpasiko paikka metsänhoitajan mielestä torpan tilaksi. Siihen vastasi metsänhoitaja että hänen mielipiteensä paikan soveliaisuudesta tai soveltumattomuudesta saattoi tulla kysymykseen ainoastaan silloin, kun Hallituksesta pyydetään hänen lausuntoansa. Jos siis Härman Tapio todella tahtoi tehdä torpan paikan anomuksen, oli hänellä siihen tilaisuus milloin tahansa, paitsi ei tänä iltana, jolloin hänen oli mentävä kylälle. Hänen kauttaan sopi paperit lähettää, niin ei mennyt asiamieskuluja. Silloin sanoi Tapio että hän teettää anomuksen tänä iltana ja tuopi paperit metsänhoitajalle seuraavana päivänä. Metsänhoitaja huomautti tähän että hänen ei sovi ottaa papereita vastaan huomenna, koska on sunnuntai, vaan ehkä maanantaina puolilta päivin. Näin sanoen hän nosti kylmänkohteliaasti lakkiaan ja läksi menemään apteekkarin taloa kohden, jättäen asiamiehen siihen seisomaan. Tapio, hetkisen mietittyään, suuntasi hammasta purren askeleensa nimismiehen taloa kohden ja tuli suosiollisesti vastaanotetuksi. Jostakin syystä näytti nimismies erikoisella mielihyvällä kirjoittavan hakemuksen Tapion puolesta, toimittipa vielä juoksupoikansa lipun kera pyytämään mainetodistusta pappilasta. Ja kuultuaan ettei metsänhoitaja ollut luvannut ottaa papereita vastaan ennenkuin maanantaina puolelta päivin, hän tuumi Tapiolle että olipa vähän omituista sillä tavoin juoksuttaa asiamiehiä, jotka asuivat taivalten takana, sekä ehdotti ettei anomusta jätettäisi metsäherran huostaan, vaan lähetettäisiin suoraan Helsinkiin erään tuttavan kautta, jonka asiamiesvaivat hän, nimismies, saattoi kustantaa. Parahiksi tänä iltana kello 10 läksi posti etelään päin, joten sopi panna anomus heti menemään. Tapio suostui kiitollisuudella nimismiehen toimenpiteeseen ja erosi hänestä toivorikkain mielin, ollen varma siitä että nyt ainakin oli asia lähtenyt oikealle tolalle. Ja hänen sountinsa takaisin Tuuliniemeen, väliaikaiseen asuntoon, oli kevyttä kuin vesilinnun uinti. Ei tuo rappeutunut mökkikään sinä yönä tuntunut ikävälle, sillä nuorta vaimoa elähytti sama toivo, ja lapsi oli terve eikä huutanut. Ja kun viikon arki taas alkoi, luistivat sisätyöt entistä paremmin — Herkko Tapio näet oli ottanut kaikenlaisia töitä pitäjäläisiltä ja hänen maineensa kansan kesken kasvoi päivä päivältä, sillä hän oli osaava mies ammateissa, joita oli harjoitellut kaupunkivuosinaan ja joilla ei ollut liikoja edustajia Rämsänrannalla. Hän oli valuri ja tinuri, rauta- ja puuseppä, kellojen, pyssyjen ja koneiden korjaaja, puukkojen, tuppien ja tuohikapineiden tekijä, nahkuri, suutari ja tarvittaessa räätälikin, sanalla sanoen melkeinpä tuhattaituri. Mutta metsään, metsään hänen sielunsa silti paloi, uutismökin viljelykseen, ja hän piti kaikkia näitä töitään ainoastaan välitoiminaan. Nyt täytyi pidellä pihtejä ja kalkutella vasaraa, mutta hengessään mies heilutti kirvestä aarnipetäjän juuressa ja käänsi turvetta, jonka alta väkevä maa lemusi. Päivästä päivään, viikosta viikkoon hän sielussaan oli tekevinään toista työtä kuin mitä teki.

Sillävälin Metsähallitus palautti Herkko Tapion torpanhakemuksen Rämsänrannan metsänhoitajalle asianomaista lausunnon antamista varten — eikä herra Berg tällä kertaa vitkastellutkaan ennenkuin työnsi paperit takaisin. Mutta senjälkeen seurasi viikkoja ja kuukausia eikä papereita kuulunut jälleen palaaviksi, ja asianomainen Tapio jo alkoi huolestua. Hän tiesi kyllä minkä muutkin, nimittäin että herrain kiireet ovat hitaita, mutta hän ei käsittänyt miksi yksinkertaista torpanpaikan anomusta niin kauvan viivytettiin. Asumattomia kruunun metsiä oli Rämsänrannalla aivan tavattomat alat, kuului siis asiain luontoon että riitti vielä asuinpaikkoja haluaville. Lokakuun myrskyt ulvoivat uneksivan miehen ympärillä, yöt olivat pimeät ja sateiset, ja nuorta vaimoa oli taas ruvennut ikävystyttämään moinen yksitoikkoinen elämä autiolla niemimaalla ja kaduttamaan koko maallemuutto hälyrikkaasta kaupungista. Mies puri hammasta ja teki vahvasti työtä kootakseen vähänkään rahaa säästöön, mutta vaimo vakuutti että mokomassa pahassa paikassa ihminen kuolee sekä ruumilliseen että henkiseen kurjuuteen.

Työtä tehdessään Herkko Tapio alituisesti kuvitteli onnellisen päätöksen pian joutumista Metsähallituksesta sekä suunnitteli jo syystalvella ryhtyvänsä hirsien hakkuuseen Käkiniemellä — niinpä hän mielessään nimitteli mielipaikkaansa, vaikka se hakemuksessa oli jätetty ilman nimeä ja ainoastaan määritelty vartiopiirin sekä ympäristönsä mukaan. Käkinientä mies ajatteli, käen kevätkukkuja ja kesäisen hiekkarannan herttaisuutta hän haaveili syyspimeän myrskyjen mylviessä. Siellä on elämä perustuva luonnon pohjalle, sieltä, kun sinne kerran asettuu, ei mieli lennä mailman turhuuksiin. Oma koti — ah, sehän oli Hetunkin intohimoisin kaipaus, siellä vasta…! Jospa vain lupakirja joutuisi, että voisi ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin ja että vaimo rauhoittuisi.

Jo jäätyivät vedet — kekriltä — satoi ensimäiset lumet, ja ihmiset pääsivät suksilla pitkin jäitä kirkonkylään. Herkkokin hiihti tavatakseen metsäherran, mutta saipa hän taas kolmesti peräksyttäin käydä turhaan. Ensi kerralla oli Fjalar Berg parin viikon Helsinkimatkalla kennelklubin asioissa, toisella kertaa hän kyllä oli kotosalla, mutta taloudenhoitajatar väitti että metsänhoitaja oli siinä määrin pahoinvoipa ettei ollut luvannut kolmeen päivään laskea ketään asiamiestä luokseen, mutta kolmannella erää sattui metsäherra olemaan leimausretkellä syrjäkylään, ja mukana tiedettiin olevan diakonissa Thyyra Roos. Vasta loppiaisen jälkeen onnistui Herkko Tapion yllättää herra Berg kotona ja otti tämä hänet erityisen kohteliaasti vastaan, tarjosi ruotsalaisen sikarin ja vehnäkahvit sekä puheli kuin tasa-arvoinen niin että toinen oli peräti ihmeissään, taas saaden hävetä epäluulojaan. Itse asiasta oli seuraavanlainen keskustelu:

— Milloin herra metsänhoitaja luulee päätöksen kerkiävän?

— Jaa, minun on vaikea sanoa. Minä puolestani tietysti soisin sen pian joutuvan. Saattaa olla että koska Metsähallituksella nykyään on paljon tärkeitä asioita, teidän hakemuksenne vii…

— Eikö metsänhoitaja voisi jotenkin kiiruhtaa asian ratkaisua? Kun minullakin olisi kiire…

— On sopimatonta, jos minä rupean kiiruhtamaan hallitusta. Minä voisin siitä saada muistutuksen, ehkäpä virkaeronkin.

— Mitä herra metsänhoitaja muuten arvelee päätöksestä? kysyi toinen varovaisesti. — Tottakai talontekolupa minulle myönnetään?

— Jaa, se on tykkänään Metsähallituksen asia…

Metsäherran silmät tuijottivat rävähtämättä asiamieheen.

Toisen oli tyytyminen kärsivällisesti odottamaan. Tammikuu kului loppuun, helmikuu samoin, maaliskuukin meni menojaan, ja miestä veti metsään hangen ja havun tuoksu ja mieli hehkui raikuvaan, luovaan korpityöhön. Mutta ei uskaltanut kajota — Käkiniemen rantamännistö seisoi siinä varoittavana, koskemattomana, pyhänä kysymysmerkkinä, ja ainoastaan harjua pitkin suikkelehtiva suksenlatu osoitti että väliä joku tuontuostakin oli siellä hiihdellyt.

… Miehen sydäntä kirvelee työpäivän tyhjäänmeno ja kuta lämpöisemmin aurinko paistaa etelänrinteiselle hangelle, sitä hivuttavampaa katkeruutta hän tuntee sitä valtaa kohtaan, — oli se mikä tahansa — joka kiusaamalla häiritsee ihmisvapauden alkuvoimaista elintoimintaa kaukokorvessa.

Eivät aavista herrat virkamiehet, valmiin leivän syöjät, valmiin asunnon asujat, missä valossa vallasta-osaton inehmo tämän mailman näkee. Hän tunnustaa vallan, mutta hän ei tunnusta oikeutta, hän vihaa herruutta ja kaihoaa ihmisyyttä… Turhaan!

Siellä ylhäällä ei oikeastaan ymmärretä, kuinka alhaalla siveellisesti ollaan. Ne ovat kaupunkijumalia, jotka ilmoisen ikänsä asuvat yläkerroksissaan ja ovat unhoittaneet, miltä tuntuu jalkapohjaan kävellä alkuperäisen maan päällä. Hissillä heidät joskus lasketaan katusileälle — siinä heidän elävä kokemuksensa, mutta yläkerrosten akkunoista katsellen ne luulevat käsittävänsä koko isänmaan ja kansan todelliset tarpeet ja hallitsevat yhteiskuntaa poikamaisella varmuudella…

Näin kihoilivat miehen varhakeväiset mietteet metsäharjun hiljaisuudessa hiihdellessä. Mutta hän ei ollut vielä kokenut, kuinka syyttömään suuntaan kansalaisen kapinatunteet usein kohdistuvat hallitusjärjestelmässä, joka kukoistaa ainoastaan pienimpien tekijäinsä tahdosta.

Huhtikuussa sattui odottamaton tapaus. Ei se ollut se että Tuuliniemen ukko kuoli ja haudattiin, vaan se mikä tästä kuolemasta aiheutui. Koska näet ukko oli ollut torpan viimeinen laillinen hallitsija senjälkeenkun pojat rikoksista syytettyinä olivat paenneet Ameriikaan, julisti metsäherra, joka jo ennemmin oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut Metsähallituksesta päätöksen Tuuliniemen torpan soveltumattomuudesta edelleenasuttavaksi, että torppa tulee lakkautettavaksi ja pirttiresu huutokaupalla myötäväksi kruunun hyväksi sekä antoi metsä vahtinsa kautta ilmoittaa että Herkko Tapion, huonemiehen perheineen, on ensi tilassa muutettava pois.

Silloin Tapio sanan sanomattomana, pahasti irvistäen, hyppäsi työnsä äärestä suksiensa päälle ja painautui järven selälle. Mutta Hetu, hänen vaimonsa, seisoi lapsi sylissä päreillä paikatun akkunan ääressä tuskaisena katsoen miehensä jälkeen, ohuet huulet yhteenpuserrettuina, silmät itkun verestävinä. "Mikä nyt perii? Siinä taas että luovuttiin kaupungista!"

Mies, joka kiidätteli suksillaan pitkin kevätkierää, ajatteli puolestaan: "Kettu! Suuri kettu! Kuinka mieluinen asia sille mahtoi ollakkaan ukko raukan kuolema…"

Tapio ei tällä kertaa välittänyt omasta kiihtymyksestään, vaan mennä porhalsi hengästyksissään suoraapäätä metsäherran puheille välittämättä piiankaan estelyistä:

— Onko Metsähallituksella jotakin ohjesääntöä, jonka mukaan se menettelee?

— Onpa tietysti.

— Mikä se mahtaa olla?

— Mi… Minä itse…

— Siltä tosiaan näyttää. Hyvästi! Herkko Tapion silmät leimahtelivat siveellistä vihaa, vaan metsänhoitaja Bergin suurissa, tuijottavissa silmissä väreili kummallinen ilkku — ikäänkuin hän olisi salaa nauranut silmillään — ja kohteliaasti hän vastasi asiamiehensä hermostuneeseen hyvästelyyn.

Metsäherran ei tarvinnut luulla että hän, Herkko Tapio, tuli pyytämään armon aikaa! Ei, hän tahtoi vain nähdä virkamiestä silmästä silmään.

Oikeastaan ei häätö häntä paljonkaan liikuttanut, vaan ainoastaan se oma asia ettei talontekolupaa vieläkään ollut saapunut Metsähallituksesta. Nimismies Pykälä tosin änkytti — oli hiukan pöhnässä — että ei pitänyt hä-hätäillä, mutta näytti muuten jollakin tavoin aristuneen enää sekaantuakseen Tapioa ja metsänhoitajaa koskeviin asioihin. Herkko Tapio teki lyhyen lopun käynnistään päättäen vasta vältellä nimismiehen avun tarjouksia. "Yhtä luuta vuohen sarvet" hän ajatteli ja läksi tiedustamaan asuntopaikkaa.

Jo viikon kuluttua hän vaimoineen, lapsineen ja vähine tavaroineen muutti kamaripahaseen, yhteen kirkonkylän pikkuporvarien kartanoista, joka sijaitsi noin kilometrin päässä metsänhoitajan virkatalolta. Vaikka Tuuliniemi olikin ollut retuinen, tunsi hän nyt siitä luopumisen koskevan sydämeen varsinkin siitä syystä että kaipasi näkö-alaa Käkiniemeen, johon hän kotia haaveksi. Nyt ei hän kamaripöksästään nähnyt muuta kuin tunkioita ja halkopinoja.

— Emme saa hätäillä! lohduttelihen hän vaimonsa kuullen. — Kunhan tästä päästään uutistalon tekoon Käkiniemeen, unhoittuvat vastoinkäymiset. Se on varma! Katsoppas Hetu näitä piirustuksia: tuohon olen ajatellut pirtin ja tuohon kauniin kamarihuoneen, ja tuohon, arvaahhan…

Mies ja vaimo syventyivät yhdessä tutkimaan uuden kotinsa piirustuksia, antautuivatpa hauskaan väittelyynkin:

— Miten sinä sitten olet ajatellut?

— Tietysti näin. Annahhan kynä…

— Ei käy. Ei salvosta voi niin panna…

— Vaan kun minä tahtoisin!…

— Joo, joo, mutta…

* * * * *

Vihdoinkin, toukokuun puolitienoissa, kun kevätpurot porskuivat hurjimillaan ja sinihaaleassa avaruudessa leyhkivät lenseät tuulahdukset, ja Rämsänjärvestä jo hohti silmään ensimäinen leveä railo, joka ulottihen Ukonpirtiltä Käkiniemeen asti, saapui Metsähallituksen ratkaisu Herkko Tapion torpanpaikan anomuksen johdosta. Mies sai sen sanomalehteänsä periessä käsiinsä postitoimistosta, johon metsänhoitaja sen oli jättänyt postineiti Strömbergin luovutettavaksi asianomaiselle 2 markan 50 pennin lunastusta vastaan.

Herkko Tapio maksoi, sieppasi isokokoisen kirjekuoren ja kiiruhti värisevin sydämin ulos maantielle. Hei! siis vihdoinkin, jumalankiitos! Hän hyppäsi yli ojan ja istuutui puiden taa aurinkoisella palvella seisovalle kivelle, viilsi kuoren auki veitsellään ja alkoi lukea, jähmettyvin verin:

PÄÄTÖS.

Asianomaisen tiettäväksi ilmoitetaan täten että Metsähallitus, joka, hankittuaan tarpeellisen selvityksen asioissa, tänä päivänä on ottanut lopullisen käsittelyn alaiseksi esillä-olevan hakemuksen, on katsonut hyväksi hylätä itsellismiehen Herman Theodor Tapion siinä tehdyn anomuksen saada perustaa kruununmetsätorpan Rämsänrannan hoitoalueen III vartiopiirissä. Ja lähetetään tämä päätös Rämsänrannan hoitoalueen herra metsänhoitajalle tähän merkittyä lunastusta vastaan hakijalle, Herman Theodor Tapiolle jätettäväksi.

Helsingissä, Metsähallituksessa,

Metsähallituksen puolesta, Ylitirehtööri Pehr Abiel Furst de la Forst (tai jotakin sinnepäin — allekirjoitus oli ylhäisen epäselvä)

Kolmikertainen koiranhaukku kajahti yhtäkkiä maantieltä — kivellä istuva mies tuskin älysi että haukku tarkoitti häntä — ja seuraavassa silmänräpäyksessä ajaa päristi valkotakkinen polkupyöräilijä sivutse.

Herkko Tapio havahtui, hänen siniset ohimosuonensa pullistuivat ja kädet puristuivat nyrkeiksi.

"Siinä se valkoinen kettu…!" Mutta samassa hän jälleen vaipui masentuneena kivelle ja tuijotti märkään sammaleen. Korvissa humisi ja takoi.

Vaan maantien valtaviemäreissä lirisi ruskea kevätvesi iloisen rauhallisesti, ja rämeen takaa kuului metsälintujen monivivahteinen kuherrus.

"Oi Jumala sentään!"

Herkko Tapio, kalpeakasvoinen, mustasilmäinen, kähärätukkainen mies nousi hiljaa kiveltä.

8.

Kesän tullen olivat Ukonpirtillä someronvetäjät taas koolla. Siinä oli sekä entistä että uutta väkeä. Pitivät paraillaan ettonetta, loikoen, röyhtäillen ja sauhuja tuprutellen; mutta isäntä Juntunen istui tapansa mukaan jakkaralla akkunan edessä ja pisteli paikkaa eukkonsa pieksunpohjaan.

— Hehei! hökäsi Härkönen. — Mökki tässä minunkin laittaa pitäisi ja akka ottaa.

— Akan tuota saanet, vaan mökkiä et! sanoi Säkkinen. Ja lisäsi: — Ei kuulu Herkko Tapiokaan saaneen talontekolupaa.

— Vai ei! kivahtivat kaikki.

— Ei! vakuutti Säkkinen.

— Eihän paha paljostaan anna, arvosteli Rusanen.

— Elä sano pahaksi, vaan p—housuksi, pisteli Pirhonen, joka oli äskettäin ajettu mökistään, kun oli juonitellut lainmääräyksiä vastaan.

— Pärkikö hänessä lie ollut kiellon hankkijana? kysyi muuan Karvonen.

— Kukapas muu.

— "Järki, järki, sanoi Pärki, kun päätä särki", ivasi Sipi Lauronen, runotaituri.

— Vaan kuuluu Tapio tarjonneen vosmestarille selvät sanat kiitokseksi, tiesi Tahvo Tauriainen.

— Vai selvät! Eh? uteli Esa Mäkeläinen, mälliä kohentaen.

— Jopa selvät, tarkisti kertoja. — Noinikään oli jurnauttanut että "hävetkää hyvä herra!"

— Osuipas tauluun! Sietää vuorollaan varjoutua! tuomitsi Enooki Pyykkönen.

— Vaan häpiävätkös ne, häntyrit? kimahti ilkkusilmä Matero ja ruiskautti hammastensa lomitse vihaisen syljen lattialle.

Ukko Juntunen rykäsi kaikuvasti, mutta ei mitään sanonut. Vasta kun kaikki jätkät olivat purkaneet sisunsa, löi hän vasaralla pölkkyyn ikäänkuin puheenvuoroa pyytäen ja alkoi kolealla äänellä:

— Sen sanon ja olen aina sanonut että jos ei Mehtähallituksessa kurssi alene, tämä pitäjäs nousee taka-anturoilleen kuin kankaan karhu ja paiskaa maan moskaksi sekä metsät että mestarit, ne vossakat! Vai että ei nyt mehtämäyrä, halveksittu moukka, enää saa luvatta kontata omaan luolaansa? Herrat sinovniekat ja ruohtalaiset tienstimannit pesän suulla vahtimassa: jotta eläppäs mene, näytäppäs pulmahtisi, korven peto! Niin on! Vaan lupakirjoja ei rahastakaan hellittää raskita — saamarisoikoon. On keksittynä rinta-aita kuin paliskuntain poroille ikään, valtion varoilla rakennettu, halki sydänmaiden se nyt viipottaa ja jos viimein raon löytänet, niin — rysään rymähdät, sarvipää! Siinä mehtäherrat, heiluhännät, poromiehinä kintuissasi — pureksimassa köyhän saatanan mahanaluksia. Hihiu! Voima pois, eläkä kimpuroi, ja kiitä kun peuraväljättä pääset ja vosmestarin ajokkaaksi aikaudut. Semmoista se on tuon tilattoman inehmon elämän myllerrys tähän mailman aikaan. Sitä on senkin seitsemän vinkuraa ja koukeroa ennenkuin metsäherroista ja metsävahdeista selviydyt.

— Se lupakirjan otanta minusta on kaikista hankalinta, keskeytti Rusanen. Johon Juntunen jätkyttäen jatkoi:

— Lupakirja! Lupakirja! Lupakirja — kusiaispesillekkin! Torpanpaikkaa elä kysele sieltä missä se on. Juoskaa te jäkkäniskat vosmestarin jälissä tuonne Ruikkalammin liejukkoon, sieltä tirehtöörit viljelyskelpoista maata lupoaa. Vaan elkää karttako järven rannalta kuten tuo Tapion Herkko, tolho. Siitä kuuluu tulevan ukko ruunulle vahinko iso. Se tänne nuotan vetoon ylös Kiehimän koskia romssaa — sitä ei enää kuulesta tolppari tarvitsevan kalakukkoa eväikseen. Ukko ruunu nyt apajat vetää jumputtaa Rämsänrannalta asti ja jätkämiehet saavat ihailla nienten nokista. Ei metsän salaisuuksia enää sovi ilmaista muualla kuin tukkihuutokaupoissa Oulussa. Talonpoika — tyhmä halonhaaskuri. Ei osaa viinaakaan puista keittää kuten herrat. Pöljä-Paavo! Eläkä pyytele pärepuita, vaan peräpuita — ja anna hallituksen hutkia: silloin on Suomen kansa kunniassaan ja maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä. Hehheh hee! Voi sun turilas Turkinmaassa, kun käy vanhalle sapelle aina kun…

— Elähän nyt Taavetti taas…! keskeytti Juntusen eukko, joka oli pistäytynyt pirttiin, tullen kodasta. Vaan vähintäkään varoituksista välittämättä ukko suutari jatkoi:

— Se olkoon sanottu kymmenen ja kymmenen tuhannen miehen kuulten että paikallis-vosmestarit eivät kelpaa Suomen tilattoman kansan kasvattajiksi ennenkuin niistä on puupäät eroitettu poikkeen ja järkitoperot kyijitty tuonne Niu…

— Taavetti! Herkiätkös? Jestapirhana tuota miestä ettei sitä vanhuuskaan nujerra… siunaili eukko sivutse pyyhkäisten, mutta ukko Juntunen jyristi:

— Ei saa akkaväki sotkeutua miesten arvoasioihin. Menehhän Eveliina pihalle siksi aikaa kun saarna kestää. Kohta tässä aamenen sanon sanankuulijoilleni.

Hän oli tovin aikaa vaiti, öykkäili itsetietoisesta purasi pikilankaa sekä nauroi pitkään ja leveänmakeasti:

— Se tuota on sillä kurilla, kuulkaahan miehet työntekijät, että-jotta kun meillä on harvain valta hallitsemiseen, niin on monen oikeus puhumiseen, ja jos ei tilattomat suutansa aukase, niin kannot kankailla kirkuvat — ne juuraskannot, jotka nyt jäävät ruununherrain jäliltä ja joitten päältä korjatuista rahoista ei hyrrän pyörylää palaa paikkakunnan hyväksi.

Ukko Juntunen katsoa tuijotti tovin aikaa paikkaamaansa saappaaseen, viskasi sen sitten äkkiä loukkoon, kohottautui seisaalleen ja läksi ulos.

Myös jätkät alkoivat haukotellen nousta ja työntyä työpaikoilleen ja, niinkuin ennenkin, kuului metsän läpi ajaessa hyväksyvää arvostelunporinaa Taavetti Juntusen puheitten johdosta. Se ukko se osasi! Se se aina iski kuin moukarilla alasimeen. Se se rahvaan asiat ällin kanssa hunteerasi ja justeerasi, kun itse luki kuin paras pappi Työmiestä — ja muita tietosanakirjoja.

