SOUTAJAN LAULUJA

Kokoelma pieniä runoja

Kirj.

ILMARI CALAMNIUS [Ilmari Kianto]

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

LAULUJEN NIMET:

Soutaja.

Minä ja muut.

Ainainen valitus.
Minä ja muut 1, 2.
Öisiä ajatuksia 1, 2.
Aina vastakkainen.
Minnekkä seilaat?
Itkuinen elämämme.
Epätoivoa.
Isälleni.
Surulaulu äidilleni.
Siskolle.
Hämyn lapsi.
Älä naura.
Katkaistut siivet.
Tulta ja tuhkaa.
Suomalaiselle säveltäjälle.
Vastauksen saatuani toivorikkaalta toverilta.
Salainen tuska.
Käsitykseni helvetistä.
Mun on vilu.
Voi väsyinkö kesken.
Mennyt työkyky.
Väliin yhtä — väliin toista.
Rukous.

Luonto.

Kotoiset rannat.
Kauvan kaivattu sade.
Aallolle.
Sydänmaan lammella.
Käki.
Paimenen laulu.
Aamulaulu.
Elokuun illat.
Kotoisesta kylystä.
Sylityksin.
Huu! pani tuuli.
Syksy on.
Oi kuin pimeää.
Minun ilmani.
Myrskylaulu.
Lunta ja routaa.
Honkalon sointi.
Pulkka-laulu.
Pakkaskuutama.
Rekilaulu.
Lapsuudelleen laulava.
Itkevälle kalliolle.
Meri-idylli.

Kuvailevaisia.

Kaupunkiin lähtö.
Koskella.
Vastatuulessa Oulunjärvellä.
Tervatytön laulu.
Myötätuulessa Oulunjärvellä.
Kerjäläispojan laulu.
Rannalta löytynyt airo.

Lemmenlauluja.

Nuorra.
Tellervo-lauluja, 1-15.
Entinen laulu.
Kaihtimien leijuessa, 1-3.
Kansanlaulu.
Nuorten mieli.
Sinä olet paras.
Haave. 1, 2.

Keveämpää ja raskaampaa.

Markkinahoijakka.
Ne ihanat illat, ne kuutamo-yöt.
Renkinä olleen laulu.
Muistelma..
Leila.
Lampaita ajamassa.
Sointuja rakastavan runo.
No saapa nähdä ja saapa kuulla.
Lessing'iin vetooja.
Hänen vakaumuksensa.
Lentävä lehti — vyöryvä vuori.
Kahtalainen tuuli.
Yhtä ja samaa.
Kumoonpurjehtivia.
Mitä se ihmistä auttaisi.
Mitä mä tuosta.
Rantasipi.
Huuhkaja.
Jörgenson'in »Elämänvalheen ja Elämäntotuuden» luettuani.
Kuolevaa kaikua.
Areenalle heitetty.

Soutaja.

Olen soutaja, soutaja muuan vain,
Yön helmassa yksiksein,
Joka venhyen äidiltä lainaksi sain
Yli ulapan mennäksein.

Kaks' airoa soutoaksein minä sain —
Oli ehyet kumpikin nuo, —
Niin toinenpa katkesi soutaessain
Heti tultua tuulien luo.

Mun siksi nyt soutoni kierohon vie,
Kun maata ma aina en nää —
Niin raskaalta tuntuu jo usein se tie,
Ja on täytymys hengähtää…

Ja silloin ma lauluksi pieneksi saan —
Omat lauluni laulan ma nuo —
Ja vaikka en maatuisi milloinkaan,
Niin laulu se lohtua tuo!

(Helsingissä, helmikuulla, 1887).

I

Minä ja muut

Joskus, kun on mieli musta,
Taikka vaiva vaimaltaa,
Silloin laulun kaikerrusta
Helpommin voi oivaltaa.

Ja kun onpi hämyn hetki,
Pilvipäivä taikka yö,
Eikä maista jalkaretki,
Eikä luista mikään työ:

Silloin vain nää kaihon luomat
Kätehenne kerätkää! —
Kenties hetken tuulten tuomat
Vasta-tunnon herättää.

Ainainen valitus.

Tuhat kertaa aikoneeni
Itseäni parantaa,
Mutta kuiten sortuneena,
Muut' en voi kuin valittaa:

Herra, Herra, miksi loit mun
Mieron rantaa astumaan? —
Inhan elon lammikoissa
Ryönäisissä kastumaan!

