RYYSYRANNAN JOOSEPPI
Köyhälistötarina Suomesta
Kirj.
ILMARI KIANTO
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.
Elä värise, oi kärsivä ihminen, elämän kurjuutta, vaan jos jaksat oman sielusi pohjattomassa murheessa, käy sisään Suomen kansan majaan ja näe hänen köyhyytensä, viheliäisyytensä ja saamattomuutensa! Arvostele, jos osaat, mutta älä päättele väärin, moni vieras ennen sinua on tehnyt harhalaskelman ja jälkeesi tulee tuhansia, jotka nenäänsä pidellen pakenevat ja tiuskaisevat: se on hävytöntä, miten ihminen elää! ja samalla sen unhoittavat ja palaavat parempiosaisten luo…
Kuinka syvään täytyneekään yhteiskunnan nöyrtyä, kuinka kovan kurituksen alle koko kansan sortua ennenkuin sydämen suuri viertotie on raivattu niiden kaikkien luo, jotka hukkuvat tuhansien järviemme tuntemattomiin vesiin…!
Ah, me kuulemme heidän hätähuutonsa sumussa, tuolla kohoaa käsivarsia ulapan pinnasta, mutta me suljemme korvamme ja silmämme ja riennämme paadutetuin omintunnoin elämännautintoihin, sillä mitäpä meihin muiden kuolemankamppailu kuuluu — pelastakoon jokainen itsensä. Niin, herra kansalainen, kapitalisti, niin, sinä hymyilevä, hyväosainen maailmanneiti, rientäkää te vain omiin harrastuksiinne, hienosti nyrpistäen nenää — ja jättäkää toiset huutamaan ja hukkumaan. Sillä sehän on maailman meno…
1.
Ryysyranta on torpan nimi. Olisi liian juhlallista, jos sanoisimme että se sijaitsee jossakin. Sellaiset mökinrähjät yleensä eivät sijaitse, vaan niitä yksinkertaisesti on olemassa, ne kasvavat armaan isänmaan kamarasta kuin rumat lehmänsienet. Sopikaamme siis siitä että Ryysyranta ei sijaitse juuri missään, vaan että se tavataan siinä suuressa korpipitäjässä, jonka yhteinen kansallinen nimi on Rämsänranta. Petkelkylässä, Petkeljärven töyräällä — sieltä Ryysyranta löytyy.
Tuollainen hyvin harmaja, pahanpäiväinen ihmispesä, jonka jokainen seinähirsi todistaa ajan hammasta. Varsinkin vesikatto on kodikas, sillä se on sen näköinen kuin olisi saanut kovasti tukkapöyryä — huiskin häiskin siellä törröttävät malot, jotka suvaitsevat liikkua myrskyllä vieläpä tekevät ruuhkankin kuin pienet tukit koskessa. Mutta suuret tuohilevyt malkojen alla ovat kasettuneita kuin vanhat kotiparkkisaappaat — ne eivät laske vettä läpi ja se olisikin liikaa, sillä kyllä vedenlaskijoita tavataan alempanakin, poutasäälläkin lorina kuuluu…
Astukaamme sisään Ryysyrannan »paraatikäytävästä». Portaita ei ole, kuinka siis voisi puhua »havuista porrasten edessä»! Paljas likainen maa ja kynnys — ja kansalainen astuu porstuaan, joka oikeastaan ei ole porstuakaan, vaan välikkö. Oikealle jää nyt kehikko, tuo ikuisesti tulipesää puuttuva kylmä kamari, taustassa törröttää peräinen, pahansiivoinen, tunkkainen ruokatörkykomero, ikikylmine, särkyneine kiukaineen, jonne emme vierasta neuvo kurkistamaan, kyllin kärsivällisyyttä jo koettelee, kun astuu perhetupaan eli pirttiin. Kenties saa hiukan kumartua, jotta ei lyö päätään kamanaan. Huomasittekos ovea, hyvä vieras, se on tuollainen kevyt latuska kuin heinäladossa, raoista kiiluu ilma. Siinä te nyt korkeana seisotte ja voitte heti istuutua alaskin, jos löydätte sopivan pinta-alan takapuolellenne. Vihdoin sen tietysti löydättekin ja kyykötätte siinä hiukan käsienne varassa, sillä Ryysylän penkit ovat kapeat ja ette varsin tahtoisi heittäytyä selkäkenoon seinää vasten — mustat rakoniekat hirret kihisevät kuusijalkaisia, jotka ovat sangen kesyä karjaa, saisitte pian ruskeatakkiset niskaanne. Niinpä siis istutte siinä missä pinta-ala antautuu, ja hellävaroin hyväilee pirtin lämpö poskianne. Pieni on Ryysyrannan pirtti, totisesti, mutta paljon siihen mahtuu. Kuusituhatta russakkaa ja kuusi lasta, isäntä, emäntä ja ämmä, kissa ja koira! Musta muurinmöhkäle, rukki ja kätkyt, patapölkky ja suolahuhmar, pöytä ja lavitsa — siinäpä huonekalutkin alkavat olla. Lattia on pahasti puhki, suureen koloon on mukava lakaista törkyä silloin kun sitä kasautuu niin paljon että torpanväkeä itseäänkin iljettää. Rääsyjä ja riekaleita ei koskaan lakaista kokoon, niitä ajelehtii kaikkialla ja samoin paritonta kenkärajaa pidetään ikäänkuin elämisen halun merkkinä, sitä retuuttaa konsa koira, konsa kissa, milloin mökin pienin mukula. Kolme on akkunaa, mutta oi niiden ruutuja, laskette pian yhdeksän päreillä ja rievuilla tukittua kehystä. Huomaa, hyvä vieras, kuinka likainen on lattia, kuinka rosoinen se on ja kuinka sille lakkaamatta syljetään, mutta kuinka rakas ja kotoinen se silti on tuo pienen perhetuvan kova perustus, sitä ei vaihdettaisi palatsien parkettiin — ken Ryysyrannan lattialle kerran penskana pyörähti piehtaroimaan, hän piehtaroi siinä elinkautisesti ja hänen hellä suhteensa tuohon pakarainsa suutelijaan jatkuu hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen.
Olette liian äkkinäinen, jalo vieras, teitä kiusaa varmasti pienen pirtin tukahduttavan lämmin sisäilma, puolialastomat lapset, rääsyt ja russakat — voitte käydä vilvoittelemassa ulkona. Teette sielläkin vastenmielisiä havaintoja — maahengenjohdot kiertävät pihavieriä, jos olette riisuneet märät saappaanne, siis varokaa valkoisia jalkojanne. Käymälää ette löydä, suojaton takatunkio työntää teidät pellolle… Navettakuja ja hirsikota ovat niin pimeitä paikkoja että tuskinpa viitsitte niihin ulottaa tutkivaa katsettanne. Tuossa piipottaa pieni aitan röttelö, kepeästi kallellaan, rannempana retkottaa heinälato, sekin vierimässä järveen — Ryysyrannan kaikki rakennukset kekottavat kellellään. Missä on sauna? Missä riihi? Ahaa — sauna ja riihi Ryysyrannassa ovat yksi ja sama asia: sauna ja riihi näyttelevät vuoroin osaansa samalla lavalla — jumalanvilja ja jumalankuva sivelevät samaa lattiaa, riihenuuni on löylykiuvas. Viheliäinen muodoltaan on tämäkin saunariihi, sitä voisi yhtä hyvin luulla sikoläätiksi, mutta nelijalkaista sikaa ei ilmoisna ikänä ole nähty Ryysyrannalla. Eikä liioin hevosta; tallia ei tarvita; jos hevonen ilmestyisi, niin se tukittaisiin navettaan. Poro on aniharvoin seisonut taivasalla tanhualla, ei ole varaa pitää poroakaan. Kas, onpahan talossa tuuliviiri — pitkän salon päässä vinkuu pieni, harmaa viirikukko. Pitää olla tarkk’ampuja, jos mieli siihen luodikolla napsauttaa. Silloin viirikukko kiekaisee, muuten se vain hissukseen vikisee myrskyssä…
2.
Torpan isännän nimi on Jooseppi. Ryysyrannan Joosepin kyllä kaikki tuntevatkin, jotka yleensä tuntevat rämsänrantalaisia ja varsinkin petkelkyläläisiä, Ryysy-Jooseppi eli Jooseppi Kenkkunen on tottapuhuen Petkelkylän keskeisin henkilö, hänet tietävät yhtähyvin moukat kuin herrat. Ja hän ansaitseekin moisen laajan tuntemuksen — sen arvoinen on mies korventaistelijana ja ihmisenä. Jo ulkonaiselta olennoltaan hän herättää huomiota — kyttyräselkä, ilmehikkäät kasvot, taiteellisesti roikkuvat ryysyt ja sukkela suu. Hänen iloisen, intohimoisen äänensä erottaa jo puolen kilometrin päästä järveltä tai kankaalta, kun hän milloin soutaa kieputtaa järven selällä tai samoaa metsäpolkua kuin hilpeästi hölkyttävä karhu. Hänen vaimoansa tunnetaan vain suppeammassa piirissä siitä syystä ettei akkaihminen lapsiltaan pääse liikkeelle kuten ukkoihminen, mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi. On toinenkin valtava syy, miksi ei Kaisa-Reeta pääse tikahtamaan mökiltään — hänellä ei ole hametta eikä paitaa. Silloin kun lähtee kirkonkyliin, täytyy lainata hame ja paita toisilta akoilta, mutta tämä ei ole niinkään helppo tehtävä, sillä ei monella muullakaan akalla ole kirkkohametta eikä ainoata paitaa tee mieli riisua päältään — ja sitäpaitsi asuvat ne akat niin kaukana Ryysyrannalta ettei lainaamiseen aina ole tilaisuutta.
Ei oikein uskoisi että Jooseppi Kenkkusen akka on niin kurjassa asemassa, että ei ole oikeata hametta eikä paitaa, mutta sellainen on kansantapa Rämsänrannan Petkelkylällä. Kun ei ole, niin ei ole! Sitä Kaisa-Reeta itsekkin ihmettelee, vieläpä suree syvästi. Onhan hän pyhäkoulunopettaja Rautiais-vainaan tytär ja hänellä on veli herra — kansakoulunopettaja Etelä-Suomessa — ja sisar (eli systeri niinkuin Rämsänrannalla sanotaan) naituna Helsingin poliisille. Kaisa-Reeta joutua juopsahti Jooseppi Kenkkusen kanssa mökkisille ja sanoi ikuiset jäähyväiset herrastelulle — happane siihen alushameinesi Ryysyrannalle ja lykkää lapsia Jooseppi juuttaalle, mihinkäs pääset, ristitty vaimonen!
Ja kyllä hän on parastaan koettanutkin Kaisa-Reeta riepu — yhdeksän lasta on jo lykännyt tulemaan tähän pahaan maailmaan ja voi lykätä vielä toiset yhdeksän, jos ei masina seisahdu. Tosin on Kaikkivaltias kaikkiviisaudessaan kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa — ne raukat ovat siis päässeet vähän siistimpään lusseeriin kuin Ryysyrannan russakkapirttiin, mutta vanhempain kunniaksi on mainittava, että kovalle on ottanut ennenkuin Kaisa-Reeta äitinä ja Jooseppi isänä ovat luovuttaneet luomuksensa kuoleman kuninkaalle. Voi niitäkin tulisten pihtien nipistyshetkiä!
Puoli tusinaa on nyt vain lasta jälellä Ryysyrannan pienessä pirtissä, tehkäämme luettelo. Ensiksi Aapeli Jooseppi, sitten Irmeli Kaija-Riita, sitten Leena Kenoveeva, sitten Liisa Valapuri, sitten Einari Jaakoppi ja lopuksi Kurli Kustaava — kauniita nimiä kaikki. Ämmän, emännän äidin nimi on Retriika, koiran nimi Vekku ja kissan — Mirkku. Navetan nimikot Vaihtelevat: Mansikki ja Marmelaati — Rusina ja Heluna — Omena ja Äpyli. Joskus on ollut sonnikin nimeltä Valpas (kirkonkyläläiset lisäävät leikillään korkonimen »Hänninen») tai vierailee naapurin punainen härkä Puplikaani. Pässin nimi on vain Pässi ja paria lammasta, silloin kun mitään villavaa eläintä on karsinassa, maanitellaan vain testepiioiksi, voimme siis nimittää: Testepiika n:o 1 ja Testepiika n:o 2. Russakoille ja muille syöpäläisille ei toki nimiä jakseta antaa.
3.
