Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

VÄÄRÄLLÄ URALLA

Kirj.

Ilmari Calamnius [Kianto]

Porvoossa, Werner Söderström, 1896.

Vaihtelevain tunteiden ihmislapsille omistaa nämät muistot

Tekijä.

I.

Kolkosti loiskivat syrjäisen K:järven laineet rannan kiviä vastaan ja huuhtelivat niille kertynyttä ensimmäistä lunta. Yöllä olivat lahdelmat menneet hienoon jääriittaan, vaan päivempänä herännyt tuuli oli särkenyt sen tuhansiin pieniin siruihin niin että syntyi valkoista jääsohjua. Aallot ahtoivat sitä nyt rannoille ja ahtautuessaan piti se omituista särähtelevää, helisevää ääntä, joka selvään kuului autioiden, kylmän kangistamien rämeiden ja jylhien korpimetsien taa. Näytti tulleen aikuinen talvi, poikatalvi, — niinkuin sellaista sanotaan — ja syksyn oli arveltu siihen paikkaan tyrehtyneen.

Tuolta metsän sisästä ilmaannuin minä, kesällinen nuori ylioppilas, astuskelemaan järven rantoja. Olallani lepäsi luodikkopyssy, jonkun matkaa edelläni juoksenteli Soma, kotini pitkäkarvainen, pystykorvainen metsästyskoira.

Näytti siltä kuin molemmat olisimme vaipuneet omiin mietteisiimme — niin minä kuin koirakin. Emme toisistamme ainakaan paljoa välittäneet. Syy oli kentiesi siinä etten minä ollut mikään innokas metsämies ja että Soma, jo ennastaan tietäen minun laimeuteni, näki parhaaksi tällä kertaa pysyä erillään kaikista etsimispuuhista varsinkin koska se, jonka kanssa alkusyksystä aina yksissä olivat metsällä käyneet, oli jo joku aika takaperin hänet ikäänkuin hyljännyt ja matkustanut — minne — sitä ei Soma voinut tietää.

Huvin vuoksi olin siis pyssyn olalleni heittänyt ja lähtenyt liikkeelle kotoani. Niin liikkeelle — ja viimeistä kertaa! Siltä se minusta tuntui. Sillä pitihän minun kohta lähteä, piti kohta erota tästä rakkaaksi käyneestä sydänmaan luonnosta. — Ja minä tahdoin sentähden heittää hyvästit noille tutuille kotisaloilleni, noille jylhänkauneille korpikuusilleni, noille minun notkojeni ja minun norojeni solakoille koivuille, pihlajille ja vanhoille, humiseville aarniopetäjille.

Tahdoin "vielä kerran" kotoisilla rannoilla vapaana vaeltaa ja nauttia puhtoisen Jumalan luonnon tarjoamaa suloa ja viehätystä. — Pienestä pitäen onkin se ollut minun mielityötäni: tuo metsissä kuljeskeleminen ilman erityistä päämäärää tai vaarojen ja kallioiden huipuilla kapuaminen autiossa seudussa, tai järven aalloilla keinuminen — joko sitten vetten tyyninä lepäillessä tahikka rajutuulten raivotessa ja vaahtopäisten aaltojen vihaisesti venhettäni ahdistaessa. Luonto on aina minun paras lemmittyni ollut ja sen kanssa olen ikäänkuin salakihloissa. Se se on minua ymmärtänyt aina parahiten ja silleppä olen usein salaisuuteni uskonut, uskonut suruni ja iloni, silleppä monesti vienoimmat lemmenlauluni laulellut. Kuin ystävä ikään on se minulle ollut monena hädän hetkenä, kuin lohduttaja monena murheen pilvisenä päivänä. —

Luonnon sylistä olin nytkin lähtenyt etsimään lohtua sielulleni, viihdytystä riehahtelevalle sydämmelleni — — ja vahvistusta sille päätökselle, jonka nyt — koko kesän mietittyäni — olin tehnyt. Minä olin näet miettinyt elämän urani, miettinyt tarkoin — ja päättänyt. Niin ainakin luulin tehneeni.

Olin valinnut sotilasuran.

Miksi juuri sen olin valinnut, sitä en enää tarkoin osaa sanoa: veljeni oli upseeri ja kentiesi esimerkki siis siihen oli jotain vaikuttanut, kentiesi myös tämän uran valitseminen oli minuun nähden jonkunlainen oljenkorsi, johon hukkuvain sanotaan hädissään tarttuvan, kun ei ole mihin muuhun tarttua ja kun siis oljenkorsi on ainoa, johon vielä panee toivoa. Tunsinpa minäkin ettei minusta muuksikaan ollut, ettei minulla mihinkään muuhunkaan ollut erityistä vetoa, ei taipumusta eikä lahjoja. Tiedemiehen ura se hajahti minusta omituisen äitelältä — koulunpenkillä olin siitä saanut ikävän käsityksen — kovin kaukana näytti tohtorihattu kiiltelevän… Lakitiedettä en rohjennut ajatellakkaan ja papin uraan en siitä syystä uskaltanut kajota, etten tuntenut mitään "henkistä kutsumusta". Käytännölliselle alalle olin taas tottumaton. — Mutta salaperäisen viehättävänä loisti sitävastoin edessäni tulevaisuuteni hämäristä upseerin urhea haamu, upseerin kiiltävä univormu, upseerin jalo toimi… Siinähän ala, jota koettaa sopii… siinähän ura, joka perille vienee, joka samalla takaa tuon leipätulevaisuuden ja samalla tuottaa mainetta ja kunniaa! Etteikö sitten tuottaisi! Etteikö sitten tuossa toimessa olisi jotain ihmeen viehättävää ja ihailtavaa! — — Suottakohan Runeberg vain olisi laulanut:

Maa kaunis tuo, se hymyllään
Sai urhon lemmen syttymään —
Ken tuot' ei armastaisi?! —

Ei suinkaan syyttä suotta! Kaiketi oli tuossa nyt jotain ylevää, ihailtavaa, suurta… Jos kohtakin eletään keskellä kultaista rauhaa, jos kohtakin miekka ja säilä saa käyttämättä piileksiä huotrassaan, — sittenkin on tuossa sotilasurassa jotain arkipäiväisyyttä ylempää, jotain vallan isänmaallista ja jaloa. Ei se ole yksistään univormu, joka siinä on loistavaa, se on koko toimi loistava!

Näin ajattelin noita kotijärveni louhikkorantoja astuessani ja vähän hajamielisenä kuunnellen jääsohjun sihinää jalkojeni juuressa. Kiveltä kivelle hypellessäni luiskahti hiukan jalkani ja minä tulin miettineeksi: vähän vastoinkäymisiä siinä kumminkin lienee sotilasurallakin, — vaan niitä nyt ei saa säikähtää. Alkuhan on aina hankala! — Ja ensinhän on konttaaminen ennenkuin voipi kävellä. — Uljaasti vaan eteenpäin huolimatta vastuksista, — suoraan päämaalia kohti, vaikka mikä tulkoonkin! —

Vaikka mikä tulkoonkin! kertasin minä ääneeni ja tuulen puuska tempasi sanani kiidättäen ne kohti metsänpuita, jotka rajussa tuulessa puistelivat päitään aivan kuin eivät olisi sanoilleni arvoa panneet. — Eikä mitään epäilemistä enää eikä turhaa aprikoimista!

Niin — tulevaisuuteni on taattu, elämänurani on päätetty…

Ja minäkö sitten en muka kelpaisi sotilaaksi! — ajattelin taasen, ponnahtaen voimakkaana eräälle korkealle rantapaaterelle, — minä, joka olen niin terve kuin veden kala ja — minä silmäsin itseäni, — solakka kuin noron pihlaja! — Turhia se puhuu, joka arvelee minun olevan liian nuoren! — Ettenkö kestäisi?…

Vakuutettuna siitä että ruumiini puolesta kestäisin, koetin uskottaa itseäni että olin sotilaaksi luotu ja aijottu. — Ja olinhan minä jo entuudessa ollut huomaavinani itsessäni pieniä taipumuksia, — jotka kaiketi viittasivat sinne päin. — Sanoivathan ne näet minun lapsuudessani olleen ihmeteltävän rohkean lumi-kinoksissa kahlailemaan, — ja poika-ijässäni muistin olleeni hyvin uuras rakentelemaan sotarintaa puukeiloista ja sitten niitä pommittamaan niin että laattiat jyrisi… Ja voi sitä urheuden ja uljuuden tunnetta, kun puukenraali tai puukuningas pommituksessa kaatui ja kolisten lenti loukkoon! —

Enkä minä myöhemmässäkään poikaijässäni tuntenut vähempää viehätystä, kun milloin lävistin kannon puukeihäällä, milloin kiihkeänä ryntäsin lahoa puuta vastaan ja sain sen suurella ryskeellä kumoon.

Kaiketi olin siis sotilaaksi luotu! — — Mutta vaikka koetin tyysten ja tyynellä mielellä katsella tätä niin kirkkaasti kajastavaa tulevaisuuttani, en kuitenkaan tuntenut sielussani sitä varmaa tyyneyttä, jota kaipasin, ja himmeä epäilyksen tunne hiipi tuon tuostakin poveeni. Mutta sitä koetin nyt jos milloinkaan karkoittaa, masentaa väkistenkin. — Sillä tietysti oli se vain tuommoinen omituinen, selittämätön tunne, joka aina valtaa sen, jonka elämässä joku ratkaiseva käännekohta on tapahtumaisillaan. — Ja olinhan minä sen nyt kerran niin päättänyt ja minä tahdoin osoittaa lujuutta päätöksessäni.

Seisoin kauvan sillä rantakivellä, jolle olin noussut, ja katseeni harhaili järven selempänä vyöryvillä laineilla. Monesti olin kyllä ennenkin aaltojen leikkiä katsellut ja niiden levotonta säveltä kuunnellut. Mutta eipä ennen niiden pauhu ja loiske minusta ollut niin omituiselta kuulunut kuin nyt, — niin synkältä, niin perin rauhattomalta. Miksikä se noin nyt pauhaakin ja ärjyy tuo järvi, — nyt, kun enin toivoisin sen näkeväni hiljaisena, levollisena, viihdyttävänä!

"Nuku, nuku aaltonen.
Nuku jo!
Tuolla laulaa humisten
Kuusisto!
Kehtolaulusi se on —
Nuku aalto rauhaton.
Nuku jo!"

Näitä säkeitä, jotka eräs aikaa haudan lepoon päässyt runoilijaneito oli sepittänyt kentiesi tätä samaa järveä katsellessaan, hyräilin minäkin mielessäni suurta raivoisaa aaltoa seuratessani silmilläni —

… Mutta ei se nyt nuku, ei se nyt halua levätä… Ja tuuli ulvoo ja suhisee niin surkeasti rantapetäjän kyljessä ja auringoton taivas hulmuilee niin mustissa pilvissä…

Voi —!

Ei se näyttänyt nyt minua lainkaan ymmärtävän tuo raskaasti huokuva ja ikäänkuin läähättävä syysluonto, mutta surullisin, ärtynein äänin kuulesti se vaan kertoilevan niitä huolia, joita sille itselleen olivat saattaneet vinhat syysmyrskyt ja aikuinen talven tulo. Eikä se suonut minulle mitään lohdutusta tällä kertaa, niinkuin olin ollut lapsellisen herkkä toivomaan.

Vaan päinvastoin. Nuot luonnon sylistä leviävät, vaikeroivat äänet, ne saivat nyt minunkin rintani yhä levottomammin huokumaan. — Minusta tuntui kuin jokin myrsky sitäkin uhkaileisi, vaikka sen lähestyvää tohinaa en ollut kuulevinanikaan. Ja lienenkö hämärästi aavistanut että minun kumminkin joskus olisi antautuminen sen valtaan. — Sentähden vieno surumielisyys kokonaan valtasi poveni. Minä tunsin olevani kuin mikähän marttyyri, jonka korkein velvollisuus on horjumatta taistella jalon asiansa puolesta, vaikka miten käyköönkin. —

Sillä välin oli taivas yhä sakeutunut ja lumihiutaleita alkoi tuulen mukana lennellä. Ne sivelivät niin kylmästi kasvojani ja suojattomia käsiäni.

