Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VANHA PAPPILA

Kirj.

Ilmari Kianto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

SISÄLLYS:

1. Vinttikamarikirja.
2. Matti Helttunen rovastinkansliassa.
3. Paitsi Matti Helttusta.
4. Ruustinnan nimipäivät.
5. Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa.
6. Vapunpäivä ja niin edespäin.
7. Kesäisiä kuvia.
8. Ja tuli sydänkesä…
9. Kalaretki Torakkaan.
10. Kylänmäki ja Alanne.
11. Johannan päiville Ruukiin!
12. Pappilan metsissä.
13. Vanha-Mari ja Esko.
14. Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa,
joka ajaa jättiläisrukin rattaalla.
15. Palkovene.
16. Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä.
17. Papinpojan ensimäinen runo.
18. Lastenkamarista aikaihmisiksi.
19. Ukko Galeniuksen peijaat.
20. Pappilan Junnu.
21. Runoileva vanha pappila.
22. Ukko rovastin viimeinen verkkomatka.
Epiloogi.
Pojan runo vanhalle Äidille.
Kun isä kuoli.
Pojan päiväkirja.
Vanhan pappilan raunioilla.

Vinttikamarikirja.

Motto: Vanhalla vintillä kummitteleepi,
Kuuletko, ullakon ukset ne käy!
Lattiat oudosti raksahteleepi,
Vaikka ei kukaan kulkevan näy…

Olkoon tapahtunut mitä tahansa, olkoon vain vanha rovasti kuollut ja entinen ruustinna surrut itsensä tuntemattomaksi, olkoon koko heimokunta hajoitettu maan ääriin, älköönkä kenenkään meikäläisen elämäntie enää vetäkö sinne kultaiselle kukkulalle, mutta — Vanha Pappila silti on olemassa.

Se on olemassa sielun muistikuvana, ja siitä ansaitsee kylläkin kokoonpanna jonkunlainen kirja:

Peräpohjalaisen pappilan vinttikamarikirja, jota papin lapset lukevat sillä aikaa kun "pappa" ja "mamma" jo nukkuvat alakerrassa ja pimeän yön kumina täyttää ullakon ja öljyä riittää viheriäkupuisessa lampussa tai sydämiä pianosalin kolmihaaraisessa kynttilässä.

Alotettakoon tämä muistikirja pappilan päärakennuksesta.

Katsokaa esimerkiksi rakennuksen yläpuolta, jonka haahmo siintää peninkulmittaan yli korpimaisemain ja jonka helposti erottaa kaikista muista erämaan taloista. Eikö siinä ole tuo iäti kodikas — hiukan kömpelö, mutta iäti kodikas — vuosisatojen kulttuuria huokuva kustavilainen taitekatto, joka ei putoa ryytimaan pihlajien päälle niin kolkon jyrkästi kuin jonkun nykyaikaisen herrastalon ruma peltikatto — totisesti tämä pappilan vesikatto on kuin taivaan kevyt hattara, joka sattumoilta siihen on laskeutunut ikäänkuin höyhen kukkaisten ylitse. Höyhenten kaltaisia ovat tuon katon harmajat päreetkin, joita syystuuli riepottelee ja toisinaan irtikin repäisee ja lennättää iloisesti yli ryytimaan kaivon, jossa vesisanko kieppuu ja kirkuu nostovivussaan. Kattoakkunat — pienoispytingit — tässä vanhassa pappilassa ovat kuin mitkäkin hyväntahtoisesti myhäilevät muinaisajan mammutin silmät. Koko pappilan vuorilaudoitus tekee saman vaikutuksen kuin vanhanaikuinen herrastalvipalttoo — siinä on ylellisen leveät lievekorokkeet ja kokoliaat koristenapit, sen "kraji" on korkea ja sametinpehmeä, siinä on keimailevat, puotipyöreät ylätaskut ja laveat, neliskulmaiset alalakkarit, joihin ei mahdu ainoastaan käsi, vaan koko ihminen.

Pihan puolella on kolme sisäänkäytävää: keittiön porstua, salin kuisti, kanslian parveke. Ja nyt kun olemme löytäneet nuo rakkaat vanhat ovet, pujahtakaamme sisään huoneita tunnustelemaan.

Ensin on rovastin kanslia. Se ei ole mikään tilava huone, mutta uskomattoman paljon siihen mahtuu sekä hengellistä että maallista tavaraa.

Kirkonkirjapulpetit! Rovastin kirjoituspöytä kaikkine telineineen, porraslaatikoineen ja salalippaineen! Pöytä, jonka komeroista löytyy yhtä monta kynänterää kuin rautanaulaa, yhtä monta oblaattia kuin ruuvia! Höyläpenkki, työasekaappi, ripoliinihyllyt! Lasiruutuinen kirjakaappi, salaperäinen, kodikas klahvu, sukka-, rukkais- ja nahkalaatikot — kaikki yhtenä pyramiidina koreaksi maalatun nurkkauunin kupeella. Piippuhylly! Nuo pitkänpitkät sorvatut puuvarret helmitupsuineen ja hopeapislai-koppineen. Puinen sohva ja keikkuva etasheeri parranajovehkeineen. Pesukaappi plankkitoosineen. Sohvan yläpuolella baromeeteri, ilmanennustaja, jonka halkinaista lasia käydään kopahuttamassa, kun tahdotaan tietää, minne päin viisari on menossa. Baromeeterin yläpuolella riippuu "Suomen suurmiesten" kuvia. Ja vielä on kansliassa paljon muuta, jota tässä ei jaksa luetella. Kaikista ihmeellisintä on se että kansliaan lisäksi mahtuu kolme ovea. Yksi "vanhaan tampuuriin". Toinen "förmaakiin". Kolmas johtaa "uuteen tampuuriin", jonka takana piileksii niinsanottu uusi kanslia. Turhaan on rovasti siellä komeassa, väljässä huoneessa koettanut asua — varsinkaan ei höylääminen siellä tunnu niin kodikkaalta, ja hän palaa aina takaisin vanhaan kansliaan, joka kelpaa kaikkeen. Uudesta kansliasta päästään "uuteen saliin". Se on pappilan uhkein huone, väljä, valoisa ja ylenpalttisesti sisustettu. Siellä kasvaa kokonainen metsä ruukkukasveja. Mutta emme jouda nyt tutkimaan fiikuksia, ruusuja, taatelipalmuja, pelaguuneja, asparaguksia tai verenpisaroita, vaan pujahdamme kaksipuoleisesta ovesta vanhusten makuuhuoneeseen, entiseen förmaakiin. Siellä on ruustinnan kirjoituspöytä — se, jonka ääressä hänen tyttöaikainen runoheponsa yhä lentää jättäen ihmeellisen hienoja kavion koukeroita valkoiselle paperille ja jonka ääreen hän aniharvoin — ja sentään niin ihmeellisen usein — joutaa äärettömän työtaakkansa keskeltä. Siellä on viheriäksi maalattu lepotuoli, jonka erikoista elämän tilannetta varten on tehnyt itse rovasti. Ja on siellä omakeksimä makuultaanluku-lampun teline rovastin rautasängyn kupeella, sillä rovasti maatapantuaan lueskelee runsaasti romaaneja ja kaikkea kirjallisuutta, sitä enemmän ja sitä vapaahenkisempää, kuta vanhemmaksi käy. Makuuhuoneesta pujahtaa pieni, melkein salaovi puutarhan puolelle kiinnitettyyn uusaikaiseen "kabinettiin", jossa penkki on ripoliinilla maalattu, seinät sievästi tapetseerattu ja jossa on ruustinnan hienolla käsialalla varustettu muistotaulukko, kuka ja milloin ja kuinka kauvan tätä merkillistä laitosta laittoi sekä hilpeä värikuva eräästä sukuun kuuluvasta jumalaisen komedian esittäjästä allekirjoituksella Teatteri Or Jat Sal. Vanhusten makuuhuoneesta, jonka joka seinästä puhkeaa ovi, pääsemme pienen nurkkauunin vieritse juhlallisesta kaksipuoleisesta ovesta vanhaan saliin. Tämä "vanha sali" se on pappilan päähuone, sen sydän ja sielu, alfa ja oomega, sekä hengellinen että ruumiillinen ravintola. Siellä on pyöreä kahvi- ja postinlukupöytä keskellä lattiaa, siellä on tupakkapöytä takaistuimineen, siellä on uhkea pianiino, siellä pitkänpitkä, luiskakaiteinen, punaraitainen toppasohva vanhanajan karmileikkauksineen ja sen kohdalla pari lasintakaista madonnan kuvaa, siellä ovat edelliseltä kirkkoherran väeltä jääneet snellmanniaaniset nojatuolit, siellä on kikkerä keinutuoli, jolla voi "soutaa ympäri" illan hämärissä ennenkuin kattolamppuun tuli pannaan. Suuri vaatekaappi ei ole ilman runollisuutta, siitä perjantai-iltoina saunapyyhkeet kaikille käteen annetaan ja pyhäaamuina puhtaat liinavaatteet. Lasiovisessa kirjakaapissa, jonka tornimaisen huippuleikkauksen talon isäntä myös on tehnyt, siintää korukantisia kirjoja: Runebergin ja Topeliuksen teoksia, Hall Cainen Kristitty, Tuhlaajapoika, Vaeltava Juutalainen, Kolme muskettisoturia (ruotsiksi), Oma Maa, Ihmeitten Maailma, Sionin harppu… Pappilan pöydällä voi kyllä yllättää minkä hyvänsä nykyajan romaanin, Juhani Ahon "Papin tyttären", mutta ei "Yksin". Lattialla on pehmeät, loistorantuiset karvamatot, ja koukerojalkaisen, aaltoavareunaisen salonkipöydän alla paistaa ruusukuvioinen, lammasnahkareunuksinen korumatto. Seinillä on taiteilijatädin maalaamia öljyvärikuvia, kullatuissa kehyksissä. Huomattavin niistä on "Lamujoen pappila", jossa rovasti, silloin vielä mustapartainen kappalainen, soutelee lastensa kanssa "Riitun" pestessä pyykkiä rannalla. Talouspuolisella seinällä oven pielessä kimmeltää päällekkäin useita metallisia juhlatarjottimia. Laipion lamppukoukun ympärystä on kotoisen koristemaalarin sivelemä, ja missä sadevesi on turmellut kattopahvin, sinne myös on erämainen taidemaalari ulottanut siveltimensä kuvaten milloin ihanteellisen puolitaivaallisen maiseman, milloin hullunkurisen sammakon tai perhosen. Onpa leveässä, puolipyöreässä nurkkauunissakin korukuvioita.

