E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

METSÄHERRAN HERJAAJA

Kirj.

ILMARI KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1912.

Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!

Siellä, koskemattomassa korvessa, ihminen käyskentelee kuni salaperäisessä, pyhänviileässä temppelissä, jossa korkeat, solakat pilarit kannattavat kaikkeuden sinikaartuvaa holvikattoa. Siellä on rauhaisaa ja lohdullista, siellä tuskan kärki taittuu ja suru suurinkin suloisesti hivelee. Sammal niin pehmoinen koskettaa, kanerva niin kaunis katsoa, pihkan tuoksu ja lehväin leyhy niin huumaava hengittää! Jokainen jättiläispaasi kuin kuninkaallinen valtaistuin, jokainen louhikko-lokero kuin erakon pyhäkkö, jokainen kaatunut honka kuin taidepylväs pyhillä raunioilla.

Siellä on kummallisen sopuisa oltava, siellä riitelevä ihmismailma unhoittuu! Siellä ihmisen sielu korkenee hiljaiseen rukoukseen elämän rauhan hyväksi.

Salli, kaikkeuden kaitselmus, jalkain sija minulle vapaassa korvessa, jonka puisto humajaa jumalallisen syvinä urkusävelinä; jossa maa huokuu väkeviä tuoksuja sähköisesti puoleensa kiehtoen kuni morsian, ja jossa järven aallot intohimoisesti maan rintoja suutelevat!

Kaipaan omaa valtakuntaa hallittavakseni, minua inhoittavat suurkaupunkien haisevat kadut ja korviasärkevä räminä. Pois, pois minä halajan turmeltuneesta tungoksesta, jossa ihmisen hermosto värjyy alituisen rääkkäyksen alaisena ja jossa ei voi ottaa askeltakaan ajattelematta yhteentörmäyksiä uuden mailman liikeneuvojen kanssa. — Täällä minua eivät säikyttele muut kuin luonnon omat voimat: jalkaini juuresta lentoon pamahtava metsälintu, sadetta kirkuva palokärki tai kirjotikka, joka kelohongan sälössä paukuttelee. Leiskahuttaa hilpeä orava häntäänsä korkeudessa, kuuronpiilotteleiksen jänis kuusen pehkossa, juosta vilistää mykrä louhikossa — pahempia häiritsijöitä ei näy.

Tänne tulla tahdon, tänne ilmalinnojeni haaveet kohdistuvat, ja minä uskon että ihanteillani on vastineensa todellisuudessa. Eikö ihminen täällä, jos missä, säästy alkuperäiselle itselleen, eikö hän korvenraatajaksi rupeamalla lähesty sitä alkuvoimaa, joka on maan suola ja kulttuurin pelastus?

Niin salli siis, sinä luonnon ylijumala, luonnostasi pois vieroitetulle, oma metsä ja tilkkunen maata, jossa elämän arvoitusta rauhassa miettiä saisin ja jossa sinun ikuisiin lakeihisi tutustuisin!

… Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!

1.

Mökissä, jonka nimi oli Ukonpirtti, sattui koolle kymmenkunnan miestä, someronvetäjiä. Syöttelivät siinä hevosiaan, nauttivat itsekkin kuivia eväitään, tupakoivat ja lepuuttelivat maan tietyössä kangistuneita jäseniään. Vaikka oli kaunis alkukesän päivä ja aurinko paistoi iloisesti pitkin uutta maantietä ja pitkin järven ulappaa, joiden välillä mökki sijaitsi, oli työmiesten mieliala alakuloinen ja ikäänkuin salakatkera, kuten tavallisesti ihmisten, jotka tuntevat olevansa toisten orjia eivätkä keksi vapautuksen mahdollisuutta. Ei ollut mitään erikoista tapahtunut heille kellenkään — mailma kiersi tavallista rataansa — mutta juuri siinä tavallisessa asiain tilassa ehkä piilikin alakuloisuuden syy ja juro umpimielisyys. Oikeastaan ei kannattanut mistään ääneen puhua, se oli jo siksi monta kertaa puhki ja pahki ajateltua ja miesjoukossa ilmoille purettua. Viisainta oli vaiteliaisuus ja hiljainen syljeksiminen ja silloin-tällöin voimasanan kirauttaminen mielenosotukseksi koko yhteiskunnan järjestykselle:

— Ty-hyi! pt! perrr…

Ja kun sylki oli vihaisesti roiskahtanut kauvas lattialle aivankuin ammuttuna pyssyn suusta, pistettiin taas uusi mällimöhkäle poskeen hautumaan tai pantiin piippuun ja istuttiin tovin aikaa lausumatta halaistua sanaa. Niin oli rämsänrantalainen tapa, ettoneen vietto. Toiset istuivat selkä kyykyssä, pää riipallaan lattiata kohti ja katse naulattuna alas saappaankärkiin, toiset, mikäli tila salli, loikoivat seini vieri penkeillä silmät puoliummessa, vaipumaisillaan kuorsaavaan uneen.

Ainoastaan Ukonpirtin isäntä Taavetti Juntunen, kookas, korkeaotsainen vanha mies valvoi sielun ja ruumiin puolesta jätkäin mököttäessä hänen ympärillään. Hän istui jykeväjalkaisella jakkaralla keskellä pirtin lattiaa kasvot päin akkunaa, josta näkyi koko Rämsän järvi, ja veteli levein liikkein pikilankaa pitkävartisiin pieksuihin, joiden nahka oli vedenpitävää kotiparkkia. Hän ei sylkenyt, vaan sensijaan mutruili suullaan ja mulkoili silmillään ja näytti joka hetki täyteen ladatulta. Se oli arvokkaan näköinen vanhan ajan vahvarotuinen ukko, jonka kaljulle päälaelle ei jokainen kärpänen rohjennut noin vain iltikseen istahtaa puremaan. Sillä tuon kaljun päälaen alla jyskyttivät aivot, joiden jokainen solu pursui pyhää uhmaa. Ukko Juntunen näet oli koko suuressa seurakunnassa niitä harvoja, joka vuodesta vuoteen jaksoi lukea jokapäiväistä helsinkiläistä sanomalehteä, Työmiestä, jota posti toi kolmesti viikossa, kaksi kappaletta kerrallaan. Tämän sanomalehden sisältö osui ihmeesti saman naulan päähän, jota ukko Juntunen itsekkin takoa kaputteli ja oli aina takonut. Herrain ja virkamiesten ylivoimaisuus-köyhälistön alakynteen sortuminen. Siitä lehdestä sai toki mielenvahvistusta, vaikka asiain tila pysyikin entisellään. Totuus oli sama eilen ja tänäpäivänä ja vielä ylihuomennakin.

Ukko Juntunen veteli ahneesti pikilankaa ja mietti ikuista kysymystä.

Yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät järvelle päin ja korkea otsa rypistyi kymmeniin uurteisiin. Ja nykäisten suutarilankaa kahtaalle, niin lujasti että poikki rapsahti, hän virkahti:

— Taas siellä se herrain konsvärkki on kulussa.

Jätkät kavahtivat akkunasta katsomaan.

— Joo, moottoripahan on, kuin mikä kuvatus… selällä mollottaa.
Vosmestarinko se on? kysyi muuan.

— Vosmestarinko lie vai Mehtähallituksen, enkä tiiä häntä — sanoi ukko Juntunen — vaan siinä se tämän pitäjän pyrykraatti reissaa.

Muuan someronvetäjistä nousi haukotellen ylös, katsahti järven seljälle ja piippuaan kopistaen sanoi:

— Lieneeköhän Herkko Tapio taaskaan tavannut mehtäherraa kotosalla, se tässä aamusella lähti jalansyten järveä kiertämään… mainitsi torpantekolupaa menevänsä perustelemaan.

— Ei se ole ensimäinen eikä viimeinen, joka kesäkauden vuottelee ja vartoilee ennenkuin saa puhutella korkeata herraa, — arveli taas Juntunen viitsimättä enää katsahtaa järvelle päin.

Vaan toiset katsoivat ja yleisen puhelun viritessä heräsivät siihen kaikki jätkät.

Järven ulapalta jo kuului kummallista sätkytystä.

— Se se räkyttäjä on… arveli Airikainen.

— Ja puputtaja! paransi Härkönen.

— Kuuluu sieltä toki rimputuksetkin toisinaan! selitti Juntunen.

— Niinpä takoa nakuttelee kuin Tohmajärven seppä! letkautti Keränen.

— Ja rumputtaa kuin pappilan ruunan… lisäsi Luukkonen.

— Ei saa pilikata Rämsänrannan torpeetovenettä! lasketteli Lauronen.

— Piessa kun käy vihakseni tuo vimpatus! sanoa tokasi Tauriainen ruiskauttaen karvaan mällisyljen.

— Vaan kiva se on, raato, kulukemaan! tunnusti Mäkeläinen suu auki katsoen.

— Konstiko on tormata, kun konjakilla käytetään, sanoi Pyykkönen.

— Ei häjy pärjää savottaveneille! väitti Matero.

Moottori läheni lähenemistään, ja jätkät menivät rannalle katsomaan. Ainoastaan isäntä Juntunen pysyttelihen hievahtamatta pieksuneulomuksensa ääressä. Moottorista ei tosiaankaan kuulunut ainoastaan sätkytystä, vaan rimputustakin, kuten pirtin isäntä oli selittänyt. Kone jyskytti, gramofooni soi, ja metsäherran kolme koiraa ulvoi kilpaa, jokainen eri äänilajissa. Ylinnä kaiken kaikui metsäherran ruotsalainen komento:

— Skäms, Bonde! Åh hut, Glory! Håll käft, Bis! Senjälkeen kuului selitys jollekkin:

— Di ä' så förbaskadt musikaliska ute i det fria!

Se näytti olevan iloista joukkoa. Metsäherra, valkoinen ylioppilaslakki päässään, istui korkealla perässä ohjaten moottoria, ja hänen kupeellaan, niinikään pidellen kiinni ohjauskammista, heilahteli vallaton neito, tulipunainen urheilulakki takaraivollaan, kiharat tuulessa liehuen. Molemmin puolin moottoria näkyi hattupäisiä naisia, mutta konetta hoiteli pulloposkinen miestyllerö, kumartuneena syvälle laitojen väliin. Koirat istuivat konserttiaan pitäen kokassa, jossa leveä sinikeltainen lippu ärsyttävästi pieksi Bondea kuonolle. Perässä, metsäherran ja neidon takana, liehahteli jaappanilaistyylinen lippu.

— Ai! kuului punalakkinen neito kiljahtavan aivankuin joku olisi häntä käsivarresta näpistänyt ja sitten ruotsiksi lisäävän: — Usch, mitä väkeä onkaan rannalla? Olemme observeeratut.

— Ne ovat vain rämsänrantalaisia huligaaneja, tuntui metsäherra siihen tokasevan tytölle. — Tig! hän samalla huusi isolle koiralle, joka juhlatunnelman korotukseksi oli ruvennut haukkumaan.

Moottori ei laskenut Ukonpirtin rantaan, vaan kääntyi kauniissa kaaressa edelleen, häviten näkyvistä niemen taakse. Mutta vielä kotvan aikaa kuului koneen säkätys ja koirien ulina järven selältä. Someron vetäjät olivat seisoneet ääneti ihmetellen rannalla, mutta heti kun moottori oli kadonnut niemen suojaan, räjähti aivankuin yhteislaukaus jätkämiesten suista.

— Hehei helekkarissa! arveli Airikainen.

— No voi sun turkinpippuri! hätkähti Härkönen.

— Siinä sitä oli reissupoikaa! kimahti Keränen.

— Ja narttua jos jonkilaista! luikkasi Luukkonen.

— Entäpä hurtanhäntää! lausui leveästi Lauronen.

— Herroiksi herrain koiratkin! määritteli Mäkeläinen.

— Kuulitteko miten sitä venskaksi vekslattiin? tutkisteli mielessään
Tauriainen.

— Ja likka kuin posliinista — perässä pimputti! huomautti Pyykkönen.

— Oli meillä savotassa sakiampi-ääninen ramakroppi! muistutti Matero.

Jätkät vetäytyivät takaisin pirttiin. Juntunen yhä syvässä hiljaisuudessa suutaroi, niska käkkyrässä ja silmät puoliverhossa alasluotuina. Mutta suu mutruili omituisesti aivankuin olisi aikonut sylkäistä eikä kuitenkaan sylkäissyt.

— Näittekö?

— Nähtiin tuo!

— Mehtähallitsijako oli?