Vihelsin pois koiraani, joka etempänä hietikon liepeellä näkyi nuuskiskelevan jotakin pensasta; kentiesi siellä vasta oli peherrellyt joku metsikana-parvi.

Mutta olkoon vaan, — tällä kertaa… Minulla on muuta miettimistä. — Soma seh, seseh; seseh, seeh! huusin minä voittaakseni tuulen ja aaltojen pauhaavia ääniä, — tule pois! — lähdetään jo tästä kotia… et sinä kumminkaan mitään nyt löydä…

Heiluttaen takkuista häntäänsä lähti Soma minua kohti tulemaan nähtävästi hyvillään siitä että "jahti" siihen jo loppui.

Me painuimme metsän peittoon, jolloin särkyneen jään sorina ja aaltojen kuohunta vähitellen hiljeni korvissa, ja kuljimme huonoa polun haiskua myöten varsinaiselle rantatielle, joka mutkien kohosi korkealla metsäisellä vaaralla sijaitsevaan kotipihaani. — Minä ryhdyin poislähtöpuuhiin, sillä huomenna jo oli minun lähteminen aijotulle matkalle. — —

II.

Olin sen nyt kerran niin päättänyt. Luopua aikeestani, jota niin jaloksi uskottelin, — sitä en nyt enää voinut tehdä. — En, sillä minä tahdoin olla mies!

Minun tuli siis lähteä yksin, omin päin maailmalle — ensi kertaa maailmalle, tuntui minusta. Minun tuli heittää kallis kotini, vanhat vanhempani — ja tämä kultainen vapaus.

Mutta sitähän halusinkin levottomuudessani, tahdoin päästä pois toimettomuudesta — ja erilleen turhista haaveiluista ja utuisista unelmista. — Halasin etsiä jotain taistelua, vastuksia, kohdata elämän murrokoita — — ja niissä toivoin sekä henkisesti että ruumiillisesti karaistuvani. Minun henkeni janosi jotain ylevää, se himoitsi jaloa ponnistelua, jossa koko olemukseni uudeksi muovautuisi, — miehekkääksi ja tarmokkaaksi… — Ja tämän kaiken luulin minä itselleni tapahtuvan ainoastaan sotilasalalla! —

Oli jo iso päivä, kun vanhempaini saattamana astelin alas järven rantaan, mistä aluksi oli parin neljänneksen venematka ennenkuin maantie alkoi.

Isäni, hiljainen ja sävyisä pappismies, oli huolimatta hopealle vivahtavista hapsistaan vielä terve ja ripeä voimiltaan ja tahtoi nytkin — kuten niin usein ennenkin kouluaikoinani — tulla saattamaan yli järven Koskelaan, siihen kestikievariin, josta valtatie lähti. Tavallista hiljaisempana astui hän tällä kertaa tuossa rinnallani. Eikä sanallakaan koskettanut hän sotilasuraani. Mitäpä hänestä koko asiasta enää puhuisikaan, kun se kerran niin oli sovittu ja valmiiksi tuumittu! Apeaksi se kumminkin teki isänkin mielen, kun hän oikein ajatteli ja mielessään punnitsi. Hän oli toivonut pojastaan jotain toista. Mutta ei hän nyt mitään sanonut, vaan äänetönnä asteli sivullani. —

Olinhan sitä minäkin punninnut ja harkinnut, — ainakin luulin niin tehneeni. Tottakait itse jo parhaiten tiesin, mihin mieleni pyrki! — Olihan hartioillani jo 18 ikävuotta! —

Äitini suri sydämmensä pohjasta minun haluani sotilasuralle. Minä näin että hän sielussaan kärsi, — paljon, paljon. Äänikin, jolla hän minua puhutteli tuona lähdön hetkenä oli niin säälivää, tuskaisaa — ja hänen sanansa soivat lempeännuhtelevaisina, hellästi soimaavaisina.

Mutta ei minulla ollut hänen lohdutuksekseen muuta sanottavaa kuin että "kyllähän sitä nyt… ei pidä äidin nyt tyhjiä surra… eihän ole niin varmaa vielä, jäänkökään myötyriksi — koetan ensin… ja jos ei tunnu miellyttävän, niin mitäpäs tuosta! — suoritan asevelvollisuuteni loppuun ja olen taas — kuin ennenkin…"

Koetan — sanoin minä — vaikka olinhan sen päättänyt! Minä puhuin vasten omia aikeitani. Ja tuollaisesta puolustuksesta ei äitini sydän kumminkaan viihtynyt. Hän pelkäsi poikansa nuoruuden ja kokemattomuuden tähden. Hän sanoi tuntevansa poikansa mielenlaadun paremmin kentiesi kuin minä itse sen tunsin. Minä en tulisi niissä oloissa viihtymään, sitä hän hellästi vakuutti minulle. Mutta jos kumminkin… voi! — niin… mitäpä hän enää voi tehdä! — — Ja hän neuvoi olemaan aina kuuliainen ja nöyrä, välttämään pahoja tovereita ja maailman kiusauksia…

Tultiin rantaan. Renki-Junnu oli jo laittanut veneen tarpeelliseen kuntoon. Se lykättiin jo vesille eikä siis ollut muuta kuin lähteä.

Mutta omituisen katkeralta se tuntui sanoa nyt hyvästiä äidille, kun tiesi mikä hänen mieltänsä painoi. Äidistä oli se luonnollisesti vielä katkerampaa. Pelkkää surua ja sieluntuskaa olikin se syleily, jolla hän minulle heitti hyvästit. Kuumia, raskaita kyyneliä tulvi hänen siniharmaista silmistään.

Mutta minä pidätin kyyneleeni ja jäykistin mieleni salatakseni todellisia tunteitani; — senhän olin jo usein ennenkin tehnyt.

— Hyvästi nyt äiti! lausuin minä koneellisesti, jokapäiväisellä äänellä, jonka muka piti ilmaista minun miehevää jäntevyyttäni.

Eikä kyyneltä tullut minun silmääni — —

Vene keikkui jo laineilla — ja ypöyksin jäi äitini rannalle. Näin hänen hetkisen huiskuttavan valkoista liinaa, sitten äkkiä, — luultavasti tunteiden pakosta — herkeävän ja — vihdoin kääntyvän kotia kohti.

Tuuli oli tuima ja lisäksi vastainen. — Aina se onkin tavallisesti vastainen, kun kotoani milloin poistua pitää. — Aallot kohosivat korkealle ja kylmää vettä roiskahteli tuontuostakin veneeseen. Isäni istui perässä, toisella huoparimella ohjaten venettä, toisella rivakasti huovaten; hän oli taitava venemies. Renki-Junnu souti keulateljoilla ja minä olin tällä kertaa saanut paikkani peränpuolella, jossa soudin takahangassa.

Ilma oli viileä, sää vähän hämärä. Ikäänkuin ivallaan kurkisteli toisinaan aurinkokin paksujen pilvien lomitse ja valoi hetkeksi kirkkaan hohteen noille vitilumen peittämille rantakallioille, joita eilen olin astuskellut, rantahietikoille ja niemien kivisille kielekkeille. Ei nyt näkynyt muita veneitä järven selällä soutamassa. Talottomat rannat ja tuo mustavetinen, synkästi aaltoileva järven selkä, ne tekivät seudun kolkoksi, melkeinpä kuolleen näköiseksi. Kotini vanhanaikuinen päärakennus se vain häämöitti vaaleanpunertavana metsän sisästä, tuolta Karhuvaaran huipulta…

Sinne se nyt jääpi ja milloinkahan sen taas ensi kerran nähnee? —

Koskelaan tultua käskettiin heti panna kyytihevonen valjaisiin. Se oli minun tahtoni. Minä tahdoin pian päästä erilleni näistä kotoisista oloista, tahdoin niin pian kuin mahdollista katkaista ne siteet, jotka niin lujasti tuntuivat minua tänne kiinnittävän. Tahdoin olla mies.

Sydämmellinen kädenlyönti isältäni, tuttavallinen kädenpuristus rengille — sillä tavoin olin eroitettu kotiväestäni. Suuret supiturkit päälläni heittäysin rekeen, huusin reippaalla äänellä vielä kerran hyvästi ja kulkusten helistessä lähdin solumaan alas maantielle päin.

Kas näin, ajattelin, nyt sitä siis mennään. Hei vaan! Helise kulkunen, juokse hevonen! — Mutta taas kävi sieluni läpi oudot väreet ja minä tunsin taas epävarmuutta sen suhteen mitä aijoin tehdä. Mitähän, — mietin siinä jo parin kolmen minuutin matkan kulettuani — mitähän, jos vielä luopuisi päätöksestään? Antaisi kyytimiehen pyöräyttää takaisin — vaikkapa tuosta sillan korvasta — ja palaisi kotiin! Mutta ei, — ei sitä nyt enää kehtaisi vaikka mikä… kovin se olisi naurettavaakin… enhän minä ole mikään "mamman lellipoika", jolle heti tulee koti-ikävä — en olekkaan! Vaan mies olen ja mieheksi tahdon tulla. Antaa mennä vaan!

Ämmän putouksen kumea pauhu ja emäjoen kohisevat kosket tohisivat vielä pitkän aikaa korvissani. Sitten nekin vähitellen herkesivät kuulumasta sitä myöten kuin reki liukkaasti vieri halki autioiden salojen, yli korkeiden vaarojen kohti länttä.

III.

Olin otettu vastaan pataljoonaan vapaehtoisena. Siitä ei ollut nyt enää mitään epäilemistä, sillä selvät paperit olin jättänyt pataljoonan kansliaan: otteen ylioppilaskirjastani, vanhempain lupakirjan — johonka äitini puolittain leikillä ei ollut sanonut antavansa suostumustaan — sitten papinkirjan ja lääkärintodistuksen. Kaikki oli mennyt niinkuin olin toivonutkin — tahi niinkuin olin peljännyt, sillä minä muistan myös matkalla salaisesti toivoneeni ettei lääkäri syystä tai toisesta minua hyväksyisi. Mutta hän oli hyväksynyt ja minä olin lisäksi määrätty ensimmäiseen komppaniiaan. Tuohan jotain — olla vapaehtoinen siinä komppaniiassa! Kelpaisi sanoa, kun joku kysyisi, monenteenko komppaniiaan kuuluin, että "ensimmäiseenpä tietenkin!" — Sillä olivathan siinä isoimmat miehet ja minun käsitykseni mukaan uljaimmatkin…

Pitihän minun siis olla tyytyväinen. Mutta miksikä nousi rintaani sittenkin niin pian sellainen kaihontunne ja epäilys, — epäilys että jokohan sittenkin tein tuhmasti?…

Mitäs vielä! Kaiketi olivat ne taas noita "lapsellisia" tunteita. Eihän nyt enää sopisi kauppojaan katua, kun paperit kerran olivat pataljoonan adjutantin kourissa! Myöhäistä se olisi…

Että jo olin sidottu, sitä en kumminkaan vielä niin todeksi osannut uskoa. Kentiesipä siitä syystä että ensi alussa sain kulkea sivilimiehenä, kun eivät sotilasvaatteeni vielä olleet valmiit. Vaan kohta kai nekin joutuisivat. Sillä olinhan aivan kuin tosissani puhutellut pataljoonan vanhaa räätäliä eli valmiiksileikkaajaa — "herra mestariksi" — ja sen, kuulin minä, luultiin paljon vaatteitani jouduttavan. — —

Ensi päivä oli nyt päättymäisillään, kun kuljin kaupungista kasarmia kohti. Minä ajoin nelirattaisissa ajurikärryissä, sillä talvi oli heti kaupunkiin saavuttuani rauvennut ja maa oli jälleen paljas. Lätäköt tiellä olivat hienossa riitassa, ja vieressä juokseva joki vyöryi tahmean, raskaan ja mustan näköisenä merta kohden. Tuuli suhisi tuollaista yksitoikkoista syysillan suhinaansa lehdettömissä, tien varrelle istutetuissa koivuissa. Kelmeä kuu pistäytyi toisinaan esiin sakeiden, tummahkojen pilvien raoista.

