NIRVANA

Lemmentarima

Kirj.

ILMARI CALAMNIUS-KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

1.

Ihana kevät, ihmeitätekevä…

Kuinka kummalliselta kaikki tuntuukaan — ensimmäistä päivää ulkomailla? Ensimmäistä päiväänsä ulkomailla, pienessä ikivanhassa sisämaan kaupungissa, ventovieraan virran rannalla, viettää nyt nuori suomalainen ylioppilas. Ypöyksin hirmuisessa Venäjänmaassa, jonka hämäriä oloja kohtaan hänet jo lapsuudesta saakka on opetettu tuntemaan kammoa ja jonne häntä on neuvottu hyvin varovaisesti matkustamaan, jos kerran matkustaa täytyy. Ja kuitenkin on hän nyt täällä, valtavenäläisten keskellä, venäjänkieli solisee joka-puolelta hänen korviinsa — eikä hänellä kuitenkaan näytä olevan mitään hätää. Ei mitään hätää? — Kuinka kummalliselta kaikki siis tuntuukaan!…

Aurinko paistaa. Sama aurinko kuin isänmaassa Suomessa, joka jäi tuonne jonnekkin, kylmää-uhoavan meren syliin… Vasta toukokuu menossa, mutta täällä jo on täysi kesä, nurmet rehoittavat vienonvihantina, koivujen urvut ovat auki puhjenneet, lämpimästä värisevät hennot lehtiset lipajavat kimmeltäen lenseässä tuulessa. Mistä tuleekaan sellainen tuuli, joka osaa olla noin lenseä? Taivaskin täällä on niin korkea, taivas täällä on niin sininen! Voipiko venäläinenkin taivas olla korkea ja sininen? Voipi, näkyy voivan. Tuomet tuoksahtelevat, syreenit kukkivat kilpaa aitovierillä… sinipunervat, lumivalkoiset… On parhaillaan lauvantai-ilta. Päivän kultainen kiekko katoaa kattoharjojen taa. Vieno hämyhuntu laskeutuu maille… Kas tuossa hän astuu, Suomesta äsken saapunut ylioppilas, saksalaisine asuintoverineen ulos matalasta majasta, jonka kaikki ikkunat ovat aukiheitetyt keväälle. Luostarin kellot soivat hiljaa huomiseen juhlaan. Luostarin? Onko siis mahdollista että niin romantillisia laitoksia vielä on olemassa? Ensi kertaa nuoressa elämässään kuulee suomalainen nuorukainen, kuinka "luostarin kellot soivat" — hänestä se on kerrassaan tarumainen ilmiö. Tuntuu somalta. Niin ihmeelliseltä ja leudolta tuntuu kävellä keikutella vierasta katua, puhdas valkolakki päässänsä… ainoa sellainen seutuvilla! Pehmoinen, kummallisen pehmoinen yö verhoaa puutarhoja, joiden parvekkeilta helähtelee korvaan illanihailijoiden kuiskeita… Katulavitsalla istuu nuori juutalainen, rinnallaan mustakulmainen tyttö; eivät ne ohikulkijoista välitä — Lorenzo ja Jessika.

Emäntä, vapaaherratar Armendorf, ilmaantuu kadulla käveleväin herrain rinnalle avopäin juttelemaan. Todentotta hän on vapaaherratar, vaikka asuukin noin matalassa talossa! Ja he kulkevat sivu naapuritalon, joka on yhtä matala ja jonka ikkunat myös ovat auki ja josta lampun valo kaihtimien takaa hauskasti hohtaa.

Suomalainen katselee, kuuntelee kaikkea ympärillään, uneksivin katsein. Kuni aavistamattomien elämänsatujen kangastuksia heijastelee hänen suurissa, ruskeissa silmissään.

Äkkiä avautuu kulmatalon pieni jalkaportti ja siitä pujahtaa katukäytävälle naisolento. Vapaaherratar kiiruhtaa esittelemään suomalaiselle nuorimman sisarensa. Nuori, venäläisen näköinen neiti alkaa liukkaasti puhutella suomalaista. Tämä pyytää anteeksi ettei vielä osaa outoa kieltä.

— Olkaa huoleti! Pian minä teille opetan venäjänkielen salaisuudet! huudahtaa neito palmikkoaan vallattomasti huiskauttaen ja alkaa tehdä tavanmukaisia kysymyksiä, milloin herra suomalainen on paikkakunnalle saapunut… sekä lausuen hänet tervetulleeksi.

— Me baronessan kanssa odotimme teitä sydänyöhön saakka eilisiltana, — selittää se nuori neiti. — Mutta te ette tullut?

— Ajoin kievariin yöksi… sopertaa ylioppilas, ja hänen tummat, runsaat kiharansa, jotka pursuavat hänen lumivalkoisen lakkinsa alta, somasti häilähtävät…

— Sitten näin teistä untakin yöllä! ilmoittaa nuori venakko salaisesti ihaillen muukalaisen herran kaunista, solakkaa ja kookasta vartaloa ja tavotellen tämän katsetta, mutta suomalainen pitää silmänsä ikäänkuin verhottuina antamatta polttaa outoa naista.

— Vai niin! vastaa hän ainoastaan.

— Saattepa nähdä että meistä tulee pian hyvät tuttavat!

Naapurin utelias neiti lausui kohteliaasti hyvää-yötä, sopotti vielä jotain vapaaherrattaren korvaan ja riensi sitten sukkelasti kotiinsa.

Toiset yhä jatkoivat edestakaisin-kävelyänsä illan kuutamossa.

— Tämä Eljan katu on kaupunkimme paras katu, — selitti vapaaherratar. — Tänne vain kuukin paistaa ja tähdet vilkkuvat. Ah kuinka ihana on ilta!

Hän taittoi aidan ylitse kasvavasta syreenistä rykelmän valkoisia syreeninterttuja.

— Olen kuullut — sanoi vapaaherratar huiskuttaen syreeninterttuja ja niiden suloista tuoksua tunnustellen — että teillä siellä Helsingissä pidetään sopimattomana kunniallisille naisille olla kadulla liikkeessä illoin jälkeen kello 10. Täällä meillä sitä ei pidetä sopimattomana.

— Saapi siis naisten kanssa kävellä läpiyön… huomauttaa ylioppilas ujosti, tapaillen kankeasti venäläisiä sanoja.

— Niin, miksei, jos on mieluinen… naurahtaa vapaaherratar, joka on leski.

Kello kävi todella kahtatoista, kun he palasivat majaansa.

Hyvänsuopa emäntä ehdotti että herrat hyyryläiset — joista saksalainen, asuttuaan hänen luonaan koko talven, aikoi parin päivän perästä matkustaa pois — istahtaisivat pöydän ääreen kilvan etsimään myötätuoduista syreenintertuista viisilehtisiä kukkasia.

Alkoi hiljainen silmätyö lampun ääressä, ruokahuoneessa.

— Halloo, täss'on!

Suomesta saapunut nuorimies se oli, joka ensimmäisenä viisilehtisen löysi.

— Te saatte onnellisen kesän! hymyili vapaaherratar kurkottaen päänsä niin liki suomalaista että hiukset koskivat tämän käteen.

— Dai Boh! sopersi ylioppilas naurahtaen ja onnenkukkaansa tarkastaen niin kiihkeästi että viides terälehti samalla irtausi ja putosi pois.

— Jollen uutta löydä, niin ei ennustuksestanne ole taikaa.

Eikä hän todella löytänytkään "onnellisen kesän" toista syreeninkukkaista, vaikka sitä kuinka tarkoin etsi hyväntuoksuvista tertuista. Toiset löysivät…

He menivät levolle kukin huoneeseensa, mutta heräsivät jonkun tunnin kuluttua ukkosilmaan ja ankaraan vesisateeseen. Suuret raesekaiset pisarat pieksivät rajusti ikkunaruutuja. "Donner-Wetter!" kuului murahdus saksalaisen huoneesta, lautaseinän takaa. "Hospodi pamilui!" huoahti uninen ääni vapaaherrattaren lukitusta kammiosta. Suomesta saapunut nuorimies yksin ei tuntunut mitään sanovan. Hän näki salamain kauniisti leimahtelevan, mutta nukahti pian uudestaan surunsuloisiin kevättunnelmiinsa. Kun hän vihdoin nousi ylös ja läksi kadulle, paistoi taas aurinko lämpimästi ja hänen ympärillään levisi raikas, puhtoinen sunnuntai-aamu, ja kaikki kansa vaelteli pukeutuneena heleävärisiin juhlavaatteisiin.

* * * * *

Solmu Sortimo Karm, suomalainen ylioppilas, ei ollut koskaan uneksinut että ihminen Venäjänmaassakin saattoi tuntea vapaita, suloisia tunteita sydämmessään. Vaikka hän jo toisena tulopäivänään sai nähdä Neitsyt Maarian kuvaa kannettavan riuvun nenässä ja tuhansien ihmisten hurmaantuneina juoksevan sen perässä, milloin tehden ristinmerkkejä ilmassa, milloin kumartuen suutelemaan likaista maata, niin ei tämä kumma meno häneen tehnyt vastenmielistä vaikutusta. Ja vaikka hän heti ensipäivänä sai kuulla huhuja valtiollisesta joukkovangitsemisesta naapurikaupungissa, niin kuunteli hän sitä ikäänkuin sanomalehtiuutista, mikä muka ei mitenkään häneen koskenut. Olojen syvempään arvostelemiseen ja ymmärtämiseen oli hän vielä liian nuori, ja perineenä germaanilaisperäisen äitinsä puolelta haaveellisen luonteen, katseli kaikkea ympärillään sangen romantillisin silmin. Ja siellä, missä on romantillinen sydän, siellä on myös pehmoinen verho kuivakiskoisen, kaikkipurevan järjen edessä. Pääasia hänelle, luonnoltaan herkälle nuorelle miehelle, oli se että ihmiset täällä Venäjällä olivat niin ystävälliset häntä, tuiki tuntematonta muukalaista kohtaan. Vasta vuorokauden oli hän paikkakunnalla ollut, kun hänet jo kutsuttiin naapuritaloon kaunista sunnuntai-iltaa viettämään. Vapaaherratar Armendorfin äiti, kenraalinleski von Eidmann se hänelle kutsumalipun lähetti. Ja hän meni sinne ja esitettiin perheelle, ja huomasi ihmeeksensä että vaikka perheenjäsenet olivatkin hyvin toisistaan eroavaisia, ne kaikki, ainakin ensi-tutustumalta häntä miellyttivät, toisin sanoen: tuntuivat siedettäviltä. Myös se hänestä tuntui ikäänkuin lupaavalta että perhe tunnusti Lutherin uskontoa, joskohta venäläinen pyhäinkuva kiilsikin salin nurkassa. Olipa siinä talossa tyttäriä, vanhanpiian alkuja! Kuinka monta niitä oikeastaan oli olemassa, siitä ei suomalainen vielä oikein selkoa saanut. Sen hän vain merkille pani että yhden nimi oli Olga, toisen Tatjana, kolmannen Ifigenia, neljännen nimi Nirvana — niin kummalliselta kuin se hänestä kuulestikin. Paitsi vapaaherratar Aleksandraa sanottiin lisäksi Masha nimisen tyttären olevan naimisissa jonkun luutnantin kanssa. Ja kaikkien tyttärien nimiin puhuteltaessa piti liittää isävainajankin Napoleonin nimi. Olga Napoleonovna, joka ylioppilas Karmille jo ensi iltana oli katukäytävällä esitetty, johti heti puheen suomalaisiin kansanlauluihin sekä hämmästytti nuorta suomalaista soittamalla pianolla "Tuoll' on mun kultani…"

— Monsieur Karm! huudahti neito sitten vilkkaasti: — olkaa hyvä ja kääntäkää minulle tämä laulu venäjäksi.

Tatjana Napoleonovna näytti olevan itse iloisuus. Solmu Sortimo Karm ei ennen ollut nähnyt niin reipasta, niin tulista ja niin pontevapuheista naista. Yhtenä heleänä raikuna kävi tämän mustapäisen neidin puhe ja kasku kaskun perästä soljahti hänen suustaan, josta välkähteli terve, lumivalkoinen hammasrivi. Suomen ylioppilas ihmetteli enemmän tätä neitiä itseään kuin hänen vilkkaita kuvauksiaan. Eipä hän ollut uskonut että tuo matala, hiljaisennäköinen maja kätki sisässään niin paljon eloa ja raitista elämänhalua, kuten hänestä tuntui!

— Käyttehän vastakin meillä? kysyttiin suomalaiselta sitten kun hän vieraanvaraisen illallisen jälkeen, emäntänsä ja saksalaisen asuinkumppaninsa seurassa teki lähtöä yömajaansa.

— Tietysti! vastasi tämä osaamatta vielä sen parempia kohteliaisuuksia vieraalla kielellä, mutta itseksensä hän ajatteli: "Käyn, käyn — käskemättäkin."

Seura, joskohta pelkkä naisseura, oli hänestä ollut hupainen.

Jo parin päivän päästä oli ylioppilas Karm parasna miesnä huviretkellä noiden kenraalintytärten kanssa eräälle naisluostarille, jonka kullatut kupoolit ja vihreät katot somasti hohtivat kaukaa ulkopuolelta kaupunkia. Siellä he päivänpaisteisella jokitörmällä iloisesti jutellen istuivat samovaarin ympärillä kevättä ihaellen ja siellä ylioppilas Karm tutustui pariin kolmeen maamieheensä, jotka palvelivat nuorina vapaehtoisina venäläisessä jalkaväen rykmentissä, toivossa — helpommin kuin Suomessa — kerran keikahtaa upseereiksi. Suloisesti uupuneena palasi ylioppilas Karm takaisin ensi-retkeltään ja satumaisesti soivat hänen korvissaan pilveytyneen kevätyön hämäristä venäläisen satakielen sävelet kukkivien sypressien ja tuuheain tammien sisästä.

Hän muisteli nuoruutensa heikkoa ensilemmittyä, jotakin pellavapäistä koulutyttöä, joka hänen lähtiessään Suomesta oli kirjoittanut menevänsä naimisiin opettajansa kanssa…

Jumalankiitos että Solmu Sortimo Karm oli päässyt kielenopinto-matkalle juuri silloin kun tuo viesti hänelle oli lennähtänyt! Kihlausilmoitus oli hänen haaveksivaan sydämmeensä omituisesti koskenut. Mutta täällä, vieraalla maalla, näytti elämä hänen edessään aukenevan täydellisesti uutena, ja se lapsenkipu, mikä hänellä isänmaasta lähtiessä oli ollut, haihtui täällä ystävällisten ihmisten seurassa aivankuin untuva tuuleen. Jumalankiitos että se haihtui! Muutamat tunnottomat naiset näet tahtovat että viattoman nuorukaisenkin pitäisi sydänhaavojaan kannellen ikänsä kärsiä ja pilkkaavat tuollaista untuvanlentoa.

Mahtoi siis riippua kokonaan muista syistä että hän kuitenkin toisinaan oli alakuloinen…

Ensimmäisen huviretken jälkeisenä iltana olivat kenraalinlesken tyttäret sisarensa, vapaaherrattaren luona vieraissa. Oli myös pari vaatimatonta venäläistä herraa, jotka pelasivat korttia vapaaherrattaren kanssa. Silloin-tällöin kajahti pianonsoitto ja Olga Napoleonovna lauloi. Hilpeätä illanviettoa jatkui puoleenyöhön. Olga Napoleonovna se oli, joka kiihkeimmin pyrki pitämään seuraa muukalaiselle Monsieur Karmille, kuten Solmu Sortimoa täällä juhlallisesti nimitettiin.

— Mitä te ajattelette? uteli hän. — Te haaveksitte?

— Kenties, vastasi kiharatukkainen ylioppilas verhotuin silmin, — minä tässä vain mietin omaa elämääni. Olette kai lukenut Turgenjevia?

— En! mamma on kieltänyt… vastasi Olga neiti stipendiaatin suureksi kummastukseksi.

— Turgenjev puhuu joskus liikanaisista ihmisistä, — lausui suomalainen, lisäten puoleksi itsekseen: — Sellainen liikanainen ihminen olen minäkin.

— Mitäs te nyt, monsieur Karm? Te?

— Minä juuri, — väitti toinen, — varsinkin tänä iltana olen sen entistä selvemmin taas tuntenut.

— Te vain luulottelette! huudahti nuori venakko. — Teillä ei sellaiseen ole mitään syytä; teillä on elämä edessänne, te olette nuori, hyvännäköinen, terve, te opiskelette…

— Ei! jospa tietäisitte, neiti… Ette voi aavistaa, missä mielentilassa kotimaani rannoilta läksin, minusta tuntui ja tuntuu vieläkin että menen kuolemaan…

— Hyvä Jumala, kuinka te olette kummallinen! huudahti venäläinen neiti neuvottomana. — Enhän vain minä tässä ole jollakin tavalla syypää että tänä iltana olette surullinen?

— Te ette ole syypää synkkyyteeni, — vastasi suomalainen ylioppilas juhlallisesti, — eikä kukaan muukaan. Jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Itse olen syypää elämääni, jota katselen kuin iltaruskoa riutuvan päivän valossa…

— Heretkää!

— Yksilön huokaus iankaikkisuuden käsittämätöntä kohtaloa kohden — sellainen on elämäni. Ei yksilö mailman kaikkeudessa paljon merkitse!

— Te puhutte kuin mikäkin romaanisankari, kauniisti, mutta kamalasti! sanoi Olga Napoleonovna. — Muut suomalaiset herrat, jotka meillä ovat asuneet, ovat olleet hyvin iloluontoista väkeä, — lisäsi hän.

Mutta Solmu Sortimo Karm puheli koko illan alakuloisia asioita.

— Hyvää yötä, neiti, — sanoi hän lopuksi kolkonjuhlallisesti, — kiitän teitä soitostanne ja liikuttavasta romanssista, jonka äsken lauloitte.

— Kuulkaas, monsieur Karm, — opetti Olga Napoleonovna, — kun nyt panette maata, niin ette saa ajatella noin kuten äsken, te ette saa. Heittäkää kaikki syrjään ja nukkukaa rauhallisesti. Uskokaa itsenne — Jeesukselle Kristukselle.

— Hm! hymähti suomalainen nuorimies ikäänkuin säpsähtäen jotakin ja tuo verhottu katse terästyi äkisti ja ruskeat silmät aukenivat suuriksi, polttaviksi ja niissä välähti jotakin ivallista. Viiksenalkujansa purren hän läksi makuukammioonsa.

* * * * *

Voi sinua Solmu Sortimo Karm! kunhan et vielä katuisi että Olga Napoleonovnalle noin avomielisesti tunnelmiasi purat. Kunhan et katuisi, sillä oletko vielä kertaakaan tuota nuorta venakkoa silmiin katsonut? Tai oletko silmiin katsonut hänen muita sisariaan?

Ei Olga Napoleonovnasta sinun sydänkumppaniksesi ole, siihen on se tyttö liian kevytkenkäinen, vaikka Jumalasta puhuukin… naimakiihko hänessä vain hehkuu, siksi hän alati sinua piirittää ottaen lupauksia kävelyretkille, joihin sinä houkka suostut. Elä vielä päiviä muutamia seurassaan ja kuuntele tuon tytön imeliä rupatuksia kaikista naimauutisista, jotka yksin hän tietää, ja katso sitten ympärillesi: eikö sinulla todella ole jalompia ystäviä venäläisten satakielten kaupungissa? On, on ihan varmaan! On sinulla täällä ystävä ylevä, joka sinua ei piirittämällä lähesty, vaan joka hiljaisin silmin liikkeitäsi seuraa ja syvästi mietiskellen tutkistelee sinun nuorten kasvojesi ilmeitä joka-kerta kun valkoinen suomalaislakkisi hänen akkunansa alitse vilahtaa. Ei hän sinun kaunista lakkiasi katsele, ei sen kultaista lyyryä, ei edes sinun tummia kihariasi eikä kookasta vartaloasi katsele, vaan sinua itseäsi hän katselee nähdäksensä mitä kaikkea sydämmesi pohjalla piilee, tuon sinun vielä turmeltumattoman sydämmesi pohjalla…

Nirvana on hänen nimensä, etkö sinä jo heti alussa sitä aavistanut, kun tuon matalan majan kynnyksen yli astuit? Nirvana Napoleonovna, kookas, komea nainen, siveänylpeä neitsyt, uhkearintainen, uhkeatukkainen, jalo-otsainen Olympon jumalatar, syvänvälkähteleväsilmäinen pyhä olento! Etkö sinä, muukalainen nuorukainen, heti ensi-iltanasi tuntenut tämän ruhtinattaren hivelevää katsetta kasvoillasi, etkö pannut merkille että hän sanojesi soinnuista salaa laski sinun siveellistä arvoasi ja vertaili sinua lukemattomiin kosijoihinsa? Kosijoihinsa? Niin, sillä Nirvana von Eidmannilla on ollut paljon kosijoita ja uusia tulee, eikä hän vielä tähän päivään asti ainoallekkaan miehelle syvän ystävyytensä aarrearkkua ole avannut. Sinuun, suomalaiseen nuorukaiseen, uneksivasilmäiseen, tummakiharaiseen hän ensi kertaa elämässään silmänsä loi, kuten ihmeelliseen olentoon vastakkaisesta sukupuolesta, jonka Jumala on luonut. Katso! Ei hän sinua piiritä, ei hän sinua kiehdo, ei hän sinua pyydystä eikä kerjäten rukoile, kuten joku muu. Hän vain katsoo sinuun, rauhallisesti ja puhtaasti katsoo, ja lauhkeasti…ja kuitenkin hän katsoo sinuun kuni äiti lapseensa osanottavasti sen kaikkiin temmellyksiin. Nirvana on hänen nimensä — kummallinen nimi, joka sinua oudostuttaa salauskonnollisella värähdyksellään, mikä sinusta tuntuu mahdottomalta naisen nimeksi, varsinkin sen naisen nimeksi, josta sinä, Solmu Sortimo, pitää voisit. Ja kuitenkin on hänen nimensä Nirvana, yksinkertaisesti ja paljonmerkitsevästi, hullunkurisesti ja samalla kertaa syvämietteisesti — Nirvana.

Niin! Ensi kertaa nuoressa elämässään tapasi ylioppilas Karm naisen, joka pilkulleen tiesi, mikä ja minkälainen hän, nuori muukalainen herra, oikeastaan oli. Sepä seikka se kai niin valtavasti hämmästytti kokematonta miestä.

Tämä nainen toi tietonsa esiin lempeällä vakavuudella, sellaisella, joka osoitti hänen erinomaisesti tuntevan mailman hyvät ja pahat puolet — hän tunsi ihmiset, hän tunsi myös niinsanotut kummalliset ihmiset. Hänellä ei ollut tuota pintapuolista, ainoastaan ulkonaista korusivistystä, vaan hänellä oli jotakin harvinaista, itsenäistä, ylpeän sydämmen syvää sivistystä.

Ikänsä kaiken oli Solmu Sortimo muistava hiljaista, pehmeää kevätyötä, jona hän tuon naisen rinnalla teki ensimmäisen kävelyretkensä ympäri ikivanhaa kaupunkia, ja Nirvana Napoleonintytär hänelle jutteli elämän asioita, satakielen laulellessa himmeässä lehdikossa! Hän tunsi tuota naista kohtaan kiitollisuutta, kunnioitusta, luottamusta ja tunsi oman sielunsa voivan jalostua hänen jaloudestaan, jalorotuisuudestaan. Mikä iäisyyden lempeys asui hänen sinivivahtavissa silmissään, mikä elämän arvokkaisuus koko hänen korkeassa vartalossaan — kuningatar hän oli, mutta kuningatar, joka ei äkkiä hurmannut, vaan joka asteettain herätti syvää hyvyyden tunnetta rinnassa, riutuneessakin.

"Jospa hän olisi minun äitini!" ajatteli ylioppilas Karm sinä samana yönä istuessaan valveilla matalassa majassaan, akkuna avoinna päin puutarhaa. Ja hänen hienohipiäisillä kasvoillaan leikitsivät sielun kaikki mielialat ikäänkuin ilman herkät sävyt Suomen pitkinä kesäpäivinä.

Solmu Sortimo jäi tuntikausiksi kuuntelemaan satakielen yhtäjaksoista laulua, jollaista ei koskaan ollut kotimaassaan kuullut. Sen ääni vivahti parissa kohdin yörastaan säveliin siellä kaukana Pohjolassa, mutta saturikkaampaa ja hehkuvampaa oli tämä laulu, joka soi venäläisen kevätyön hämärissä. Mitä ja mistä puheli satakieli, sitä ei hän tiennyt, sitä kuunnellessaan tuli hän vain omituiseen tunnelmaan… sellaiseen tunnelmaan että elämä, jossa hän, yksilö Solmu Sortimo, toimi ja eli, ei ollutkaan sitä, miksi hän sitä luuli, vaan jotakin aivan toista… Satakielen säveliä kuunnellessa aukeni hänen sielunsa aavistelemaan jotakin niin puhdasta ja kaunista kuin sinitaivas, jotakin niin raikasta kuin viileä vesihelmikaste lämpöisen kesäyön varhaisena aamuna, kun aurinko parhaillaan nousee ja ihmiset vielä nukkuvat syvää untansa… Ne olivat rakkauden, sopusoinnun säveliä, ne pyrkivät sulattamaan hänen rintansa, jospa nuorenkin, jäitä, ne käskivät unhoittamaan nuorukaisvuosien sumut ja pukemaan päälle häikäisevän iäisyyshetken kirkkaan vaipan… Siinä satakielen laulussa oli kohta, jossa ikäänkuin joku kirkastettu olento, sävelet huulillaan, antoi raikkaan suudelman armaalleen puhtaassa hurmauksessa heti kiiruhtaen jatkamaan laulua onnestaan olla rakastettu ja saada itse yhä, yhä kiihkeämmin rakastaa.

— — Solmu Sortimo Karm? Idylliseksi näytti hänen elämänsä muodostuvan vieraalla maalla, jokainen ilta oli hänelle kullanmurunen muistojen maljassa. Kas tuossa hän taas istuu naapuritalon pienessä puutarhassa suuren kastanjan siimeksessä, ja suopeat kenraalintyttäret häntä huvittelevat kaikenlaisilla arvuutusleikeillä: — kahdesta ratsastajasta, jotka löivät omituisen vedon, herroista ja orjista, jotka matkustivat yli joen, kaalista, jota pukki ei saanut syödä j.m.s. Ja sitten Olinkka neiti laulaa mustalaisromanssin "Älä sure ystäväni", laulaa sen vallan tunteellisesti. Ja sisar Tatjanan silmät ne salamoivat veitikkamaisesti, hän on panevinaan toimeen kaksintaistelun suomalaisen ritarin kanssa ja miekkailee Solmu Sortimon kävelykepillä, ja tuprunaan viskelevät hänen punaiset huulensa leikillisyyksiä ja nauru raikuu korkealle ilmaan — ja niin ihmeen lämmin on sää ja iltatähdet vienosti vilkuttavat ja heidän yllänsä tuuhea kastanja levittelee lehviään ja edessään sinipunervat korukukat hohtavat kuin hiilet ahjossa… Jo joutuu yö ja satakieli alottaa laulelonsa korkeassa lehdossa… Mutta missä on Nirvana, ihmeellisin kaikista? Kas tuossa hän tulee kuni kuningatar pitkin valkeanhiekoitettua käytävää ja sisaret hänet nähdessään korjaavat jäähtyneen samovaarin pöydältä ja poistuvat kunnioittavasti puutarhasta. Ujo olet sinä Solmu Sortimo, ujo kuin huonosti kasvatettu lapsi, et osaa muuta kuin yksinkertaista suomalaista paimenluikkuasi puhaltaa, kun kuningattaresi sinua lähestyy.

— Monsieur Solmu Sortimo, sanoo kuningatar, — onko teillä muita veljiä, jotka noin soittelevat?

— On minulla pari veljeä, vaan eivät ne näin soittele.

— Soittavatko sisarenne?

— Eivät nekään soita.

— Ettekös olekkin nuorin kaikista?

— Nuorin olen.

— Kas niin, monsieur Solmu Sortimo, tiesinhän minä että te olette nuorin.

— Kuinkas te sen tiesitte? huudahtaa Solmu Sortimo hämmästyneenä.

— Näin sen jo päältäpäin, — vastaa hymyillen Nirvana Napoleonovna. — Ja sen minä myös tiesin että äitinne teitä hellii enemmän kuin muita lapsia…

— Kuinka te senkin…? Jospa se ei olekkaan totta…

— Silmät ovat sielun peili! vastaa rauhallisesti Nirvana.

— Niin, mutta minä en sitä usko. Ei se aina liene totta.

— Vai ei ole totta… Puhutaan sitten muusta. Miksi ette tänäpäivänä kertaakaan ole kulkenut talomme ohitse?

Suloisesti syytetty ei tiedä, miten päästä kysymyksestä. Hän hipaisee kädellään kiharoita valkean lakkinsa reunalta.

— Te varmaan kirjoittelette runoja?

— Minä! Minäkö?… huudahtaa suomalainen punehtivin poskin. — Kuinka te…? Onko — kukaan teille juorunnut että minä ensinkään…?

— Kuulkaa herra Karm: se joka ihmisten seurassa saavuttaa vähän huomiota — niinkuin te — se tavallisesti kotonaan pukee ajatuksensa ja tunne-elämänsä joko kirjeiden, runojen tai romaanien muotoon…

— Tietäjätär te olette — tiedätte kaikki…! sopertaa nuorimies ylen onnellisena.

Nirvana Napoleonintytär hymähtää hyväntahtoisesti, ylevänylpeästi…

— — "Kummallinen mailmankolkka tämä Venäjän arokaupunki!" ajattelee ylioppilas Karm seuraavana päivänä istuessaan teepöydässä ja kuunnellessaan emäntänsä jutteluita. "Romantillisuus ja rosvous täällä yhtyvät jännittäväksi elämänilmiöksi."

Vapaaherratar näet oli hänelle ilmaissut mitä näinä öinä oli tapahtunut naapuritalossa, hänen äitinsä ja sisartensa asunnossa. Aamuyöllä, kun kaikki sikeimmin nukkuivat, oli hiipinyt mies, parrakas paholainen, kenraalinlesken matalaan ikkunaan, vilahuttanut suurta puukkoaan ja kadonnut silmänräpäyksessä, kun heräävät naiset päästivät huudon. Aamun valjettua oli saatu tietää että lähellä asuvalta kellosepältä oli kadonnut kultakello ikkunalta ja pistetty kuoliaaksi vartijakoira. Selvittiin säikäyksestä, aika kului rauhallisesti yli toisen vuorokauden. Jälleen on yö hiljainen ja kaikki nukkuvat. Mutta kas: taas hätkähtää lesken perhe outoon rapinaan: sama partasuu-ryöväri on vääntänyt ikkunan auki suurella puukollaan, työntänyt paksut, tummat kaihtimet syrjään ja tirkistää nyt makaaviin pahanpäiväisesti säikäyttäen vanhan kenraalinlesken, joka ensimmäisenä herää — huuto ja parku — ryöväri luikkii taas matkoihinsa ehtimättä kalleuksia siepata, mutta kas: kun aamulla asiat tarkoin tutkitaan, huomataan kaikkien kauhuksi että poissa on — kenraalinlesken toinen kenkä. Mikä hirveä häväistys, mikä skandaali! Ja Venäjän poliisi on kerrassaan kykenemätön hankkimaan takaisin kenraalittaren toista kenkää. — Mikä siveetön tapahtuma!

— Ihanko te tosia kerrotte? pani ylioppilas Karm, jota huvitti vapaaherrattaren vilkas kuvaustaito.

— Jei Bohu! vakuutti tämä ja jutteli lisää. — Koko talossa vallitsi mitä hirvein jännitys ja pelko. Olga Napoleonovna oli tänään päivän tullen ollut kadulla näkevinään saman yömurtajan — punainen paita päällä, patalakki takaraivolla — ei ole uskaltanut poliisille epäluuloaan ilmaista. Olinkka neiti pelkää että ryöväri vielä kolmannen kerran tulee ja hänet, joka likinnä ikkunaa makaa ja sikeästi nukkuu, tappaa. Kuvitelkaa mielessänne: tappaa! Olinkka ei sentähden ensinkään tahdo mennä levolle tulevaksi yöksi, vaan uhkaa pihavartijan kanssa vahtia yläkerroksessa, johon kesäasukkaat vielä eivät ole saapuneet. Pihavartija varustautuu pyssyllä…

Vapaaherratar siunaili ja lausui vielä kerran kirouksensa siitä että kenraalinlesken vanha kenkä oli joutunut venäläisen rosvon uhriksi, mikä hänestä oli miltei anarkistin teko.

Mutta mitä sanoo Nirvana Napoleonintytär rosvoista?

Solmu Sortimo pistäysi uteliaana naapuritaloon. Siellä istui Nirvana neiti kookkaana ja komeana työnsä ääressä — tässä talossa nimittäin tehtiin ahkerasti työtä — ja otti hänet vastaan lempeänrauhallisesti. Nuorimies johti puheen yön tapahtumiin, joista vapaaherratar oli tehnyt niin suuren numeron, vaan Nirvana neiti kuittasi ne parilla sanalla ruveten puhumaan itämaisista legendoista sekä "Tuhannen ja yhden yön tarinoista". Mutta hilpeä Tatjana neiti tuli kuin tuuliaispää sisään ja valtasi puheenvuoron.

— Monsieur Karm! huusi hän. — Varokaa ettei teidän matkarahojanne ensi yönä ryöstetä!

Ja hän alkoi vilkkaasti kertoa kaikista murtovarkauksista sekä murhista, joita tässä vanhassa kaupungissa joka-vuosi oli tapahtunut, vaan joita viranomaiset aniharvoin penkoivat, koska nähtävästi toisinaan olivat salaliitossa varkaiden kanssa.

Ylioppilas Karm poistui von Eidmannin perheestä pää täynnä rosvojuttuja ja mielikuvitus kiihoitettuna. Vielä kun hän oli portilla menossa, huusi Olinkka neiti hänen jälkeensä:

— Muistakaa herra Karm rukoilla Jumalaa että Hän pelastaisi meidät rosvoilta ja murhaajilta!

— Kyllä, kyllä, — vastasi suomalainen, — mutta uskooko neiti että rosvojen ja murhaajain sielunelämä hiuskarvan verrankaan voi muuttua minun, yksilön, tunnelmain johdosta?

— Älkää pilkatko!

Ylioppilas Karm nosti lakkiaan ja tahtoi mennä, mutta Olinkka neiti pidätti häntä yhä ja tullen likemmäksi alkoi katukäytävällä jutella seisoen avopäin hänen vieressään.

— Rukous auttaa joka-asiassa, selitteli hän. — Jos en minä joka päivä lue aamu- ja iltarukoustani, niin on minun kovin paha olla. Ja mamma sairastaa joka-kerta, kun jätän rukoilematta. Enkö ole teille vielä kertonut että se jumalanäidin kuva, jota säilytetään meidän kaupunkimme luostarissa, kerran pelasti kansan ruttotaudista, kun sen kuvan ääressä rukoiltiin!

— Niinkö te neiti ihan uskotte kuin kansakin? Tehän olette luteerilainen? huomautti suomalainen.

— Niin, kyllä minut on kastettu evankelisluterilaiseen uskoon, vaan meillä on niin harvoin kirkonmenoja. Minä olen lapsuudesta-pitäen käynyt oikeauskoisten kirkossa. Ja uskon minä varmasti että se jumalanäidin kuva, joka on meidän kaupungissa, voi pelastaa vaikka mistä.

— Taikauskoa! tokasi suomalainen murhaavasti, nosti vielä kerran lakkiaan, niin että kiharat häilähtivät, ja kääntyi asuntoonsa.

Solmu Sortimo Karm tuli makuuhuoneeseensa ja nykäsi säppiin ikkunat, jotka hän siihen asti oli öiksi heittänyt auki. Kumartui myös kurkistamaan sänkynsä alle — tämä lapsuuden heikkous häntä itseäänkin toisinaan kiusasi. Satakieli liverteli entiseen tapaansa puutarhassa… Hän virui vuoteellaan, mutta nukkumisesta ei mitään tullut. Yhtäkkiä oli hän kuulevinaan jotakin ääntä ja rupesi pelkäämään. Joku hiipi ja rapisteli seinän takana. Hän nosti päätään vuoteesta ja jähmettyi kuuntelemaan. Taas kuului hiipimistä ja rapinaa. Kylmät väristykset ruumiissaan hypähti hän pystyyn ja kohotti ikkunankaihdinta. Jumalankiitos, se olikin vain juutalaisnaapurin lihava koira, joka siellä nuuskiskeli ikkunan alla. Hän sukelsi takaisin vuoteeseensa, mutta ei saanut rauhaa ennenkuin oli noussut kiskaisemaan puukkonsa ulos tupesta ja piilottanut sen päänaluksensa alle. Yö oli pimeä, satakielen ääni oli vaijennut, mutta hän makasi yhä henkeänsä pidätellen. Mikä se rapisi katon rajassa aivankuin sisäänpyrkien? Kuka kirahti, kuka sähähti niin kummallisesti? Yö oli noiduttu — nukkuminen tuiki tukalaa. Aamun tultua sai hän tietää että hänen huoneensa nurkalla oli naakan pesä. Eivät muutkaan olleet häävisti nukkuneet. Naapurin Olinkka neiti oli mennyt levolle vasta kello neljältä, vapaaherratar Aleksandra vasta kuudelta ja nyt hänen päätänsä armottomasti särki. "Booshe moi — tätä elämää!" huokasi emäntä aamuröijysillään istuen teepöydässä. Rosvoa ei kukaan ollut nähnyt, mutta asiantuntijat väittivät niitä vielä tulevan.

Päivä kallistui taas iltaan. Herttaisen, rosvoromantillisen naapuritalon ikkunalaudalla istuskeli Solmu Sortimo jutellen noiden ystävällisten kenraalintytärten kanssa. Nirvanaa ei hän saanut kanssansa hävetylle, mutta iloinen Tatjana neiti pyrähti hänen toverikseen ja he tekivät kierroksen kierroksen perästä ympäri talon suurempaa puutarhaa. Satakieli lauleli jossakin etäällä ja vielä etäämpää huutaa huikautteli yöpöllö. Taivas oli pilvetön, tähtiä välkähteli kuni hopealankoja sametilla, ilma oli pehmoinen ja lämmin — tshudnaja, mjahkaja pagooda, kuten Tatjana neiti sanoi.

Tämä iloinen neiti jutteli kovin häpeävänsä että herra Karm hänen vaatteukselleen muka nauroi. Oli näet tullut heittäneeksi ylleen vain jonkunlaisen hunnun.

— Älkää luulko, monsieur Karm, ettei minulla ole parempaa päälleni pantavaa! huudahti hän vilkkaasti. — Arvatkaapas, montako pukua minulla riippuu komeroissani?

— No? sanoi suomalainen.

— Viisikymmentä-seitsemän! ilmoitti toinen ilosta räiskyvin silmin.

— Tehän olette kapitalisti, Tatjana Napoleonovna! arveli suomalainen.

— Mitä se on — kapitalisti? kysyi toinen välkkyvin hampain.

— Semmoinen ihminen, jolla on liikoja tavaroita.

Tatjana nauroi.

"Tuon naisen kanssa voi keskustelu olla hyvinkin vireää, mutta luullakseni ei koskaan mitään tärkeämpää", arvosteli itseksensä ylioppilas Karm, mielessänsä vertaillen Tatjana neitiä Nirvanaan. Ikäänkuin aavistaen toisen häntä arvioivan, alkoi Tatjana selittää että hänen laitansa oli "aivankuin Simsonin": senjälkeen kun hän kuumetaudissa maattuaan oli ollut pakoitettu leikkauttamaan runsaat hiuksensa — jotka olivat ulottuneet polviin saakka — olivat hänen voimansa hävinneet.

— Sielunko vai ruumiin? kysäsi kavaljeeri.

— Ei sielun…

— Luulen teissä sentään vieläkin olevan annoksen Simsonia! sanoi ylioppilas leikillisesti.

— Minäpä tiedän yhden suuren salaisuuden: teillä on huomisaamuna rendez-vous! lipsahutti Tatjana Napoleonovna kostoksi.

— — —

Niin todella olikin, mutta Solmu Sortimon hämmästykseksi ei kohtauksen asettajaa löytynyt silloin kun kohtaaja juhlallisena tunkeusi kaupungin suureen, hämärään puistoon.

Vasta iltapäivällä hän tapasi Nirvanan.

Miksi ette tullut? tiedusti Nirvana Napoleonovna tutkivasti.

Minä olin siellä! vastasi suomalainen yhtä syyttävän-juhlallisesti.

— Ei! te ette ollut! sanoi komea nainen lempeännuhtelevasti.

— Minä olin! väitti yhä toinen.

Molemmat katsoivat toisiaan silmiin.

— Kello 9?

— Ei — kello 10.

— Siinäpä se.

— Anteeksi! Sanat yhdeksän ja kymmenen ovat venäjänkielessä siksi samantyyliset että muukalainen helposti hairahtuu. Menin kohtaukseen kello 10.

— Ja kello 9 siis vielä laiskottelitte vuoteessa? Sanokaa suoraan ettette tahtonut. Tämä on ensi kerta elämässä, jolloin minua loukattiin!

— Minäkö en olisi tahtonut? kivahti nuorimies kiivaasti. — Te luulette minusta ihan päinvastaista. Mutta se minun täytyy tunnustaa että hieman epäilin että te vain leikillä olitte suvainnut määrätä kohtauksen kanssani!

— Miksi niin ajattelitte?

—… Mutta antakaa nyt toki anteeksi!

— En anna! sanoi Nirvana Napoleonovna äänellä, josta toinen ei saanut selvää, oliko se leikkiä vai täyttä totta. — Jos olisin teidät, petturin, tavannut kahta tuntia myöhemmin siitä kun ette tullut, niin olisi meistä tullut viholliset ikiajoiksi.

— Miten niin?

— Olen siksi tulinen luonnoltani.

— Minä ymmärrän teidät, Nirvana Napoleonovna!

Silloin vasta lauhtui ylpeän naisen mieli ja hän loi hienonhivelevän ystävänkatseen suomalaiseen nuorukaiseen. Tämän ruskeat, suuret silmät katsoivat polttavasti ylös uhkearintaiseen naiseen.

— Opettakaa minua rakastamaan ihmisiä, niin tulen onnelliseksi, — sanoo hetken kuluttua Solmu Sortimo.

— Kolme vuotta aikaisemmin se olisi onnistunut — ei enää, — vastaa Nirvana merkitsevästi.

— Miksei enää?

— Siksi että minäkin jo olen elämään väsähtänyt…

— Sitäpä en uskoisi?

— Niin se kuitenkin on…

Ja hän, tuo ylpeä, huoahtaa.

— Harvinaista kuitenkin on että naiset elämään väsyvät — miehet tavallisesti… tietää suomalainen.

— Miehet väsyvät elämään siitä syystä että ovat sitä liiaksi nauttineet, — sanoo Nirvana.

— Ettekö luule olevan sellaisia, jotka eivät ole nauttineet elämästään ja kuitenkin ovat kyllästyneet?

— Saattaahan sellaistakin joskus olla.

He ovat hetken vaiti, sitten sanoo ylioppilas:

— Minun luontoni riippuu ympäristöstäni.

— Niin on useimpien laita, vastaa nainen. — Mitenkä nykyinen ympäristönne teihin vaikuttaa?

— En sano. Miksi kysytte?

— Kaiketi on minulla oikeus kysyä, koska kerran itse otatte asian puheeksi?

— Niin, saatanhan sanoa. Minuun tämä ympäristö vaikuttaa edullisesti. Toivon täällä hiukan paranevani.

— Hiukanko vain?

— Kenties paljonkin, en vielä tiedä.

— Mutta minä sanon teille, monsieur Solmu Sortimo, että te olette täällä muuttuva entisestänne paljon, paljon, täydellisestikin paremmaksi.

— Kuinka rohkenette niin arvata ja vakuuttaa?

— Sentähden vain että tiedän. Täällä te paranette, mutta taas Suomeen palattuanne —?!

Nirvana Napoleonovna huoahti.

— Olette ensimmäinen nainen, joka minua kokolailla tuntee, virkkoi ylioppilas ikäänkuin joku romaanin salaperäinen sankari. — Te muistatte kuinka ensi tutustumalta sanoin että näette ihmisen läpi. En tahdo kieltää: te olette ihmeellisin sieluntuntija, mitä tähän asti olen kohdannut, mutta älkää panko pahaksenne, jos sittenkin uskallan epäillä, tunnetteko minua vielä perinpohjin. Mitä te minusta oikeastaan tiedätte?

— Olen jo ennen kuvannut teidän luonteenne. Enempää en tahdo sanoa. Te kyllä itse jo tiedätte, mitä minäkin tiedän…

Taas oli hetken vaitioloa kummaltakin puolelta.

— Nirvana Napoleonovna, pidättekö minua normaalina? kysyi ylioppilas.

— En! Normaali-ihmisenä pidetään sitä, joka seurassa aina on samallainen, aina iloinen, ei koskaan surullinen. Se, joka sureksii, on epänormaali.

— Niin, tiedänhän itsekkin että olen epänormaali, — saneli toinen synkistyen. — Enkä ainoastaan sitä, vaan senkin että olen likellä mielipuolta. Tuntuu usein kuin tulisin hulluksi ja sitä ikäänkuin odotankin…

— On vaarallista ajatella noin, herra Karm. Jos sitä alituisesti hautoo, voi todella niin käydä. Heittäkää luotanne moiset mietteet!

