Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PYHÄ VIHA

Romaani

Kirj.

ILMARI KIANTO

Helsingissä, Vihtori Kosonen, kustantaja, 1908.

"Voi teitä, te Phariseukset! jotka rakastatte ylimmäisiä istuimia synagogissa ja tervehdyksiä turulla. Voi teitä, te kirjanoppineet ja Phariseukset, te ulkokullatut, sillä te olette niinkuin peitetyt haudat, joiden päällä ihmiset tietämättä käyvät!"

POHJAMUDAT.

Kaukana kolkossa korpimaassa, itkettävän-ikävien, soiluvien soiden ja pikkuvaltavien, mustansinertävien ylänteiden karkeissa helmoissa nukkuu ammoisista ajoin Kurjalan avara pitäjä, Suomen surunkuuluisa korvenkukka.

Ei kuulu sinne suurmailman edistyshumina, ei särje siellä konsanaan korvia valtion rautaisten syöttiläsorhien kimakka hirnunta, ei kiljahtele sen syvillä vesillä yhtiöiden höyrylaiva, eikä sen harvalukuisilla keskitekoisilla maanteillä liioin ritaja edes kärrynpyörä. Ryteikkö korpi siellä vain ikuista huminaansa veisaa ja suurten selkosten pienillä lehmänpoluilla viheltelee metsän nelijalkainen kuningas — karhu, jota vanha kansa ikäänkuin ihmeitätekevää jumalaa pelkää ja aivankuin pahaa henkeä palvelee, rohkenematta petoa oikealla nimellään nimittää. Mustat aallot sen lukuisilla järvillä murisevat yksitotisia joikujaan, joissa ikäänkuin kohajaa hämäriä tarinoita kalastajalappalaisten kaukaisilta ajoilta, mutta joskus tätä vesien yksitoikkoisuutta vilkastuttaa tavattoman pitkän venheen harvatahtinen aironloiske ja tervajätkän synkeä kirous vastatuulta kiskoessaan peninkulmaisilla taipaleilla. Karirikkaiden, orjantappura-rantaisten koskien ikuinen pauhu suopi sekin vain raskasta mielenvaihtelua sille, joka Kurjalan pitkiä jokia myöten alas jonnekkin matkustelee. Samankaltaisen melankoolisen vaihdenäyn tarjoovat metsien vaeltajalle erämaan sadat pienet lammet, jotka kuni suuret, mustankiiluvat aaveensilmät tuijottavat ruostekeltaisten rämeiden keskessä ja joiden rautapohjainen syvyys upottaa jokaisen, sekä onkimiehen että laidunelukan, joka kesänhelteessä niihin kaahlailemaan uskaltaa.

Suven ihmevaloisa seutu! talven säkkipimeä maa!

Mutta harvoin täällä kesän valovuorokausinakaan aurinko armahtaen paistaa, vaan lyijynraskaat pilvet alati vyöryvät taivaan harmailla holvikaarilla ja pursuttavat maille lakkaamatonta sadetta, joka vuodestavuoteen synkistää korvenraatajain mieltä. Jos jolloin paistaakin kuumasti Jumalan kirkas päivyt, niin ukkosenkuuron edellä vain noin paistaa — ja kohta taas kaikki peittyy vesikkotuuleen ja märkyyteen.

Talvi siinä seudussa on pitkä ja tuiskuinen, ja pimeät puhteet pärevalkean ja huonostivalaisevien saunatuijujen himmeässä hohteessa sydäntävihlaisevasti ikävät, uneliaat ja ikäänkuin laiskuuteen vajottavat, mutta tälle talvielämälle antavat ehkä jonkunverran eloisuutta markkinoilta palaavien hevosukkojen karjahdukset tulipalopakkasessa sekä poromiehet, jotka peuroillansa ja pulkillansa ajaa karahuttelevat hiljaisten lumivaarojen väliä, lakkaamatta hihkuen sarvekkaille ajokkailleen, jotka omaksi hauskuudekseen parhailleen juonittelevat paiskaten ajajansa milloin pahki petäjänkylkeen, milloin lennättäen hänet terveydeksi talojen veräjänpielten seipäisiin.

Kevätkin siellä usein on kalsea, epätoivoinen, lupaamaton, ja järvenjäät usein sulavat vasta kesäkuun tultua, ja muistavatpa vanhat ihmiset vielä senkin kevään, jolloin juhannuskirkolle rahvas saapui pitkin hevosenkantavia järvenjäitä. Nuorille miehille siellä kevät sentään on ihanakin aika, sillä silloinpa metsot koppelokiimassaan somimmin soivat korvessa ja kaikki luojan metsäkarja kuhertelee hurjissa siitinleikeissään, ja joka yö joku metsän kuningaslintu pudota moksahtaa naavaisen kuusen latvasta, tarkan luodin lävistämänä soitimessa. Ei siellä herrojen keksimiä metsästyslakeja pyhänä osata pitää, ja onpa sattunut tapauksia että vallesmannille jossakin talonpahasessa emäntä kaikessa ystävyydessään on tarjonnut ravinnoksi "viimeyön viljaa."

Syksy siellä toisinaan on kirkas ja paisteinen, ja koivikkojen varisevat lehdet välkkyvät kuin kullanvipaleet mustia rantakiviä vastaan, ja jos on halla tai muu turmio maaviljat raiskannut, niin nuottapa kahden venheväen soutamana joskus rikkaat muikkuapajat antaa ja hyvälle maistuu silloin tuores kalakeitto syysiltaisen nuotion loisteessa värisevän-autiolla rannalla. Mutta usein on syksykin sateinen ja pitkällevenyvä, sanoinselittämättömästi ikävät ovat silloin päivät ja yöt kuni loppumaton harmaa vaate, joka kietoo märkiin rääsyihinsä kaikki mitä maailmassa on, maat ja vedet, ihmiset ja talot.

* * * * *

Tällainen jylhä ja silittämätön on luonto Kurjalan kaukopitäjässä, joka vuosisatoja on uinunut yksiksensä raakojen rämeittensä ja karujen vaarojensa sylissä.

Mutta vielä jylhempi, jäyhempi kuin luonto, jossa sen rakastaja sentään aina löytää omituista viehätystä, on Kurjalan pitäjän rahvas, se Suomen kansan nurkkaryhmä, joka ylänteillä asuu.

Sen kansaryhmän elämänhistoriata ei kukaan oppinut vielä tähän päivään saakka ole osannut kirjoittaa eikä ole koskaan osaavakaan sitä kynällä piirtää, sillä sen muinaiset vaiheet peittyvät siihen ikuiseen satujen hämärään, johon Suomen suurinten salojen asutuskertomus ainiaaksi on peittynyt. Kyllä oppineiden painattama historia ikäänkuin pikkusormellaan viittailee johonkin kreivinaikaan, jolloin voi laskea Kurjalankin seuduissa ihmiselämän virinneen, mutta se nyt on ainoastaan otaksuma, eikä kukaan varmasti tiedä, milloin tai millä rannalla ensimmäinen ihmisten sytyttämä nuotio on savunsa taivasta kohden työntänyt. Tulivatko Kurjalan kansan esi-isät idästä vai lännestä vai etelästä ja pakeniko joku ikivanha lappalaisheimo silloin häiriytyneenä yhä pohjoisempaan tai saiko ehkä raukka surmansa Kurjalan kalaisilla rannoilla, siitä kaikesta ei historia mitään hiisku. Lappalaishautojen hahmot järvien asumattomilla saarilla, merenrantalaisten kesäkalastajain jälkeensä-jättämät valehaudat, maasta sillointällöin löydetyt Ruotsinvallan aikuiset rahakolikot ja venäläismiekat, ahtaiden salmien rannoilla törröttävät vallitusrauniot ja vihojen aikuiset kuulareikäiset aitanovet vuosilukuineen — panevat meidät aavistamaan vain satunnaisuuksia, joiden nojalla voi johonkin oikeaan osua, mutta yhtähyvin myös harhaan päätellä ja lyödä tutkijakirveensä auttamattomasti kiveen.

Kurjalan kansan sisäistä elämäntarinaa eivät siis paljoa valaise rauniokivet eivätkä pyssynkuulien reijät aitanovissa — sitä eivät paljoa valaise mitkään ulkonaiset muistomerkit, jos sellaisia joskus tavattaneekin. Sillä onpa se korpeen ammoisina aikoina paenneen, ikuisesti korpeen vannoutuneen kansanheimon jäyhä elämäntarina, mailmalta syvästi kätketty.

Mikä mahti ja mikä voima sen heimon korpeen tuomitsi, miksi onkaan sen pakko ollut korpeen salautua ja korvessa elää polvesta polveen ja ehkä korpeen kerran kuollakkin? Mikä ilmiö se Suomen kansan sielussa lieneekin, joka vuosisatoja on pakottanut talonpojan asumaan erillään mailmasta omassa kaukaisessa karsinassaan? Mikä, niin mikä? Kuka uskaltaisi sitä sanoa? Kukapa uskaltaisi sanoa: se on ollut viha herroja vastaan, maan valtijaita ja sivistyneitä vastaan? Viha kaikkea sitä vastaan, mikä käskee ja pakottaa, komentaa ja kouristaa ja aina vain ottaa, mutta itse ei mitään anna tai jos antaa — antaa leivän asemesta kiven. Viha ja epäluulo kuninkaallisia käskynhaltijoita vastaan, jotka riistivät metsänantimet ja pellon hedelmät ja hevoset ja kauneimmat tyttäret ja parhaat pojat sotatanterille, kun kuninkaat ja keisarit milloin sattuivat vallasta riitaantumaan? Sepä se ehkä Kurjalan kansan esi-isätkin korpeen oli ajanut — tämä epäluulo ja pelko ja omistusoikeuden viha. Tosin siihen lienee yhtynyt omakin luontainen mielihalu: vapauden rakkaus, ikuisen rauhan himo, koskemattomuuden avara kaipaus.

"Sinne kohajavaan korpeen paetkaamme niin kauvas ettei kuninkaan kirjat ilmoisna ikinä kuulu eivätkä käskynhaltijainsa kapulat kuuna kullan valkeana kolaja. Siellä on hyvä olla, siellä. Sinne eivät herrat konsana osaja!"

Näin ne ehkä ajattelivat esi-isät ja samosivat kuin kontiot salojen halki, kauvas, kauvas. Ja tulivat ja asuivat jylhillä mailla ja autioilla vesillä ja kotansa pystyttivät, metsäsaunansa rakensivat, keittelivät kalojaan, ammuskelivat jousella metsänotuksiaan ja polttelivat hulmahtelevia halmeitaan… Ja tuntui hyvälle olla, helpolle hengittää — kaukana herroista.

Sukupolvi sukupolven jälkeen asui siellä ja nautti korven rauhaa, ja vanhat kaatuivat levollisesti kuni ikäloppu-hongat saloilla, mutta nuoria voimia työntyi alati sijaan ja koko korven heimo toivoi näin saavansa elää iankaikkisesta iankaikkiseen — metsäihmisinä syrjässä.

Mutta jopa vihdoin, lastenlasten aikana, osuivat sinnekkin herrat, ne maan valtiaat. Tuli ruhtinas, tuli piispa, ja nimensä piirsivät salmiin ja saariin ja outojen järvien rantoihin. Suuresti ihmettelivät korven villit asukkaat näiden herrojen ilmestystä erämaahan, ja kauhu ja kunnioitus yhtähaavaa valtasi heidät. Sillä nämät herrat olivat kuin väkevät karhut, jotka puhuivat ihmisten kielillä taikka olivat ne niinkuin ylönluonnolliset olennot, jotka haastoivat kuin uusien jumalien lähettiläät, ystävällisesti, mahtavasti, ja heidän kielensä viileskelivät korven asukkaiden sieluja aivankuin kaksiteräiset miekat…

Korven lapset, joiden silmä ei ennen ollut herroja nähnyt, joiden korva ei ennen ollut herrojen kieliä kuullut; nämät korven lapset, joiden isien-isät ammoin olivat kuolleet — hepä vastaanottivat herrat pyhästi väristen, hepä kilvan soutelivat heidät venheissänsä yli järvien selkien, alas ja ylös kuohuvia koskia. Ruhtinas ruplansa viskasi, piispa taalarinsa tarjosi, ja korven villi irvisteli ja kumarsi — eikä tiennyt polo, että se oli raha, joka ensikerran korvessa vilahti nahan asemesta.

Ja katso! Silloin herra myös keskusteli talonpojan kanssa näin: "Minä olen Jumalan lähettämä sinua korpeen eksynyttä lammasta pelastamaan. En minä sinua häädä pois paratiisistasi, jonkas korvessa löytänyt olet, vaan kiellän minä sinua yksiksesi paratiisin metsiä viljelemästä, sillä ne ovat meidän ja kristittyjen Jumalan. Savupirttisi ja kotasi, jotkas rakentanut olet, saat sinä hallita sekä pellontilkkua niin paljon kuin elääksesi tarvitset. Mutta puolet kaikista tuloistasi vaatii tästälähtien Ruotsin valtakunnan kuningas ja kristittyjen Jumala."

Ja ruhtinas meni matkoihinsa — piispa meni matkoihinsa — ja korven heimo ihmetteli kaikkea suu ammollaan eikä kotvaan aikaan mielessänsä oivaltanut, mitä tapahtuman piti. Sillä ainoastaan heidän isotisänsä olivat nähneet herroja kasvoista kasvoihin, vaan lapsenlapset eivät herroja tunteneet.

Mutta ruhtinaan ja piispan mentyä, katso: kohta saapui korven rantamille mies, joka itseään papiksi nimitti. Hän se korven heimon ympärillensä kokosi ja näin pakisi: "Minä olen sielunpaimenenne, rakentakaat teillenne kirkko, jossa syntinne anteeksiannetaan. Sillä teidän sielunne ovat hirveässä kadotuksessa ja te olette kurjia pakanoita, jotka palvelette vääriä jumalia. Rakentakaat kirkko!"

Mutta eivät kaikki korven asukkaat tietäneet, mikä kirkko oli, eivätkä useimmat älynneet, mikä oli synti, josta pappi porasi eikä moni edes ymmärtänyt, mikä mies oli itse pappi, joka ilmestynyt oli. Mutta kaikki sentään tajusivat että heidän keskessään seisoi herra, joka pyrki heidän omaksi herrakseen ja joka tiesi ihmeellisiä asioita kuninkaista ja keisareista ja uusista jumalista, jollaisia ei kuuna kullan valkeana oltu erämaassa nähty. Ja korven metsistyneitä lapsia tämä kaikki uteliaasti huvitti.