Oli samalla niin surunvoittoinen ja samalla niin juhlallinen tunne minun nuoressa povessani, kun nyt tutuista oloista ajoin aivan ventovieraisiin. Mutta juuri sentähden että nuot olot olivat minulle oudot, tuntuivat ne minua jotenkin viehättävän.

Tunsinko minä nyt todella itseni tuossa rientäessäni ottamaan tulevaisuuteni ensi askeleita? Minäkö se todella olin se nuorukainen, joka siinä kuutamossa ajelin, aikoen ehdottomasti antautua sotilasalalle? —

Minä heräsin mietiskelyistäni, kun likellä kasarmia iloinen joukko miesväkeä näkyi ajavan vastaani. Ne olivat "sotapoikia", niitä oli ahtautunut pari issikkakärryä täyteen ja viinapulloja näkyi niillä olevan eväänään. Kaikki ne kuulestivat hoilottavan jotain, mutta yksi joukosta lauloi muita äänekkäämmin näin:

Keisari ei voi armahtaa,
Oli herra eli talonpoika —
Kaikkein täytyy kolme vuotta
Kivääriä hoitaa!

Haikeina kertasivat muutkin nuot viimeiset säkeet, — nehän niin hyvin toivat ilmi mitä sydämmessä liikkui. Kun he jo alkoivat olla ohi minusta, kuulin saman laulajapojan samaan haikeaan nuottiin jatkavan:

Tule sinä pappa nyt viimeisen kerran
Sun varsaasi valjastamaan! —
Poikasi viedään kolmeksi vuodeksi
Päätänsä paljastamaan…

Ennenkuin he taas yhdessä olivat ehtineet kerrata viimeisiä säkeitä, olin minä jo kerennyt kasarmin portille.

Samapa se minulle — ajattelin — mitä ne laulavat, — nuot, joiden ulkonaisesta pakosta tänne on saapuminen, — minun on laitani toisin: minä tulen sisällisestä pakosta — … minua ne eivät ymmärrä! —

Hevonen pysähtyi korkeain päätypuolisten porrasten eteen. Minä hyppäsin vikkelästi alas, maksoin ja kannoin tavarani porrasten päällyställe. Ja riensin juoksujalkaa pimeään etehiseen. Kopeloin tovin aikaa minulle jo edellisenä päivänä määrätyn kamarin avainta; en ollut löytää, vaan löysin kumminkin. Oven avattuani näin edessäni typötyhjän huoneen, jonka laattialle kuun valo heikosti viistoon virtasi, — ei mitään siis oltu laitettu vielä! Tämä näytti niin kaamealta kaikki. Surkea tunne vihlaisi ohimennen sydäntäni. Kannoin tavarani sisään, lukitsin jälleen oven ja pistin avaimen taskuuni. Lähdin ensi komppaniian puolelle, sillä sinnehän oikeastaan kuuluinkin, vaikka "vapaehtoisten" huone oli toisen komppaniian puolella, toisella puolen komppaniian pihaa. Vähän pelolla avasin erään oven ja tiedustelin siellä olijoilta huoneeni johdosta. Suuri, verevä mies tulikin heti tervehtimään ja esitti itsensä kohteliaasti. Se oli tuleva vääpelini, ja minä tunsin jonkunlaista kunnioitusta niin arvokasta miestä kohtaan, mutta aivan hämärästi vielä aavistin, mikä suuri määräämisvalta hänellä tulisi minun suhteeni olemaan. Hän vei minut omaan huoneeseensa, jonka asu todisti hänestä että hän oli tavallista sivistyneempi, ja puhutteli minua niinkuin vertaistaan. Yhdessä menimme sitten minun tyhjää kammiotani katsomaan, vaikka eihän se katsomalla siitä parannut. Vääpeli lupasi kumminkin toimittaa huonekaluja seuraavaksi päiväksi. — —

Ja seuraavana päivänä olikin kamariini jo kannettu matala, keltaiseksi maalattu ruununkaappi, pitkä ristikkojalkainen pöytä, rautasänky makkaran muotoisine matrassineen ja olkipieluksineen, kivääriteline ja matala istuinjakkara.

Tällaiseksi olin huomannut tulevan asuntoni mennessäni tapaamaan ainoata tuttavaani koko kasarmilla, reservivänrikki Sarkkasta, joka tässä pataljoonassa toimitti luutnantin virkaa.

Minä tapasin hänet parhaallaan uloslähtemässä. Vänrikki oli suuresti hämmästyksissään, kun kuuli minun sotilaspuuhistani eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä sanoa ja minkälaiseksi tekeytyä. Kun hän kuuli että huoneenikin alkoi jo olla asuttavassa kunnossa, oli hän hyvin halukas sitä näkemään ja niin palasimme yhdessä sinne.

— Jo sinä nyt olet joutunut johonkin! — sai vänrikki sisääntultuamme sanotuksi äänellä, joka minusta nyt tuntui niin kumman halveksivalta ja samalla säälivältä, ikäänkuin hän olisi tahtonut minun antaa aavistaa jotain miltei kamalaa… Mutta se tunne haihtui seuraavassa tuokiossa, kun eräs sotamies tuli sisään, ja vänrikki, joka juuri oli katsellut sänkyäni, muutti yht'äkkiä äänensä, koko käytöksensä ja kysyi kylmän virallisena:

— Eikö teillä ole puhtaampaa lakanaa antaa? — johon sotamies käsi korvalla vastasi:

— Joo, herra luutnantti! — ja vähän päästä oli hän jo — minä en tiennyt mistä kummasta — tuonut sekä puhtaamman lakanan että siistimmän peitonkin, mikä seikka saattoi minut varsin levolliseksi.

Vänrikki poistui pian, ja minä jäin ihmetellen miettimään sitä, millä kunnioituksella sotamies äsken oli kohdellut vänrikkiä. — Luulenpa silloin salaisesti ajatelleeni että noinhan — ja komeammastikkin kentiesi — sitä minuakin vielä kerran puhuteltanee… Ja tulevaisuuteni tähti se vilahti sinä hetkenä silmäini edessä taas niin kauniina, niin kirkkaana…

* * * * *

"Herra mestari" oli saanut vaatteeni valmiiksi. Minä kiiruhdin kamariini, otin avaimen pois oven suulta ettei kenkään minua häiritseisi. Nyt se siis vasta oli oikein tapahtuva tuo sotilaaksi muuttuminen.

Riuhtasin takin päältäni, riisuin liivini, irroitin kaulukseni ja kravattini. Siinä tuli mieleeni että jokohan nyt ainiaaksi luovuin sivilivaatteistani — ja ennen tuntematon tunne värähytti kylmästi mutta vaivihkaa minun herkkää mieltäni.

Minäkö se tässä nyt sotamieheksi hankkiusin, minäkö —?

Istahdin sängylleni, vedin matalat kengät jaloistani. — Olivat ne niin keveät ja luontevat tuollaiset jalkineet. Sotilassaappaat taas näyttivät sellaisilta kantturoilta, mutta uutuudellaan ne viehättivät. Ja kenpä ei lasna ollessaan liene tuntenut omituista tunnetta saadessaan uudet vaatteet! Se on omituista mielihyvän tunnetta — siinä on lisäksi jotain muutakin: posket hehkuvat, silmät saavat omituisen kirkkauden… Samantapaisen — jollei samallaisen mielialan luulen minussakin syntyneen tuona uudistuksen tärkeänä hetkenä.

Vedettyäni laveat "sotahousut" sääriini kävelin muutamia kertoja juhlallisena yli kamarin laattian. Yks… kaks… yks… kaks… kahisivat ne varmaan. Saappaat jalkaan saatuani tunsin sotilasarvoni jo vähän niinkuin kohonneen — ainakin kengän korkoa ylemmä. Käveleminen raskaissa anturoissa johdatti mieleeni Kaarlo XII:nnen saappaita… Seurasi sitten järjestyksessä kaulaliina. Soveltuihan se, mutta niin kummasti muistutti se koiran kaulapantaa; ja väriltään oli se täydellisesti entisen vastakohta. Sitten tuli vormun vuoro. Kuinka korkealta sen kaulus tuntui ja kuinka se oli kankea! Sehän estää oudoksesta päänliikuntoja, ajattelin, saatuani hakaset vaivoin kiinni. Nyt olin kumminkin jo pari astetta ylempänä kuin äskettäin. Tunsin veret nousevan poskipäilleni ja kuulin sydämmeni lyövän kiihkeämmin. Yks… kaks… yks… kaks… tykytti sekin. Nousin varpailleni nähdäkseni itseni paremmin kuvastimessa, jonka olin seinälle hankkinut. Minäkö se siis nyt olin, jonka hartioilta näkyivät molemmin puolin siniset olkalaput keltaisine numeroineen, vapaehtoisen nauhoineen ja kirkkaine nappeineen? — Minä, kukapas muu!

Asetellessani sitten kairalakkia päähäni tulin taas ajatelleeksi luopumista valkolakistani, tuosta vapauden, valon merkistä, utuisten unelmaini vaivalla ansaitusta kukasta. Ja tuntien syvää kaihoa tartuin tummanharmaaseen, pitkäliepeiseen sinelliini. Sekin oli uutuuttaan niin jäykkä ja kankea kuin mikähän häränvuota, ja hiki nousi päähäni ennenkuin sain sen kaikki hakaset kiinni pinnistetyiksi. Mutta sitten ei ollutkaan mitään muuta jäljellä kuin kieraista nahkavyö tuppineen, pistimineen vyötäryksille, — ja sotilas oli näin valmis.

Jää hyvästi sa vapauteni viime päivä! koetin juhlallisena itsekseni lausua, kun torvi samalla kajahti iltahuutoon kutsuen.

Ja terve, sinä uljas tulevaisuus! — — Yks… kaks… yks… kaks… Pystynä, mutta melkein tuntematta omaa itseäni, astelin komppaniiaan, jossa jo kaikki seisoivat rivissä ja lakit kourassa rukoukseen komennettuina. Plutoonanpäällikköni tervehti minua ystävällisesti sanoen sinellin sopivan päälleni peijakkaan hyvin. Ja minä tunsin kummaa tyytyväisyyttä että hän niin sanoi. — —

IV.

Aliupseeri Sotka! — huusi vääpeli seuraavana päivänä, kun pyysin lupaa mennä kaupunkiin, — ottakaapas te ja opettakaa vapaehtoiselle kunniantekoa, sen kun pitää päästä kaupunkiin syömään!

— Ymmärrän, herra vääpeli…

— Lähdetään tänne ulos, sanoi aliupseeri minulle mennen ulos komppaniiasta. Minä kävelin jäljessä. — Siinä oli kappale nuutunutta nurmikkotannerta. Sille me asetuimme.

Kunnianteko — aloitti aliupseeri — se nyt on niin helppoa etteipä siitä nyt paljon viitsi puhua semmoiselle kuin tekin olette, joka olette muutenkin oppia käynyt ja…

— Ei, kyllä minua saapi opettaa niinkuin muitakin! ehätin minä sanomaan itsekkin ihmetellen mukautumishaluani.

Aliupseeri naurahti.