Tällainen on vanha sali, pappilan pyhä centrum. Ja yhtä kodikas kuin tämä väljä perhetupa on keittiökamarikin ruokapöytineen, astiakaappeineen ja tilkkupiironkineen, vaikka huoneen ahtaus on silmiinpistävä. Mutta mahtuvatpa sinne pappilan kaikkien "puotien" avaimet kilkuloineen. Mahtuu kokolias kanarialintuhäkkikin hilpeine laulajineen! Ovi ja ovenkynnys, joka johtaa keittiöön, on tuhansista edestakaisista askelista rumasti kulunut esiintyen räikeänä vastakohtana kaikille muille esineille ja pinta-aloille pappilassa, jotka säilyvät varsin hyvässä maalissa vaihtaen vuodesta vuoteen värejänsä yhä kiiltävämpiin, koskapa ukko rovasti on ankara maalarimestari ja sivelee armotta kaikki mikä suinkin puuta muistuttaa, mutta keittiön puolta isäntä arastelee — siellä on aina noita paksupalmikkoisia piikaihmisiä, ja ukko rovasti on sangen häveliäs mies. Keittiö eli "kööki" on pappilan rajattomaan ruokaliikkeeseen nähden myös liian tilaa-antamaton ja sen ulko-ovi kuin mikä perpetuum mobile — ovi, jonka rautalukko talvella hohtaa kuurassa uhoten ikuista kylmyyttä, kun sensijaan keittiön hella on ikuisesti palava pätsi, joka levittää kuumuuttaan sekä ruokiin että ihmisiin. Hellan ja mustasisuksisen patakaapin välitse pujahdetaan pappilan kahveriin, jonka akkunaa kymmeniä vuosia vartioi luonnolliseen kokoon maalattu kirkkoherran kuva, jyvä-aitan valtava avain kädessä — tuo iäti vanhentumaton mustapartainen "kirkherra", jolle joku pihan läpi ajava naapurikunnan forstmestari kohteliaasti kohauttaa lakkia tai jota perttuliaattona joku Vuokin poikaviikari säikähtäen pakenee. Kahverista mennään kyyristellen vielä sisäkahveriin, jonka ohuen lautaseinän takaa liiankin selvästi erottaa kaikkien ullakolle kiipeävien askelet. Sinne ullakolle nimittäin kierretään vanhan salin etehisestä eli tampuurista, joka sekin on kodikkaan ahdas, pienellä lämmityslaitteella varustettu soikko, jonka kaikki tilat valtaavat vaarnoissa riippuvat lukemattomat päällysvaatteet, päähinepöytä ja mankeli — veivimankeli.

Kyllä pappilassa on — tai ainakin olla pitäisi — vielä toinenkin mankeli, se hirveä puurumilas, jonka painona on satoja kiloja kiviä ja jonka laatikossa pappilan kaikki pikkupojat ovat harjoittaneet jyrisevää huviajelua tai litistelleet peukaloitansa. Niin, pappilan ullakolle johtavat portaat ovat tyypilliset vanhan herrasajan kiipeemisvehkeet, sillä ne ovat jyrkät ja ahtaat, pimeät ja liukkaat. Kuinka moni pappilan perheenjäsenistä niistä onkaan tullut alas milloin päistikkaa, milloin seisaallaan — mutta portaat ovat kai Jaakopin enkelitikapuiden sukua — ei kukaan vielä niissä ole itseään kuoliaaksi loukannut. Pappilan ullakko — se on pappilan kansatieteellinen museo, emme pysähdy sen esineitä luettelemaan, mainitsemme vain että siellä sekä kolisee että kilisee, sen orsissa kiikkuu sekä kimeä-sointuisia hevoskulkusia että römäkkä-äänisiä lehmänkelloja. Ullakolta aukeavat pienet ovet neljään säiliöön, joilla jokaisella on oma nimensä: nahkakonttuuri, vaate- eli likavaatekonttuuri, hamppukonttuuri ja villa- eli "mammankonttuuri". Pari näistä on lukollista, pari lukotonta, toisen lukollisen avainta hallitsee talon isäntä, toisen — emäntä. Lisäksi ovat päädyssä talon jatkamisesta syntyneet uudet konttoorit sekä ullakon liepeillä vielä ylälaipiot eli lakat, joihin pääsee vain ahtaista kyyhkysluukuista. Asuinhuoneista on mainittava ensimäisenä vanha "pimeä kamari", jossa "Pikku-Kortteen tytöt" ennen kertoilivat taivaaseenkiipeämis-satuja pikkupojille, ja josta uudemman ajan tultua noustaan kolme porrasta ylemmäs ohuen lasioven kautta, pohjoisvinttikamariin. Siellä valtaa sielun väkevä, Suomen kansaa hellivä tunnelma! Sinne loistaa kesäyön aurinko Kuusamosta päin…

Eteläpäädyn puolella tietysti sijaitsee eteläinen vinttikamari, kesät-talvet valoisa, mutta hiukan hatara, hauska, pieni kammio.

Tässäpä nyt pappilan päärakennuksen kymmenkunta huonetta osapuilleen ovatkin selitettyinä.