Herra, Herra, miksi loit mun
Näin on nuorra hiutumaan? —
Lailla kuusen silvoellun
Hiljallensa riutumaan!

(1895).

Minä ja muut.

»Kuin valju minust' tulos on sun.
Sa kevät! — aika lempiväin!
Mi tuskan tunto levoton mun
On sielussain ja veressäin!»

Puschkin Onegin'issa.

1.

Muilla kevät-tuulahdukset
Rinnan saavat uhkumaan —
Mullen kevät-tuulahdukset
Tuovat kurjan kaihon vaan.

Muille kevät-linnut aina
Laulaa, laulaa ilojaan —
Minä kevät-lintusista
Totta vie — en nautikkaan!

Muille kevät-purot myöskin
Hellin äänin pulputtaa —
Mua puron kuullessain
Kovasti vain janottaa!

Vielä muillen kevät-vuokko
»Hymyy niinkuin enkel'» ain
Minusta on sinivuokko
Pieni, kehno kukka vain!

2.

Puolestani kehuskelkoot
Kevättään ja keijujaan!
Lipein lauluin riehuelkoot
Kevät-tuulen toivojaan!

Minä hämyn leino lapsi
Syksyä vain kiittelen,
Syksyn keltalehtysistä
Lauluinkin solmeilen!

Minä hämyn leino lapsi
Murhettain vain huokailen,
Toivoja kun en mä saanut
Siksi niistä laula en.

(Suomussalmella syksyllä 1896).

Öisiä ajatuksia.

1.

Miks yö on mulle tuttavin,
Miks syksyn taivas valtavin?
— Tuo taivo, jolta harvoin vaan
Luo tähti tuikettaan?

Siks lie se mullen tuttavin,
Siks yö lie mullen valtavin:
— Ett' elämäinkin vainen on
Yö synkkä, valoton — —

2.

On Pohjan tähti-yöhyt,
Soi vieno tuulonen,
Ja luonto lumiturkki
Nyt uinuu vaieten…

Ja kuuhut kultapyörä
Käy yksin kulkuaan,
Se hämäristä häivän
Jo pääsi loistamaan…

Noin luonto tuossa tuutuu,
Noin vetää uniaan,
Ja inehmoiset kaikki
Myös saivat nukkumaan.

Mut miksi minä valvon
Viel' yksin huoneessain —
Ja ummista en silmää
Ja valvon, valvon vain?

Lie lemmen leimu tuima
Kai rintaan syttynyt?
Ja haaveissainko, huima
Ma — kuuta katson nyt?

Tai muuko tuskan tauti
On minuun tarttunut! —
Ja sikskö silmistäni
On uni haipunut?

Ei oo se leimu lemmen,
Ei tuskan tautikaan,
Vaan on se tämä aate:
»Oi tunne itses!» vaan.

(1894).

Aina vastakkainen.

Silloin kun muilla on hupaisinta,
Ja nauruun on keksitty riittävä syy
Silloin mun käypi vakaaksi rinta,
Ja maailma ikäänkuin synkistyy.

Mutta kun toisten on raskasna mieli
Ja äänettömiksi he äkkiä saa —
Silloin — se kumma! — mun heltyvi kieli
Ja kaikki niin hauskana kangastaa!

Minnekkä seilaat?

»Tuli tuuli, otti laian,
Tuli toinen, toisen otti,
Kolmansi kokan repäsi.»

Kanteletar.

Eloni pursi,
Minnekkä seilaat,
Kunnekka kuljet,
Suuntajat sie!
Aaltojen hyöky
Kun ruorisi mursi,
Pirstaksi rikkoi —
Missä nyt tie?
Tuuli kun purjeesi
Reikihin raastoi,
Köytesi katkoi,
Tempasi pois,
Myrskyn kun hengetär
Pilkaten haastoi:
Parhainta sullen
Jo hukkua ois!

Häilyvä haahti,
Vaappera venho,
Minne nyt matkajat
Orpona pois?
Vinha on vauhti
Ja ankara aalto —
Voipa — jos maatua
Vieläkin vois!

Voipa jos valkama,
Suopea suoja,
Rauhaisa ranta
Sun kätkisi vie!', —
Sulienkin vielä
Sois laupias Luoja
Hellivän turvan
Tyynessä siell'…!