— Mehtä…

Miehet eivät tahtoneet puhua sen enempää, vaan ikäänkuin odottivat että ukko Juntunen, tunnettu jarauttelija, nytkin jotakin sanoa jarauttaisi. Ja hän tekikin sen tavalla, joka tuntui. Viiletti pieksunvarret menemään uuniloukkoon niin että pamahti, kohosi jakkaraltaan ja, oikaisten leveän selkänsä suoraksi kuin vanha krenatööri, nyrkit puristuksissa kupeilla ja silmät rävähtämättä tähdäten ulos järven selälle, puhkesi puhumaan:

— Vai mehtäherra ja honkahallitus! Tässäkin pitäjässä on ollut mehtäherraa, vosmestaria, taksaattoria, templuria, kontuhtööriä, revissoria, mittaria, syynäriä ja leimariherraa sen seihtemänlaista. On ollut aatelismiestä ja paroonia, parempata ja huonompata sorttia. Tässä seuvuin ovat puolensataa vuotta ahertaneet ja tyhjäntoimituksesta palkankorotusta naukuneet kuin mehtäkissat. Jos ovatkin joskus pilkan puuhun lyöneet köyhän moukan hyväksi, niin moukan niskaan se puu on romautettu ja kuinka monta typerää raukkaa lieneekään käräjissä kärvennetty tahikka linnassa laihutettu mehtän raiskuusta — muka ja luvattomasta talonteosta — muka. Niinkuin kanat ne tässä ovat kaakattaneet ja nokkaviisauttansa mailmalle julistaneet. Yksi laulanut yhtä nuottia, toinen toista. Jos ylimehtäherra lupasi — äläpäs nuolase ennenkuin tipahti, alimehtänhoitajapa ankarasti kielsi, mutta päähallitus vasta rokat keitti, sotkut sekoitti, paperit viivytti eikä ilmoisna ikänä ratkaissut. Sait kuolla kirves kopraan ruununlinjalle, oman lantasi päälle. Kyllä sitä oli taksaattoria, vaan ei ollut taksaa minkään näköistä. "Juu-to, jaa-to, nietu nietu, kostar kolme markkaa, eikä hakkaka sitä puuta!" — ja raipat selkään. Jos sai naapurin Jussi haravapii-puita, niin eipäs saanut vieras Mikko. Viikolle myötiin viidelläkymmenellä pennillä — Matilta markka perittiin, vaan Kallelle ja Kaaperille ei annettu kymmenelläkään ruplalla. Heh helekkarissa sitä leveranssipuun ryminää, ei sitä kehtaa muistellakkaan. Mielivalta leimarina mekasteli eikä mikään Esivalta. Jos arvasi Antti asianmenon — kelpasi viina Wimperille, partakyynärä pahalle miehelle. Vaan mehtävarkauksista — älä ole tietäkseskään! Äveriäimmät isännät silloin rosvopäällikköinä riehkasivat — kokonaiset kylät koplassa olivat… vaan vorsmestarit, lempsatin lampaat — ei uskalleta ilmiantaa, jotta ei hallitus kauhistuisi — niitä pienimiä syntisiä vain hissukseen hirttelivät… Entäpäs sitte ne suuret mehtävalkiat, akkain maalimanlopun liekit? Miljoonien ja kymmenien miljoonien markkojen arvosta paloi tässä takavuosina ruunun mehtiä. Kuka juupeli sytytti? kysyttiin ja mehtäherrat vinkuivat kuin vintiöt ja panivat kapulat kiertämään. Minäpä sanon ja sanoa uskallan jotta Metsähallitus itse sytytti metsänsä ja hävitti kansanvarain miljoonat. Sitä lyytä nähkääs että asettui köyhän kansan asumavapautta vastustamaan. Jos virittikin valkian mehtäsaunan nokinen poika, niin Jumalan kostostapa uhrirovion rakensi, mutta Mehtähallituksen tiliin se kaikki lankesi. Ja lankiaa eilleen…

Semmoista se oli mehtäherruus takavuosina Rämsänrannalla!

Ukko Juntunen keskeytti puheensa ja astui arvokkaasti piippuaan kopistelemaan lieden ääreen. Auki jääneen oven kautta kuului yhä etenemistään etenevän moottorin sykytystä. Ikäänkuin sietämättä tuota ääntä korvissaan, meni ukko Juntunen juhlallisesti nykäsemään oven kiinni ja, kääntyen selin oveen, jatkoi puhetta seisaaltaan:

— Vaan vaikka entinen metsänhoito menikin miten milloinkin sattui, niin mitenkuten sentään suoriusi kansa siihen aikaan herrain kynsistä. Eikä niillä ollutkaan siihen aikaan niin pitkät kynnet! Mutta nykyisen Mehtähallituksen, tämän nykyisen vossakka-laitoksen kanssa ei pirhanakaan pärjää. Se on ihan kuin tämän-ilmanen myrkky sanottuna vanhan kotikylän sanaan. Venähellä kuulostaa olevan santarmilaitos, vaan Suomenmaassa on ilmiantaja-urkkija kohtapa joka kuusen juuressa. Et saa närettäkään piipunrassiksi taittaa. "Äläkä ota sompasauvaa, poika, muuten sakotetaan!" Ei saa hakea halkopuuta metsästä, vaan rapalammin pohjasta. Ei sovi kärttää rakennushirttä sieltä, missä sen itse olet löytänyt. Ja maata ja kontua saunasi sijaksi älä kyselekkään, vaikka mehtämaita näissä yksissä hoitoalueissa on enemmän kuin mehtäherran patiinijalka elämän päivinä kävellä kehtaa. Mutta tukkiyhtiöille, niille saakurin vihtarenkaille nyt ruununmetsät raiskataan. Rahaa tulla pitää — ja rapiasti, kun verkonsilmukoita yhä tihennetään. Kätyri verkkoa! Sinä herra, minä herra, kumpi meistä kontin kantaa? Tässä alkaa kohta joka kolmas mies olla mehtävahti tai muu tirehtööri. Ja eikö tuota vainen minunkin pitäne vielä ikäloppuna ruveta mehtäherran koiranhäntäin paimeneksi?

Ukko Juntunen potkasi oven auki ja pistäysi nurkan taa tuulottelemaan. Onneksi ei korva enää erottanut huvimoottorin ääntä, sillä tuuli oli ruvennut kiihtymään ja idästä nouseva pilvenlonka ennusti ukkosensadetta.

Someronvetäjät alkoivat valjastella hevosiaan ja työntyivät vähitellen, toinen toisensa jälkeen, kärryissään seisten ja tupakkaa tuprutellen, pitkin kivenkolisevaa metsätietä suurelle somerokuopalle valtatien laitaan. Härkönen siellä kuului huutaa huikkasevan kaikuvalla kankaalla:

— Se tuo Taavetti Juntunen sietäisi lähettää yli tirehtööriksi
Helesinkiin!

2.

Rämsänrannan hoitoalueen metsänhoitaja Fjalar Brynolf Berg oli yksi niitä tuhansia ruotsivoittoisia virkamiehiä, jotka historian jumalatar on siroittanut ikäänkuin kukkasiksi suomalaisen kansan keskuuteen. Isoisä oli ollut panimomestari rantakaupungissa, mutta mamman sukunimi alkoi af-illa ja myös pappa vainaja oli ollut oikea gentlemanni pikkukaupungin fiskaaliksi. Perheeseen oli sen loistoaikoina kuulunut kolme poikaa ja kolme tytärtä ynnä kuusi jalorotuista koiraa. Poikain nimet Bror Allan, Sven Viking ja Fjalar Brynolf olivat yhtä somasti valikoidut kuin tyttöjenkin nimet: Gurli, Saga ja Kitty Lilla. Kaupunkilaiskodin särkyessä olivat fiskaalin pojat kaikki pelastetut virkaurille ja myös fiskaalin neidit olivat mainiosti menneet kaupaksi hallinnollisille virkamiehille. Koiralauman hajaantuminen sitävastoin oli muodostunut traagilliseksi, kun näet esimerkiksi Grefve Creutz oli joutunut Gurli tohtorinnan mukana Ahvenanmaille, mutta Trollhättan veli Fjalarin matkassa raahattu Lappiin saakka. Kuukausimääriä nuo jalorotuiset olivat toinen toistaan ikävöiden ulvoneet, toinen Itämeren kaljuilla kallioilla häntäänsä kieputtaen, toinen Inarin jäisillä rannoilla paleltavia käpäliään nostellen, josta koirain kohtalosta oli kestänyt vilkasta kirjevaihtoa sisarusten kesken. Vihdoin oli tauti ja susi tehneet lopun Trollhättan paran ikävästä, mutta Fjalar herra oli oitis hankkinut sijaan parin, josta toinen oli kennelklubin kunniamitalin saaneen Birger Jarlin rintaperillinen.

Kun hänet sitten Lapista pitäen määrättiin vakinaiseksi metsänhoitajaksi Rämsänrannan hoitoalueeseen, piti hän, Fjalar Berg, forstmestaritraditsiooneihin kuuluvana saapua virkaansa täyttämään kolmen jalorotuisen koiran kanssa, joilla — kuten pappa vainajankin koirilla — oli sukkelat nimet: yksi oli Bismarck, jota kutsuttiin Bis, toinen oli Bonde, jota myös sanottiin Simplicissimus ja kolmas — Glory, jota piikaihmiset pitivät pelkkänä "Loruna".

Niinkuin yleensä metsäherroilla oli Fjalar Bergillä tapana valitella töittensä paljoutta. Matkalaskun kirjoittaminen pani hänet sellaiseen tiukkaan tunnelmaan ettei mies sanonut voivansa päästä päiväkausiin tikahtamaankaan paikaltaan. Virkatehtäväinsä rasituksia hän enin valitteli silloin, milloin leimausretkelle aikoi. Joka päivä hän näet aikoi näyttäen ylenmäärin viran tärkeältä, rypistellen hermostuneesti kulmiaan ja haaveellisesti sivellen leukahaiveniaan, jotka eivät ajelemallakaan ottaneet pensastuakseen parraksi. Tätä harrasta aikomusta saattoi kestää viikkokausia, mutta merkillisesti aina sattui esteitä. Milloin oli ilma sopimaton niin ettei "hullukaan" voinut lähteä mokomassa "orkaanissa" tai "Siperian pakkasessa", milloin oli keli niin kelvoton ettei "pirukaan" hiihtänyt; milloin taas ei voinut siitä syystä lähteä että "ylimetsänhoitajalta luultavasti tulee kirje perjantaina" taikka ettei "suutari juutas" ollut saanut saappaita valmiiksi, tai oli leimausretki lykättävä tuonnemmaksi syystä siitä että Bismarck oli nyrjähyttänyt toisen takajalkansa. Vihdoin hän sentään kuitenkin sai käyneeksi leimaamassa ja silloinpa koko pitäjä puhui, mainiten sen jonakin melkein ylönluonnollisena, iloisena ja hyvääennustavana uutisena että "Pärki on mennyt templuuseen Hölmösperälle". Vielä viikkokausia jälkeen, kun leimaus oli tapahtunut, keskittyivät sekä ukkoin että akkain pakinat noihin merkkipäiviin, jolloin nuori herra Berg oli ollut virkaretkellä, ja saatettiinpa lapsen syntymä tai kuolema ilmoittaa papinkansliassa vetoomalla siihen tosiasiaan että "sehän tapahtui sen tiistain eillusviikon perjantaina, jolloin vosmestari oli ollunna templaamassa niitä Rääpys-Heikin puomipuita". Itse Fjalar Berg oli myös mies mielestään aina kun oli palannut moiselta leimausretkeltä. Hän viheltää sihisteli leuka pitkällä ja kakisteli kurkkuaan aivankuin vaalisaarnan pitänyt rovasti, vuoroin oikoi pitkiä saapasvarsiaan, vuoroin suuteli Glorya komentaen sitä ranskaksi makaamaan sohvalle, ja oli siinä määrin hyvällä tuulella että puheli Bondelle silkkaa suomea nimitellen sitä sekä hölmöksi että moukaksi. Mutta Bismarckin kanssa nuori forstmestari suorastaan ulvoi kilpaa ja suostui makaamaan tuliaisyön tuon ison koiravötkäleen kanssa saman peiton alla.

— Bis, kära vän Bisss, couche här! puheli hän koiralleen, sekä sitten kun koira oli painanut suuret lotkakorvansa päänalusta vasten ja oikaissut pitkät koipensa raidille, lisäsi ruotsiksi, taputellen ja hyväillen:

— Tottakai valtiokanslerin sopii nukkua valtion metsänhoitajan kanssa samassa sängyssä!