Kenkkusen veljeksiä siinä Petkeljärven rantamilla on tavattavissa oikeastaan viisi kappaletta, mutta Ryysyrannan Jooseppi suvulle värin antaa ja heimon karvat pystyssä pitää. Aatami, pitkä ja sala-ärmäkkä mies, isännöi syntymätaloa Kenkkuvaaraa, Roope, piskuinen pippurisilmä, heiluttaa kurikkaansa Lintuniemen matalassa torpassa, Konsta, komea uros, köyhyydessäänkin koppava ja leikinsietämätön kuin rakuunaluutnantti, hallitsee kuuluisaa Elettävän savusaunaa, Kunnari veli uhmailee uloinna Ulkuniemessään ja sekaantuu aniharvoin toisten touhuun. Ryysyrannan Jooseppi kääpiöön suhtautuu velisarja miten milloinkin, saattaapa kantaa kaunaa seitsemänkin vuotta hiihtämällä tai soutamalla ylpeästi rannan alitse sivu, toisinaan taas tormataan maailmaa parantamaan koko päiväksi ja yöksi — sattuu näet yhteistä haukuttavaa, ja totisesti saa silloin maineensa kuulla tämä pahanpäiväinen yhteiskunta, konsa Konsta ja Jooseppi tai vielä Roopekin Ryysyrannan pienessä pirtissä lakia lukee.
Kenkkus-veljeksille yhteistä on näet kirottu köyhyys ja pahan maailman pieksäminen suullaan, uteleva tiedonhalu sekä eräänlainen syvä mietiskely ja kohtalon filosofoiminen. Kenkkuset ovat siis ennenkaikkea ihmisiä, vieläpä hengellisesti virkkuja ihmisiä. He ovat kaukana typerästä, he taistelevat taisteluansa sydän kurkussa, he ovat hyvin herkkiä vaikutelmille, he pohtivat itseään elämää ja seuraavat kiihkeästi ajan virtauksia. Kenkkuset ovat herrain henkiystäviä ja samalla herrain verivihollisia aina asianhaarojen ja hyötypolitiikan mukaan, ei ketkään niinkuin Kenkkuset osaa herroja edessäpäin imarrella tai takanapäin haukkua — Kenkkuset eivät luota herroihin, mutta käyttävät herroja hyväkseen, he haluaisivat itsekkin herroiksi ja juuri sentähden he vihaavat herroja, koska näkevät että herruus heihin nähden on supi saavuttamaton ihanne. Heille ei siis jää muuta kuin ylpeillä siitä että eivät ole eivätkä voi olla herroja. Kenkkuset ovat sitä Suomen kansan ryysyaatelistoa, jonka jälkeläiset kaukaisessa tulevaisuudessa kerran ottavat vallan ja herruuden käsiinsä tässä maassa ja verkavaatteissa komentelevat puolestaan tulevaisuuden ryysyniekkoja, jos niitä nimittäin vielä tulevaisuuden yhteiskunnassakin tavataan. Kenkkusten veressä siis piilee suuri elinvoima ja isänmaan tärkeä elementti, Kenkkusia ei ajattelevan ihmisen sovi ylenkatsoa eikä maahan polkea. Onneksi tai onnettomuudeksi he eivät ole itsetietoisia suuresta merkityksestään, sillä jos he sen tietäisivät, niin he itse korottaisivat äänensä kaukokorvessa ja huutaisivat niin että rannat raikuisi: Eläkööt Kenkkuset!
4.
Talvi on ja tuiskuttaa. Kinokset seinävierillä kohoavat kohoamistaan. Järvenpuoleisesta akkunasta kurkistaa jo lumivuori sisään. Koko Ryysyranta on valkean ryöpyn vallassa ja paha siivo pihalta on tyystin kadonnut. Kaiken mustan on valkoiseksi sivellyt nahturillaan Pohjolan taidemaalaritonttu, kaikki koleat, särmät ja rosot, kuopat ja törrötykset on tämä Suomen ensimäinen arkkitehti veistänyt sileiksi tai muovaillut kauniisiin kaarrelmiin. Kuinka soman nietoksen onkaan lumitaiteilija sommitellut kujan viereen ja rakentaa paraikaa pyramiidia tunkion päälle! Jospa mökin emäntä Kaisa-Reeta sen vain ymmärtäisi eikä heittäisi lapiollaan mustaa törkyä ulos luukusta! Lätskis. Suomen suurinta arkkitehtia tuo akan siivoton väliintulo suututtaa, hän nostaa hirveän metakan ja huutaa oppipojilleen: heittäkää hälle vasten kuonoa, peittäkää koko muija lumeen!
— Sus siunatkoon, minkä pöläkän nosti! kuuluu navetasta lehmänmölinän lomasta ja emäntä tuppaa olkitukon lantaluukun aukkoon. Sitten hän kouraisee harmaata hamerepalettaan ja kyykistyy tyhjään parteen. Lehmä töykkää emäntää turvallaan intohimoisesti haluten lisää rehua. »Äpyli! Äpyli! eläkä siinä… ei ole nurmia… jyrsi parkkia… eikö sulle haavankerppukaan kelpaa… kato hylyky kun sotkoo jalakoihinsa… syö jäkälän moskaa… kun et lypsäkkään…», puhelee Kaisa-Reeta häärien puolipimeässä, pahanpäiväisessä navetassa.
— Äiti hoi, äiti, mammii!… huutaa pieni, repaleinen naskali Einari Jaakoppi pirtin porstuan ovelta toinen jalka paljaana, toisessa rikkinäinen aikaihmisen kenkäraja. Einari Jaakopin nokinen nenä tursuaa räkää, mutta harmaat silmät ovat erinomaisen terävät.
— Eläkä tule! huutaa äiti vastaan. — Mää pirttiin! Kyllä äiti tuopi lapselle mammia… Määtkö pirttiin ja rikeneen! Lumiryöppy pelmuaa pihalla, hyökkää pellavapäisen lapsen päälle, tämä tillahtaa itkuun, vanhin sisko tempaa poikasen takaapäin sisään, pirtin ovi paukahtaa kiinni ja äiti navetan ovella puhella poruaa itsekseen:
— Nuo sikiöt! Voi hyvä Jumala… umpeen on menossa Äpylikin, kolme kahvikupillista lypsää. Ei tullut mitään tästä elämästä… Hän lähtee pyrkimään maitokiulunsa kanssa poikki pihan, mutta lumitontut ovat olleet vahdissa emäntää nurkan takana, ne hyökkäävät Kaisa-Reetan kimppuun, joka vyötäryksiään myöten kahlaa lumessa, toisella kädellä kannatellen hamettaan, jonka alta näkyy kalpeat, paljaat reidet… Sellaisen ryöpyn lähetti kaakon vihuri suurelta Petkeleen selältä Ryysyrannan Kaisa-Reetan kimppuun, että tämä tuuskahti silmälleen lumihankeen ja maitokiulun sisältö hulahti suoraan vasempaan saappaaseen pitkin paljasta säärivartta… Ja samalla silmänräpäyksellä kun siihen tuuskahti, tunsi pyörrytyksen tapaista päässään ja elämä musteni sielussa: »vie, vie, kohtalon piru, viimeinenkin tilkka lapsi-rievuilta!» Kaisa-Reeta karjasi elämän tuskasta ja, sylkien suustaan lunta, kaahlasi porstuaan ja tarttui luudan tynkään sillä ripsuen itseään lumesta, mutta samalla tyrskähti itkemään.
— Sitä perkunastako se siellä poruaa! kivahtaa aviomies Jooseppi töykäten oven auki, mutta nähdessään vaimonsa tuskasta vääristyneet kasvot, lumiset säkkihameet, paljaat kintut ja tyhjän lypsinkiulun täynnä lunta, peräytyy kuin iskun saanut ja vaikenee kauhistuksesta — liian hyvin mies elämänsä kohtalotoverin sielunheikkouden ymmärtää.
— Äiti mammii, sopertaa pikku Eino, raottaen ovea lumiseen välikköön, mutta äiti ei tule suoraan pirttiin, vaan kopistelee peräiseen ja palaa sieltä itkua tuhertaen pirttiin, kädessään ruostunut läkkiastia, jossa on vain hapanta sintua. Sitä hän tarjoaa maidonhimoiselle pojalle, joka ryypättyään kummastuneena kirkaisee:
— Ei oo äpyli-mammii, kiljuu pikku naskali tehden kiivaita liikkeitä käsillään.
— Äiti lankesi, kiulu kaatui — iltasella saa lapsi mammia, selittää emäntä murheellisesti pyyhkäisten esiliinankulmalla kyynelpisarain verestävistä silmistään.
Kissa Mirkkukin tahtoisi osansa nisälämpöisestä lypsystä ja onkin ainoa, joka sitä nyt tilkkasen saa, kun emäntä kaataa märästä saapaslötöstään lumen ja lian kanssa sotkettua maitoa kissankuppiin.
Aapeli poikaa ja Irmeli tyttöä naurattaa makeasti se äidin saapasmaito ja pikkutytöt Leena Kenoveeva ja Liisa-Valpuri utelevat että:
— Minkätähen ei äiti lypsännä kiuluun? Minkätähen äiti lypsi soappaaseen?
Ja vanha ämmäkin murisee nurkastaan:
— Täytinenkö hänet pani tärväämään ainoan lehmänannin — en elläessäni vielä ouk kiulua koatanna.
— Elähän ämmä, arvostelee Jooseppi isäntä, vahinko ei tule kello kaulassa. Katohhan ulos, minkälainen on hornanilima, ei siellä pysy pystyssä miehinenkään mies. En lähe tänä päivänä halakomehtään minäkään. — Veäntelehhän Aapeli tahkoa ja Liisukka vettä valele, terotetaanhan kirves, hiiteenkö se hävisi paininpuu…
Ja Aapeli väänsi hikipäissään pieneksi kulunutta tahkoa ja Liisa Valppu, isän lemmikki, holvasi vettä kivipyörän päälle, ja pikku Einari Jaakoppi, jota oli pahasti petetty happamella piimällä, häksäili, siinä ympärillä, ja hänestä oli mielenkiintoista katsella, kuinka Aapelin paidanhihan repeytynyt riekale mukavasti liehahteli ympäri veivinkammin kanssa.
— Anna minnäi veännän! pyytelivät lapset vuoronperään ja tietysti jokaisen piti saada vääntää isälle, 2 1/2-vuotiaan Eino naskalinkin hartiovoimalla…
Mutta kyssäselkäinen Jooseppi isäntä istui hajareisin ja jos mahdollista entistäänkin kyyryisempänä tahkorahin päässä, silmät kiinteästi tähdättyinä kirveen kiiluvaan terään, ja suu teki mukavia mutruja sitä mukaa kuin kirveenterä silisi…
Ja russakat kihisivät seinissä ja moniaat juoksivat kiivaasti lasten jalkojen lomitse yli rosoisen lattian, yksi tunnusteli tuntosarvillaan Jooseppi isännän saappaan kärkeä: »uskaltaisikohan?… isäntähän tämä on — hyvä mies — ei se potkaise…» Ja russakka kapusi kodikkaasti pieksusaappaan päälle, nousi ylös paikkulaista housunkuvetta ja heittäytyi isännän selkään, kiipesi, kiipesi — »se on tuo isännän selkä niin mukava muhkura — monasti tässä yön aikoina oli kommunistista kokousta pidetty… mitähän jos kurkistaisi ylemmäs — sillä on molemmat käpälät kirveessä kiinni…» Mutta Jooseppi isäntä hellitti yhtäkkiä kirveenpainantansa tahkoa vasten ja kopraa toisella kädellä niskaansa:
— Hyi hävytön!
Ja hän paiskasi russakan lattiaan niin että läpsähti, ja tämä alkoi pökerryksissään juosta kiekeroa, Jooseppi isännän katkerasti sylkäistessä perään ja sanoi jarauttaessa:
— Ihan tuppaavat tukkaan nuo russakan ryökäleetkin, helekutti ettei nykymaalimassa enää saa röönää, joka tappaisi.
Mutta Joosepin päähän ei olisi pälkähtänyt itse potkaista kuusikoipista kuoliaaksi — ei, russakka koko Rämsänrannalla oli rauhoitettu kotieläin, se sai elää ja sikiytyä vapaasti niin kauvan kuin Suomen tasavalta ei tarjonnut talonpojalle oikeata vanhanaikuista »keisariviheriää».
— Pitäisi heittää pirtti kylmilleen, sanoi tappurarukkinsa äärestä vanha ämmä. — Niin tehtiin meillä ennen Runtilla Rautiais-vainaan aikaan.
— Mitenkä sen heittää kylmilleen, kun ei ole toista pirttiä? tokasee
Aapeli poika ottaen sanat isänsä suusta.
— Osattiin tuota ennenvanhaan asuskella saunassakin russakkatapon aikana, muistuttaa ämmä ja lisää heti perään: — Vaan oli nuo ennen saunat ja riihetkin asuttavammat kuin tässä talossa…
— Ka kun kehikkoon muurin laittanee Jooseppi, niin joutaa kylmilleen, pirtti, sekaantuu nyt puheeseen emäntä Kaisa-Reetakin, jonka ikuinen mielihaave on että vuodesta vuoteen jääkylmänä kyyhöttävä kehikko valmistettaisiin lämmitettäväksi kamariksi.
Jooseppi isäntä ähkäsee pahasti, sylkeä tirskauttelee ympäri lattiaa ja viimeistelee kirvestään. Ei huoli vastata akkojen huomautuksiin, koska ne sattuvat hänellä kovin arkaan paikkaan.