Innolla laittaisin
Uuden mä ruorin,
Kestävän, vankan
Ainahisen…
Uudet ois purjeet,
Mastot — ja kaikki,
Uusi myös ohjaaja
Purtosen tuo…
Elämän merta
Nyt varmana seilais,
Uljaana uiskelis
Hyökyjen luo!

(1895).

Itkuinen elämäntunne.

Äitisi itki sun synnyttäessään,
Sun synnyttäessään päälle tän maan,
Äitisi itki — ja itse sä itkit,
Kyynelin sait sinä maailmaan!

Itkulla kenties elosi vietät,
Elosi vietät — ja vaikertelet,
Riemut ja riennot ja elämän riehut
Tuskiksi kenties oivaltelet.

Itkulla kenties elosi huolet
Päätät, kun hautasi avautuu,
Elosi erheistä kaivaten kuolet —
Ja kivusta silloin sun vääntyvi suu.

Ja saattajat ruumiisi itkevät myöskin,
Heilläkin muistosi murheeksi saa,
Millainen hyvään lie ollunna työskin
Kyynelin muistoas viettävi maa.

Näinpä on elämän aamusta saakka
Elämän iltahan itkuja ain,
Näin on olemus vaikea taakka —
Riemuja paljon kun ei ole vain.

Epätoivoa.

Kuusen juuret kuivettuvat,
Vaan ei kuivu kyyneleeni,
Meret suuretkin sulavat,
Ei sula minun suruni!

Kanteletar.

Se on syksyisen päivyen paistetta tää,
Jota eissäni välkkyvi vaan —
Ja ei edes se minun luokseni jää
Kunis sammuu se kerrassaan.

Ja pilvihin peittyvi taivas se tuo,
Niin synkäksi tummuvi maa; —
Koko maailma musta kuin virran vuo…
Ja niin kierona kangastaa!

Oi Luojani laupias, että mun loit!
Näin kelvottomaksi kun sain!
Ja miksikä vieläkin kärsiä voit
Mua maallasi vaivanas vain? — —

Ne on syksyisen pääskysen lauluja nuo,
Mitä korvani kuulostaa —
Se on särkyvän kantelon kaikua tuo…
Ja se kuoloa ennustaa.

(1896 syksyllä).

Isälleni.

(Kirjeessä).

Oi isä-vanha, anteeks' suo
Mun kurja kirjeeni!
Ja unhoittaa sä koeta tuo,
Mi saikin mieleeni!

Sun harmaan pääsi hiustakaan
En hennois harventaa,
Mut mulla, luonto vaivojaan
Ei voinut vaimentaa.

Oon hetken laps', — tiedäthän sen!
Niin altis tuskillen,
Mä lailla rannan kaislojen
Ain taivun tuulillen.

Oon outo kukka taimimaan,
Jot' tuiskut ajelee,
En voimaa saanut kasvamaan,
Kun mua palelee…

(Syysyönä 1895).

Surulaulu äidilleni.

Itke, itke, äiti rukka,
Poikas on niin tunnoton!
Niinkuin rannan kielo kukka
Hiutui aallon huuhtohon.

Itke, itke, äiti raukka,
Poikas on niin onneton!
Aavan ilman hurja haukka
Lapsees' iskenyt kun on.

Itke, itke, äiti armas,
Et sä suotta itkekään!
Lapses' sielu on niin karmas,
Laukes luotto elämään.

Laukes luotto, kuoli usko,
Sijahan sai rauhatuus —
Eikä levon kulta-rusko
Enää taida nousta uus…

Kuulen, äiti, opetusta,
Jolla mua neuvot sa,
Mutta — monta rukousta
Hällen tein jo turhaan ma!

Siskolle.

Neito nuori, sisko rukka!
Miksi itket, huokajat?
Niinkuin kylmän kevään kukka
Pääsi surren kallistat.

Eikö sullenkana päivä,
— Onnen päivyt paista, ei?
Sultakinko häijy häivä
Kirkkaan valon piiloon vei?

Mielen kevään innot peitti?
Taansi tarmon, tärväs työn?
Jako sijaan sullen heitti
Sielun murheen mustan yön

Neito nuori, sisko rukka!
Miksi itket, huokajat?
Niinkuin kylmän kevään kukka
Pääsi surren kallistat.

Hämyn lapsi.

Hämyn lapsi, unten orja,
Vihlovaisten viimain mies…
Enkö koskaan viisastu?
Enkö koskaan muka'u?