Eikä "Saksan rautakanslerilla" todellakaan näyttänyt olevan mitään sitä vastaan että forstmestari luovutti puolet sängystään hänen jalosukuisuudelleen, vaikka tapahtuihan tosin joskus että aamuyön tuoksussa metsäherra unhoitti toverinsa korkean arvon kiskomalla sen korvista alas sängystä ja ajamalla Bismarckin kauhealla karjunnalla ulos pihalle. Silloin sai rauhallinen Bonde ynnä pieni, keimaileva Glorykin kyydin ulos, vaikka niillä kummallakin oli oma korkea vuoteensa molemmin puolin isäntänsä sänkyä.

Silloin kun koirien koivet sattuivat säilymään nyrjähtämättöminä eikä myös ilmennyt reumatismia eikä oksetustautia, olivat tavallisesti Bismarck ja Bonde mukana virkamatkoilla, jolloin metsävahdit niitä palvelivat yhtä alamaisesti kuin itseään metsäherraa ja saivat eukot siunailemaan sitä leivän, lihan ja lehmänantimen runsautta, mikä noiden herraskoirien kitoihin upposi. Varsinkin tuli "Pärkin Pissi" siinä suhteessa kuuluisaksi. Mutta hento ja hienostunnt Glory jätettiin leimausajaksi kirkonkylän rouvien suojelukseen ja sai tämä silkinkarvainen elukka silloin uinailla joko tohtorinnan silkkihuovalla tai syötettiin sitä apteekilla makuultaan kermalla, sokerilla ja mantelitortulla. Piikatyttöset sitä kävivät salaa suutelemassa.

Nuoren forstmestarin kiintymys koiriin ei silti estänyt häntä olemasta huomaavainen yleisöäkin kohtaan. Varsinkin ensimäisenä virkavuotenaan oli Fjalar Berg Rämsänrannan kohteliaimmaksi herraksi tunnettu virkaniekka. Jo kaukaa hän nosti lakkiaan ja likelle tullen teki kauniin, syvän kumarruksen. Arvokas vaiteliaisuus antoi hänen käytökselleen suorastaan ylhäisen piirteen. Sekä tervehtiessä että hyvästiä heittäessä hän osasi pitää juuri sen rajan, joka pyhittää kohteliaat luonteet. Sopi kumartaa tai nostaa hattua toisen kerran ovelta tai pihasta lähtiessä, mutta missään tapauksessa ei sopinut toimittaa kolmatta lakinnostoa eikä kolmatta kumarrusta — olisi näyttänyt epäarvokkaalta.

Naisten seurassa oli Fjalar Berg siinä määrin huomaavainen että olisi voinut häntä luulla keskiajan ritarigermaaneista polveutuneeksi. Kesken kiireellisempiäkin toimiaan hän piti velvollisuutenaan saattaa ja kyyditä neitejä ja rouvia talosta taloon, veräjältä veräjälle. Jos sattui ettei itse päässyt mukaan, tahtoi hän ainakin jotakin lainata naisväelle. Hän nautti aivan ihmeellisesti siitä kun tiesi lainaajaa mairittavan kertoa ystävilleen että "nämähän ovat forstmestarin sukset" tai huudahtavan: "tiedättekös kenen nämä koreat kintaat ovat?" tai kiireesti huomauttavan: "forstmestarin hevonen odottaa porrasten edessä!"

Naisten seurasta Fjalar Berg piti etenkin syystä siitä että ne eivät näyttäneet ymmärtävän metsänhoitoasioita sekä myös siitäkin syystä että ne, poikkeuksetta, sietivät hänen kolmea koiraansa.

Mutta miesten joukossa herra Berg oli arempi.

Hän ikäänkuin pelkäsi sitä että häntä sanottaisiin tyhjäntoimittajaksi. Vaikka ei koskaan ollut ottanut työkseen lukea työväen sanomalehtiä, hän vaistomaisesti älysi että ajan sosiaalidemokraattinen henki uhkasi hänetkin sellaiseksi mustata vain sentähden että hän oli metsäherra viiden tuhannen markan palkalla ja että mielipiteet porvarillisissakin piireissä viimeaikoina olivat alkaneet suuntautua metsäherroja vastaan. Se oli hävytöntä, aiheetonta, tykkänään tuulesta temmattua panettelua ja alhaisen roskaväen kiihoituksesta siinnyttä kateutta. Sosialistit ja liittolaiset, kukaties suurisuisimmat suometarlaisetkin kehtasivat sanoa — niin oli hän kuullut juoruttavan — että koko forstmestarien virka joutaisi lakkauttaa ja metsäherroista muka voisi leipoa nimismiehen alaisia metsävahteja kolmensadan markan vuosipalkalla, mutta tiesivätkös nuo sivistymättömät, jotka näin läpihävyttömästi ajattelivat, että Suomen metsät saivat olemassaolostaan kiittää juuri näitä hienonimisiä, ruotsivoittoisia maalaisherroja? Nämät "De la Fox'it", "Braunbröjer'it", "Svinstjerna't" ynnä muut "Mantelikruunut" — olivat pelastaneet Suomen kansallistalouden kultakassat barbaaristen kaskenpolttajain, halmeenviljelijäin ja kaikenlaisten pikiöljy-tuhrijain kynsistä! Tottakai vielä tänä päivänä joku Ridderberg — ja miksi ei paljas Berg'kin — älysi metsätalousasiat paremmin kuin mikä tahansa nousukas Antti Vuoristo, Janne Moilanen tai Ruupe Ropponen!? Täytyi syvästi valittaa että kohtalo oli pannut hänet, herraspojan, jonka etunimi ainakin viittasi tarumaiseen kuninkuuteen, astumaan forstmestarivaltaistuimelleen pahimpana murrosaikana, jolloin suomalaisuuden kaikki karkeudet ikäänkuin pyrkivät saavuttamaan laillisia oikeuksia. Sitä ei ollut mamma Berg aavistanut, silloin kun opetti pientä Fjalar Brynolfia "kauniisti pokkaamaan" ja kun kurssi oli päättynyt, huudahti, taputtaen poikaa poskelle, ja miehensä, fiskaalin, puoleen kääntyen: "Pappa, minä luulen että Fjalusta tulee hieno herra!"

Nyt oli poika päässyt mammansa aavistuksen perille, vaikka ei tuntenut asemaansa niin varmaksi kuin itse oli haaveksinut. Oli olemassa jotakin, joka kiusasi —?

Fjalar Brynolf Berg, joka oli käynyt ruotsinkielisen koulun, osasi huolimatta eräistä ääntämisominaisuuksista joltisesti suomea, mikäli sanoja tarvittiin virka-alalla ja seuraelämässä. Hän käsitti erinomaisesti että suomenmaalaisen virkamiehen, joka voi joutua tekemisiin ummikkojen kanssa, täytyi olla perehtynyt kansankielen salaisuuksiin ainoastaan siitä syystä että kunnialla täyttäisi paikkansa, jotteivät tomppelit pääsisi nenälle hyppimään. Ja koska kerran olosuhteet olivat niin epäkiitolliset että seuraelämässäkin tarvittiin samaa kieltä, niin täytyi, paratkoon, silläkin osastolla olla erityinen sanavarasto. Mutta tietenkään ei ollut syytä lisätä kerran kokoamaansa sanavarastoa! Jos eri paikkakunnilla sorahteli murresanoja, eivät ne ansainneet huomiota. Herra Bergin mielestä eivät suomalaiset oikein osanneetkaan omaa kieltänsä!

Hän tiesi olevansa Suomenmaan virkamies, joka varoi tunnustamasta itseään suomalaiseksi. Suomi hänelle ilmeni aina germaanisen kaukoputken läpi katsottuna Finland-käsitteenä. Oli ikäänkuin vain kohtalon kiroa että tässä maassa seitsemänneltä kahdeksasosaltaan viljeltiin suomea. Hän tunnusti suomalaisen kansanaineksen olemassaolon yhtä matemaattisesti kuin leimaamattomain tukkipuiden luvun kruununmetsissä! Suomalaisuuden valta oli jollakin tavoin välttämätön ja ehkä tarpeellinenkin raaka-aines, mutta normaalimuotoinen ainoastaan siinä näkölinjassa katsottuna että ruotsinkielinen virkaluokka sitä hallitsi ja armollisesti suvaitsi. Jos tämä suomalainen elementti kiehui yli rajojensa, jos se pyrki räiskymään ruotsalaisuuden helmoille, silloin… Fjalar Brynolf Bergissä oli tuota uutukaista Suomen ruotsalaista natsionalistityyppiä, vailla sitä sovinnollista, ihanteellista runebergiläistopelianista henkeä, joka tässä maassa aikoinaan oli tehnyt ruotsalaiset esi-vanhempamme ihmeen siedettäviksi hurjimmillekin fennomaaneille. Sille uudelle tyypille oli oikeuksiinsa heräävä isänmaa — terra incognita. Ennen metsänhoitaja Bergin tuloa oli Rämsänrannallakin elänyt moinen vanha forstmestari, joka, vaikka huonosti osasikin suomea, sentään vaikutti ympäristöönsä suomalaisena virkamiehenä, sillä hänpä oli ollut tuollaisen kulta-ajan lapsia. Mutta Fjalar Berg oli sen aikakauden vesa, jolla ei ollut valtavoimaista kulttuurijohtajaa eikä suurta ruotsalaista runoilijaa. Sanomalehtensä "Svenska Partiet", jota hän ainoana, päiväjärjestykseen kuuluvana hengenravintonaan mitenkuten viljeli, teki hänet luonnollisesti yhä kylmänkohteliaammaksi kaikkea suomalaista liikettä kohtaan. Se tarjosi hänelle intelligenssinsä ja politiikkansa, mutta peitti häneltä iäksi isänmaan entiset ja nykyiset kansalliset liikkeet, ei ainoastaan psykoloogisesti, vaan myös matemaattisesti. Ja muita lehtiä kuin "Partiet'ia" ei Fjalar Brynolf Bergin forstmestaritraditsioonit sallineet tilata, paitsi luonnollisesti jotakin pientä koirakuvalehteä tai paikallislehteä suomeksi.

Varsinaista kirjallisuutta ei metsänhoitaja Berg harrastanut — hänen mielestään oli kirjallisuus ikäänkuin toiseen virka-alaan kuuluva asiakirjakokoelma, jota oli ikävä ja tarpeeton lukea; oli hän tietysti sentään mitenkuten selaillut läpi muutamia ruotsinkielisiä romaaneja ja viruipa hänen yöpöydällään puolittain aukileikattuina pari nykyaikaistakin tekelettä: "Fint folk" — "Röda bojor" mutta suomalaista kirjallisuutta hän ei sietänyt.

Viikinki hän olla tahtoi, hieno ja saastuttamaton. Siinä oli hänelle jotakin, jota ei Rämsänrannalla ymmärretty. Päätänsä korkeampana kansaa hän saattoi jollekkin naapuripitäjäläiselle virkaveljelleen uskoa mielestään nerokkaan kansallisen havaintonsa:

— Kaikki suomeapuhuvaiset haiskahtavat lannalle.

* * * * *

Hän tunsi vilpitöntä kunnioitusta sitä esivaltaa kohtaan, jonka alamainen oli. Metsähallitus oli hänen mielestään korkein yhteiskunnallinen holhouslaitos mitä sivistys oli keksinyt. Kansan kaunistus, maan turva. Jo Evoon mennessä hän oli spes patriae sanat mielessään sovitellut merkitseviksi Metsähallituksen vapaata järjestelmää ja tuon järjestelmän tulevia toimeenpanijoita.

Ei ollut mailmassa kodikkaampaa koneistoa kuin Metsähallitus!

Ei löytynyt pohjoismaissa jalompaa virallista hyväntekeväisyyslaitosta!

Ennenkaikkea: ei ollut olemassa toista hallituksen haaraosastoa, jossa sivistyneen ihmisen vapausvaatimukset siinä määrin oli osattu järjestelmään sovittaa kuin tässä korpien esivallassa, joka ajoissa oli oivaltanut uuden ajan liiallisen työrasituksen monet vaarat ja piti periaatteenaan antaa tyydyttävän palkan jokaiselle, jolle kerran oli kruunatun kirveensä uskonut.

Metsähallitus se korvenraatajille, turpeenpuskijoille pirtit pulskat rakennutti. Metsähallitus se honkahaloillaan esti kansan paleltumasta viluun, Metsähallitus se varjeli kansaa nälkään kuolemasta siten ettei nostanut käräjäjuttuja petäjän kuoren kiskomisista, jos oli todistettu että leipä oli loppunut! Ja Metsähallitus se osasi hankkia miljoonat isänmaan lompakkoon ja ehkäistä kansallisomaisuuden hirveät varkaudet. Tämä hallinnon haara oli levittänyt suojelusketjunsa kuni kultainen henkivartio tai niinkuin jalo henki vakuutuslaitos ympäri Suomenniemen.