— Miten heittää? Joka-hetki tunnen, kuinka olen erilainen kuin muut ja naurettava. Tunnen vallan hyvin itseni, vaikka ette näy uskovan. Jokaista sanaani, jokaista tekoani, jokaista liikettäni minä jälestäpäin ajattelen, ja tiedän aina, mitä mikin oli, miltä se näytti muista, miltä kuului ja mitä he tunsivat tai mitä ajattelivat minusta…

— Aina te vain itseänne ajattelette! Te rakastatte vain itseänne. Te ette muista välitä. Ette koetakkaan tehdä muiden elämää iloiseksi — aina vain oma itseys teillä on etunenässä!

— 30 —

— Shto djeelatj! [Mitä tehdä!] vastasi suomalainen venäläisen pessimistin tapaan. — Rakastaa? sehän on samaa kuin uhrautua toisten hyväksi. Siinä on elämän kultainen sääntö kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mutta minulle se on liian vaikea sääntö toteltavaksi.

Eivät siitä sen enempää puhuneet tällä kertaa.

— Monsieur Karm, tahdotteko näyttää valokuvanne, jotka teillä ihan varmasti ovat povitaskussanne? sanoi sitten Nirvana Napoleonovna.

— Kas, kas, senkin te arvaatte. Voinhan näyttää, vaikka ovatkin epäonnistuneita… en ole niissä enää näköiseni.

— Milloin viimeksi olette otattanut? tiedusti toinen, hieno veitikka silmänurkassaan.

— Suomesta lähtiessä…

— Ja luulette jo muuttuneenne? Toisin sanoen: kaunistuneenne?

— No, no… mutisi nuorimies ja työnsi naisen käteen häveliäästi punastuen ensin yhden sitten toisen ja lopuksi kolmannen valokuvan. Nirvana katseli niitä jokaista tyynesti tutkien.

— Haluaisin teiltä valokuvan, vaikka en itse voi sijaan antaa, sanoi hän.

— Miksikä ette?

— Siksi etten koskaan ole valokuvaajalla käynyt.

Silmät suurina katsahti Solmu Sortimo uhkeaan naiseen, joka ennen hänen saapumistaan oli sanonut olleensa Pietarissakin.

— Enpä olisi uskonut ettei teillä ole kuvaa itsestänne! huudahti hän.

— Mutta lupaattehan vielä valokuvautua minun vuokseni? lisäsi hän.

Nirvana Napoleonovna ei antanut vastausta.

— Soittakaa jotakin surumielistä nyt! pyysi hän sitten herra Karmilta.

Tämä otti huilunsa, mutta selitti ettei koskaan muista ainoatakaan surumielistä säveltä, kun joku sellaista sydämmensä pohjasta pyytää.

— Soittakaa siis iloista! komensi toinen nauraen.

— Riita kahtia, — sanoi Solmu Sortimo ja alkoi puhaltaa suomalaisia kansanlauluja, joista Nirvana piti.

— Näkemään asti, — sanoi hän vihdoin nousten ja ojensi kätensä.

— Näkemään asti — moneksi päivää! vastasi Nirvana hiljaisella äänellä ja antoi lämpimän kätensä hiukan viivähtää nuoren miehen kädessä.

Solmu Sortimo meni eikä voinut saada sydämmestään ääntä, jolla ystävä oli kuiskannut: "moneksi päivää". Mitä toinen sillä lienee tarkoittanut?

Koko yön hän muisteli vähäpätöisimpiäkin sanavaihtojaan Nirvanan kanssa.

Muistan hänen sanoneen että siitä tilasta, missä nyt olen, voin sekä huonontua että parantua, sekä alentua että ylentyä. Mitä hän minusta sitten oikeastaan tietää? Hän lukee sieluni liikkeet silmistäni, monta kertaa hän ne jo on arvannut. "Mitä te vastikään ajattelitte?" noin oli hän häntä säpsäyttänyt. Ja kun ei toinen ollut suostunut selittämään, oli hän lisännyt: "Minä näin mitä te ajattelitte eikä näköni pettänyt"… "Oletteko ennen ollut naisseurassa?" oli Nirvana myös udellut. "En paljon" oli hänen täytynyt tunnustaa.

"Eikö teille kukaan syrjäinen ennen ole huomauttanut että te rakastatte vain itseänne?" oli Nirvana taas kysynyt. "Ehkä monikin on huomauttanut" oli hän vastannut. "Se ei ole totta" oli Nirvana väittänyt: "minä olen ensimmäinen".

Kaikkia näitä sanavaihtoja muisteli Solmu Sortimo yövuoteellaan, unhoittaen rosvot ja murhaajat ja Olga Napoleonovnalle antamansa leikillisen lupauksen talon vartioimisesta. Se ääni, jolla Nirvana Napoleonovna oli puhunut, ja varsinkin silmien ilmeet olivat niin merkilliset ettei hän ikinä niitä saisi mielestään. Mitähän taisteluita ja kokemuksia piilikään tuon jalonkaarevan kreikkalais-otsan takana, mitä kärsimyksiä ja mitä hyvyyden voittoja noiden muinaisgermaanisesti sinervien silmien sisässä?

Hän, Nirvana Napoleonovna, oli syntynyt Kaukaasian rantamilla, siellä jossain, missä Mustanmeren lämpöiset, siniset aallot hopeaharjaisina syöksyvät pauhaten Kasbekin timanttihohtoisia lumihuippuja kohden, mutta murtuen raukenevat kaistaleelle, jossa viinirypäle ja ikuinen ruusupensas kasvavat. Neljävuotias oli hän ollut, kun perhe läpi kalmukkien arojen läksi muuttamaan Novotsherkaskin kaupunkia kohti, mutta jo siltä iältä oli hänen muistiinsa painunut hämäriä kuvia. He — niin oli Nirvana kertonut — ajoivat uljaalla kolmivaljakolla vaeltaen kuni Israelin-lapset Punaisenmeren poikki, se eroitus vain oli että molemminpuolin kohosi seinänä etelämaan pitkä ruoho, joka takertui vaunujen pyöriin ja melkein peitti hevoset umpipäihin. Siellä oli laumoittain villejä vuohia, joiden liikkuvat selät aroilla muodostivat aivankuin lainehtivan meren. Ja siellä jossain oli uiskennellut valkoisia joutsenia ja meressä oli kihissyt sellainen kalanpaljous, että kun rannalta kepin paiskasi sekaan, se kulki kalojen seljässä "kuin kahveli perunavadissa" ja lapset ja aikaiset ammensivat kaloja kaksinkäsin rannalle. Kahdeksanvuotiaana tyttösenä hän niiltä seuduilta oli tuotu Vähä-Venäjälle sekä sieltä vihdoin Suur-Venäjälle. Ja nyt oli hän antanut itsensä haudata tähän pieneen Pohjois-Venäjän rosvokaupunkiin, jossa oli puolensataa kirkkoa, mutta ei ainoatakaan sanomalehteä, henkisen elämän merkkiä. Miksi oli hän tänne jäänyt? — sepä oli kysymys. Ja miksikä hän, ikäihminen, täyskehittynyt ylimysnainen, antautui sisällisiin suhteisiin muukalaisen, porvarisukuisen ylioppilaan kanssa? Oliko se vain alentumista, vai tekikö hän sen ainoastaan oppiaksensa tuntemaan yhden lajin lisää ihmisistä, joita hän jo ennestään niin hyvin tunsi? Miksikä hän eilen oli kysynyt, ymmärsikö toinen häntä nyt paremmin kuin ensikerroilla tavatessa? Mitä hän oli tarkoittanut kysyessään, oliko toiselle yhdentekevää, jos hänellä, Nirvanalla, esimerkiksi huomenna on kovin ikävä? Miksikä hän tuontuostakin oli laskenut rinnastaan, tuosta täyteläisestä rinnastaan, lyhyen huokauksen, jota kuullessa toinen oli vavahtanut ja saanut halun heittäytyä hänen helmoihinsa…?

Kaikkiin näihin mielihauteisiinsa ylioppilas Karm vihdoin nukahti.

2.

Piknik! Piknik! kaikui suomalaisen kieli opiskelijan korvissa, kun hän seuraavana aamuna astui emäntänsä ruokahuoneeseen.

— Monsieur Karm, tottakai tulette huviretkelle?

— Tuleeko Nirvana Napoleonovna myös? kysyi puhuteltu haukotellen.

— Ei, hänellä on kiireellisiä töitä, mutta menkäämme me. Tulettehan, rakastettava herra?

Hullu hän oli kun läksi, vastoin sydämmensä halua! Huviretki oli hänestä sangen ikävä.

Heillä oli niin toi sellainen luonnonaisti kuin suomalaisilla. Eivät he ymmärtäneet, mikä oli oikea kirkas vesi, mikä oikea joki, mikä oikea metsä, mikä puhdas nurmikko, mikä siisti kylä! Ei heillä ollut aavistustakaan siitä, mitä olivat vuoret ja laaksot, saaret ja salmet, tai mitä oli oikea venhe, oikea soutu ja oikea purjehtiminen!

— Teitä ei täällä mikään miellytä! huomautettiinkin hänelle, herra Karmille.

— Aina minua kumminkin miellyttää puhdas ja raikas Jumalan luonto, — vastasi Solmu Sortimo jättäen sanomatta että lika ja loka ja pahat hajut häntä suorastaan iljettivät.

Ihania muistoja tosiaan! ajatteli hän itseksensä. Suloisesti väsynyt herrasseurue istua hekottaa nälkäisin vatsoin lankkuläjän päällä — ympäristössä, johon kuuluu pahanpäiväisiä hökkeleitä, kaakattavia hanhia ja kanoja, kansainvälisesti tyhmiä vasikoita, muutamia tusinoita laukkaavia porsaita sekä liuta puolialastomia likakinttuisia lapsi-riepuja! Ja kaikkialla tunkionomainen siivo ja mädän löyhkä, joka johtuu tiesi mistä. Ja tässä sitten pitäisi näyttää muka iloista ja ylen tyytyväistä kavaljeeri-naamaa?

Retki ei tuntunut olevan mieleen myöskään Solmu Sortimon maamiestovereille, eräille Länsi-Suomesta kotoisin oleville vapaehtoisille ylioppilassotamiehille, joilla omien sanojensa mukaan tänään oli määrätty salaiset kohtaukset: toisella nuoren everstinrouvan kanssa, toisella jonkun rakastettavan apteekkarinrouvan kanssa, joista he avomielisesti kertoilivat Solmu Sortimolle, ilmaisten asiat tietenkin kielellä, jota mukana olevat venäjänkieliset neidit eivät ymmärtäneet.

Solmu Sortimoa iljetti ja hän häpesi maamiestensä puolesta. Yhtäkkiä hän, kohottaen ylpeästi kiharaista päätään, kysyä tokasi:

— Sanokaapa minulle rehellisesti, isänmaanpuolustajat, millaista oikeastaan on elämänne täällä Venäjällä, noiden — porttojenne kanssa?

Vapaehtoiset katsahtivat häneen kummastellen, mutta kohta virkkoi toinen häikäilemättä:

— Helvetin hauskaa!

— Ihanko totta? sanoi Solmu Sortimo ontolla äänellä.

Toinen vapaehtoisista vastasi samaan nuottiin:

— Tottakai sinäkin, helsinkiläinen herrasmies, myönnät että naisista — tässä pirun ikävässä — on hetkellistä huvia?

Ja he pitivät Solmu Sortimoa teeskentelijänä, joka tekeytyi pyhemmäksi kuin olikaan. "He ovat nyt sillä kehitysasteella" arvosteli ylioppilas Karm suutuksissaan palatessaan hälisevässä seurassa takaisin kaupunkiin. " He eivät parempaa kaipaa!"

Jumalankiitos että hän, kaiken pahan vastapainoksi, illan himmetessä sai tavata Nirvana Napoleonovnan, istua naapurimajan akkunalaudalla kuuntelemassa lempeänvakavia sanoja, joita pienen kammion sisästä suloisesti hivellen lenteli hänen korviinsa. Epäonnistuneesta huviretkestä ei puhuttu halkaistua sanaa, sitävastoin kaikesta muusta. Solmu Sortimo tunsi hengittävänsä helpommin ja ilma hänen ympärillään tuoksui puhtaalta.

— Mitä kukkia teillä on povellanne? kysyi sitten Nirvana.

— Yöneilikka ja orjanruusun silmikko, — tiesi Solmu Sortimo, joka erikoisesti oli ottanut tutkiakseen sanakirjoista kasvien venäläiset nimitykset.

— Tiedättekö että siinäkin selvästi ilmenee teidän luonteenne, kun noin käytätte kukkia rinnassanne? hymyili ystävä.

— Olen aina pitänyt kukista… sopersi nuorimies.

— Te rakastatte pitää kukkia rinnassanne, — sanoi Nirvana, — ja teitä ne hyvin kaunistavatkin, mutta rakastatteko myös kukkien hoitoa ja kasvatusta?

— Ennen poikasena kastelin ryytimaata poutapäivinä.

— Ettekö ole istutellut?

— Olen joskus istuttanut puita, pihlajia… muisti Solmu Sortimo.

— Ja kaikkiko ovat juurtuneet?

— Eikös mitä — yksi kymmenestä.

He naurahtivat molemmat.

— Kertokaa nyt minulle jotakin hyvin hauskaa, virkkoi sitten lempeä ääni huoneesta, joka pimenemistään pimeni.

— Oletteko kuullut, millainen kummitus minua viime yönä taas säikäytti? sanoi Solmu Sortimo hyväntuulisesti. — Istun, istun pöytäni ääressä, lampun valossa ja kirjoitan, kirjoitan. Yhtäkkiä hyppää joku möhkäle sisään akkunasta, joka oli auki. Hypätä pomahtaa suoraan nenäni alle. Todellinen venäläinen pikkupiru! ajattelen niinä hiukan tyrmistyneenä ja koppaan kiinni ja viskaan vauhdilla takaisin ulkonaiseen pimeyteen. Mutta tuskin kerkeän istahtaa pöytäni ääreen, kun se taas kopsahtaa sisään ja hurjin, tulenvälkkyvin silmin minuun tirkistää. Ruumis pörröinen ja tuhkanharmaa! Minä tarraan siihen taas kiinni ja lennätän pellolle. Odotan kolmatta hyökkäystä, kuten sadussa konsanaan. Mutta pikkupirua ei enää kuulukkaan.

— Kissako se oli? kysyi Nirvana hymyillen ja sanoi sitten: — Tiedättekö, herra Karm, että tuo on varsin kummallinen ilmaus teille, sillä harvinaista on että outo kissa hyppää sisään valaistuun huoneeseen. Täällä Venäjällä se merkitsee että löydätte jonkun kätkön — aarteen. Olkaa varma että se käy toteen.

— En ole taikauskoinen, arveli Solmu Sortimo.

— Kohta on juhannus, — jatkoi Nirvana.

— Juhannusyönä Suomessakin sinisen liekin sanotaan palavan aarrehautojen päällä.

— Mutta tiedättekös, kenelle löytäminen onnistuu? Meillä täällä on semmoinen usko että jos juhannusyönä tapaa kukkivan sananjalan ja sen taittaa, niin voipi löytää maan kaikki aarteet. Mitäs tekisitte, jos tulisitte rikkaaksi?

— Liiat lahjoittaisin köyhille.

— Minäpä luulen että teistä tulisi saituri ja lisäksi laiskuri, — ahdisti Nirvana.

— Ainakin matkusteleisin, — puolusti toinen.

— Ja naisitte neekeritytön ja pitäisitte häntä orjattarena? pilkkasi yhä Nirvana.

— Mistä te tuommoista päähänne saatte? En minä ketään orjaksi tahdo, selitti suomalainen loukkaantumisen rajoilla.

— Mutta tiedättehän etteivät neekerittäret muuten voi elää, elleivät ole herrojensa orjia? kehitteli yhä toinen.

— Miksi luulette että juuri neekeritytön naisin? huudahti Solmu Sortimo tosissaan. Jumala varjelkoon minua mustista naisista!

Nirvana Napoleonovna nauroi sydämmensä pohjasta tälle nuoren miehen vakavalle vastaväitökselle.

Ja kun tämä palasi asuntoonsa, niin hän taas alkoi aprikoida: "Mitä hän minusta oikeastaan ajattelee — tuo, jolle enemmän kuin kellekkään muulle jo olen sielunelämääni paljastanut? Mahdotonta on ajatella että hän, minua vanhempi nainen, mitenkään minusta haaveileisi. Vai onko hän todella niin jalosydämminen että tahtoo tällaista, hetkien häilyvää lasta, jalostaa? Miksikä hän tahtoi tietää, mitä eilisiltana hänen luotaan palattua kammiossani mietin? ja miksikä sanoi että jollei ajatuksiaan muuten muista, on parasta kirjoittaa ne paperille? Kuka hän oikeastaan on?…"

Synkällä päällä heräsi hän aamulla, ollen sellaisella tuulella että tahtoi lyödä pirstaleiksi sekä itsensä että muut, koko mailman, auringon, kuun ja tähdet… Mutta hän ymmärsi kuitenkin että moinen sieluntila oli jotakin satunnaista, mikä ehkä aiheutui vieraan seudun tukehduttavasta ilmanalasta ja suolaisista höyryistä, jotka paksuina työntyivät hänen keuhkoihinsa. Jasmiinit kukkivat parhaillaan ja niiden huumaavalla tuoksulla koetti hän unhoittaa jotakin, joka häntä vaivasi. Mutta häntä kiusasi lisäksi se mitä hän tänään vapaaherratar-emännältään sattui kuulemaan ruotsalaisesta luutnantista, joka näinä päivinä oli matkustanut pois paikkakunnalta ja lähtiessään koettanut suudella — Nirvana Napoleonovnaa! Tosin ainoastaan koettanut. Mutta millä oikeudella se lenkkasääri oli juljennut lähestyä pyhäkköä, johon ei epäjumalia-palvelevilla pakanoilla saanut olla osaa ei arpaa?… Kuinka salaisesti harmissaan mahtoikaan olla Nirvana Napoleonovna, joka ei tuosta joutavasta yllätyksestä ollut iljennyt sanaakaan hänelle, Solmu Sortimolle, hiiskua?…

Ylioppilas Karm oli koko päivän ärtyisellä tuulella ja syyteli epäkohteliaisuuksia eräälle pietarilaiselle laulajattarelle, neiti Grosnajalle, joka näinä päivinä oli ilmestynyt naapuritalon autioon yläkerrokseen ja pyrähteli sieltä, tuontuostakin pulskannäköistä suomalaista ylioppilasta liehakoimaan — Olinkka neidin sanomattomaksi kateudeksi. Se oli pikimustatukkainen, sysisilmäinen, tummaihoinen, roomalaisnenäinen pieni naikkonen, jonka käytös oli oikullinen ja vapaasti vallaton kuten ainakin suurkaupungin tusinataiteilijalla ja jonka kirkuva nauru ja äkillinen itkuunheltyminen ilmaisi vuoroin viatonta lasta, vuoroin suurkaupungin turmelukseensa surkastuvaa varieté-nukkea. Tämä Pietarin kesähyttynen kahisi kauttaaltaan silkkiä ja hänen tukkansa yössä hehkui tulipunainen valheruusu, jonka saattoi nähdä yhtä monen virstan päähän kuin hänen keltaisen päivänvarjostimensa, jota hän alati tanssitti käsivarrellaan. Hänen keinotekoisesti pullistetuilla rinnoillaan roikkui mustanruskea lornjetti, jonka hän joka-toinen minuutti arvokkaasti komensi kotkannenälleen, tutkien milloin vastaantulevaa lehmää, milloin sivumarssivaa siistipukuisempaa upseeria. Koko hänen olemuksensa, hameensa ja rimssunsa höyrysivät väkevästi monenlaisia hajuvesiä.

— Minua iljettävät teidän hajuvetenne, — morkkasi ylioppilas Karm. — Nevan vettäkin mieluummin haistelen!

— Yous êtes très ingénu, monsieur! nauroi naikkonen suuttumatta.

— Tuo teidän ranskanne myös on luonnotonta. Venakkohan te olette?

— Du bist wie eine Blume, so schön und hold und rein! laulahti pietarilainen ja kurotti leikillä kättään muka silitelläkseen kavaljeerinsa hiuksia.

— Elkää koskeko minuun! kivahti tämä väistäen.

— Te olette oikea tsuhna! letkautti laulajatar, mutta sitä sanaa ei hänen olisi pitänyt leikilläkään sanoa, sillä nyt leimahti Solmu Sortimo täyteensä pyhää patrioottista vihaa ja alkoi sekä kansatieteellisesti että historiallisesti todistella, mikä Suomen kansa oli ja missä se asui ja kuinka pietarilaiset tekivät hävyttömästi siinä että toisinaan todella sekoittivat käsitteet suomalaisista ja jostakin tuuterilaisesta issikkaheimosta, jonka barbarisuuteen he itse olivat syypäät.

— Te olette hyvä ja rehellinen lapsi! korjasi silloin Pietarin naikkonen ja tarjosi kohteliaasti käsivartensa.

— Njee hatshuu! En tahdo! sanoi suomalainen aivankuin huutia koiralle ja jätti daaminsa, jonka nauru vielä kauvan kaikui hänen korviinsa.

Hän oli vihoissaan itselleen koomillisesta kinastelustaan ihmisen kanssa, jota ei tuntenut.

Nirvanan seuraan ilkesi hän vasta seuraavana päivänä ja läksi häntä saattamaan jonnekkin menopaikkaan, suuren kaupunginpuiston taakse. Siellä ilmestyi heidän rinnalleen eräs herrasmies, joka Solmu Sortimon mielestä kovin tyhmin naamoin tervehti hänen saatettavaansa. Esitettiin hänellekkin — tohtori Simberg, nähtävästi venäläistynyt juutalainen.

— Tekö se olette, jonka soittokoneen näin von Eidmannilla?

— Kyllä siellä on minun soittokoneeni, — sanoi suomalainen vähän kylmästi.

— Se on soma laitos! sanoi juutalainen tohtori. — Kuinka sitä suomeksi sanotaan?

— Paimenluikku.

— Poimen? Sehän on kreikankieltä, — analyseerasi tohtori. — Ettekö opettaisi minutkin sitä soittamaan?

Solmu Sortimo antoi epämääräisen vastauksen mutisten ettei hän itsekään ollut mikään ammattisoittaja, vaan puhalteli toisinaan vain kotitarpeeksi.

Illalla hän taas istui matalalla akkunalaudalla, mutta Nirvana jostakin syystä ei hänen kanssaan joutanut seurustelemaan, toisinaan vain katsoi ovelta ja vakuutti mielellään kuuntelevansa huilunsoittoa. Sitten pyrähti sinne myös mainittu Pietarin laulajatar ja helähytti taidokkaan italialaisen kappaleen pianon säestyksellä, saaden kaikki haltioihinsa. Solmu Sortimo oli tällävälin jäänyt istumaan etuhuoneen nurkkaan, jonne Nirvana laulun tauottua tuli häntä etsimään:

— Miksi ette virka mitään, te — suomalainen kivi?

— Eivät kivet kilju ellei niitä kiljuteta! vastasi Solmu Sortimo loukkaantuneesti.

"Jos minulle sanotaan että olen kylmä, niin tulen yhä kylmemmäksi" arvosteli hän itsekseen. "Leikillä hän sen tietenkin sanoo. Mutta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli."

Hän lausui jäykät hyvästit Nirvana Napoleonovnalle, palasi kammioonsa ja tuskitteli: "Nytkö yhtäkkiä kylmä kivi putosi väliimme? Nytkö jo hieno suhteemme on särkymässä?" Mutta heti hän myös ajatteli perään: "Nirvanalla on täysi syy sanoa minua kivenkovaksi olennoksi — juro juuraskanto olen!"

— Monsieur Karm, älkää vielä menkö nukkumaan! kuuli hän samalla iloisen äänen ikkunansa alta. Solmu Sortimo hyppäsi alas ikkunasta ja läksi takaisin naapurin puutarhaan kävelemään. Se oli Tatjana neiti, joka välttämättä tahtoi hänelle jotakin puhua ja oli lehahtanut avopäin häntä hakemaan. Asia, josta Tatjana puhui, ei koskenut Solmu Sortimoa. Monsieur Karmia tarvittiin vain välittäjänä Tatjana neidin ja suomalaisen vapaehtoisen Tärkkisen välillä, joka juuri oli matkustanut junkkarikouluun Moskovaan.

— Ja kirjoittakaa Karl Karlovitshille että olisi hyvin, hyvin hauska saada kuulla hänen elämästään siellä uudessa paikassa ja lähettäkää hänelle tämä painettu jasmiinin kukkanen!

— Kyllä, kyllä kai, — sanoi Solmu Sortimo.

— Teettehän sen, rakastettava herra Karm? ja Tatjana neiti puristi lämpimästi "välittäjän" kättä ja katsoi hilpeästi silmiin.

— Kyllä, kyllä… mutisi toinen ja läksi — —

— Minä olen unissakävelijä, lunaatikko, — puheli hän kolme päivää myöhemmin tavatessaan Nirvana Napoleonovnan.

— Voidaan parantaa, — neuvoi ystävä, — levittäkää kylmään veteen kastettu lakana vuoteenne viereen lattialle, niin heräätte ettekä pääse edemmäksi.

— En ole sellainen unissakävijä. Minä kävelen unissa sekä päivät että yöt, tälläkin hetkellä olen unikävelyllä teidän luonanne.

— Hoo, te laskette leikkiä, armollinen herra?

— Unissakävelijä olen! väitti Solmu Sortimo. — Unissa nytkin puhun ja unissa vielä näen uusia unia, unta unen sisään, unta on kaikki alusta loppuun ja milloin unestani herään, en tiedä — tokko ikinä…

Semmoiset olivat tuon Suomesta kotoisin olevan nuorenmiehen puhelut kevätkuulla vieraassa maassa, naisten seurassa.

— — —

Kesäkuu oli tullut, sesonki alkoi — tämä pieni vanha rosvokaupunki, joka talvella oli kovin tyhjä ja hiljainen, muuttui kesän tullen melkoiseksi kylpypaikaksi, jonka suolaisille lammikoille ja mineraalirapakoille saapui ihmisiä kaikilta suunnilta, varsinkin Pietarin ja Moskovan seuduilta.

Kylpykausi avattiin isiltäperityn tavan mukaan hartailla malitvoilla ja paljainpäin kuuntelemalla keisarihymniä. Ja merkiksi että todella oli saavuttu veden ihmeitätekevää jumalaa palvelemaan, vapautettiin suihkulähteen sulku, ja iloisesti poristen ja pärskyen läksi suihku kohoamaan taivasta kohden sekä täytti pian pyöreän altaan reunojaan myöden vihertävällä vedellä.

Suureen kylpypuistoon oli äkkiä tullut vilkasta liikettä, soittoa ja kuhinaa — vieläpä teatterikin ynnä valokuvaamo. Ravintolalasien helinä sointui hyvin yhteen punahousuisen kenraalinahjuksen kannusten kilinän kanssa, ja jonkun keikailevan ylimysylioppilaan sininen lakinponta ja kiiltävät univormunapit paistoivat hauskasti kilpaa kirjavahameisten naisten tulipunaisten päivänvarjostimien kanssa. Ja pietarilaisten hajuvesien väkevä löyhkä — se sekaantui imelänihanasti ilmassa tuulahteleviin kedonkukkien tuoksuihin… Todellisten venäläisten todellinen kesä oli koittanut! —?

Mitäpä kaikki tämä muurahaiskeon kuhina kuului häneen, suomalaiseen ylioppilaaseen? Hän oli nähtävästi vielä liian kehittymätön tutkiaksensa venäläisten sisäistä elämää, jonka hän kuitenkin aavisti olemassa olevan hyvinkin tunnerikkaana ja sisällökkäänä. Toistaiseksi näki hän sen vain päältäpäin, mutta kohdisti tunnetutkimuksensa ainoastaan niihin yksityisiin henkilöihin, jotka heti alussa hänen eteensä olivat sattuneet. Niistä ei hän luopunut, vaikka tilava puisto vilisi täynnänsä viehättävän-näköistä väkeä.

Teatteri? Sinnehän tietenkin heti piti mentämän, sen verran muotihulluutta tarttui häneenkin sesongin aljettua, sillä von Eidmannin neidit hänet juoksuttivat pääsylippuja ostamaan. Ja hän, Solmu Sortimo, meni teatteriin Nirvana Napoleonovnan sekä tuon pietarilaisen naisen seurassa, mutta sanomattomasti häntä koko ensi-ilta kiusasi, eikä hän muukalaisena, sitäpaitsi oudosta näytelmästä imenyt itseensä mitään sisällisesti ravitsevaa. Keskiyön aikaan pimeässä tulivat he takaisin sieltä, ja yövuoteellaan heittelehtien ja huokaillen tunsi Solmu Sortimo että ensimmäinen näkemänsä venäläinen näytelmä oli hänen hermostoonsa vaikuttanut pahasti.

— Te olette kadottanut jotakin! sanoi hänelle lempeäntutkivasti Nirvana, kun hän seuraavana iltana astui hänen eteensä.

— Mitäpä olisin minä kadottanut? koetti tämä väistää.

— Olette kadottanut — kyllä tiedän — olette kadottanut sielunne hyvän hengen. Vielä eilen olitte parempi…

Vuorokaudet kuluivat tuoden mielenvaihteloa.

Eräänä päivänä huomasi Solmu Sortimo taas olevansa huviretkellä venäläisten naisten kanssa. Se oli retki niinnimitettyyn Vapahtajankirkon kylään. Perille tultua hajausi seurue, toiset riensivät samovaaria lainaamaan, toiset kukkasia poimimaan. Mennäksensä hänkin jonnekkin, astui ylioppilas Karm sisään sievännäköiseen puukirkkoon luullen tulevansa typötyhjään temppeliin. Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun hän sisälle tultuaan huomasi laulajatar-naisen siellä yksikseen — polvilleen langenneena pyhäinkuvien eteen. Siinä hän, tuo iloinen veitikka, hiljaa sopotti rukousta, hievahtamatta, kuni patsas. Solmu Sortimon teki mieli jotakin sanoa — jotakin ivaavaa — mutta ei hän mitään sanonut. Hän hiipi hiljaa ulos ja meni virran rannalle istumaan, riisui jalkineensa, laski paljaat jalkansa jokeen ja istui siinä muistellen Suomea. Oli lauvantaipäivä ja sauna täälläkin näkyi lämpiävän aivankuin hänen kotimaassaan. Mutta se ei ollut samallainen sauna eikä siinä osattu kylpeä tuoreilla koivuvastoilla, joiden löylytuoksu suomalaiselle niin on rakas… "No, nämät nyt ovat pikku-asioita" ajattelee Solmu Sortimo sitten huudettuna teetä juomaan ystävälliseen seuraan, joka hänestä piti liikuttavan hellää huolta.

— Katsokaa, herra Karm, kuinka paljon kukkia olemme keränneet! Ovatko tuttuja? Luetelkaa!

Solmu Sortimo luettelee:

— Lemmenkukkia, päivänkakkaroita, sinikelloja, ruiskukkia, aurankukkia… siellä on angervakin, mielikukkani…

Kesäilta jo lempeästi hämärsi, kun he paluumatkalle läksivät. Nauraen ja hohottaen viskautui pietarilainen nainen retuiseen, ritisevään talonpoikaisvankkuriin alkaen hoilaella repäiseviä mustalaislauluja koko seurueen sanomattomaksi huviksi. Hän milloin ilakoi ja irvisteli, milloin hymyili, jokelsi kuin lapsi tai heitteli sormisuukkoja Solmu Sortimolle, joka juoksenteli vankkurin jäljessä ja kohotetuin sauvoin vastaili Irina Grosnajan hoilauksiin vieläpä yltyi kostoksi vetelemään suomalaista rekilaulua

"ah voi voi kun en miestä saa…",

jonka sanoja toinen ei ymmärtänyt.

— Mossijoo, mossijoo, eihän se vain ole ruma laulu? kiljui Irina Grosnaja kiekkuen vankkurien päällä.

— Yhtä kaunis kuin teidän ranskalaiset aarianne! pilaili Solmu Sortimo retkestä ja paljosta teenjuonnista vilkastuneena.

Jotakin runollista oli hänestä tässä Venäjän tasangon suviyössä, kun talonpoikaisvankkuri vierii, ja laulu vapaasti raikuu nummella, ja sinitummalla taivaalla täysi kuu kumottaa keskellä kesää… Sää on lämmin ja ruisvainiot karehtivat vienoissa tuulelmissa… Vieras maa, vieras kansa? — tosin se ei hänelle ole kotimaan vertaista, mutta paljon hän siinä sentään löytää sellaistakin, mikä häntä, Suomen rannan kylmää kiveä, lämmittää ja kultapilvissä kiikuttaa — houkutellen unhoittamaan kansallisuudet, kielet, tavat, ja ainoastaan muistamaan kaiken inhimillisen elämän yhteistä olemusta, samoja tunteita, samoja tuskia, kaihoja ja nautintoja… Solmu Sortimon tunnelmat tänä iltana menivät niin pitkälle että hän äkisti tunsi myötätuntoa sysisilmäistä, mustatukkaista naista kohtaan, jota tähänsaakka ivaten oli ärsyttänyt. Vähät siitä että hän minua kohtelee kuin poikarakkia, vähät siitä että hän minun sanoo "murisevan kuin koiran" ja väittää minulla olevan "pirullisen luonteen", joskohta muka "enkelimäisen hymyn" — tai haukkuu minua kiveksi, kannoksi, katajaksi, tsuhnaksi, ja rääkyy korviini puolihävyttömiä vähävenäläisiä lauluja tai ranskalaisia katurunoja — kaikki tuo on sopusoinnussa hänenlaisensa lapsellisenoikullisen luonteen kanssa ja moinenkin ilmiö on minulle ehkä terveellistä kokea. On hyödyllistä tuntea kaikki, minun — nuoren ihmisen. Solmu Sortimo oli mielessään niin sulanut ja ikäänkuin leppynyt jostakin entisestä vihastaan että saattoi seuraavan päivän iltana kahdenkesken lähteä Irina Ivanovnan kanssa kävelylle kaupungin puistoon. He istuutuivat eräälle sohvalle suurten kastanjain siimekseen lähelle soittolavaa. Irina Ivanovna alkoi kertoa, kuinka hänkin, Venäjänmaan lapsi, tiesi jotakin Suomesta, ylioppilas Karmin isänmaasta. Lasna oli hän näet siellä viettänyt erään kesän Helsingissä. Hän oli silloin ollut ainoastaan 2-1/2 vuoden ikäinen. Mutta hän muistaa vielä paljon, paljon! Kaivopuistossa he siellä olivat asuneet hänen vanhempansa, jotka siellä olivat kylpyjen takia. Heillä oli ollut Lyydi niminen palvelustyttö, jolle isä, kun suuttui, aina oli mongertanut "du stygge vakkere flikke!" Ja kun hänelle, lapselle, joskus puhuttiin ruotsia, niin hän aina itki ja sanoi "nje panimai, nje panimai — yhyy". Sitten muistaa hän kaipuulla erästä ruokalajia, mitä hänelle siellä annettiin — viskusoppaa se taisi olla, josta hän erinomaisesti piti. Vielä muistaa hän sieltä, kuinka he kerran olivat kävelemässä sen kanavan rannalla, jonka toisella puolella on venäläinen Taivaaseenastumisen kirkko; se oli kaunis, aurinkoinen kesäpäivä ja paljon kansaa liikkeellä. Ja kanavaa pitkin kulki Hänen Majesteettinsa Keisari Aleksanteri II aluksella, ja kaikki kansa hurrasi ja heilutti hattuja ja nenäliinoja. Hänellekkin huusivat omaiset että "viuhdo, viuhdo Ilina!" — ja hän viuhtoi voimainsa takaa pienillä käsillään, ja muistaa aina riemastuksella, kuinka itse Perintöruhtinas hänelle, pienelle tytönletukalle vastasi… Niin, hän muistaa niin äärettömän paljon sieltä Suomesta!…

— Ettekö aikuiseksi tultua ole Suomessa käynyt? kysyi Solmu Sortimo.

— En. Niin hirveästi olisi mieli tehnyt. Mutta siellähän sanotaan vihattavan kaikkia venäläisiä. Eikö se ole totta?

Solmu Sortimo ei tiennyt, mitä oikein vastata ja kysyi:

— Missä muualla olette oleskellut?

Ja sai tietää että Irina Ivanovna oli oleskellut Vähä-Venäjällä sekä Krimissä, Mustanmeren rannoilla. Ja kas siellä on ilma kevyt hengittää ja luonto kaunis! kehui nainen. — Ja meri vaihtaa joka-tunti väriään, milloin on se sininen, milloin vihreä, milloin valkoinen, milloin punainen tai musta.

— Tulettekos minua saattamaan, kun huomenna lähden? kysyi pietarilainen laulajatar sitten äkkiä ja naurahti entiseen tapaansa omalle vallattomuudelleen.

— Riippuu kokonaan mielialastani, vastasi Solmu Sortimo entiseen repäisevään tapaansa.

— Hyi teitä, millainen huonosti kasvatettu penikka te olette! Sans éducation! huudahti Irina Ivanovna.

— Niin, minä en solkkaa ranskaa, — ivasi toinen.

Hän ilmestyi kuitenkin asemahuoneelle, kun Irina Ivanovna matkusti. Tämän kasvot olivat tavallista totisemmat. Solmu Sortimo ei katsonut velvollisuudekseen mitään erikoista sanoa, vaan pysytteli syrjässä ikäänkuin olisi sattumalta asemahuoneelle joutunut. Silloin tuli Irina Ivanovna hänenkin eteensä ja sanoi:

— Tuleeko minun herralleni hiukan ikävä? Ahaa? ja nauroi makeasti niinkuin näyttelijä vain voi nauraa. Sitten hän lisäsi:

— Teidän liikkumattomilla kasvoillanne ei tällä hetkellä huomaa minkäänlaista tunteenilmausta.

— Ettekö näe että minulla on naamari päälläni? sanoi Solmu Sortimo.

Soitto asemasillalla oli jo kajahtanut toistamiseen. Kuului naisten suuteluita. Irina Ivanovna ojensi kätensä Solmu Sortimolle ja sanoi vienosti:

— Älkää muistelko minusta pahoja. Au revoir!

— Hyvästi!

Juna vihelsi ja läksi jyristen, mutta Solmu Sortimo kiepsautti valkoista lakkiansa kylmänä, virallisena, päältäpäin tylynä…

3.

Nirvana Napoleonovnan kanssa oli hyvä olla, oi kuinka hyvä! — Niin rauhallista ja syvänhenkevää ja hellää ja puhdasta! Nirvana Napoleonovnan kanssa ei aika koskaan tuntunut kuluvan hukkaan. Kaikki muu saattoi hukkaan haihtua, vaan ei lentävä hetki Nirvanan seurassa. Ihmeellinen oli Nirvanan vaikutus Solmu Sortimon sieluun.

He istuivat illalla puutarhassa. Raitis tuuli puhalteli, joskus helähti sisavan sirkutus aivan läheltä.

— Minusta tuntuu kuin olisin elänyt jo vuosisatoja ennen jossakin… taivaankappaleessa… en tiedä missä… tähdessä… puhelee Solmu Sortimo.

Nirvana miettii hetken ja sanoo sitten lempeästi, opettavaisesti kuni lapselle:

— Tiedättehän että on olemassa ihmisiä, jotka niin uskovat. Uskovat esimerkiksi että kaukaisessa muinaisuudessa on ollut kaksi sielua, jotka täydellisesti ovat sointuneet yhteen. He ovat eläneet aikansa, kuolleet ja kadonneet maan päältä — eipäs! he eivät ole kuolleetkaan todellisuudessa, ainoastaan heidän ruumiinsa on kuollut. Jonkun ajan perästä ilmestyvät samat sielut samoine ominaisuuksineen eri henkilöihin, kentiesi eri kansoihinkin, toinen sielu saa sijansa esimerkiksi saksalaisessa, toinen venäläisessä — täten on selitettävissä, miksi toisesta kansallisuudesta voi löytää esimerkiksi ikuisen elämänkumppaninsa.

— Uskotteko sellaista sielunvaellusoppia? kysyy Solmu Sortimo innostuneesti.

— Niin, olen taipuvainen uskomaan sentähden että kokemuksessakin olen siihen vivahtavia asioita nähnyt…

— Se on viehättävä oppi, — sanoo Solmu Sortimo, — mutta kukaan ei voi todistaa, onko se oikeaa vai järjetöntä.

Ja hän lisää ajatuksissaan: "Miksikä Nirvana noin puhuu? Miksikä hän on niin syvällisen ja hienonkärsivän näköinen kuvitellessaan kahta sielua, jotka voivat löytyä eri kansallisuuksista? Tarkoittaako hän…?"

Mutta hän ei rohkea loppuun ajatella.

— Minun täytyy nyt mennä, — sanoo Nirvana Napoleonovna äkkiä kuni havahtuen, — mutta Tatjana mielellään läksisi teidän kanssanne iltakävelylle. Suostutteko?

Solmu Sortimo läksi emäntänsä ja Tatjanan kanssa kävelylle. Ilta oli jo myöhäinen. He kulkivat pitkin pienen nevan rantaa, jota nimitettiin "pikku Jokiseksi", mutta jonka saastaisempaa mätäpaikkaa Solmu Sortimo ei milloinkaan ollut nähnyt. "Kummallista ettei heidän aatelisnenänsä mitään tunne?" ajattelee suomalainen. Mutta Tatjana neiti viittoo kädellään jonnekkin ja huutelee haltioissaan: "katsokaa! katsokaa!" Ei hän suotta näin huutele tämä pienen kaupungin karsinassa kasvanut neiti, sillä ruusunpunainen kuu sieltä juhlallisesti kohoaa taivaanrannalle. Hetkenpäästä alkaa kuulua omituista ääntä alhaalta mätä-uomasta. Moista ei Solmu Sortimo ennen ollut sattunut kuulemaan.

— Mitä se on? kysyy hän.

— Vedenneitojen laulua! ilvehtii aina veitikkamainen Tatjana neiti.

Ja he seisahtuvat kaikki kuulostelemaan. Sammakkojen kurnu-kuoro se siellä niin valtavasti ääntelee. Solmu Sortimo alkaa pilkata:

— Suomalaiset sammakot ovat korkeammalla sivistyksen asteella kuin nämät venäläiset rapamahat!

— Älkää sanoko pahaa meidän sammakoistamme! vastustaa vapaaherratar. — Ne ovat kaupunkimme hyviä hengettäriä. Niiden ääni on minulle rakas lapsuudesta saakka ja niiden kuorossa on paljon omituista ja viehättävää, jota kuullessa mielikuvitus suloisesti harhailee…

— Hoo, hoo! panee Solmu Sortimo.

— Monsieur Karm, — jatkaa vapaaherratar melkein loukkaantuneesti. — Tehän olette aina sanonut rakastavanne luontoa ja luonnon ääniä — miksette siis suvaitse sammakkojenkin säveliä?

— Kurnuttakoot Jumalan nimessä! lopettaa suomalainen ajatellen itseksensä: "kylläpä täällä ahtaalle pannaan". Tietysti oli kovin varomatonta että hän, tuntematta maan säädyllisyyslakeja, oli ivallisesti maininnut jostakin, joka seudun asukkaille lapsuudesta saakka oli pyhää. Olihan hänellä itselläänkin sellaisia luonnon viehättimiä, jotka venäläisistä tuntuivat vastenmielisiltä…

Aamulla meni hän tapansa mukaan puiston takalistoon uimahuoneelle huolimatta lähestyvästä ukkosenilmasta, riisuutui ja paiskautui suolaveteen. Samalla puhkesi kuuro. Ukkonen jyrisi — hänen päällänsä, salamat leimusivat ristinrastin, vihuri vinkui ja pienen lammin aallot pyrkivät ärjähtelemään, vesisade löi alas kuin rakeilla ampuen. Mutta hän ui, ui ja kelluili kyljellään elementtien möyrytessä.

Kas tällaisesta hän piti!…

Pukeutuessaan hän ajatteli: mistä elämäänväsymys riippuu? "Jos ihmiset aina harrastaisivat ruumiinsa hoitoa, ei koskaan olisi elämäänväsymystä", arveli hän. Ja muisti samalla että Nirvana Napoleonovnakin oli sanonut olleensa elämäänväsynyt — nuorena tyttönä. Siinä määrin elämäänväsynyt että oli tahtonut päästä luostariin, mutta vanhemmat olivat sen jyrkästi kieltäneet.

"Hänkö kylmän luostarin muurien sisään, iäksi piiloon mailmalta — hän, itse puhtaus ja hyvyys, jalous ja lempeys? Ainoastaan likaiset, pahat ja säälimättömät sielut joutavat katumuksessa kuivettumaan kolkkojen muurien keskellä. Sellaisia ei kukaan kaipaa!"

Solmu Sortimo oli siinäkin näkevinään kohtalon sormen ettei tämä nainen, jota hän jokapäivä ajatteli, ollut joutunut luostariin.

— — —

Nirvana Napoleonovnan syntymäpäivänä ei von Eidmannien asunnossa vanhan perhetraditsioonin mukaan saatu tehdä työtä; kaikki naiset olivat jo aamusta aikaisin juhlavaatteisiin pukeutuneet ja vanha hopeahapsinen kenraalinleski antoi tytärtensä ymmärtää että muori tänä päivänä suvaitsi vieraita.

