VÄÄRÄLLÄ URALLA

Kirj.

Ilmari Calamnius [Kianto]

Porvoossa, Werner Söderström, 1896.

Vaihtelevain tunteiden ihmislapsille omistaa nämät muistot

Tekijä.

I.

Kolkosti loiskivat syrjäisen K:järven laineet rannan kiviä vastaan ja huuhtelivat niille kertynyttä ensimmäistä lunta. Yöllä olivat lahdelmat menneet hienoon jääriittaan, vaan päivempänä herännyt tuuli oli särkenyt sen tuhansiin pieniin siruihin niin että syntyi valkoista jääsohjua. Aallot ahtoivat sitä nyt rannoille ja ahtautuessaan piti se omituista särähtelevää, helisevää ääntä, joka selvään kuului autioiden, kylmän kangistamien rämeiden ja jylhien korpimetsien taa. Näytti tulleen aikuinen talvi, poikatalvi, — niinkuin sellaista sanotaan — ja syksyn oli arveltu siihen paikkaan tyrehtyneen.

Tuolta metsän sisästä ilmaannuin minä, kesällinen nuori ylioppilas, astuskelemaan järven rantoja. Olallani lepäsi luodikkopyssy, jonkun matkaa edelläni juoksenteli Soma, kotini pitkäkarvainen, pystykorvainen metsästyskoira.

Näytti siltä kuin molemmat olisimme vaipuneet omiin mietteisiimme — niin minä kuin koirakin. Emme toisistamme ainakaan paljoa välittäneet. Syy oli kentiesi siinä etten minä ollut mikään innokas metsämies ja että Soma, jo ennastaan tietäen minun laimeuteni, näki parhaaksi tällä kertaa pysyä erillään kaikista etsimispuuhista varsinkin koska se, jonka kanssa alkusyksystä aina yksissä olivat metsällä käyneet, oli jo joku aika takaperin hänet ikäänkuin hyljännyt ja matkustanut — minne — sitä ei Soma voinut tietää.

Huvin vuoksi olin siis pyssyn olalleni heittänyt ja lähtenyt liikkeelle kotoani. Niin liikkeelle — ja viimeistä kertaa! Siltä se minusta tuntui. Sillä pitihän minun kohta lähteä, piti kohta erota tästä rakkaaksi käyneestä sydänmaan luonnosta. — Ja minä tahdoin sentähden heittää hyvästit noille tutuille kotisaloilleni, noille jylhänkauneille korpikuusilleni, noille minun notkojeni ja minun norojeni solakoille koivuille, pihlajille ja vanhoille, humiseville aarniopetäjille.

Tahdoin "vielä kerran" kotoisilla rannoilla vapaana vaeltaa ja nauttia puhtoisen Jumalan luonnon tarjoamaa suloa ja viehätystä. — Pienestä pitäen onkin se ollut minun mielityötäni: tuo metsissä kuljeskeleminen ilman erityistä päämäärää tai vaarojen ja kallioiden huipuilla kapuaminen autiossa seudussa, tai järven aalloilla keinuminen — joko sitten vetten tyyninä lepäillessä tahikka rajutuulten raivotessa ja vaahtopäisten aaltojen vihaisesti venhettäni ahdistaessa. Luonto on aina minun paras lemmittyni ollut ja sen kanssa olen ikäänkuin salakihloissa. Se se on minua ymmärtänyt aina parahiten ja silleppä olen usein salaisuuteni uskonut, uskonut suruni ja iloni, silleppä monesti vienoimmat lemmenlauluni laulellut. Kuin ystävä ikään on se minulle ollut monena hädän hetkenä, kuin lohduttaja monena murheen pilvisenä päivänä. —

Luonnon sylistä olin nytkin lähtenyt etsimään lohtua sielulleni, viihdytystä riehahtelevalle sydämmelleni — — ja vahvistusta sille päätökselle, jonka nyt — koko kesän mietittyäni — olin tehnyt. Minä olin näet miettinyt elämän urani, miettinyt tarkoin — ja päättänyt. Niin ainakin luulin tehneeni.

Olin valinnut sotilasuran.

Miksi juuri sen olin valinnut, sitä en enää tarkoin osaa sanoa: veljeni oli upseeri ja kentiesi esimerkki siis siihen oli jotain vaikuttanut, kentiesi myös tämän uran valitseminen oli minuun nähden jonkunlainen oljenkorsi, johon hukkuvain sanotaan hädissään tarttuvan, kun ei ole mihin muuhun tarttua ja kun siis oljenkorsi on ainoa, johon vielä panee toivoa. Tunsinpa minäkin ettei minusta muuksikaan ollut, ettei minulla mihinkään muuhunkaan ollut erityistä vetoa, ei taipumusta eikä lahjoja. Tiedemiehen ura se hajahti minusta omituisen äitelältä — koulunpenkillä olin siitä saanut ikävän käsityksen — kovin kaukana näytti tohtorihattu kiiltelevän… Lakitiedettä en rohjennut ajatellakkaan ja papin uraan en siitä syystä uskaltanut kajota, etten tuntenut mitään "henkistä kutsumusta". Käytännölliselle alalle olin taas tottumaton. — Mutta salaperäisen viehättävänä loisti sitävastoin edessäni tulevaisuuteni hämäristä upseerin urhea haamu, upseerin kiiltävä univormu, upseerin jalo toimi… Siinähän ala, jota koettaa sopii… siinähän ura, joka perille vienee, joka samalla takaa tuon leipätulevaisuuden ja samalla tuottaa mainetta ja kunniaa! Etteikö sitten tuottaisi! Etteikö sitten tuossa toimessa olisi jotain ihmeen viehättävää ja ihailtavaa! — — Suottakohan Runeberg vain olisi laulanut:

Maa kaunis tuo, se hymyllään Sai urhon lemmen syttymään — Ken tuot' ei armastaisi?! —

Ei suinkaan syyttä suotta! Kaiketi oli tuossa nyt jotain ylevää, ihailtavaa, suurta… Jos kohtakin eletään keskellä kultaista rauhaa, jos kohtakin miekka ja säilä saa käyttämättä piileksiä huotrassaan, — sittenkin on tuossa sotilasurassa jotain arkipäiväisyyttä ylempää, jotain vallan isänmaallista ja jaloa. Ei se ole yksistään univormu, joka siinä on loistavaa, se on koko toimi loistava!

Näin ajattelin noita kotijärveni louhikkorantoja astuessani ja vähän hajamielisenä kuunnellen jääsohjun sihinää jalkojeni juuressa. Kiveltä kivelle hypellessäni luiskahti hiukan jalkani ja minä tulin miettineeksi: vähän vastoinkäymisiä siinä kumminkin lienee sotilasurallakin, — vaan niitä nyt ei saa säikähtää. Alkuhan on aina hankala! — Ja ensinhän on konttaaminen ennenkuin voipi kävellä. — Uljaasti vaan eteenpäin huolimatta vastuksista, — suoraan päämaalia kohti, vaikka mikä tulkoonkin! —

Vaikka mikä tulkoonkin! kertasin minä ääneeni ja tuulen puuska tempasi sanani kiidättäen ne kohti metsänpuita, jotka rajussa tuulessa puistelivat päitään aivan kuin eivät olisi sanoilleni arvoa panneet. — Eikä mitään epäilemistä enää eikä turhaa aprikoimista!

Niin — tulevaisuuteni on taattu, elämänurani on päätetty…

Ja minäkö sitten en muka kelpaisi sotilaaksi! — ajattelin taasen, ponnahtaen voimakkaana eräälle korkealle rantapaaterelle, — minä, joka olen niin terve kuin veden kala ja — minä silmäsin itseäni, — solakka kuin noron pihlaja! — Turhia se puhuu, joka arvelee minun olevan liian nuoren! — Ettenkö kestäisi?…

Vakuutettuna siitä että ruumiini puolesta kestäisin, koetin uskottaa itseäni että olin sotilaaksi luotu ja aijottu. — Ja olinhan minä jo entuudessa ollut huomaavinani itsessäni pieniä taipumuksia, — jotka kaiketi viittasivat sinne päin. — Sanoivathan ne näet minun lapsuudessani olleen ihmeteltävän rohkean lumi-kinoksissa kahlailemaan, — ja poika-ijässäni muistin olleeni hyvin uuras rakentelemaan sotarintaa puukeiloista ja sitten niitä pommittamaan niin että laattiat jyrisi… Ja voi sitä urheuden ja uljuuden tunnetta, kun puukenraali tai puukuningas pommituksessa kaatui ja kolisten lenti loukkoon! —

Enkä minä myöhemmässäkään poikaijässäni tuntenut vähempää viehätystä, kun milloin lävistin kannon puukeihäällä, milloin kiihkeänä ryntäsin lahoa puuta vastaan ja sain sen suurella ryskeellä kumoon.

Kaiketi olin siis sotilaaksi luotu! — — Mutta vaikka koetin tyysten ja tyynellä mielellä katsella tätä niin kirkkaasti kajastavaa tulevaisuuttani, en kuitenkaan tuntenut sielussani sitä varmaa tyyneyttä, jota kaipasin, ja himmeä epäilyksen tunne hiipi tuon tuostakin poveeni. Mutta sitä koetin nyt jos milloinkaan karkoittaa, masentaa väkistenkin. — Sillä tietysti oli se vain tuommoinen omituinen, selittämätön tunne, joka aina valtaa sen, jonka elämässä joku ratkaiseva käännekohta on tapahtumaisillaan. — Ja olinhan minä sen nyt kerran niin päättänyt ja minä tahdoin osoittaa lujuutta päätöksessäni.

Seisoin kauvan sillä rantakivellä, jolle olin noussut, ja katseeni harhaili järven selempänä vyöryvillä laineilla. Monesti olin kyllä ennenkin aaltojen leikkiä katsellut ja niiden levotonta säveltä kuunnellut. Mutta eipä ennen niiden pauhu ja loiske minusta ollut niin omituiselta kuulunut kuin nyt, — niin synkältä, niin perin rauhattomalta. Miksikä se noin nyt pauhaakin ja ärjyy tuo järvi, — nyt, kun enin toivoisin sen näkeväni hiljaisena, levollisena, viihdyttävänä!

"Nuku, nuku aaltonen. Nuku jo! Tuolla laulaa humisten Kuusisto! Kehtolaulusi se on — Nuku aalto rauhaton. Nuku jo!"

Näitä säkeitä, jotka eräs aikaa haudan lepoon päässyt runoilijaneito oli sepittänyt kentiesi tätä samaa järveä katsellessaan, hyräilin minäkin mielessäni suurta raivoisaa aaltoa seuratessani silmilläni —

… Mutta ei se nyt nuku, ei se nyt halua levätä… Ja tuuli ulvoo ja suhisee niin surkeasti rantapetäjän kyljessä ja auringoton taivas hulmuilee niin mustissa pilvissä…

Voi —!

Ei se näyttänyt nyt minua lainkaan ymmärtävän tuo raskaasti huokuva ja ikäänkuin läähättävä syysluonto, mutta surullisin, ärtynein äänin kuulesti se vaan kertoilevan niitä huolia, joita sille itselleen olivat saattaneet vinhat syysmyrskyt ja aikuinen talven tulo. Eikä se suonut minulle mitään lohdutusta tällä kertaa, niinkuin olin ollut lapsellisen herkkä toivomaan.

Vaan päinvastoin. Nuot luonnon sylistä leviävät, vaikeroivat äänet, ne saivat nyt minunkin rintani yhä levottomammin huokumaan. — Minusta tuntui kuin jokin myrsky sitäkin uhkaileisi, vaikka sen lähestyvää tohinaa en ollut kuulevinanikaan. Ja lienenkö hämärästi aavistanut että minun kumminkin joskus olisi antautuminen sen valtaan. — Sentähden vieno surumielisyys kokonaan valtasi poveni. Minä tunsin olevani kuin mikähän marttyyri, jonka korkein velvollisuus on horjumatta taistella jalon asiansa puolesta, vaikka miten käyköönkin. —

Sillä välin oli taivas yhä sakeutunut ja lumihiutaleita alkoi tuulen mukana lennellä. Ne sivelivät niin kylmästi kasvojani ja suojattomia käsiäni.

Vihelsin pois koiraani, joka etempänä hietikon liepeellä näkyi nuuskiskelevan jotakin pensasta; kentiesi siellä vasta oli peherrellyt joku metsikana-parvi.

Mutta olkoon vaan, — tällä kertaa… Minulla on muuta miettimistä. — Soma seh, seseh; seseh, seeh! huusin minä voittaakseni tuulen ja aaltojen pauhaavia ääniä, — tule pois! — lähdetään jo tästä kotia… et sinä kumminkaan mitään nyt löydä…

Heiluttaen takkuista häntäänsä lähti Soma minua kohti tulemaan nähtävästi hyvillään siitä että "jahti" siihen jo loppui.

Me painuimme metsän peittoon, jolloin särkyneen jään sorina ja aaltojen kuohunta vähitellen hiljeni korvissa, ja kuljimme huonoa polun haiskua myöten varsinaiselle rantatielle, joka mutkien kohosi korkealla metsäisellä vaaralla sijaitsevaan kotipihaani. — Minä ryhdyin poislähtöpuuhiin, sillä huomenna jo oli minun lähteminen aijotulle matkalle. — —

II.

Olin sen nyt kerran niin päättänyt. Luopua aikeestani, jota niin jaloksi uskottelin, — sitä en nyt enää voinut tehdä. — En, sillä minä tahdoin olla mies!

Minun tuli siis lähteä yksin, omin päin maailmalle — ensi kertaa maailmalle, tuntui minusta. Minun tuli heittää kallis kotini, vanhat vanhempani — ja tämä kultainen vapaus.

Mutta sitähän halusinkin levottomuudessani, tahdoin päästä pois toimettomuudesta — ja erilleen turhista haaveiluista ja utuisista unelmista. — Halasin etsiä jotain taistelua, vastuksia, kohdata elämän murrokoita — — ja niissä toivoin sekä henkisesti että ruumiillisesti karaistuvani. Minun henkeni janosi jotain ylevää, se himoitsi jaloa ponnistelua, jossa koko olemukseni uudeksi muovautuisi, — miehekkääksi ja tarmokkaaksi… — Ja tämän kaiken luulin minä itselleni tapahtuvan ainoastaan sotilasalalla! —

Oli jo iso päivä, kun vanhempaini saattamana astelin alas järven rantaan, mistä aluksi oli parin neljänneksen venematka ennenkuin maantie alkoi.

Isäni, hiljainen ja sävyisä pappismies, oli huolimatta hopealle vivahtavista hapsistaan vielä terve ja ripeä voimiltaan ja tahtoi nytkin — kuten niin usein ennenkin kouluaikoinani — tulla saattamaan yli järven Koskelaan, siihen kestikievariin, josta valtatie lähti. Tavallista hiljaisempana astui hän tällä kertaa tuossa rinnallani. Eikä sanallakaan koskettanut hän sotilasuraani. Mitäpä hänestä koko asiasta enää puhuisikaan, kun se kerran niin oli sovittu ja valmiiksi tuumittu! Apeaksi se kumminkin teki isänkin mielen, kun hän oikein ajatteli ja mielessään punnitsi. Hän oli toivonut pojastaan jotain toista. Mutta ei hän nyt mitään sanonut, vaan äänetönnä asteli sivullani. —

Olinhan sitä minäkin punninnut ja harkinnut, — ainakin luulin niin tehneeni. Tottakait itse jo parhaiten tiesin, mihin mieleni pyrki! — Olihan hartioillani jo 18 ikävuotta! —

Äitini suri sydämmensä pohjasta minun haluani sotilasuralle. Minä näin että hän sielussaan kärsi, — paljon, paljon. Äänikin, jolla hän minua puhutteli tuona lähdön hetkenä oli niin säälivää, tuskaisaa — ja hänen sanansa soivat lempeännuhtelevaisina, hellästi soimaavaisina.

Mutta ei minulla ollut hänen lohdutuksekseen muuta sanottavaa kuin että "kyllähän sitä nyt… ei pidä äidin nyt tyhjiä surra… eihän ole niin varmaa vielä, jäänkökään myötyriksi — koetan ensin… ja jos ei tunnu miellyttävän, niin mitäpäs tuosta! — suoritan asevelvollisuuteni loppuun ja olen taas — kuin ennenkin…"

Koetan — sanoin minä — vaikka olinhan sen päättänyt! Minä puhuin vasten omia aikeitani. Ja tuollaisesta puolustuksesta ei äitini sydän kumminkaan viihtynyt. Hän pelkäsi poikansa nuoruuden ja kokemattomuuden tähden. Hän sanoi tuntevansa poikansa mielenlaadun paremmin kentiesi kuin minä itse sen tunsin. Minä en tulisi niissä oloissa viihtymään, sitä hän hellästi vakuutti minulle. Mutta jos kumminkin… voi! — niin… mitäpä hän enää voi tehdä! — — Ja hän neuvoi olemaan aina kuuliainen ja nöyrä, välttämään pahoja tovereita ja maailman kiusauksia…

Tultiin rantaan. Renki-Junnu oli jo laittanut veneen tarpeelliseen kuntoon. Se lykättiin jo vesille eikä siis ollut muuta kuin lähteä.

Mutta omituisen katkeralta se tuntui sanoa nyt hyvästiä äidille, kun tiesi mikä hänen mieltänsä painoi. Äidistä oli se luonnollisesti vielä katkerampaa. Pelkkää surua ja sieluntuskaa olikin se syleily, jolla hän minulle heitti hyvästit. Kuumia, raskaita kyyneliä tulvi hänen siniharmaista silmistään.

Mutta minä pidätin kyyneleeni ja jäykistin mieleni salatakseni todellisia tunteitani; — senhän olin jo usein ennenkin tehnyt.

— Hyvästi nyt äiti! lausuin minä koneellisesti, jokapäiväisellä äänellä, jonka muka piti ilmaista minun miehevää jäntevyyttäni.

Eikä kyyneltä tullut minun silmääni — —

Vene keikkui jo laineilla — ja ypöyksin jäi äitini rannalle. Näin hänen hetkisen huiskuttavan valkoista liinaa, sitten äkkiä, — luultavasti tunteiden pakosta — herkeävän ja — vihdoin kääntyvän kotia kohti.

Tuuli oli tuima ja lisäksi vastainen. — Aina se onkin tavallisesti vastainen, kun kotoani milloin poistua pitää. — Aallot kohosivat korkealle ja kylmää vettä roiskahteli tuontuostakin veneeseen. Isäni istui perässä, toisella huoparimella ohjaten venettä, toisella rivakasti huovaten; hän oli taitava venemies. Renki-Junnu souti keulateljoilla ja minä olin tällä kertaa saanut paikkani peränpuolella, jossa soudin takahangassa.

Ilma oli viileä, sää vähän hämärä. Ikäänkuin ivallaan kurkisteli toisinaan aurinkokin paksujen pilvien lomitse ja valoi hetkeksi kirkkaan hohteen noille vitilumen peittämille rantakallioille, joita eilen olin astuskellut, rantahietikoille ja niemien kivisille kielekkeille. Ei nyt näkynyt muita veneitä järven selällä soutamassa. Talottomat rannat ja tuo mustavetinen, synkästi aaltoileva järven selkä, ne tekivät seudun kolkoksi, melkeinpä kuolleen näköiseksi. Kotini vanhanaikuinen päärakennus se vain häämöitti vaaleanpunertavana metsän sisästä, tuolta Karhuvaaran huipulta…

Sinne se nyt jääpi ja milloinkahan sen taas ensi kerran nähnee? —

Koskelaan tultua käskettiin heti panna kyytihevonen valjaisiin. Se oli minun tahtoni. Minä tahdoin pian päästä erilleni näistä kotoisista oloista, tahdoin niin pian kuin mahdollista katkaista ne siteet, jotka niin lujasti tuntuivat minua tänne kiinnittävän. Tahdoin olla mies.

Sydämmellinen kädenlyönti isältäni, tuttavallinen kädenpuristus rengille — sillä tavoin olin eroitettu kotiväestäni. Suuret supiturkit päälläni heittäysin rekeen, huusin reippaalla äänellä vielä kerran hyvästi ja kulkusten helistessä lähdin solumaan alas maantielle päin.

Kas näin, ajattelin, nyt sitä siis mennään. Hei vaan! Helise kulkunen, juokse hevonen! — Mutta taas kävi sieluni läpi oudot väreet ja minä tunsin taas epävarmuutta sen suhteen mitä aijoin tehdä. Mitähän, — mietin siinä jo parin kolmen minuutin matkan kulettuani — mitähän, jos vielä luopuisi päätöksestään? Antaisi kyytimiehen pyöräyttää takaisin — vaikkapa tuosta sillan korvasta — ja palaisi kotiin! Mutta ei, — ei sitä nyt enää kehtaisi vaikka mikä… kovin se olisi naurettavaakin… enhän minä ole mikään "mamman lellipoika", jolle heti tulee koti-ikävä — en olekkaan! Vaan mies olen ja mieheksi tahdon tulla. Antaa mennä vaan!

Ämmän putouksen kumea pauhu ja emäjoen kohisevat kosket tohisivat vielä pitkän aikaa korvissani. Sitten nekin vähitellen herkesivät kuulumasta sitä myöten kuin reki liukkaasti vieri halki autioiden salojen, yli korkeiden vaarojen kohti länttä.

III.

Olin otettu vastaan pataljoonaan vapaehtoisena. Siitä ei ollut nyt enää mitään epäilemistä, sillä selvät paperit olin jättänyt pataljoonan kansliaan: otteen ylioppilaskirjastani, vanhempain lupakirjan — johonka äitini puolittain leikillä ei ollut sanonut antavansa suostumustaan — sitten papinkirjan ja lääkärintodistuksen. Kaikki oli mennyt niinkuin olin toivonutkin — tahi niinkuin olin peljännyt, sillä minä muistan myös matkalla salaisesti toivoneeni ettei lääkäri syystä tai toisesta minua hyväksyisi. Mutta hän oli hyväksynyt ja minä olin lisäksi määrätty ensimmäiseen komppaniiaan. Tuohan jotain — olla vapaehtoinen siinä komppaniiassa! Kelpaisi sanoa, kun joku kysyisi, monenteenko komppaniiaan kuuluin, että "ensimmäiseenpä tietenkin!" — Sillä olivathan siinä isoimmat miehet ja minun käsitykseni mukaan uljaimmatkin…

Pitihän minun siis olla tyytyväinen. Mutta miksikä nousi rintaani sittenkin niin pian sellainen kaihontunne ja epäilys, — epäilys että jokohan sittenkin tein tuhmasti?…

Mitäs vielä! Kaiketi olivat ne taas noita "lapsellisia" tunteita. Eihän nyt enää sopisi kauppojaan katua, kun paperit kerran olivat pataljoonan adjutantin kourissa! Myöhäistä se olisi…

Että jo olin sidottu, sitä en kumminkaan vielä niin todeksi osannut uskoa. Kentiesipä siitä syystä että ensi alussa sain kulkea sivilimiehenä, kun eivät sotilasvaatteeni vielä olleet valmiit. Vaan kohta kai nekin joutuisivat. Sillä olinhan aivan kuin tosissani puhutellut pataljoonan vanhaa räätäliä eli valmiiksileikkaajaa — "herra mestariksi" — ja sen, kuulin minä, luultiin paljon vaatteitani jouduttavan. — —

Ensi päivä oli nyt päättymäisillään, kun kuljin kaupungista kasarmia kohti. Minä ajoin nelirattaisissa ajurikärryissä, sillä talvi oli heti kaupunkiin saavuttuani rauvennut ja maa oli jälleen paljas. Lätäköt tiellä olivat hienossa riitassa, ja vieressä juokseva joki vyöryi tahmean, raskaan ja mustan näköisenä merta kohden. Tuuli suhisi tuollaista yksitoikkoista syysillan suhinaansa lehdettömissä, tien varrelle istutetuissa koivuissa. Kelmeä kuu pistäytyi toisinaan esiin sakeiden, tummahkojen pilvien raoista.

Oli samalla niin surunvoittoinen ja samalla niin juhlallinen tunne minun nuoressa povessani, kun nyt tutuista oloista ajoin aivan ventovieraisiin. Mutta juuri sentähden että nuot olot olivat minulle oudot, tuntuivat ne minua jotenkin viehättävän.

Tunsinko minä nyt todella itseni tuossa rientäessäni ottamaan tulevaisuuteni ensi askeleita? Minäkö se todella olin se nuorukainen, joka siinä kuutamossa ajelin, aikoen ehdottomasti antautua sotilasalalle? —

Minä heräsin mietiskelyistäni, kun likellä kasarmia iloinen joukko miesväkeä näkyi ajavan vastaani. Ne olivat "sotapoikia", niitä oli ahtautunut pari issikkakärryä täyteen ja viinapulloja näkyi niillä olevan eväänään. Kaikki ne kuulestivat hoilottavan jotain, mutta yksi joukosta lauloi muita äänekkäämmin näin:

Keisari ei voi armahtaa, Oli herra eli talonpoika — Kaikkein täytyy kolme vuotta Kivääriä hoitaa!

Haikeina kertasivat muutkin nuot viimeiset säkeet, — nehän niin hyvin toivat ilmi mitä sydämmessä liikkui. Kun he jo alkoivat olla ohi minusta, kuulin saman laulajapojan samaan haikeaan nuottiin jatkavan:

Tule sinä pappa nyt viimeisen kerran Sun varsaasi valjastamaan! — Poikasi viedään kolmeksi vuodeksi Päätänsä paljastamaan…

Ennenkuin he taas yhdessä olivat ehtineet kerrata viimeisiä säkeitä, olin minä jo kerennyt kasarmin portille.

Samapa se minulle — ajattelin — mitä ne laulavat, — nuot, joiden ulkonaisesta pakosta tänne on saapuminen, — minun on laitani toisin: minä tulen sisällisestä pakosta — … minua ne eivät ymmärrä! —

Hevonen pysähtyi korkeain päätypuolisten porrasten eteen. Minä hyppäsin vikkelästi alas, maksoin ja kannoin tavarani porrasten päällyställe. Ja riensin juoksujalkaa pimeään etehiseen. Kopeloin tovin aikaa minulle jo edellisenä päivänä määrätyn kamarin avainta; en ollut löytää, vaan löysin kumminkin. Oven avattuani näin edessäni typötyhjän huoneen, jonka laattialle kuun valo heikosti viistoon virtasi, — ei mitään siis oltu laitettu vielä! Tämä näytti niin kaamealta kaikki. Surkea tunne vihlaisi ohimennen sydäntäni. Kannoin tavarani sisään, lukitsin jälleen oven ja pistin avaimen taskuuni. Lähdin ensi komppaniian puolelle, sillä sinnehän oikeastaan kuuluinkin, vaikka "vapaehtoisten" huone oli toisen komppaniian puolella, toisella puolen komppaniian pihaa. Vähän pelolla avasin erään oven ja tiedustelin siellä olijoilta huoneeni johdosta. Suuri, verevä mies tulikin heti tervehtimään ja esitti itsensä kohteliaasti. Se oli tuleva vääpelini, ja minä tunsin jonkunlaista kunnioitusta niin arvokasta miestä kohtaan, mutta aivan hämärästi vielä aavistin, mikä suuri määräämisvalta hänellä tulisi minun suhteeni olemaan. Hän vei minut omaan huoneeseensa, jonka asu todisti hänestä että hän oli tavallista sivistyneempi, ja puhutteli minua niinkuin vertaistaan. Yhdessä menimme sitten minun tyhjää kammiotani katsomaan, vaikka eihän se katsomalla siitä parannut. Vääpeli lupasi kumminkin toimittaa huonekaluja seuraavaksi päiväksi. — —

Ja seuraavana päivänä olikin kamariini jo kannettu matala, keltaiseksi maalattu ruununkaappi, pitkä ristikkojalkainen pöytä, rautasänky makkaran muotoisine matrassineen ja olkipieluksineen, kivääriteline ja matala istuinjakkara.

Tällaiseksi olin huomannut tulevan asuntoni mennessäni tapaamaan ainoata tuttavaani koko kasarmilla, reservivänrikki Sarkkasta, joka tässä pataljoonassa toimitti luutnantin virkaa.

Minä tapasin hänet parhaallaan uloslähtemässä. Vänrikki oli suuresti hämmästyksissään, kun kuuli minun sotilaspuuhistani eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä sanoa ja minkälaiseksi tekeytyä. Kun hän kuuli että huoneenikin alkoi jo olla asuttavassa kunnossa, oli hän hyvin halukas sitä näkemään ja niin palasimme yhdessä sinne.

— Jo sinä nyt olet joutunut johonkin! — sai vänrikki sisääntultuamme sanotuksi äänellä, joka minusta nyt tuntui niin kumman halveksivalta ja samalla säälivältä, ikäänkuin hän olisi tahtonut minun antaa aavistaa jotain miltei kamalaa… Mutta se tunne haihtui seuraavassa tuokiossa, kun eräs sotamies tuli sisään, ja vänrikki, joka juuri oli katsellut sänkyäni, muutti yht'äkkiä äänensä, koko käytöksensä ja kysyi kylmän virallisena:

— Eikö teillä ole puhtaampaa lakanaa antaa? — johon sotamies käsi korvalla vastasi:

— Joo, herra luutnantti! — ja vähän päästä oli hän jo — minä en tiennyt mistä kummasta — tuonut sekä puhtaamman lakanan että siistimmän peitonkin, mikä seikka saattoi minut varsin levolliseksi.

Vänrikki poistui pian, ja minä jäin ihmetellen miettimään sitä, millä kunnioituksella sotamies äsken oli kohdellut vänrikkiä. — Luulenpa silloin salaisesti ajatelleeni että noinhan — ja komeammastikkin kentiesi — sitä minuakin vielä kerran puhuteltanee… Ja tulevaisuuteni tähti se vilahti sinä hetkenä silmäini edessä taas niin kauniina, niin kirkkaana…

* * * * *

"Herra mestari" oli saanut vaatteeni valmiiksi. Minä kiiruhdin kamariini, otin avaimen pois oven suulta ettei kenkään minua häiritseisi. Nyt se siis vasta oli oikein tapahtuva tuo sotilaaksi muuttuminen.

Riuhtasin takin päältäni, riisuin liivini, irroitin kaulukseni ja kravattini. Siinä tuli mieleeni että jokohan nyt ainiaaksi luovuin sivilivaatteistani — ja ennen tuntematon tunne värähytti kylmästi mutta vaivihkaa minun herkkää mieltäni.

Minäkö se tässä nyt sotamieheksi hankkiusin, minäkö —?

Istahdin sängylleni, vedin matalat kengät jaloistani. — Olivat ne niin keveät ja luontevat tuollaiset jalkineet. Sotilassaappaat taas näyttivät sellaisilta kantturoilta, mutta uutuudellaan ne viehättivät. Ja kenpä ei lasna ollessaan liene tuntenut omituista tunnetta saadessaan uudet vaatteet! Se on omituista mielihyvän tunnetta — siinä on lisäksi jotain muutakin: posket hehkuvat, silmät saavat omituisen kirkkauden… Samantapaisen — jollei samallaisen mielialan luulen minussakin syntyneen tuona uudistuksen tärkeänä hetkenä.

Vedettyäni laveat "sotahousut" sääriini kävelin muutamia kertoja juhlallisena yli kamarin laattian. Yks… kaks… yks… kaks… kahisivat ne varmaan. Saappaat jalkaan saatuani tunsin sotilasarvoni jo vähän niinkuin kohonneen — ainakin kengän korkoa ylemmä. Käveleminen raskaissa anturoissa johdatti mieleeni Kaarlo XII:nnen saappaita… Seurasi sitten järjestyksessä kaulaliina. Soveltuihan se, mutta niin kummasti muistutti se koiran kaulapantaa; ja väriltään oli se täydellisesti entisen vastakohta. Sitten tuli vormun vuoro. Kuinka korkealta sen kaulus tuntui ja kuinka se oli kankea! Sehän estää oudoksesta päänliikuntoja, ajattelin, saatuani hakaset vaivoin kiinni. Nyt olin kumminkin jo pari astetta ylempänä kuin äskettäin. Tunsin veret nousevan poskipäilleni ja kuulin sydämmeni lyövän kiihkeämmin. Yks… kaks… yks… kaks… tykytti sekin. Nousin varpailleni nähdäkseni itseni paremmin kuvastimessa, jonka olin seinälle hankkinut. Minäkö se siis nyt olin, jonka hartioilta näkyivät molemmin puolin siniset olkalaput keltaisine numeroineen, vapaehtoisen nauhoineen ja kirkkaine nappeineen? — Minä, kukapas muu!

Asetellessani sitten kairalakkia päähäni tulin taas ajatelleeksi luopumista valkolakistani, tuosta vapauden, valon merkistä, utuisten unelmaini vaivalla ansaitusta kukasta. Ja tuntien syvää kaihoa tartuin tummanharmaaseen, pitkäliepeiseen sinelliini. Sekin oli uutuuttaan niin jäykkä ja kankea kuin mikähän häränvuota, ja hiki nousi päähäni ennenkuin sain sen kaikki hakaset kiinni pinnistetyiksi. Mutta sitten ei ollutkaan mitään muuta jäljellä kuin kieraista nahkavyö tuppineen, pistimineen vyötäryksille, — ja sotilas oli näin valmis.

Jää hyvästi sa vapauteni viime päivä! koetin juhlallisena itsekseni lausua, kun torvi samalla kajahti iltahuutoon kutsuen.

Ja terve, sinä uljas tulevaisuus! — — Yks… kaks… yks… kaks… Pystynä, mutta melkein tuntematta omaa itseäni, astelin komppaniiaan, jossa jo kaikki seisoivat rivissä ja lakit kourassa rukoukseen komennettuina. Plutoonanpäällikköni tervehti minua ystävällisesti sanoen sinellin sopivan päälleni peijakkaan hyvin. Ja minä tunsin kummaa tyytyväisyyttä että hän niin sanoi. — —

IV.

Aliupseeri Sotka! — huusi vääpeli seuraavana päivänä, kun pyysin lupaa mennä kaupunkiin, — ottakaapas te ja opettakaa vapaehtoiselle kunniantekoa, sen kun pitää päästä kaupunkiin syömään!

— Ymmärrän, herra vääpeli…

— Lähdetään tänne ulos, sanoi aliupseeri minulle mennen ulos komppaniiasta. Minä kävelin jäljessä. — Siinä oli kappale nuutunutta nurmikkotannerta. Sille me asetuimme.

Kunnianteko — aloitti aliupseeri — se nyt on niin helppoa etteipä siitä nyt paljon viitsi puhua semmoiselle kuin tekin olette, joka olette muutenkin oppia käynyt ja…

— Ei, kyllä minua saapi opettaa niinkuin muitakin! ehätin minä sanomaan itsekkin ihmetellen mukautumishaluani.

Aliupseeri naurahti.

— No tuota, eihän se nyt ole mitään tämä… Niinkuin tekin jo tietenkin tiedätte, tehdään kunniaa kahdella tavalla: joko kättä päähineeseen nostamalla, tahi rintamaan asettumalla sille, kelle tarvitsee. Kunniaa tehdään noin neljän — kuuden askeleen päästä vastaantultaessa. Nostetaan keveästi ja luontevasti oikeaa kyynäspäätä ylöspäin hartian kohdalle. Tällä tavalla (hän näytti). Kämmen se sitten viedään lakin reunaan niin että sormet ovat suorina ja peukalo yhdessä muiden sormien kanssa. Tällä tavalla.