Vaan illan tullen, kun ukko Taavetti jälleen istui pölkkynsä ääressä ja pirtissä vallitsi kotoinen hiljaisuus, alkoi kesäisen järven tyyntyvältä seljältä kuulua iloinen tykytys ja, kuten vuosi takaisinpäin, ajoi sieltä taas sinikeltalippuinen moottorivenhe täynnä metsäherran seuruetta: hattupäisiä naisia, helapanta-koiria ynnä valittua miesseuraa. Ja Rämsänjärven peilityyntä pintaa pitkin karkeli ruotsalaisen laulun hyrinä ja ylimieliset huudahdukset. Se näytti olevan iloista, nuorekasta väkeä, jota eivät huolet painaneet. Se vihelteli vain ja osasi nauttia elämän mukavuudesta. Mihin ne taas menivät, sitä ei Ukonpirtin Taavetti arvannut, niillä oli aina olevinaan joku tärkki menopaikka, vaikka sen jokainen tervejärkinen työmies tiesikin että moiset moottorimatkat olivat niitä tavallisia herrain tyhjäntoimitusreissuja.

"Pysyisivät kotonaan ja tekisivät työtä, mutta niiden piti alituisesti olla lietsussa kuin mustalaiset!"

Ukko Juntunen vain ajatteli, mutta ei sanonut halaistua sanaa, oven hän sentään taas nykäsi visusti kiinni koettaen olla kuuntelematta moottorin tykytystä. Vaikka kuuluihan pentele läpi seinänkin!

"Hupailkoot, kurnuttakoot yöt läpeensä kuin rupisammakot ja ulvottakoot koiriaan — mitäpä se kehenkään kuuluu!" Hän on jo vanha mies…

Mutta se kuului kuitenkin! Sekä ääni että itse asia.

"Ei niiden kanssa hyövää sanaa vahettaa!"

Kerran oli hän veneellä kyydinnyt ylimetsänhoitajaa, mikähän ollut lieneekään, vaan ei se ollut tiennyt senkään vertaa että mitenpäin puu metsässä kasvoi: tyvinkö vai latvoinko ylöspäin. "Vah-vörs-laa — tyvi?" Ja oikean överstivossakan olleen sanottiin. Pah!

Ukko Juntunen tahtoi olla mielessään kaiveksimatta aina samaa virkakuntaa — olihan niitä muitakin — mutta ajatukset lipuivat väkisten yhtäänne. Ja aina milloin metsäherran moottoriveneen tykytys näin kantautui hänen rantamökilleen, kävi hänelle suorastaan mahdottomaksi olla muistamatta tuon virkakunnan olemassaoloa. Ja kun kerran muisti, ei saattanut olla lekahuttelematta.

— On, on se pirukrattia! sanoa tömähti hän ääneen.

— Häh? kysyi eukkonsa.

— Itsekseni minä vaan…

* * * * *

Mutta ulapan äärellä, kaukana moottoriveneen takana, souteli illan tyvenessä yksinäinen venhe, missä istui yksinäinen mies. Hänen silmänsä tähtäsivät johonkin kiintopisteeseen venheen perän ylitse takaisiin maihin ja hänen venheensä liukui suoraan mutkailematta, mutta silloin kun hän käänsi päänsä tarkistaakseen suuntaa keulan edestä, välähti hänen mustista silmistään kummallinen kaiho, hiljainen, uneksiva tuska, joka värähteli myös suupielissä. Hän ei näyttänyt kuulevan muuta kuin omien airojensa loiskutukset eikä näkevän muuta kuin tarkistamansa kulkusuunnan. Moottorin tykytys, muikkuparvien väreily pintavedessä, lohien loiskahdukset korkealle ilmaan, kuikkien huikeat huudot, valkoisten kalatiirojen istunta luotokareilla ynnä rantasipin hätäinen lentely ja ruikutus — kaikki se näytti häneltä jäävän huomaamatta, ja mies vain souti suoraan, syvästi kiintyneenä omaan sisäiseen ajatukseensa. Vihdoin hän teki äkkikäännöksen salmen kupeeseen ja souti kaarteen pohjukkaan, vetäsi venheensä hiesikkoon ja sukelsi metsän peittoon.

Ja siellä, korkean havumetsän siimeksessä, piileksi kesäillan hiljaisuudessa käsityöläinen Herkko Tapio, hän, jolta talontekolupa Käkiniemeen kielletty oli ja joka kuitenkin yhä haaveksi oman kodin rakentamista vapaaseen korpeen…

Hänen sieluaan hivelee hyväntuntuvasti tämä metsän koskematon tiheys, luonnon puisto lumoaa hänen mielensä ajattelemaan alkuihmisen ja jumalihmisen elämää, hän kuvittelee erakon viisautta ja mailmasta poisvetäytyväisen sielun pelastusta sekä uskoo että hänkin, Herkko Tapio, on mahdollinen kaikkeen siihen, mitä on lukenut kirjoista — ja paljon enempäänkin. Hän tänne rakentaa temppelin, pyhän temppelin, jonka sinikaartuvassa holvissa ihminen nöyrtyneenä polvistuu salaperäisen alttarin juurelle ja uhraa kalleimmat uhrinsa! — hän tänne perustaa pyhäkön, jonka kynnyksen yli astuvat vain puhdistusta janoavat sielut…

Tuossa seisoo metsän isoisä, vanha, tikanreikäinen kelohonka. Kuin kuningas se siinä yhä seisoo ja hallitsee heimokuntaansa, joka tuhatpäisenä ympäröi vanhuksen. Ja kymmeniin tuhansiin nousee metsän lasten luku eikä maaemo väsy yhä uusia kohdustansa ilmoille kohottamasta. Kuinka valtava tämä metsän sikiäminen ja syntyminen onkaan!

Ja tuossa on se pitkä puu, jonka kylkeen on viilletty TTT — Tähän Talonsa Tapio. Tai: Turhako Talon Toivo?

Herkko Tapio halaa puuta ja naurahtaa muistaessaan ilmiannon metsäherralle.

Eikö kirjoitus nyt merkinnekkin kolmea muuta sanaa: tunnottomat typerästi tuomitsevat?

Sitä virkasielujen mahdottomuutta käsittämään luonnonrakkauden oikeutta! Metsäherroille ovat kai metsät vain numeroita, mutta itse he ovat kysymysmerkkejä…

Nauttinevatko koskaan metsästä muulla tavoin kuin laskuopillisesti? Tuntenevatko sielunsa pohjalla niitä kummallisia värinöitä, jotka metsänkävijä tuntee? Pysähtynevätkö koskaan metsän juhlahuminaa taikka syvää huokausta kuuntelemaan? Saattanevatko milloinkaan itkeä ja iloita yhdessä metsän kanssa?…

Herkko Tapio viipyi kauvan metsässä, katseli kaikki paikat uudelleen, suunnitteli, mittaili, mielessään ponnisteli jotakin — ja mietti. Metsä lumosi hänet niin väkevästi että hän lopulta alkoi oudostella omaa itseään eikä tahtonut uskaltaa hiipiä pois siimeksestä, jossa käki kukkui.

Vasta kun hän taas oli venheessä ja souteli kesäisessä yössä takaisin kirkonkylään, heräsi hän arkiseen todellisuuteen kuullessaan moottorin äänen sivultapäin. Silloin hän alkoi airon pyyryjä puristellen soutaa vinhasti eteenpäin päästäkseen tarpeeksi etäälle moottorivenheen väylästä.

Mutta hän ei voinut olla kuulematta naisten kimeitä huudahduksia ja metsäherraseurueen ruotsalaista laulua.

9.

— Maat ovat herrain, taivas talonpoikain! opetti Ukonpirtin Juntunen. — Etkös sinä, nuori mies, sitä tiedä että Rämsänrannan metsiin ei myödä pääsylippuja känsäkouraisille, mutta pehmyt-peukaloiset niissä saavat juosta lirputella? Ja kun metsäherra sanansa syöpi niinkuin koira oksennuksensa, niin sillä tarkoitetaan jotta kansa kunnioittakoon esivaltaansa. Vaan jos tuota niinkuin talonpoikainen erehtyy, niin se merkitään rikosasiain rotokollaan. Hekkää…

— Mutta jos vieläkin yrittäisi? virkkoi Herkko Tapio vakavana, silmät lattiaan luotuina. — Ei yrittänyttä laiteta ja kokenut kaikki tietää, vastasi Juntunen. — Ja hoetaanpa vielä että vaivainen kaikki kokee ja kopeloipi. Sinnekkö sinä Käkiniemen puolelle…?

— Sinne! Sinne haluni vetää. Tuskastuttaa tämä toisten jaloissa rempalehtiminen.

— Eläkä puhu! Tunsin minäkin isäsi. Sama painajainen, esi-isäin perisynti, se Joopinkin metsäihmiseksi koulitsi. Vaan minkäs sai sydänalataudilleen lääkityksen? Esivallan käpylautaan mies mennä nuuskasi ja käpertyi kuin myrkynniellyt repo.

— Vaan minäpä aijonkin virallista tietä, huomautti Tapio.

Ukko Juntunen katsoi nuorempaansa ilkun pilke silmänurkassaan.

— Niinpä tietysti! Virallista tai puolivirallista tietä. Sitähän ne nykyajan orjat ajelevat. Vaan tulevaisuuden miehet palaavat samoille kinttuteille, joilla esi-isätkin kävelivät — se vain erotuksena että käveleksivät vähän isommissa joukoin…

Ukonpirtin isäntä iski salaperäisesti silmää.

— Hyvästi sitten! sanoi Herkko Tapio kalpeana ja alakuloisena, peräytymättömän näköisenä.

— Vie terveiset! nauroi Juntunen pahaa tarkoittamatta.

* * * * *

Herkko Tapio, selvittyään uuteen toimintaan, pani ensi työkseen metsäherran tiukalle siitä, millä perusteella tämä oli mennyt antamaan epäävän lausunnon Metsähallitukselle.

Herra Berg piti kysymystä ennenkuulumattomana hävyttömyytenä, sillä hänen mielestään ei Suomen kansa ollut kyllin kypsä tiedustellakseen virkamiestensä motiiveja eikä hän siis tahtonut ilmaista mitään. Mutta siihen sattui tulemaan nimismies Pykälä, ja ainoastaan hänen jyrkästä vaatimuksestaan selitti metsäherra Berg vihdoin katkonaisesti ja silmiään välkyttäen että hän oli lähettänyt hylkäävän lausunnon sillä perusteella että metsämaa, jolle Tapio oli pyytänyt asuntolupaa, oli kiviperäisyytensä takia soveltumatonta viljelykseen.

Metsähallitus oli muitta mutkitta uskonut konsulinsa perustelun vaatimatta asiantuntijain lisäselityksiä. Herra Berg puolestaan oli pitänyt mitä luonnollisimpana asiana että kun kerran paikallisedustaja kielsi, täytyi hallituksenkin kieltää.

Ei ollut tapahtunut että kukaan rahvaan riveistä olisi kyennyt kumoamaan metsähoitajan pätevyyttä.

Herkko Tapio näytti olevan ensimäinen, joka rohkeni yrittää horjuttaa mahtimiehen auktoriteettia.

— Ette suinkaan aijo tehdä uutta anomusta?

— Niin olen ajatellut!

Herra Berg nauroi ja välkytti silmiään. — Djah, djah, pani hän lyhyesti. — Metsähallituksen paperikoriin kyllä mahtuu rämsänrantalaisia töherryksiä.

Herkko Tapio hillitsi itseään vaikenemalla, mutta kun ei metsäherra muuta sanonut, vaan katsoi häneen kysyvästi, niin hän siivokseen letkautti:

— Toivottavasti sinne mahtuu myös herra metsänhoitajan lausunto, jos se on väärä.

Hän poistui virkatalosta.

Pian senjälkeen, kauniina heinäkuun päivänä, Herkko Tapio purjehti Käkiniemeen parin vaaleapartaisen, valkeatakkisen mieshenkilön kanssa, näytteli näille paikat ja antoi tutkia maan laatua. Ne olivat kihlakunnan maanviljelysseuran nuoria toimimiehiä, toinen oli maakoulun johtaja, tavattoman laveaotsainen, paksupohkeinen mies supisuomalaista tekoa, toinen oli hempeän sinisilmäinen, leveähartiainen maatalousneuvoja, jonka jokainen askel polki maata kuin härällä kyntäjän antura. Hyvähermoisia miehiä ne olivat, joiden kanssa saattoi rauhallisesti puhua.

— Mitäs herrat nyt arvelevat? kysyi Tapio tarkastuksen loputtua.

— Viljelyskelpoisuudestako?

— Niin…?

— Hyvää maata! jyrähti johtaja.

— Mutta torpan tilaksi?

— Mainio. Osittainen kiviperäisyys ei tee haittaa. Tässäkin, jossa seisomme, on kokonainen hehtaari mitä parasta ruokamaata. Ja tuolla ylempänä…

— Voitte ehkä suosittaa? kysyi Tapio.

— Voimme ja se on meidän velvollisuutemme.

— Onpa sentään omituista että metsänhoitaja tältä rannalta löysi ainoastaan kiviä.

— Ei se mikään kumma ole, huomautti maatalousneuvoja leikillisesti. — Kuuluu moottorillaan täräyttäneen tuohon luotoon niin että potkuri vikaantui ja sen johdosta oli pistänyt papereihin että maaperä on kivikko.

Kaikki kolme miestä naurahtivat makeasti.

— Hm — niin — tietääpäs sen —

— Mutta mikä hunttio täällä kauniin koivikon on raiskannut? kysyi maakoulun johtaja silmät pullollaan verta ja maasähköä.

— Kylän akathan ne… metsänhoitajan luvalla tai luvatta. Nehän ne sauna vastoiksi ja lehmänhauteiksi silpovat tuhansia koivuja kesässä.

— Satojakin tuhansia, paransi neuvoja.

— Se on järjestystä! jymähti laveaotsainen ja iski silmää yli järven aivankuin syyllistä etsien.

Seurue palasi takaisin kylään. — Herkko Tapio kirjoitti tällä kertaa itse anomuksensa. Hän huomautti jonkinlaisesta väärinkäsityksestä, mikä näytti syntyneen edellisen anomuksen johdosta — jota hän sitäpaitsi ei itse ollut kirjoittanut — perusteli tarkoitustaan talon teossa, mainitsipa vielä rakkaudestaan metsäänkin ynnä korpielämän ihanteisiin sekä vetosi lopuksi myötäliittämäänsä maanviljelysvirkamiesten antamaan kirjalliseen puoltolauseeseen Käkiniemen viljelyskelpoisuudesta. "Kunnioittavimmin" pyysi hän siis uudestaan tulla huomioonotetuksi Suomen Metsähallituksessa. Asiamiehekseen hän jo edeltäpäin oli puuhannut erään helsinkiläisen toverinsa Raiskion, jolle hän paperit lähetti.

Ja uusin toivein, sykkivin sydämin hän jälleen jäi odottamaan asian ratkaisua. Olisihan ihme ellei Metsähallitus ottaisi anomusta varteen? Hänellä oli kiittävä lausunto ammattimiehiltä, tottahan ne tepsivät enemmän kuin yksi ainoa vastahakoinen metsäherra!

Niin — herra Berg. Hänelle oli kai pakko ilmaista, miten anomus oli perusteltu, sillä hänen välitystään tietysti taas vaadittaisiin hallituksesta.

Herkko Tapio kiiruhti viikon kuluttua ilmoittamaan asianmenosta.

Herra Berg ei tällä kertaa puhunut paperikorista. Hän pyöristi silmiänsä, nyrpisti hienokseen nenäänsä ja kiversi lyhyitä viiksiään, mutta heittäytyi kohteliaaksi.

Niinkö? Todellako? Vai oli käsityömestari Härmän Tapio niin vakavasti tarttunut tuohon vähäpätöiseen torppajuttuun että vartavasten oli kuljetuttanut maanviljelysvirkailijat paikkaa tutkimaan. Oikeinko todenteolla olivat arvioineet paikkaa soveliaaksi? Djah. Jaa…

Saikos luvan tarjota paperossin? Eikö? Jassoo, oliko Härman Tapio raitis mies? — Bonde, hva' ä' de' för konster? Va' inte dum!

— Vai tahtoisitte varmuudeksi paikallismetsänhoitajankin uutta tarkastusta? Bisss…

Hän puhui yhtaikaa koirilleen ja Herkko Tapiolle.

Audienssi loppui siihen että metsäherra lupasi pistäytyä Käkiniemessä, vieläpä sopi siitäkin että Tapion tarvitsi itsensä olla läsnä toimituksessa.

Ja eräänä pilvisenä maanantaipäivänä sitten tapahtui tämä varsinainen torpantilantarkastus siten että metsäherra Berg ajoi Käkiniemeen moottorillaan parhaimman luottamusmiehensä välivahti Konsta Kouhosen kanssa, mutta Tapio saapui myrskyn takia poikkimaisin jalkapatikassa. Ja herra Berg, tervehdittyään kädestä pitäen Tapioa, käski Konsta Kouhosen vuolla kepakon, jolla maan viljelyskelpoisuutta tutkittaisiin…

Ja nähtyään maassa reijän, jonka maanviljelysvirkailijat olivat kaivaneet, pisti siihen keppinsä, veti ylös ja, silmiään välkyttäen sekä keppiin tarttunutta multaa tarkastaen, lausui:

— Tämä on hirveän huonoa maata. Tämä sisältää kvartsia.

Ja mestarinsa opetuksen mukaan myös Konsta Kouhonen säesti että, "vartsi" oli kehnonlaista viljelysmaata.

Vielä toisenkin kerran metsäherra pistätti kepakolla kahden mättään väliin, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän pienen vihellyksen lomassa noin niinkuin sivumennen kysäsi, mihin kohti Tapio oli aikonut mökkinsä rakentaa. Herkko Tapio vei metsänhoitajan sakeimpaan männikköön ja yritti selittää että juuri tähän kohti hän oli asumustaan ajatellut, mutta hoitaja kuljetti hänet syrjään ja pysähtyi erääseen kolkkaan, josta ei voinut minnekkään nähdä.

— Tähän sopii tehdä! hän kehoitti silmiään välkyttäen.

— Eihän meikäläinen ole hämäläinen! huudahti Herkko Tapio ylpeästi. — Minä tahdon nähdä vettä ja maisemaa, kun kerran korpeen asetun. Ihmisen elämä, nähkääs, herra fosmestari…

— Vai niin! keskeytti metsäherra ivallisesti. — Siis näkyalan mukaan sosialistit torpanpaikkoja valitsevat? Pohjalaisten talonpoikain typeryys huomataan juuri siinä että he pyrkivät vaaroille, joilla tuuli tuntuu.

— Se on kai vapauden rakkautta, herra metsänhoitaja! virkkoi Herkko Tapio terävästi.

— Jaa, mutta torppari-sosialisti ei tarvitse vapautta! vastasi herra Berg.

Herkko Tapiolla veret nousivat päähän ja hän tahtoi vastata voimakkaammin, mutta nähdessään Konsta Konhosen luihun katseen sekä kaikessa esimiestään orjastelevan käytöksen, hän siinä määrin synkisyi tätä osaveljensä surkeata epäitsenäisyyttä että vastaus takertui kurkkuperään ja hän vain polkasi vihaisesti maata siinä metsäherran jälessä astuessaan.

"Rahan vuoksi tuokin raukka matelee…" Hän oli mielessään varma siitä että metsäherra taas oli antava epäävän lausunnon. Ei olisi kannattanut kysyäkkään, mihin tulokseen metsänhoitaja nyt toisessa tarkastuksessaan — jota kesti 20 minuuttia — oli tullut. Mutta kun Tapio vakuudeksi asiaa uteli metsäherran juuri astuessa moottoriin, sai hän ihmeekseen suosiollisen vastauksen:

— Kyllä! Kyllä hyväksyn. Huolimatta siitä että Härmän Tapio vähän lapsellisesti on valinnut koko asuinpaikan.

— Kiitoksia! sanoi rannalle jääpä, jota ei moottoriin pyydetty, ja kohautti hattuaan.

Moottori läksi ja metsäherran silmät kiiluivat.

Jumala noita silmiä! Mitä niissä ilmeni?

Herkko Tapio jäi kuin kiinninaulattuna siihen paikkaan rannalle, johon herra Bergin katse oli osunut häntä kohti. Ja vielä sitten, kun huvialus oli kadonnut näkyvistä niemen taakse, kiusasi häntä saamansa suosiollinen vastaus: "Kyllä! Kyllä hyväksyn. Huolimatta siitä että…"

Osasi se herra käyttää asemaansa, vaikka oli niin ty…

Tapio kiristeli valkoisia hampaitaan, kun muisteli keskustelua metsässä. "Sanoiko se todella…?" "Ja kuinka saatoin sietää…?" "Mutta — eipäs enää tohtinut evätä!" "Vai suullaanko suosi ja sisässään vastaista suunnitteli?" — "Piruuttaanko sellaisen erojaissilmäyksen heitti? Ikäänkuin ilkkunut olisi…?"

Hän painautui metsään aikoen kulkea poikkimaisin kylää kohti. Metsässä ei ollut minkäänlaista tietä.

"Pilkotanpa polun ja rastit rakennan" hän itsekseen ajatteli: "jotta vastakin osaan" ja alkoi kirveellään tehdä merkkejä vikanaisiin puihin.

Ja hän kulki yhä edelleen pilkkoen ja rastien.

Ilma oli myrskyinen niin että puut suhisivat. Harmaat, kolmisatavuotiset kelohongat, metsänsisäisellä korkealla vaaralla kaukana järven rannasta, pitivät juhlallista huminaa. Metsän kävijä poikkesi pisimän hongan juurelle ja painautui tyveä vasten.

Ja siinä hongan huminassa, omia asioitaan hautoen, hän oli kuulevinaan korven kuiskauksen:

"Uusi aika on tulossa!" kohisi korpi. "Hongan juuri, ajan lapsilta kielletty asuinsija, on kerran kokoova ympärilleen tulevaisuuden orjat. Aukenee uusi vapaus! Yhteiskunnan johtajat iloitsevat jokaisesta kaupunkilaiskansalaisesta, joka palajaa esi-isäin elintapaan ja asettuu metsään. Metsässä piilee kansojen terveys… Oo te herrat, jotka myötte kansan onnen voimakasvut enin tarjoovalle ja luulette puhdasta kultaa kokoovanne! Tulevaisuudessa te säätynne tekoja häpeätte ja kylvätte kyynelsilmin raiskattuja kankaita. Aika on tuleva, jolloin jokainen elämän kaipaaja löytää kotinsa luonnossa."

Metsä humisi, pilvet hulmusivat korkeudessa…

Kuinka kauvan mies mietteissään näin lieneekään nojautunut humisevan hongan tyveä vasten! Hänet havahdutti ryske ja jyske, joka tuulen kantamana kuului sieltä, mistä hän äsken oli tullut.

Herkko Tapio herkisti korviaan ja hänen sydämensä alkoi pahaa vaistoten vavista:

"Kuka siellä —? Mitä ne siellä taas tekevät — hänen metsässään?"

Hän alkoi juoksujalkaa palata takaisin Käkiniemeen. Kuta lähemmäksi ehti, sitä kovemmaksi paisui ryske rannikolla.

"Siellä isketään monilla kirveillä! Kuinka se on selitettävissä? — heti senjälkeen kun metsänhoitaja on tarkastanut paikan ja luvannut torpan tilan?"

Henkeään pidättäen hän kuunteli, kuinka puolikymmentä puuta hirveällä rytinällä melkein yhtaikaa kaatui Käkiniemessä.

Ne olivat pisimpiä, suorimpia puita, jotka kaatuessaan tiheässä metsässä pyyhkivät tieltään toisten puiden oksia ja silpoivat kuoria alle sattuvista rungoista. Jokaisen kaatuvan puun rytinä järkytti Herkko Tapion sydäntä…

Metsän varkaita? Olkoot keitä hyvänsä! Mutta hän tahtoi pelastaa omat oikeutensa! Hän estää, jumaliste estää — raiskauksen.

Hän juoksi ja läähätti ja saapui ensimäisen puunkaatajan lähettyville.

— Kenenkä luvalla te täällä…? rupesi hän kiihkeästi tiedustamaan, mutta sanat katkesivat hämmästyksestä, kun hän puun takaa tunsi Konsta Kouhosen pörröisen pään, jossa kiilui pari pientä karhun silmää.

— Mitä tämä tietää? Kuinka sinä, senkin vihtahousu, takaisin kerkesit? Ja kenenkä luvalla täällä vastikään tarkastettua torpantilaa hävitetään? Häh?

— Kenenkäkö luvalla? särähti Kouhonen ja äänessä oli ilkeätä uhmaa.

— Niin, minä kysyn? sanoi Tapio ja hyppäsi metsävahdin eteen.

— Vostmestari Parkin!

— Älä valehtele!