Pienin lapsi, vuosikas Kurli Kustaava, alkaa kitistä kätkyessä ja
Kaisa-Reeta komentaa:
— Souvata, Irmeli, lasta, jotta äiti saa keittää pottuja.
Mutta Kurli kurluttaa kuin kurki likaisessa paidassaan, jonka alta vilkkuvat palleroiset, ryvettyneet kintut potkien kätkyen rikkonaista laitaa. Kuta kovemmin pikku tyttö huutaa, sitä kiivaammin, iso tyttö soudattaa kätkyttä, joka lonksaa ja jyrisee kuin puimakone. On ihan ihme ettei Kurli riepu lennä ulos lullustaan. Perunapadan äärestä Kaisa-Reeta virkkaa:
— Nälkä tuolla taitaa olla!
— Anna tissiä! määrää isä Jooseppi kimakalla sydämellisellä ja samalla tiukalla äänellään, nousee ylös ja menee ulos hänkin, Aapeli perässä.
Toisille lapsille on nautinto katsoa, kuinka äiti imettää Kurlia, siinä he seisovat kätkyen ympärillä ja tekevät huomautuksiaan:
— Katohhan kun on silimät pyöreinä kuin kissapököllä!
— Ketehhän kun tarraa kiinni ja lotkuttaa!
— Puroo piru! ilmoittaa Irmeli asiantuntevasti.
— Äiti antaa tittii! toimittaa pikku Einokin, jota itseään on syötetty rinnalla puolentoista vuotiaaksi asti. Pikku mieheltä tuppaavat liian suuret housut putoamaan, sillä henkselin tapainen kannatin on rapsahtanut poikki.
Mutta Kaisa-Reeta syöttäessään nuorinta lastaan, ei sano halaistua sanaa, huokaisee vain ja tuijottaa nääntynein katsein siihen akkunaan, jonka takaa kinos kurkistaa sisään. Ja ääretön alakuloisuus painaa häntä. Tämä elinkautinen kurjuus… tämä ahdas asunto… ikuinen köyhyys… lapsiparvi ympärillä… tuollainen miehen kampura…
Vihdoin hän sulkee röijynsepaluksensa, jonka alla ei ole paitaa, ja nousee sumein silmin ylös toimiinsa. Kurli on tyytyväinen. Lumiryöppy piiskaa seiniä…
5.
Pyryyttää, pyryyttää ihan koko päivän, seuraavankin päivän ja vielä kolmannenkin päivän, ja Ryysyranta näyttää nyt niin ihmeen puhtaalta, ei näy likapilkkua kerrassaan missään, nurkkien tauksiltakin ovat pitkät rivit rumia läjiä aivankuin poispyyhkäistyt, ja tunkiolle on »Suomen ensimäinen arkkitehti» todellakin saanut rakennetuksi hauskan pyramiidin.
Mutta sisällä lämpöisessä pirtissä käy sama lasten kuhina ja russakkain kihinä kuin ennenkin ja entistä pahempi siivo vallitsee.
Ryysy-Jooseppi ei kolmeen päivään ole lähtenyt halkometsään — hänellä on melkoinen halkourakka kunnan kanssa — eipä ole kehdannut hiihtää sinne hiidenkorpeen itseään rääkkäämään, siellä on moisina päivinä ikävä olla, kastuu hyntteet ja vilustuu mies, eikä ole oikeita eväitäkään, ja työmies tarvitsee ja työmies ansaitsee vahvemmat hartsut, koska kerran kovaa työtä tekee, ja hänpä, Ryysy-Jooseppi, on kaiken ikänsä mielestään niitä kovia töitä tehnyt…
Isä Jooseppi maata pötköttää seljällään pirtin pöydän takana seinuspenkillä, joka tuppaa olemaan liian kapea makuulavaksi, vaan jossa sentään pysyy, kun seinää vasten likistyy, mutta siitä on paha että russakat sipisevät suoraan silmille, se näet on ruskeatakkistenkin mielipaikka tuo pöydän takainen pirtin seinä — siinä ne jumalan luomat kiusankappaleet aina rokulia pitävät ja rumineeraavat…
Isä Jooseppia kovasti mietityttää tänä päivänä syksyllä ottamansa halkourakka kunnalle: että kannattaako se koko homma — neljättä tuhatta markkaa on miekkonen jo kantanut ennakkoa ja taas on rahat loppuneet ja tokko ne kunnanmiehet ennen kevättä antavat lisää sitä ennakkoa, sitä riivatun vörskottia, jota rehellisen työmiehen täällä Korpi-Kainuussa aina täytyy kerjätä, jotta ei »akka ja sikiöt nälkään kuolisi». Niin että tokko ne enää antavat? Viimeinen pikanellin pätkäkin hautuu suupielessä — thyi — isä Jooseppi tirskauttaa niin että kolme kiiluvaista seinältä tipsahtaa vasten naamaa — toistamiseen hän sylkäisee ja hipasee kasvojaan ja miettii, harkitsee syvästi ja hartaasti, mitä tehdä? Oikein hikipäissään mies siinä miettii, hunteeraa ja värteeraa, ja tirskuttelee väliin ja kuuntelee puolella korvalla lastensa hälinää keskilattialla ja on juuri saamaisillaan kiinni tunteensa tukikohdasta, kun samalla neljännellä vuodella oleva Liisa-Vappu koskettaa häntä pienillä käsillään ja pyytelee:
— Laula, isä, Pupu-Jussia!
Ryysy-Jooseppi hätkähtää — niin tässäpä vainkin hän pötköttää oman perheensä keskellä, on se sentään koti köyhälläkin ja mukavat ne on nuo mukulatkin, vaikka vaiva heitä on elättää…
— Laula! laula! komentaa pörröpäinen tytön typykkä takoen isänsä saapasta.
— Vai Pupu-Jussia Liisa-Vapulle olla pitää! sanoo nyt Jooseppi isä lauhkealla äänellä ja alkaa seljällään maaten kimakalla nuotilla vedellä lastenlorua:
Pupu-Jussi se metsässä
nukkuu kuusen alla,
mökkikin oma on Jussilla,
polutkin korpehen tallaa.
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Jussi se tanssia taitaa!
Pupu-Jussi on maahengen mies,
veitikall' äijä on viljaa!
Säkkiä kantaa hän myllylleen!
Laihossa laukkaa se hiljaa!
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!
Kesällä kelteisillään hän käy,
talvella hällä on turkki,
Jussia huolet ei painavan näy,
kuutamo-öinä se kurkkii!
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Liekköhän Jussilla paitaa!
Liisa-Vappu nauraa katketakseen ja niin tekevät muutkin lapset ja puhkinaisella lattialla käy sellainen tanssin hurina ja jalkojen kapse että ämmäkin loukossa pysäyttää tappura-rukkinsa ja tuijottaa suu ammollaan pirpajoukkoon, ja Vekku koira hullautuu haukkumaan tätä mökin meteliä niin että kissa Mirkku peljästyneenä kapsahtaa muurin päälle pakoon. Aapeli kikahtelee, Irmeli pyörii tuulimyllyä, Leena Kenoveeva matkii hyppelevää jänistä, mutta Liisa-Vappu ja Eino Jaakoppi heittävät häränpyllyä piipittäen kilpaa:
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!
— Olkaa vähemmällä! toruu äiti porstuasta tullen. — Ihan kaatavat pöyvät ja huhmaret — no on se tuo isäkin koko iippana… tekisi häntä vaikka pärevasua eikä joutilaana makoileisi ja sikiöitään hypitteleisi… ei tässä olisi syytä mokomaan luritukseen…
Ja siihen se ilonpito sillä kertaa katkeaa, sillä Kaisa-Reetan olennossa on jotakin, joka panee keveälle raskaan rajan. Isä-Jooseppi kyllä riehahtaa tapansa mukaan:
— Kuulehhan tuota, Kaisa-Reeta, sinä ristillinen aviovaimo, elähän nyt papata palturia. Se on sillä tavalla että lapset on lapsia ja laulut lauluja. Se on lapsen mieli kuin linnun kieli ja jos sinusta on synti että oma isä poruaa pienokaisilleen pupu-jussia tai kana-lassia, niin paha pentele meijät kaikki periköön. Vai eikö sinusta köyhän kakara saisikaan ilomieltänsä osoittaa — mitäh?
Kun ei vaimo vastaa, niin ei Jooseppikaan sen enempää itseään puolusta. Ja kohta on hän taas vaipunut syvään mietiskelyyn, miten saisi lisää ennakkoa siinä kunnan halkourakassa. Hänen pienet silmänsä sihtaavat mustaan laipioon, jonka korpuneesta pinnasta hänelle kuultaa aivankuin valkoisella liidulla piirretyt numerot: 3 3 4 5.
Mutta pöydän takaa karsinan puolelta miehelle kuumottaa toinenkin luku: — nääntyneeltä näyttävä aviovaimo, jonka röijyn alus pullistaa pystyyn… »Hyvä Jumala — se on sillä jo kymmenes…» Tuskan hiki kohoaa isä Joosepin otsalle.
»Mitä varten on näin! Miksi köyhälle kansalle sikiää niin paljon lapsia?»
Ryysyrannan Jooseppi on kaiken ikänsä miettinyt sitä ongelmaa.
»Miksi ei rikkaille porvareille sikiä lapsilaumaa? Moukan typeryydestäkö Suomen salomaan akat tulevat siunattuun tilaan? Vai Jumalako köyhää silläkin tavalla rankaisee!»
Jooseppi Kenkkusta kirvelee vieläkin muuan muisto. Hän oli kerran hiihtänyt hätäapujen perässä ja vedonnut lastensa lukuun. Hätäapuherra oli katsahtanut häneen tuimasti ja tokaissut: »Pakkoko on laittaa niin paljon lapsia?»
»Pakkoko? Voi Pääpelin portti!» Jooseppi oli kivahtanut sille hätäapuherralle ja tiuskaissut: »Mitenkä herra sanoi? Minä olen vain tyhmä möykkyri, mutta haluaisin periaatteellisesti keskustella herran kanssa siitä Suomen kansan lapsiluvusta.» Se herra oli silloin naurahtanut ja taputtanut Kenkkusta olkapäälle — ja hätäapu oli tullut niin että paukahti, mutta »periaatteellinen keskustelu» oli jäänyt vaatimatta ja mies oli hiihtänyt säkki selässä tiehensä. Jälestäpäin se hätäapuherran armollinen mielenmuutos ja kohtelias hyvästely oli etonut hänen mieltään. Se oli jäänyt Jooseppi Kenkkusen korviin soimaan aivankuin Ristuksen jäähyväinen syntiselle vaimolle: »Mene eläkä silleen tee syntiä!» Se oli tuo Kaisa-Reeta silloin ollut tiineenä kahdeksatta lastaan, joka sitten oli kuollut. Mutta vielä senjälkeen oli Kurli Kustaava puikahtanut maailmaan — ja nyt on akka taas kypsymässä… »Pakkoko on laittaa niin paljon lapsia?» kaikuu vielä vuosien takaa sen hätäapuherran myrkyllinen kysymys. Mitä siihen vastaat, oo Jooseppi Kenkkunen?
— Pakko!
Isä Jooseppi kääntyy selin seinään ja tirrailee silmillään pöydän alitse. Hänen mietteensä pitävät omaa myllerrystään. »Se on yleinen piirre herroissa että haukuskelevat köyhää kansaa liian paljoista lapsista. Eivätkö herrat itse siis nai ja naiskentele? Se on emä-vale että ei — väitän minä. Kyllä ne viljelevät… Mutta ovat niin turkasen liipattuja — kaukaa viisaita. Me, köyhä kansa, olemme niin lyhytkärsäistä väkeä… Me töykkäämme turpamme aina siihen koloon, mikä on likinnä. Vaikka ei ristillisellä aviopuolisolla olisi riekalettakaan reisiensä ympärillä, niin me… Ja juuri siksi! Juuri siksi — jahah — siinäpä niksi. Tämä yhteinen alastomuus ja kovaosaisuus puristaa yhteen kuin lemmon pihti…»
Hän ei kehtaa kehittää ajatustaan sen pitemmälle tällä kertaa. Makaa ja tirskahuttelee. Näkee puolella silmällään, miten eukko kattaa pöydän hänen nokkansa yläpuolella. Pahkakuppeja, puulusikoita… mitähän se padasta lie ammentanut? Taas se lähenee pöytää… maha pystyssä… maha pys…
— Nousehhan Joose riepu syömään! kuulee Kenkkunen eukkonsa sanovan säälinsekaisella äänellä. »Juu, ei se Kaisa-Reeta ole pahasisuinen akka niinkuin on tuolla Karihtaniemen Kustulla, ei tämä äyski eikä mäiskäile, suurta suruaan vain on hermostunut… ei viljele paljon tupakkaakaan niinkuin tuhannet tämän puolen akat… hyvän akan on Jumala mulle antanut… ja häpeäkseni tunnustan että minussa syy on, ettei Kaisa-Reeta raiskalla nykyään ole paitaa eikä kirkkohametta…» Isä Jooseppi kohottautui istualleen penkille, haukotteli ja tarttui pörröpäisenä leipämöykkyyn… Siihen pihahti koko perekunta hänen ympärilleen, ämmäkin vääntäytyi loukostaan. Ei ollut voin nokaretta Ryysyrannan päivällispöydässä, ei suolakalaa eikä lihaa, ei piimätuoppia eikä muuta särvintä kuin kupilliset maitoa parille pienemmistä aterioitsijoista. Pahkakupeissa höyrysi haiskahtavaa, suurustettua pottunaurisvelliä. Sitkeätä oli leipäkin, jota ämmä liotti suolavedessä.