"Oma herra ja uusi Jumala!" Ja he suostuivat rakentamaan temppelin, jossa heidän sielunsa pelastuisi helvetistä, kuten pappi sen oli luvannut. Seitsemän vuotta ja seitsemän vuorokautta kesti sen kirkon rakentamista ja tehtiin se kumisevista korven hongista, Hornanniemen pisimmistä puista. Katso: siitä tuli sangen kammottava komeus, kuten tarkoitus olikin. Sen altaritaulussa näkyi mies, joka suinpäin syöksyi alas helvettiin ja verisiä sääriä vilahteli korkealla ilmassa ja irvistävä pääkallo ristinpuun alla tuntui ikäänkuin levittävän mädän löyhkää ympärilleen. Mutta itse ristinpuussa kiemurteli se uusi jumala, josta jo pappi oli ihmeitä kertonut…

Ja koska tämän uuden Jumalan temppelin malmikello ensikerran kalahti yli juhannuskirkkaiden vesien ja hornanhonkainen tapuli hirveästi ryskyi, huojui ja humisi, aivankuin olisi se ollut täynnänsä toinen-toisiaan vastaan tappelevia henkiä, niin peljästyneenä kuni Sinain pitkäisenjylinätä lankesi korven kansa polvillensa temppelin juurelle — ja antautui sieluinensa papille. Sillä ylen mahtavasti saarnasi pappi ja ylen väkevästi väriä käyttäen kuvaili hän taivaan ihmeellisiä iloja ja helvetin kammottavia tulijärviä, eikä yksikään suu taitanut niin puhua kuin tämä pappi.

Silloin moni sielu iäkseen luopui Väinämöisen luonnonuskosta ja rupesi kunnioittaen pelkäämään pappien ja piispain ja ruhtinasten Jumalaa, joka korven pakanajoukollekkin armojansa taritsi.

Ja surkea ulvonta kuni villipedon, jonka metsästäjä haavoitettuaan on kiinnisaamaisillaan, kuului sinä päivänä Kurjalan rannoilta, Kurjalan uuden kirkon juurelta.

Sinä päivänä vasta sai korpi Kurjalan seurakunnan virallisen nimen syystä siitä, että sieluntila siellä papin mielestä oli peräti kurja…

Mutta kun tuo kammottavanpyhä mielenliikutus kansassa hiukan oli asettunut ja herran temppeli virkaansa vihitty, silloin pakisi vielä pappi: "Rakkaat seurakuntalaiset! Kirkko on nyt valmis ja isä Jumala on sen huostaansa ottanut, mutta hänen paimenensa majaa ei vielä ole — pappilata ei vielä ole. Ruotsin, Göthan ja Wenden kuningas tahtoo myös että pappila rakennetaan."

Napisematta taipui ristitty kansa. Pappila päätettiin rakennettavaksi komeimmalle vaaralle, mikä Kurjajärven rannoilla kohoaa. Pappilan paikaksi valittiin Kontiovaara, jonka huipulla jo entuudestaan seisoi Tappara nimisen korvenraatajan savupirtti. Sanoivat silloin papin ystävät Tapparalle: "Anna sinä, Turso, pihasi pyhälle miehelle, niin me annamme sinulle toisen tanhuan ja muutamme kapistuksesi." Mutta eipä Kontiovaaran isäntä tahtonutkaan asuinpaikastansa hevillä luopua. Silloin pappi väkisten valtasi asuinsijansa ja kristillinen seurakunta rakensi hänelle pappilan. Mutta Tapparaan ei ollut herranhenki aivan syvälle iskenyt, vaan mies hautoi mielessänsä kostoa papille. Ja eräänä talviyönä hän raastoi papin ulos pihastansa, raahasi metsään tahtoen surmata. Sanotaanpa että kirkonkellot silloin itsestänsä alkoivat soimaan niin että papin ystävät ehättivät pelastamaan sielunpaimenensa ihmispedon kynsistä. Mutta Tapparan tuomitsi armollinen esivalta hopeataalari-sakkoihin sekä lisäksi istumaan linnaa Kristuksen palvelijan pahoinpitelemisestä.

Siitä lähtien sai pappi Kurjalan rannoilla rauhan ja alkoi elää ja siittää poikia ja tyttäriä sekä saarnata oikeauskoista oppia syntisille — kerran viikossa. Mutta katso: papin perässä oli korpeen kiiruhtanut myös kuninkaallinen järjestysmies, ja hänpä nyt yksissä papin kanssa ryhtyi hallitsemaan kansaa ja sille esivallan laatimia lakeja opettamaan. Ja aivankuin suuren taikurin voimasta ilmestyi kruunun-asetuksia mannuista ja metsistä, niityistä ja pelloista ynnä viinanpoltosta, jota Ruotsin kuningas lämpimästi suositteli, koskapa viina teki iloisiksi sekä ihmiset että jumalat, kuten sanassa sanottiin. Ja siihen aikaan joivat herrat ja talonpojat yhdessä viinaa, vaikka kirkossa istuivatkin eri penkeissä. Pappi parhain oli herroista! Pappi voiteli syntisten sisälmyksiä viinalla, mutta sieluja hän pyyhkieli vuoroin helvetin tulikivellä, vuoroin paratiisin palssamiöljyllä. Vuosi-vuodelta tämä kansa suli pappeuteen, siihen oikeaan autuuden uskoon, jota kuninkaan käskystä valtakunnan kaikissa kirkoissa saarnattiin.

* * * * *

Mutta kun keisarien aika koitti, ja mannut ja maat ja vehmaimmat metsät korkeain herrain käskystä ja kristittyjen Jumalan pyhässä nimessä olivat kansalta poisotetut sekä säilytetyt kruunulle ynnä virkamiehille, katso: silloin kävi raskas humaus korvenkansan ylitse ja heidän sieluissansa värähti kummallinen epäluulo ja katkeruus, joka vuosisatoja oli salassa kytenyt esi-isiltä periytyneenä veressä. Ja vihan villi hiilos alkoi viskellä kipunoita ilmaan, ja partasuu-uroot kynsiskelivät korvallisiaan sekä kysyivät toisiltaan: käyköhän kaikki oikein? — "Oikein!" vastasi korven kaiku. Mutta puhdasoppinen pappi oli vainunnut korvenkansan salaisen napinan ja hänpä nyt kiiruhti herrantemppelin korkealle huhmarelle petkelettänsä jyskyttämään: Kaikki esivallan määräykset tulevat isästä Jumalasta, niitä ei arvostella sovi. Nöyrryttäkää sydämmenne, tutkikaa munaskuunne, tunnustakaa syntinne. Minä vaivainen, viheliäinen syntinen, joka synnissä siinnyt ja siitetty olen, tunnustan j.n.e. Helposti saikin seurakunnan hyvä paimen laumansa asettumaan ennenkuin tämä oli oikein edes ajatella rohjennut…

Kului vuosia, sikisi lapsia korven kansalle, kuoli vanhoja ja vaivaisia…

Mistä huokaus? mistä hiljainen, haikea hyminä taas korvessa?

Kurjalan seurakunta, jolle opetettu oli että maat ovat herrain, taivas talonpoikain, rupesi vuosi-vuodelta surkastumaan, köyhtymään, ikäänkuin kyllästymään omaan elämäänsä; ja vaikka toisia tyydyttikin Jumalan ihmeellinen järjestys, niin eipä se toisia tyydyttänytkään, ja ainoastaan pitkällinen tottumus piti kansaa aisoissa, esivallallisessa järjestyksessä. Mutta hätä yhä kasvoi sitä myöten kuin uusia lapsia sikisi kuntaan ja pappi niille kaikille oli kirjoittanut valtakirjat jumalanvaltakuntaan. Se kyllä olikin erinomainen asia että isä Jumala erityisesti kuului rakastavan aivan alastomiakin lapsia, mutta aprikoimaan sentään pani, miksi ei hän, joka kuului olevan kaikkien herrojen herra, toimittanut lapsirievuille tarpeeksi vaatteita, kylliksi ravintoa? Hätä kuitenkin keinot keksi, joskohta hätäkeinot. Osa seurakuntalaisia rupesi näet vuosittain pakenemaan Suureen Länteen — ja sinne useimmat iäkseen jäivät — osa siirtyi muihin maakuntiin leipäänsä ansaitakseen otsansa hiessä, muutamat samosivat Ruijan rannoille kalastelemaan, muutamat painuivat rajantakaisen Karjalan piilopirtteihin. Ilmestyipä joskus sellainenkin urho, joka hankki itselleen vapaan matkapassin salaperäiseen Siperiaan.

Mutta nekin, jotka kotipitäjäänsä jäivät korpitilkkujansa kuokkimaan, tervahautojansa polttamaan, näyttivät asettuvan kovin tyytymättömiksi elämäänsä, alati hautoen sieluissansa repäiseviä hylkäämistuumia. Ei ollut kenelläkään hyvä oltava! Jos mihin koski, mitä yritti — aina siinä olivat herrat komentamassa, määräämässä, sakottamassa ja verottamassa.

"Perkele!"

Tämä ikivanha, muinen valtava ja kunnioitettu Jumalan nimitys, joka historiantakaisina aikoina oli siepattu joltakin muulta kansalta, otettiin taas käytäntöön — se putkahti kuni vihanta taimi pohjaanpalaneen nuotion tuhkasta versoen mahtavaksi puuksi, jonka runko oli äärettömän paksu, juuret syvällä maassa ja latva tuuheana lakaisi taivaankantta. Kristittyjen perkele, josta pappi pakisi, oli herrain perkele, joka oli kiertänyt näille perukoille Saksasta ja Ruotsista, mutta suomalainen perkele oli jo tuhannen vuotta piileskellyt oman veren sokkeloissa, eikä se suinkaan ollut sukua tuolle herrojen pahalle pöpölle, sielunviholliselle. Kun Kurjalan onneton väki milloin tahansa sanoa järäytti tämän oman perintöjumalansa nimen, niin tapahtuipa se sellaisella voimalla ja pyhällä paatoksella että tuntui kuin ilma olisi säkeniä iskenyt ja kirkkoja ympärillä kaatua romahdellut maahan.

Korven väestön oikeustajunta, kärsimysten ja nälkäkurjuuden tultua, meni siis vähitellen sekaisin. Kuni Niniven lapset, jotka eivät tienneet eroittaa oikeata kättä vasemmasta, niin häälyivät kurjalaisten rehellisyyspyyteet ja totuusharrastukset. Papit tosin yhä olivat suuressa arvossa varsinkin taikauskoisen akkaväen keskuudessa, mutta kaiken sielunelämän pohjamudissa poltteli sammumaton, leppymätön herraviha, joka kuten pakkasviima vinkui talosta taloon paukkuen synkkinä seläntakaisina kirouksina, heti kun joku herroista, joita nyt jo oli useampia, oli läpi pihan vaeltanut kruunun ryöstöjään toimitellen.

Kurjalan muinoin vapaasta, hyvin toimeentulevasta, luonnonraikkaasta, joskohta villistä ja metsäjumalaisesta rahvaasta oli kuin olikin vähitellen muovautunut synkkä ja juro, umpimielinen ja samalla suulas, epäluotettava, edestäpäin teeskentelevä kansaryhmä, joka pappien ohjaamana tosin tunnusti esivallan pyhyyden ja Jumalan kaikkiviisaan sallimuksen rikkauteen ja köyhyyteen nähden, mutta toiselta puolen salaa vihasi tätä samaa Jumalaa, joka sen elämänvapauden oli julmasti vanginnut, sen olemassa-olon taistelun niin verkkoihinsa kietonut ettei niistä voinut päästä irti edes Amerikan tiketillä.

Lyhyesti sanoen:

Kurjalan pitäjän seurakunnasta oli ajanpitkään sorvautunut valtiokirkossa kiinni kituva orjarahvas, joka oli kadottanut kaiken todellisen uskontonsa ja joka ei ollut vähääkään senkaltainen kuin kristityn nimi olisi vaatinut, vaan lähimmäisen rakkaus puuttui niin hyvin herralta kuin talonpojalta, ja varakas vainosi ja sorti sitä, joka oli varattomampi, toinen köyhä oli valmis puhkaisemaan silmän toiselta, joka oli vielä köyhempi. Merkillistä! Kaikki paha, mikä tapahtui, näytti tapahtuvan ikäänkuin Jeesuksen Kristuksen nimeen, esivallan suojelevissa turvissa.

* * * * *

Kahdeskymmenes vuosisata Kurjalan seurakunnassa oli alkanut. Seitsemän tuhatta sielua nukkui henkisen pimeyden yössä, jota eivät jääkylmän joulukirkon kynttiläkruunut parin papinsaarnan höystäminä voineet paremmin valaista kuin Ameriikan sanomalehdetkään, joita maastapaenneet nuorukaiset ja piikatyttöset lähettelivät omaisilleen salojen mökkilöihin. Joulukirkosta jäi mieliin vain kruunukynttiläin kirkas loiste — kaiken saavuttamattoman ihanteen vertauskuva —, Ameriikan sanomalehdet taas liistaroitiin lukemattomina vieraskamarien seinille, kenellä moinen ylellisyyskomero olemaan sattui.

Talonpojat elelivät omaa raskasta elämäänsä — virkamiehet omaansa. Yhä kunnioitettiin pappeja julkisesti, mutta poppamiehiä ja taikureita kunnioitettiin yhtä paljon. Taikausko rehoitti jokaisessa kylässä, vaikkeivät sielunpaimenet niistä asioista paljoakaan tietäneet. Vihittyjen hautojen kalmistoja kaivettiin salaa ja mätänevistä ruumiista leikeltiin milloin varvas, milloin sormi, milloin sydän, milloin kiskottiin selkäydin tai muu ruumiinjäsen, joista kaikista sitten kansan salaiset sielunlääkärit keittelivät taikaruokiansa erikoisia tarkoituksia varten: milloin oli saatava naapurin mies tai nainen vaarattomaksi perintöasiain takia, jota varten hänet "syöttämällä" tehtiin hulluksi, milloin oli "metsä" nostettava vihamiehen lehmikarjaa raatelemaan, milloin taas sotkeutuneet lemmenvehkeet vaativat kummallisia loitsukeinojansa. Nämät ehkä olivat pakanuuden pimeitä jätteitä, joista kristinusko pidettiin erillään, mutta sen ohessa kukoisti pitäjässä vielä kukkeampana itse kirkon vaikuttama uuspakanuus, joka ilmeni milloin missäkin surkeassa muodossa. Siunattua maata keräiltiin pusseihin, kirkon lattiasta ja kynnyksestä vuoleskeltiin pyhiä lastuja talteen, rippileipiä varasteltiin vanhain tauteihin ja siunattua kirkonviiniä kerjättiin kaadettavaksi kipeäin lapsiparkain korviin y.m., y.m.

Kouluja armottomasti vihattiin ja ensimmäinen kansakoulu otettiin väkisin vastaan sillä ehdolla ainoastaan, ettei seurakunnan tarvinnut siitä penniäkään maksaa.