Solmu Sortimo oli heti noustuaan juossut kylpylaitoksen tarhuria puhuttelemaan ja löysännyt kukkarostaan pienen setelin, josta oli se seuraus että tunnin kuluttua juoksupoika päivän sankarittarelle toi hyväntuoksuisen kukkaisvihon valkoisia, punervia ja tulipunaisia ruusuja, samalla aikaa kun suomalainen ylioppilas toisessa paikassa, kirjansitomossa, jo oli löysäämässä toistakin seteliä kieliopintorahoistaan. Hänen tarkoituksensa oli hämmästyttää ystäväänsä tänä päivänä ja sentähden hän jo edeltäpäin oli tilannut sinivalkoiset korukannet käsinkirjoitettuun käännökseensä omia runoja; niihin kansiin hän oli liimauttanut omaleikkaamansa kullanvärisen Suomen vaakunan. Juutalainen kirjansitoja oli hänen sieluntilansa oivallisesti ymmärtänyt — sitä todistivat tämän merkillisen suomalaisvenäläisen kronikan kaikki värit. Tulipunaiselle kansilehdelle kirjoitti Solmu Sortimo omistussanat "jalolle ystävälle" liittäen otteen Pushkinin Oneginista (39 luku). Sitten hän, parransänki leuvalta sileäksi ajeltuna, yllään vaalea kesäpuku, kiiruhti aarre kainalossaan kenraalinlesken asuntoon.

Hänet otettiin juhlallisesti vastaan ja hänestä näytti että kaikki hänelle iloisesti iskivät silmää. Nirvana tuli esiin kookkaana, lempeänä, majesteetillisena. Muodikas puku, soluen somasti alas uhkeankorkeita rintoja ja ympäri ryhdikästä vartaloa alas jalkoihin, ei tämän naisen yllä mitenkään näyttänyt turhamaiselta. Kun hän näki Solmu Sortimon, niin hän jo etäältä tälle hymyili.

— Onnea syntymäpäivänänne! onnitteli suomalainen ystävä seisoen komean naisen edessä yhtä kookkaana ja korkeavartaloisena, hymyilevänä.

— Hyvin, hyvin paljon kiitoksia! vastasi Nirvana puristaen lujasti nuorenmiehen kättä. Sitten hän kiiruhti näyttämään aamulla saamaansa ruusukimppua, mutta kun Solmu Sortimo lisäksi ojensi käärön ja Nirvana sisällön näki, niin tämä vielä kerran puristi ystävän kättä ja vakuutti saaneensa lahjan, joka iäti oli säilyvä. Ruusut kuihtuvat, mutta todellisen ystävän paperille piirtämät sanat eivät ikinä kuihdu!

Monsieur Karm, ainoa kutsuvieras, istutettiin keskimmäiseksi aamiaispöytään, ja hilpeä Tatjana sisko mätti hänen eteensä parhaimmat paistinpalat; yksin hopeahapsinen kenraalinleskikin osotti tytärtensä ritarille harvinaista huomaavaisuutta sanoen saksaksi: "Syökää, hyvä herra, syökää, tehkää niin hyvin!" Tämä arvokkaannäköinen vanha-rouva ei muuten paljon äännellyt ja oli varsinkin vierasten käydessä vähäpuheinen, osaksi ehkä siitäkin syystä että osasi huonommin venättä kuin saksaa, aivan päinvastoin kuin tyttärensä, jotka kaikki puhuivat paremmin valtakunnan suurta kieltä kuin saksakko-äitinsä kieltä.

Että todella oli perhe-juhla, sitä myös todisti höyryävä pikimusta kahvi, jota aterialla suurista laseista juotiin Tatjanan leipomien paksujen vehnäkakkujen kanssa.

— Syökää, syökää ja juokaa! toimittaa Tatjana neiti väkisten työntäen leipomuksiaan Solmu Sortimon nenän alle ja kaataen uutta kahvia lasiin sekä alituisesti laskien leikkiä: — Jollette syö, niin kuolette!

— Ei ihminen elä ainoastaan leivästä… koettaa Solmu Sortimo estellä.

Aamiaisen jälkeen riensivät kaikki läheiselle kedolle kukkia poimimaan ja nurmikolla hauskasti istumaan. Yksin Ifigenia neitikin, joka tuntemattomista syistä näihinasti oli pysynyt Solmu Sortimolta näkymättömissä, oli nyt mukana ja pyysi hennosti naurahtaen nojautua yhteisen kavaljeerin vankkaa selkää vastaan. Niin istuskeli tämä pikkukaupunkilainen seurue selkä selkää vasten kauniilla nurmikolla nauttien Jumalan luonnon ihanuudesta. Mikä hiljaisuus ympärillä, mikä rauha! Taivas niin haalea, laaja ruisvainio lainehti kuni meri vierellä, aurinko paistoi kuumasti maata syleillen, heleävärisiä perhosia leijaili surisevassa kukastossa… kesää se oli, se oli kesäinen päiväkulta! Ja kesää oli sekin, kun äkisti — ennenkuin kukaan huomasi — nousi ukkosen kuuro ja ajoi huvittelijat tuulen ja sateen pieksäminä takaisin huoneisiin. Koko päivän viipyi Solmu Sortimo tuossa rakkaaksi käyneessä naapuritalossa jutellen, soitellen, lukien, väitellen — syöden mansikoita, maistellen viiniä, juoden vuoroin suklaata, kahvia tai teetä. Ilta loppui yhteiseen kävelyyn hiljaisessa puutarhassa…

Vaan siellä syntymämaassa, Suomessa — siellä oli nyt juhannusaatto parhaillaan, siellä nyt loimahtelivat kokot räiskyttäen säkeniään valoisaa taivasta vastaan, siellä nyt heiluivat kylänkeinut ja helähtelivät helkavirret tuhansien järvien rannoilla ja virisivät suomalaisen sadun siniset liekit aarrehaudoilla…

Nirvanan syntymäpäivä ja suomalainen juhannusaatto!

Voi sinua Solmu Sortimo, missä sinä oletkaan ja missä mielesi haihattaa, kun et sinä sinne, kotimaahasi, tänä yönä halaja?…

* * * * *

Ja uuden hämyn laskeutuessa tuon venäläisen pikkukaupungin ylitse tapaamme hänet jälleen siellä istumassa ystäväinsä kera akkunalaudalla.

— Eilen tein teistä uuden havainnon, — äännähtää Nirvana, — olette hetken lapsi!

— Nytkö vasta sen huomaatte? vastaa nuorimies.

— Mutta se ei ole hyvä että sellainen olette, — arvostelee Nirvana.

— Mutta sanokaa, miksi juuri eilen tuon havainnon teitte?

— Sanon sitten kun te ensin sanotte, miksi muka olette syyllinen minun edessäni?

— Kas kuinka te kaiken muistatte. Sanon sen joskus toiste, lupaan. Halveksin itseäni… puheli nuorimies.

— Tekö muka itseänne halveksitte?! En usko että teillä on syitä itseänne halveksia. Te vain suurentelette.

— En suurentele.

— En usko! väittää myös Nirvana, lempeäntutkiva nainen.

— Kuulkaa! kuiskaa Solmu Sortimo: — jos sen sanoisin, niin katseenne minua kohtaan muuttuisi… ehkä en silloin tässä näin istuisikaan… ettekä te kanssani näin leikkien keskusteleisi…

— Älkää puhuko joutavia…

— Ei, Nirvana Napoleonovna, — väittää yhä Solmu Sortimo, — en minä pilaa laske, vaikka näin kuivasti viittailen… Hyvää yötä, minä siis odotan…

— Minä myös! Hyvää yötä, herra Karm.

Ikkunat suljettiin. Solmu Sortimo asteli yömajaansa.

4.

Jo kukkivat niinipuut! Niiden kellahtavanvalkoisten kukkien vieno tuoksu tuulahteli suloisesti hermosairaan sieramiin. Hän oli ottanut kahdennentoista kylpynsä suolaisessa lammessa ja hiipinyt sitten kedolle rukiin reunalle istumaan, perhosten hyörintää katselemaan — ja omaa elämäänsä miettimään. "Missä tahansa lienenkin, kaikkialla on osani onnettomuudessa kuihtua!" Sitä venäläisen runoilijan huudahdusta hän muisti. Kuinka elämä aukeni ahdistavana sille, joka yhtaikaa tunsi itsensä vapaaksi ja vangituksi! Voisiko mahdollisesti Nirvana…?

Seljapuissa punersivat marjat tupsuloissa. Kirsikat hehkuivat. Omenat hohtivat suurina raakiloina.

Kauvan hän makasi nurmikolla auringonpaisteessa. Nukahti onneton keskellä päivää ja näki unen. Oli sukeltavinaan meren pohjassa, vesi lämpimästi huljuili ruumista vastaan. Sukelteli ja ui kuin vesilintu. Äkkiä sattui käsi johonkin, hän tunnusteli, se oli muinaisaikuinen ritarikypäri, mutta vierellä virui ruumiinraato, ja jostakin alta aukeni aarrehauta. Järjetöntä unta! "Lienevätkö suolaiset kylvyt minulle liian väkevät?" ajatteli hän painostavin mielin, nousi ja läksi majaansa.

Tanja neiti se on hänen ruumiinsa ruokkija. Aina se hänelle jotakin hyvää lähettää. Tänään se lähettää kupposen tuoretta hunajaa. Solmu Sortimo syö hunajaa kuin mesikämmen — ja nauraa.

Kesä Venäjänmaassa käy laatuun! Lepakot illoin ilmassa liitelevät. Solmu Sortimon ylioppilaslakkia tavoittelevat. Siivet valkosamettia hiipovat… —

Mutta kuka on Ivan Grosnij, historian Julman kaima?

Se on Irina laulajattaren isä, 80-vuotias äijä, kuuluisa hovihermolääkäri, joka nyt on puolisoineen ilmestynyt asumaan naapuritalon yläkerrokseen. Ja tämä Ivan Grosnij on suuresti huvitettu ammuskelemaan akkunasta ulos kadulle. Eilen sattui Eidmannien koira-ressu "Ruska" kovin hermostuttavasti haukkumaan Eljan kadulla. Tiesipäs vanha hermolääkäri, miten hovissa menetellään. Sieppasi Montekristo-kiväärinsä ja ampui häikäilemättä. Ampui onneksi vain yhden jalan puhki, mutta kuula vingahti jonkun sielulla varustetun olennonkin korvissa. Poliisi, Venäjän hyvinkasvatettu poliisi, ei mitään virkkanut. Eikä koiran omistajakaan, kenraalinrouva. Ei hänkään mitään virkkanut — sillä hänkin oli hyvinkasvatettu. Mutta arvoisa muori suvaitsi tulla kipeäksi. Ja se oli sangen tärisyttävä tapaus pikkukaupungin elämässä!

Tänään kuljetettiin syytteenalainen koira ulkopuolelle ikuista kaupunkia, jonnekkin tuttujen turviin rauhassa elääkseen. Tatjana, Olinkka, vapaaherratar Armendorf sekä heidän hyyryläisensä monsieur Karm sitä saatossa kuljettivat. Mutta hyvät tuttavat, jotka asuivat kolmen kivenheiton päässä pyhästä kaupungista, eivät sattuneet olemaan kotona. Ovet tiukasti suljetut. Koiranen Ruska, kolmijalka, tuotiin siis riemusaatossa takaisin isiensä kaupunkiin. Ampukoonpa todellinen valtioneuvos vielä toisen kerran!

Solmu Sortimo poikkesi koirasaattueesta ja kurkisti kaupungin hautausmaille. Siellä lepäsivät venäläiset, saksalaiset, puolalaiset ja juutalaiset eri ryhmissä. Makasi siellä tsherkessejäkin puolikuun-merkkeineen. Hebrealaista aitausta vartioi vanha juutalaisukko kolmen koiransa kanssa. Miksi? Siksi että todelliset isänmaanystävät olivat häväisseet täkäläisiä juutalaisia. Oli siellä itsemurhaajainkin hautoja. Runonkatkelmia haudoilla — Kristuksen kuvia — pääkallon kuvia helvetin lieskojen keskellä. Kaikki synkkää ja surkeaa.

Miksi hän sinne kurkistikin?… Keskellä kaunista kesää!…

— — Taas joutui ylioppilas Karm huviretkelle. Oli heinäkuun ensi päivä. Nyt oli mukana Nirvana Napoleonovnakin. He kulkivat pitkin lainehtivien ruisvainioiden pientareita, yli hyväntuoksuisten apilasniittyjen, kohti itää. Noin neljä virstaa kuljettuaan istuutuivat iloiselle kukkanurmelle: toiset jatkoivat pian retkeänsä Pyhän Pietarin kylää kohti — mutta Nirvana ja suomalainen ylioppilas jäivät joukosta.

— Me tulemme kohta, — huudahti Nirvana meneville sisarilleen antaen ymmärtää että tahtoi hetkeksi jäädä rauhaan omaisiltaan. Hänen silmänsä välkähtelivät ylevästi ja uhkea povi huohotti rientävästä käynnistä. Vienosti punehtivin poskin oikaisi hän komean vartalonsa nurmikolle.

Aurinko paistoi tulikuumasti kukkanurmella lepäilevien päälle. Koko luonto tuoksui väkevää elinvoimaa…

Miespuolisessa olennossa syttyi suloinen himo hiipiä ystävän syliin, suudella häntä ja… oi Jumala! miksei hän saanut likeltä tuntea Nirvanan lämpöistä verta, koska hän kerran niin likeltä sai tuntea hänen lämmintä henkeäänkin?

Solmu Sortimo tyrmistyi tätä himoaan, hänelle oli opetettu, syvälle sydämmeen isketty, että moinen vapaus oli — mitä suurinta syntiä, mitä hirveintä rikoksellisuutta.

Ei! hän ei tässä tilassa uskaltaisi pikkusormellaankaan kajota tuohon ylevään naiseen. Suudella — ei! eihän hän koskaan vielä ollut suudellut naista, vaikka oli siitä jo vuosia uneksinut. Hän oli näissä asioissa ujo kuin lapsi, pelkuri kuin karitsa.

— Monsieur Karm, mitä te taas mielessänne haudotte? äännähti Nirvana viehkeästi.

— Oh! minä vain — eksisteeraan… nauroi Solmu Sortimo niin että kuopat tulivat poskiin.

— Olkaa niin rakastettava: pidelkää hiukan päivänvarjostinta päälläni! pyysi Nirvana yhä viehkeämpänä, salaa ihaillen muukalaisen naurukuoppia.

Toinen totteli, mutta ajatteli itsekseen: "Jospa tietäisitte, naiset, kuinka minua salaisesti kidutatte!"

Heidän kummankin silmissä kimmelsi kirkasta hehkua, mutta he ikäänkuin välttelivät kohdistamasta, sitä toinen-toiseensa.

Eivät he paljoa puhuneet. Luonto heidän ympärillään vain puheli. Väkevät tuoksut nousivat kukkaisesta maasta. Keskipäivän aurinko heidän hermojaan herpaisi.

Nousivat… itsensä voittaneina… uskoen tulevaisuuteen…

Nirvana ja Solmu Sortimo saapuivat toisten perästä Pyhän Pietarin kylään.

Siellä jo retkeläiset istuivat höyryävän samovaarin ääressä mehiläistarhassa, omenapuiden siimeksessä. Ystävällinen venäläinen mushikka, hampaissaan savuava tuohus, ammensi parhaillaan mehiläispesästä tuoretta hunajaa ja tarjosi vieraille. Tuhansittain mehiläisiä ja kimalaisia pörisi heidän ympärillään.

— Nähkääs kuinka hyviä ihmisiä me kaikki olemme! huudahti Tatjana neiti. — Mehiläiset eivät koskaan pistä hyviä ihmisiä.

— Minä yksin olen paha! nauroi isäntä. Minun täytyy madella heidän keskellään säkki päässä, suitsu suussa. — Mistä tämä vieras herra on kotoisin? kysyi hän sitten tervehdittyään Solmu Sortimoa.

— Suomesta! vastasi tämä. Neidit myös kiiruhtivat kilvan huutamaan: — Hän on Suomesta!

— Vot, vot, — sanoi talonpoika. — Kuulen mie jo murteesta että herra on saksalainen.

— Kuinka herttaista ja yksinkertaista kansaa! ylisti Olinkka neiti.

Ja niin he istuivat, tämä pikkukaupungin herrasväki ja nauttivat venäläisen talonpoikaiskylän vieraanvaraisuudesta — ja syöminen ja juominen näytti heille olevan päivän tärkein asia. Solmu Sortimo pistäysi olkikattoisessa tuvassa ja tapasi siellä nöyrästi niiailevan muijan; huoneen seinät paistoivat kirjavanaan keisarin ja pyhimysten kuvia. "Täällä asuu hyvinkasvatettua orjakansaa" ajatteli suomalainen ja tuli ulos. Sikoja, porsaita, kukkoja kanoilleen, ankkoja, hanhia, pässejä, partaisia pukkeja, vieläpä jäniksenpoikiakin parveili kylänraitilla. Kylän laidalta kantautui korviin viikatteiden hiontaa.

He läksivät joukossa kylän niitylle päivällisen syötyään ja lepäilivät heinärahojen helmoissa, yllään vaaleansininen kesäillan taivas ja korvissaan viikatteiden narskahdukset nuorta nurmea niitettäessä sekä sieran ja teräksen omituinen yhteissointi. Punaisia puseroita häilähteli heidän edessään. Kaukaa metsänreunan takaa harvakseen helkähteli käen kukunta.

Solmu Sortimo kuunteli luonnon kaikkia valtaääniä, mutta enin kuitenkin oman sydämmensä sykähdyksiä. Siinä lepäsi taas tuo rehevä nainen hänen rinnallaan. "Milloinka minun onneni käki kukkuu?"

Kuni unissakulkija palasi hän naisten seurassa takaisin kaupunkiin hajamielisenä kuunnellen Olinkka-neidin uskontunnustuksia pirusta ja selitystä siitä, kuinka jotakin ihmeitätekevää jumalanäidinkuvaa juuri näinä päivinä kuljetettiin läpi maalaiskylien ja millaiset öiset juhlamenot olivat tarjona parin peninkulman päässä kaupungista, joihin muka hänenkin, herra Karmin sietäisi matkustaa.

— Älkää viitsikö minulle puhua ikuisista ihmekuvistanne! sanoi suomalainen kärsimättömästi.

Olga Napoleonovna, Nirvanan sisko, oli Solmu Sortimolle päivä-päivältä ruvennut käymään yhä vastenmielisemmäksi. Mikäli hänen kiintymyksensä toiseen sisareen kasvoi, sikäli sietämisensä toisen suhteen yhä väheni. Hän ei sille mitään voinut. Olinkka neidin ääni soi hänestä äitelältä, tämän nuoren naisen silmät ja kasvot häntä iljettivät, hänen pianonsoitostansa ei hän enää nauttinut, hänen laulunääntänsä hän vihasi. Jokainen sana, jonka Olga Napoleonovna sanoi, ärsytti häntä; hän olisi halunnut häntä pistellä ja pilkata ja armottomasti matkia hänen aina samanlaisia ja liian vähästä aiheutuvia huudahduksiaan. Suomalaisen olisi tehnyt mieli pitää tuolle nuorelle venakolle saarnoja ulkonaisesta sivistyksestä, kun esimerkiksi näki tämän sormillaan syövän hunajaa, ja ennenkaikkea olisi hänen tehnyt mieli kysyä, pesikö baarishnja milloinkaan hampaitaan, vai oliko hänellä huono vatsa, koskapa hengityksensä huokui niin pahalle?… Ja vaikka toinen sydämmeltään lienee ollut erinomainen tyttö, niin hän kuitenkin häntä halveksi. Kuinka saattoivatkaan pienet ulkonaiset seikat tehdä hänelle jonkun olennon niin vastenmieliseksi? Sehän oli ihan kauheaa! Mahtoiko muilla ihmisillä olla samanlaisia tunteita? Hän, Solmu Sortimo, ei voinut pitää ihmisestä, jonka hengitys lemahti pahalta. Olkoon tehnyt hänelle mitä hyvää tahansa. Ei voinut, ei voinut!

Ei Olga Napoleonovna itse aavistanut, kuinka hänen läsnäolonsa muukalaista kiusasi. Herrajumala, miksi oli tyttö niin ruma? Rumin kaikista, vaikka nuorin! Muut toki eivät rumia olleetkaan. Tuo ruma näki lisäksi unia, maireita unia nuorista miehistä ja laukkasi alati valokuvaajassa? Kuinka nurinpäin olikaan kaikki tässä pikkumailmassa! —

Mutta kaksi on, joihin ei Solmu Sortimo koskaan kyllästyisi. Toinen on hänen ruumiinsa ruokkijatar, toinen — hänen sielunsa sulostajatar. Toisella on sydän kuin hopeanhelinä, luonto iloinen kuin kilisevä kultakulkunen — toisella sydän viileä ja puhdas kuin vuorilampi syvällä tunturien kätkössä, tyyni, uljas, ikisäilynyt, lumoava… ja hänen luontonsa luja ja lempeä kuin voimakkaasti puskeva länsituuli lämpöisenä kesäpäivänä…

5.

Nirvana von Eidmann ja Solmu Sortimo Karm? Jumalanähköön, ovatko nämät kaksi siis aivan varmat jo toisistaan? Mitä ihmettä lieneekään Solmu Sortimo ystävälleen kirjoittanut, koskapa huviretken jälkeen saapi kuningattareltaan kirjeen… — kirjeenkö? ah, nyt ollaan sotkuisilla poluilla. Vain kivenheitto väliä ja kuitenkin turvaudutaan paperiin ja kynään? Näin kuuluu Nirvana Napoleonovnan ensimmäinen kirje Solmu Sortimolle:

'Herra Karm!

Miksi minä olisin Teihin tyytymätön? Miksi olisin Teihin suuttunut? Mistä syystä Teitä halveksisin? mikä sitä muka todistaa? Sairas mielikuvituksenne se vain panee Teidät minua loukkaamaan ja heittämään vasten silmiäni sanoja että Te minua halveksitte. Tiedättekös: tällä hetkellä Te muistutatte minulle epäjumalanpalvelijaa, joka, jos hänelle kaikki hyvin käy, kantaa epäjumalalleen kaikenmoisia uhrilahjoja, ja päinvastoin, jos hänelle joku asia jää onnistumatta, viskaa epäjumalan kunniapaikaltaan ja antaa sille ruoskaa! Te nuhtelette minua siitä että olette minua kunnioittanut, mutta olenko minä sitä koettanutkaan ansaita? Olen aina ollut luonnollinen, tuntuipa rinnassa hyvälle tai pahalle — sellainen olen ollut. Kunnioittaa? — se on liian heikko auringonsäde talvisena päivänä, se on liian ikävä — ei! kerran minä jo olin laskevinani parempaakin… mutta tämä jumalainen kipuna ei milloinkaan valaise Teidän sisäistä mailmaanne — sentähden että Te liiaksi rakastatte itseänne.

Ja kuinka Te rohkenette ajatella että kaikki Teille täytyy anteeksiantaa — ainoastaan sentähden että Teillä on surullinen kohtalo, vaikka se henkilö, jota Te verisesti loukkaatte, tällä kertaa kenties on sata vertaa enemmän kärsinyt kuin Te ja kantaa nyt raskasta ristiä unhottaen oman itsensä, jonka tähden ympärillä-olijat usein erehtyväisesti luulevat että hän on suutuksissaan tai tyytymätön seuraan ja muuta senkaltaista, joten marttyyri saa kestää ansaitsemattomia iskuja. En huoli enempää purkaa tätä karvaiden tunnelmaini tulvaa…

Ja jos me kaksi emme ole saaneet tarpeeksi vaihtaa sanoja, niin sanokaa, kuka on siihen syypää? Te olette muka aina niin kiinni töissänne ja jos minä kysyn, niin Te ette vastaa, vaan pakenette minua — no, sanokaa siis, sillä tottakai minullakin on oma itserakkauteni, vaikka ylipäänsä luotankin sananlaskuun: "ei väkisten lempeäksi tulla".

N. v. E.'

Herra Jumala, minkä ankaran rippisaarnan Solmu Sortimo saikaan! Eipä hän ikinä olisi uskonut että Nirvana von Eidmannin kädestä moista singahtaa! Eikä hän tiennyt olevansa niin syynalainen kuin naapurissa arvosteltiin. Oikeastaan ei hän ollut osannut ukkosilmaa aavistaakkaan.

Olipa siinä miettimistä koko yöksi, mistä kaikki tämä rankkasade oli aiheutunut.

Aamulla hän sitten rupesi sommittelemaan vastausta:

'Rakastettava Nirvana Napoleonovna!

Eilen illalla myöhään luin kirjeenne. Minkä vaikutelman se teki, on vaikea kuvata. Sanon vain että sydämmessäni kovasti säikähdin: Mitä olikaan tapahtunut? Nirvana Napoleonovna, tahdotteko kuulla ja uskoa minua? Sillä minä vakuutan teille että taaskin tämä kirottu venäjän_kieli_ on ollut syypäänä kaikkeen. Minä näet en kirjoittanut teille että nyt muka "halveksin teitä" — Jumala varjelkoon — vaan kirjoitin teille että jos te halveksisitte minua, niin minäkin teitä halveksisin, mutta tiedättekö, miksi näinkään kirjoitin? En vähintäkään tahtonut teitä loukata, en vähintäkään "heittää vasten silmiänne syytössanoja", vaan nuot sanat johtuivat satunnaisesta kuvittelusta ja se oli olevinaan runollinen lausumatapa, jossa sanaleikki sai ylivallan. Ettekö usko minua? Uskallan vielä lisätä että päästin nuot sanat ilman mitään syvällisempää syytä, sillä sinä hetkenä tunsin sielussani että vaikkakin te minua todella halveksisitte, minä puolestani en kykeneisi sitä tekemään, vaan ainoastaan surisin että olisin kadottanut sellaisen sielun ystävyyden ja luottamuksen, jonka tuttavuus kanssani koko elämääni nähden merkitsee paljon. Mutta nythän tiedän ettette minua "halveksinut" ja että kaikki otaksumani olivat ainoastaan "sairaan mielikuvitukseni" hedelmiä, kuten oikein lausutte kirjeessänne, joka minua suuresti viehättää, vaikka en vielä sen jokaista lausumaa ymmärrä. Totta on että te aina olette ollut luonnollinen koskaan koettamatta "ansaita kunnioitustani", tämän minä täydellisesti uskon tietäen että olette sielultanne ylimyksellinen — ette ainoastaan ulkomuodoltanne. Niin, te ette ole koettanut ansaita minun kunnioitustani, — minun, oudon maan ihmisen, mutta kuitenkin te huomaamattanne olette ansainnut minun täyden "kunnioitukseni". Tällä minä en tahdo imarrella enkä loukata. Olenhan jo ennen teille sanonut että olette ensimmäinen nainen, jossa olen löytänyt epätavallisen, epäjokapäiväisen sielun, ja sellaisen hyvyyden ja sellaisen hellyyden että se jo nousee liki täydellisyyttä. Jospa tietäisitte, millaisen vaikutelman te joka-päivä minuun teitte niinä ensimmäisinä viikkoina, kun täällä olin! Te, Te alati olitte mielikuvituksessani, kaipuulla odottelin illan tuloa saadakseni yhä uudestaan nähdä teidän jalot ja säveät kasvonne ja kuulla teidän minulle sulosointuista ääntänne! En koskaan unohda noita iltoja, vaikka olenkin hetkien lapsi. Olen kiitellyt kohtaloa ja vieläkin kiitän että se kerran minullekkin soi tuttavuuden sellaisen, joka vaikuttaa parantavasti koko olentooni. Monta kertaa teistä olen kirjoitellut isänmaahani, kertoen omaisilleni, kuinka te olette hyvä ja kuinka te ihmeellisesti tunnette ihmisiä… Oi jospa minulla ajoissa olisi ollut sellainen kasvattajatar kuin Te, niin olisin tällä hetkellä kokonaan toinen olento! — näin minä usein itsekseni olen ajatellut ja vieläkin ajattelen. Ja minä uskon että Te paljon olette kärsinyt, todella paljon enemmän kuin minä, vaikka kärsimyksemme lienevät erilaiset. Te sanotte että minun kunnioitukseni on vain "heikko auringonsäde talvisena päivänä ja liian ikävä" ja että te kerran jo "parempaakin" toivoitte, ja jotakin hyvin surullista sekä teille itsellenne että minulle piilee noissa sanoissanne "jumalaisesta kipinästä", joka ei osakseni voi tulla sentähden että muka "liiaksi rakastan itseäni". Mitä tuo vertauksenne merkitsee, en varmasti tiedä. Minulla on voimakas fantasia. Tällä hetkellä kaikuvat hätäkellot kaupungilta, jossa riehuu tulipalo, täytyy lopettaa. Jumalan tähden, Nirvana Napoleonovna, antakaa minulle anteeksi — en ole niin paha kuin ajattelitte. Teidän ystävyytenne on minulle täällä tärkeämpi kaikkien muiden ystävyyttä, miltä sitten lienenkin teistä näyttänyt ja kuinka toisin teistä edespäinkin tullenee näyttämään — sentähden että minussa kiistelee kaksi sielua.

Kunnioittaen jään

siksi mikä olen.

P.S. Jos vastaatte, niin vastatkaa vain lyhyesti: oletteko vielä vihainen minulle vai ette?'

Koko päivän odotteli kirjeenlähettäjä vastauslippua uskaltamatta mieskohtaisesti mennä naapuriinsa. Vihdoin illan pimetessä saapui vastaus:

'Varjelkoon Teitä taivaan Jumala, kallis Solmu Sortimo.

Entinen Nirvana.'

Silloin vasta nuorelta mieheltä pääsi helpoituksen huokaus ja hän tiesi nyt että ukkonen onnellisesti oli jyrissyt ohi ja että ilma hänen ympärillään tuulahteli ehkä vielä puhtaampana kuin ennen.

* * * * *

Ja ikäänkuin haihduttaakseen ilmaan viimeisetkin nystyrät sykertyneistä sydämmistään, läksivät he, Nirvana von Eidmann ja ylioppilas Karm heti seuraavana aamuna pienelle rautatiematkalle erääseen paikkaan, jonne Nirvana usein oli aikonut. Että Tatjana sisarkin tuli mukaan, sitä vaati, paitsi oma halu, se vanhanaikuinen, herttainen säädyllisyydentunto, mikä oli painanut leimansa von Eidmannien koko perheeseen.

Oli paisteinen, hiostuttava heinäkuun sunnuntaipäivä, kun nämät kolme ihmistä eräältä pieneltä asemalta astuivat alas junasta ja kävelivät puolen virstan päässä näkyvään taloon, joka sijaitsi jyrkällä jokitöyräällä ja jonka pihakummulla suuri tuulimylly seisoi ojennellen taivasta kohden valtavia siipiään. Tässä nummimajassa asui saksalainen mylläri Wolkenfeld, Eidmannien tuttava, ja harvinaiset vieraat otettiin ystävällisesti vastaan. Asunto oli sievä; pienessä ryytitarhassa akkunain alla kasvoi ruusuja, georgiineja, reseedoja ja punamarjaisia kirsikkapuita. Paitsi tornimaista tuulimyllyä sijaitsi alhaalla joen uomassa harmaa vesimylly siipirattaineen ja noine ikuisine, hiljaisine kohinoineen, mikä niin omituisesti vaikuttaa ihmisen mielikuvitukseen.

Yltympäri vihertäviä vieremiä levisivät laveat, majesteetilliset ruisvainiot, joiden huojuvan tähkämeren ääriviivat haihtuivat taivaanrannan syvään sineen. Nummimajan kartanolla aivan porrasten edessä seisoi iso paasikivi, jonka alla, isännän unien mukaan, lepäsi aarre. Kivenheiton päässä talolta aukeni hiljainen hautaustarha, jonka eräästä rististä Solmu Sortimo saattoi lukea seuraavanlaisen kirjoitelman:

"Sinä, joka katsot tätä ristiä, istahda alas penkille, viivähdä hetkinen ja taita kukkanen minun muistokseni. Minä olen kotonani — sinä minun vieraanani." Sitten näytettiin heille kumpua, missä sanottiin lepäävän kuuluisan Mitka-juoksijan, joka oli juossut kilpaa kiivaimmankin troikan kanssa; eräs talonpoika oli hänet tappanut vainajan oman ennustuksen mukaan. Oli siellä joku kolmaskin hauta, jolle Nirvana vei kukkia.

Kaupunkivieraat viettivät koko päivän ystävällisen myllärimestarin luona syöden ja juoden vuoroin ulkona, vuoroin sisällä. Aamulla kello 7, kun Nirvana Napoleonovna, turhaan kolkutettuaan ovelle, astui herra Karmin makuuhuoneeseen, ei hän tätä tavannutkaan. Suomalainen ystävä oli kadonnut, ja auki heitetty akkuna osoitti reijän, josta lintu oli häkistään paennut. Hän hiukan hämmästyi, mutta kohta huusi mylläri tuulimyllyn tornista että valkoinen lakki vilkkui kaukaa vainiolta. Puolen tunnin päästä vilahti se jo pihassa ja molemmat neidit von Eidmannit riensivät sitä vastaan.

— Missä olette ollut, monsieur Karm?

— Aamuruskon mailla… satujen saarilla… valkeuden valtakunnassa… pyhillä teillä, jalosukuiset neidit! vastaili Solmu Sortimo juhlallisesti ja kertoi hehkuvin poskin, kuinka hän jo kello 3 oli hypännyt ulos akkunasta ja lähtenyt nousevaa aurinkoa vastaanottamaan.

Ja oli tuntunut niin ihmeelliseltä hänen mielessään, ei iloiselta, vaan avaralta, ei synkältäkään, vaan haalealta ja omituisen hartaalta ja vapaalta. Ja hän oli tuijottanut äänettömänä aamuruskoa kohti, mutta sitten kun auringon kuningasvaunut kultaisin rattain ajoivat esiin lakeudelle, silloin oli hänessä herännyt laulun halu. Ja hän oli laulanut rintansa täydeltä selittämättömin sanoin ja sävelin aivankuin olisi hän ollut yksi niitä, jotka mielettömässä huumeessa hurraavat suuren valtakunnan tsaarille, joka sotilasleirillä ajelee yli äärettömien vainioiden…

— Te olette uneksija! arveli myllärin rouva.

He heittivät väliaikaiset hyvästit Wolkenfeldeille ja läksivät kolmisin jatkamaan retkeänsä toisen saksalaisen myllärin kartanoa kohden, jonne sanottiin olevan matkaa kuusi virstaa. He vaelsivat jalkaisin halki noiden lainehtivien vainioiden ja tuoksuvien heinikkojen ihanassa helteessä tuontuostakin pysähtyen kukkasia keräilemään tai heinäsuovissa lepäilemään. Ei ainoatakaan muuta ihmistä näkynyt äärettömällä niityllä. Ja kun Tatjana kerran riensi heistä edelle ja Nirvana ja Solmu Sortimo jäivät kahdenkesken kukkanurmelle istumaan sekä katsahtivat toisiansa silmiin, niin tämä suvensuloisen lakeuden rajaton vapaus, jossa he huomasivat olevansa yksin, heitä kumpaakin säpsähdytti, pyhästi vavahdutti ja pani heidän sydänhermonsa väräjämään. Ja he heittivät pingoitetun katseen läpi kullanhohtavan, auteressa savuavan ilman… ikäänkuin salaa rukoillen apua, jotta näkisivät ihmisiä…

— Kuinka kuuma! äännähti Nirvana kääntäen kasvonsa poispäin toveristaan ja viuhtoen silkkisellä nenäliinallaan. Sitten hän sanoi herra Karmille, joka siinä lepäsi ikäänkuin läähätystään pidätellen vatsallaan nurmikolla: — Hyvä ystävä Solmu Sortimo, menkää te tavoittamaan Tanjaa ja antakaa minun jäädä vähän yksikseni! Tarvitsen… oikoa sukkiani.

"Enkö saa auttaa?" ajatteli toinen, mutta totteli nöyrästi, tuntien jo hyvin Eidmannien pyhät säädyllisyyslait ja ollen haluton niitä omasta alotteestaan rikkomaan. Ja tavotettuaan Tatjanan tunsi että oli parasta niinkuin oli ja ettei häntä, kokematonta, ujoa nuorukaista kukaan nainen vielä koskaan ollut mihinkään luvattomaan houkutellut. Ylevä, ylevä ja puhdas oli hänen ystävänsä Nirvana! Kuinka hän häntä kunnioittikaan, ihmeolentona ihailikaan! — —

Kultaiset, sakeat auteret vipajoivat nummella… Kas, nyt ne äkkiä ohenivat ja lakeuden reunasta tanssi vastaan vilpas tuuli, raittiisti hivellen kulkijain kuumia poskia.

— Vettä, vettä! huudahtivat kaikki kolme.

— Se on suuri järvi, Venäjättären silmä!

— Se on oikea ulappa, jossa aaltoja käymään mahtuu!

— Kuinka viileätä! Kuinka ihanaa!… En ikinä ennen ole nähnyt oikeata järveä! huudahteli Tatjana neiti lapsellisessa riemusta. Ja lisäsi sen, minkä todellinen venakko aina lisää, kun jotakin mieluista luonnossa keksii: — Kerrassaan hurmaavaa! Prosto prjeelestj!

Suuren järven ulappa siellä todellakin aukeni heidän edessään ja he lähestyivät aavikon reunaa, jolla kohosi mylläri Gartenranken kartano, kuni pieni linnoitus, korkeilla, valkoisilla kivimuureilla ympäröity.

Mutta hiukan syrjässä, suuren järven partaalla seisoi mustunut kalastajakylä…

Sinne alas kohisevaan rantaan riensi Solmu Sortimo ja hyppäsi ensimmäiseen venheeseen, joka parahiksi oli jostakin saapunut. Ja Solmu Sortimo tahtoi näyttää, kuinka Suomessa soudetaan!…

Mutta perätuhdolla keinui aaltojen tahdissa roteva kalastajatyttö, jonka valkoiset hampaat, raikas nauru, verevät poskipäät ja kirkkaat silmät suomalaista ylioppilasta hätkäyttivät. Ja hän sanoi itsekseen: "Täälläkin on kauneutta!" Ja souti hämmästyneenä takaisin lisäten ajatuksissaan: "Jos minä nyt olisin niinkuin monet muut, niin tuonne mustuneeseen kylään minä hiipisin — ja tervettä, verevää kalastajatyttöä yhä naurattaisin ja hänen valkoisia hampaitaan ihaeleisin. Ja antaisin palttua noille aatelisneideille!"

Nämät olivat vain lentävän hetken heikkouksia hänessä, ehkä samaanvivahtavia kuin jonkun entisajan venäläisen runoilijan, joka karkasi mustalaisseuraan Venäjän villeille aroille jättäen kyllästyneenä hienon mailman selkänsä taa.

Pian hän niistä erkani, kun Tatjana von Eidmann saapui häntä päivälliselle huutamaan samalla innostuen keräilemään helmaansa pieniä kiviä, jotka aallotarten salaiset sormet olivat soikuloiksi sorvailleet.

— On sääli että täytyy jo huomenna lähteä paluuretkelle, — sanoi Solmu Sortimo, — olisin halunnut hiukan tutustua noiden kalastajain elämään…

— Niin, ihan varmasti te löytäisitte täällä paljon runollisuutta! myönsi Tatjana lämpimästi. — Mutta miksette voikkin jäädä muutamiksi päiviksi?

— Enhän toki seuran pettäjäksi rupea, — sanoi Solmu Sortimo nousten ylös törmää Tatjanan jälissä.

Heidät pantiin komean Nirvanan kanssa istumaan rinnakkain päivällispöytään, ja talonväki heitteli kiharapäiseen suomalaiseen herraan tutkivia silmäyksiä.

— Puhutteko saksaa, nuori mies? kysyttiin saksaksi.

— Vallan vähän, sopersi Solmu Sortimo ja söi ja käänsi puheen aina venäjäksi. Hänen oli mahdotonta ajatella kahta vierasta kieltä yhtaikaa.

Sitten olivat vieraat suuressa puutarhassa ja saivat luvan syödä marjoja kirsikkapuista niin paljon kuin halusivat; omenat riippuivat vielä raakoina puissaan.

Outojen saksalaissiirtolaisten keskellä, joiden elämästä ei tuntenut olevansa erittäin viehätetty, loi Solmu Sortimo etsivän silmäyksen Nirvana Napoleonovnaan, mutta ei voinut olla muistelematta kalastajatyttöä, jonka kanssa oli soutanut.

— Minäpä näin kaunottaren! tunnusti hän ystävälleen.

— Silmistänne toki heti huomasin päivälliselle tullessanne että olitte näyn nähneet, — sanoi ystävä rauhallisesti. — Ette osaa mitään peittää.

— En tahdokkaan!

— Ja vaikka tahtoisittekin… Kaikki teistä läpikuultaa!

— Hoo, hoo… naurahti toinen, arvellen hiljaa mielessään: siellä vainiolla näin vilahduksen hänen itsensäkin sisintä!

He kävelivät alas järven rantaan lähteäksensä Nirvanan kanssa kahdenkesken soutelemaan, mutta äkkiä nouseva ukkosenkuuro ajoi heidät takaisin taloon ja vieraiden täytyi koko illan istua saksalaisen myllärin tuvassa sadetta pitäen. Vasta yön tultua lakkasi sade. Solmu Sortimo pantiin nukkumaan toiselle puolelle pihaa samaan kammioon mylläri Gartenranken kanssa, joka hänelle sotkuisella venäjänkielellä kertoili "geschäfteistään" sekä siitä, miksi oli luopunut saksalaisesta isänmaastaan. Hajamielisesti kuunteli häntä suomalainen ylioppilas väsyneenä loikoen keskellä lattiaa, johon hänelle oli tila laitettu.

"Elämä on häälymistä, aaltoilemista", ajatteli hän.

Aamulla läksivät vieraat talonväen kanssa yli samojen siintävien vainioiden ja palasivat vihdoin iltajunassa kaupunkiin.

Solmu Sortimon saattaessa von Eidmannin neitejä näiden kotiin, kohtasi häntä se odottamaton ilmiö että laulajatar Irina Ivanovna sillä aikaa oli aavistamattoman pian saapunut takaisin Pietarista ja seisoi parhaikaa kenraalinlesken talon portilla, jo kaukaa iloisesti irvistellen retkeltä palaaville, varsinkin suomalaiselle. Solmu Sortimo ei hämmästynyt, ei ainakaan hämmästystään näyttänyt. Mutta sitä hän ei voinut välttää että kohtaus hänen ja Irina laulajattaren kanssa jälleen muodostui koomilliseksi. Kuin kissa ja koira nämät ihmiset toisilleen taas sähähtivät. Kissa naukui ja keimaili ranskaksi, koira murisi ja alkoi haukahdella suomeksi.

— — —

Nirvana vain hymyili heitä kuunnellessaan.

Käsittämätöntä oli, miksei ylioppilas Karm mylläriretkeltä tultuaan sitten moneen vuorokauteen rohjennut mennä von Eidmannien luokse.

Suloisten naapurien ikkunat tosin hänen sivu kulkiessaan sattuivat olemaan suljettuina eikä kenenkään tuttua päätä vilahtanut ruutujen takaa. Solmu Sortimo oli aina ollut herkkä ja päätteleväinen ulkonaisista satunnaisuuksista…

Hän tunsi olevansa hyljätty ja vaelsi raskaissa mietteissä.

"Tässä minä kuljeksin, yksinäinen muukalainen vieraalla maalla. Ei ketään se liikuta että minulla on ikävä. Jos itseni lopettaisin ja jättäisin rintani päälle lipun, ehkä minua sitten vasta uskottaisiin?"

Jonakin iltana tultuaan suuresta puistosta, missä oli syrjästä seurannut outojen kylpy vierasten iloisia leikkejä, kirjoitti hän päiväkirjaansa runonkin:

Ah kuinka mun ompi nyt ikävä, Ah kuinka on mieleni musta, Kun yksin rientävi elämä Ja ei ole lohdutusta…

On kullat toisilla kullakin, Ne illoilla kaksin kulkee, Ja varjossa vaahteran useakin Oman armaan syliinsä sulkee.

Vaan mulla ei kullasta muruakaan Sulolehtojen liepeillä laulaa, Mun haaveeni vaan unihoureissaan Vale-impyjä kärsien kaulaa…

Solmu Sortimon mielihautelut hiukan virkistyivät, kun jonkun päivän kuluttua kaupunkiin ilmestyi suomalainen maisteri Långström, joka joutui hänen asuinkumppanikseen vapaaherratar Armendorfin hoitoon.

6.

Taas on tullut kesäilta, taivas seijastuneena kaareilee, tuuli on vaijennut. Punakeltainen täyskuu verkalleen nouseskelee apilastuoksuisen tasangon näköpiirin takaa, ja suurena, rauhallisena kurkistaa suoraan sitä viheriäksi maalattua taloa kohden, joka seisoo Eljankadun ja Pimeän poikkikadun kulmauksessa.

Pari ikkunaa on kadulle päin avattu, kaihtimet tiiviisti eteen lasketut, mutta niiden läpi kuultaa lampun keltainen valo ja vilvehtii liikkuvia ihmisvarjoja, samalla kun innokas laulu ja flyygelin sävelet selvästi kuuluvat kadulla kulkijain korviin. Irina laulajatar se siellä iltansa kuluksi säveliä kaijuttelee.