— Valehtelekko? Älähän mies ipata. Tässä on valtakirja!

Hän näytti läpimittakojetta ja leimakirvestä.

— Uskotaan! sanoi Tapio terävästi. — Mitäs puita täältä nyt siis otetaan ja kenelle, jos saan luvan tiedustaa herra Kouhoselta?

Välivahti irvisti, mutta herran nimitys häntä omituisesti viehätti.

— Otamme pärepuita metsäherran virkatalon kattoon. Kaksikymmentä senttiä rinnan korkeudelta! Sata ja kaksikymmentä puuta! selitti Kouhonen viran tärkeänä.

— Täältäkö mestarisi ottaa käski?

— Täältäpä hyvinkin. Täällähän tuo on joutilas metsä.

— Ja sinä otat, vaikka tiedät että toinen minua ärsyttääkseen tänne lähetti?

— Täytyyhän esivaltaa totella enemmän kuin sinun haukan silmiäsi! sanoi Konsta Kouhonen ja irvisti yhä imelämmin.

— Vaan jos minä sinulle näytän esivaltaa! kiljahti Herkko Tapio, nyrkki pystyssä, mutta laski sen samalla nopeasti, kun toisia miehiä alkoi lähestyä keskustelijoita.

— Tämä täällä riitelee! kanteli välivahti miehilleen.

— Tuki suusi ja tee tehtäväsi uskollisesti loppuun asti, sanoi Tapio miesten kuullen, lisäsi vielä sanan "metsäherran kätyri" sekä, kääntäen selkänsä, poistui samaan suuntaan, mistä oli tullut — — —

Metsän huminassa ajoi nyt miestä takaa kaatuvain puiden surullinen ryske eikä se lakannut kuulumasta ennenkuin hän oli painunut toiselle puolelle sitä valtavaa vaaraa, jossa jättiläishonka oli tarinoinut.

"Ei oikeutta maassa saa, ken sit' ei itse hanki!"

ikäänkuin soitteli hänelle ääni metsän suhinassa.

10.

Metsänhoitaja Bergistä oli vähän vaikea sanoa, oliko mies takitahallaan pahansuopa, vai käyttikö vain virallisia oikeuksiaan antaessaan lupalippuja akoille lehdeksien taittamiseen Käkiniemessä tai määrätessään että pärepuut hänen virkatalonsa kattamiseen olivat kaadettavat samasta paikasta. Hänellä ei ollut hallituksen puolelta mitään säästämis-ukaasia Käkiniemen suhteen, joskohta joku intoilija himoitsi isännäksi samaan metsään. Ja vaikka olisi tiennytkin paikan joutuvan torpantilaksi, niin siinäkin asemassa saattoi ajatella niinkuin virkatoverinsa yleensä että mökkyreille kelpasi huonompikin metsä tai että suorastaan oli väärinkin, metsätaloudelliselta kannalta, luovuttaa asumatiloiksi paikkoja, joissa vielä kasvoi metsää. "Nehän raiskaavat sen kuitenkin!" oli hänen mielipiteensä ja sen hän käsitti siten ettei talonpoikaisten metsänkäytöstä omaksi hyväkseen ollut hyötyä yhteiskunnalle.

"Sitä parempi, jos ei olisi jälellä lainkaan metsää!" oli hänen salainen, lyhyt ajatuksensa.

Metsäherra Berg oli tavallaan johdonmukainen näissä mielipiteissään ja kun ensimäinen rakennuspuun tarvitsija — Rämsänrannan kunta — ilmestyi pyytäen saada ostaa pari sataa hirsipuuta leikkaushuoneen rakentamiseksi kirkon viereen, niin herra Berg oitis merkitsi kaatamispaikaksi Käkiniemen ja lupasi puut 1 markan kappalehinnasta sekä huomautti että edullisinta olisi heti ryhtyä puiden kaatamiseen "ennenkuin sosialistit siitäkin asiasta tekevät numeron".

Niinpä ensi lumien pudottua ryskyi korpi uudelleen Käkiniemessä ja jokainen kaatuva puu kaasi vaipuessaan myös sen miehen toiveita, joka yhä haaveksi isäntävaltaansa tahtoen loppuun asti odottaa oikeuksiansa. Se oli Herkko Tapiolle kirvelevä kärsimys, jota ei lievittänyt Ukonpirtin Juntusen kolkko naurahdus: "Etkös vieläkään usko?"

Ei, hän ei uskonut, sillä hän ei tahtonut uskoa…

Mutta ennen tätä viimeistä urotyötä oli metsänhoitaja Bergille sattunut odottamaton asia. Kun näet Tapion anomuspaperit tavallisessa järjestyksessä palasivat paikallismetsänhoitajalle, ei niitä seurannut entisenlainen vaatimus lausunnon antamiseksi, vaan käsky pikaisesti kartoittaa ja mitata koko Käkiniemen alue sekä lähettää piirustukset Hallitukselle. Suomen Metsähallitus tahtoi, erityisistä syistä, itse ottaa selon siitä, missä määrin se suosituslausunto, minkä maanviljelysvirkamiehet — jotka tosin omituisesti olivat sekaantuneet Metsähallituksen sisäisiin toimenpiteisiin — oli todenpitävä ja löytyikö "Käkiniemi" nimisessä paikassa niin paljon viljelyskelpoista maata kuin mitä eräs Maatiainen ja eräs Poutaperho väittivät.

— Svinaktigt! murisi herra Berg rapistellen papereita, ja jo samana iltana tiesivät sekä apteekkarin Iines että postineiti Strömberg ynnä heidän mukanaan puoli kylää että huomisaamuna varhain — kello 9 — lähtee forstmestari Berg kuuden miehen kanssa mittaamaan Käkinientä, ja että poikaparalla on julmasti juoksua sen villityn Tapion takia.

Fjalle-kultainen! Iines neidillä kihoilivat kyynelet silmissä ja kiharat ihan raukesivat pihtien jäältä. Kuinka sillä forstmestarilla tosiaan täytyi olla ylimääräistä työtä, kun niin vähän jouti häneen huomiota kääntämään! Heillä oli Fjallen kanssa ollut niin ihmeen hauskaa… viimeksi maantiesillalla…

Metsänhoitaja Berg, seistessään seuraavana päivänä kylmässä syyssateessa Käkiniemen korvessa, kiroili ensityökseen puoliääneen sitä miestä, jonka takia hänelle oli sattunut näin paljon "ekstraa". Mutta pian hän innostui ja silmät välähtivät omituisesti. Hän nimittäin luuli saavansa maanviljelysvirkamiehet kiinni laskuvirheestä. Eihän viljelyskelpoista maata ollutkaan puoltatoista hehtaaria yhteen suuntaan, vaan ainoastaan puoli hehtaaria. Ja sitäpaitsi sekin, mikä kelpasi, sisälsi kvartsia.

Varmaan Metsähallitus oli ottava huomioon hänen, metsänhoitaja Bergin, ansion tässä paljastamisessa! Kukatiesi näitä tikapuita myöten…?

Fjalar Berg nosti viheriän kauluksensa pystyyn, vihelteli kuin koulupoika, piirteli piiruja papereihin ja laski leikkiä päiväpalkkalaisten kanssa. Suostuipa hän lisäksi maistamaan kalakukkoa Konsta Kouhosen konttihartsuista ja hymyili ylhäisesti, kun Konsta uhrasi toisen kalakukon vosmestarin viinille koiralle (Glory näet tällä kertaa oli matkassa, Bismarck oli kotimiehenä, mutta Bonde Iines neidin huostassa).

Kun herra Berg parin päivän kuluttua likomärkänä palasi Käkiniemeltä, oli hän tolkussaan aivankuin olisi ketun ampunut. Sekä Klaara että Iines, Thyyra ja Siviä Kuikkanen vahvistivat nuorta forstmestaria mielialoissa ja tämän täytyi välttämättä sinä päivänä syödä pannukakkupäivällinen postineidin luona, jonne nimismies Pykälä kutsuttiin "förkkeliksi". Mutta jo kello 6:lta oli neitien erottava Fjallensa seurasta, sillä forstmestari selitti itsellään olevan siksi paljon tärkeitä tehtäviä että tuskin jouti nukkumaan kolmeen vuorokauteen. Hän järjesteli papereitaan, piirteli puhtaiksi karttaskitsit kuin paras maanmittari käyttäen kolmea väriä, justeerasi, radeerasi, kontrolleerasi, ja — kun oli saanut kaikki kuntoon — ryhtyi vilkkaaseen kirjevaihtoon ylimetsänhoitajan kanssa. Sekä karttapiirustus että virallinen selostus Käkiniemen salaisuuksista vaelsivat sitten ylimetsänhoitajan kautta Metsähallitukseen, ja ylimetsänhoitaja teki lyijykynällä reunamuistutuksiaan — jotka ennenkaikkea ilmaisivat että hän arvoltaan oli ylempi ja oikeuksiltaan vapaampi kuin tavallinen metsänhoitaja, jonka viimemainitun oli pakko kirjoittaa esimiehelleen mustekynällä.

Suomen Metsähallitus sai paljon päänvaivaa kaikkien näiden palaavien papereiden ja selitysten takia. Kuinka olikaan mahdollista että maanviljelysvirkamiehet olivat erehtyneet kokonaisen hehtaarin? Ja eivätkö tietäneet että kvartsi ilmaisi kelpaamatonta maata? Vai oliko mitenkään otaksuttavissa että Rämsänrannan metsänhoitaja puolestaan olisi voinut erehtyä? Ja mitä merkitsi että joku niin erityisen kiihkeästi pyrki asuttamaan Käkinientä, kiviperäistä kolkkaa Rämsänrannalla? Eihän siellä suinkaan piillyt jotakin… jota ei metsänhoitaja paremmin kuin ylimetsänhoitajakaan aavistaneet?

Ja kuka oikeastaan oli tuo hakija Herkko Tapio? Mikä hänellä saattoi olla lopputarkoituksena? Hänen anomuksensa muoto oli epävirallinen. Ei sellaisia saapunut joka vuosi.

Kunhan ei vain tuon kiiltävän kuoren alla salautunut joku epätavallinen oman voiton hyöty. Mutta mikä?

Kummallinen hoitoalue tuo Rämsänranta! Kummallisia torpparikandidaatteja siellä ilmestyi!

Suomen Metsähallitus ei kuunapäivänä muistanut ennen saaneensa anomusta, jossa kansalainen olisi puhunut "rakkaudestaan metsään". Voiko tämä olla suoraa puhetta varsinkin kun asianomainen Herman Tapio kuului olevan tulipunainen sosialisti? Että metsää raiskattiin, varastettiin, poltettiin, harvennettiin, luettiin, leimattiin, myytiin tai ostettiin — ne olivat luonnollisia käsitteitä, mutta että lisäksi joku metsää rakasti, sitä termiä ei löytynyt hallituksen registerissä. Rakasti — se on: uskalsi rakastaa — kruunun metsää?

Eikö paikallismetsänhoitaja Berg kyennyt ehkäisemään moisia ilmiöitä hoitoalueessaan? Eikö hän persoonallisella virkamahdillaan kyennyt saamaan kansaa tajuamaan että metsien rakasteleminen ynnä muu sen suuntainen oli kiellettyä? Vai pitikö sinne kustantaa ylimääräinen metsänhoitaja nimenomaan estämään anarkistisia ilmestyksiä?

Hallituksen herrat jäsenet puistelivat päitään. Sihteeri koetti puhua tyynnyttävästi, mutta hänen sanansa hukkuivat kuulumattomiin. Itse ylitirehtööri sai niin pahan änkytyskohtauksen että neuvosto äänesti asian käsittelyn lykättäväksi seuraavaan istuntoon.

Mutta vielä sekavammaksi kävi asia seuraavassa istunnossa. Rämsänrannalta näet oli saapunut kolme uutta anomusta, jotka kaikki kohdistuivat hoitoalueen samaan kolkkaan: Käkiniemeen! Ja lisäksi millaisia hakijoita? Pitäjän nuori kirkkoherra Hyttynen pyysi saada Käkiniemeen rakennuttaa metsämajan ynnä pienen saunan "voidakseen viettää yksityisiä hartaushetkiä luonnon helmassa rasittavan virkatoimensa ohessa". Suutari Sutinen pyysi saada torpanoikeuden "vanhojen päivien varaksi Käkiniemen rauhoitettuun luonnonseutuun", kuten sanat kertoivat. Ja kolmanneksi: ylimääräinen metsänvartija Konstantin Kouhonen anoi "kaikkien nöyrimästi ja alhaisimasti tulla huohmioon otetuksi etunokassa", koska hän voisi "harjoittaa asetustenmukaista gruununtorpparitointa ynnä samalla olla meitän hostmestar Bäärkin metsähiihtäjänä paikakunalla, josa metsän ryöstöä kruukattiin" ja siis tarvittiin "ojkeita ja rehelliisiä metsägruununtorppareita".

Ylitirehtööri Furst de la Forst — tosiaan hänellä oli juhlallinen nimi — rykäsi kuivasti ja rypisti kulmiaan. Olipa merkillistä — högst besynnerligt — että tuohon niemen kiekuraan, johon asiakirjat eivät vuosikymmeniin ja vuosisatoihin tienneet olleen pyrkijöitä, nyt tunki neljä henkilöä toistensa kilvalla. Hyttiset, suttiset — papit ja tapit?

Tässä täytyi olla koira haudattuna. Ettei vain hallitusta tahdottu vetää nenästä?

— — — — —

Ja Metsähallitus palautti kaikki neljä anomusta tarkastuspiirin ylimetsänhoitajalle vaatien ylimetsänhoitajaa ryhtymään kaikkiin niihin tiedusteluihin ja varokeinoihin, mitä anomukset edellyttivät hakijain pätevyysehtojen y.m.s:n suhteen, mutta etenkin ottamaan selkoa, mikä kullakin hakijalla oli todellisena tarkoituksena. Tarkastuspiirin ylimetsänhoitaja oli asiain selville saamiseksi Metsähallituksen mielestä velvollinen käymään paikan päällä tarkastamassa, missä määrin paikallismetsänhoitajan ilmoittamat mittaeroavaisuudet maanviljelystoimihenkilöiden mittauksista olivat varmat ja etenkin — siitä huomautti ylitirehtööri yksityisessä kirjeessä ruotsiksi — tutkimaan Käkiniemen geoloogisia ja mineraloogisia ominaisuuksia.

Herra ylitirehtööri pelkäsi että Suomen Metsähallitus jollakin tavoin kärsii tappion, jos tuosta Käkiniemestä sattuisi koitumaan hyötyä kenelle tahansa hakijoista. Joskohta kruunu oli yliherra löydetyille aarteille, niin kuka takasi ettei…? Merkeistä päättäen oli herra ylitirehtööri tullut siihen ajatukseen että hänen itsensä vaatisi tehdä virkamatka halki Suomen vartavasten tutkiakseen Rämsänrannan Käkinientä. Tietysti niin ettei sitä vartavastiseksi matkaksi huomattaisi (Isänmaan idän kiristämät valtiolliset olot olivat opettaneet suomalaisiakin virkamiehiä isänmaalliseen urkkimiseen). Hän ei ollut ajatustaan ilmilausunut Metsähallituksen muille jäsenille, vaan oli tyytynyt siihen että esitutkimus toistaiseksi annettiin piirin tarkastajan huostaan. Jos tutkimuksen tulokset näyttäytyisivät epävarmoiksi, silloin voisi tuon virkamatkan hyvin järjestää.

* * * * *

Tarkastuspiirin ylimetsänhoitaja Brandenberg oli parahiksi suuriin susiturkkeihinsa käärittynä palannut seitsemän peninkulman tarkastusmatkalta, kun löysi virkapöydältään Metsähallituksen lähettämät paperit ynnä kirjeen ylitirehtööriltä.

Häntä hermostutti rämsänraatalaisten anomusten paljous, mutta enin se että Metsähallitus määräsi hänet ottamaan selkoa kaikista asianhaaroista, jotka olivat yhteydessä Käkiniemen paikanpyyntikilpailun kanssa. Kiusallisella tarkkaavaisuudella huomasi hän ylitirehtöörin vetämän alleviivauksen ja reunamuistutuksen Tapion sanojen kohdalle: Minä rakastan metsää! Hänenkin mielestään oli rakastamisen käsite aivan sulamaton viralliseen kaavaan ja yhtä hullunkurisena hän piti kirkkoherra Hyttysen hartaudenharjoitus-harrastuksia kruunun metsässä. Konstantin Kouhonen oli kompetentti hakija, koska oli ylimääräinen metsävahti ja myös Sutinen saattoi tulla kyseeseen, mutta Tapion ja Hyttysen paperit olivat niin omituiset että ne vaativat erikoista toimenpidettä ja periaatteellista tarkastelua ja tarkistelua Metsäviranomaisten puolelta. Varsinkin maanviljelysvirkailijain sekaantuminen Tapion asiaan ja tavallaan siis Metsähallitusta vastaan, koskapa ensimäinen anomus oli paikallismetsänhoitajan ehdotuksesta hyljätty! Ylimetsänhoitaja Brandenberg, ollen numeromies, ryhtyi oikein hikipäin ja paitahihasillaan ratkaisemaan probleemia, miten saattoi olla mahdollista että metsänhoitaja Bergin ja herrojen Maatiaisen ja Poutaperhon mittaukset maan viljelyskelpoisuudesta johtivat erilaisiin tuloksiin. Hän rupesi kuvittelemaan mitattua aluetta, otti puhtaan paperiarkin ja piirteli sen täyteen viivoja, vinkkeleitä ja poikkileikkauksia, kaivoi arkistosta tarkastuspiirin kartan, merkitsi siihen sinisen pisteen, mutta harmitteli ettei koko nientä siellä oikein ollut olemassakaan, rupesi siis parantamaan karttaa, piirsi siihen pitkän niemen suikaleen vesireunaan, palasi taas paperipiirroksensa ääreen ja alkoi luoda metsiä ja maisemia summamutikassa kaiken sen perusteella, mitä Käkiniemestä sanottu oli ja miltä se näytti metsänhoitaja Bergin karttaskitsissä, johon hän jostakin syystä ei täysin luottanut. Ylimetsänhoitajan laskutapa kävi seuraavaan suuntaan: Poutaperho ja Maatiainen, se on x + y = 1 1/2. Berg, se on B = 1/2 heht., mutta vaikka hän näin laski kolme päivää, sai hän aina saman tuloksen, josta oli lähtenytkin, nimittäin ±0. Toisin sanoen: hän ei tietänyt varmasti, mitä Käkiniemi sisälsi?

Selvää oli että sinne, hoitoalueelle, oli matkustaminen, mutta sepä juuri olikin vaikein ratkaistava. Kuka takasi miten siellä, Rämsänrannalla, jossa olosuhteet viimeaikoina olivat villiytyneet, ylimetsänhoitajaa otettiin vastaan. Jos sinne saikin kahden hevosen kyydin, niin saattoi tapahtua että takaisin oli tarjona kovempi kyyti. Ylimetsänhoitaja Brandenberg tunsi vaistomaisesti, mitä tarkastuspiirin kansanhengessä liikkui, hän oli silloin-tällöin matkoillaan kuullut ääniä ja nähnyt liikkeitä, jotka eivät olleet ystävällisiä ylimetsänhoitovirastoakaan kohtaan.

Pappi ja sosialisti kilpailemassa samasta kruunun palstasta? Ja hän, ylimetsänhoitaja, sovintotuomariksi!

Jos antoi sosialistille, niin pappi pieksi jumalansanalla; jos antoi papille, niin oli odotettavissa anarkistinen liike Rämsänrannalla — sikäli kuin hän valtiollisia virtauksia ymmärsi —; jos ei antanut kummallekaan, vaan antoi Konstantin Kouhoselle, niin se saatettiin leimata puolueellisuudeksi; jos hän taas antoi tuolle muutamalle Sutiselle, niin se tosin pelasti vaarasta, mutta oli epäviisasta menettelytapaa, sillä nähtävästi oli Sutinen vain viekas syötti jonkun toisen, kenties papin, hyväksi. Sillä asunto-oikeudenhan saattoi siirtää…

— Bulvan! sanoi ylimetsänhoitaja ääneen ja rapisteli papereita.

— Sihteeri! Missä on sihteerini?

Sihteeri Strandelin, jolla oli pieni komero ylimetsänhoitajan virkahuoneen vieressä, oli pistäytynyt ulos, mutta palasi pian kädet punaisina, nenä sinisenä.

Ylimetsänhoitaja rypisti kulmiaan samalla kun uudelleen kilisti pöytäkelloaan.

— Ilmoittakaa Särkisalmen hoitoalueen metsänhoitajalle että, saaman määräyksen takia virkamatkalle Rämsänrannalle, olen estetty saapumasta sinne sovittuun aikaan. Samoin ilmoittakaa Ahmaisten v.t. metsänhoitajalle että paljojen töiden takia arkiston tarkastus jääpi kevääseen. Ja vielä kirjoittakaa Kipulin metsäkasöörille että ennen aikomani käynti paikan päällä lykkäytyy tuonnemmaksi. Oletteko käsittänyt?

Sihteeri Strandelin nyökkäsi ja murisi, mikä murina aina hermostutti ylimetsänhoitajaa, mutta jota vastaan hän ei löytänyt ohjesääntöä eikä kiertokirjettä.

— Djah, saatte mennä.

Mutta sihteeri ei mennyt, vaan alkoi rykiä, katsoen kiiluvin, kuperin silmin esimieheensä.

— Mitä aijotte sanoa? kysyi ylimetsänhoitaja kärsimättömästi.

— Että onko ylimetsänhoitaja lukenut eilisiltaista lehteä? huomautti sihteeri siivokseen.

— Mi-mitä? Onko siellä jo-jotain?

Aina kun ylimetsänhoitaja säikähti, lähtivät sanat vaikeasti hänen huuliltaan. Sihteeri toi sanomalehden, osoitti artikkelia punaisella keskisormellaan ja palasi kammioonsa. Ylimetsänhoitaja jäi suu auki, kultakehäiset silmälasit nenällä, tähtäämään sanomalehtikirjoitukseen:

"Kruunun tukkihuutokaupoista — — — kysymyksen pohjusti maatalousneuvoja Maatiainen — — — onko mitään siveellistä järkeä siinä että samat puut myydään monta kertaa eri paikoissa — — — ja koska tapahtunut on että metsänhoitajat salakähmäisesti antautuvat tukkikeinotteluun, niin — — — Ja eikö kruununtorpparin asema voisi tuntuvasti parantua sillä että — — —"

Artikkelin jokainen sana tunkeutui kuin kutiseva nuuska ylimetsänhoitajan nenään, eikä kauvan viipynyt ennenkuin ylimetsänhoitaja aivasti niin että koko huone tärskähti ja sinikalpea sihteeri Strandelin säikähtyneenä hypähti tuolillaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului pöytäkellon rämähtelevä kutsu. Sihteeri juoksi henkeään pidättäen kynä kourassa ovelle.

— Ku-kuulkaa. Tämähän on lie-lievimmin sanoen hävytöntä. E-ennenkuulumatonta! Avoin hyökkäys ylimetsänhoitajaa vastaan. Mi-minua vastaan! Miksi ette ole ennen ilmoittanut? karjui ylimetsänhoitaja.

Sihteeri Strandelin pyöritti kuperia silmiään katsoen vinoon yli ylimetsänhoitajan olkapään alkaen varovaisesti puhua:

— Herra ylimetsänhoitaja huomatkoon että kirjoitus ei ole hyökkäys ylimetsänhoitajan virastoa vastaan, vaan yleensä koko tarkastuspiirin metsänhoitajia vastaan, systeemiä vastaan ja… selitti sihteeri.

— Systeemiä, sanotte te! huusi yliforstmestari. — Eikö täällä ole systeemiä kylliksi — Metsähallituksen ensimäinen edustaja tarkastuspiirissä? Hva'sa? Sihteeri on hyvä ja soittaa Kaakkurin toimitukseen että artikkeliin tulee asiallinen vastaus, jolle on varattava kymmenen palstaa ja että minä vaadin sekä toimittajan että kysymyksen pohjustajan edesvast…

— Eikö olisi sopivampaa että herra ylimetsänhoitaja itse…?

Taas kajahti huoneessa niin ankara aivastuksen pärskäys että sihteeri vavisten peräytyi ovea kohti.

— Mitä sanotte?

— Että jos itse…

— Djah. Pidättekö sopivana? Minulle ei ole ennen tällaista sattunut. Ni förstår?

Ylimetsänhoitaja sanoi sen lauhtuneemmalla äänellä ja ikäänkuin itku kurkussa.

Telefooni kilisi.

Mutta hän sai soittaa kolme pitkää soittoa ennenkuin toimituksesta vastattiin.

— Kaakkurin toimitus! kuului kuivankimakka huudahdus vihdoin.

— Yliforstmestari Brandenbergin virastosta.

— ??

— Mi-? ku-? kuinka te…? Ettekö te ymmärrä että…

11.