Rahvaan ulkonaiset elintavat eivät olleet erittäin kehuttavat. Tupakka tupruili yli koko pitäjän miehistön, karvas venäjänlehtimälli asui joka-toisen ukon ja akan ryppyisessä poskessa kuin mikäkin märkärakko alati vaikuttaen näljää ja sylkemistä sekä tuottaen nuorelle väelle sydänalatauteja, muutamissa kylissä lapsetkin sekä tytöt että poikanaskalit opetettiin varhain viljelemään tupakkaa, jota vanhan kansan kertomusten mukaan joku entinen pappi saarnastuolista oli kehoittanut runsaasti käyttämään vaarallisia kulkutauteja vastaan, johon lääkkeeseen vieläkin uskottiin. Tupakan imemisestä oli luonnollisena seurauksena liiallinen sylkeminen, mutta sylkemistaipumus näytti myös muutenkin piilevän korvenkansan luonteessa ja jo pojannaskalit kilpailivat keskenään siitä, kuka pisimmälle jaksaisi sylkäistä ruiskahuttaa pirtin lattialle. Se oli jonkunlainen miehuuden merkki tämä syljen tirskauttaminen hammasten lomitse, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt että siinä olisi ollut mitään pahaa, vaikka emännät toisinaan moittivatkin lattioidensa kauheata siivoa ja vaikka postissa käydessä pitäjän postimamsseli uhkasi sakottaa jokaisen ukonkarilaan, joka likasi hänen lattiansa vieläpä kasvatukseksi pani pahimmat töhrääjät korjaamaan omat jälkensä. Sylkemättömyyttä ja sylkilaatikoita pidettiin vain herrojen keksiminä ylellisyyksinä ja niitä pilkkaamalla pilkattiin vielä sittenkin kun hiippakunnan käytännöllisteolooginen piispa tarkastusmatkallaan Kurjalan kansan suu-rustingeita oli vahvasti jumalansanalla ruoskinut.

Yhtä sakealla sauhulla kuin piipunnysät, höyrysivät ympäri seurakuntaa myös kahvipannut, joita samoin väitettiin pappien keksinnöiksi. Monessa sydänmaan töllissä nautittiin vuoroin karvasta petäjäleipää, vuoroin pikimustaa kahvia, jota herranvoidetta tyrkytettiin heikoimmillekkin sairaille — joiden sisälmyksissä ei enää muu ruoka pysynyt — sitä tiputettiin jo kapalolastenkin yskäisiin kurkkuihin.

Sieniä ja marjoja, joita korvessa oli runsaammin kuin petäjänkuoria, halveksimalla halveksittiin eikä sellaista "eläintenruokaa" koskaan iljetty kerätä talveksi. Kansan siisteyskäsitteet olivat siinämäärin pilaantuneet, että ihmiset erinomaisesti saattoivat nauttia omilla ulostuksillaan ruokkimiensa lehmien maitoa. Tietenkin hätä ja todellinen kurjuus osaltaan oli syynä moiseen menettelyyn, jota ei arvattu edes hävetä.

Kansanelämään kuuluivat myös russakat, kirput, lutikat ja täit, joita kaikkia pidettiin Jumalan säätäminä pikkuhuomautuksina mailman synnillisyydestä ja ihmislapsen raadollisuudesta. Jotkut katsoivat kristilliseen järjestykseen kuuluvaksi että näiden kiusaajain kanssa oli elettävä hyvässä sovussa, kunnes niitä sikisi semmoiset laumat taloihin, että oli pakko joksikin viikoksi talvipakkasella jättää pirtti kylmilleen. Mutta ei paukkuvankaan pakkanen eikä myrkyllisinkään keisarinviheriä tai röönä hävittänyt näitä kotieläimiä sukupuuttoon, jostapa juuri näki ettei se ollut luojan tarkoitus.

Sänkyjä tai vasituisia makuutelineitä ei Kurjalan seitsemällä tuhannella sielulla ollut tuskin neljännellä osallakaan, vaan melkein kaikki ristirahvas lojui yönsä saunakuumiksi lämmitettyjen, löyhkäävien pirttiensä likaisilla lattioilla ynnä pitkillä seinäpenkeillä kihisevien russakkarakojen alla; aniharvoin kesällä nukuttiin ulkohuoneissa, jotka olivat ne siisteimmät makuupaikat. Muutamissa taloissa sentään oli isännällä ja emännällä tai talon herrastuneilla nuorilla kömpelötekoinen, punaiseksimaalattu puusänky, jonka pahnoissa kätkihen kokoelma kaikenlaista kansatieteellistä sekatavaraa: rikkinäisiä pieksusaappaita, sukanriekaleita, paidanrääsyjä ja muita vaatteita, tyhjiä viinapulloja, kuppasarvia, satavuotisia virsikirjoja ynnä muuta senkaltaista. Lapsilla myös oli oma lämmin pesänsä: kiikkeräjalaksinen kätkyt tai lullu, joissa pieniä poikia ja pieniä tyttäriä heti syntymästä saakka harjoitettiin sietämään ankaraa heilumista — ikäänkuin olisi tarkoitus ollut karaista heidät aikaiseksi tulon varalta Atlantin aalloille Ameriikan laivoihin.

Vastapainoksi kaikelle likaiselle oli olemassa supisuomalainen, sisääntupruava, pikimustaksi karstoittunut sauna, jossa tehtiin puhdasta. Tehtiin siellä myös muutakin, nimittäin lapsia, kuten kansa itse luontevasti sanoi. Saunanlöylyä viljeltiin niin runsaasti että se monelta, iäksi korvensi silmät. Jos ei viina ja sauna auttanut, tuli kuolema. Erikoisissa sairaustapauksissa oli häränsarvi suuressa kunniassa ja sen jättämiä kamalia verinaarmuja niskaan ja poskipäihin pidettiin vähintään yhtä ritarillisina muistomerkkeinä kuin saksalaiset ylioppilaat kuuluvat pitävän järjettömässä kaksintaistelussa ansaitsemiaan miekanhaavoja. Hieromista, silloin kun sattui olemaan "reväsin irti", harrastettiin kiitettävällä huolella, ja hieroja-akatpa ne varmaan ovatkin ne hyvät enkelimme, jotka kaikkina aikoina ovat Suomen kansan pelastaneet pulasta. Paitsi pakanallisia loitsulääkkeitä ja puoskaritemppuja, oli lisäksi tulikivi, juurikkaterva, pikiöljy sekä eräs seos p— p—, jota saatiin atteekista, tehokkaimpia kansan parannusaineita, joita kaikkia käytettiin sekä sisällisesti että ulkonaisesti aivankuin Noakin arkin tervaa.

Paikkakunnan henkinen torkkumus oli suuri, sillä kaikkien sielut oli vallannut ainainen, aineellinen leipähuoli.

Tässä suhteessa olivat herrat ja talonpojat yhdenarvoiset.

Tiedettiin mailmassa löytyvän myös henkisenkin elämän, mutta sitä ei koskaan syvemmin joudettu ajattelemaan tai esiinkaivamaan siitä haudasta, johon se oli kuopattu. Sellainen filosofoiminen ei totisesti kuulunut Kurjalan seurakunnalle. Mikä meni pellollensa, mikä niityllensä, mikä myllyllensä. Siellä ei aate koskaan päässyt kotkan lailla kohoamaan ja huipistumaan kysymykseen: mikä on tärkeintä elämässä tai mihin ihmisen pitäisi pyrkiä tai mikä suunnilleen on totuus? ja mikä oikeastaan lienee Jumala?

Kun pappi sen kerran oli sanonut kirkossa, kinkereillä ja rippikoulussa että Jumala ylipäänsä on "henki" ja että meidän oikeauskoisten Jumala on eräs kolmiyhteinen olento, joka kuitenkaan ei ole 3 eikä 1, ei myöskään 2, niin sekä virkamiehet että talonpojat moiseen selitykseen nöyrästi tyytyivät eikä se kenenkään järkeä kiusannut. Ei maksanut vaivaa sitä sen enempää päässänsä seuloa! Kulaus kirkon viinimaljasta ja kurkkuun liukeneva nisujauhopyörylä, jonka kiiltävässä pinnassa häämötti ristinpuussa kiemuroivan jumalaparan leima — sepä se ikäänkuin kuittasi tai seppelöi kaiken uskonnon. Sen itsepyhityksen jälkeen saattoi taas varsin rauhassa ryhtyä jokapäiväisiin askareihinsa: nimittäin leipätaisteluun toinentoisensa kustannuksella ja toinen toistansa panettelemalla tai parhaimmassa tapauksessa: olemalla täydellisesti välinpitämätön kaikista muista ihmisistä paitsi omasta itsestään. Oma suu tietenkin oli likempänä kuin kontin suu. Kirkko — se oli todella mainio suurkeksintö: sieltä aina löysi keinotekoisesti valmistettua, kemiallisesti puhdistettua hätäapuleipää sekä ansaitsi Suomen oikeauskoisen kansalaisen hyvän, historiallisesti vahvistetun nimen ja maineen. Niin, herrantemppelin siimeksessä oli hyvä köllöttää — millaisen laiskajaakon tahansa…

* * * * *

Vaikka Jumala uskonnon asioissa sekä herroille että talonpojille tuntui puhuvan samanlaista sokaistun järjen kieltä, niin hän sentään isänmaalliseen kieliasiaan nähden oli suvainnut jakaa seurakunnan vuohiin ja lampaisiin. Vuohet sorkkelehtivat vasemmalla, lampaat määkyivät kauniisti oikealla. Pitäjän korkeinta sivistystä edusti nimittäin ruotsinkieli, joka kajahteli hamasta pappilasta hamaan lukkariin saakka, ja sitä talonpoikaishenkilöä, joka tavalla tai toisella oli hankkinut itselleen tämän vieraan kielen solkkaamistaidon, kuinka puutteellisen tahansa, pidettiin onnellisena ja ikäänkuin astuneena autuaitten esikartanoihin. Herrat aviomiehet tosin toisinaan väittivät olevansa hyvin vietävästi fennomaaneja, mutta heidän väitteensä nukahtivat rouvasväen hilpeään sanatulvaan, jossa "rysligt vackert" ja "icke ingenting" kuni kevätkiuruset kimpoilivat korkealle korven ilmaan pakottaen unohtamaan kaikki suomalaiset yöpöllöt ja huuhkaimet. Sivistyneiden autuudenasiasta puuttui vain se ettei valtio heille kustantanut ruotsinkielistä jumalanpalvelusta. Silloin olisivat ehkä savupirttienkin sikiöt oppineet sopertamaan samaa kaunista rukousta, minkä joku metsäherran rouva suurella vaivalla oli iskenyt omien herraslastensa päihin:

"Kyyt som haaver paarnen säär…"

Huh, kuinka katkera pilleri eräissä suhteissa olikaan germaanisesti sivistyneelle ihmiselle elämä moukkien kaukomaassa, jossa ei rahalla eikä nahalla saanut edes ruotsintaitosta palvelustyttöä, vaan nuo paksupalmikkoiset tolliskot lisäksi pilasivat herraslapsilta hienonhelähtelevän oikean äidinkielen! "Icke ingenting" — se sentään kävi Suomen sivistyneestä ruotsinkielestä korvessa, mutta "kyyt" ei mennyt sinnepäinkään, vaan toi väkisten mieleen jonkun supisuomalaisen käärmeen tai laiskan kyytikonin.

Hör oss Svea, moder för oss alla! — Auta meitä, Ruotsi, rakas äiti!

Oi jospa tätä herra alimetsänhoitajan lempilaulua kansa Kurjalankin kerran ymmärtäisi? Mutta se sitä vain kuunteli suu ammollaan ja seläntakana lisäksi kirahteli herrain kaikille kommelluksille.

Kurjalan pitäjän hienointa sivistystä edustava rouvasväki harrasti tietysti kirjallisuutta: Skandinaaviasta saakka saapuvan kuvalehden Idun'in följetongeja ja Familje-Journal'in romaaneja tutkittiin näet erinomaisen tarkkaavaisesti ja niiden liikuttaville kuville tiputettiin monta hienon keskinäisen ymmärtämyksen kyyneltä kaamean maalaisyön hiljaisuudessa… Oli rouvia ja rouvashenkilöltä, jotka olivat tulleet lukeneeksi erästä kotimaistakin teosta, nimittäin "Papinrouvaa" ruotsalaisessa käännöksessä sekä ylen kauhistuneet hengessään "fru Elli'n" kevytkenkäistä käytöstä, mutta useimmat sentään olivat pysyneet puhtaina senlaatuisen realistisen kirjallisuuden kosketuksilta.

Pääasiaksi maalaisrouville — sillä aikaa kun herrat suomentelivat virkojansa — jäi ruotsinkielen käytännöllinen viljelys seuraelämässä, joka ei ollut erittäin vilkas, mutta kyllin kouraantuntuva, sillä silloin kun toisissaan käytiin, saatettiin puhua piioistansa yhteen kyytiin viisi-kuusi tuntia innostuneesti ja ruotsiksi sekä loput yötä — silloin kun rakkaat aviomiehet joivat totia — juoruta jostakin poissaolevasta sivistystekijästä, jonka oli pakko tyytyä läsnäolevien päätöksiin.

Näin ne elivät nuot suloiset, pyöreäkasvoiset maatiaisrouvat. Ja siinä myös herrat mukana heippasivat kynkässä — nuot mailman herttaisimmat kavaljeerit, jotka niin lapsellisen puhtaasti osasivat iloita jokaisesta pienestä konjakkipullosta, mikä erämaihin sattui eksymään. Kuinkapa säätyläiset toisin olisivat voineetkaan elää? Mistä heitä olisi voinut moittia? Kyllä he säädyllisesti elivät. Kyllä he säädyllisesti rakastivat rahvasta — aivankuin olosuhteet sen vaativat! Totta tosin että talonpojilla olivat nuot inhoittavat suomalaisvenäläiset russakkansa ja muut huonemiehensä, mutta olihan heillä itselläänkin hämähäkkinsä, nuot veriinmenneet ruotsalaisuuden kutojat, joiden hienoista verkoista he eivät kyenneet salejansa parhaalla tahdollakaan puhdistamaan. Kyllä sitä oli koetettu… Ne olivat molemmat ikäänkuin kristillisen yhteiskuntajärjestelmän luomia välttämättömyyksiä — niinhyvin russakat kuin nuo hämähäkitkin.

Kristillinen arvoero korvenraatajain ja korvenherrojen välillä oli siis ilmeinen, ja tietysti se molemmin puolin tunnustettiin, vaikkei siitä koskaan kehdattu keskenään haastella eikä sitä sanan valossa tutkistella.