Sitten on Vanha Puoli. Pari poikamaista pöksää ja sali jyhkeine tulipesineen sekä kiusallisen pieni keittiö. Eteisestä, jossa kaikki ovet paukahtavat vastakkain, noustiin ennen vaarallista "kolopuuta" myöten salaperäistä romua sisältävälle ullakolle sekä siitä pahaiseen "renkipoikakamariin". Sitten seuraavat pirtit, vanha ja uusi, välikköineen ja peräkammioineen, jota sanotaan "Riitun kamariksi". Muistetaanpa vielä se muinaisten pappien kanslia, josta tuli ensimäinen "uloslämpiävä" sauna, mutta jonka uudempi aika on alaspurkanut. Ulkohuonerakennuksia on paljon: on maitokamari, lihapuoti, jauhopuoti, "piikain konttuuri", talli ja rekiliiteri, pitkä navetta, kanakamari, halkovaja, pari makkia, lammashuone, sikahökötys, navettalato ja pientareilla latoja ynnä riihiä, "masuunahuone", paja, kellari ynnä korkea jyvä-aitta sekä mäen alla etäämpänä pari saunaa: sisäväen sauna ja pirttiväen sauna. Vielä on tuulimyllykin mainitsematta — tuulimylly puutarhan ulkokulmassa, pohjatuulen puskettavana tuuhean pihlajan takana. Ryytimaassa on humalahuone, vanha luuranko, joka kesäsydännä pukee päällensä neitseellisen vihreyden. On toinenkin humalikko-repale maitokamarin akkunan edessä, jossa palvelusväki kesähelteellä aterioitsee. Ja kun näin olemme viitanneet ulkopiirteisiin erämaan pappilassa, voimme hyvällä omallatunnolla käydä kertomaan ihmisistä, jotka tällä "Karhuvaaralla" asuvat.

Matti Helttunen rovastinkansliassa.

Rovasti istuu kansliassaan. Hiljainen kynänrapina kuuluu. Seinäkello Suomen suurmiesten keskellä lyö hitaasti, juhlallisen kumeasti aamukuutta. Hän on jo puoli tuntia takaisinpäin hörppinyt makean aamukahvinsa, muistuttanut jotakin talousasiaa ruustinnalle, joka aamunuttusillaan on istunut sängyn laidalla, ja siirtynyt työhuoneeseensa sytyttäen pöytälamppunsa. Uunissa, klahvukaapin ja piippuhyllyn välillä, räiskää iloinen pesävalkea, silloin-tällöin paukkinalla sinkahuttaen punaisen kipunan läpi ristikon.

Ruustinnakin on heti rientänyt päivätyöhönsä läpi pimeän salin, jossa myös hilpeä "praasu" kohta rätisee viskaten hieman valon kultaa madonnankuvien ihanille kasvoille. Luulisi ettei salissa ole ristinsielua, mutta äläpäs — pyöreänpöydän alta huhahtaa huoleton haukottelu, kookas olento nousee jaloilleen, venyttelee jokaista raajaansa, vinkasee hieman ja siirtyy pesävalkean paisteeseen mukavasti oikaisten käpälänsä ja kietaisten ruumiinsa käppyrään. Se on pappilan Toivo, newfoundlandilainen koira.

On perjantaipäivän aamu, synkän lokakuun aika, Ulkona on pilkkopimeä, sataa suhuuttaa ja tuuleskelee rajusti järveltä päin, yhtenä huljuvana ryöppynä tuhisee taivas eikä aamunkajoa vielä tunnu.

Rovasti pysähyttää kynänsä, tuijottaa raamatun tekstiin ja miettii. Sunnuntaisaarnaansa hän siinä kirjoittaa. Pesävalkea antaa pahoja paukkuja, mutta se ikäänkuin vain raitistaa ajatuksia:

— Jla on rakkaus — Kurja syntinen, joka uskoo, tulee autuaaksi — Jlan edessä ei mikään asia ole mahdotonta…

Rovastilla on tullut tavaksi itseään varten aina merkitä tuo alati toistuva pyhä sana lyhennettynä Jla. Hän lyhentää sen eräänlaisesta häveliäisyydestä, joka hänen luonteelleen muutenkin on ominaista.

Taas hän nostaa kynänsä, katsoo kirjaan ja jää miettimään pitkään. Kirjoitettava lause on hänelle juuri selviämässä, kun käytävän portaat tömähtävät, ulko-ovi narahtaa kovasti ja joku hapuilee kanslian ovea.

Rovasti painaa kasvonsa likemmä paperia pinnistääkseen lausetta, kynä jo tekee pyörylöitä ilmassa, mutta samalla hän tuntee että selän takana se asiamies jo seisoo ja rykii oven suussa. Hiukan kiusautuneena rovasti käännäksen nojakierretuolissaan.

— Hyvvää huommenta! kuuluu oven suusta.

— Huom… mumisee rovasti hieman tylysti, kuten tyylinsä on niin kauvan kun asiamies pysyy tuntemattomana. Hän kääntyy uudelleen pöytänsä ääreen ja panee kultaosaiset sankalasit nenälleen. Silloin hän heti tuntee miehen:

— Sehän on Matti Helttunen?

— Joo, niin on, sanoo mies. — Se kun alako tuli näkkyö kanslian lasista, niin minä kysäsin Renki-Jussilta että joko passaa mennä rouvastin puhheille näin aikaseen, niin Jussi sano jotta mää vaan, ei se rouvasti ihmistä ulos aja — selittää Matti ja hieroo ankarasti sammalelle vivahtavaa hatunreuhkaansa.

— Eihän niitä tähän asti ole ulosajettu, todistaa rovasti. Johon
Matti Helttunen heti perään ravahuttaa että:

— He-he, eipä tietenkään.

Ukko rovasti on kotvan ääneti ja kyselee sitten hyväntahtoisesti:

— No kuinkas se Matti siellä Susirannalla oikein on jaksanut tätä nykyä?

Tätäpä, kuulumisten tärkeätä pykälää Matti Helttunen juuri on hengessään vahtinutkin ja nytpä kelpaa laukaista leveämmällä leuvalla.

— Oikein palajo kiitoksia kysymästänne. Siinähän sitä pikkuhiljaa kitkutetaan. Niin että aina pikkuhiljaa. Akan raato mulla vähin on läsinnä. Ristiluita särkevän hokkoo. Se Ristiina. Terviisiä laittoi jotta jos niinkuin ruustinna roppia… Sikkiöthän nuo kyllä on riskimillään. Ono! Vaikk'eivät maijon pisaraa tänä syyssä soaneet ouk. Ka evät tissin tissukkaa! Se kun on lehmä ummessa — vasta Kaijan päivän tienoissa poikii. Kaijan päivän! Joo. Vaan niistä syömisistähän se köyhällä tahtoo nuusan heittää. Öhömm… Tuota että mitenkäs herra rouvasti on jaksanna?

Matti Helttusen silmä vilkuttaa — kuinka kohteliaasti se osaakaan oikeassa paikassa kysäistä vastatervehdyksensä.

Rovasti ilmoittaa voineensa kokolailla hyvin — tosin oli hän tässä menneellä viikolla tullut alas vintinrappusia.

— Voe helekkari! pääsee Matti Helttuselta leveästi. — Vai vintinrappusista alas! No ei siinä tainnut kylkiluita prouvastilta särkyä? (Helttunen osasi päräyttää pee ärränkin tiukassa paikassa).

— Ei, selittää rovasti. — Minä olin vasikannahkoja kokoilemassa ulkovintillä. Niin en muistanutkaan aukkoa, vaan peräysin takaperin — ja samalla tulin hirveällä ryminällä alas tampuuriin.

— Tampuuriin asti? ihmettelee Matti Helttunen totisena.

— Tampuuriin asti! toistaa rovastikin vakavana.

— No on siinä ollut varjelijansa vanahalla! Tokihan rovasti säikähti? kysyi Matti Helttunen hyvin osanottavasti.

— Joo, vastaa rovasti arvokkaasti. — Vaikka ei siinä paljonkaan kerinnyt säikähtää.

— Ka eipä tietenkään — sellaisessa humpsauksessa! myöntää Mattikin.

— Oli se tosiaan ihan ihme etten loukkautunut, jatkaa rovasti.

— No ihme, ihme ja enkelin ilimestys on ollunna, jo minä kuulen kaikesta. Se on ollut oma suojelijansa prouvastilla! vakuuttaa Matti hartaasti ja panee molemmat kätensä hattunsa päälle aivankuin ristiin.

— Kyllä kai, myhähtää rovastikin. Molemmat ovat kotvan vaiti.

Rovasti vaivihkaa odottaa että nyt se Matti Helttunen näistä puolin esittää asiansa ja hän tässä pääsee saarnakirjoitustansa loppuun sorvaamaan, vaan eihän se Matti kuin pyörittelee sammalenkarvaista reuhkaansa ja alkaa puhella ilmoista.