Hampaat jyrsivät, kiverät puulusikat kalahtelivat, muuten vallitsi mökin ruokapöydässä syvä äänettömyys. Tuon syvän äänettömyyden katkaisi emäntä Kaisa-Reeta tekemällä seuraavan ilmiannon:
— Viimeiset leivät menossa. Häkkärässä kolme kiikkumassa. Peräisessä jauhosäkki — tyhjä.
Silloin Jooseppi Kenkkusen pienet siansilmät iskivät tulta kuin piikivitulukset, hän nuolasi hätäisesti puisen lusikkansa selkämystä ja viskasi sen vihaisesti uuniloukkoon, ja kimmahtaen ylös russakoita vilisevän pöydän takaa, harpaten karkealle keskilattialle, karjahti kimakalla äänellään:
— Pois joutaa minun syöntini tässä elämässä. En nuole lusikkaani puhtaaksi ennenkuin on uusi jauhosäkki peräisessä! Ja tästä tuleekin kiva lähtö kirkonkylään…
Aivankuin kohtalo olisi tahtonut kärjistää jännittyneen mielialan huippuunsa, kimahti pikku Kurli kätkyessä täyttä kurkkua huutamaan samalla silmänräpäyksellä, kun Iumiryöppy ryöpsähti rapisten päreriepu-ruutuja vasten ja viskasi seinää vasten nostetut sukset maahan. Ja vielä lisäksi kantautui navetasta korviin surkea lehmänmölinä…
6.
Ryysyrannan Jooseppi hiihtää talvi-illan jo hämärtyessä sakeassa tuiskuntuprakassa pitkin Petkeljärven pitkää pohjukkaa, kyttyräisessä seljässään nahkainen reppu ja rinnan ympärillä kolmikertainen naru, johon liitetyn puujutkon hännässä sihisee köykäinen, pitkäjalaksinen, hienorakenteinen kelkka, jota köyhä kansa sanoo veturiksi. Siihen toivoo Jooseppi saavansa jauhosäkin kirkonkylästä. Rintamaiden asukasten, niiden, jotka tuntevat junan, on hiukan vaikeata käsittää, kuinka veturi näissä sydänmaissa ei vedä ihmistä, vaan päinvastoin ihminen kiskoo »veturia» perässään. Hyvällä kelillä tämä mökkyrien vehe ei paljon haittaa miehen matkaa, ei kuormitettunakaan, mutta kun lipu on kehno, niin se tyhjiltäänkin rasittaa ruumista. Tyhjä oli nyt Joosepin »perämoottori», mutta kovalle otti raahata sitä suksiensa kannaksilla uppolumessa. Jäätäjäistuisku ja lisäksi rasvaamattomat suksen pohjat. Siposileäksi oli kolmipäiväinen nöyrä ilma pyyhkäissyt koko Petkeleen viittatien — ei tuntunut rekijalasten jälkiä eikä suksenlatua, aivankuin Jooseppi Kenkkunen olisi ollut ainokainen harhailija koko avaruudessa. Hän kirskutti hampaitaan ja syljeksi lunta, mutta iskeskeli voimakkaasti sompansa lumeen, potkiskeli sivakoitaan, jotka sukelsivat kärki hupussa, köykisti muutenkin köykkyä selkäänsä nytkyttäen perässään veturia. »Sitä saa tuo ihmisen raato täällä ajan laksossa olla sekä suitsena että päitsenä ja kerta vesikeikkana», juohtui veturin vetäjälle mieleen vanhojen rämsäläisten iänikuinen hokema.
Tuisku sakeni sakenemistaan ja pitkä järvenpoukama, jota jyrkät törmät kahta puolta varjostivat, peittyi pimeyteen. Joosepin silmissä siinnähti pieni Ilvessaari ja hän paineli edelleen. Jo loppui järvi ja mies lähtee nousemaan törmää ylös Mullimäkeen, jonka alapuolella pauhaa pieni Repokoski. »Pistäyn torpassa sukseni voitelemassa», ajattelee Ryysyrannan Jooseppi törmää ylös junnatessaan. Hän säpsähtää, kun koira takaapäin hyppää pystyyn kinnasta nuolaisten ja häntäänsä kieputtaen. »Kerkesitkös karvakerä perässä!» toruu hyvällä tuulella Jooseppi koiraansa Vekkua, joka tahallaan oli jätetty kotiin, mutta oli kai päässyt livahtamaan oven raosta ja haistoi isäntänsä jäljet tuiskussakin. »On se tuo koira sentään parempi kuin paha naapuri», arvelee Jooseppi ja työntyy sisään Mullimäen pirttiin, jonka akkunalasista öljytuiju tuikuttaa.
— Kaikenkarvaista ilmaa sitä korven konnalle rahteerataan! tokasee Ryysyrannan Jooseppi ensi sanoikseen lakaisten itseään luudantyngällä ovisuussa.
Mullimäen Juuso, pikilankaa saappaan paikkaan vetäen, katsoo altakulmainsa ikituttuun naapuriinsa ja vastaa leikillä leikkiin:
— Kerjuulleko lumiukko on kulussa?
— Ka se sattui kuin naulankantaan! ilvehtii Jooseppi: Suksenrasvaa vailla on kerjäläisukko — löytyykö kynttilänpätkää?…
Korven halki sitten hiihtelee Ryysyrantalainen rasvatuin suksin, veturi perässä, ja uhmaa luikkia läpipihan Varisautiosta, mutta parahiksi suksenvarpaallinen rapsahtaa poikki, Jooseppi päästää ärräpään ja työntyy mökkiin. Se on yhtä pieni ja köyhä hökkeli kuin hänellä itselläänkin, siinä asustaa säyseä nuori aviomies Risto Romppanen, jonka vaimo näyttää potevan samaa alakuloisuuden tautia kuin hänenkin muijansa, vaikka ei vielä ole ehtinyt tehdä enempi kolmea lasta. Risaiset ja puolialastomat ovat Ristonkin perilliset ja tokko lienee hänenkään Sohvillaan paitaa ja kylähametta?
— Kirkollekko hiihat?
— Sinne, varpaallinen rapsahti, anna narruo! toimittaa Jooseppi asettaen lumisen suksensa lattialle.
— Keitettäis kahvi vieraalle, virkahtaa alakuloinen mökin vaimo, — ei ole mistä keittää!
— Meillä ei ole juotu kahvia viitiseen viikkoon, ilmoittaa Ryysy-Jooseppi hiukan liioitellen, sillä tottapuhuen hän itse harva se päivä on kahvin ryypännyt halkometsässä kolutessaan ja antanut kotona-olevillekin pari kertaa viime viikolla.
Jooseppi, varpaallisen korjattuaan, tekee taas lähtöä.
— Toisitko kauppiaasta varttikilon pööniä? pyytää Varisaution emäntä hiljaisella äänellä.
— Ja mulle Väkevää Mattia, esittää isäntä.
— Antootten rahat!
— Rahaa sitä kyllä ei ole, hyvä ystävä…
»Sama juttu kuin itsekullakin», miettii Jooseppi painautuessaan taipalelle. »Tupakkaa ja kahvia kaipaa köyhäkin — milläs ostat? Herrat sanoo että joutaa olla ilman — ne on nautintoaineita: ne on _nautinto_aineita! kirkuvat korvaan, mutta ovatkos itse ilman nautintaa yhtä ainutta päivää?»
Jooseppi painautuu sysipimeän korpikannaksen halki toisen järven rantaan, josta silmänsiintämätön tikkatie vetää jäitse kohti keskuskylää. Tämä on jo sitä Isoa-Rämsää, jonka rantamilla koko pitäjä sijaitsee. Aina neljänneksen tai puolen peninkulman päässä ilmestyy taipalen varrelta ihmisasunto. Tuossa esimerkiksi seisoo Kyyrylän musta mökki töyräällä. Sitä asuu Israeli Keikkanen, siivonahkainen vanhankansan äijä kepuli, joka ei sekaannu maailman asioihin. Ei ainakaan kaksin käsin, sillä Israeli on yksikätinen. Mutta poika Apsalo sillä ukolla on kaksin koprin kiinni aikakauden myllynrattaassa – — semmoinen herraskainen nuorukainen, joka koluaa työväentalon tansseissa ja on viisaampi isäänsä, ainakin omasta mielestään. Sivistynytkin se poika on ja tilaa »Nuorta Työläistä». »Kommunisti juutas se on!» päättelee irvistäen Ryysy-Jooseppi ja hiihtää ylpeästi sivu Kyyrylän, veturiaan nytkyttäen. Vekku näyttää isännälleen tietä. Taas alkaa rantaviivalta tuiskun seasta kiilua lampun tuli. »Olisikohan pistäytyä Tyynelässä? Tyynelän ukko se on niitä tämän perukan napaukkoja. Vaikka vain torppari. Tekee työtä kuin karhu ja lukee vanhaa raamattua. Rakentaa kartanoaan, kengittää pirttiään — riihikin Tyyneläisellä on komeampi kuin Ryysyrannan pirtti — ja pitkiä peltosarkojaan se viljelee kuin jehu. Läpi vuoden pysyy kahvissa ja tupakassa, senkin juuraskanto! Verkotkin sillä on ja nuotat — se syö suolakalaa läpi talvesta kuin kalastajalappalainen. Eikä siinä mökissä ryysyissä ryvetä. Mutta eipä olekkaan pieniä sikiöitä, jo ajasta ovat poijat ja tytöt niillä vanhuksilla Amerikassa. Pari poikaa on vielä kotosalla — kuin ministerit nämäkin puetut pyhäpäivinä ja ’Ukko Armiroa’ tuprutellaan kuin isnöörit. Ja ollaan viisaita kuin hosmestarit. Kellon vitjat vain loistaa…»
Ryysyrannan Jooseppi oli tuntevinaan sieraimissaan poltetun kahvin katkun aina avannolle asti ja miekkosen teki kovin mieli poiketa torppaan, mutta samalla hyökkäsi Tyynelän pörhökarva koira Mörökölli hänen Vekkunsa kimppuun, joka häntä koipien välissä pakeni vinkuen viittatielle, ja niinpä Jooseppi, kynsien korvantauksiaan siinä avannon vaiheilla, painelikin edelleen menemään. »Vekku seh, tule pois!» Pisti vähän niinkuin kateeksi tuo Tyynelän torpan parempiosaisuus, kun sitä näin tyhjän kelkan ääreltä ja suolten kurinalta arvosteli…
»Meitä on talonpoikiakin niinkuin kaksi suurta puoluetta», mietiskelee
Ryysyrannan Jooseppi siinä hiihdellessään pilkkopimeää järvenselkää.
»Toimeentulevaiset ja — toimeentulemattomat.»
Miestä alkaa jo uuvuttaa umpikeli ja hän päättää yöpyä Karihtaniemeen, josta valo tuikuttaa hyvin kaukaa vasemmalta. Jooseppi Kenkkusen aivoissa on elämänkuva lähestyvästä mökistä seuraavankaltainen:
»Karihtaniemeen sitä aina saattaa mennä semmoinen kurjaliston edustaja kuin mikä tässä minäkin lienen. Se on yhtä kelvoton ihmisasunto kuin minulla itsellänikin, jos ei vielä kehnompi. Ikuisesti siivoton pirtti, akkunat päreistä ja tuvan täysi sikiöitä, russakkaa, lutikkaa, kirppua, täitä — joka lajia siellä löytyy. Ja juuri siksi vuoksi että siinä pehertää niin kurja ihmisrotu, minä sinne menen — vaikka kuningas minä niitten rinnalla olen ja oma akkani myös on kuningatar Karihta-akan suhteen. Se Karihtaniemen Kusti on typerä kuin pässi ja ahnas kuin susi. Ei iitä eikä ässää kirjasta irti saa, ei politiikkaa ymmärrä — senkö hiivatin lailla hän lie akankin saanut, tylppäturpa? Vaan minkälaisen sai? — ei tuhannet miehiset miehet sitä rääsyä olisi huolineet. Poijankin jo oli valmiiksi pyöräyttänyt jollekkin alapuolen retkujätkälle — Amanta — ei saanut puhasta piikaa Kusti ketku. Jaa Amanta! Siinä se sitten on oikea Rämsänrannan riekko, ilkiä kuin ilves, suustaan rivo kuin itse sarvipää saatana, valehtelija, tappelija ja varas. Ne on molemmat varkauden syntiin syvälle vaipuneita sielunraatoja sekä Amanta että Kusti, vaikka eihän se Kusti paljon kerkeä, kilpikonna, mutta Amanta varastaa kuin kärppä missä vain silmä välttyy. Köyhältäkin kähveltää se pääpelin narttu, jos lie mitä kähveltää, sen tiedän vissiin omasta kokemuksesta. Mutta nytpä ei taas olekkaan vellijauhoa veturissa ja reppu on rellullaan ja kukkaron saa kääntää vaikka nurin — ei tipu muuta kuin täitä… Ja juuri siksi käännän kelkkani sitä mökkiä kohti ja yötä olen niin että kuorsa kuuluu. Ryöstäköön Amanta nämä viimeiset viluverhot päältä nukkuessani, jos ilkiää!» uhmailee Ryysyrannan Jooseppi hiihdellessään talvi-illan pimeydessä tulen kiilua kohti.