Suuri juopa todella oli välille kiinnitetty. Sen saattoi selvästi huomata pitäjän herraskartanoista. Rengit niissä elelivät täydellisesti eristettyinä pirteissään, piiat keittiöissään ja vaatekomeroissaan — ja kerrassaan sopimattomana olisi herrasväki pitänyt, jos renki tai piika pitkinä pyhäpuhteinakaan olisi rohjennut tuppautua herrasväen sisähuoneisiin kymmeneksi minuutiksikaan elämänasioista juttelemaan tai ikävissään talon mamsselin pianonlinkutusta kuuntelemaan. Eihän toki! — he kuuluivat eri mailmaan, ja se ikäänkuin oli sopimuskirjaan kekrinä niin merkitty että pysyköön kukin karsinassaan älköönkä asiatta lähennelkö herrasväen pyhäkköjä. Varsinkin rengit sen katkerasti saivat tuta noissa hämärissä hevospirteissään, jotka olivat laveasti erillään päärakennuksesta. Sinne heille ikäänkuin vangeille jolloinkin lennätettiin — piikoja myöten — joku hengenmuru herrasväen postipöydältä, vanhettunut sanomalehti tai muuta sellaista sielunravintoa: "lukekoot muka hekin jotain — hiukkasen sivistyäkseen"…

Tällaista oli se elämänhahmo Kurjalan korpikunnassa, jossa karhuja palveltiin ja hirveitä taikoja harjoitettiin salaa. Tällaiseksi oli korven henkinen elämä vuosisatojen vieriessä muovautunut, kuten joku maanopillinen luonnonilmiö: hengellinen jääkausi Kurjalan pitäjässä. Kansa, joka muinoin pimeässä pakanuudessa oli vaeltanut, ei ollut nähnyt suurtakaan valkeutta, vaikka sille oli sielunpaimenet lähetetty, avarat herrantemppelit rakennutettu, kuninkaalliskeisarilliset järjestysmiehet oppaiksi hankittu. Yhtä mustina kuin syksyiset syvät vedet, jotka möyrysivät Kurjajärven suurilla seljillä, yhtä mustaa ja leipämurheessaan murisevaista oli tämän kansan sielullinen harrastus eikä isonmailman valistuslaulu sinne konsanaan näyttänyt jaksavan heikkoja ääniänsä kantaa… se ikäänkuin oli tuomittu nukkumaan, hukkumaan iäkseen. —

Iäkseenkö todella? Eikö sinnekkin kerran täytynyt saapua uuden ajan kevättuulahdus läpi ilman?…

PYHÄ VIHA

1.

Kurjalan isossa pappilassa vietettiin harvinaisen hauskaa jouluaattoa, kun näet kaikki perheenjäsenet, jotka muuten elivät hajaantuneina sikinsokin ympäri Suomea, taas olivat koossa lapsuudesta saakka rakkaaksi käyneen vanhan kodin joulukuusen ympärillä.

Siinä istui pehmoisella peräsohvalla Betlehemin tähdestä ääneensä lukien rovasti Fredrik Gabriel Frommerus, kunnianarvoisa vanhus, hopeatukkainen sielunpaimen. Hänen rinnallaan istui hiljaa huojutellen ruumistaan ruustinna Augusta, jonka tukka myös vivahti valkoiseen, mutta jonka silmistä samoinkuin koko muustakin olemuksesta vielä uhkui yhtaikaa sellainen taloudellisen täsmällisyyden ankara tuli ja lempeä äidillisyys, jollaista voi tavata vain vanhanajan pappiloiden emännissä, joilla on ollut paljon lapsia ja paljon työtä ja joita ei työtaakka vielä haudan partaallakaan helpoita.

Vanhusparin läheisyydessä, mikä missäkin ympäri salia istuivat pappilan kaikki kahdeksan lasta. Siinä kenotti keinutuolissa vanhin lapsista, 40-vuotias punatukkainen Aatami, pikkukaupunkilainen matematiikan lehtori, tyytyväisenä kiverrellen viiksiään ja kultakehyksisten silmälasiensa takaa ikäänkuin mielessään laskien, kuinka kauvan joulukuusen pienimmät kynttilät kestäisivät palaa ennenkuin alkaisivat korventaa kuusen oksia. Hänen vieressään nojatuolissa istui Vihtori, täydessä univormussaan upeileva asemapäällikkö, hiukan ylpeästi kohautellen teräviä hartioitaan, joilla hopealankaiset olkalaput paistoivat yhtä kauniisti kuin joulukuusen koristukset, toisella kädellään tuontuostakin nykäisten povestaan kultakellonsa ja seuraten viisarien kulkua sekä samalla ikäänkuin kuulostaen junanvihellystä erinomaisen herkillä korvillaan. Mutta mitään junanvihellystä ei tietysti kuulunut, ainoastaan pakkasen rasahduksia nurkissa. Asemapäällikköä vastapäätä, samanlaisessa nojatuolissa, istui sisar Anna, lastenkodin johtajatar, likinäköisesti räpytellen silmiään ja pelonalaisesti vahtien ettei vain joku vahakynttilöistä polttaisi joulukuusessa riippuvia kuvaenkeleitä. Veljensä Heikki, terässilmäinen pankinjohtaja, istui hänen vieressään yksinkertaisella tuolilla, toinen sääri korkealla yli polven heitettynä sekä piikkiparta terävästi tähdättynä suoraan kuusen latvaan, jossa kiikkui kullattu omena. Isänsä oikealla puolella sohvan kulmassa nojasihen Konrad, ainoa rovastin pojista, josta varmasti oli tullut pappi, kolmisatavuotisen sielunpaimensuvun kunniakas rintaperillinen, isän ja äidin ilo ja ylpeys. Hän katseli rauhallisesti, arvokkaasti ja ikäänkuin tuimanoppineesti suoraan siihen sinivalkoiseen silkkipaperiin, joka valtavana kaarena kiersi alas kuusen latvasta melkein tyveen asti ja jossa paistoi hopeapaperinen kirjoitus: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Mutta joulukuusen siimeksessä, melkeinpä sen takana, vain puoleksi näkyvänä, istui Reino, nuorin veljeksistä, filosofian kandidaatti, josta sukunsa myös oli toivonut pappia, mutta jonka harrastukset vielä eivät olleet ottaneet vakaantuakseen, vaan jolla koko heimokunnan mitä suurimmaksi kauhuksi näytti virtaavan suorastaan jotain antiklerikaalista veressään päättäen siitä että ihaili kreivi Tolstoita, jonka mieskohtaisilla puheillakin hänen epäiltiin käyneen jollakin Venäjänmatkallaan. Tämä nuori mies näytti varsin mietiskeliäästi kuuntelevan vanhan isänsä lukua Betlehemin tähdestä ja Itäisenmaan kolmesta tietäjästä ynnä seimessä makaavasta Kristuslapsesta sekä oli nähtävästi ainoa läsnäolevista joka ei tuijottanut joulukuuseen, mikä ilmiö ehkä johtui siitäkin että istui liian likellä voidakseen siihen katsoa. Äitinsä vasemmalla puolella toisessa sohvankulmassa istua nyykötti seitsemäs rovastin lapsista, tytär Miili, pitkä, laiha ja kivuloisen kalpea olento, joka oli alituisessa kirjevaihdossa sulhasensa, yhtä laihan ja kivuloisen kalpean farmaseutin kanssa, josta ei koskaan tuntunut tulevan niin valmista että olisi uskaltanut naida oman morsiammensa. Nuorin rovastin lapsista, hintelä ja pieni neitonen Seidi, kiharatukkainen, sinisilmäinen naisylioppilas, istua lekotti erikseen muista korkeain kukkapöytien välissä, josta hänen lumivalkoinen leninkinsä paistoi viheriänkimaltelevien palmunlehvien välitse. Molempien sisaruksien, sekä Miilin että Seidin silmät tähtäsivät myös joulukuuseen, joka yltyleensä kimalteli hienonhienoissa kulta- ja hopearihmoissa aivankuin aamukasteen pisarat auringon noustessa.

Olipa se todella kaunis kuusi!

Paitsi rovastin koko perhettä, istui salissa, likempänä ruokahuoneen ovea, lisäksi pappilan palvelusväki, joka tänä ainoana iltana vuodessa oli saanut vapaan sisäänpääsyn herrasväen saliin — sentähden että nyt oli jouluaatto ja joulukuusi sytytetty ja rovasti itse luki aaton merkityksestä. He olivat kaikki käyneet saunassa ennen sisälle tuloaan, rengistä ruotityttöön saakka ja tekivät herrasväkeen varsin siistin vaikutuksen. Varsinkin näytti renki Risto ajeltuine partoineen ja puhtaine paitoineen aivan harvinaisen hauskalta ja hänen sileäksi kammattu tukkansa somasti kiilsi kylvyssä käynnin jälkeen. Ja ruotityttö Heta hönttänäkin, mistä lienee siepannut ruumiinsa ylle sinisen leningin juhliksi, niin että silmiä ihan huikaisi! Sisäpiika Mandalla myös näkyi olevan herrastyylinen ihomyötäinen puku, mutta keittäjä-Sohvilla ja karjakko-Marilla oli kummallakin oikeat kurjalaistyyliset väljät hameet ja suoraselkäiset röijyt. Rengit istuivat oikealla, piiat vasemmalla, mutta heidän keskikohdallaan etunenässä, likinnä herrasväkeä istui vanha Leena-Kaija, joka ei kuulunut talon palvelusväkeen eikä myöskään herrasväkeen, vaan juuri sille välille, ja jota sentähden kohdeltiinkin puolittain herroiksi, puolittain talonpoikaisiksi. Joka vuosi, juuri jouluaatoksi ilmestyi tämä Leena-Kaija jostakin naapuripitäjästä hiihtäen Kurjalan pappilaan, jossa ruustinna häntä lämpimästi kahvitteli, hänelle perheriemujaan ja perhesurujaan kuiskutteli sekä hänellä loistorantuisia karvamattoja kudotteli. Leena-Kaija oli ennen vakinaisesti asuskellut pappilassa ja tunsi kaikki sen pojat ja tytöt pienestä pitäen, Seidi neidin hän muisti ihan lullulapsesta saakka, oli itse häntä hoidellutkin ruustinnamammalle. Joulu-joululta oli Leena-Kaijan selkä ruvennut köyristymään ja silmät tuhersivat yhä punaisempina ja vetisempinä, mutta ääni oli pysynyt samana, lyhyt naurun hirnuntakin samana ja kahvinhimo myös samana, jollei ollut kehittyneempikin kuin ennen.

Leena-Kaija istui siinä kuten oli istunut kolmekymmentä vuotta, pirteän ja asianymmärtävän näköisenä, huulet huipparassa, virsikirja sylissä, tuontuostakin pyyhkäisten punertavan nenänsä päätä tuhkanharmaan röijynsä hihalla. Tuskinpa aatto olisi oikein aatolle tuntunutkaan, jollei tätä Leena-Kaijaa olisi ollut tuossa noin asianymmärtäväisenä istua könöttämässä ja nenänipukkaansa pyyhiskelemässä Kurjalan vanhan pappilan salissa.

Mutta keskellä salin lattiaa, pehmeimmällä loistomatolla makasi leveästi kyljellään pappilan pörrökarvainen koira Panu, joka vain laiskasti näytti kuuntelevan tekstiä toisella korvallaan, mutta siitä huolimatta sillointällöin kohotti päätään ja huokasi raskaasti.

Rovastivanhus luki juhlallisella, hiukan vavahtelevalla ja, kuten tuntui, hiukan äkäisellä äänellään: "Ja sinä Bethlehem Juudan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Juudan pääruhtinasten seassa: sillä sinusta on tuleva se ruhtinas, jonka minun kansaani Israelia pitää hallitseman…"

Hetken päästä vanhus taas hiukan korotti ääntänsä jatkaessaan lukemistaan:

"Ja menivät huoneeseen, löysivät lapsen äitinsä Marian kanssa: maahan lankesivat ja rukoilivat häntä: ja avasivat tavaransa, ja lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua ja mirhamia…"

Anna, lastenkodin johtajatar, hypähti yhtäkkiä ylös nojatuolistaan ja hiipi niistämään yhtä kynttilöistä, joka oli ruvennut liiaksi leimuamaan uhaten polttaa siiven jouluenkeliltä. Kaikkien silmät suuntausivat kynttilään, jonka sydäntä pappilan vanhin tytär asetteli. Yksin rovastin silmät tähtäsivät alas postillaan. Hänen äänensä kävi yhä juhlallisemmaksi ja vaativaisemmaksi:

"… kuin Jeremialta propheetalta sanottu oli, joka sanoo: 'Rhamassa on ääni kuulunut, suuri valitus, itku ja iso parku: Rahel itkee lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, etteivät he ole… Mutta koska Herodes oli kuollut, katso, niin Herran enkeli ilmestyi Josephille unessa Egyptissä ja sanoi: Nouse ja ota lapsi äitinensä ja mene Israelin maalle: sillä ne ovat kuolleet, jotka lapsen henkeä väjyivät'…"

Hopeahapsisen vanhuksen vakava luku, havutuoksuisen joulukuusen kirkas palo, pappilan salin juhlasiisteys ja pehmeät karvamatot, herrasväen muotipukimet ja kiilloitetut suippokengät, palvelusväen harvinainen ulkoasun muutos, kammatut tukat, valkoisen puhtaat paidankaulukset ja kylystä punoittavat posket — kaikki tämä yhtaikaa teki kaikkiin läsnäoleviin mieluisan vaikutuksen ja hiveli sieluja suloisesti, ja ihmisistä tuntui ikäänkuin kaikki arkipäivän karkeudet, huolet ja katkeruudet tämän iltahetken kautta olisivat olleet poispyyhkäistyjä ja aivankuin mailma olisikin paljon ihanampi kuin miksi sitä ennen oli arvioinut. Paha oli unhoittunut, vihan nystyrät silinneet, kaikki ihmiset olivat veljiä ja sisaria, kaikki tyytyivät kohtaloihinsa. Todentotta oli olemassa joku ihmelapsi, joka pimeydessä syntyneenä yhtäkkiä oli levittänyt valokehän ympärilleen ja luonut herttaisen lämmön paleleviin sydämmiin. "Älkää peljätkö!" niin ikäänkuin kaikui vieläkin enkelin ääni: "minä ilmoitan teille suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Christus Herra, Davidin kaupungissa!"