— Hyvin on sateiset ilimat tänä syyssä — se sanoo. — Kuuluu Yliperällä ihan tuluvaa näyttelevän. Se puroniityillä jo vahinkoja teköö karjankonnulle. Missä varsinni on suovat ja haasiat seisomassa. Ja alavammilla paikoilla latoloita kuuluu ahistelevan — vesi. Tuolla Takaruotilla hokkoot viisinkymmenin häkein moniaasta talosta kontuja märkänevän. Mitenkä se on, onko sitä isossa pappilassa rapiasti jokiniittyjä?

Rovasti kokee vastata lyhytkantaan, mutta Matti Helttunen vain jätkyttää samaa ainetta:

— Se on jo satanna perttulista asti. Ei nyt ihan joka päivä, vaan mikkeliltä melkein joka päivä. Ja isosti onkin satanna. Ja yötkin läpeensä lorottaa. Kuuluu aviiseissa olleen reklaami että on Kiimingin puolessa yhellä tavalla satanna — lieneekö rovasti sattunut havahtemaan kaupunnin uutisista? kysyy tosissaan Matti.

Rovasti, kärsivällinen ja pitkämielinen mies, suvaitsee vastata asiallisesti, ja kun hänen mielestään vesisateen seurauksista nyt on perinpohjin keskusteltu, rohkenee hän toivoa että Matti Helttunen vihdoinkin esittää varsinaisen asiansa. Mutta eipäs tuo kehveli vieläkään hellitä, vaan alkaa kuin alusta:

— Ei se männä syyssä näin isosti satanna. Ka satelihan tuo toisinaan tavallisesti ja sanovat nuottamiehet pahasti kastuneensa, vaan niin se minun muistiini on jäänyt, jotta Mikkelin eillusviikolla sateen pois heitti. Muistaako rovasti?

Muistihan rovasti parka senkin asian, vaikka ei ihan samalla tavalla kuin Matti Helttunen ja tässä nyt meni taas neljännestunti molemmin puolin muistia terottaessa. Kello kumahutti jo puolta kahdeksaa ja rovasti nousi sulkemaan uuninpellit sekä katsahti lamppunsa yli ulos pihamaalle, johon päivän kajo idästä päin jo tuntui. Se nousi aurinko aina sieltä Lentiirasta ja Vienan rajalta päin. Mutta Matti Helttunen yhä paapatti ja pyöritteli hattuaan. Rovasti ei enää olisi pitänyt ensinkään epäluonnollisena, vaikkapa Matti olisi alkanut lausua kaikenmoisia arveluitaan siitäkin, miten mahtaa sataa taas tulevanakin syksynä tai vielä sitäkin seuraavana vuonna. Olihan se suomalaista puhuntatyyliä.

Siivokseen kysäsi nyt rovasti että: olisikko Matilla jotakin asiaa?

Helttunen ihan hätkähti. Joo! Sitä vartenhan hään oikeastaan oli lähtenyt liikkeelle että jos niinkuin tekaseisi halonsärky-urkon rovastin kanssa. Että paljonko sitä maksetaan syleltä? Ja voisikko saada vähän ennakkoa. Vennään lehtiä soaha pitäisi kauppiaasta ja Ristiinalle tuusan täysi kahvin pööniä, hällä kun, akalla, ristiluita särkee, niin kuuluisi helpoitusainetta tää olevan. Ja jonkun kappa-kymmenisen rukiita? Jos mitenkuten kävisi laatuun ja herra rovasti armollisesti työtä vastaan lainaksi uskoisi?

Rovasti puhalsi lamppunsa sammuksiin, surahutti keltaisen rullaverhon taidokkaasti ylös ja istahti jälleen päin kirjoituspöytäänsä. Syvästi mietti rovasti ja pitkältä kuin iankaikkisuus tuntui äänettömyys Matista. Sanoi rovasti:

— Se on Matilla entinenkin velka vielä maksamatta?

Matti Helttunen oli ollut hyvillään että jos rovasti jotenkin on sen vanhan asian unohtanut mielestä pois tai muuten hengessä uloskuitannut. Nyt, kun kuuli mainittavan, niin ylös tuolilta karkasi ja ihan rovastin eteen kapsahti ikäänkuin huonokuuloinen ja nöyrästi mutisi:

— Että mitenkä herra prouvasti sanoikaan?

Tästä rovasti hiukan aristui ja sanoi aivan hiljaa:

— Niin, minä vaan tässä muistin niitä vanhoja asioita…

— Joo, niinpä tietenkin, — melkein huutamalla puhkui ja tulipunaisena naamaltaan Matti Helttunen. — Tietysti ne vanahatkin assiet kuitataan samalla sikäli kun verekset urkot tehtänee.

Rovasti ei raatsinut tähän mitään huomauttaa ja — Matti Helttunen oli voittanut tarkoituksensa. Perinpohjainen keskustelu loppui siihen että rovasti lupasi heti aamiaisen jälkeen itse tulla mittaamaan Matille jyvät Kiiskimäen päällisestä, portinviereisestä eloaitasta. Oliko Matilla omaa säkkiä? — Ka eihän sitä ollut tullut tyhjää säkkiä otetuksi, selitti Matti haikeasti, vaan jospa ruustinna hyvyydessään lainaisi?

Rovasti kyllä murisi että ihmiset vievät kaikki pappilan säkit eivätkä tuo takaisin, johon Matti imelästi myötitteli sanoen sitä kerrassaan hävyttömäksi meiningiksi, ken niin tehnee, vaan hään kyllä raskii tuoda takaisin. Rovastin täytyi siis luvata säkkikin ruustinnan puolesta. Ja Matti Helttunen läksi, suu messingillä — niin hyvillä mielin mies oli — pirttiin, odottamaan.

— Syö-syö-syömään! Lol-lol-eeta! Pappa tulis syömään! kuului samalla pappilan kahden nuorimman pojan yhteinen äänekäs huuto törmääkin ovelta, josta pojat toisiaan tyrkkien ryntäsivät isäänsä tervehtimään.

Mutta rovasti otti hattunsa, nosti kauluksen pystyyn ja meni juoksujalkaa ulos, kulkien lankkua myöten viistoon poikki pihan. Vasta sitten palasi kansliaan ja kulki reippaana läpi huoneiden ruokahuoneeseen, jossa muut jo istuivat pöydässä höyryävien kulhojen ääressä.

— Hade du noon asiamies? kysyi ruustinna survoen perunoita.

Rovasti pani kätensä kiireesti ristiin, istui pöytään, tarttui suolasiikaan ja virkahti ruotsiksi:

— Kan du tänka det. — Nyt vasta Matti Helttunen tulee tienestiä kysymään.

— Den strunten! säesti ruustinna reippaasti ja kysyi, oliko rovasti muistanut vaatia Matilta takaisin säkkiä, jonka tämä kolme vuotta aikaisemmin oli lainannut. Rovasti vähän häkeltyi ja vastasi punaisena:

— De va ett spektakel! Minähän päinvastoin lupasin hänelle toisenkin säkin. Onko meillä?

Ja perhekeskustelu alkoi. Pikkupojat takoivat jalkaa ja toinen pikku tytöistä itkeä pillitti, koska pojat "kiusasivat".

Paitsi Matti Helttusta.

Paitsi Matti Helttusta oli Jumala kaikkiviisaudessaan asettanut pappilan henkiseen viljelykseen monta monituista muutakin ympärillä elävää ristirahvaan sielua. Melkein joka päivä joku tai useampikin niistä kävi aukomassa pappilan alati aukisaatavia ovia. Sitä riitti sekä suloisia että surkeita suhteita kirkkoherranväen ja talonpoikain välillä. Rovastilla oli omat ystävänsä, ruustinnalla samoin, olipa yhteisiäkin nimikkoystäviä.