Ja kalvosesta annetaan käden hiukan taipua ylöspäin. Sitten sormet asetetaan niin että etusormi vastaa lakin alareunaan ja keskisormi koskettaa ylireunaan. — Minä aloin jo mennä pyörälle tästä opista, niin kummalta se minusta tuntui —

— Eikä liioin huolita näyttää kämmentä, se on niin rumaa ja tökeröä, ja annetaan käden aina jäädä samalle paikalle, vaikka päätäkin käännetään. Näin. — Hän näytti, kuinka lakin alareuna luistaa etu- ja keskisormen välitse päätä käännettäessä — Jos nyt koetettaisiin, ensinnä paikaltaan, seisten…

Minä nostaa livahutin käteni korvalliselle. En koskaan ollut luullut kunniantekoa niin outomaiseksi kuin se nyt tuntui.

— No niin, sanoi aliupseeri lauhkeasti, parannellen käteni asentoa.

— Jos nyt koetettaisiin kävelystä pitäen. — Minä kävelen täältä teitä vastaan, ja te teette minulle kunniaa.

Hän erkani minusta muutaman sylen päähän. — Lähdetään nyt tulemaan toisiaan vastaan, selitti aliupseeri.

Minä lähdin, koetin astua vapaasti, mutta havaitsin etten nyt ollut oikeassa olossani. Jalat tuntuivat kankeilta ja tottelemattomilta, silmät tuijottivat jäykästi, en tiedä minne. — Kun luulin olevani kuutisen askeleen päässä, nostin käteni lakkiin ja kuljin kunniaa tehden opettajani sivu. Aliupseeri nosti myös kätensä juhlallisesti vastineeksi ja luoden minuun terävän, arvokkaan katseen meni sivuitse.

— No, kyllähän se rupeaa luistamaan, tuli hän minulle selittämään. — Kunhan vaan vähän enemmän käännätte päätänne ja seuraatte silmillänne. — Ne olinkin kokonaan unhoittanut. — — Ja astuu vaan vapaasti ja antaa kätten heilua siihen saakka kuin oikean käden nostaa päähineeseen, — antaa silloin vasemman käden olla liikkumatta sivulla, ja kun sivu pääsee yhden askeleen, niin laskee oikean käden alas ja astuu taas niinkuin ennenkin. Ei se mitä vaikeata ole! Koetetaan vielä kerta. — Lähdimme siitä taas astumaan vastakkain, aliupseeri mielestäni reimana, sulavasti, — minä pystynä, totisena, koneellisena… ja kiusallinen tunne sydänalassa.

Tulihan se jo vähän paremmasti tehdyksi, mutta vikoja siihen vielä jäi. Mieli toisinaan hävettämäänkin että jos ne tuolta komppaniian ikkunoista hyvinkin katselevat ja nauraa virnistelevät muut minun tempuilleni.

Taisi aliupseerikin samaa ajatella, koskapahan tuumasi, että kun olisi olla joku rauhallisempi paikka. Esitin että mentäisiin minun omaan huoneeseeni, siellähän kyllä sen verran sopinee. Aliupseeri sanoi jotain että "mitähän se vääpeli siitä?" — mutta kun kysyin kummastuneena että "vääpelikö?" niin hän suostui, ja me menimme minun huoneeseeni.

Ja siellä me ryhdyimme rintaman-teon harjoitukseen.

Piti astua reimasti, piti heiluttaa käsiä ja sitten äkkiä kääntyä rintamaan, ja samalla kuin siirsi toisen jalan toisen viereen, piti nostaa käsi päähineeseen, piti kääntää päätä ja silmillään seurata vastaantulijaa sitä myöten kuin tämä astui, kunnes oli yhden askeleen takanapäin, jolloin taas piti pyörähtää astumaan ja ensi askeleella laskea kätensä alas. —

Sellainen se oli ensimmäinen harjoitukseni. Loistava sotilasurani oli näin alkanut.

V.

Ne nahkajussit! Ne uuden uutukaiset, nuoret isänmaan palvelijat! Ne, jotka tulevat sieltä kaukaa sydänmaiden korvista, jossa ovat ikänsä eläneet nokisen kurkihirren alla näkemättä koskaan juuri muuta kuin kotoisen kylänsä ja kuulematta koskaan muuta opetusta kuin pappinsa nuotinomaiset saarnat kylmässä kirkossa tai kyläkinkereillä.

Kuinka minä heidän tilaansa säälien muistelen! Heitä kun niin paljon alussa pilkataan ja nauretaan kasarmilla, he kun aina ovat vanhempien sotilasten silmätikkuna.

Sillä mitäs he osaavat tullessaan, kun eivät ole moiseen komentoon ja moisiin komplimangeihin ensinkään tottuneet! He katsoa töllistelevät suu auki kaikkia kuin lehmä uutta konttia, he kävellä rehmivät väärin säärin, kädet syvällä housujensa taskuissa tahi kömpelöinä, ryhdittöminä sivulla, ja kämärä piipun nysä hampaissa he syljeksivät pitkin laattioita. He ovat kaikin puolin tottumattomia ja nahkajussin nimellä heitä sentähden usein puhutellaankin. Se pistää kyllä ylpeämmille vihaksi, mutta minkä he sille voivat. Heidän täytyy nöyrinä tottua "vanhain ryssäin" pilantekoon ja odottaa kunnes hekin pääsevät siihen asemaan että voivat vuorostaan naurahdella uusille tulokkaille, — nahkapojille.

Heitä seisotetaan rivissä, heitä tutkistellaan, tarkastellaan ja heille annetaan ensimmäiset ohjeet.

— Nenät pystyyn pojat! komentaa kapteenimme, kun hän ensi kertaa saapuu nuoria miehiä katsomaan.

— Seisokaa suorina!

— Vatsa sisään… sisään, sisään!

Ja katsokaa reippaasti silmiin! — Kuuletteko? — reippaammasti!

Sotamies ei saa olla ujo! — nooh! Kas noin!

Sotamies ei saa olla nolo! — Sotamies ei saa olla arka!

Hän kulkee pitkin riviä korjaten asentoja. Keltä hän vääntää nenän pystympään, ketä ottaa leuvan alta, ketä päähän taputtaa, sanoen jotain mielestään hyvin sattuvaa, mutta jolle harva uskaltaa nauraa.

Kankeat ovat nuot autioiden seutujen pirteissä patvineet vartalot, pää ei ota hevillä taipuakseen, niska ei hevillä sujuakseen eikä käsivarret ojentuakseen tässä oudossa ja merkillisessä leikissä. Siinä he seisovat alakuloisina, muutamat aivan säikähtyneen näköisinä, kuunnellen kummissaan kapteenin opetustapaa. Ja kaukana on leikki heidän synkenneestä mielestään, ja aatos se harhailee, kuka sen tietää missä, — kentiesi kaikkialla muualla, vaan ei kasarmin piirissä. — Mutta vanhat miehet ne vetävät suutansa säälimättömään hymyyn eikä monikaan muista, miltä se hänestä silloin tuntui, kun hän itsekkin oli nahkapoika.

Vaan huomattuaan että nuoret miehet ovat kovin totisina, pistää kapteenin päähän lopettaa harjoitus tanssilla. — Kuka on soittoniekka? Hah? Noo! Ahaa… no menkää joutuin! — Yksi nahkajusseista käypi kapteenin käskystä noutamassa viulunsa, ja kohta raikuvat tanssin sävelet tuossa äsken niin ikävälle tuntuneessa huoneessa.

— Sepäs vasta kapteenia! suhahtaa joku keikarimaisempi rekryyti toisen korvaan.

— Tanssimaan, tanssimaan! — toimittaa päällikkö aivan kiihkoissaan niskasta työntäen nuoria sotilaita keskemmä laattiaa. Syntyy aika, melu ja hälinä, kun miesjoukko tanssia jyskyttelee ympäri käytävää niin että jymähtelee tervattu laattia.

Hän taitaakin olla hyvä mies tuo päällikkömme, miettii jo moni. Ainakin on hän nyt hyvin armollisella tuulella! Väheksyen musiikkia toimittaa hän lisäksi vielä yhden viuluniekan, yhden hanurinsoittajan ja triangelin kilkuttajan. Itse tarttuu hän kahteen rautaiseen voimistelusauvaan kolistellen niitä rajusti yhteen. — Se on sotilasmusiikkia ja siinä on jyryä ja tahtia. — Kyllä se äijä osaa, tuumitaan sitten miesjoukossa, kun kapteeni on poistunut.

Ja nuot tuonoin niin nolot nuoret miehetkin jo vetävät suutansa vapaampaan hymyyn. Ja iltahuudon jälkeen menevät he melkein ilomielin levolle ja näkevät parempaa untakin.

VI.

— Fstait! — smirnaa!

Se oli luutnanttimme, joka niin huudahti, kun yhtenä noista ensi illoista istuimme osastohuoneessa aliupseerimme opetusta kuunnellen, kun ulkona oli synkkä pimeä ja syyssade ikävästi räiskäsi ränneissä, vaan siellä sisällä, huoneessa oli niin valoisaa ja lämmintä.

Kaikki hypähtivät tuon huudon kuultuaan koppina pystyyn jakkaroiltaan, sillä kapteeni se oli ovesta äkkiä ilmaantunut luokkahuoneeseen. Ja kukin koetti asettua paraan kykynsä mukaan hänelle rintamaan — niinkuin jo oli opetettu.

— Hyvää iltaa! mutisi hän partansa sisästä.

— Jumala antakoon, herra kapteeni! kirkasimme yhteen ääneen tahdissa, koneellisesti — niinkuin oli opetettu.

— Pää pystyyn, pää pystyyn!

Kääntykää tännepäin! Katsokaa minuun! — Katsokaa reippaasti silmiin!

Hän istahti aliupseerin paikalle lakki päässä ja palava paperossi hampaissa sekä käski meidänkin istuutua. Luutnantti istahti myös entiselle paikalleen.

— Mistäs täällä nyt on opetettu? kysyi kapteeni kiivaasti kääntyen aliupseerin puoleen, joka valmiina ottamaan käskyjä vastaan "reilassa" seisoi hänen takanaan. — Puhtaudesta — herra kapteeni — ja siitä, missä kunnossa sotamiehen tulee pitää sänkynsä — vastasi reippaasti nuori aliupseeri.

Kapteeni hymähti.

— Noh, Konkelo, minkälaisen pitää sotamiehen sängyn olla? kysyi hän sitten alkaaksensa jonkinlaisen kertausopetuksen.

Puhuteltu nousi verkalleen seisaalle, mutta ei vastannut mitään. Kapteeni murahti partaansa jotain että "kiivaammin siinä!" ja jatkoi sitten puoleksi leikillä:

— Hah? Mitä? Noh… pitääkö sen olla hyvin pehmeä, hah?

— Joo, herra katteini, pehemeä se parein…

— Hah? Mitä!… Ja likanen?… että kirput oikein pääsisivät kasvamaan, — niinkö? tiuskasi kapteeni.

Tämän kysymyksen kuultua nytkähti siellä täällä joku ruumis; toiset tuijottivat synkän totisina päällikköönsä.

— Ei, herra katteini — koetti puhuteltu oikaista, — kyllä sen pittää puhas olla…

— Ja pehmeä kai, — hah? tinkaili kapteeni.

— Joo, herra katteini…

Puoleksi suuttumaisillaan, puoleksi naurusuin kääntyi kapteeni toisen puoleen:

— Piekola! — onko se niin, hah?

— Jaa, herra kapteeni! —

— Jaa, herra Piekola! — Mikä on niin? kysyi kapteeni ilkkuillen.

Puhuteltu ei tiedä, mikä on niin.

— Missäs Piekola on maannut kotonaan?… Hah? — laattialla varmaan?

— Jaa, laattialla, herra kapteeni! myöntyy totisena Piekola.

Kapteeni murahti taas partansa sisään harmistuneen näköisenä ja kysyi kuin puoleksi itsekseen:

— Ja siinä sillä sitten oli likainen turkkiresu alla, — haah? —

Ei vastausta. Puhuteltu on syvissä mietteissä.

— Ja kirput purivat —? tokasi päällikkö vähän vihaisemmin.

— Jaa, herra kapteeni, niin ne tekivät, vastasi Piekola ikäänkuin joihinkin mieluisiin muistoihin havahtuneena.

— Aika veitikoita! naurahti kapteeni kääntyen kolmannen puoleen, jolta vihdoinkin oikea vastaus lähti. —

Tuolla tapaa kävi kapteenimme opetus. Aina oli hän äänessä ja porisi kuin kiehuva pata. Paperossin piti aina olla hampaiden välissä — puhuessakin, ja tuli sammui siitä ehtimiseen. Silloin sai varuillaan oleva aliupseeri kunnian raapaista tulta omasta tulitikkulaatikostaan, sillä kapteeni sytytti harvoin omastaan.

Tällä kertaa oli hän nyt mielestään tarpeeksi opettanut, ja hän nousi sentähden ylös ja meni ovea kohti sanaakaan puhumatta. Silloin taas huudettiin "fstait!" ja joku lähinnä ovea istuva ryntäsi sitä aukaisemaan kapteenille, — sillä niin oli opetettu. Kun ovi sulkeutui, oli mielestäni kuin joku pieni ukkoispilvi olisi mennyt onnellisesti ohi, ja mieliala tuli jälleen entiselleen.

Aliupseeri istahti taas opettajatuolilleen, ja luutnantti, joka kaapin nurkalla oli koko ajan istunut pitkillä säärillään leikkien koiransa kanssa, hyrähteli tuttavallisesti ikäänkuin hänestäkin olisi ollut mieleen että kapteeni poistui… Opetus kävi siten paljon paremmin.

Tunti alkoi nyt olla lopussa ja luutnanttikin jo lähti koirineen pois. Hänelle ei tarvinnutkaan komentaa "fstait!", ainakaan ei hän tällä kertaa sitä tahtonut.

Heti kun ovi luutnantin jälkeen sulkeutui, lyödä paukautti aliupseeri käsikirjansa kiinni pöytään, ja virkkoi toverillisesti:

— Hehhei, heitetäänpä pois, poijat! ja kaikki nousivat itseänsä venyttelemään. Toiset pistivät tupakaksi haastellen päivän tapahtumista, sen verran kuin niistä saattoi haastella. Mutta toiset jäivät totisiksi eivätkä puhuneet halaistua sanaa.

Kun kello löi viisi, olivat harjoitukset loppuneet. Monella olisi nyt tehnyt mieli iltalomalle kaupunkiin, mutta eipä ollut kysymystäkään pääsystä vielä. Sillä tuhmasti saattaisi nuorimies vielä käyttäytyä siellä kulkiessaan, ei osaisi kentiesi tehdä kunniaa upseereille, ottaisi liikoja ryyppyjä… Ei häntä vielä päästetty, ei läheskään, vaan kasarmin seinien sisällä sai hän pysyä kiltisti viikkoja, jopa kuukausiakin. Jouluun asti näet kesti kunnianteonharjotuksia.

Mutta minä, joka olin vapaehtoinen, minä sain lähteä iltalomalle ja epäilemättä tunsin minä arvoni hiukan syvemmästi kuin nuot toiset. —

VII.

Eräänä päivänä — siitä oli vain toista viikkoa kuin olin pataljoonaan tullut — oli minulle kaupungissa käydessäni sattunut niin hullusti etten tehnyt rintamata omalle pataljoonan päälliköllemme, joka osui tiellä ajamaan vastaani. Syy oli se etten everstiämme ennen ollut nähnyt enkä tuossa, kun hän kiireesti ajoi, ehtinyt tarkata, oliko hänellä nyt yksi tai kaksi raitaa olkalapuissaan ja montako tähteä tai ei ollenkaan tähtiä. Luullen häntä sentähden joksikin tavalliseksi upseeriksi, tein hänelle vain tavallista kunniaa, johon hän heti vastasikin.

Niin oli nyt käynyt — ja minä surulla ja pelolla huomasin erehdykseni vasta kun ajaja oli ohi. Tyynnyin kumminkin kun kasarmiin palatessani kuulin plutoonanpäälliköltäni ettei sellaisesta mitään "tule", koska hän, herra eversti, ei itse ollut suvainnut minua erehdyksestä huomauttaa. Olin senvuoksi hyvilläni ja ajattelin kiitollisuudella hyvää everstiäni, joka ei vähistä piittaa.

Seuraavana päivänä saapui kapteenini komppaniiaan tiedustellen heti ensimmäisenä vapaehtoista. Minä säpsähdin ja astuin herrani eteen.

— Minkätähden — aloitti hän kiukkuisella äänellä, jota en ennen niin ollut huomannutkaan — minkätähden ei vapaehtoinen eilen tehnyt kunniaa everstille, — pataljoonanpäällikölleen, hah?

— En tuntenut häntä, herra kapteeni, vastasin minä mahdollisen levollisesti, mutta tunsin veret kumminkin nousevan poskiini.

— Ette tuntenut, hah?… noh, tunnetteko hänet sitten nyt?

— Kyllä, herra kapteeni…

— Jos vielä tämmöistä tapahtuu, niin minä en laske teitä kaupunkiin, sanoi hän sattuvan ankarasti ja jatkoi samalla:

Tunnetteko sitten everstiluutnanttia, jolle myös pitää rintama tehdä?

— En tunne häntä vielä, herra kapteeni, vaan ovat ne minulle kertoneet hänestä…

— Hmyh, — entäs piiriesiupseeria, hah?

— Olen nähnyt hänet joskus ennen kadulla, herra kapteeni…

— Niille, tiedättehän, pitää tehdä rintama — ja minulle! huomautti hän hiukan itserakkaasti, mutta vähän lauhtuneempana.

— Ymmärrän, herra kapteeni. — —

Kovin hävetti minua että kapteeni kaikkien kuullen oli tuosta viitsinyt puhua ja että nyt everstikin… Koetin kumminkin olla kuin ei mitään olisi tapahtunut ja vahingosta otin viisastuakseni siten että kaupungissa käydessäni kartoin kulkemasta valtatietä, jolla upseerit liikkuivat ja valitsin erään toisen tien, joka kulki pitkin rautatievartta. Sillä tiellä eivät näet upseerit juuri kulkeneet ja sentähden siitä tulikin minulle myöhemmin aivan tuttu ja mieluisa paluutie kaupungista kasarmille.

Mutta mieltäni alkoi kumminkin karvastella tuo sotakurin ulkonainen tunnusmerkki, joka minusta nyt yhtäkkiä tuntui niin ankaralta, niin orjallisen tarkalta — — ja nyt kuulin minä myrskyn tohinaa sisälläni, sen myrskyn, josta en ollut mitään tahtonut tietää.

Sanomaton ikävyyden tunne valtasi minut jo saman päivän iltaharjoituksissa, joita eräs jefreitteri Mustonen minulle piti. Minä näet olin tullut pyytäneeksi yksityistä opetusta antautuakseni heti joululta aliupseeritutkinto-lukuihin.

Niin, ei jefreitteri Mustosella ollut kykyä minua huvittaa, kun nuot tunteenpuuskat nyt päälleni tulivat. Hän tuntui minusta kokonaan vastenmieliseltä — ja typerältä kaikessa opissaan. — Ah, tämmöistäkö tämä on? Tämmöistäkö on nykyajan sotilastoimi?… Ja minä aloin aavistaa kuinka henkisesti tyhjää moinen elämä mahtoi olla, kun ihminen ikäänkuin tehdään koneeksi — itsetiedottomaksi koneeksi. Noin aavistaen, kun synkässä syyspimeässä harjoitusten loputtua astuin huoneeseeni toiselle puolen pihaa, tunsin minä todellakin niin epäilyttävää yksinäisyyttä ja ikävää että tuskin voin pidättää kyyneleitäni ajatellessani, mihin olinkin joutunut ja mitä kaikkea minun mahdollisesti vielä tulisi kärsiä. Sillä kärsimistähän minä tällä hetkellä tunsin.

Suuri kaipuu heräsi minussa nyt päästä pois, — pois täältä kuolettavasta ilmakehästä, vapauteen jälleen.

Naurakoot minulle ketkä tahtovat! — minä lähden pois, jos suinkin pääsen! — Ja enköhän pääsekkin, kun tämä vielä on näin alussa! —

Minä en ollut tullut ajatelleeksi edeltäpäin tällaisia seikkoja. Minusta tuntui luonnolliselta että vielä voisin päästä pois. Ja nämät toiveet nousivat niin voimakkaina rintaani että todellakin uskoin toivojeni toteutuvan.

Tahdoin ainakin koettaa.

Jo seuraavana päivänä seisoin kapteenini edessä esittäen hänelle asiani rehellisellä tavalla. Mutta hänpä, kapteeni, aivan ällistyi tällaisille tuumilleni. Hän alkoi murahdella ja selittää ettei hänen aikanaan ikipäivinä tällaista ollut tapahtunut.

— Vastahan te olette tullut! sanoi hän, — miksi te nyt pois haluatte?

Minä silmäsin surkeasti ympärilleni, rykäsin heikon sairaan tapaan ja sanoin: — Herra kapteeni, mi… minä… olen… tullut huomaamaan… että… olen… väärällä uralla…!

Siihen murahti kapteeni ivallisen "hmhyh" ja sanoi että mahdotontahan se enää oli, kun paperit kerran olivat jätetyt sisään ja nimi — ja kaikki muu merkitty pataljoonan luetteloihin.

Se toivontie siis katkesi siihen. Mutta minulla oli nyt niin valtava kaipuu että tahdoin koettaa toisellakin tavalla. Käännyin kohta lääkärin puoleen ja selitin hänelle että… mitä? Totta vain, mutta lääkäri suuttui niin että melkein ajoi minut ulos — — — Eikä hänen käytöksensä minusta niin kummalta tuntunutkaan, kun perästäpäin asiata ajattelin…

Mutta monta päivää ja yötä säilyi sielussani tuo vapauteen kaikertava ääni. Kävin synkäksi mieleltäni ja olin ääneti silloinkin kun oli lupa puhua. Annoin pääni tahallaan vaipua alas rinnoille ja milloin tilaisuus salli seisoin noloksi tekeytyneenä syrjässä katsellen välinpitämättömästi, halveksivasti toisten harjoituksia.

Täälläkö minun täytyy olla? Täälläkö siis koko pitkä, edessä oleva talvi — ja kevät! — ja koko kesä aina myöhäiseen syksyyn saakka? — Ja ainako on elämä tuntuva yhtä yksitoikkoiselta täällä, kuin nyt, — yhtä kuolleelta, viheliäiseltä?…

Ei ne minua ymmärrä, eivät käsitä — kukaan! — Ja kokonaan surun sortamana menin minä iltahuudon perästä levolle. Koko kasarmi oli minusta nyt ruvennut tuntumaan orjalaitokselta, oma huoneeni tuntui kammottavalta vankilalta. Siinä mielentilassa minä nukahdin.

* * * * *

Aamupuoleen yöstä minä sitten uneksuin: Olin kiipeävinäni äkkijyrkkää kalliota ylös. Kallion alla lepäsi syvä, ammottava kuilu, jonka keskustassa pauhasi valtava koski. Välistä oli kuin kallio olisi muuntunut huojuvaksi torniksi, — torniksi, jonka latvaan minun poloisen oli kapuaminen. Silloin kun torni enin huojui, silloin kuohahteli koskikin siellä syvyydessä, ja minä olin joka silmänräpäys vaarassa horjahtaa alas sen pauhaaviin kuohuihin. Siinä näyttäytyi silloin eräs venhe kosken nielussa alas lähdössä. Venheessä istui neljä henkeä; ne näyttivät tutuilta ja kumminkaan en heitä nyt tuntenut… Minä seurasin sitä silmilläni, katsoin ja katsoin… ja juuri kun se oli allani, minun kohdallani ja kovimmassa aallokossa, — kaatui se kumoon ja siinä olleet syöksyivät suinpäin vaahtoihin — enkä minä heitä enää nähnyt… Kauhistuksen tunne kävi läpi kaikkien jäsenieni, minä vilkaisin hätäisesti alas kallion juurelle, ikäänkuin pelastusta huutaakseni heille ja itselleni, ja näin siellä jotain omaisiani seisomassa. Mutta torni tai kallio se yhä huojui, huojui — eikä pelastusta vainen kuulunut…

Vihdoin heräsin. Se oli ollut hirveää unta. Minä vavahtelin vieläkin tuosta alasputoamisen ja hukkumisen vaikuttamasta sisällisestä kauhusta ja jännityksestä, ja koko ruumiini oli märkänä kylmästä hiestä.

Sellaisia unia!

Mutta näkeehän niitä ihminen jos jonkinlaisia… Eikähän ne tavallisesti merkitse mitään… Hyi sentään, — koen unhoittaa!…

Kun tuo aamu, jolloin tuollaisesta unesta heräsin, olikin sunnuntai-aamu, lähdin kohta kaupunkiin ja viivyin siellä lomalla aina iltamyöhäiseen asti. Siellä saattoi ystävällisten ihmisten seurassa hetkeksi unohtaa olevansa kiinni ja olettaa itsensä täydellisesti vapaaksi. Mutta äitelältä tuntui sitten yön selkään lähteä yksin syyspimeässä kasarmia kohti astelemaan.

VIII.

Sitä seuraava maanantaipäivä, jolloin harjoitukset taas alkoivat, oli mielestäni tukalan pitkä. Minun ikäväni oli noussut ylimmilleen. Ei tuntunut olevan halua sotamieheksi oppimiseen, — ei vähintäkään, ei minkäänlaista innostusta taikka uteliaisuutta tuntemaan esim. kiväärin kymmenien osien eri nimityksiä, tarkoitusta j.n.e. Kolkolta näytti kohtaloni, tulevaisuuteni oli mennyt paksujen pilvien verhoon. Ei yhtään toivon kirkasta tähteä nyt näkynyt sen taivaalla. Sielu kärsi, tahto ja tarmo laimeni, koko olemus ikäänkuin tyrmistyi. Ruumiskaan ei tuntunut kaipaavan mitään ravintoa, — ja minä olin syömättä koko sen päivää.

Kun iltaharjoitukset olivat loppuneet, olisi taas sopinut lähteä kaupunkiin. Mutta ei nyt sinnekkään mieli tehnyt, sillä kolkolta olisi tuntunut taas kasarmiin palata. Pimeäkin oli ja kovin synkkä oli syysillan sää, — tuuli puhalteli, vettä vihmoi ja rännit niin ilkeästi romisivat… Mutta eihän tästä nyt tule mitään tällälailla. Eihän asia nureksimalla parane! — Mitä, jos lähtisi vänrikin luo, — ainoan tuttavansa tykö?

Tämä keksintöni miellytti minua. Tempasin vyöni naulasta, irroitin pistimen kivääristäni ja heitettyäni sinellin hartioilleni kiiruhdin nopein askelin vänrikin asuntoon.

— Kah, sinäkö se olit? — iltaa! Mitenkä se "hurisee?" tervehti vänrikki minut nähtyään.

— Jumala "armahtakoon" herra luutnanttia! — sanoin puoleksi pilalla, puoleksi syvällä katkeruudella ja istahdettuani hänen kehoituksestaan, jatkoin totisella mielikarvaudella:

— Niin että, mitenkäkö hurisee?… Voi tuhannen tulimmaista, kun täällä on ikävä, — täällä teidän kasarmissanne…! lausuin synkällä äänellä ja pannen painon sanalle teidän siten antaakseni huomata että olin eri hengen lapsia.

— Ikäväkö! tarttui lauseeseeni vänrikki, — täällähän se vasta hauska onkin. Niin lystiä päiviä kuin minulla esimerkiksi oli vapaehtoisena ollessani, ei minulla sitten koskaan ole ollut!

— Mitenkä niin? kysyin minä epäilevästi.

— No kuulehan vähän! Meitä oli silloin kolme vapaehtoista: Porosen Santtu, Frilundin Lekku ja minä. Me asuimme kaikki samassa huoneessa täällä kasarmilla, — ja sen saat uskoa, sinä Ilmari, että silloin sitä lystiäkin pidettiin. Yksissä me aina kolusimme lomalla kaupungissa, yksissä juosta kahnistettiin takaisin iltahuutoon — pyryssä ja pakkasessa… Oli meillä monellaisia seikkailultakin — hiton hauskoja!… Kerrankin karkasimme iltahuudon perästä aidan ylitse kaupunkiin, mutta emmepä koskaan joutuneet satimeen.

— Mitäs te, — teitä kun oli kolme velikultaa ja yhdessä asuitte, — vaan minäpä asunkin ihan yksinäni! selitin minä huokaisten.

— Noh, oleskele loma-ajat komppaniiassa! huomautti vänrikki iloisesti ja jatkoi:

— Minä ollessani kasarmissa aina koetin pysytellä miesten parissa; painiskelin ja kinasin tahi juttelin heidän kanssaan usein aamusta iltaan… Siten opin ainakin tuntemaan jok'ikisen miehen komppaniiassa… — Älä sinä tyhjiä hätäile, kyllä täällä toimeentulee kuin tottuu…

— Kyllä kai, kun antaa itsensä kovettua, kylmetä… Ei välitä mistään, mitä näkee tai kuulee, kokee tai kärsii…, puree vain hammasta ja syljeksii kattoon, niinkuin muistelen kerran itsesikin sanoneen?

— Vaikkapa niinkin! myönsi vänrikki.

Minä kiihdyin ja melkein huusin:

— Mutta niin ei saa olla! Jos minä kerran tunnen että tällainen ammatti sotii ihmisluontoa vastaan, onko se sitten oikein että koetan tuota parempaa luontoani väkistenkin tappaa? — Minä tunnen etten voi viihtyä täällä! Täällähän ihminen tehdään koneeksi, häntä kohdellaan melkein kuin luontokappaletta, jolla ei ole todellista itsetajuntaa… Ja mikä on tämän kaiken tarkoitus? puskuin minä aivan tunteideni kuohussa. — Mikä? — Ei mikään! — Tyhjää kaikki ja — tyhjäntoimittajia kaikki… kulutetaan turhaan valtion varoja — ennestäänkin köyhässä maassamme!… Ja henkielämä — hmhyh sentään! henkielämä on takapajulla! — Sanos, mitä suurta täältä voisi syntyä? Sanos, mitä hengen jalompaa viljelystä täällä harrastettaisiin?… — Haa! — lopetin minä juhlallisesti — milloinkahan valistuneemman ajan käsi on tämänkin kasarmin hajoittava, pirstaava niin ettei jää kiveä kiven päälle?! Toivokaamme sen pian tulevan, — sen, sivistyksen ja valon kirkkaan päivän! — —

Minä olin kiihkoissani, tunteitteni ärsyttämänä purkanut nyt kaiken sappeni, sanonut kaiken sen, mitä sydämmelleni oli kasautunut noina muutamina surun päivinä. Ja nyt tuntui helpommalta, tuntui niin hyvältä, kun oli kerrankin ollut tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi.

Mutta vänrikki oli tuon raivokohtauksen kestäessä hymähtänyt minulle ikäänkuin lapselle ja otti nyt sanan vuoron:

— Puhuipa, poika parka, kuin leikatusta lampaan päästä! — Onhan sotalaitos jo siksi kauvan ollut olemassa tässä maailmassa että se kyllä puhtinsa ja mahtinsa pitää. Sen täytyy kumminkin olla olemassa!… Ja mikä sen tarkoitus on, sen tietää yksin korkea hallitus, joka sen kustantaakin. — — Mitä kirjallisuuteen tulee, niin täällähän sitä vasta oikein saatatkin harrastaa, jos tahdot! — ja hän viittasi upseeriklubin ja sotilaitten kirjastoihin, joista minunkin olisi vapaus lainata.

— Sitäpaitsi — jatkoi vänrikki — on näistä kasarmeista paljonkin hyötyä, itse kansaankin nähden. Ne ovat ikäänkuin kansanopistoja, joissa kansan miehet saavat oppia kaikellaista, esim. lukua ja kirjoitusta, jota eivät kaikki taida tänne tullessaan. Ja saavat he oppia muutakin sivistystä, esim. alistumaan toisen tahdon alle, — tottelemaan! Kyllä se ei kellekkään pahaa tee, jos kerrankaan oppii toisenkin pillin mukaan tanssimaan, — vai mitä?

Minä myönsin ja sanoin:

— Saatatpa olla oikeassakin! — — Äskeinen tunteiden purkaus oli minusta nyt tehnyt mitä myöntyväisimmän, mitä suopeimman olennon. Minä olisin nyt voinut taipua melkein mihin hyvänsä. Eikä sydämmessäni enää piillyt mitään katkeruutta olevia oloja vastaan.

Me olimme tovin aikaa molemmat ääneti; sitten kääntyi puhe arkipäiväisemmälle tolalle.

— Missä sinä syöt? kysyi vänrikki.

Hän sai tietää että söin puoliseni kaupungissa, jos sinne kaikisti tuli mennyksi ja että itselläni oli kuivaaruokaa eineen ja illallisen varalta.

— Niin se meilläkin oli — puuttui puheeseen vänrikki — kuivaruoka itsellään. Me haalasimme kamariimme kaikellaista; mikä toi leipäkasan, mikä voipytyn, mikä kokonaisen lehmänlavan, mikä makkaraa… ja sitten me syödä naskutettiin kuin minkähän porsaat…

Vänrikki selitti tätä tavalla niin hauskalla että minulla oli aivan elävänä mielessä, mitenkä he olivat tehneet.

— Muistanpa kerran — jatkoi kumppanini, muistoissaan vilkastuen, — kun syystä tai toisesta olimme riisuutuneet melkein alastomiksi ja tanssia jytyytimme kamarin laattialla niin että seinät tärisi… Porosen Santtu teki mukamasten kivääritemppuja siellä ovensuussa — ja me Frilundin kanssa — tanssasimme jenkkaa muistaakseni… Silloin astui yhtäkkiä ovesta sisään eversti — ja meillekkös hätä ja hämmästys tuli! Vaan kun siinä kollon näköisinä koetimme asettua reilaan vähissä vaatteissamme ja eversti näki pöydällä lihankimpaleita yhdessä nurkassa, leivänkänttyröitä toisessa, makkaraa, silakan päitä ja sen semmoista kolmannessa — ja Santun siinä ovensuussa paitasillaan juhlallisessa napletsoossa — niin purskahti hän ääneensä nauruun ja meni matkoihinsa. — Hahhah! nauroi vänrikki, — voi sentään niitäkin aikoja!… Olimme me silloin aika velikultia… — Mutta maistetaanpas toki! havahti hän, ja me kallistimme ääneti pohjaan viimeiset punssipikarit.

Minä kuuntelin jo suorastaan ihastuksella näitä tällaisia muisteloita ja niitä kuunnellessa suli pois kaikki viimeinenkin sappi. En voinut itsekkään enää ymmärtää, miten tuonoin olin niin onnettomana esiintynyt. Ja kun sitten vänrikin luota erosin, oli mieleni paljon virkeämpi, askeleeni paljoa keveämmät kuin sinne mennessä. Olihan vänrikki puhunut omasta kokemuksestaan ja vakaumuksestaan, ja täytyihän minun joinkin määrin hänen mielipiteisiinsä luottaa. Kentiesipä sotilasura urkeneekin yhtä viehättävänä todellisuudessa kuin ennen ajatuksissani?… Kentiesi olenkin ollut sokea —? Niissä ajatuksissa minä paneusin hyvin levollisena maata. —

IX.