Sinä silmänräpäyksenä kun rovasti luki nuot enkelin sanat ilosta, ja Vapahtajasta, joka oli tullut kaikelle kansalle, sinä silmänräpäyksenä tunsivat kaikki salissa istuvaiset olevansa samanarvoiset — yhtä onnelliset. Samanarvoiset olivat silloin renki Risto ja Heikki herra, Leena-Kaija ja Vihtori päällikkö, karjakko-Mari ja Seidi neiti, kasakka-Pekka ja Reino maisteri — niin, eipä ollut suurta juopaa kiinnitetty edes rovastivanhuksen ja ruotityttö Hetan välille, sillä kaikille, kaikille poikkeuksetta, säätyyn ja ikään katsomatta oli syntynyt tuo ilon lapsi, tuo ilon ja rakkauden ihmevapahtaja. Oh, nytkö vasta se hoksattiin, nytkö tänä jouluaattona, vaikka siitä oli niin kauvan? Kuinka olikin mahdollista ettei ennen tällaista yhteistä onnen paisumusta oltu ymmärretty vastaanottaa; vaikka se oli kirjoihin säilytetty ja siellä ollut tarjona joka päivä? Mutta jumalankiitos että se edes nyt tuli ilmi kuni aarre, jonka ylitse jokainen oli astunut aavistamatta sen olemassa-oloakaan niin likellä, niin helpostisaatavana! Jumalankiitos!

Kaikkien päät olivat tämän uskonnollisen tunnelman tuulahduksessa painahtaneet alemmaksi ja silmät vain puolella katseella tuijottivat joulukuuseen, ylpeäryhtisen Vihtori herran katse oli laimistunut aivankuin nöyremmäksi eivätkä hänen kiiltävät nappinsa ja olkalappunsa näyttäneet enää niin peloittavilta, vaan ikäänkuin pehmeä verho oli kääriytynyt koko olennon ympärille. Heikki herrakin oli laskenut alas toisen säärensä ja hänen piikkipartansa myös näytti pyöreämmältä kuin äsken ja kasvojensävy lempeämmältä; Konrad pappi ei enää kulmiaan rypistäen tarkastanut raamatunlausetta joulukuusessa, vaan istui epämääräisesti silmiään räpytellen, kädet ristissä sylissä; ruustinna, tuonoin huolestunut, näytti nyt onnelliselta, hartaalta, kaikki taloudelliset laiminlyönnit palvelusväelle anteeksiantavalta; palvelijat vuorostaan näyttivät kaikki kovat unhoittaneilta; Leena-Kaijan kasvot paistoivat kuin balsamoidut ja silmistä pyrki tipahtelemaan autuaallisia kyyneleitä; ruotitytönkin silmät kiilsivät kosteina, uteliaasta ilosta sädehtivinä, kaikkea hyvää uskovina. Kaikki olivat siinämäärin pyhän tunnelman vallassa ettei kukaan kääntänyt huomiota siihen, että pappilan koira kolme kertaa peräkkäin laiskasti haukotteli, sitten hienokseen vinkaisi ja lopuksi nousi ruumistansa venyttelemään aivankuin odottaen ohjelman vaihdetta.

Sitä tulikin. Rovasti lopetti lukemisen ja määräsi veisattavaksi virren. Kaikki alkoivat selailla virsikirjojaan, piikatytöt kokousivat yhteen, Anna neiti oli rientänyt pianon ääreen, jossa kaksi kynttilää paloi kullanvälkkeisissä jalustoissa. Kun virsi alkoi, nousivat palvelijat seisaalleen, mutta herrasväki jäi istumaan.

"Kaikkivoipa Jumalamme,
Me jalkais juureen kumarramme,
Sinulle lausuin kunniaa,
Voimas kaikki vallat voittaa,
Sua maa ja taivas kunnioittaa
Ja viisauttas julistaa…
Sua kiittää Kerubim,
Sua veisaa Serafim!
Hallelujaa!
Suur voimassa,
Suur armossa
On Herra, meidän Juu-u-mala."

Kun viimeinen sana Juu-u-mala kaikui, tunsivat kaikki taas palaavansa samaan kuvaan, minkä luota oli lähdetty. Rovasti muuttui taas rovastiksi, ruustinna ruustinnaksi, papin lapset muuttuivat jälleen herroiksi ja virkamiehiksi ja ryökkynöiksi. Lempeyden harso ikäänkuin repeytyi, yhdenarvoisuus hävisi, koko äskeinen ihanuus oli ollut vain kuin lämmin tuuliaispää, joka oli kaikkia suloisesti pyörryttänyt. Enkelin ilmoitus jostakin koko mailman iloisesta vapahtajasta tuntui olleenkin vain valtavan kaunis joulusatu; ehkei se todellisuudessa satua ollut, mutta satuna se oli pappilassa luettu, satuna nautittu, satuna syrjään sysätty. Sillä jos ei tämä legenda Jeesuslapsen syntymästä olisi satuna luettu, niin miksikäs siitä ei olisi sen enempää välitetty sitten kun se oli perinpohjin kerrottu ja sen merkitys selitetty? Jos pappilan herrasväki tämän kertomuksen olisi sydämmensä pohjaa myöten omistanut, niin tietenkin kaikki siitä olisivat yhdessä puhelleet ja iloinneet vielä sittenkin kun rovasti oli tekstit lukenut ja veisuu lopetettu, ja luonnollisesti olisivat palvelijat pyydetty jäämään mukaan tähän riemuun, koska se oli kaikille yhteinen asia ja koski yhtähyvin ruotityttöä kuin rovastia? Mutta niin ei tapahtunut. Ei yksikään herrasväestä veisuun loputtua pidättänyt pirttiväkeä paikoillaan, vaan päinvastoin kaikki antoivat itsestään käydä poistyöntävän uhon, ikäänkuin liikkeillään, selänkäännöksillään ja syrjäsilmillään kuiskaten: "nyt saatte mennä — nyt ei teitä enää tarvita täällä salissa!"

Palvelijat siis läksivät pirtin puolelle, piikaväki sentään pysytteli keittiössä, Leena-Kaija oli pysähtynyt vahtimaan ruokahuoneen ovelle, joka oli levällään auki salia kohden. Leena-Kaija tiesi vallan hyvin että nyt vasta, joulusaarnan jälkeen, se alkoi herrasväen salissa se aaton vietto, johon kaikki oikeastaan oli tähdätty. Sitä varten koko talo oli ollut touhussa monta vuorokautta, sitä varten oli leivottu makeita torttuja, valmistettu lipeäkalaa, pesty pyykkejä, juostu postissa ja kauppiaissa, sitä varten valvoskeltu öitä, kääriskelty salaperäisiä myttyjä, auvottu ja kiinnilykkäilty laatikoita: hiihdelty metsiä, haalittu lumisia kuusia pirttiin sulamaan, rymytty ullakolla, etsitty kylmistä konttooreista joulukoristeita, puisteltu mattoja, siivoiltu huoneita ynnä muuta. Kaikki toimenpiteet viikkojen, jopa kuukausienkin kuluessa olivat tähdänneet samaan pisteeseen: tähän saarnan jälkeiseen jouluaattoon, tähän armaaseen iltahetkeen, jolloin pirttiväki tarpeekseen katseltuaan kynttilöissään hehkuvaa kuusta, oli veisuun loputtua siivosti poistunut ja jättänyt pappilan perheenjäsenet yksityiseen iloon. Nyt se oli tullut se armain aaton osa, lapsuuden herttainen muisto…

Rovasti oli noussut peräsohvalta ja käynyt pistämässä vaakunaa piippuunsa, hän kuljeskeli lauhkeasti hyvänlemuisia savuja puhallellen pitkin pehmeitä mattoja, tyytyväisenä ympäristöönsä, tyytyväisenä Jumalaan ja Jeesuslapseen, josta oli sadun juuri lukenut, tyytyväisenä myös itseensä, että oli velvollisuutensa täyttänyt.

Ruustinna oli rientänyt ruokahuoneeseen ja puuhaili siellä helistellen kuppeja ja laseja ja hopealusikoita sekä lähettäen sisäkön kantamaan tarjottimella salin pyöreälle pöydälle kaikenlaista hyvää.

Aatami, pedagoogi, oli kontallaan lattialla ja leikitteli koiran kanssa, puhallellen paperossin savua sen sieramiin, josta oli seurauksena irvistys, mikä kaikkia sanomattomasti huvitti, sillä niinkuin pappilan Panu sen teki, niin ei osannut mikään muu koira mailmassa irvistää. Varsinkin jos sille yhtaikaa tarjosi paperossinpätkää ja sokeripalaa, teki se sellaisia temppuloita silmillään, hampaillaan, sieramillaan, käpälöillään ja koko ruumiillaan että vakavankin ihmisen oli mahdotonta olla naurahtamatta sen merkillisille vinkeille.

Vihtori, asemapäällikkö, kuljeskeli ryhdikkäästi univormussaan edestakaisin pitkin lattiaa pulskasti puhallellen savuja hienosta sikaaristaan, jota poltti hopeahelaisella imukkeella, ja hyräillen ruotsalaista juomalaulua.

Anna neiti istui yhä pianon ääressä hakien nuotteja hilpeään laulukappaleeseen, jota lapsuudessa oli seka-äänisesti raijuteltu pappilassa. Heikki, pankkiherra, korjaili vihellellen joulukuusen kynttilä-telineitä, mutta Konrad pappi kurkotti parhaillaan kuuseen ottaakseen yhden sen punaisista omenista, samalla laskien virkarajaista leikkiä "kielletyn puun hedelmästä." Veljensä Reino vuorostaan nylki lihavaa joulupukkia, joka myös kiikkui kuusen oksasta sorkat hajallaan. Sisarukset Miili ja Seidi käyskentelivät levottomina ja salamyhkäisinä joulukuusen ja pimeän huoneen väliä, jossa joululahjoista täpötäysi, mahdottoman iso pärevasu odotteli purkajiansa.

— Eikö jo aloteta? kiirehti joku joukosta.

— Menehän sinä Aatami viskaamaan!

— Häh? pani vanhin veli yhä kiusotellen koiraa.

— Että mene viskaamaan!

— Mikä joulupukki minä tässä olen? mutisee Aatami. — Eihän minulla ole nurinkäännettyä turkkiakaan.

— Mutta sinä olet meistä kaikista karvaisin — sovit siis mainiosti joulupukiksi! huomauttaa nuorin veli.

— Jahah, jahah, vastaa Aatami, partaansa kynsiskellen, — mutta minusta tuo Reino on kaikista sopivin toisille viskaamaan, sillä hän viskelee meille kaikille muutenkin kaikenlaisia makupaloja.

— Ei teistä kummastakaan näy olevan, — virkkoi kolmas veli Konrad ja pujahti pimeään huoneeseen.

Hetken päästä pamahti sieltä lattiaan iso paketti.

— De' va' en förskräckli' bomb! sanoi ruustinna tullen juuri sisään päinvastaisesta ovesta. Heikki herra sieppasi paketin ylös ja ilmoitti juhlallisesti:

Neiti Miili Frommerus! Avattava jouluaattona. — Tämä näkyy tulleen ihan postissa. Miili! Miili? Ja paketti lennätettiin Miili siskon käsiin.

— Katsokaapa Miilin kasvoja! huomauttaa Vihtori veli. —
Turkinpunaiset!

— Tietääpäs sen, apteekkarin morsian, lausuu Anna, vanhin sisar, joka itse puolestaan näyttää jäävän naimattomaksi. — No, avaa nyt sukkelaan!

— Jos vain ette heitä rauhaan, niin en avaa, — sanoo Miili onnellisena aavistuksissaan.

Paketista esiintuli kasa kaikenlaisia kapineita: nikkelinen salvettirengas, kullankarvaiset pienet sakset, sydämmen muotoinen rintasolki, hammasharja, hajuvesipullo, hyväntuoksuinen saippua y.m.

— Luulisi melkein että sinun sulhasesi on sekatavarakauppias: laski leikkiä veli Heikki.

— Kas, kas siellä on runonpätkiäkin! huomautti Vihtori. Annas kun luetaan…

"Aina kun rintaasi kiinnität soljen
Muistaos, kulta, sen kohtalon oljen,
Johonka tartuit…"

Miili sisar tempasi lipun veljensä kädestä ja huudahti puolittain suuttuneena:

— Antakaa minun olla rauhassa!

Samalla pomahti lattiaan toinen joululahjamytty.

Se sattui putoamaan rovastin jalkoihin ja tämä kumartui ottamaan sen ylös. Hän luki ääneen hitaasti ja juhlallisesti:

Pater noster F.G.F.

Aamulla kun anivarhain
Ajat kirkkoon kautta tarhain:
Tässä sulle tuki parhain
Jottet joudu tuiki harhaan.

Vanhus piteli ja punnitsi kotvan aikaa myttyä käsissään ennenkuin rupesi hiljakseen avaamaan.

— Mikähän ihme tässä mahtaa olla? uteli hän irroittaen varovasti paperin toisensa jälkeen.

— Pappa nyt aukaisis että nähdään! kiirehti Seidi neiti.

— Aukaisenhan minä minkä kerkiän, sanoi vanhus puistellen esinettä, jonka ympäri tuntui olevan kääritty runsaasti paperia.

Tämä helisee! ilmoitti hän samalla ja hieno hiki näytti nousevan vanhuksen otsalle.

— De' ä' visst en kolossal bjällra! arveli ruustinna hymyillen.

— Ei tämä ole mikään kulkunen! väitti ukko.

— Mutta aukaise nyt, pappa kulta, että päästään nakkaamaan uusia, — hätäili Seidi.

— Mutta mikä kumma se mahtaa olla? saneli vanhus päästyään hienoon silkkipaperiin asti, hätäilemättä tunnustellen kääryä joka kulmalta. — Tämä on kuin kaksipäinen patukka.

Äänettömänä repi hän silkkipaperin ja sai vihdoin käsiinsä kaksi samankaltaista esinettä, jotka kiilsivät metallia ja lasia. Kotvan aikaa tuijotti rovasti vanhus vuoroin kumpaankin kiiltävään kappaleeseen, tajuamatta mitä ne olivat.

— Rekilyhtyjä! huudahti vihdoin Aatami.

— Rekilyhtyjä? toisti myös vanhus pidellen esineitä korkealla kummassakin kourassaan.

— Mutta juuri niitähän pappa ikuisesti on kaivannutkin! sanoi Miili.

— Ja näin komeat! sanoi vanhus syvästi liikutuksissaan odottamattomasta lahjasta. — Se on varmaan Heikki, joka nämät on hankkinut?

— Milloinka pappa on nähnyt minun sepittelevän värssyjä? sanoi
Heikki viattomaksi tekeytyen.

— No sitten se on Konrad, — arveli ukko hyvillään ja ikäänkuin häpeissään.

— Sinäpä sen sanoit! pilaili poika pappi, joka oli palannut sisään pimeästä huoneesta.

— Nämäthän ovat varsin mukavat, — puheli vanhus ihaillen, kuinka käytännöllisesti kynttilät kohosivat vieterein päällä sitä myöten kuin ne paloivat lyhtykaapeissa.