Sen ainoa vika oli se että se viralliseksi kielekseen oli tunnustanut kansankielen. Mutta onneksi se oli vain muodollinen vika. Kirjoitettiin suomea, mutta ajateltiin ruotsiksi — eikähän sitä voinut kukaan estää. Ja tarvitsiko edes kirjoittaa puhdasta suomea, kelpasihan joskus vapaampikin allekirjoitus:

"Vircka tekeevä mezänhoitaja R. M. S. Gyldenhammar" — tietysti jokainen sivistynyt kansalainen ymmärsi ettei allekirjoittaja ollut kukaan muu kuin Hirvikankaan hoitoalueen forstmestari Rolf Mortimer Styrbjörn Gyldenhammar, Katajaisten kartanon kultasapelia kantavan everstin hauska poika!

Puhua myös sai ruotsia virkaveljiensä ja esimiestensä kanssa eikä sitä vastaan löytynyt pätevää pykälää. Yksityisluontoisia kirjeitä sopi myös lähettää ruotsiksi. Ja joskus tietysti virallisiakin…

Vasta viimeaikoina oli näkynyt huolestuttavia degeneratsionin oireita — kuten herra Berg niitä nimitti. Pari hyvänimistä forstmestaria näet oli suomentanut sukunimensä: Adlerberg — Antinheimo, Sidensnör — Siitoinen, mutta tuollaiset moukkamaiset värit haihtuivat lauman sinikeltaisiin lippuihin.

Oli tosin vanhaankin aikaan ilmestynyt joku "Foudila", mutta sellaiset olivat olleet mielipiteiltään täysin tasavertaisia. Pöyristyttävimpiä ilmiöitä horinsontissa olivat vielä opiston penkeillä istuvat nousukkaat: Jussilat ja Pussilat…

Mutta kaikista näistä suomalaisuuden sulkumerkeistä huolimatta täytti sentään forstmestarien sääty viikinkivaatimuksensa — ja herra Fjalar Brynolf Berg saattoi olla tyytyväinen.

3.

Herkko Tapio, mustasilmäinen, kiharatukkainen, kalpea mies, oli tavallinen työläinen, vaikka häntä kotiseudullaan pidettiinkin epätavallisena. Hän näet oli viettänyt nuorukaisvuotensa kaupunkipaikoissa — käynyt Pietarissakin — ja omistanut joukon niitä aineksia, joita arkielämässä yhteisesti nimitetään sivistykseksi. Hänen kisällivuotensa olivat sattuneet suuren valtiollisen murroksen tapahtuma-aikaan, ja hän — silloin 18-vuotias erämaan poika — oli ollut mukana lääninkaupungin katumarsseissa ja torikokouksissa heiluttamassa heräävän köyhälistön ensimäistä punaista lippua sekä huutamassa riemuhuutoja kaivatun vapauden ja luulotellun tasa-arvoisuuden kunniaksi. Sitten, heti myrsky-vuoden jälkeen, oli hän joutunut naimisiin ja siinäkin asiassa kyntänyt uutta uraa, sillä hänen avioliittonsa oli ollut ilmoitettuna ainoastaan sanomalehden palstalla: "Koska emme hyväksy kirkollista vihkimistä, niin… ja niin edespäin: Hetu Haapalainen — Herkko Tapio."

Ensimäisen lapsen syntymisen jälkeen olivat perheen elinehdot kaupungissa kiristyneet sietämättömiksi, ja, kun Hetukin alkujaan oli maalaistyttö ja Herkolla oli omantunnon vaivoja ettei moneen vuoteen ollut nähnyt vanhaa sokeaa äitiänsä, muutti nuori työläisperhe kevätkelillä miehen kotipitäjään Rämsänrannalle tuhlaten matkakustannuksiin viimeiset roponsa. Ihmiset tosin olivat heitä luulleet varakkaiksikin, sillä perille saapuessa oli vaimolla ollut kirjava silkkipusero ikäänkuin rouvalla, miehellä keltainen olkilierihattu ja lapsella punainen kapalohuopa.

He pääsivät aluksi asumaan huonemiehiksi vanhaan Tuuliniemen torppaan, joka oli joutunut rappiotilaan ja jossa entisistä asukkaista oli jäljellä ainoastaan ikäloppu ukko, verkonkutoja. Ukon akka oli äskettäin kuollut, mutta nuoret miehet järjestänsä siirtyneet Ameriikkaan hyljäten isänsä ja isänmaansa, kuten kerrottiin, siitä syystä että metsäherrat heitä olivat hätyyttäneet käräjiin haastolla metsäasioista.

Herkko Tapio, jonka sokea äiti eleli vaivaishoitolan turvissa, oli kaupunkielämän huumeessa usein ajatellut palaustansa täytenä miehenä sinne, josta oli tervankuljettajain matkassa poikana alas mailmalle matkaunut. Jo pojan naskalina hän oli haaveksinut oman mökin rakentamista hongikkoon! Ja opittuaan kaupungissa kansallisia runoja, joissa niin ihanasti laulettiin oman kodin rakentamiskaihosta Suomenmaan "jokaiseen niemeen, notkoon, saarelmaan", oli tämä maalaiselämän kaipaus hänessä yhä vahvistunut, huolimatta kaupunkilaistyöväen riehuista ja erilaisista elinvaatimuksista. Vaikka oli lapsena saanut purra petäjänkuorileipää, niin kuitenkin himoitsi takaisin petäjämetsään. Sinne! Mutta hänestä tuntui että nykyajan alkavien uudistuspyrintöjen turvissa ei enää ollut pakko tyytyä pettuun, vaan siellä, korvessa — ja juuri korvessa — oli muka kätkössä aarteita, joilla ihminen voi elää hyvin. Ja vaikka Rämsänrannan rahvas yleensä oli maan köyhintä, tohmerointa ja taikauskoisinta, ja vaikka siellä niin moni sielu, hankalien olosuhteiden pakosta, oli sortunut turmioon, niin hän kuitenkin uhmaten rakasti juuri Rämsänrannan luontoa, haaveksien voivansa taistella olemassaolon taistelua, jos siellä, nimenomaan siellä, onnistuisi saamaan vakavan jalansijan. Siellä tarjoutui — niinpä hän haaveksi — sellaista alkuperäistä vapautta ja väljyyttä, jollaista ei enää löytynyt paksummissa paikoissa. Siellä ikäänkuin oli ilma helpompi hengittää, järven aalto kepeämpi soutaa, metsäpolku mieluisampi kävellä! Hän rakasti — ikäänkuin salaa, voimatta sitä kellenkään tunnustaa — metsää, maata ja vetten vaiheita.

Nyt oli hän tänne saapunut. Nyt hän tahtoi toteuttaa unelmansa!

Tuon haaveksivan luonteensa hän nähtävästi oli perinyt äidiltänsä, joka sielultaan oli umpimielinen, mutta herkkähermoinen ja uneksivainen. Aika-ajoin oli äidillä ilmennyt sieluntiloja, jolloin ikäänkuin näki ylönluonnollisia näkyjä, ja saneli kummallisia satuja. Vielä nytkin, hoitolassa, kuului tuo muoriksi muuttunut nainen joskus lankeavan virmaansa ja silloin saarnaavan pojastaan Herkosta, josta "niinkuin enkeli taivaasta oli ilmoittanut, oli tuleva Rämsänrannan ruhtinas ja voideltu".

Herkon äiti oli nuorena ollut vihantaverinen, ylpeä tyttö. Mutta miehelle mentyä oli elämä muodostunut julmaksi ja kärsimykselliseksi. Kuutena vuotena peräkkäin hän nimittäin oli synnyttänyt lapsen ja kuutena vuotena peräkkäin miehensä ne oli saanut vetää kelkalla hautuumaalle. Mikä oli elänyt viikon, mikä viisi viikkoa, mikä kolme kuukautta, mutta kaikki olivat kauheasti kituen pyrkineet manalle. Pettuleipää oli lasten hautajaisissa kyyneliin kastettu. Vasta seitsemäs, Herkko, oli jäänyt eloon. Mutta sitten taas oli elämä satuttanut vastoinkäymisiä. Vuosi senjälkeen kun Herkko oli syntynyt, oli perhe häädetty pois uutismökistään, jonka metsäherra oli väittänyt luvattomasti kruunun metsään tehdyksi. Silloin he olivat joutuneet mailman jalkoihin. Miestä oli sakotettu hirventataposta, salapoltosta ja kruunun metsän käytöstä ja, kun ei köyhällä saatanalla ollut varaa maksaa, sai hän korvata kruunulle tekemänsä vahingot istumalla linnaa. Kun hän sitten palasi vankilasta, näytti kruunu todella saaneen hyvityksen kärsimistään vahingoista — mies näet oli kovin riutunut ja nääntynyt ja ryhti oli hänestä poissa. Ja kun hän heti läksi tukkijoelle ansaitakseen roposen velkaantuneelle vaimolleen, niin hän hukkui jokeen sumuisena heinäkuun yönä, ilman että kukaan hänen hukkumistaan huomasi. Tämän tapahtuman jälkeen tuli äiti sokeaksi. Eihän korkea oikeus, rangaistessaan miestä rikoksesta, tietystikään ollut tarkoittanut hänen kuolintuomiotaan, ja sen todistukseksi annettiin leskivaimolle, armeliaan nimismiehen toimenpiteestä, viidenkymmenen kilon jauhosäkki ilmaiseksi. Ja siunatuksi lopuksi vastaanotettiin eukko vaivaishoitolaan.

Siellä hän nyt oli oleskellut ne vuodet, jolloin Herkko mailmalla harhaili. Mutta nyt, takaisin tultua, oli pojalla vakaa aikomus vapauttaa äitinsä vaivaishoitolasta ja ottaa kotiinsa.

Kunhan vain ensin saisi oman torpan!

4.

Herkko Tapio on huono nukkuja, valvoskelee öitä ja hautoo omia ajatuksiaan. Varsinkin silloin kun joku asia häntä kiusaa, ei miehestä ole unen rauhan nauttijaksi. Rämsänrantalaisen pirtin hiostuttavaa kuumuutta hän myöskään ei siedä. Ukko rahjus sen aina väkisten, kesän helteelläkin, tulikuumaksi lämmittää.

Mies herää keskellä valoisata yötä penkillään maaten seljällään ja tuijottaa kattoon. Laipio on musta ja karstainen, russakoita kiiluu pitkin seiniä, vanhus kuorsahtelee nurkassaan. Mutta ulkoa, etäältä vetten takaa, erottaa korva käen kukuntaa. Ja toiselta suunnalta hivelee kuulohermoja koskien juhlallinen kohina, jota tuontuostakin säestää kuikkien intohimoinen huuto joen niskassa.

Niin, tämä on Tuuliniemen rappeutunut mökki. Herkko muistaa sananvaihdon vaimonsa kanssa illalla maatamennessä. Hetu oli uhannut lähtevänsä pian takaisin kaupunkiin, ellei mies hanki mukavampaa kotia. "En rupea pahnassa asumaan!" oli tiuskaissut "ja olletikaan en armomajassa". Ei kumma että oli ollut hermostuksissaan, olihan saanut valvoa lapsen takia ja muutenkin olla sidottu, kun oli ainoa naishenkilö niemellä. Nyt tuo sentään näkyi nukkuvan, raukka, ja lapsi myös tuutui äitinsä vieressä — tökerötekoisessa vanhassa kätkyessä — entisten asukkaitten jättämiä romuja.

Hetu oli oikeassa — eihän mökkiin sopinut myötyriksi jäädä. Niin oli Herkon omakin ajatus — ja juuri hänen — vaimo vain alussa hätäili ja hätisteli. Näissä asioissa vaadittiin kärsivällisyyttä, semmoisin välipuhein oli kaupungista lähdettykin: vaikka miltä näyttäisi, ei saa hätäillä. Ja jos ei nainen hätäile, silloin ei miehellekään hätää tule. Mutta nyt, jo eilisiltana, oli näkynyt oireita hätäilyyn. Se se nuorta aviomiestä kiusasi ja valvotti…

Taas kukkui käki salmen takana, kosket kohinoivat vastaan ja kuikka huuteli. Ja kesäyön valo heijui aivan ihmeellisenä tunkeutuen puolipimeään pirttiin.