Tuttavani vänrikin vakuutukset olivat minussa vaikuttaneet sen että koetin tarkastella ympäröiviä olojani hauskemmalta, valoisemmalta kannalta. Mutta mitenkään syvemmälti eivät nuot vänrikin kokemuksen kautta saadut ajatukset minun silloin tuntehikkaaseen mieleeni sittenkään tehonneet. Minä olin yhä sama kuin taannoinkin, vaikk'en mielialaani enää halunnut kelle tahansa purkaa, sitä mielialaa, joka koko olemukseeni tahtoi leimansa painaa. Päätin koettaa olla kylmä, vakava, karaistu kaiken suhteen, mitä tapahtuisi, ja koetin mikäli mahdollista lohduttaa itseäni sillä tunnetulla kokemus-periaatteella että ihmisen pitää kaikkeen tottua. Tottumushan on toinen luonto! Miks'en minäkin voisi tottua? Miks'ei minuakin voisi tällainen elämä miellyttää?

Nämät kysymykset nousivat valtavina poveeni. Olivathan niin monet ennen minua olleet samallaisessa epäilyksen tilassa — sitäkin oli vänrikki kertonut — ja nekin, ne muut olivat sotilasuransa alussa tunteneet tavatonta tyhjyyden tunnetta rinnassaan, kamalaa ikävää ja epäilyttävää tuskaa. — Mutta olivat ne siitä kumminkin kohentautuneet, karaistuneet, ja tottumus oli heidät pysyttänyt aljetulla uralla. Ja kunnon upseereja oli heistä kuulinma tullut!

Miks'en siis minäkin kehityksessä voisi olla heidän laisensa?

Tätä minä mietin ja sitä miettiessä välähti sieluni sisimmästä toisinaan joku valonsäde, salaperäisesti, vienosti — — — Ne olivat taas nuot tulevaisuuden lempeät utukuvat, mielteiden tuoksuvat kukkaistarhat, joita minun henkeni silmä jäi tähystelemään! Mutta kesken näitä kaikkia ihanteellisia mielikuviani säpsähdin taas ja todellisuuteen heräten huudahdin itsekseni: mikä on aate tässä, mitä kaikki tämä sittenkin tarkoittaa? Olisiko tässä nyt tarjolla, mitä ihmishenki kaipaa, — mitä minä kaipajan? Voisiko ihmisolemus tällaisesta ravinnosta kitumatonna elää? Ja onko hengellä se vapaus, joka sillä täytyy olla? — Tuohon kysymykseen minun mietiskelyni tavallisesti päättyivät — ainakin oli se ajatusteni korkeimpana huippuna. —

Minusta siis tuntui kuin olisi minun antaminen sitoa henkeni orjuuden kahleisiin — ja sitä minä pelkäsin, sillä se oli mielestäni vallan luonnotonta.

Ei! — Olla Apollon lapsi ja olla Mars'in lapsi — siinähän oli ilmeinen ristiriitaisuus! Vai eikö ollut, — olinko minä sitten sokea — itse ahdasmielinen?

Minussa syntyi halu omasta olemuksestani saada tietää, mikä se oikeastaan oli minut ajanutkin juuri tälle uralle ja tällaiseen valintaan. Kunnianhimoko se oli? kysyin itseltäni. Vai oliko se tuo leipätulevaisuus? — Ei se se ollut; niin alhaiset eivät vaikuttimet olleet. Vaan ne olivat kentiesi ne ihanteelliset kuvasarjat, jotka olivat kuin syöpyneet mielikuvitukseeni ja sieluuni lukiessani kuvauksia romantilliselta ritariajalta. Tällainen, menneisyyden hämyssä harhaava aatos, se oli minulle luonut tulevaisuuteni mahdottomat toiveet. Se se kentiesi oli minut ajanut sotilasuralle…

Mutta sehän oli paennut, tuo vanha, hyvä ritariaika, se oli painunut ajan "kaikki nielevään hautaan!"

Kunpa olisi se aika vielä ollut käsissä, sittenhän olisi kelvannut sotilasalalla olla! Olisi kelvannut pelastaa joku ruusumainen olento — keijukainen, prinsessa… häijyn louhikäärmeen vallasta… — vienon kesäyön helmassa kavuta muurin yli puutarhaan ja siitä sitten — — — oi, se olisi ollut vallan ihanaa, suurta, runollista! Mutta se oli nyt kerran paennut tuo sankari-aika. — —

X.

Eräänä päivänä tein minä sitten sotilasvalani, tein niinkuin kaikki muutkin. Kohotin käteni arttelisalin pihkanväristä lakea kohti ja pidin kahta sormea pystyssä niinkuin näin toistenkin tekevän. Ja vannoin juhlallisen, pyhän valan sotilastuomarin johdolla.

Pataljoonan saarnaaja, joka tilaisuudessa oli läsnä, oli puheessaan arvellut tätä valaa sangen keveäksi kantaa. Ja totta se olikin ainakin minuun nähden… Valalta päästyä ei tuo taakka kovinkaan tuntunut raskaalta kantaa. Jotain hyvin juhlallista, mahtipontista liikkui vain povessani. Minä näet luulin alkavani jo tajuta ympäröiviä olojani.

"Sotilaan virka on kunniallisista kunniallisin" — niinhän sanottiinkin ohjesäännöissä! Ja sanottiin niissä paljon muutakin kaunista, puhuttiin niin ihanasti isänmaanrakkaudesta että mieli aivan taivaallisiin ylentyi, kun niitä rauhassa yksikseen lueskeli.

Niin, sotilasvalani olin siis tehnyt ja juhlallisin mielin astelin rivien etupäässä takaisin komppaniiaan, josta sitten saisin lähteä "vapauteeni", koska ei mitään harjoituksia sinä päivänä pidetty.

Mikä mieluinen sattuma: — minulle annettiin kirje! Heti ensi katsauksella tajusin, mistä se oli: — kaukaa, Venäjällä olevalta sotilasveljeltäni… Hauskapa on nyt nähdä, mitä hän kirjoittaa — mietin siinä pitkin askelin harpatessani pihan poikki omaan huoneeseeni, — nähtävästi tietää hän jo minunkin olevan sotilasuralla.

Mieleni oli niin kiintynyt kirjeen saantiin etten ollenkaan muistanut antaa päivystäjälle sitä paperossia, joka muuten kuuluu taksaan, kun joku komppaniiassa saapi kirjeen.

Kuoren avattuani luin kirjeestäni seuraavaa:

'Arvoisa asetoverini!

Nyt olen minä päättänyt tarttua kynään ripittääkseni sinua isällisesti, oikealla sotilasripillä. Mutta ensinnäkin kätesi otsalle ja kantapäät yhteen, sillä minä olen sinun päällikkösi ja herrasi, jota sinun tulee kuulla ja totella niin silmien edessä kuin silmien takanakin! — S:lta kuulin näet että olet jo nahkapoika. Luultavasti oli se oma päätöksesi että olet pukeutunut nykyisiin säkkihousuihisi? Ja miltä se nyt tuntuu elämä, joka on entiseen nähden ihan outoa ja uutta? Eikö totta että on mielessä tunne, joka hiukan vivahtaa kaipaukselle, ikävälle, kentiesi pelollekkin, jonka syytä oikeastaan et voi löytää? Luulen että näin on sinunkin laitasi, sillä niin oli ainakin minun. Ja olethan saanut samallaisen tai ainakin samankaltaisen kasvatuksen kuin minäkin. No niin, se on juuri tämä kasvatus, ne olot, joissa tähän asti olet elänyt ja joihin jo olet tottunut niinkuin jokapäiväiseen leipään, jotka vaikuttavat mielessäsi nuot sanotut tunteet. Sinä olet kasvanut juuri siinä piirissä, jossa yleensä puhutaan sotalaitosta vastaan, jossa sitä katsotaan ihan tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi, vieläpä kaikenlaisten paheidenkin pesäksi moititaan. Ja tosi onkin että siinä on paljon paheita, mutta se ei ole sotalaitoksen syy, sillä paheita on kaikkialla ilmankin, vaan sotalaitoksessa ne pikemmin huomataan ja varsinkin ankarimmin arvostellaan syyttämällä koko laitosta muutaman henkilön tekemästä paheesta, — sentähden että ne onnettomat ovat kaikki yhdenkarvaisia, kantavat kaikki samanmoista pukua!

Mitä taas laitoksen ja seuraavaisesti siis myös sen palvelijain hyödyllisyyteen tai hyödyttömyyteen tulee ihmiskunnassa, niin siitä vastaa hallitus, joka sen asian paraiten ymmärtää. Jos siis juolahtaa mieleeni ajatus että olen hyödytön olento ihmiskunnassa ollessani tällä uralla, niin minun täytyy tunnustaa se vääräksi, muistaessani että hallitus koko yhteiskunnan hyväksi ei katso yksityisten hyvää. — Ja voinhan minä tälläkin uralla vaikuttaa paljon hyvää! Otanhan osaa koko miespuolisen nuorison kasvattamiseen, jossa hyvällä tahdolla ja esimerkillä voin kentiesi monellekkin olla hyödyksi.

Keskustelen näin sinun kanssasi, sillä varmaankin olet itse näitä asioita miettinyt. — Jos esim. sinä ja minä olisimme perheen jäseniä, jonka isä olisi sotilas, ja meillä olisi veljiä ja sukulaisia, jotka myös olisivat sotilaita, joille siis sotilasura olisi käynyt tavalliseksi, ja mekin siis olisimme pienestä pitäen tulleet pitämään sitä tavallisena, niin sotamieheksi tulo ei luullakseni tunnustaisi meistä ensinkään haikealta, sillä meillä olisi kannatusta noiden edeltäjäimme menettelyssä. Mutta kun meillä ei tällaisia edeltäjiä ole ollut, niin täytyy meidän asiata itse tarkkaan punnita. Ja olemmehan sitä nyt punninneetkin ja tulleet siihen vakaumukseen että olemme oikeassa. Ja jos sinä kerran olet päättänyt ruveta sotilaaksi, niin pysy päätöksessäsi, jospa kohta väliin tuntuisikin kaihoa, jota, totta kyllä, useinkin ensimmältä tuntee, kun esim. aliupseeri on muka olevinaan ja käskee ja komentaa kuin suurikin herra. Mutta kun hänellä kerran on oikeus käskeä, niin on häntä nurkumatta kuultava, ja hänellekkin kunnia annettava; ja hänestä voi tulla sinulle hyväkin ystävä. Eikä pidä neuvoista milloinkaan pahastua. Ei kuitenkaan kannata kovin likeisiin tuttavuuksiin ruveta kaikkien kanssa. Sotamiesten pakinoita on väliin aika hauska kuunnella. — Ylipäänsä täytyy pyrkiä kaikkien, niin upseerien kuin miehistönkin suosioon. Upseerit siellä ———:ssa ovat yleensä jotenkin hyviä, kun heidän kanssaan käyttäytyy niinkuin tulee. Mikko se siellä on vähän pahakielinen, mutta ei se merkitse mitään. "Antaa haukan soittaa suuta!" Et sinä sanoista pahene. Mitä palvelukseen tulee, niin ole täsmällinen; äläkä ujostele ketään. (Jos sinua puhuttelevat ruotsiksi, niin vastaa ruotsiksi, sillä muuten voivat upseerit luulla sinua itsepäiseksi.) Tammikuussa menet luultavasti aliupseerikouluun, niin pääset läpi mutkittelematta. Ja on parasta että alustapitäin heti alat lukea kaikkia ohjesääntöjä…

Seurasi sitten koko joukko ystävällisiä neuvoja kadettikouluun valmistumisen varalta y.m. Sitten jatkui kirje näin: "Vääpeli Haukan kanssa olimme hyvissä väleissä, voit sanoa hänelle terveisiä minulta; hän on kunnon mies".

Kirjoita nyt pian, miten viihdyt oloissasi ja miten kulutat aikaasi kasarmilla, millaisia ovat: päällikkösi j.n.e., niin tarkkaan kuin mahdollista. Jos jokin sinua huolestuttaa, niin selitä asiasi mulle; koetan sinua opastaa ja neuvoa sekä vastata kysymyksiisi. — Vaikka mikäpä sinulla juuri voisi olla hätänä! Kaikki käy kyllä hyvin, kun on vaan tahtoa. Ja minullekkin olisi hauskaa, kun näkisin edes yhden veljen samaa latua hiihtävän kuin minäkin. Kentiesi vastaisuudessa vielä tulemme yhdessä palvelemaan ja yhdessä toimimaan. — — — Voi hyvin ja vastaa pian!

Veljesi — — —.'

Minä olin lukenut tämän kirjeen kasvavalla innostuksella, sana sanalta, lause lauseelta olin sen sisältöä ahminut. Niinkuin virkistävä sade lankesivat siinä lausutut aatteet minun epäilevään sieluuni.

Olihan se oma veljeni, joka noin kirjoitti, hän oli taistellut samaa tunteiden taistelua kuin minäkin ja osasi sentähden asettua minun kannalleni enemmän kuin kenkään muu. Miks'en minä siis kallistaisi korvaani hänen veljellisille neuvoilleen, jotka kaiketikkin minun parastani tarkoittivat!

Minä luin vielä kerran kirjeen lävitse, luin sen mieleen painolla ja entisellä innolla. Siinä oli todellakin — kuin elämännestettä nykyisyydelleni, tulevaisuudelleni!

Lähdin kaupunkiin. — Mitäpä minä yksin siellä kasarmikamarissani, kun oli valanteon kunniaksi vapaa päivä! Tunsin tulleeni äkkiä niin liikuntahaluiseksi ja vilkkaaksi, varmaksi.

Ja minä astuskelin pitkin kaupungin katuja niin reippaana kuin konsanaan nuori isänmaanpuolustaja voipi astua. Olin saanut tulta suoniini, tarmoa jäseniini. Tuntui niin sanomattoman uljaalta siinä astella pistintä vasemmalla kädellään heiluttaen — ja tietää olevansa mies, joka on oikealla uralla. Kaikellainen pelko oli rinnasta paennut ja sydän sykki rohkeana, toivehikkaana…

Sattui siinä tulemaan vastaani entinen kouluflammani. Minun flammakseni ne muut sen olivat ristineet siitä syystä että meidät joskus oli nähty yksissä talvella kelkkamäessä, yhdessä laskemassa, tai toisinaan kahden kesken jonakin — luonnollisesti kuutamoisena iltana kävelemässä. Emme olleet toisiamme tavanneetkaan sitten kuin keväällä, tuona ikimuistettavana hetkenä, jolloin minäkin olin Apollon lyyryä lähtenyt hakemaan. Oli se hänkin silloin lähettänyt pienen, vaaleanpunaisilla nauhoilla solmitun kukkaiskimpun, jota olin kantanut vasemmalla puolen rintaani — likinnä sydäntä — aina Helsinkiin saakka. Mutta nauha oli sitten jonnekkin hävinnyt…

Hän se sattui nyt tulemaan vastaani, yksiksensä, ja vaikka suhteeni häneen jo tuntui kokonaan väljähtyneen, teki mieleni kumminkin näin hyvän tilaisuuden sattuessa tyttöä vähän puhutella. Sillä minä tunsin nyt olevani erinomaisen rohkealla tuulella enkä enää mikään koulupoika, joka sain kovasti taistella ujouttani vastaan tohtiakseni pyörähtää tytön rinnalle, kun tämä tuli vastaan. Mutta nyt minä uskaliaasti heti pyörähdin ympäri, tulin sivulle kävelemään ja tein paraan kykyni mukaan sotilaallisen tervehdyksen.

— Vieläkö Helmi minua tuntee? kysyin iloisesti.

— Minäkö?… miksikäs minä en tuntisi…

— Onpa se sentään ihmeellistä että Helmi minut tuntee, vaikka olen pukeutunut sinelliin! — minä lausuin tämän sanan mahtavasti, äänenpainolla.

Mutta ei Helmi sitä pitänyt minään ihmeellisenä. Olihan hän kuullut!…

— Keneltä sitten?

— Tytöt sanoivat koulussa…

— Vai niin…

Minun teki mieleni kysyä Helmin mielipidettä nykyisestä urastani, mutta kysymättä se sentään jäi. Sen sijaan aloin tiedustella hänen kesänvietostaan, minkälainen se oli ollut, oliko ollut hauskakin, — olihan se ollut! — miten se taas hurisi, kun oli naiskoulun ylimmällä luokalla, tuntuiko vaikealta, oliko tullut uusia opettajia j.n.e. —

— Eihän sitä enää saisi kävelläkkään kenenkään kanssa kadulla, sai Helmi sanoakseen sopivan väliajan perästä.

— Kävelläkkö!… miksikä ei?

— Johtajatar on ankarasti meitä kieltänyt…

— No voi tuota otusta!… — mutta kyllä kai silti sotilasten kanssa? kysyin ylpeänä tästä nimityksestä, jonka nyt niin pyhästi tahdoin omistaa.

— Ei kenenkään! vakuutti Helmi puoleksi ilon, puoleksi surun valtaamana, mutta nähtävästi ei hänelle ollut mitään sitä vastaan että häntä saatoin sinne, jonne hän oli menossakin. Ja minä erosin hänestä yhtä vilpasmielisenä kuin olin ollut hänet kohdatessanikin. —

Kun kasarmiin iltapimeällä, tähtien tuikkiessa, palasin, olin vielä hilpeä koko olemukseltani ja veljeni kirjeen tuottama innostus eli vielä pirteänä virvoittuneessa sielussani.

XI.

Se kirje elähytti ja innostutti minua kuitenkin ainoastaan hetkeksi, sekin. Vaikka siinä tulevaisuuttani oli niin tärkeiltä näkökohdilta punnittu, jäi siihen sittenkin mielestäni joku hämärä kohta, jonka olisin toivonut tulevan minulle kirkkaammaksi. Minä en sittenkään voinut kokonaan vapautua siitä alakuloisuuden vaikutuksesta, jonka muutama-viikkoinen kasarmielämä minuun oli tehnyt.

Jos olisi ollut jotain ympäristössäni, joka olisi minussa tuota tuonoin syttynyttä innostusta vireillä pitänyt ja kannustanut, antanut minulle korkeampia aatteita ympäristöstäni, niin olisin luonnollisesti tuntenut päätöksessäni varmuutta. Mutta sitähän ei ollut, — minä en sitä voinut löytää. Kaikki, mikä minua ympäröitsi, näytti minusta joko lapsellisen joutavalta taikka muutoin ontelolta, vähäpätöiseltä.

Seuraavana aamupäivänä — tarkoitan mainitun innostuttavan kirjeen tulon jälkeen — seisoi kapteenimme Gräsberg komppaniian käytävässä pitäen esitelmää kiväärin ampuma-, tähtäys- ja kuulanlentolinjoista. Kuulijoina olimme pääasiallisesti me, nahkapojat, jotka siinä hänen edessään hurstisissa puseroissamme seisoimme rivissä, kädet kupeita vasten painettuina. Opetusaine oli sattunut mitä vaikeinta laatua, käsittelihän se aivan abstraktisiakin asioita, joita ei rekryytin pääkoppa hevillä ota vastaan. Sen älysi kokenut kapteenimme vallan hyvin ja sentähden tahtoi hän tehdä esitelmänsä niin kansantajuiseksi kuin mahdollista. Mutta vaikeaa se oli sittenkin.

Tuo kuulanlento-linjan kaarevuus se kyllä meni mukiin ja ampumalinjankin saattoi suuremmitta aivoponnistuksitta käsittää — sen älysi tuhmempikin — vaan se tähtäyslinja — vie sun seitsemän sutia! Sen ajateltavaisuutta näytti kapteenistakin mahdottomalta ajaa rekryyttien järkiin. Vihdoin alkoi hän puhella vertauksilla, mihin hänellä lienee ollutkin synnyinnäinen taipumus.

— Kun minä olin nuori — selitti kapteeni — ja minulla oli morsian — joka nyt on minun rouvani — niin… — helvetti, Kivikangas! — nukkuuko se siellä? Silmät auki! ärjäsi kapteeni kesken opetustaan ja jatkoi sitten tyynesti:

— Niin, kun minä olin nuori ja minulla oli morsian, — se, joka nyt on minun rouvani — niin illoin, maatapannessani… aina muistelin häntä (tämä alkoi kuulua runolliselta!) — ja ajattelin hänen päällensä (kapteeni oli puheessaan ruotsivoittoinen) — ja vaikka en häntä sillä hetkellä nähnytkään, niin olin kumminkin hänet näkevinäni… ymmärrättekö, mitä, hah? —

Kukaan ei vastannut; kaikki näyttivät pinnistelevän järkeänsä saadakseen itselleen selväksi, mitä kapteenin entisellä morsiammella oli tekemistä näiden ihmeellisten linjojen kanssa.

— Se — jatkoi kapteeni kumminkaan suuttumatta — oli nyt ajattelemista… minä näin hänet ajatuksissani. — Samalla tapaa teidän nyt täytyy ajatella tätä tähtäyslinjaa, vaikka ette sitä näekkään!

— Noh, Korkala, mitä se nyt ymmärtää tästä? kääntyi hän lähinnä seisovan puoleen ja hänen silmänsä kiiluivat omituisesti; kentiesi oli tämä nuoruudenmuisto hänelle kalliskin. — Kentiesi entinen aika pikimmältään vilahti hänen sielussaan, herättäen kaipuunsekaisen tunteen, joka heti taas haipui, koska sen täytyi haipua.

Korkala seisoi siinä mykkänä. Luulin hänen vieläkin epäilevän näitä ihmeellisiä asioita, mutta nähtävästi sentään erehdyin.

— Hah, oletko sinä koskaan ajatellut morsiammen päälle, mitä, hah? uteli häneltä kapteeni houkuttelevasti.

— Joo, herra kap… kuiskasi puhuteltu ujosti.

— Ahaa, ahaa! — sillä miehellä on morsian jah! riemuitsi kapteeni aliupseereille silmää iskien, ja kaikilla vetäysi suu nauruun.

Ja nyt alkoi kapteeni tiedustella Korkalalta tämän morsiammesta, kyseli, oliko kauniskin, oliko rikas ja rakas j.n.e. ja johtui siten puhumaan kaikkea muuta paitsi opetusainettaan. Kun hän taas tuli virkatuntoisuuteensa, ryhtyi hän toisellaiseen aineeseen.

— Mikä on patruuna, Piekola? kysyi hän.

— Se on pyssyn luoti, herra kapteeni, vastasi nähtävästi iloissaan näin helposta kysymyksestä puhuteltu.

— Pyssynkö? Rapapyssynkö?

— Hah? — ja luotiko? — Kyll' maar' se on semmoinen luoti kuin Piekola itsekkin! Mutta mikä se on? Hah? — Ei tiedä? Mikä patruuna se lienee — onko se Ravanterin patruuna, mitä, hah?

— Ei, herra kapteeni, se on kiväärin patruuna, jolla ammutaan…

— Vai kiväärin! —

Ahaa, vai niin, no… minkälainen se sitten on, hah? — Pyöreäkö niinkuin Piekolakin?

— Soikulainen se on ja messingistä, herra kap…

— Joo; — tällä patruunalla on ensinnäkin komea turkki ettei paleltuisi… sitä kutsutaan hylsyksi. Tämän hylsyn takapuolessa — hännässä on sillä nalli… ja vatsassaan on hänellä, tällä patruunilla sakeaa puuroa, ruutia… ja kun se nalli napsahtaa, niin tämä patruuni alkaa oksentaa… puuro tulee ulos kurkusta sellaisella voimalla että viepi pään mennessään: — "hänelle tulee vatta kipeä ja pää lentä pois!" Tämä patruunin pää, se kutsutaan kuulaksi… — Mitä, hah, eikö se ole niin?

— Jaa, herra kapteeni, niin on…

Kaikkien täytyi tunnustaa että kapteenin selitys ihan piti paikkansa. Epäilemättä oli kapteeni lukenut kemiaa ja ymmärsi tärkeät kaasulait.

Mutta jos tällainen kansantajuinen opetus lieneekin muita jonkun verran viehättänyt, minua ei se kumminkaan viehättänyt. Vaan minä otin sen nytkin hyvin raskauttavalta kannalta, olin surullinen — ja irvistelin mielessäni kaikille näille harjoituksille.

* * * * *

Ne lähtivät verkalleen kulumaan nuot tuollaiset päivät. Luntakin alkoi jo ulkona pyryillä ja pitkän syksyn ryvettynyt verho näytti viimeinkin hautautuvan talven valkoisen viitan alle. Mutta jonkun päivän perästä jo saattoi taas ilma lauhtua ja tulla märkä vesisade. Luonto leikitsi narripeliä ja oli niin levoton — kuin minäkin!

Harjoitukset luistivat yksitoikkoista rataansa. Aamuisin oli voimistelua, päivin tavallisesti kunnianteko-harjoituksia ulkosella sateessa ja saviliejussa, taikka kivääriliikkeiden alkeita komppaniian käytävässä, illoin joko luokalla oloa tahi hullunkurisia vastaamis-harjoituksia venäjänkielellä.

Minun ei kumminkaan aina tarvinnut olla mukana, vaan sain opettajani kanssa usein oleskella kahden kesken missä milloinkin oli tilaa harjoitustani varten. Noissa kahdenkeskisissä harjoituksissa valtasi minut pian semmoinen koti-ikävänkin tunne, etten koskaan — edes nuorempana ollessani — ollut moista tuntenut. Ja aika, ja elämä tunnusti täällä menevän aivan hukkaan, ihan tyhjään. Olihan tämä nyt niin kauhean joutavaa, lapsellista… Seisoa siinä ja kuunnella tuon irvinaamaisen jefreitterin opetuksia, jotka olivat minusta niin kuivia, niin ummehtuneita, etten voinut niitä mitenkään seurata! Ainoa, mikä minua harjoituksissani toisinaan huvitti, oli vain oikaista opettajani kovin hullunkurisia komentosanoja. Mutta tehdä, mitä niillä sanoilla tahdottiin, oli alussa vaikeampaakin. — Etenkin kivääritemput. Se kivääri se tuntui alussa niin surkean raskaalta että epäilytti, miten jaksamisen kanssa kävisi. Ja niin kömpelöä oli sen käyttö ensimmältä. Oikein peloitti napletsootakin tehdessä että luiskahtaa käsistä ja rämähtää laattiaan — ruununkapine, jota joka päivä teroitetaan hoitamaan kuin silmäteräänsä. Ja mahdottomalta näytti oppia sitä niin nopeasti ja ketterästi liikuttelemaan kuin opettajani, jefreitteri, joka kuin huvikseen ja kertaakaan hairahtumatta otti peräkkäin knoogit ja napletsoot, napletsoot ja nakraullit, taikka muita sellaisia enemmän tai vähemmän uljaita temppuja.

Ei se lupaavalta juuri näyttänyt tuo minun temppuilemiseni, vaan vähitellen siihen jo kuitenkin totuin. Ja eräänkin kerran, kun napletsoo sattui menemään paremmasti, virkkoi opettajani armollisesti: — No osaattehan te, vapaehtoinen, vaikk'ette sanonut oppivanne! Hyvin menee… Levähdetään nyt vähän — tahi mennään tuonne kapperoon lukemaan "käsikirjasta".

Ja me menimme yhteen osaston aliupseeria varten eroitettuun komeroon, jossa oli rauhaisa sotilastieteitä harjoittaa. Jefreitteri rupesi lukemaan minulle ohjesääntöjä ja minä muka häntä kuuntelin, muka! — sillä mielikuvitukseni liiteli kokonaan ulkopuolella näitä piirejä ja tuskaisa tunne painosti sydäntäni.

Jefreitterikin taisi huomata etten ollut erittäin huvitettu näistä ohjesäännöistä, koska hän pian herkesi luvustaan ja kävi noutamassa päivän sanomalehden, — ja se kyllä minua paremmin miellytti. Mutta silloin en ruvennutkaan enää oppilaaksi, vaan aloin itse sitä lueskella, — hänellekkin. Kun noin istuimme lautakopperossamme tutkien sanomalehteä, sattui äkkiä kapteeni tulemaan samaan huoneeseen ja nähtyään opettajani raollaan olevan oven takaa huusi murahtaen, mitä jefreitterillä siellä kopissa oli tekemistä.

— Minä opetan vapaehtoiselle linnapalvelusta, herra kapteeni! huusi jefreitteri viattoman rohkeana vastaan.

— Opetatte? — Helvetti! — ette te siellä saa opettaa! — Ulos sieltä heti!

Ja silloin tuli meille kopistamme kiireinen lähtö, mutta jefreitteri hän nauraa virnisteli mielissään ettei toki pahemmin ollut käynyt. — — —

XII.

On ilta ja minä istun yksin kylmän kolakassa kasarmikamarissani. Lampun ääressä selailen minä siinä sotilaskirjoja. Tuli räiskää rautaisessa uunissa, johon lumisia kuusihalkoja on kantanut majavahtini.

Selaillessani kirjoja pysähdyn minä välisti jollekkin sivulle, luen rivin toisensa perästä, väliin innostuneena, väliin ivalla ja katkeruudella.

Niin, kyllähän se niin on… niin kai sen täytyy olla… sotamies on isänmaanpalvelija… hmhyh!… hänen tulee uskollisesti ja vilpittömästi palvella keisaria ja valtaistuinta… ja isänmaata… olla nöyrä — koiran nöyryyttä! — ja kuuliainen päälliköilleen — orjan kuuliaisuutta! — … kärsiä kaikkia puutteita… usein kohtaavia vastoinkäymisiä… vilua ja nälkää… ymmärrettävästi viimeiseen veripisaraan saakka…

Mitä! — viimeiseenkö veripisaraan saakka? Niinhän runoissa muistaakseni lauletaan… Hmhyh! Kyllähän se niin on ja kai sen niin on täytymys olla… Mutta kumminkin, kuinka voi…

Kylmän väreet kävivät läpi jäsenteni; — tuleehan se helposti kylmä, kun ikkunan edessä istuu — ja minä siirryin uunin eteen jakkaralle istumaan ja kohentelin valkeata rautaisella kohentimella. Pian olivat puut humisten palaneet loppuun. Minä jäin tuijottamaan hiilokseen, joka siinä hiljalleen ritisi, punaisena hehkuili, kunnes vähitellen mustui ja tummeni. Ja minä vaivuin omiin, äänettömiin mietteisiini — — —

Taattaattaattaat… tuu raa taattaat tam… — alkoi torventoitotus kuulua. Se oli valmistussoitto, joka kutsui iltahuutoon. Monesti oli se jo mielestäni soinut siitä kuin tulin kasarmiin ja minä tunsin sen sävelen jo hyvästi ulkoa.

Se se herätti minut mietteistäni.

Kaappasin sinellini vaarnasta, väänsin lampun liekkiä vähän pienemmäksi ja juoksujalassa harppasin pihan poikki komppaniiaan. Siellä jo olivat kaikki asettuneet riveihin ja seisoivat plutoonittain rintamassa, kuluneet sinellit vyöttöminä ja höllinä hurstisten puseroiden päällä ja kairalakit päälaella. Plutoonain aliupseerit parhaallaan "huusivat" miestensä nimiä ja kukin omaa nimeään huudettaessa vastasi kovalla äänellä "minä!" Vanhat sotamiehet eroitti helposti tuosta "minä"-huudostaan, sillä ne karjasivat sen koko olentonsa voimalla — tuon subjektiivisen "minänsä", jota he jo kolmatta vuotta olivat saaneet huutaa. He eivät oikeastaan huutaneetkaan "minä!" vaan he huusivat "_mi_nä!" taikka "mi_nä_!"

Minusta kuulesti siltä kuin useankin äänessä olisi ollut juuri sellaista katkeruutta ja hillittyä kapinallisuuden tunnetta, joka väkisten pyrki asumaan minunkin rinnassani. Kun sitten "vapaehtoista" huudettiin, koetin minäkin ilmaista persoonallisuuttani samalla äänellä kuin vanhatkin sotamiehet. Sillä jonkunlainen kapinallisuuden tunne asui todellakin povessani…

Mutta kun siinä samassa vääpeli, sininen vyö vyötäreillään ja pitkä miekka kupeilla juhlallisena astui komppaniiaan ja hänelle komennettiin plutoonittain "smirnaa!" ja kohta sen jälkeen "na-malitvussa" seisten lakittomin päin ruvettiin veisaamaan "Ah mik' onpi elon tääll'…", niin ikäänkuin sulivat kaikki pienet kiukunnystyrät sapekkaasta mielestä. Ja joku juhlallinen pyhyyden ja sovinnollisuuden tunnelma virisi itsestään sydämmessä… Silloin unhoittuivat kaikki kalvavat huolet ja ikävät havainnot, katkerat luulot ja ilkeät epäilykset, ja hartaina kohosivat veisuun sävelet yli ajan ja äärellisyyden. Ja koko komppaniia tuntui niin kodikkaalta ja veljelliseltä.

Mutta kun iltarukous kohta loppui, lakit komennettiin taas tylyllä äänellä päähän ja vääpeli virallisella kylmyydellä alkoi lukea huomispäivän päiväkäskyä, oli kuin kaikki sopusoinnun hengettäret kiireimmän kautta olisivat sydämmestä poistuneet ja kuin koko äskeinen harras veisuu olisikin ollut vain pelkkää itse-petosta. Kuinka koneellisilta ja hengettömiltä ne kuuluivatkaan tuon päiväkäskyn määräykset, ja kuinka kammottavilta sellaiset pykälät kuin: "se ja se rangaistaan siitä ja siitä niin ja niin monen vuorokauden arestilla…"! Ja: "miehistöä kielletään ankarasti siitä ja siitä…"! Ja: "koska päällikkö-kunta on huomannut että… niin varoitetaan rangaistuksen uhalla…" j.m.s.

Kun sitten virallinen puoli iltahuutoa oli päättynyt, piti vääpeli — niinkuin ne aina pitävät — vielä opettavaisen, kasvatusopillisen nuhdesaarnan muutamille nuorille sotamiehille höystäen esitelmäänsä, kuten kapteenimmekin, raa'asta luonnosta otetuilla vertauksilla — ja niitä kuullessa laskeusi yhä rasittavampi mieliala sydämmeeni. — Viimeisenä kuului ohjelmaan vääpelin komento:

— Huoneisiin, mars! ja komppaniia hajausi osastoihinsa. Mutta minä sain lähteä kamariini pihan yli astelemaan. Siellä, ulkona, kumotti nyt kelmeä kuu, ja tähdet tuikkivat hiljaisina, kirkkaina tummansinisen taivaan korkeudessa…

Minä pysähdyin hetkeksi tätä näkyä ihailemaan ja niin oudot kaihot nousivat rintaani; — aina ne muutoinkin nousevat milloin tahansa yksinäni kuutamossa kuljen.

Ollappa nytkin vapaudessaan!

Ja ollappa kotijärvensä rannoilla! — —

Mutta minä en saa täällä haaveilla! Tämä ei ole mikään haaveilupaikka… Minun täytyy tukahduttaa mielestäni kaikki lempeämmät tunteet ja jäykistää liian herkkä mieleni — kylmettyä ja kovettua. Niin, kovettua kai minun täytyy! —

Ja minä kiiruhdan kamariini, väännän lamppuni liekin entiselleen ja istahdun pöytäni ääreen.