Oli Jaakko Kemppaista ja Jaakon akkaa, ikuista ristiä ja imellystä, välttämätöntä hyvää ja pahaa, sillä tarvitsihan niin suuressa kartanossa sekä vasun raatoa että villavyyhtiä, kiulua ja voipyttyä. Oli Hiisivaaran Hiskiä ja Hyysirannan Lassia, oli Korte-Mummaa ja Viitalan vanhaaemäntää, Rytys-Kreetaa ja Issin Karoliinaa, Latvatonta Ukkoa ja Latvatonta Mummaa, Suovaaran Mattia ja Haukilan Henteriä — pappilan henkiherttaisinta kansankaartia, jota ei ilman kolmea kukkuraista kahvikuppia koskaan laskettu pois pappilasta. Oli vakinainen kahviratti Vanha-Mari, kultainen kankuri ja intohimoinen kalamuija, oli ison talon, Alanteen Anna-Leena mustine sirkeine silmineen ja mustine kirkkoröijyineen sekä koko Alanteen herrasherttainen väki moninkertaisine sukupolvineen. Niiden luona toki saattoi käydä vastavierailullakin kolmella hevosella.

Vaikka naapurit asuivat kaukana, niin olivat ne kuitenkin hyvin "likeisiä", aivankuin olisivat asuneet kivenheiton päässä. Esimerkiksi Lumme-Iikka, pappilan teerevin torppari, joka juoksujalkaa tuli pappilaan päivätöitänsä suorittamaan ja huusi kartanon täydeltä että "päevää". Moisia miehiä ihan saattoi rakastaa, niissä oli ryhtiä! Mitäs siitä jos Rasin Ransu puolestaan oli kuivan ärmäkkä ja Jouten-Tohomas nahjus. Rakkaita olivat nekin. Ja ihan sukulaiselta tuntui järven vastarannalla elävä Törmä-Ukko, joka — kuten sen koko maailma tiesi ja näki — kynti ja karhitsi omalla akallaan: puuauralla ja risukarhilla. Hieroja-akat kuuluivat ihan inttiimeihin: Jusan-Eevat, Pölkky-Kaisat. Tervetullut oli "Salamelan ukkokin" ikuisia terveyssuolojansa hakemaan. Ja kodikkaita, pappilan kullatuihin kehyksiin sisältyviä ilmestyksiä olivat läpi-pihan kulkevat Rasva-Paavot, Laappa-Antit, Lyyhä-Topit ja Veltto-Pekat. Kuoharia kohdeltiin kuin kirurgian tohtoria. Näätänikkari nautti "ammattiveljen" arvoa. Sydänmaan suutarit, räätälit ja sepät olivat tietysti pappilan kunniavieraita. Anterit, Joosepit, Levoskat, Raappanat. Suutari-Antti! joka opetti pikku Iivaria lukemaan, koska poikanen niskotteli mammansa sukkapuikon edessä. Sama Antti, joka eräänä pakkaspäivänä läksi plikin ostoon 200 virstan päähän kaupunkiin suksillaan ja jonka perään pikkupojat juoksivat antaen kumpikin Aleksanterinaikuiset kymmenpennisensä, jotta Antti muistaisi tuoda kaupungista lyijyspännät, ja joka viikon päästä palatessaan — vastaan juokseville papinpojille juhlallisesti ne ojensikin, antoipa vielä pastilliakin. Sama Antti, jonka häviämistä Pietariin iäkseen pikkupojat suuresti surivat, vaan jonka häviämisen maailman rannalle äiti-ruustinna osasi asettaa salaperäiseen yhteyteen karjakko-Marin pikkupojan kanssa, jonka nimi papinlasten malliin oli "Ilimari".

Jooseppi Moilanen! Sepäs vasta oiva ja nokkela räätäli, joka leikkeli pappilan kaikille pojille pöksyjä ja "jääkäritakkeja" niin paljon kuin Vanhan-Marin kutomia kankaita riitti; myöhemmin hävisi hänkin pappilan horisontista ja huhut alkoivat kertoa että Jumala siunasi Joosepille erämaan surkeudessa perätyksin kolme eukkoa ja kolmatta kymmentä lasta. Mutta aniharvoin Jooseppi pappilasta lähtönsä jälkeen lienee omille lapsilleen pöksyjä neulonut, sillä kuulestipa miehestä tulleen syvästi uskovainen ja akkojaan kurissa ja herrannuhteessa kasvattavainen.

Paitsi kolmea torpparia oli erämaan pappilalla vakituiset "kasakkansa", joka sana tällä kulmakunnalla merkitsi yhtähyvin suomalaista miestä kuin akkaihmistä: Julumaa-Jussia ja Pikku-Mikkoa, Reeta-Kaisa Juntusta ja Juppos-Viiaa. Heinänteon aikana tulkitsi kasakka-käsite Saparovaaran Jeremia, Pöljää Alapea ja "haravamiehinä" Hössy-Hannaa, Väliahon Armiitaa ja sensemmoista. Oli pappilan pirtin karsinassa tietysti nysäänsä imeksivä ruotimummu tai jos ei ollut mummua, oli ainakin ruotilaistyttö Oloka, joka jännitti ja huvitti koko kartanoa alati näkemällä ja pelkäämällä kummituksia ja aaveita.

Pappilan palvelusväkeen kuului varsinaisesti ainoastaan isäntärenki Junnu, joka, vaikka olisi lähtenyt poiskin, varmasti palasi takaisin kuin magneetin vetämä, sillä mies ei voinut elää ilman pappilaa ja varsinkaan ei pappila parka ilman Junnua. Siksi valtava kyky oli tämä Jussi, sivumennen sanoen: erikoisen kunniakirjan arvoinen miekkonen, koko talon ja heimon uskottu ja — mirabile dictu — ikuisesti salavihkaa soimattu palvelija.

Muut vakinaiset palvelijat pysyivät talossa vain vuosikauden, joten heidän nimiään on mahdoton jaksaa luetella; tosin oli sellaisiakin renkejä, jotka palvelivat kolme vuotta, mutta löytyi taas sen mokomiakin, jotka puskivat vain puoli vuotta ja kaikista äksyimmät tekivät ahväärin muikun purstosta, saattoivatpa lähteä pois talosta jo kolmenkin päivän kuluttua. Sisäpiiat vanhassa pappilassa olivat siinä määrin suosittuja että esimerkiksi "Iita" ja "Hilta", pari vuotta opiskeltuaan hienoa käytöstä, kelpasi forstmestarien rouviksi ja oppi puhumaan "ruohtia melekein yhtä viinisti kuin ruustinna"! Parhaat ulkopiiat palvelivat myös kolmisen vuotta, mutta häijyimmät suututtivat ruustinnan ruokottomalla suullaan jo moniaassa viikossa sekä karkasivat purpattaen nyytyineen, joihin joskus pistivät evästäkin mukaansa, uusiin seikkailuihin. Suurin piirtein katsoen tämä pappilan palvelijasto oli ikäänkuin Jumalan asettama henkivartiosto rovastin ja ruustinnan ja koko heidän perheensä ja juhtakarjansa ympärillä. Eihän ilman Mustaa-Kallea jäinen vesiamme noussut pihaan hetteeltä eikä Polle heinänsauhuja päästellen piehtaroinut pihalla, eihän ilman sisäpiikaa "Hulta-Vannia" pölyt tulleet pyyhityksi sisähuoneista eikä ilman kyökkäriä "Selemaa" voimöhkäleet putoilleet pirttiväen puurokuppeihin, eihän ilman Sussu-Saaraa maidot joutuneet "sisälle" niinkuin lypsäjätytön aina oli pakko julistaa ovenraosta, vaikka pappilan salissa olisi istunut itse lääninkuvernööri (maito on sisällä!); eikähän ilman "Paksua Riitua" sisäväen sauna perjantai-iltana niin jumalaisen herttaisesti olisi lämmittänyt olkikuvoilla kelliviä pappilan nuoria herroja, jotka olivat joululomalla, eikä myös ilman jotakin "Rokupätkää" olisi ilmestynyt halkoja rovastin kanslian porraslaatikkoon. Kaikki olivat tarpeelliset ja ehdottomasti kuuluvia siihen kotoiseen tauluun, jonka värituntuja tämä kirja tavoittelee.

Ruustinnan nimipäivät.

On marraskuun 22:n päivän aamu. Rovasti, tullessaan aamiaispöytään, ilmoittaa reippain mielin että ulkona on ihana, kirkas pikkupakkanen ja lämpömittari osoittaa 13 astetta.

— Pojat! sanoo rovasti, heti kun on tarttunut suolakalaansa: — lähdetäänkö Airikaislammille luistelemaan?