Sattuupa viheriäksi maalatun talon ohi kävelemään nuorimies, päässänsä valkoinen lakki. Menee ohi, kääntyy takaisin, pysähtyy ikkunan eteen ja jää kuuntelemaan kummallisia säveliä nojautuneena hienoon kävelykeppiinsä ja kasvot käännettyinä päin kuuta. Laulu siellä sisällä loppuu, nuorimies kallistaikse liki ikkunaa ja mieltymyksensä merkiksi paukauttaa kätensä yhteen. Heti leiskahtaa kaihtimien lieve syrjään ja laulusalista pistäiksen ulos sysitukkaisen naisen pää uteliaana kurkistaen ruudun läpi. Nuorimies kohauttaa lakkiaan, kaihdin putoaa äkkiä eteen, mutta kohta kajahtaa voimakas ranskalainen aaria sieltä sisältä — häntäkö varten, kukas tiesi? Sitten ilmestyy katukäytävälle toinenkin nuorimies, päässänsä samallainen lakki kuin edellisellä, vaikka korkeampi. Molemmat he hetken kuuntelevat sisältä kaikuvaa sävelsarjaa, mutta jatkavat kohta kävelyänsä suoraan kuuta kohden aivankuin ei viheriäksimaalattu talo heitä vähääkään viehättäisi. Heillä on muka omat intressinsä ja he puhaltelevat paperosseistansa savuja kohti venäläistä kuuta…

Kun he taas palaavat kulmatalon ohi, eivät he enää sieltä kuule ääniä ja pyrkivät sivu aikoen yömajaansa, mutta silloin huomaa se nuorempi nuorimies viereisen talon avatussa ikkunassa, paitsi laulajatarta, joka siinä talossa asuu, myös toisen naisolennon, jonka otsa kirkkaana kaartuu ja silmät ylevinä sädehtivät, ja jonka huulilla asuu viileä lempeys ja sydämmen herttainen hyvyys. Nämät kaksi naista siinä katselevat ulos tyyneen heinäkuun kuutamoyöhön. He tahtovat vain "vähäsen katsoa" ennen maata-menoa. Silmäniskuja — äänettömiä kaihon käskyjä.

"Monsieur Karm, tulkaa tänne!" Suuret, avoimet, ruskeanpolttavat silmät iskevät vallattomia säteitä, tummat mieskiharat häilähtävät lumivalkoisen lakin alta, kookas, solakka vartalo notkahtaa. Yks harppaus vaan — hän seisoo ikkunan alla ja alottaa iloisen pakinan naisten kanssa. Hän on tänään tavallista pirteämmällä mielellä ja keskustelukin vieraalla kielellä sujuu paremmin. Toinen naisista ojentaa hänelle kätensä ja kiittää häntä jostakin, jonka hän päivällä väittää häneltä saaneensa. Olen teistä tehnyt uuden havainnon, sanoo kirkasotsainen nainen, te olette suomalaista kiveä ainoastaan ulkopuolisesti — sisäpuolelta ette ensinkään ole kiveä! Sysisilmäinen nainen lisää: olette kuutamokivi! Minussa on todella kiveä ja kuutamoa, vastaa puhuteltu. Mutta miksi olette tänään niin toisellainen kuin ennen? utelee sysisilmäinen nainen. Millainen sitten? Niin puhelias, niin hyvä ja haaveksivainen? Olen vaihtelevainen luonnoltani, selittää nuorimies sävyisästi: tyyni jumalainen yö ja tämä kuutamo nähkääs… Huomenna kenties olen toinen kuin tänään! Koska olette noin vaihtelevainen, sanoo sysisilmäinen nainen, niin hän, jota kerran rakastamaan tulette, on pian teidän suhteenne pettyvä? Toivon etten koskaan niin syvästi syty etteikä toinen niin rajusti rakastu! ilakoiden vastaa nuorimies keppiänsä heilutellen. Kirkasotsainen nainen vetäytyy pois ikkunasta eikä näyttäydy enempää. Nuorimies lavertelee vielä kotvan aikaa, katsahtaa sitten ympärilleen, huomaa että toveri on hänet jättänyt siihen, ja itse pyytää Irina Ivanovnaa ajamaan hänet pois ikkunansa alta. Tämä ojentaakin kätensä hyvästiksi, vetäytyy piiloon, mutta hypähtää samalla takaisin kuin kissa, heittää sukkelan lentosuukkosen, ja paiskaa ikkunan kiinni. Mutta ennenkuin aukko kokonaan umpeutuu, ehtii Irina naikkonen kuulla alhaalta huudahduksen: "hyi teitä!" Ja samalla silmänräpäyksellä kun ikkuna paukahtaa umpeen, helähtää myös sieltä ruutujen takaa raikas nauru, joka kummallisesti hivelee nuorenmiehen korvia. Yö on tullut — satakieli yksin jää lehdikkoon laulamaan…

— — —

Nirvana Napoleonovna ja Solmu Sortimo palasivat kaupungin suuresta puutarhasta — kylpypuisto ja kaupungin puutarha olivat eri paikkoja — kuuntelemasta sotilasseitsikon juhlallista torvisoittoa ja mustalaistyttöjen riipaisevia rakkaudenlauluja. Oli kohta sydänyö, mutta pimeän hääti mitä kirkkain kuu, jonka hohde ihanana lankesi tuulettoman virran sileälle pinnalle hopeoiden sen kimmeltävillä juovilla siinä missä eivät rannan raitojen ja korkeain poppelipuiden tummat varjot sen tietä estäneet. Mutta nämät kaksi palaavan seurueen henkilöä, jotka kävelivät hiukan jälempänä muista ja jatkoivat keskustelua, minkä jo puutarhassa olivat alottaneet, eivät juhlallista yövalaistusta paljoakaan huomanneet. Keskustelu kaupungin puutarhassa oli alkanut siitä että Nirvana Napoleonovna oli Solmu Sortimolle huomauttanut, kuinka tämä taas tänään oli saattanut olla "niin huonolla ja pisteliäällä tuulella". Tahtoi nyt tietää siihen syytä.

— Syytä? Miksi sitä välttämättä tahdotte tietää? Eikö ole kylliksi, kun sanon että syytä on …

— Mutta mikä? ahdisti Nirvana.

— En saata suullisesti sitä teille sanoa, — vastasi toinen.

— Oletteko muille joskus sanonut?

— En.

— Ettekö voisi kirjoittaa?

— Ei kannata! sanoi Solmu Sortimo.

— Sanotte kaikesta ettei "kannata"! Miksei esimerkiksi tämä kannata?

— Siksi että olen tehnyt sen havainnon että salaisuuksien uskomisesta seuraa vain ikävyyksiä.

— Surkuttelen että niin on käynyt… sanoi Nirvana ja vaikeni hetkeksi miettimään, ja he kävelivät hiljaa bulevaardin puiden välissä.

— Te, herra Karm, vaaditte mailmalta liian paljon, — virkkoi vihdoin nainen. — Te haette kunniaa ja rakkautta kaikilta ettekä tyydy yhden henkilön kunnioitukseen ja rakkauteen. Olette kovin itserakas ja sangen ylpeä olento.

— Sitä olette ennenkin sanonut! väisti toinen. — Mutta minua ei tosiaankaan tyydytä yhden ainoan olennon niin-nimitetty rakkaus minuun. Jos nimittäin rakkautta on olemassakaan? Olen aina epäillyt, voiko ihmissielu olla niin itsekkäisyydestä vapaa että todella tahtoo auttaa toista ihmistä ja elää, se on: uhrautua toisen hyväksi. Ei ole sellaista jaloutta maan päällä, eivät yksilön kärsimykset toisia liikuta. Jos esimerkiksi minä nyt kuolisin, niin ei haudallani monikaan lausuisi todellisen kaipauksen tunteita. Ja olkoonpa että kuoltuani minusta hyvääkin sanottaisiin tai minut muka ymmärrettäisiin — mitäs sekään merkitsee? Tämä kaikki huomio tulisi liian myöhään. Miksen eläessäni saanut olla sellaisessa arvossa? Miksen eläessäni itse omin silmin saanut nähdä, omin korvin saanut kuulla, omin sydämmin saanut tuntea lähimmäisteni rakkautta ja osanottoa? Ei, tämän mailman meno on liian surullista…

— Te sekoitatte kaikki yhteen, te olette hirveä pessimisti ja — egoisti! keskeytti Nirvana.

— Jahka puhun loppuun. Te mainitsitte rakkaudesta ja otaksuitte että rakkaus kaikki parantaa. Mutta eihän kukaan tiedä mitä rakkaus onkaan. Toinen sanoo niin, toinen näin. Muistuu tässä mieleeni eräs Turgenjevin kertomus. Kirjevaihto naisen ja miehen välillä. Mies kirjoittaa m.m. näin: "Rakkaus ei ole mitään tunnetta, se on tauti, erityinen sielun ja ruumiin tila… se valtaa ihmisen kysymättä, äkkiä, vasten tahtoa… se on kuin kolera tai kuumetauti… Rakkaudessa on toinen toimiva henkilö — orja, toinen — valtias, eivätkä runoilijat suotta ruikuta kahleista, jotka rakkaus päälle laskee. Rakkaus on kahle vieläpä raskain kahle…"

— Kaikkea roskaa te luettekin muistiinne! huudahti Nirvana. — Turgenjev kirjoitti aina surullisesti ja synkästi rakkaudesta. Mutta tiedättekö miksi?

— Minun ei tarvitse tietää, miksi — tai millainen hänen oma elämänsä oli, — vastusti nuorimies.

— Tottakai teidän tarvitsee tietää, mistä hän sai aihetta näin kirjoittamaan! kumosi Nirvana tyyneesti. — Kuulkaa: Turgenjev eli sangen onnettomassa avioliitossa. Hän rakastui erääseen aivan nuoreen, 12-vuotiaaseen tyttöön… Ja…

— Mistä te sen tiedätte? väitti yhä toinen.

— Yksityisistä lähteistä… Mutta nyt tulemme kotiin. Lupaatteko, herra Karm, joskus toiste minulle sanoa tai kirjoittaa tuon syyn, jota nyt ette ilmaissut?

— Tahdon miettiä asiaa, — sanoi Solmu Sortimo lauhtuneena että oli saanut jonkun verran purkaa kipeitä tunnelmiaan.

Nirvana Napoleonovna puristi lämpimästi hänen kättään, katsoi silmiin ja sanoi kuiskaamalla: "Nukkukaa hyvin!"

"Nukkukaa hyvin?" Niinkö hän sanoi? Jospa hän, tuo nainen, olisi tietänyt, kuinka toinen nukkui!!…

— — —

Päivät tulivat ja yöt menivät. Tehtiin huviretki johonkin pyhään kylään, tällä kertaa neljän hevosen vetämissä vanhanaikuisissa ajoneuvoissa, joiden korkealla n.s. mestauslavalla istui 13 henkinen seurue, jota lukumäärää venäläinen sanoo "pirun tusinaksi". Valtioneuvos, hovilääkäri-vanhus Ivan Grosnij se oli, joka moisen juhlaretken kustansi ikäänkuin lepytykseksi siitä että tuonoin Monte-Kristo-pyssyllänsä oli ampunut alakerrassa asuvan kenraalinlesken pientä koiraa. Mitä kaikkea hupaista tällä retkellä tapahtui, mitä hyvää nuot kolmetoista osanottajaa saivat nauttia sielun ja ruumiin puolesta venäläisen samovaarin, hunajan, hillopiirakan vieläpä viinin ääressä lepäillessään pähkinäpuiden katveessa nurmisella nummen töyräällä tai mitä lauluja vuoroin Irina Ivanovna ja maisteri Långström virittivät luonnon helmassa, tai kuinka tämä konkkaroikka sitten tyytyväisesti huudahdellen ja hoilaten, veripunaisen auringon laskiessa lakeuden taa, hirveällä ryminällä saapui takaisin pölyiseen kaupunkiin, — siitä kaikesta kävisi pitkäksi seikkaperäisesti kertoa. Pääasiaksi on vain merkittävä että se oli aito-venäläinen, kansanvaltais-ylimyksellinen retki, johon suomalaiset valkolakkiset herrat tehokkaasti ottivat osaa, nähtävästi tunnustaen että kaikki ihmiset ovat suuria lapsia, jotka tuontuostakin tarvitsevat tyhjäntoimittajan huvituksia elääkseen tai ainakin elämää miettiäkseen.

Solmu Sortimo Karm oli loppuretkellä käynyt äänettömäksi, ja heti kun ryskyvät ajopelit pysähtyivät von Eidmannin portille, hyppäsi hän alas korkealta lavalta ja kiiruhti ensimmäisenä puristamaan valtioneuvoksen kättä, jota nähtävästi miellytti että kaikkien oli pakko häntä kiittää retkestä.

Kun toiset vielä olivat haltioissaan onnistuneesta retkestä ja jäivät siitä joukossa puhelemaan, hiipi Solmu Sortimo yksin asuntoonsa, sulkeutui huoneeseensa ja alkoi itseksensä hautoa ajatuksiaan, kuten hänen tapansa oli:

"Eikö mikään pysy? eikö mikään säily? Kuinka pienet ulkonaiset seikat riistävät naiselta viehätysvoiman! Joku ilme, joku liike, joku äänensorahdus puheessa, joku henkäys, jossa tunto vainuaa jotain vastenmielistä — ja särkynyt on entinen eheä kuva, särkynyt kuni särkyy lammen laaka pinta, kun siihen pikkuinenkaan kivi viskataan. Lammesta toki tulee jälleen tyyni ja sorea ja kirkas, vaan tämä rikkunut pinta ei enää entiselleen silene."

Solmu Sortimo Karm ei pariin viikkoon käynyt naapuritalossa, vaan kidutti itseänsä kaikenlaisilla epäilyksillä. Saattoi mennä kolmekkin päivää ettei hän edes vilahdukselta ollut nähnyt ystävänsä kasvoja. Lempiväisille, kuten tiedämme, on kolmekkin vuorokautta yksinäisyydessä kuni kolme iankaikkisuutta kadotuksessa.

Huhun kertoma hämärä tapaus naapuritalon yläkerrasta häntä hiukan jännitti ja saattoi ajattelemaan muidenkin ihmisten elämänjuoksua. Ukko Grosnij oli eräänä yönä saanut omituisen sairauden kohtauksen, tempaissut montekristonsa ja tähdännyt: ei koiraa — vaan omaa vaimoansa, joka oli noita-akan näköinen vanha Israelintytär, vaikka nuoruudessaan ollut ehkä kauniskin. Vanha valtioneuvoksetar oli pyssyn edestä juossut alas rappusia ja herättänyt von Eidmannin neidit, jonka jälkeen kaikki riensivät hätään. Kun tultiin ylös, tavattiin vanhus katkerasti itkemässä. Edellisenä yönä oli hän ollut tukehtumaisillaan, mutta paikalle kutsuttu lääkäri oli akkunat auki repäisemällä saanut ukon tointumaan. Sanottiin valtioneuvoksen näinä päivinä miettineen matkaa lähimpään lääninkaupunkiin kuolintestamenttiansa tehdäkseen ja huhuttiin myös että ukko uhkasi tehdä puolisonsa perinnöttömäksi. Puheiden mukaan oli valtioneuvos Grosnij rikas mies, joka paitsi Pietari-asuntoaan, omisti tässä pienessä kylpykaupungissa seitsemän kartanoa. Kaikesta päättäen oli Grosnijn perhe, josta avioliitosta Irina Ivanovna oli lähtösin, onnetonta joukkoa.

Suomalaisia kohtaan olivat mainitut vanhukset varsin ystävällisiä ja saattoipa tapahtua että itse vanha tohtori Ivan Grosnij joskus, riideltyään kylliksi pitkänenäisen puolisonsa kanssa, hiipi Solmu Sortimon kamariin ja pyysi tätä soittamaan huilullaan jotakin suomalaista kansanlaulun sävelmää. Ja tuli silloin kuin kuningas Saul nuorukaisen Daavidin harpunsoitosta liikutetuksi ja pahojen henkien kahleista kirvoitetuksi. Ei hänen koskaan — kaikkien ihmetykseksi — kuultu sanovan pahaa sanaa Solmu Sortimolle, vaikka kaikkien piikitteleminen kuuluikin hänen jokapäiväiseen ohjelmaansa. Hänen korkea puolisonsa Sarah Samuelintytär taas voiteli nuorta suomalaista saksankielellään vieläpä hunajallaan, kutsuen joskus ohimenevät naapurin herrat luoksensa teenjuontiin. Maisteri Långströmin kanssa oli rouva Grosnaja aivan sydänystävä, joka kai johtui siitä että mies hänestä näytti aineellisesti lupaavammalta kuin nuorukaisvartaloinen herra Karm — Irinankin suhteen — ja että tämä saksaksi kokolailla osasi solkata niistä suurmailman juonista, joita pidetään kansainväliseen sivistykseen kuuluvina. Näinpä siis kummallakin riitelevällä aviovanhuksella oli oma suosikkinsa niinä kesäisinä viikkoina, jotka he näkivät hyväksi viettää tuossa pienessä kylpykaupungissa. Mitä maisteri Långströmiin muuten tulee, niin sukelsi hän suhteisiinsa noin vain pilan kannalta, nähdäksensä, oliko ilmakehästä ehkä jotakin kiinni pyydystettävää. Hänen huomaavaisuutensa pienen, mailmanvilkkaan Irina neidin suhteen sekä kohteliaat kävelyretkensä tämän naikkosen kanssa tähtäsivät ehkä myös samaan suureen päämäärään. Rakkaat matkustelevat maamiehemme Venäjällä osaavat kylläkin valikoida mustan multansa ja hakea omenansa, kukin makunsa mukaan, eikä siitä liene mitään pahaa sanottavaa.

Ylioppilas Karmin kieliopiskeluun kuului luonnollisesti myös seurustelu ystävällisen emäntänsä kanssa. Joka-päivä tuli hän kuulleeksi vapaaherrattaren joustavia jutteluita, joita saattoi kestää tuntikausia samovaarin ääressä. Leskirouvan harvinainen avomielisyys, millä hän oman elämänsä tähänastista tarinaa kertoi, ei suomalaista kuitenkaan paljon viehättänyt.

Kahdeksantoista vuotiaana tyttönä oli Aleksandra von Eidmann, vanhin kenraalinleski Eidmannin tyttäriä, joutunut naimisiin unkarilaissukuisen parooni-upseerin, eversti Armendorfin kanssa. He olivat asuneet komeassa talossa, jossa nuorella parilla oli käytettävänään seitsemän huonetta ja joukko palvelijoita. Aineellinen asema näytti tavallisen hyvältä ja elämä kävi säädyn ja arvon mukaan. He olivat olleet naimisissa vähää vaille kaksi vuotta, kun eversti Armendorf sai määräyksen siirtyä johonkin Kaukaasialaiseen rykmenttiin villejä vuoriheimoja vartioimaan ja kurissa pitämään. Sille kaukaiselle matkalle hän jäi, ja nuori vapaaherratar, joka miehensä lähtiessä oli raskaana, jäi yksin. Sinne katosi mies kuin tina tuhkaan eivätkä mitkään tiedustelut nuoren rouvan puolelta tuoneet päivän valoon, miten hänen oikeastaan oli käynyt. Hänen otaksuttiin tulleen salaa murhatuksi, ja nuori leski sai ottaa elämän surun jo varhain päällensä, mikäli isku häneen sattui. Lapsi, joka hänelle syntyi, kuoli parin kuukauden ikäisenä, kuten näytti, ymmärtämättömän hoidon takia. Lapsen kuolema koski rouvaan kovemmin ja voitiin korvata ainoastaan pienellä otto-tytöllä, joka oli jäänyt orvoksi jonkun pietarilaisen sukulaisen kuoltua. Mutta ottotyttökin kuoli kouristustautiin jonkun vuoden kuluttua.

Miehen kadottua jäljettömiin, ilmikävi pian ettei nuorella vapaaherrattarella ollut juuri muuta omaisuutta kuin joukko keskinkertaisia huonekaluja sekä muutamia tusinoita hopealusikoita. Taloudenhoito rappeutui huimaavaa vauhtia ja ennenkuin viisi vuotta oli kulunut, älysi nuori leskirouva olevansa yksi noita Venäjän valtakunnan kerjäläisköyhiä henkilöitä, joilla ei ole muuta kadehdittavaa kuin loistava aatelisnimensä. Hänen täytyi nöyrästi luopua seitsemästä huoneestaan, hansikaskätisestä lakeijastaan — ja vuokrata halpa kolmen huoneen asunto, jotka hän sai maksetuksi vähitellen myömällä hopeakalujansa. Kun nekin loppuivat, täytyi hänen ruveta pitämään vuokralaisia, joiksi hän mieluummin halusi muukalaisia kuin venäläisiä. Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kun hän äkkiä varmalta taholta sai tietää että hänen miehensä, jota koko pikkukaupunki piti ammoin kuolleena, oli nähty Varsovassa, Puolassa. Hänen yksinkertaisessa sydämessään syttyi riemukas haave jälleenyhtymisestä ja sitä varten ryhtyi hän — virallisiin toimenpiteisiin aviomiehensä takaisinsaamiseksi. Mutta köyhtyneen lesken juoksut kuvernöörin virastossa eivät vieneet mihinkään tuloksiin. Hän ei miehestään nytkään saanut mitään tietoja, mutta itsepäinen huhu, kerran syntyneenä, jäi vuodestavuoteen kertomaan että parooni Armendorf kyllä on elossa, vaikka ei miestä vaimonsa majamailla näy. Jokainen sai tehdä johtopäätöksensä tästä avioliitosta mielensä mukaan. Vapaaherrattaressa itsessään sikisi vaimonsa hyljännyttä miestä kohtaan katkeruus, jota hän ei koettanutkaan salata. Jokapäiväisimpänä teepöytäjutteluna saattoi hän ilmilausua että jos hänen "miesvainajansa" vielä — kaiken surkeuden jälkeen — julkeaisi astua hänen eteensä, hän hänelle kääntäisi selkänsä, sillä hän ei ikinä voi hänelle anteeksiantaa katalaa hylkäystä, jossa nähtävästi viranomaiset olivat salaliitossa häntä vastaan.

Yksinkertaista ja vaatimatonta oli nyt leskirouva Armendorfin elämä. Se oli siinä määrin yksinkertaista että hän itsekkin sitä häpesi salaamalla viikkokausia herra Karmilta, jonka joku entinen vuokralainen oli hänen luokseen suosittanut, ettei hänen kannattanut pitää edes omaa palvelijatarta. Itse valmisteli hän vuokralaisten päivällisaterian, joka useinkin epäonnistui, vieläpä korjasi näiden makuuhuoneet, ainoastaan sillointällöin käyttäen kodissaan äitinsä palvelijoita. Ei ollut kummasteltavaa että köyhtynyt rouva iloitsi joka-kerta kun hänen vuokralaisensa ilmoittivat menevänsä päivällisille muualle, tai yöllä palaten vieraista, tyytyivät illallisekseen lasilliseen puolijäähtynyttä teetä. Ainoastaan seuran vuoksi hän herrojansa ikävöitsi ja osasi todella hauskalla puhelulla useimmiten korvata ruokapöydän puutteellisuudet vieläpä epäsiisteydenkin, jonka ilmiön kanssa Venäjänmaan herrasväki suomalaisen käsityksen mukaan joskus on hyvänlainen tuttu, huolimatta varallisuussuhteistakaan.

Elämänsä kovasta kohtalosta välittämättä oli leskirouva Armendorf hyväntuulinen, melkeinpä iloluontoinen nainen, jota pikkukaupungin kaikki ilmiöt, tapahtumat ja juorut huvittivat. Ulkomuodoltaan oli hän hyvännäköinen, tervevärinen, valoisa-otsainen; ainoastaan siniharmaat silmänsä sillointällöin sairaloisesti kipristelivät, mutta se saattoi johtua romaanienkin luvusta, jota hän uutterasti harrasti, välittämättä siitä mikä kirja milloinkin hänen eteensä sattui. Hän oli miltei aina aamuröijysillään ja istui usein ruokapöydässä paljain käsivarsin, jotka hänellä olivat täyteläiset, vaikka eivät vuokralaisia miellyttäneetkään. Tukkansa piti hän korkeana kekona päälaella. Hänen kummassakin korvalehdessään kiilsi kultainen korvarengas, joita hän nähtävästi aikoi säilyttää kuolemaansa asti niistä rahapulassakaan luopumatta paremmin kuin vapaaherrattaren arvonimestään, jota hän ehdottomasti vaati itsestään käytettävän silloin kun hänestä muille puhuttiin tai hänelle kirje oli kirjoitettava. Arkielämässä salli hän itseään nimitettävän venäläiseen tapaan — Aleksandra Napoleonovnaksi.

7.

Elokuu oli menossa.

Pari viikkoa oli kaukaista ukkosenilmaa kestänyt Solmu Sortimon puolelta, mutta se oli loppunut onnellisesti pääsemättä lähestymään Nirvanaa siinä määrin että tämä sitä olisi eritoten huomannut. "Osaanpas minäkin jotakin salata", oli nuorimies ilotellen ajatellut. Taas palasivat he joltakin hälisevältä yhteiseltä huviretkeltä. Sää oli pehmoinen ja viehkeä. Puolikuu kumotti synkänsinisen pilvenlongan päällitse, sillointällöin ikäänkuin pudoten sen pimentoon. He olivat jo kaupungissa ja olivat kahden astuneet alas talonpojan kitisevästä vankkurista, jota laiska hevosluuska veti ja puolitollo tyttö ajoi. Toiset jatkoivat paluuta läpi kaupungin kurillaan pysytellen vankkurissa, — maisteri Långström valkolakki päässään istuen sevillä ja koettaen ruoskalla saada henkeä hevosparkaan. Tatjana ja Irina neiti kyyhöttivät hänen takanaan nauraen katketakseen tälle heidän mielestään verrattoman hauskalle kululle. Kummastuneina pysähtyivät vastaantulijat katselemaan herrasväen hilpeätä huvia. Kadulla vetelehtivä puolhumalainen talonpoika lisäsi vankkurissa istuvain mielialaa lausumalla sutkauksen "desjatij djenj devjatuju verstú", jonka maisteri Långström neitien vielä suuremmaksi ratoksi tulkitsi toistamiseen venäjäksi suomalaisella sutkauksella "niinkuin täi tervassa".

Nirvana ja Solmu Sortimo erkanivat tästä hälinästä lähtien kävelemään eri katua.

—. No, monsieur, oletteko tyytyväinen retkeen? kysyi Nirvana reippaasti.

— Retkeen olen tyytyväinen, vaan itseeni en, — vastasi Solmu Sortimo.

— Miksi niin?

— Siksi etten näy voivan tyydyttää muita… Olen kuhnailija, joka alati aijon… rakentelen tuulentupia — kaikki jääpi toteuttamatta. Palaan tältäkin retkeltämme yhtä kylmänä ja yhtä umpimielisenä kuin olin sille lähtiessänikin.

— Tiedättekös että minäkin edelliseltä huviretkeltä tultuamme olin aivan tyytymätön itseeni — ilmoitti Nirvana Napoleonovna. — Ensi kerta elämässäni niin tapahtui.

— Miksi olitte tyytymätön? — uteli Solmu Sortimo.

— Siksi että olin ottanut ensi askeleen…

— Millaisen ensi askeleen?

Nirvana ei heti vastannut.

— Muistatteko te, monsieur Karm, mistä te silloin kieltäysitte? sanoi hän sitten hiljaa.

— Muistan: te tarjositte minulle käsivartenne ja pyysitte että kävelisin kanssanne kainalokulussa? —

— Niin! ja te — kieltäysitte? En sitä olisi uskonut! Moisella kieltäymisellänne minua syvästi loukkasitte.

Ja tuo komea, kookas nainen näytti vieläkin sitä muistoansa närkästyvän.

— Mutta jos te, — vastasi Solmu Sortimo painokkaasti, — olisitte tiennyt, mistä syystä minä kieltäysin, niin te ette olisi hämmästynyt, vielä vähemmin loukkaantunut.

— Aina te vetoatte "syihinne". Jos teillä todellisia syitä olisi, miksi ette niitä sanoisi? Kaikki teillä vain on kuvittelua!

— Ei, hyvä ystävä, — puhui Solmu Sortimo hillitysti. Ette näytä minua ymmärtävän. Pieni asiahan seuraelämässä on tuo käsikynkässä kulkeminen, vaikka sitä sivistyneessä mailmassa niin tärkeänä pidetään. Mutta minulle se ehkä ei ole pieni asia. Silloin kun te pyysitte, en totisesti voinut… en tohtinut… itseni vuoksi… en sitä tässä saata tarkemmin sanoa… sopersi Solmu Sortimo.

Tuo terveyttä-uhkuva nainen loi häneen kirkkaat silmänsä.

— Miksi ette koskaan tahdo tuota ainaista syytänne minulle uskoa?

— Saatan sen uskoa, mutta syyttäkää silloin itseänne, jos jotakin ikävää välillemme tulee…

Mutta kuulematta häntä, sanoi toinen kiihkeästi:

— Milloin sanotte, milloin? Sittenkö vasta, kun täältä lähdette?

— Ennen jo sanon, jos tahdotte, mutta…

Puhe katkesi siihen, sillä he olivat jo tulleet kotiportille.

Solmu Sortimo sulkeutui kammioonsa, sytytti kynttilän ja alkoi kirjoittaa venäjäksi:

'Huviretkeltä tultua, kuutamoyönä…

'Narri se taas Teille kirjoittaa. Hän ei itse tiedä mitä kirjoittaa. Hän pelkää kirjoittavansa liikaa, pelkää myös liian vähän kirjoittavansa. Te muistutitte minulle kävelystä käsikainalossa. Tietäkää siis että minä monta kertaa tänpäiväisellä kävelyretkellä tahdoin korjata sen, mitä edellisellä kerralla en kyennyt tekemään syystä, jota te otaksuitte vain mielikuvitukseksi. Mutta minussa ei kuitenkaan ollut rohkeutta tälläkään kertaa. Miksikä ei? Ainoastaan siitä syystä että jos olisin kävellyt Teidän kanssanne noin likitysten, niin olisin ollut auttamattomasti Teihin rakastunut sentähden että minä tänä iltana olin niin kauheasti Teihin kiinnyksissä enkä ehkä olisi voinut olla Teille sitä tunnustamatta, vaan sitten kenties jo seuraavana päivänä olisin katunut. En sanoilla voi Teille selittää, millaiset tunteet milloinkin minussa liikkuvat istuessani Teidän vieressänne ja kuinka minun täytyy itseäni hillitä, jotta en (katsokaa peilistä seuraavia sanoja)

.näämelielys ätiet isiytyättieH

Mutta miksi niin tekisin, kun kuitenkin itsekseni olen päättänyt etten koskaan — ainoastaan venäjänkielen tähden, jota isänmaassani halveksitaan — mene venäjänkielisen naisen kanssa naimisiin! Vai olisiko minulla oikeutta nauttia rakkauden pyhiä hetkiä ja kuitenkin lopussa kaikki heittää? Sehän olisi iljettävää pettämistä…

Kello on kohta 1 yöllä. (Sitten seurasi tällainen huudahdus.) Oi ihmeellinen olento jumalattaren ulkomuotoinesi ja katseinesi, joka todistaa kuolematonta sielua! Minä tätä sielua himokkaasti rakastan silloin kun ei mikään inhimillinen vastus minua häiritse ja saan hetkeksi unhoittaa surulliset nuorukaisvuoteni ja ristiriitaisen nykyisyyteni. Mutta minä hillitsen itseni täysin nauttimasta onneani ja siksipä tämäkin ilta on aina pysyvä muistossani armaasti-synkkänä. Minä kärsin, sillä minä en uskalla enempää…'

Tämän kirjelipun saatuaan, sanoi Nirvana Napoleonovna Solmu Sortimolle:

— Minä uskon että se on totuudessa kirjoitettu. Ja vaikka ruusutarhan keskellä onkin kylmä hautakivi, niin kuitenkin: minä olen kiitollinen että yksi ihminen on minuakin edes paperilla rakastanut!

Hän lausui suruvoittoisesti sanat "paperilla rakastanut".

Mutta Solmu Sortimon selitykset eivät tähän loppuneet. Hän ei saanut sielunrauhaa ennenkuin oli laatinut kymmenkunnan arkkia käsittävän sielullisen selonteon siitä kummallisesta "syystä", jota toinen oli tahtonut välttämättä tietää ja jonka hän näihin asti oli naisilta huolellisesti salannut. Sen kirjoittaminen vieraalla kielellä vei häneltä viikonpäivän ajan.

* * * * *

Tämä tunnustus oli hyvin pitkä ja asiallinen, avomielinen ja sydämmestä lähtenyt. Kirjoittaja tunsi siihen vuodattavansa olemuksensa kaikkein vakavimman ja ehkä tärkeimmän osan.

Solmu Sortimo lähetti itse tutkistelmansa ystävälleen myöhään eräänä lauvantai-iltana, synkkien, lämpimien, pilvien peittäessä varjoon ihanan elokuun kuutamon. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, meni hän sitten Eidmannien luo, kutsuttuna sinne aamiaiselle.

Ensimmäisenä kohtasi hän Nirvanan. Hän koetti tutkia ystävättären kasvoista, mitä tämä oli tuntenut ja mitä ajatellut hänestä luettuaan hänen tunnustuksensa? Ei mitään hän huomannut! Ainoastaan sen hän oli keksivinään että kaikki, mitä ystävätär nyt puhui, irtausi ikäänkuin väkinäisesti hänen sielustaan. Hänen oma puheensa oli myös hätäistä ja usein hän vaikeni tai vastasi kuivakiskoisesti ja tylysti. Aamiaisesta ei hän paljoa maistellut — ei ollut nälkä. Mentiin sitten puutarhaan syömään omenia puista, jotka jo houkuttelevina punoittivat. Siellä tuli keskustelun alaiseksi yhteinen valokuvaajalle meno, josta joskus ennenkin oli puhetta ollut. Herra Karm teki nimikortilleen luettelon henkilöistä, jotka hänen mielestään saisivat tulla yhteiskuvaan, jolla oli oleva joku erikoinen merkitys. Siinä olivat kaikki muut paitsi Olinkka neiti. Molemmat sisaret huudahtivat yhtaikaa:

— Monsieur Karm, mitä tämä merkitsee? Tahallanneko olette jättänyt hänet mainitsematta?

Solmu Sortimo tunnusti sen tehneensä tahallaan. — Se on minun ehdotukseni, — sanoi hän. — Te tehkää kuten haluatte.

— Monsieur Karm, sanoi Nirvana nuhtelevalla äänellä. Miksi ette häntä tahdo mukaan? mitä hän teille on tehnyt?

— En sano mitään, — vastasi Solmu Sortimo jäykästi. — Sen ainoastaan ilmoitan ettei tämä minussa ole mikään hetken oikku.

Ja hän seisoi noiden aatelisneitien edessä uhkaavan ylpeänä, komeana ja kookkaana.

— Meillä, Olinkan sisarina, on oikeus tietää, niiksi te näin vainootte siskoamme! sanoi Nirvana vaativasti, lempeästi.

Solmu Sortimo lupasi antaa "selityksen" tästäkin asiasta, mutta paperilla. Ja meni asuntoonsa ja kirjoitti kummallekkin sisarelle eri lipun kätkien ne paperossikoteloonsa.

Sopimuksen mukaan menivät he sitten ulos kedolle. Herra Karm oli ainoa kavaljeeri kolmen naisen seurassa (kolmas oli joku vaatimaton vieras neiti). Perille tultua asettuivat he istumaan kahteen ryhmään niin että välillä olevat pensaat peittivät näkemästä ja kuulemasta toisiansa. Ensin oli Solmu Sortimon suoriutuminen Tatjanan kanssa. Hän ojensi paperossikotelonsa.

— Lukekaa ja antakaa minun hoitaa päivänvarjostintanne. Tahdon nähdä, miten hahmonne muuttuu lukiessanne.

Iloinen Tatjana neiti alkoi lukea, tietämättä oliko kysymyksessä pila vai tosi. Juuri oli hän päässyt nauramasta, mutta kohta herahtivat hänen silmänsä vesikiehteeseen. Hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi. Kesken lukemistansa hän kuitenkin ehätti hilpeästi kysymään:

— Kenelle se toinen lippu siellä kotelossa on — näyttäkääs?

Hän tyyntyi kun sai tietää että toinen lippu oli sisarelle ja sisälsi samaa. Tatjana luki kyhäyksen loppuun.

— No? tiedusti toinen.

— Mutta eihän tässä ole sanottu syytä, miksi ette Olinkasta pidä! huudahti nyt Tatjana neiti.

— Varmaan on hän teille jotakin tehnyt tai sanonut. Näyttäkääs sitä toista lippua, jossa lienette tarkemmin selittänyt!?

Hän tahtoi väkisin ryöstää Solmu Karmin paperossikotelon. Hän rukoili ja teutaroi, mutta mikään ei auttanut. Samalla hän jo kerkesi livertämään Solmu Sortimolle elämänsä pääonnettomuudet: kolmesti oli hänkin jo ollut kihloissa!

— Mitä minä kuulen! sanoi Solmu Sortimo leveän-juhlallisesti. — Te?

— Ettekö sitä ole tietänyt!! kimahti Tatjana neiti mitä iloisimmalla äänellä aivankuin joku pieni tyttö kerskailee toiselle että hänelläpä on kerran ollut nukke, joka osasi puhua, tai että hänelläpä on ollut punainen hame, vaan että se on repeytynyt.

— Hoo? jatkoi Solmu Sortimo läpeensä hyvällä tuulella. — Kertokaas hiukkasen!

— Da-da-da-da-daa! liversi Tatjana silmät säihkyen päässä. — Ensin oli opettaja — sitten oli tehtailija — ja sitten oli tykkiväen-luutnantti.

— Mainiota! äänsi Solmu Sortimo. — Ja syyt, miksi kihlaukset purkautuivat, miilosti proosim! Ensinnäkin: herra opettaja?

— Oli kovin prostoi-ihminen, — selitteli Tatjana. — Lakkasi miellyttämästä.

— Kuinka surullista! säälitteli Solmu Sortimo. — Olitte siis itse vikapää että niin kävi. No, entäs herra tehtailija?

— Hänestä minä tykkäsin! tunnusti Tatjana. — Kaikki oli jo valmista häiksi. Vieraat oli kutsuttu, puvut ommeltu — äiti pani esteen, ei sallinutkaan!

— No kylläpäs oli! Vot kak! juhlaili Solmu Sortimo ja kirosi suomeksi.

— Niin! säesti Tatjana hiukan alentaen iloista ääntänsä. — Mamma oli silläkertaa kovin paha!

— Ja te, höpsänkenkä, tottelitte mammaanne? arvosteli suomalainen. — Mutta sanokaa minulle, rakastitteko te todella tuota tehtailijaa?

Tatjana ei tiennyt mitä sanoa, virkkoihan kumminkin:

— En tiedä. Hän oli hyvä!

— Ken rakastaa, se menee rakkaansa kanssa yhteen vaikka läpi seinän! opetti suomalainen. — Niin on nykymailman laki. Ei siinä kysytä mammojen valtakirjoja. Karataan yön pimeässä…

Tatjana hymähti. Se semmoinen peli oli hänestä mahdotonta sulatettavaa. Hän oli tottunut kiltisti alistumaan mammansa neuvojen alle, vaikka muuten oli luonnoltaan hurjakko.

— Ja sitten kolmas rakkauden apostolinne: herra upseeri? kysyi Solmu Sortimo.

— Ah kuinka kaunis univormu hänellä oli! innostui Tatjana muistelemaan. — Niitä nappeja, niitä olkalappuja, sitä ryhtiä! Mutta hänen sapeliansa minä hiukan pelkäsin…

— Noinko te vain häntä muistelette? nuhteli Solmu Sortimo. — Siinäkö kaikki?

— Niin, niin, kyllä hänkin oli hyvä mies. Kuinka minä hänestä pidin! Häät oli jo valmiina, hääpäivä määrätty…

— No? tiukensi toinen uteliaana, silmät suurina.

— Kuoli! ilmoitti Tatjana.

Hetken vaitiolo.

— Te suritte kai? kysyi Solmu Sortimo jotakin sanoakseen.

— Surin, surinpa hyvinkin, kuinkas muuten, oikein kovasti surinkin, öitä valvoin… sain keuhkokuumeen ja — kauheasti laihduin!

Solmu Sortimon ei tehnyt enää mieli laskea leikkiä.

— Minä, — lisäsi Tatjana äänellä, joka oli täynnä yksinkertaista hilpeyttä, olin sitä ennen kaksi kertaa lihavampi kuin nyt!

Hän nauraa hohotti täyttä kurkkua.

— Vai niin, — sanoi Solmu Sortimo.

— Niin, niin, niin onneton olen minä ollut rakkaudenhommissa, lopetti Tatjana. — Enkä enää koskaan, kuuletteko, en koskaan pyri naimisiin! vakuutti hän.

Toisen mielestä hän kuitenkin näytti paljonkin sitä vielä ajattelevan.

Parit vaihtuivat. Solmu Sortimo istuutui alas mättäälle ja katsoi ylös Nirvanaan, joka korkeana seisoi hänen edessään paperilippua lukien. Kuinka jalopiirteiset olivatkaan Nirvanan kasvot! Hän seisoi siinä liikkumattomana, pyhästi äänetönnä ja silmät vain seurasivat paperille kirjoitettuja rivejä. Sininen taivas mahtavana kaartui hänen yllänsä. Nirvana Napoleonovna luki lipusta seuraavaa:

'Kunnioitettava, rakastettava! Te tahdoitte taas tietää "syyn", tällä kertaa siihen, miksi en siskoanne Olinkkaa halua yhteiskuvaan. Kuulkaa siis rehellinen tunnustus: "Jumala" on rakkaalle siskollenne antanut sellaisen ulkomuodon ja sielun että se ainakin minulle on perin vastenmielinen. Koko hänen olemuksensa on iljettävintä mitä nuorelle miehelle olla voi: hänellä on hirveän rumat ja iljettävät silmät, ruma suu ja lerpattava leuka ja kasvojen hipiä kuin natautunut nauris; mutta enin vastenmielinen on hänen äänensä; se on sellainen yhtaikaa imelä ja hapan, muikea ja huikea, alati kuin itserakkaasti loukkaantunut tai omasta ylpeydestä närkästynyt niin että sitä kuullessa kauheasti hermostuu ja joutuu sellaiseen mielenkiukkuun että haluaisi lyödä sen äänen käyttäjää vasten — —. Äärimmilleen kohoaa tämä antipatia silloin, jos Hänen Rumuutensa suvaitsee laulaa rakkauden korkeita veisuja, sillä silloin vaaditaan vahvoja hermoja jottei tulisi sanotuksi: "pidätkö suusi kiinni sen tuhannen — —!" t.j.s. Ilmeisesti on tämä teidän siskonne itserakas, kun keneltäkään kysymättä ja kenenkään pyytämättä itsestään rupeaa laulaa vonguttamaan kaikkien kuullen ikäänkuin olisi varma suloisesta vaikutelmasta ympäristöönsä. Vielä on minulle hänessä tympäisevää se että hän suvaitsee suosia kaikenmoisia juoruja ja uutisia etenkin lemmenasioista sekä juoksee niitä emännälleni ruikuttamassa puolenyön aikaan läpi ikkunan, aivankuin tahallaan aina asettaen reittinsä juuri minun makuuhuoneeni ikkunan alitse, vaikka muitakin polkuja löytyy. Ja sitten: taivahan talikynttilät noita hänen kaikkia huudahduksiaan ja turhaanlausumisiaan sekä noita pään ja niskan vääntelyitä, jos hän sattuu näkemään jotakin, joka häntä "miellyttää": "kuinka hirveästi hän muka rakastaa, kuinka intohimoisesti hän muka rakastaa!" — esimerkiksi likalammikon pintaa, joka muka on "hurmaavan kaunista" tai ruohikkoa, missä lehmät ja porsaat juuri ovat sorkkailleet! Ja sitten nuot hänen jokapäiväiset tunnepurkauksensa: ei muka voi koko yönä ummistaa silmiänsä, koska on kuutamo, vaan tahtoo "ainoastaan ulos katsoa" ja "haaveksia" tai "hirveästi itkeä", "itkeä sydämmensä pohjasta"… Niin juuri: itkeä! Jokainen hänen juttunsa loppuu näet sanoilla: "ja minun teki mieleni itkeä!" tai: "ja minä itkin niin-niin kauheasti!" ja toisista kertoessa: "herra Ivan Ivanovitsh oli niin liikutettu lähtiessänsä että purskahti itkuun asemalla ja itki hirrrmuisesti… ja kaikki muutkin hirrrveästi itkivät!"

No niin, semmoisen vaikutuksen on minuun teidän Olinkka-siskonne aikaa-sitten tehnyt. Itsekkin sitä ihmettelen. Toisinaan aivankuin vihaan häntä enkä millään mokomin halua kanssaan sanaakaan vaihtaa, pysyköön niin kaukana kuin pippuri kasvaa! Ja olkoon kuinka "hyvä tyttö" tahansa — minulle hän on sietämätön. En voi, en voi! Antakoon Jumala anteeksi, mutta en voi häntä kunnioittaa enkä olla hänelle mieltäni osoittamatta.

Kummallista tosiaan että Te, Nirvana, nainen jalo-otsainen, korkeavartaloinen, sielultanne lempeänsointuva kuin Aeolin harppu, ryhdiltänne kuni itse Olympon jumalatar, että Te olette hänen sisarensa? Siinä on luonto rakentanut äärettömän ristiriidan, vetänyt selvittämättömän solmun…'

Alla oli nimimerkki "Durak" sekä lisäys "kiireesti kirjoitettu".

Näin kuului tuo ilkeä kirjelippu.