Tänään olen minä taas vieras maailmalle, vieras elämälle — ja itselleni.

Vaistomaisesti riisuudun paitahihasilleni ja lampun puhallettuani sammuksiin istun vielä kauvan ikkunan ääressä.

Sillä siellä on niin ihmeen kirkas kuutamo… Ja minä olen niin nuori…

Vahtikellon lyönti havahduttaa minut taas, ja minä paneudun kiireesti levolle jaksaakseni oikeaan aikaan ylös. — —

* * * * *

Aloin vähitellen tottua olooni. En enää aina yhtä synkkänä muurottanut harjoitusten aikana. Saatoin jo olla aivan reipaskin ja laskea pientä pilaa muiden sotamiesten kanssa. Kuuntelin tarkkaavaisemmin selityksiä, miten sitä sotamieheksi tässä pitää oppia ja koetin nauraa kuten muutkin kapteenimme hullunkurisille esitelmille.

Kunnianteon säntillistä noudattamista tahdoin myös muistaa; saamani ankarat nuhteet kehoittivat minua pitämään silmäni auki ja huomaavaisuuteni vireillä.

Ainoastaan pimeinä syysiltoina, kun kaupungissa satuin olemaan lomalla, saattoi kunnianteossa tulla erehdyksiä. — Mikäpä se pimeässä saattoi nähdä, kelle oli pysähdyttävä rintamaan, kelle tehtävä tavallinen kunnia! Ja ei niiden olisi luullut viitsivän siitä välittää, jos joku pimeässä liikkuva olento nosti kättä päähineeseen tahi oli nostamatta.

Ei olisi luullut viitsivän! — Kuitenkaan ei ollut kunnianteon kanssa leikitteleminen. Sillä varoittavia esimerkkejä oli paljon ja monesti kerrottiin kuinka oli sille tai sille käynyt, kun ei tullut tehneeksi kunniaa, — kuinka sitä tai sitä kerran luutnanttikin oli pimeässä ajanut takaa aina kasarminportille asti, jossa se onneton pakenija sattui tuuskahtamaan nenälleen ja siinä samalla joutui kovin tarkan päällikön kynsiin.

Mutta rajansa kai piti mielestäni niilläkin säännöillä olla. — Olinko minä mikään kissa, joka pimeässäkin näkee!… Ja onko mitään sääntöä poikkeuksetta!…

* * * * *

Kun ilmat olivat käyneet kylmemmiksi ja pysyväinen talvi vihoviimeinkin oli tullut, tuntuivat päivät luistavan entistä nopeammin ja entistä hauskemmin, huolimatta yksitoikkoisista kivääriharjoituksista. Siihen lienee vaikuttanut sekin seikka että nyt olin tilaisuudessa pikemmin pääsemään kaupungille. Talven tulo oli näet herättänyt minussa urheiluhalun ja kun potkuria siihen aikaan vielä pidettiin uutena, käytännöllisempänä kulkuneuvona kuin kentiesi nykyään, ryhdyin innostuksella sellaiseen urheiluun. Väliin taas valtasi minut tavaton hiihtointo.

Ja mikä onkaan sen varmempi keino hetkeksi vapautua raskauttavista mielihauteistaan kuin urheilu raikkaassa talviluonnossa! Silloin se suloinen hyvän tunne, joka jäsenten norjistuessa viriää koko ruumiiseen, saapi raikkaan vastakaijun mielessäkin. Nurja katsantokanta ja synkät ajatukset hälvenevät kuin höyry ilmaan ja olevat olot väikkyvät mielessä niin eheinä ja hyvinä että jonkunlainen kiitollisuuden tunne niitä kohtaan itsestään syttyy poveen.

Niin oli ainakin minun laitani silloin. Urheillessani saattoi kasarmi tuntua minusta mieluisimmalta paikalta maailmassa ja sotilaselämä onnellisimmalta elämältä, mitä koskaan voidaan ajatella. Ja sellaisina hetkinä en kylliksi voinut itseäni ihmetellä että koskaan olin siitä muuta ajatellutkaan.

XIII.

Minulla oli tapana toisinaan kasarmiin palatessa iltaisin pistäytyä asemahuoneella. Olin siellä eräänkin kerran, kun matkustavaisia tuli tavallista enemmän. Se oli joulukuun alkupuolella, jolloin jo ylioppilaitakin palaili Helsingistä. Niitä tuli tähän aikaan melkein joka ilta joku; väliin oli ainoastaan yksi, väliin kaksi ja kolme samassa matkueessa.

Tuona iltana, jolloin minä satuin asemalle, osui myös tulemaan pari, kolme. Ja yksi niistä oli minun tovereitani.

— Terve, Eemeli! lausuin hänet matkustavain joukosta havaittuani.

— Kah… totta vieköön… sinäkö se olet! — ja sotamiehenä! — no terve mieheen, vähälläpä en ollut tutakkaan!

Me paiskasimme tuttavallisesti kättä.

— Mutta peijakas vieköön, sinähän taidat olla puls…

— No älähän nyt viitsi tässä… eikö sieltä muita tullut — tuttuja?

— Kyllä niitä huomenna tulee…, vai niin että sinä olet sotamies!… Että sinä, joka…

— Jopa… niinhän tässä muka oltaisiin! keskeytin minä ja puristin lujemmasti jo rakkaaksi käynyttä pistintäni.

Siinä tunkeili eräs pataljoonan luutnantteja väkijoukon läpi.

— Kuules ta! — pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia? kysäsi toverini omituinen hymy huulillaan.

— Tietysti, mutta ei "fronttia" kumminkaan, vaan kunniaa!…

(Minua harmitti ettei toverini tuntenut tavallisimpia sotilastermejä).

Ja minä nostin miehevästi käteni lakin reunaan luutnantin kulkiessa sivuitse; ja tämä armollisesti vastasi tervehdykseeni.

Siinä oli samalla tavarahuoneen luukku vedetty auki, ja toverini kiiruhti matkakompeitaan perimään. Minä vetäysin syrjään seinänvierustalle tungoksen tieltä ja olin sieltä hyvässä tilaisuudessa tarkastelemaan häntä, joka kokonaan jo näytti minut unohtaneen ja tavaroitaan odotellessa puheli veljensä, lehtorin kanssa, joka rouvineen oli tullut häntä, nuorempaa veljeään vastaan ottamaan.

Kuinka hän näytti oppineelta ja hienosti sivistyneeltä tuo Eemeli mustassa samettilakissaan, jonka ponnassa kiilui kultainen lyyry! Kuinka hänen käytöksensä oli minusta nyt vapaata ja miellyttävää, kun hän tuossa kädet seljän takana selitti jotain kälyllensä, — jotain sukkelaa, joka pani hienon rouvan posket vetäytymään hymykuopille! Ja kuinka hän kohteliaasti nosti lakkiaan nähdessään asema-huoneen toisella puolen entisen "kouluflammansa" ja meni pikimältään häntäkin tervehtimään sanoen terveisiä tälle joltakin, jonka oli matkalla tavannut!…

Melkein kademielin katselin tätä nuorta, toivorikasta toveriani, joka nyt pääkaupungin opinahjoista aivan virkeänä ja punaposkisena palasi kotiseuduilleen.

Ja kaiho ja alakuloisuus valtasi minut kokonaan kun tulin ajatelleeksi omaa tointani ja omia harrastuksiani. — Olinko minä nyt likimainkaan yhtä innokas urallani kuin tuo toinen omallaan?

En! — Niillä oli jotain äärettömän halpamaista noilla minun tulevaisuuspuuhillani! Lieneekö se ollut tuo "ehta nappiherran aate", joka ne siksi teki? — Vai oliko kaikki sittenkin petollista luulottelua vain ja seurausta siitä että olin ollut huomaavinani jotain ivallista hymyä toverini huulilla, kun hän äsken minua puhutteli? — Mitä se lieneekin taas ollut, — en minä sitä nyt tahtonut loppuun ajatella… Sillä surua oli minulla kyllin jo ennestäänkin.

Välittämättä minäkään puolestani enää toveristani, pujahdin siis asemahuoneesta ulos ja lähdin kiiruusti kasarmia kohti. Minä kuljin tuota jo ennen puheena ollutta oikotietä, vieläpä itse rautatietä, sillä tähän aikaan vuorokautta ei siellä ollut mitään pelkoa vahdeistakaan. Se tie kulki suorassa suunnassa kaupungin hautuumaan ohi, ensin pitkin keinotekoista harjannetta, sitten pitkin nurmikkorinteistä notkoa ja viimein kasarmin kohdalla se vähitellen tasaantui muun maanpinnan kanssa.

Taivas oli pilvien peitossa; ainoastaan pari tähteä välähti toisinaan niiden lomasta. Vallitsi talvi-iltainen pimeys ja aamuksi näytti tulevan tuisku.

Joku olento siinä näkyi tulevan vastaani. Minä paransin kulkuani, otin paremman ryhdin ja rykäsin. Tulija teki sivuuttaessaan komeasti kunniaa — minulle. Juuri kun hän astui ohitseni huomasin hänen hihassaan kolme nauhaa…

Siis vanhempi aliupseeri! — — Minusta oli niin hauskaa joskus vetää nenästä heitäkin. Ne olivat toisinaan niin mahtavia olevinaan. Varsinkin muuan pieni vääräsäärinen aliupseeri. Oli kerran muistuttanut vastaantullessa että tein hänelle kunniaa sormikas-kädessä… Entäpäs nyt suurikin herra! — —

Lähestyin kasarminporttia. Siellä täytyi pitää silmänsä auki. Ei tiennyt, mistä milloinkin joku upseeri sattui pujahtamaan. Niitä oli aina liikkeellä siellä klubinsa luona.

Portinvartija tarkasteli minua, siinä kun lähestyin. Hän katsoi oikein turkkinsa hihan alta että pitääkö tuolle tulijalle tehdä kunniaa vai eikö pidä. Silmälasieni kiilto se monesti oli jo portinvartijoita iltasilla pettänyt, mutta nyt ei pettänyt. Se sattuikin olemaan saman komppaniian miehiä, vieläpä samasta plutoonastakin.

— Mistäpäs nyt vapaehtoinen? kysyi hän rauhallisesti, tukkien pitkiä turkinhihojaan vastatusten ja asettuen mukavaan asentoon.

— Tuolta kaupungilta, sanoin kuivasti, tuntien tällä kertaa haluttomuutta puheluun.

— No siellähän lysti oli —?

— Mikäpähän lie juuri lystikään ollut…

— Ka miksikä ei? — Siellähän ne on tytötkin —?

— Olkoot vain! Rauhassa minulta saavat olla!

— "Tepä taiattai olla erillainen mies kun se entinen Vänteliinin vapaehtonen…?"

— Jos lienen… hyvästi!

Portinvartija jäi hiukan kummastuneena katsomaan minun jälkeeni toviksi aikaa. Sitten alkoi hän taas edestakaisin kävellä määrätyllä alueellaan.

Tällä kertaa ei ketään upseeria näkynyt liikkuvaksi, hiljaista oli muutenkin kaikki kasarmipiirissä ja ainoastaan upseeriklubista kuului väliin jotain ääntä; siellä taisivat pitää tanssiaisia kaupungin neitosille, ja kirkas valo loisti sen ikkunoista lumeen. Komppaniian ulkoseinältä näkyi valoa vain yhdestä ikkunasta; nähtävästi siellä joku nahkapoika kotipuoleensa kirjoitteli muiden jo maatessa, — kirjoitti että "nyt lähestyn teitä muutamilla rateilla — — ja sytämmen rakkaita tervehtyksiä…" — Pihan puolella rakennusta paloivat himmeät yölamput, joiden ääressä päivystäjä ja lähetit valvoivat.

Huolimatta poiketa komppaniiaan takaisintuloani ilmoittamaan — vaikka muistinkin veljeni neuvot täsmällisyydestä — nousin portaita ylös kamariini ja menin pian levolle. Ja unissani näin eilisiltaisen toverini, joka ivallinen hymy huulillaan kysyi minulta: "pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia?" Ja minä olin kuulevinani hänen ääneensä nauravan. —

XIV.

Kun seuraavana päivänä aamu- ja iltaharjoitusten väliajalla seljälläni lepäsin loikoen sänkyni päällä, kuului kiivasta juoksua rappusilta ja kohta syöksyi ovesta sisään vapaehtoinen Jussi Kellolainen, hengästyksissään huutaen:

— Hei, pyhä veli! Tiedätkö mitä?… Nyt on tänne pataljoonaan tullut muuan ryssäläinen räätäli, jolta saapi tilata niitä uusia lakkeja — lättälakkeja. Lähdetään nyt heti niitä tilaamaan!… mitä, eikö lähdetä? — Lähden kai minä ainakin! sanoi hän ennenkuin ehdin sanaakaan virkkaa.

— Tuota, tuota… älähän nyt hätäile… niitä lakkejako, joista kerran oli kirjoitus sanomissa. Jokos niitä sitten saisi pitää?

— Jo; varusmestari sanoi kysyneensä pataljoonan taloudenhoitajalta ja hän kuului sanoneen että saapi, jolla lienee.

— Älä hiidessä! huudahdin minä kohoten koppina sängyltäni; minuunkin näet tarttui toverini innostus. — Vai on tullut ryssä…

— On, on… lähde nyt heti pataljoonan kansliaan, siellä se kuuluu olevan… shaagom mars! huusi Jussi Kellolainen, joka suuresti rakasti venäläisiä komentosanoja.

— Odotahan, odotahan… eihän tässä nyt hengen hätää…, pannaan sitten vaikka pikommia! —

Minulla oli täysi työ pidättää kumppaniani, kunnes olin saanut silmälasit nenälleni ja lakin päähäni.

— Vai uudet lakit! — — —

Me riensimme juoksujalkaa pataljoonan kansliaan, tapasimme siellä mustapartaisen miehen, joka solkkasi huonoa ruotsia, ja annoimme hänen ottaa päistämme mittaa. Hän lupasi lähettää lakit uudeksi vuodeksi.

Vapaehtoinen Jussi Kellolainen oli läpi läpeensä innostunut asiasta ja kun olimme palanneet takaisin minun huoneeseeni, lausui hän vielä mielihyvänsä tuosta verrattomasta tapahtumasta.

Sillä lättälakkeja ei ollut vielä kellään, ja me siis tulisimme ensimmäisinä niitä käyttämään.

— Ajatteleppas, kuinka se tulee näyttämään pulskalta päässä, tuo lättälakki! saneli hän hykerrellen käsiään ja silmät melkein kosteina liikutuksesta.

— Minkälainen se sitten oikeastaan on? kysyin minä, jonka innostus jo alkoi laimeta.

— Etkö sinä tiedä! huudahti Jussi Kellolainen melkein säälivällä äänellä — se on samaan tyyliin kuin rakuunoilla… ajatteles! — sininen nauha ylt'ympäriinsä reunoissa, metallinen kokaardi yläkulmassa ja sen alapuolella ponnassa keltainen pataljoonan numero… niin hiton uljas! Ja kiihkeällä äänellä lisäsi hän kuin itsekseen: — Voi kun olisivat jo jouluksi joutuneet että siellä maalla olisin loma aikana vähän saanut herrastella!

Kun minä en enää ollut halukas jatkamaan keskustelua tuosta uudesta pyrstötähdestä, joka lupasi ilmaantua sotilaallisen taivaan reunalle, kysyi hän kummeksivasti:

— Mitä? — eikö sinusta ole mukava, kun saadaan nuot lakit? — Sitten kun kävellään tuolla kaupungilla kolmikannassa me vapaehtoiset ja…

— Kyllä, kyllä… ymmärrän, herra Jussi Kellolainen! Sittenpähän nähdään… — Aijotko muuten silloin panna sen uuden tupenkin vyöllesi?

— Minkä tupen? kysyi hän hämmästyen ja arasti hypähtäen seisalleen tuolilta, jolle oli istahtanut.

— Sinähän kuulut laitattaneen itsellesi erityisen pistimentupen, jossa on vaskea muutaman tuuman verran kärenpuolella ja muistaakseni suupuolikin leveästi kiiltävällä metallilla silattu!

— Kuka sen on sanonut? naurahti hän, mutta kalpeni heti eikä vähään aikaan tiennyt mitä sanoisi.

Hän ei kumminkaan huolinut kieltää että niin oli tehnyt, vaan kaiketi loukkasi tämä ilmituotu turhamaisuus niin hänen kunniantuntoansa, että hän hetken päästä, saaden tekosyitä, lähti pois luotani.

Minä, jääden entiselle sijalleni seljälleni makaamaan, aloin pyöritellä päässäni kysymyksiä, mitenkä oikeastaan hän, tuo minun innokas asetoverini, oli kutsumuksensa käsittänyt. Ja katselimmeko eri kannalta kaikkea sitä, mikä meitä ympäröi? — — —

Että niin teimme, sen tulemme vielä kentiesi näkemään.

* * * * *

Iltaharjoituksissa oli minut pantu yhteen "vanhojen miesten" kanssa kivääritemppuja tekemään. Mielestäni ne menivät paremmin kuin olin toivonutkaan, ja minä tunsin arvoni ja koko sotilaallisen persoonani ikäänkuin kohoavan sekä omissa että muidenkin silmissä. Kun harjoitus sitten oli päätetty reippaalla, oudoksesta tosin ruostuttavalla juoksulla, ja minä siinäkin olin hyvästi kestänyt, olin mitä paraimmalla tuulella, kun komppaniiasta astelin huoneeseeni.

Tuo hyvä tuuli pani minut nyt omituisesti toimimaan siihen saakka saavutettuja " mielipiteitäni " vastaan, se sai minut unohtamaan eilis-iltaiset alakuloiset tunteeni asemahuoneella seistessäni. Minä näet tartuin kynään ja kirjoitin innokkaan, sotilaselämää ylistävän kasarmikirjeen, jonka toimitin erääseen kaupungin sanomalehteen. Siinä kirjeessä minä m.m. koetin selittää, kuinka sotamieskin on yhtä vapaa kuin joku muukin kansalainen, niin — hän se vasta vapaa sanan ylevimmässä merkityksessä onkin! niin luulen siinä pienessä kirjeessä innostuksissani huudahtaneeni. — —

Parin päivän perästä tuli kapteeni hyvin syvämietteisen näköisenä komppaniiaan ja tiedusteli päivystäjältä sen päivän sanomalehteä; sen saatuaan palasi hän huolestuneen näköisenä komppaniian kansliaan luultavasti sitä lukemaan. Minua aavistutti hämärästi. Saman päivän iltahuudossa puhui vääpeli kapteenin puolesta hyvin tärkeitä asioita. Kaupungin sen päiväisessä lehdessä oli kasarmilta kirje, jonka alla oli nimimerkki "Jukka". Sen kirjeen oli luultavasti joku nuorista miehistä kirjoittanut, sanoi hän, sillä sellaista tekoa eivät vanhat miehet koskaan olisi tehneet.

— Sillä se on luvatonta, selitti vääpeli. — Ainoastaan komppaniian päällikön välityksellä saapi sanomiin kirjoittaa…

Hän rupesi nyt utelemaan, kukahan nuorista miehistä tuo rohkea kirjoittaja mahtoi olla. Mutta selkoa ei tullut. Plutoonain päälliköt tulivat minultakin tiedustelemaan, tiesinkö minä ehkä, kuka sen kirjeen oli kirjoittanut. Ajattelin silloin sanoa että minähän se juuri olen, mutta peljäten ilmiannostani jotain tulevan, lausuin — niin vaikealta kuin se tuntuikin — etten mitään koko asiasta tietänyt.

Eikä minua sitten enää epäiltykään, ja kohta unohtuikin koko asia…

Mutta minuun se kuitenkin vaikutti oudosti tuo uusi ilmiö ympäristössäni. Se vaikutti minuun masentavasti — ja tuona iltana, jona vääpeli oli asiasta koettanut ottaa selkoa, olin minä mieleltäni taas tavallista alakuloisempi.

Haa, — orjuuttahan tämä sittenkin on! huudahdin haavoitetussa sielussani, kun apeamielisenä paneusin levolle. Ja nukahdettuani näin minä unta jostakin kiiltävänappisesta, joka veteli paksuja, mustia viivoja kirjoitetulle paperille. — —

XV.

Mutta kun näinä päivinä päiväntyön päätyttyä ja kaupungissa jonkun tunnin ystävällisten ihmisten seurassa oleskeltuani istahdin lamppuni ääreen, ensin ikkunaverhon alas laskettuani, ja paitahihasillani ollen siinä aloin lukea jotain miellyttävää, historiallista romaania, niin tuntui minusta kuin minunkin elämälläni täällä sentään olisi omat viehätyksensä ja omat hauskat käänteensä. Ja tunnit ne silloin usein vierähtivät puoliyöhön saakka, jolloin vahtikellon soinnista aina havahduin ja menin levolle; toisinaan kumminkin tartuin vielä kivääriini, joka siinä telineellään seisoi, tein sillä äänettömän komennon jälkeen jonkun reippaan tempun tai tähtäilin pari kertaa seinään päin ja panin sen taas entiselle paikalleen. Se tuntui niin turvalliselta ja uljaalta, kun oli omassa huoneessaan tuommoinen ase… Tullappa tuolta yön pimeydestä joku vihollinen! — paikalla sieppaisin kiväärini ja ryntäisin urheana sen päälle… ja pistäisin, — pistäisin armotta! Mutta eihän niitä voi tulla, niitä kun ei ole… syttyäppä sota… nyt heti… tänä yönä… niitä hiipisi tuolta… karkaisi päälle… — Minkähänlaista se oikeastaan olisi?… minusta tuntuu kuin minä ne nyt karkoittaisin… jollakin uhkarohkealla ryntäyksellä… tunnen olevani niin varma ja voimakas…

Vaan aamuisin 6:den tienoissa, kun vielä oli pilkkoisen pimeä, heräsin minä hälinään, jonka merkitystä jonkun sekunnin ajan en voinut tajuta. Se oli toinen komppaniia, joka ikkunani kohdalla kokousi marssiakseen varhaiselle eineelleen arttelisaliin. Silloin kuului sieltä ulkoa pimeästä päivystäjän komennot:

— Praavoje pletsoo fperiot… roota-a stói!… naljee — vó… ravnjais naprava… pervii ftaroi po rootje!

Kotvasen sain minä miettiä, mitä ääniä ne nuot olivat, oliko se inhimillistä kieltä tuo — ja mitä sillä tahdottiin.

Ja sitten kuului kuinka miehet, hampaat kalisten aamukylmässä, vuoron perään karjuivat "pervii — taroi".

Ja minä kuulin kuinka ne vähän päästä lähtivät liikkeelle ja kuinka miesten saappaat omituisesti narskahtelivat pakkaslumessa…

Silloin tuntui minusta, niin surkealta tietää että minäkin olin jäsen tuossa samassa yhteiskunnassa ja että minunkin tässä pitäisi nousta ylös kivääriäni puhdistamaan. — Ja niin oli jäähtynyt ilma huoneessani että oikein hirvitti astua paljain jaloin tuolle kylmälle laattialle… Mutta ei auttanut arasteleminen, vaikka leukapielet vähän löivätkin loukkua vaatteita päälle pukiessa. Eikä auttanut surkeileminen, kun saippuapalanen ja pyyheliina kourassa piti työntyä ulkoseen ja juosta pihan ylitse komppaniian pesuruuhelle silmiään pesemään… Sekin pesukamari se oli pakkasten tullen surkean kylmä; ikkunat olivat paksussa kidejäässä ja ovesta tuulahti, aina kun sitä avattiin, kolea ja kasvoja leikkaava viima.

XVI.

Tuollaisena kylmänä joulukuun aamupäivänä, kun komppaniiassa jo reippaasti voimisteltiin, tuli taas kapteeni tapansa mukaan komppaniiaansa katsomaan.

— Reilaan! kuului silloin plutoonani päällikköjen varoittava huuto.

— Hyvää huomenta! tokasi kapteeni entiseen tapaansa, mutta vähän vihaisemmasti.

— Jumala antakoon, herra kapteeni! vastattiin kovalla äänellä.

— Kelle "antakoon"? murisi tervehditty, joka ei näyttänyt olevan paraimmalla päällä tänään. —

— Jumala antakoon herra kapteenille!… miksi ette niin vastaa? kimpasteli hän äkäisen näköisenä.

Aliupseerit yrittivät selittämään syyn tähän lausumistapaan, vaan luutnantti jo siihen kerkesi selittäen että suomalainen sillä tavoin sanoo ja että niin on heille opetettu.

— Vai on opetettu! — no olkoon, vaan minä sitten teille annan! — — Missä on Piekola? karjasi kapteeni ja hänen tuikeat silmäyksensä lensivät miehestä mieheen riveissä.

— Tässä se on… ennätti aliupseeri sanomaan.

— Voi sitä raukkaa! — alkoi kapteeni, hillityllä harmilla, tultuaan etsimänsä eteen, joka oli poskiltaan karahtanut entistään punaisemmaksi. — Voi sitä raukkaa! uudisti hän ja kohotti miestä leuvan alta samalla luoden häneen säälin ja inhon sekaisen katseen.

— Mitä se taas on tehnyt? Mitä helvettiä se on tehnyt? Niinkuin pikkulapset se taas on vuoteensa…

— Päivystäjä! ärjäsi kapteeni tullen täyteensä pyhää kiukkua.

— Minä, herra kapteeni! riensi päivystäjä vähän hätääntyneenä sanomaan.

— Miks'ei päivystäjä ole katsonut perään yön aikana…, ei ole viitsinyt herättää… on itse nukkunut kuin porsas, — hah?

— Ei, herra kapteeni, kyllä minä valvonut olen…

— Vai valvonut… miksei ole sitten häntä herättänyt?… ei ole tiennyt?… helvetti…!

Ja Piekolaan kääntyen jatkoi hän taas:

— Se on lurjus! — suuri lurjus tuo mies… rottinkia se sietäisi niin että paikat paukkuu, niin että veri…

— Sillä kuuluu jo ennestään olleen semmoinen tauti, herra kapteeni, tuli eräs vanhempi aliupseeri vakavana selittämään.

— Tauti! matki kapteeni äristen — minä näytän, mikä tauti sillä on… minä sidon nuoralla sen… ei sitten vuodettansa…, helvetti!… viekää pois se! — minä en ilkeä nähdä koko miestä… viekää pois!

Ja kun Piekola oli viety pois julmistuneen herransa silmien edestä, murahteli tämä yhä:

— Ne on semmoisia hunsvotteja, rakkareita… kyllä minä ne tunnen…

Kun kapteeni oli poistunut, jatkettiin voimistelua edelleen. Nojapuut rusahtelivat ja kalskahtelivat taas rautaiset tangot miesten kourissa.

Mutta punaisena ja häpeissään seisoi Piekola yksinään osastonsa huoneen nurkassa, jonne olivat hänet äskettäin vieneet. Jos kyyneleitä olisi näkynyt hänen silmistään, niin mitä kyyneleitä ne olisivatkaan olleet? Kentiesi sapenkarvaita kyynel-pisaroita! Vaan niitä ei näkynyt vieriväksi hänen leveillä poskipäillään.

Hän oli lihava, kookas, turpea ja hyvinvoivan näköinen mies, tuo onneton nahkapoika, ja komppaniian päällikköä oli hän alussa erityisesti miellyttänyt; sillä niistä ominaisuuksistahan, mitkä miehistössä tavataan, se suuressa määrin riippuu päällikönkin arvo ja kunnia sotaväessä. Ei siis ollut oikeastaan kummeksittavaa että kapteeniamme kovasti sapetti, kun huomasi ettei hänen suosikkinsa vastannutkaan tarkoitustaan, — hänessä kun näytti olevan omituinen vika. Ja tietysti se häntä suututtikin, kun hän aavisti että tuollainen mies kentiesi on päästettävä pois koko palveluksesta. — Niin iso, niin verevä ja vankka mies! — —

Ja vapaaksi hän muutaman viikon päästä pääsikin, vaikka se kävi monen mutkan kautta ja vaikka asianomainen vapautusta odottaessaan sai korvansa täydeltä kuulla vähemmän kauniita sanoja.

Kun voimistelu oli loppunut, otettiin vastaamisharjoituksia nuorille miehille. Venäjäksihän se kävi — aivan puhtaaksi venäjäksi. Luutnantti puhui venättä, ja miehet luulivat puhuvansa venättä.

— Raavi selai vaasse plahorootie! vastasivat he yhteen ääneen huutaen.

Luutnantti sanoi sen menevän jo kutakuinkin. Sanoi sen vain noin pilanpäiten saadaksensa miehiä yhä paremmin lausumaan. Ja yhä paremmin he lausuivatkin omasta mielestään, — kiljasivat innostuneina että:

— Raavi solaai vase lahorootie! — Ei se siitään ruvennut somenemaan. Täytyi siihen tyytyä.

— Vastatkaa nyt niinkuin vastaisitte täyskapteenille:

— Sdaroova molotsii! —

— Ráavi selái váse viso kóplako rótie!

Se oli niin järeä vastaus tuo, juuri kuin olisi kärryillä ajaa rymistetty jotain kivistä tietä…

— Ei se mene vielä oikein — sai sanoakseen siivoluontoinen luutnantti, — vaan koetetaan uudestaan.

Ja uudestaan sitä koettivat monta kertaa, mutta aina siihen jäi tuo itsepäinen "koplako" sana.

Kun oli kyllin koeteltu yhtä ja samaa vastausta, sanoi luutnantti kiitokset venäjäksi, sanoi senkin vain pilan vuoksi, sillä eipä ne kiitosta tällaiset harjoitukset ansainneet.

— Raatis taratsa! kajahti vastaus. Se oli niitä kaikista tutuimpia ja helpoimpia vastauksia, mutta jos tarkoin sitä kuunteli, niin olisipa voinut luulla että kysymys oli jostain "rautaisista rattaista" eikä mistään sotilaallisesta "ilosta".

— Rautaset rattaat, 'herra luutnantti!' vastasikin joku koiransilmä joukosta puoliääneensä. Ja toinen säesti totisena:

— Raitista vatsaa —! sillä hänellä alkoi jo olla mielessä puolispuuro. Mutta näitä tällaisia "kansanjohdannaisia" ei luutnantti havainnut, vaan kaikki kävi puhtaasta venäjästä.

XVII.

"Niin on mieli miekkosien Kuin on vellova vetonen Tahi aalto altahassa."

Joulu oli jo ohitse…

Pian olivat kuluneet ne pari viikkoa, joksi ajaksi kapteenini minulle hyväntahtoisesti oli antanut vapautusta harjoituksista, niinkuin hän sitä nimitti, vaikka se oikeastaan oli kuin lomaa. Minä olin saanut asua sukulaisteni luona kaupungissa ja olin viettänyt täydellistä sivilimiehen elämää joulutorttujen ja joulukirjallisuuden ääressä. Olinpa kapteenini luvalla tehnyt kolmen päivän retkenkin ulos kaupungista erääseen maalaispappilaan, jossa minulla oli hyvä ylioppilastoveri.

Noina parina viikkona olivat minun häilyvät ajatukseni elämäni urasta vähän virkistyneet, Minä olin saanut nauttia hyvää kohtelua kahdelta minulle tärkeältä taholta. Yhdeltä taholta oli kapteenini ollut minulle todellakin suopea lomanmyöntämisessään. Toiselta taholta taas olin siviliväen piireissä saanut ystävällistä kohtelua osakseni. En omien toverienikaan, joita joitakuita oli kaupungissa, tällä aikaa ollut huomannut minua halveksivan tai mitenkään ivaavan — sotilasurani tähden. Päinvastoin olivat he minua siihen ikäänkuin yhä kehoittaneet. "Sinähän taisit tehdä viisaasti siinä, kun rupesit sille alalle", saattoi joku sanoa. Ja siinä katseessa, millä he minun sotilaallista persoonaani silmäilivät, olin minä useinkin ollut havaitsevinani milt'ei kunnioitusta ja todellista arvonantoa. Ja tuo, että minä heidän silmissään kentiesi näytin suurempiarvoiselta kuin olin voinut toivoakkaan, se pani minut taas iloisemmin tulevaisuuttani ajattelemaan ja antoi aikeilleni enempää varmuutta. Sanoin: enempää — sillä täyttä en uskalla sanoa saaneeni muulloin kuin hetkellisesti.

Vai lieneekö tämä tällainen arvonantavaisuus ja kunnioitus minua kohtaan ollutkin vain sitä rauhan ja sopusoinnun henkeä, jota joulunaikaan ikäänkuin on kaikkialla, — ilmassa ja ihmisissä, ja joka hetkiksi hellyttää jäykätkin sydämmet? Tai lieneekö se tapahtunut jonkunlaisesta säälistä minua kohtaan ja osanotosta minun mahdollisiin ikävyyksiini, joista kasarmielämä arvatenkin yleensä oli tunnettu?

En tiedä, minuun tämä väliaika kumminkin, niinkuin sanottu, vaikutti virkistävästi.

Ja kun nyt, sen loputtua, taas ajoin takaisin kasarmin porttia kohti, liikkuivat minun povessani varmaankin ylevät, sankarimaiset ajatukset sotilaselämästä, tulevaisuudesta ja — omasta itsestäni. Päiväkirjaani olen näet kirjoittanut silloin varsin juhlallisilta, nyt milt'ei lapsellisilta kuuluvat säkeet:

"Ja torvien ääni se taasen soi, Pois kutsuvi vapaudesta, Se rintahan aatokset raikkahat toi — Sydän sykkivi uljuudesta.

Pois murheemme nyt, saa pystyhyn pää! Ikävyyksiä ei ole meillä — Kivääriä tahdomme tervehtää, Se on ystävä elomme teillä!

Niin armashan meillä on syntymämaa, Jonk' eistä on helppoa kuolla! — Isänmaansa ken kurjana vain kavaltaa, Sitä konsana emme me puolla!"

Ei ne sen kummemmat olleet, mutta niissä on kumminkin hitunen sitä romantillista katsantokantaa, jota koetin säilyttää ja joka kentiesi on värittänyt koko kasarmielämäni. — —

Se oli pimeä, raskastuntuinen talvi-ilta, jolloin noin runoillen istuin taas yksinäisessä kasarmikammarissani, mieli ylentyneenä todellisuuden ja arkielämän ylitse, ja univormutulevaisuuttani haaveillen.

XVIII.

Talvi osui olemaan tavattoman ankara ja kylmä. Etenkin minä sain silloin yksinäisen asuinhuoneeni tähden kovaakin kokea. Huolimatta tiheästä lämmittämisestä osoitti lämpömittari useinkin 8°—10° Cels., alenipa elohopea kerran 4:äänkin asteeseen ja jos laski lämpömittarin laattian rajaan, tiesi se usein pakkaspykälistä.

Sellaiseen hallanpesään olisin hyvinkin yön aikaan paleltunut, ellen useana iltana iltalomalta palatessani olisi myötäni tuonut aina uusia ja uusia peittoja, niin että minulla niitä lopulta taisi olla melkein puolen tusinan verran sängyssäni.

"Sotamiehen pitää uskollisesti ja vilpittömästi palvella isänmaata… kärsiä vilua ja nälkää…" sitä sääntöä siis en tarkalleen voinut noudattaa, vaikka voin kyllä kehua kumpaakin suuressa määrin kokeneeni.