— No tuota, eihän se nyt ole mitään tämä… Niinkuin tekin jo tietenkin tiedätte, tehdään kunniaa kahdella tavalla: joko kättä päähineeseen nostamalla, tahi rintamaan asettumalla sille, kelle tarvitsee. Kunniaa tehdään noin neljän — kuuden askeleen päästä vastaantultaessa. Nostetaan keveästi ja luontevasti oikeaa kyynäspäätä ylöspäin hartian kohdalle. Tällä tavalla (hän näytti). Kämmen se sitten viedään lakin reunaan niin että sormet ovat suorina ja peukalo yhdessä muiden sormien kanssa. Tällä tavalla.

Ja kalvosesta annetaan käden hiukan taipua ylöspäin. Sitten sormet asetetaan niin että etusormi vastaa lakin alareunaan ja keskisormi koskettaa ylireunaan. — Minä aloin jo mennä pyörälle tästä opista, niin kummalta se minusta tuntui —

— Eikä liioin huolita näyttää kämmentä, se on niin rumaa ja tökeröä, ja annetaan käden aina jäädä samalle paikalle, vaikka päätäkin käännetään. Näin. — Hän näytti, kuinka lakin alareuna luistaa etu- ja keskisormen välitse päätä käännettäessä — Jos nyt koetettaisiin, ensinnä paikaltaan, seisten…

Minä nostaa livahutin käteni korvalliselle. En koskaan ollut luullut kunniantekoa niin outomaiseksi kuin se nyt tuntui.

— No niin, sanoi aliupseeri lauhkeasti, parannellen käteni asentoa.

— Jos nyt koetettaisiin kävelystä pitäen. — Minä kävelen täältä teitä vastaan, ja te teette minulle kunniaa.

Hän erkani minusta muutaman sylen päähän. — Lähdetään nyt tulemaan toisiaan vastaan, selitti aliupseeri.

Minä lähdin, koetin astua vapaasti, mutta havaitsin etten nyt ollut oikeassa olossani. Jalat tuntuivat kankeilta ja tottelemattomilta, silmät tuijottivat jäykästi, en tiedä minne. — Kun luulin olevani kuutisen askeleen päässä, nostin käteni lakkiin ja kuljin kunniaa tehden opettajani sivu. Aliupseeri nosti myös kätensä juhlallisesti vastineeksi ja luoden minuun terävän, arvokkaan katseen meni sivuitse.

— No, kyllähän se rupeaa luistamaan, tuli hän minulle selittämään. — Kunhan vaan vähän enemmän käännätte päätänne ja seuraatte silmillänne. — Ne olinkin kokonaan unhoittanut. — — Ja astuu vaan vapaasti ja antaa kätten heilua siihen saakka kuin oikean käden nostaa päähineeseen, — antaa silloin vasemman käden olla liikkumatta sivulla, ja kun sivu pääsee yhden askeleen, niin laskee oikean käden alas ja astuu taas niinkuin ennenkin. Ei se mitä vaikeata ole! Koetetaan vielä kerta. — Lähdimme siitä taas astumaan vastakkain, aliupseeri mielestäni reimana, sulavasti, — minä pystynä, totisena, koneellisena… ja kiusallinen tunne sydänalassa.

Tulihan se jo vähän paremmasti tehdyksi, mutta vikoja siihen vielä jäi. Mieli toisinaan hävettämäänkin että jos ne tuolta komppaniian ikkunoista hyvinkin katselevat ja nauraa virnistelevät muut minun tempuilleni.

Taisi aliupseerikin samaa ajatella, koskapahan tuumasi, että kun olisi olla joku rauhallisempi paikka. Esitin että mentäisiin minun omaan huoneeseeni, siellähän kyllä sen verran sopinee. Aliupseeri sanoi jotain että "mitähän se vääpeli siitä?" — mutta kun kysyin kummastuneena että "vääpelikö?" niin hän suostui, ja me menimme minun huoneeseeni.

Ja siellä me ryhdyimme rintaman-teon harjoitukseen.

Piti astua reimasti, piti heiluttaa käsiä ja sitten äkkiä kääntyä rintamaan, ja samalla kuin siirsi toisen jalan toisen viereen, piti nostaa käsi päähineeseen, piti kääntää päätä ja silmillään seurata vastaantulijaa sitä myöten kuin tämä astui, kunnes oli yhden askeleen takanapäin, jolloin taas piti pyörähtää astumaan ja ensi askeleella laskea kätensä alas. —

Sellainen se oli ensimmäinen harjoitukseni. Loistava sotilasurani oli näin alkanut.

V.

Ne nahkajussit! Ne uuden uutukaiset, nuoret isänmaan palvelijat! Ne, jotka tulevat sieltä kaukaa sydänmaiden korvista, jossa ovat ikänsä eläneet nokisen kurkihirren alla näkemättä koskaan juuri muuta kuin kotoisen kylänsä ja kuulematta koskaan muuta opetusta kuin pappinsa nuotinomaiset saarnat kylmässä kirkossa tai kyläkinkereillä.

Kuinka minä heidän tilaansa säälien muistelen! Heitä kun niin paljon alussa pilkataan ja nauretaan kasarmilla, he kun aina ovat vanhempien sotilasten silmätikkuna.

Sillä mitäs he osaavat tullessaan, kun eivät ole moiseen komentoon ja moisiin komplimangeihin ensinkään tottuneet! He katsoa töllistelevät suu auki kaikkia kuin lehmä uutta konttia, he kävellä rehmivät väärin säärin, kädet syvällä housujensa taskuissa tahi kömpelöinä, ryhdittöminä sivulla, ja kämärä piipun nysä hampaissa he syljeksivät pitkin laattioita. He ovat kaikin puolin tottumattomia ja nahkajussin nimellä heitä sentähden usein puhutellaankin. Se pistää kyllä ylpeämmille vihaksi, mutta minkä he sille voivat. Heidän täytyy nöyrinä tottua "vanhain ryssäin" pilantekoon ja odottaa kunnes hekin pääsevät siihen asemaan että voivat vuorostaan naurahdella uusille tulokkaille, — nahkapojille.

Heitä seisotetaan rivissä, heitä tutkistellaan, tarkastellaan ja heille annetaan ensimmäiset ohjeet.

— Nenät pystyyn pojat! komentaa kapteenimme, kun hän ensi kertaa saapuu nuoria miehiä katsomaan.

— Seisokaa suorina!

— Vatsa sisään… sisään, sisään!

Ja katsokaa reippaasti silmiin! — Kuuletteko? — reippaammasti!

Sotamies ei saa olla ujo! — nooh! Kas noin!

Sotamies ei saa olla nolo! — Sotamies ei saa olla arka!

Hän kulkee pitkin riviä korjaten asentoja. Keltä hän vääntää nenän pystympään, ketä ottaa leuvan alta, ketä päähän taputtaa, sanoen jotain mielestään hyvin sattuvaa, mutta jolle harva uskaltaa nauraa.

Kankeat ovat nuot autioiden seutujen pirteissä patvineet vartalot, pää ei ota hevillä taipuakseen, niska ei hevillä sujuakseen eikä käsivarret ojentuakseen tässä oudossa ja merkillisessä leikissä. Siinä he seisovat alakuloisina, muutamat aivan säikähtyneen näköisinä, kuunnellen kummissaan kapteenin opetustapaa. Ja kaukana on leikki heidän synkenneestä mielestään, ja aatos se harhailee, kuka sen tietää missä, — kentiesi kaikkialla muualla, vaan ei kasarmin piirissä. — Mutta vanhat miehet ne vetävät suutansa säälimättömään hymyyn eikä monikaan muista, miltä se hänestä silloin tuntui, kun hän itsekkin oli nahkapoika.

Vaan huomattuaan että nuoret miehet ovat kovin totisina, pistää kapteenin päähän lopettaa harjoitus tanssilla. — Kuka on soittoniekka? Hah? Noo! Ahaa… no menkää joutuin! — Yksi nahkajusseista käypi kapteenin käskystä noutamassa viulunsa, ja kohta raikuvat tanssin sävelet tuossa äsken niin ikävälle tuntuneessa huoneessa.

— Sepäs vasta kapteenia! suhahtaa joku keikarimaisempi rekryyti toisen korvaan.

— Tanssimaan, tanssimaan! — toimittaa päällikkö aivan kiihkoissaan niskasta työntäen nuoria sotilaita keskemmä laattiaa. Syntyy aika, melu ja hälinä, kun miesjoukko tanssia jyskyttelee ympäri käytävää niin että jymähtelee tervattu laattia.

Hän taitaakin olla hyvä mies tuo päällikkömme, miettii jo moni. Ainakin on hän nyt hyvin armollisella tuulella! Väheksyen musiikkia toimittaa hän lisäksi vielä yhden viuluniekan, yhden hanurinsoittajan ja triangelin kilkuttajan. Itse tarttuu hän kahteen rautaiseen voimistelusauvaan kolistellen niitä rajusti yhteen. — Se on sotilasmusiikkia ja siinä on jyryä ja tahtia. — Kyllä se äijä osaa, tuumitaan sitten miesjoukossa, kun kapteeni on poistunut.

Ja nuot tuonoin niin nolot nuoret miehetkin jo vetävät suutansa vapaampaan hymyyn. Ja iltahuudon jälkeen menevät he melkein ilomielin levolle ja näkevät parempaa untakin.

VI.

— Fstait! — smirnaa!

Se oli luutnanttimme, joka niin huudahti, kun yhtenä noista ensi illoista istuimme osastohuoneessa aliupseerimme opetusta kuunnellen, kun ulkona oli synkkä pimeä ja syyssade ikävästi räiskäsi ränneissä, vaan siellä sisällä, huoneessa oli niin valoisaa ja lämmintä.

Kaikki hypähtivät tuon huudon kuultuaan koppina pystyyn jakkaroiltaan, sillä kapteeni se oli ovesta äkkiä ilmaantunut luokkahuoneeseen. Ja kukin koetti asettua paraan kykynsä mukaan hänelle rintamaan — niinkuin jo oli opetettu.

— Hyvää iltaa! mutisi hän partansa sisästä.

— Jumala antakoon, herra kapteeni! kirkasimme yhteen ääneen tahdissa, koneellisesti — niinkuin oli opetettu.

— Pää pystyyn, pää pystyyn!

Kääntykää tännepäin! Katsokaa minuun! — Katsokaa reippaasti silmiin!

Hän istahti aliupseerin paikalle lakki päässä ja palava paperossi hampaissa sekä käski meidänkin istuutua. Luutnantti istahti myös entiselle paikalleen.

— Mistäs täällä nyt on opetettu? kysyi kapteeni kiivaasti kääntyen aliupseerin puoleen, joka valmiina ottamaan käskyjä vastaan "reilassa" seisoi hänen takanaan. — Puhtaudesta — herra kapteeni — ja siitä, missä kunnossa sotamiehen tulee pitää sänkynsä — vastasi reippaasti nuori aliupseeri.

Kapteeni hymähti.

— Noh, Konkelo, minkälaisen pitää sotamiehen sängyn olla? kysyi hän sitten alkaaksensa jonkinlaisen kertausopetuksen.

Puhuteltu nousi verkalleen seisaalle, mutta ei vastannut mitään. Kapteeni murahti partaansa jotain että "kiivaammin siinä!" ja jatkoi sitten puoleksi leikillä:

— Hah? Mitä? Noh… pitääkö sen olla hyvin pehmeä, hah?

— Joo, herra katteini, pehemeä se parein…

— Hah? Mitä!… Ja likanen?… että kirput oikein pääsisivät kasvamaan, — niinkö? tiuskasi kapteeni.

Tämän kysymyksen kuultua nytkähti siellä täällä joku ruumis; toiset tuijottivat synkän totisina päällikköönsä.

— Ei, herra katteini — koetti puhuteltu oikaista, — kyllä sen pittää puhas olla…

— Ja pehmeä kai, — hah? tinkaili kapteeni.