Nyt kun rahan nuusa miestä itseään kopristaa ja suolet soittelevat ryntäillä, tekisi Jooseppi Kenkkusen mieli kuristaa Karihtaniemen Amantaa kurkusta ja sanoa: »Annatko akka poikkeen minkä silloin otit!»
— — —
Kuin eilisen päivän muisti Ryysy-Jooseppi, miten asia oli tapahtunut. Hän oli palannut kirkonkylästä yksikseen reilulla tuulella, sillä urkot olivat silloin rotsineet hyvin ja povi ollut vörskottia pullollaan. Yöpynyt näinikään, vaikka toisaaltapäin, Karihtaniemeen. Laskenut siinä pirtin pöydän ääressä rahansa kaiken väen nähden — 665 markkaa — pistänyt lompakkonsa povilakkariin ja takin repaleen ripustanut vaarnaan akkunapieleen. Vielä maatapannessaan lattialle ilvehtinyt näin sanoen: »Tuohon jää nyt rahani roikkumaan. Jolla lie tarvis suurempi kuin minulla ja lie minua kurjempi — siitä ottakoon osansa.» Ketään vierasta ei käynyt sen yön seutuna mökissä. Aamusella oli hän tehnyt lähtöä ja kopaissut povilakkariaan: lompakko oli poissa! Tulistunut ja hämmästynyt oli silloin Ryysyrannan Jooseppi: lempoko lompakon puhalsi? Myllersi kaikki paikat: mihinkä se muka illalla sai, mihin putosi? Koko talonväkikin rupesi etsimään — ei ota löytyäkseen lompakkoa. Ryysyrannan Jooseppi konttaamaan pitkin likaista lattiaa. Konttaa ja katsoo tarkoin pöydän alukset — ei kopeu kouriin. Nousee ylös punaisena kuin kukko ja heittää syrjäsilmäyksen Kustin akkaan. Amantan naama on tuhkanharmaa. Jooseppi syöksähtää ulkoseen ja etsii pihaltakin. Kuinkapas se sieltä löytyisi? Palaa takaisin pirttiin ja iskee silmänsä lattiaan: totisesti — siinä on lompakko pöydän alla! Sillä aikaa, kun ulkona pistäysi, on se siihen ilmestynyt. »Tuossahan tuo on!» äännähtää oneasti Amanta ja samalla myrkyllisesti. Jooseppi tempaa lompakkonsa ja laskee rahat. Viiden sadan seteli on tallella, samoin satanen… 65 markkaa on poissa! Ryysyrannan Jooseppi julistaa karihtaniemeläisille: »Tästä on, näkyy, vain mitätön summa, 65 markkaa poikessa! Kukahan niin vähän tarvitsi? Kun kerran varasti, niin oisi ottanut koko höskän!» Nololta oli näyttänyt näiden sanojen vaikutuksesta koko Karihtaniemen herskapi. Se tuo Ryysyrannan Jooseppi osasi… Mutta Amanta akan silmänvälähdyksestä poislähtiessään hän oli nähnyt, kuka ne kuusikymmentäviisi markkaa haltuunsa korjasi… Sen pituinen se.
Jooseppi ähkäsi kirotulle muistolleen ja suuntasi suksensa Karihtanientä kohden. »Hyväpä että vielä valvovat.» Hän nosti suksensa seinää vasten, käänsi veturin kyljelleen ja rymisteli porstuan läpi ripaa hapuillen. Kun sai oven auki, niin tuli oli jo sammutettu. »Ilkeyksissään puhalsivat, kussa kuulivat vieraan kolinan», arvioi tulija, kaiveli housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi.
Tulitikun valossa ehti Ryysyrannan Jooseppi nähdä ilkeät silmät ja pörröisen akanpään, jonka ylitse laiha käsivarsi paraikaa veti ryysypeittoa hupuksi, sekä Amantan paljaat sääret… Siinä makasi Kustikin vieressä murmatellen seljällään. Seinäpenkillä kuorsasi nenällään juhlallisesti torvea soittaen Kustin vanha isä, mukava Jaakko ukko, mutta ukon akka, vanha Reeta, nukkui karsinapenkillä erikseen. Ukon ja ämmän välillä virui viisi lasta läjässä lattialla, pienin likinnä äitiään.
— Hyvät ystävät! alotti Jooseppi Kenkkunen muikeasti tulitikun karren jo polttaessa peukaloa, jonka vuoksi taas tuli pimeys: — Antakaa anteeksi Petkeleen peikolle, joka ristittyjä yösydännä säikyttelee. Kenkku-Jooseppi tässä vain on. Saako panna tulen tuijuun?
— Kirkolta päinkö se ketkale on kulussa? kuului Amantan tyytymätön ääni lattialta.
— Ryysyrannalta, Ryysyrannalta, armas Amanta, minä reissaan! naukui
Jooseppi, — ei ole keittoa kelkassa eikä setelitukkoa povitaskussa…
— Eipä sitten kanattaisi lamppuun tulta panna! sutkautti Amanta salaviittauksen ymmärtäneenä, mutta Kusti murahti:
— Pistähhän käryämään, lie hänessä vielä siksi öljyä.
— Minkä polttanet, sen sijaan hankkinet! sähähti Amanta.
— Sepä nyt tietty, tiuskasi Kenkkunen. — Ryysyrannan Jooseppi pitää öljyssä kaksi mökkiä. Ja joskus — rahassakin.
— Mitä turkkilaista sinä turiset! kähisee Amanta pimeässä, mutta samalla Jooseppi raapasi tulen ja sytytti lampun.
— Tässä on vielä lasi ihan lämpymänä, huomautti hän tahallaan ja sanoi sitten muikeasti: — Joko te kerkesitte ne rakkauven asiat valkean aikana tolkata?
Mutta tätä viimemainittua viittausta Joosepin ei olisi pitänyt tehdä. Amanta karkasi ylös lattiavuoteeltaan ja paljastaen häpynsä, sylkien kuin kissa Jooseppia silmille, huusi:
— Tuossa sulle rakkauven asioita, hylyky! ja pinkasi samassa ulos pirtin ovesta.
Ryysyrannan Jooseppia hävetti ja hätkäytti, ja hävetti aviomies Kustiakin, joka kääntyi mahalleen ja omituisesti motkotti. Se oli miehellä mielenliikutuksen merkki. Amanta törmäsi juoksujalkaa takaisin pirttiin vilusta väristen ja, enää kehenkään katsomatta, sukelsi ryysyvuoteeseensa niin Ioitos miehestään kuin tila latuskaisella olkimökkänällä suinkin salli. Peittäen päänsä huppuun hän ei enää päästänyt suustaan sanaakaan. Ryysyrannan Jooseppi, riisuen hyntteitään ja ripustellen likomärkiä jalkineita ja syylinkejään orrelle kuivamaan, puheli nyt hillitymmin Kustille, joka nenällään maaten, mulkoillen päänaluspulIin takaa, harvakseen mörähteli ja tapansa mukaan änkytti vastaillessaan sulavasuiselle Joosepille.
— Vai vörskottia sinä taas… tuotko kokonaisen säkin? Otatko rapiastikin rahaa kunnasta?
— Ka minkä irti saanen, selitti Jooseppi.
Mahallaan makaava Kusti on kotvan ääneti ja änkyttää:
— Kehtaatko meille ottaa puojista pari kiloa nisujauhoja, kilon ja vartin amerikanläskiä ja tokan mustaa karhua?
— Ka mikä etten ota, onko raha?
Kusti on tovin aikaa ääneti, kunnes motkottaa:
— Ky-kymppi on ja hi-hilikku, vaan jos tuota niinkuin pis-pistäisit omistasi lisää, kun tässä niin ollaan ka-ka-kaverit. No-nousuviikolla saat ma-maksun.
Nyt ei vuorostaan Jooseppi toviin aikaan vastaa mitään…
Mutta Amantapa onkin seurannut miesten keskustelua huppunsa alta ja panee nyt liikkeelle koko naisellisen viehätysvoimansa osaksi silittääkseen äskeistä raakuuttaan, osaksi pyydystääkseen hyötyä itselleen. Hän hypähtää ripsakasti vuoteeltaan ja kapsahtaa intohimoisesti kiinni kahvipannuun:
— Kahvia, pirsetti, minä kiehautan tälle Jooseppi rievulle, ikävä sun on olla, kun niin pitkälti olet tuiskukelissä kelkkaillut!
Hämmästyivät yllätyksestä sekä Jooseppi että Kusti. Mutta vaikka Jooseppi ei ollut niin tyhmä mies, ettei olisi vikonut vilppiä, niin kahviajatus oli miekkoselle kovin mieluinen, se taannoinen Tyynelän kahvinkatku avannolla oli kutkuttanut hajuhermoja.
— Ka ki-ki-kiehauta häntä! kakisteli ilahtuneena Kustikin.
— Virvoittaa se väsynyttä ihmisen raatoa, myönteli Jooseppikin mesikielin. — Ja mukavapa on tarinata vestää mustakylkisen ääressä…
Täydessä sovussa juoda hörppi siis Ryysyrannan Jooseppi alushoususillaan ja avojaloin kukkuraisia kupillisia Amantan pannusta, ja Kustinkin julmalle kotiparkki-naamalle levisi iltaruskon tapainen sielunilme. Puolille öin siinä juttua riitti, ja Jooseppi totesi itsekseen että oli tämä Karihtaniemi sentään melko metka majailupaikka — siinä sai aina kupposen kuumaa: miten pirhanan lailla niemeläisten lienee kannattanutkin ostaa ihan alvari kallista kahvia ja sokuria.
— »Kolomasti vuorokauvessa» kehuivat keittävänsä, »vaikka risat ne täälläi roikkui ja russakat ravasi», kuten Amanta sen toisen puolen asiaa määritteli.
Siihen yökahvituksen humuun heräsi toki lopulta vanha Jaakko ukkokin, kavahti istumaan tukka pöllöllään ja silmää sirkeästi iskien virkahti:
— Ryysyrannan nuorta isäntää juuttaat juottaat — Ryysyrannan vanhalle isännälle eivät meinaa antaa märkääkään!
Ukko puhui oikein — hän, Jaakko, näet tosiaan oli Ryysyrannan asumuksen alkuunpannut, hänpä siellä miehuutensa iän oli jyskänyt — kolmetoista vuotta vasta oli Kenkkunen mökkinsä mörskää asuksinut.
— Ka heh, tule — ota kuppi! sähähti Amanta, jota appiukkonsa ei suurestikaan kunnioittanut — halpasena akan ruippanana puolikuntoiselle pojalleen piti tätä Amantaa ukkokin.
Ukko tuli lökättävin hurstihousuin, huulet ristissä ja alkoi kysellä kuulumisia Joosepilta, ja kupillisen kulkkuunsa kaadettuaan otti seuralta kaiken äänen:
— Joo, joo, paapatti hän, niinpä hyvinkin — kah, kah, — soo soo — älä virka — heh heh — mitä sitä joutavia — eikösss p… tolokusti, tolokusti ja ankarasti! niinpä hyvinkin! — rouhakka, rouhakka mies se on tämä Kusti, vaikka vähän pöljän sekanen — vaan viisain se minun poijistani silti on — ja onhan tuo reistannut — vaan sitä ei saa akka ukkoansa haukkua — jopa vain, jopa vain — vai kirkolle sinä hiihtelet — no joo, jopa vain — — sunko se on tuo koira kenkura — asettelehhan Amanta sikiöitäsi — — ka nukkua, nukkua pitää yön aikaan nukkumaan tästä lähemmä itekuhi…
— Eikös se ukko Reetansa viereen kömmikkään? naukasee Ryysy-Jooseppi makuultaan sitten.