Niin, — nälkääkin, sillä minä totuttelin itseni niin niukkaan ja yksipuoliseen ravintoon, että monesti olen jälestäpäin silloista elantoani itsekkin ihmetellen muistellut ja sen suloista vaatimattomuutta toisinaan kaivannutkin.

Se, että sain kylmää kestää, ei suinkaan minun mieltäni lannistanut eikä se suinkaan saanut minua ikävällä ajattelemaan sotilaselämän kurjuuksia. Sillä minkäpä korkea ruunukaan sille teki että pakkanen hellittämättä paukkui kamarini nurkissa!

Ja olihan toisekseen todellakin terveellistä oppia puutteita ja epämukavuuksia kärsimään ja kieltäytymään monesta asiasta.

Mutta kärsimään orjuutta elinajakseen, olikohan se terveellistä oppia? —

Siinä se oli taas tuo ikävä havainto edessäni. Päivän selväähän oli että vapauden käsitettä ei mitenkään voitaisi sotilaselämälle omistaa. Siihen huomioonhan minä väkistenkin aloin tulla.

— Sotamiehellä ei saa olla luontoa! oli kerran eräs upseeri opetuskomennuskunnassa huudahtanut. Ja minä olin sen ollut ymmärtävinäni siten ettei sotamiehellä saa olla tahtoa, ei omaa mieltä eikä yleensä itsensä määräämistä enempi kuin jollakin koiralla…

Jos upseeri häntä lyöpi, ei hän saa itseänsä puolustaa, jos päällikkö häntä kutsuu roistoksi, ei hän saa häntä oikaista, ei saa sanoa ettei hän ole mikään roisto…

Todellakinko siis oli ahdasmielistä, kuollutta, hengetöntä minun tulevaisuuteni piiri? Tällaistako siis se ihannoittu isänmaallisuus oli? — —

Niin kentiesipä sentään muutamat tällekkin alalle olivat aijotut, ja se oli heille parasta; eivätkä he tällä alalla ollessaan mitään olemuksestaan kadottaneetkaan niinkuin minä itselleni pelkäsin käyvän! Ovathan ne kaikki alat tässä maailmassa luonteita myöten. Ja maassa maan tavalla, tahi maasta pois. Mutta minäkö pois? — minä, joka olen päättänyt tulla sotilaaksi! Minäkö pois? — —

Minulla oli kannel luonani. Sillä soittelin yksinäisyyteni alakuloisina hetkinä, sen vienolla helkynnällä loitsin esiin lapsuuteni pian kuluneet, huolettomat päivät. Sen sointuihin upotin kalvavat kaihoni ja tulevaisuuteni mustat mietteet. Ja minä olin hetken onnellinen kanteleeni ääressä, hetken levollinen, tyyni ja vapaa…

Mutta kun näin joko kanteleella tai muuten olin onnistunut sisällisesti rauhoittumaan, oli mieleni tämän jälkeen niin herkkä että pieninkin ilmiö ympäristössäni, jossa vainusin jotain äitelää tahi orjallista, saattoi minut yhä suurempaan epäilykseen urastani. Ja silloin minä jo paljon mietin sitä että heittäisin sikseen tämän "nappiherran" uran ja asevelvollisuuteni suoritettuani painaisin taas päähäni vapauden valkolakin ja antautuisin tieteiden valtavaa jumalatarta palvelemaan, — kentiesi minä kuitenkin siellä jotain!… jos oikein koetan…

Nuot olivat kumminkin hämäriä, hetkellisiä mietteitä. Yhtähyvin minä saatoin ajatella näinkin: Jos neljän vuoden perästä olen upseeri, niin sitten koetan…

* * * * *

Veljeni neuvon mukaan olin antanut komentaa itseni n.k. opetuskomennuskuntaan, jossa minun oli aikomus valmistua aliupseeriksi, joka arvo vaadittiin siinä tapauksessa että aijoin uraani jatkaa. Ja minä tunnustan ujostelematta että useinkin salatulla ihastuksella ajattelin niitä kahta nauhaa ja niitä kultakaluunia, jotka ovat aliupseerin tuntomerkkeinä — sekä sitä että minullekkin silloin on pakko tehdä kunniaa.

Se oli niin elävänä mielessäni tuo minulle kohta kuuluva kunnianteko, että ehdin jo tehdä itselleni siitä pienen järjestelmän: joka huomaamattomuudesta tai tahallaankin jättää kunnian minulle tekemättä, häntä en nuhtele enkä muistuta. Tehköön joka hyväksi näkee ja jossa persoonani todella herättää sellaisen kunnioituksen! — mitään pakkoa en siis omasta puolestani vaadi. Sille, joka kunniaa minulle tekee, vastaan hyvin lauhkeasti, katseessa sellainen kainonsekainen ilme, joka ikäänkuin sanoo: minäkin olen tavallinen ihminen, vaikka näitä kahta nauhaa olkapäilläni kannankin! — Noin!… Ja sitten se, jonka kunniaan tällaisella katseella vastasin, menee ohitseni kiitollisuuden tunne sydämmessään. Ja aina on hän sitten pitävä minua miehenä, joka ei liikoja arvostaan ylpeile — — —

Olen maininnut yksinäisistä hetkistäni. Sellaisia oli minulla paljon. Sillä kun asuin erityisessä vapaehtoisten huoneessa, jonne eivät toiset vapaehtoiset, joita oli kaksi, halunneet asettua — he kun mieluimmin asuivat kaupungissa, - — niin tulin harjoituksista vapaina aikoina oleskelemaan enimmäkseen yksinäni. — Yksin epäilyksineni ja kummallisine kaihoineni! Elin sentähden jonkunlaista erakkoelämää lomahetkinäni, sillä asiatta en juuri viihtynyt komppaniiassa. Minä en voinut mennä kisailemaan ja juttelemaan komppaniiaan, niinkuin vänrikki Sarkkanen oli kehunut itse vapaehtoisena ollessaan tehneensä. Minkätähden en? — Sentähden että minua eivät voineet viehättää sotamiesten useimmiten siveettömät puheet ja rivoluontoiset jutut, joita kertoessa talvi-illat kasarmissa kylläkin hauskasti saadaan kulumaan. Eikä minulla myöskään ollut kylliksi tahtoa eikä tarmoa heidän keskuudessaan esiintyä jonakin, niin sanoakseni, ylevyyden apostolina! Ei! — sillä heilläkin alkoi jo olla kokemusta minun epäröivästä mielestäni, heiveröisistä päätöksistäni, jotka eivät suinkaan heidänkään silmissään miehentapaisilta näyttäneet.

Mutta eiväthän he minua ymmärtäneet! — Ja sentähden pysyttelin mieluummin omassa kamarissani.

Älköön kuitenkaan luultako että aina olin yksin. Paitsi vänrikki Sarkkasta, jonka harjoituksista tultuani monesti tapasin sänkyni päällä "vähän levähtämässä", kunnioittivat minua toisinaan läsnäolollaan ainoat "virkaveljeni" pataljoonassa: ennen mainittu vapaehtoinen Jussi Kellolainen sekä eräs toinen, Oskari Hongén.

Edellinen oli luokkakumppaneitani koulussa, jälkimmäinen oli myös samanaikuinen, vaikka toiskielisestä oppilaitoksesta. Edellinen aikoi varmasti sotilasuralle, — hänen korkein ihanteensa oli kuin olikin loistava univormu, kilisevät kannukset, sekä — Bacchus ja naiset. Jälkimmäinen oli heti pataljoonaan tultuaan koreasti luopunut miekkatulevaisuuspuuhistaan. Hän oli näet liian hienotunteinen viihtyäkseen tällaisissa piireissä.

Jussi Kellolaisen oli onnistunut päästä sellaiseen komppaniiaan, jonka päällikkönä oli eräs uskonnollismielinen, hyvänsuopa kapteenivanhus. Hänen oli sentähden varsin hyvä olla eikä hankaluuksia paljon hänen tielleen sattunut. Vääpelistä oli hänellä tosin jonkun verran ristiä, tämä kun luuli olevansa suurikin herra, joka todellakin näytti pyhästi herra-arvonsa tuntevan.

Tällaisen vääpelin kanssa olisi meillä toisilla vapaehtoisilla väli luultavasti monestikkin rikkoutunut. Mutta niin ei käynyt Jussi Kellolaisen. Hän oli mestari mukautumaan toisen tahdon alle, kun oma etu oli kysymyksessä, ja verraton silmienpalvelija. Nöyränä ja lakeana kuin lammas seisoi hän aina vääpelinsä edessä sotilaallisessa pingotuksessa, käsi korvalla tai — lakitta ollessaan — kädet lujasti kupeita vasten painettuina. Ja tavattomalla alamaisuudella osasi hän sanoa "herra vääpeli", "ymmärrän herra vääpeli", "Jumala antakoon, herra vääpeli", "ahkeruus on iloni, herra vääpeli" j.n.e.

"Hyvissä kirjoissa" hän tahtoi olla ja hyvissä hän olikin. Se näkyi jo siitä yksinauhasesta, joka hänellä oli olkalapuissaan ja jonka hän oli saanut pari kuukautta sotaväessä oltuaan. Hän oli jefreitteri ja siis virka-arvossa meitä toisia ylempi. Tätä ylemmyyttään ei hän kumminkaan suvainnut meille näyttää, sillä hän pelkäsi meidän sille nauravan. — Häntä kirveli vain se ajatus että jos ei hänen aliupseeri tutkintonsa jonkun nurjan sattuman kautta onnistuisikaan — ja meidän onnistuisi, jotka nyt olimme häntä alemmat.

Parasta oli siis koettaa saada itseään yhä parempiin ja parempiin kirjoihin ja pitää itseänsä edellä meistä. Ja sitä hän kyllä koettikin, Jussi Kellolainen. Erinomaisen tarkasti noudatti hän etenkin kunniantekosääntöjä tullakseen huomatuksi tunnollisuudestaan. Hän teki kunniaa kaikille kasarmin ikkunoille ja oville, kaupungin katupeileille, upseereille ja upseerein seljille, likeltä ja kaukaa, pimeällä ja paisteella. Luulenpa että, jos hänen oma kapteeninsa ripusti takkinsa portaille tuulettumaan, Jussi Kellolainen oli valmis sillekkin tekemään kunniaa!… Siellä, missä ei meidän toisten silmä mitään havainnut, keksi hän useinkin jotain upseerintapaista ja nosti kätensä uljaasti päähineeseen. Eikä hän koskaan tehnyt niin kauheita sotilasrikoksia kuin minä. Sattui kumminkin kerran niin että hän upseerille, joka hitaasti astuen hänen edellään kehoitti häntä kohteliaasti käymään ohitsensa, vastasi "Jumala antakoon, herra luutnantti" sen sijaan kuin olisi pitänyt sanoa "ymmärrän herra luutnantti" tai "saan kunnian kiittää herra luutnanttia", ja tuosta hairahduksesta oli hänen sotilaallinen omatuntonsa hyvin, hyvin paha. Mitähän siitä tulee? arveli hän minulle silloin pelosta vallan vapisevalla äänellä ja oli koko sen päivää tavattoman levoton. Mutta niinkuin sanoin, Jussi Kellolainen oli tulevaisuuden mies, hänen sotilasihanteensa oli hirmuisen korkealla.

XIX.

Pitkä, valju talvi oli päättymäisillään. Päiviä näkyi jo siellä täällä lumen seasta ja räystäät tippuivat iloisesti vettä, joka liristen juoksi kaivamiansa uria.

Tutkinnot opetuskomennuskunnassa olivat päättyneet, ja minä olin niissä — yhdessä Hongénin kanssa — saanut komeat repposet.

Eivät olleet minun päähäni uponneet kaikki ne syvät tiedot ja viehättävät salaisuudet, joita sellaiset sotilastieteet kuin sisäpalvelus, linnapalvelus, kenttä- ja leiripalvelus, rintamapalvelus, sotavoimain järjestys, rangaistuslaki, ampumatiede ja kiväärioppi niin runsaasti tarjoavat. Pintapuolisesti minun niitä huomattiin osaavan ja käytännöllistä taitoani niissä suuresti epäiltiin…

Eikä se kumma ollutkaan, — minulta oli puuttunut tosi harrastus.

Siinä seisoin minä nyt alakuloisena, häpeissäni ja suutuksissa sekä itseeni että ympäristööni. Hukkaanhan näet olivat nyt menneet hyvät humalat, haihtuneethan olivat ne ihanat nauha- ja kaluunaunelmani, joissa koko talven olin salaisesti elellyt! Ne kultakaluunani, ne valkonauhaiseni!… — — Isäni tämän vastoinkäymiseni tietää saatuaan kirjoitti: kenties on tämä tapaus sinulle sallittu, kenties on tässä Jumalan sormi, joka sinulle tahtoo jotain viitata ja huomauttaa!

* * * * *

— Mutta minä en tiennyt, mitä tehdä: yrittääkkö uudestaan, vai heittää kaikki jatkamispuuhat "helperin haltuun". Ja uskoakko siis että minuun soveltui tuo roomalainen sananlasku: "natura repugnante labor irritus est" (s.o.: luonteen tehdessä vastarintaa on työ turhaa)?

Ei, — ei se niin voinut olla… minun täytyi vielä koettaa… Onnettomuuteni olikin kentiesi sattuma! — sattuuhan sellaista usein…

Ja minä päätin pikaisesti että jonkun viikon perästä uudistan tuon tutkinnon. Tottakai nyt ylioppilasmies!… jos vähääkään viitsii…

Varmentuneena uuden tutkintoni onnistumisesta lähdin kaupunkiin. Sillä oli lauvantaipäivä, jolloin ei viitsinyt kasarmissa olla, koska siellä sunnuntaiksi siivottiin.

Ilma oli kaunis, toukokuun aurinko paistoi täydeltä terältään.

Siihen taloon, jonne kaupungissa menin, tuli hetken päästä pari tuttavaa pyytämään minua kävelyyn.

— Enpä minä nyt viitsisi, kovin on ruostuttavaa sinelli päällä astella.

— Tule pois, me vain käväisemme tuolla silloilla.

— Sinne kyllä saatan tästä lähteä.

Sillat olivat likellä; ilma, niinkuin sanottu, tukalan kuuma. Minä tiesin ettei tähän aikaan päivästä ollut juuri pelkoa upseereista, jospa varin vuoksi vähän vapaamminkin pukeutui. Päästin sentähden sinellini laskut valloilleen ja viskasin sen hartioilleni. Ja kun minulla oli lintutakki päälläni jätin vyönkin pois.

— Mennään sitten!

Me astelimme silloille ja ihailimme niiden alla kohisevia koskia, joiden pyörteissä uiskenteli suuria jäämöhkäleitä; joki ei vielä ollut laskenut jäitään.

— Katsoppa tuotakin jäälohkaretta!

— No, mitäs siitä?

— Se pyörii paikallaan…

— Eikä pääse erilleen pyörteestä.

— Siihen se viimein sulaakin.

— Niin — ellei joku toinen jäälohkare sitä pois sysää!

— Tai koko pyörre kerrassaan häviä!

— Niin, vaan sitä ei tiedä milloin se tapahtuu. Kentiesi jo tänään, kentiesi huomenna tai sitten, kun jäät ovat laskeneet. — — Sellainen pyörre se on muuten ihmiselämäkin!

— Mitäs tyhjää, älä taas haaveksi!

— En minä haaveksi. Sellainen pyörre se on ihmiselämäkin, — on ainakin minun elämäni — suuri pyörre ja suuressa virrassa, — elämän laveassa virrassa.

— Elämän virrassa! Onko tuo nyt olevinaan runollisuutta vai mitä —?

— Miten tahdot. — Koko elämän voi ottaa runolliselta kannalta, jos tahtoo.

— Voiko kasarmielämänkin, — nykyisen?

— Hmh… miksikä sinä juuri sitä kysyt? — Kentiesi… en minä vielä tiedä… en ole vielä selvillä…

Kasarmielämäkö runollista? — vielä mitä! ajattelin kumminkin itsekseni. Ja hetkellinen alakuloisuus valtasi taas minut.

Kylliksemme katseltuamme lähdimme takaisin. Ja käännyimme ensimmäiselle kadulle.

— Huh, kylläpä nyt tarkenee sittenkin! — Vaan mitä! — — eikös totta vieköön olekkin tuolla luutnantti Tschornikoff?…

Hän se oli, kulki lähes ristinvälin edellämme ja päätänsä luonnottomasti taaksepäin väännellen näytti heittävän minuun kumppaneineni ikäänkuin vainuavia katseita.

— Mitä hän noin katsoo? kysyivät kumppanit minulta.

— En minä tiedä…

Juuri kun luutnantti oli kääntymäisillään eräästä kadunkulmasta sivullepäin, kuulin hänen huutavan itseäni nimeltä. Minä säpsähdin — ja kiiruhdin siis hänen luokseen jättäen kumppanini jälellepäin.

— Käsi päähineeseen! komensi hän kiukkuisella äänellä, ennenkuin oikein ehdin hänen eteensäkkään.

Minä kohotin käteni lakin reunaan ja seisoin "reilassa".

— Miksi ette tehnyt kunniaa minulle äsken? tiuskasi hän, ja hänen sysimustissa silmissään paloi sellainen pirullinen leimu etten sitä koskaan voi unohtaa.

— Enhän tiennyt, herra luutnantti, tällaisessa tapauksessa tehdä… vastasin minä luonnollisesti.

Pikimmältään mittasi hän katseellaan minua kiireestä kantapäähän, jolla aikaa minä tunsin että jo taisi tuhoni tulla — ja että tuo naula se kyllä vetäsee. — Sillä minähän en ollut säännön mukaisessa asussa.

— Te olette luvattomassa puvussa! sai hän sitten sanotuksi hillityllä äänellä, mutta jonkinlainen raateleva ilme katseessaan.

Mitä piti minun tähän vastata? — Pitikö minun ruveta selittämään että olin vaan lähtenyt aivan pienelle kävelyretkelle enkä ollut arvannut että upseereja kohtaisin ja että sentähden olin näin kuumuuden takia hiukan vapaammin pukeunut? — Minä en vastannut mitään, sillä eiväthän tuollaiset puolustukset tietenkään kelvanneet.

— Menkää heti paikalla kasarmiin ja ilmoittakaa vääpelillenne että minä olen teitä muistuttanut siitä, ett'ette tehnyt kunniaa ja että olitte luvattomassa puvussa. — Heti paikalla!

— Ymmärrän, herra luutnantti…

Me teimme molemmat kokokäänteen ja lähdimme eri tahoille, — minulla häpeän punat poskilla, hänellä vahingon ilon ilme silmissään, koska täten tiesi turmelleensa minulta koko lauvantai-iltapäivän ilon ja levon.

— Mihin sinä nyt semmoista kyytiä? huusivat kumppanini, jotka olivat minut jo melkein tavoittaneet. — Mitä hän sinulle sanoi — tuo?

— Eipä niin kummia… Kasarmiin käski kiiruhtaa…

— Etkö siis jouda puolista syömään? — ethän ole syönyt koko päivänä!

Minä mutisin jotain että nyt olivat puoliset sivuasioita, ja käytyäni smellini oikein päälleni panemassa riensin ankarasti hikoillen pölyistä tietä aika kyytiä kasarmiin. Ja tein niinkuin oli käsketty. Mieltäni karvasteli, sydäntäni poltti ja minä tunsin olevani asemassa, jota ei luullakseni monikaan kadehtinut.

Ei se ollut mitään tavatonta luutnantti Tsehornikoffin työksi tämä tämmöinen, — se oli niitä hänen pienimpiään. Hän oli tunnettu kiinniottamistaidostaan ja tuo hänen mustain silmäinsä pirullinen säihky oli jo ennenkin ollut vapaehtoisten kammona. Opetuskomennuskunnassa olin jo häneen tutustunut. Hän oli aivan merkillinen ilmiö. Saattoi tapahtua että hän erinomaisen ystävällisesti ja veljellisesti tuli puhuttelemaan ja hyviä neuvoja antamaan — saattoipa jonkun kutsua luoksensakkin ja kohdella kuin vertaistaan — ja näytti näin olevan kuin paras ystävä maailmassa. Seuraavassa tuokiossa oli hän kumminkin kuin käärme, myrkkykäärme, joka pensaan sisästä väijyy pistääksensä. Ja etsimällä etsi hän silloin edes pienintäkään aihetta saadaksensa rangaista. Sotamiehiä hän tavallisesti puhutteli tarhapöllöiksi, nuoria miehiä nimitti hän virnistellen nahkajusseiksi. Niin, "oletko nahkajussi?" saattoi hän vasten naamaa kysäistä ja jos puhuteltu todellakin siihen lajiin kuului, täytyi hänen nöyränä vastata: "olen, herra luutnantti!" — Hän oli epäluuloisin ja salakavalin mies, mitä tähän asti olen tuntenut.

Koko lauvantain iltapäivän ja koko sunnuntain sain minä sitten olla pelon ja toivon vaiheilla, mitä ne tuosta asiasta minulle tekevät. — Tokkohan ne nyt sitä niin vaarallisena pitivät? Olihan se oikeastaan ollut hyvin viatonta, — pikkuisen kävelemään vain sinelli hartioilla… tosin vähän huolettomuutta minulta… mutta se kunnianteko-asia — sepäs nyt oli oikullista! — —

Maanantai-aamuna saapui kapteeni komppaniiaamme, joka 2:sen komppaniian kanssa oli riviharjoituksissa ulkona pihalla.

— Vapaehtoinen! — Vapaehtoinen! kuulin hänen kiljasevan ulkoportailta, joille hän vihaisesti riensi ensin murahdettuaan komppaniialleen "hyvänpäivän".

Minä sukelsin esiin riveistä, otin kiväärini napletsoohon ja seisoin kohta herrani edessä kasvoista kasvoihin. — Ja silloin se alkoi sellainen sotilasrippi että koko tuokin puolen pataljoonan suuruinen miesjoukko, joka ympärillä seisoi, sitä ihmetyksellä kuunteli, ja luutnantit jotain kuiskailivat keskenään.

— Helvetti, vapaehtoinen — hoki kapteeni sähisten kuin sylkevä kissa — taas (!) te olette tehnyt tuhmuuksia!… ette ole tehnyt luutnantille kunniaa!… olette kaupungilla luvattomassa puvussa kävellyt… te… te olette helvetin huono…! Teillä on sotilaspuku päällänne, vaan te ette ole sotilas ettekä mikään!… Mutta minä en laske teitä kaupunkiin, — en ikinä… teette siellä vain tuhmuuksia… helvetti!

— Herra kapteeni — uskalsin minä keskeyttää vähän värähtelevällä äänellä, — minä syön nykyään yhden aterian kaupungissa ja sentähden…

— Syötte, helvetissä! mitä se minua koskee!… olkaa syömättä!… minä en laske teitä sinne tuhmuuksia tekemään — en ikinä…!

Hän puhui kaikki yhteen hengenvetoon, kiihkeällä, ulvovalla kurkkuäänellä. Minä seisoin hänen edessään kuin jähmeäksi patsaaksi muuttuneena. Noin törkeää nuhdetta en kuitenkaan ollut aavistanut. — Ja vielä parin sadan miehen kuullen!

"Ei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyödä" on suomalainen sananparsi. Ei minuunkaan tämä haukku isompaa haavaa tehnyt.

Ja jo parin päivän perästä uskalsin kapteenini puheille tuosta kaupungissakäynti-oikeudestani — ja sain armon.

— Olkoon viimeinen kerta! sanoi hän, — mutta jos vielä jotain tällaista tapahtuu, niin — — —

— Ymmärrän, herra kapteeni, sanoin minä ja kiiruhdin iloisena kaupunkiin, josta vasta yöpuoleen — yö kun oli niin ihana — kotiuduin vähän pelokkaana tähystellen sivukuljettavan kapteenin-asunnon ikkunoihin, etteihän se vain sieltä satu näkemään…, sillä ilman lomalippua oli minulla lupa viipyä poissa ainoastaan iltakymmeneen saakka.

XX.

"Pois, pois epäilys Erhetyksen yöstä! Pois, pois pimeys Tunnosta ja työstä!"

(Juteini).

Kevät oli kauneimmillaan, lumet olivat sulaneet, jäät joesta laskeneet, ja koivut vihertivät jo hiirenkorvilla. Kuumana paahtoi usein päivät pääksyttäin aurinko pilvettömältä, sinertävältä taivaalta. Pohjolan herttainen kesä oli muussa maailmassa alkanut, koulut olivat päättymäisillään ja hilpeinä alkoivat kaupunkilaiset laittautua pois maaseudun rauhassa kesäänsä viettämään.

Mutta pataljoonalla ja komppaniialla alkoi tavaton liike ja harjoitus. Se kiihtyi kiihtymistään, päivä päivältä. Varhaisesta aamusta vienosti hämärtävään iltaan saakka kaikuivat nyt huudot ja komennot sekä kasarmipiirissä että sen ulkopuolellakin, kujissa ja läheisissä metsiköissä. Niitä oli monellaisia harjoituksia: riviharjoituksia, rintamaharjoituksia, komppaniian harjoituksia, pataljoonan harjoituksia, kaunomarssia… Ja niiden lomassa oli "välimatkojen arvaamista" ja etuvartiopalvelusta, ryntäystä ja kenttävoimistelua, taistelua ja "itsevallitusta". Mutta enin kaikista oli kumminkin ampumaharjoituksia, joita taas oli monen nimisiä: kurssiammuntaa, ketjuammuntaa, yhteislaukauksia y.m.

Se oli rasittavaa aikaa, jolloin paljon kysyttiin miehen valppautta ja ruumiin voimia.

Minulle se lisäksi oli henkisestikin yhtä levotonta, ristiriitaista aikaa. Luonani kulki näet useana päivänä pääkaupungista taasen kesäksi kotiutuneita entisiä tovereitani. Ne kertoivat akateemisen elämän pyrinnöistä, ne kehuivat akateemisen vapauden suloisuutta, — ylioppilaan oikeuksia ja ylioppilaan arvoa! — ja tuntuivat niin vilkkailta ja toivorikkailta. — Helsingissä on civis academicus paljon suurempi herra kuin upseeri, saattoi joku pilallaan huomauttaa. Ja niiden päissä heloittivat nuot puhtaat, vielä uudet valkolakit…

Heidän puheitaan kuullessa ja heidän vähän hienostunutta käytöstään tarkastellessa, oli minusta kuin joku entistään lauhkeampi ja vireämpi tuulahdus vapauden ilmoista olisi henkäissyt minunkin päälleni ja tahtonut minut kokonaan valtoihinsa. Ja tuntui kuin olisi se korvaani kuiskannut: sinä olet väärällä uralla, — palaja pois siltä tieltä!

En voinut olla kokonaan viehättymättä tuommoista outoa kuisketta kuullessa. Yhä enemmän minä aloin epäillä sotilaallisia taipumuksiani ja sotilaallista elämän tarkoitustani. Yhä enemmän minä kallistin korvaani äänelle tuolle: sinä olet väärällä uralla!

Se ääni soi yhä heleämpänä sielussani, ollessani milloin komppaniian lähettinä tai päivystäjänä, milloin vartiomiehenä lääninrahaston ovella, jolloin ei ollut lupa vastata sivukulkijain kysymyksiin, milloin tyhjäntoimittavana muutonviejänä pataljoonan vahdissa, milloin vahtipäällikkönä syrjäisellä, alastoman autiolla ruutikellarilla.

Kun silloin — esimerkiksi pataljoonan vahdissa — rangaistuksen uhalla valvomaan velvoitettuna, katselin kaunista, kuutamoista kevät-yötä, jonka helmasta kuuluivat yö-rastaan rikaskieliset sävelet ja loitompaa kosken viihdyttävä kohina — ja kaikki ympärilläni muutoin oli niin hiljaista, — niin melkeinpä kyyneleet puhkesivat silmiini tuota vienoa yönhämärää rautaristikkoisten ikkunain takaa katsellessa, ja minä tunsin hyljätyn, yksinäisen olennon selittämätöntä kaipuuta. Ja kun koillinen taivaanranta sitten alkoi ruskoittaa, ja aurinko sieltä lempeänä ja lämpymänä kohoutui, ja linnutkin heräsivät livertämään kasarmin puistikoissa ja lauha etelätuuli nuorta nurmea nuojuttamaan — ja koko luonto siinä levesi edessäni vapaana ja ihanana, eloa ja voimaa uhkuilevana, — silloin tunsin minä, vahdin ankariin sääntöihin sidottuna, olevani luonnottoman yhteiskunnan palveluksessa ja yhä eheämpänä soi minulle tuo samainen ääni: sinä olet väärällä uralla! —

Mutta olenhan jo sanonut että olen hetken lapsi. Vielä oli side, joka kummallisesti piti minua kiinni sotilastulevaisuudessani. Nuot pari nauhaa, joista olen puhunut, kutkuttivat vielä kunnianhimoani herkeämättä… Ja sentähden minä loma-aikoina koetin lukea talvisaikana laiminlyömiäni sotilastietoja, koetin syventyä "Ohjesääntöjen" suuriin salaisuuksiin…

Turhaa oli kumminkin työni. Tuo mainitsemani rikos, jonka olin tehnyt, oli minut saattanut kapteenini epäsuosioon suuremmassa määrässä kuin olin voinut arvatakkaan.

— Mitä? — helvetti! — Tekö aliupseeriksi? — Kaikki ne mukamasten…, lausui hän pistävän ivallisesti kuultuaan aikeeni. — Te, joka ette älyä kunniaakaan tehdä. Kuinka semmoista miestä voi aliupseeriksi päästää? Ei helkkuna… — Ei minulla nyt ole aikaa teidän kanssanne! —

Minä älysin että tuumani olivat hänelle vastenmieliset, käsitin että minun oli luopuminen sen arvon saavuttamisesta, joka lopullisesti olisi ratkaissut elämäni uran.

Ja siihen ne raukesivat minun sotilasunelmani, tähän se katkesi viimeinen kiinnittävä side.

Oliko minussa itsessäni syy sen katkeamiseen vai jossain muussa? — En varmaan tiedä. Mieleeni tahtoi vain tulla ajatus että olikohan sallimuksella sittenkin jotain tekemistä tämän asian kanssa. Minä melkein sitä uskoin. — Ja se hiukan lohdutti minua ja lievitti sisällisen taisteluni tuskaa. Tyynemmin ja huolettomammasti voin nyt ottaa vastaan niitä vaikutuksia, joita ympäristöni olot minulle mahdollisesti tarjosivat. — — —

XXI.

Parraksi kutsuivat sotamiehet komppaniaamme päällikköä, kapteeni Gräsberg'iä. Tätä nimitystä älköön nyt ensinnäkään sekoitettako Bonaparten eikä yleensä punapartain kanssa, sillä silloin tulisi kaksinkertainen erehdys.

No niin. Kun Parta oli pahalla päällä — ja usein hän Jumala paratkoon olikin! — silloin — minä sanon sen kunniasanallani — oli leikki kaukana. Joko piti seista liikkumatonna kuin seinä taikka piti harpata "kuin seitsemän ryssää". Ja auta armias sitä, joka silloin tuumankaan poikkesi oikeasta suunnasta tai ei ehtinyt jotain liikettä samaan aikaan kuin muut, taikka muuten hairahtui! Sitä onnetonta tuli Parta joko korvasta nipistämään tai nenästä vääntämään tai löi hän siltä lakin maahan ja täräytti kiväärin perällä. Ja sai silloin nimensä ja arvonsa kuulla se viheliäinen syntipukki, sai kuulla että hän oli ääretön raukka, lurjus ja konna, jolta ansaitsi vaikka niskasuonet lyödä poikki.

Pienikin virhe oli silloin suuri rikos. Jos joku sylkäsi rivissä, käski Parta vääpelin sille miehelle antaa ylimääräisiä työvuoroja, tai jos joku kivääriänsä piti hieman vinossa, saattoi hän siitä saada palvelusvuoroja.

Taikka jos Nautaniemellä ampumaharjoituksissa oltaessa tuulenpuuska kaatoi maahan jonkun kiväärin, joka oli asetettu aitaa vasten tai löyhästi koplaansa kytketty, käski kapteeni sille, jonka tuo kivääri oli, antaa palvelusvuoroja tai, jos ei käskenyt, piti kumminkin tuosta kaatumisesta hirveää meteliä.

Olisipa silloin joku rohjennut huomauttaa että "tuulihan se, herra kapteeni, tässä tällä kertaa…", niin varmaan olisi hän tälle huomauttajalle näyttänyt, mikä se "tuuli" oikeastaan on. Taikka olisi hän ehkä kironnut ja huutanut kostoa kaikille taivaan tuulille!

Sain minäkin, joka olin tahtomattani asetettu erään osaston komentavaksi päälliköksi, sain minäkin tuhkatiheään kuulla, mihin minä kelpasin, taikka paremmin — mihin en kelvannut.

— Helvetti! — sähisi hän useinkin, jos toisinaan yritinkään väärin komentamaan — vapaehtoinen ei osaa ikänäs mitään! — Mitä helvettiä te tulitte tänne palvelukseen?

Ja hän loi minuun silloin aivan murhaavan katseen.

— Kyllä te olette aika möröjä — puheli hän taas toisella kertaa, kun kesäisen iltapäivän helteessä seistiin ikävissä kivääriharjoituksissa pölyisellä kentällä.

— Kuka helvetti siellä taas laskee pistintä? — Mikä se on se mies? karjui hän, lennähtäen kuin saalista vaaniva haukka minun osastoani kohti, josta oli virheen keksinyt.

— Lukkarila! — tiuskasi hän kohdalle tultuaan ja nipisti miestä korvasta. — Kuin helkkuna (tämä oli muunnos hänen jokapäiväisestä "helvetti" sanastaan) se pitää kivääriänsä?… eikö se tiedä, miten rivissä pitää seisoa?… aika mörö!… — Kaksi palvelusvuoroa sille miehelle! lopetti hän ikäänkuin lohtuneempana ja jatkoi sitten käyden komentopaikalleen:

— Aika veitikoita te olette… helvetti! — Herra jumala tuota miestä! kiljasi hän taas yhteen menoon keksien virheen, — miten se seisoo?… Kuin lehmä, joka…

Ja kapteeni vääristi naamansa kieroon ja käyristi polvensa meidän edessämme ja koetti matkia. Hän oli samalla kauhean ja samalla hullunkurisen näköinen, kun hän siinä kyykyllään istui ja rääkkyi kuin nälkäinen varis:

— Ihan vinossa!… onko se nyt kaunista!…

Mutta minä opetan!… minä väännän siltä niskat poikki!… aivan mäsäksi minä sen muserran… sitten tietää, miten pitää rivissä seisoa!

Ja luoden kiukusta verestävät silmänsä koko komppaniian ylitse, jatkoi hän edelleen:

— Aliupseerein pitää katsoa perään, miten ne tekevät!… Mutta te nukutte… niin, helvetti!… ei ne koskaan mitään huomaa!… ne nukkuvat kuin porsaat!… komppaniian päällikkö se on, jonka pitää huomata kaikki!… eivät aliupseerit näe eivätkä kuule mitään… ne ovat ihan kuuroja… ihan kuuroja ja sokeita!… — Ravnjais!… helvetti!… ei ole minkäänlaista ojennusta… ei minkäänlaista!… Taakse siellä, kolmas plutoona!… taakse, taakse!… Kuin helvetti teidän pitää aina rynnätä eteen!… no nyt… aika möröjä te vain olette!