— Ei nyt papan enää tarvitse kaatua kinokseen pimeässä! arveli Reino.

— Ja näitä voi käyttää vaikka vaunuissakin kaupunkimatkalla syksyllä, — ihasteli yhä vanhus.

— Minä luulen että pappa ihan noiden lyhtyjen takia lähtee minua saatolle kaupunkiin, loppiaisen jälkeen! sanoi Seidi.

— No melkeinpä, — myönsi vanhus.

Ja tyytyväisyys kuvastui kaikkien kasvoista.

Samalla lensi taas mytty pimeästä huoneesta pysähtyen Vihtori veljen jalkoihin. Tämä otti sen ylös lattialta ja luki:

Joka enin huutaa sekä pitää suuta. Jolla on hätä katsokoon tätä!

— Tämä on tietysti Seidille, — sanoi veli ja ojensi paketin nuorimmalle siskolle.

Seidi, posket hehkussa, mieli jännityksissä, luki paketin nimikilvestä lisäksi seuraavat leikkiriimit:

Sisko kullalle — silkki rullalle!

Sisällys:
Kirjava kuin tikan siipi,
Sininen kuin taivas…
Ei ole verkaa, ei ole sarkaa,
Maksaa jämttiin — seitsemän markkaa,
Omasta mielestä — humbuugia,
Mutta syytä — dumbuumia,
Hän se mun puijasi ostamaan,
Joulupöydälle nostamaan.
— Minä juoksen loukkoon.
Häpeän tulla joukkoon…

Mytystä tuli esiin mitä loistavin naispusero-vaate, ja veli Reino joutui sen lahjoittamisesta suuresti epäluulonalaiseksi.

— Var så go', alla mina kära barn och min lycklige gubbe! pyysi ruustinna tarjoten teetä pyöreästä pöydästä.

Joululahjojen viskaaminen oli vasta alulla. Teen juonnin jälkeen niitä vasta alkoi oikein satamalla sataa salin lattialle. Kukin kävi vuoronperään niitä sisään viskelemässä siitä suuresta pärevasusta, joka seisoi pimeän huoneen nurkassa. Jokainen perheen jäsen sai osansa. Muutamille tuiskusi kääröjä niin tiheään etteivät kerenneet yhtä avata ennenkuin toinen ja kolmas lennähytettiin syliin. Siellä oli joukossa hullunkurisia valhejoululahjojakin kaikenlaisine juoksutuslippuineen. Iloisia hämmästyksen sanoja kajahteli kaikkialta.

— Sehän on hirmuista, kuinka paljon tänä vuonna on joululahjoja? ihmetteli joku.

— Niin, vaikka kaikki olivat juhlallisesti ilmoittaneet, ettei tänä jouluna mitään osteta, kun on nälkätalvi, — sanoi Reino.

— On se tosiaan vähän synti! myönsi ruustinnaäiti syvästi huoahtaen.

— Mitäs se, jos me lapset nyt olemmekin ostelleet, kun ehkä viimeistä kertaa on kokoonnuttu kotikuusen juurelle! vastusti Konrad pappi. — Mutta se kyllä on synti että te vanhukset niin paljon olette puuhanneet meidän takia, — lisäsi hän hienokseen moittivasti.

Ruustinnan silmät herahtivat kyyneliin.

— Eihän meillä teille ole mitään antamista, ei kerrassa mitään, — sanoi hän valittavasti. — Kun on sellainen puute… ja tuo pappa rukkakin…

— Mamma vain on olevinaan! sanoi Miili. Ja jokainen alkoi näytellä, mitä hyvää ja tarpeellista mikin oli saanut vanhuksilta. Sukkia, paitoja, pieksusaappaita, lakkeja, kintaita…

Joululahjoja yhä tuli ja koko salin lattia oli peittynyt papereihin. Lahjoja oli myös nimeksi rengeille ja piioillekkin, joille ne lähetettiin pirtin puolelle. Tietenkin palvelusväen lahjat olivat sen mukaiset kuin säätyarvo vaati; jos oli joukossa joku halpa, kauppiaasta ostettu rintasolki tai tupakkatukku, niin oli seassa myös semmoista, jota vain herrasväki voi antaa palvelijalle ainoastaan siksi ettei itse tarvitse tai että joku esine itselle on liian huono ja käytetty.

Myös Panu koiraa oli muistettu joululahjalla — suurella tortulla, jonka se taitavasti kuori esiin paperikääryn sisästä.

Lapsuuden joulumuistojen tapaileminen tuntui kaikista hauskalta.
Joulukuusi yhä paloi kirkkaasti.

Leena-Kaija nauraa hikatteli koko illan salin ovisuussa, osanottavasti riemuiten kaikista perheen lysteistä. Ruustinna kyllä piti huolen ettei muorikaan lahjatta jäänyt.

Suloinen, suloinen kaikille pappilassa oleville oli tämä jouluaatto!

Ennen aatto-ateriaa, jota ruustinna kilvan piikojen kanssa puuhaili toisessa päässä rakennusta, kokoontuivat pappilan kaikki veljekset isävanhuksensa ympärille huoneeseen, joka äsken oli ollut pimeä. Ikivanha, viaton ja kaunis tapa näet oli että rovasti vuoden suurimman juhlan kunniaksi tyhjensi lasillisen totia. Bibemus in nomine Jesu — tämä keskiajan munkkien keksintö ei vielä ollut kokonaan vanhettunut. Nyt oli siihen kahta suurempi syy, koska kaikki rovastin pojat tänä jouluna olivat kotona ja koska kaikki jo olivat saavuttaneet sen kunnianarvoisen iän, jolloin säädyllisyyslaki salli isän isänä tarjota omille pojillensa vanhan sivistysmailman juomaa. He istuivat kaikki mukavasti hopeaisen totikannun ympärillä, rovasti pienessä leposohvassa, pojat tuoleilla. Kukin vahti hellävaroen lasiaan, sitä milloin hämmennellen teelusikalla, milloin kaataen siihen lisää kuumaa tai kylmää vettä ja pirauttaen kallisarvoista konjakkia suuresta komeasta pullosta.

— Jaa, mutta tämä taitaakin olla hyvää konjakkia, — virkkoi vilkkaasti Aatami poika, joka konjakin oli matkassaan tuonut kaukaa siitä pienestä kaupungista, jossa hänellä oli virka. Ja hän kaasi lisää ruskeata nestettä.

— Sitäpä minä en olisi uskonut että tuo Reinokin osaa juoda totia, — sanoi leikillisesti Vihtori. — Ennenhän sinä sitä melkein inhosit, ellen väärin muista.

— Papan kunniaksi juon! sanoi nuorin veli. — Pappahan minut toki on opettanutkin totia juomaan! lisäsi hän hieman terävästi.

— Ettäkö minä sinut olen opettanut? sanoi vanhus nostaen kulmiaan.

— Eikös pappa muista, kuinka minä 17 vuotiaana ylioppilaana palasin tänne Kurjalaan ensi kerran valkolakki päässä. Vaikka oli kesäkuun puoliväli, niin oli silloin niin hirveän kylmä että minun matkalla oli pakko lainata lammasturkki Moukkalan pappilasta ja tarpeeseen se olikin, sillä taipaleilla ihan tuiskuili lunta, vaikka kärryillä ajettiin. Kun sitten olin soudattanut itseni järven yli ja juossut turkki päällä, valkolakki päässä ylös pihaan ja hiipinyt sisään kanslian puolelta ettei mamma heti näkisi, niin pappa se parhaillaan oli tässä samassa huoneessa totia juomassa sen Juuso Juntusen kanssa, joka sattui olemaan vieraana. Ja silloin pappa minulle heti tarjosi totilasin ja valkolakkini nähtyään sanoi että sen hyvin olin ansainnut.

— Totilasinko vai lakin? viisasteli Aatami veli.

— Kummatkin! jatkoi nuorin veli. — Niin juuri se oli.

— Muistatkohan sinä oikein? arveli rovastivanhus hiljakseen puhaltaen vaakunasavuja piipustaan.

— Minä luulen että Reino itse heti pyrki ryypylle, kun oli niin vilustunut, sanoi Heikki.

— Mutta mitä pahaa siinä sitten oli, joskohta pappa minulle tarjosi totia? huudahti Reino puoleksi suutahtaneena vanhempain veljiensä leikinlaskusta. — Onkos minusta tullut mikään juoppo, häh?

— Kippis! Skool sen asian päälle! päätti Konrad, ja kaikki maistoivat nauraen laseistaan.

Suloista kaikissa tapauksissa oli tämä aikamiehinä kokoontuminen lapsuuden kodissa. Rovastivanhus tunsi itsensä onnelliseksi siinä istuessaan poikainsa parissa, jotka jo kaikki olivat päänsäpärjänneitä miehiä, vieläpä tunsi hän itsensä ylpeäksikin, että pojista oli tullut hänen mielestään varsin päteviä virkamiehiä yhteiskunnassa. Niin, nuorin tosin ei vielä ollut oikein valmis, mutta vanhuksen mielestä oli kuitenkin maisterin pelkkä arvokin jo jotakin lupaavaa. Pojat puolestaan tunsivat hekin itsensä verrattain onnellisiksi ja tyytyväisiksi isäukkonsa kodissa, vieläpä kiitollisiksikin mielessään että heidän isänsä sattui olemaan arvossapidetty rovasti eikä mikään alempiarvoinen herra.

Kaikki puhalsivat pienen savupilven ilmaan ja istuivat hetken vaieten. Salista kuului iloista pianon soittoa ja Panun haukahtelemisia, kun Seidi neiti koiran kanssa telmi.

— No, sinä se taidat siis huomenna saarnata minun puolestani, Konrad! äänsi vihdoin vanhus, hiljaa hämmentäen mietoa totilasiaan hopealusikalla.

— Ka niinhän tuo sovittiin kirjeissä, — vastasi Konrad. — Tottakai pappa on ilmoittanut pastori Möhköselle että minä saarnaan puolipäiväjumalanpalvelussaarnan?

— Kyllä minä sille ilmoitin.

Papit vaikenivat. Sitten rovasti taas jatkoi:

— Se on niin kummallinen mies se Möhkönen. Se näytti ikäänkuin harmistuvan, kun minä ilmoitin että Konrad tulee kotiin ja saarnaa joulupäiväsaarnan.

— Tietääpä sen, — puuttui puheeseen Vihtori. — Pastoria pelottaa se että Konrad sattuu saamaan enemmän "fiidestä" kuin hän. Se on hiukan kunnianhimoinen mies.

— Kaksi rivaalia Herran viinamäessä! säesti Reino veli leikilliseen tapaansa, johon hän itse ei näyttänyt panevan mitään huomiota, mutta joka toisinaan iski äkkiarvaamattomia haavoja ympärilläoleviin. Nytkin sanat sattuivat. Veli Konradin haahmo näet muuttui äkkiä synkäksi ja loukkauksesta värisevällä äänellä hän sanoi:

— Ei sinun Reino pidä sekaantua asioihin, joita et ymmärrä. Näkyy että olet käynyt — Leo Tolstoin koulua.

— Kunpa olisinkin! sanoi nuorin veli taisteluvalmiina. — Tolstoi on suuri kristitty!

— Tolstoi? huudahti Konrad. — Tolstoiko kristitty? Minä sanon sinulle Reino vakavasti että se mies repii raamattua aivankuin sika kaurasäkkiä…

Nuorimman veljen huulilla väikkyi joku leimuavan ivallinen vastaus pappisveljensä vertauksen johdosta, mutta ennenkuin hän sen sai suustaan, kuului ruustinnan lempeä ääni ovelta:

— Bordet serveradt — illallinen on valmis! sekä heti perään leikillinen kiirehdys: Sisså alla mina rara sötnosar: dricken nu ut era glas!

Ja kiista veljesten välillä katkesi kärkeensä. Rovasti vain sipisi nuorimpaan poikaansa kääntyen:

— Älä nyt rakas Reino viitsi tänä iltana väitellä semmoisista.
Nythän on jouluaatto.

— Jätetään sitten toiseen kertaan, vastasi nuorin poika isälleen, purasi viikseään niin että rasahti, ryyppäsi totilasinsa pohjaan sekä asteli toisten mukana ruokasaliin, missä lipeäkala jo höyrysi lumiliinaisella pöydällä ja riisirynipuuro, siankinkku ja lämpöiset luumutortut odottivat ottajiansa.

Ja koko pappilan perhe söi aattoateriansa kodikkaasti nauttien jouluherkuista ja hauskasta yhdessäolosta sekä istui pitkään pöydässä. Mieliala oli aivan erinomainen. Sitä kohotti lisäksi satunnainen tapahtuma, joka pani kaikkien nauruhermot vapaaseen värinään. Aatami, vanhin veli, lipeäkalan intohimoinen syöjä, oli näet lappaessaan himoruokaansa lisää, innoissaan tullut kaataneeksi lautaselleen koko sinappitölkin sisällyksen, mutta koetti siitä huolimatta nauttia annoksesta kaikkien ympärillä olijain lausuessa ihmetyksensä siitä ettei hän kovinkaan kamalasti irvistellyt eikä itkenyt. Lehtori Aatami näytti ratkaisevan asian kuin konsanaan korkeamman matematiikan tuntija kiskoen vuoroin suustaan, vuoroin sieramistaan aivankuin neliöjuuria nenäliinallaan. Hänen hienostunutta aivastuserikoistaitoaan oli aina ihailtu ja nytkin hän aivastaa naksautteli aivankuin pieni kissanpoikanen, joka on haistanut tärpättiä. Se oli siksi suurta taidetta että Leena-Kaijakin näki hyväksi raottaa keittiön ovea ja kurkistaa sisään saadaksensa välittää sisälliset tapahtumat pappilan palvelusväelle, joka ei aina voinut ymmärtää, mikä riemu milloinkin herrasväen ruokapöydässä raikui. Vihdoin lakkasivat kaikki aivastelut ja arvostelut ja yleinen torttujen syönti kävi pyhänhiljaisesti. Ja sitten kaikki nousivat pöydästä ja panivat kätensä pikaisesti ristiin aivankuin häpeillen kiittäen Jumalaa siitä maukkaasta ruuasta, jonka ruustinna palvelijoineen oli valmistanut. Ainoa, joka toisten perheenjäsenten nähden ei näkynyt panevan käsiänsä ristiin eikä suutansa suppuun, vaan nosti tuolinsa suoraan pois ja lausui kiitokset vain äidilleen, oli nuorin poika Reino. Sitä kummallista laiminlyöntiä tuskin kukaan sentään merkille pani. Vihdoin oli koko kartanon väki, siihen luettuna kotielukatkin, syötetty, ja pappilassa ei enää kuulunut muuta hälinää kuin palvelustyttöjen astiainpesu keittiöstä.