— Mitäs nyt minusta ajattelette? kysyi hän, kavaljeeri, hiukan värähtävin huulin, sillä hänen sydämmensä oli viimeiseltä ruvennut levottomasti sykkimään ja henkeä salpasi.

— Jumalankiitos että hän ei ollut vikapää! — huoahti Nirvana Napoleonovna nostaen suuret silmänsä paperista ja tähdäten ne rauhallisesti ystäväänsä. — Minä luulin että Olinkka jotenkin oli teitä kohtaan käyttäytynyt niin että olitte häneen loukkaantunut. Ettei hän teitä miellytä ja että hänellä on sellainen ulkomuoto, se on eri asia — luonto on hänelle sellaisen antanut. Kuitenkin on se merkillistä ettei hän teitä viehätä! Te, monsieur Karm, olette ensimmäinen, joka ette tähän tyttöön ole mieltynyt, — kaikki täällä olleet suomalaiset ovat paljon hänestä pitäneet. Vuosikausia on hän ollut muiden herrain lemmikki.

— Ehkäpä on hän tänä kesänä muuttunut, — arveli Solmu Sortimo salaisesti hyvillään ettei sisaren tuomio ollut ankarampi.

— Sitä en luule, — sanoi Nirvana ja lisäsi sitten vaivihkaa kuiskaamalla: — Ja tiedättekö: te olette ensimmäinen kansastanne, joka on minuun ihastunut!

Solmu Sortimoa tämä tosiaan hämmästytti ja hän sanoi:

— Varmaan olette sitten tekin muuttunut?

Johon toinen vastasi:

— Kenties… Te, herra Karm, olette ensimmäinen, jonka kanssa olen antautunut avomielisempään puheluun…

Mutta ei sanaakaan Nirvana Napoleonovna maininnut siitä paksusta paperipinkasta, jonka Solmu Sortimo edellisenä iltana oli hänelle lähettänyt? Ei toinenkaan siitä mitään hiiskunut. "Eikö Nirvana ehkä vielä ollut sitä lukenut?"

8.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat he taas liikkeellä, kävellen hiljakseen pitkin vihantia nurmikoita, halki kuhilailla kumpuavien ruisvainioiden, palaten pienestä kylästä, jonka omenatarhassa olivat viettäneet muutamia tunteja toisten seurassa. He olivat koko päivän pysytelleet yksissä yhtymättä muihin retkeilijöihin, jotka puolestansa myös jättivät heidät rauhaan. Ilta oli jo tullut, ilma viilennyt, aurinko teki laskuaan savunharmaisiin untuvapilviin punertavana heijastaen jo laimenneita säteitään kaukaa metsän reunasta nouseviin höyryihin — siellä virtasi verkalleen seudun ainoa, kosteutta uhoava joki.

Nirvana ja Solmu Sortimo olivat tänään paljon puhelleet keskenään, ja jälkimmäinen oli edelliseltä saanut tietää, kuinka hän, vanhin kotonaolevista naimattomista sisarista, yksikseen ylläpiti koko perhettä, sisaria ja äitiä — työllään, jonka koko onnistuminen ja järjestys riippui vain hänestä: sitä varten oli hän, Nirvana, kevättalven oleskellut Pietarissa kehittämässä taitoaan voidakseen opettaa sisarensakin avustamaan hänen töitään. Hän se oli perheen pää ja elinehto. Jos häntä ei olisi, ei perhekkään voisi päivästä päivään toimeentulla. Siitä syystä ei hän myöskään koskaan mene naimisiinkaan, että hänen velvollisuutensa on huoltapitää sisaristaan. Ainoastaan siinä tapauksessa että kaikki sisaret joutuisivat naimisiin, voisi hänkin naimisiinmenoa ajatella, muussa tapauksessa ei. Tämän kaiken oli hän kertonut suomalaiselle ystävälleen suoralla, vilpittömällä kielellään, ja Solmu Sortimo oli sitä sekä kummastuksella että kunnioituksella — mutta myöskin surulla, miltei vihalla — kuunnellut, koskapa hän vasta nyt oikein havaitsi, mikä todella jalo ja itsensä-uhraava nainen hänen rinnallaan vaelsi. Mutta koska hänessä itsessään ei ollut tuollaista itsensäuhraamisen halua eikä velvollisuudentuntoa pyhittääkseen elämänsä toisten aineelliselle toimeentulolle, niin hän ei ollut voinut olla lausumatta tuolle naiselle mielikarvauden hetkellistä tunnetta, vaikka niin häntä rakastikin. Nirvana, tämän kuultuaan, oli yrittänyt pahastumaan ja muuttumaan murheelliseksi, mutta Solmu Sortimo oli ehtinyt asian sovittaa taas selittämällä, mikä hetken heittelemä hän oli sekä lisäämällä jotakin palavasta rakkaudestaan häneen. Niin olivat nuot puheet onnellisesti vaihdelleet, minkä ohessa Solmu Sortimo oli ystävälleen kertonut omista onnettomista suhteistaan omaisiinsa Suomessa. "Ja vaikka he minua rakastavatkin, niin ei minulla kuitenkaan heidän piirissään ole tosiystävää!" oli hän ilmaissut. Sitä henkeä ja sitä sielua, mitä hän läpi elämänsä etsi ja kaihosi, ei hän sieltä päin ollut löytänyt. Nirvana oli hänen avomielisiä puheitaan kuunnellut osanottavasti, sillointällöin tehden jonkun vakavan vastaväitteen. Sanallakaan ei kummaltakaan puolelta yhä oltu kajottu niihin asioihin, joista Solmu Sortimo tuonoin oli ystävälleen lähettänyt tukullisen itsetunnustuksia. He olivat kävelleet ääneti toistensa rinnalla, kun Nirvana Napoleonovna vihdoinkin virkkoi:

— Monsieur Karm, sanokaa minulle, mitä te minusta tuonoin halusitte tietää kirjoittaessanne että "uhri vaatii vasta-uhrin"? Mitä salaisuuksia luulette minulla olevan?

Solmu Sortimo ensin hämmästyi ystävänsä suusanallista puhetta asioista, jotka hänen mielestään olivat arkoja. Hänet tapasi jonkunlainen häpeän puuska että oli naiselle tehnyt kenties kokonaan sopimattoman ja aiheettoman ehdotuksen tunnustuskirjansa lopussa.

— En tiedä… sopersi hän. — Minä luulin että jokaisella naisellakin…?

Nirvana Napoleonovna ei näyttänyt kuulevan hänen vastaustaan, vaan virkkoi vakaisena:

— Olkaa hyvä: auttakaa minua sanomaan itsellenne jotakin. On niin vaikeata itse alkaa ja keksiä. Kentiesi voin vastata, jos teette kysymyksiä.

— Enhän minä… millaisia kysymyksiä?… sokelsi nuorimies kuni pettyneenä toiveissaan ja alakuloisena jatkaen: Te ette ole koskaan minulle itsestänne mitään kertonut eivätkä muutkaan Teistä ole minulle mitään puhuneet…

Hän huomasi liukuvansa kokonaan toiselle ladulle, mutta lisäsi yhtäkkiä:

— Oletteko Te, Nirvana, koskaan ollut kihloissa?

Ja odotti kysymykseensä myöntävää vastausta, sillä hänestä tuntui luonnolliselta että Nirvana Napoleonovna, jos kukaan, oli ollut kihloissa omanmaalaistensa kanssa: tuollainen jalomuotoinen, lempeä, kookas ja ryhdikäs jalosukuinen neiti. Sentähden hän säpsähti, kun sai vastauksen:

— En, en koskaan.

Nirvana lausui sen lujalla, varmalla, hieman surunsekaisella äänellä: — En, en koskaan!

— Ja minä kun luulin…!

— Neljätoista naimistarjousta on minulle tehty… ilmoitti Nirvana.

Epämääräiset aavistukset valtasivat hämmästyneen nuorenmiehen.

— Neljätoista — ettekä kertaakaan kihloissa! huudahti hän. — Miten se on ymmärrettävä?

— Se on ymmärrettävä yksinkertaisesti siten ettei kukaan noista neljästätoista ole minua miellyttänyt, — sanoi Nirvana arvokkaasti ja ikäänkuin hieman kohauttaen olkapäitään.

Solmu Sortimo ei tiennyt mitä sanoa. Hänen päässään kierteli kummallisia kysymyksiä.

— Onko siitä kauvankin? sokelsi hän vihdoin.

— Mistä niin? Ah, arvaan mitä tarkoitatte. Kahdestoista, kolmastoista ja neljästoista kosinta tehtiin viime kesänä… Kaikki kolme olivat hyviä tarjouksia, kuten sanotaan, — lisäsi hän.

— Ettekö itse koskaan ole…?

— En! keskeytti Nirvana arvaten toisen ajatukset. — En ketään ole rakastanut edes salaa. Ei kukaan tähän asti ole minua kiinnittänyt…

— Jollen teitä tuntisi, puhkesi Solmu Sortimo puhumaan, — sanoisin teitä kauheaksi ihmiseksi, luonnottomaksi naiseksi, mutta nyt sanon: olette kadehdittavan onnellinen! Te ette itse arvaa, kuinka paljon olette säästänyt sillä ettette ole syttynyt! Kaikki nuo tunteenkuohut, kaikki nuo tuliset kärsimykset olette välttänyt…

— Ei, elkää sanoko niin, — keskeytti Nirvana, — päinvastoin on tämä ollut minun onnettomuuteni. Useimmilla naisilla on muistoja, suloisenkatkeria, niiltä päiviltä, jolloin ovat lempineet ja rakkautta haaveilleet… joskohta pettyneet — minulla niitä ei ole sellaisia muisteloita, minulla on niiden sijalla tyhjä paikka rinnassa… Tuntuisi toisinaan niin hyvältä, jos olisi sellaisia muistoja takana!

"Nyt hän niitä saa!" ajatteli Solmu Sortimo sielussaan ja katsoi Nirvanan silmiin syvällä kunnioituksella, katsoi niihin leimahtavalla lemmellä, hellän himon koko hehkulla… hän tahtoi suudella noita silmiä, raueta hillitsemättömään itkuun: osanotosta, säälistä, rakkaudesta omasta turvattomuudesta…

Mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja kysyi:

— Onkohan kukaan noista teidän kosijoistanne tullut onnettomaksi teidän tähtenne? Uskotteko kenenkään heistä teihin syvemmin kiintyneen?

— Uskon ja tiedän… vastasi Nirvana. — Eräs, joka oli minulta saanut rukkaset, ei koskaan enää tehnyt muille tarjouksia eikä mennyt naimisiin.

— Ja teitä ei vähääkään liikuta heidän kohtalonsa? ahdisti Solmu Sortimo.

— Liikuttaa kyllä, mutta minun on ollut mahdoton heitä auttaa. Hän, josta mainitsin, teki tarjouksensa kolme eri kertaa, monen vuoden kuluessa…

— Kuka se oli? kysyi Solmu Sortimo.

— Hän kuoli vuosi sitten, keväällä…

— Oliko se sama, jonka haudalle te, retkellämme saksalaisten siirtolaisten luo, veitte ruusuja? Vaistoni sanoo…

— Sama se oli, — sanoi Nirvana. — Hänen elämänsä oli hyvin onnetonta. Muistan hänet tunteneeni lapsuudessani sekä tavanneeni joskus myöhemminkin. Hän teki tarjouksensa minulle muiden välityksellä, itse ei rohjennut, oli kovin kaino mies… Minun kävi häntä suuresti sääliksi, sillä hän oli hyvin hyvä ja sivistynyt nuori mies.

— Saksalainen?

— Saksalainen hän oli, valmistautui meriupseeriksi ja oli sangen etevä. Sairastui nuorella iällään ja kuoli.

— Ja te ette voinut…?

— Minä en voinut…!

He vaikenivat molemmat ja antoivat katseidensa harhailla taivaanrannalla, jolta aurinko jo oli kokonaan kadonnut. Helakka ruskon häivä vain kohtasi silmää. Tummenevassa elokuun illassa oli jotain niin kovin murheellista ja avutonta. Solmu Sortimo ei voinut olla ajattelematta sen nuoren miehen hautaa, jolla ei ollut onnea koskaan saada vastarakkautta ja joka varmaan siitä syystä oli riutunut ja kesken kuollut.

— Kuinka elämän kohtalot sentään ovat surullisia ja kuinka meidän nuortenkin suhteissa paljon on ristiriitaisuuksia, joita ei voi selvittää! saneli hän.

— Niin, niin, — myönsi Nirvana syvään huoahtaen.

Kotvan aikaa kävelivät he toistensa rinnalla vaitiollen. Solmu Sortimo tunsi Nirvanaa kohtaan tänä iltana voimakasta myötätuntoisuutta, tahtoi ottaa häntä kädestä, kainalosta… ja tiesi että toinen siitä suuresti ilostuisi, semminkin koska sanoi olevansa väsynyt kävelystä. Tuo käsikädessä-kulkeminen kuohui hänessä nyt ihan himona… mutta hän ei tyydyttänyt sitä himoa, antoi sen vain kalvaa, sillä hän pelkäsi kuten aina itseänsä. "Mikä naurettava raukka minä olen!" sanoi hänen omatuntonsa. "Mikä nahjus, joka laiminlyö kaikki autuaat hetket!" "Sekä itselleni että hänelle voisin luoda iki-ihanan iltahetken — enkä kuitenkaan luo." "Jos olisin terveempi… vaan hän ei sitä ymmärrä…"

Solmu Sortimo muisti yhtäkkiä jotakin, ja nyt se häneltä irtausi tuo kysymys:

— Halveksitteko minua luettuanne "Syyn"?

— En, ystävä hyvä, teitä halveksi, — virkkoi nainen matalalla äänellä. — Mutta sellaisesta asiasta, josta te kirjoititte, en milloinkaan ennen ole kuullut. Luulen että te olette erehtynyt, monsieur Karm!

— Minäkö erehtynyt? huudahti Solmu Sortimo äkillisen epätoivon valtaamana. — Minäkö erehtynyt, epäilette te? Jokainen sana siinä oli totta, surullista, onnetonta totta…

— Mutta ettekö kuitenkin liioittele? — Te viskaatte koko nykyisen sielunelämänne, kaikki sydäntunteenne, kaikki ajatuksenne, kaikki puheenne, koko käytöksenne yksistään tuon yhden ainoan asian syyksi… Tuon salaperäisen ominaisuutenne tähden te ette muka voinut tarjota minulle käsivarttanne silloin kun pyysin!…

— Ihminen on henkiruumiillinen olento, — sanoi Solmu Sortimo. — Mutta te, Nirvana Napoleonovna, ette näy ymmärtäneen selitystäni vähän-vähääkään. Ette edes pääasiaa. Siin' oli!

Hän vaikeni. Toinenkaan ei mitään sanonut. Miksei hän mitään sanonut? Oi Jumala! Miksei tuo nainen tahtonutkaan olla vilpitön? Jos ei hän ymmärtänyt, niin miksei hän kysynyt? Olisihan hän, miehenpuoli, vastannut —. Oh, kirjeessä hän sen jo oli tehnyt kyllin selvästi. Eikä Nirvana ollut ymmärtänyt rahtuakaan! Ei rahtuakaan! Nirvana, joka kaiken muun ymmärsi kirkkaalla järjellään, ei tällaista ymmärtänyt?… Solmu Sortimoa jo kadutti ja harmitti että oli uskonut salaisuutensa hänelle. Oikeassa oli hän ollut ettei se kannattanut…

He saapuivat kaupunkiin, erkanivat kumpikin asuntoonsa, mutta tapasivat vielä pimeässä toisensa kävellen yhdessä ympäri puutarhaa ja lausuen toinentoiselleen kiitokset kävelyretkestä, jota kumpikin sanoi pitävänsä "onnistuneena". Ja hyvää-yötä lausuessaan toivottivat toisilleen pikaista jälleennäkemistä.

Sitten vasta hiipi Solmu Sortimo makuukammioonsa ja oli yksin. Hän tunsi sydämmensä lainehtivan kukkuroillaan tunteita, hän oli liikutuksissa, kuumeessa ja rakkauden huumeessa. Nirvana, Nirvana oli koko hänen mielikuvituksensa valloittanut! Hän aikoi kirjoittaa jotakin, mutta ei voinut, riisuutui äkkiä ja peittäytyi vuoteeseen. Käänteli itseään levottomasti vuoteessaan tuontuostakin puoliääneen huoaten. Kun vihdoin nukahti, niin näki unta jostakin murhasta… aivan aiheettomasti jostakin murhasta.

Seuraavana aamuna alkoi hän kirjoittaa venäjänkielellä seuraavanlaista tunteenpurkausta:

'Nirvana!

Viimeinen ajatukseni illalla ennenkuin nukahdin, olitte Te, ensimmäinen, kun aamulla kavahdin, olitte Te. Teidän avomieliset kertomuksenne elämästänne, vaikka lyhyet, tekivät minuun vaikutelman syvän, syvän ja kummallisen: ikäänkuin olisin Teitä säälinyt, ikäänkuin surrut Teidän epätavallista kohtaloanne, Teidän päätöstänne elämänne velvollisuuksista. Siinä kohtalossanne oli jotakin hyvin jaloa, hyvin kunnioitettavaa, mutta surullista. Tämä siinä oli surullista: koko teidän olemuksenne — Teidän sielunne, Teidän ruumiinne on ristiriidassa Teidän jalon päätöksenne suhteen, Teidän pyhän velvollisuutenne suhteen. Tätä minä mietiskelin sekä illalla että herättyäni, ja minulla ovat sellaiset tuskat siitä että luulottelen sairastavani pelkästä rakkaudesta, mitä kummallisimmasta rakkaudesta! ja tuntuu kuin kuolisin, jos en… oi ettekö sitä ymmärrä!… Minä elän nyt sellaisia sieluntiloja, jolloin rakastettuni kanssa voisin heittäytyä huimaavilta vuorilta kuilujen syvyyksiin tuntematta kuolemanpelkoa… hourivassa lemmessäni! Sellainen sieluntila oli minulla tuonoin, ja Te, Te olitte se, jonka kanssa voimakas mielikuvitus leikkien lenteli…

Se sieluntila lie nyt hiukan laimennut arkisen päivän noustessa, totutun valon viiltäessä yli tämän jokapäiväisen mailman, mutta sisällinen ääni yhä soittaa sielussani: Nirvana, Nirvana, kuningattareni, miksemme mekin voisi — Miksemme mekin voisi —?'

* * * * *

Solmu Sortimon lemmentunteet, jotka näihin asti olivat lirisseet pieninä puroina sillointällöin peittyen synkän metsän hämärään tai salaa luikerrellen tiheiden pensasten alitse, olivat nyt paisuneet joeksi, jossa on sekä koskia että putouksia, sekä kylmänsyviä suvantoja, joissa virran juoksua tuskin huomaa, että pyörteitä, jotka ouruavat pohjamudasta saakka, taikka pitkiä kostekohtia, joissa vesi pyörtää takaisin pinnallaan vaahdon kuolaa ja kimmeltäviä kuplia kuljetellen. Se oli kaikissa tapauksissa kymi, joka vaelsi vissiä päämäärää kohden, elämän merkillistä, suurta, käsittämätöntä merta kohden.

* * * * *

"Oi mikä ikävä, oi mikä kipu lausua nuo säädylliset jäähyväiset ja yksin palata yömajaansa! Tahtoisi toki kääntyä takaisin, tahtoisi toki saavuttaa hänet vielä kerran, tarttua häntä armahinta kädestä, kietoa käsivartensa lujasti hänen uumilleen ja kuiskaten sopottaa hänen korvaansa, mikä lohdutus hän miespololle on tai olla voisi! Mutta tuo julma portti on jo lupsahtanut kiinni, nuot tuhmat seinät, nuo tunnottomat ikkunat eivät aukene — häntä, armahinta ei enää kohdata sovi…"

* * * * *

"Kuinka kummallista se sentään on, miten paljon vaatteus naisella vaikuttaa! Jos hän tänään olisi ollut toisessa pukimessa, niin en tällä hetkellä hänestä niin tuntea voisi kuin nyt tunnen! Mutta miksi minä, mielipuoli, en taaskaan totellut kultaista sydäntäni, joka käski minun painamaan pääni hänen pyhiä rintakumpujaan vastaan? Minä olisin siinä maannut kuin lapsi, piilossa pahalta mailmalta ja synniltä!…"

* * * * *

"Minä unta näin että Sinä, minun Nirvanani, olit nunna ja minä, ikuinen rakkauden narri, kuljeskelin ympäri luostarin muureja Sinua kohdatakseni. Ja ikäänkuin Sinäkin tuntenut olisit että minä Sinua kohdata halajan. Aivan oli pimeä, kun Sinä vihdoin näyttäydyit hunnussasi ja me puhelimme kuiskaamalla. Mutta Sinä pusersit itkua… Miksi oi kuningattareni suruharsoinen, sinä itkua pusersit? Miksi?"

* * * * *

"Luulen lempiväni, uskon rakastavani — mistä tämä usva ympärilläni? Missä ja milloin löytänen sen pyhän, joka hautaan asti säilyy? Milloin tuntenen täydellisesti itseni?"

* * * * *

Mitä Sinulle olen tehnyt, oi Nirvana, että näin minulle haastelet? Peiliä vasten asetan Sinun salaperäisen kirjelippusi ja luen siitä seuraavat sanat: "Te saatatte minut levottomaksi, tästälähtien ei minulla ole oleva hetkeäkään rauhaa! Olen haudannut onneni!"… Oi Jumala, minäkö taas syypää olen? Sekö onnen haudata voi etten Sinulle käsivarttani ojentanut, minä kelvoton ritari, kun tuonne näkötorniin eilen kiipesimme? Syy syntiini oli tälläkertaa se että Sinä, rakkahin, satuit olemaan puettuna siihen harmajaan mantteliin, jota en mitenkään sietää voi. Anna anteeksi kallis, olen liian heikko, enkä ole hovissa kasvatettu. Älä unhoita, millainen epänormaali olento minä olen!

* * * * *

Sinä et ole vielä koskaan selvästi sanonut, missä määrin Sinä minua rakastat? Kuinka voin minä siis sen tietää, oi Nirvana?

* * * * *

Sinä kävit minun kammiossani, ah Nirvana, ja olet pyhittänyt minun nuorenmiehen-huoneeni! Sinä katselit kaikki minun kuvani ja kyselit, keitä ne olivat. Mutta en Sinulle näyttänyt sitä kuvaa, joka sydämmessäni piilee. Sinä ihmeellinen, olet käynnilläsi tuulahuttanut minun matalan majani korkealakiseksi temppeliksi!

* * * * *

Ah, unta, unta olen taas Sinusta nähnyt, rakkahin, sellaista unta että Sinä olit minun isänmaassani. Me olimme seisovinamme Imatran rannalla ja hopeaiset aallot loiskivat hurjanhilpeästi allamme ja linnut lauloivat ja oli kevät kirkas ja me olimme kahden. Silloin näin minä sinut, oi Nirvana, kuni väkevässä virrassa kylpijän, sellaisena kuin Jumala sinut oli luonut! Minä näin Sinut ja vapisin! Sinä olit puhdas ja pyhä ja valkoinen kuin joutsen ja Sinun rintasi kummut olivat suloisemmat nähdä kuin taivaallinen autuus, ja pelastuksen uho niistä huokui… Oi Nirvana, Sinä olit unessakin puhdas, mutta minä, minä en sitä untani kestänyt, vaan heräsin huikaisevaan huumeeseen ja luulin hulluksi tulevani… sillä minä en ole koskaan — kuuletko: en koskaan — Pyhä, pyhä on minulle naisen lempi ja naisen ruumis minulle pyhä, pyhä on minulle se suudelma, jonka Jumala on ihmiselle opettanut, vaan jota minä, kokematon, en tunne.

* * * * *

Näin kirjoittaa Nirvana, minun kuningattareni: "Miksi Sinä, Solmu Sortimo, olet niin kummallinen? Kun minä Sinun kanssasi kävelen, niin Sinä olet minulle kylmä ja epäkohtelias ja usein minä palaan retkiltämme pettyneenä ja haavoitettuna, enkä voi muistaa yhtään sanaa, mikä minua hyväileisi. Ja silloin ei minulla ole muuta neuvoa kuin turvautua Sinun kirjeisiisi, Sinun kultaisiin sanoihisi paperilla ja niistä ammentaa lohdutusta! Kaksi kesäistä päivää minä Sinun kanssasi onnellinen olin ja tunsin että Sinä kuuluit yksinomaa minulle, ja minä olin ylen onnellinen koko olemuksessani että Sinä olit niin hyvä ja suloinen! Mutta sitten Sinä muutuit käytöksessäsi ja minä tulin onnettomaksi ja aloin ajatella kaikkea uudestaan. Sinä Solmu Sortimo, haluat omistaa elävän patsaan, joka Sinua tottelee ja joskus Sinulle antaa hyvän neuvon ja murheen hetkenä Sinua auttaa, mutta oman sydämen halajoimisesta — ei hiiskaustakaan! Ja vielä Sinä Solmu Sortimo viskaat minulle lapsellisenyksinkertaisen kysymyksen: missä määrin minä Sinua muka rakastan? Niin tiedä siis että kaikki nyt on epätoivoa ja että minä en Sinua ollenkaan ymmärrä!"

* * * * *

"Ja näin vastaa hän, jalon Nirvanan huono ritari: Olen syvästi syyllinen edessäsi, armas! Minä unhoitan usein että olen naisen seurassa, kun olen Sinun seurassasi. Minä vihaan kohteliaisuutta siksi että se minusta näyttää tappavan todellisen ihmisen ja nostavan kunniaan apinan. Mutta en minä vihaa helliä sanoja, vaikka ne minussa niin lujasti istuvat. Tuhansittain lempeitä lausumia on leikkinyt huulillani, mutta raaka ujous on ne alati vanginnut ja vain paperin päällä olen kehdannut itseni paljastaa. Miksi minä tällainen olen: likeltä paha, mutta kaukaa hyvä — likeltä katkera, kaukaa suloinen, sitä on minun turha selittää? Tuhansista vaikuttimista se riippuu. Voisi ehkä olla päinvastoinkin… Mutta sano minulle, Nirvana, olitko sinä kokonaan onnellinen noina kahtenakaan päivänä, joista puhut? Etkö sinä kaivannut mitään enempää, mitään lämpöisempää, mitään autuaallisempaa, mitään tyydyttävämpää? Etkö sinä Nirvana olekkaan koskaan haaveillut jumalien kultaista juomamaljaa ja nektaria, josta runoilijat laulavat! Sano: etkö?…"

* * * * *

"Lemmi mua, oi lemmi mua! Sua vailla mailm' on armoton, Sua vailla päivyt valoton, Sua vailla sielu sortuvi Ja sydän kuoloon murtuvi, Sun kanssas sydän autuas — Lemmi siis, ah lemmi mua!"

Sellaisena sinua lemmin, Nirvana, jollaisena istut kotonasi vaaleansinisessä kesäpuvussasi — jossa Sinut ensi kerran näin, silloin kun lemmenkipinä sielussani virisi — sellaisena Sinua lemmin, kun Sinä istut työhösi kiintyneenä, uhkeasta ulkomuodostasi itse vähintäkään tietämättä. Taikka sellaisena Sinua lemmin, kun istut siinä tummassa puvussasi, joka ei Sinun jumalaisen kaunista vartaloasi salaa… sellaisena Sinua rakastan, kun istut vapaana ja miettiväisenä ja kirkasotsaisena ja tervejärkisenä ja lempeästi katselet ympärillesi ja olet kaikkien ystävä ja kaikkien yläpuolella…

* * * * *

"En minä Sinua nuhtele, Nirvana, että Sinä paljon vähemmin kuin minä olet avannut sydäntäsi ja purkanut tunteidesi kerää, en minä Sinua siitä nuhtele. Sillä Sinä olet puheissasi ollut minua kohtaan paljon hellempi kuin minä Sinua, Sinä olet aina ollut hyvä sanoissasi, joita et paperille kirjoita. Sinä olet likeltä armas, mutta kaukaa arvostelevainen — emmekö me kaksi siis yhteen sovi — emmekö?"

* * * * *

"Älä kysy minun ensi lempeäni, sillä se on aikoja sitten sammunut ja Sinä olet korkeampi muita ja Sinun läheisyydessäsi himmenevät kaikki entiset liekit kuni pienet kynttilät sähkön valossa. Sinä Nirvana olet kuni palava pilvenpatsas minun matkatemppelini, minun pyhän tabernaakkelini yläpuolella — yöllä kun lakeus huokaa ja huuhkajat huutelevat korvessa. Itse Jumala on Sinut minun johdattajakseni asettanut…"

* * * * *

"Minä olen ajatuksissani mennyt naimisiin Sinun kanssasi ja me olemme matkustaneet pois, jonnekkin uuteen isänmaahan, joka on meille molemmille uusi, ja me olemme alkaneet elää yhdessä ja tulleet onnellisiksi…"

9.

Syyskuu jo alkoi, oli kylmä kuutamoilta. Nirvana ja Solmu Sortimo olivat kävelyllä. Nirvanaa vilusti. Mutta hän ei voinut kävellä niin nopeasti kuin toinen tahtoi. Solmu Sortimo kosketti Nirvanan kättä, jonka tämä ojensi tunnusteltavaksi. Käsi oli jääkylmä…

Käsi oli jääkylmä!

Hänen vartalonsakin näytti nyt niin kankealta, mustaan syysnuttuun puettuna. "Voi!" ajatteli Solmu Sortimo: "mitä olen tehnyt? — uskotellut häntä että niin pyhästi, niin syvästi häntä rakastan ja tällaisia hetkiä? Tällaisia hetkiä! Kylmä käsi, väsyvä käynti — voi minua! voi häntä: hän on elänyt nuoruutensa kukoistuksen ohi, hän on minulle liian vanha? En voikkaan häntä rakastaa…"

— Meillä on ollut paljon yhteisiä haaveita, — sanoi Nirvana hiljaa, heidän keskustellessaan jostakin.

Solmu Sortimo ei sillä hetkellä tuntenut ystäväänsä kohtaan myötätunnetta ja jäi vaiti. Vihdoin kysyi hän melkeinpä ivallisella äänellä:

— Millaisia sitten?…

Nirvana ei mitään vastannut, ei selittänyt sen enempää eikä toinenkaan kysymystään uudistanut.

Kuutamoyö oli niin kylmä, niin kylmä… Ja Solmu Sortimon sydämmessä asui myös pirullinen kylmyys. Hän tunsi tällä silmänräpäyksellä Nirvanaa kohtaan ikäänkuin sääliä, mutta rakkaus oli poissa. Hän rakasti enemmän itseänsä, kelvoton, tunsi sen itsekkin ja kysyi kauhistuneena mielessänsä: "näinkö on elämä onnetonta?"

Tällaisia kylmiä, mustia, liikkumattomia suvannoita oli Solmu Sortimon rakkauden joessa.

Sitten virta jo taas liikahti, uoma tuntui.

— Lapsuudessani minä usein näin unta että voin lentää, — sanoo Nirvana jonakin toisena iltana. — Hiljaa, hiljaa kohosin ylös ilmoihin ja läksin liitelemään vapaasti avaruudessa. Ja sieluni oli täynnä ihanaa, valoisaa tunnetta.

Solmu Sortimo ei vastaa äreästi. Hän vastaa:

— Lapsuudessani minäkin uneksin osaavani lentää. Monen vuoden kuluessa uudistui sielussani sama uni: kuinka ilman siipiä, yksinomaa tahdon ja uskon ihmevoimalla kohosin ilmoihin ja siellä liitelin. Ja suloinen tunne täytti minunkin rintani. Usein minä valveillanikin, kun ei ketään ollut näkemässä, koettelin, enkö todellisuudessakin noin voisi lentää. Minä asetuin keskelle pihaa, loin silmäni kiinteästi päin taivasta ja pinnistin tahtoani ja uskoin seuraavalla silmänräpäyksellä kohoavani ylös maasta… Tietenkään se ei onnistunut ja ainoa tulos oli että tavallisesti suistuin kuperkeikkaa pihamaalle. Joskus kiipesin halkovajan katolle ja heittäysin käsiäni huitoen ilmaan. Sillä tavoin pääsinkin kappaleen matkaa, varsinkin jos sattui olemaan kova tuuli, mutta maahan moksahtaminen ei tuntunut hauskalta.

Nirvana nauraa. Mieliala on herttainen ja tyyni.

Kolmannella kertaa on keskustelu tällainen:

— Sanokaa minulle neiti von Eidmann, ylpeilettekö te aatelisnimellänne?

Nirvana vastaa:

— En ole koskaan sillä ylpeillyt. Olen aina etsinyt ihmistä. Jos köyhä talonpoika on osoittanut ystävyyttään ja tarjonnut auttavan, joskohta likaisen kätensä, en ole sitä halveksinut. Sydämmen aateliudelle olen aina tottunut arvon antamaan. Mikäli ihminen on sivistynyt, sikäli on hän ylhäinen ja jalo.

— Suloista kuulla tätä teidän suustanne! huudahtaa suomalainen ylioppilas. — Te kelpaisitte vaikka romaanin aiheeksi…

— Se kunnia on minulle jo tapahtunut, — ilmaisee Nirvana naurahtaen. — Kreivi Sonnenschein on minusta kirjoittanut.

— Mitä hän on kirjoittanut?

— Sitä en tiedä, sillä niin vähän utelias olen ollut, etten ole hankkinut koko tekelettä.

— Miltä ajalta se on? kysyy Solmu Sortimo uteliaana.

— Kenties 7 vuotta takaisinpäin, minä en tuntenut kreivi Sonnenscheiniä; hän oli kuullut minusta muilta.

— Mitä hän oli kuullut?

— Hyviä asioita vain. Kerran kun puistossa kävelin, tunsin että joku minua tutki istuen penkillä ja kirjoitellen. Kreivi Sonnenscheiuilla oli näet tapana aina kirjoitella tässä puistossa.

— Semmoistako se vain olikin! sanoo Solmu Sortimo. — Mikä on kirjan nimi?

— En ole nähnyt enkä muista, olen vain muilta kuullut, — vastaa toinen välinpitämättömästi.

"Millainenhan hän mahtoi olla silloin" ajattelee Solmu Sortimo: "Nirvana kukkaisiällään?"

* * * * *

Näiden kahden ihmisen lemmen virrassa uiskenteli runsaasti papereita. Kevättulva kuljettaa aina mukanaan paljon kaikenlaista liikatavaraa. Solmu Sortimo se noita papereita tuohon virtaan viskeli tuntien jonkunlaista nautintoa nähdessään, kuinka virta niitä vei — vei, aina lopuksi huutaen ystävää toiselta rannalta niitä kiinni ottamaan. Nirvana ongiskeli kirjeet tarkoin lemmen vedestä ja tutki tyystin niiden singahtelevan sisällön, mikäli sanoista veden jäljiltä selvän sai. Ja sitten tietenkin täytyi hänenkin kirjoittaa ja heittää lippu toisensa perään lemmen virtaan, josta Solmu Sortimo ne toisinaan vyötäryksiään myöten kaahlaamalla sai taiteensa pelastetuksi.

Alinomaista touhua ja juoksua ja pulikoimista lemmen virran vaiheilla se oli! Kuinka monta kaihonkääröä tai lemmenlippua salaiset pyörteet ja häränsilmät nielivät tai virran väylä ahmasi, ilman että kumpikaan rakastavaisista niitä kiinni sai, sitä ei koskaan liene laskettu muualla kuin Rakkauden Jumalan kansliassa.

Seuratkaamme hiukan tätä Nirvanan ja Solmu Sortimon lippuleikkiä kevättulvan aikana.

Kas, tuossa uiskentelee taas sininen lippu virran pinnalla, ja Solmu Sortimo huutaa toiselta rannalta:

— Nirvana — hoi! Ne kolme lippua, jotka äsken käsistäsi pääsivät, eivät olleetkaan kovin tärkeitä, mutta kas tämä on tärkeä, hyvin tärkeä. Pyydystä se kaikinmokomin kiinni!

Nirvana pyydystämään. Hän hypähtää rantakivelle niin että pitkä palmikko leiskahtaa, ja kurottaa valkoisen kätensä, mutta sininen lippu liukuu ohitse ja hän on luiskahtamaisillaan sekaan. Vihdoin saa hän sen kiinni viheriäisestä niemekkeestä, mutta kastelemalla jalkansa ja hameensa liepeet.

Kun Solmu Sortimo toiselta rannalta näkee että Nirvana pitelee kädessään sinistä lippua, niin hän kainostuen juoksee pensaikkoon, aivankuin jänis piilottaen päänsä. Nirvana lukee:

"Armas Nirvana, sano minulle rehellisesti, onko Sinulla joskus minun seurassani ollut sellaisia hetkiä, jolloin olisit sallinut minun itseäsi suudella ja silmänräpäyksen ajan tuntea onnea, unhoittaen ympärillä-olevan ja kaiken surullisen tässä murheen laaksossa? Sano: Onko ollut?"

Nirvana hehkuu kuin tulessa ja silmänsä loistavat: "Mikä viaton lapsi hän on, kun tuollaista kyseleekin!" ajattelee hän. Ja tempaa povestaan tulipunaisen lipun ja kirjoittaa siihen nopeasti jotakin, valkoista koivun runkoa vasten. Ja viskaa lipun voimakkaasti virtaan ja huutaa samalla:

— Au! au! monsieur! ottakaa kiinni!

Solmu Sortimo syöksyy esiin piilostaan ja tavottelee tulipunaista lippua, joka juhlallisesti liukuu melkein keskellä jokea. Hän juoksee pitkin rantaa, katkaisee tavattomalla voimalla nuoren solakan koivun ja haroo liukuvaa lippua. Ei sittenkään ulotu! — Rakas Nirvana! huutaa hän silloin: — Juokse hiukan syrjään, minun täytyy riisua liiat vaatteet…

Niin onkii hän lipun, tulipunaisen lipun, ja läähättäen ja ihanasti väristen kevätvirran kylvystä lukee paperista kaksi sanaa:

"On ollut!"

Kaksi lyhyttä sanaa vain, mutta ne merkitsevät paljon — oi! ne merkitsevät melkein kaikkea tärkeintä…

Nirvana tulee esiin koivikon takaa ja ystävykset katsovat toisiaan silmästä silmään. Mutta joki on heidän välillään — ja tulva yhä paisuu. Lemmen valtava, pyhä ja peloittava kymi on heidän välillään!

Ja taas lennähtää lippu virtaan ja se on tälläkertaa tulenkeltainen lippu. Nirvana lukee kummalliset sanat:

"Onko Sinulla, rakkakin, milloinkaan polttavia himoja, onko Sinulla milloinkaan taisteluita himojen kanssa?"

Nainen miettii hetkisen — ja sanoo: "En ymmärrä häntä oikein". Mutta sitten viskaa hän valkoisen lipun virtaan, josta Solmu Sortimo sen onkii ja lukee vastauksen:

"Minun haaveeni ovat aina puhtaat ja ylevät ja ihanat"…

Ja niin lennähtää lippu lipun perästä lemmen väkevään virtaan, joka milloin antaa, milloin nielee kuljetettavansa. Kaikki mitä auringon ja maan välillä väikkyy inhimillistä haavetta, kaikki niissä lipuissa pohditaan ja tulisessa kiireessä tunnustellaan.

Tuossa lennähtää jo yhdestoista lippu Solmu Sortimon kädestä:

"Luuletko että meistä voisi tulla onnellinen aviopari? Vaan jos onnettomuus koituisi, kummankohan puolelta se alkaisi? Tai mikä erityisesti voisi olla siihen syynä?"

Jalo Nirvana vastaa:

"Minun puoleltani ei koskaan voisi tapahtua ensimmäistä askelta onnettomuuteen. Minä voisin olla ystävä ja sisar — sanalla sanoen: rakentaisin maallisen paradiisin, mutta jumalavarjelkoon, jos toinen minut pettäisi! Silloin ei armahdusta olisi enkä hetkeäkään viipyisi saman katon alla… Mutta — myös anteeksiantaa minä voin ja rukoilemaan kykenen hänen onnensa puolesta, joka minut onnettomaksi olisi tehnyt…"

Taas lentää lippu, kolmastoista lippu, niitä tulee kuin kimalaisia keosta.

"Oi Nirvana, Nirvana! Kun kohtalo kohta meidät eroittaa emmekä enää voi toisiamme kohdata — kuinka Sinä sitten minua muistelet? Sinä saat uusia tuttavuuksia ja jonkun ajan kuluttua ainoastaan sattuma muistoani koskettaa. Sinä silloin muistat että oli täällä kerran muukalainen, eriskummallinen nuorukainen, josta Sinä ajattelit parempaa kuin mielestäsi ansaitsikaan. Viiden vuoden mentyä Sinä ehkä kokonaan unhoitat sisällisen tuttavuutesi hänen kanssaan? Kymmenen vuoden kuluttua on hän Sinun sielustasi jäljettömiin haihtunut, henkisesti ja ruumiillisesti kuollut. Niinkö kurja on sallima? Niinkö?"

Mutta Nirvana vastaa, näin hän vastaa ja lohduttaa:

"Minun ajatukseni ovat aina Sinun kanssasi! Sinä olet ollut minulle ainokainen ystävä, jota minä ymmärrän (vaikka et sellainen, jollaista haaveilin), Sinä yksin olet katsahtanut minun sisälliseen mailmaani! Jos uusia tuttavia tulee, niin tokko minä heidän kasvojaankaan erotan? Luulen että tästä lähtien minulle alkaa hirveä elämänjakso sen valoisan hetkisarjan jälkeen, mikä minullakin ollut on. Tosiaankin olen näihinasti tuntenut maan jalkaini alla, josta kiitän Sinua, suuresti kiitän Sinua näistä valoisista hetkistä, näistä onnellisista päivistä! Mutta pitemmälle en ajatella uskalla…"

Tämän jälkeen lensi Solmu Sortimon kädestä Lemmenvirran ylitse vielä yksi tulipunainen lippu, sisällöltään niin raikas ja avaratunteinen, niin puhdas ja jumalkipinäinen, niin lämmin ja paljon lupaava että taivas ja maa sen vastaanottajalta unhottui ja hetken hurmauksissa hän, Nirvana, — joka ei koskaan ennen ollut antanut lentävän sekunnin itseänsä lumota — kirjoittamatta edes vastausta, huudahti vastakkaiselta rannalta nämät huomattavat sanat:

"Eläköön rakkaus! Eläköön se ikuinen pyhä ilmiö, joka ei tunne eroitusta ei kielten, ei kansallisuuksien, ei uskontojen eikä tapojen välillä! Niin, kallis Solmu Sortimo, kuinka minä haluaisinkaan heittäytyä Sinun syleilyysi näiden viimeisten riviesi jälkeen, joista huokuu todellinen lempi. Oi miksi et siis olekkin tässä vierelläni, oma armas, kallis kultani?… Enempää en puhua voi, sillä sydämmeni on niin täynnä riemua ja työ minut kutsuu jo pois kohtauksesta. Sinun, Sinun, Sinun minä olen! Sinun Nirvanasi."

Mutta valtava kevätvirta oli yhä heidän välillään, tuo ihmeellinen joki, jota sanotaan Lemmenjoeksi ja Rakkauden kymiksi, vaan joka on niin peloittavan mahtava, niin jumalaisen väkevä, että aniharvat sen ihailijoista siitä ylitse uskaltatavat. Sillä henkensä kaupalla siitä Ihminen ylitse uipi, mutta roistot ja ryövärit sen poikki venheellä keveästi soutavat, mikä näyttää olevan vastoin Lemmenjumalien tahtoa.

10.

Aleksanteri Nevskin päivän iltana, jolloin pikkukaupungin koko rykmentti oli humalassa ja kaupungin naiset ikivanhojen säädyllisyyssääntöjen mukaan, puettuina hienoimpiin hetaleihinsa, kilvan riensivät herrojen upseerien toimeenpanemiin tanssiaisiin, nähtiin kaikkien kummastukseksi neiti Nirvana von Eidmannin ylpeänä ja ryhdikkäänä suomalaisen ystävänsä seurassa rientävän poispäin siitä paikasta, mihin koko kaupungin kerma ja sokuri täksi illaksi oli koottu.

— Mihin nuo purjehtivat? kysyivät ihmiset.

— He halveksivat meitä, — tiesivät toiset.

— Kuka on tuo kavaljeeri? utelivat muutamat.

— Virolainen koulupoika, — vastasivat toiset.

— Onko neiti Nirvana tullut aivan hulluksi?

— Hän on aina ollut vähän hullu!

— Tuommoiseen kuihkaleeseenko hän nyt vihdoin on rakastunut?

— Kesäkauden se sen kanssa on remunnut!

— Ovatkohan salakihloissa?

— Kunpa ei olisi pahempaa!

— Mutta entä on se joku rikas?

— Köyhä kuin kirkon rotta!

— Mutta hävytöntä se sentään on että tuntematon nulkki on lyönyt laudalta koko kaupungin virkamiehistön.

— Ja koko rykmentin!

— Pulska kenraalin tytär? Mikä mainio maatushka siitä meille olisi tullut. Porvarisrodun jalostaja…

— Sanokaas muuta! Ja luutnantin rouva?

— On hänellä toki ollut pohatoita tehtailijoitakin tarjona!

— Ja rikkaita ruhtinaita…

— Eikä ole kelvannut?

— Ei ole kelvannut!

— Mihinkä ne nyt katosivat?

— Rakkauden kaivoon!…

Näin puhelivat ihmiset.