— Ka ei ole tarvis, tuhisee ukko Jaakko ja laskee sen tuhannen lirkkiä: — Ei sitä enää minun iässäni… sai noita ennenvanhaan vaimosia… kymmenen joka sormelle — sai, sai — heh, heh — niinpä hyvinkin… ei niitä joka mies saanut, vaan sain minä — minä sain! — piisaa jo mun kohalleni paratiisin lysti — rokulia, rokulia tässä jo rakkaus joutaa pitää — jopa vain — niinpä hyvinkin, heh heh…
Vihdoin kaikki vaikenivat ja koko pirtti kohisi ja viuhui monen ihmisen kuorsauksesta ja lasten kitinästä.
Mutta Ryysyrannan Jooseppi herää parin tunnin jälkeen lutikkain purentaan, niitä ihan kihisee pitkin selkää ja sääriä, ja ihmisparka on kuin tulisissa tappuroissa. Syyhyttää yhtäläistä, kynsittää kuin sikaa, verille asti raavittaa, hiki helmeilee miehen kasvoilla. Tottuu siihenkin, mutta hautoo unettomana omia ajatuksiaan. »Kyllä tämä korpimökkyrin elämä on yhtä pyllyn pyyhkintää…!»
Jooseppi makaa seljällään, mutta niin sielullisesti tuskissaan että mieli tekisi huutaa apua. Varsinkin oman vaimonsa siunattu tila siellä kotona näin yösydännä kiusaa. Minkätähden järjellinen ihminen ei saata olla ilman vaimonpuolta? Ranskanmaan talonpojilla ei kuulu olevan näin paljon sikiöitä. Lemmon laillako hyö siellä…?
Yhtäkkiä makaava matkamies höristää korviaan pimeässä — siellä tuntuu tapahtuvan jotakin tuolla lattian laidassa, siellä missä Kusti ja Amanta nukkuvat — on kuin emäntä potkisi sähisten ja kiroillen… ja mies tekisi väkivaltaa…
»Enkä anna, en en en!» kuuluu Amantan ääni.
»Elä niin isosti puhu — se kuuloo!» murisee Kusti.
»Ka kuulkoon, senkin räkäruntti!» Jooseppi huokaisee ääneen — ja aviopari vaikenee.
»Semmoista se on», miettii Kenkkunen. »Aviosääty on itsensä Jumalan asettama…»
»Joko sinä taas kopeloit, piru!» kajahtaa Amantan äitelä ääni pimeässä.
Surkeata, surkeata tämä on, päättelee Jooseppi, kyhnytellen kylkeään ja väkinäisesti rykäisten, josta aviopuolisot jälleen asettuvat hiljaisiksi. Torkahtaa vihdoin kiusaantunut matkamieskin ennen päivän kajoa ja herää vasta siihen että mökin lapset lankeilevat hänen jalkoihinsa. Reeta ämmä jo istua töröttää karsinassa kartaten villoja ja Jaakko ukko, huulet huipparassa, jännittää katajavanteita tekemäänsä uuteen, kauniiseen saaviin. Kusti vielä makaa tuprutellen viimeistä kopallista mustaa karhua, julmettuneen näköisenä ja umpimielisenä. Amanta, myös piipunnysä suussa, laahustaa rääsyisin alushamein makuuryysyjen keskessä — kalseat silmänsä, joiden alustat ovat sinikuopalla, välttelevät visusti Jooseppia…
Jooseppi nousee ylös ja tekee lähtöä.
7.
Oli jo herennyt lumia pöllyyttämästä, kun Kenkku-Jooseppi edellä juoksevine koirineen laskeutui järvelle ja päivän kajasteessa läksi sivakoimaan viittojen väliä, jotka ampuivat kohti korkeata Kullanperän korpea. Työlästä oli yhä retuuttaa perässään veturia, koska ei kukaan vielä ollut puhkaissut latua. Rotkossa lumentykki oli painaltanut puut sujuksiin, valkoisten kaariporttien läpi siinä kaahlaili mies, ja jos sauva sipasi koivuluokkiin, niin suoraan hiihtäjän niskaan pudota möksähti lumimöhkäle. Pitkällä suolla vain iänikuiset ruikulamännyn rastit osoittivat tien suuntia, mutta kolea korpiräme ei vähintäkään antanut osviittaa lähestyvästä kirkonkylästä. Koppelo kohahtaa kuusen kyljestä ja Vekku heittäytyy perään vinkuen ja haukkuen… Vihdoin ilmestyy purettu veräjä, jonka takaa näkyy matala, akkunoitaan myöten kinoksiin uponnut mökki, jolle suruvoittoisen leiman antaa kaatumavikainen, mielipuoleksi sairastunut poika rukka, sitten ilmestyy talo, joka ei ole oikein talonpoikais- eikä herraskaan tyyliä — siinä asuu seurakunnan lukkari.
Tämä ei ole vielä varsinaista kirkonkylää, sivu painelee siis Ryysyrannan Jooseppi naapurina seisovasta kolmannestakin asumuksesta, niinsanotusta »uurmaakarin mökistä» — se maakari kun näet yhä kuuluu viipyvän Ruija-reissullaan, jonne taitaa myötyriksi jäädäkkin — akka pahus senkin tolkkumiehen karkuun lie ajanut, sellainen pahamaineisen retkunaisen tytär, jolla itsellään on hullu tyttö — pitkäkyntiseksi toki tätäkin Ruskosen muijaa hokevat ihmiset, vaikka ei suinkaan hään, Jooseppi, varmasti tiedä…
Järven jäälle taas painautuu Petkelkylän mies ja vasta siinäpä nyt ilmestyy näköpiiriin Rämsänrannan kirkonkylä. Vasemmalla siintää hautaussaari ja taampana suuri ristikirkko, jonka tornitottero ei jaksa kiivetä yli metsän näköpiirin, mutta oikealla kuumottaa keskuskylän talojen rykelmä… Liian huonosti viitoitettua tietä junnaa Ryysy-Jooseppi poikki selän ja kaartaa niin mainittuun Harakan rantaan — siinäpä itse »Harakka» Rämsänrannan ainoa matkustajalaiva kekottaa kellellään valkamaansa jäätyneenä, talvilumiin peittyneenä…
Kah, jo tulee vastaan ihminenkin — ensimäinen Ryysy-Joosepin koko matkalla — on vähän ikävä että sattuu akkaihminen — Jooseppi ei ole taikauskoinen, vaan kuitenkin — akkaihminen ensimäisenä vastaantulijana tärkeällä matkalla on huono enne. Ryysy-Jooseppi tunteekin akan, se on Mooseksen Maija, haudankaivajan leski, sellainen lipeväleukainen muorin kutale, jumalinen kuin piru…
— Hi-hi, juumalan terve, Kenkku-Jooseppihan se on — sanoo hiihtävä akka ja pysähtyy, niistää nokkansa ja tuippaa luisevan kätensä, — vieläkös-nä Maija rääppänää tuntenet?
— Ka tunnen, tunnen! laitattaa Jooseppi, ja, vaikka harmistuneenakin enteestä, päättää hyötyä Maijasta, joka tavallisesti tietää kylän kuulumiset. — Tietääkö Maija niitä kunnan miehiä, jotta ovatko kotosalla?
— Niin niitä kunnan herrojako see Kenkku kyselöö! liplattaa Mooseksen Maija. — Herroiksi, herroiksi niitä pitää tyhmän karahteerata. Se olee Kinnu-Kallekin näet herrasmies, kun olee avaraan virkaan päästetty. Ja Kasperi Lutikainenkin raji kaulassa postissa pastieraa ja nästyykiin niistää. Ja kolmas herra on John Juntunen — kahden lakanan välissä sekin tuhkaturpa nukkuu siitä asti kun virkailijaksi nimittivät — ohho tätä maailmaa turmeluksen merkeissä — Jeesuksen Ristuksen veri puhtistaa kaikista synneistä — ei sitä Moose-vainaan aikaan ollut muita ylhäisiä kuin pappa krovasti ja hauvankaivaja, ja olihan tuo Kanervavaarankin patruuna melkoisessa viran empeetissä, kun ymppäsi ja räknäsi ja isoja ristiäisiä, piti. Niin että ovatko kotosalla kunnan herrat. Kettee sinä sihtaat?
Ryysyrannan Jooseppi selitti.
— Voi mies rukka, marisi Maija, pahaan aikaan taisit sattua. Mnää olin illalla hiaromassa sitä Lutikaiskaa — rouvaksi taijan sanoa, koska on miehensä herra — niin se tiesi, jotta kunnan kassa on tyhjä kuin Hallavaaralaisen kontti ja puotiloista eivät anna enää pussin pölähtävää niillä kunnan retiittilappusilla.
Jooseppi sylkäsi pitkän syljen ja erosi lipevästä Maija muijasta.
Nousi ylös loivaa mäkirinnettä kirkonkylään ja alkoi tunnustella maaperää.
Suolet kurisi Joosepilla, kun hän siinä edestakaisin hölkytteli kylän raittia pitkin etsien kunnan virkailijoita, kerran hän jo vilahdukselta näki Kinnu-Kallen ja tahtoi pysähdyttää hänet, mutta Kinnu-Kalle näytti pelkäävän Ryysy-Jooseppia kuin jänis rumpua ja pääsi livistämään. Joosepilta jorahti ärräpää suusta ja suhaus jostakin muusta paikasta, ja hän kiipesi kauppiaan tiskille istumaan ja pyysi pikanellia —. Karihtaniemeläisten rahalla mies ensi hätään osti purutupakkaa ja alkoi jalkojaan heilutellen tirskutella ympärilleen.
— Kah Ryysy-Jooseppikin on liikkeessä, iskee silmää Maakunnan kaupanhoitaja häärien ostajain keskessä. — Mitäs miehelle kuuluu?
— Nälkää ja kissankinkkua mulle kuuluu! murisee Jooseppi, — ja sitten on lempsatti, jos ei tänä päivänä kauppoja synny…
— Ka niin, osta vellijauhoja ja makkaraa ja punaista limonaatia, niin loppuu nälkä! esittää leikillisesti kaupanhoitaja.
— Vai makkaraa! kimahtaa Jooseppi. — Milläs tämä herra sellaisia sapuskoita ostaa? Saamisia kyllä oisi kunnasta, mutta otappa Kinnusta kiinni koivesta! Ja missä maleksinee se Lutikainenkin, Rämsänrannan rahaministeri?
— Tuolla justiin sinun rahaministerisi näkyy menevän… sanoo samalla muuan hyvinpuettu isäntä, joka siinä sikaari suussa tekee mahtavia kauppoja tukkiyhtiön asiamiehenä.
Ryysyrannan Joosepille tuli kiire maantielle, joka näkyi Maakunnan akkunan läpi. Läähättäen hän tavoitti Lutikaisen, joka salkku kainalossa käveli postitoimistosta kunnanhuonetta kohti. Jooseppi teki hyvän päivän ja toimitti:
— Ne siellä mökillä jäivät kolmen leivän varaan. Annatko vörskottia,
Kasperi?
— Vastahan tuota sait! huomautti Lutikainen muljauttaen altakulmainsa tervanmustat silmänsä Jooseppiin ja tottuneesti virnistäen kuten ainakin mies, joka päivittäin saa kuulla samaa ruikutusta.
— Vanhoja velkasyntejä minä sillä viimeisellä ennakolla korjailin ja sitten toisakseen olen vähin sairastellutkin, teeskenteli Jooseppi. — Jos et anna rahapenniä, niin saattaa halkourakka jäähä kesken ja minä lähen savottaan.
— Ka maksakoot takuumiehesi vahingon, arveli Lutikainen murhaavasti. —
Mikäpäs siinä!
Ja hän yritti jo mennä, mutta Ryysyrannan Jooseppi tarttuen toisen hihaan, nosti hirveän elämän:
— Se on tuota sillä tavalla, herra kirjuli ja kunnan varaesimies, jotta jos en minä nyt saa vörskottia, niin akka tulee hulluksi ja sikiöt joutaa lumikuoppaan!
Lutikainen katsahti vähän ilkiästi Jooseppiin ja sanoi juhlallisesti:
— Oo te Kenkkuset, te Pelketkylän iankaikkiset ryysykerjäläiset, teistä on kovasti vastusta yhteiskunnassa!
Ja pistäen siinä Joosepin nokan edessä hienon Saima-savukkeen palamaan, tarjoamatta toiselle, hän lisäsi: Tulehhan perässä, mies riepu, niin katahetaan kunnantuvalla, sitä sunkin sottaasi, Kenkkunen!
Lutikainen käveli edellä eheässä takissaan herrasmaisesti sauhutellen, Jooseppi vääntelihen jäljessä roikkuvin risoin, pikanellia imien ja ankarasti tirskutellen. Vekku vökälehti isäntänsä jaloissa, häntä koipien välissä, sillä jokaisesta kylän portista hyökkäili sekarotuisia koiria sitä nuuskimaan ja sille, köyhän koiralle, kirkonkylän kunniaa kuuluttamaan.