Mutta ulkona paukahteli hilpeä pakkanen naavaisissa korpikuusissa ja tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaalla, joka tänä yönä näytti olevan äärettömän korkealla maasta.

2.

Reino Frommerus ei ollut lähtenyt joulukirkkoon.

Kaikki muut sinne olivat luistaneet varhain pimeänä aamuna kaikilla neljällä pappilan hevosella. Rovasti, ruustinna ja Konrad olivat ajaneet ensimmäisessä reessä, jossa uudet rekilyhdyt juhlallisesti olivat palaneet, kirkkaasti valaisten kinoksia molemminpuolin tietä, ja Heikki herra oli istunut heidän ajurinaan, pulskat punaraitaiset porolapikkaat verkahousunlahkeiden päälle vedettyinä. Toista hevosta oli ohjannut asemapäällikkö Vihtori, ja siinä olivat istuneet Aatami ja Anna sekä Seidi heidän sylissään. Kolmatta hevosta oli ajanut isäntärenki Risto, ja reessä olivat istuneet Miili neiti ja Leena-Kaija rinnakkain sekä isäntärengin tyttönen Elsa heidän sylissään. Neljättä hevosta, kolmikymmenvuotiasta uskollista ruunaa vuorostaan oli perään hoputtanut kasakka-Pekka. Pitkän reslan pohjalasteilla siinä olivat köllöttäneet oikein herroiksi sisäkkö Manda sekä keittopiika Sohvi, ja heidän välissään oli huppuroinut ruotityttö Heta, josta ei ollut näkynyt muuta kuin hiukan silmänsippuroita saalien sisästä. Panu koira oli juosta pötkinyt lyhtyreen jäljessä, kieli roikkana pakkasessa. Niin sitä oli menty raittiisti, että kavion kapse vain kaikui ja reen kaplaat heläsivät korven mailla…

Nuori maisteri virui vielä vuoteessaan pienessä yliskamarissa, jota paukkuva pesävalkea hauskasti valaisi. Hänetkin oli herätetty varhaisella, makeavehnäisellä aamukahvilla, mutta hän oli lähettänyt palvelustytön mukana terveiset alas ettei hän kirkkoon tule.

Nyt, kun kaikki hälinä siellä alhaalla oli lakannut, kulkusten ja aisakellojen kilinä ynnä rekien kitinä pihalta tyystin hävinnyt, ja ihmeellinen hiljaisuus täytti koko kartanon, alkoi hän mietiskellä. "Tämä on pappila", ajatteli hän. "Tämä on minun lapsuuteni koto, jonka vaikutukset sieluuni ovat syvälle-viiltävät. Jos missä kaukana mailmalla vaeltanut olen: tätä rauhan sulosopukkaa olen kaihoten muistellut, tätä Kurjalan kotipappilaa olen ikävöinyt ja sen elämää mielessäni ihannellut. Se on ollut minun kultakappaleeni vierailla veräjillä, se on ollut se salainen aarre, jonka ääreen olen palata himoinnut, silloin kun joku hätä minua on ahdistanut. Vanhaa isääni ja vanhaa äitiäni ajatellessa olen monta kiitollisuuden kyyneltä salaa silmistäni pusertanut heidän kaikkea hyvyyttään muistellessa… ja minusta on tuntunut että olen onnellisempi monia muita, kun löytyy minulle sellaiset vanhemmat täällä kaukana korvessa, kätkössä pahalta mailmalta…"

"Ja nyt minä jälleen olen täällä!" jatkoi hän ajatuksiaan ja katsoi silmää räväyttämättä pesävalkeaan, joka iloisesti humisten hehkui nurkassa uhoten herttaista lämpöä vuoteeseen saakka.

"Mutta mikähän siinä lienee etten enää tunne sielussani samaa sopusointuisuutta kuin ennen, vaikka taas olen tänne mailman pakolaisena palannut? Enhän minä ole niitä, jotka suurmailman tuli mitenkään olisi pilalle polttanut, enhän minä palaja lapsuuden kotiin kurjana tuhlaajapoikana, joka siveydeltään tahrautuneena yhtaikaa sekä häpee että iloitsee kunnon-vanhempainsa silmien eteen astuessaan. Eihän minulta tuo vaarallinen vapaus ole ryöstänyt sitä, mitä pidetään pyhimpänä ja kalleimpana ja mikä varmaan arvokkainta onkin… Miksi siis en tunne täyttä sopusointua tämän kotoisen, kotikultaisen ympäristöni kanssa?"

Hän yhä tuijotti humisevaan uuniin, seuraten silmillään, kuinka koivuiset halot vähitellen sortuivat punahehkuviksi hiiliksi.

"Vai onko lapsuudenkotini vuosikymmenien vieriessä jotenkin muuttunut?" kysyi hän mielessään "Eipä suinkaan! Kaikkihan täällä on entisellään: isävanhus on sama herttainen ja lapsellisen itsepäinen kuin ennenkin, joskohta hiuksiltaan valkoisempi, äiti myös on sama hellä halaaja ja sama ankara emäntä-ruustinna kuin ennenkin, ja talon tavat niinikään ovat aivan yhtäläiset kuin olivat lapsuudessani. Vieläpä on tuo uunin muurikin juuri samasta paikasta rikki kuin minun pikkupoika-päivinäni…"

"Se olen siis kuitenkin minä itse, joka olen muuttunut", selvitteli hän johtopäätöksiään. "Minun sielussani on mailmata kiertäessäni tapahtunut joku merkillinen käänne! Tai ehkei sitä suorastaan mailma ole vaikuttanut, vaan sekin, mikä minussa itsessäni jo pienestäpitäen on piillyt ja mikä minuun on siinnyt juuri tässä samassa lapsuuteni kodossa."

"Tämä on pappila", sanoi hän vielä kerran kehittäen ajatuksenjuoksuaan. "Tämä on valtiokirkon esikartano. Tämä on yksi niistä tuhansista kodeista, joissa kristinuskon otaksutaan kauneimmassa muodossaan kukoistavan ja levittävän esikuvia ja siunausta ympärilleen. Mutta minun kokemukseni väittää ettei se levitä. Minusta on tullut valtiokirkon säälimätön arvostelija, niin! järkeni ja sydämmeni on minut pakottanut vielä pitemmälle: minusta on tullut kirkon — vihollinen!" lausui hän ääneensä ja hypähti istualleen vuoteessaan. "Ja siksi en saata tuntea entistä sopusointua tässä lapsuuteni kodissa", ajatteli Reino Frommerus edelleen. "Siksi ei minusta ole viehättävää enää käydä joulukirkossa kuten ennen poikana ja nuorena ylioppilaana. Siksi pyrin pilkkailemaan veljeäni — joka traditsiooneille uskollisena antautui papiksi, — vieläpä kinailemaan vanhan isänikin kanssa, vaikka hyvin ymmärrän että vanhoilla on oikeus jäädä rauhaan meidän nuorten ryntäyksiltä. Siksi näen kaikki asiat nyt uuden valon kaukaisessa heijastuksessa ja siksi tekee mieleni särkemään säpäleiksi ne vanhat valonheittäjät…"

— "Rekilyhdyt!" muisti hän samalla.

"Oi jospa siinä reessä, jossa isäni ja veljeni ajoivat joulukirkkoon, olisi hohtaneet uudet hengellisetkin rekilyhdyt! Mutta sellaisista ei täällä korven pimennoissa vielä vilahda sädettäkään."

Hän nousi ylös ja kohensi tulipesää. Ajatukset yhä kihisivät hänen aivoissaan.

"Ei se ole mitään muotihulluutta eikä satunnaista tuulenpuuskailua minussa tämä että näin rupean kallistumaan vastakirkolliseen suuntaan. Ei! Se on minussa luontoa, se on minussa sielua, se piilee jo minun veressäni — ja vaikka se minussa onkin nousevaa henkistä kapinaa, nousevaa henkistä anarkismia, niin on se minussa samalla oikean uskonnon pyhää kaihoa, oikean jumalsuhteen intohimoa ja syvää, sydäntäpolttavaa tarvetta."

Nuori maisteri peseytyi ja pukeutui, mutta jäi istumaan uunin eteen, vartoen milloin saisi sulkea pellit. Hiljaiset aatokset, kerran virinneinä, eivät häntä heittäneet hevillä rauhaan:

"Minusta tuntuu kuin minun näistäpuolin elämässäni olisi lähdettävä vaaralliselle polulle, joka hyvin jyrkästi kohoaa äärettömän korkealle vuorelle, ja ikäänkuin en saisi katsoa taakseni enkä eteeni, kiipeääkö mahdollisesti joku muukin sitä samaa polkua. Minä tiedän että sille vuoren huipulle kulkee viertotie, joka tuhansia kertoja kiertää ympäri, varsin vähän joka kierroksellaan kohoten, mutta minä en sitä tietä saa olla näkevinänikään, sillä aniharvat ihmiset sitä myöten ovat perille ehtineet ennen kuolemaansa, vaikka olisivat eläneet kuinka vanhoiksi tahansa. Minun täytyy rohkeasti astua sen tien ylitse joka kerta kun se minun polkuani leikkaa. Sillä se tie on helpostikuljettava tie, valoisa ja tasainen, ja sen varrella on runsaasti majataloja, joissa hemmoiteltu matkustaja aina löytää hyvin valmistettua ruokaa ja pehmeitä lepopatjoja, ja harras veisu kaikuu sen makuukammioista, mutta toivottoman pitkä ja iätikiero ja kaarteinen on tuo tie ja mukavuudessaan yksitoikkoinen. Mutta minun polkuni on vaikeastikuljettava urheilijan tie, vaan suora ja toivorikas! Ja vaikka minä tiedän että milloin tahansa voin suistua murskaksi alas kallionrotkoihin, jollen joka hetki ole varuillani, niin on minun kuitenkin sitä polkua kiipeäminen ja sillä jaloin ja käsin, kynsin ja hampain kiinnipysyminen niin kauvan kuin suinkin jaksan. Minun polkuni on rohkean kärsimyksen polku, vapaasti taistelevan yksilön tiensuunta. Totuuden ääni minut sille polulle pakottaa!…"

Hän huomasi hiiloksen hehkuneen pohjaan ja sulki uuninpellit. Sitten hän kynttilä kädessä läksi alakerrokseen. "Eilinen kohtaus olisi joutanut olla tapahtumatta!" arvosteli hän vielä laskeutuessaan alas jyrkkiä ullakon portaita. "Pakkoko oli ärsyttää Konradia?"

Hän astui saliin. Pari kynttilää näkyi heitetyn palamaan ylös kattokruunuun. Joulukuusi seisoi tummana pimennossa, ainoastaan kultarihmaset heikosti kimmelsivät kynttiläin hohteessa. Siellä-täällä näkyi joku kiireessä viskattu vaatekappale kirkkoonlähteneiden jäliltä. Ovensuussa tuolilla lepäsi vanha virsikirja, nähtävästi kaivettu esiin tarpeenvaralta.

"Ehkä se oli aijottu minun kirkkomatkaani varten?" vilahti kotiinjääneen mielessä.

Hän astui ruokahuoneeseen ja istahti katettuun pöytään, jossa vanhaan tapaan löytyi paitsi sianlihaa ja luumutorttu ja myös keltaista viiniä, jota ainetta ei käytetty pappilassa juuri milloinkaan muulloin kuin näin joulujuhlasiltaan.

Sekä rovasti että ruustinna näet käsittivät viinin käyttämisen näin jouluaamuna melkein yhtä tärkeäksi toimitukseksi kuin herranehtoollisen nauttimisen kirkossa. Mielenylennyksekseen Reino herrakin maistoi lasillisen tätä pappilan kylmää "tampuuriviiniä", mutta ei voinut olla naurahtamatta muistaessaan, kuinka juhlallisesti tätä nestettä täällä yleensä käytettiin. "Viinipullo on täällä lähes samassa arvoasemassa kuin raamattu katoolilaisilla. Se on alati kahleisiin kytketty ja piilotettu. Se sallitaan avata ainoastaan piispan resehtien mukaan."

Keittiössä tuntui joku liikkuvan — pappila ei ollutkaan aivan autioksi heitetty.

— Kuka siellä? kysyi talon nuoriherra raollaan olevan oven läpi.

— Minä täällä vain… kuului vastaus.

— Mikä minä?

— Mari… kuului levollinen selitys.

— Ahaa, karjakko-Mari. Hyvää huomenta! Miksei Mari ole mennyt kirkkoon? kysyi Reino maisteri tuttavallisesti.

— Ruustinna toimitti kotimiehiksi jäämään, — vastasi karjakko.

— Olisikko Marilla hyvin haluttanut aamukirkkoon? tiedusteli pappilan herra.

— Ka en häntä tiiä, — vastasi toinen kansan tapaan epäsuorasti. —
Lupasihan tuo ruustinna lähteä sitten kun Sohvi palaa…

— Niin, siellähän saarnaakin päiväsaarnan meidän Konrad, — muisti velimies.

— Niinhän nuo puhuvat…

Seurasi vaitiolo. Pappilan herra ryyppäsi viinimaljan pohjaan.

— Mitäs karjakko-Mari oikeastaan meinaa siitä Neitsyt Maariasta? kysäsi hän yhtäkkiä.

Karjakko tuntui hiukan hykähtävän outoa kysymystä, mutta ei vastannut mitään.

Maisteri nousi ylös ja tuli keittiön ovelle.

— Minä tarkoitan että uskooko Mari ihan kaiken ihmeellisen, mitä Neitsyt Maariasta kerrotaan? kysyi hän uudelleen nähtävästi haluten tehdä kokeita.

— Ka mitäpä ne tämmöiset… semmoisista… sopersi karjakko hiljakseen nauraa hikertäen.

— Uskotteko vai ette? tinkasi papinpoika vakavasti.

Karjakko muuttui myös totiseksi karkeanpunakoilta kasvoiltaan ja samalla häveliääksi. Hän nykäsi huivinsolmun leukansa alla tiukemmalle ja katsahti silmiin.

— Ka täytyy kai hänet uskoa, — vastasi sitten kolealla äänellä. —
Sitähän tuo pappanne illalla niistä ränttikirjoista kuului lukevan…

"Se oli vain satua!" oli livahtamaisillaan nuoren vapaauskoisen huulilta, mutta hän hillitsi halunsa eikä sen enempää kajonnut joulukysymykseen, vaan alkoi tiedustella navetta-asioita:

Montako lehmää Marilla nykyään oli hoidettavanaan? Vieläkö Kullanruusu, Lehmänlapsi ja Elehvantti olivat hengissä? Minkänimisiä uusia lehmiä oli tullut sen jälkeen kun viimeksi oli tavattu? Oliko se iso härkä Paavali jo teurastettu? Vieläkö ilkeä puskupässi eli? Olikos yhtään sikaa? ynnä muuta sellaista.