Tuolla tähdet taivahalla,
Tuossa mailma — tässä mie;
Mutta minkä ilman alla
Kiertää onnen viittatie?

Missä se, mi soinnuttaisi
Taivaan, mun ja maailman:
Kaikkeuden kielet saisi
Yksin äänin soimahan?

Hämyn lapsi, unten orja,
Vihlovaisten viimain mies…
Enkö koskaan viisastu?
Enkö koskaan muka'u?

(Helsingissä 18/1 1897).

Älä naura!

Älä naura, viisas veikko,
Laulussain jos moinen oon,
Että lausun: purtein heikko
On kuin syössyt kallioon.

Älä naura, vento veikko,
Jos myös pelkään hukkuvain
Ja jos huudan: tuonen peikko
Kärventää jo ruumistain!

Minä vain ne yksin tiedän
Sinä niit' et tuta voi!
Siksi nauruaiskin siedän,
Vaikka tuska rinnass' soi.

Katkaistut siivet.

»Kyllä se maailman ranta sun neuvoo —
Vuotahan veikkonen, vuotahan vaan:
Sultakin maailma lentimet leikkaa,
Sultakin siipesi katkaistaan!»

Siitä nyt mennyt on vuosia monta
Näin tätä mullen kun saarnattiin;
Ja muistan sen selvään, kuinka me sille
Kiistaten joukossa naurettiin

Niin! — Minun siipeni kyllä on poikki
Ja katkaistu lapsuuden lentimen tie —
Mutta ei ennustus ollunna totta:
— Ei niitä maailma leikannut lie!

(16/2 1897).

Tullta ja tuhkaa.

(Mietelmä).

Se, mikä minussa on tulta,
Ei sammunut viel' ole multa —
Mut se, mikä minussa on tuhkaa
On niinkuni raunion ruhkaa.

Ja se mikä minussa on tulta
On elämänhalu ja kulta —
Mut se mikä minussa on tuhka
On kuolemankaiho ja uhka.

Suomalaiselle säveltäjälle.

Sille, joka Suomenkansan
Sydänkieltä oivaltaa.
Sille myös sen säveleitä
Onnistuupi kaijuttaa.

Synkät ovat Suomen korvet,
Valju sen on taivaskin,
Karu onpi maa ja kansa —
Karu usein laulukin.

Mut ei vainen syksyn tuulet
Saloillamme soita ain,
Onhan suvi Suomessakin, —
Suvi siis kai laulullai!

Niinpä laula, laulunluoja,
Suomen surumieltä vain,
Mutta suven sula henki
Huokukoon myös laulustai.

Anna laulus kertoella
Kuinka paljon kylmää on,
Kuinka laululintusetkin
Halla häätää pakohon!

Mutta älä hemme-aikaa
Kuiten huoli salata!
Salli taasen laululintuin
Kotimetsiin palata!

Anna soiton kaikerrella,
Mikä mielet lannistaa!
Mutta miksi kansallemme
Tää on kuiten armain maa

Niin sä laula, laulunluoja,
Suomen surumieltä vain,
Mutta suven sula henki
Huokukoon myös laulustai!

(5/4 96).

Vastauksen saatuani toivorikkaalta toverilta.

Se kirje, jonka nyt eissäni nään — on tulta ja innostusta,
Mut kirje, jonka sä multa sait — oli synkkä kuin syysyö musta.

— Oi ystävä nuori, miksihän näin
Lie kohtalo oikukassa:
Kun toisella liekki on syttynyt juuri —
Jo toisell' on sammumassa!

(Kotona, lokakuulla 1896).

Salainen tuska.

Mua katselivat he
Kuin jotain kummaa vain:
Silmäini syvää juovaa
Ja tummaa katsettain.

»Oot paljon muuttunut!»
He mullen sanoivat,
Ja selitystä siihen
Ikäänkuin anoivat.

»En suinkaan!» lausuin mä,
Hymyillä koittaen,
Ja vaivoin teeskelyllä
Mun tuskain voittaen.

Ja ilman selitystä
He jäivät kaikki näin,
Mut minä selityksen
Salasin sisässäin.

(Matkalla).

Käsitykseni helvetistä.

(Hetkinen mieliala).

Jos elämäni kehno lie —
Ja helvettiin siis viepi tie,
Niin vieköön sitten vain!