Rämsänrannan maantiellä liikkuu kolme neitiä. He ovat tavattoman alakuloisen näköiset ja tavattoman vaiteliaat ja ikäänkuin ujostelevat toisiaan. Sillä aivankuin ukkosen salamana on heihin iskenyt se mitä pastorinrouva Pallukka vast'ikään on päässyt juoruamasta pakanalähetysompeluseurassa.

Se on jotakin hirveätä ja ennenaavistamatonta. Se järkyttää sydänjuuria ja panee kiristelemään hampaita…

Usch då! Äsch!

Se ei voine olla totta? Ei, tuhatkertainen ei. Sen ei tarvitse olla totta. Se ei saa olla totta!

Panettelua tietysti. Juorua. Inhoittavaa juorua vain!

Yksi neideistä on lumikalpea odottamattomasta iskusta, toinen on tulipunainen jännityksestä, kolmas on kasvoiltaan epätietoisuudesta kirjava.

He kävelevät toistensa rinnalla kilometrin, kaksi — voimatta asiasta toisilleen hiiskahtaakkaan.

Kunnes Iines neiti äkkiä juosta pinkasee metsään ja purskahtaa raivokkaaseen itkuun naavakuusen takana.

Sadan askeleen päässä neiti Strömberg niinikään vaipuu kuin pyörtynyt maantien laitaan ja käskee toverin mennä edelleen. Mutta neiti Roos ei pääse kuin viisikymmentä askelta ennenkuin hänetkin tyrehdyttää sama valtava hypnoottinen sielunliikutus mikä muita vaivaa, ja hän hyppää yli ojan ja painaa päänsä märkään sammaleeseen ikäänkuin haavoittunut jänis.

Näin kaikki kolme neitiä makaavat maahan muserrettuina lokakuun hämärtyvänä iltana, nyyhkivät ääneensä ja vääntelevät uikuttaen käsiänsä taivasta kohden. Kukin tahtoo olla yksikseen ja miettiä asemaa…

Miettiä? Mitä onkaan enää miettimistä? Kaikki miehethän ovat samallaisia raukkoja, kaikki herrathan ovat samallaisia — koiria! — mutta että hänkin, hienokäytöksisistä hienokäytöksisin Fjalar Brynolf Berg on langennut syntiin — hän, jonka he tytöt jokainen niin läheltä tuntevat, ja jonka kanssa he jokainen ovat sydämellisissä suhteissa ja jota he jokainen… — oh, se on järkeä pimittävää, päätä huimaavaa.

Vai onko hän, vieno, viaton — ja se toinen yksin vikapää? Se inhoittava narttu! Sieltä Herralan virkatalolta on tosiaan viimeaikoina alkanut kuulua kummallisia asioita. Pyykki-Tiina sen ensin on kertonut, sitten sen on eräs asiamieskin jutellut: — forstmestarin sängyssä on muka nähty… joku muukin otus kuin Bis. Usch då! Sitä ovat Fjallen ystävä-neidit ensi alussa pitäneet häpeämättömänä panetteluna, jota ei kukaan kunniallinen saa uskoa, mutta nyt kun pasturska Pallukka — herännyt ihminen — on tiennyt kuiskata kolmeen korvaan että "Iita" jo on "siinä tilassa", nyt tuo ilkeä juoru uhkaa olla tositapahtumasta aiheutunut.

Tämä se ystävättäriin koskee. "Oih" tyrskii Iines neito naavakuusen takana. "Fjalle on minut pettänyt! Han har bedragit mig, den uslingen! Minä olen hänen kanssaan istunut… myllyn takana… helluntaipäivänä, jolloin vain vähän satoi vettä. Hän on minua puristanut rintaansa vasten ja suu — oih, suudellut minua. Ja minä… olen syöttänyt sokurikakkua hänen Glorylleen, sille kultanuusalle, silloin kun forstmestari on ollut leimaamassa… hän on kuiskannut minulle suloisia sanoja moottorissa. Usch! Minä olen ollut sen miehen kanssa… melkein kihloissa. Ja hänellä on minun ja minulla hänen valokuvansa — se koirakuva. Mutta nyt — nyt minä sen poltan ja hänen täytyy lähettää minun kuvani takaisin. Niin! Ja kun Glory ensi kerran tulee luokseni, niin minä potkasen…"

Iines neiti tyrskähti hysteeriseen itkuun ja kyynelet vuotivat runsaina hänen helmoihinsa.

"Ah voi!" ajatteli neiti Strömberg maantien pientarella, silmänympärykset punaisina kuin särellä. Miksi ei Fjalar tehnyt niin kuin minä viime talvena ehdotin: että olisi lakkauttanut oman hoidon ja ruvennut syömään ateriansa minun luonani — niinkuin hän on juonut tuhannet kerrat kahvia kanssani. Silloin ei Iida olisi häntä… ysch. Hän on minulle ollut enempi kuin veli: minä olen toimittanut hänen virka-asioitaankin, salaisiakin, koska hän on ollut niin hyvä minulle… ja kissalleni, Petterille. Minä olen antanut hänelle jouluksi omakeksimäni metsänhoitosalkun, silkkisamettisen, kultahelmisen, viikinkilaivakuvioisen. Olen häntä aina puolustanut muita vastaan mailman hienoimmaksi herraksi. Ja nyt — nytkö tämä skandaali kaiken palkaksi! Nyt tosiaankaan en tiedä, kuinka häntä kohdella, kun hän ensi kerran näyttäytyy. Se on kauheaa, kun nuori mies tekeytyy paremmaksi kuin on… Neiti Strömberg kiemurteli avuttomana maantiellä ja olisi antanut ajaa ylitsensä, jos olisi voinut tehdä juorun valheeksi.

Mutta neiti Roos makasi suullaan, painaen pienet ruusunpunaiset kasvonsa tiiviisti märkää sammalta vasten ja tahtoi puhutella Jumalaa sydämensä suhteesta Fjalar Bergiin. Sillä hän, hän yksin — niin hän uskoi — rakasti Fjalaria niinkuin kristityn nuoren naisen sopii… puhtaasti — niin hän uskoi — ja niin salaisesti että siitä luulta vastikään ei tietänyt kukaan muu kuin Hän, kaikkien laupeudensisarten herra, — Hän, jonka edessä ei mikään ollut mahdotonta. Kerran, juuri näihin aikoihin syksyllä, oli herra Berg kietaissut kätensä diakonissan vyötärysten ympäri ja kuiskannut ranskaksi — niin hän luuli, sillä ruotsia se ei ollut — jotakin hyvin suloista ja hienoa. Se oli tapahunut pappilan mäen alla hoosiannaharjoituksiin mentäessä… Hän, kristitty tyttö, ei ollut vastannut mitään, oli ollut aivan ääneti ja odottanut lisää… Mutta silloin oli sattunut vallesmanni vastaan ja nauranut… Hetki oli kuitenkin jäänyt pyhään muistoon. Voi forstmestaria, mihin syntiin nyt lienee sortunutkaan? Mutta Jumala hänet ehkä ojentaa…

Neiti Roos vilkasi ylös taivaalle ja rukoili hartaasti — ja hän oli kaunis tässä rukouksessaan.

Mutta maantieltä kuului kärryjen ratinaa niin että kaikki itkeväiset kerralla säpsähtivät. Neiti Strömberg kavahti ensimäisenä ylös maasta ja otti ryhtinsä, vaan toiset pakenivat syvemmälle metsään tahtoen olla erillään koko pahasta mailmasta.

Kärryt tulivat kovaa vauhtia neiti Strömbergiä vastaan, mutta kyytipoika ehti tervehtiä postineitiä. Vasta kun ajajat olivat sivu, kääntyi neiti Strömberg katsomaan, ketä siinä kievarin Janne kyyditsi.

Ja hänestä näytti — tosin oli hämärä — että linjaalirattaiden etu-istuimella istui forstmestarin piika Iida — ja postineidin polvet alkoivat jälleen vapista. Vaivoin hän pääsi kotiin, lukitsi ovensa ja heittäytyi hervotonna sohvalle. Ja nyt vasta saivat tunteet oikein vallan… Mutta vielä samana iltana myöhään nakutti joku postitalon keittiön ovelle — se oli tohtorin rouva, joka pistäysi pienelle asialle tietäen samalla kuiskata Klaara ystävättären korvaan että nyt oli Fjalar Berg lähettänyt taloudenhoitajattarensa ompeluoppiin — Tampereelle.

Ompeluoppiin? Niin, Iidallahan tosiaan taisi olla taipumuksia — — — Tohtorin rouvan ja Klaara neidin teki mieli jutella pitemmälti tästä aiheesta, mutta kun ei kumpikaan saanut sanoja ensimäiseksi irti, kuivui keskustelu siihen. Fjalar Bergillä — sen sai Klaara lisäksi tietää — kuului taas olevan tavattomasti töitä, niin että poika parka — sekin lausuttiin kuiskaamalla — tänä aamuna varhain oli lähtenyt kahden viikon leimausmatkalle Syrjämurron kylään ottaen mukaansa sekä Bismarckin että Bonden. Mutta Glory oli jäänyt juoksentelemaan pitkin kylää, — ei ollut apteekkarin Iineskään sitä huolinut ja tohtorin rouva puolestaan ei uskaltanut miehensä vuoksi, joka oli kotona. Katri Partanen ainoastaan oli luvannut ottaa orvon koiran pieneen kamariinsa sitten kun isä ja äiti menevät nukkumaan.

— Kyllähän minäkin ottaisin, sanoi Klaara neiti säälivästi, — koska Fjalar aina on ollut niin kiltti — Petterille, mutta ymmärräthän, rakas Adele, että se on mahdotonta, koska Glory puree kissoja.

— Niin, niin… Mutta minullahan oli asiaa.

Ja sitten vasta tuli oikea asia, gobeliinimalli. Hyvin myöhään juoksi tohtorin rouva saali korvissa yli maantien, jonka molemmin puolin kuului pimeässä kaksi ruotsinkielistä hyvänyöntoivotusta: Go' natt — sof godt —

Alakuloisuus ja neuvottomuus oli yhtäkkiä vallannut sen koplan, joka kodikasten suhteiden perusteella oli muodostunut metsäherra Bergin ympärille Rämsänrannan yksitoikkoisessa ilmapiirissä. Iloiset moottoriretketkin olivat katkenneet synkän syksyn tullen, ja Rankrutti, herra Bergin uskottu masinisti, kulki toimetonna pitkin kylää ja juopotteli vahvasti.

Ainoa, joka leveästi ja makeasti nauroi kaikelle, oli nimismies Pykälä. Fjalar Bergin viipyessä kaukaisella leimausmatkalla hän koetti paraansa mukaan korvata Rämsänrannan nuorten naisten ritarikaihoa. Hän kahvitteli naisia ja rouvia vanhanpojan kodissaan, suostuipa pienessä pöhnässä keskustelemaan ruotsiksi tohtorinnan kanssa ja oli hakkailevinaan kiihkeästi sekä Klaaraa että Thyyraa vieläpä Iinestäkin. Ja avomielisesti johti hän puheen Fjalar Bergiin niin että naiset ihan punastuivat hävyn tunteesta.

— Ettekö tiedä, hän huusi kimeällä äänellään, että kaikki forstmestarit lorujen lopuksi naivat piikansa? Ja minun mielestäni se onkin oikein ja kohtuullista. Nähkääs, arvoisat neidit, kun aristokratia ja demokratia sulaa yhteen, niin siitä luonnollisesti syntyy pätevä porvarissääty Suomenmaahan. Eikö se ole loogillista? Mitä teillä oikeastaan on sitä vastaan, jos "Iitasta" tulee rouva? Minä muistan lukeneeni historiasta että toritytöstä tuli kuningatar!…

Naiset joutuivat niin hämilleen kaikista näistä puheista että tahtoivat lähteä pois kesken vierailua. Mutta hyväntuulinen nimismies juoksi avopäin portille ja, tarjoten molemmat käsivartensa hullunkurisella juhlallisuudella naisille, alkoi taluttaa pakenevia takaisin.

— Meine damen, meine damen, — hoki hän: vallesmannin talosta on vaarallista mennä pois, ilman toista kuppia kahvea. Sil vuu plää!

Ja naisten täytyi hampaita kiristellen ja nauraen palata takaisin istumaan nimismies Pykälän vanhanpojan nahkasohvaan, joka hiukan haiskahti viinalle ja tupakalle.

12.

Paperit viipyivät, ja Herkko Tapion asia pysyi ratkaisematta. Metsäherra ei sanonut tietävänsä asiasta mitään. Toisella kertaa hän viittasi siihen että ylimetsänhoitaja saapuu paikkaa tarkastamaan, mutta ylimetsänhoitajan saapuminen riippui erinäisistä seikoista — saattoi mennä joku vuosi ennenkuin tulisi tilaisuutta tarkastaa. Sitäpaitsi — selitti herra Berg iloisesti silmää iskien — oli ilmestynyt kilpahakijoita.

Kilpahakijoita?

Herkko Tapiosta tuntui että muut anomukset olivat väkinäisesti toimitetut asian hämmentämiseksi. Häneltä tahdottiin estää mahdollisuudet saamasta Käkinientä asuinpaikakseen. Ihmiset Rämsänrannalla olivat kateellisia… Mitä oli kirkkoherra Hyttysellä tekemistä sillä niemellä? Tiesihän koko pitäjä, millaista hänen kotihartautensa oli, tiesiväthän kaikki, kuka sille hengen miehelle kulloinkin saunan lämmitti. Toisen anojan, viekkaan Sutisen puuhat olivat varmasti yhteydessä edellisen anojan kanssa. Jos ei yksi saisi, niin ehkä toinen — niin olivat kilpailijat laskeneet. Entä Konsta Kouhosen sekaantuminen? Se iljetti niin että karvas sylki tuli suuhun. Tuo sama mies oli yrittänyt haastaa Herkko Tapion käräjiin kunnianloukkauksesta ja "virkamiehen vastustamisesta virkatoimessaan" — sen pärepuujupakan johdosta, mutta nimismies oli saanut asian raukenemaan.

Herkko Tapioa kaikki nämä ilmiöt tympäsivät. Hänen rinnassaan alkoi jotakin paisua ja suonissa kihisi synkkä veri.

Tuontuostakin lähetti metsänhoitaja jonkun luottomiehistään Käkiniemeen, milloin mitäkin mittaamaan tai arvioimaan. Piti näön vuoksi olla puuhassa. Mittailemista ja kepittelemistä näet pidettiin Rämsänrannan rahvaan keskuudessa suuressa arvossa. Siellä alkoi noita vosmestarin keppejä jo näkyä ristinrastin, pitkin ja poikin…

Tapion mielestä ne rikkoivat korven vapaata tunnelmaa. Hänen teki mieli kiskoa nuot järettömät seipäät irti maasta.

Enin hermostutti häntä että yksinkertaisesta tehtävästä, jossa tarvittiin pari viivan vetoa, Metsähallituksen edustajain leirissä leivottiin mitä vaikein kysymysmerkki.

— Varmaan minun torpantila-asiani lopuksi ratkaistaan Venäjän Duumassa tai Ministerineuvostossa Pietarissa? virkkoi hän ivallisesti naurahtaen neuvotellessaan vaimonsa kanssa oman kodin suunnitelmista.

— Herkko hyvä, me muutamme takaisin kaupunkiin? rukoili vaimo.

— Ja luovumme kaikista luonnonihanteista? lisäsi aviomies katkerasti. — Minä sanon sinulle, Hetu, älä puhu minulle sillä tavoin. Se ärsyttää!

— Mutta sinulle eivät Käkinientä anna?

— Minäpä otan, jos eivät anna!

— Otat?

— Otan! Jumaliste…

Hänen silmänsä leimahtivat suuriksi ja valkoiset hampaat kirskahtivat. Etenevä leuka ilmaisi päättäväisyyttä…

Hetua alkoi vaistomaisesti peloittaa, mitä oikein liikkui hänen miehensä mielessä, ja vaimo suostui melkein ilolla siihen kun seuraavana päivänä eräs outo agronoomi pyysi Herkkoa toverikseen pitäjälle.

"Menköön tuulotteleimaan, liiaksi onkin rasittanut sisätöistä. Ehkäpä sieltä saapi uutta voimaa odottamaan ja kestämään — pettymyksiä."

Ja raskaasti huoaten jäi vaimo kotiin — pieneen, ahtaaseen kammioon, josta näkyi vain halkopino ja takapiha.

Hän, Hedvig Tapio, sai luvan nöyrtyä kohtaloonsa kuten tuhannet siskonsa.

* * * * *

Herkko Tapio kiertää ympäri Rämsänrannan pitäjää, näkee mökkejä ja akkoja, pirttejä ja pahnoja, ja puhuttelee ukkoja. Tietämättömyys on suuri surkeudessa, valistusta ei varjoksikaan, mutta yhdessä asiassa kaikki ovat kokeneet, arvostelevat sitä puolta ankarasti. Metsänhoitojärjestelmä — vosmestarien mielivalta. Kauniimmin sanoen: armollinen esivalta, joka rajoittaa moukan elämän korvessa, ulottaa kovan kouransa kaikkialle: puihin ja pensaisiin, kiviin ja sammaliin, lampiin ja laitumiin.

Olet sydänmaissa syntynyt sikiö, piilopirtissä riepuun kääräisty kakara, paimenpojaksi napataloon paiskattu. Isäsi kevätjäihin hukkui ilman että kukaan huutoansa kuuli, emosi järki vaivaiseksi topertui — sinut kohtalo varhain sydänlämmöstä vieroitti. Kasvat kurjat kukkavuotesi mustaa kannikkata jyrsien, kintut paljaina, posket ruvessa, isännän askelta arastellen, emännän luudan huiskausta peljäten, paidanriekaleillasi koiran kanssa luikaten. Ei ole sinulla montakaan ilon päivää, karjapojasta sinut jätkäksi ajavat — toisten hyviksi raadat ilman pennin hyrrää. Etkä tiedä mitä varten elät, et sitä osaa niin pitkälle laihassa sielussasi kysyä…

Mutta kerran hampaasi karkenee, repäiset itsesi irti isännän ikeestä ja metsään pakenet. Metsään! — ainoaan paikkaan, mihin sinua vapauden vaistosi vetää; sinne piilet kuin petahinen — ja pesäsi teet. Nautit hiljaisuudesta, viihdyt kuin villi erämaassa ansojasi viritellen ja vainuat toisen villin, naaraan, onnesi tasajakoon. Yhdessä murmattelette, korven huminata kunnioittaen kuin ääntä Jumalan, metsän juurilla henkeä elättäen. Vierii vuosia ja luolasi kuhisee täynnä alastomia penikoita. Et vieläkään älyä, miksi elät tai miksi kaikki on näin, mutta elää sentään osaat ja elämäsi itsemääräämisestä nautit kuin peikko saaressa. Mutta sitten, syyslumen valjuna päivänä, odottamaton vihollinen pistää tuikkasee keihäänsä pesääsi, sinut haavoittaa iäksi ja joukkosi mailman näkyviin karkoittaa. Metsänhoitaja — herra ja vosmestari. Nyt vasta havahdat älyämään, mikä olet — millainen metsärosvo olet. Raavit niskaasi, syljet ja kiroat — turhaan. Käräjiin sinut raahataan ja käräjistä linnaan, mutta linnasta päästyä olet merkitty kuin Kain: metsänurkkijat, rahanorjat, askeleitasi seuraavat — jää hyvästi lemuava metsäsauna sinisten vaarojen painanteessa! Tuli sinustakin yhteiskunnan hylkiö, kurja, elinoikeudeton isä; vaimostasi tehtiin Jumalan kunniaksi heikkomielinen. Lapsesi hajoitetaan taivaan tuuliin ja vieras käsi heiltä sydämet vetää ulos kurkusta — sama ilvenäytelmä alkaa uudestaan.

Tällaisena kuvasteli Herkko Tapiolle se elämänsisällys, josta mökkien ukot hänelle juttelivat eri paikoissa pitäjää. Hän kohtasi vapisevia vanhuksia, jotka olivat kärsineet vankeutta ja sakkoja siitä että olivat lämmittäneet kiuvasta niin autionkolkossa paikassa ettei tuota paikkaa oltu yhdelläkään pilkulla merkittynä metsäherrain karttoihin. Hän tapasi myös nuoria torpanpoikia, jotka aivan äskettäin olivat lyöneet surman pilkat oman kotinsa aidan takaiseen metsään, kun hallitus tarvitsi välineitä vahtiketjunsa vahvistamiseksi ja metsänhoitajain taskurahoiksi. Myös yllätti hän vuoroin torpparin, joka valitti verorasitusta, vuoroin metsäihmisen, joka tunnusti vuosikymmeniset verovapautensa, ja hän älysi että vääryyttä saattoi piillä molemmissa kohtaloissa. Yhtä hemmoteltiin, toista ruoskittiin — hyvin järjestettyjä suhteita esivallan ja kansan välillä ei löytynyt. Kipeimmin silmiinpistävä oli kentiesi metsätaksojen häilyväisyys, joka näytti riippuvan metsäherran mieskohtaisesta vallasta. Yksi sai puunsa ilmaiseksi, toinen sai sen markalla, kolmas kolmella markalla, vaan neljäs ei sitä saanut millään rahalla. Ahneimmat osasivat tehdä kauppa-asioita metsäherrain suosiollisella välityksellä, arimmat ostivat puita tappiokseen. Pärepuun nimellä sai yksi rakennuspuita, rakennuspuun nimellä sai toinen sahapuita, mutta joka todellakin tahtoi ostaa oikeita pärepuita, hänelle leimattiin hyvien rinnalta niin huonoja että niistä hädintuskin sai aidanseipäitä. Leveranssipuut saattoivat olla mitä tahansa — siinä ei ollut järkeä, mutta joka varmasti tahtoi saada mainion puun kruunun metsästä, hänen täytyi se joko varastaa taikka seurata muille myydyn pölkyn perässä alas kaupunkiin asti koettaakseen ostaa kymmenkertaisella hinnalla mahtavalta tukkiyhtiöltä ja hinatakseen sen jälleen takaisin kasvinpaikoilleen. Paikkakuntalaisille ei hevillä myöty tuoreita saunahirsiäkään, josta oli seurauksena että ränstyneimmätkin rakennukset, riihet, aitat, pajat ja pöksät muuttuivat rämsänrantalaisten himotavaraksi. Onnellinen tosiaan, ken sai purkaakseen ja vetääkseen viidenkymmenen virstan takaa pyöreähirtisen, mustasisuksisen, puolilahon, kaatumaisillaan törröttävän hökkelin!

Epäsoinnun tärkeänä virittimenä näytti olevan myös se että paikalliset metsänhoitajat yleensä olivat vartavasten kasvatetut herroiksi, joilla ei ollut kansanvaltaisia harrastuksia ja jotka eivät Suomen kansasta löytäneet mitään rakastamisen arvoista tai jotka suorastaan pitivät kunnia-asianaan osoittaa halveksumistaan kansallisia ja kansanelämää tarkoittavia kosketuksia kohtaan. Nuoret metsäherrat saattoivat olkapäitään kohautellen korkeintaan nauraa suomalaiselle kansanelämälle, mutta — itkemisen kyky heiltä puuttui kokonaan, sen itkemisen, joka piilee jokaisen, kansan tilaa arvioivan ja tutkivan yksilön ja virkamielienkin, sydämessä. Heidän hymynsä oli kylmä ja kuiva, ja heidän sydämensä autio ja ikäväntunteva: — ulkopuolella virkatointa jäi heille ainoastaan oman pienen minän huvittelu. Virkatointaan he pitivät vapaaherran ammattina sikäli kuin heillä oli oikeus elää kansan varoilla, mutta niin pian kun he yrittivät todella palvella kansaa, tunsivat he orjan oireita ylpeässä sielussaan.

Oli totta että kansan puolelta myös harjoitettiin mielivaltaa ja oman käden oikeutta, mutta kansan rikokset rangaistiin julkisesti ja ankarasti. Vaan metsänhoitajain mielivaltaisuuksia ja rumia menettelyitä taikka huolimattomuuksia ei koskaan paljastettu eikä rangaistu. Heidän päänsä ympärillä väikkyi kunnian kehä, mutta kaikki ne, jotka heidän onnistui saada kiinni metsäsynneistä, leimattiin pilkkakirveellä yhteiskunnan hylyiksi.