Jo helähtivät torvet vienoihin valssin säveleihin ja lattiat alkoivat sihistä, palkit kumista, kannukset helistä, silkkiset hameet suloisesti hulmuta ja väkevä hajuvesien leyhkä tuulahteli hivelevästi ovissa tungeksivain sieraimiin. Välähteli lamppujen loisteessa kirkkaita nappeja, kultalankaisia paraati-epoletteja, välähteli kiiltonahkaisia upseerisaappaita, välähteli sapeleitakin ja rintaristejä. Vilahteli valkoisia avokauloja ja täyteläisiä kalvosimia, kultaisia ja luisia rannerenkaita ja tulipunaisten alushameiden liepeitä… Ja kuului kuiskauksia "kuinka erinomaista! kuinka hauskaa! ihan paratiisi maan päällä!"

Mutta kaukana tästä humusta vaelsi kaksi ihmistä, kaksi lempeä janoavaa ihmistä, jotka yhtenä hetkenä luulivat olevansa onnelliset, toisena hetkenä taas neuvottomina katselivat onnensa jumalatarta silmiin. Eivätkä kumpikaan tietäneet, mistä ihmisonni riippui. Eivätkä kumpikaan olleet kypsyneet siihen, johon elämän tuomari heitä vaati.

He luulivat olevansa yläpuolella tuota turhamaista joukkoa, joka hilpeänä kerääntyi tanssimaan puolihumalaisten upseerien kanssa, mutta rientäkäämme tutkimaan, millä korkeilla asioilla he itseänsä tänä syyskuun iltana huvittelivat. Korkeita asioita tosin lienee ollut, mutta korkeuksista he yhtäkkiä suistuivat mailman mataluuksiin ja tapahtui se seuraavalla tavalla.

Heidän oli sanominen hyvästit toisilleen. Herra Karmilla sattui olemaan käsissään hansikkaat, joita hienouksia hän tavallisesti ei käyttänyt, ja joku tuntematon voima pani hänet nyt tarjoamaan hansikkapäällistä kättä ystävälleen hyvästiksi. Nirvana von Eidmann ei sitä huolinut, vaan tehden hylkäävän liikkeen nykäsi jyrkästi takaisin jo ojennetun kätensä, jossa myös oli hansikas. Herra Karm katsahti ystäväänsä suoraan silmiin, jotka kirkkaan-ylpeinä kiilsivät tähtien valossa, ja sanaa sanomatta tarjosi toistamiseen hansikoidun kätensä, sillä hän ei tahtonut olla "etiketin orja", kuten hän itseksensä ajatteli. Nirvana yhä kieltäytyi jyrkästi. Silloin lausui Solmu Sortimo:

— Mademoiselle von Eidmann, miksi se halveksitte minussa sitä, mitä ette itsessänne halveksi? Miksi naiselle päinvastoin muka luetaan säädyllisyydeksi, kun hän hansikas-kädessä miestä kättelee?

— Naiselle on kerrassaan säädytöntä ottaa vastaan hansikoitua kättä miehenpuolelta, — vastasi Nirvana loukkaantuneesti. — Minä olen sivistynyt nainen, enkä suostu raakoihin tapoihin! lisäsi hän suuttuneena.

— Vanha laulu! väitti Solmu Sortimo. — Jos suoraan menemme tämän pikkuasian ytimeen, niin täytyy teidän tunnustaa että sydämmenne ei vähintäkään loukkaudu siitä että puristatte hansikoitua kättä. Eikös niin? Ainoastaan sentähden että muut ja muoti teille tämän ovat opettaneet, te tällä hetkellä kieltäydytte kättelemästä minua! Toisin sanoen: ainoastaan sentähden että olette elänyt ikäänkuin apinain parissa, tämä nyt teistä näyttää säädyttömältä!

Ja herra Karm polkasi vihastuneena jalkaansa kaikkea mailman muotihulluutta muistaessa.

Mutta "apina" sanan kuultuaan hänen Nirvanansa nähtävästi yhä enemmän loukkaantui, niin että vetäytyi portin sisäpuolelle. Solmu Sortimo oli kuitenkin jo ehtinyt nykäistä ohuen hansikkaan onnettomasta kädestään ja tarjosi sitä nyt paljaaltaan ystävälleen. Mutta Nirvana ei enää huolinut, vaan sanoi että kynnyksen ylitse kätteleminen oli kaikissa tapauksissa mahdotonta. Silloin Solmu Sortimo syöksähti portista sisään ja tarjosi taas kättään. Toinen yhä empi, mutta suostui vihdoin…

— Elkäämme toki riitautuko turhista, — sanoi Solmu Sortimo. Ja lyhyesti lisäsi: — Hyvää yötä!

Portti lupsahti kiinni.

Mutta kamariinsa tultuaan tunsi Solmu Sortimo selvästi että hänen ystäväänsä tämä vähäpätöinen sattuma taas oli vaikuttanut kovin koettelevasti ja tunsipa myös aavistuksen että moisista pikku-asioista vähitellen saattoi latoutua kylmä vuori, joka uhkasi auttamattomasti heidät toinen-toisestaan eroittaa. Pikku-asiat ne usein määräävät suunnan poluillemme elämän erämaan läpi!

"Mikseivät ihmiset mitään uskalla?" kysyi hän itseensä kaivautuen. "Minua huvittaa joskus uskaltaa, uskaltaa omaa itseäni varten! Vain koetellakseni, vain kehittääkseni itseäni…"

Yövuoteellaan viruen kynttilän ääressä sattuivat hänen silmänsä venäläisen laulukirjan erääseen runoon, jonka tunnelmaan hän tänä iltana luuli voivansa yhtyä:

"On sama mullen: kärsinkö vai nautin, Ma kärsimyksiin totuinhan jo ammoin, Oon valmis itkuhun ja nauruun, Siis sama mullen, aivan sama mullen!

On sama mullen: ystävyys tai viha, Ma kylän juoruihinkin totuin ammoin, He haukkukoot ja hymyin hammastelkoot, On sama mullen, mullen ihka sama!

On sama mullen! Sydämmeni lääke: Tuo lempi — unhoon sai jo ammoin, Mua rakasteta ei — ei tarvitsekkaan — On sama mullen kaikki, aivan sama!

Yks kaikki tuo! Ei hirvitä mua hauta! Ma kuolemaa jo ajattelin ammoin, Ei elo armaas oo, ei myöskään karmas — Tuo kaikki kerrassaan on sama mullen!"

— Sanokaa minulle, millaisessa mielentilassa te eilisiltana panitte maata? kysyi Solmu Sortimo seuraavana kauniina päivänä kun he olivat ulkona kedolla kävelemässä.

— Minä ajattelin teidän tuhmaa itsepäisyyttänne siinä hansikas-asiassa, — vastasi Nirvana hetken mietittyään.

— Ajattelitteko siis että olin tuhma?

— En, vaan että eilisiltainen käytöksenne oli tuhma.

Se oli suoraa puhetta.

He rupesivat keskustelemaan niinsanotusta etiketistä ja sen vaatimuksista. Ja kävi selville ettei Nirvana von Eidmann suinkaan ollut mikään sovinnaisuuksien orja muihin verraten; pikemmin päinvastoin: kuinka paljon olikaan hän aina antanut anteeksi ja kuinka paljon laiminlyönyt käytössääntöjen vaatimuksia — senhän kaikki tiesivät ja siitä syystä pitivät häntä naurettavana ja hymyilivät halveksien, varsinkin takaapäin. Mutta hän ei sentään suvainnut että laiminlyönti säädyllisyyttä vastaan menisi niin pitkälle että häntä jokainen sivistynyt ihminen saisi osotella sormellaan kadulla kulkiessa.

— Miksi te, monsieur Karm, tahdotte aina käydä sotaa yleistä tapaa vastaan, miksi tahdotte alinomaa rakentaa sulkuja hyvien tapojen virralle?! saneli hän lempeänvakavasti.

— Niin, minua se huvittaa, — väitteli yhä toinen; — minua viehättää olla poikkeuksena lammaslaumasta ja minun mieltäni kiinnittää — niinkuin mitäkin Dostojevskin sankaria — uskaltaminen rikkoa yleistavan lakeja ja moraalisäännöksiä.

— Mitä te sillä luulette voittavanne?

— Elkää sanoko! — sisälliselle minälleni on se kenties lopulliseksi voitoksi, vaikka siitä sodasta onkin itselleni paljon mieliharmia ja mielenkarvautta, samoin kuin niille, joita loukkaan…

Iltahämärissä kun Solmu Sortimo tuli naapuritaloon, ei Nirvana ensin ollut kotona. Sanottiin menneen puutarhaan kävelemään. Se olikin hyvin viisaasti keksitty tekosyy hänen omaisilleen: puutarhassa näet istui Nirvana Napoleonovna pöydän ääressä ja kirjoitteli vastauksia ystävänsä "kysymyksiin"; — sisällä olisi se ollut mahdotonta.

Vihdoin tuli hän sisään. Ja illanvietto alkoi. Heidän sieluissaan vallitsi taas täysi sovinto ja Solmu Sortimo tunsi jälleen lempensä tulen Nirvanan ääressä voimakkaasti palavan. Ja he vaihtoivat taas salaisesti keskenään uusia kysymyksiä ja uusia vastauksia kirjoitellen niitä pienenpienille lipuille, vieläpä konvehtipapereille. Monsieur Karm sai siinä nyt vihdoinkin tietää jalon ystävänsä iänkin, jota tämä ei koskaan sitä ennen ollut varmasti hänelle sanonut ja jota hän itse nimitti "akan iäksi".

Myöhään illalla menivät he taas kävelemään. Syvässä, varjoisassa alleassa rapisteli joku olento puiden lomitse ja istuutui korkealla siintävälle sähkölangalle. Se oli iso yöpöllö, joka kirkkaassa kuutamossa suurin silmin pysähtyi hetkeksi katselemaan kävelijöitä ja jatkoi sitten matkaansa oudosti suhisten ja sähisten puistikossa. Nirvana oli säikähtänyt tätä luonnollista ilmiötä niin että vaistomaisesti tapaili toverinsa käsivartta.

— Elkää peljätkö, — sanoi kavaljeeri rauhallisesti.

— Minua niin peloittaa… se iskee vielä meihin!… sanoi Nirvana.

— Ei iske… onhan minulla sauva…

Solmu Sortimo ei voinut olla huomaamatta että Nirvanan ääni oli omituisen väräjävä.

He menivät edelleen.

— On kumma että tekin osaatte pelätä, — alkoi kavaljeeri. — Kun teidät päivällä näkee, luulisi ettette ensinkään kuulu siihen lajiin naisia, jotka heikkohermoisina kaikkea säikkyvät ja jotka pitävät sen naista kaunistavanakin että erityisissä tilaisuuksissa hermojansa näytetään.

— Niin… hymähti Nirvana lempeästi, ivaa huomaamatta. — Minullakin kuitenkin on sellaisia hetkiä, jolloin tunnen olevani hyvin, hyvin arka ja pelkääväni kuin pieni lapsi.

— Pelkään minäkin, kun olen yksin ja sattuu olemaan hyvin pimeä ja paha omatunto, — sanoi kavaljeeri. — Silloin pelkään aidanseipäitäkin. Ja paha omatunto on minulla melkein aina… lisäsi hän puolittain leikillä.

— Tehän kuljette kuin salamurhaaja? sanoi Nirvana.

— Niin juuri. Mutta niinkuin sellainen salamurhaaja, joka on tappanut ainoastaan itsensä.

— Voi elkää puhuko niin synkästi! rukoili toinen, mutta Solmu Sortimo ei malttanut olla vielä lisäämättä:

— Itseni olen minä salaisesti surmannut ja surmaan joka-päivä ja siksi onkin minulla aina omantunnon tuskat.

Nirvana ei mitään vastannut, huoahti vain ja hyvää-yötä lausuessa äänensä lempeästi värisi… Ja koko seuraavaksi illaksi tuli hän Solmu Sortimon huoneeseen — tosin sisar Tatjanakin näön vuoksi oli mukana — ja alkoi pallistaa ystävänsä silkkisiä nenäliinoja, joita tämä stipendirahoillaan oli ostanut viedäkseen ne tuliaisiksi "siihen maahan, jossa ei silkkimato kudo".

Ja sellainen tunnelma että Solmu Sortimon pian oli palaaminen takaisin isänmaahansa, leijaili jo syksyntyvässä ilmassa, ja kaikki asiat häämöttivät näille kahdelle lempiväiselle jo sen tunnelman valossa.

— Monsieur Karm?…

— Mitä, Nirvana —?

— Ettekö tahdo olla niin hyvä ja soittaa huiluanne?

— Mitä minä nyt soittaisin?

— Soittakaa sitä suomalaista kansanlauluanne, jossa puhuttiin erosta ja jonka olette minulle venäjäntänyt, — pyysi Nirvana lempeästi. — Ja laulakaa se sitten myös — te niin harvoin laulatte, vaikka Jumala on teille antanut miellyttävän äänen…

Solmu Sortimo otti huilunsa, istuutui hämärimpään soppeen, heitti toisen jalkansa yli polven ja alkoi värssy värssyltä soittaa sekä vuoroin hyräillä:

Ah voi kuinka kauheasti suru vaivaa mieltäni, Kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani.

Sinun luontosi lempeä on sydämmeni sitonut, Sinun kaunis katsantosi kokonaan mun vanginnut.

Nimesi ma kirjoittelen hopeahan, kultahan, Kuvasi ma kätkielen sydämmeni pohjahan.

Taivaan Herra meidät vielä kerran yhteen saattavi — — — — — — —

Loppua ei hän saanut rinnastaan, sillä yksinkertaiset kansanlaulun sanat, joita hän ei ollut laulanut sitten kuin jolloinkin Suomessa, värähdyttivät häntä nyt sydämmeen saakka ja loitsivat hänen eteensä kaikki ne surunkauniit kuvat, jotka sielussansa voi nähdä ja tuta ainoastaan se, joka lapsuudesta saakka on rakastanut vanhoja suomalaisia lauluja.

— Ääneni on sorruksissa, syytti hän.

Nirvana ei muuta sanonut kuin "kiitos", mutta hänen syvälle käsityönsä ylitse painunut päänsä antoi aavistaa että hänenkin korkeassa povessaan värähteli jotakin, jota hänen valonhohtavat silmänsä tahtoivat salata…

11.

Mutta Lemmenjoen kohisevissa koskissa on kiljuvia kiviä ja parkuvia paasia, ja ikivanhat tarinat tietävät kertoa piruista, jotka yön pimeydessä noilla paasilla hornan lauluja laulavat ja pahanpäiväisesti peloittavat illan hempeitä haltijattaria. Ja silloin tuo pahojen henkien kuoro salaperäisesti sointuu yhteen noiden hyvien hengettärien iltasoitteloiden kanssa. Jota kaikkea sekamelskaa syrjäinen rantojen taivaltaja neuvotoinna kuuntelee tietämättä mikä totta on ja mikä valhetta.

Parhaimmin tekee, ken korvansa sen kosken yökohinalta sulkee…

Oli kulunut vain muutamia päiviä edellisestä, kun Nirvana von Eidmann eräänä hämäränä syyskuun päivänä sai kaupungin postissa seuraavanlaisen kirjeen:

Syyskuun 19 yöllä…

Tunnen että Sinua jo kyllästyttää alinomaisten "selitysten" saaminen minulta. Sentähden koetankin nyt kirjoittaa niin lyhyesti kuin voin. Mikä minua oikeastaan vaivaa, sen Jumala ja Perkele tietköön? Eilen paratiisi ja autuus, tänään saatanallinen ikävä ja punainen helvetti! Eilen olisin ollut valmis kanssasi ikuisen liiton solmiamaan, tänään ainoastaan kuolemaan yhdessä pois tästä kirotusta mailmasta…

"Ma Teitä lemmin, vaikka raivoon!" Tietysti rakastan Sinua silloinkin kun soimaan ja silloinkin kun Sinulle kaikenmoisia raakuuksia latelen, jumaliste, rakastan. Usko jos tahdot! Minä vain pyydän ilmoittaa että tulen hulluksi näistä meidän suhteistamme enkä voi kestää, vaan tapan itseni, ammun itseni, hirtän itseni vielä tänä yönä ennenkuin kukko kolmasti laulaa…

Et sinä minua sääli! Myöhäistä onkin sääliä, myöhäistä olla hempeä ja lempeä, myöhäistä, sanon minä… Jää hyvästi — aamulla minua siis ei enää ole, Sinut yllättää huhu että Sinun tuttavasi, tuo suomalainen koira, on hirttänyt itsensä, ovat löytäneet hänet hengettömänä huoneestaan… Hymyile kylmästi, kun tämän kuulet ja lausu muidenkin kuullen, lausu näin: "niin, ei ole vähintäkään kumma… hän oli sellainen… sellainen juuri… en minäkään hänestä pitänyt!" Lausu niin ja riemuitse! Ja minä, ollen silloin jo helvetissä, kuulen Sinun ihanan tuomiosi ja remahdan nauruun pirujen kanssa ja aloitan villin tanssihypyn… à la bacchanale! On sama mullen, kärsinkö vai nautin, mua rakasteta ei — ei tarvitsekkaan! Piru minut vieköön lempineni, hän paistakoon minut palavassa tervassa! Minkätähden pöllö rakastuinkin Sinuun, sekarotuiseen venakkoon, ja nyt saan kärsiä joka-päivä ja yö? Sinä, Sinä et minua kuitenkaan niin rakasta kuin minun jumalattomat himoni vaatisivat, Sinä olet tässä suhteessa kova ja kylmä kuin syvän kaivon kivi!…

Et rakasta, vakuutan Sinulle, Sinä vain kadut sitä että antausit kanssani tuttavuuteen ja sentähden että minun täytyy Sinun luotasi pois matkustaa. Ah! Mitä tiedän minä tehdä, mitä Sinä minulta halajat, Sinä olet vaiti kuin marmoripatsas, et hiisku salaisimpia mielitekojasi — et Jumalallesikaan!

Kuule! Eilen olin hengessä ja avioliitossa Sinun kanssasi, Sinä olit niin armas, niin suvensuloinen, oi Jumala, kuinka olit, miksi Sinä olitkin niin suloinen etten edes uskaltanut Sinuun oikein katsoakkaan, sydän niin paloi ja kaikki tunteet ja intohimot hehkuivat. Sairasko? Haa!

Mistä nyt ikävä, mistä tämä harmaja harmi ja helvetillinen ikävä? Mistä??

Jos edes yhden kerran olisin Sinua suudellut, kun oli kesä ja hymyilevä luonto ja linnut vapautta lauloivat ja Sinä häälyit niin suloisena ja tilaisuuksia oli! — tämä jo lohduttaisi minua: minä tietäisin mitä on lemmensuudelma, jota kaiken nuoruuteni ajan olen janonnut, mutta sitä ei ole, ei ole, kuuletko — ja nyt on jo myöhäistä… Et Sinä itse tätä enää sallisikkaan enkä minä puolestani koskaan rohkene, sillä minä odotan että Sinä itse…?

Niin! miksi Sinä, kuningatar, et ole suudellut minua, jos Sinä kerran olet rakastanut minua ja tuntenut että minä, nuorukainen, kokonaan olen Sinulle kuulunut? Tottakai Sinulla on oikeus? Jokaisella naisella on oikeus osoittaa tunteitaan ja siltä puolelta alettuna onkin se paljon parempi — ainakin mitä minuun koskee, joka alati salaan, mitä sisällinen ääni käskee.

Niin! Miksi Sinä sitä et ole tehnyt, jos todella…? Olisimme edes silmänräpäyksen onnelliset olleet — minä, minä erittäinkin!

Ah! Minunhan täytyy tänä yönä itseni tappaa. Siispä hyvästi, älä muistele vihalla. Jumala Sinulle suokoon kaikkea hyvää. Juon myrkkyä! Juon myrkyssä maljasi: terveydeksesi, Sinä uneni, unelmani vieraalla maalla!

Kaikki myöhäistä…

* * * * *

Syyskuun 20…

Anteeksi neitiseni että vielä olen elävien kirjoissa! En jumaliste kuolla voinut, sillä kun yöllä näin istuin ja kirjoittelin alusvaatteisillani, niin tuli vilu, yksinkertaisesti vilu, ja minä olin myös hyvin uninen — ja kukapa, kukapa olisi huolinut itseään surmata sen hurmaavan ruusupeitteen alla, jonka Sinä itse olit neulonut — kuinka suloista siihen kietoutua…

Mitäs Sinä oikeastaan minusta nyt ajattelet, oi Nirvana? Kirjoittaa osaan minä kuin järkivaivainen. Eikö totta? Kuule: tänä aamuna heräsin kolkkoon veisuun — ne veivät siellä hautaan jotakin kuollutta. Niin, hautaan, hautaan minunkin mennä pitäisi. Ikävä näin on elää, sillä täytyisi tapahtua liian suuri muutos minun elämässäni, jos niin että elää ansaitseisi… Sinä sen tiedät, neuvo minua! Älä hylkää minua, sääli! Kipeä olen, kaikki johtuu kai tästä, kaikki oikkuni ja outo käytökseni.

Ja jos ei jotakin kirousta olemassa olisi, olisin ehkä sellainen kuin Sinä olit sulhostasi haaveillut ja voisin Sinua rakastaa joka-ikinen hetki. Enkelini, älä minua halveksi, Sinä, Sinä ainoastaan voisit elämän minulle antaa, jos tahtoisit, voisit, jos rohkeampi olisit etkä kääntäisi huomiota pahoihin tuuliin.

Miksi Sinä, Nirvana, viime lauvantaina olit niin suloinen, hyvä jumala sentään? Heti kun sinut silloin näin, tahdoin heittäytyä suinpäin Sinua syleilemään, tahdoin, mutta hillitsin. Jumalani, jospa "Sinä aina olisit sellainen kuin silloin. Elämä olisi silloin silkkiä. Vakuutan Sinulle että Sinulla on yksi onnettomuus: ei mikään hattu eikä mikään päällystakki Sinua pue, nyt olen siihen huomioon tullut. Toistan vieläkin: suokoon Jumala Sinun aina olla sellainen kuin olit viime lauvantaina ja — minä rakastan Sinua aina hulluuteen asti. Minä eriskummallinen olento, rakastan Sinua, kuuletko ja uskotko: ra-kas-tan!"

S.S.K.

Tämän kurjan, imelän, osaksi ihanan ja kaikkia-koettelevan kirjeensä jälkeen sai Solmu Sortimo näin kuuluvan vastauksen:

Oi kauhistus, mitkä mietteet myllertävät Teidän päässänne (en saata sanoa "Sinuksi" — meillä Venäjällä se on sopimatonta), herra Karm, mutta jumalankiitos että kuohu nyt on asettunut — luuletteko että minä voisin kestää Teidän kuolemanne? Te heikkoluontoinen! Te olette saanut tietää minun tunteeni, minun ajatukseni, minun katseeni, Te olette kääntänyt minun sieluni nurin — eikä se kuitenkaan riitä, ja sanotte olevanne onnellinen vain sen kautta, jos saatte minua syleillä. Minä ajattelen näin: nainen, joka siihen on harjaantunut, ottakoon ensi askelen, mutta minä olen tehnyt kaksikin koetta Teidän suhteenne ja niin karkeasti tullut luotatyönnetyksi; vaan jos sellainen kolmannen kerran tapahtuisi, niin en Teitä enää saattaisi nähdä ja sentähden vain jäisin kärsimään. Oi kuinka Te panette minut kärsimään! kun valkoisella, kylmällä paperilla riennätte selittämään että kaikki on mennyttä ja että Te jo haaveksitte toista rakkautta. Ja millaista? — villien rakkautta, orjien rakkautta — ei! vielä viheliäisempää Te tahdotte: eläinten rakkautta, sillä koirahan vain nuolee kättä, joka sitä lyö. Mutta minä houkkio, jolla koko aikana ei ole ollut muuta rukousta huulillani kuin tämä: että Te minua rakastaisitte …!

Jo alussa kesää minä kerran tuskaannuin ja olin likellä kuolemaa ja arvatkaa kuka minut pelasti: tohtori Simberg, tietämättään. Niin, myöhäistä, kaikki on myöhäistä, nyt Te jo itse kadutte, loppuneet ovat ihanat päivät, loppuneet kuutamokävelyt… ja nyt kaikki kiusaa, ja me olemme vain kaksi sellaista pelkuria olentoa, jotka voivat yhdessä nauttia vain jollakin asumattomalla saarella, mutta kuka tietää, eivätkö sielläkin meitä häiritseisi petoeläimet, taivaanlinnut tai itse taivahan kuu…?

Ja kuitenkin minä Teitä rakastan, kaikkine puutteillenne ja kaikkine oikkuinenne! ja kuinka iloinen olisinkaan, jos Teistä tulisi onnellinen — miten tahansa se tapahtuisikaan!

Kuinka kummallisia luonteenpiirteitä Teissä onkaan: kun ei onni Teille ota kiinni antautuakseen, niin Te sen perään karkaatte sitä tavottaaksenne, ja kun se kääntyy Teitä vastaan, silloin Te aivankuin säikähtyneenä pakenette pois ettekä usko!… minä luulen ettette koskaan ole ollut rakastettu, ette perheessä ettekä ulkopuolella ja sentähden Teissä tuollainen epäluottamus — — — — — — — — —

Kirje katkesi tähän kohtaan ilman pistettä, nähtävästi jonkun häiriön kautta keskeytettynä, ja arkin neljäs sivu oli jäänyt kokonaan puhtaaksi. Se oli kuitenkin pantu kuoreen ja palvelijan mukana lähetetty vapaaherrattaren kotiin, missä herra Karm asui, juuri muuttaneena kadunpuoleiseen huoneeseen, josta tuttavamme, maisteri Långström, aikaa sitten oli vihellellen matkustanut tiehensä heti Grosnij-perheen jälkeen.

* * * * *

Kuinka nämät kaksi ihmistä taas selviytyivät pyykistä, jonka olivat pestäväkseen ottaneet, on kummasteltavaa. Mutta lemmenasioissa näkyy kaikki olevan mahdollista.

Pimeän yön valkeneminen aamun kirkkaaksi kajastukseksi on oikeastaan suuri luonnon ihme ja kuitenkin on tämä vaihtuminen aina mahdollinen ilmiö, jota tavallinen ihminen ei pidä edes kummasteltavana. Yön hornanhenkien ja lemmenkosken pirunpauhujen kuunteleminen rakkauden mailmassa on ehkä sekin luonnon välttämätön vuoro-ilmiö.

Solmu Sortimo oli kuni päivänperho, joka auringonpaisteessa mehevimmän kukkasen ympärillä liehuu, mutta samalla hän myös oli kuin mikäkin yöeläin, joka valonlasten nukkuessa vasta alkaa ruokaansa etsiä pitäen toisinaan kovaakin jyrinää ja säikytellen herkkäunisia. Nirvana taas — hänen luonteensa oli kuin Etelä-Venäjän siintävä aro, rauhallinen ja avara, ääretön ja yksitotinen, jonka lauhkean ilmakerroksen ainoastaan nouseva ukkosilma panee mahtavasti väräjämään ja loitsii viehättävän vaihdenäyn luonnontutkijalle tai taiteilijalle, joka värivivahduksia kaipaa.

12.

Tullut on armaasta-eron aattoilta ja eronhetki jo päätetty. Huomenna, huomenna on täytymys lähteä hänen, joka enemmän kuin neljän kuukauden ajan on polkenut venäläistä mannerta jalkainsa alla sen kedon kukkasia vuoroin kiroten, vuoroin siunaten, siunaten enemmän kuin kiroten. "Suomi armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen, Sulta kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen!" Se on entisen koulupojan laulua tuo eikä se enää paljoa paina; vaeltavan ylioppilaan rinnassa täytyy toki soida yleisinhimillisempiäkin säveleitä kuin ahtaimman nurkkaisänmaallisuuden kuiskeet. "Kehdon?" Niin, sen hän on saanut Suomelta, mutta "koti" ja "rauhainen hauta" — ovatko myös ne löytyvät ehdottomasti siitä samasta maasta, jossa hän on syntynyt? Oi, sieltä niiden löytyä pitäisi, mutta entäpä jos ihmeellinen kaitselmus toisin tahtoo, miksei niitä voisi etsiä muualtakin? Kuinka moni isänmaan jalokin poika on löytänyt kodon ja rauhaisen haudan ventovierailta veräjiltä! Ihminenhän on vapaa! Mutta miksi sen haudan pitäisi olla juuri "rauhaisen", miksei se saisi olla myös suloisen-myrskyinen, jos "koto" sen kummulla vain olisi kultainen? — "Kankahias kultamaina, kultamaina lemmimme?" Niin, siitä tosin irti päästä ei ikinä voisi, sillä synnyinmaan luonto oli painanut ikuisen leimansa nuorukaisen sieluun, mutta — — — onhan korkeampiakin, ylevämpiäkin lempimisen esineitä kuin kultaiset nummet ja kankaiden kivet, ja se on ihminen, ihminen semmoisenaan missä tahansa, jossa kultainen sydän vain löytyy, joka toista sydäntä lupaa vahvistaa ja elämäntaistelussa auttaa. Sydämmen ympärillä on sydämmen kotimaa! Mitä, mitä, mitä Jumalan nimessä hänen, ylioppilas Karmin, siis piti tehdä?

Näinkö vain ilman muuta hänen erota tulee Nirvanastaan? Ja näinkö vain rientää syksyiseen, sateiseen Suomeen tuntematonta, tummaa tulevaisuutta vastaan ja keveästi karistaa päältään koko kesäinen kummitusjuttu? Ja tovereita tavatessa sitten nauraen kertoa "säkästyksestään" johonkin "sekarotuiseen venakkoon"? Ei, ei, tuhat kertaa ei! Nirvananlaisen naisen merkitys ei saanut hukkua Suomen kylmiin unhojärviin! Nirvana oli toki jotain ihmeellisempää, täyteläisempää kuin yksikään Suomen salojen sinipiioista, noista pikkusievistä, nipsanenäisistä, pien-ihanteellisista, mutta tarkemmin tutustuttua pikkumaisista, koulutyttömäisistä, arkipäiväisistä, ahdasmielisistä leivänsyöjäin tyttäristä? Nirvana oli toki kaikkia muita uljaampi, ylhäisempi sekä sielultaan että ruumiiltaan!…

Kaikkia tämänkaltaisia arvosteluita, epäilyksiä, kysymyksiä ja ristiriitoja hautoi sankarimme päässään sinä iltana, kun hän viimeistä kertaa läksi illanviettoonsa tuohon rakkaaksi käyneeseen, matalakattoiseen naapuritaloon, missä Nirvana häntä jo odotti ja oli järjestänyt kaikki tuossa pienessä kodissa sen mukaan kuin ainoastaan järkevä ja hellä naisolento osaa järjestää pyhittääksensä iltatunnit kokonaan sala-rakastettua olentoa varten, jonka tietää piirtelevän viimeisiä päiväkirjan lehtiään erikoiselta elämän ajalta…

Ja Solmu Sortimo tuli ja otettiin vastaan kuni sadunprinssi satulinnan neitsytkammariin — ja kas! hänenkin silmänsä loistivat tänäiltana ihmeellisemmin kuin koskaan ennen, sillä surunsuloiset sielunraatelut ne olivat hänen silmiinsä kiillon luoneet niin että kaikki sen näkivät. Ja varsinkin Nirvana sen huomasi ja ajatteli itseksensä: "Solmu Sortimon silmät olivat kylmiä silloin kun hän keväällä tänne saapui — minä, minä olen ne ilmehikkäiksi kirkastanut, minä ja se, mikä välillämme on!" Ja Solmu Sortimo tunsi itsekkin olevansa sadun prinssi, joka oli istutettu satulinnan pyhimmän neitsyen ihanaverisille vierille.

Kuni siniseen savuun häipyivät muut naiset — ne olivat nyt hyvät ja herttaiset nekin — mutta tämä yksi häälyi likinnä hänen sieluaan sitä sivellen hienonhienoilla sadun untuvilla ja ihananihmeellisesti hänen kaihojaan kutkutellen ja lohdutellen.

Oi kuinka hän, Nirvana, oli armas ja tenhoraikas taivaansinervässä kotipuvussaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin tähdet ja hänen äänensä soinnahteli kuin etelätuulen suhina lämpöisenä iltana laaksojen laakerimetsässä…

Suomalainen ystävä tunsi olevansa häneen silmittömästi rakastunut. Hän unhoitti että soraääniä kesän kuluessa koskaan oli ollutkaan! Hän tahtoi häntä suudella… ensimmäisen ja viimeisen kerran, tahtoi — eikä kuitenkaan suudellut. Nirvana oli niin puhdas, niin pyhä, niin majesteetillinen. Sepä se kai olikin joka hyväilyn esti?…

Tämä oli Solmu Sortimon viimeinen ilta ystävänsä kodissa.

— Elkää menkö pois koko yönä! kuiskasi Nirvana lempeänleikillisesti.

Kuinka lohduttavaisesti tällaiset sanat poislähtevään sattuivatkaan!

"Ei kieli eikä mikään enää estä Teitä rakastamasta! Kohtalo näyttää määränneen meidän sielumme ja olemisemme yhdeksi!"

Se oli pieni lippu, jolla nämät merkilliset sanat hohtivat. He leikkivät viimeisen kerran lipuilla.

Riemuiten piirsi Nirvana vastauksensa: "Siis terve rakkaus, joka et erotusta eri kansallisuuksien välillä tunne!"

Tällaisia yhteensoinnun ajatuksia he vaihtoivat. Mutta suudelmaa sen merkiksi — eivät he vaihtaneet. Silmänsä vain paloivat! Oli jo keskiyön aika.

Huumautuneena, kuni jotakin pyhää vailla, palasi Solmu Sortimo asuntoonsa. Kun hän tutki, mitä pyhää vailla hän sieltä tuli, niin ymmärsi hän että oli tehnyt jotakin luonnotonta sillä ettei vihdoin viimeinkään ollut Nirvanaa suudellut. Nirvanaa, joka sitä oli odottanut, sen hän nyt selvästi tunsi!…

Hän ihan paloi harmista ja kivusta että oli ollut pelkuri. Pelkuri — niin pienessä asiassa? — Solmu Sortimo alkoi samana yönä ruusunpunaiselle paperille kirjoittaa armaalleen kirjettä, joka alkoi: rakastan, rakastan, rakastan… ja jossa hän taas sielutieteellisesti koetti selittää sitä, miksi ei ollut suudellut…

Hullu mies! Kolminkertaisella "rakastan" sanalla hän koetti korvata olemattomia suudelmiaan? Aamulla kun hän heräsi ja hänen silmänsä sattuivat oman maan karttaan, joka koko kesän siinä oli riippunut hänen vuoteensa vieressä, rukoili hän:

"Hyvä Jumala, anna minun aina rakastaa Nirvanaa… elämäni loppuun saakka… ja anna minun ikäni lempiä myös isänmaatani Suomea!"

Hän todella rukoili, rukoili hartaasti; pitkiin aikoihin ei hän ollut voinut näin todellisesti rukoilla.

Sitten hän nousi ja ryhtyi tukkimaan tavaroitaan matka-arkkuihin…

"Menkäämme kihloihin!" kuiskasi hän sitten armaalleen tavaten tämän pienessä puutarhassa viimeisessä rendez-vous'ssa, mutta toinen vastasi hänelle lempeästi "ei", vaikka häntä rakastikin. Vielä rautatieasemalla saivat he tilaisuuden puoli minuuttia ennen junan lähtöä puristaa toistensa käsiä sekä katsoa toisiansa syvästi silmiin, ja juuri kun juna läksi liikkeelle, hapuili poislähtevä nuorimies saattajansa kättä painaakseen siihen hätäisen suudelman, mutta sieluntuska oli hänet jäykistänyt eikä hän tuntenut lähestyneensä toista siten kuin rakastavaisten kesken lähestytään täydellä sielulla. Heidän tunnelmissaan värisi kesällä usein laulettu mustalaisromanssi:

Miksi, oi ystävä, noin olet vaiti, Miksikä kasvosi kalpeat on? Vai erohetkenkö jäähyväistunne Sielusi nuoren raadellut on?

Äl' huoli: pian taasenhan luoksesi palaan, Ei kohtalo meit' iäks eroittaa voi! Ma varmasti saavun ja onnemme paistaa, Ah saavun, ja sulle vain lempeni soi!

"En usko! En usko! Petos mielessäs väikkyy! Jo riemuni hetken viimeisen nään… Miks lähdetkin, armaani, täältä sä poikkeen? Näin, näin ikipäiviks ma orvoksi jään!"

Sakea savupilvi tuli matkustajan ja asemasillalla liinaansa heiluttavan naisen väliin, ja kun ilma taas selvisi vapaaksi, ei Solmu Sortimo enää rakastettuansa nähnyt.

Painoi silloin käden sydäntänsä vasten ja oli yksin — — —

Ja niin erkani ylioppilas Karm satakielten ja rosvojen satukaupungista sekä Venäjänmaan Nirvanasta, joka hänen nuoren sydämmensä oli ihmeelliseen tuleen sytyttänyt; ja kiljuen ja armottomasti vihellellen kuljettivat jyrisevät junat hänet takaisin isänmaahansa Suomeen —, pieneen, kummalliseen, pikkumaiseen, itsetyytyväiseen, mutta kuitenkin niin rakkaaseen, niin rauhaiseen, puhdasilmaiseen, runsasruokaiseen Suomalaisten maahan, missä häntä ensimmäisinä iloisesti hämmästyttivät Helsingin hyvinpuetut naiset, jotka näyttivät kesänaikana ikäänkuin kaunistuneilta, vaikka yhä niin ylpeiltä ja kylmiltä ja niin vierailta… ja miltei vihaisilta…

Syksy oli tullut.

KIRJEITÄ YLI RAJAN.

Lennätän heti jälkeenne ensi tervehdykseni syntymämaahanne, rakas Solmu Sortimo, ja toivon että se Teille olisi tervetullut. Mitä Te silloin mietitte kun juna Teidät kiidätti pois "satakielten kaupungista"? Oi, minulle se oli kauhea hetki, kun vaunun ovi sulkeutui ja juna läksi liikkeelle: — silmissäni pimeni kaikki ja minun oli pakko tarttua kiinni lyhtypylväästä, jotta en maahan kaatuisi; sitten näin läpi sumun viime vilahduksen Teistä vaununikkunassa, me viuhdoimme nenäliinojamme, mutta sitten täytyi lähteä pois pitkin samaa tietä… ja silloin annoin vapaan vallan kyynelilleni ja sydän tuntui niin tyhjältä. Te sen olitte mukananne vienyt! Ah kuinka raskasta on eroaminen, totta Te sanoitte että jos olisimme hyvästelleet toisemme kuten pitää, niin olisi ollut helpompi — antakaa minulle anteeksi, sillä minun syyni se oli, en tiedä mikä minua vaivasi… Saattamaan lähtiessä olin päättänyt niin ja niin menetellä, mutta kun Te siinä seisoitte ikäänkuin kivettynyt sanaakaan sanomatta, niin en minäkään… Ja viime kohtauksessa ryytimaassa, kun oli vastattava kysymykseenne, emmekö mene kihloihin, tulin vastanneeksi vain "en tiedä". Oi miksi minä tätä kirjoitankin? Sanokaa minulle vilpittömästi, onko tämä kirjevaihto Teitä häiritsevä — kirjoittakaa heti suoraan ja silloin sen katkaisemme. Puristan lujasti kättänne, rakas Solmu Sortimo, ja toivotan sydämmestäni onnea.

Nirvana.

* * * * *

On jo kymmenen päivää siitä kun läksitte, ainoastaan kymmenen päivää ja kuitenkin tuntuu kuin siitä olisi hirveän kauvan, niin vitkaan ovat vuorokaudet kuluneet; päivät työn ääressä ovat vielä soluneet siedettävästi, mutta taas eilen, sunnuntaina, jolloin olin niin tottunut Teidät näkemään ja menemään kävelyyn yhdessä… oo noita iltoja, luulin että tulen mielenvikaan. En jaksanut itseäni hillitä, vaan kirjoitin Teille muutamia sanoja, sanokaa milloin saitte sen kirjeen? Myös palautin takaisin erään nimellenne saapuneen postilähetyksen, mutta tiistaina itse sain Teiltä kirjeen Pietarista. Armas, kallis Solmu Sortimo, kuinka Te kärsitte ja kuinka Te olette hyvä sääliessänne minua, että minäkin kärsin, mutta minusta näyttää kuin sen päinvastoin pitäisi Teitä lohduttaa.

Miksi meidän täytyi erota? oi kuinka olisin halunnut olla kanssanne Pietarissa, oi kuinka olisin tahtonut huudahtaa: ottakaa minut, elkää jättäkö — en jaksa enää salata tunteitani… olkaamme edes yksi päivä yhdessä! Kuinka tuhmia lapsia me olimmekaan, mitä varten ja ketä varten me kannoimme naamareita — säälien toinen-toistamme? mutta kuinka se minulle toisinaan maksoikaan epäinhimillisiä ponnistuksia ja mikä minut kulloinkin lieneekään pysähdyttänyt — pelkäsin kai että ero tuntuisi vielä raskaammalta. En minä Teitä mistään syytä, minulle Te olette kaikista kunnioitettavin, suloisin, kallein ihmisolento, ja yksi vain minua lohduttaa, se että me vielä näemme toisemme ja siihen minä lujasti uskon — yhdistäähän Jumala aina rakastavat sydämmet! ja vaikka nyt onkin vaikeata edeltäpäin tietää, niin minä kuitenkin uskon ja lohduttakoon Teitä se että minä koetan toimia siihen suuntaan.

Teidän poislähtönne jälkeen on meillä ollut paljon työtä ja kentiesi se on auttanut kestämään ensi eron kaiken katkeruuden. Mutta viime perjantaina saavutti minut sellainen sieluntuska ja niin oli raskasta etten voinut ymmärtää, mitä ympärilläni kysyttiin, en kenenkään kanssa puhellut ja hapuilin nurkasta nurkkaan kuin veteen viskattu — siten sain eletyksi sunnuntaihin asti, ja aioin Teille kirjoittaa — silloin sain Teiltä avonaisen kortin, jossa Te lupaatte kunnollisemmin kirjoittaa heti kun olette saanut asunnon ja järjestänyt olonne. Odotin maanantain, tiistain — ei vieläkään kuulunut, jolloin huomasin että Te ensin odotatte minulta. "Hän on kipeä, hänelle on sattunut ikävyyksiä jonkun ilkeän naisen tautta." Enhän tiedä mitään, millä mielellä Te palasitte isänmaahanne, ja postikortistanne on mahdoton sitä päättää; kaikki tämä tekee mieleni rauhattomaksi ja sentähden en vielä vastaa mitään kosimiseenne…

Rakas Solmu Sortimo, en ole muistanut pyytää Teitä tekemään minulle sitä mielihyvää että unohtaisitte kaiken vastenmielisyytenne jotakin meidän perheen jäsentä kohtaan; tietäkää että jokainen ihminen miellyttää yhtä — toista ei; jos sitä siis ei voi korjata, niin ainakin voipi unhottaa, mutta tuomitakseen toisen puutteita, täytyy ensin olla varma perustus, vaan missäpä on täydellisyyttä? Jokainen ihminenhän on luotu Jumalan kuvaksi, ja pelkän pahan etsiminen ihmisessä merkitsee veron vaatimista Jumalalta, niin ainakin minä sen ymmärrän.

Hyvästi nyt, en voi enempää kirjoittaa… tietäkää että kaikki sunnuntait tulevat pyhitetyiksi Teille, niinä päivinä minä olen Teille kirjoitteleva, niinä päivinä olen lukeva teidän entisiä kirjeitänne ja haaveksiva tulevaisuudesta, kauniista ja onnellisesta tulevaisuudesta. Jos minun rukoukseni kantavat Jumalaan asti, niin Te, minun oma Solmu Sortimoni, tulette onnelliseksi ja kaikki teidän toiveenne täyttyvät — ja sitä samaa minäkin sielustani toivon.

Teidän Nirvananne.

P.S. Kaikki omaiseni lähettävät Teille terveisensä eikä heillä ole mitään vastaan: ottaa Teidät pojaksi ja veljeksi meidän perheeseemme.

* * * * *

Satakielten kaupungista 18 p. lokak. 18..

Suuresti-kunnioitettava, rakas ystävä Solmu Sortimo! Kuinka iloinen olenkaan että olette ruvennut saamaan hermolääkärin hoitoa, Jumala suokoon menestystä — kuinka minä kunnioitan tuota ihmistä! Kuvauksestanne päättäen ei hän ainoastaan tee Teitä ruumiillisesti terveeksi, vaan myös henkisesti Teitä parantaa, ja se on pääasia. Oi, minä uskon täydellisesti sellaisen parannuksen apuun, suokoon Jumala, sanon vieläkin.

Olin hyvin, hyvin iloinen kirjeestänne, juhlapäivä on minulle se päivä, jolloin saan Teiltä kirjeen, tuollaisen pienellä käsialalla kirjoitetun. Niin tosiaan, minulla oli aije matkustaa peräänne Pietariin heti kun korttinne olin saanut… Mutta rakastittehan Tekin minua ja tahdoitte jäädä "satakielten kaupunkiin", vaan tokko jäitte? sillä Te tiesitte että Teidän oli pakko lähteä Helsinkiin ja Te matkustitte, vaikka sydän repeili kivusta. Samoin minäkin saatoin kuolla paikalleni ja kuitenkin jäin — velvollisuuteni orjattarena. Mutta rakas ystävä, elkää hyökätkö sisarteni kimppuun, turhaan Te luulette ettei heitä rasita tämä riippuvaisuus, jokainen meistä olisi aikaa sitten halunnut ottaa jonkun toimen ja siten auttaa perhettä, mutta siinäpä se juttu justiin on ettei mamma meitä päästä hajaantumaan vierasten ihmisten sekaan, vielä vähemmin Sodomaan ja Gomorraan s.o. Pietariin. Mutta miksi ei mamma meitä päästä? — siksi että paljon rakastaa ja säälii meitä, hän tietää, kuinka turmeltunut on mailma, hän on uhrannut koko elämänsä meidän hyväksi ja joka-hetki meistä huolehtinut, vaikka meitä on ollut 12 henkeä, me olemme kasvatetutkin kokonaan toisella tavalla kuin nykyinen sukupolvi ja sentähden onkin vaikeata tehdä ystävyyden liittoja nykypolven kanssa (varmaan Tekin huomasitte ettei meillä ole tuttavia, sentähden että olisi mahdotonta toisiaan ymmärtää). Ei, meidän Mamasha on pyhä nainen!