Siell' lieskan tuiman kielissä
Ja kekäleiden liekissä
Ma kärsin mielelläin:

Kai kerran kärsimyskin tuo
Se loppuu, — kai ei Herra suo
Mun liikaa kärsiä! —

No niin, jos siis ma kehno lien
Ja helvettiin siis viepi tien'
Niin vieköön sitten vain!

Kun kärsinynnä kyllin oon,
Kai pääsen taivaan karkeloon
Ja puhdas jälleen oon.

Ja enkeleiden laulaissa,
Ja symbaleiden soidessa
Ma elän uudestaan!

Ma elän toista elämää, —
Ikuista, suurta, ylevää,
Ja en voi hairahtaa

(14/11 1895).

Mun on vilu.

»Minkä päivä lämpimämpi,
Sen mun mieleni vilumpi.»

Kanteletar.

Mun on vilu, vaikka vaate
Kylmän torjuu verhollaan, —
Vaikka kiukaan kirkas liekki
Kuumentaakin loimullaan.

Mun on vilu, vaikka kevät
Parhaallaan jo uhkuaa, —
Vaikka paistaa Luojan päivä,
Vaikka roudan luopi maa.

Mun on vilu, vaikka taivas
Lempeäksi leimataan —
Mun on vilu siksi että:
Puuttuu luotto — Jumalaan!

19/4 18961.

Voi väsyinkö kesken!

Voi väsyinkö kesken mä onneton mies
Mun sammuiko tyysten jo intoni lies'!
Ja toimeni määräkö tyhjihin vei!
Ja taistohon enää pontta mull' ei!

Ja kuollakko mullen nyt parhainta ois?
Ja maailman melskeistä nukkua pois?
Ja laulunsa haikea heittää vaan
Kotinsa rantoja kaartelemaan!

Mennyt työkyky.

Ei juokse järki,
Ei luista työ…
Ja luku tuntuu niin raskahalta…

Ja yli kaiken on tumma yö:
»Oi orjamaista,
Oi halpamaista
On kaikki tieteen ja opin työ!»

Mut järki, järki, ei juokse sentää,
Ja työt ne jäävät — kun tunne lentää!

Väliin ylitä — väliin toista.

Usein multa utelette:
»Mikä ootkin luonnoltais?» —
Oi, jos vastata ma voisin!
Ja jos vastuu onnistais:

Väliin yhtä — väliin toista —
Väliin taas — ei kumpaakaan;
Väliin terve, väliin sairas — j
Vaan ei sama milloinkaan!

Mut kun vielä väittelette:
»Mi on siihen sitten syy?»
Niin mä vastata vain tahdon:
Elämäni myrkky-kyy…

(Helsingissä 15/9 1897).

Rukous.

Taivaan Herra, voiman Herra
Herätä ja valista! —
Oon kuin sokko erämaassa,
Enkä tiedä matkasta.

Taivaan Herra, avun Herra!
Suuntaa mua ja ohjaile! —
Oon kuin tuulen tuntureilla
Lennättämä hiutale.

Taivaan Herra, armon Herra!
Päästä mua, avaja! —
Oon kuin mieron kerjäläinen
Oves' eessä huutaja.

II.

LUONTO

Niin kauvan kuin aurinko vaalivi maata.
Ja vuoroin vaihtuvat päivä ja yö —
Niin kauvan ei kannel voi soimasta laata,
Kuinka on valtava luomisen työ!

Kotoiset rannat.

Mun usein eessäin kangastaa
Tuo Kiantojärven ranta,
Ja muistoissani kuvastaa
Sen rannan raikas santa.

Ma jolla lasna kuultelin
Kun aallon impi itki,
Ja jalkojani huuhtelin
Tai juoksin hiekkaa pitkin.

Oi tuota elon valoa!
Oi sitä viatuutta!
Kun povi täynnä paloa —
Ja aina näki uutta!

Ja mullen lauloi lintuset,
Ja mullen hymyi lammet,
Mun tunsi salon sammalet
Ja hongat, Pohjan tammet.

Oi kotiseutu! Puhtoinen
On jäänyt kuvas mulle,
Ja rinnassani ikuinen
Salaupi kiitos sullo!

Kauvan kaivattu sade.

Ja joutui ilta ihana,
Jo päivä himmentyi,
Ja pitkän poudan jälkehen
Nyt taivas liementyi —
Niin hiljaiseksi heltyi maa
Kuin aikois uinahtaa…

Ja kohta alkoi sataa vettä,
Maa-raukalle se oli — mettä!