Sitä ei tarvitse kahdesti sanoa! Pojat riemastuvat siinä määrin etteivät malta popsia lisää jankkia ja ovat yhtäkkiä valmiit, vaikka jaloissa oliskin paripuolet saappaat ja vaikka toista vantutta ei koskaan löytyisi "krupusta", johon se eilen on viskattu, vaan josta se ihan itsestään on joutunut siihen ihmeelliseen paikkaan, jonka nimi lasten sanastossa on "hukka".

— Eihän pappa ota Sannia? kysyy Ruffe.

— Eikä Virviä? toimittaa Iivari. Ja pappa julistaa:

— Eivät pikkutytöt jaksa kävellä. Sinne on pitkälti.

Pikku tyttöjen kasvot vääntyvät väärään, mutta mamma-ruustinna julistaa lempeästi:

— Pikku tiput pääsevät Olgan kanssa Hamppulammille kelkalla ookkaamaan. — Ja niinpä yhtäkkiä pappilan kaikki lapset ovat tyydytetyt — nimittäin nämä kotonaolevat, sillä neljä on kaukana kaupungissa, koulussa. Esko, Vihtori, Aune ja Väntti! Vuodet vierivät väleen, pian kai kohtalo kyyditsee nämäkin kotonaolevaiset toisen toisensa jälkeen sinne, jossa ei isän silmä eikä äidin hellä sydän lapsiansa vartioi.

Erämaan kohtalo! Kuinka monta sydänveren pisaraa sinä puserratkaan perhe-elämän keskellä! Mutta kuinka sinä samalla kasvatat ikävöimään ja kotikullalle arvoa antamaan…

Tuolla jo kulkee rovasti pikkupoikineen kaukopellon pientarella ja iänikuisten puuluistinten kirkkaat teräkset välkkyvät hänen olkapäillään. Huurteisen metsän läpi, pitkin Viitalan kesätietä käy onnellisen pappismiehen kulku, vaan sitten alkavat kopisevat askelet kaikua pieneltä lehmänpolulta, joka päättyy rämeen laitaan. Siellä se jo kimmeltää Airikaislampi, salomaan peili…

Henkeään pidättäen pikkupojat juoksevat isänsä edellä. Tottatotisesti — iljanne kestää. Ja pohja kuultaa…

Juhlallinen, puhdas, melkein jumalaisen pyhä tunnelma täyttää sekä rovastin että papinpoikain mielet — täällä on niin kummallisen hiljaista. Rämeharjun petäjissä ja näreissä sädehtii ikäänkuin jalokiviä, koko erämaa ikäänkuin heijastaa salaperäisiä aarteita. Olisi niin somaa kulkea umpimähkää tuonne päin… Mitä kaikkea mahtaisikaan löytyä?

Hei! Rovasti jo luistelee. Kunnioittaen ja ylpeinä, hiukan kadehtien katsovat pikkupojat isänsä kiidäntää, kieputusta ja kaunista kaareilua. Heillä ei vielä ole oikeita luistimia, mutta eivät he kaipaakkaan: jaloissa ja puupalikoissa on kylliksi liukumisen hauskuutta ja kuperkeikatkin ovat kultaisia.

Tämä syysjäillä luisteleminen on aina ollut rovastille mieluinen virkistys rasittavan suviverkostelun jälkeen. Milloin hän luikaisee Kiiskimäen alla piilevällä pienellä "Hamppulammella", milloin kotirannassa tai "Matalassa lahdessa", rohkeneepa joskus, kun jää on varma, luikaista yli suuren seljänkin ja hämmästyttää toisella puolella järveä asuvaa metsäherraperhettä reippaalla ilmestyksellään luistimet käsissä — tämä hopeahapsinen "koulupoika", jonka nähdessään pirteä forstmestarin rouva huudahtaa:

— Sii po farbruur! Luisteloo kuin nuorimies. No voe hyvänen aika tokkiinsa. Höör du Miidas? Tulehhan kahtomaan.

Mutta nyt oli Cecilian päivä, ruustinnan nimipäivä, eikä siis rovasti malttanut montakaan tuntia tuhlata Airikaislammelle, vaan kyllikseen kieputeltuaan ja pikkupoikia kiidäteltyään ympäri iljankoa hän riisui luistimensa ja palasi takaisin pappilaan. Lumituisku parahiksi lankesi maahan, kun he kotiin saapuivat posket punaisina ja raikkaasti hengästyksissään. Maistuipas kahvikulta ynnä pikkupojille tuore vehnäinen! Siinä oli jo kolme suoraröijyistä emäntää ruustinnaa kunnioittamassa osanotollaan kahvinjuontiin. Onnelan Johanna, Laitilan Retriika ja Koistilan mumma. Jokaiselle rengille ja jokaiselle piikatytölle oli päivän kunniaksi annettu pullakahvit keittiökamarissa. Olivathan he aamupimeässä veisanneet Junnun johdolla emännälleen. Ja Mustaharja, Ponttus ja Virkku olivat päästetty marhaminnoistaan tuulottelemaan ja juoksivat hevoset ympäri pihoja sellaisella töminällä että olisi luullut sitä maanjäristykseksi. Päivän sankaritar yksin sai nuo isot konkarit silmänräpäyksessä pysähtymään keskipuotin eteen, ojentamalla niille leipää ja sokeria.

Cecilian päivä! Muistokuvat kulkevat. Tarvitsiko koetella lammin luistinjäitä — saattoi jo olla täysi talvikeli ja 22 astetta pakkasta. Pankaamme kertomus siis niihin puitteisiin.

Heti kun varhainen päivällinen oli syöty ja rovasti ruustinnoineen tuskin ehtinyt tavanmukaista middagsluuriaan suorittaa, helisi pappilan pimenevällä pihalla outoääninen kulkunen ja ensimäiset "oikeat vieraat" saapuivat. Pitkästä sydänmaan reslasta purkautui pihalle sellainen paljous jalkoja ja käsiä että olisi luullut mustalaismatkueen olevan liikkeellä. Juhlallisen särähtelevällä äänellä puhellen siinä pitkä, laihahko mies, koirakintaat käsissään, hapuili lapsiaan ympäriltään ja, korkealle nostaen horjahtelevia sääriään, suuntasi askelensa pappilan keskiportaita kohden ihan hytkyen nimipäivän iloisesta olemassaolosta:

— Ja nyt, kullan muruset, sitä mennään Cilly tädin tykö doppakahville, hehehe… Minne mamma jäi?

Se oli seurakunnan hauska kappalainen, pastori Lauri Bonifacius
Nordbom.

Heti kun ryminä sisääntulevista oli alkanut kuulua, oli ruustinna juoksuttanut lamput ja kynttilät sekä etehiseen että kuistiin.

— Jaag haarr den äärran att grrratuleerrra tant Cecilia — hehehe! kuului kappalaisen sydämellinen, ärrää pärryttävä onnittelu etehisessä, johon ruustinnan iloinen pää äkkiä oli pistäytynyt salin ovesta. Ja samalla alkoi kappalaisen kuuden pikkupojan "pokkaaminen" tantille, jota temppua oli hartaasti harjoitettu edellisestä viikosta asti ja jonka onnistumisesta oli riippunut pikkupappilan poikain koko nimipäiville pääsy.

Mutta tuskin olivat ensimäiset vieraat ehtineet loppuun asti riisuutua, kun ihan kuistin porrasten eteen pärähti sellainen aisakellon, kulkusen ja tiukujenkin helske että kaikki sisällepyrkivät hilpeästi hätkähtivät ruustinnan huudahtaessa:

— Miidas me' sin Nelly!

Ja nepä ne tosiaan olivatkin: forstmestari Miidas Nebukadnezar Salmanassar Jeriko Würtenberg — kuten nimensä kokonaisuudessaan juhlallisesti kajahti — ja pieni, pirteä, tulisilmäinen, liukasliikkeinen rouvansa Nelly sekä pikkupoikansa Simson ja Absalon.