"Luonto!" ajatteli valvova mies. "Se on täynnä ikuisen nuoruuden valtaääniä. Joka luontoa rakastaa, hän varmaan kuolemaansa asti löytää lohdutusta sen sävelissä. Luonnosta minäkin virvoitukseni etsin. Ja opetan vaimonikin etsimään — ja lapseni…"

Taas hänen silmänsä osuivat mustan seinän ilkeästi kiiluviin asujamiin, sitten rojuun ja ryysyihin nurkassa, eikä korva voinut olla seuraamatta nukkuvan ukon kuorsausta. Ilma pirtissä oli tukahduttavaa.

"Ihmiset!" ajatteli valvova mies: "Ihmiset ne vain pilaavat luonnon kauneuden, turmelevat elämänsä ehdot. Eivät osaa oikeata pesääkään itselleen rakentaa kuten luontokappaleet. Typerät ihmiset!"

— Mutta minä rakennan! sanoi hän ääneen ja säpsähti kuulostaen, hengitystään pidättäen, etteihän vain vaimonsa herännyt. Ei herännyt, nukkui tällä hetkellä raskaasti ja lapsi myös nukkui. Kolmannen kerran hän kuuli käen kukkuvan korvessa salmen toisella puolella ja koskien kohinan ja kuikan huikean huudon vastaavan kukuntaan.

Silloin hän ei enää jaksanut virua penkillään, vaan nousi ylös ja hiipi saappaitaan ja vaatteitaan kantaen ulos pirtistä, jättäen oven raolleen. Ja tuskin oli tuntenut tuoreen ilman sieraimissaan, niin jo kiusan tunteestaan vapautui. Juosta hipsutteli alas rantapolkua avojaloin kuin nuori poikanen, kädessään saappaitaan heilutellen. Ja pysähtyi lumottuna aamuöisen näköalan eteen.

Koko ulappa uinui liikkumattomana iljankona suitsuten kultaista savua ylös siniseen avaruuteen. Ulapan taustalla tanssivat luodot ja saaret korkealla ilmassa satumaisesti muuttaen muotojaan aivankuin sieltä, kirkonkylältä päin, olisi ollut lähdössä suurenmoinen sotalaivasto höyryävine panssareineen ja torpeedoineen. Ääretön hiljaisuus… kullansuitsuva iljanko mykkä kuin hengellinen aavistus… yksi ainoa loiskahdus vaan, taimenen purston voimakas lyönti keskellä selkää, suomupanssarin hopea välähdys — ja senjälkeen äänettömänä laveneva siloaaltoinen rengas… Sitten jälleen kultaisten huurujen huntutanssi peilivälkkeessä mustien syvyyksien päällä ja vesikeijujen tarumainen kilpasounti kohti taivaan ja maan ääriä. Mitä kaikkea salaperäistä kätkikään kuulas yö, jolloin valon lapset nukkuivat sikeässä unessa!

Sanoin selittämättömästä ihastuksesta värisevin sydämin mies lykkäsi venheen vesille ja hyppäsi teljolle soutamaan. Tuo tyynenä päilyvä musta syvyys oli hänestä jotakin niin pyhäistä että tuntui pahalle airon lehdillä rikkoa sen eheyttä. "Sehän on jumalaista alkuvoimaa" arvosteli hän koettaen soutaa niin hiljaa ja varoen ettei kuuluisi mitään ääntä ja ettei vesi poriseisi kokan alla. Vaan vaikka kuinka hiljaa liukuikin, jätti venhe sentään selvät jälkensä; iloisesti pyöriviä häränsilmiä ja kirkkaita, sateenkaaren väreissä vipajavia kuplia molemmin puolin väyläänsä.

Mutta aurinko nousi nousemistaan yli järven ulapan ikäänkuin mahtava kruunupäinen kuningas ajaen kultavaunuissa ja karkoittaen usvanuipaa vihollislaivastoa pelkällä ilmestyksellään. Ja kuta korkeammalle nousi, sitä kiihkeämmäksi muuttui keijujen huntutanssi iljangolla… hulmuavat silkit liehuivat hurjissa ympyröissä palaen tulessa läpikuultaviksi harsoiksi, lopulta haihtuen näkymättömiin, ilman haileaan siniin.

Soutajan venhe liukui auringon nousua kohden.

"Sinne, mistä aurinko nousee ja missä käki kukkuu, ihminen pesänsä rakentakoon!" hän juhlallisesti ajatteli soutaessaan. Hän oli siellä ennenkin käynyt, vaan tahtoi vielä kerran mennä paikkaa valitsemaan.

Kruunun metsään! — "Ah ettei ole omaa!" ajatteli Herkko Tapio.

Hän souti viistoon poikki leveän salmen ja alkoi kaartaa pitkin rantoja kahden niemen väliä, ahneesti katsoen kupeelleen, tutkien jokaista rannan mutkausta, metsää ja rinnettä.

Näillä tienoin, tässä jossain, se oli hänen jo ennen katsomansa asuinpaikka! Siinä oli koskematon, korkea metsä ja etelän rinne, suojassa vihaisilta pohjan viimoilta. Tuossa valkoinen hietikko lahden pohjukassa, jossa pajupensasten sisässä porisi raitis korpipuro. Valkoinen hietikko — mitä suloisia mielikuvia se loikaan. Siinä lapset leikkimässä, polskaroimassa vesirajassa, siinä nuorikko kylpemässä hiukset hajallaan… ja siinäpä isäntä itsekkin iloitsemassa kesäisessä päivänpaisteessa! Hän näki jo kaikki edeltäpäin, kuuli äänet tulevaisuudesta ja tiesi päiväjärjestykset. Mutta ei hän vielä varmasti tietänyt talon paikkaa? Tuohonko niemeen vai tuohon toiseenko vai lahdenko pohjukkaan, notkon kupeelle? Jokainen näistä paikoista viehätti, jokaisella tuntui olevan oma salaperäinen etunsa. Jos on tupa tuossa niemessä, niin näkyy koko ulappa ja järven takaa kirkontorni kirkonkylineen, jos taas on asunto tuossa toisessa niemessä, niin tosin ei näy kirkkoa, mutta kukasties näkyy kimmeltäviä vesiä kolmeen suuntaan, totisesti se on komea paikka korkean metsänkin suhteen. Mutta silloin jääpi lasten leikkiranta liian kauvas… Jos taas on talo lahden pohjukassa, niin sinne ei näy kuin kapea salmi ja pari pientä saarta, mutta siellä on ihminen varmasti suojassa neljältä tuulelta ja siellä on viljamaa jalkain juuressa — ei muuta kuin potkase turvetta ja paiskaa siemenet itämään ihan akkunan alle.

"Ryytimaa ja kukkatarhat!" kuvitteli rantojen soutaja hehkuvin mielin ja näki myös edeltäpäin marjapensaat, juurikasvit, humalikot, hiekkakäytävät, vieläpä puutarhatuolit pöytineen.

"Valkea ruusu ja punainen unikukka siellä kasvaman pitää!" haaveksi mies soutamistaan soutaen liki rantaa tehden kymmeniä kaaria ja kiinteästi tähdäten sivulleen, asennoita arvaillen.

Hän oli saapunut varjoon, korkea metsä siimesti aamuyön auringon ja viimeiset usvatanssijattaret liitelivät kuin laihat aaveet hänen venheensä ympärillä. Ilma tuoksahti värisyttävän tuoreelle, kylmän raa'alle, mutta selvästi tuntui että aurinko tänä päivänä uhkasi lämmittää maan pinnan ja vetten kalvon niin sähköisiksi että illan tullen oli odotettavissa salamain piirileikkiä ja ukkosen karkeloa tai vähintäänkin vilisevän auteren nuoralla-tanssia ilmassa.

Herkko souteli toisen niemen kärkeen asti ja nousi siinä maihin. Kuinka saattoikaan ihastella tällaistakin nientä, vaikka siinä ei ollut muuta kuin paasia ja jättiläisjärkäleitä ja kummallinen männyn känkyrä. Mutta juuri sentähden kai tämä viehätti että se oli niin alkuperäistä ja että sen päälle niin harvoin ihmisjalka astui. Rantasipi ja kalatiira tässä vain olivat hauskutelleet.

"Uimahuone?" suunnitteli hän mielessään. "Vai panisinko tähän saunani sitä varten että savu näkyisi ympäri mailmaa?" Kolmessa kylässä sanoisivat pyykkiakat ja verkkoukot järvelle katsoessaan: "Jopas siellä taas Herkko Tapion sauna näkyy lämpiävän!"

Hän hykähti omille mielikuvilleen. "Ei", jatkoi sitten: "sauna tähän ei sovellu syystä että herrat tästä ajelevat sivu moottoreillaan. Tosin niille sietäisi näyttää…!"

Ja hän läksi nousemaan manterelle. Huh! kuinka silmissä himmeni, kun sukelsi tiheään männikköön ja painautui metsän peittoon. Ja kuinka sammal oli märkä ja aamukaste vahva näreissä, pensaissa ja kanervan varsissa. Likosi saapas ja housunpolvet kastuivat.

Sirrr… hst! mikä se oli? Pyypari sirahti lentoon ihan kulkijan jalkain juuresta häthätää puikkelehtien pakoon tureikon läpi — ne raukat säikähtivät pahanpäiväisesti. Mutta tuolla syrjässä varmaan vilahti kärppä kivikossa. Ja jossakin tuolla — päätteli Herkko — notkon kupeella korpikuusten lomassa, kuivassa mullikossa, rypeä rötköttää vanha metso, kookas ja raskas kuin maaotus, ja kun sellainen möhkäle lähtee liikkeelle, niin voisi luulla että karhu rymistelee pitkin kangasta.

Hän kulki pitkin harjannetta ja etsi talonpaikkaa. Juhlallisina seisoivat solakat männyt hänen ympärillään. Alhaalla maanrajassa vallitsi hämärä, mutta puiden latvoja kultasi aurinko.

"Ei", päätteli Herkko Tapio, "en pane niemeen enkä lahteen, vaan jonnekkin keskivälille."

Siinä oli katkennut iänikuinen oksaton honkapylväs nuoren männikön keskessä. Yläpuoli nähtävästi oli ontto ja siinä näkyi iso tikan reikä.

Kuinka saattoi rakastaa näitä satavuotisia metsän vainajia!

Herkko halasi harmaata puuta ja löi kepeästi nyrkillään runkoon. Honka kumahti kuin telefoonipatsas, mutta samalla kurkisti joku otus reijästä, painautuen heti takaisin puun onteloon. Mies tuli uteliaaksi, kiipesi pitkin runkoa ylös ja katsoi sisään. Siellä lepäsi pesässään naaraspöllö hautoen muniaan. Tuijotti kuin kummitus räväyttämättä kauniita silmiään ja yrittämättä pakoon. "Uhkaatko tosiaan tappaa?" ikäänkuin kysyi hautova pöllö. "Enhän toki" vastasi kiipeejä ja tuli alas. Huolestuneen urospöllön siivet sihisivät jossakin puiden takana…

"Nämä ovat kaikki pyhiä, rauhoitettuja eläimiä."

"Mihin", ajatteli Herkko Tapio, "oman pesäni rakennan, kun jokainen paikka on niin mieluisa?"

Hän käveli eteenpäin ja istahti suurelle kivelle. Samassa kuului käki kukahtavan hänen takanaan. Kukkuu! Ja hetken päästä se ilolintu oli aivan hänen vieressään ja alkoi kukkua helkyttää intohimoisesti. "Huhhuu!" panikin se likeltä kuunnellen. Koko korpi kajahteli sen huuhunnasta.

Herkko pidätti henkeään ja alkoi hiipiä sitä puuta kohden, jossa käki kukkui.

"Jos saan kierretyksi puun, jossa käki parhaillaan kukkuu, niin tähän teen tupani" päätti hän tosissaan. Ja hän kiersi puuta, kovasti jännityksissään, ja käki kukkui latvassa. Mutta juuri kun hän oli harppaamaisillaan viimeisen askeleen saadakseen kierroksen umpeen, suhahti käki säikähtyneenä lentoon päästäen kukunnan vasta kaukaa notkon takaa.

Puun kiertäjä astahti askeleensa täyteen mittaan ja kukahti itse loput.

"Jospa hyvinkin teen tupani tähän," hän ajatteli muistaen vanhan kansan onnen uskoa käen kukuntapuuhun.

"Täytyy kiivetä latvaan, jotta saisi selvän näkyaloista."

Ja taas hän läksi kiipeämään korkeaan mäntyyn raivaten tilaa katkomalla tieltään heikoimmat oksat.

Kun hän hengästyneenä vihdoin oli pujottelehtinut niin korkealle että latva peloittavasti huojahteli, ei hän ensimältä nähnyt mitään, sillä silmäripsiin oli kiivetessä takertunut kaarnan hilseitä, havuneuloja ja pihkaa.