Kas! — Ilman henki vilvastui,
Ja nurmen nukka raitistui!
Ja lehto urvut auki loi,
Ja kukkasissa helmet soi!
Niin terveheltä tuoksui sää:
Ihana hengittää!

Ma istuin avo-ikkunassa
Ja katsoin lietoon hämärään —
Ma kuulin veden solinata…
Ja ihastuin sen hyminään!

Ja koivun tuoksu täytti maan,
Ja yhä satoi, satoi vaan…

(Kevätkesällä 1896).

Aallolle.

Kun katson järven aaltoa,
Mi rantaa vasten lyö,
Ma tunnen kummaa kaihoa,
Mi mieltä jäytää, syö:

»Oi aalto, aalto, vaahtopää,
Mi sullen suotu on:
Sä nauttia saat elämää, —
Saat rannan suutelon!»

(1894).

Sydänmaan lammella.

Yöhyt ol' lempeä:
Pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys,
Rauhassa maa —
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. —

Silloin mun silmääni
Kyynele nousi,
Yön hämärissä
Itkin kuin laps; —
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. —

Miksikä itkin? —
En minä tiennyt. — —
Itkuni äänt' ei
kuullunna ken —
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo.

(Onkiretkeltä tultua 1894).

Käki.

Käki kukkui, vaarat vaikui,
Yli salmen kukku kaikui
Muutoin hiljaa… laulurastas
Käelle toisinaan vaan vastas.

»Kuules käki, huoliskohan
Suudelmaa hän — montakohan?»

Alkoi käki kukahdella —
Herkes vasta — sadannella.

Paimenen laulu.

Päivä meni piiloon,
Päivä meni piiloon, —
Pilvi päivän vei.

Lintu lähti lentoon,
Lintu lähti lentoon, —
Huuhka linnun vei.

Maiju meni marjaan,
Karhu tuli karjaan, —
Kukas Maijun vei?

Aamu-laulu.

(Kesällä).

Nyt on aamu, kesä-aamu,
Taivas on niin sininen,
On kuin ilman immen haamu
Kulkis yli seutujen!

Nyt on aamu, kesä-aamu,
Järvi on niin hiljainen,
Järven tyyntä sotka soutaa,
Ranta on niin rauhainen!

Nyt on aamu, kesä-aamu,
Koivut kukkii kilvassaan,
Nurmen heinä tuoksuu, kasvaa
Aivan karskaa kasvaissaan —

Voi jos oisi mulla armas!
Tällainen kun aamu on:
Tuonne tyyntä soutaisimme
Lempiniemen lehtohon!

(Iisalmella 6/6 1896).

Elokuun illat.

Oi te illat elokuun,
Illat kuutamolla!
Taivas tumma hulmuaa,
Pilven päältä leimuaa
Salama niin kirkas!

Oi te illat elokuun,
Illat kuutamolla!
Korven honka hohisee,
Lauha tuuli tohisee,
Tuuli eteläinen!

Oi te illat elokuun,
Illat kuutamolla!
Sydän suree, kaipoaa — —
Hempeyttä halajaa
Silloin nuori rinta!

Kotoisesta kylästä.

On pilkkopimeä syksyinen ilta,
On tummennut metsän rinta ja maa,
Ja kaukaa etelän manterilta
Tuulonen tuntuva matkajaa.

Mut tuuli ei kylmä — vaan leyhkä ja lämmin,
Se kasvoja vienosti vilvoittaa,
Ja vereni juoksevat vikkelämmin,
Ja rintani voimoa uhkuaa.

Ma kylystä käyn, — näät notkossa tuolla
On kotoisen korven mun saunani tuo,
Ja vieressä aivan, vaan metsän puolla
On hersyvät hetteet… ja soiluva suo.

Oi ihana ilta mun kotoni mailla! —
Kun kylystä puhtaana astelen pois:
On niin kuni mitään en oisi nyt vailla,
On niin kuni sielukin puhtoinen ois!

(Suomussalmella 8/10 1896).

Sylityksin.

Istuin vuoren kaltahalla,
Tuuli puissa tuiveroi,
Istuin vielä illan tullen
Kun jo syksyn myrsky soi.

Silloin horjui kaksi honkaa,
Kytisten ne lohkas maan —
Mutta vastakkain ne kaatui,
Jäivät kiinni oksistaan. —

Oi te hongat juurta vailla,
Hongat kaljun kallion!
Sylityksin teidän siinä
Leuto lahoa nyt on!