Kapteeni rauhoittui hetkeksi, käveli komppaniian päähän ja tähtäili sieltä kuin mikähän maanmittari pitkin rintamaa. Kukaan ei enää, kun oli ojennusaika jo ohi, uskaltanut liikahtaa.

— Tuo mies tuolla — ravnjais! Eikö helvetti se tiedä mistä ojennus pitää ottaa? kuului taas Parran ääni ja hän syöksähti miehen nenän eteen pauhaamaan ja porisemaan.

— Kyllä minä tunnen sen miehen… se on suuri lurjus… antakaa sille komppaniiassa rottinkia niin että veri tirskuu!… se tekee hyvää… sitten tietää, mistä ojennus on otettava!…

Ja taas käyden komentopaikalleen virkkoi hän entiseen tapaan:

— Aika möröjä te vain olette kaikki tyyni!… — Ja semmoisia veitikoita! — naurahti hän katkerasti.

Levähtämättä jatkettiin yhä näitä kiusallisia harjoituksia, — näitä harjoituksia, jotka kävivät yhä hullummasti, kuta enemmän päällikkö hätäili ja raivosi.

— Rusheinie prijoomii, na plee — — tsho!… Astaavit — helvetti!… mitä ne vetää niitä käsiään!… eihän ne mitä aidanseipäitä ole… yhtaikaa!… herra jumala… helvetti!…

Ääni oli väliin melkein itkuista, vaikeroivaa, väliin kiljuvaa, kiukkuista, hirveää…

Tuo kaikki se oli meille kuitenkin jo tuttua puhetta ja tutummaksi se yhä kävi, kuta kesemmäksi ajassa jouduttiin. Se oli sellaista jokapäiväistä leipää, jota ei taivaasta tarvinnut rukoilla ja jota silti kukin yllin kyllin sai nauttia.

"Nyt oli Parta pahalla päällä" tai "nyt ei Rääsperi ollut ottanutkaan aamunaukkujaan" olivat lauseita, joita usein maatapanon aikaan saattoi kuulla väsyneiden sotamiesten huulilta. Mutta sen enempää ei siitä useinkaan puheltu. Vaan monikin ajatteli kai hiljaa itsekseen: jokohan huomenna kotka minuunkin kyntensä iskee!… Ja salattu pelko rinnassa he nukahtivat, ja kohta kuului vain heidän raskas kuorsauksensa suviyön vienosti hämärtämissä huoneissa ja päivystäjän yksitoikkoiset askeleet, kun hän kulki osastosta osastoon tullaksensa varmaksi siitä että kaikki jo nukkuivat ja että kaikki oli "tarpeellisessa kunnossa."

XXII.

Eräänä kesäkuun iltapäivänä, kun ilma oli käynyt koleammaksi ja länsipohjainen tuuli tuontuostakin lähetti kylmiä, vihaisia henkäyksiään meren puolelta ja oltiin n.k. kerronta-ammunnassa Nautaniemen ampumaradalla, oli kapteenimme Gräsberg taasen pahalla päällä. Sillä epätasaisen tuulen vuoksi onnistui ammunta yleensä huonosti, ja kuulat ne viistivät milloin maata, milloin lentivät ne kuulumattomiin patterin takaa siintävälle meren selälle. Minusta oli kyllä yhdentekevää, mihin ne milloinkin lensivät, kunhan ne vain jonnekkin lensivät, ja omituisesti minua viehätti kuunnella kuulan surkeata viuhuntaa, kun se kentästä turvetta reväistyään suurena kaarena singahti yli patterin, ellei se kumminkin onnen kaupalta osunut patterin puisiin maalitauluihin. Mutta Parrasta ei tämä tämmöinen leikki tietenkään ollut mieleen, hän kun komppaniian päällikkönä suuressa määrin oli edesvastuun alainen miestensä tarkkaan ampumisesta — ja samalla siis myös omasta arvostaan ja kunniastaan.

— Helvetti, vapaehtoinen, mitä te kynnätte! karjui hän minullekkin, kun kivääriin laukaistuani kenttä iloisesti pölähti, ja tuttu kuulan suhina alkoi kuulua: vuiiiiiiih… pani se.

— Mitä helvettiä te tulittekaan palvelukseen? kiukuitsi hän entiseen tapaansa tullen minun luokseni ja luoden minuun tuikean katseen. Mutta kun en tiennyt mitään hänelle vastata, jatkoi hän yhteen nuottiin:

— Olisitte jäänyt sinne kotianne peltoja kyntämään ja pölyyttämään!

Sen sanottuaan hän vinhasti käänti selkänsä ja antoi signalistinsa soittaa "lakkausta."

Kun "vinkkarit" olivat juosseet suojistansa näytettiin minun tauluni kohdalla punaista. Kuulani oli siis kumminkin sattunut…

Mutta kaiketi sen ei olisi pitänyt sattua, sillä punaista näytettäessä julmistuivat taas kapteenini kasvot ja hänellä näytti tekevän uudestaan mieli tulla minulle pauhaamaan. Hän oli pahalla päällä tänään, ja yhä pahemmalle hän tuli, kun seuraavan muuton kahdeksasta ampujasta ainoastaan yhdelle näytettiin punaista, kun he olivat ensimmäisen laukauksensa ampuneet.

— Menkää aliupseerit tarkastamaan! Katsokaa perään, mitä ne tekevät! huusi hän, kun uusi ampumamerkki jo oli annettu, ja miehet juuri kohdistivat kiväärejänsä.

Hän, tuo yksi, jonka kuula äsken oli sattunut, laski tämän määräyksen kuultuaan kiväärinsä valmistusasentoon. Hän oli arvoltaan nuorempi aliupseeri ja tunnettu hyvästä ampumisestaan. Sentähden kävi se hiukan hänen kunnialleen, kun eräs vanhempi aliupseeri tuli hänenkin ampuma-asentoaan tutkimaan, ja hän kuiskasi tälle hiljaa:

— Minullahan sattui jo ensimmäinen keskelle taulua ja luulisin tämän toisenkin tarkastamatta sattuvan…

Mutta tätä ei hänen olisi pitänyt sanoa, sillä kohta oli Parta hänen edessään ja tiuskasi:

— Mitä?… mitä?… mitä se Kaamanen porisee?

— Minunhan sattui, herra kapteeni! kertasi puhuteltu raittiilla äänellä.

Tuskin oli hän ne sanat saanut suustaan, kun hän tunsi kapteenin nyrkin tärähtelevän niskaansa ja takaraivoonsa niin armottoman kovasti että hän oli menettää tasapainonsa ja saada vähällä aikaan tapaturmalaukauksen jo veteissä olevalla kiväärillään. Vaikka hän olikin hämmästynyt tästä odottamattomasta tapauksesta, älysi hän kumminkin sivulla seisovain olevan hengen vaarassa ja laski sentähden lukkoputkensa puoliveteisiin. Se varukeino ei ollutkaan turhaa, sillä leikki ei vielä ollut lopussa.

Kapteeni kiersi nyt hänen eteensä nyrkit piristettyinä ja niitä hän molempia pudisteli hänen nenänsä edessä ja teki kysymyksen:

— Miksi te vastustatte minua ja vastaatte niin kovalla äänellä?

Aliupseeri ei tiennyt, vastaisiko tähän kysymykseen vai ei, mutta kun hän muisti että päällikön kysymyksiin pitää vastata, yritti hän selittämään:

— Herra kapteeni… en ole vastustanut…

Hän aikoi juuri lisätä nämät sanat: "ja vastaamaan on opetettu raittiisti", kun samalla kapteenin nyrkki uudestaan paukahti vasten hänen suutansa niin pahoin, että huulet menivät rikki hampaita vasten ja punainen veri ruiskahti esiin.

Hän ei enää koettanutkaan vastata mitään, seisoi vain ääneti, vaikka kapteeni kyllä teki kysymyksiä, mutta samalla uhkasi lyödä hampaat kurkkuperään, jos hän vielä sanankaan virkkaisi.

— Päällikköä ei saa vastustaa! huusi kapteeni kamalan juhlallisesti, ja hänen kasvonsa, jotka äsken vielä olivat olleet tulipunaiset, sävähtivät nyt niin hirvittävän mustiksi etten eläissäni luule niin kauheata naamaa nähneeni.

— Minulla — tietääkö Kaamanen sen? — on valta menetellä teidän kanssanne kuinka ikänäni haluan!… Helvetti! Jos minä leikkaan kielen teidän suustanne… tahi katkaisen kaulanne… tahi laitan teidät kuritushuoneeseen elinkaudeksenne — niin minulle ei siitä tule mitään ikävyyksiä!… Päinvastoin, — siitä keisari minua kiittää (tämä kuulesti samalla hullunkuriselta)… antaapa vielä mitallin…

— Minua — karjui hän — uskovat kaikki päälliköt!… Jos minä kirjoitan ainoastaan kaksi sanaa Suomen sotaväen päällikölle… niin heti on teiltä aliupseerin arvo poissa!…

— Eikö Kaamanen tiedä että minä olen hullu, kun minä suutun? tiuskasi hän lopuksi tullen taas tuntoihinsa ja antoi soittaa "ampumaan."

Kun muutto oli ampunut toiset laukauksensa ja taas oli näytetty punaista samalle miehelle, huusi tämä kuin ei mitään olisi tapahtunut: Kaamasen sattui! — molemmat yhteen reikään!

Tästä, kentiesi tarpeettoman tarkasta ilmoituksesta, oli se seuraus että kapteeni alkoi selittää vääpelille:

— Antakaa hänelle palvelusvuoro!… antakaa kaksi!… antakaa sille kolme!

— Ymmärrän, herra kapteeni! sanoi vääpeli nöyrästi, iso kämmen rumasti ulospäin lakin ponnassa.

— Ja antakaa sille selkään!… ottakaa se sinne kansliaan ja pieksäkää!

Kun vääpeli vähän vastahakoisesti ja pahoillaan oli tähänkin määräykseen vastannut "ymmärtävänsä", rauhoittui kapteeni vihdoinkin ja ammuntaa jatkettiin nyt vähän paremmalla onnella. —

Tämä muisto, jonka tässä olen tuonut esiin, on yksi niitä, joka aina on säilyvä mielessäni. Se on kuva, joka aina, kun ajatus siihen johtuu, nousee sieluni silmien eteen mustana, surullisena, hirvittävänä.

Silloin, kun sydän oli herkempi tunteille, teki se minuun omituisen vaikutuksen nyt, kun jo niin kauvan olen tätäkin muistoa märehtinyt, en ole voinut sitä enää lukijallekkaan yhtä vaikuttavasti kuvata…

Se iltapäivä, jona tuo näytelmä tapahtui, muistuu tässä yhä vielä mieleeni. Ilmassakin oli silloin jotain niin raskasta, jotain niin painostavaa ja murheellista. Tuo pilveilevä taivas, tuo vesiperäinen, kuollut ampumakenttä, jolla ei kasvanut kunnon pensasta, ei puuta, ne tekivät itsestään sotamiehenkin mielen alakuloiseksi ja uupuneeksi. Ja kun sitten illempana ammunta loppui ja alipäällikkökunnan johdolla marssittiin takaisin kasarmiin, tuntui se laulu, jota marsittaessa laulettiin, hyvin sopivan yhteen sen illan mielialaan. Se alkoi näet näin:

Liiaksi ankara nuoria poikia Kohtaan on sotaherra ja — herra: Kun arvan lippua ei hän antanut Nostaa kuin yhden kerran. — — — Kun arvan lippua ei hän antanut Nostaa kuin yhden kerran.

Olen vakuutettu siitä, ettei ollut yhtään ainoata miestä meidän komppaniiassamme, joka ei sinä iltana täydestä sydämmestään uskonut tämän koristelemattoman sotamieslaulun sanoja.

XXIII.

"Sateen jälkeen se aurinkokin paistaa."

Enpä minä silloin, kun kesäkuun viimeisen päivän varhaisena aamuna pesemättömin silmin ja syömättömin vatsoin kiiruhdin kivääri olalla toisten jälkeen Nautaniemelle päin, enpä minä silloin puoliunissani vielä ollen ollut aavistanutkaan että olin iltapäivällä takaisin palaava urhona ja sankarityön tekijänä. En, sillä mitenpä minä sellaista olin saattanut uneksiakkaan, kun kultainen rauha vallitsi koko Euroopassa eikä edes Kiinan ja Japaanin sodastakaan silloin vielä ollut tietoa. En ollut voinut käsittää että ampumalla rikki kymmenittäin paperille maalattuja vihollisten kuvia myöskin voidaan olla voittajia ja sankarityön tekijöitä! Ja vielä vähemmin olin minä aavistanut että tuo Nautaniemen nuutunut, yksitotinen nurmikko sellaiseksi voittotantereeksi oli tuleva. Mutta en minä sitä olisi uskonutkaan, enkä vieläkään uskoisi, ellei eräs kaikkien sotamiesten suuresti pitämä korkea-arvoinen päällikkö, joka oli pääkaupungista saapunut, — ellei juuri hän sitä itse olisi vakuuttanut.

— Te ———:n pataljoonan miehet, te Pohjolan miehet — siihen tapaan puhui hän näet onnellisesti päättyneen ampumatarkastuksen jälkeen, — te olette tänään tehneet urotyön, niin kerrassaan sankariteon, jonka vertaista… te olette nimittäin tänään ampuneet x prosenttia… — en muista enää montako. — Se on verratonta, se on loistavaa! Pelotta voin minä nyt laskea teidät meidän korkean Suurruhtinaamme ja itsevaltiaan Keisarimme silmien eteen… ja minä olen varma siitä että sielläkin kaukana olette kunnostavat itsenne yhtä mainiosti, yhtä loistavasti kuin tänään minun silmäini edessä… Minä lausun vieläkin kiitoksia teille kaikille: ylemmille ja alemmille, kaikille yhteensä ja kullekkin erikseen… Teille, herra eversti, ett'ette ole vähentäneet sitä kunniaa, joka teillä tämän mainehikkaan joukon päällikkönä on… teille, herrat kapteenit, joiden väsymätön into rasittavassa toimessa tänään niin selvästi on osottautunut… teille, herrat upseerit kaikki… teille vääpelit, joiden hartioille raskaat velvollisuudet ovat pannut, — kiitoksia vääpelit!…

— Ahker… on ilom… herr… par…! kuului yhteiskaiku neljästä eri suusta ja neljän, kunniaa tekevän käden alta.

— Ja etenkin teille vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit, plutoonanpäälliköt, osastonpäälliköt, jotka saatte kantaa työn raskaimman taakan… ja kaikille sotamiehille on minun iloinen velvollisuuteni tänään lausua mielihyväni että te olette semmoisia urhoja…

— Paljo, kiitoksia pojat!

Se oli jyrisevä vastaus, kun koko pataljoona yhteen ääneen karjasi:

— Ahkeruus on ilomme, herra parooni! — —

Sankarityön siis kuulumme tehneen, mietin siinä itsekseni ja minunkin synkkä sydämmeni yritti voiton innosta pamppailemaan. Voiton —? Niin, kaiketi olimme jotain voittaneet, kaiketi oli ollut hirveä taistelu?… Minä silmäsin ympärilleni nähdäkseni, oliko paljonkin haavoittuneita tai kuolleita siinä kentällä makaamassa, mutta enhän minä mitään nähnyt… Olisivatko jo pois korjanneet? — näin kuuman aikana… Annas katson, onko paljonkin verilätäköitä tanterella! — Ei niitäkään näkynyt… sepä nyt kumma… mielikuvitustako tämä nyt olikin!… Mutta sanoihan hän!…

— Ja että nyt muukin maailma — jatkoi puhuja, ja hänen sieraimensa yhä laajenivat innostuksesta — tietäisi että te tänään olette koko Suomen sotaväen kunniaa kartuttaneet, niin antakaa laulujen kaikua ja torvien soida, kun nyt kaupungin läpi palaatte kasarmiinne! Saakoon kaupunki laulun ja soiton sävelistä tietää, mitä tänään meidän kaikkien sydämmillämme liikkuu… Vieläkin kiitoksia pojat!

— Ahkeruus on ilomme, herra parooni! rääkäsimme taas kiitoksista ja saamastamme kaljasta milt'ei puolipäihtyneinä.

Puhuja astui nyt seuralaisineen kahden hevosen vetämiin vaunuihin ja eteni tuulena kentältä. Mutta heti hänen jälkeensä kiiruhti marssimaan onnellinen pataljoona. Liput liehuivat, kiväärien pistimet välkähtelivät aurinkopaisteessa. Pöly kohosi pilvenä ilmaan, torvet räikyivät kunniamarssia, ja avatuista ikkunoistaan ihmettelevien kaupunkilaisten kuullen lauloimme sydämmemme hartaudella:

Astele poika nyt iloisesti, Ja huolesi kauvas jätä, Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi, Onpa iloista elämätä! — — — — — — — Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi, Onpa iloista elämätä!…

Se oli noita tavallisia lauluja pataljoonassa, joita oli laulettu aina kun kesäiltoina palattiin Nautaniemeltä. Mutta ei koskaan ennen sitä niin oltu innokkaasti laulettu kuin nyt. Eikä sen sisältö koskaan ennen ollut niin tunkenut sydämmeen kuin nyt tunki, — ei varmaankaan!

Minäkin olin melkein huumauksissani tästä verrattomasta tapahtumasta. Mieleeni muistuivat ehdottomasti roomalaisten muinaiset triumfit ja Napoleonin kuuluisat voittoretket.

Minä olisin tahtonut: syleillä pölyistä maata, koko maailmaa — tai viskata lakkini — vieläpä silmälasinikin korkealle ilmaan ja huutaa "eläköön isänmaa!" "eläköön Nautaniemi!"… Minä olisin tahtonut juosta, — juosta hirmuista kyytiä jonnekkin ja huutaa "minäkin olen sankari, minäkin olen urhoollinen sotamies! Sillä minä olen tänään ampunut… prosenttia…"

Mutta en tohtinut; hillitsin itseäni täydellisesti ja tyydyin muiden mukana yhtymään seuraavaan riemulauluun:

Sitten kun mennään Rasnoiselon rantaan, Niin keisari se ensimmäisen tervehdyksen antaa, Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa, Sumffati rati riti rati rallalla leei :,: — — — Ja sitten kun tullaan keisarin pihaan, Niin siellä saadaan syödä vaikka piirakaista, lihaa, Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa, Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:

Ja yksin kapteeni Gräsbergkin kiroillessaan että hänen miehensä eivät astuneet yhtä jalkaa, hyrähteli kumminkin sekaan että

"sumffati rati rallaa — leei!" — —

Sinne "Rasnoi Selon rantaanhan" se nyt tulikin kuumeentapainen kiire, sinne "piirakoiden ja lihojen" luvattuun maahan. Tämä kaikki oli jo esimakua siitä.

XXIV.

Halki Suomenniemen oli ajaa hyristetty yötä ja päivää ylimääräisellä sotilasjunalla ja saavuttu Pietariin kolmantena päivänä. Valtakunnan komean pääkaupungin läpi oli sitten hiostuttavassa auringonhelteessä marssittu yhtämittaa 7-8 virstaa ja tultu Baltinskojen suurelle asemalle. Ja nyt sitä lähestyttiin "Rasnoi-Selon rantaa" sitä myöten kuin Pietarin kullalta hohtavat kirkontornit jäivät taaksepäin ja sen lukemattomista tehtaista tupruava sauhu vähitellen näytti sulavan yhteen kelmenneen taivaanrannan kanssa.

Meidät oli sullottu ahtaisiin, synkännäköisiin härkävaunuihin ja niiden luukuista koetimme kurkistella ulos, meille vieraaseen maailmaan. Koko matkan kestäessä oman maan halki oli iloista puhetta pidetty, oli hurraata huudettu ja lakkeja huiskutettu jokaiselle naiselle, joka rautatien vierustalla vain oli nähty; pysäkkipaikoissa oli pistetty tanssiksi seudun neitojen kanssa ja yleensä esiinnytty reippaina pohjolaisina, — mutta nyt, kun juna vihellellen syöksi Venäjän lakeita aroja, nyt katosi tykkänään rattoisa mieliala, unehtuivat kaikki hauskat jutut ja äänettöminä istuttiin ja odotettiin. Kellään ei ollut toiselle sanottavaa, kellään ei toveriltaan kysyttävää. Joku harva vain uskalsi tupakan pistää ja pyysi vieruskumppaliltaan tulitikkuja, mutta hiljaisella äänellä.

— Voi äiti, sun poikaasi! huokasi viimein ääneensä eräs rekryyti, kun taajoja telttarivejä jo alkoi edestäpäin häämöittää. Hän oli lausunut sen puoleksi pilalla, mutta kumminkin tulkitsi se lyhyesti ne tunteet, mitkä niin oudosti kiehtovat sydänalaa aina, kun tutuista oloista tullaan uppo-outoihin.

Tämmöistäkö tämä nyt on! Mielikuvitus oli sen toisellaiseksi kuvaillut, — iloisemman ja hauskemman näköiseksi…

Mutta kentiesi se sitä onkin… Nyt vain muuten niin surkealta ja painostavalta tuntuu… kun on kaikki niin uutta ympärillä… vieras kansa, vieras kieli…

Jos tietäisivät nyt siellä kotipuolessa, missä poijat reissailevat, mitä ne näkevät ja mitä ne ajattelevat, — vaan eiväthän ne suinkaan tiedä, eivät osaa sitä näin ajatella…

Taas oli tultu asemalle ja taas sitä lähdettiin marssimaan… kunhan ei vaan ikuteilleen, — päässeekö tuota palaamaankaan enää syntymämailleen!… kukapa sen tietää… jos sattuisi jotain!… kuolisi koleraan tai muuten murtuisi… nuo ne nyt on niitä telttoja.

… Hyvä hytönen sentään! Kuinka on paljon… kaikissako noissa nyt ihmisiä asuu!… elikkä ei ihmisiä, vaan sotamiehiä… silmänkantamaan asti!…

— Bataljo—o—o—n — — — stoi! kuului everstin kimeä komento.

Nyt sitä siis oli viimeinkin perille tultu. Tämä se siis nyt oli se Krasnoje Seloon leiri…

Siinä syntyi vähän hälinää ja liikettä, kun pataljoona hajausi komppaniioihinsa, komppaniiat plutooniinsa, plutoonat osastoihinsa. Upseerit poistuivat heti teltoilta, — niillä kuului olevan erityiset puurakennuksensa tuolla ylempänä.

— Po palatkam, shaakom marssh!

Ne olivat vääpelit, jotka taas ensi kertaa pitkästä ajasta saivat osoittaa kielitaitoansa.

Minusta olisi tuntunut paljon somemmalta komentaa näin:

— Hei pojat teltteihin, niinkuin silakat tynnyriin, ja pitäkää hyvänänne nämät erinomaiset mukavuudet!

— Täällähän se on meidän vapaehtoisten teltta! huusi Jussi Kellolainen tavallista matalammalla, aralla äänellä minulle, joka jo epätoivoissani olin katsellut että mihinkä tässä minä joudun.

— Vai tässä se nyt on, sanoin minä hyvilläni että minäkin sain turvapaikan. — Mutta tyhjähän tämä on!

— Tyhjä, toisti toverini, nähtävästi vähän pettyneenä luuloissaan; hän oli aina minulle kehunut teltta-elämää leirillä.

Alkoi jo olla auringon laskun aika, kun leirille oli saavuttu. Kaikki olivat pitkästä matkasta uupuneet.

— Missäs täällä nyt maataan ja miten?

— Haetaan olkia, jos saadaan.

Siihen tulevat jo toisetkin vapaehtoiset, ennen mainittu Oskari Hongén ja eräs neljäs, joka oli matkan varrelta liittynyt pataljoonaan. Hän oli 6:nnesta pataljoonasta ja oli tullut leiripalvelustaan suorittamaan tullakseen ylennetyksi vänrikiksi.

Me kytkemme kiväärimme jo melkein pimeän teltan nurkkaan, yksi käypi muonavajojen puolelta olkikupoa tiedustamaan; se saadaankin ja olkia levitetään teltan laattialle.

Me aukaisemme sinellirullamme, joiden toisessa päässä ovat kupariset leirikattilamme, pujotamme kantohihnoistaan täysinäiset kapinelaukkumme, pienet vesileilimme, ja vyöt innoitettuamme heittäydymme neljän vieretysten kosteain olkipehkujen päälle. Päänaluksena on muutamalla laukkunsa, muutamalla vormunsa, peitteenä on meillä jokaisella kääreiltään otetut sinellit. Me vaihdamme tuskin sanaakaan enää keskenämme, — kentiesipä se huomenna katoaa tuo outo mieliala, huomenna, kun virkistynein voimin herätään! Nyt nukutaan pois kaikki sielun ja ruumiin uupumus…

Mutta aamulla heräämme me vilun väreisiin, yöllä on romautellut vettä aikalailla ja laattiankin yli on sitä juossut virtanaan. Teltassa on kovin kosteaa ja hämärää, ja vaatekatto päällämme yhä rapisee niin ikävästi jatkuvan vesisateen alla:

"Voi, äiti, sun poikaasi!"

Me kömmimme kumminkin ylös, ravistelemme kylmän ja uneliaisuuden oireet päältämme ja sinellit hartioilla työnnymme ulos ja astelemme liejuista tietä pataljoonan ruokapaikalle. Parvi pitkäpiikkisiä, kähärä-tukkaisia kasakoita nelistää sivulla päin ohitsemme.

Ne ovat yltä yleensä ravassa ja harmajassa savessa, miehet ja hevoset, ja likaa ja lokaa yhä pärskyy niiden ympärillä… Miksikään se nyt kaikki tämä niin tuntuu kurjalta ja surkealta! Taivaskin niin likaisen kirjavana muurottaa…

Mutta tämähän onkin alku. Ja alkuhan se on aina hankala… Työhön ja toimeen vaan.

Sadekkin jo herkeää, ja taivas vähitellen menee sekeeseen, kirkkaana valaisee lämmin pouta valkeita telttojamme ja kuivaa nopeasti kastuneet vaatekatot ja seinät. Iloisena leviää ympärillämme Inkerinmaan kesäinen luonto.

Virkistyneempinä alamme telttaa kuntoon laittaa, meille luovutetaan lisäksi toinenkin samallainen. Me rakennamme niihin rimoista sängyn tapaiset, saamme varushuoneelta patjat ja täytämme ne itse oljilla, sitten kiinnitämme telttojemme katonrajaan kaikellaisia nauloja ja kuivausnuoria… Laatikkokaupustelijalta ostamme saijukannun, laseja, lusikoita, teetä, sokuria ja vehnäisleipää. Ennen pitkää olemme jo tottuneet uuteen oloomme, kotiinnumme päivä päivältä ja miellymme tähän kasarmijärjestystä hiukan vapaampaan elämään.

Meidän asemamme käy vähitellen miltei kadehdittavaksi. Meidän teltoissamme kilisevät jo lasit, ja paukahtelevat koreain votka- ja piivaputelien korkit, ja raikuu iloinen vapaehtoisten nimikko-laulu: Vänner jag eger, det kan jag bedyra j.n.e.

… Ja siellä ulkopuolella telttojamme helähtelevät kenraalien kannukset, raikuvat balalaikan sävelet, soivat sotahuilut ja kajahtelevat aron-poikien syvä-ääniset laulut. Ja milloin etäältä, milloin ihan läheltä kuuluu rumpujen pärinä ja räminä, ja toisinaan pauhaa ankara leikkisota ihan telttojemme välissä, ja räiskää yhtämittainen kiväärituli. Ja silloin tällöin jymähtää maa, ja lasit ja putelit pöydällä tärähtävät, — ne laukovat siellä tykkejä jossain…

Usein katselemme valtavalla hämmästyksellä yhdeksi sotajoukoksi koottujen rykmenttien marssia ohitsemme. Niitä näyttää olevan loppumaton jono, silmänkantamaan saakka — niinkuin metsänpuita sydänmailla…

Emme me siellä Pohjolassa ole tottuneet moisen kirjavan sotilasloiston näkyyn, ja sentähden se meitä uutuudeltaan viehättää ja tenhoo. Ylpeät me olemmekin että tiedämme edessämme näkevämme milloin keisarillisia husaareja tulipunaisine vormuineen, sinisine ihomyötäisine nousuineen ja lumivalkoisine ratsuilleen, milloin kaartin rakuunoita, Donin ja Uraalin kasakoita, krenatöörejä, tsherkessisotilaita, ulaaneja ja mitä kaikkia ne lienevät olleetkin — kaikkine eri pukuineen, aseineen, sotamerkkeineen…

Ja kun sitten saamme nähdä itse itsevaltiaan Suuriruhtinaamme, H. M. Keisarin Aleksanterin korkea-arvoisine perheineen, loistavine hoviseurueineen, ruhtinaallisine joukkoineen…, niin vähälläpä emme tahdo uskoa silmiämme, — luulemme näkevämme unta.

Me tomun lapset, me alhaisarvoiset, me saamme katsella kaikkea tätä mahtia omilla, typerillä silmillämme! —

XXV.

Minä en vieläkään aina tuntenut olevani väärällä uralla. Minulla oli hetkiä, joina maailman kaikki viisaus ja etenkin sivilielämän rauha tuntuivat hyvin mitättömiltä sotilasmaailmaan verraten. Ja "sotilas" oli minulle silloin kaikki kaikessa, minä oikein säälin mielessäni niitä, jotka eivät olleet sotilaita, Ja kumminkin, — kuinka vähäpätöiset olivat oikeastaan ne vaikuttimet, jotka minut noin saattoivat ajattelemaan!

Kun sotatorven ääni kajahduksellaan täytti ilman kiivaasti kutsuen rynnäkköön, täytti se äkkiä minunkin sieluni. Rintani paisui jumalaisesta innostuksesta, sydänvereni sykähtivät selittämättömästä ylpeydestä, ja minä tunsin olevani niin äärettömän uljas, niin äärettömän ylevä ja korkeatarkoituksellinen!

Taikka: kun lähettien huuto "päivystäjät linjalla"! kuultiin, ja minä, komppaniianpäivystäjänä ollen, riensin leirin etulinjalle kunniaa tekemään milloin korkealle sotilashenkilölle, milloin ohi kulkeutuvalle kasakka-standaarille, jonka tiesin olevan isänmaallisen muistomerkin joltain mainehikkaalta sotaretkeltä, niin silloinkin minä toisinaan tunsin povessani tuota samaa ylevää, puhdasta uljuuden tunnetta.

Mikä se on tuo tunne, sen tietää parhaiten se, joka sitä on kokenut…

Varmaa on kumminkin ettei se ole mikään pysyväinen tunne. Seuraavassa tuokiossa saattoi se minulta haihtua, kadota jäljettömiin ja muuttua päinvastaiseksi… Taikka toisin sanoen: se, mitä tuonoin olin pitänyt niin ylevänä, niin pyhänä, melkeinpä jumalaisena, se saattoi jonakin seuraavana hetkenä näyttäytyä mitä ilkeimpänä petoksena sielussani.

Jos jonakin helteisenä kesäpäivänä, kun koko pataljoona oli uuvuksiin juoksutettu, ajettu kuin karjalauma ahtaita solia ja veteliä soita edes ja takaisin, jos silloin pataljoonan päällikkö kapteeneinsa puoleen tyytymättömänä kääntyen tiuskasi: "sietäisivät ne saada enemmän kuritusta nuot! — ne ovat lurjuksia kaikki tyyni!", niin tuo tuollainen teki ainakin minuun niin äitelän vaikutuksen etten sitä osaa sanoin selittääkkään.

Taikka: kun kapteeni rynnätessämme jotain varustusta tai jossain kylässä majailevaa vihollista vastaan sotaisessa innossaan kiljuen kuin jalopeura karkasi sotilastensa rinnalla hutkien ja hosuen lähinnä juoksevia paljastetulla miekallaan selkään — että pikemmin joutuisivat! — niin silloinkin muuttui se, mikä äsken oli voinut näyttää isänmaalliselta uljaalta, — muuttui surkeaksi valheeksi…

Mutta kummakos hänen siinä oli rynnätä, kapteenin, jolla ei ollut päällään muuta varustusta kuin miekkansa ja revolverinsa, — meillä, sotamiehillä sitävastoin oli niskoillamme monen leiviskän painavat taakat!

Helppoa se hänelle oli noitua ja teuhata, tyrväistä ja lyödä sokeassa innossaan, kun ryntäyssoitto levottomasti kutsui ja mennä piti, vaikka henki olisi lähtenyt!

Mutta muistanpa että meitä kerran moitittiin liiastakin kiireestä. Eräänä iltana rynnättäessä jotain kylän rähjää vastaan oli näet mentävä hyllyvän suon poikki. Parasta vauhtia mentäessä kuului surkea vongahdus, aivan niinkuin koiran ulvahdus, kun sitä on kalikalla jalkaan satutettu. Emme kuitenkaan sitä siinä melskeessä miksikään älynneet ennenkuin takaapäin kuului käheää karjuntaa:

— Stoi, stoi! — Mihin helvettiin teillä on kiire?

Ja kun vilkasimme taaksepäin että "oletkos ainoa muukalainen, joka et tiedä…", niin huomasimme kapteenimme siellä teutaroivan rimmessä ja koettavan kiskoa irti toista jalkaansa…

Monella olisi silloin tehnyt mieli remahtaa kovaan ja mehevään nauruun, mutta kun jokainen silmänräpäys nyt oli niin tärkeää, ei joudettu — eikä hennottukaan. Sillä sääliksihän se toki kävi…

Omin neuvoinsa hän sieltä kumminkin irtautui ja kahta kauheampana ja partansa sisästä käristen nähtiin hänet pian taas johtamassa. Ja kyytiä ne silloin saivat viholliset kylästä.

XXVI.

Hän oli siivoimpia ja hiljaisimpia miehiä eikä kenenkään oltu kuultu hänestä pahaa sanaa lausuvan. Sotamiehen velvollisuudet täytti hän nöyrästi ja nuhteettomasti eikä hänessä oltu havaittu mitään merkkiä silmäin palvelemiseen niinkuin monessa muussa. Hän puhui vähän, mutta mietti kentiesi enemmän. Olipa kuin jokin mielihaude aina olisi asunut hänen korkean otsansa takana ja noissa harmaissa, melkein syvällisissä silmissä. Hänen olentonsa oli milt'ei kunnioitusta herättävä.