Niin, minä tahdoin ensin odottaa Teidän kirjettänne ja nimenomaan kirjettä kotimaastanne, jossa omat kansalaisenne Teidät ympäröisivät; en minä peljännyt Teidän tuttavuuksianne naisten kanssa, vaan kotoisten olojen vaikutusta sieluunne. Eikä aavistukseni minua pettänytkään, Teidän vakaumuksenne ikäänkuin alkoi horjua — Te pelkäätte tapaavanne minut muuttuneena, turha pelko: minä jään entiseksi, mutta tietenkin ulkomuoto voipi muuttua ajan mukana ja myöskin surun tautta, tottapuhuen olen nytkin laihtunut ja silmäni ovat rauenneet — niin sanovat kaikki, vaan Te luulette että lakkaatte rakastamasta minua sellaisena? kuinka itsekästä! Vaatia rakkaudelleen täydellisyyttä kaikissa suhteissa ja jos sattuu pienikään muutos ulkomuodossa, niin jo on valmis lakkaamaan rakastamasta? Mutta mitäs varten on silloin sielun kauneus olemassa? — Ei, minun rakkauteni seisoo korkeammalla. — Minä olen läpielänyt Teidän kauhunne rakastua vieraisiin kansallisuuksiin, olen läpielänyt myös jo rakkauteni, mutta ainoastaan kotimaahani nähden, kunnes ilmausi tämä täyden, pyhän rakkauden tunnustus, mutta mitäs nyt, taasko se horjuu? — ei, sen Te, rakas oma Solmu Sortimoni, tahallanne kirjoititte kauhusta, jotta minä itseäni säälisin enkä rasittaisi itseäni liialla työllä, mutta se on minun iloni, työ yksin vahvistaa ja jalostaa ihmistä, niin, enkö arvannutkin oikein Teidän ajatuksenne? Mutta mitä varten tuo Teidän rakkautenne isänmaahanne? minäkö tässä olen estämässä Teitä sitä rakastamasta? Ja minkä leiman on minuun muka painanut Venäjänmaa? Kirjoittakaa minulle niin usein kuin voitte, Teidän kirjeenne minua vain ylläpitävät. Paperi oli kylmää silloin kun me joka-päivä saimme toisemme nähdä ja mitään puhumatta turvauduimme paperiin, mutta nyt täytyy vain kiittää että on olemassa paperia, millä voi välittää ajatuksiaan. Kirjoittaisin Teille joka-päivä, jos vain saisin yhtä usein vastauksia…

Ja minä rakastan Teitä ja olen valmis sen sanomaan koko mailmalle, mutta mistä nuot epäilykset ja epäluulot Teidän puoleltanne?

Nyt vastaan toiseenkin kirjeeseenne yhteenmenoon. Kuinka Te olette hyvä, kuinka Te olette sydämmellinen ja kuitenkin, niin vaikeaa kuin se minulle onkin, täytyy minun kuitenkin vastata Teille kieltävästi. Mitä varten minä matkustaisin Teidän omaistenne luo, eihän meidän häitämme koskaan tule olemaan, joskohta minun omaiseni eivät minua kiellä ja toivovat minulle vain onnea, mutta minä en heitä jätä. Tokkohan tulisin onnelliseksi, jos minun täytyisi ostaa onneni kymmenen minulle läheisen ja rakastetun ihmisen onnettomuudella — kuka niin itsekästä tekoa uskaltaa? Ja sentähden, rakas Solmu Sortimo, kuinkas me voisimme mennä kihloihin — miksi minä Teitä tahtoisin sitoa tulevaisuuteen, joka ei mitään lupaa? Te olette nuori, Teidän täytyy olla vilkkaassa seurassa, Teillä täytyy olla tuttavia ja kenties heidän joukostaan löydätte itsellenne sopivan vaimon, ja se täytyy muistaa ettei sielu ole ripustettu ihmisen ulkopuolelle, vaan se täytyy etsiä… Ah, Solmu Sortimo, kuinka helppo minulle näihinasti on ollut antaa kieltävä vastaus niille, jotka ovat pyytäneet kättäni, ja kuinka vaikeata minulle on tänään näiden rivien kirjoittaminen, mutta, rakas ystävä, enhän kertaakaan ole luvannutkaan Teidän vaimoksenne tulla. Vaan minä olen Teidän ystävänne, Teidän hyvä haltijanne ja siksi olen jäävä siihen asti kunnes Teidän lempenne liekki minuun sammuu. Asua samassa kaupungissa, nähdä usein toinentoisensa, kävellä yhdessä, vaihtaa ajatuksia ja tunnelmia — kas siinä minun haaveeni.

Ja nyt jääkää hyvästi toiseen kertaan, rakas Solmu Sortimo, elkää rangaisko minua pitkällä äänettömyydellä, vaan kirjoittakaa pian. Jääkää terveeksi ja onnelliseksi, sitä toivoo sielustansa Teitä rakastava

oma Nirvananne.

* * * * *

Venäjältä 2 p. marrask. 18..

Armas, kallis, Solmu Sortimo!

Antakaa anteeksi minun viime kirjeeni, minä olen sitä suuresti katunut, se on minua kovasti vaivannut ja mitä minä olen kärsinyt tällä viikolla, on mahdotonta sanoin selittää. Luonnollisesti minä Teitä säälin ja itseäni myös ja kauhusta Teidän tähtenne jumalaties mitä mielessäni haudoin. Ja millä tuskalla minä joka-päivä odotin postinkantajaa eikä kirjettä Teiltä kuulunut, kahtena viime päivänä päätin että Te olitte kuollut — kauhea kidutus! olin jo aikeessa kirjoittaa tuttavillenne tiedustaakseni Teistä, mutta onneksi lauvantaina sain Teidän kirjeenne, jota en ensin käsialasta tuntenut Teidän kirjoittamaksenne, silmät näkivät, vaan eivät uskoneet. Ja kuitenkaan tätä kirjettä ei ollut kirjoittanut minun rakas Solmu Sortimoni, vaan monsieur Karm! Nuo hirmuiset sanat, joista Te huomautitte, olivat minulta ryöstäytyneet synkässä mielentilassa: sisaren epätoivoinen sairaus, avuton vanha äiti ja muu ympäristö, se kaikki löi kuni Jumalan rangaistus leimansa minun kirjeeni sanoihin. Ikäänkuin Jeanne D'Arc — jonka täytyi elää ainoastaan toisten tähden ja kun oli pelastanut isänmaansa, kuninkaansa ja kansansa, rakastui ja täytyi astua kuolemaan.

Mutta ei minua kuitenkaan jätä toivo jälleen nähdä toisemme ja olla yhdessä, uskon myös kohtaloon ja jos en kirjoita Teille kirjettäni, niin se ei vielä merkitse sitä etten ole koettanut parastani, ja jos kohtalo on edeltäpäin määrännyt meidät toinen-toisillemme, niin minun aikomukseni onnistuu — järjestän perheasiat ja olen vapaa, ja voin silloin kokonansa kuulua rakastavalle miehelle. Mutta tämän aikomuksen toteuttamiseen en ryhdy ennenkuin olen saanut Teiltä vielä yhden kirjeen ja sen sisällöstä sitten päätän — suostunko vai en…

Mutta miksi Te niin vähän kirjoitatte itsestänne, kuinka olette järjestänyt raha-asianne? Oi rahat! ne ovat yhteiskuntaelämän vipu ja ilman niitä ei ihminen kykene sormeaankaan liikauttamaan. Jos jommalla-kummalla meistä olisi vähänkin rahoja, niin tokko olisimme niin kaukana toinen-toisestamme, tokko näin kiusaisimme itsiämme?

Iloitsen Teidän terveydenhoidostanne ja jos minun rukoukseni tulevat kuulluiksi, niin Te tulette terveeksi, suoritatte onnellisesti tutkintonne ja me saamme kohta nähdä toinen-toisemme. Au revoir, armas Solmu Sortimo, joka-päivä, jokahetki minä Teitä ajattelen. Olkaa onnellinen, elkää tuomitko elkääkä toruko omaa

Nirvana raukkaanne.

* * * * *

23 p. marrask. 18..

Suurestikunnioitettava herra Karm!

Tänään on tasan viikko siitä kun sain Teidän kirjeenne. Tiedän hyvin että Te minun vastaustani odottaessanne ensin olette tuskaillut, sitten suuttunut, viime päivinä heittäytynyt välinpitämättömäksi ja nyt haluatte ainoastaan tietää syyn minun pitkään vaikenemiseeni. Kuinka sen Teille selitän? Tiedättekö että Katariina Suuri oli oikeuttarakastavainen Hallitsijatar, joka ei koskaan allekirjoittanut papereita ollessaan hermostunut — samallaisessa sieluntilassa olen minäkin ollut ja sentähden pelkäsin kirjoittavani paljon liikaa. Niin, suurestikunnioitettava herra Karm, Teidän kirjeenne kummastutti minua monessa suhteessa, vaikka olinkin varustautunut johonkin tuollaiseen — sanokaa eikö se ollut totta että aavistin oikein Teidän kestämättömän viehätyksenne, jo ensi kirjeessä minä kyselin kaiken kotimaisen vaikutusta sieluunne ja Te vielä vertasitte itseänne johonkin Turgenjevin sankariin? mitä kummaa Te hänestä luulette saavanne? Ei myöskään vertaus Jevgenij Oneginista kuulu peliin. Tuulenpa että Pushkin paran luuranko kääntyisi haudassa, jos tietäisi että on ihmisiä, jotka ottavat malleja Jevgenij Oneginista. Pushkin kirjoitti opettaaksensa nuorta polvea, jotta eivät erehtyisi kuten sen kirjan sankari. Mitä varten Te minulle syötätte noita runonsanoja: "En luotu oo ma onnen teille"… j.n.e.? Vai olenko minä muka menetellyt kuin Pushkinin Tatjana? Olen täysin vakuutettu Teidän terveestä sydämmestänne ja päästänne — sentähden Te myös voitte terveesti arvostella — on suuri eroitus ottaa vaimo ylellisyyskapineeksi tai naida sellainen, joka voipi olla ystävä ja toveri, jakaa ilot ja surut ja hankkia keinoja aineelliseen elämään — kas siinä aarre, jota täytyy hakea päivällä lyhty kädessä, mutta Te näytte ihailevan vain vieraita aarteita — oletteko tullut siitä rikkaammaksi? — mutta kun vanhuus tulee, niin eihän kukaan päästä lämmittelemään kotilietensä ääreen… Ja mitä varten Te, hyvä ihminen, kirjoittelette kaikkia noita sanoja: taloudellinen asema, toivoton tulevaisuus, lapset, suomenkieli — itsehän Te kirjoitatte että minä olen kieltäytynyt olemasta Teidän vaimonne, miksi siis kirjoittaa kaikkea tuollaista, koska kaiken loppuna on Teidän sammunut rakkautenne? — ne ovat kaikki karvaita pillereitä, jotka kirjeen lopussa olette hiukan sokeroineet. Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä tuollaista tunnetta: "tänään rakastan, mutta huomenna en", sellainen tunne on kuin maa, jossa ilmanala alati vaihtuu ja jossa siis ei voi kasvaa yksikään kasvi. Ja kärsimystä rakastetun olennon vuoksi pidätte Te vain sairaana mielikuvituksena? Surullista, sangen surullista! kuten näen, olette Te kokonaan muuttunut ja jos tämä merkitsee Teidän terveeksitulemistanne, niin parantukaa herrannimessä, ensi kertaa minä vain kuulen että terveeksi-tuleva ihminen muuttuu kiveksi?…

Vielä lisään että moisen kirjeen kirjoittamiseen on Teidät kiihoittanut kauhistus siitä ettette tietänyt minun aikomustani sekä se lähetystoimi, jonka olette ottanut velvollisuudeksenne maatanne ja kieltänne palvellaksenne — Te muka olette se kipuna, jonka täytyy sytyttää tuli isänmaatovereinne sydämmiin, vieläpä näyttää hyvää esimerkkiä — ja se on muka huono esimerkki, jos naipi ulkomaalaisen, täytyy kehua omaa maata ja omia naisia, mutta tahtoisinpa tietää, mitä Teidän naisenne ovat tähän asti tehneet Teidän hyväksenne?

Suokaa anteeksi että tämä kirje käy samaan nuottiin, mutta minun oli mahdotonta jättää rauhaan Teidän virheellisiä vertauksianne… Meidän haaveilumme lienevät siis loppuneet, mutta haluaisin tehdä Teille vielä yhden kysymyksen: missä aiotte viettää kesänne?

(Sitten seurasi seikkaperäinen kuvaus suuresta tulipalosta, joka oli sattunut tuossa "rosvokaupungissa".)

Kuutamokävelyt — ne ovat totisesti olleet ja menneet.

Jääkää hyvästi, olkaa terve ja onnellinen, sitä toivoo sielustansa Teitä kunnioittava

Nirvana Eidmann.

* * * * *

Suomesta, "Kivien ja kantojen maasta" marraskuun 24 p. 18.. */

Nirvana, ystävä armahin mailmassa!

Juurikaan luin kirjeenne. En uskonut että Te niin ivallisesti osaisitte kirjoittaa! Näyttää siltä kuin emme enää toisiamme vähääkään ymmärtäisi. Ja jollen olisi niin terve kuin tällä hetkellä olen, niin minä Teidän pilkallisista sanoistanne olisin joutunut epätoivoon ja kironnut Teidätkin iäksi.

Nytkin kiroon itseäni tällä huonolla hetkellä. Te vihaatte minua — ainakaan ette rakasta. Eikä kummakaan — olen eriskummallinen houkkio vailla omaatuntoa, vailla tervettä järkeä. Jääkää hyvästi! Mutta sentään, kun mietin: olisittehan voinut lähettää tuon "ilkeän kirjeeni" takaisin. Pyydän Teitä: tehkää se vieläkin. Ja olkaa hyvä: viskatkaa muut kirjeeni tuleen, jotteivät Teitä kiusaisi. En tahdo olla viattomien kiusaaja, en tahdo turmella enkä tappaa Teitä sanoillani.

Jääkää hyvästi! Me olemme toinen-toisellemme ventovieraat. Emme käsitä toinen-toisemme leikinlaskuakaan.

Te olette eheä luonne — minä rikkonainen. Te näytte tietävän miksi elätte — minä sitä en tiedä. Te olette taivaan lapsi — minä lienen joku ruhjokas helvetin sumusta. Eroitus on todellakin suuri. Minä rakastin Teitä katkerasti — minä Teidän sydämmenne särjin.

Anteeksi en pyydä. Minä olen "kivi", kuten itse olette minua nimittänyt: Kivi ei pyydä anteeksi koskaan, vaikka siihen kuinka kipeästi joku loukkaantuisi. Ja kukapa kivelle anteeksiantaisikaan? Ei kukaan — ei ainakaan nainen, jonka suonissa virtailee ylpeä veri.

Minä voisin nyt itkeä, mutta en tahdo itkeäkkään. Särkyköön kaikki tässä kirotussa mailmassa. Kivettyköön naisenkin sydän, joka voisi lievittää — niin, se on ainoa, mikä voisi pehmittää meitä huonoja miehiä. Mutta elkööt he itse tästä tietkö. Elkööt tietkö, mikä voima ja vaikutusvalta heillä olisi meidän ylitsemme, jos he tätä oikein käyttäisivät.

Naurakaamme kaikelle! Samantekevää, — mitä Teille kirjoitan. Jokaisessa sanassa Te jotakin vainuatte (mutta minä en osaa Teidän kieltänne hyvin, huomatkaa toki sekin).

Olen suutuksissani nyt; runollisestiko suutuksissa? — en tiedä. Itseeni minä enimmin olen vihastunut. Eikä minua lohduta saada näin kirjoittaa, vaan kirjoitan kuitenkin, vastailen muka kirjeeseenne. Kiitos siis kirjeestänne! Mainio kirje se minulle oli! En minä ole juovuksissa. En minä ole suutuksissa. Olenko hullu? En, jumalavarjelkoon. Te olette tietysti oikeassa. Missäkö minä vietän tulevan kesäni? kysytte Te. Haudassa, haudassa, armas Nirvanani! Siellä on niin pehmoista ja lämmintä. Saattakaa minut sinne, armas! Ja itkekää, nyyhkyttäkää hyvin hiljaa, jotta en heräisi. Oletteko valmis? Kiitän Teitä suuresti, olette aina ollut minulle niin hyvä. Ette koskaan ole kostanut pahaa pahalla…

Mutta miksi kuollakkaan? En tahdo kuolla. Kuolema on kamala. Mutta elämä — Teidän kanssanne — ihana. Vaan Te olette siellä — ja minä täällä eikä siltaa välillä ole.

"Sammunut rakkaus?" muistan Teidän kirjeestänne.

Ei! Te olette erehtynyt. Minä en ikinä Teitä unohda. Kuuletteko? Jääkää hyvästi. Teitä rakastava

Solmu Sortimo eli kuten tahdotte monsieur Karm.

* * * * *

Suomesta joululoman aikoina.

Arvoisa Ystävä.

Aikomukseni on nyt lakata kirjoittamasta Teille ruikuttavia kirjeitäni. Minua itseänikin jo hävettävät. Siispä tästälähtien, kun surumieli minut valtaa ja sieluani repii epäilys ja elämäänkyllästys, lupaan olla tarttumatta kynään Teille murheitani muka purkaakseni. Se näet ei ensinkään kannata. Aijon purra hammastani ja itkeä niin ettei yksikään nainen sitä kuule. Sillä tietenkin minäkin tahdon olla mies ja menetellä miehevästi. Oo, kuinka me miehet osaamme olla "mieheviä", jos vain tahdomme.

Mitä lemmentunteisiin ja suhteisiimme tulee, alan tulla siihen huomioon ja kokemukseen että kaikki rakkaus onkin vain kauheata heikkoutta ihmisessä. Kuta lujempi ja voimakkaampi ihminen on, sitä vähemmän kaipaa hän hempeyttä s.o. rakkautta. Uskokaa pois että n.s. rakkaus on ainoastaan sielun ja ruumiin heikkoutta eikä mitään muuta. Hyvästi siis. Kunnioituksella:

Sortimo Karm.

P.S. Huomenna matkustan takaisin pääkaupunkiin.

* * * * *

Suomen "Sodomasta ja Gomorrasta" maalisk. 8 p. 18..

Oi Nirvana, totinen ystävä!

Mitä olette Te minusta ajatellut itsepäisen vaikenemiseni aikana? Suruko, suuttumusko vai kylmä välinpitämättömyyskö on asunut Teidän jalossa sydämmessänne muistellessanne suomalaista tuttavaanne, jonka kanssa sallimus Teidät vei salaisiin sielullisiin suhteisiin, mitkä eivät koskaan unhoitu? Tunnen että itseksenne olette ajatellut tähän tapaan: "hän, minun suomalainen kiveni, olikin halvempi kuin koskaan olisin uskonut!" Eikö totta että olette näin tuntenut?

En mitään uutta luule voivani Teille itsestäni kertoa, vaikka Te sanotte olevanne huvitettu kaikesta. Saavuttuani tänne pääkaupunkiin maaseudulta (matkalla oli kauhea yö, ukkonen ja salamat keskellä talvea), oleskelin viikkokauden vailla omaa asuntoa erään toverini luona, joka asuu yksinäisessä talossa jyrkällä merenrantakalliolla, hiukan syrjässä kaupungista. Sieltä on mahtava näköala merelle, joka juuri niinä päivinä peittyi jäähän majesteetillisesti välkkyen auringonpaisteessa. Silloin olivat illat kuutamoisia, mutta kylmähköjä, ja palatessani iltaisin yksikseni kaupungilta yöksi tuohon satunnaiseen turvapaikkaani, olin tavallisesti synkällä tuulella: olinhan niin yksinäinen ja orpo kylmässä mailmassa, minulla ei ollut menestystä opinnoissani, kenenkään ymmärtämättä ja kohtalon vainoomana maleksin elämäni tietä — ikuinen ikävä rinnassa… en mihinkään kelvannut, minulla oli vain mielikuvitus, jota kaikki halveksien nauroivat ja nauraisivat vielä enemmän, jos tietäisivät kaikki… Ja minua pidettiin pelkurina sentähden etten uskaltanut elää kuten muut… Huokaillen menin joka-ilta levolle tuossa merenrantatalossa ja kauvan kuuntelin rajun pohjatuulen suhinaa aution huvilan nurkissa. "Mitä olinkaan taas tullut tänne pääkaupunkiin, päiväni kuluivat hukkaan enkä työhön pystynyt, vaikka kuinka koetin?" Alakuloisesti liekehtivän kynttilän ääressä lueskelin jotakin norjalaista runokirjaa, jonka olin sattunut käsiini saamaan toverini huoneesta; tämä herra ei koskaan iltaisin ollut kotona, vaan palasi tavallisesti myöhään yöllä ahkerasti kirjoittaen jatkoa aamupuoleen saakka kansalliseen teokseensa — hänellä on ihmeteltävät sielun ja ruumiin voimat. Mutta minä, minä en ollut mitään, minä en mitään ehtinyt, minussa ei ollut mitään ehyttä, ei edes ehyttä ilkeyttä.

Mutta kylliksi jo siitä, 1 p. helmikuuta muutin nykyiseen asuntooni kaikkine kamssuineni, kirjoineni ja huiluilleni. Tämä paikka on myös syrjässä kaupungista, erään sillan takana saaressa. Minulla on hyvä huone ja eräinen sisäänkäytävä. Täällä on sangen puhdasta ja hoito hyvä. Isäntäni on puolalainen tehtailija, naimisissa ruotsiapuhuvan suomettaren kanssa. Heillä on vain yksi tytär, joka on 18 vuotias ja kulkee yhteiskoulua; tulevana vuonna hänestä luultavasti tulee ylioppilas. Tahdotte tietenkin tietää, millainen tämä tyttö on. Sanonpa. Hän on sangen musikaalinen niin että soittelee kolmea eri soittokonetta ja oli tuonoin aivan hulluuteen saakka hurmaantunut italialaiseen oopperaseurueeseen, joka täältä läksi sinne Venäjälle. Tietenkin hän myös laulaa esim. Verdin Trubaduuria, Mendelssohnin Ave Mariaa, Santa Luciaa j.n.e. ja luulisi häntä tästä päättäen hyvin miellyttäväksi nuoreksi naiseksi. Mutta hänessä ei mielestäni ole ollenkaan sitä oikeata naisellisuutta, sitä, jotakin semmoista, mitä naisessa välttämättä täytyy olla ja vaikka hän laulaa tunteellisia lauluja, ei hänellä itsellään kuitenkaan ole mitään erikoista tunne-elämää, ei ole esimerkiksi mitään himoa romaaninlukuun, vieläpä hän rohkenee kaikkea sellaista itseviisaasti tuomitakkin — kaikki kaunokirjallisuus on muka valhetta, sancta simplicitas! — ja sentähden en juuri nimeksikään hänen kanssaan soinnu. No, ei hänkään minusta juuri välitä eikä minua kunnioita. Perheen kanssa olen yksissä ainoastaan ateriain aikana. Minusta tuntuu etten koskaan tällaisen helsinkiläisen perheen kanssa oikein tutustu enkä kotiinnu — toista oli siellä Venäjällä teidän luonanne. Täällä olen hirmuisen kylmä — eivätkä he koetakkaan minuun lietsoa mitään lämpöä. Niinpä istun siis enimmäkseen omassa huoneessani ja työskentelen, niin, nyt taas sentään saatan työskennelläkkin, taivasties kuinka monta päivää tätä kestää. Aamuisin usein käyn läheisissä metsissä hiihtelemässä. Helmikuun iltoina tulin tehneeksi muutamia laulujakin, vaikka olin pyhästi päättänyt etten moisiin nyt puutu niinkauvan kun lukuseikkani ovat retuperällä. Luen nyt kurssia epätoivon vimmalla ja hätääntyneenä — jospa käsittäisitte, kuinka hullunkurisessa ja surkeassa asemassa tämän tautta olen… Antaudun tuntemattoman vallan alle… en ensi kertaa elämässäni ole turhaan työskennellyt, jos minun huonosti käy; en ensi kertaa ole jäänyt vaivojen palkintoa vaille, jos kaikki hukkaan menee. Kenties on niin jotenkuten määrätty että epäonnistumiseni tautta on pakko lopultakin nöyrtyä, sillä minussa on paljon ylpeyttä ja kunnianhimoa. Ja minä halveksin ihmisiä…

Ah, Nirvana, entinen ystäväni, suopea sieluni, jolle niin paljon olen murhetta tuottanut, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa 2 p:nä huhtikuuta klo 8 illalla (silloin on tutkintoni), pyydän Teitä. Ehkäpä Teidän rukouksenne auttaa. Minä tiedän että tämä on naurettavaa, mutta rukoilkaa kuitenkin.

Ja nyt hyvästi, hyvä ystävä, paras ystävä, ihana suuri sielu.

Teitä rakastava (jos enää niin uskallan sanoa)

Solmu Sortimo.

* * * * *

Pari vuotta myöhemmin.

Ainokainen ystävä, Solmu Sortimo!

Tunsin hengessäni että saan Teiltä kirjeen ja erehdyin laskuissani ainoastaan kaksi päivää. Minua suuresti huvittavat Teidän matkustuksenne isänmaassanne, olkaa armas; kirjoittakaa niin paljon kuin mahdollista kaikista vaikutelmistanne — tietäen että jokainen lause, jokainen sana tuo minulle valonsäteitä minun yksitoikkoiseen elämääni. Minua eivät kirjeenne enää voi loukata, minä voisin kirjoittaa Teille joka-päivä. Mutta miksi Te minua yhä nuhtelette tuosta vanhasta asiasta? Tottatosiaan en minä voinut uhrata kymmenen minulle läheisen ihmisen rauhaa ostaakseni omaa onneani, ja tokko Tekään olitte oikein vakuutettu rakkaudestanne, joka minusta näytti kestävän ainoastaan kotimaanne rajalle asti? Hetihän Teissä siellä syntyi epämääräinen ajatus etten minä, osaamatta Teidän kansalliskieltänne, voisi tehdä Teitä onnelliseksi? Eikö siinä ollut kyllin oireita purkaukseen? Minä puolestani sanon Teille vakavasti että olen yksinomaa Teitä rakastanut ja rakastan vieläkin Teitä kaikkine puutteinenne sellaisena kuin olette, oi, yksin Jumala tietää, kuinka minä kestin tuon eron…

— — Nirvana.

VIELÄ KERRAN.

13.

Viides vuosi on vierimässä siitä kun ylioppilas Solmu Sortimo Karmin ensimmäinen vakava lemmenleikki sattui tapahtumaan siinä pienessä venäläisessä kaupungissa, missä satakielet olivat laulelleet ikkunain alla ja missä rosvot öisin olivat kiipeilleet itse ikkunoissa. Ei ollut hän luullut sinne enää koskaan takaisin palaavansa, ei koskaan enää näkevänsä Nirvana nimisen naisen kasvoja, mutta ihmeellinen kohtalo, joka ihmislasta viskelee vastakkaisten rantojen välissä, oli toistamiseen hänet ajanut laajaan Venäjänmaahan, vieläpä sijoittanut vuosikaudeksi asumaan erääseen mustanmullan seudun suureen yliopistokaupunkiin. Ja kun Suomen joulu taas alkoi lähestyä ja slaavilaisen troikan kulkusten kilinä kaikua läpi viilenevän ilman, silloin heräsi hänen yksinäisessä sydämmessään — hän näet oli yhä naimaton nuorimies — omituinen halu vielä kerran poiketa tervehtimään vanhoja ystäviä, ja hän päätti — ensin siitä ilmoitettuaan iloisesti hämmästyville Eidmann-sisaruksille — viettää joululomansa tuossa nuoruutensa muiston hiljaisessa sopukassa. Oli joulukuun 15 päivä, kun juna häntä läksi kiidättämään pitkin sitä vähäliikkeistä haararataa, jonka päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin hän oli rautatiepilettinsä lunastanut.

Solmu Sortimo Karm ei ollut syvemmin tehnyt itsellensä selkoa, miksi vielä tahtoi tavata entistä ystävätärtään. Hänen mielessään leikitsi ehkä kuvia sellaisia, jollaisia voi liikkua ainoastaan sellaisen nuoren miehen sielussa, joka alati haaveksii huimaavia odottamattoman onnen unelmia, samalla kun pelkää todellisuuden kouristavia katkeruuksia, joita nautinnonhalussaan jo on saanut maistaa.

— Milloinka olemme perillä? kysyi hän konduktööriltä, joka jo kulki matkalippuja takaisin keräillen.

— Täsmälleen kymmenen minuutin kuluttua, baarin, — vastasi parrakas konduktööri, — lisäten ystävällisesti: — Herra taitaa olla ensi kertaa matkalla meidän kaupunkiimme?…

Mutta suomalainen ei kysymystä näyttänyt kuulevan. Tieto pian toteutuvasta mielihaaveesta oli hänet äkisti säpsähyttänyt ja pannut vaipumaan omituiseen tunnelmaan, jota voisi nimittää ihmisen hiljaiseksi rukoukseksi tuntemattoman elämänkohtalon ratkaisijan edessä. Hän rukoili siinä voimaa kiusausta vastaan, jonka pitkällinen kärsimys hänessä oli synnyttänyt, päättäen olla "niin hyvä kuin mahdollista", jotta taas puhtaalla omallatunnolla voisi palata takaisin. Hän tiesi olevansa arveluttavalla retkellä… Häntä odotti hyvännäköinen, jalo nainen, joka häntä salaa rakasti, mutta jota kohtaan hänen lemmentunteensa, uuden liekin polttamana, välttämättömyyden pakosta vähitellen olivat sammuneet… ja takana — tai oikeastaan mukana — oli sellaisia kärsimyksiä, joita ei tämä nainen voinut ymmärtää…

Juna vihelsi kimeästi ja pysähtyi jyristen. Matkustaja hiukan kummasteli sitä ettei tavannut ketään vastaanottajaa asemahuoneella, mutta päätti tämän tyhjyyden sopimattoman sään syyksi. Hirveässä lumimyrskyssä ajoi herra Karm asemalta läpi kaupungin. Oli sunnuntai-ilta. Ajuri seisautti hevosensa kinokseen kaksikerroksisen kulmarakennuksen eteen, jonka alaikkunat olivat kadun tasalla. Valkoisten uutimien läpi hohti lampunvalo. Solmu Sortimo näki kaiken ikäänkuin unessa… Suuri hiljaisuus vallitsi. Kaikki oli niin outoa ja kuitenkin tuttua — tässä hän asui, tuossa oli sama ikkuna, jonka laudalla hän oli istunut ylioppilaslakki päässä ja soitellut huilua kesäiltoina…

Solmu Sortimo painoi ovikelloa. Hän sai kahdesti soittaa ennenkuin tultiin avaamaan. Lumisena työntyi matkustaja sisään. Avaaja oli Nirvana…

Eivät he syleilleet toisiaan, vaikka jotain sellaista olivat kumpikin mielessään kuvitelleet. Solmu Sortimo vain katsahti Nirvanan kasvoihin ja tajusi että tämä oli sama kuin ennenkin — muhkea ja vakava, jalonlempeä ja ylevä, puhdas ja hellä… Hellä loiste silmissä. Hän ei ollut muuttunut. Solmu Sortimon äkillinen saapuminen oli Nirvanan naissydämmelle tärisyttävä ilmiö. Olihan saapunut hän, hän, mies, jolle vuosikausien sydämmen haaveet olivat uskotut, salaisimmat sielun kaihot tunnustetut… Mutta Nirvana osasi salata tunteensa. Kun tulija astui saliin tervehtiäkseen vanhaa leskikenraalitarta, oli hän ystävättärensä katseesta huomaavinaan tuskallista jännitystä ja epätietoisuutta, miten käyttäytyi äidin edessä. Mutta tuo ilme katosi seuraavassa silmänräpäyksessä ja heidän kaikkien kesken alkoi tavallinen, tuttavallinen puhelu, jota ei enää vieras kielikään vaikeuttanut.

Solmu Sortimo kummasteli itseänsä: kuinka ihminen voikin niin kuivasti käyttäytyä aivankuin ei hänen ja Nirvanan välillä olisi ollut mitään erinomaisempaa? Hän kummasteli sitä ettei hänen sydämmensä tykyttänyt sen kiihkeämmin etteikä entinen lemmenliekki äkisti leimahtanut ilmituleen riutuneesta hiiloksestaan. Mutta samalla tunsi hän jonkunlaista ylpeyttäkin että nyt oli tullut tämän naisen eteen elämää kokeneempana miehenä, joka kantoi povessansa toivotonta rakkautta — toistakin naista kohtaan… eikä enää luullut voivansa syttyä… Ja kuitenkin hänen sydämmessään piili jotain lämpimämpääkin — entisenlaatuista kunnioitusta sitä naista kohtaan, joka niin valtavasti kerran oli vaikuttanut nuorukaiseen, jota hän platoonisesti rakasti ja joka oli ainoa miesten joukossa, joka tuon ylpeänsiveän sydämmen oli lämpimästi pannut väräjämään, — nuorukainen, jolle tämä komea nainen oli uskonut pyhimmät, salaisemmat tunteensa ja hänen seurassaan tahtonut elää koko elämänsä, joskohta — ainoastaan henkisen rakkauden puitteissa. Tämä nuorukainen oli ollut Solmu Sortimo Karm! Sadat miehet olisivat pitäneet itseänsä onnellisina, jos heitä olisi kohdannut sellainen lämpö ja huomio tuon ruhtinatarryhtisen naisen puolelta…

Mutta nyt? Elämä oli parina viime vuotena kovasti kouristellut entistä kiharatukkaista nuorukaista, antanut korvapuustin korvapuustin perästä ja tehnyt hänestä ei ainoastaan naisen tähden kärsivän, vaan myös naista ankarasti arvostelevan olennon. Ja hän arvosteli ankarasti myös häntä, Nirvanaa…

Solmu Sortimo Karm istui tuossa pienessä matalassa salissa entisen ystäväpiirin keskessä ja yhä ihmetteli salaa itseänsä. Hänelle näytettiin albumeja ja kerrottiin vilkkaasti kaikista Eidmannien perheessä sillä-aikaa asuneista suomalaisista. Kaikki tämä viehätti häntä oikeastaan kovin vähän. Jumalankiitos että nuorin sisar Olinkka vapaaherratar Armendorfin kanssa oli matkustanut Pietariin — sitä neitoa kohtaan oli Solmu Sortimo viisi vuotta sitten tuntenut hillitsemätöntä vastenmielisyyttä. Kaikki oli hänen tuloaan varten nähtävästi vartavasten näin sovitettu ja järjestetty jotta hän saisi rauhassa kohdata entisen rakastettunsa. Ja Nirvanan itsensäkin vuoksi… Mutta monsieur Karm ei ollut tätä huomaavinaankaan.

Ei hän oikein uskonut vielä että todella oli täällä? Ilmiö ei ollut hänelle vielä selvinnyt. Tuntui kovin omituiselta, eli kuin unessa, katseli ympäristöä kuni savun läpi… tuoko tuossa todella oli hän, Nirvana Napoleonintytär? Hänenkö sointuva äänensä Solmu Sortimoa vastaan kuului, hänenkö syvät muinaisgermaanisesti sinervät silmänsä ne olivat, jotka tyynesti ja lujasti häneen tähtäsivät?

Ja hekö tässä istuivat, he kaksi, jotka niin monta vuotta olivat olleet salaisessa kirjevaihdossa? Ihmeellinen oli elämä, kun sitä menneisyyden varjossa mietiskeli…

— — —

Nirvana sulki oven ja Solmu Sortimo jäi yksikseen pieneen huoneeseensa. Oli maatamenon aika. Nuorimies katsahti vuoteeseen ja tunsi siinä saman kauniin peitteen, jonka Nirvana oli lähettänyt hänelle silloin kun hän oli asunut vapaaherrattaren luona ja kerran tullut valittaneeksi vilua öisin. Vuode oli siisti, mutta… oi kauhistus — äkkiä sattuivat hänen silmänsä pitkin vuodetta juoksevaan russakkaan. Silmänräpäyksessä muuttui hänen runollinen mielialansa. Russakoita täällä? — hänen kodissaan? Ehkä ei olisi pitänyt tämmöiseen kääntää huomiotansa, mutta hän käänsi kuitenkin, ikäänkuin todistaakseen itselleen kuinka jonnijoutavat arkipäiväiset pikkuseikat mailmassa sotkivat ja häiritsivät elämän vakavaa puolta. Heti kun Solmu Sortimo oli tämän kuusijalkaisen elukan huomannut, huomasi hän myös että huone, jossa hänen oli määrä koko joululomansa asua, kaikissa suhteissa oli hänelle sopimaton — äärettömän pieni ja ahdas se oli, niin ettei tiennyt, mihin tyhjentää täydet matka-arkkunsa. Tässä oli epäterveellistä maata ja mahdoton tehdä työtä. Joskohta jotakin kodikasta, jotakin "ujutnoa" oli moisissa nukkekammareissa. Mutta tässä ei miehinen mies saattanut nukkua. Ja nukkuminen — se oli puolet elämää. Sitten häiritsi herra Karmia myös se että ohuen lautaseinän läpi kaikki äänet talonväen puolelta kantautuivat hänen herkkiin korviinsa. Samoin täältä sinne. Eipä hän olisi uskonut että näin epämukava saattoi olla entisen oman armaan koti? Ilmaa vähän, valoa niukasti. Ja kuitenkin oli tämä sama huone, jota hän ennen oli pitänyt paradiisin esikartanona, pyhäkkönä, missä niin monta kertaa oli istunut autuaallisen onnellisena? Silloin syreenit, jasmiinit, niinipuut kukkivat ja satakielet lauloivat läpi yön! Silloin oli ollut kesä — nyt oli talvi.

Lumimyrsky raivosi ulkona pimeydessä. Levottomia unia näki Solmu Sortimo eikä hän loppuyöstä ollenkaan saanut unta, vaikka oli matkasta väsynyt. Aamulla tunsi hän jonkun elukan taas juoksevan — pitkin käsivarttaan…

Tatjana neiti oli hänelle illalla selittänyt, kuinka heillä, von Eidmanneilla, kaikki muka oli siistiä ja puhdasta. Mitä, jos puhuisi heille russakoista ja kirpuista? Loukkaantuisivatkohan — entiset ystävät? Tämä oli kiusallinen asema…

Mitä oli hänen tekeminen? Voiko hän jäädä moiseen hiirenpesään koko loma-ajakseen, vai pitikö lähteä pian pois ja kiiruhtaa jouluksi kotimaahan? Hän tahtoi odottaa erästä kirjettä, pannen asian siitä riippuvaksi.

Solmu Sortimo, tuo entinen "rakastettava monsieur Karm" antoi — huonosti nukuttuaan ensi yönsä — noille ystävällisille ihmisille peräti epäkohteliaita vastauksia niin että hänestä itsestäänkin tuntui että kaikkien täytyi kohta pitää häntä vallan karkeana ja hävyttömänä ihmisenä. Muun muassa arvosteli hän ruokia, joita Tatjana neiti hänelle entiseen tapaansa iloisesti tarjoili. Tuo suomalainen ystävä uskalsi suoraan lausua, mikä hänelle muka oli epäterveellistä syötävää ja mikä ei. Tuossa talossa ei vähääkään ymmärretty, mitä merkitsi ravintokysymys hermosairaalle ihmiselle! Ennen kaikkea: nuot hyvät ihmiset eivät käsittäneet että hän, jota heillä oli kunnia nähdä luonaan, todella oli hermosairaan tittelillä varustettu herrasmies. Sangen kiusallinen asia —.

Nirvana Napoleonovna pyysi Solmu Sortimoa mukaansa kävelemään "asioilleen", kuten hän sanoi. Lumimyrsky oli lakannut, kadut olivat valkoisenhohtavat ja pikkukaupungin ilma suurkaupungin lian jälkeen tuntui suomalaisesta raikkaan-puhtaalta. Mutta mitä heillä kahdella oikeastaan oli puhumista toinen-toiselleen? Solmu Sortimo puolestaan oli päättänyt olla koskematta entiseen suhteeseensa. Vaan toinen ikäänkuin näytti odottavan jotakin… avausta…

Oliko Nirvana uskonut hänen tulevan? alotti Solmu Sortimo jotakin sanoakseen. "Vasta sitten, kun tämä oli kirjoittanut hänen sisarelleen." Miksei Nirvana ollut vastannut sähkösanomaan, jonka Solmu Sortimo jo kesällä oli lähettänyt Etelä-Venäjältä Suomeen lähtiessään? Olihan hän pyytänyt vastausta?

— Siinä oli yksi ruma sana — ei kannattanut vastata.

— Mikä se sana oli? kysyi suomalainen kummastuksissaan.

Nirvana ei sanonut muistavansa.

— Minun muistini mukaan kuului sähkösanoma näin: "Jos on välttämätöntä, poikkean luoksenne yhdeksi päiväksi. Talvella tulee enemmän aikaa."

— Niin se taisi kuulua, myönsi Nirvana.

— Mikä siinä oli pahaa? kysyi toinen.

— Sana välttämätöntä …

Solmu Sortimo ei mitään tähän sanonut. Nirvana alkoi kertoa vaiheitaan. Hän oli kesällä kolme eri kertaa käynyt rautatieasemalla salaisesti odottaen herra Karmin saapumista, jonka suhteen oli joutunut väärään käsitykseen.

Solmu Sortimoa säälitti kuulla tätä kertomusta — hän tiesi omasta kokemuksesta mitä tuo oli: turhaan odottaa rakastettunsa saapumista. Mutta hän ei sanonut enempää kuin pienen venäläisen sanan "sääli"!

— Miksi ette vastannut viimeisiin kirjeisiini, jotka syksyllä lähetin uudelta matkaltani Suomesta Etelä-Venäjälle? muisti hän samassa.

Kävi selville että se kirjeistä, jossa Solmu Sortimon osoite oli ollut, oli Venäjän postissa joutunut hukkaan.

— Rosvojen kaupunki! hymähti Suomalainen.

Mutta miksei Nirvana ollut vastannut siihenkään hänen kirjeeseensä, jonka Solmu Sortimo oli kirjoittanut taas Harkovista? Sitä ei hän kysynyt, sillä hän ymmärsi että Nirvana oli kärsinyt ja, ollen voimakas luonteeltaan, tehnyt heidän suhteestaan jonkun lujan, määrätyn päätöksen.

He kulkivat sivu venäläisen kirkon, josta kuului huikea "hospodi pamilui" ja vilahti ovesta joukko pokkuroivia ja hartaasti silmiään ristiviä talonpoikia. Solmu Sortimo käänsi puheen uskontoihin sekä antoi Nirvanan tietää ettei hän hyväksy mitään kirkkoja, ettei hän itse käy kirkossa muuten kuin uteliaisuudesta ja että hän pitää luteerilaistakin kirkkoa surkeana petoksena todellisen jumalanpalveluksen suhteen, jota voi harjoittaa vain käytännöllisessä elämässä. Se että suomalainen vapaa-ajattelija uskalsi lausua ylenkatseensa luteerilaistakin kirkkoa kohtaan, johon Nirvanakin oli kastettu, loukkasi venäläis-saksalaista naista kovasti ja hän huusi ääneen ystävälleen: "olkaa vaiti! olkaa vaiti!" niin että toinen vähän hämmästyi. Kiista kehittyi jotenkin kiivaaksi, sillä herra Karm näytti todella pitävän kunnia-asianaan antaa toisen tietää että hän nyt katsoi uskonnollisia asioita kerrassaan toisin silmin kuin viisi vuotta takaperin. Silloin oli hän ollut pelkkä lapsi. Hänen silmiään oli viimevuosina paljon aukaistu, selitti hän.

— Mutta parempi on elää umpisilmin! sanoi Nirvana.

— Totta on että se on helpompaa, mutta minä en tahdo! väitti Solmu Sortimo.