Metsänhoitajat? Herkko Tapio mietti sitä nimeä salojen pitkiä polkuja astellessaan. Ansaitsivatko nämä herrat metsänhoitajan juhlallista arvoa? Hekö metsiä hoitivat? Rämsänranta oli täynnä hoitamattomia metsiä. Vuosikymmeniin, vuosisataan eivät metsäherrat olleet huolineet ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin turmeltuneiden metsämaiden parantamiseksi. He tuhlasivat ja tarjosivat vain se säästöt, mitkä luonto itse oli tallettanut. Metsän uinuvat miljoonat sallivat he hyvällä omalla tunnolla jäädä ikuiseen lepoon — läksihän hoidottakin kylliksi miljoonia. Päinvastoin he sakottivat ja peloittivat niitä talonpoikia, jotka uskalsivat yrittää metsänpuhdistusta, sillä he eivät hevillä suoneet moukalle etuja. Olivatko he siis metsänhoitajia?… Sen, joka tahtoi kajota kruununmetsien murtoihin, täytyi maksaa työstään. Sitä, joka hirveällä vaivalla kiskoi ylös maasta juurikkaita polttaaksensa niistä tervaa ja siten teki mahdolliseksi puunsiementen itämisen kruunun hyväksi, verotettiin kuutiomitan mukaan. Herrain päähän ei pälkähtänyt että hallituskin joskus olisi voinut maksaa takaisin niille, jotka sen etuja auttoivat. Ja metsänhoidon kirjoihin olisi koitunut sekin, jos puun tarvitsijan olisi sallittu järkiperäisesti harventaa hyödyttömästi tiheinä seisovia korpia. Mutta niin ei tapahtunut. Oliko se siis metsänhoitoa?

Rämsänrannan kirkonkylässä, ihan metsäherran asunnon ympärillä, oli metsävalkea liki sata vuotta takaisinpäin syvälle polttaen raiskannut penikulmien laajalti metsämaita — mutta niitä kankaita ei koskaan puhdistettu eikä uudesta kylvetty. Odotettiin vieriväksi toinen vuosisata lisäksi, niin ehkä luonnon isä taas taikoisi puita leimattavaksi. Samallaisia palokankaita levisi syrjäkylissäkin, ja nuoret metsäherrat ihmettelivät vihellellen ettei taivasten tirehtööri paremmin höystänyt ryytimaitaan. Tosin niistä oli hyötyäkin noista erämaisemain ikävistä aavikoista: saattoi mainiosti metsästää syksyisiä jäniksiä, kun ne rusakanvalkoisina kerinä kierivät poikki mustien pintojen, haukkuvan hurtan ahdistamina.

Agronoomi, jonka toverina Herkko Tapio kyliä kiersi, oli innostunut mies. Joka askeleella hän teki havaintoja metsistä, soista, vesistä ja kansan elinkeinomahdollisuuksista luonnon helmoissa. Talojen pirteissä ja mökkilöissä, navetoissa ja isäntien pellonpientarilla hän osanottavasti ja opettavasti antautui pitkiin keskusteluihin maamiehen asioista. Hänen puheilleen ja vakuutuksilleen ei läheskään aina arvoa annettu, mutta sitä kiihkeämmin hän silloin kävi kiinni kysymyksiin, sitä vakuuttavammin hän kosketteli korven kanteleen kieliä. Hän taisteli ennakkoluuloja vastaan samalla antaen arvon vanhojen ukkojen kokemuksille ja saavutuksille.

"Kuinka toisenlainen mies hän on miehekseen kuin metsäherra" ajatteli Herkko Tapio. "Kuinka toisenlaisia yleensä ovat nämä maanviljelysvirkamiehet kuin metsänhoitajat! Heissä on sydänlämpöä, kansaansulautuvaisuutta, ennenkaikkea isänmaallisia ihanteita. He suovat hyvää kansalle, iloitsevat sen hyvinvoinnista, eivät ole toivottomia sen tietämättömyydestä, koettavat sitä todenteolla nostaa — aivan päinvastoin kuin nuo toiset, jotka syrjästä katselevat kansan vaurioita ja typeryyksiä ja kohauttelevat sille halveksuen kapeita olkapäitään. Nämä hartevat maahan-uskovaiset tarttuvat lämpimin kourin kiinni raatajan kädestä, katsovat suoraan silmiin ja rohkaisevat taisteluun. He ovat virkamiehiä ja kuitenkin kansan palvelijoita, samalla kun ovat sen johtajia. Jospa korven rahvas itse ymmärtäisi, ketä kohtaan sen on oltava kiitollinen. Mutta onneksi nämät eivät sitä odota, vaan iloitsevat hiljaisista kylvöistä. He hymyilevät suopeasti typerälle talonpojalle, joka hätäillen häärii noiden puujumaliensa ympärillä kaikin keinoin koettaen niitä lepytellä ja niiltä armoa kerjätä.

"Puujumalat — vosmestarit! Vasta sitten kun Suomen kansa luopuu uhritoimituksistaan lakaten epäjumaliaan pelkäämästä, kumartamasta ja salaa vihaamasta, vasta sitten se on vapaa luonnon elävän Herran palvelemiseen. Metsän kerjäläisestä — itsenäiseksi maamieheksi. Se on pitkä askel Rämsänrannalla! Mutta kerran se on otettava, muuten tämä korven mies jonakin kauniina aamuna löydetään hirttäytyneenä — epäjumalansa kaulaan…"

Näin hänessä kuvat kulkivat agronoomin kanssa polkuja taivaltaessa.

* * * * *

He olivat kiertäneet useita kyliä ja olivat palaamassa kirkonkylää kohden, jonne vielä karttui kolme mittaamatonta peninkulmaa. Maa kumisi heidän saappaittensa alla ja kelmeän iltaruskon yllä kimmelsi kylmä tähti. Korpilammit välkkyivät hienossa riitassa, joka ei vielä kestänyt kuin heittokiven painon.

— Katsokaapas tätäkin kruunun metsää: se on kuin hautuumaa, johon ruumiit ovat viskatut sikinsokin mätänemään ja jätetyt peittämättä…

— Täällä olisi ihania asuinpaikkoja, virkkoi Herkko Tapio himmenevään maisemaan haaveellisesti tuijottaen. Esimerkiksi tuolla mäellä, etelän rinteessä. Mutta ei ole asutuksen antajaa, jos ei liioin ottajaa.

— Kunhan kansa saadaan hereille, silloin ilmestyvät sekä antajat että ottajat, — sanoi agronoomi eteenpäin rientäen.

— Kuinkas on sen komitean laita? kysyi hetken kuluttua Tapio. — Sen, joka valmistaa ehdotukset kruunun maan käyttämiseksi?

— Komiteat ovat enimäkseen kometiioja! alkoi agronoomi. Nähkääs kun…

Hän alkoi innostuneesti selittää.

— Se minusta on surkeinta, arvosteli Tapio, että kansanvaroja tuhlaamalla tuhlataan työhön, josta ei ole vastaavaa hyötyä. Maanmittareille ja metsäherroille mätetään kymmenin markoin päivässä siitä että käveleksivät metsäpolkuja tai soudattelevat itseään kauniin sään aikana. Ja tätä sivutuloa voi kestää enemmän kuin miespolven iän! Jos ne rahat, jotka hukkuvat metsäkomiteoille, käytettäisiin suorastaan uutisasutuksen hyväksi, niin…

Taivaltajain keskustelu katkesi vasta sen torpan veräjällä, johon olivat aikoneet yöpyä.

Vaikka jo oli pimeä, niin tässä metsätorpassa sentään valvottiin ja koko torpanväki näytti olevan kovassa mielenjännityksessä, mikä ilmeni siinäkin että isäntä ja emäntä kyykkivät ikäänkuin varpaisillaan pihalla, pälyen kamarin akkunaan, josta näkyi kirkas tuli.

— Mitä täällä on tekeillä? kysyi agronoomi isäntää ja emäntää katellen pirtin portailla, joita vastoin kaikkea kansantapaa valaisi lyhty, joka vitsaköyteen kiinnitettynä oli ripustettu eteisen laipioon.

Emäntä alkoi kuiskutella.

— Elekee vieraat niin isolla eänellä… toisinaan kuuloo ja tykkejää pahaa. Täällä on kirkonkylän vosmästari — se Perki. Tuolla se on soikossa, rojottaa! Ikään sille kahvia viiä hömssäytin.

Agronoomi naurahti ja iski silmää Herkko Tapiolle.

— Vai niin, sanoi hän raikkaasti. — Saapiko talossa yösijaa?

Emäntä asettui tutkivasti ihan agronoomin parran alle ja, syrjäsilmällä vilkaisten Tapioon, kysäsi:

— Outtako työ herroja vai metänlukijoita?

— Eipä oikein kumpiakaan!

— Passanneoko sitten moata pirtissä?

— No jo tok'! tokasi agronoomi savoksi, irroittaen laukun olkapäiltään. Mutta emäntä tuli yhä hänen korvaansa kuiskuttelemaan:

— On meillä kyllä kaksii alvari vierassänkyä, vaan se kun käski petata toisen koirilleen. Se on rantunsorttinen herra.

— Hm, hm, myhähteli agronoomi naurussasuin ja astui isännän jälissä pirttiin, jossa muu talonväki niinikään oli sangen säikähtyneen näköistä.

Ruskeankiiluvasilmäinen isäntä, kun oli saanut selvän uusista vieraista, tuppasi myös tuttavallisesti kuiskuttelemaan agronoomin korvaan:

— Luulooko akranaami että se — perkuli — rupeaisi minulle antamaan, niitä leivän ranssipuita? Nähkääs kun minn' oun sen Jussi vainaan velimies ja se vosmestarin piika — tuntoohan se akranaami sen? — on sen Jussi vainaan tytär. Moaliman juorut on käynnä jotta…

Hän hiljensi ääntään. — Niin että jos niinkuin sitä lyytä… kysyi isäntä.

— Ei, ei, sanoi agronoomi ankarasti ääneen. Älkää toki sillä perusteella pyytäkö. — Kuulkaapas isäntä, sanoi hän, mitenkä on teidän suoviljelyksenne laita? Eiköhän käydä aamupuhteella katastamassa. Tuollahan näytti olevan ihan veräjän pielessä kaunis suo…

Ja agronoomi sai puheen johdetuksi toisaanne.

Mutta emäntä tulla lynstähti hätäyksissään pirttiin ja kertoi suun täydeltä isännälle:

— Nyt se myrkyn lykkäsi! Käski keittää läskipottua itelleen ja talakkunata koirilleen. Talakkunaksiahan noita nimeksi oisi, vaan hiivatistako sieppaat läskit?

— Etkö sinä sanonut? kysyi isäntä.

— Tolskasinhan tuota että jos ei herra vosmestari piä paki pahana, niin ei läskiä meillä ouk, vaan se alako viheltää ja kävellä keikkailla kahakäteen pitkin soikon lattiata ja jahkailla jotta "kumma paikka, kumma paikka, vaikka on porsaita, niin ei muka ole läskiä". Vaan eihän meillä elämänpäivinä ouk ollunna sian saparoakaan!

— Etkö sinä sitä sanonut?

— En häntä hirvennyt — se niin näytti arvokkaalta ja sikaria sauhutti. Mää sinä, Aatami!

Isäntä läksi "sisälle" ottaen jo ovella nöyristyneen ilmeen naamaansa.

Mutta kun metsänhoitaja Berg sai kuulla että pirtissä oli agronoomi Brander, jota hän ei tuntenut, mutta jonka ruotsalainen nimi hänelle kelpasi, niin hän lähetti isäntää myöten tervehdyksen että jos herra agronoomi tahtoi, hän oli valmis luovuttamaan hänelle toisen sängyn kamarissa, jossa tapauksessa koirat voisivat nukkua pirtissä. Mutta agronoomi ei tahtonut häiritä forstmestaria, vaan lähetti emännän mukana kiitokset että hän nukkuu toverinsa kera mieluummin pirtissä, koska täällä on kohtalainen lämpö eikä näy olevan haitaksi russakoitakaan.

— Mitä hän täällä oikein kuleksii? tiedusti Herkko Tapio oikaisten selkänsä pirtin lattialle, olkien päälle.

— Templuussa on ollunna tuolla Permapuron kupeilla, selitti isäntä, vaan nyt oli jättännä vähin sijalleen, sen Eeli Kinnusen! Tähän se tulla pouhasi koirineen justiisa tiimaa ennen kuin työ tulija… Isäntä röyhtäili ja haukotteli ja sanoi omituisella nenä-äänellä: Eikö tuo reissunne sinne kirkolle, yhteen matkaan peäsette oamusella.

— Ei ole meistä hienoon seuraan!

— Vai ei! sanoi isäntä tosissaan. Kotvan kuluttua hän vinkuvalla äänellä kysäsi:

— Se taitaa olla korkeata sukkuo tämä meijän vosmestari?

— Sen saanee isäntä uskoa että korkeata se on! kuului pimeässä agronoomin karkea ääni.

— Yhtä aatelia kuin muutkin metsäherrat! sanoi Tapio.

— Hyy! hyhähti isäntä erottamatta ivaa.

13.

Pikkukaupungissa riehui sisällinen sota…

Ylimetsänhoitaja Brandenberg — normaalioloissa sangen siivo herra — äkämystyneenä paikallistukkihuutokauppa-arvosteluista, oli näet hyökännyt kihlakunnan maanviljelysseuran kimppuun, jonka keskuudessa rämsänrantalainen maatalousneuvoja oli kysymyksen virittänyt. Ylimetsänhoitaja, joka oli saanut päähänsä että tässä oli ratkaistavana suuri kulttuurikysymys, jota koko Suomi seurasi, oli toivonut yhdellä läimäyksellä tappavansa kaikki "lantakärpäset" ja oli sentähden — nuoren sihteerinsä intelligenssiin luottaen — paikkakunnan sanomalehteen sorvannut seitsemän palstaa pitkän kirjoituksen, joka kihisi kiivaita voimasanoja paikallisia herroja ja varsinkin rämsänrantalaista maatalousneuvojaa vastaan, samalla kun se sinkoili suosionosoituksia metsänhoitajaparvea kohtaan, joiden isällisenä suojelijana herra ylimetsänhoitaja itseään piti. Nuo paikallistukkihuutokaupat olivat synnyinmaan valtaelinkeinoja — pääasiahan oli että rahaa tuli lujasti! Jalo tarkoitus saattoi pyhittää halvemmatkin välikappaleet, ja ali-forstmestarit tietysti noudattivat asetuksia, jotka tulivat korkeammalta. Herroilla forstmestareilla — niin kuului ylimetsänhoitajan magna charta — oli siksi paljon työtä etteivät he joutaneet haaveilemaan proletaarista utopiaa — kuten joku Pontus Poutaperho ja hänen leveän selkänsä takana koko maanviljelysseura.

"Te herra Poutaperho" — niin kirjoitti ylimetsänhoitaja mielestään sattuvasti — "olette röyhkeän itserakas, kun te, omaamatta hituistakaan ammattitaitoa, lähdette parjaamaan niin pätevää liikettä kuin on meidän kautta aikojen kunnioitettu Metsänhoitolaitoksemme, te — rohkenen vakuutuksella sanoa — olette intohimoinen, alhainen jopa ilkeämielinenkin kansanvillitsijä, joka koetatte saarnata epäluottamusta metsäherrain älykkäimpiä toimenpiteitä vastaan. Ja koko viheliäisen maanviljelysseuran — jonka olemassaolosta minulla ylimetsänhoitajana luonnollisesti ei tarvitse olla erikoistuntemusta — olette te vetänyt peräköydessänne, koko tuon mystillisen seuran, jolla ei näytä olevan arvostelukykyä ja joka tahtoo ostaa kansan suosion panettelemalla metsänhoitajia, vaan joka (hän ei tietänyt mitä pahinta lisäisi) tekisi viisaammin, jos ensin lakaiseisi omat portaansa…"

Liikaa sanottu tämä oli niin korkean virkamiehen puolelta — tätä jo pidettiin tuulimyllyritarin hosumisena. Monet tarkastuspiirin alimetsänhoitajatkin — paitsi Fjalar Berg — pudistelivat päitään ja sanoivat: "Brandis blaskasi itsensä — nyt hän saa frakkiinsa!"

Ja "frakkiinsa" Brandenberg sai. Hän sai vastauksen koko maanviljelysseuran puolesta siinä määrin purevan, väistävän, kipeästi sattuvan ja asiallisesti vakuuttavan että koko mailma — Metsähallituksen horisonttia myöten — musteni hänen silmissään. Oh, tämä oli varmaan tuota kirottua sosiaalidemokraatista nousuvettä! Hän hieroi kultakehäisiä silmälasejaan vimmatusti, hän huusi sinikalpeaa sihteeriänsä, huusi kaunista rouvaansa, piikaansa — ja lopuksi tahtoi huutaa poliisiakin, kun sitä ennen oli huutanut telefoonin umpeen. "Mitä?" jupisi hän itsekseen hirveässä hädässä voimatta yökausiin nukkua.

— Enkö ole ylimetsänhoitaja, jonka piiri käsittää miljoonan hehtaaria maata? Kuka uskaltaa minua vastustaa?

— — Ja hän hyökkäsi uudelleen maanviljelysseuran kimppuun.

Sanomalehtitaistelun hyörinässä oli Herkko Tapion asia tullut sysätyksi syrjään. Kun ylimetsänhoitaja vihdoin sai tilaisuuden hengähtää ja koota ajatuksensa, tunsi hän sanoinselittämätöntä tympeyttä Tapion anomusta kohtaan. Yleensä kaikki kruununmetsä-anomukset, mikäli niistä ei ollut rahallista hyötyä, häntä tympäsivät. Mikä olikaan tuo Herkko Tapio?… Ylimetsänhoitajan epäluulo tämän rämsänrantalaisen nousukkaan suhteen oli käynyt yhä suuremmaksi. Kukatiesi koko hyökkäys metsäherroja vastaan oli lähtenyt tuosta yhdestä miehestä, Käkiniemen "rakastajasta?" Kukatiesi Poutaperhon, Maatiaisen ja koko maanviljelysseuran äskeisen viekkaan virityksen vipuna seisoikin Herkko Tapio, joka "rakasti metsää" ja anoi "jalansijaa syntymämaillaan"? Heti hyökkäyksen tapahduttua oli ylimetsänhoitaja sähköttänyt Metsähallitukselle että Poropohjan tarkastuspiirissä oli syttynyt levottomuuksia. "Kukistakaa!" oli yksi metsähallituksen jäsenistä sähköttänyt vastaan — ja herra Brandenberg oli koettanut parastaan.

Nyt hän mielessään kuvitteli että "vallankumouksellisilla" oli pesäpaikkansa Rämsänrannan hoitoalueessa, jossa yksi ainoa metsänhoitaja toimi äärettömillä alueilla ja että sekä maatalousneuvoja Poutaperho että Herkko Tapio olivat kumousliikkeen johtajia.

Herra ylimetsänhoitaja vaipui syviin mietteisiin.

Hänhän oli saanut määräyksen matkustaa tutkimaan Käkiniemi nimistä metsämaata, mutta tottapuhuen hän ei enää uskaltanut. Tapion ja hänen kilpahakijainsa asiat joutivat hyvin jäädä toistaiseksi ratkaisematta. Jumala että piti olla niin paljon työtä!

Herra ylimetsänhoitaja ei säästänyt vaivojaan asiain oikein järjestämiseksi, s.o. valta-aseman vahvistamiseksi Rämsänrannalla. Se oli paras tapa kostaa. Hän ei ollut ennen kuunnellut Fjalar Bergiä, mutta nyt hän, maanviljelysseuran löylystä päästyään, muisti ja käsitti kaikki. Metsänhoitovirkakuntaa oli tuntuvasti lisättävä Rämsänrannalla! Hoitoalue oli jaettava kahteen osaan ja kumpaankin asetettava täysin pätevä, Evon metsäkorkeakoulun läpikäynyt forstmestari. Ja kummallekkin forstmestarille oli avuksi asetettava apumetsänhoitaja, joka samalla oli päämetsänhoitajan sihteerinä. Sitäpaitsi oli metsänhoitajaketjua vahvistettava. Joku ylimetsänvartijan virka ei voinut olla haitaksi…

"Minä luulen", hymisi hän puoliääneen, silmälasejaan hieroen, "että siellä harjoitetaan metsäkeinottelua. Ja… Mutta me panemme vartiomiehen istumaan joka näreen juurelle niin että niitä vilisee kuin jäniksiä. Se ei paljon maksa! Metsähallituksella on kymmenen miljoonan tulot, mutta vahteja saapi kuudesta sadasta markasta kappaleelta kuinka monta tahansa."

Ja sensijaan että olisi kääriytynyt susiturkkeihinsa ja painautunut Rämsänrannan metsiin, tilkitsi herra ylimetsänhoitaja Brandenberg juhlapukunsa kauniiseen hylkeennahkakapsäkkiin ja ajoi junalla Helsinkiin.

14.

Nimismies Pykälä ja konstaappeli Korhonen sattuivat eräänä iltana istumaan viinapullon ääressä, sillä nimismies Pykälä oli niitä harvinaisia virkamiehiä, joka ei arastellut seurustella toverillisesti poliisinsa kanssa.

Konstaappeli kuiskutteli jotakin nimismiehen korvaan ja nimismies näytti hyvin huvitetulta.

— Jaakko taitaa lasketella omiaan? sanoi nimismies.

— En! kivahti poliisi iskien silmää. — Saapi vallesmanni uskoa.

— Missä se tapahtui?

— Sumpsankylässä, Karsikkojoella…

— Tunteeko konstaappeli pieksäjiä?

— Hitto heitä, kaiken mailman tukkipoikia! Samapa se, kun yksituumaisesti…

— Tietääkös Jaakko, mistä ne sille suuttuivat?

— Lie känää ollut. Se siellä oli sattunut käveleksimään ja toreleksimaan… Niin poijat huvikseen…

— Helkkarissa! sanoi nimismies ja ryyppäsi. — Tietääkö konstaappeli, oliko Berg saanut ruumiin vammoja?

— Parahultaisesti ne sitä olivat pehmittäneet. Ei siitä rosessia tule, arveli poliisi.

— Eikö tule? tiukkasi nimismies.

— Ei tule, vakuutti poliisi. — Eikä se vosmestari miten kehtaa. Häpiää toki…

— Niinkö konstaappeli luulee?

— Niin minä… Mutta antakaahan, vallesmanni, kun minä kuvannollisesti…

Poliisin kieli vähän sammalsi.

— Kippis! keskeytti nimismies.

— Kool! sanoi konstaappeli ja kertoi asianmenon, kuten hän itse sanoi, "kuvannollisesti".

Nimismies nauroi sydämensä pohjasta ja piteli hyllyvää vatsaansa.

— Korpilaki! huusi hän sitten, silmät hehkussa ja posket kiiltävinä. — Korpilaki ei ole mikään laki. Mutta jos korpilain käyttäjä saadaan laillisesti ilmi, niin silloin voi soveltaa yleistä lakia.

— Korpilaki on kansanlaki! sanoi Korhonen painokkaasti!

— Ei ole! vastusti nimismies. — Korhonen sitä asiaa ei ymmärrä. Korpilaki ei ensinkään sisälly Suomen kansan lakiin.

— Niin mutta Rämsänrannalla…! väitti konstaappeli hiukan hiprakassa.

— Väittääkö poliisi, että Rämsänrannalla on oma lakinsa? tiuskasi nimismies ja hyppäsi pystyyn.

— Elähän sinä, herra esimies… annahhan kun minäkin… Minä tarkotan jotta vanhan kansan kirjoittamaton laki ja nykykansan korpilaki pitävät yhtä.

— Ei pidä sekoittaa! sanoi nimismies kiihtyneesti, myöskin nousuhumalassa. — Seitsemäntoistasadan kolmenkymmenen neljän vuoden laki…

Ja he väittelivät kiivaasti siitä, mitä ymmärrettiin korpilailla ynnä kaikilla muilla laeilla ja lopuksi huusi nimismies, nyrkkiään pöytään iskien, että:

— Johan minä sanoin konstaappelille että korpilaki ei ole mikään laki, vaan se on lain ulkopuolella. — Miina hoi! huusi hän perään. Tuoppas se toinen pullo.

Kun toinen pullo oli tuotu, rähähti nimismies makeaan nauruun:

— Syyttäköön itseään. Minä pesen käteni. Pakkoko oli mennä ärsyttämään tukkijunnuja! Fjalu on mukava poika, mutta… Kaikki forstherrat — ovat suuria simppuja. Kutti parahiksi, sanon minä. Minä olen Rämsänrannan nimismies. Kippis!

— Kool! sanoi konstaappeli ja ryyppäsi ruskeata viinaa, joka oli karvasta kuusenjuurikasta, sillä nimismiehellä ei sattunut tarjoksi parempaa.

Yöhön asti he maistelivat ja väittelivät, väliin riitelivätkin, mutta taas lauhtuivat, halasivat toisiaan ja puhuivat kuin ristiveljet konsanaan mainiten sekä Jumalan että esivallan, Rämsänrannan erikoisaseman ja pirun, mutta ennenkaikkea sen salaperäisen korpilain, jonka perusteella nuori metsäherra oli saanut selkäänsä. Vihdoin he nukahtivat vaate-päällä: nimismies rikoslaki kourassaan, housut auki — konstaappeli virkalakki silmillään, sikarin pätkä suupielessä ja kautsuinen pamppu taskussaan.

15.