Ja sellainen mies oli nyt heti leiriajan alussa tehnyt rötökset! Yhdessä parin, myöskin mieluiseksi tunnetun toverinsa kanssa oli hän eräänä iltamyöhäisenä hiipinyt pois teltastaan ja pujahtanut venäläisen upseeriklubin puolelle ja sen keittiössä vähän ryypiskellyt "votkaa" ja "piivaa". Juomia maksaessa oli häneltä pudonnut rahoja laattialle ja kun hän niitä rupesi poimimaan, joutui hän riitaan — omistusoikeudesta. Kerrotaan näet venäläisen kokin kaikessa ystävällisyydessään tahtoneen häntä auttaa rahojen kokoamisessa ja — perin pohjin sen tehdäkseen — koettaneen työntää häntä ulos ovesta. Tästä syntyvän rähinän aikana pötkivät kumppanit tiehensä koeteltuaan turhaan auttaa päihtynyttä toveriaankin pakenemaan. Mutta se oli jo myöhäistä, sillä rykmentin päivystäjä patrulleineen oli jo tulossa. Eikä hän, joka ei voinut kärsiä omistusoikeuden loukkausta, tuskin halunnutkaan paeta. Hän hurjistui, hän näytteli pohjalaista puukkoaan ja tahtoi kaiketi koettaa voimiaan vieraan maan miehen kanssa. Siitä nousi melu ja räiske, joka yhä kasvoi. Ovet lensivät säpäleiksi, ja ikkunaruudut rämisten menivät rikki. Raivoten kuin mielipuoli löi hän jo ympärilleen kuin entinen Sven Tuuva. Eikä hän peljännyt sotilaspatrullien piikkejä, ryntäsi vaan eteenpäin huutaen: "pois tieltä! — täss' on poika Pohjanmaalta, jok'ei ketään pelkää!" Ja totta se lienee ollutkin, sillä sanotaanpa hänen tässä ihmeteltävällä urhoollisuudella aseetoinna taistelleen useampaa kiväärillä asestettua sotamiestä vastaan, jotka häntä olivat kerrassaan pitäneet itse paholaisena. Vieraan maan upseeriakin kerrotaan hänen tässä vastustaneen.

Ylivoima oli kumminkin liian suuri, niin että tästä leikistä täytyi tulla loppu. Sidottuna ja vartioittuna tuotiin hän yön pimeässä meidän Suomalaisten puolelle ja salvattiin putkaan. Vielä sielläkin kuohahtelivat hänen pohjalaiset verensä, ja ovet ja ikkunakalterit tärähtelivät kumeasti hänen iskuistaan. Hän oli kuin ärsytetty härkä, joka mieletönnä möyryää puskien sarvillansa kantoja ja mättäitä, juuria ja syyttömiä pensaita…

Mutta viimeinkin hän asettui, silmien kalvo sammentui, kädet kävivät hervottomiksi, ja huokaisten rinnastaan syvän huokauksen, retkahti hän seljälleen pilkkopimeän arestihuoneen paljaalle laverille. Ja hän nukahti paikalla.

Nukuttuaan, kun aamulla mentiin katsomaan, oli hän taas sama mies kuin ennenkin, hiljainen ja sävyisä, olennossa entinen kunnioitusta herättävä ilme. Mutta hänen katseestaan välähteli jotain kummastelevaa ja kysyväisenä näytti hän katselevan ympärilleen tyhjiä seiniä, kolkkoa ikkunaa… Miten hän tällaiseen paikkaan oli joutunut — tätä hän ei voi käsittää… mitä on tapahtunut?

Hänelle selitettiin että hän viinapäässään on yöllä tehnyt niin ja niin, raivonnut kuin villipeto, vastustanut päivys-upseeria j.n.e. ja että hän siis nyt täällä odottaa tuomiotansa.

Mutta hän kuunteli tätä kaikkea kuin kummaa uutista taikka kuin peloittavaa unta. Hän ei itse muistanut mitään aikaansaamastaan häiriöstä.

Kotimainen sota-oikeus tuomitsi hänet puoleksi vuodeksi linnavankeuteen. Tuon korvaamattoman väliajan perästä saisi hän vasta ruveta asevelvollisuuttaan jatkamaan.

Monelle kävi sääliksi tämän miehen kohtaloa.

— Voi helvetti! puheli kapteenimme tämän tapauksen perästä päivittäin komppaniiassa, — voi helvetti sentään, kuinka te olette tuhmia! Mitä te luulette olevanne!… Haa! — lurjuksia te olette… suurimpia lurjuksia maailmassa!… Eikö oltu varoitettu kylliksi!… eikö… hah?… Semmoisia tomppeleita!

Hän naurahti katkerasti ja jatkoi:

— Kun te saatte jonkun ryypyn nahkaanne, niin te olette kuin villisikoja, kuin puhvelihärkiä te olette… "Hei, pois edestä vaan, täss' on urhoollinen pohjanpoika, me emme pelkää!" — niin te huudatte mukamas, kun jonkun putelin olutta juotte. — "Me emme pelkää piruakaan!" "Me olemme urhoollisia suomalaisia!" Juu helvetti — urhoollisia! Vaan raukkoja te olette, aika möröjä te olette ja akkamaisia… ettekä osaa käyttäytyä kuin sotamies… —

Kuinka vaarallisena jokaista meistä pidettiin, ymmärrettänee jo siitä että heti seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen tuli käsky ottaa kaikki puukot miehistöltä pois ja jättää ne plutoonain päällikköjen haltuun. Ja ankara määräys laadittiin ettei siitä päivästä alkaen kukaan saisi poistua askeltakaan omasta leiripiiristään eikä viinaa ja olutta enää saisi ollenkaan viljellä. "Koska he juovat itsensä päihinsä ja tappelevat puukoillaan, niin kadottakoot leirivapautensa!"

Se ei ollut meille hauska uutinen tuo leirivapauden kadottaminen! — varsinkaan ei meille vapaehtoisille, joilla oli omat teltat. Emme siis saaneet joutilaina iltoina etsiä pikku seikkailuja naapuristossamme, emme saaneet maljojemme ääressä laulella aikamme kuluksi myöhäiseen yöhön saakka, kun kynttilä hauskasti valaisee valkoisen teltan ja ulkona vallitsee synkeä pimeys, jonka helmasta kuuluu junkkarien hurraa-huutoja ja rakettien kaukaista sähinää, tai jonka tummalla taivaalla loistaa leppoisa kuu, loistaa yhtä haaveellisena kuin siellä Suomessakin — tuolla kaukana, jonne aatteet niin usein harhailevat. Voi, kaiken tämänkö nyt kadotimme? Emme, — onneksi emme sitä tykkänään kadottaneet! Monta hauskaa iltaa muistan senkin jälkeen vietetyn vapaehtoisten teltoissa. Tavalla tai toisella hankittiin sinne aina "ainetta" ja tyhjien putelien kätkemisessä oli jommoinenkin päivätyö. Ja kaikki tuo tuntui - ja tuntuu vieläkin — sellaiselta salaiselta työltä, josta ei omatunto koskaan voisi soimata…

Olen puhunut hänestä, jonka kautta leirivapauttamme syystäkin supistettiin. Kuvauksen täydentämiseksi olisi minun puhuttava joku sana yhdestä niistä tovereista, jotka hänellä olivat kumppaleina tuolla yöllisellä retkellä.

Hänkin, tämä toinen, oli siivo hiljainen mies. Ja siivosti hän nytkin, Sakarila, oli käyttäytynyt. Tosin oli hän ollut hiukan humalassa hänkin, mutta ei kenenkään rauhaa ollut häirinnyt. Eli väärin on niin sanoa, — kyllä hän oli tämän viattoman osanottonsa kautta tähän juomaretkeen kuitenkin häirinnyt yhdeltä rauhan, — kapteeniltamme nimittäin. Tämä hänelle nyt monta viikkoa puskuili ärtymystään, pauhasi ja porisi päivät pääksyttäin. Rangaista ei hän häntä voinut, koska hän ei mitään varsinaista rikosta ollut tehnyt, mutta vuodattaa hänen niskoilleen kaiken sappensa, kaiken harminsa ja kiukkunsa, sitä hän kyllä voi, voi ja uskalsi. Ja sen osaston miesten, johon tämä sorrettu kuului, määräsi hän omin päinsä antamaan tälle "lurjukselle", tälle Sakarila-nahjukselle aimo selkäsaunan, ettei toista kertaa moisiin juominkeihin puuttuisi. "Kun te raukat osaisitte juoda, niin saisittehan te… mutta kun te olette niin helvetin tuhmia…" arveli hän kaiketi.

Saiko Sakarila todellakin tällaisen toverillisen löylytyksen, sitä en luule, sillä hänkin oli, niinkuin sanottu, osastonsa mieluisimpia miehiä. Mutta ainakin kapteenille, joka kerran komppaniian harjoituksissa oltaessa eräällä Krasnoje Seloon kankaalla tapansa mukaan tiedusteli että

— Annoitteko te sille Sakarilalle selkään? vastasi joku toistenkin puolesta:

— Joo, herra kapteeni! Ja kun kapteeni tullaksensa aivan varmaksi siitä vielä tinki että

— Oikeinko lujasti, mitä, hah? ja siihenkin sama mies antoi myöntävän vastauksen, niin näytti hän vihdoinkin leppyvän ja huudahti:

— No, sepä hyvä! ja kohottaen silmänsä sinistä taivasta kohti jatkoi pirullisena näin:

— Minä luulen että enkelitkin taivaassa riemuitsivat, kun te sille Sakarilalle annoitte selkään!…

Tälle pilapuheelle ei kukaan riveissä naurahtanut, vaikka volnassa seistiinkin — — —

XXVII.

"On verrattu rautahan, Sydän kiveä kovempi on…"

Näiden sotilaslaulun sanojen merkitystä tulin miettineeksi silloin kun pataljoonamme täydessä leiriasussa seisoi päällikköjensä edessä valmiina pitkälle manööverille, joka sanottiin tehtävän Narvaa kohti. Tulin sitä miettineeksi sen johdosta että ne pikku puheet, joita päällikkömme muka rohkaistukseksi ja kehoitukseksi lähdön hetkenä pitivät, todellakin ilmaisivat jonkunlaista "rautaista ja kiveäkin kovempaa sydäntä". Joka väsyy, se on raukka! se tehtiin nyt yleiseksi mielipiteeksi.

— Eikä se ole oikea pohjolainen, joka ei tätä retkeä kestä! sanoi everstimme kimakalla äänellään, koettaen satulassaan näyttää niin miehekkäältä ja uljaalta kuin hänen pieni ja hintelä vartalonsa suinkin salli.

— Ja tietäkää — rähisi kapteenimme — että joka vain uupuu ja pyrkii sairasvaunuihin, varokoon!… Joka vain väsyy, se on lurjus ja heittiö, ja sille minä annan rottinkia niin että… siltä minä, helvetti…

Ja hän aivan raivostui jo ajatellessakin sitä mahdollisuutta että joku ei kestäisi retken vaivoja.

— Sellaisia raukkoja ei saa olla minun komppaniiassani!

— Vai oletteko te akkoja, — mitä, hah? tiuskasi hän heittäen ylenkatseellisen silmäyksen komppaniiaansa.

Siellä täällä riveissä värähti tuskin huomattavasti jonkun herkempitunteisen rekryytin leuka.

— Muistakaa siis että joka tulee kipeäksi, se on helvetin huono mies!

Me seisoimme hievahtamatta ja koetimme sulattaa, mitä oli sanottu. Raskas kenttävarustus, joka oli sälytetty hartioillemme — ja jota kantaessa minä en koskaan voinut olla vertaamatta itseäni ikeenalaiseen vetohärkään — sai aavistamaan että kovaa ponnistusta ja itsensä rääkkäämistä todellakin nyt kysytään.

Ja jokainen päätti kestää, vaikka suolet revetköön… Kukapa se sairasvaunuihin semmoisten uhkausten perästä!

"… Joka väsyy, se on raukka… se on akka… ja huono mies."

Ja kukaan ei tahtonut olla raukka, ei akka eikä huono mies!

Niine päätöksineen sitä lähdettiin.

Komppaniia komppaniian perästä, pataljoona pataljoonan perästä, rykmentti rykmentin perästä, — kunnes siitä muodostui mahtava miesjoukko, joka päästä katsottuna näytti loppumattomalta.

Kuvitelkaa mieleenne lakeata kenttää, sellaista, jossa ei kasva tuskin vaivaiskoivuakaan, ja joka on niin aava ettei metsän reunaa voi silmällä eroittaa! Kuvailkaa itsellenne yhä edelleen mätäkuun auringon paahdetta tuollaiselle autiolle lakeudelle! — ja olette saaneet himmeän kuvan siitä vedettömästä merenulapasta, jonka halki tämä rauhanaikuinen sotaretkemme alkoi. — —

* * * * *

— Mahtaa olla 40 astetta auringonpaisteessa? saan minä sanoakseni vierustoverilleni, jonka hurstisen puseron selkäpuoli on märkänä läpikotaisin ja jo höyryää hiestä.

— Häh? Mitä se vapaehtonen sanoo?

— Niin vain että ollaanpa täällä kuin tulisessa pätsissä!…

Hän ei vastaa mitään, puhaltelee vain yhä tulisemmasti ja kouristaa kovemmin kiväärinsä perää.

Kukaan ei henno kysyä toveriltaan, onko vaikeata, tai joko väsyttää? ja jos joku kysyisikin — pilan vuoksi, ei osanotosta, — niin ei kukaan huolisi vastata, — vaikka vähän väsyttäisikin.

Sillä se nyt on niinkuin yhteinen sopimus ettei kukaan väsy, ei saa …

Aavikkoa on vielä hyvä matka. Pienet vesileilit ovat jo useimmilla tyhjät — vaikka on kehoitettu säästäen pitämään, — ainoastaan muutamalla on vielä kipene leilinsä pohjalla lämmennyttä, puulle ja ummehtuneelle maistuvaa vettä. Kurkkua kuivaa ja silmänurkkia karvastelee otsalta juossut hiki. Eteenpäin vaan!

Vihdoin loppuu tämä kiusallinen lakeus, ja me kuljemme nyt leveätä valtatietä metsäisissä seuduissa, joita joku tietää sanoa ruhtinaallisiksi jahtimaiksi.

— Näissäköön ne oraviaan ampunevat? kysyä tokaisee joku. — Ja jos lienee hyvinkin täälläkin metsonsa ja teirensä, tuumii toinen muistellen niitä ihania soitimessakäyntejä kotonaan.

Tuuheat ovatkin metsät ja niiden siimeksessä saamme joitakin minuuteja levähdyttää raajojamme ja, kun onni hyvin vetelee, täyttää leilimme raikkaammalla vedellä.

Sitten taas noustaan ja painetaan samaan suuntaan. Leilit ovat pian taas tyhjinä ja kurkkuja kuivaa. Jollakin hieroo saapas jalkaa, ja puolispaikassa — eräällä pellolla — koettaa hän hieroutumaa korjata muuttelemalla jalkariepujaan, mutta tämän hän tekee vähän niinkuin salaa muilta:

"Sillä se on helvetin huono mies, joka ei kestä" soipi yhä hänen korvissaan.

Näin kuluu ensimmäinen päivä, ja iltapuoleen saavumme me muutaman kylän piiriin, jonne yövymme. Teltat, joihin kuuluvat tarpeet — pienen olkimatonkin — olemme tasanjaettuina seljässämme kantaneet, pystytetään säännöllisiin riveihin ja heti niihin ryömiikin pahimmin väsyneitä.

Olin minäkin väsynyt ja helpoituksen huokaus pääsi rinnastani tuntiessani itseni vapaaksi leirivarustuksesta, — noista kirotuista "längistä"… Mutta minä olin iloinen että olin edes tämän päivän elävänä kestänyt, vaikka alussa oli siltä tuntunutkin kuin henki lähtisi, — ja kaikki päivän rasitukset olivat unohdetut, kun Jussi Kellolainen, (minun uskollinen toverini tämänkin sotaretken iloissa ja suruissa) siinä samassa tuli ehdoittamaan että:

— Eikö lähdetä kylää katselemaan!

Ja me lähdimme, kuljimme salakähmää jotain aitoviertä ja kylänraitille päästyämme astelimme rohkeina — kapakkaan, joka jo oli täynnä venäläisiä aliupseereja ja sinistä tupakinsavua.

— On se sentään mainio asia että näissä kylissä on kussakin kapakkansa! tiesi toverini sanoa, kun taas vähän päästä varovaisina hiivimme takaisin. Sillä kauvoa ei Jussi Kellolainen hirvennyt viipyä vääpelinsä tähden. Se kun yhä edelleen piti hänestä aivan isällistä huolta huolimatta siitä että Jussi Kellolaisella oli kaksi nauhaa olkapäillään ja luja aikomus muutaman viikon perästä jo komennuttaa itsensä kadettikouluun. Ja yhä edelleen Jussi Kellolainen nöyrästi, mutta arasti lausui "herra vääpelinsä", lausui sen monta kertaa päivässä ja siinä sotilaallisessa pingoitustilassa, joka syrjästä katsojasta usein näyttää niin hullunkuriselta.

Mutta antakaamme jo sekä Jussi Kellolaisen että toistenkin, uupuneiden sotamiesten — niiden joukossa minunkin — ryömiä mataliin kenttäteltteihinsä kokoomaan uusia voimia uusiin ponnistuksiin ja antakaamme pimeän, pilvisen elokuun yön kietoa helmoihinsa kaiken sen surkeuden, mikä näiden satojen, tuhansien telttojen piiriin mahdollisesti oli yhdistetty. — —

* * * * *

Viidettä vuorokautta oli jo oltu poissa pääleiriltä. Oli samottu yhä eteenpäin pitkin Inkerinmaata, levähdetty, taas lähdetty liikkeelle, taas pysähdytty — kunnes suunta oli kääntynyt jo melkein taaksepäin, — Suomea kohti, niin oli eräs päälliköistämme vakuuttanut, ja se tiedonanto oli herättänyt hetkeksi suurta riemastusta meikäläisissä riveissä.

Taisi olla sunnuntain iltapäivä, ja me olimme jo vuorokauden olleet leiriytyneinä erään kylän pientareille. Iloisesti valaisi aurinko telttojen harjoja ja kirkkaina heijastivat sen säteet kytkettyjen kiväärien pistimistä.

Minä lojuin avojaloin sinellini päällä, jonka olin levittänyt nurmikolle, ja koetin herkutella itseäni jo vähän laimenneesta päiväpaisteesta. Mietteeni kulkivat tähän suuntaan: On se sentään ihanaa, kun saa nauttia täysin ansaittua lepoa… mikä ääretön tyydytys siitä on koko olemukselle… mikä suloinen tunne voi hetkeksi täyttää sotamiehenkin sydämmen!…

Mutta silti ei ole todistettu ettei tämä olisi orjuutta… Voihan rääkätyimmänkin orjan poveen toisinaan joku suloisempi tunne puikahtaa. Ja voihan…

Kylästä kuului kimeätä laulua. Seikkailuhaluinen kun olen, lähdin heti utelemaan.

Mutta eipä siitä mitään seikkailua voinut tulla. Kylän tyttäret siellä olivat panneet toimeen jonkunlaisen illanvieton kentällä. Parittain kulki heitä ympäri piirissä, ja he laulaa piipittivät imelästi jotain laulua, jonka sanoja ja kieltä oli mahdoton eroittaa. Kauniita kasvoja ei näkynyt, mutta sen sijaan koreita, heleävärisiä pukuja, joita ympärillä seisovat sotilaat tiesivät sanoa neitojen tuontuostakin käyvän muuttelemassa. Kuului olevan sen maan tapoja… Minä palasin takaisin. —

Jo painui päivä länteen, ja illan varjot tummenivat. Me luulimme saavamme viettää tämänkin yön teltoissamme, mutta petyimme surkeasti. Iltahämärissä alettiin telttojamme kiireesti hajoittaa, vormut ja sinellit puettiin päälle ja meidät, ensi komppaniian miehet, kuljetettiin muutamain satojen askelten päähän jollekin sänkipellolle, jolle kiväärit kytkettiin ja pienet olkimaton rääsyt levitettiin, — ja asetuttiin niin yötä viettämään ja vihollista silmällä pitämään, — sen kun arveltiin jo olevan lähitienoissa.

Muut komppaniiat, muut pataljoonat ja rykmentit saivat viettää yönsä miten tahtoivat siellä teltoillaan, — meidän, suomalaisen komppaniian osaksi oli tullut tämä ikävä, mutta kunniallinen yövartio.

Pimeä oli tämä yö. Ei yhtään tähteä näkynyt yhtenä ainoana pilvenä kaareutuvalta taivaalta. Kylmä tuuli puhalteli ja vongahti silloin tällöin kiväärikytkyeiden lomitse, vongahti surkeasti, alakuloisesti…

Meillä oli lupa nukkua kivääreimme luona, mutta tulta oli nimenomaan kielletty virittämästä… ei tulitikullakaan saanut raapaista etteivät vihollisen vakoojat — jos niitä nyt olikaan — saisi pienintäkään vihiä. Siellä takanamme, josta olimme tulleet, ne kyllä näkyivät saavan tehdä mitä tahtoivat. Sieltä kuului puoliyöhön saakka kemuilevien ja ryypiskelevien upseerien hurraahuutoja, ja väliin pemahti sieltä sakea säkene-parvi ylös ilmaan ja loi hetkeksi punertavan hohteen raskaalle yötaivaalle, samalla kun kuului outoa rätinää, joka tuli siitä että sotamiehet huvikseen viskoivat ruudilla puoleksi täytettyjä patroonia nuotioihin.

Mutta meillä oli niin pimeä ja kylmä siinä taivasalla vartoessamme. Me koetimme, asettua niin liki toisiamme kuin mahdollista, muutamat lepäsivät maassa päälletysten tai limitysten pysyäksensä lämpiminä ja siten voidakseen nukkua.

Minä en voinut nukahtaa, vaan nousin ylös ja aloin edestakaisin astella, kädet työnnettyinä syvälle sinellin taskuihin. Ainoa mietteeni oli käsite "joutava" ja ainoa toivoni: kunpa aurinko nousisi!…

Vihdoin aamu hämärtää. Vihollisesta ei ole näkynyt eikä kuulunut koko yönä mitään merkkejä, ja meidät marssittaa takaisin everstiluutnantti, joka jonkun pensaan suojassa, syrjempänä meistä, on nukkunut kääriytyneenä paksuihin turkkeihin ja on vallan äreänä siitä, että joku on hänet kesken untaan turhanpäiten herättänyt.

Aurinko nousee juuri kun saavumme takaisin. Se kohoaa veripunaisena metsän reunan takaa ja näyttää ruusumaisessa hohteessa kaikki teltat, joissa toiset vielä sikeästi nukkuvat… Tuo armas aurinko, kuinka sen laimeat säteet tuntuvat hyväilevän kylmän kangistamaa ihoa! — Kuinka sentään Jumala on hyvä, joka antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pah…!

Kuudes vuorokausi on näin koittanut emmekä vielä ole saaneet tapella, emmekä "haistaa verta."

Sanoisinko että miehet hehkuivat taisteluhalusta? — En, sillä sitä eivät he tehneet, vaikka kummia huhuja tänään liikkui vihollisesta. Vaan kuumuudesta he hehkuivat — ja harmista. Ja kiroilivat tiheään toisiaan ja ajatuksissaan päälliköitäänkin.

Oli näet kuljettava ahtaanpuoleista maantietä myöten. Kaikilla oli kiire ja juoksujalkaa tai pikamarssia piti rientää virstottain. Tykkiväen ja jalkaväen, siihen lisäksi ratsuväkeä, — kaikkien piti sopia kulkemaan samaa tietä. Mutta ne eivät sopineet. Siinä syntyi tavaton tungos, siinä tyrväistiin, siinä töytäiltiin. Tykkikärryt jyrisivät alati rinnalla, sai varoa ettei alle joutunut… Väliin täytyi jalkaväen kaapaista yli ojan ja siellä puiden lomitse ja pensaiden läpitse painaltaa eteenpäin oksien ja risujen raapiessa kasvoja ja tehdessä naarmuja kivääreihin.

Koko tie oli yhtenä pölypilvenä, — jokainen mies oli kasvoiltaan kuin riihimies. Jokaisella kävivät keuhkot kuin pajanpalkeet… Yksi mies on muita kalpeampi: hän on jo eilen oksentanut verta, hän on koettanut sitä salata ja nytkin hän salaa kärsimyksiään. "Se on helvetin huono mies, joka väsyy", kaikuu yhä hänenkin korvissaan.

Mutta me riennämme, riennämme, kuulemme edestäpäin ensimmäiset yhteislaukaukset, lisäämme yhä vauhtia, sydän kurkussa ja kovasti läähättäen… Metsäinen seutu on loppunut, ja edessämme leviää taas tuo suunnaton aavikko, nyt eri paikasta katsottuna. Meidät komennetaan vasempaan ja me alamme kaartaa pitkin metsän reunaa päin viholliseen. Siinä yli peltojen karatessamme ratsastaa Suuriruhtinaamme, H. M. Keisari korkeine puolisoineen ja pienemmän hoviseurueen kera taas meitä vastaan. Hän hymyilee tunnetulla miellyttävällä tavallaan ja tervehtii meitä sanoilla "päivää Suomalaiset!" ja me rääkäsemme, pysähtymättä kulussamme, "Jumala antakoon, Teidän Keisarillinen Majesteettinne!" — ja pyyhkäsemme ohi raskaassa hölkässä, Meidät hajoitetaan nyt komppaniioihin, ja kapteenimme Gräsbergin johdolla riennän minäkin "taistelun helteeseen"…

Koko avara lakeus on yhtenä pauhuna vaan. Minä en voi eroittaa missä päätaistelu riehuu. Kuulen ainoastaan tykkien kumeat laukaukset, jolloin maa oikein jymähtelee ja ilma väräjää, kuulen kivääritulen räiskinän, joka on niin tiheä että se soi kuin katkeamaton sävel, näen sankat savupilvet ja niiden läpi toisinaan välähtävän kirkkaan kanuunalieskan. Näen myöskin, kuinka siellä aavikon toisella puolella leijuu verkalleen outo ilmiö — suuri ilmapallo ylhäällä maasta, ja siitä arvaan että siellä se on vihollinen… ne ovat jotain taistelunmenon seuraajia, nuot ilmassapurjehtijat, — tekevät sieltä yleiskatsauksen…

Meidät on nähtävästi heitetty oman onnemme nojaan, minusta tuntuu kuin me tässä sodassa olisimme vain kuin rikka rokassa… Päällikötkään eivät näy olevan oikein selvillä keskenään, mikä tässä on meidän pienen, eroitetun joukkomme tehtävänä. Everstimme ratsastaa siihen hätääntyneen näköisenä ja pyytää siivosti kapteeni Gräsbergiä tekemään niin ja niin, mutta kapteenimme ei nähtävästi hänen neuvoansa hyväksy, äyhkäsee ylpeänä jotain esimiehelleen vastaan ja — tekee oman päänsä mukaan. Hän on vanhin, kokenein kapteeni pataljoonassa ja hän kyllä tietää…

Hän karkuuttaa meitä välisti eteenpäin, me sukellamme peltoihin ja tallaamme jalkaimme alle kaunista, jo melkein kypsää viljaa, välisti heittäydymme hänen komennostaan pitkällemme kuiviin ojiin ja taas karkaamme… ja katkeamattomana pauhuna soi yhä korvissamme jyske ja pauke, me olemme siitä ikäänkuin juovuksissamme ja kaikki tuntuu käyvän kuin unessa…

Loitompana oikealla näkyy jotain. Päällikkömme eivät näy varmaan tietävän, kuuluuko se vihollisiin vai ystäviin, mutta me lähetämme kumminkin muutamia pamahtavia yhteislaukauksia sitä kohden.

Vihollisia ovatkin ruojat! Kapteeni yrittää komentamaan uutta yhteislaukausta, mutta se on jo myöhäistä. Komentosanat katkeavat hänen huulilleen, hän kalpenee, tyrmistyy… Tuulen nopeudella on vihollinen ratsuväki lennähtänyt meitä kohti ja saartanut meidät umpeen joka taholta.

Me olemme antautuneet. Kapteenimme — lieneekö kunniassaan loukkautunut vai lieneekö sydäntynyt, mutta häpeissään hän vähän näyttää olevan eikä toviin aikaan saa luotuista sanaa suustansa:

"Silloin, niinpä tiedetään, Enää ei hän lyönytkään, Hatun painoi alemmaksi, Muuttui muita lauhemmaksi…"

* * * * *

Vielä seuraavana päivänä jatkui taistelua; sitä ammuttiin armottomasti, sitä rynnättiin yli kuoppien ja kavuttiin vallituksille hurraata huutaen ja melkein käsirysyssä vihollisen kanssa…

Eikä kumminkaan ketään tainnut kuolla. Ainoastaan parin tykkihevosen huhuttiin katkaisseen jalkansa; kanuunan puhti oli ne murskaksi lyönyt.

Illan suussa vasta saavuttiin takaisin pääleirille, saavuttiin uuvuksissa, mutta reippaalla, pirteällä mielellä, soitellen ja laulaen kuin ainakin onnellisesti päättyneestä sodasta. Ja vaikka olikin yhden kerran jouduttu vangiksi, niin ei sitä nyt muistettu. Kapteeni oli lauhkeammalla päällä, ei kironnut pahoin vaikkei niin yhtä jalkaa astuttukaan, ja sankarillinen mieliala puhkesi esiin seuraavissa sanoissa:

Ja Turkin keisari kaakelimuurista Katseli kiikarilla, Kun Suomen poikia marssitettiin Ylitse Tonavan sillan!

Ja Turkin keisari Tonavan rannalla Kiroili ja itki, Kun Suomen poijat ampuivat Sen panssarilaivat rikki! — — —

Näin sitä laulettiin ja tyytyväisyys ja leppymys kuvastui kaikkien, pahimmin vaivaatuneidenkin kasvoilla. Sillä jokainen tiesi että tähän ne nyt päättyivät tämän sotilasvuoden varsinaiset harjoitukset, tämä seitsemän vuorokauden manööveri se oli kaikkien vaivain ja ponnistusten huippuna, jäljellä oli enää vain keisariparaati tosin kiusallista harjoitusta vaativine kaunomarsseineen.

* * * * *

Minusta tuntui kuin olisin ollut mikäkin veteraani, kun kohta kotiuduttuamme Jussi Kellolaisen ja Oskari Hongén'in seurassa — viimemainittu oli muka sairauden takia ollut kokonaan osaton tähän retkeen — astelin Krasnoje Seloon uhkeaan sotilassaunaan. Lieneekö Jussi Kellolaisesta samoin tuntunut, en tiedä tarkalleen sanoa. Mutta ei se ainakaan meistä toisista siltä näyttänyt. Ensinnäkin hän pelkäsi mennä n.k. "25:n kopeikan saunaan", sillä se, ties hän, oli ainoastaan upseereja varten.

— Mutta rahanhan sitä mekin maksamme!

Me menimme siis 25:n kopeikan saunaan ja Jussi Kellolainen seurasi mukana.

Riisumahuoneessa ei ollut monta henkeä, mutta Jussi Kellolaista ne peloittivat.

— Voi… ei täällä saa olla! kuiskasi hän hiljaa meille, mutta me emme olleet kuulevinamme, riisuuduimme vaan.

Jussi Kellolainen vilkaisi pelokkaasti ympärilleen kuvastimiin ja tyynypäällisiin sohviin ja alkoi sitten riisuutua hänkin.

— Joudu nyt!

Jussi Kellolaisen kädet vapisivat, kun hän veti paitaa päältänsä. Me astuimme kolmikannassa isoon pesuhuoneeseen.

Varjele ja valaise! — Siellähän oli pari oman pataljoonan upseeria, samallaisessa alastomassa asussa kuin mekin. Vaikk'eivät ne meistä näyttäneet vähääkään piittaavan, oli Jussi Kellolainen kumminkin kuin tulisilla hiilillä. Juuri kun hän oli kumartuneena vääntämään vettä ranasta, ja alaston everstiluutnantti sattui kävelemään ohitse takaapäin, kimmahti hän kuin sähköiskun saanut toisapäin, pullisti rintansa, painoi kätensä tiiviisti paljaita kupeitaan vasten ja loi upseeriin aran, vain aina nöyräilmeisen katseen. Huulet supussa, posket kuopalla ja paljahko pää kekallaan seisoi hän siinä ja teki — "kunniaa".

Everstiluutnantti murahti naurusuin jotain isoon partaansa ja viittasi ehkäisevästi kädellään.

Vaan Jussi Kellolainen seisoi siinä vielä hetken pinnistyksissä, alastomana, ja suu oli yhä supussa ja valmis sanomaan "herra eversti". Ei saunan löylyssäkään hänen sotilaallinen sydämmensä myötenantanut unohtaa kunniata ja rintaman tekoa, vaikka toinen toverini kivenkovaa väitti että poletille sitä kunniaa tehdään eikä koskaan itselleen miehelle. Ja joka hetki oli hän valmis kuulemaan näiden läsnäolevien päällikköjen sanovan: ei teidän ole lupa täällä olla, menkää pois!

Mutta ne eivät mitään sanoneet, ainoastaan toinen heistä, luutnantti, virkkoi: "onko kuuma?" ja siihen Jussi Kellolainen, — joka oli luullut luutnantin rupeavan sanomaan jotain että: onko lupa? — aivan ihmetyksissään tästä tavattomasta suvaitsevaisuudesta, vastasi lakeasti:

— On, herra luutnantti, — kuuma… Ja hän vähän uskalsi naurahtaakkin.

Kun oltiin pukemassa, ja me luulimme että nyt hän ainakin alkaa rauhoittua, niin silloin ovi avautuu, ja vanha kenraali astuu sisään.

En piruakaan minä luulisi Jussi Kellolaisen niin säikähtävän kuin hän säikähti tätä vanhaa, vaatimattoman näköistä kenraalia.

Ensin hän kalpeni — vaikka olikin saunan löylyssä tullut punaiseksi, — loi sitten tavattoman aran ja tavattoman rukoilevan katseen tähän punakauluksiseen soturiin ja veti horjuen mutta kiireesti housut jalkaansa.

— Kenraali… näettekö? soperteli hän värisevällä äänellä ja lisäsi katsoen nurkkasilmällä meitä:

Voi joutukaa! — Ei täällä varmaankaan olisi saanut olla…

Me nauroimme hiljaa hänen arkuudelleen.

— Eihän tuo nyt meitä syö sentään! sanoi Hongén pilkallisesti hymyillen.

— Ja ihmisiähän sitä ollaan mekin ja tarvitaan puhdistaa ruumista niinkuin tuokin — huomautin minä, joka — niinkuin sanottu — tänään tunsin itseni karaistuneeksi veteraaniksi.

Vaatteet päälle saatuamme olimme valmiit lähtemään. Jussi Kellolainen astui etummaisena ottaen päällensä paraimman ryhtinsä ja teki kunniaa kenraalille, joka sinne oven luo oli kyyristynyt sohvan kulmaan riisuutumaan eikä näyttänyt mitään huomaavan. Me seurasimme Hongén'in kanssa jäljessä ja teimme samoin kunniaa.

Vielä ulkona, tiellä lausui Jussi Kellolainen että

— Ei sinne varmaankaan olisi saanut mennä.

XXVIII.

Eräänä joutopäivänä tämän jälkeen, kun taivas pitkästä ajasta taas oli likaisenharmaja, vettä kylmästi vihmoi leirillemme, ja minä istuen kosteassa teltassani yhdessä toverini kanssa nautin jokapäiväistä teetäni, kohosi äkkiä telttavaate ja sisään astui sotilaslähetti sanoen:

— Vapaehtoista käsketään upseeriklubiin.

— Minuako? kysyin vähän hämmästyen. — Kuka se kutsui?