— Joo, herra katteini…

Puoleksi suuttumaisillaan, puoleksi naurusuin kääntyi kapteeni toisen puoleen:

— Piekola! — onko se niin, hah?

— Jaa, herra kapteeni! —

— Jaa, herra Piekola! — Mikä on niin? kysyi kapteeni ilkkuillen.

Puhuteltu ei tiedä, mikä on niin.

— Missäs Piekola on maannut kotonaan?… Hah? — laattialla varmaan?

— Jaa, laattialla, herra kapteeni! myöntyy totisena Piekola.

Kapteeni murahti taas partansa sisään harmistuneen näköisenä ja kysyi kuin puoleksi itsekseen:

— Ja siinä sillä sitten oli likainen turkkiresu alla, — haah? —

Ei vastausta. Puhuteltu on syvissä mietteissä.

— Ja kirput purivat —? tokasi päällikkö vähän vihaisemmin.

— Jaa, herra kapteeni, niin ne tekivät, vastasi Piekola ikäänkuin joihinkin mieluisiin muistoihin havahtuneena.

— Aika veitikoita! naurahti kapteeni kääntyen kolmannen puoleen, jolta vihdoinkin oikea vastaus lähti. —

Tuolla tapaa kävi kapteenimme opetus. Aina oli hän äänessä ja porisi kuin kiehuva pata. Paperossin piti aina olla hampaiden välissä — puhuessakin, ja tuli sammui siitä ehtimiseen. Silloin sai varuillaan oleva aliupseeri kunnian raapaista tulta omasta tulitikkulaatikostaan, sillä kapteeni sytytti harvoin omastaan.

Tällä kertaa oli hän nyt mielestään tarpeeksi opettanut, ja hän nousi sentähden ylös ja meni ovea kohti sanaakaan puhumatta. Silloin taas huudettiin "fstait!" ja joku lähinnä ovea istuva ryntäsi sitä aukaisemaan kapteenille, — sillä niin oli opetettu. Kun ovi sulkeutui, oli mielestäni kuin joku pieni ukkoispilvi olisi mennyt onnellisesti ohi, ja mieliala tuli jälleen entiselleen.

Aliupseeri istahti taas opettajatuolilleen, ja luutnantti, joka kaapin nurkalla oli koko ajan istunut pitkillä säärillään leikkien koiransa kanssa, hyrähteli tuttavallisesti ikäänkuin hänestäkin olisi ollut mieleen että kapteeni poistui… Opetus kävi siten paljon paremmin.

Tunti alkoi nyt olla lopussa ja luutnanttikin jo lähti koirineen pois. Hänelle ei tarvinnutkaan komentaa "fstait!", ainakaan ei hän tällä kertaa sitä tahtonut.

Heti kun ovi luutnantin jälkeen sulkeutui, lyödä paukautti aliupseeri käsikirjansa kiinni pöytään, ja virkkoi toverillisesti:

— Hehhei, heitetäänpä pois, poijat! ja kaikki nousivat itseänsä venyttelemään. Toiset pistivät tupakaksi haastellen päivän tapahtumista, sen verran kuin niistä saattoi haastella. Mutta toiset jäivät totisiksi eivätkä puhuneet halaistua sanaa.

Kun kello löi viisi, olivat harjoitukset loppuneet. Monella olisi nyt tehnyt mieli iltalomalle kaupunkiin, mutta eipä ollut kysymystäkään pääsystä vielä. Sillä tuhmasti saattaisi nuorimies vielä käyttäytyä siellä kulkiessaan, ei osaisi kentiesi tehdä kunniaa upseereille, ottaisi liikoja ryyppyjä… Ei häntä vielä päästetty, ei läheskään, vaan kasarmin seinien sisällä sai hän pysyä kiltisti viikkoja, jopa kuukausiakin. Jouluun asti näet kesti kunnianteonharjotuksia.

Mutta minä, joka olin vapaehtoinen, minä sain lähteä iltalomalle ja epäilemättä tunsin minä arvoni hiukan syvemmästi kuin nuot toiset. —

VII.

Eräänä päivänä — siitä oli vain toista viikkoa kuin olin pataljoonaan tullut — oli minulle kaupungissa käydessäni sattunut niin hullusti etten tehnyt rintamata omalle pataljoonan päälliköllemme, joka osui tiellä ajamaan vastaani. Syy oli se etten everstiämme ennen ollut nähnyt enkä tuossa, kun hän kiireesti ajoi, ehtinyt tarkata, oliko hänellä nyt yksi tai kaksi raitaa olkalapuissaan ja montako tähteä tai ei ollenkaan tähtiä. Luullen häntä sentähden joksikin tavalliseksi upseeriksi, tein hänelle vain tavallista kunniaa, johon hän heti vastasikin.

Niin oli nyt käynyt — ja minä surulla ja pelolla huomasin erehdykseni vasta kun ajaja oli ohi. Tyynnyin kumminkin kun kasarmiin palatessani kuulin plutoonanpäälliköltäni ettei sellaisesta mitään "tule", koska hän, herra eversti, ei itse ollut suvainnut minua erehdyksestä huomauttaa. Olin senvuoksi hyvilläni ja ajattelin kiitollisuudella hyvää everstiäni, joka ei vähistä piittaa.

Seuraavana päivänä saapui kapteenini komppaniiaan tiedustellen heti ensimmäisenä vapaehtoista. Minä säpsähdin ja astuin herrani eteen.

— Minkätähden — aloitti hän kiukkuisella äänellä, jota en ennen niin ollut huomannutkaan — minkätähden ei vapaehtoinen eilen tehnyt kunniaa everstille, — pataljoonanpäällikölleen, hah?

— En tuntenut häntä, herra kapteeni, vastasin minä mahdollisen levollisesti, mutta tunsin veret kumminkin nousevan poskiini.

— Ette tuntenut, hah?… noh, tunnetteko hänet sitten nyt?

— Kyllä, herra kapteeni…

— Jos vielä tämmöistä tapahtuu, niin minä en laske teitä kaupunkiin, sanoi hän sattuvan ankarasti ja jatkoi samalla:

Tunnetteko sitten everstiluutnanttia, jolle myös pitää rintama tehdä?

— En tunne häntä vielä, herra kapteeni, vaan ovat ne minulle kertoneet hänestä…

— Hmyh, — entäs piiriesiupseeria, hah?

— Olen nähnyt hänet joskus ennen kadulla, herra kapteeni…

— Niille, tiedättehän, pitää tehdä rintama — ja minulle! huomautti hän hiukan itserakkaasti, mutta vähän lauhtuneempana.

— Ymmärrän, herra kapteeni. — —

Kovin hävetti minua että kapteeni kaikkien kuullen oli tuosta viitsinyt puhua ja että nyt everstikin… Koetin kumminkin olla kuin ei mitään olisi tapahtunut ja vahingosta otin viisastuakseni siten että kaupungissa käydessäni kartoin kulkemasta valtatietä, jolla upseerit liikkuivat ja valitsin erään toisen tien, joka kulki pitkin rautatievartta. Sillä tiellä eivät näet upseerit juuri kulkeneet ja sentähden siitä tulikin minulle myöhemmin aivan tuttu ja mieluisa paluutie kaupungista kasarmille.

Mutta mieltäni alkoi kumminkin karvastella tuo sotakurin ulkonainen tunnusmerkki, joka minusta nyt yhtäkkiä tuntui niin ankaralta, niin orjallisen tarkalta — — ja nyt kuulin minä myrskyn tohinaa sisälläni, sen myrskyn, josta en ollut mitään tahtonut tietää.

Sanomaton ikävyyden tunne valtasi minut jo saman päivän iltaharjoituksissa, joita eräs jefreitteri Mustonen minulle piti. Minä näet olin tullut pyytäneeksi yksityistä opetusta antautuakseni heti joululta aliupseeritutkinto-lukuihin.

Niin, ei jefreitteri Mustosella ollut kykyä minua huvittaa, kun nuot tunteenpuuskat nyt päälleni tulivat. Hän tuntui minusta kokonaan vastenmieliseltä — ja typerältä kaikessa opissaan. — Ah, tämmöistäkö tämä on? Tämmöistäkö on nykyajan sotilastoimi?… Ja minä aloin aavistaa kuinka henkisesti tyhjää moinen elämä mahtoi olla, kun ihminen ikäänkuin tehdään koneeksi — itsetiedottomaksi koneeksi. Noin aavistaen, kun synkässä syyspimeässä harjoitusten loputtua astuin huoneeseeni toiselle puolen pihaa, tunsin minä todellakin niin epäilyttävää yksinäisyyttä ja ikävää että tuskin voin pidättää kyyneleitäni ajatellessani, mihin olinkin joutunut ja mitä kaikkea minun mahdollisesti vielä tulisi kärsiä. Sillä kärsimistähän minä tällä hetkellä tunsin.

Suuri kaipuu heräsi minussa nyt päästä pois, — pois täältä kuolettavasta ilmakehästä, vapauteen jälleen.

Naurakoot minulle ketkä tahtovat! — minä lähden pois, jos suinkin pääsen! — Ja enköhän pääsekkin, kun tämä vielä on näin alussa! —

Minä en ollut tullut ajatelleeksi edeltäpäin tällaisia seikkoja. Minusta tuntui luonnolliselta että vielä voisin päästä pois. Ja nämät toiveet nousivat niin voimakkaina rintaani että todellakin uskoin toivojeni toteutuvan.

Tahdoin ainakin koettaa.

Jo seuraavana päivänä seisoin kapteenini edessä esittäen hänelle asiani rehellisellä tavalla. Mutta hänpä, kapteeni, aivan ällistyi tällaisille tuumilleni. Hän alkoi murahdella ja selittää ettei hänen aikanaan ikipäivinä tällaista ollut tapahtunut.

— Vastahan te olette tullut! sanoi hän, — miksi te nyt pois haluatte?

Minä silmäsin surkeasti ympärilleni, rykäsin heikon sairaan tapaan ja sanoin: — Herra kapteeni, mi… minä… olen… tullut huomaamaan… että… olen… väärällä uralla…!

Siihen murahti kapteeni ivallisen "hmhyh" ja sanoi että mahdotontahan se enää oli, kun paperit kerran olivat jätetyt sisään ja nimi — ja kaikki muu merkitty pataljoonan luetteloihin.

Se toivontie siis katkesi siihen. Mutta minulla oli nyt niin valtava kaipuu että tahdoin koettaa toisellakin tavalla. Käännyin kohta lääkärin puoleen ja selitin hänelle että… mitä? Totta vain, mutta lääkäri suuttui niin että melkein ajoi minut ulos — — — Eikä hänen käytöksensä minusta niin kummalta tuntunutkaan, kun perästäpäin asiata ajattelin…

Mutta monta päivää ja yötä säilyi sielussani tuo vapauteen kaikertava ääni. Kävin synkäksi mieleltäni ja olin ääneti silloinkin kun oli lupa puhua. Annoin pääni tahallaan vaipua alas rinnoille ja milloin tilaisuus salli seisoin noloksi tekeytyneenä syrjässä katsellen välinpitämättömästi, halveksivasti toisten harjoituksia.

Täälläkö minun täytyy olla? Täälläkö siis koko pitkä, edessä oleva talvi — ja kevät! — ja koko kesä aina myöhäiseen syksyyn saakka? — Ja ainako on elämä tuntuva yhtä yksitoikkoiselta täällä, kuin nyt, — yhtä kuolleelta, viheliäiseltä?…

Ei ne minua ymmärrä, eivät käsitä — kukaan! — Ja kokonaan surun sortamana menin minä iltahuudon perästä levolle. Koko kasarmi oli minusta nyt ruvennut tuntumaan orjalaitokselta, oma huoneeni tuntui kammottavalta vankilalta. Siinä mielentilassa minä nukahdin.