Pitkä talvi tuimine tuiskuineen oli taas mennyt ja kuulas kevät kurkisti viattomana pajupensasten takaa. Varikset rääkyivät juhlallisesti lautupetäjien latvoissa ja harakka nauroi katketakseen aidanseipäässä.

Oli syytäkin sekä juhlalliseen rääkyntään että helakkaan naurantaan. Rämsänrannalla oli tapahtunut mullistuksia: pitäjässä näet asui nyt kaksi päämetsäherraa ja kaksi apumetsänhoitajaa ja metsänvartijastoa oli tuntuvasti lisätty. Hallitus oli suuressa viisaudessaan perustanut uusia virkoja ja korottanut virkapaikkoja, vaikka ken tiesi oli unohtanut perustella työtä, josta tämä kaikki maksettiin.

Herra Bergistä oli tehty Läntisen piirin metsänhoitaja ja hänen apulaisenaan, "esittelijäsihteerinään", heippasi Ragnar Didrik Djupström niminen herra. Itäisen piirin päämetsänhoitajana sitä vastoin hallitsi Knut Osvald Edelstein, todellinen aatelismies, jonka apulaisena toimi herra Gösta Almanzor Ekestubbe.

Kaikki nämä herrat asuivat forstmestarien yhteisessä virkatalossa Herralassa, jossa oli tehty seitsemän tuhannen markan kustannusarvoisia korjauksia ja lisäyksiä. Herrojen ruuanlaittajina ja vuoteiden pöyhöttilijöinä toimi pari Rämsänrannan kauneinta piikatyttöä Linta ja Alina, joista varsinkin edellinen hempeine poskineen ja kepeine jalannousuineen oli herrojen suosikki, ja jälkimäinen taas siitä mainio että ymmärsi mitä herrat kulloinkin tarkoittivat — Alina näet oli palvellut pari vuotta kaupungissa.

Mahdollisesti siis kaikelle tälle kevätharakka naureskeli aidanseipäässä heiskuessaan. Mutta taisi se nauraa myös muille asioille: apteekkarin Iines ja uusi forstmestari Edelstein näet olivat heti tutustuttuaan joutuneet kodikkaisiin suhteisiin ja kävelivät usein maantiellä. Neiti Iines, joka oli vaihtanut punaisen pukunsa sinikeltaiseen, oli nyt täydellisesti tyydytetty sen hirveän tappion perästä, mikä häntä oli uhannut Fjalarin kadottamisessa — nyt hän päinvastoin siunasi kohtaloa ja Iida Helttusta että Knut Osvald, mustaviiksinen aatelisherra, oli joutunut hänen pelastavaksi ritarikseen. Myös postineiti Strömberg näytti läpeensä toipuneen syksyisestä pyörrytystaudistaan, sillä hänen luonaan kävivät usein kahvilla sekä Edelstein että myös Ekestubbe ynnä Djupström, eikä postineiti koskaan ollut tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin tässä hilpeässä ja sivistyneessä seurassa. Erityisesti apuforstmestari Djupström häntä miellytti, sillä hänen kastanjaruskeat pienet silmänsä tähtäsivät postineitiin niin turvaaetsivästi ja hänen ruotsinsa soinnahti niin kotoiselta, kun hän milloin piteli lankavyyhtiä, milloin kohensi tulta hellassa: "Snälla fröken, ja' har nog go' tid att hjälpa till i hushållet…"

Myös diakonissa Roosia oli onni potkaissut. Sillä ensinnäkään hän ei enää ollut diakonissa, vaan Jumalan armosta ja kaikkien forstherrain suosituksesta kahden hoitoalueen metsäkassööri isommalla palkalla kuin mitä oli saanut entisessä jumalisessa virassaan, ja toiseksi: hänkin oli saavuttamaisillaan uuden objektin. Iloisen kevätharakan tosin lienee ollut hiukan vaikea päättää, minkälainen oli herra Ekestubben ja pienen Thyyra neidin sisäinen suhde. Molemmat näet olivat umpimieliset, vähäpuheiset ja hitaat rakkauteen, mutta sitä herkemmät punastumiseen hiusmartoa myöten käyskennellessään kuin kuuromykät Rämsänrannan harvassa kylämetsässä. Mahdollisesti olisi pastorin Pulmu Pallukka ollut herra Ekestubbelle sopivampi miettimisen aihe, mutta tämä hengellinen neito ei vielä ollut koteutunut kesälaitumilleen. Niinikään oli kauppias Partasen kaunis Katri tipotiessään, sillä heti Fjalar Bergin kansallistumisen jälkeen oli tyttö kiireesti matkustanut pitäjästä — kuten huhu juorusi — aina Tukholmaan saakka hienompaa käytöstä oppimaan. Hänen takaisinpaluutaan saattoi sentään odottaa milloin tahansa, ja silloin pantaisiin uudetkin forstmestarit koetukselle — Katrin papalla näet oli rahaa.

Neiti Siviä Kuikkanen sitävastoin teki sivistyskokeita itse paikan päällä, toimien harjoittelijana neiti Strömbergin kansliassa ja niellen kärsivällisesti herrojen forstmestareiden ruotsinkieliset keskustelemukset pääpostineidin kanssa.

Näinpä siis huomiota ansaitsevimmat suhteet Rämsänrannan seurakunnassa olivat vajaan vuoden kuluessa selviytyneet; vertavuotavat haavat olivat parantuneet ja uudet toivontähtöset sydämiin syttyneet.

Fjalar Berg sentään oli ikäänkuin näyttämöltä kadonnut. Moottorinsa hän kevään tullen oli myönyt virkatoverilleen Edelsteinille, jota nyt sama Rankrutti varustautui palvelemaan. Heti vesien auvettua alkoi Herralan virkatalon rannassa tuo paikkakunnan edistysrientoja ilmaiseva, kauvas kuuluva koneen rassaus ja ritinä, sillä jo helluntaiksi oli herra Edelstein pestannut kylän kaunottaret huikealla retkelle.

Siitä huviretkestä puhuttiin ympäri pitäjää, metsänvartijat sen tiesivät, ja tiedettiin se viikkoa ennen Helsingin muotikaupassa asti, josta sekä Klaara että Thyyra, Iines ja Siviä tilasivat hattunsa, kepsinsä ja kevätkappansa, uhraten niihin vähintään yhden kuukauden palkkansa. Koko Rämsänranta varustautui helluntaiviettoon, jossa hienoston oli esiinnyttävä tavallista hienompana. Kaikki kirkonkylän piikatytötkin kuiskuttelivat "viinistä". Ja kaikki tämä oli tavallaan seurausta ainoastaan siitä että kolme uutta metsäherraa oli saapunut pitäjään.

Edelstein — Djupström — Ekestubbe! kuinka juhlallisilta nimet moiset kalskahti vatkaan Rämsänrannan nimen räikeätä taustaa vasten!

Ei kumma että variksetkin tuon juhlallisuuden tunsivat huutaessaan kolmikertaisen eläköön huutonsa: koaa, koaa, koaa!

* * * * *

Fjalar Brynolf Berg sai eräänä päivänä huonolla käsialalla kirjoitetun, Tampereen postileimalla varustetun kirjeen, mutta luettuaan poltti sen kiireesti. Mitä oli hänellä tekemistä yhden Iida Helttusen kanssa?

Oli hän ollut Lapissa ja huvitellut maan herrain tavalla — olihan hänellä muistona vieläkin Lapin rikkaimman tytön paulanauha pöytälaatikossaan, mutta siellä ei koskaan ollut tapahtunut moisia vaatimuksia. Nämä rämsänrantalaiset olivat kaikessa liian vaateliaat, oikeuksistaan ilkeästi kiinnipitäväiset…

Metsäherra Berg tahtoi tekeytyä tietämättömäksi että oli kirjettä saanutkaan. Mutta jos ei hän itse siitä tiennyt, niin tiesivät siitä ainakin muut. Postineiti Strömberg esimerkiksi, hänen postissa käydessään, pisti merkitsevän kysymyksen: "Mitäs Iida Helttunen kirjoitti? Tuleeko pian takaisin forstmestaria passaamaan?" ja vieläpä apteekkarin Iineskin kehtasi kysäistä noin niinkuin sivumennen, päätään keikahuttaen: "Kuinkas sen Iidan ompelukurssi käy? Klaara oli huomannut että sinulle tuli kirje. Tampereelta!" ja samalla oli Iines nauranut niin vietävän imelästi.

Ei! Tätä ei voinut sietää. Metsänhoitaja Bergille oli omasta mielestään muka jollakin tavoin tapahtunut verinen vääryys. Ja kun ei selvästi tietänyt ketä syyttää, purki katkeruutensa lähintä ympäristöään kohtaan. — —

Tämä sielullinen katkeruus alkoi näyttäytyä virkatoimenpiteissäkin.

Tulee tuhma talonpoika, moittii saamiansa pärepuita huonoiksi — hittoako se häneen kuuluu, menköön ulos!

Tulee vanha torppari, lakki kourassaan, ruikuttaa leimuuttamaan latopuita kahden uuden ladon rakentamiseksi:

— Mitä te kahdella heinäladolla teette? arvostelee herra Berg. — Riittää teille yksikin! Ja miehelle leimataan ainoastaan yhden ladon puut.

Tuossa taas asiamies, joka naukuu lupaa saada rakentaa pienen lisärakennuksen torppaansa. Metsäherra Berg ei ole kuulevinaan, vaan kun mies tulee toisen ja kolmannen kerran, ottaa hän arkkitehtiohjakset käsiinsä ja torpparille rakennetaan lisärakennus — kolmella seinällä. Kruunun puita näet täytyy säästää ja herra Berg tahtoo ennenkaikkea opettaa kansaa säästäväiseksi.

Siinä taas muuan pyytää savea, sammalta ja kiveä — ohoh, sehän on suuri asia, ei ole yhdentekevää, mitä lupakirjassa seisoo, täytyy antaa metsävahdille ankarat määräykset… Muuan puunostaja lähettää takauskirjansa, siinä on pieni muotovirhe — paperikoriin ja kauppa rauvetkoon. Hänen ei tarvitse panna omalletunnolleen toisten kiirettä. Päinvastoin hän ikäänkuin nauttii siitä että saapi usein tilaisuutta odotuttaa ihmisiä. Huomenna kello 10 on hän luvannut mennä leimaamaan, mutta hän meneekin vasta ylihuomenna. Hänelle näytetään leimauspaikka — ei, tätä hän ei hyväksy, tämä on liian hyvää metsää — siirrytään huonompaan. Hän pelottaa ostajia kalliilla hinnalla ja nauttii sanomattomasti, kun saapi vikanaiset puut kaupaksi. Joskus on hän ihan pirullisella päällä: leimuuttaa hämärässä ja valittaa ettei ole sähkölamppua matkassa, jotta leimattaisiin pilkkopimeässä.

Onpa hänestä tosiaankin tullut aristokraattinen maalaisvirkamies! Hän esimerkiksi pitää sivistymättömyytenä, jos joku häntä sanoo metsänhoitajaksi eikä forstmestariksi. Talojen emännät häntä harvoin arvaavat mieliksi kohdella. Sattuu semmoinenkin tapaus että hyvänsuopa töppänä tuippaa hänelle nauriin käteen. Fjalar Brynolf paiskaa nauriin emännän jalkoihin ja karjasee! "forstmestarille ei sovi antaa käteen!" Suomalaiselle saunalle herra Berg on melkein yhtä vihainen kuin nauriille, joka tarjotaan ilman hopeaveistä ja lautasta. "Kiuvassauna on sikoja varten" saattaa hän sanoa: "mongoolille se sopii, vaan ei germaanille".

Kaikki hänen mielestään on niin aito rämsänrantalaista!

* * * * *

Vaikka korpilakia lienee jonkun verran sovellutettu metsänhoitaja Bergiin — tapaus jäi iäksi tietymättömiin — niin se ei hituistakaan parantanut Herkko Tapion asiaa. Hoitoalueen Läntisen ja Itäisen piirin raja oli ikäänkuin tahallaan määritelty kulkevaksi sen niemen kohdalta, jolle Tapio oli anonut asuinsijaa. Tosin isompi osa Käkinientä oli ajateltu kuuluvaksi herra Bergin piiriin, vaan kun Tapio siihen vetosi, saattoi hän saada vastaukseksi että koska toinen puoli kuului metsänhoitaja Edelsteinin hoitoalueeseen, niin oli vaikea tietää, miten asia lopullisesti järjestyisi. Mutta kun Tapio puhutteli herra Edelsteiniä, antoi tämä ymmärtää ettei asian valvominen suinkaan millään muotoa kuulunut hänellekään, koskapa metsänhoitaja Berg kerran oli asian motiveerannut eikä hän tahtonut siihen sekaantua. Näinollen ei kumpikaan metsäherroista sanonut voivansa asiassa paljon vaikuttaa, vaan parasta oli — niin sanottiin Tapiolle — odottaa Metsähallituksen armollista ratkaisua ja toimenpiteitä.

— Mutta minähän olen jo odottanut kohta kolme vuotta! uskalsi Tapio huomauttaa. — Eikä siitä tule sen valmiimpaa!

— Käyttäkää sopivampaa puhetapaa, kun puhutte Hallituksesta! sanoi Berg ankarasti. Mutta herra Edelstein pani ainoastaan "djah, djah" ja lisäsi: — Metsähallituksella on nykyjään paljon töitä.

Ja sitten herrat silmää vilkuttaen vielä lisäsivät että kyllä Metsähallituksesta ennenpitkää saapuu päätös sitä suuremmalla syyllä koska itse herra ylitirehtööri oli suvainnut käydä paikan päällä ja siis — tiesi kaikki.

Metsähallituksen päällikkö oli tosiaan ajanut mielituumansa perille, mutta se oli siinä määrin salaperäinen asia että siitä tuskin tiesivät muut kuin asianomaiset metsänhoitajat ynnä moottorikapteeni Rankrutti.

"Nyt on piru myllyssä!" ajatteli Herkko Tapio kyllästyksissään. Viimeaikoina oli hän ruvennut epäilemään että kaikki nuo kolme kilpa-anomusta Käkiniemen suhteen olivat — itsensä herra Bergin virittämiä juonia.

Häntä ihan raivostutti…

* * * * *

Vihdoin se tosiaan tuli — Metsähallituksen uusi päätös.

Jonkunlaisen Salomonin tuomion näytti ylihallitus tällä erää tekaisseen. Käkinientä ei luovuteta kenellekään arvoisista hakijoista, vaan se — katsoen paikan erikoisuuteen ja luonnonkauneuteen — ja huolimatta siitä että sen liepeeltä asianomaisella luvalla on puita kaadettu erinäisiin tarkoituksiin — on päätetty ehdottaa kruununpuistoksi, joihin toimenpiteisiin — ellei sitäkin toisin päätetä — Suomen Metsähallitus lähimmässä tulevaisuudessa aikoo ryhtyä.

Fjalar Bergin silmät loistivat tavallista kirkkaammin, kun hän tästä hallituksen ratkaisusta lyhyimmiten — vapaakirjeoikeutta käyttäen — ilmoitti itsellismies Tapiolle. Ja tuntien — korpilain uhallakin — olevansa mahtava olento paikkakunnallaan, hän sinä iltana vapaasti liikkui kylällä, komentaen kaikuvalla äänellä koiriaan sekä ruotsiksi että ranskaksi.

16.

Herkko Tapion silmissä mailma musteni… Aivankuin myrkkylaine olisi läiskähtänyt läpi hänen sielunsa.

Sitten alkoi kolkko kohina, jota tuntui kestävän loppumattomiin.

Ja vihdoin oli kaikki hiljaa kuin salaperäisen räjähdyksen edellä…

Hän muisti kaikki alusta alkaen — kuin kiljuvat kipunat väikkyivät katkeran kokemuksen kuvat hänen henkisen silmänsä edessä.

Oliko sattuma että hänen piti joutua uhriksi? Vai tarkoittiko isku sitä suurta laumaa, josta hän oli vain ensimäinen eteensattunut yksilö?

Hän oli aina sydämessään kärsinyt niiden puolesta, joita esivallan käsi kohteli kuin hengettömiä esineitä — nyt se rautainen koura lepäsi raskaana hänen itsensäkin päällä.

Ja hän tunsi kummallista pahoinvointia niin että vapisi ja värisi kuin haavan lehti, mutta samalla tahtoi rajulla voimalla ponnistautua ylös alennuksesta ja heikkoudesta.

Sorto ei ollut sattumaa — se oli järjestelmää, jonka takana piili yhteiskunnallinen järjettömyys. Ja vaino ei koskenut yksin häntä, vaan tuhansia. Ei ollut kyseessä yksin tämän päivän, tämän vuoden tai tämän miespolven menettelytapa, ilmiöt iskeytyivät sekä menneisyyden että tulevien polvien vaiheisiin.

Miksi ei, miksi ei kukaan nouse julistamaan uutta järjestystä? Ajan aalloissa pauhaavat tuhannet sävelet vinkuen kukin äänellään ja sulaen yhteiseen myllerrykseen: miksi ei tätä säveltä kajahda?

Maan oikeutta! Jalansijan pyhyyttä! Vetten ja rantain ja metsien raitista rakkautta! Ihmisen luonnon viettiä!

"Joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa?"

Oh, mitä katkeraa ivaa tekikään vallanpitäjä runoilijan haaveesta!

Jokaisen niemen, jokaisen notkon, jokaisen saarelman ympäröitsi rautapiikkinen esteaita. Sitä ei näkynyt paljaalle silmälle, mutta se oli olemassa kaikissa olosuhteissa. Ja jokaisen ikihongan, jokaisen näreen ja tuoksuvan koivun kyljessä paistoi forstmestarien sakkotaulu!

Korven vapaus — orjuutta se olikin. Älä kajoa metsän kiveen — se ei ole sinun; älä laskeudu väsyneenä sammalelle maata, vuode on voimakkaamman; älä kuuntele metsän käkeä keväällä — sinua epäillään varkaaksi ja raiskaajaksi.

Oh, kuinka hän verisesti vihasi niitä voimia, jotka tahtoivat polkea ihmisen maan madoksi. Hän oli jostakin lukenut että typeryyttä vastaan jumalatkin turhaan taistelivat. Typeryyttä vastaan saattoi vain mieltänsä osoittaa. Ja mielenosotuksen kautta ainoastaan saattoi yksilö herättää toisia yksilöitä järjelliseen toimintaan typeryyden hävittämiseksi.

Pian siis mielenosotukseen — pian!

Ajan kello räikeästi soittaa — hän kuulee sen äänen, sen kuulevat tuhannet muut, mutta pelkäävät, pelkäävät, aina vain pelkäävät ja odottavat valmista ihmeen kautta, Jumalan välityksellä.

Jumalan? Eikö se sitten ole jumalaa, minkä ihminen tuntee sielussansa polttavan? Eikö pahan vastustus, eikö kapina kauniin puolesta ole jumalaa? Mutta heitä sitoo valtiouskonto, orjanoppi ja esivaltapelvon perinnöllisyys.

Pian, pian! Maan uumenista se kutsu ouruaa ja esi-isäin luut salojen kätköissä narskuvat — "jos kielin voisivat kertoa näkönsä vanhat puut", niin nuot, ammoin nukkuneet, uupuneet raatajat todistaisivat samaa.

Hänen isänsä? hänen äitinsä? hänen esi-isänsä ja esiäitinsä saivat kärsiä — miksei hän paranna, miksi ei hän kosta isänsä kohluja, maamonsa mahloja.

Kosta? Niin juuri!

Mutta millä tavalla? Ei, hän ei kykene, hän ei osaa eikä hän ymmärrä miten, milloin — hän vain tuntee että jotakin on tehtävä, jotakin repäisevää, suunnasta poikkeavaa.

Miten, mistä alottaa, mistä päästä käsiksi — ei hän tiedä, ei tajua itsekkään, tai miksi hyväksi? Onko se ehkä naurettavaa, lapsellista, raukkamaista ja hullunkurista — mutta hänen täytyy jotakin tehdä, johonkin ryhtyä oman sielunsa tyydytykseksi, oman kohisevan verensä vaimentamiseksi.

Pian, pian! Kello soipi yhä kiihkeämmin — hän kuolettaa järjen, yksilöllisen älynsä — jonkun vielä suuremman älyttömyyden tähden!

— — — — —

Herkko Tapio nauraa itsekseen ja silmät tuijottavat mustankiiluvina tyhjään ilmaan. Vaimo pakenee peljäten ulos naapuriin, mutta lapsi ei arastele isänsä silmiä, se tulee luo ja pyytää syliin. Ja äkkiä tempaisee mustapartainen mies pellavapäisen pienen olennon ylös ja painaen rintaansa vasten suutelee lasta hellästi.

— Sinun tähtesi! Ja juuri sinun tähtesi! huudahtaa hän ja vaipuu tyyntyneenä ahtaan asuntonsa nurkkaan pahaisen akkunan ääreen, josta ei taaskaan näy muuta kuin kauppiaan halkopino ja likainen takapiha.

17.

Hän ei voi mitään tehdä ja makaa päivät pääksyttäin kuumeessa nähden voimakkaita näkyjä itsestänsä ja vastustajistansa:

Kaukaa metsän sinervistä sisuksista, huikean pitkää männikköä kasvavalta hilpeältä harjanteelta, on kimahtelevinaan vihaisia kirveeniskuja.

Avopäinen, paitahihainen mies siellä lyödä lynnähyttelee, hehkusilmin tähdäten iskujaan, ja etäälle ympäriinsä kirpoilevat tuoreet, valkoiset, pihkantuoksuiset lastut.

Hän on metsässä ypö-yksin eikä seuraa kaipaa, vaikka työ, jota hän tekee, on raskasta ja vähintään kahta miestä vaativaa. Yksin hän raataa tavattomalla voimalla, nostelee painokkaita tuoreita hirsiä paljain käsin ja vyöryttää niitä läjään, julmasti vääntämällä pitkällä puukangella. Joskus hän ponnistaa niin että silmät päässä pullistuvat ja jokainen hermo ja jänne on äärimilleen jännityksissä ja veri karkaa kasvoille… Luulisi siihen repeävänsä, mutta tyynesti, huokaisematta ajaa hän otteensa perille, ja ainoastaan suupielet herkästi värähtelevät ja levinneissä sieraimissa sihisee kuuma ilmavirta sisään ja ulos.

Hän on siinä määrin työhönsä kiintynyt ettei kuule eikä näe mitään muuta kuin oman tehtävänsä: oman kirveensä kalskeen hän kuulee ja omat lastunsa lentävän huomaa, mutta metsänurkkijoita ei hän havaitse, ei hätkähdä sitäkään että hänen selkänsä takana seisoo punapartainen metsävahti, joka irvistäen kysyy:

— Mitäs mies siinä tekee?

Hän iskee sitä vihaisemmin kirveellään puuta, ei käänny päin eikä vastaa mitään, aivankuin olisi kuuro ihmispuheelle. Metsävahti kiertää varovaisesti hänen etupuolelleen, katsoo tuikeasti kohti, etsien vastakatsetta, ja tokasee uudelleen:

— Mitä tässä on tekeillä?

Mutta toinen ei vieläkään ikäänkuin kuule eikä pysäytä kirveensä toimintaa eikä nosta silmiään ylös tulijaan eikä edes osoita pelkoa. Se ärsyttää metsävahtia, joka on kruunun palvelija, ja tämä astuu pari askelta likemmäs, kalahuttaa kirvespohjalla jykevään, äsken veistettyyn hirteen, ja tiukkaa kolmannen kerran:

— Vastaa mies, mitä teet?

Silloin toinen hetkeksi herkiää heiluttamasta kirvestään, oikaisee selkänsä suoraksi ja vastaa ylpeästi, omituisesti naurahtaen:

— Metsäherralaa!

— Häh? tokasee vahti hämmästyneenä röyhkeästä vastauksesta, mutta siinä on mies taas jatkamassa työtänsä eikä näytä kiinnittävän ääressä-seisojaan minkäänlaista huomiota.

Metsävahti, joka entuudesta vähän tuntee tuota mustasilmäistä miestä, on kovasti ymmällä: hänen tekisi mieli näyttää virkavaltaansa kouraan tuntuvalla tavalla, temmata ase metsänkaatajan kädestä ja lausua kieltonsa jyrkästi ja viranomaisesti — niinkuin on kuullut esimiestensä lausuvan — mutta kun hän yrittää avata suunsa, säpsähtää hän toisen kirpeätä, tultatyöntävää katsetta ja, käsittämättä mitä tällä oikein on mielessä, hän vaikenee, pälyy ympärilleen kaadettuihin puihin, peräytyy ja, vielä hetken tuijotettuaan työtä tekevään mieheen, hiipii hiljaa pois.

Mutta kirveen iskujen ääni seuraa metsänvartijaa kauvas läpi metsän, kun hän juoksujalkaa lähtee livettämään kirkonkylään esimiehilleen keksintöänsä ilmiantamaan.