Mutta sitten — —!

Herrajumala, kuinka kauniita olivat Rämsänrannan maisemat. Yhtäällä kullan vipajava järven selkä, taustana lehmissavuissaan suitsuvat sinervät tunturivaarat, toisaalla pitkänsoukka, korkea-äyräinen tumma lahti, kolmannella taholla kirkonkylän luotoiset vedet ilman kirkkoa, mutta neljännellä ilmansuunnalla loppumaton korpimetsä, jonka takaa aurinko paistoi. Siellä-täällä ympäri rantoja helakoita hietikoita, ja salmen korvalla nukkuva harmaa Tuuliniemi, sekin aamuauringon loisteessa…

Tiirat istuvat äänettöminä luodoillaan, vastapäisellä rannalla liitää lekuttelee edestakaisin rantasipi ruikuttaen ikuista ruikutustaan. Mutta puiden latvojen alla, peloittavassa syvyydessä siimesteleiksen koko niemimaa, jonka ylitse puussa-istuja katsoo. Tuskin on niemellä nimeäkään, niin kajoomaton se vielä on.

Kauvan katselee Herkko Tapio käkipuun latvasta kolmeen suuntaan pitkin vetten kalvoja, jotka tyynenkirkkaina hänen allaan päilyvät, vaan joilla jo kauvempana heräävä aamutuulonen kareilee. Kun hän sitten on sukeltanut alas maahan, vetäisee hän puukon vyötäryksiltään ja viiltää puun tyveen ympäri runkoa kolminkertaisesti T T T. Puukonviillokset merkitsevät hänen mielessään kolmea t:llä alkavaa sanaa: Tähän Talonsa Tapio. Saattavathan ne myös merkitä: Tehnenkö Tuulehen Tupani? tai Turhako Talon Toivo?

Eräänlainen synkeä aavistus valtasi hänet äkkiä. Aivankuin hän olisi aikonut rakentaa oman elinkautisen vankilansa…

Se oli kai satunnainen tunnelma, aiheutuva huolesta. Tai ehkä se johtui vain siitä että äkkiä oli laskeutunut kirkkaasta yläilmasta sakean männikön kosteaan varjoon.

Hän mittasi vielä välin merkkipuusta alas järven rantaan — 156 askelta — ja läksi sitten, hypellen pitkin mustia rantakiviä, venheelleen niemen kärkeen.

Herkko Tapio souti mietteissään takaisin Tuuliniemen rantaan.

Juuri kun hän veti venettä maalle, oli hän näkevinään ihmishahmon toiselta puolelta salmea samalta paikalta, mihin oli mitannut välimatkan merkkipuusta järveen. Mutta samassa silmänräpäyksessä näytti hahmo häipyvän takaisin metsään.

"Silmä kai petti" arveli Herkko. "Mikäpä siellä ja mitä varten toisen jälillä?" Ja hän läksi astumaan torpalle.

Tuuliniemessä jo oltiin hereillä.

5.

Hän on jo kolme kertaa käynyt tavottamassa metsäherraa pyytääksensä lainmukaista torpantekolupaa, mutta ei ole tavannut häntä kotosalla. Ensi kerralla on metsänhoitajan sanottu lähteneen huviretkelle kirkonkylän neitilöiden kanssa parin peninkulman päässä järven selällä sijaitsevaan luonnonihanaan Kuherrussaareen, johon kuuluu rakennuttaneen pienen paviljongin ja koirakopperon. Toisella kertaa on metsänhoitajan tiedetty juur'ikään nousseen polkupyöränsä selkään ja pyörineen naapuripitäjään virkatoverinsa nimipäiville sekä olevan epätietoista, palaako viikon lopulla vai vasta tulevanko alussa. Ja kolmannella kertaa kerrotaan vosmestarin reissanneen Helsinkiin räätäliä ja Metsähallitusta puhuttelemaan sekä samalla osaaottamaan jonkunlaiseen "koiravaltiopäiväinavaukseen". Omat koirat näkyvät sentään jätetyn taloudenhoitajattaan huostaan: Bismarck makaa haikeasti haukotellen metsänhoitajan rautasängyssä eikä edes "Punte" tyydy piian makuusijalle, mutta "Loru", kolmikon timantti, on aransheerattu diakonissan hoitoon. Vosmestarilla kuuluu viimeaikoina olleen paljon työtä, on piika tietänyt lisätä kaikille asiamiehille ja sitä sanoessaan omituisesti vilkuttanut silmiään.

Kesä on jo loppu-puolessa, ja nyt soutaa Herkko Tapio neljännen kerran tavottaakseen metsänhoitajaa kotoa. Miehen mielessä on siinnyt hitunen kaunaa että niin monesti turhaan on tavotellut metsäherraa, vaikka ymmärtääkin että se noin vain on sattunut. Häneen on pyrkinyt tarttumaan rämsänrantalaista takanapäin-tuomitsemista virkakuntaa kohtaan: että semmoisia ja semmoisia muka ovat, niin ja niin ne vain tekevät! Eihän hän omasta kohdastaan vielä tiedä mitään. Mutta kyllä hänkin puolestaan on uskaltanut epäillä sitä kun metsäherran piika aina niin on silmiään vilkuttaen visertänyt että "fosmestarilla on viimmi-aikoina ollut niin hirviästi paljon työtä". Jos olisi töitä, tottahan enempi viihtyisi kotosalla, päättelee Herkko. Monet muut ovat valittaneet että sitä herraa et useasti tapaa kotoaan: milloin se on vieraissa pastorissa, jolla on ruotsalaista koulua käypä tytön palikka, milloin on vallesmannin kanssa valokuvaamassa moottoriaan, johon postineidin Petteri pannaan peränpitäjäksi, milloin taas ruotsalaisen kauppamatkustajan keralla uistinta vetämässä joella taikka sitten lempeän diakonissan luona koiran jalkaa sidottamassa. Tietysti sillä on kirjoitustöitä, mutta niitäkin kuuluu viime tingassa teettelevän metsävahdin pojalla, joka on harvinaisen näppärä kynänkäyttäjä ja haluaa oppia ruotsinkieltä, ynnä joskus piiallaankin, vaikka matkalaskunsa kuuluu itse huolellisesti piirustavan.

Tuon tapaista rämsänrantalaista takaluuloa sitä on Herkko Tapioonkin tarttunut, kun omastakin kohdastaan tietää, kuinka vaikeata on osua metsänhoitajan asuntoon niin onnelliseen aikaan että yllättää virkamiehen kansliastaan.

Jospa nyt yllättäisi — neljännellä kerralla?

Hän vetää veneensä kirkkorantaan, pesee kasvonsa hiestä, panee takin ylleen ja olkihatun takaraivolta kohdalleen sekä kävelee kiiruusti yli valkeakaiteisen sillan vanhanaikuiseen vaaleankeltaiseksi maalattuun herraskartanoon, joka sijaitsee kauniilla paikalla järven koivuisessa niemessä, ihan maantien vieressä. Se on metsäherrain virkatalo, kruunun vapaa asunto, jo kolmannes vuosisataa takaisinpäin siihen rakennettu. Pitäjässä ei ole ketään, joka ei tietäisi, mikä tämä talo on, sillä jo kolmatta-kymmentä vuotta on sen korkeassa päätyseinässä paistanut vaakuna: mustansininen leimakirves ja harmaa hongan latva.

Kerrottiin että vaakunan oli omakätisesti maalannut senaikuinen metsänhoitaja, joka siten oli keksinyt ikuistaa maineensa, sillä mitään muuta ei nuori sukupolvi hänen, vanhan Bengelbergin, virkatoimista ollut saanut perintötietoja. Tämän paikallishistoriallisen tapahtuman erikoispiirteenä mainittiin että vanha Bengelberg oli komentanut kolme vahvinta metsänvartijaansa pitelemään tikapuita, joilla hän maalatessaan seisoi ja että pari kolme päivätyötä oli metsänvartijoille merkitty kruunun laskuun sen totilasin lisäksi, minkä hyvänsuopa taiteilija-mestari oli apulaisilleen tarjonnut.

Taideteos Rämsänrannalla oli siksi harvinainen ilmiö että tuosta maalatusta honganlatvasta ja kirveen kuvasta oli syrjäkylissä puheltu enemmän kuin kirkon alttaritaulusta, ja vieläkin tapahtui että nuoriso, merkkipyhäin aikana, souteli vartavasten metsäherran virkatalon rantaan kuuluisaa kuvantoa katsomaan. Senpätähden nykyinen nuori metsänhoitaja, astuttuaan virkaansa, olikin jo uhannut ottavansa toisen roikan metsävahteja pitelemään niitä tikapuita, joilta vuorostaan hän aikoi pyyhkiä kuvat pois, sillä hän oli, kuten itse uskoi, reformien harrastaja. Mutta kunnioitus säätynsä esi-isiä kohtaan oli hänet sentään tähän päivään saakka pidättänyt tästä uudistuksesta, vaikka hänellä kyllä oli aikomus pyytää toimenpidettä asiassa Metsähallituksesta asti.

Herkko Tapio nousi ylös hiekoitettua käytävää kahden lasipallopylvään välitse ja, avattuaan viheriäksi maalatun portin, astui nurmikkopihaan. Oli lauvantaisen aamupäivän aika, noin kello 10 tienoissa.

"Tulinkohan myöhään" ajatteli asiamies. "Joko lienee kerinnyt jonnekkin lähteä. Vai eiköhän taaskaan liene kotona?" —

Oli kotona metsäherra! Ovella kyhnivä piika sen sanoa tiesi, se vilkkusilmä, joka hiukset hajalla keitti aamukahvia keittiössä. Oli kotona, mutta nukkui vielä — eikä vosmestaria sopinut häiritä. Kuului valvoneen myöhäseen, kun oli moottori joutunut epäreilaan ja sen kanssa oli pitänyt rassata yöhön asti.

— Olisi tärkeätä asiaa, sanoi Herkko.

— Juu vissiin se nousee kohtapuoleen, ilmoitti piika, joka koetti puhua suomea tavallista hienommin. (Hän osasi lausua f:nkin, vaan ei missään nimessä b:tä, d:tä tai g:tä). Ja silmiään vilkuttaen ja pannen suunsa suppuun lisäsi sangen sievästi: — Fosmestarilla on viimmi-aikoina ollut hirveästi paljon työtä!

Muisti piika sen ennenkin sanoneensa nimenomaan tälle olkihattuiselle asiamiehelle ja muisti Herkkokin samat sanat ennen kuulleensa juuri tältä taloudenhoitajattarelta, joka näkyi uskollisesti pitävän herransa puolta.

— Sicken jäkel! Ut me dej! kuului samassa lasiverannan päästä kiivas huudahdus, oven paukahdus — ja yksi koirista lennähti ulahtaen ulos pihaan. Sitten oli taas kaikki hiljaista suuressa kartanossa, jonka huoneita ei yksi metsäherra jaksanut täyttää; aurinko paistoi kirkkaasti läpi tyhjän lasiverannan, ja piika sanoi hiuksiaan kammaten, hempeästi haukotellen ja seinäkelloon vilkaisten:

— Puolen tiiman päästä vien sille kaffia. Kyllä se yhdeltätoista jo onkin vaatteissaan… Piika alkoi harjata siniraitaisia housuja, jotka olivat jätetyt keittiön kuistin seinään riippumaan ja, niinkuin näytti, ryhtyi työhönsä erikoisella mieltymyksellä. Mutta asiamies läksi odottaakseen alas rantaan, jossa moottori kellui mukavasti rakennetun puulaiturin vieressä. Herkko Tapioa jollakin tavoin ärsytti tämä huvialus, vaikka oli sellaisilla itsekkin ajellut kaupungissa, ja hän koetti olla katsomatta, mutta katsoi kuitenkin. Sekä sisä- että ulkolaitaan näkyi korukirjaimin maalatun moottorin nimi: WIKING.

"Oh…!" ajatteli Herkko ja käänsi selkänsä.

Puolen tunnin kuluttua piika kuului huutavan asiamiestä takaisin pihaan. Metsäherra oli näet käskenyt antaa asiamiehelle kupillisen kahvea ja luvannut heti nousta makuulta.

— Se käski istumaan köökkikammariin, selitti piika, jolla nyt oli tukka nutturalla.

Herkosta tuntui hyvälle moinen kohteliaisuus ja häntä melkein hävetti että oli järvellä soutaessaan epäillyt metsänhoitajasta pahaa. Ja kahvi metsäherran odotushuoneessa maittoi erinomaiselle.