* * * * *

Aamupuoleen yöstä minä sitten uneksuin: Olin kiipeävinäni äkkijyrkkää kalliota ylös. Kallion alla lepäsi syvä, ammottava kuilu, jonka keskustassa pauhasi valtava koski. Välistä oli kuin kallio olisi muuntunut huojuvaksi torniksi, — torniksi, jonka latvaan minun poloisen oli kapuaminen. Silloin kun torni enin huojui, silloin kuohahteli koskikin siellä syvyydessä, ja minä olin joka silmänräpäys vaarassa horjahtaa alas sen pauhaaviin kuohuihin. Siinä näyttäytyi silloin eräs venhe kosken nielussa alas lähdössä. Venheessä istui neljä henkeä; ne näyttivät tutuilta ja kumminkaan en heitä nyt tuntenut… Minä seurasin sitä silmilläni, katsoin ja katsoin… ja juuri kun se oli allani, minun kohdallani ja kovimmassa aallokossa, — kaatui se kumoon ja siinä olleet syöksyivät suinpäin vaahtoihin — enkä minä heitä enää nähnyt… Kauhistuksen tunne kävi läpi kaikkien jäsenieni, minä vilkaisin hätäisesti alas kallion juurelle, ikäänkuin pelastusta huutaakseni heille ja itselleni, ja näin siellä jotain omaisiani seisomassa. Mutta torni tai kallio se yhä huojui, huojui — eikä pelastusta vainen kuulunut…

Vihdoin heräsin. Se oli ollut hirveää unta. Minä vavahtelin vieläkin tuosta alasputoamisen ja hukkumisen vaikuttamasta sisällisestä kauhusta ja jännityksestä, ja koko ruumiini oli märkänä kylmästä hiestä.

Sellaisia unia!

Mutta näkeehän niitä ihminen jos jonkinlaisia… Eikähän ne tavallisesti merkitse mitään… Hyi sentään, — koen unhoittaa!…

Kun tuo aamu, jolloin tuollaisesta unesta heräsin, olikin sunnuntai-aamu, lähdin kohta kaupunkiin ja viivyin siellä lomalla aina iltamyöhäiseen asti. Siellä saattoi ystävällisten ihmisten seurassa hetkeksi unohtaa olevansa kiinni ja olettaa itsensä täydellisesti vapaaksi. Mutta äitelältä tuntui sitten yön selkään lähteä yksin syyspimeässä kasarmia kohti astelemaan.

VIII.

Sitä seuraava maanantaipäivä, jolloin harjoitukset taas alkoivat, oli mielestäni tukalan pitkä. Minun ikäväni oli noussut ylimmilleen. Ei tuntunut olevan halua sotamieheksi oppimiseen, — ei vähintäkään, ei minkäänlaista innostusta taikka uteliaisuutta tuntemaan esim. kiväärin kymmenien osien eri nimityksiä, tarkoitusta j.n.e. Kolkolta näytti kohtaloni, tulevaisuuteni oli mennyt paksujen pilvien verhoon. Ei yhtään toivon kirkasta tähteä nyt näkynyt sen taivaalla. Sielu kärsi, tahto ja tarmo laimeni, koko olemus ikäänkuin tyrmistyi. Ruumiskaan ei tuntunut kaipaavan mitään ravintoa, — ja minä olin syömättä koko sen päivää.

Kun iltaharjoitukset olivat loppuneet, olisi taas sopinut lähteä kaupunkiin. Mutta ei nyt sinnekkään mieli tehnyt, sillä kolkolta olisi tuntunut taas kasarmiin palata. Pimeäkin oli ja kovin synkkä oli syysillan sää, — tuuli puhalteli, vettä vihmoi ja rännit niin ilkeästi romisivat… Mutta eihän tästä nyt tule mitään tällälailla. Eihän asia nureksimalla parane! — Mitä, jos lähtisi vänrikin luo, — ainoan tuttavansa tykö?

Tämä keksintöni miellytti minua. Tempasin vyöni naulasta, irroitin pistimen kivääristäni ja heitettyäni sinellin hartioilleni kiiruhdin nopein askelin vänrikin asuntoon.

— Kah, sinäkö se olit? — iltaa! Mitenkä se "hurisee?" tervehti vänrikki minut nähtyään.

— Jumala "armahtakoon" herra luutnanttia! — sanoin puoleksi pilalla, puoleksi syvällä katkeruudella ja istahdettuani hänen kehoituksestaan, jatkoin totisella mielikarvaudella:

— Niin että, mitenkäkö hurisee?… Voi tuhannen tulimmaista, kun täällä on ikävä, — täällä teidän kasarmissanne…! lausuin synkällä äänellä ja pannen painon sanalle teidän siten antaakseni huomata että olin eri hengen lapsia.

— Ikäväkö! tarttui lauseeseeni vänrikki, — täällähän se vasta hauska onkin. Niin lystiä päiviä kuin minulla esimerkiksi oli vapaehtoisena ollessani, ei minulla sitten koskaan ole ollut!

— Mitenkä niin? kysyin minä epäilevästi.

— No kuulehan vähän! Meitä oli silloin kolme vapaehtoista: Porosen Santtu, Frilundin Lekku ja minä. Me asuimme kaikki samassa huoneessa täällä kasarmilla, — ja sen saat uskoa, sinä Ilmari, että silloin sitä lystiäkin pidettiin. Yksissä me aina kolusimme lomalla kaupungissa, yksissä juosta kahnistettiin takaisin iltahuutoon — pyryssä ja pakkasessa… Oli meillä monellaisia seikkailultakin — hiton hauskoja!… Kerrankin karkasimme iltahuudon perästä aidan ylitse kaupunkiin, mutta emmepä koskaan joutuneet satimeen.

— Mitäs te, — teitä kun oli kolme velikultaa ja yhdessä asuitte, — vaan minäpä asunkin ihan yksinäni! selitin minä huokaisten.

— Noh, oleskele loma-ajat komppaniiassa! huomautti vänrikki iloisesti ja jatkoi:

— Minä ollessani kasarmissa aina koetin pysytellä miesten parissa; painiskelin ja kinasin tahi juttelin heidän kanssaan usein aamusta iltaan… Siten opin ainakin tuntemaan jok'ikisen miehen komppaniiassa… — Älä sinä tyhjiä hätäile, kyllä täällä toimeentulee kuin tottuu…

— Kyllä kai, kun antaa itsensä kovettua, kylmetä… Ei välitä mistään, mitä näkee tai kuulee, kokee tai kärsii…, puree vain hammasta ja syljeksii kattoon, niinkuin muistelen kerran itsesikin sanoneen?

— Vaikkapa niinkin! myönsi vänrikki.

Minä kiihdyin ja melkein huusin:

— Mutta niin ei saa olla! Jos minä kerran tunnen että tällainen ammatti sotii ihmisluontoa vastaan, onko se sitten oikein että koetan tuota parempaa luontoani väkistenkin tappaa? — Minä tunnen etten voi viihtyä täällä! Täällähän ihminen tehdään koneeksi, häntä kohdellaan melkein kuin luontokappaletta, jolla ei ole todellista itsetajuntaa… Ja mikä on tämän kaiken tarkoitus? puskuin minä aivan tunteideni kuohussa. — Mikä? — Ei mikään! — Tyhjää kaikki ja — tyhjäntoimittajia kaikki… kulutetaan turhaan valtion varoja — ennestäänkin köyhässä maassamme!… Ja henkielämä — hmhyh sentään! henkielämä on takapajulla! — Sanos, mitä suurta täältä voisi syntyä? Sanos, mitä hengen jalompaa viljelystä täällä harrastettaisiin?… — Haa! — lopetin minä juhlallisesti — milloinkahan valistuneemman ajan käsi on tämänkin kasarmin hajoittava, pirstaava niin ettei jää kiveä kiven päälle?! Toivokaamme sen pian tulevan, — sen, sivistyksen ja valon kirkkaan päivän! — —

Minä olin kiihkoissani, tunteitteni ärsyttämänä purkanut nyt kaiken sappeni, sanonut kaiken sen, mitä sydämmelleni oli kasautunut noina muutamina surun päivinä. Ja nyt tuntui helpommalta, tuntui niin hyvältä, kun oli kerrankin ollut tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi.

Mutta vänrikki oli tuon raivokohtauksen kestäessä hymähtänyt minulle ikäänkuin lapselle ja otti nyt sanan vuoron:

— Puhuipa, poika parka, kuin leikatusta lampaan päästä! — Onhan sotalaitos jo siksi kauvan ollut olemassa tässä maailmassa että se kyllä puhtinsa ja mahtinsa pitää. Sen täytyy kumminkin olla olemassa!… Ja mikä sen tarkoitus on, sen tietää yksin korkea hallitus, joka sen kustantaakin. — — Mitä kirjallisuuteen tulee, niin täällähän sitä vasta oikein saatatkin harrastaa, jos tahdot! — ja hän viittasi upseeriklubin ja sotilaitten kirjastoihin, joista minunkin olisi vapaus lainata.

— Sitäpaitsi — jatkoi vänrikki — on näistä kasarmeista paljonkin hyötyä, itse kansaankin nähden. Ne ovat ikäänkuin kansanopistoja, joissa kansan miehet saavat oppia kaikellaista, esim. lukua ja kirjoitusta, jota eivät kaikki taida tänne tullessaan. Ja saavat he oppia muutakin sivistystä, esim. alistumaan toisen tahdon alle, — tottelemaan! Kyllä se ei kellekkään pahaa tee, jos kerrankaan oppii toisenkin pillin mukaan tanssimaan, — vai mitä?

Minä myönsin ja sanoin:

— Saatatpa olla oikeassakin! — — Äskeinen tunteiden purkaus oli minusta nyt tehnyt mitä myöntyväisimmän, mitä suopeimman olennon. Minä olisin nyt voinut taipua melkein mihin hyvänsä. Eikä sydämmessäni enää piillyt mitään katkeruutta olevia oloja vastaan.

Me olimme tovin aikaa molemmat ääneti; sitten kääntyi puhe arkipäiväisemmälle tolalle.

— Missä sinä syöt? kysyi vänrikki.

Hän sai tietää että söin puoliseni kaupungissa, jos sinne kaikisti tuli mennyksi ja että itselläni oli kuivaaruokaa eineen ja illallisen varalta.

— Niin se meilläkin oli — puuttui puheeseen vänrikki — kuivaruoka itsellään. Me haalasimme kamariimme kaikellaista; mikä toi leipäkasan, mikä voipytyn, mikä kokonaisen lehmänlavan, mikä makkaraa… ja sitten me syödä naskutettiin kuin minkähän porsaat…

Vänrikki selitti tätä tavalla niin hauskalla että minulla oli aivan elävänä mielessä, mitenkä he olivat tehneet.

— Muistanpa kerran — jatkoi kumppanini, muistoissaan vilkastuen, — kun syystä tai toisesta olimme riisuutuneet melkein alastomiksi ja tanssia jytyytimme kamarin laattialla niin että seinät tärisi… Porosen Santtu teki mukamasten kivääritemppuja siellä ovensuussa — ja me Frilundin kanssa — tanssasimme jenkkaa muistaakseni… Silloin astui yhtäkkiä ovesta sisään eversti — ja meillekkös hätä ja hämmästys tuli! Vaan kun siinä kollon näköisinä koetimme asettua reilaan vähissä vaatteissamme ja eversti näki pöydällä lihankimpaleita yhdessä nurkassa, leivänkänttyröitä toisessa, makkaraa, silakan päitä ja sen semmoista kolmannessa — ja Santun siinä ovensuussa paitasillaan juhlallisessa napletsoossa — niin purskahti hän ääneensä nauruun ja meni matkoihinsa. — Hahhah! nauroi vänrikki, — voi sentään niitäkin aikoja!… Olimme me silloin aika velikultia… — Mutta maistetaanpas toki! havahti hän, ja me kallistimme ääneti pohjaan viimeiset punssipikarit.