Huu! pani tuuli.

(Syksyinen sävel).

Huu! pani tuuli,
Kun nurkassa vinkui,
Kun räystäässä riekkui
Ja harjalla sinkui,
Kun kaivon vintturi nousi ja laski
Ja sanko sen kieppui ja heilui ja soi.

Ja huu! pani tuuli,
Kun vettä se vihmoi,
Ja kattohon räiski,
Ja seinihin tihmoi,
Kun ullakon aukossa vonkui ja soitti,
Ja ikkunan ruutuihin pieksi ja löi.

Ja huu! pani tuuli,
Kun portaille kuljin
Ja jälkeeni naukuvan
Pää-oven suljin,
Ja katselin yöttären huntua mustaa,
Mi taivaalta lopunkin hohtoa vei.

(S:salmella 6/9 96).

Syksy on!

Syksy on, syksy on!
Huokaa tuuli kuusiston;
Haikeasti ulvoo myrsky,
Ärjyin huutaa rannan hyrsky.

Syksy on, syksy on!
Laulaa pääsky kartanon;
Pois se lentää etelähän,
Ei jää Pohjaan pimeähän.

Syksy on, syksy on!
Sykkää sydän levoton;
Riutunut on kesän laiho, —
Mieltäni mun kalvaa kaiho.

Oi kuin pimeää!

Oi kuin pimeää!
Oi kuin himeää!
Voi kuin suruisaa ja haikeaa!
Tuuli ulvahtaa,
Lehdet putoaa
Maahan nuutuin — noin!

Kolkko yö on — voi!
Sade hurja soi,
Ruutuun ilkeästi lyö.
Katot komajaa,
Rännit romajaa,
Vettä valaa vain!

Ilman raskaus,
Luonnon huokaus
Sydämmeeni tarttuvi…
Murhe valtaa mun,
Aivan tukahdun…
Sielun huntuu yö…

Minun ilmani.

Kun laulaa aalto vaahtopää,
Ja tuuli purtta lennättää,
Niin että laidan kallistaa —
Niin se se mun on sää!

Kun kuohu pieksää rantoja,
Ja myrsky kiskoo kantoja,
Ja taivas tulta räiskyttää
Niin se mun ilmoja!

Myrskylaulu.

Synkkä on nyt syksyn yöhyt,
Rannan aallot loiskuttaa,
Pilven vöissä huljuu taivas,
Sysimusta onpi maa!

Korven kylmän naavapuissa
Hornan äänin hohajaa,
Taivaanvuohen siivensuihke
Kamalasti sohajaa…

Minä seison kalliolla,
Luonnon ääntä kuunnellen —
On kuin myrskyt maailmankin
Pauhais takaa aaltojen!

Lunta ja routaa.

Kylmä, kylmä nyt on ilma,
Kuuhut hiipi pilven taa,
Illan viiman vilu henki
Laulunkaijun kuolettaa.

Halki harvan honkametsän
Jalan kolke kumahtaa….
Niinkuin haudan kylmään komoon
Multa putoo, — humahtaa!

Ei nyt sula enää routa,
Eikä kuulla paljas maa,
Hiljaa, hiljaa näät jo lunta, —
Kylmää lunta tuiskuaa.

Kuole kalvaan talven virsi!
Minussakin routa on —
Surun sulamaton kirsi,
Kova, tyly, tunnoton…

(1896). 4

Honkalon sointi.

[Honkalon soinniksi sanotaan ääntä, jonka kaksi toisiinsa takertunutta honkaa saapi aikaan tuulisella säällä]

Jysmälammin laitehella
Kankaan kummulla honkalo soi —
Honganpa sälöhön lennähti tikka,
Nokkansa takomaan toi.

Voi, sua kirjosiipi tikka,
Etkö nyt hiljaa olla sa voi?
Jotta ma kuulisin kummulla kuinka
Honkalon huokaus soi!

Pulkka-laulu.

Tiuvut pienet helkkykää!
Taivaan tähdet välkkykää!
Juokse peura joutuisaan! —
Kuutar soittaa kanneltaan.

Kuutar soittaa, kannel kaikaa,
Ilmassa on lemmen taikaa,
Aavan taivon vempelillä
Talvettaret uinajaa!

Aili kullan kanssa me
Kotihin nyt riennämme,
Juokse peura joutuisaan!
Soikaa tiuvut, soikaa vaan!