Joihin kaikkiin kysymyksiin karjakko antoi varsin asialliset selitykset, nähtävästi halliten tätä alaa paljon vapaammin kuin uskonnollista. Karjakko-Marista ei katekismus oikein kuulunut navetta-ihmisille. "Tosiaankin kummallista että pappilan maisteri häneltä, karjakolta, moista oli udellut? Ei ruustinna eikä rovasti koskaan hänen autuudenkäsitystään olleet tiedustaneet, vaan olivat puhelleet lehmä-asioista, aina vain lehmäasioista! Piloillaan kait tuo maisteri olikin kysässyt karjakolta, mitä tämä muka uskoi Kiesuksen Ristuksen äitistä? Sama kai se sille, maisterille, oli, mitä yksinkertainen lehmipiika uskoi tai mitä oli uskomatta!"

Mari oli jotakuinkin oikeassa. Reino Frommerukselle oli todella jotenkin yhdentekevää, mitä yksinkertainen takapihapalvelijatar uskoi tai oli uskomatta.

Mutta hänestä ei ollut yhdentekevää se, miksi joku uskoi niinkuin uskoi. Hänestä ei ollut yhdentekevää se, miten joku oli saatettu uskomaan niin tai näin. Hänestä ei ollut yhdentekevää, millaiset julkiset opettajat olivat saaneet vallan vaikuttaa kansan pohjakerroksissa jonkun määrätyn uskonlaadun, joka puristi tunnustuksensa johonkin järjettömään opinkohtaan.

"Menisinköhän minäkin kuuntelemaan, miten Konrad veli saarnaa joulusaarnansa?" arveli hän palaten himmeästi valaistuun saliin ja istuutuen keinutuoliin. "Mutta tiedänhän jo edeltäpäin, mitä hänellä on sanottavana. Jokainen lause on minulle tuttu kuin nämät kymmenen sormeani. En siis mene. Ja muutoinkin — minä menisin sinne kuin politikoitsija toisen puolueen kokoukseen. Tunnen taistelunhalua sielussani. Mutta minä en ole vielä läheskään valmis astuakseni temppelin puhdistajaksi… kuten Bethlehemin poika Jerusalemin kirkossa…"

"Sokea kansa, joka ei ymmärrä että vielä tänäpäivänä käydään maallista kauppaa Jumalan huoneessa!" huudahti hän sielussaan, muistaen kaikenlaisia ilmiöitä ja vivahduksia kirkosta, jossa ennen ahkerasti oli kulkenut.

"Valtiollinen farisealaisuus on vielä tänäpäivänä sama kuin Kristuksen aikoina. Papit sille ovat ottaneet patentin ja ovat valmiit vainoamaan jokaista, joka sitä patentti-oikeutta epäilee. Mutta juuri samankaltaista valtiollista varmauskoisuutta vastaanhan Jeesus parka elämässään taisteli. Herrajumala nähköön… kuinka kummallista se on ettei tervejärkinen kansa tätä ymmärrä?"

"Niin", kehitteli Reino Frommerus itsekseen: — "Ero on ainoastaan siinä että valtiollinen oikeauskoisuus, jonka juutalaiset papit järjestivät Jehovan nimeen, nyt on järjestetty heidän ankarimman vihollisensa, Jeesuksen Kristuksen, nimeen. Siis tavallaan vielä kauheampi petos, koska Kristusta täytyy ehdottomasti pitää nykyaikuisenkin valtiokirkon vihollisena!"

Hän keinahteli tuolissa, jossa istui, ja katseli joulukuusta.

"On se tosiaan omituista että minusta, joka vielä ensi ylioppilasvuosinani olin nöyrä kirkossakävijä, on kehittymässä tällainen vapaa-ajattelija. Minä kuljin vuodesta-vuoteen verho silmilläni kuten muutkin, uskoin mitä muutkin sekä etsin lohdutusta siitä salaperäisestä, mistä muutkin. Ja olin mielestäni jotenkin hyvissä väleissä Isä-Jumalan kanssa, joka minusta oli peloittavan-mahtava, kaikkihuomaava ukko, jolta oli mahdoton mitään salata. Eikä minulle toki pälkähtänyt päähänkään ettei tämän ankaranpyhän vanhuksen poika, Jeesus, muka ollut ylenluonnollinen lunastajamestari, joka käveli vetten päällä sekä lopulla lensi taivaaseen ja sinne jäi — uhaten saapua mieskohtaisesti takaisin vasta viimeiselle tuomiolle. Ja minä uskoin rukoilemisen merkitykseen siinä määrin että luulottelin saavani kaikkihuomaavaiselta Jumalalta ihan mitä tahansa. Kerran rukoilin häneltä kahta markkaa rahaa, jonka olin kadottanut, ja kun en sitä sattunut saamaankaan, kummastelin suuresti. Mahdollista että moiset tapahtumat lapsuudessani kylvivät sieluuni ensimmäiset epäilyksen siemenet. Mutta sitten — elämän kärsimysten tullen — joku yhtäkkiä iski minun sairastavaan sieluuni terveen järjen kipinän. Verho repesi silmiltäni! Ja siitä asti minusta on kehittymistään kehittynyt kirkonkieltäjä, vaan ei suinkaan Jumalan vihollinen eikä Kristuksen halveksija. Kohtalolle kiitos että niin on käynyt…"

Hän otti ajatuksissaan käteensä vanhan virsikirjan, joka oli heitetty tuolille, ja avasi sen umpimähkää. Hänen silmiinsä sattui ikivanha latinais-suomalainen hymni Jeesuksen syntymisestä:

In dulci jubilo, Nyt on iso ilo, Maailman Messias makaa In praesepio, Paistaa kuin aurink' armas Matris in gremio: Alpha es et O, Alpha es et O.

O Jesu parvule!
Sinua rukoilemme,
Anna armos aina,
O puer optime!
Ja sanas meille lainaa,
O princeps gloriae!
Trahe me post te,
Trahe me post te!

O patris caritas,
O nati lenitas!
Pirut rumat meitä kaasit,
Per nostra crimina,
Siis sinä meille saatit
Coelorum gaudia,
Auta sinne Herra,
Auta sinne Herra!

Ubi sunt gaudia, Ei surun siellä siaa, Kussa enkelit laulavat, Nova cantica Ja taivaat kaikki kajaavat In Regis curia. Auta sinne Herra, Auta sinne Herra!

Reino Frommerus ei naurahtanut. Jotakin pyhää tunnelmaa tuulahti hänen sieluunsa tästä sekakielisestä virrestä. "Ja mikä tässä on pyhää ja runollisen korkeaa?" tutki hän lukien toistamiseen säkeet:

O princeps gloriae,
Trahe me post te,
Trahe me post te…

"Se on se sielun hätä, jossa me kaikki kiemurtelemme etsien pelastusta ja lohdutusta kurjuudessa. Se tässä on pyhää! Mutta siinä sieluntilassa, kuten tunnettu, kelpaa pelastusesineeksi oljenkorsikin…"

Nuoren maisterin mielessä vilahteli valtavia kuvia Kristuksen opin historiallisesta kulusta kautta vuosisatojen. "Sen on täytynyt olla äärettömän voimakas henki-ilmiö tämän Kristuksen olemuksen ja opin, koska jo hänen pelkästä syntymästään kauvan jälestäpäin on osattu tehdä niin suuri ja niin fantasiarikas numero!"

Hän innostui lukemaan toistakin ikivanhaa virttä, joka runollisella voimalla häneen vaikutti:

Piltin synnytti Bethlehem, Bethlehem,
Jost' ihastui Jerusalem,
Halle Halleluja.

Hän pantiin seimeen makaamaan, Makaamaan,
Kuin hallitsee ilman lakkaamat',
Halle Halleluja.

Aasi seisoi ja härkäinen, Härkäinen,
Kussa piltti oli Herrainen,
Halle Halleluja.

Saabast' tulit sitt' kuninkaat, Kuninkaat,
Kultaa, savua uhrasivat,
Halle Halleluja.

Hän syntyi äitist' neitseestä, Neitseestä,
Kuin vapaa oli miehestä,
Halle Halleluja.

Ihmisen luonnon päällens' ott', Päällens' ott',
Käärmeen tyköönsä poijes potk',
Halle Halleluja.

Liha oli hänell' niinkuin meill', Niinkuin meill',
Ei kuitenkaan käynyt synnin teill',
Halle Halleluja.

Hän verrakseni meit' tahtoi tehd', Tahtoi tehd',
Ja Isäns' kasvoi taivaass' nähd',
Halle Halleluja.

Nuori maisteri huomasi käännöksen kovin kömpelöksi ja epätarkaksi ja alkoi sentähden lukea puhdasta alkutekstiä, joka uudella runollisella voimalla hänet mielikuviinsa tempasi:

Puer natus in Bethlehem, Bethlehem!
Unde gaudet Jerusalem.
— — — — — — —

Millä äärettömällä riemulla ja millä tavattomalla selkeydellä tässä alkutekstissä olikaan laulettu ilmi Jesuslapsen syntyminen muka ylenluonnollisella tavalla:

De matre natus virgine, virgine!
Sine virili semine,
Halle Halleluja!

Ja kuitenkin oli tämän korkeanveisun sepittäjän heti seuraavassa säkeistössä ristiriitaisesti täytynyt tunnustaa että sama Jeesus oli siinnyt — ihmisverestä. Kuten säkeet kertoivat:

De nostro venit sanguine…

Sekä lisäksi, niinkuin suomalaisessakin käännöksessä sanottu oli:

Liha oli hänell' niinkuin meill…
In carne nobis similis…

Koko tämä riemuruno päättyi kolminaisuuden helskähtävään peräkaneettiin:

Laudetur sancta Trinitas, Trinitas! Deo dicamus gratias, Halle Halleluja!

"Niin", sanoi nuori jumaluusopin tutkija itseksensä, laskien vanhan virsikirjan käsistään pöydälle, "runollinen tunnelma on sangen väkevä ja vaarallinen eksyttäjä, sangen hypnoottinen vaikuttaja uskontotieteen alalla, sitä vastaan on pakko täysin sieluin taistella. Mutta kenellä lienee päässään hitunenkaan tervettä järkeä käsittääkseen, minkä pakanallisen hullutuksen nuot sanat 'sine virili semine' sisältävät, hän ei eksy siihen tuhatvuotiseen sumuun, jossa laumat paimentensa perässä harhailevat ja jota hajoittava aurinko ei vielä ole mailmaan noussut."

Reino maisteri kohensihen ylös keinutuolista, sammutti kattokruunun kynttilät ja kuljeksi sitten läpi kaikkien pappilan huoneiden, joka askeleella tavaten rakkaita lapsuudenmuistoja…

Jouluaamu vihdoinkin punertaen valkeni.

Hän pysähtyi pohjoiseen päin avautuvan akkunan eteen ja katsoi ulos. Mikä valtavan avara näköala sieltä hänen silmiinsä siinsikään lasiruudun jääkukkaisten lävitse! Katse liukui vapaasti yli hopeakuuraisen korven, laskeutui hetkeksi alas sileänvalkoiselle rämeelle, pinkosi siitä yli vaaran ja vaaralla puuntavien talojen sekä sukelsi järven jäälle, jonka jossakin niemessä häämötti matala, puinen kirkontorni. Mutta katse ei pysähtynyt vielä tähänkään, vaan se lensi kuin kiväärinkuula yli kirkontornin, singoten pitkin suuren järven lumista pintaa, sekä tarttui kiinni vasta kaukana peninkulman päässä johonkin mahtavaan mäkeen, jonka metsän huippu ylenemistään yleten vähitellen raukeni avaruuden sinertävään rajaviivaan.

"Kuinka vapaa ja avara ja puhdas onkaan tämän paikkakunnan luonto!" saneli nuorimies itseksensä. "Miksi sen henkisen ilmapiirin täytyy olla niin ahdas, niin painostava ja ummehtunut?"…

Hän haki ullakolta käsiinsä vanhat suksensa ja läksi hiihtelemään. Hiihti poikki ahopeltojen kohti aurinkoa, joka parhaallaan nouseskeli kaakon kulmalta huikaisevan kirkkaasti valaisten paksuja lumipintoja. Solui sitten alas korven rotkoon, jossa synkeä hämäryys vielä vallitsi, sauvakoitsi pitkin rommakkoa rämettä, missä sukset uppoilivat umpipäihin, katseli kaikkea ympärillään urheilijan ihastuksella, kuulosteli kaikkia luonnon ääniä lapsellisella jännityksellä sekä tutkisteli uteliaasti lintujen ja metsänelävien jälkiä lumessa muistutellen mieleensä eri otusten ominaisuuksia. Juhlallinen hiljaisuus kuni soitteli ihmesäveliä korpikuusten hopeaisilla parroilla…

"Miksi me, kulttuurin kasvatit, kaiken tämän puhtauden hylkäämme tuhlaamalla elämämme kaupunkien haiseville kaduille?" ikäänkuin moitiskeli hän itseään, että niin kauvan oli ollut poissa kotiseudultaan. "Mutta minä tahdon ottaa kaiken takaisin!"…

Hän hiihtää ponnisteli poikamaisen rajusti aivankuin olisi uhmannut puolessa tunnissa ottavansa "takaisin" viiden vuoden laiminlyönnit. Sydän sykähteli voimakkaasti, posket hehkuivat, rinta kohoili, kinnastetut kädet puristivat lujasti sauvan vartta, polvet potkahtelivat — ja sukset notkuen suikkelehtivat lumessa sompasauvojen työntäminä. "Hei jouluna! hei jouluna!" ikäänkuin sihahtelivat sauvat.

Kulkusten kimeä helinä kantautui hiihtäjän korviin läpi valjenneen talvi-ilman. Se tuntui raikuvan talosta päin.

"Taitavat siellä palailla kirkosta", päätteli hiihtäjä, ja päästyään umpilumelta talvitielle kääntyi hiihtämään kotiinsa päin.

"Kirrr-kosta! kirrr-kosta!" ikäänkuin kirisivät myös sompasauvat joka kerta kun niiden terästetty kärki kosketti pakkaskierää ajotien kalloa.

Mäkirinteen mutkassa syöksyi kolmihevosinen kirkkoväkimatkue hiihtäjää vastaan. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia että papinpoika hädintuskin kerkesi väistää.

— Perkele! kuuli hän rähiseväin ajajain huutavan.

— Pois kirkkomiesten kintuista! karjasi joku ohiremuavasta reestä, joka oli täynnä miehiä ja huppupäisiä naisia. Ja matkue hävisi metsän peittoon.

"Semmoista se on se kirkkorakas rahvas" ajatteli Reino Frommerus ja hiihti kartanoon.

Hän työntyi pappilan saliin vaatteet lumisina, viikset ja kulmakarvat huurteessa.