— Everstiluutnantti ja ensi komppaniian kapteeni…

Mitähän nyt on tekeillä, arvelin itsekseni vyötä kiristäessäni hoikenneelle miehustalle ja vähän siistien jo kulunutta pukuani. En kuolemaksenikaan aavistanut, mitä näillä korkeilla herroilla mahtoi minulle olla asiaa. Miettien jotain sentapaista kuin "integer vitae scelerisque purus…" kiiruhdin sinelli hartioilla määrättyyn paikkaan.

Upseeriklubin leveillä portailla seisoi, nähtävästi vastassa, kapteenini. Havaittuaan minut, joka kunniaa tehden häntä lähestyin, sanoi hän, mielestäni hillityllä arvokkaisuudella (sillä muita upseereja oli lähellä)

— Tulkaas tänne vapaehtoinen!

Hän kääntyi kiireesti erääseen sivuhuoneeseen, jonka havaitsin huonekaluista typötyhjäksi. Siellä oli jo ennestään everstiluutnanttikin, joka pitäen jotain paperiliuskaa käsissään, seisoi odottavaisena keskellä laattiaa.

Minua värähdytti… mitähän ne nyt minusta!…

— Oletteko te — aloitti everstiluutnantti, luoden minuun tutkivan, syvämielisen katseen — kirjoitellut täältä leiriltä mitään sanomalehtikirjeitä Suomeen?

— Olen, herra eversti, vastasin minä käyden melkein iloiseksi että arvasin kirjeiden, joiden olin luullut postissa jotenkin hävinneen, tulleenkin varmasti perille.

Mutta everstiluutnantin kasvot kävivät synkemmiksi, ja hän jatkoi pannen painoa joka sanalleen:

— Menittekös te kirjoittamaan Helsingin — nimiseen lehteen n:o 187:ään että, kun oli tultu Valkeasaaren aseman ohi ja lähestyttiin Pietaria, kohtasi meitä ilkeä venäläinen haju, — mitä?

— Kyllä, herra eversti, sopersin minä ajattelematta ensinkään, miten olin vastannut, — kuinka väärin olin vastannut!

Viha leimahti hänen jäykästä katseestaan, kun hän peräytyen pari askelta karjasi:

— Te kirjoittanut — —!… satans…! (hän suvaitsi kirota ruotsiksi).

— Venäläinen haju! kertailin minä — ja säpsähdin älyten hyvin, mitä tuollainen sanayhdistys saattaisi tietää.

— Ei, herra eversti, lausuin varmistuneena, — ei se ole mahdollista… en minä ole noin kirjoittanut!…

— Ette!… ettekö? Ja everstiluutnantin synkät piirteet hiukan lauhtuivat — —

Mitä sotkua tämä siis mahtoi olla? Miksikä he juuri tuollaisesta minua saattoivat syyttää ja epäillä?… Mikä oli tuo paperiliuska everstiluutnantin kädessä?

Kapteeni, joka neuvottomana oli kuunnellut tätä alkututkintoa, murahti nyt tapansa mukaan jotain partaansa, otti everstiluutnantin kädestä sanomalehtipalstan — sillä sellainen se olikin tuo paperiliuska — ja viittasi minua lähemmäksi.

— Tässä — sanoi hän miettiväisen näköisenä — on venäläisestä lehdestä Novoje Wreemjasta leikattu pätkä, joka näkyy lainatun Moskovan lehdestä… — Katsokaapas, mitä ne nyt kirjoittavat… ymmärrättehän vähän venättä?

Kapteeni alkoi puoliääneen lukea kirjoitusta, ja lause lauseelta me sitä yhdessä suomensimme. Siinä puhuttiin mielikarvaudella erään Suomalaisen leirikirjeestä —— nimiselle sanomalehdelle Suomenmaassa. Siitä kirjeestä huokui muka separatistinen henki ja sen todistimina olivat muka sanat "ilkeä venäläinen haju." — Sillä ne sanathan ne siinä selvästi seisoivat sekä venäjäksi, että suomeksikin sulkumerkkien sisällä.

Ihmetellen minä niitä sanoja katselin, katselin kuin puoli-unissani älyämättä, miten ne tuollaisiksi olivat saadut. Juuri tuohon muotoon!

Voi! Tässä oli varmaankin tapahtunut joku hävytön petos! — se ajatus iski äkkiä päähäni. Minäkö muka olisin jonkunlainen separatisti, jolla oli mielessä tiesi mitä? Minäkö muka olin jotenkin loukannut toisen kansan kansallistuntoa!

— Herra eversti — vakuutin minä uudelleen everstiluutnantille, joka taas tutkivan tuimana oli asettunut eteeni, — en muista vähääkään kirjoittaneeni "ilkeä venäläinen haju"…

— No oletteko sitten kirjoittanut mitään tuosta "hajusta"? kysäsi hän keskeyttäen, katseessaan tavaton epäluulon ilme.

— Tulinhan minä sivumennen maininneeksi siitä meille oudosta hajusta, joka selvään tuntui Pietaria lähestyttäessä… mutta eihän siinä mitään pah…

— Mitä saatanaa teidän piti mennä kirjoittamaan koko seikasta! kiljaisi hän taas minut keskeyttäen, täynnänsä kiukkua.

"Mitä saatanaa!" — Nuot sanat kaikuvat vieläkin kamalina korvissani, aina kun muistoni tähän seikkaan johtuvat.

— Missä teidän leirikirjeistänne tuo kysymyksen alainen kohta on ollut? alkoi nyt vuorostaan kapteeni udella, uhkaavan näköisenä kuin musta ukkoispilvi, jonka sisästä salama millä hetkellä hyvänsä voi leimahtaa.

— Kyllä se on ollut siinä ensimmäisessä kirjeessä, herra kapteeni! sanoin minä saaden malttini takaisin.

— Ensimmäisessä —! matki hän karahtaen tulipunaiseksi. — Olenko siis minä sen lukenut?

— Olette, herra kapteeni! — —

Hän oli todellakin ollut "sensuurinani" ja itse olin hänelle tuon kirjeen näyttänyt ennenkuin sen lähetin painettavaksi.

Harmistuneena, pidätellen kumminkin kiukkuansa, selitti hän kääntyen everstiluutnantin puoleen (ruotsiksi) ettei hän, kapteeni, muista lukeneensa mitään koko tuosta "haju-asiasta" — tahi jos on lukenut, ei ole sitä miksikään huomannut, hänellä kun silloin oli muka kiire ja "helvetin vapaehtoinen" lisäksi kiirehti kirjettänsä postiin. — Kapteeni parka! — hän oli pahemmassa kuin pulassa nyt!

— Oletteko ylioppilas? kysyi nyt — sen hyvin jo ennestään tietäen — everstiluutnantti, mahtavan näköisenä kääntyen puoleeni.

— Olen, herra eversti, äänsin minä, syvästi tuntien "arvo-asteeni" alhaisuuden hänen persoonansa edessä. Ja paikallaan se mahtoi hänestäkin olla, sillä halveksivia sanoja satoi taas tuiskuna vastaani.

Kun everstiluutnantti oli poistunut, puhkesi kapteenin hillitty puhehalu heti ilmi.

— Helvetti, vapaehtoinen! alkoi hän, kiertäen aivan nenäni eteen ja tehden liikkeitä ikäänkuin aikoisi minut elävältä nielaista. — Enkö minä jo alussa sanonut teille, että varokaa —? — varokaa kirjoittamasta mitään sellaista, mikä voisi loukata venäläistä kansallistuntoa?… muistatteko te, hah?

— Kyllä, herra kapteeni… mutta enhän minä olekkaan lou…

— Niin, enkö minä varoittanut… enkö?… helvetti… mutta te olette semmoinen… (yhä kasvavalla innolla:) helvetti! — Teidät pitäisi musertaa ihan mäsäksi! Te… te olette niin äärettömän huono… niin hirveän kehno te olette!…

Sitä tuli niin sakeaan, että luulin olevani jossain maanalaisessa ilmakehässä, helvetissä tai jossain sellaisessa… — ainakaan minä en tämän oman maapallomme päällä seissyt!

Hän herkesi viimeinkin, ja minä tunsin taas tämän viheliäisen maan jalkaini alla. Lausuen lievempiä kiroussanoja ylitseni, — ikäänkuin siunaukseksi, avasi hän oven edelläni ulos. Minä, tehden kunniaa avonaisella verannalla istuskeleville upseereille, jotka nyt tuntuivat minua jonkunlaisella uteliaisuudella silmäilevän, poistuin kiirein askelin alas teltoillemme, jossa jo teelasini oli kokonaan ehtinyt jäähtyä.

Mikähän selkkaus tästä nyt syntynee? oli ensimmäinen ajatukseni. Minua puistatti, sydän löi kiihkeämmin ja pyrki ikäänkuin kuohahtelemaan. Minä tunsin kuin sieluuni tämän perästä juurtuisi joku tunne, joka ei koskaan sieltä tykkänään häviäisi… Sinne se jäisi ainiaaksi jäytämään ja pakottamaan… Ja nyt vasta luulin tuntevani että todellakin olin väärällä uralla!

XXIX.

Oli palattu jälleen kotimaahan. —

Pataljoonalla ei ollut enää mitään harjoituksia eikä komppaniioillakaan muuta kuin vuorottaista, ikävää vahtipalvelusta. Nyt sai maata ja levätä kaikista vuoden vaivoista. Miehiä laskettiin lomalle, kolmatta vuotta palvelevia, jotka olivat siivosti käyttäytyneet, päästettiin samalla kokonaan vapaiksi, omissa sivilivaatteissaan. Muutamat heistä näyttivät iloisilta, muutamat totisilta, miettiväisiltä, taisipa jonkun naama ilmaista surullisuuttakin, jonka syytä minä en tajunnut. Ne iloisimmat olivat lähtiessään hienossa ryypyssä, ne koettivat tarjota minullekkin, joka satuin olemaan päivystäjänä.

— Hyvästi nyt, vapaehtoinen! — Milloinka te pääsette? sanoivat he minulle.

— Kissa tiesi… vielä on aikaa!

Vääpeli näytti liikutetulta jättäessään poispääseville hyvästiä. Hän piti pienen puheenkin, ja minä olin näkevinäni hänen silmänurkissaan jotain kosteaa. Hän pyysi anteeksikin — jos oli jotain rikkonut… ja viittasi sotamiehen ja omiin velvollisuuksiinsa…

Mutta minulla, syrjästäkatsojalla, oli sydäntä epäillä tätä harvinaista mielentilaa hänessä. Sillä olihan hän koko harjoituskauden yleensä näyttäytynyt ihan toisellaiseksi… olivat kapteeni Gräsbergin kanssa aina vetäneet yhtä köyttä…

Vääpeli — kapteenin puhetorvi, olihan se tunnettu! — Vääpeli, joka kun suuttui, oli kamala…

Minä en ottanut huomioon, kuinka kiusallinen asema se vääpelinvirka oikeastaan on, minua vain karvastelivat hänen minullekkin joskus lausumat sanat: "helvetin herra tuo vapaehtoinen!" ja "mikä helvetin herra te luulette olevanne!"

Vaan nyt oli hän liikutettu sotamiehiä hyvästellessään. Puhui niin isällisesti… silmät kosteina. Hmyh… Kentiesi sentään hänelläkin oli sydän, yhtä hyvä kuin kellä tahansa? — enhän minä tuota tiennyt.

* * * * *

Minuun oli tehnyt niin ikävän vaikutuksen, kun miehiä oli pois laskettu.

Milloinka minä?! Milloinka minä?! uskalsin hämärästi ajatella. Tuo tuskaisa leirikirje-asia… ah sitä Moskovan lehteä, joka väärensi viattomat sanat, — joka teki kissasta karhun! — Voi inhimillistä epäluuloa!

Pataljoonan päiväkäskyssä oli minut julkisesti kielletty enää mihinkään maan sanomalehteen kirjoittamasta. Kapteeni oli minun tähteni helisemässä ja syyti minuun alituisesti sappeansa. Minä näin että oleskelu hänen läheisyydessään kävisi minulle kovin tukalaksi ja sietämättömäksi, ja minä halusin päästä etäämmäksi hänestä täksi loppuajaksi.

Mutta hänelle itselleen en tätä haluani uskaltanut esittää, — en, sillä minä pelkäsin että hän repisi silmät päästäni, jos pyytäisin tulla siirretyksi toiseen pataljoonaan, — tahi: ei ainakaan ottaisi pyyntöäni toimittaakseen! Tämä arveluni oli minusta päivän selvää, koska välimme kerran oli käynyt sellaiseksi.

Ja sentähden minä kirjoitin yksityisen kirjeen pääkaupunkiin eräälle pataljoonan adjutantille ja pyysin siinä kohteliaasti "lukujen tähden" tulla siirretyksi, jos mahdollista siihen pataljoonaan.

Kirjeeni olin laatinut siihen muotoon että saisin myös yksityisen vastauksen, käypikö se laatuun, — ja aikomukseni oli sitten vasta ajaa asia läpitse kapteenini kautta.

Mutta minä en saanutkaan mitään yksityistä vastausta, vaan asia tuli virkatietä takaisin, ja päällikköni saivat uutta ihmettelemistä. — Te olette helvetin kirjoittaja! sanoi kapteeni.

— Mitä tämä on? Miks'ette ole ensin ilmoittanut kapteenillenne? kysyi minulta pieni, hyvänsuopa everstini saranan kitinää muistuttavalla äänellä.

Minä en vastannut mitään, vaikka vastaus kyllä oli valmis ja piili sydämmessäni.

— Te pääsette heti siirtymään haluamaanne paikkaan… ja komennuslippunne on valmis, — mutta sitä ennen täytyy minun teitä rangaista… olen päättänyt — ainoastaan kahden vuorokauden yksinkertaisella arestilla.

— Ymmärrän, herra eversti.

— Se on kaikista pienin ja lievin rangaistus tällaisesta rikoksesta. — Jaa, saatte mennä!

Vaikka minusta äkiksestä oli tuntunut kovin surkealta mielessä tämä odottamaton keikaus, rauhoituin kumminkin pian ja ajattelin melkein ylpeydellä tätä arestissa-olon kunniaa. Oli kuin olisin kohonnut omissa silmissäni.

— Mielelläänhän tuota menee tuollaisesta syystä, arveli arestiin kuljettajani. — Kun ei ole sen häpeällisempi…

— Eikä se toki ole oikea sotamieskään, joka ei lie joskus arestissa käynyt! — vakuutti leikillinen varusmestari, — niin ainakin entinen eversti selitti, että se on s——n huono poika, joka ei putkassa ole ollut…

Näin lohdutettuna astelin minä iltahämärässä arestihuoneelle arestilaispuvussa, ja minut suljettiin pienenpuoliseen koppiin. — —

* * * * *

Minä olen nukahtanut laverilleni, mutta herään keskellä yötä siitä että peittona oleva sinelli on lipunut pois päältäni, ja minä tunnen vilun väreitä ruumiissani. Nousen istualleni enkä vähään aikaan voi käsittää, kuka minä olen ja missä minä olen. Sillä ympärilläni on pilkkoisen pimeä eikä risahdustakaan kuulu. Mutta jostain, ikäänkuin ylempää kuuluu samassa kuin vienoa tuulen tohinaa, ja kun minä luon silmäni sinnepäin, on kuin sieltä häämöittäisi jotain vaalakampaa: — — ah, sehän on pieni ikkuna katon rajassa, ja tämä on arestihuone… ja minä olen siis arestissa…

Minä kauhistun hetkeksi itseäni ja olopaikkaani: kuinka minä olen tänne joutunut, mitä olenkaan tehnyt, poika parka? — olenko murhannut?… olenko varastanut? — ja nyt istun vankeudessa…? — — Haa! Mitä houkkio hourailenkin! — minähän olen, minähän olen…

Ja minulle selvenee kaikki.

Minä hypähdän seisaalleni laattialle ja tunnen että olen sukkasillani ja housut jalassa. Minä teen muutamia voimakkaita liikkeitä käsivarsillani poistaakseni kylmän puistallukset ruumiistani ja alan sitten astella edestakaisin käsilläni haparoiden etten käveleisi pahki kopin päätyseiniin.

Mutta tämähän on sentään vähän niinkuin romantillista: — minä suljettuna yksikseni tänne… ulkona synkkä syysyö ja tuulen suhinaa kaltereissa… ja jos tuolla ikkunan alla odottaisi joku… voi sentään! — hiljaa sydän, hiljaa! — Tämä ei ole leikin asia…

Mitähän, jos karkaisin! Kapuaisin tuonne ikkunaan, kiskaisisin ylenluonnollisella voimalla irti nuot jäykät rautakalterit, pujottautuisin lävitse, pudottaisin itseni alas maahan ja livistäisin tieheni! — Kiipeäisin yli kasarmin aidan ja juoksisin, juoksisin metsiä… kauvas… ja levähtämättä!

Mutta mitäpä minä karkaisin!… minua huvittaa vain näin itsekseni kuvailla.

Kuitenkin kiipeän kuin kiipeänkin ikkuna-aukolle ja koetan tirkistellä ulos, miltä siellä näyttää… Mutta minä en näe sieltä muuta kuin kappaleen sysimustaa taivasta ja kuulen vain tuota yötuulen huminaa, joka täältä likempää nyt huokuu niin raskaana ja raihnaisena… Ja minä tunnen samassa itseni niin uupuneeksi, surulliseksi ja alas laskeutuessa uinailee mielialani Oksasen säkeissä:

Syksyn synkkä, kolkko ilta Kattaa kaupungin ja maan, Raskahasti rannan aalto…

Ja minä painaudun taas laverilleni, vedän sinellin korviini saakka ja nukun — — —

Aamulla herään minä siitä, että eteeni kannetaan murkina-annos: paksu leivänkimpale, jonka päälle hyväntahtoinen ruuanlaittaja on pannut kaksi pyörän muotoista voinokaretta, höyryävää vettä posliinisessa tuopissa, kaksi sokuripalasta ja hyvä joukko suolaisia sillejä.

Syöntini käypi kohtalaisesti, ruuantuoja sotamies hymyilee minulle merkitsevästi, ja minä hymyilen takaisin.

— Miltä se tuntuu?

— No siinähän tuo menee.

Ovi sulkeutuu taas, ja minä heittäydyn seljälleni maatakseni koko rupeaman.

Mitäpä tässä muutakaan osannee kuin maata ja katsella kattolautoja! Pitkä on päivä edessä… ja yö… ja vielä huominenkin päivä iltaan saakka. On aikaa loikoa ja ajatella kaiken maailman asioita, puhki ja pahki, yli ja ympäri… On aikaa nauttia "otium sapientis"…

Ja minä makailen silmät puoliummessa aina puolenpäivän rintaan saakka ja mietin — — —

Mutta mitä kummaa tämä on? kapteenini ääni oven takaa!

Niin, sieltä hän tulee, astuu laverini eteen ja tervehtii tavallista sävyisemmin "hyvää päivää!"

— Jumala antakoon, herra kapteeni!

Hän alkaa puhella taas noista kiusallisista leirikirjeistä ja vetää povestaan pari sanomalehteä, — juuri ne, joissa sepustukseni löytyvät.

— Merkitkää lyijykynällä ne paikat, joita toimitus on muutellut tai jotka ovat erilailla kuin konsepteissanne!

Hän antoi minulle lyijykynänsä.

— Ja saatte pitää nämät lehdet täällä luonanne… minä lähetän niitä sitten huomenna noutamaan.

Hän puheli aivan isällisellä äänellä niin että minusta tuntui kuin ei meidän välillämme ikipäivinä olisi ollut mitään katkeraa suhdetta ja kuin hän olisi ollut itse jalous ja hyvyys.

Ja sitä hän olikin tällä hetkellä.

— Miksi te olette panneet vapaehtoisen tähän huoneeseen! lausui hän ankarasti ovella seisovalle vahtipäällikölle. — Muuttakaa hänet aliupseerein arestihuoneeseen! —

Kapteeni poistui, ja minä sain siirtyä sanomalehtineni tilavampaan ja kaikinpuolin iloisempaan kamariin, jossa jotakuinkin sain aikani kulumaan lukemalla nuot — tosin vanhenneet — sanomat aina viimeiseen ilmoitukseen saakka ja piirtämällä muutamia muistosanoja kapteenini antamalla kynällä seinään. Ja kun aika kävi pitkäksi, koetin minä nukkua ja kun siihen taas väsyin aloin astella. Mutta pitkäksi kävi se sittenkin ja kauhistuksella ajattelin minä niiden tilaa, joiden täytyy olla vankeudessa kuukausia ja vuosia…

Seuraavan päivän iltana, vähää ennen kuin arestiaikani päättyi, tuli pataljoonan päällikkö luokseni. Tehtyään kohteliaita kysymyksiä, onko ollut kylmä j.m.s., kysyi hän:

— Onko mitään valituksia? —

— Ei, herra eversti… —

Mitäpä minulla olisi ollut valittamista!

Eversti ei tämän johdosta mitään virkkanut, mutta hänen kasvoistaan olin minä lukevinani, että hän piti sen luonnollisimpana asiana maailmassa ettei minulla — eikä muillakaan — voinut eikä saanut olla mitään "valittamista".

Hän lausui minulle ystävälliset jäähyväiset, sillä huomenaamulla minä jo aijoin lähteä "siirtomatkalleni." —

Heti everstin mentyä päästettiin minut pois, ja minä sain komennuslippuni. Mutta ennenkuin poistuin tämän kasarmin seinien sisältä tahdoin vielä käydä puhuttelemassa kapteeniani. Minä toivoin hänet tapaavani eilisessä mielentilassaan, lauhkeana, sävyisenä, mutta erehdyin suuresti. — Hän oli taas paljasta tulta ja tulikiveä, ei rahtuakaan ystävällisyyttä ollut hänessä jäljellä.

— … Te… te helvetin… te olette minusta kaupungilla puhunut että minä muka olen ollut teille häijy… helvetti… vaan te sitä olette häijy ollut… te olette niin helvetin huono… ja muistakaa että jos te minusta siviliksi tultuanne jotain puhutte tai kirjoitatte — niin minä haastan teidät käräjiin!…

Parjattuaan minut pataluhaksi ei hän edes lausunut minulle hyvästiä, kun lähdin, ja hänen melkein viimeiset sanansa olivat vain nuot tutut: "helvetin vapaehtoinen".

Ja niin kiiruhdin minä kohti kaupunkia matkakamssujani kokoon panemaan.

Sen illan muistan hyvästi. Pimeä se oli, tuulinen ja sateinen. Tie, jota kuljin, oli täynnä likalammikoita ja vettä roiskahteli aina silmilleni asti. Vihurit vinkuivat ympärilläni ja lennättivät silloin tällöin kasvoilleni märkiä lehtiä, joita olivat repineet tien varrelle istutetuista pienehköistä koivuista; ja nuo koivut ne näyttivät värisevän alkavaa alastomuuttaan. Joen kalvo häämötti mustana, vaan sen toiselta puolelta, metsän reunasta tuikahtivat pienten mökkien ikkunoista kirkkaat tulet, — tuikahtivat kolkon syyssateenkin läpi… Minä muistin sen illan, jolloin tuonne kasarmiin tätä samaa tietä olin ajellut… kuutamassa ja juhlallisissa sotilasmietteissä, — nyt ne olivat kaikki pirstaleina silloiset mielikuvat, nyt en enää ollut tulevaisuuden sankarillinen miekkamies! Ja minä pysähdyin hetkeksi, käännyin ympäri ja loin surullisen katseen kohti kasarmia, josta nyt ikuisesti olin eroava. — Ristiriitaisessa mielentilassa saavuin minä kaupunkiin.

Ja seuraavana aamuna matkustin minä Helsinkiin enkä sen koommin enää kuulunut siihen pataljoonaan.

XXX.

Kuinka äärettömästi tuo tunne, että tyhjän tähden olin joutunut niin julkisen epäilyksen alaiseksi, minua kiusasi ja ahdisti, sitä en enää oikealla tavalla voi kuvata, koska ne nyt ovat ohitse nuot surkeat, surulliset ajat. Minä muistan vain ettei se antanut minulle toisinaan yönkään rauhaa sellaisen päivän perästä, jolloin taas olin tullut muistutetuksi noista loukkaaviksi tehdyistä sanoista. Se pelko, että asiastani, jota leiriltä tultua yhä ankarammin tarkastettiin, todellakin koituisi minulle jotain vielä pahempaa, vaivasi välisti sydäntäni siinä määrässä että tunsin olevani aivan musertumaisillani ja kaikkein onnettomin olento maailmassa. Lisäksi sai oma epäluuloni sellaiset siivet, että minusta tuntui kuin ne eivät koskaan minua päästäisi pois sotapalveluksestani tahi ettei minun ainakaan määrä-aikana sieltä sallittaisi erota. Tuollainen — tosin väärä ja kunniaton — aavistus ahdisti minua kuin paha painajainen, mitä enemmän minä kuulin asiaani tutkittavan ja kuta lähemmäksi se aika joutui, jolloin lain mukaan taas olisin vapaa.

Voi, että täältä viimeinkin pääsisin! Voi, että vapauden aurinko vielä kerran loisi lämpöiset säteensä minunkin päälleni! huokasin useinkin sielussani, kun vähävirkaisena lähettinä valvoin kolkossa, kivestä rakennetussa pääkaupunkilaisessa komppaniiassa, ja yölamppu himmeästi valaisi kappaleen pitkää, äänetöntä käytävää, jolla vain minun askeleeni kuuluivat, samalla, kun toinen lähetti minun silmälläpitoni alla hiukan oli ummistanut unisia silmiään. Voi, että tästä elämäni yöstä vielä koittaisi vilpas-ilmainen, valoisa aamu! saatoin minä huudahtaa epäilysteni onnettomassa mielikuvituksessa, kun yksinäisenä portinvartijana, vihellyspilli rinnalla, pimeänä syysyönä käyskentelin määrätyitä askeleitani oudon kasarmin edustalla. — Ei yhtään tähteä, ei yhtään tähteä! vaikeroin minä lapsellisissa ajatuksissani katsellessani siinä sysimustaa yötaivasta samalla kun vihainen tuuli, joka milloin kolkosti pyyhkäisi autiota katua, milloin ilkeästi repäisi pilvistä kylmää vihmaa vasten silmiäni, muistutti minua siitä valjusta vallasta, jonka alainen nyt tunsin olevani…

* * * * *

Mutta kaikella on aikansa, kaikella rajansa. Pisimmänkin päivän täytyy päättyä, synkimmänkin yön täytyy valjeta. Mutta vaikkei ihmiselämän yö aina valkene, vaan käy toisinaan yhä mustemmaksi, niin valkeni kuitenkin tämä minun pitkä yöni — ja valkeni onnellisesti ja luonnollisella tavalla.

Ja sinä aamuna, kun vihdoinkin heräsin sivilimiehenä ja sain vapaasti pukeutua sivilivaatteisiini, oli minusta kuin koko sotapalvelukseni olisi ollut ainoastaan tavallista raskaampaa unta, josta nyt olin herännyt. Minä koetin johdattaa muistooni sitä unta ja muistinkin siitä nyt yhtä ja toista. Minä muistin siinä nähneeni paljon jaloa ja kaunista, ylevää ja isänmaallista, — muistin nähneeni uljaita joukkoja marssimassa innostuttavasti kaikuvien sotatorvien jäljessä… upeita ratsuja… järeitä tykkejä kiitämässä pölyistä tannerta… ryhdikkäitä olentoja kimaltelevine pukuineen… välkkyvine miekkoineen, helisevine kannuksilleen… Muistin kuulleeni juhlallisia komennushuutoja… sydämmeen tunkevia ryntäyssäveliä… vähän väkinäisiä hurraa-huutoja, — sitten kiväärien tulisadetta ja kanuunain jymähdyksiä… — kaikkea tällaista muistelin nyt kirjavassa sekamelskassa. Mutta yli kaikkien näiden kohosi synkeänä, maksankarvaisena jokin hirviö, jota minä surulla ja kauhulla muistelin. — —

Tuollaisen unen perästä tunsin minä sekä valtavaa kaipuuta, että tyyntä iloa. — Kaipuuta sentähden että se, mitä unessani olin todelliseksi uskonut, nyt herättyä ilmaantuikin pettymyksenä, valhekuvana vaan — ja iloa sen tähden että nyt tiesin olevani valveilla ja tiesin sen, mikä minua niin oli peloittanut ja ahdistanut, olleenkin ainoastaan levotonta, ilkeää unta…

Mutta ohi se nyt oli tuo uni eikä minun siis enää tarvinnut peljätä mitään tuollaisia hirviöitä, — senkin hirviö, kun oli vaivannut minua kuin paha painajainen! Kaikkea sitä oli uneksinutkin!

Sivilihän minä olinkin, vaikka olin ollut olevinani sotaväessä ja kulkenut kadulla, mukamasten vilhuen ympärilleni ja alituisesti varuillani…

Vai olinko minä sittenkin ollut todellisuudessakin sotilaana? Minäkö olin kantanut päälläni tuota pitkää sinelliä, tuota latuskaista lakkia, tuota takkia, noita housuja ja kaikkea tuota, mikä läjään viskattuna tuolla kamarini loukossa makasi?… Minäkö se olin ollut, joka eilen vielä pystynä ja tottuneen sotamiehen ryhdillä astelin katuja ja tein reiman rintaman ystävällisen näköiselle vanhalle kenraalille, joka aivan kohteliaasti näytti kunniantekooni vastaavan? Ja minäkö se olin, jonka jo nuorena sanottiin suorittaneen asevelvollisuutensa pois ettei siitä sittemmin ristiä olisi? — —

Pääkaupungissa olevat toverini vakuuttivat niin olevan, heitä tuli miehissä minun vapautusjuhlaani, ja he onnittelivat minua ikäänkuin jotain, joka aikoo tehdä jonkun kiitettävän yrityksen.

— Hei vaan! — Mutta oletpa, peijakas vieköön, taas muuttunut poikosen näköiseksi! sanoi yksi minua tarkastellen.

— Vielä mitä! vastusti toinen. — Onnea vaan! — Ja tervetuloa! lisäsi kolmas iloisesti ja vakuutuksella. Mutta minä seisoin siinä vähän niinkuin häveten, sillä minusta yhä vain tuntui kuin olisin nähnyt pelkkää unta olleeni sotaväessä kokonaista kolmesataa kuusikymmentä ja viisi pitkää päivää — —

XXXI.

On täysi talvi taas, — vähän sivu joulukuun puolivälin, ja on ilta.

Minä palaan nyt kotiini, kauvas Pohjolan sydänmaahan. Kolme vuorokautta olen istunut reessä, ja nyt on vihdoinkin viimeinen taival katkeamassa.

Minä olen silmät puoli-ummessa uinunut hievahtamatta syvällä kotoisen reslan pohjalla, ja ajatukseni ovat harhailleet hämärinä, raukeina, ja takeltumatta mihinkään pysyväiseen mielikuvaan. Minä en ole huolinut tehdä itselleni selkoa siitä, missä minä nyt olen ja mihinkä kohta tulen.

Olen kentiesi hankalan matkan uuvuttama ja sentähden ikäänkuin välinpitämätön ympäristölleni. Ja vaikka minä vaistomaisesti olemuksessani tunnen, mitä mäkeä reki milloinkin nousee ja laskee ja mitä kangasta kulloinkin liukuu, niin minä yhä tahallani tekeyn tälle tunteelle vieraaksi… en laske sitä sydämmelleni.

Mutta silloin tunnen minä ruumiissani, kuinka reki äkkiä tekee kiukan mutkan ja käännähtää valtatiestä syrjään, — ja minä samalla kuin säpsähdän ja herään täyteen tajuntaan.

Tämä tiehän se on, joka viepi kauniiseen Koskelaan, tätähän olen kesillä onkivapoineni astunut. Jo kuulen mahtavan kosken kohinan, jo laskeutaan suvannon sillalle. Tämän sillan korvastahan minä — vuosi toista sitten — ajattelin antaa pyöräyttää takaisin sotaväkeen mennessäni… mutta en antanut, — ja tässä minä nyt taas olen…

Minä heittäyn jälleen tuollaiseen puolitajuiseen tilaan — sillä vielä on matkaa — enkä siitä henno havahtua ennenkuin järven jäällä, kun jo ollaan likempänä kotirantaa.

Kuinka somalta tämä nyt tuntuu!… Minäkö se olen tässä kotiutumassa — vai joku muu? Niin, niin, minä se olen — tunnenhan itseni — ja tunnenhan tämän seudun!

Kuinka kaunis on tämä kotiranta talvisenkin kuutamon vienossa valossa! Kuinka kulkusen helkyntä ja aisakellon kalkatus omituisesti kajahtelee vastaan kallioisesta rantatörmästä… ja kuinka korkeat, lumiset korpikuuset salamyhkäisesti rasahtelevat pakkasen kynsissä!

Silloin, kun täältä viimeksi poistuin, oli järvi vielä sulana, ja korkeina, myrskyisinä lainehtivat sen mustat aallot ja rutistelivat venhettä, jossa me soudimme…, ja silloin oli pilvinen, pimeä päivä…, — vaan nyt on lumoava kuutamo ja nyt on järvi vahvassa jäässä ja viileä viiman henki raitistaen hyväilee kasvoja…

Hei vaan! — nyt se loppuukin järveni viittatie, ja rusahdellen kohoaa pitkä resla ylös metsäistä rinnettä. So! — vanha Musta, — ei tässä nyt enää viitsitä pysäytellä huokaisemaan, vaikka onkin melkein ummessa rantatie ja lunta paksulti… Hei kotini kohdalla! — tuossahan se vilahti jo linjan takaa se vanhanaikuinen, vaaleanpunaiseksi maalattu päärakennus… ja maitokamari ja sen ikkunan edessä oleva vanha humalikko…

Helise kulkunen kotoisen kuusikon keskessä! — jospa sun helkyntäsi aina näin viehkeältä tuntuisi!

Ja nyt viimeinen törmä; — ja nyt viimeinen nikama — sinä vanha, vanttera, uskollinen Musta! — Tuolta töytää jo vastaan Somakin häntäänsä kieputtaen ja haukkuen — niin, Soma se on, tunnenhan minä sen äänestäkin, nyt ne sieltä kuulevat sisältäkin ja arvaavat…, jo rientävät avopäin kyökinportailta kilpaa juosten iloisesti tervehtivät sisaret, — ja nyt tulee oma äitini — — ja harmaapäinen isävanhukseni — — —

Niin, — minä olen jälleen kotona! Kodin hellyys ikäänkuin lehahtaa vastaani joka paikassa, ja minä ymmärrän että nyt vasta sen arvoa alan käsittää. Ja minä tunnen nyt että minä olen vain omituinen ihmislapsi, jota viihdyttää oleskelu vapaassa, avarassa sydänmaan luonnossa. Minä istahdan kotini ikkunan ääreen ja katselen ulos yhä kirkastuvaan kuutamoon: siellähän ne nyt ovat jylhät metsäni, tunturini, järveni, ja ne ikäänkuin hymyilevät minulle ja minusta on kuin ne kuiskaisivat: Sinä aijoit pettää meidät ja pakenit pois, mutta sinä olet tullut taas takaisin, sillä sinä et voi elää ilman meitä, sinä rakastat meitä!…

Rakastan — vastaan minä ajatuksillani — rakastanhan liiaksikin! Ja äänetön surumielisyys valtaa minun mieleni, sillä nythän en enää ole millään uralla…