Metsänvartija Räisänen kiipeää läähättäen ylös virkatalon portaita ja pysähtyy lakki kourassa odotushuoneen ovisuuhun.

Sisältä salista kantautuu korviin iloista hälinää, ruotsinkielistä laulua ja pianon rämpytystä — ja Linta ja Alina juoksevat nauraen ovissa. Sattuu nimittäin olemaan metsänhoitaja Edelsteinin syntymäpäivä ja sitä vietetään prameasti, koska se on hänen ensimäinen syntymäpäivänsä Rämsänrannalla. Saapuvilla ovat kaikki paikkakunnan vosmestarit ja naapuripitäjistä myös neljä metsänhoitajaa.

Herrat ovat hienossa hiprakassa — he juovat punssia, wiskyä ja likööriä — ja kun metsänvartija pyytää saada puhutella esimiestään Bergiä, niin siihen puhaltautuvat hänen ympärilleen muutkin ja sekaantuvat asiaan. Ja siinä nyt kuka mitenkin arvostelee luvattoman talon tekijää ruotsinkielisin arvosanoin:

— Djäfla kanalje! sanoo yksi.

— Fårskalle! sanoo toinen.

— Rackare! huutaa kolmas.

— Säg hellre stackare! lisää neljäs.

— Hirtte henet leveranssipuuhun! Hängas skall han!

— Nej, låt bygga ifred! sanoo naapuripitäjän metsänhoitaja. — Kruunun metse ei loppu.

— Kan man lita på vaktens angifvelse?

— Lugna er, mina herrar! Ett glas åt Reissänen! Ett fullt glas åt Re-Re-Reissänen — det hjälper inte fan.

Ja Räisäselle tyrkätään lasillinen väkevää wiskyä käskyllä tyhjentämään se jalomielisen isännän Edelsteinin kunniaksi. Mutta metsänhoitaja Berg eristyy muista forstmestareista ja puhelee melkein kuiskaamalla metsävahdin kanssa ovisuussa. Hänen silmissään on loistava ilme:

— Näittekö varmasti?

— No vissisti, herra vosmestari.

— Oliko kumppaneita?

— Ei ollut. Yksin se siellä ajeerasi. Ja kuulkaahan miten se änkkäsi, häjy, kun minä…

"Metsäherrala?" Vai niin hän sanoi!? Herra Bergin silmät jäävät tuijottamaan metsänvartijaan että mitä tämä…

— Me järjestämme asian pian, — sanoo hän sitten välinpitämättömällä äänellä. — Räisänen toimittaa jo tänä iltana sanan Anttoselle ja Konsta Kouhoselle.

— Strunt i den saken! huutaa naapuripitäjän iloinen metsäherra. — Antta moukan pykkätä! — Bror Fjalar, låt vakten gå.

Ja hän alkaa puhua "bagatellista" sekä vie käsikynkästä virkaveljensä väkisin sisähuoneisiin.

— Ei saa häiritä päivän sankaria. Din skål, Knut Osvald ja kaikkien heilojesi!

Forstmestarit ryyppäävät.

Sitten alkaa kuulua korttien läiskintää.

* * * * *

Herkko Tapion hourekuvat jatkuvat: Kohmelopäinen forstmestarijoukko tavottelee yhdessä metsänvartijaketjun kanssa luvattoman talon tekijää metsästä. Miestä ei missään näy, ainoastaan tuoreet hakkaukset todistavat että hän tässä vasta on työjellyt. Berg kiroilee ruotsiksi ja komentaa kaikki kolme koiraansa ranskaksi pahantekijää etsimään, mutta koirat ajeleksivat ainoastaan jäniksiä, joista kuitenkaan ei saada yhtään kaadetuksi, koska metsä on tiheä ja poluton. Herra Bergiä kiukustuttaa oma epäluulonsa että Herkko Tapio, vihiä saatuaan, on kadonnut ikuisiksi ja lähtenyt pakomatkalle niinkuin niin monet muut rämsänrantalaiset tekevät silloin, kun tietävät joutuvansa syytteeseen. Mutta hyväntahtoisempi herra Edelstein ja molemmat apulaisforstmestarit viheltelevät iloisesti ja hienokseen ihmettelevät talontekijän puunvalintakykyä ja maanlaadun tuntemusta — tässä paikassahan tosiaankin näkyy löytyvän hyvää maata ja sopiva metsä. Ja mies näyttää olevan mainio veistäjä. Eipä olisi epäviisasta, jos tekisi hänestä — metsävahdin. Silloin tuo anarkisti tietysti täydellisesti lakkaisi kruunua vastaan kapinoimasta…

— Te olette hulluja! huudahtaa Fjalar Berg ruotsiksi virkatovereilleen. — Tiilenpäitä lukemaan minä sen suurvarkaan passitan niin että paukkuu! Aikaa sitten se lurkki olisi Kakolaan joutanut.

— Täytyy olla varovainen hänen kiinniotossaan, huomauttaa naapuripitäjän metsäherra — Tässä vahti juuri jutteli että mies on sosialistien johtohenkilöitä.

— Kyllä kauniisti — Rämsänrannalla! — sanoo metsänhoitaja Berg halveksuvasti, silmänalukset sinisinä, ja komentaa vahtinsa lyömään kruunun leimat kaikkiin puihin, jotka Tapio on kaatanut.

— Lyökää molempiin päihin! Me otamme takavarikkoon joka pölkyn. Ja lastut myös…

Herrat, nähtyään asiain tilan, ikävystyvät pian metsässä kävelemiseen (näistä askelista ei ole 8 markan päivärahaa eikä kahden hevosen matkakorvausta) ja tekevät poislähtöä.

Herra Berg määrää kaksi luotettavimmista metsänvartijoistaan Räisäsen ja Kouhosen jäämään paikan päälle rikoksentekijän mahdollisen ilmestymisen varalta, mutta Kouhonen pyytää käytettäväkseen kolme metsävahtia ehdottaen että hän neljän miehen voimalla saisi pistäytyä Ukonpirtillä urkkimassa, onko Tapio siellä. Kotonaan, kirkonkylässä, se mies ei ole ollut aikoihin, mutta Ukonpirtillä se olla saattaa, tietää Kouhonen. Kouhosen silmissä on puhuessa samallainen ilkeänloistava ilme kuin esimiehellään herra Bergillä.

Herrajoukon lähdettyä moottorilla takaisinpäin — he päättävät jatkaa syntymäpäiviä — lähtevät myös metsänvartijat veneellä soutamaan pitkin terässinistä, lokakuun kylmänuhoista järvenselkää. Ovatpa he melkoisen mahtavia miehiä nämä metsänvartijat, kukin kokien tehdä itsestään sellaisen kuvan minkä arvelee sopivan asemansa puitteisiin.

— T - jaah! jahkaisee yksi, jolla on musta liivi ja paksut kellonperät. — Kyllähän se mies nyt joutuu kiikkiin. — Sietää hälle nyt ylöslukea parakraahvi käsikirjasta, sanoo toinen, jolla on viheriä-pantainen hattu ja helapäinen paperossinhulkki.

Metsävahdit nauravat komeasti ja rohkeasti.

Mutta Konsta Kouhonen, joka tätä komennuskuntaa johtaa, irvistelee merkitsevästi ja huopaa mitään puhumatta. Hänelle on esimiehensä äsken, rannalla erottaessa, kuiskannut korvaan että hän, metsänhoitaja Berg, on hankkiva hänelle, Kouhoselle, ylimääräisen palkinnon, jos hän, Konsta, on osoittava erityistä uutteruutta Tapion rangaistukseen saattamiseksi. Sellaisia käyttövaroja kuuluu hyvin järjestetyllä hallituksella aina olevan varattuina. Konsta Kouhosessa on urkkijan vikaa, mies soveltuu erinomaisesti näihin tehtäviin.

— Virkavelimiehet! rykäsee Konsta Kouhonen veneen perästä. — Tässä täytyy tehdä ohjesääntö perille päästessä. Se nähkääs… mökin isäntä itsekkin… rolitaari… solitaari…

He saapuvat rantaan päivän jo hämärtäessä ja piilevät maihin pienen pikimustan saunan suojassa. Sitten neuvoteltuaan lähtevät jymisevänä jonona nousemaan Ukonpirtin pihaan, Konsta etumaisena, luihuna ympärilleen vilkuillen.

Mutta siinä on ukko Juntunen pirttinsä oven ulkopuolella heitä vastassa, iso kurikka kädessä. Hänen otsansa paistaa leveänä ja aatevarmana, silmät tähtäävät läpitunkevasti tulijoihin ja rypistäen kulmiaan hän kysyy:

— Mitä on asiaa?

— Eipä erinomaisempaa! vastaa Kouhonen pysähtyen vaistomaisesti ja iskee silmää toisille metsävahdeille. Nyt on kylmä ilma. Eikö saisi lämmitellä pirtissäsi?

— Ei minun pirttini ole metsäkoiria varten rakennettu! jyrähyttää ukko Juntunen aavistaen tulijain aikomukset.

Metsänvartijat höristävät korviaan:

— Häh? ja asettuvat rintamaan. Kouhonen kopeloipi povitaskuaan, mutta empii esiinvetämästä sieltä jotakin esinettä.

— Älä höpise ukko hävyttömyyksiäsi, hän sanoo mahtipontisesti, — vaan vastaa metkuilematta, onko suojissasi semmoinen mies, joka rosvonpesiä tekee ruunun metsään?

Ukko Juntunen mittelee luihua, laihaa Kouhosta silmillään…

— Paljonko sinulle maksavat päiväpalkkaa kauniista puheistasi? hän vastaa myrkyllisesti naurahtaen.

Konsta Kouhonen karahtaa kasvoiltaan punaiseksi, kiristelee hampaitaan, sylkäsee ja komentaa:

— Astukaa miehet pirttiin!

Mutta silloin jymähtää ukko Juntusen kurikka ihan Konsta Kouhosen nenän eteen kumollaan olevan saavin pohjaa vasten ja kohottaen kurikan uudestaan, hän sanoo:

— Isännän luvatta ei hyväkään herra astu talonpojan kynnyksen yli. Minä en päästä ja sillä selvä!

Silloin vasta metsävahdit aristuvat, perääntyvät, mutta Konsta Kouhonen huutaa kodan takaa nyrkkiänsä heristäen:

— Muista sinä, vanha piru, ettet kauvan tällä rannalla leukojasi loksuta. Minä tuon tänne sekä vosmestarit että vallesmannit.

— Tuo molemmat akkasikin! nauraa hohottaa ukko Juntunen perään, nykäsee oven auki ja vetäytyy pirttiinsä.

18.

Herkko Tapion hermokuumetta yhä jatkuu. Mies makaa silmät auki, räväyttämättä tuijottaen matalaan laipioon. Hiki helmeilee hänen otsallaan ja suupielet värähtelevät…

Hän elää omissa näyissään:

Syyskäräjät muka ovat loppuneet, haasteet, rikossyytteet, sakotukset, riitakulut, ulosotot, sovinnon maksut ja linnaan langetukset ovat menneet tavallista menoaan, ja sekä talonpojat että herrat ovat palanneet päiväjärjestykseensä: siihen harmajaan elämän sisällykseen, jonka ristiriitaisuuksia ei kihlakunnan tuomarikaan kykene ratkaisemaan.

Lumi jo ohuesti peittää korven mannut; suuret, synkät vedet ovat sen verran jäätyneet että suksimiehen kannattavat…

Mikä nyt? Mikä hurjaniloinen kirveenkalske kaikuukaan metsän siimeksestä?

Eikä ainoastaan yhden kirveen, vaan useamman — siellä on työssä kymmenkunnan miestä.

Ja totisesti on hän, Herkko Tapio, heidän rakennusmestarinaan — hän, joka rakentaa Metsäherralaa.

Ah! siellä hakataan, veistetään, sahataan, hinataan ja taotaan sekä puunuijilla että rautamoukareilla.

Ja nopeasti kohoaa rakennus pilkistäen hauskasti vihantanuoren metsän lävitse.

— Isä hoi, joko se on koti valmis? huutaa pikkuinen pellavapäinen tyttö.

— Kohta, kohta! vastaa Tapio riemukkaasti ja iskee honkahirsiä niin että maisema kumahtelee.

On olevinaan marraskuun pakaskirkas, punertava päivä. Työmiehillä on aikomus tänä iltana viettää iloiset harjannostajaiset, sillä rakennus on vailla vain harjahirttä, jota paraikaa hinataan pitkin loivia kaljuja…

Ja punainen lippu liehuu katolla — — — — —

Silloin saapuu metsäherra asestetun joukon kera. Saapuu silmät ilkeänloistavasti välkkyen, varmana voitostaan. Hänen takanaan ähkii lihavanhyllyvä nimismies, hämillään ja pöhnänpunaisena kolmen konstaappelinsa keskessä. Ja mukana mustassa salkussa, jota metsävahdin rusettikaulainen poika kantaa, on pinkka sekä kirjoitettuja että kirjoittamattomia virkapapereita ja asiakirjoja.

— Härman Tapio! astukaa alas! huutaa metsänhoitaja Berg kaikuvalla äänellä, ylpeänä että saapi johtaa komennuskuntaa kapinajoukkoa vastaan. Hän käskee ruotsiksi nimismies Pykälän asettamaan vartioketjun ympäri rakennusta, jotta ei rosvopäällikkö mitenkään pääsisi pujahtamaan karkuun. Ja kun rakennus on piiritetty, huutaa hän taas ylös ilmaan:

— Härman Tapio, astukaa alas — koreasti! Ylhäältä kuuluu outo naurahdus. Siellä on neljä miestä Tapion seurana hinaamassa harjahirttä paikoilleen.

— Tulkaa… perkunas… alas! läähättää nimismies. Täällä pidetään poliisitutkinto. Ei ole leikinasia. Heti!

— Vuottakaa vähän! kuuluu Tapion rauhallinen ääni ylhäältä. Jahka talo saadaan valmiiksi…

— Skamlös! huudahtaa herra Berg ja yrittää kiipeämään telineille, joille on vaikea pääsy. Hänen tekisi mielensä oikein likeltä pitäen ripittää Herkko Tapioa, melkeinpä iskeä miestä nyrkillä vasten kasvoja… Mutta häntä alkaa jostakin syystä peloittaa, ja kun hän näkee kolmen konstaappelin kapuavan editsensä ylös, niin hän pysähtyy ja jääpi telineelle vartomaan saaliin alastuontia, pää räystään tasalla.

"Nyt, nyt se roisto vihdoinkin saadaan kiinni!"

Mutta samalla kuuluu kolinaa yläältäpäin, pari konstaappelien virkatakkia lentää ilmassa ja alaalta kajahtaa kirmaiseva varoitushuuto:

— Vosmestari, väistäkää!

Herra Berg, aavistaen kauheaa, aikoo hypätä alas telineeltä, mutta samalla isku osuu suoraan hänen takaraivoonsa ja hän suistuu silmänräpäyksessä suinpäin alas lastukkoon.

Harjahirsi, äkkiarvaamatta irroittuneena miesten käsistä, on rymähtänyt kaljujansa myöten alas maahan.

Herkko Tapio seisoo yläällä rakennuksensa päädyn huipulla ja huutaa säikähtyneille, verinaarmuisille poliiseille, silmät kirkkaina kiiluen, kasvot kalpeina, sieraimet värähdellen:

— Miksi ette ottaneet vastaan? Kukas nyt Metsäherralaa isännöipi, kun Pärkiltä pään särki? —

Hän seisoo siinä, niin ihmeen vapaana, uljaana ja puhdasmuotoisena hölmistyneiden poliisien edessä. Jätkiä, Herkko Tapion ystäviä, kapuaa kiireesti ylös…

Järven jäät etäisyydessä ulahtelevat kumeasti.

Alhaalta, rakennuksen juurelta kuuluu hälinää. Sitten kaikki äkkiä vaikenevat… Joku ilmoittaa toiselle väräjävällä äänellä:

— Henki meni.

19.

Nämät hourenäyt nähtyään vaipui Herkko Tapio syvään uneen, jota kesti kolme vuorokautta. —

Kun hän vihdoin heräsi, oli kuume lakannut ja mies tunsi olevansa terve ja nälkäinen.

Ensi hetkellä hän kuvitteli sen voivan olla totta mitä hän näyissä oli nähnyt ja katsoi kysyvästi vaimonsa silmiin: oliko totta että hän oli rakentanut talon kruunun metsään ja oliko totta että metsäherra Berg oli saanut kuoliniskun harjahirren pudotessa?…

Mutta vaimo katsoi häneen hellästi ja rauhallisesti ja pikku tyttö Lyyli juoksi iloisesti sopottaen vuoteen viereen. Ei se siis ollut totta, mielihouretta vaan! Hän tuli vakavaksi, arkipäiväinen todellisuus selkeni selkenemistään, hän muisti äsken Metsähallitukselta saamansa päätöksen ja kaikki paikallismetsänhoitajat —

Mitä oli tehtävä?

Niin monta vuotta turhaa toivoa ja taistelua!

Jos todella kävisi uhmamielin metsään, kiiltävä kirves korkealla, ja ruhjoisi jokaisen, joka estää tahtoisi? Jos todella houkutteleisi mukaansa kymmenen toveria: — pois alta virkavalta!? Mutta sehän olisi järjetöntä, se ei mitään auttaisi, sellainen mielenosotus leimattaisiin hulluudeksi ja hävyttömyydeksi — moisesta tuumasta oli tyystin luovuttava, vaikka sisua kirveli ja kapinan kynsiä kutkui…

Mitä siis? Ameriikkaanko? — Ei. Metsävahdiksiko? Ei ikinä! Kun muisti vain Konsta Kouhosen matelevan hahmon, tuntui pelkkä ajatus metsänvartijana olemisesta mahdottomalta.

Tukkipäälliköksikö siis? Hänelle oli jo tarjottu edullista paikkaa ja luvattu vapaa asunto vanhassa talonpoikaiskartanossa. Ei muka tarvitse muuta kuin hiukan ajella ja hiihdellä ukkoin perässä, tekaista kauppakirjoja ja poltella sikaria. Ja kesän tullen: asua ponttuulla, juoda kahvia, kuunnella ankraveeta ja soljua alas koskia kolisevain tukkien seassa… Mutta — Siinäpä se: luonto ei sitä sallinut. Koko tukkipuuha siveellisesti tympäsi — sehän oli toisen vahingolla hyötymistä, sehän oli talonpojan nylkemistä hänen tyhmyytensä ja velkakurjuuteen sortumisensa kustannuksella. Hänellä, Herkko Tapiolla, ei ollut sydäntä pukeutua tukkipomon turkkeihin pröystäilläkseen paitasillaan palelevien parissa.

Hän ei tahdo olla kenenkään renki eikä kenenkään herra!

Hän on heiluttanut punaista lippua suurlakkosyksynä, hän on laulanut vapauden virttä ja uskonut ihanteiden saavutukseen.

Mutta ihanteita ei voi saavuttaa Rämsänrannalla — ei ainakaan korpikodin ihannetta. Hullu mies, joka haaveksi kevätkäen kukkua, piilopirtin sinistä savutuprua, maan mullan väkevää lemua ja auringon kultaamaa rantahietikkoa!

Hullu mies, joka näki hirren putoavan metsäherran päähän ja toivoi virkavallan siitä masentuvan!

Virkavalta ei alene ennenkuin kansa nousee. Kansa ei nouse ennenkuin se — nostetaan.

Ja hän puhui itsellensä näin: Yksilö, Herkko Tapio, uhraa ihanteelliset mielitekosi yhteiselle tarkoitusperälle, luovu yksityispyyteistä!

Et saanut omaa kotia kaupungissa, et korvessa — oma kotisi onkin siellä missä koko sukusi elämän pettymys piilee.

Äitisi näkee näkyjä vaivaistalolla — isä vainajasi ääni huutaa kosken kohinasta — sinäkin näkyjä näit — vapaudu sukuviasta: astu alas todellisuuteen.

Todellisuus? Mikä se onkaan! Kapina — sota — aatteellinen taistelu.

Värväydy soturiksi aatteen armeijaan, teroita säiläsi, paina päähäsi kypärä, tempaa kiipesi, iske ja lyö!

Onpa ihme, jollei suomalainen lyödä uskalla, silloin kun tarvitaan?

— — — — —

Herkko Tapiosta tuli kansanpuhuja, joka saarnasi virkavaltaa vastaan.

Hän kulki sosialistiagitaattorien jälkiä, mutta hän ei sokeasti antautunut millekkään puolueelle, vaan tahtoi perustaa uuden kansalaiskantajoukon "siveellisen järjen", "omantunnon vapauden" ja "oman kodin kaihon" nimissä.

Hänen ensimäistä esiintymistään arasteltiin, hänen toista puhettaan arvosteltiin pöyhkiön puheena, mutta kun hän piti kolmatta puhettaan ja löysi oikean sanontatavan, ei enää kukaan irvistellyt.

Tosin hänen kuulijansa olivat pelkkiä jätkämiehiä, torppareita ja köyhtyneitä talonpoikia.

— Mikä on tuo Herkko Tapio miehekseen? kysäsivät sivistystä saaneet henkilöt halveksuvasti. — Eikö hän ole sen mielivaivaisen akan poika, joka elää vaivaistalossa? Kannattaako sellaistakin kuunnella? Tiettävästi se on paljasta suunpieksämistä tunnettuun sosialistityyliin. Jokainen suutarinsällihän mokomaa osaa…

Eivätkä sivistyneet ihmiset tahtoneet koskaan mennä Herkko Tapion puheita kuuntelemaan, eivät vielä sittenkään, kun mies oli saavuttanut mainetta ulkopitäjissä ja hänen esiintymisiään joskus porvarislehdissä mainittiin. Rämsänrannan ylhäisö, jonka kansanvalistusrientoja edusti enimäkseen ruotsalaisia lauluja laulava forstmestarikuoro, tuomitsi yksimielisesti moiset repäisevän hengen ilmestykset. Paikallismetsäherrat sanoivat: "sellaisia roistoja niistä tulee! Jos heille antaisi kruunun metsää, niin he joka puun juurella rääkyisivät internatsionaaleansa."

Ja herra Berg oli sangen tyytyväinen ettei Herkko Tapion ollut onnistunut saada jalansijaa valtion maalla.

Mutta joskus joku metsävahti eksyi Tapion puhetilaisuuksiin. Pian ilmestyi useampiakin urkkijoita, ja lopuksi saapuivat vartavasten molemmat päämetsäherrat ottamaan selkoa, sanottiinko noissa puhetilaisuuksissa jotakin forstmestarein kunniaa loukkaavaa.

Tietysti sanottiin — tai oli tarvis sanoa!

* * * * *

Herkko Tapion silmissä välähtää! Tuossa siis hänen edessään istuu se henkilö, se virkamies, joka on katsonut arvolleen sopivaksi estää ihanteellista ihmistä saamasta olinsijaa lähettyvillään. Se metsänhoitaja, joka hyvällä omalla tunnolla paraikaa rakennuttaa itselleen kaunista huvilaa Käkiniemen rantamalle, helposti hankittuaan siihen erikoisoikeuden, heti kun Herkko Tapion anomus on hyljätty. Se virkamies, joka köyhiltä uutisrakentajilta kiskoo puolenkolmatta markkaa samanlaisista puista, joista itse tarvitessaan maksaa Metsähallitukselle 50 penniä. Se virkamies, joka uhraa aikaa enemmän koirilleen, moottoriretkilleen, kaupunkimatkoilleen ja kaikenlaisille turhille mieliteoilleen kuin sille kansalle, jota auttamaan ja ohjaamaan on palkattu. Se virkamies, joka tahtoo nauttia elämästä yksin palvelijattariensa kustannuksella… Ennenkaikkea se, joka huvikseen musertaa koteja niinkuin katupoika pähkinänkuoria…

Ja tuossa herra Bergin henkitoveri, virkamies, jonka käytös on sileä ja joka pitää itseään täydellisenä, loukkaantuen sydänjuuria myöten, jos joku joskus on ajatellutkaan hänen, Knut Osvald Edelsteinin, voivan erehtyä tai tehdä väärin!

Mutta — onhan samantekevää, ovatko moiset herrat läsnä vai ei. Ei parhainkaan siemen voi sellaisten sydämissä itää, ei kirkkainkaan säde sellaisten silmiä avata!

Hän, Herkko Tapio, puhuu vain niille, jotka ovat mahdolliset heräämään itsetietoisuuteen. Niiden sydämiin hän tahtoo kylvää kapinan siemeniä — sen vastarinnan, joka hänen vakuutuksensa mukana kerran on kukistava virkavallan Suomesta.

Hän tulee surulliseksi — — —

Ihmisen elämä — puhuu hän kuni itsekseen — ei ole siinä että me elämme mitenkuten pappien, nimismiesten, tohtorien, kauppiasten tai metsänhoitajien turvissa tai säilytämme siedettävät välit ja nöyrrymme kohtalon alle pitäen sitä Jumalan sallimuksena. Vaan ihmisen elämä on siinä, että me, kansan lapset, pyrimme pois holhouksesta…

— Hva' tycker du? kuului toinen metsänhoitajista kysyvän. Johon toinen murahtaen vastasi:

— De' låter ju ganska fint!