Minä kuuntelin jo suorastaan ihastuksella näitä tällaisia muisteloita ja niitä kuunnellessa suli pois kaikki viimeinenkin sappi. En voinut itsekkään enää ymmärtää, miten tuonoin olin niin onnettomana esiintynyt. Ja kun sitten vänrikin luota erosin, oli mieleni paljon virkeämpi, askeleeni paljoa keveämmät kuin sinne mennessä. Olihan vänrikki puhunut omasta kokemuksestaan ja vakaumuksestaan, ja täytyihän minun joinkin määrin hänen mielipiteisiinsä luottaa. Kentiesipä sotilasura urkeneekin yhtä viehättävänä todellisuudessa kuin ennen ajatuksissani?… Kentiesi olenkin ollut sokea —? Niissä ajatuksissa minä paneusin hyvin levollisena maata. —

IX.

Tuttavani vänrikin vakuutukset olivat minussa vaikuttaneet sen että koetin tarkastella ympäröiviä olojani hauskemmalta, valoisemmalta kannalta. Mutta mitenkään syvemmälti eivät nuot vänrikin kokemuksen kautta saadut ajatukset minun silloin tuntehikkaaseen mieleeni sittenkään tehonneet. Minä olin yhä sama kuin taannoinkin, vaikk'en mielialaani enää halunnut kelle tahansa purkaa, sitä mielialaa, joka koko olemukseeni tahtoi leimansa painaa. Päätin koettaa olla kylmä, vakava, karaistu kaiken suhteen, mitä tapahtuisi, ja koetin mikäli mahdollista lohduttaa itseäni sillä tunnetulla kokemus-periaatteella että ihmisen pitää kaikkeen tottua. Tottumushan on toinen luonto! Miks'en minäkin voisi tottua? Miks'ei minuakin voisi tällainen elämä miellyttää?

Nämät kysymykset nousivat valtavina poveeni. Olivathan niin monet ennen minua olleet samallaisessa epäilyksen tilassa — sitäkin oli vänrikki kertonut — ja nekin, ne muut olivat sotilasuransa alussa tunteneet tavatonta tyhjyyden tunnetta rinnassaan, kamalaa ikävää ja epäilyttävää tuskaa. — Mutta olivat ne siitä kumminkin kohentautuneet, karaistuneet, ja tottumus oli heidät pysyttänyt aljetulla uralla. Ja kunnon upseereja oli heistä kuulinma tullut!

Miks'en siis minäkin kehityksessä voisi olla heidän laisensa?

Tätä minä mietin ja sitä miettiessä välähti sieluni sisimmästä toisinaan joku valonsäde, salaperäisesti, vienosti — — — Ne olivat taas nuot tulevaisuuden lempeät utukuvat, mielteiden tuoksuvat kukkaistarhat, joita minun henkeni silmä jäi tähystelemään! Mutta kesken näitä kaikkia ihanteellisia mielikuviani säpsähdin taas ja todellisuuteen heräten huudahdin itsekseni: mikä on aate tässä, mitä kaikki tämä sittenkin tarkoittaa? Olisiko tässä nyt tarjolla, mitä ihmishenki kaipaa, — mitä minä kaipajan? Voisiko ihmisolemus tällaisesta ravinnosta kitumatonna elää? Ja onko hengellä se vapaus, joka sillä täytyy olla? — Tuohon kysymykseen minun mietiskelyni tavallisesti päättyivät — ainakin oli se ajatusteni korkeimpana huippuna. —

Minusta siis tuntui kuin olisi minun antaminen sitoa henkeni orjuuden kahleisiin — ja sitä minä pelkäsin, sillä se oli mielestäni vallan luonnotonta.

Ei! — Olla Apollon lapsi ja olla Mars'in lapsi — siinähän oli ilmeinen ristiriitaisuus! Vai eikö ollut, — olinko minä sitten sokea — itse ahdasmielinen?

Minussa syntyi halu omasta olemuksestani saada tietää, mikä se oikeastaan oli minut ajanutkin juuri tälle uralle ja tällaiseen valintaan. Kunnianhimoko se oli? kysyin itseltäni. Vai oliko se tuo leipätulevaisuus? — Ei se se ollut; niin alhaiset eivät vaikuttimet olleet. Vaan ne olivat kentiesi ne ihanteelliset kuvasarjat, jotka olivat kuin syöpyneet mielikuvitukseeni ja sieluuni lukiessani kuvauksia romantilliselta ritariajalta. Tällainen, menneisyyden hämyssä harhaava aatos, se oli minulle luonut tulevaisuuteni mahdottomat toiveet. Se se kentiesi oli minut ajanut sotilasuralle…

Mutta sehän oli paennut, tuo vanha, hyvä ritariaika, se oli painunut ajan "kaikki nielevään hautaan!"

Kunpa olisi se aika vielä ollut käsissä, sittenhän olisi kelvannut sotilasalalla olla! Olisi kelvannut pelastaa joku ruusumainen olento — keijukainen, prinsessa… häijyn louhikäärmeen vallasta… — vienon kesäyön helmassa kavuta muurin yli puutarhaan ja siitä sitten — — — oi, se olisi ollut vallan ihanaa, suurta, runollista! Mutta se oli nyt kerran paennut tuo sankari-aika. — —

X.

Eräänä päivänä tein minä sitten sotilasvalani, tein niinkuin kaikki muutkin. Kohotin käteni arttelisalin pihkanväristä lakea kohti ja pidin kahta sormea pystyssä niinkuin näin toistenkin tekevän. Ja vannoin juhlallisen, pyhän valan sotilastuomarin johdolla.

Pataljoonan saarnaaja, joka tilaisuudessa oli läsnä, oli puheessaan arvellut tätä valaa sangen keveäksi kantaa. Ja totta se olikin ainakin minuun nähden… Valalta päästyä ei tuo taakka kovinkaan tuntunut raskaalta kantaa. Jotain hyvin juhlallista, mahtipontista liikkui vain povessani. Minä näet luulin alkavani jo tajuta ympäröiviä olojani.

"Sotilaan virka on kunniallisista kunniallisin" — niinhän sanottiinkin ohjesäännöissä! Ja sanottiin niissä paljon muutakin kaunista, puhuttiin niin ihanasti isänmaanrakkaudesta että mieli aivan taivaallisiin ylentyi, kun niitä rauhassa yksikseen lueskeli.

Niin, sotilasvalani olin siis tehnyt ja juhlallisin mielin astelin rivien etupäässä takaisin komppaniiaan, josta sitten saisin lähteä "vapauteeni", koska ei mitään harjoituksia sinä päivänä pidetty.

Mikä mieluinen sattuma: — minulle annettiin kirje! Heti ensi katsauksella tajusin, mistä se oli: — kaukaa, Venäjällä olevalta sotilasveljeltäni… Hauskapa on nyt nähdä, mitä hän kirjoittaa — mietin siinä pitkin askelin harpatessani pihan poikki omaan huoneeseeni, — nähtävästi tietää hän jo minunkin olevan sotilasuralla.

Mieleni oli niin kiintynyt kirjeen saantiin etten ollenkaan muistanut antaa päivystäjälle sitä paperossia, joka muuten kuuluu taksaan, kun joku komppaniiassa saapi kirjeen.

Kuoren avattuani luin kirjeestäni seuraavaa:

'Arvoisa asetoverini!

Nyt olen minä päättänyt tarttua kynään ripittääkseni sinua isällisesti, oikealla sotilasripillä. Mutta ensinnäkin kätesi otsalle ja kantapäät yhteen, sillä minä olen sinun päällikkösi ja herrasi, jota sinun tulee kuulla ja totella niin silmien edessä kuin silmien takanakin! — S:lta kuulin näet että olet jo nahkapoika. Luultavasti oli se oma päätöksesi että olet pukeutunut nykyisiin säkkihousuihisi? Ja miltä se nyt tuntuu elämä, joka on entiseen nähden ihan outoa ja uutta? Eikö totta että on mielessä tunne, joka hiukan vivahtaa kaipaukselle, ikävälle, kentiesi pelollekkin, jonka syytä oikeastaan et voi löytää? Luulen että näin on sinunkin laitasi, sillä niin oli ainakin minun. Ja olethan saanut samallaisen tai ainakin samankaltaisen kasvatuksen kuin minäkin. No niin, se on juuri tämä kasvatus, ne olot, joissa tähän asti olet elänyt ja joihin jo olet tottunut niinkuin jokapäiväiseen leipään, jotka vaikuttavat mielessäsi nuot sanotut tunteet. Sinä olet kasvanut juuri siinä piirissä, jossa yleensä puhutaan sotalaitosta vastaan, jossa sitä katsotaan ihan tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi, vieläpä kaikenlaisten paheidenkin pesäksi moititaan. Ja tosi onkin että siinä on paljon paheita, mutta se ei ole sotalaitoksen syy, sillä paheita on kaikkialla ilmankin, vaan sotalaitoksessa ne pikemmin huomataan ja varsinkin ankarimmin arvostellaan syyttämällä koko laitosta muutaman henkilön tekemästä paheesta, — sentähden että ne onnettomat ovat kaikki yhdenkarvaisia, kantavat kaikki samanmoista pukua!

Mitä taas laitoksen ja seuraavaisesti siis myös sen palvelijain hyödyllisyyteen tai hyödyttömyyteen tulee ihmiskunnassa, niin siitä vastaa hallitus, joka sen asian paraiten ymmärtää. Jos siis juolahtaa mieleeni ajatus että olen hyödytön olento ihmiskunnassa ollessani tällä uralla, niin minun täytyy tunnustaa se vääräksi, muistaessani että hallitus koko yhteiskunnan hyväksi ei katso yksityisten hyvää. — Ja voinhan minä tälläkin uralla vaikuttaa paljon hyvää! Otanhan osaa koko miespuolisen nuorison kasvattamiseen, jossa hyvällä tahdolla ja esimerkillä voin kentiesi monellekkin olla hyödyksi.

Keskustelen näin sinun kanssasi, sillä varmaankin olet itse näitä asioita miettinyt. — Jos esim. sinä ja minä olisimme perheen jäseniä, jonka isä olisi sotilas, ja meillä olisi veljiä ja sukulaisia, jotka myös olisivat sotilaita, joille siis sotilasura olisi käynyt tavalliseksi, ja mekin siis olisimme pienestä pitäen tulleet pitämään sitä tavallisena, niin sotamieheksi tulo ei luullakseni tunnustaisi meistä ensinkään haikealta, sillä meillä olisi kannatusta noiden edeltäjäimme menettelyssä. Mutta kun meillä ei tällaisia edeltäjiä ole ollut, niin täytyy meidän asiata itse tarkkaan punnita. Ja olemmehan sitä nyt punninneetkin ja tulleet siihen vakaumukseen että olemme oikeassa. Ja jos sinä kerran olet päättänyt ruveta sotilaaksi, niin pysy päätöksessäsi, jospa kohta väliin tuntuisikin kaihoa, jota, totta kyllä, useinkin ensimmältä tuntee, kun esim. aliupseeri on muka olevinaan ja käskee ja komentaa kuin suurikin herra. Mutta kun hänellä kerran on oikeus käskeä, niin on häntä nurkumatta kuultava, ja hänellekkin kunnia annettava; ja hänestä voi tulla sinulle hyväkin ystävä. Eikä pidä neuvoista milloinkaan pahastua. Ei kuitenkaan kannata kovin likeisiin tuttavuuksiin ruveta kaikkien kanssa. Sotamiesten pakinoita on väliin aika hauska kuunnella. — Ylipäänsä täytyy pyrkiä kaikkien, niin upseerien kuin miehistönkin suosioon. Upseerit siellä ———:ssa ovat yleensä jotenkin hyviä, kun heidän kanssaan käyttäytyy niinkuin tulee. Mikko se siellä on vähän pahakielinen, mutta ei se merkitse mitään. "Antaa haukan soittaa suuta!" Et sinä sanoista pahene. Mitä palvelukseen tulee, niin ole täsmällinen; äläkä ujostele ketään. (Jos sinua puhuttelevat ruotsiksi, niin vastaa ruotsiksi, sillä muuten voivat upseerit luulla sinua itsepäiseksi.) Tammikuussa menet luultavasti aliupseerikouluun, niin pääset läpi mutkittelematta. Ja on parasta että alustapitäin heti alat lukea kaikkia ohjesääntöjä…

Seurasi sitten koko joukko ystävällisiä neuvoja kadettikouluun valmistumisen varalta y.m. Sitten jatkui kirje näin: "Vääpeli Haukan kanssa olimme hyvissä väleissä, voit sanoa hänelle terveisiä minulta; hän on kunnon mies".