Kunnarttuvassa seisoskeli tai istuskeli joukko muitakin asiamiehiä ja akkoja, ja esimies Kalle Kinnunen, joka ei suinkaan ollut kateissa, sankalasit nenällään, kuului paraikaa toimittavan Riepuniemen Matille että:
— Elä sinä Matti vastusta esivaltaa, joka on Jumalasta. Minkä helevetissä me sille mahetaan että kunnan kassassa ei ole ristuksen killinkiä — ja teijän perukkalaisethan ne juuri ovat kassan pohjaan asti rapanneet, ja herrat ei maksa verojaan…
Mutta Riepuniemen Matti ehätti vastaamaan:
— Enhän minä esivaltaa vastustakkaan, vaan tätä teijän kunnan hoitoa värteeraan, jotta paremmin oli asiat sen Velliläisen aikana…
Ryysyrannan Jooseppi oikein mielihyvikseen kuunteli ammattiveljensä
Matin vastaväittelyä. Uskalsipas Riepuniemeläinen!
Mutta Lutikainen tilikirjoja selailtuaan kääntyi Joosepin puoleen sanoen:
— Liian paljon olet jo ennakkoa ottanut, Jooseppi Kenkkunen. Emme voi antaa rahaa ennen pääsiäistä.
— Ka mitenkäpä sitä antaa, mitä ei ouk! vastasi kimeällä äänellään Jooseppi, josta kaikki asiamiehet, niin synkkiä kuin olivatkin, naurahtivat kuorossa. Kunnan virkailijat rapistelivat papereitaan ja näyttivät nolatuilta. Jooseppi tirskutteli ympäri tupaa ja aikoi jo lähteä pois, mutta silloin Lutikainen lausui lauhkeasti:
— Jauholapun sulle saatamme antaa, Kenkkunen. Huolitko?
— Ka anna häntä!
Jooseppi kyllä arvasi että Mooseksen Maijan ennustus kävisi toteen, mutta epätoivoiselle oli pelkkä lupauskin valonsäde pimeydessä.
Ja mies tuli ulos koiransa luo koprassaan puolilikainen paperilippu, johon kirjoitettu oli:
Tämä lipu oike vuttaa Josepi Kenkusen saman 50 gilogram ruis jauhoo Makunasta Rämsän rannan kunnan tilliin. Kale Kinunen. Kasper Ludikain.
— Hieno paperi, hieno paperi! sanoi Maakunnan kaupanhoitaja nähtyään Ryysyrannan Joosepin luottolipun, jonka tämä komeasti oli paiskannut tiskille. — Mutta jos Kenkkunen tahtoo, niin myömme tätä lajia paperia 50 kilon säkeissä tuhannella markalla Suomen kansalle. — Et saa jauhoa, mies rukka!
Silloin vasta Ryysyrannan Joosepilta mölä pääsi.
Ensimäiseksi hän kirosi itsensä. Sitten koko ihmisen elämän. Ja kolmanneksi koko Rämsänrannan kunnallishallituksen.
— No jo pitää olla hallitus pohjoisnavan alla! hän huuteli kimakasti heiluessaan tiskin edessä liehahtelevin ryysyin. — Tämän Rämsänrannan kunnan asiat ovat minun muistini aikaan vuonnavuotuissaan olleet retuperällä, vaan tänä talvena ne näyttävät vielä siitään pilauneen — sen lemmon pölkkypäitäkö hyö valinneet ovat valtuuskuntaan. Eikö löyvy tästä moukkain pesästä älyniekkaa sen mokomaa, jotta ei tarvitseisi köyhiä ihmisiä narrata niinkuin tuo Lutikainen tekee! Vai hyysipaperia, vai hyysipaperia nyt on ruvennyt levereeraamaan Rämsänrannan kunnallishallitus! Vaan sen minä sanon että…
Ryysyrannan Joosepin puhe katkesi, kun Riepuniemen Matti löi häntä takaapäin olalle ja, iskien silmää, kuiskasi: Tuuhhan Kenkkunen vähän ulos — oisi pikkusen assieta.
Jooseppi oli ihmeissään, mutta meni. Matti kiersi Maakunnan takapihalle, kaivoi povestansa pienoisen pullon ja käski Joosepin kulauttaa. Kolmesti kulauttikin Jooseppi, jonka jälkeen Matti myös kulautti kolmesti, painoi tulpan suulle ja sanoi:
— Elähän hätääsi kuole, Kenkkunen! Yhteiset on köyhän saatanan asiat.
Eikös olekkin — mitääh?
— Niinpä taitaa olla, sanoi Ryysyrannan Jooseppikin, jonka sisuksia niin mukavasti oli alkanut kiertää ja polttaa.
— Kuulehhan Kenkku!
— Joo?
— Että… että elähän hätääsi kuole!
— Tuota että mitä sinä meinaat? kysyi Jooseppi.
Riepuniemen Matti vilkuili ympärilleen salaperäisesti ja kumartui sitten supattamaan, asian ihan Joosepin korvan sisään.
Jooseppi alkoi kynsiä niskaansa naama ilon irvistyksessä ääneensä lausuen:
— Antaisikohan tuo, jos…
— Antaa se varmasti, vakuutti Matti. — Ja antaa, täällä koko kirkonkylä… herrat ja työmiehet, kauppiaat ja maamiehet, kommuunat ja porvalit, lukkarit ja pap…
— Antaako poliisi Pirhonenkin? kysyi jännittyneenä Jooseppi.
Riepuniemen Matti ei vastannut, vaan iski ovelasti silmää.
8.
Raskas jauhosäkki ja täysinäinen reppu törrötti Ryysyrannan Joosepin veturikelkassa, koska mies hikipäin hiihtää hipsutteli pois kirkonkylästä kumarassa lyöden sompiansa lumeen. Hänen hengityksessään huokui hiukan väkijuoman tuoksu ja tuontuostaan hän tyytyväisenä tirskautti syljen, sillä makea pikanelli pullotti miehen poskessa. Vekku koira myös näytti virkeältä, kun pääsi pois kylän hurttain kintuista — oi kuinka ihanaa oli koirallekin oman mökin ikuinen rauha. Mutta Vekku vaistosi ettei hänkään saisi leipäpalaa, ellei isäntänsä joskus tehnyt matkaa kirkonkylään — siksi katseli koira kunnioittavasti veturin kuormaan ja oli valmis henkeen ja vereen asti vartioimaan jauhosäkkiä ja reppua. Ja kuinka Vekku rakastikaan Ryysy-Jooseppia, tuota erämaan yksikyttyräistä kameelia, joka tuossa junnasi jälessä — yhtä asiaa vain koira oudosteli — kameelissa oli jotakin uutta, uhmailevaa, salariemukasta, peloittavaa — isännän äänikin oli toinen kuin tullessa ja silmissä kumma kiilto…
Totta se olikin, mitä koira isännästään vaistosi!
Outo, peloittava, ennenkokematon elämänriemu ja uhmaileva usko oli syttynyt tällä matkalla Ryysyrannan Joosepin latuskaiseen rintaan. Hänelle oli kuiskuteltu korvaan, senjälkeen hänet oli ohjattu jonnekkin… siellä taas supatettu suljettujen ovien takana… ja sitten oli sujahutettu muutamia satalappusia ryysyisen miehen poveen — hän oli tarttunut antajan käteen, pusertanut sitä ankarasti, katsonut kiinteästi silmiin ja korottanut äänensä ylistykseen — Jooseppi oli tullut haltioitumistilaan…
Ja nytpä hän tässä hiihteli illan jo pimettyä kallista kuormaa vetäen pitkin järven ulappaa — takana tuikahtelivat kylän akkuna-valot. Kirottu oli ollut köyhälle ennen tuo kirkonkylä — siunattu, siunattu oli se nyt! Koko porvaristo, koko virkakunta— poliisi Pirhonenkin — tuntui nyt niin kunnolliselta, veljellismieliseltä, melkein kristillisrakkaalta — Joosepilla kihahtivat kyynelet silmiin, kun muisti miten se, joka rahat oli antanut, oli sanonut… Miten olikaan se sanonut?
Että: Kurjuudesta ei nousta rehellisin keinoin. Kierrä hiukan kieroa lakia eläkä päästä pakkorikosta omalletunnollesi, niin elät iloksesi. Ryysyrannan Jooseppi, terve!…
Jooseppi hihkasi hiihtäessään, kun nuo merkilliset sanat muisti — se mies oli oivaltanut kansan kohtalon ja nykyajan hengen! Miksi olivatkaan maan isät siinä »etuskunnassa» laatineet lain, jota oli mahdoton täyttää? Ei ainakaan Ukko Jumala ollut sellaisen armottoman asian puolella — olihan »Jumalan poikai ryypännynnä viiniä» ja sellainen oli hokema että tasavallan resitenttikin karrasi vastaan… Ei siis syvintä uomaa myöten haraten ollutkaan oikea rikos, jos köyhyyden hädässä pikkurikkisen — kuusenjuurta tirautti. Jooseppi hihkasi pimeässä jään ulapalla, ja jos ei olisi omaa koiraansa hiukan ujostellut, olisi miekkonen lyykähtänyt polvilleen lumeen, nostanut käsikämpyränsä Kalevan miekkaa kohden ja ääneensä kiittänyt kaikkivaltiasta tämän talvipäivän tapahtuneesta armosta… Nyt valkeni, nytpä ota ja iske, valkeni elämä! Ja jos ei vain Pirhosta niin tässä pärjäisi elintarpeen puolesta pian kesään asti, ja jos sitten halkolautan saisi viedyksi, niin lopputilissä sieppaisi vielä tuhansien tulon kunnalta…
— Pentele kun oli hyvää se Riepuniemen Matin pontikka! julisti Jooseppi ääneen, tuntien ylentävää huumausta päässään. — Mutta annahhan, annahhan kun Ryysy-Jooseppikin tirauttaa…
Vekku koira oli kääntynyt ja laskenut kippuran häntänsä alas ja näytti katsovan kovin kysyväisesti isäntäänsä, joka puheli ääneen ja puhkui. Mikä ihme olikaan tullut rakkaalle Ryysy-Joosepille?
— Juokse, juokse! komensi Jooseppi painellen rivakasti eteenpäin. Lukkarin rannoille päästyään hän ei poikennut mökkilöihin, vaan painautui rämekorpeen. Ihan laulattamaan tuppasi Jooseppia jängällä:
Pupu-Jussi se metsässä
nukkuu kuusen alla.
Mökkikin oma on Juss…
Mitähän se liinatukka Liisa-Valappu ja Einari Jaakoppi nyt sanoo, kun pappa repustaan kaivaa karamellia?… »Hyvä setä lähetti! Hyvä setä lähetti!»
Jooseppi livutteli hyvää vauhtia alas möykkelikköä Kullanperän rotkoa, niin että pitkän jutkon päässä hyppelehtivä veturi toisinaan kapsahti puuhun, joka karisti kaiken lumensa miehen niskaan. Tuossa jo kiilui Karihtaniemen akkunavalo salmen takana: »Ne on kateellista väkeä nuo niemeläiset — niitä täytyy varoa, vaan tekisi mieli taas vähän kiusata, kun näin hyvin luonnisti», tunnelmoi Jooseppi.
Hän heitti kelkkansa ja suksensa saunan edustalle, ja kaivettuaan repusta pienen mytyn, käveli pirtille.
— Heh, tuossa on tilaukset — kaksi kymppiä omistani panin, selitti
Jooseppi reilusti ja istahti penkille hiestä höyryten.
— Kyllä minä nousuviikolla maksan, änkytti Kusti ja lisäsi kaivellen pakettia: — Pannaanhan täältä mustaa karhua.
— En minä huoli, torjui Jooseppi kopeasti, kaivellen poveaan; vaan pannaanhan täältä oikeata Pietarsaaren rullaa. Heh, ukko — hiivatissako se on Amanta, kun ei näy pirtissä?
— Mihin lie pistäynyt… navettaan, kai se meni…
Miten lienee Jooseppia niin hätkäyttänyt aavistus, hän tirkisti ulos hajanaisesta lasiruudusta — samalla kuului Vekku, joka oli jäänyt vahtimaan kelkkaa, kovasti urisevan. Jooseppi jokelsi:
— Saunalla taitaa Amanta Olla…
Ja sieltähän se emäntä rääsy tuli tyhjää piippua imien, silmät pälyen:
— Kah, paluussako jo on Jooseppi. Jääthän yöksi, niin keitän kahvit…
— En minä jää. Nyt on kiire kotiin!
Jooseppi hämmästytti Amantaa kaivamalla housuntaskustaan pienoisen pullon:
— Siinä sinulle lamppuöljyä!
Amanta ei tietänyt mitä ajatella. Tuo Ryysyrannan Jooseppi oli merkillinen miehen murrikka: hyvyyttäänkö lienee öljyn tuonut vai piruuttaan?
Amanta koppasi intohimoisesti miehensä Kustin kourista tupakkatokan ja tottuneesti täytti äkkivääränsä »mustalla karhulla».
— Taisit saada jauhosäkin?
— Sain!
— Saitko muuta mitä?