"Kyllä tästä hyvä tulee" ajatteli asiamies itsekseen. "Sille täytyy olla kohtelias puolestaan."

Samalla piika jo silmää vilkuttaen pyysi "tekemään niin hyvin ja astumaan fosmestarin kansliaan", sillä nyt oli metsänhoitaja valmis vastaanottamaan.

Herkko Tapio rykäsi ja astui tilavaan salihuoneeseen, jossa, huolimatta siitä että akkuna oli avattu, haiskahti koiran hielle. Oli sentään tuoksahdus hajuvedestäkin. Metsäherra, joka vaaleaan silkkitakkiin pukeutuneena, nahkatohvelit jalassa jo oli istumassa korkean pulpettinsa ääressä selin tulijaan, ikäänkuin syvissä tutkisteluissa painautuneena paperiensa päälle sekä aivan kuin olisi siinä istunut jo kello 5:destä aamulla, käänsi päätään, hymyili virantärkeästi, hypähti tuoliltaan ja tuli ryhdikkäästi ja kiireesti kättelemään asiamiestä sekä, tehden kauniin kaarevan liikkeen kädellään, osoitti kumartaen istumapaikan vieraalle ikäänkuin pakottaen istuutumaan. Ja ken ei liene ollut edeltäpäin varustautunut, istuutui heti kuin naulattu juuri siihen paikkaan, johon metsänhoitaja osoitti.

— Jahah! alotti metsäherra palaten komean pulpettipöytänsä ääreen ja siihen nojautuen. — Te, ellen erehdy, olette se Tapio, joka olette oleskellut kaupungissa?

— Se, myönsi toinen ja vaikeni. Metsäherra katsoi uteliaasti miestä kiireestä kantapäähän.

— Polttaako herra Tapio sikaaria? Tässä olisi ehta stokholmilaista.

Asiamies kiitti, mutta terästi katseensa kiinteästi tähdäten metsänhoitajan silmiin koettaen arvata, sanoiko tämä häntä tosissaan vai pilalla herraksi. Mutta ei hän huomannut värähdystäkään ivaan.

— Kuinkas teidän nimenne oikein on? kysyi metsäherra sointuvalla äänellään ja otti puhtaan liuskan paperia sekä lyijykynän.

— Minä olen Herkko Tapio, sanoi Tapio.

— Olette kai Herkko kirkonkirjojenkin mukaan?

— Kirkonkirjojen mukaan lienen Herman, ilmoitti asiamies.

— Jahah! sanoi metsänhoitaja poikamaisen iloisesti. — Kylläpäs sitä nimeä on suomennettu. Onkos ehkä muuta nimeä?

— Papinkirjoissa Teodor…

— Jassoo! Siis Härman Theodor Tapio, virkkoi metsänhoitaja ja merkitsi nimen liuskalle. Herra… Tapiolla taitaa olla minulle jotakin asiaa? kysyi nyt metsänhoitaja juhlallisesti.

Asiamies tähtäsi taas alta kulmainsa että sanooko metsäherra tuon ivalla vai tosissaan, mutta ei taaskaan keksinyt pilkan piirrettä herra Bergin sileillä kasvoilla. Silmissä sentään ikäänkuin välähti…

— Kyllä minulla on asiaa herra metsänhoitajalle, ilmoitti Tapio. Oikeastaan — lisäsi hän hiljempaa — olen jo ennenkin käynyt samalla asialla, vaan metsänhoitaja on sattunut olemaan poissa silloin…

— Jaa! Minulla on nykyään paljon töitä ja virkamatkoja, lausui metsäherra vakavasti, hiukan rypistäen kulmiaan. — Iida! huusi hän samalla raikkaasti palvelijattarelle. Lisää kahvia…

Metsäherra loi huolestuneen katseen asiamieheensä.

— Koskeeko asia kruunun metsämaiden käyttöä?

— Niin, minä pyytäisin torpantekolupaa.

— Tekö? Itsellennekö? kysyi metsäherra virallisesti, miltei ankarasti.

— Itselleni ja perheelleni, vastasi toinen.

— Ahaa, kuinkas se… Olettekos siis oikein naimisissa? Minä… Jaa no, se nyt ei oikeastaan kuulu tähän virastoon…

— Kyllä minulla on vaimo ja lapsi.

— Mutta tehän olette asunut niin kauvan kaupungissa, kuinka te pyritte näille maille? huomautti metsäherra. — Metsähallitus ei tavallisesti anna torpanpaikkoja kenelle tahansa. On ollut prinsiippinä että esimerkiksi ei herrasmiehille…

— Pyydän huomauttaa, sanoi Herkko Tapio vaikeasti hilliten itsensä, että minä ainakaan en ole herrr…

— Suokaa anteeksi! kiiruhti metsäherra sanomaan peräytyvästi. — En sitä tarkoittanutkaan, vaan yleensä. Mutta katsoen itsekunkin sivistyskantaan ja elinkeinomahdollisuuksiin olette tekin — ikäänkuin — vähän eri asemassa kuin…

— Olen oman kodin puutteessa! sanoi Tapio lujasti ja hänen rinnassaan kirvelsi.

— Djaah, tavallaan. Oman kodin puutteessa olemme kaikki. Tietysti! Sehän on luonnollista. Kruunun torpan paikat ovat tarkoitetut itsellisille, joilla ei ole mitään muita elinkeinomahdollisuuksia ja jotka ovat hyvämaineisia. Joskus kyllä, minä myönnän sen, varsinkin entisinä aikoina, on, liian rasittavan työtaakan vuoksi — metsänhoitajia oli ennen vähempi — ikäänkuin erehdyksissä tullut annetuksi kruununtorpan tiloja sellaisille, joille — ei saisi antaa. Mutta yleensä ei Metsähallitus mieluusti anna torpantiloja niille, jotka — mitenkä sanoisin — johonkin kykenevät — minä tarkoitan — joilla ei ole varsinaisia edellytyksiä…

— Anteeksi! keskeytti Herkko Tapio punastuneena. Minun asiani oli vain pyytää metsänhoitajan välitystä, koska minä todella haluaisin rakentaa oman torpan kruunun metsään ja koska tietääkseni olen juuri siinä asemassa, jossa oleville voipi antaa ja koska kruununmetsiä tässä pitäjässä on paljon asumattomia. Katsokaas lähemmin, herra metsänhoitaja…

Ja Herkko Tapio koetti tuoda esiin tunteensa ja itsenäisyyskaipuunsa sekä persoonallisesti että yhteiskunnallisesti.

— Jaa, juu, kun niin ajattelee, niin tietysti… myönnytteli metsäherra kohteliaan liukkaasti ja silmät pyöristettyinä tuijottaen. Saattehan tietysti anoa te niinkuin joku muukin. Mutta — tässä ei vielä ole ollut kysymystäkään siitä, millainen paikka teillä on katsottuna. Ja missä vartiopiirissä? Vai onko paikkaa?

— Kyllä minulla on katsottuna. Se on tuolla Tuulinientä vastapäätä.

— Tuuli…?

Metsäherra hypähti hermostuneesti tuolissaan, avasi kiireesti erään laatikon, otti sieltä mustakantisen muistikirjan, jonka alkusivulle oli kirjoitettu latinainen Nota bene! ja selaillen sitä selin asiamieheen — alkoi viheltää jotakin ruotsalaista marssia. Sitten, kääntyen äkkiä asiamieheen päin ja rengastaen silmänsä entistä suuremmiksi, lausui juhlallisesti:

— Minun ikävä velvollisuuteni on teille tässä tilaisuudessa suoraan sanoa että teitä vastaan on tehty omituinen ilmianto — kruunun puiden turmelemisesta.

— Mi-minuako? Mitenkä? sopersi Herkko Tapio hämmästyksissään.

— Niin, selitti metsäherra voitonvarmasti ja vahingonilkkuvasti: eräs luotettava henkilö on minulle jo pari kuukautta takaisinpäin kertonut että te olette eräänä varhaisena aamuhetkenä raadellut kruunun puita jossakin siellä… kuitenkaan puita kaatamatta. Missä tarkoituksessa olette näin tehnyt, se ei kuulu asiaan. Vai onko kenties erehdytty, kiellättekö niin tehneenne?

Herkko Tapio oli tosiaan kuin puusta pudonnut. Hänen teki mieli paukahuttaa nyrkkinsä metsäherran nenän eteen, siinä määrin häntä suututti salainen ilmianto, eikä hän tiennyt mitä vastata.

— Metsänhoitaja on hyvä ja käypi itse tutkimassa! sai hän sanotuksi loukkaantumisesta värisevin äänin, yrittämättä antaa seikkaperäistä selitystä virkamiehelle, joka ei sen paremmin — hänen mielestään — asioita tajunnut.

— Jaa! sanoi nuori metsäherra armollisesti kuin vanha tuomari: Asian vähäpätöisyyteen nähden olemmekin päättäneet jättää julkisen syytteen tässä tapauksessa tekemättä, mutta pienikin rikos on rikos, kun se koskee kruunun metsiä — ja oikean virkamiehen velvollisuus on opettaa kansaa ymmärtämään, mikä on oikein ja mikä väärin…

— Tekö opetatte? kuului uhmaava kysymys ja mustissa silmissä singahti säkene.

— Minä! kuului yhtä ylpeä vastaus ja nuori metsäherra seisoi siinä komeana ja täyteläisenä kädet ristissä vatsan päällä, jossa näkyi ihramahan alkua.

Herkko Tapio oli vaistomaisesti ponnahtanut seisaalleen metsänhoitajan eteen aivankuin tahtoen pitää puheen. Mutta muistaen kuinka usein ihminen kuvastumisella voipi menettää varman voiton ja että oli antanut itselleen lupauksen, hän hillitsi itsensä enemmästä mielenosotuksesta ja sanoi ainoastaan:

— Minä luulen että herra metsänhoitajalle asia selviää, kunhan käytte paikan päällä.

— Tarkoittaako Tapio että pitäisin torpanpaikan tarkastuksen?

— Kyllä — ja niin pian kuin mahdollista! pyysi asiamies.

Metsäherra vihelsi ylimielisesti, kohautti luisuja hartioitaan ja, kääntyen pöytäänsä päin sekä nakuttaen kynäänsä, näytti salaa harkitsevan, mitä tehdä tuon vaateliaan asiamiehen suhteen.

Bismarck, suuri jäniskoira, joka oli oikoellut raajojaan sängyn päällä, tuli nyt haukotellen ja paksua häntäänsä heiluttaen asiamiestä nuuskimaan. Koira näytti ikäänkuin todistavan: "Kaikki mitä herrani puhuu ja tekee, kuuluu mailman välttämättömään järjestykseen."

— Voin toimittaa tarkastuksen noin viikon kuluttua, julisti metsäherra matalalla äänellä, jollainen hänellä oli tarvittaessa.

— Voisikko herra metsänhoitaja tarkemmin määrätä päivää? kysyi Tapio.

— Jaa, on vaikea määrätä, selitti virkamies, — saattaa sattua puiden leimuuta ynnä muuta. Haluaisitteko olla läsnä tarkastuksessa?

Sepäs oli Herkko Tapion mielestä taas omituinen kysymys! Hän tuijotti tutkivasti metsäherran silmiin, vaivihkaa punniten, täytyikö miestä pitää yksinkertaisena vai pahansuopana, ja sai tuskin vastatuksi:

— Haluaisin luonnollisesti… minäkin puolestani… Tuskin muuten löytyy tarkoittamaani paikkaakaan…

— Niin, kuten sanottu, viikon-parin kuluttua olen tilaisuudessa toimittamaan asianmukaisen tarkastuksen, koska sitä haluatte, — sanoi metsäherra itsetietoisesti. — Mutta teidän läsnäolonne paikan päällä — ei ole välttämätöntä.

— Tahtoisin kaikissa tapauksissa olla mukana huomautti yhä toinen.

— Jaa no, sanoi metsäherra kohteliaasti ja nousi ylös. — Jos minulla on aikaa ilmoittaa, niin saatanhan tietysti…

— Kiitoksia paljon! sanoi Herkko Tapio ja lausui heti hyvästit, sillä hänestä näytti että metsäherralla oli jollakin tavoin kova tarvis päästä pian erilleen hänestä.

6.

Vesi hyrskähteli venheen kokan alla, kun mies souti. Johonkin täytyi voiman purkaantua.