Kirjoita nyt pian, miten viihdyt oloissasi ja miten kulutat aikaasi kasarmilla, millaisia ovat: päällikkösi j.n.e., niin tarkkaan kuin mahdollista. Jos jokin sinua huolestuttaa, niin selitä asiasi mulle; koetan sinua opastaa ja neuvoa sekä vastata kysymyksiisi. — Vaikka mikäpä sinulla juuri voisi olla hätänä! Kaikki käy kyllä hyvin, kun on vaan tahtoa. Ja minullekkin olisi hauskaa, kun näkisin edes yhden veljen samaa latua hiihtävän kuin minäkin. Kentiesi vastaisuudessa vielä tulemme yhdessä palvelemaan ja yhdessä toimimaan. — — — Voi hyvin ja vastaa pian!

Veljesi — — —.'

Minä olin lukenut tämän kirjeen kasvavalla innostuksella, sana sanalta, lause lauseelta olin sen sisältöä ahminut. Niinkuin virkistävä sade lankesivat siinä lausutut aatteet minun epäilevään sieluuni.

Olihan se oma veljeni, joka noin kirjoitti, hän oli taistellut samaa tunteiden taistelua kuin minäkin ja osasi sentähden asettua minun kannalleni enemmän kuin kenkään muu. Miks'en minä siis kallistaisi korvaani hänen veljellisille neuvoilleen, jotka kaiketikkin minun parastani tarkoittivat!

Minä luin vielä kerran kirjeen lävitse, luin sen mieleen painolla ja entisellä innolla. Siinä oli todellakin — kuin elämännestettä nykyisyydelleni, tulevaisuudelleni!

Lähdin kaupunkiin. — Mitäpä minä yksin siellä kasarmikamarissani, kun oli valanteon kunniaksi vapaa päivä! Tunsin tulleeni äkkiä niin liikuntahaluiseksi ja vilkkaaksi, varmaksi.

Ja minä astuskelin pitkin kaupungin katuja niin reippaana kuin konsanaan nuori isänmaanpuolustaja voipi astua. Olin saanut tulta suoniini, tarmoa jäseniini. Tuntui niin sanomattoman uljaalta siinä astella pistintä vasemmalla kädellään heiluttaen — ja tietää olevansa mies, joka on oikealla uralla. Kaikellainen pelko oli rinnasta paennut ja sydän sykki rohkeana, toivehikkaana…

Sattui siinä tulemaan vastaani entinen kouluflammani. Minun flammakseni ne muut sen olivat ristineet siitä syystä että meidät joskus oli nähty yksissä talvella kelkkamäessä, yhdessä laskemassa, tai toisinaan kahden kesken jonakin — luonnollisesti kuutamoisena iltana kävelemässä. Emme olleet toisiamme tavanneetkaan sitten kuin keväällä, tuona ikimuistettavana hetkenä, jolloin minäkin olin Apollon lyyryä lähtenyt hakemaan. Oli se hänkin silloin lähettänyt pienen, vaaleanpunaisilla nauhoilla solmitun kukkaiskimpun, jota olin kantanut vasemmalla puolen rintaani — likinnä sydäntä — aina Helsinkiin saakka. Mutta nauha oli sitten jonnekkin hävinnyt…

Hän se sattui nyt tulemaan vastaani, yksiksensä, ja vaikka suhteeni häneen jo tuntui kokonaan väljähtyneen, teki mieleni kumminkin näin hyvän tilaisuuden sattuessa tyttöä vähän puhutella. Sillä minä tunsin nyt olevani erinomaisen rohkealla tuulella enkä enää mikään koulupoika, joka sain kovasti taistella ujouttani vastaan tohtiakseni pyörähtää tytön rinnalle, kun tämä tuli vastaan. Mutta nyt minä uskaliaasti heti pyörähdin ympäri, tulin sivulle kävelemään ja tein paraan kykyni mukaan sotilaallisen tervehdyksen.

— Vieläkö Helmi minua tuntee? kysyin iloisesti.

— Minäkö?… miksikäs minä en tuntisi…

— Onpa se sentään ihmeellistä että Helmi minut tuntee, vaikka olen pukeutunut sinelliin! — minä lausuin tämän sanan mahtavasti, äänenpainolla.

Mutta ei Helmi sitä pitänyt minään ihmeellisenä. Olihan hän kuullut!…

— Keneltä sitten?

— Tytöt sanoivat koulussa…

— Vai niin…

Minun teki mieleni kysyä Helmin mielipidettä nykyisestä urastani, mutta kysymättä se sentään jäi. Sen sijaan aloin tiedustella hänen kesänvietostaan, minkälainen se oli ollut, oliko ollut hauskakin, — olihan se ollut! — miten se taas hurisi, kun oli naiskoulun ylimmällä luokalla, tuntuiko vaikealta, oliko tullut uusia opettajia j.n.e. —

— Eihän sitä enää saisi kävelläkkään kenenkään kanssa kadulla, sai
Helmi sanoakseen sopivan väliajan perästä.

— Kävelläkkö!… miksikä ei?

— Johtajatar on ankarasti meitä kieltänyt…

— No voi tuota otusta!… — mutta kyllä kai silti sotilasten kanssa? kysyin ylpeänä tästä nimityksestä, jonka nyt niin pyhästi tahdoin omistaa.

— Ei kenenkään! vakuutti Helmi puoleksi ilon, puoleksi surun valtaamana, mutta nähtävästi ei hänelle ollut mitään sitä vastaan että häntä saatoin sinne, jonne hän oli menossakin. Ja minä erosin hänestä yhtä vilpasmielisenä kuin olin ollut hänet kohdatessanikin. —

Kun kasarmiin iltapimeällä, tähtien tuikkiessa, palasin, olin vielä hilpeä koko olemukseltani ja veljeni kirjeen tuottama innostus eli vielä pirteänä virvoittuneessa sielussani.

XI.

Se kirje elähytti ja innostutti minua kuitenkin ainoastaan hetkeksi, sekin. Vaikka siinä tulevaisuuttani oli niin tärkeiltä näkökohdilta punnittu, jäi siihen sittenkin mielestäni joku hämärä kohta, jonka olisin toivonut tulevan minulle kirkkaammaksi. Minä en sittenkään voinut kokonaan vapautua siitä alakuloisuuden vaikutuksesta, jonka muutama-viikkoinen kasarmielämä minuun oli tehnyt.

Jos olisi ollut jotain ympäristössäni, joka olisi minussa tuota tuonoin syttynyttä innostusta vireillä pitänyt ja kannustanut, antanut minulle korkeampia aatteita ympäristöstäni, niin olisin luonnollisesti tuntenut päätöksessäni varmuutta. Mutta sitähän ei ollut, — minä en sitä voinut löytää. Kaikki, mikä minua ympäröitsi, näytti minusta joko lapsellisen joutavalta taikka muutoin ontelolta, vähäpätöiseltä.

Seuraavana aamupäivänä — tarkoitan mainitun innostuttavan kirjeen tulon jälkeen — seisoi kapteenimme Gräsberg komppaniian käytävässä pitäen esitelmää kiväärin ampuma-, tähtäys- ja kuulanlentolinjoista. Kuulijoina olimme pääasiallisesti me, nahkapojat, jotka siinä hänen edessään hurstisissa puseroissamme seisoimme rivissä, kädet kupeita vasten painettuina. Opetusaine oli sattunut mitä vaikeinta laatua, käsittelihän se aivan abstraktisiakin asioita, joita ei rekryytin pääkoppa hevillä ota vastaan. Sen älysi kokenut kapteenimme vallan hyvin ja sentähden tahtoi hän tehdä esitelmänsä niin kansantajuiseksi kuin mahdollista. Mutta vaikeaa se oli sittenkin.

Tuo kuulanlento-linjan kaarevuus se kyllä meni mukiin ja ampumalinjankin saattoi suuremmitta aivoponnistuksitta käsittää — sen älysi tuhmempikin — vaan se tähtäyslinja — vie sun seitsemän sutia! Sen ajateltavaisuutta näytti kapteenistakin mahdottomalta ajaa rekryyttien järkiin. Vihdoin alkoi hän puhella vertauksilla, mihin hänellä lienee ollutkin synnyinnäinen taipumus.

— Kun minä olin nuori — selitti kapteeni — ja minulla oli morsian — joka nyt on minun rouvani — niin… — helvetti, Kivikangas! — nukkuuko se siellä? Silmät auki! ärjäsi kapteeni kesken opetustaan ja jatkoi sitten tyynesti:

— Niin, kun minä olin nuori ja minulla oli morsian, — se, joka nyt on minun rouvani — niin illoin, maatapannessani… aina muistelin häntä (tämä alkoi kuulua runolliselta!) — ja ajattelin hänen päällensä (kapteeni oli puheessaan ruotsivoittoinen) — ja vaikka en häntä sillä hetkellä nähnytkään, niin olin kumminkin hänet näkevinäni… ymmärrättekö, mitä, hah? —

Kukaan ei vastannut; kaikki näyttivät pinnistelevän järkeänsä saadakseen itselleen selväksi, mitä kapteenin entisellä morsiammella oli tekemistä näiden ihmeellisten linjojen kanssa.

— Se — jatkoi kapteeni kumminkaan suuttumatta — oli nyt ajattelemista… minä näin hänet ajatuksissani. — Samalla tapaa teidän nyt täytyy ajatella tätä tähtäyslinjaa, vaikka ette sitä näekkään!

— Noh, Korkala, mitä se nyt ymmärtää tästä? kääntyi hän lähinnä seisovan puoleen ja hänen silmänsä kiiluivat omituisesti; kentiesi oli tämä nuoruudenmuisto hänelle kalliskin. — Kentiesi entinen aika pikimmältään vilahti hänen sielussaan, herättäen kaipuunsekaisen tunteen, joka heti taas haipui, koska sen täytyi haipua.

Korkala seisoi siinä mykkänä. Luulin hänen vieläkin epäilevän näitä ihmeellisiä asioita, mutta nähtävästi sentään erehdyin.

— Hah, oletko sinä koskaan ajatellut morsiammen päälle, mitä, hah? uteli häneltä kapteeni houkuttelevasti.

— Joo, herra kap… kuiskasi puhuteltu ujosti.

— Ahaa, ahaa! — sillä miehellä on morsian jah! riemuitsi kapteeni aliupseereille silmää iskien, ja kaikilla vetäysi suu nauruun.

Ja nyt alkoi kapteeni tiedustella Korkalalta tämän morsiammesta, kyseli, oliko kauniskin, oliko rikas ja rakas j.n.e. ja johtui siten puhumaan kaikkea muuta paitsi opetusainettaan. Kun hän taas tuli virkatuntoisuuteensa, ryhtyi hän toisellaiseen aineeseen.

— Mikä on patruuna, Piekola? kysyi hän.