— Pois holhouksesta, jatkoi puhuja. — Irti kaikesta siitä mikä meitä alhaisesti sitoo. Virkamies Suomessa on meidän orjuuttajamme niin pian kun hän asettuu kieroon suhteeseen alaisiinsa nähden eikä tahdokkaan ymmärtää, missä asemassa alhaiso elää eikä välitä sen elämänkohtalosta eikä ota osaa sen elämän ihanteisiin. Vai eikö vallassaolemattomilla olekkaan elämän ihanteita kuten herroilla? Eikö torpparin tai hänen vaimonsa, eikö käsityöläisen tai hänen tyttärensä, eikö itsellisen tai hänen poikansa povessa piile elämän ihanne, ja suuri kaipaus? Jos ei piile, eikö voi piillä? Sanokaa, ovatko ne tulleet Ruotsista vai Suomesta, jotka tähän maahan ovat syvimmät hengen vaot kyntäneet? Miksi aina tuomitaan roskaväkeä eikä niitä, jotka sitä eivät tahdo jalostaa? Kuka nostaa Rämsänrannan rahvaan rämesuon myrkkyhengestä? Kuka onkaan — tarkoitan kuka olisikaan — likempi vaikutusvaltainen, jollei virkamies rahvaan keskessä? Mutta mitä todellista arvoa on sellaisella virkamiehellä, joka salaa halveksuu kansaa? Joka pitää itseänsä liian sivistyneenä antautuakseen ihmisellisiin väleihin…

— Han syftar på oss! virkahtaa toinen forstmestareista ääneen ja tekee kärsimättömän liikkeen. Puhujan silmät hehkuvat ja hän jatkaa:

— Mitä arvoa on sellaisilla herroilla virkamiehillä, jotka elävät meidän kustannuksellamme, mutta soimaavat meitä takanapäin eivätkä koskaan liity meihin rakkauden siteillä! Niitä on tosin herroja, jotka hennovat leikitellä kansan… hän ei sano loppuun, mutta herra Bergin punaisista kasvoista saattaa arvata, mihin puhuja tähtää.

Me — jatkaa Herkko Tapio — näymme yleensä olevan olemassa virkamiehiä varten eivätkä virkamiehet meitä varten. Oi veljet, toverit, suohon suureen sortuneet: Minä sanon että niin kauvan kun olemme lampaita, niin kauvan annamme itsiämme ajaa läpi mistä kujasta hyvänsä ja sulkea itsemme mihin karsinaan tahansa. — — Mutta mitä on sanottava virkamiehestä, joka pelkää vihaamaansa laumaa! Syöpikö hänkin rakkauden leipää? Tai mitä on sanottava virkamiehestä, joka teeskentelee itsensä kansallismieliseksi, mutta halveksii yksin kansan kieltäkin? Kiertomatkoillani olen kohdannut virkamiehen — samantekevää onko hän Metsähallituksen edustaja tai mikä muu — joka kehahtelee virkaveljelleen, kuinka tämä suomenkieli, jota me puhumme, kelpaa ainoastaan tukkipirtissä, navetassa ja tunkiolla. Tuollaiset herrat, jotka siis vain hyvän palkan himosta suostuvat kansankieltä viljelemään, joutaisivat meikäläisen mielestä iänkaiken seisomaan lantarenkeinä Suomen kansan tanhualla…

Olipa siinä kylliksi herkille herrashermoille! Metsäherrat tarttuivat kiireesti lakkeihinsa ja poistuivat pihalle, jossa pienempi väkijoukko seisoskeli. Mutta uskotut miehet ja metsävahdit jäivät esitelmän loppuun saakka.

Kun Herkko Tapio sitten teki lähtöä, kohtasi hän pirtin eteisessä kookkaan lautamiehen, joka synkeäsilmäisenä tervehti puheenpitäjää ja antoi tälle molempain metsänhoitajain puolelta haasteen "törkeästä kunnianloukkauksesta", kuten sanat sattuivat.

— Se tietysti vielä puuttui! sanoo Tapio huolettoman keveästi.

Mutta miehen sisässä kirvelee vihan tuska ja sielullisesti sangen kärsivänä hän lähtee taivaltamaan toisiin kyliin.

20.

Hän ei ollut uskonut koskaan tarvitsevansa lähteä Ameriikkaan. Mutta vuoden vankilassa istuttua tämä ajatus hänessä oli kehittynyt painavaksi pakoksi. Ei muuta kuin tiketti taskuun ja pillit pussiin.

Merilaiva Hangon satamassa teki parhaillaan lähtöä Englantiin, jossa suuret siirtolaislaivat odottivat. Laiva oli täynnä matkustavaisia, joista sentään puolet pyrkivät ainoastaan Tanskaan asti sieltä hajaantuakseen mikä minnekin Euroopan sivistysmaihin. Oli kevätaika, lenseä tuuli lietsoi lännestä, käyden virkeästi matkustajain hattujen kimppuun. Siirtolaisista joukko koetti syödä suomalaiseen surunilmaustapaan, osa huvitteli itseään ryypynotolla, mutta suurin osa kyhni äänettömänä arkkujensa päällä:

"Ameriikka lämmin maa vaan Suomi vilun arka…"

Herkko Tapio perheineen istui välikannen sopessa vaipuneena omiin mielihauteisiinsa hämärästi seuraten mitä ympärillä tapahtui.

Hän ikäänkuin ei tahdo ajatella mitä kuitenkin ajattelee. Nimittäin erkanemista kotimaastaan. Hän tuntee sen suureksi asiaksi, mutta teeskentelee sitä pieneksi. Onko totta että hän äsken ehkä viimeisen kerran polki sitä mannerta, jossa hän ja koko hänen sukunsa on syntynyt ja elänyt? Sitä maata, jonka kaukokorvessa hänen kurjan, vankeusajan kuluessa kuolleen, äitinsä luut lepäävät mullassa?… Nyt on hän laivassa — matkustajia on kielletty enää astumasta laiturille senjälkeen kun santarmi ja tulli on tehnyt tehtävänsä. Jos sentään vielä käväseisi — viimeisen kerran? Vaimonsa sitä tunnetta ei haudo, hän, Hetu, vain iloitsee että vihdoinkin pääsee suureen mailmaan ja saapi kulkea hattu päässä. Ja Lyyli, tyttönen, ei myös osaa surra, jumalankiitos…

— Herkko, nouse katsomaan, nyt laiva lähtee!

Mies häpsähtää, sillä samalla ryhmä siirtolaisia virittää laulun:

… Joka niemeen, notkoon, saarelmaan Kodin tahtoisin nostattaa!

Kodin ympäri viljavat vainiot Kalarantoja kaunistaisi Jalon kansan kuntoa…

Herkko Tapioa puistattaa sisäinen väristys. Ivallako toverit tuota laulua laulavat? Sehän on pyhyyden häväistystä…

— Huiskuta sinäkin Herkko, huiskuta nyt! kiihkoilee vaimo.

Mutta mies tuijottaa kalpeana jonnekkin etäisyyteen ja vaipuu tyrmistyneenä soppeensa matka-arkun päälle.

Laiva viheltää ja jyskyttää. Jäähyväishuutoja kuuluu. Eläköön ja hurraa huudetaan. Mutta Herkko Tapio ikäänkuin ei ole mukana tässä kaikessa…

Hän näkee kangastuksen. Hän näkee Rämsänrannan kaukokorven ja Käkiniemen. On olevinaan varhainen kesäaamu, koivikon hiirenkorva-lehvä tuoksahtaa ja järripeippo laulaa painanteessa. Ei kuulu risahdustakaan metsästä, ei loiskahdusta järveltä, joka päilyy peilinä törmän alla. Lahden rantahietikko heloittaa valkoisena, auringon säteet kultaavat harjun kuusenlatvat, joissa loistaa tulipunaisia käpyjä. Ja hongan kyljessä, tikan ontelossa nukkuu yöpöllö. "Nouse, nouse", on hän kuiskaavinaan vaimolleen, joka on nuori ja vihantaverinen. Ja sitten he yhdessä leijuvat alas rantahiekalle ja ottavat aamukylvyn. "Kiitä Jumalaa, rakas vaimoni, kiitä kaitselmusta että vihdoinkin sait oman kodin!" mies sanoo. Vaimo suutelee miestään, syleilee häntä paljain rinnoin… "Oma koti — omani — kaikkeni — oi mikä nautinto!"

Mutta yhtäkkiä aurinko peittyy, maa hämärtyy, siimes synkistyy ja odottamaton myrsky mylvähtää yli Käkiniemen, jossa viirikukko korkealla yli kattojen viuhuu…

Ja he tarttuvat toisiaan käsistä kiinni ja juoksevat kuin Adam ja Eeva pakoon Jumalan ilmaa…

— Herkko, mikä sinun on? kuuluu vaimon todellinen ääni.

— Ei mikään, minä tässä vain muistin… sopertaa kalpea mies.

— Ei kannata muistella Rämsänrantoja!

— Ei kannatakkaan. Eipä ei.

Hän miehistyy, ikäänkuin painaen jotakin sydämensä syvimpään, lukitsee sen seitsemän sinetin taa… ja tahtoo esiintyä kuten muut.

Merilaiva jo mennä porskuaa komeasti kaarrellen kallioisten nienten ja alastomien luotojen lomitse. Lokkien siipiä vilahtelee ilmassa. Ja merituuli puhaltaa vastaan muuttuen sitä viileämmäksi kuta kauvemmas laiva ulapalle etääntyy.

Pois rannoilta Suomen riennämme nyt, Niin ihana maa se meiltä jää…

uikuttaa yhä pieni laulajaryhmä, jonka johtaja on hienossa hiprakassa.

— Ameriikkaanko sitä työkin? kysäsee yhtäkkiä leveänaamainen mies Herkon eteen asettuen ja hyväntuulisesti silmiään pöllistäen.

— Sinne, vastaa puhuteltu väkinäisesti.

— Ka sinnehhän sitä minnäi. Tulj ihan pakko lähtee, kun se Liena kehveli piäsiäissä kihlat purk' ja sille Jessulle, höpelölle, mutsuks' mänj. Se nähkääs on Jessu lesk' ja viien lehmän isäntä. Niin mnä meinasin jotta kun noinikkään ilikiästi kehtoo hyvvee miestä huiputtaa, reissuun laittaun ja Sikakosta nain vaikka enkelskan. Heh heh. Onko vieras raitis vai kelepooko teille Savon viina?

Herkko käänsi päänsä pois.

Mutta yhtäkkiä hänen sisuksissaan kuohahti ja veri karkasi päähän. Hän oli sattunut silmähtämään ylös ensi luokan kannelle, jossa matkustajat kävelivät kaiteen varassa ja huvikseen katselivat alas kolmanteen luokkaan. Herkko Tapio oli ollut yläkannella äkkäävinään Fjalar Bergin, jota hän ei ollut kohdannut siitä saakka kuin oli linnaan viety. Ainakin oli hänen silmissään vilahtanut hyvin samannäköinen herrasmies kuin Rämsänrannan metsänhoitaja.

"Herrajumala, eikö pääse tuosta olennosta erilleen edes Ameriikan matkallaan? Vieläkö nuo välkähtelevät silmät vainoovat häntä meren aalloillakin?"

Hän tuli uudelleen pahoinvoivaksi ja vetäysi makuuhyttiin.

— Piru on laivassa! sopersi hän vaimolleen, joka häntä hoiteli. Ja hän selitti, kenet oli ollut näkevinään.

Hetu nauroi iloisesti:

— Ole hupsimatta!

Mutta itse hän päätti ottaa selon asiasta. Se ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä. Kun hän tyttönsä kanssa yritti pienelle vakoiluretkelle ylempiin luokkiin, niin hänet mitä nyrpeimmillä haukkumisilla ajettiin takaisin. Ja kun hän laivapalvelijattaren välityksellä koetti saada tietää, oliko Berg nimistä herraa ylempäin luokkain matkustajaluettelossa, niin ei sekään onnistanut! Kolmannen luokan punatukkainen, kesakkokasvoinen tarjoilijatar tosin suostui pistäytymään ensi luokassa, mutta pian se sieltä pois pyrähti; itse kapteeni oli hänet yllättänyt terävästi huomauttamalla että pysyköön osastossaan:

"Kunhan yö tulee, hiivin sinne itse" ajatteli Hetu Tapio itsepäisesti, palaten huolestuneena miehensä hyttiin.

Herkko makasi kalpeana, kylmänhikisenä seljällään, tuijottaen komeron laipioon.

Laivakoneitten jyskeessä hän oli kuulevinaan kummallisen äänen: Kostatko? — kostatko? — — kostatko? ikäänkuin kyselee hirviö korvan juuressa herkeämättä takoen ja tingaten vastausta.

— Mitä minä sinulle osaan tehdä? kuuluu vaimo kysyvän hellästi peitellen makaavaa.

Mies ei vastaa. Kuulee vain sen toisen kysymyksen, sen, joka laivassa ryskää: kostatko — kostatko — kostatko?

"Jos ryntäisi sinne — ja ampuisi?"

"Tai työntäisi mereen —?" Kostatko — kostatko — takoo kone. "Jumala, jos se herra kerrankin ymmärtäisi, mitä on tehnyt?"

Kostatko — kostatko — tytkyttää kone. "Niitä on ihmisiä, jotka eivät milloinkaan häpeä…"

Kostatko —? Kos…

"Hyi horna! Mihinkä se matkustaa? Kenties joillekkin kansainvälisille koirapäiville tai — valtion matkarahalla — tutkimaan miten käpyjä Saksassa kerätään."

Kost…

Hän hypähti seisaalleen nyrkit puristuksissa kauhean sisäisen vihan vimmassa, mutta vaimo kävi hänelle kaulaan ja painoi takaisin lavalle.

— Päästä, minä — jumaliste — kostan… kiljui mies kuin mielipuoli riuhtoen itseään.

— Ei hän ole täällä! sanoi vaimo tyynesti. — Se kuuluu olleen… tykkänään toinen… olen ottanut selon! puhui Hetu läähättäen hätäyksissään että mies tosiaankin tekee tekosen ja pilaa koko Ameriikan matkan.

Herkko Tapio herkesi tempoilemasta, huokasi syvään ja nukahti väsyneenä mielenliikutuksesta.

Mutta läpi unenkin hänen aivoissaan vielä kuiskutti, jyskytti salaperäisen hirviön ääni: kostatko — kostatko — kostatko?

Hän makasi koko seuraavan päivän tuntien itsensä heikoksi toisten seuraan. Siirtolaisten laulut olivat ammoin vaijenneet, sää oli harmaa, merenselkä viluinen — alakuloisuus pyrki väkistenkin verhoamaan merellä matkustajain mielet.

Sillä aikaa kun vaimo ja tytär pysyttelivät välikannella, kiersivät makaavan miehen ajatukset omia teitään.

"Näin se nyt päättyi", hän ajatteli. "Minä luulin kykeneväni rakentamaan ihannemökin isänmaani helmaan. Jo nuorena älysin ettei työmiehen elämä kaupungissa voinut muodostua veren ja hengen vaistoiseksi vastineeksi. Minä kaipasin sisäistä rauhaa ulkonaisessa vapaudessa. Minä himoitsin runouden kultaa yksityisessä perhe-elämässäni. Minä haaveksin erakon jumalsyvyyttä humisevassa korvessa, kaukana suurmailman synneistä. — Kaikki on paljastunut katkeraksi ivaksi. Minä kompastuin ensimäiseen louheen, mitä eteeni sattui — metsäherraan. Minä löin työkirveeni, suomalaisen lepiskoni, samaan louheen. Minä kirosin pyhän kirouksen kuin Kullervo Kalervonpoika, jonka paimenleipään ilkeä emäntä oli kiven kätkenyt… Sitten tahdoin nostaa punaisen lipun mustien lippujen keskeen ja kuunnella ukkosen jumalan ääntä. Uskon kyllä että ennätin kylvää siemenet, jotka kerran tienohesta itävät — ikuisen kapinan virkavaltaa vastaan — mutta vihollisen linkooma kivi sattui taaskin vasten suutani ja minulta katkesi puhe. Vankeuteni vääryys huutaa ehdottomasti kostoa. Mutta nyt? — olen menossa pois ja Jumala tietää, saanko sitä koskaan tehdyksi…"

— Kostatko? kostatko? kostatko? jyskytti laiva ja Herkko Tapio kuuli taas tuon myrkyttävän, kiihoittavan äänen.

"Voin kuvitella", hän jatkoi ajatuksiaan, "miten siellä kotipitäjässäni nyt asiat kehittyvät. Metsähallitus palkkaa sinne yhä uusia forstmestareita. Hoitoalueita supistetaan, mutta puomirenkaita laajennetaan. Uudet metsäherrat puolestaan vaativat yhä uusia metsänvartijoita. Ja uudet metsänvartijat vuorostaan yhä uusia metsärenkejä ja urkkijoita. Siellä muodostuu vähitellen kokonainen pataljoona metsäkapteeneja ja korpivääpeleitä, pärepuuvänrikeitä, latohirsi-aliupseereita, aidanseiväs-jefreittereitä ja linjasotamithiä. Ja metsiä muka hoidetaan niin hemmetisti, eikä kenenkään päähän pälkähdä, olisiko ehkä ihmisten hoitaminen tärkeämpää! Ja kuka suurin herra koplassa ja kantaa suurimman palkan, se tekee vähin työtä, mutta tyhmän kansan mielestä on etuoikeus tyhjäntoimittajan puolella.

"Ne ovat siellä hyvin tolkussaan, siellä annetaan virallisia määräyksiä, tehdään kaikenmoisia mittauksia ja tarkastuksia, teetetään monenmoisia 'metsätöitä', ja täytetään kaikenlaisia lanketteja, lomakkeita ja lippuja, joissa vilisee sarekkeita mahdottomintakin tiedonantoa varten. Ja kaikki tämä on nyt olevinaan tuiki tarpeellista ja hyödyllistä, ja ympäristön täytyy äänettömänä kunnioittaa näitä toimenpiteitä. 'Vosmestari, vosmestari! — metsävahti, herra Vartija!' kaikuu kautta kylien eikä Rämsänrannalla kohtapuoleen enää arvioida ainuttakaan asiaa ilman ettei joku metsäviranomainen siihen pyri leimaansa lyömään. Ne elävät siellä kuin sinilakkiset ratsupamppukasakat kaukaasialaisessa aulissa syöden lampaanlihaa ja paimenten kokoomaa hunajaa, vallaten kaikki palvelukseensa. Se ei olekkaan vähäinen seikka Rämsänrannalla, jos ken on vosmestarin piika tai metsävahdin emäntä tai 'vosmestarin apulaisen sijaisen huushollerska!'. Sillä kaikki mikä metsäherroista heruu, on niin erikoisen mehuisaa. Ja kaipa siellä nyt oikein…"

Hytin ovi narahti ja vaimo tyttärineen astui sisään. Pikku Lyylin posket olivat sinervät kylmästä, äiti etsi ruokakorin ja pere rupesi aterioimaan.

— Vasta huomenna kuulutaan päästävän Tanskan rantaan, ilmoitti Hetu.

— Äiti, minäpä söisin muikkuja! pyyteli Lyyli kirskuttaen hampaitaan.

— Söisit kun saisit, sanoi äiti myhähtäen.

— Anna sitten särkikukkoa! sanoi tyttö. Isäkään ei voinut olla naurahtamatta. Mutta pian hänen mielensä painui, kun Lyyli yhtäkkiä viskasi kysymyksen:

— Miksi isä oli niin kauvan linnassa?

— Voi taivahinen tuota lasta! huudahti Hetu, mutta pitkänään lepäävä perheenisä ajatteli itsekseen, silmät puoliummessa:

"Lasten edessä ovat kunniallisimmatkin haavat häpeällisiä."

Ja taas hän kuuli höyrykoneitten jyskinän ja ärsyttävän kehoituksen…

Ja oman lapsensa aukirepäisemän muiston valossa hän oli näkevinään Kustaa III:nnen aikuisella louhikäärmesinetillä varustetun paperin, jossa luettiin:

"Keisarillinen Hovioikeus on ottanut harkittavakseen tämän asian ja samalla kun Keisarillinen Hovioikeus ei voi itsellismies Tapion valitusta tutkittavakseen ottaa, koskei Tapio ole säädetyssä järjestyksessä ilmoittanut tyytymättömyyttänsä, katsoo Keisarillinen Hovioikeus selvitetyksi että itsellismies Tapio kysymyksessäolevassa tapauksessa on perättömästi ja vasten parempaa tietoansa sanonut metsänhoitaja Fjalar Brynolf Bergin ja osaksi myös metsänhoitaja Knut Osvald Edelsteinin syypäiksi sellaiseen rikokseen, joka voi saattaa heidät halveksimisen alaiseksi tahi haitata heidän elinkeinoaan sekä tutkii senvuoksi oikeaksi, nojautuen Rikoslain 27 luvun 1 §:ään ja toiseen momenttiin, tuomita itsellismies Tapioa julkisesta herjauksesta vetämään sakkoa — tahi maksuvarojen puutteessa pidettäväksi vankeudessa 1 vuoden…"

— Ne pirut! huudahti hän muistaessaan asian menon ja hyppäsi pystyyn.

* * * * *

Laiva oli poikennut Köpenhaminan satamaan. Laivaan jäävät siirtolaiset katselivat yli kaiteen herrasmatkustajain maallenousua. Moni siinä itsekseen ajatteli: "Niin, nuo ne pysähtyvät tänne — ne ovat vain joutilaita, jotka aikansa huviteltuaan palaavat Suomeen. Mutta me menemme merien taa ja meidän on tehtävä ankarasti työtä ennenkuin pääsemme palaamaan. Ja usea meistä ei ikänään palaa…"

Huolimatta vaimonsa estelyistä oli Herkko Tapiokin kiivennyt kannelle ja katseli Tanskaan jäävien hajaannusta. Tuossa joku lihava parooni nousi kiiltäviin vaunuihin, joiden eteen oli valjastettu kaksi valkoista, leikkohäntäistä oritta. Tuossa pari aistillisen näköistä ylioppilasta, salkut käsissä, paraikaa vihelsi ja viuhtoi ajuria — ja läksivät ajamaan iskien silmänsä kauniiseen juutalaiseen naiseen, joka yksikseen seisoi väentungoksessa. Mutta tuossa eräs nähtävästikin vastanainut suomalainen pariskunta, molemmat vaaleatukkaisia, onnellisen näköisinä, kukkia rinnoissa, läksi ajamaan kaupungille päin. Tuossa taas rumannäköinen laiha rouva vielä rumemmannäköisine tyttärineen väitteli kirpeästi ja nyrkkiään heristellen paksun tanskalaisen ajurin kanssa: Va ba? va ba? firr sint tyyve! Tuossa mustiinpuettu, näöltään kuin pappi, kehenkään vilkaisematta, synkännäköisenä köntsähti istumaan ensimäiseen ajuriin, käskien ajaa kristilliseen hotelliin. Herkko Tapion silmät seurasivat jokaista, joka astui ulos tullihuoneesta. Niitä tuli yhä uusia mikä hymyillen, mikä huolestuneena huohottaen. Mutta yhtäkkiä — katsojan silmät jäivät rävähtämättä ja Herkko Tapio tuijotti yli kaiteen.

Totta toisenkerran! Siinä hän oli — herra Berg. Nallihattu päässä, tavattoman korkea kaulus kuikelossa kaulassaan, keltaiset liivit vilahtaen sinervän palttoon alta, toisessa hansikoidussa kädessä ruskea salkku, toisessa hopeahelakeppi, jalassa mustat, silitysraudalla litistetyt housut… Hän keikahteli kantapäillään, välkytti silmiään joka suuntaan aivankuin tahtoen sanoa: "ei kenenkään tarvitse tietää että olen Rämsänrannalla käynytkään!"

Fjalar Berg nähtävästi odotti matkatoveriaan, joka vielä viivähti läpikulkuhuoneessa. Sitten hän keppiään huiskauttaen kutsui ajurin, johon samassa saapui toverikin, mustapartainen olento, ja molemmat herrat kiipesivät arvokkaasti ajopeleihin. Herkko Tapio näki Bergin vetävän povestaan kullanvärisen paperossikotelon ja tarjoavan toverilleen. Ja paperossi hansikoitujen sormien lomassa, tyytyväisenä itseensä, metsäherra huusi ajurille — ja nelipyöräiset ajoneuvot läksivät liikkeelle Köpenhaminan keskustaa kohden.

Siirtolainen Tapio yhä katsoi värähtämättä pölypilven perään yli suuren torin.

Vihan ja yhtaikaa surun tunne täytti Herkko Tapion kipeän sydämen.

Merilaiva irtaantui hiljaa laiturista ja koneet alkoivat jyskyttää…