Kun oli istahtanut teljolle puserohihasillaan, niin oli ensin tuntunut ettei kannattanut miettiä, ainoastaan soutaa. Vaan kun sitten oli rajuimman mielenosotuksensa puskenut vastatuulta kiskoessa, ei voinut olla aivoiltaankin toimimatta. Ja tulivat kuvat elävinä sieluun ja kuului korvissa sanaharkan kolina…

Paholainen! Että kehtasi sillä tavoin piikitellä, opastaa ja osoitella. Ei hiventäkään luottamusta, uskoa tai hyvänsuopaisuutta. Virkakuria vain, ja voiteeksi kohteliaisuutta. Näki selvään että sillä hänestä oli ennakkokuva. Juorukuva…

Kuinka käärmemäisesti se häneltä kysyi, oliko mies oikeissa naimisissa! Kuinka vinkuroiden viittasi että hän tässä oli liian hyvä korvenraivaajaksi — ja herraksi imarsi. Ivaa se oli! Ja kuinka pirullisesti se hänelle paukautti ilmiantonsa, jonka joku katala kätyri oli tehnyt. Täytyi olla akka miehen tamineissa nostaakseen mölän mokomasta, kun talonpaikan katselija vetää puumerkkinsä puuhun, jonka tahtoo kaataa korpikotinsa ensimäiseksi hirreksi. Täytyi olla — vosmestari, mestari takertumaan tyhjänpäiväisiin asioihin lain varjossa.

Herkko Tapio kiristeli valkoisia hampaitaan ja puristeli aironpyyryjä soutaessaan.

Lujilleppa oli ottanut ennenkuin lupasi paikan tarkastaa. Mutta millä tavoin lupasi? Mitä oikeastaan oli mielessään? Minkä se siitä vielä laittaa? Sillä tuntui olevan erikoinen halu näyttää että hän tässä on päällysmies ja toisen on pakko tyytyä siihen, mitä hän suvaitsee määrätä. Katsokoon kintaitaan. Tässä täytyy — ruveta puoltansa pitämään. Jos virkamies juonittelee, niin kansan täytyy — kurittaa. Jos virkamies asettuu lakipykäläksi eikä oikeudenjakajaksi, niin sellainen pykälä joutaa — pyyhkäistä pois.

Vai kaikilla kodin puute. Hänelläkin? Semmoiset palatsit ettei jaksa koirillaankaan täyttää! Jos ei olisi virkataloa, toki annettaisiin vuokrarahat. Ehkä annetaan nytkin… Tiettävästikin! Ruotsalainen nulkki, joka opettaa Suomen kansalle, mikä on oikein, mikä väärin. "Juu, jaa, herra Tapio — pienikin rikos on rikos!" Etten sille älynnyt paiskata vasten taulua että pienikin virkamies näkyy olevan suuri. Vaikka — värähtipä sillä suupielet ja valkeni naama, kun minä…

Hän souti vimmoissaan kahden miehen vauhdilla.

Sitten — yhtäkkiä — tuli surumieliseksi ikäänkuin häveten ja kärsien omasta uhmastaan. Ja herpaantuen sounnissaan taltutti tunteitaan. Jos oli virkamies hävytön, tarvitsiko häväistyn olla samallainen? Mitä voitti? Oli vaarallista vastustaa esivaltaa. Ei, kun jaksaisi kestää, kestää, niin vielä kerran nähtäisiin, kuka tässä on ollut oikeassa, kuka väärässä. Ja kukkuisi kunnian käki korvessa!

Se — mietti hän — on ehkä sen luontoinen että siihen tehoo imartelu? Mutta minä — en alennu niinkuin monet. Tässä täytyy — suorasukaisesti… En ole lammas, sen hän kokea saakoon. Tässä ei siis, ajattelipa pitkin tai poikin, pääse pommituksetta…

Hän alkoi taas soutaa voimakkaasti, mutta tasaisesti. Vastaan hyökyvät aallot hyrskähtelivät kovasti kokan alla ja tuontuostakin räiskähti vettä veneeseen. Puseronhihat kastuivat…

Sinä iltana Tuuliniemessä itki sekä lapsi että lapsen äiti.

* * * * *

Metsänhoitaja Berg, päästyään erilleen asiamiehestään, oli myös kiihdyksissään.

— Saakelin sosialisti! murisi hän itsekseen ruotsiksi, voimatta lukea Svenska Partietia, jolla hän joskus oli saanut haihdutetuksi sen mielialan, minkä synnytti vastenmielinen asiamies. Enin harmitti että tunsi oireita kovaan vatsaan ja peräpukamiin — aina kun joku hävytön mies hänen luonaan kävi, ilmestyi näet hemorroideja. Ja niiden hoitamisessa oli melkein yhtä paljon työtä kuin koko hoitoalueen hallinnossa. Eikä tässä voinut käyttää metsävahtejakaan…

"Åt fanders!" hän ajatteli. "Mutta kyllä vielä näytän, miten torpanpaikkoja kerjätään. Minä en päästä kruununmetsiin ainoatakaan rämsänrantalaista sosialidemokraattia! Ennen vaikka ryssän anarkistin kuin näitä — nokkaviisaita, jotka muka puhuvat yhteiskunnasta ja systeemistä ja herjaavat virkamiehiä."

Hänellä oli hämärä käsitys sosialidemokratiasta, jonka sisällöstä hän ei ollut lukenut kunnon kirjoitusta, ainoastaan jonkun pila-artikkelin puoliskon silloin tällöin Partiet'ista, sellaisetkin näinikään aamuaskareikseen…

"Huliganer!" ähkäsi hän rutistaen sanomalehden kokoon.

— Iida! toimitti metsäherra sisälle tultuaan ja hätistäen koiriaan: Kun Härman Tapio vasta tulee tänne, niin pitää Iidan sanoa ettei minulla ole aikaa. Har inte tid att bråka med pack!

— Juu, passaakos antaa kaffia? kysäsi piika mielissään että metsäherra toisinaan saneli hänelle ruotsinkielisiä rämsyjä.

— Sopii tulla minulta ensin kysymään.

— Juu, minä tuun sitten… — Jos fosmestari nyt tekisi hyvin ja menisi aamiaiselle, toimitti piika ja lisäsi vielä: — Kuinkas fostmestari tykkejää, paistetaankos sitä kotlettia lissää Pissille ja Puntelle?

— Jaa, huomautti metsäherra lauhtuneemmin — mutta Bondelle sipulin kanssa. Onko Glory saanut pudinkinsa?

— Eihän tuo huoli! sanoi piikanen huolestuneesti. — Reta taisi olla vähän hapanta.

— Pitää hankkia tuoretta kermaa Laitisesta, määräsi metsänhoitaja ja läksi käsiään heiluttaen ruokakamariin.

Murkinoituaan salvetti rinnuksissa, ja syötettyään koiriaan noin kolmeneljäsosaa tuntia, jonka ajan kuluessa hän niiden kanssa keskusteli vilkkaasti ruotsiksi ja pani liikkeelle ainoan ranskansa, hän meni virkahuoneeseensa, istahti pulpettinsa ääreen, otti kynän varren käteensä, rapisteli juhlallisesti papereitaan ja — huokasi ääneen. Kylläpä, kylläpä oli työtä — milloin sen kaiken kerkiääkään tehdä…?

Oli hän aikonut Metsähallitukselle esittää että Rämsänrannan hoitoalueen metsänhoitajan virastoon perustettaisiin ylimääräinen sihteerin virka, parin tuhannen markan vuosipalkalla. Jos vain ylimetsänhoitajalta saisi suosituksen? Mutta sitä ei oikein… Vaan jos tosiaan onnistuisi näistäpuoleen saamaan oman sihteerin, niin kelpaisi köllöttää — se olisi samalla ikäänkuin esittelijäsihteeri. Ei tarvitseisi aina itse mieskohtaisesti antautua ikäviin resonemangeihin kaikenmoisten maankiertäjäin kanssa, antaisi esittelijäsihteerinsä ensin ottaa vastaan asiamies, valmistaa asia perinpohjin ja sitten vasta itse valmiiltaan… noin vaan… lyhyesti hyljätä tai — hyväksyäkin… joskus…

Metsäherra Berg rykäsi kaikuvasti aivankuin joku vastanimitetty senaattori ja vaipui sihteerihaaveisiinsa sytyttäen sinisavuisen sikaarin ja työntäen luotaan paperit ja kynän.

Äsch! että oli joutunutkin Rämsänrannalle asti. Eihän täällä ollut muuta kuin ikuista jätkän työtä kaikenlaisten resupekkain tautta. Äkta finntuppar!

Yhtäkkiä hän näytti muistavan jotakin, katsoi kultakuoriseen kelloonsa ja huusi palvelijattarelleen:

— Iida! Eikö Iida ole nähnyt Granrothia?

— Juu! Kyllä vissiin se oli Rankrutti, joka justiin käveli fosmestarin moottorirykylle, vastasi piika ovelta.

Metsäherralle tuli kova hätä, hän juoksi edestakaisin pitkin huoneita, löysi vihdoin jonkun asekokoelman ja öljypullon sekä huusi hikipäissään palvelijattarelle:

— Onko Iida korjannut minun moottorimyssyni?

— Ai jess! vinkasi piika ja läksi juoksemaan yli pihan. — Punte — kelvoton — sitä — äsken — retuutti hampaissaan — enkä minä yhtään…

Hän toi kovasti puistellen päähineen takaisin, mutta Bonde sai sillä korvilleen samalla kun metsäherra korkealla falsettiäänellä kiljasi koiralle:

— Simplicissimus!

Ja läksi leuhottamaan alas rantaan, takin liepeet hulmuten ja molemmissa kainaloissaan moottoritarpeita. Mutta koirakolmikko seurasi häntiänsä liehuttaen perässä, silmissä iloisenkirkas älyn ilme ikäänkuin ilmaisten: "Nytpä alkaa päivän työ ja touhu!"

Granroth nosti hattuaan jo etäältä, kun näki metsäherran tulevan ja nousi moottorista laiturille kohteliaasti vastaanottamaan isäntää.

— Joko Granroth on kauvankin odottanut?

— Ikään minä tulin.

— Minun luonani juoksee niin hemmetin paljon asiamiehiä! päivitteli metsäherra.

— He ka, kun on lauvantaipäivä, arveli Granroth varovaisesti.

Hän oli vain Granroth, Rankrutti, yksi metsäherran harvoja luottamusmiehiä rahvaan seasta — joka vähin ymmärsi "koneen päälle" ja suostui auttelemaan.

Ja he alkoivat yhdessä rassailla moottorin sisuskaluja, jota olivat tehneet sadat kerrat ennenkin.

Moottorin rassaileminen se ikäänkuin kuului sesonkiin täällä korkealla pohjoisessa.

* * * * *

Kun oli pari tiimaa rassailtu Rankrutin kanssa ja saatu moottori kuntoon, pyyhki herra Berg hikeä kirkkaalta otsaltaan ja päästi Granrothin menemään kiitoksilla, tosin mainiten että olisihan pitänyt saada kahviakin, vaan eipä ollut kiireessä muistanut Iidalle toimittaa.

— Eihän sitä nyt kahvea joka päivä vosmestarin luona, sanoi Granroth matelevasti ja meni pitkin rantaa.

Metsäherra palasi kartanoonsa ja alkoi peseytyä sekä muutenkin itseänsä siistitä.

— Kävi täällä taas asiamiehiä fosmestaria kysymässä, vaan minä sanoin ettei suinkaan fosmestarilla mitenkään tänä päivänä enää ole aikaa, ilmoitti piika sievästi, suu supussa ja silmät vilkuttaen.

— Sablar! sadatteli metsäherra kivertäen hienoja viiksiään peilin edessä. — Mitähän miehiä ne olivat?

— Ylijärven kylästä sanoivat olevansa. Leveranssipuista tai mistähän lienevät puhuneet.

— Puutoukat! Onkilierot! sanoi metsäherra keikauttaen päätään.

— Minä toimitin että jos fosmestarille ehkä passais ottaa vastaan niinkuin huomenna…

— Kuinkas Iida sillä tavoin meni sanomaan? Tietäähän Iida etten minä koskaan ota vastaan sunnuntaisin. Täytyyhän olla pyhärauha forstmestareillakin; kotihart… tai miten sitä suomeksi sanotaan.

— Fyi jes! siunasi piika itseään. — Kylläpä minä tosiaan olin pois suunniltani, vaan jos ne tulevat, niin passaahan taas sanoa että…

Mutta nuori metsänhoitaja näytti sangen närkästyneeltä pinnistäessään korkeata kaulusta ja keltaista kravattia kuikeloon kaulaansa.

— Iida olisi hyvä ja toimittaisi minun likaiset kaulukseni ja mansettini pesuun että saan taas lähettää kaupunkiin kiilloitettavaksi.