Sydämellinen oli forstmestarin väen kohtaus pappilalaisten kanssa. Herra Miidas, joka arkiaherruksissaan kuukausimääriä saattoi retostella pukimistaan ja parrastaan välittämättä, näöltään kuin pahin rantajätkä, teki nyt hännystakissaan ja valkoisissa rinnuksissaan ajeltuine poskineen kerrassaan suurenmoisen vaikutuksen. Hän oli kuin mikäkin ranskalainen presidentti tahi Tanskan lähettiläs, hänen kasvonsa loistivat ja silmänsä nauroivat elämän ylenpalttista onnea, ja jos arkioloissa ken olisi muistuttanut miekkoselta erinäisiä puuttuvan, niin esiintyipä hän nyt täysin intelligenttinä, spirituellina ja pikanttina, joka osasi sekä olla kohtelias että päästellä paradokseja. Herttainen herrasmies oli tämä vanhan polven helppohintainen virkamies, jonka toimi lisäksi oli niin vaatimaton että aivan yleisesti tiedettiin ettei miekkosen esimerkiksi tarvinnut kolmea kertaa useammin vuodessa kirjoittaa minkäänlaista kirjettä ja että hänen kirjoitustaitonsakin oli vähän niin ja näin, jotavastoin hän tuon komean nimensä taisi piirtää kuin mikä senaattori tekemällä valtavia kiehkuroita ja ketunhäntiä. Nya Presseniä hän luki kiitettävästi osaten kertoa muille maailman isoimmasta laivasta sekä yhtä ja toista Turkin ja Persian politiikasta, mutta kun hän kerran, saatuaan pappilan pojilta lainaksi parooni Mynkhausenin ihmeelliset seikkailut, meni kertomaan ne totena korkeimmalle esimiehelleen ja tämä oli väittänyt niiden olevan roskaa — niin tuli hän araksi kirjallisuuden suhteen.

Mukavasti täydensi aviopuolisoansa ilmestyksellään Nelly rouva, hintelä, naivi naikkonen, joka ei hetkeäkään pysynyt yhdessä kohden ja joka ei viittä minuuttia voinut puhua samaa kieltä, pikkukaupungin ruotsia tai suomea, vaan huuteli ne huimasti sekaisin.

— No jo minä sanon Miidakselle att raka det på ögonblicket… jotta jouvutaan emäpappilaan… att deiju Cecilia… että määhhän hankkiutumaan… ja otetaan gubben Karppanen kyytimieheksi… niin Miidas murisi att månne isen håller? ja ratisihan tuo Kärryksen kohalla — julumasti pelekäsin… men lyckligt kom vi öfver… mitäs farbruurille kuuluu? Nå visst ä' han käck! vai luistelemassa — no jos oisi Miitaski raato yhtä käpperä… vaan hiiteenkö ne meijän poijat jäi?… Hyi! hyi tokkiisa! Simssi niistätkö nokkasi! No jo ne on nuo poijat… eikö tantistai ouk??? —

Meillä ei ole aikaa kuunnella Nelly rouvan suloisia suunavauksia, sillä vieraita lappaa kuin köyttä pappilan saliin. Siinä tulee lukkari Frans Petter Renduliin, kerskuva hevosmies ja seuran hauska valehtelija, jonka emäntä on "tavallinen ihminen", vaan poika Lennu hyvä hulivilin alku.

— Sytämen pohjasta pyytän toivottaa spruustinnalle onnea ja menestystä nimipäivän johdosta! Ratuli, ratuli… Mutta mitäs herrasväkeä tuolta tulee? Pitkänlaiha ruotuväen luutnantin museomaiseen univormuun puettu, pitkäpartainen vanha herrasmies, kolmikulmainen senaattorimainen päähine kainalossaan ja niin mukavasti kyömynenäänsä honottaa onnitellessaan ruustinnaa:

— Tant Cecilias aldra ödmjukaste tjänare. Gratuleeerrrar!
Riennäppäs, rakas Betty, niiaamaan!

— Ohhoh hva man ä ståtlig som en landshöfding! huudahtaa ruustinna vastaan.

Se on paikkakunnan vanha vallesmanni Immanuel Saxa, tämän saman pappilan entisiä papinpoikia. Hänen loistavanpunainen tanakka rouvansa vierii kuin pehmeä villakäärö perässä, ja rouvat puristavat toistensa käsiä, ihanpa kaulaan kapsahtavat…

— Välkommen! Välkommen!

Mutta kanslian puolelta tulee yhtäaikaa sisään vielä kookkaampi ja ryhdikkäämpi mies kuin vallesmanni, pitkä juhlatakki yllään kuin arkkipiispalla ja kaulasta kaareutuu hopeainen ketju, jossa riippuu liivin taskuun pistetty ankkuri. Ken on tämä vieras, joka niin mahtavasti rykäisee ja ritarillisesti käyttäytyy? Mistä moinen erinomainen ilmestys erämaassa? Se on entinen "Ruukin vörvalttari", nykyinen pitäjän kunnankirjuri ja asianajaja Bertel Belial Buxhöfden, jota sentään rahvaan kesken nimitellään vain Puksiksi. Kummallista kulttuuria korvessa: kaikki puhuvat herra Buxhöfdenistä, mutta hänen rouvaansa sanotaan aina emännäksi. Mistä syystä? Siitä syystä vain että rouva on niinsanottuja hyviä naisia, kestävä ja vaatimaton, itsestään melua pitämätön, iäti siunattava lastensa äiti. "Herra" tupsahti siis sisään kanslian puolelta — "emäntä" hiipi hiljaa — keittiön kautta ja ujosteli astua väkevävaloiseen saliin, johon ruustinna hänet kuitenkin väkisten vei lausuen sydämellisesti tervetulleeksi.

Mikäs nyt? Miksikäs kaikki herrat ja rouvat niin suloisesti sähähtävät? Salin ovi avautuu ja ovesta tulvahtaa kuni kullanrusko, tulipunainen leninki, jonka sisässä keikkuu pitäjän ensimäinen, vasta kesällä nimitetty postinhoitajatar, nuori, korea neiti Eugenie Solkkujeff. Katsokaa hänen rimsujaan! Ihailkaa hänen rannerengastaan! Nauttikaa hänen pöyhötetystä tukkalaitteestaan ja parfyymituoksustaan!

Tulee toinenkin neiti, mutta häntä pidetään nunnana, sillä hän on vanha, vaikka vanhenematon, pyhä ja ankara. Se on diakonissa Birgitta Blixt, seutukunnan ihmeitätekevä ilmestys, Jumalan lähettämä huutavan ääni korvessa, joka uhmaa rakentavansa paikkakunnalle merkillisen laitoksen — kansakoulun.

Yhä vielä nimipäivävieraita saapuu, ulkona kuutamoisella pihalla helisee kulkusia ja koirat äkäisesti haukkuvat. Siinä tulee kunnon kirkkoväärti, pitkätukkainen talonpoikaisukko, tuossa tulla koukistaa pirhakka vilkkusilmä "Vanha Aatami" (kauppias) pirteine pereineen. Tulee ukko "Hulukkonen" ja emäntänsä Rebekka, ilmestyy kaljupäinen perämies, meren rantamalta tänne sisämaahan asti pärskähtänyt suolainen pirske "Kalenius" ja siunatuksi lopuksi — herra Buxhöfdenin mainio "musteri".

Jumalaties keitä kaikkia vielä tuleekaan. Iso pappila on niin mieluinen vierailupaikka herroille ja talonpojille.

Ja Cecilian päiviä vietetään! Kahvikupit kilajavat, hillovadit hilajavat, totilasit punertaen heläjävät förmaakissa, piano soi, forttepiaano soi… Hoosianna Daavidin poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen — Cecilian päiville. Piikatytöt, tulipunaisina jännityksestä, hikihelmet nenän päissä, kantavat kahdella tarjottimella ja niiata niksauttelevat jokaiselle, "sotaherran" edessä he suorastaan vapisevat, niin oudosti polviin ottaa… Jälkitarjotin on kukkuroillaan neljänlaatuista vehnäistä: ankastukkia, sprittässiä, rinkilöitä ja piparkakkuja. Pastori Lauri Bonifacius Nordbom istuu keinutuolissa ja vinkkaa jälkitarjotinta kantavalle tytölle. Hörähtelee kuin vanha ruuna apekorin ääressä, pistelee väljiin taskuihinsa ja tuumaa:

— Minä vien vähän kottaa pienimmille simasuille — ne raukat kun eivät koskaan pääse kylään.