— Ainahan se köyhä saatana keinottelemalla suupalan sieppaa rehellistä tienestiä vastaan, toimitti Jooseppi juhlallisesti, tirskutellen lattialle, joka kuohui lastukkoa ja russakkaa.
Amanta ja Kusti imivät intohimoisesti piippujansa, varsinkin akka veti sauhut syvälle keuhkoihinsa samalla kun hänen silmänsä tutkivasti vilkahtelivat Jooseppiin, joka jo teki poislähtöä.
— Ka käyhhän vastai! sanoi Amanta yhtaikaa haikeasti ja vihaisesti.
Jooseppi tuli suksilleen, veti reppunsa narulla kiinni, mutta ihmetteli; noinko hän äskettäin oli heittänyt veturin, näytti aivankuin kelkka olisi nykäisty kannaksilta saunaan päin…!
Hän hymähti ja läksi hiihtämään pitkin pimeää viittatietä, jota taivaan tähdet heikosti valaisivat.
»Ei, parasta on vältellä taipalen varrella olevia mökkejä — jos ne paholaiset tietäisivät, niin — —»
Ja Jooseppi sivuutti Tyynelän ja Kyyrylän, mutta Varisautiossa hän pistäytyi, ronkki repustaan kahvit ja sokerit ja naurahti vaan, kun Romppanen päivitteli ettei ollut rahaa millä maksaa ostokset — eipähän senvertaisilla nyt ollut järin kiirettä. Hämmästytti toisia köyhiä vielä viskaamalla karamellin kullekkin Romppasen eukon lapsista — kalpean emännän silmiin sihahti kyynel. Jooseppi levähti vasta Mullimäessä, paiskasi pöydälle viitosen käskien keittää kahvit itselleen kuin herralle sekä intoutui suurella, kimeällä äänellään kertomaan kirkonkylän kuulumiset:
— Että Hermanni Hulkon lehmä on menneellä viikolla poikinna sarvipäisen vasikan. Että Uulea-yhtiö on Rommakon savotalla löysännyt työstä sata miestä. Että Työväentalolle ensi pyhän seutuna kuuluu tulevan oikein se pääpunanen Sarvikallo Kajjaanista roletaaria rakuteeraamaan ja kommuunan katkismusta romulkeeraamaan. Että ohrana on pistännä köysiin seppä Herraskaisen, jolle kuuluu tulleen satoja tuhansia ryssänruplia rajan takaa — ka niitä epattia. Että osuuskaupan pirtillä ovat suojeluskuntapojat toissa yönä vähän löylyyttäneet lekioonalaisia — mauserilla pöksyille pärähyttäneet. Että varavallesmanni kuuluu lähteneen akanottoon Ahvenanmaalta. Ja siunatuksi lopuksi että atteikari Nuurplaati viikon päivät on huippaillut hummerissa, niin ettei hänenkään, Joosepin, onnistunut ostaa ämmälle rintaroppia…
Mutta siitä tärkeimmästä uutisesta Jooseppi supatteli korvaan vain Mullimäen isännälle — menivätpä vielä ulos kujaankin yksissä asioista sopimaan. Emäntä kuuli sieltä pimeästä Joosepin kimakan hihkailun ja katkonaisia lauseita: »Tirautan, tirautan minnäi kerran! Joutaako sulta muuri? Minä paan Aapelin hakemaan vielä tänä yönä… Entä muut roskat… On mulla ihtelläi… Ka saan minä Huhmarniemestä… Terve, terve. Ja tuuhhan sitten lauvantaina viisaamaan… Ja suu poikki…»
Oli jo hameenheitto-aika, kun Jooseppi vetureineen saapui kotiinsa
Ryysyrantaan.
9.
Jooseppi Kenkkusen pahaisessa pirtissä syödään nyt selvää leipää, keitetäänpä joka päivä kahviakin. Tosin ei emännälle vieläkään räkkää omaa kylähametta eikä liioin paitaa — se on kai isännän huolimattomuutta ja emännän kohtaloonsa orjistumista — tosin ovat lapset puolialasti, lattia puhki ja russakat valloillaan, mutta ryhti ja elämänusko on toinen kuin ennen. Joosepissa on jotakin repäisevää, purskuvan miehekästä, tuosta yksikyttyräisestä kameelista on karaistumassa erinomainen juhta. Ja repäisevä meininki tarttuu muihinkin, kaikki ovat liikkeellä, pienimmät mukulatkin hommassa, Kurli Kustaavankin lulluhuudossa luikkaa elämäniloa, Einari Jaakoppi juosta hippoo isänsä vanhoissa saapaslötöissä äidin perässä navetassa, Irmeli tyttö jyryyttää kätkyttä ja Leena-Kenoveeva ynnä Liisa Valpuri pistävät keskellä päivää tanssiksi matkien isän opettamaa laulua:
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!
Isä Jooseppi ryskää päivät metsässä särkien ja sahaten halkoja sylen syleltä, pinon pinolta ja saapuu iltahämärissä hiihtäen kotiin nälkäisenä kuin susi ja hiestä höyryten, mutta mainiolla tuulella.
— Annahhan lisää velliä… Aapeli hoi, joko siellä on tuli muurin alla?… Hei akka, kiehautappa kahvit…
Iltapuhde on pitkä — Joosepista se on pitempi kuin ennen — joka puolen tunnin päästä hän tirkistää taskukelloa, joka tikuttaa mustalla seinällä ympärillä kihisevien ruskeatakkisten peloittavana ihmeenä — mistä kummasta lienee Kenkku mokoman tiksuttajan hankkinut? mutta heti jauhosäkin tuonnin jälkeen aikataulu vain on ilmestynyt pirttiin. Ja kun kellon puikko vihdoin osoittaa kahdeksikkoa, silloin Jooseppi keinotekoisen äräkästi kivahtaa:
— Yö tulee. Penskat nukkumaan! — Mutta vanhinta lasta, Aapelia, ei komenneta nukkumaan, poika huiskale kulkee pirtin ja kodan väliä katsellen tarkkaavaisesti isäänsä. Ämmäkin on liikkeellä, viivähtääpä toisinaan puolentuntia kodassa, josta tulenloimo vilkkuu navetan kujaan, ja toimittaa jotakin hyvin asiantuntevasti Joosepille.
Kaisa-Reeta vain näyttää väsyneeltä ja alakuloiselta, mutta Jooseppi koettaa ylläpitää vaimonsa rohkeutta eikä ota vastaan sitä sielullista vaikutelmaa, mikä pyrkii johtumaan siitä että eukon vartalo päivä päivältä pullistuu. »Juuri noin sen olla pitääkin!» ajattelee Jooseppi uhmariemulla. Ja hänestä, aviomiehestä, se totta puhuen näyttää sangen miellyttävältä. Uusi elämänusko on pannut hänet näkemään lastenlisääntymisenkin toisessa valossa. »Mies syöpi, mies saapi, miehelle antaapi Jumala.»
— Mene sinä Kaisa-Reeta vain nukkumaan, kyllä me ämmän ja Aapelin kanssa pärjäämme.
— Pärjäätte! matkii vaimo maseasti itku kurkussa. — Pärjäätte te siihen asti että kopsahtaa konstaapeli ja potkasee muuripadan kumoon… särkee kaikki roskat.
— Vaimo! kimahtaa Ryysy-Jooseppi kirkkain siansilmin. — Tämä on yhteinen asia yhteiskunnan painon alla. Sinä olet heikompi astia, minun velvollisuuteni on sinua kärsiä ja — opettaa.
Ja Jooseppi rientää pahkakauha kourassa, pikanelli poskessa tehtäviinsä, ensin ripustettuaan säkinkuoria pirtinakkunoihin, jotta ei lampun tuli tuikuta ulos järven viittatielle.
Vielä kello 10 hän lähettää Aapeli pojan hiihtämään alas järvelle kuulostamaan, onko viittatiellä kulkijoita, puolen tunnin kuluttua poika palaa hehkuvin poskin, reuhka takaraivolla ja antaa raportin.
— Näkyi muuan mies reppuselkä hiihtää vouhottavan Petkelettä kohti —
Konsta setäkö ollut lie.
— Se runtti se on ollut, sanoi Jooseppi, joka tunsi veljensä. — Eipähän poikennut meille. Se on kärmeissään, kun on tietenkin kuullut että olemme saaneet sata kiloa jauhoja… Hyväpä oli että sivu pyyhkäsi.
Ja isä ja poika ryhtyivät salaperäisiin yöaskareisiin pahaisessa kodassa, joka oli kuin vartavasten rakennettu piiloon navetan tunkion kupeelle kujan taa. Kaahlasi sinne toki vanha ämmäkin. Lehmät navetassa ynähtelivät äärimmäisen uteliaina, mitä kummaa talossa puuhattiin nykyään näin öiseen aikaan? Omenan ja Äpylin sieraimiin tunkeutui muikea haju, joka omituisesti kiihoitti… Teki mieli riuhtaista kytkyensä poikki ja syöstä suinpäin sinne kotaan, josta ämmänkin pälpätys kuului. Ei se ollut Iehmänhaudetta, jota siellä keitettiin, paljon väkevämpää suurusta se oli…
Mutta Vekku koira, joka siitä saakka kun isäntänsä kanssa oli saatellut jauhosäkin kotiin, oli tullut ikäänkuin syvämietteiseksi, oli asianaavistavasti asettunut vahtiin rinteellä kallellaan kekottavaan saunariiheen, jonka hatarain seinäin ja luukun kautta se tarkoin saattoi silmälläpitää ja kuunnella mahdollisia yökulkijoita. Ei noita kulkijoita liioin lipunut päivänaikaan, kuinka niitä siis olisi yltänyt yöksikään tässä harvasti asutussa korvessa? Mutta virka ennenkaikkea ja Ryysyrannan kunnia! Vekkua kotakeiton äitelä tuoksu hiukan ärsytti, ellosti. Mutta se oli hyväin ihmisten asia — hän, Vekku, oli vain halpa palvelija korkeammasta käskystä. Keittäköön rakas Ryysy-Jooseppi vaikka kuusenjuurta, se oli hänen yksityisasiansa!
Olipa, olipa tarkkaa hommaa tuo maaviinan keitto. Ei siinä saanut riehua nokitonttuna, tervakoprana niinkuin tervahaudalla, vaan piti oikein pestä kätensäkin lipeällä.
— Pese sinäkin kätesi, Aapeli! komensi isä poikaansa. — Ämmä, annahhan riepu.
Ja honka paloi paukkuen ja muuripata porisi kodikkaasti ja tulenloimo ilkamoi pitkin mustia seiniä — ja väkevä oli mäskin löyhkä.
Siinä punertavassa lieskan hohteessa näytti Ryysyrannan Jooseppi vuorenpeikolta, joka käärityin hihoin ikäänkuin uhmasi uhrata kultasarvisen tunturipukin pimeän yön haltijoille.
Hän katseli asiantuntevasti, nykeröä nenäänsä nyrpistäen, ympärilleen kaikkia vehkeitä, putkia, röörejä ja tisleeraustorvia, hämmenteli pitkällä puikolla, haisteli ja kuunteli ja pisti joskus sormensa erinäisiin astioihin. Hänen naamaansa oli pölähtänyt valkoista ruisjauhoa. Joskus hän jo kahvikupilla Iipasi annoksen, puhalteli tärkeän näköisenä kuin kemisti, jäähdytteli kodan ovella, tarkasti väriä ja kirkkautta, ja vihdoin mäiskäsi suuhunsa.
— Tuloo miestä väkevämpää! hän tuumailee ylpeästi.
— Keitettiin tuota ennen Pyhälässäi viinaa, pälpättää ämmä.
— Lääkkeeksikö isä keittää? kysyy Aapeli.
— Lääkkeeksipä hyvinkin! kimahtaa Jooseppi merkitsevästi. — Vaan muistakkin Aapeli, jotta et hiisku kellenkään kuolevaiselle. Et toisillekaan lapsille.
— En minä sano! lupaa poika, jota jännittää asian salaperäisyys.
Jännitettynä häärii Jooseppi isäkin joka hetki kuin tulisilla hiilillä, hän on yhtaikaa peloissaan ja tolkussaan, ja ajattelee että tällaista se mahtaa olla sotasankarinkin sieluntila niissä maailman rintamain juoksuhaudoissa — yöllä vahditaan lumikuopissa, tulet Ieiskahtelevat; jos pistää päänsä näkyviin, niin pamahtaa vihollisen pommi ja — pää pois, pää pois, miekkonen. Pää pois, jos poliisi Pirhonenkin nyt yllättäisi itse teossa!
Se se vasta olisi shrapnelli…
Tunnit ne vierivät ja tehdas on käynnissä, se porisee ja haiskahtaa, sihisee ja tislaa, ja milloin käy neste läpi kuuman, milloin jääkylmän putken — koivunhiiliäkin tarvitaan — ja lopuksi tirisee viimeistelty väkimehu suureen tiiviiseen astiaan, josta se ammennetaan suppilon läpi pulloihin, joita seisoo rivissä toinen toisensa takana kodan pimeimmässä sopessa.