Kiista keskeytyi, kun Nirvana samalla poikkesi myymälään sekä jäi sinne niin pitkäksi aikaa että herra Karmilta loppui maltti häntä vartoa kadulla. Jo eilisiltana olivat ystävykset kiistelleet Leo Tolstoista, josta Nirvana oli sanonut ettei kuuluisa kreivi muka tunnustanut mitään Jumalaa, mutta josta Solmu Sortimo päinvastoin oli tietänyt väittää, että se mies paremmin kuin yksikään pappi tunsi, mikä oli Jumala ja mikä ei ollut Jumala. Näin olivat nuot suuret ystävykset jo pahasti törmänneet vastakkain, ja Solmu Sortimo, palatessaan yksikseen asuntoon, kysyi itseltään: "voisiko tuo nainen minua rakastaa?" Mutta hän kuvitteli että jos Nirvana Napoleonovna olisi saanut tilaisuuden elää samankaltaisessa vapaamielisessä piirissä, missä hän itse viimeaikoina, tämä olisi häntä vielä vapaamielisempi ja ehkä vielä jyrkempi arvostelussa kaikkia valtiouskontoja vastaan…

Illan tullen olivat he taas kahden kävelyssä kulkien erään luostarin sivu, jolloin Nirvana sai aiheen kertoa lemmentarinan munkista, joka rakkautensa tähden oli luopunut ammatistaan. "Ehkäpä pappi luopui ammatistaan ainoastaan totuuden tähden!" arveli toinen, vaan ei mitään sanonut. Illan ilma oli nyt sellainen pehmeä ja säyseä; Solmu Sortimo tunsi tuon hiljaisuuden suurkaupungin räikeän humun jälkeen ja hänestä siinä oli jotakin käsittämätöntä pyhää…

Sitten palasivat he takaisin Nirvanan kotiin ja herra Karmia pyydettiin soittamaan "niinkuin ennenkin". Nirvanan kanssa istuivat he myöhäiseen yöhön asti kahdenkesken ja puhelivat paljon. Jumalatiesi mistä heillä puhetta riittikin. Solmu Sortimo kertoili ystävälleen uusista tuttavuuksistaan, joita oli tehnyt senjälkeen kun ensi kertaa oli täällä. Nirvana kyseli Solmu Sortimon omaisista. Puheltiin myös itsekasvatuksesta ja äitien suhteista lapsiinsa. Arvosteltiin nykyajan naisylioppilaita. Näissä asioissa oli heillä paljon samankaltaisia mielipiteitä.

Nirvana jutteli edellisen yön unennäkönsä. Hän oli ollut kihlautuvinaan itse Kristuksen kanssa ja neitsyt Maaria oli siunannut heidän liittonsa. Nirvana Napoleonovna kertoi tämän vakavasti, mutta hymyillen, lausuen itse kummastuksensa, kuinka ihminen saattoikin nähdä moisia unia. Solmu Sortimo oli myös nähnyt kummallisen unen, mutta ei sanonut voivansa sitä parhaalla tahdollaankaan muistaa.

Tämän illan sävyssä oli jotain suloa. Solmu Sortimo alkoi tuntea kodikkaampaa tunnetta rinnassaan… Mutta kuusijalkaiset ne yhä juoksentelivat hänen huoneessaan, kun hän taas maata meni…

Seuraavan päivän iltana olivat he pitkällä kävelyllä. Solmu Sortimon hermostus ja osittain siitä aiheutuva sisäinen tuska oli noussut sille asteelle että oli pakko iskeä kiinni arimpiin asioihin. Hänelle selveni yhä räikeämmin, kuinka äärettömän vähän tai ei ollenkaan toinen häntä oli ymmärtänyt eikä vieläkään ymmärtänyt, miten nuorimies saattoi olla kipeä ja mitä ylipäänsä merkitsi miehelle kärsimys naisen tähden. Solmu Sortimosta oli mieltälamauttavaa kuulla, kuinka Nirvana ei myöntänyt millään tavalla menetelleensä julmasti silloin kun oli toiselta kieltänyt rakkauden luonnollisen oikeuden, silloin kun tämä toinen häntä rakasti — tai luuli rakastavansa, sama se — ja oli tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin: — silloin, kun Nirvana itsekkin häntä syvästi ja himokkaasti rakasti, joskohta tyystin oli salannut aistillisen puolen asiassa. Tuo Nirvana ei käsittänyt, kuinka polttavaan kärsimyksen liekkiin saattoi joutua viaton nuorukainen, joka lempi ja sai vastalempeä, vaan jolta kuitenkin säälimättömästi kiellettiin lemmen pyhin oikeus — avioliitto. Ei hän aavistanut, mitä seurauksia moisesta menettelystä voi miehelle olla!…

Solmu Sortimo koetti hänelle selittää. Hän kertoi avomielisesti, mitä kurjuuksia oli hänen osakseen tullut ensin Nirvanan tähden ja sitten muiden naisten… Jos Nirvana silloin olisi myöntynyt siihen, mitä hän nuorukaisen puhtaalla, joskin kokemattomalla sydämmellä oli pyytänyt, niin ehkä kaikki nyt olisi ollut toisin eikä Solmu Sortimon olisi tarvinnut tulla uusien kärsimysten revittäväksi… eikä hän nyt olisi se kurja ja onneton, mikä oli, ja josta toisella ei näkynyt olevan aavistustakaan, vaikka se hänelle kuinka hyvänsä selitettäisiin. Hänhän ei ymmärtänyt fyysillistä puolta erotiikassa? Se oli tuolle naiselle täydellisesti terra incognita. Hän on itse sillä tavalla luotu — hän on itse kaikesta vietistä vapaa eikä siis ymmärrä toisten taisteluita, kun on aina itse ollut liian terve.

Mutta sellainen terveys ihmisessä — eikö se ole luonnotonta?

Nirvana Napoleonovna kuunteli kauhistunein mielin, mitä Solmu Sortimo suvaitsi sydämmestänsä purkaa, hän aavisti vasta nyt että ystävän tilassa oli jotakin surkeaa, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, mikä nimenomaa ystävää vaivasi. Pyhä yksinkertaisuus! Ja hän oli jo 30 vuotias nainen!

— Jospa Teitä voisi auttaa, vaan kun ei voi… sopersi hän, mutta ilman mitään mielenliikutusta.

Solmu Sortimo puheli hänelle kuten puhutaan sille, josta varmasti tietää ettei selvinkään selitys tepsi.

— Sanokaa minulle, mikä oikeastaan on teidän suhteenne nyt minuun? kysyi hän sitten.

— Ystävyys… äännähti Nirvana.

— Ja miten tämä ystävyys ilmenee? Mitä se on? Tässäkö se on: kävelyssä iltaisin kahdenkesken, puhelussa jostakin asiasta, istumisessa salissa albumin ääressä ja olemisessa "miellyttävä" — siinäkö kaikki?

Toinen ei vastannut.

Siinä se kaikki nähtävästi oli! Nirvana ei vaatinut puolestansa enempää. Hän ei ylipäänsä välittänyt kenestäkään miehestä, ei ikinä ollut keneenkään erityisemmin mielistynyt — herra Karm oli ainoa, joka avomielisyydellään oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen, mutta ei kuitenkaan niin syvää että se olisi tunkenut läpi sielun ja ruumiin. Nirvana ei ollut tahtonut mennä avioliittoon, koska hänellä oli velvollisuutensa — omaiset, äiti…

Vapautta tavotteleva nuorimies oli rakastetulleen koettanut tarmonsatakaa selittää että oli siveellisesti kauniimpaa jättää kaikki nuot hellät omaisensa, jos sillä voi pelastaa ystävänsä elämän vajoamasta turmion kuiluun…

Eihän hän, Solmu Sortimo, Nirvanalta enää mitään uhrausta vaatinut, ei mitään muuta kuin että tämä ymmärtäisi, millainen Solmu Sortimon tila nyt oli ja että tämä käsittäisi että hän itse tietämättään on ollut alkuna ja aiheena kaikkeen. Eihän hän häntä tuominnut, tahtoi vain avata hänen silmänsä ja kohdistaa ne omaan itseensä.

Mutta turhaan! Nuot loistavat silmät pysyivät lujasti ummessa ja Nirvana Napoleonovna pysyi varmana siitä ettei ollut tehnyt mitään pahaa eikä väärää. Ja siinä oli hän tavallaan oikeassa; ei yksilön vaan yhteiskunnan on alkusyy siihen että lempeät, puhtaat naiset toisinaan voivat pilata sekä oman että ystäväinsä elämän.

— Näen nyt että siveellinen velvollisuuteni on niin pian kuin mahdollista lähteä luotanne — emme ymmärrä toinen-toistamme! virkkoi Solmu Sortimo.

Niin tulivat he kotiin.

Istuivat jonkunaikaa salissa, puhelivat, eivätkä kuitenkaan puhelleet. Solmu Sortimo sai kummaksensa kuulla ettei Nirvana ikinä itse ollut lukenut ainoatakaan teosta Leo Tolstoilta, mutta tuomitsi kirjailijaa vain suullisten kertomusten perusteella.

— Kreutzer-sonaatti on tehnyt tuhansia naisia hulluksi! tiesi hän muunmuassa sanoa.

Tämä kaikki oli suomalaisesta ystävästä kovin masentavaa kuultavaa. Hänkö se todella oli — hän, Solmu Sortimon ylevä, viisas ystävätär, joka noin puhui?

No niin, lyö rintoihisi riutuva mies, päästä syvä huokaus, purista lämpimästi jalon ystävättäresi kättä ja kiiruhda sitten pois tämän matalan katon alta, iäksi pois…

14.

Yö vierähti taas ja tuli aamu. Aamupäivällä, kun aurinko kirkkaasti paistoi yli hankien, sai herra Karm Nirvanan iloisen sisaren Tatjanan lähtemään kanssansa ulos kävelylle. Tatjana neiti pani parhaat tamineet päällensä ja loisti höpenissään kuin heleä kukkanen valkoisessa vesivadissa. Posket vienon pakkasen puremina hohtivat kuin ruusut, sanokaamme tupakkaruusut, sillä Tatjana oli hyvin tummaverinen nainen. Kuinka hän lapsellisesti iloitsi tämä Tatjana neiti, että Solmu Sortimo häntä pyysi kanssansa kävelyyn!

He siis kävelivät eikä puhetta suinkaan puuttunut. Suureksi kummastuksekseen sai herra Karm muunmuassa kuulla ettei tämä Tatjana Napoleonovna maaliskuun seitsemännestätoista päivästä saakka — nyt oli 18 joulukuuta — kertaakaan ollut käynyt ulkona kaupungilla eikä liikkunut minnekkään pihasta, joka lisäksi oli ahdas ja ikävä. Täsmälleen yhdeksän kuukautta oli hän pysynyt aitojen sisässä! Ja kuitenkin — hän oli terve kuin pukki ja alati hilpeällä tuulella.

— Te ette ole ihminen, te olette — ihme! huudahti herra Karm.

Tatjana oli mielissään kohteliaisuudesta ja nauroi niin että koko valkoinen hammasrivi selvästi näkyi punaisten, paksuhkojen huulien lomitse — hänellä oli yhä kadehdittavan terveet ja eheät hampaat, joiden välkkyvästä valkoisuudesta hän nähtävästi piti hellää huolta.

— Monsieur Karm, kuinka minä olen iloinen että te otitte minut kävelemään! Ajatelkaas — yhdeksän kuukautta sisällä?

— Se on hirveä synti luontoa vastaan! sanoi nyt kavaljeeri muuttaen nuottia. — Se on Jumalan pilkkaamista, ellei vielä pahempaa!

Tatjana vain nauroi ja hänen hampaansa välkkyivät. Eikä Solmu Sortimo voinut hänelle vakavasti suuttua.

— Mutta ajatelkaas: sisar Ifigenia on istunut yhteenperään kolme vuotta kotona kertaakaan poistumatta kotiporttia ulommaksi, — kertoi Tatjana neiti vilkkaasti.

— Senkötähden hän onkin melkein epänormaali?

— Ei sentähden…

— Minkästähden?

— Sydänsurusta…

Niin, olihan Solmu Sortimo siitä jotakin kuullut. Kaikissa tapauksissa oli se kauheata elämää. He olivat itse tehneet kotinsa vankikopperoksi. Kummallinen perhe ja kummallinen talo! Ifigenia ja Tatjana elivät kuin muhamettilaiset naiset liikkumatta minnekkään ja tahallaan antaen itsensä kuihtua.

— Minkäs ikäinen te olette, Tatjana Napoleonovna? kysäsi Solmu Sortimo.

— Oh teitä, monsieur Karm! huudahti venakko. — Eihän semmoisia kysymyksiä sovi tehdä naisille?

Solmu Sortimo suutahti.

— Sepä nyt merkillistä, — tokasi hän, — minä tahdon yksinkertaisesti tietää, kuinka vanha te olette?

— Olinkka on 19 vuotias, — sopersi Tatjana neiti hämmästyksissään.

— Miksi puhutte muista, kun minä kysyn teistä? sanoi kavaljeeri hermostuneesti. — Sitä paitsi on sekin valhetta että Olinkka siskonne on 19 vuotias, sillä viisi vuotta sitten sanoi hän itse olevansa 22 vuotias, siis on hän nyt 27 vuotias.

— Monsieur Karm, te olette hirveä! äänsi Tatjana puoleksi nauraen, puoleksi itkien ja hänen iloiset silmänsä säteilivät kuin auringon säteet sadepisarain läpi.

— En minä ole hirveä, vaan te olette epärehellinen, koska salaatte ikänne!

Solmu Sortimon ponnistukset saada tietää totuus, oli turha. Tatjana neiti oli sillä tavalla kasvatettu. Hän ei ollut ikinä matkustanut ulkopuolella "satakielten ja rosvojen kaupunkia" ja yksipuolinen karsinakasvatus oli painanut hänen järkeensä sellaisen yksinkertaisuuden leiman, jota syrjäisen oli vaikea ymmärtää.

Mutta nämät olivat hyviä ihmisiä, nämät von Eidmannit. He esimerkiksi auttoivat paljon köyhiä. Jo toista vuotta kulki heillä aamiaista syömässä eräs puolimykkä resuinen miesolento, jota luultiin rappiollejoutuneeksi ylioppilaaksi. Jokaikinen päivä kello 11 tienoissa ilmestyi hän von Eidmannien ruokahuoneen matalan ikkunan eteen, ja hilpeä Tatjana neiti riensi silloin avaamaan luukkuikkunan sekä pisti oitis kurjalle käteen täysinäisen lautasen. Tuo risainen ihmisparka lopsi ahneesti poskeensa ruuan, seisten katukäytävällä. Sitäpaitsi ruokki armelias perhe, lukuunottamatta omaa koiraansa ja neljää kissaa, lisäksi kolme vierasta koiraa. Ne tulivat säännöllisesti joka-aamu sen kamarin ikkunan eteen, missä Solmu Sortimo nyt majaili, painoivat turpansa ruutuun kiinni, katsoivat vaativasti sisään ja ilmaisivat kovalla haukunnalla tulonsa. Ne olivat sangen viisaita nelijalkaisia kerjäläisiä, joista Tatjana paljon piti. Yksi niistä, suuri, pitkäkuonoinen lotkakorva kuului olevan rappiollejoutunut aateliskoira…

Tatjana ja herra Karm palasivat hyvässä sovussa kävelyretkeltään. Tatjanan laisten kanssa oli kärsimystään hautovan nuorenmiehen toisinaan terveellistä olla yhdessä; saattoi rupatella mitä tahansa, ja kepeä leikki ikäänkuin viihdytti synkkäilevää sielua, eksymättä silti koskaan kevytmielisyyksiin.

* * * * *

Seuraava päivä. "Mitä tämä oikeastaan lienee?" kysyi Solmu Sortimo itseltään. Hän kävi joka-päivä Nirvanan kanssa kävelyssä läpi kaupungin. Ei kumpikaan enää oikein tohtinut kajota entiseen suhteeseensa. Nirvana oli tyyni ja lempeä, ja Solmu Sortimo tunsi sielussansa että tämä nainen yhä piti häntä parhaimpana ystävänään mailmassa sekä oli viehätetty yksistään hänestä ja kaikesta mikä häntä koski, pienimmästäkin pikku-asiasta. Kaikki mikä Solmu Sortimoa koski, koski myös Nirvanaa. "Tämä, kun sitä oikein ajattelee, on sydäntäliikuttavaa!" päätteli herra Karm kulkiessaan korkeapovisen, ryhdikkään naisen rinnalla. Nirvana Napoleonovna ei millään tavalla tyrkyttänyt itseään, ei tarjoillut itseään, ei viattomintakaan keimailua toinen hänessä keksinyt, ja kuitenkin — ja ehkä juuri sentähden — tunsi Solmu Sortimo ikäänkuin suojelusenkelin valkoisten siipien hiljaa sivelevän itseään… Nirvanassa oli sittenkin jotakin äidillisyyttä… Kulkiko hän unessa tämä komea, antiikiveistoinen nainen ja kuvailiko mielessään että lempensä oli sama kuin viisi vuotta sitten, kun syreenit kukkivat ja sisava puistossa sirkutteli tai käki kukahteli heilimöivien ruisvainioiden sinervässä takalistossa? Niin, hänessä oli jotakin hiljaista haaveilua. Ikäänkuin hän sydämmensä syvimmässä sopukassa salaa olisi hautonut järkähtämätöntä uskoa heidän kahden lopullisesta kuuluvaisuudesta yhteen… himmeässä tulevaisuudessa… tähtitarhojen takana… jossakin jossa sielut saavat yhteissoinnun… jossa kaipaava löytää kaivattunsa… jossa kaikki rikkinäinen tulee eheäksi? — vaikka kaikki, järjellä nähden, nyt oli kuten oli…

Paljon oli hänessä kaunista, hienoa, ylevää, puhdasta, mutta Solmu Sortimo joutui ihan raivoon joka-kerta kun hän muisti, kuinka vähän tämä ystävä ymmärsi lemmen ruumiillisia ilmiöitä — tämä oli tässä täyskypsässä naisessa epänormaalia, tämä puhtaudessa-kitumattomuus oli hänessä kylmää, epänaisellista… Ah! nyt selveni Solmu Sortimolle Nirvanan unennäön merkitys: hän oli Kristuksen morsian! mutta se, joka oli Kristuksen morsian, ei voinut, ei tahtonut elää muuta kuin henkistä yhdyselämää, ei se koskaan tahtonut tulla äidiksi, ei se koskaan tahtonut synnyttää miehelle lasta, elämän iloa, ei sillä ollut inhimillistä himoa — oli — eikä kuitenkaan ollut…

Hän on tulevaisuuden nainen tuhansien vuosien takana, siksi ei hän kelpaa nykyajan lihaankytketylle miehelle… ja antakoon Jumala anteeksi että häntä soimaan julmuudesta, hän ei itse siitä tiedä, se on hänelle käsittämätön totuus — hän on tulevaisuuden nainen, hän on itse se ihanne, jonka ylevimmät nykyajan ihmisistä itselleen naisen kehityksestä luovat, viaton hän on, hän on tullut mailmaan ennenaikaansa… hän etsii itselleen ylkäänsä, haaveilee sitä minussa, mutta näkeekin yhtäkkiä unta että voikin olla ainoastaan Kristuksen morsian, miehen, jolla ei enää ole aistillisia pyyteitä, miehen, joka on karistanut päältänsä maallisen nautinnon, miehen, joka on vapaa, täydellisesti vapaa — kaikesta muusta paitsi itsekieltäymyksen kärsimyksestä!…

Näin hänen täytyi ajatella, Solmu Sortimon, ja jospa hän joka-hetki näin olisi malttanut ajatella, niin ei hän olisi ystäväänsä loukannut, ei särkenyt tuota kaunista suhdetta, vaikka hänen oma kohtalonsa olikin kärsiä juuri tuollaisten naisten tähden. "Oi suuri Jumala, jos olisin terve ja jos minäkin olisin tulevaisuuden ihminen, jonka suonissa juoksisi kiihkoton veri: — hänhän, hänhän silloin varmaan olisi todella minun henkinen morsiammeni, tarvitsematta unissaan turvautua Kristukseen kuni hukkuva oljenkorteen!"…

Taas valkeni uusi päivä, mutta ei valjennut pelastuksen varmuus. Nirvana pyysi ystäväänsä kääntämään itselleen venäjäksi jonkun sanomalehtikertomuksen, jonka Solmu Sortimo oli painattanut ja johon näytti sisältyvän hänen viime vuosiensa raskas lemmentarina sen toisen naisen suhteen, joka viime vuosina oli vallannut Nirvanalta sijan. Solmu Sortimo ei tiennyt, tekikö oikein, kun antoi Nirvanan tietää tästä toisestakin sydänseikkailusta. Mutta hänen oli vaikeata kieltää, kun ystävä niin vaatimattomasti ja säveästi pyysi.

Miksi aina paljastaa omaa kurjaa itseänsä? Miksi ei syventyä toisenkin kohtaloa tutkimaan?

Solmu Sortimo tunsi hyvin ettei suinkaan tehnyt kauniisti siinä että niin vähän osaaotti Nirvanan elämään. Kun tämä esimerkiksi kertoi viimeaikoina ruvenneensa tuntemaan hermostusta ja väsymystä niin ettei nukkunut hyvin öisin ja niin että täytyi väliin olla työtä tekemättä — niin kuunteli Solmu Sortimo tätä puhetta aivan liian välinpitämättömästi ja kylmästi. Ja kuitenkin piili hänen sydämmensä pohjalla tämän naisen elämän kohtalon suhteen suuri, polttava sääli. Tuollainen nainen! ja uhraa elämänsä naimattomuuteen… Eikö se ole suorastaan vahinko koko ihmiskunnalle? Ja hän tiesi että joskus, kun hän taas joutuisi täältä pois, jonakin yksinäisyyden iltahetkenä oli tunteva kipeän katumuksen pistoksen rinnassaan ja liikutuksella muisteleva tämän naisen hyvyyttä!…

Taas maatapannessaan oli Solmu Sortimo sangen levoton. Ja päätti sielussaan: "Jos huomenna saan kirjeen Suomesta, matkustan jo huomisiltana pois ja kerkeän viime hetkessä jouluksi kotimaahani"…

Pieni, kuuma makuuhuone, johon oli mahdotonta saada raitista ilmaa mistään päin, lisäsi hänen pahoinvointiaan. Hän vietti kipeän, kauhean, unettoman yön… Näin likellä neitsytystävää täytyi hänen unenhoureissa sortua semmoiseen kuiluun, josta ystävä hänet olisi voinut pelastaa? Yön hirmuissa nousi hänen mielessään äkkiä epätoivon hurjia aikomuksia — Nirvana nukkui tuolla seinän takana…? Mutta tottumus ei kuohuttanut hänen tunteitaan yli rajojen.

15.

Henkisesti ja ruumiillisesti lamautuneena, häveten itseään, nousi hän aamun tullen uupuneena vuoteeltaan. Hänen täytyi käyttää keinotekoisia aineita jaksaakseen läpi päivän moisen yön jälkeen. Hän ei tahtonut ollenkaan näyttäytyä, tahtoi paeta pois koko päiväksi… teki pitkän kävelyretken ypöyksikseen luostarin taakse, huohotti syvästi henkeä keuhkoihinsa ja ikäänkuin salaa kokosi voimia… Nirvanalla ei ollut aavistustakaan siitä, millaisen sieluatappavan yön hänen suomalainen toverinsa oli viettänyt saman katon alla. Eikä hän sitä olisi ymmärtänyt, vaikka kuka sitä hänelle olisi selittänyt…

"Tämä ahtaus minut läkähdyttää!" tuskaili Solmu Sortimo itsekseen. "Heidän sopimaton ruokansa turmelee minua. Järki sanoo että minun täytyy pois, maksoi mitä maksoi. Mutta kirjettä ei kuulu ja kolmen vuorokauden perästä on jo jouluaatto… Kidutus ja kuolema!" sadatteli hän kokonaan ärtyneenä itseensä ja muihin. "Täytyykö minun viettää jouluyöni russakkain ja rottien rapinassa, kissojen ja koirien ulvontaa kuunnellen?"

— — —

He kävelivät kauvan pitkin lumisia, hiljaisia katuja ja puhelivat paljon, paljon… Päivinä semmoisina kuin tämä oli Solmu Sortimon sisällinen tila siksi katkera että jokaisen ympäristössä täytyi siitä kärsiä. Nirvana Napoleonovna sai vastaanottaa kipeimmät iskut. Aivankuin kaikki nuorenmiehen kärsimys tosiaan olisi ollut hänen syynsä.

Turhaan antoi Solmu Sortimo hänelle viittauksia asemastaan. Toinen tosin näytti tulevan surulliseksi hämärästä aavistuksestaan, mutta syvemmälle ei nytkään päässyt.

— Jos tietäisitte, millainen olen, niin halveksisitte minua!

Nirvana pudisti vaan päätään ja vastasi tyynesti kieltävästi.

Nyt kajottiin taas repivästi entisiin väleihin. Solmu Sortimo sai hämmästyksekseen tietää että Nirvanan rakkaus edellisenä kesänä oli — sammunut, elokuussa se oli sammunut. Mikä mahtoi olla syynä siihen että se nimenomaa elokuussa sammui? kysyi Nirvana sekä itseltään että Solmu Sortimolta. Siihen asti oli se katkeamatta kestänyt neljä vuotta — ja Nirvana oli rakastanut, rakastanut Solmu Sortimoa yksin koko olemuksensa hehkulla.

Solmu Sortimo vastasi hänelle että se tunne, mikä ystävässä noina neljänä vuotena oli häntä kohtaan palanut, ei ollut ollutkaan todellista naisen rakkautta, ettei Nirvana häntä ikinä ollut rakastanutkaan niinkuin rakastaa oikea nainen, sillä ei se ollut rakkautta, joka ei halunnut uhrata itseään avioliittoon. Jos se olisi ollut todellista rakkautta — sanoi mies —, niin ei se noin vain olisi sammunut… se eläisi vielä, vaikka hän, Solmu Sortimo, rakastaisikin toista!

— Mutta jumalankiitos että se sammui? päätti nuorimies katkerasti.

— Jumalankiitos! toisti myös Nirvana hiljaa.

— Ja mitä on jäljellä teidän puoleltanne siitä kaikesta? kysyi toinen.

— Ystävyys…

Solmu Sortimoa tämä sana raivostutti, sillä se häntä kiihoitti; se oli niinkuin kaiken tarjoamista eikä kuitenkaan minkään antamista.

— Ja te kaipaatte yhä minun ystävyyttäni?

— Kaipaan! Se on minulle kallis…

— En ymmärrä, kuinka… kun kaikki välillämme on rikki, voi välittää toisen ystävyydestä. Mitä sellainen ystävyys on, sitä en totisesti ymmärrä! Jos olisin niinkuin te… luotu erikoisella tavalla — ehkä panisin sille arvoa, ehkä pitäisin sitä kalliina, minäkin, mutta nyt — ei! tässä on jotakin kylmää… minä vihaan teitä! huudahti Solmu Sortimo äkkiä, kun kaikki, mitä hän luuli naisen tautta kärsineensä, tulvahti muistoina hänen päällensä.

— Kiitoksia kauniista sanoistanne! vastasi Nirvana tyynesti. — Puoli tuntia sitten te sanoitte kunnioittavanne minua syvästi — nyt te jo vihaatte? Te olette hetken ihminen, teidän sanoihinne ei saa koskaan vakavasti luottaa!

— Niin, hetken ihminen… äänsi Solmu Sortimo murtuneena ja olisi ollut seuraavassa silmänräpäyksessä valmis sanomaan melkein päinvastaista kuin mitä oli sanonut.

He olivat jo kotiportilla, kun Nirvana lausui:

— Monsieur Karm! Teidän rakkautenne sammui ennen — minun myöhemmin. Mutta sanokaa minulle, onko teidän puoleltanne myös jäljellä ystävyys?

Solmu Sortimo sopersi vastausta. Mitä hän tiesi? Kuinka voi semmoista tietää? Sopersi että yksinäisyyden kipeinä hetkinä varmaan tahtoi antaa toiselle ystävyytensä, mutta että oli tuleva kylmiäkin hetkiä, jolloin hän ei voisi antaa anteeksi että Nirvana oli hänet itseensä rakastuttanut aikomatta koskaan antaa todellista itseänsä, vaikka itse vielä syvemmin oli rakastanut… Jos ei tuota muistoa olisi — olisi tässä puhdas väli, saneli hän.

Hän selitti myös Nirvanalle, kuinka muka kansallisuuksien ero hänen puoleltaan paljon häiritsi ja kylmenti ystävyyden suhdetta. Hänen suustansa pääsivät sanat (ja niin hän todella tässä hädässä ajatteli):

— Jos te olisitte Suomessa asuva nainen ja puhuisitte meidän kieltämme, niin luulenpa että vielä toistamiseen voisin teihin rakastua. Mutta nyt se ei käy — isänmaallisuus särkee väkisten sydämmen tunteet ja estää niitä valloille riehahtamasta…

Nirvana Napoleonovna ei mitään vastannut. — Mennään vielä vähän kävelemään, ehdotti hän vain. Ja he menivät ja kävelivät, ja puhelivat uudestaan kaikesta. Hiljainen talviyö levisi heidän ympärillään… Luostarin portilla tuikki himmeä lyhty.

— Tiedättekö, — ilmaisi Nirvana, — että tuon Kristusuneni, josta olen kertonut, näin sinä yönä kun te jo olitte täällä, mutta semmoisen päivän perästä, jolloin minua taas kolme eri kosijaa oli pyytänyt omakseen.

— Siis samana päivänä, jona minä saavuin?

— Niin.

— Ja te taas kieltäysitte?

— Tietenkin. Mutta…

— Mitä mutta?

—… On mahdollista että menen naimisiin pelkästä ystävyydestä erään miehen kanssa, joka minua rakastaa niin paljon että varmaan saapi minussakin rakkauden heräämään.

Solmu Sortimo kuunteli ihmetyksissään.

— Se mies rakastaa yksikseen kahden edestä! lisäsi Nirvana.

— Kuka se on?

Mutta Nirvana ei tarkemmin selittänyt. Asiat jäivät Solmu Sortimolle arvoitukseksi. Vai oliko Nirvanan sanoissa leikkiä ja hän tahtoi ainoastaan kääntää katkeran ystävänsä huomion muuanne?

Näin puhellen ja keskustellen palasivat he vihdoin taloon, jossa jo toiset perheenjäsenet näyttivät menneen levolle, sillä oli jo myöhä.

Solmu Sortimo yksin jäätyään makuukammioonsa tunsi omantunnon vaivoja kaikellaisista poistyöntävistä sanoista, joita muisti päivän kuluessa Nirvanalle syytäneensä. Hän ripitti itseään: "Onkos minulla, sisällisesti repaleisella orvolla, varaa kadottaa tällaisia ystävyyksiä, joista kuninkaatkin ylpeileisivät? Ei! minä hellyn, minä sulan jo, minä kadun, olisin valmis heittäytymään hänen jalkoihinsa ja pyytämään anteeksi… Hyvyys herää minussa. Ja hänen, Nirvanan, täytyy tuntea minun hyvyyteni!…"

Näihin mielihauteisiinsa hän nukahti ja nukkui hiukan paremmin kuin edellisenä yönä.

16.

Kun Solmu Sortimo seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, heräsi, ei hän tiennyt mitä illalla tapahtuisi. Turhaan oli hän odottanut kutsumuskirjettä Suomesta. Kaikki siellä olevat ystävät näyttivät hänet unhoittaneen, ei kukaan tuntunut piittaavan siitä, missä hän, maanmaleksija, jouluaattonsa viettäisi — hänen entinen oma kotinsa kaukana sisämaassa oli äskettäin hajonnut — eikä hän ollut saanut vihiäkään siitä, minne ne ihmiset, joiden luona hän viimeksi ennen Venäjälle lähtöään oli löytänyt turvaa, olivat joutuneet. Jos hän nyt lähtisi liikkeelle, niin ei hän tietäisi, minne pilettinsä lunastaisi Suomen rajalle päästyään. Ja kuitenkin Venäjän luminen aro hänen jalkainsa alla ikäänkuin poltti, ja hän, joulun ollessa ovella, kaihoten himoitsi kohti kotoisempaa pohjolaa.

Koko päivän oli hän kauhean tuskallisessa sieluntilassa ja hänen sydäntään kirveli salainen ajatus jättää Nirvana, jonka suhteen hänellä oli niin paljon omituisia omantunnon vaivoja — mistä ne kaikki tulivatkin, ei hän itsekään ymmärtänyt.

Ilta jo pimeni eikä hän vieläkään tietänyt mitä oli tehtävä — —.

Silloin Nirvana, nähden ystävänsä kummallisen kärsimyksen ja sisällisen levottomuuden sekä aavistaen että tämä sieluntila tunti-tunnilta yhä oli paheneva, jollei muutosta tule, äkkiä itse kehoitti Solmu Sortimoa matkustamaan pois ja "jättämään kaikki".

Oli ainoastaan kaksi tuntia yöjunan lähtöön ja huomenna oli joulunaaton aatto.

"Nyt tai ei koskaan!" Jääminen satakielten ja rosvojen kaupunkiin merkitsi Solmu Sortimolle tällä hetkellä: Nirvanaa ja yhä jatkuvia kärsimyksiä — poismatkustaminen Suomeen merkitsi: itsensä irtirepäisemistä johonkin tuntemattomaan itsetoimintaan ja elämään, johon tie käy yli kärsimyksen ruumiin, ruumiin, joka ikäänkuin makaa tapettuna synkässä metsässä ja josta ei tiedä, kenenkä tappama se on tai mikä salainen seikkailu tähän ilmiöön liittyy.

Hän päätti lähteä. Kuin salamanisku tämä päätös imeytyi hänen sieluunsa ja seuraavassa silmänräpäyksessä rupesi hän syytämään purettuja tavaroitaan takaisin matka-arkkuihin.

— Minä lähden! sanoi hän ja Nirvana nyökkäsi hänelle lempeästi päätänsä.

Hänessä riehui yhtaikaa sekä innostusta että kamalaa ahdistusta. Viimeisellä tunnilla, mikä vielä oli jälellä junan lähtöön, tahtoi hän korjata kaiken edellisten päivien käytöksensä Nirvanaa kohtaan. Mitä hirveätä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt, sitä ei hän nyt joutanut punnitsemaan. Kaikki vain hehkui hänen sydämmessään, hän oli pelkkää tunnetta ja sielua nyt, koko mies. Hän pyysi ystävältään liikuttavasti anteeksi ja heltyi niin helläksi ja hienokäytöksiseksi että kaikki hämmästyneinä katsoivat häneen ikäänkuin uuteen ihmiseen. Ja joku kuului hiljaa nyyhkivän seinän takana — että koko perheen niin mieluinen ystävä kovin pian lähtee pois. Viikon päivät vain viivyttyään!

Solmu Sortimo ei todella ollut milloinkaan ennen saanut mitään matkustustaan niin äkkipäätä päätetyksi kuin nyt…

Nirvana hänet saattoi rautatieasemalle. He ajoivat samassa reessä pitkin pimeitä solakatuja istuen rinnakkain. Arkaillen katsahtelivat toinentoistaan silmiin ja ymmärsivät yhtaikaa: "nyt tai ei koskaan" Nyt —! mutta mikä pidätti? taivaan voimatko heidän välillään tukkelehtivat?… Solmu Sortimo — iso, parrakas mies — oli jokahetki tyrskähtämäisillään itkuun. Hän tunsi selvästi että viimeinen sielujen yhdyssäije oli liukumassa hänen käsistään kuni iäksi katoava pyhyys… Mutta ei kumpikaan hievahtanut, kumpikin kuunteli ääneti oman sydämmensä sykintää. Jotakin vain solahti hiljaa herra Karmin käteen ja ääni kuiskasi hänen viereltään:

— Lukekaa vasta sitten kun juna on liikkeessä! Solmu Sortimo hyppäsi ylös reestä, riensi ostamaan piletin, toimitti tavarat ripeästi makuuvaunuun ja hyvästeli kohteliaasti von Eidmanneja, joita oli asemalle saapunut muitakin paitsi Nirvanaa.

Asemakellon kalahdus… Hätäinen kädenpuristus… kuni unessa…

Niin erosivat iäksi nämät kaksi ihmistä, jotka aikoinaan paljon olivat toisiaan tavotelleet ja lempineet, mutta jotka eivät milloinkaan olleet lempensä muistoja itselleen osanneet koota muulla kuin haaveiluilla, kirjeillä, sanoilla, sekä salaisilla ja joskus salatuilla kärsimyksillä.

'Kallis Solmu Sortimo!' luki onneton matkustaja yöjunan kovasti täristessä ja vaunulampun heikossa hohteessa. 'Tietäkää että kaikki minun kauniit toivomukseni ja rukoukseni seuraavat Teitä aina ja kaikkialle. Jos tulette kipeäksi tai on Teillä tuska, niin muistakaa että Teillä on olemassa ystävä, joka on valmis tekemään kaiken mikä suinkin hänen voimissaan on, lohduttaaksensa Teitä tai voivuttaaksensa Teidän tuskanne. Mitä eilen puhuin itsestäni muka miehelään menoni suhteen — se kaikki oli valhetta… Te olitte eilen hirveässä mielentilassa, minä en tosiaankaan tietänyt mitä puhua tai mitä tehdä ja kas sentähden juolahti päähäni ilakoiva ajatus ja aloin puhua itsestäni, ja nähtävästi minun onnistuikin antaa Teidän ajatuksillenne toinen suunta. Jääkää hyvästi, jokainen hetki kiidättää Teitä nyt yhä kauvemmas minusta, mutta Jumala on Teidän puolustajanne, ystävät Teidän huojentajanne. Lopuksi pieni salaisuus: äidin kuoltua olen varmasti päättänyt pyrkiä luostariin. Niin on Jumalan tahto. Älkää siitä enempää kyselkö.

Teidän hyvä haltijattarenne Nirvana.'

Matkustaja luki nämät kiireesti kyhätyt rivit silmät-vesissä; hän tiesi eronneensa tuosta naisesta mitä ylevimmässä mielentilassa, muisti hänen vielä reessä kuiskanneen että Solmu Sortimo oli jäävä hänen ainoaksi ystäväkseen koko kylmässä mailmassa, ystäväksi, jonka puolesta hän alati sanoi rukoilevansa… ja kuitenkin? Mikä laiha lohdutus se hänelle oli tämä paperilappu, mitä olivat hänelle enää mitkään kirjeet, mitkään kauniit sanat, mitä oli hänelle enää nainen, jonka ystävyys ikänsä oli häälyvä saman kiintopisteen ympärillä, mitä oli hänelle hellä olento, jonka elämän toimintapiirin kuolemaan saakka oli hänestä erottava eri maiden rajapylväs ja loitolla pitävä eri kansallisuuksien kuitenkin-kaikitenkin paljon merkitsevä rajaviiva?… Ja mitä oli hänelle nykyajan nainen, joka tahtoi etsiä elämänsä viihdytyksen luostarin muurien sisältä?… Ei sellaisesta ystävyydestä hänenlaiselleen, tosiapua kaipaavalle orvolle voinut olla ei henkistä eikä käytännöllistä hyötyä?… "Semmoisesta ystävästä, joka ei tiedä, miten on miestä autettava, ei ole minulle mitään hyötyä!" päätteli hän. "Se on ylellisyyskapine, jota en tarvitse vain koruna pitääkseni."

Ja kuta kauvemmaksi juna häntä kiidätti tuosta polttavasta paikasta, joka yöhön häipyi jääden kiilumaan pienenpieneksi tulipisteeksi avaruuden laitaan, sitä tuskallisemmin kiristi hänen rintaansa ainaisen eroamisen välttämättömyys. Ja hänen sydämmensä tulvehti täynnä surua… hänen sisässään oli ikäänkuin läjä särkynyttä lasia, jonka päälle on vaarallista paljain jaloin astua…

"Jää ikuisesti hyvästi… Kristuksen morsian!" tuntuivat junan kaikki rattaat hyrisevän hänen allaan. —

Solmu Sortimo ajoi läpi mahtavan Pietarin keltaisessa aamusumussa, kun tuon slaavilaisen Sodoman ja Gomorran kaikki yöllinen katuriettaus vielä nukkui syvää untaan ja ainoastaan katulakaisijat jo olivat ahkerassa toimessa pitkin Nevskin leveätä prospektia. Suomen asemalle saavuttuaan sähkötti matkustaja ystävilleen Helsinkiin, mutta ei saanut mitään vastausta asioista, joita tiedusteli, ja osti sentähden epätoivossaan umpimähkää piletin sinne, missä idän, etelän ja pohjan radat yhtyvät sekä astui vihdoin alas junasta jonnekkin lumihuurteiseen syvään metsään tietämättä vähääkään minnepäin lähteä. Ääretön hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, se ikäänkuin äkisti humahti hänen sieluunsa ja jäi sitten hyvin hiljaa soimaan ja tässä hiljaisuudessa tuontuostakin paukahti vain kuni tykinlaukaus — pakkanen, joka kiihtymistään kiihtyi…

Ja Solmu Sortimo seisoi siinä kapsäkkeineen ja värisi kylmässä puhtaudessa… ja tiesi ja tunsi että nyt oli jouluaatto, mutta että hän oli myöhästynyt joululta eikä ollut hänellä lämmintä, suloista suojaa, kunne päänsä kallistaa. "Hirvein tila on kodittomuuden tila" huusi joku ääni hänen sisässään.

Kirkkaasti syttyivät illan tähdet korkeana kaartuvalle taivaalle, ja kuu nousi rinteen takaa ja katseli kuin pääkallo hopeahuurteisen koivikon lävitse, ja pakkanen ampui laukauksiansa aivankuin hätään joutunut laiva merisumussa, mutta yksinäinen matkamies yhä istui matka-arkkunsa päällä ja värisi Suomen talvipuhtaudessa… Kunnes hän vihdoin äkisti nousi ja, lyöden nyrkillä rintaansa, sanoi itseksensä: "nyt on sen kärsimyksen loppu, nyt on Nirvana vihdoinkin minulta kuollut ja kaikki kaltaisensa naiset. Nyt minä hammasta purren otan vastaan elämän kouristukset ja tyydyn siihen, mikä tuleva on!"

"Naisvihaaja — sellaiseksi on minut kohtalo tehnyt."

Ja ikäänkuin hänen vapautuneen mielensä vastakaiuksi pamahti jälleen pakkanen korkeassa kuusikossa kumahtaen läpi purevan ilman — vaikka se tosin yhä kajahti kuni hätälaukaus, minkä haaksirikkoinen laiva ampuu kaukana merisumussa…

JÄLKILAUSELMA.

Lehtori Karm, ylioppilastoverini, joka noin kolme vuotta takaisinpäin naimattomana miehenä kuoli sydäntautiin, uskoi minulle kerran päiväkirjansa ja osan kirjevaihtoansa jonkun Venäjällä elävän naisen kanssa. Ymmärsin että hän luovutti nuo paperinsa siinä mielessä että käyttäisin niitä aiheena johonkin novellintapaiseen. Minun täytyy tunnustaa että luettuani läpi hänen mieskohtaiset muistiinpanonsa, en tuntenut olevani erittäin halukas niitä julkisuuteen tuomaan — syystä että se kuva, jonka hän, lehtori Karm, ympäristöönsä teki, oli mielestäni kokonaan päinvastainen kuin se, minkä hänen papereistaan sain. Ymmärsin että nuot kirjoitelmat olivat hänen nuoruutensa heikkouksien sentimentaalisia luomia, sellaisia, joita meillä muillakin monella lienee, mutta jotka tavallisesti vuosien karttuessa kauniisti poltetaan. Mutta en myöskään hennonut kokonaan hyljätä tuumaa, jonka toveri minulle oli esittänyt.

Muistan meillä silloin olleen jonkunlaisen keskustelun asiasta.

— Jos kirjoitat — virkkoi lehtori leikillisesti — niin et tarvitse mitään salata, sinun pitää minut esittää sellaisena "raukkamaisena olentona" kuin olin — silloin!

— Mutta enkö saa mainita sinun nykyisyydestäsi — sanoin minä — että sinusta vuosien kuluessa on tullut sangen ryhdikäs ja yhteiskunnallisesti miehuullinen olento, joka on ottanut osaa — yksinpä Venäjän vallankumousliikkeeseenkin? lisäsin.

— Jos niin tahdot, — vastasi hän jäykästi hymyillen, — niin voithan siitä mainita lopussa, ainoastaan mainita — huomautti hän painokkaasti — mutta se ei kuulu romaaniin.

— Mutta miksi tahdot että sinut esittäisin sellaisena raukkana, jona esiinnyt omassa päiväkirjassasi? väitin minä.

— Siksi, — vastasi hän lujasti — että silloin olin sairas, ja sairaus vaikuttaa sen että kaikenlainen sielunelämä, yksin lempikin, muodostuu surkeaksi.

— Vaan jos tekisin sinut romaanissa terveemmäksi kuin olit, hyvä veli? ehdotin minä yhä vastustaen.

— Se olisi valhetta! huudahti hän kiihkeästi.

— Kirjailijan tulee ennen kaikkea pysyä totuudessa ja esittää ainoastaan tosiperäisiä ilmiöitä.

— Mutta, rakas ystävä, kuka tässä mailmassa totuudesta ja todellisuudesta välittää, jos se on surkeata?

— Aina on niitä, jotka sille osaavat arvonsa antaa hiljaisuudessa! Ainakin ne, jotka itse ovat kokeneet jotain samansuuntaista — vastasi lehtori.

— Mutta esteettinen vaikutus, hyvä veli…! koetin yhä väittää.

Toverini huitasi vain kämmenellään ja sanoi jonkun murhaavan sanan taiteesta ja esteetikoista, vieläpä herroista arvostelijoistakin.

Tämänkaltainen oli meillä keskustelu lehtori Karmin kanssa.

Nyt, kun hän on poistunut elävien joukosta, olen uudelleen lukenut hänen päiväkirjansa ja kirjeensä sekä muistellut tuota keskusteluamme. Ja vaikka yhä olen epäillyt noiden paperien kelpaavaisuutta miksikään kaunokirjalliseksi aiheeksi, olen niiden nojalla kuitenkin — siten kunnioittaen vainajan nähtävästi pyhiä muistoja — kyhännyt kertomuksen, minkä juuri edellä olen lukijoille näyttänyt.

(V. 1907.)

Tämän kirjan tekijä.