Pakkaskuutama.

Kuutama on
Kirkas ja sees,
Tähtiä myös
Täynnä on yö —
Ja yksin mä metsässä kuljen.

Henkäyst' ei
Tuulosen käy,
Äänetön on
Uinuva maa —
Ja väliin vain pakkanen paukkuu.

(Suomussalmella 8/1 1895).

Rekilaulu.

(Sopii säveleen: Järven rannalla ruohistossa se souteli sorsan poika).

Tuossa se ennen Jaakon päivää
Käki lensi honkaan :,:
Kukahan se tämän kylän tyttäristä
Minusta huoliva onkaan!

Aisa se katkesi ajellessa
Marrasvaaran taloon :,:
Tuonne se minäkin saunan laitan
Suomeni siniseen saloon!

Kuu on kirkas ja kimmeltääpi
Valkopilvien takaa :,:
Vielä se tämäkin siivo poika
Kultansa rinnalla makaa!

Lapsuudelleen laulava.

(Sävel kansanlaulusta: Ah voi kuinka kauheasti suru.)

Milloin, milloin levon löytää minun synkkä sydämmein,
Milloin surunsäveleistä lakkaa minun kantelein?

Saanko koskaan immen syliin pääni surren kallistaa —
Saanko koskaan suoraan hälle sieluni mun paljastaa?

Voi se lapsuuteni aika kotilahden rannalla, —
Taloja kun rakensimme Annin kanssa sannalla!

Kaunis piti talon olla — kauniimpi kuin kuninkaan,
Rikkahampi aartehista kuin on linnat ruhtinaan.

Voi kuin armas näin ol' olla kahden rantamalla vaan,
Kun nuo järven aallot lauloi illan tuutulauluaan!

Kuinka taivas pehmoisissa piivilöissä karkeloi,
Kuinka hento ilman henki rannan kaislikossa soi!

Vielä muistan kuinka siellä vaatteet yhteen heitettiin,
Aallon syliin ilakoiden povet pienet peitettiin.

Kuinka silloin Annin silmät loisti lailla tähtien,
Kun hän hajahapsin siinä istui hiekall' leikkien!

Niin, se oli onnen aika, aika auvon autuain,
Aika liedon lapsuuden ja puhtahinten unelmain —

Vaan o poissa nyt ne päivät, enkä niitä enää saa,
Pienen Annin ryösti myöskin aikaa sitten kirkkomaa!

Itkevälle kalliolle.

Kallio uljas! Miksikä itket?
Miksikä kyynelet rinnoillas' ain?
Suuri kun oot sä — ja aarteita kätket,
Niin miksi raukkana itketkin vain?

Itkenetköön sinä muotosi vuoksi —
Autio, paljas ja kalju kun oot,
Taikka sun kyyneles siksikö juoksi
Kun sinä mykkä ja kieletön oot?

Vaiko sä itkenet maailman tähden,
Sullen mi häijy ja ankara on —
Maailman, jolla sun kätköihis nähden
Mieli on kannas ja tunteheton!

Miksikä itkenet, en minä tiedä!
Tokko sä itse ees tietänet sen? —
Useinhan minutkin itkuun on viedä,
Vaikka sen syytä voi tietää ma en!

(1895).

Meri-idylli.

Ui aatelkaahan te veljyet merta!
Merta te aatelkaattehan vaan:
Kun siellä me hengessä mahtavan aavan
Aaltojen leikkejä katsellaan!

Kun vihreenä syöksyvi vihainen laine
Ja louhikon kylkehen murskautuu,
Ja vaahtoa ilmahan räiskyy ja roiskuu
Ja paateron pinnalle paiskautuu!

Niin aatelkaapa te veljyet tuota:
Niin — merta te aatelkaattehan vaan!
Ja siellä me istumme kallion alla
Ja — Vellamon neitoja kaulaillaan!

Ja vielä te veljyet aatelkaatte,
Kuinka me purressa seilaellaan:
Pullevin purjein… ja Ahtolan immet…
Ja kantelon kieliä soitellaan!

(Helsingissä 12/4 1896, Ahvenanmaalle aikoessa).

KUVAILEVAISIA

Kaupunkiin lähtö.

(Kuvaus ylimaasta).

»Oi kuule kulta-Anni,
Tuo joutuin konttini!
Ja sinä pikku Matti,
Käy juokse tuoppini!»