Pastori pitää sentään rajan, sillä Emma, hänen intelligentti rouvansa, heittää uhkaavia silmäyksiä.

Jumalankiitos: tuossa tulee jo viinitarjotin, hieno tuoksu tuulahtaa yli salin — 25 tummanvälkkyvää pikaria.

— Mi-minä olen tosin ab-absolutisti, hokee pastori naurahtaen herttaisesti, — mutta näin tantin päivän kunniaksi… Pruustinnan malja! Skål mina vänner!

— Skool! Kool! vastaa kaiku joka nurkasta ja madonnan kuvatkin näyttävät hymyilevän. Siihen aikaan ei vielä tunnettu keveätä "kippistä", vaan aina skoolattiin — hengessä ja totuudessa.

Yhtäkkiä neiti Solkkujeff on soittamassa porilaismarssia. Ukko Buxhöfden totilasinsa takaa polkaisee innostuneena jalkaa ja karkaa ylös, hän on aivan huumauksissaan tuohon tulenpalavaan… kaikki herrat ja ukot hyökkäävät sivuhuoneesta salin kynnykselle, vallesmanni — Immanuel on hänen nimensä — kopeloi ruostunutta sapeliansa ja brummaa kuin korvenkontio pitkän partansa sisää; "kuningas Miidaksen" silmät loistavat lapsellisesta riemusta. Hetki on sangen korkea, isänmaallinen!

"Mi Puolan, Lützenin ja Narvan
tanterilla verta vuot…!"

Rovasti itse seisoo hiukan ujona, mutta onnellisena lauhkeita savuja puhaltaen hopeahelaisesta piipustaan.

Kaikki vieraat ovat vähitellen vilkastuneet hilpeästä seurasta, kahvista, teestä, viinipikarista ja soitosta. Rouvat iskevät iloisesti silmää ja puhua parpattavat, toiset pompahtavat korvaan kuiskuttamaan… ne ovat tietysti sellaisia erinomaisen herttaisia juoruja. Mutta herrain huoneessa, totipöydän ympärillä, viskellään vitsejä. Lukkari Frans Petter on koettanut parhaansa valehtelemisessa, mutta uljas vallesmanni on lyönyt hänet laudalta. Hänet taas on sysännyt syrjään herra Würtenberg huvittaen kaikkia kertomalla kuuluisia Gisbu-juttujaan, joille täytyy nauraa vesissä silmin ja mahaa pidellen. Vaan kun lopuksi itse jättiläiskomea Bertel Belial Bux tarttuu lasiin ja alkaa kertoa seikkailultaan "Ruukin käynnin aikana", silloin Miidas kuningaskin käpertyy kääpiöksi. Sanomattoman hauskaa on tuo seura. Ukko Hulukkonen hissukseen, pikkuhiljaa laskettelee lystiä juttua, aito suomalaista kokkelia, ja jos on tarvis eläinkuntaa kuvata, niin ei parempaa variksen raakuntaa koskaan ole auringon alla kuultu kuin ukko Hulukkosen kurkusta. Mutta hopeahapsinen rovasti virittää kansalliskirkollisen kysymyksen ja diakonissa Blixt saa pian myös puhevuoron salissa — tässä on tekeillä tärkeitä pykäliä…

Niin päästään juhlaillalliseen, joka syödään "seisovalta jalalta".

Ja vihdoin, kello 12, koittaa onnellinen jäähyväishetki. Ulkona yön hämyssä kilisevät kulkuset ja pärskyvät hevoset, etehisessä pyntätään päälleen ja etsitään huivejaan, vehnäispusseja vaeltaa ulkonaiseen pimeyteen, tuhannet kiitokset kaikuvat ja vesissä silmin pyydetään ettei toisiaan unohdettaisi, herra Buxhöfden auttaa neiti Solkkujeffin ylle ja pyytää saada kyyditä, vallesmanni Immanuel tekee koomillisia liikkeitä ja toimittaa ruustinnalle ruotsiksi:

Glöm int bort. Det blir så enformigt i längden med Betty. Adjöö, ajöö.

Luutnantti Saxalle naurahdetaan hyväntahtoisesti ja Bettyä taputetaan poskelle: Älä ole milläsikään! Ukot tarkoittavat aina parasta…

Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa.

Ruustinnan nimipäivä oli ikäänkuin se portti, josta koko seurakunta ajoi sisään talven valtakuntaan. Siellä talven valtakunnassa paukahteli pakkanen, tuprusi tuisku, ritisi reki, kalkatti aisakello. Vieraskäynnit saivat vireämmän ryhdin, huurteiset posket hohtivat punaa, saunat lämpisivät tulisemmin, totilasikin maistui makeammalta, isänmaallisemmalta, pianot soreammin soivat kilkattaen kilpaa säätyläisrouvain kielten kanssa. Vanhalle pappilalle talventulo merkitsi mitä vilkkainta rahvaanliikettä — Helttusten sukset saivat hyvän livun sekä ylös että alas pappilan vaaraa, kansliassa kuhisi karheatukkaisia ukkoja, keittiössä harmaaröijyisiä vaimoihmisiä, ja kun niin sanottu "ylöskanto" joutui, niin vasta silläpä viikolla rahvasta kaikenkarvaista vilisi pappilan pihalla ja sadat kahvikupit höyrysivät. Ajan tavan mukaan tarjottiin viinapikari päteville maksumiehille! Koko kartano oli muuttunut suurenmoiseksi liikemakasiiniksi, jonka kunnioitettuna hoitajana toimitsi isäntärenki Junnu, jota myös Jussiksi ja Juhoksi nimitettiin. Junnu se Juntusten ja Heikkisten heinähäkit punnitsi ja jyvät aitan hinkaloihin mittasi, ja rovasti oli vain ensimäinen kirjuri. Jos tämä ensimäinen kirjuri lisäksi sai vastaanottaa lesken ropoja, niin tulipa hän sangen iloiseksi, mutta jos "rästejä" jäi paljon — ja niitä jäi vuodesta vuoteen — niin huolen pilvet kohosivat ukko rovastin otsalle, sillä suuri oli hänellä perhe ja pappilan vierasvarainen elämä maksoi paljon kultaa.

Silloin täytyi pro memoria ostolistaan 2 kannun asemesta merkitä vain 1 sekä varoittaa poikia kaupungissa elämään säästäväisesti. "Sillä", saattoi pappa pojilleen vakavasti kirjoittaa: "ihmiset eivät suorita ulostekojaan papistolle ja mamma valittaa että palvelusväki hävittää kaikki". Se oli tuo ikuinen taistelu korvessa, mikä ei sentään merkinnyt sitä että ruustinnan ruokapöydästä olisi puuttunut siansyltty tai sardiini, kermakasti tai vasikanaivo, jos kuka tahansa Hulukko tai Huotari, Miidas tai Bonifacius pappilassa pistäytyi. Ei tullut koskaan pappilaan niin halpaa vierasta ettei olisi saanut nisukahvia tässä todella vierasvaraisessa talossa.

Valtatie pikkukaupunkiin — jota tosin ei kaupungiksi sanottu — kulki pappilan pihan lävitse ja sepä yhä lisäsi saloseudun harvinaista vilkkautta. Pihan läpi porhalsi sekä pönäköitä porhoja perässä roikkuvine hirventaljoineen että ajaa retkutteli kaukaisia, kurjia, nöyriä, aina iloisia rajantakalaisia: miehet paslikka päässä, naiset moninkertaisissa jäätyneissä karttuunihameissaan, karvatöppöset jaloissa, ja viheliäinen hevoskaakki aisojen välissä. Silloin-tällöin raahattiin taloon syömään joku kerjäläisperhe, jota sitten pappilasta edelleen komeasti kyydittiin seuraavaan taloon kristillisen rakkauden ristiksi ja koetukseksi. Muutamia kertoja talvessa sai pappila myös nauttia sitä harvinaista iloa, mikä syntyy mustalaismatkueen saapumisesta taloon. Pappilan pikkupojista se ainakin oli kummallisen hauskaa nähtävää ja kuultavaa.

Dsihko diives! Deevel deedel! Rankani rakla…
Hai duli dila dula daiduli daidaa:
Toinen jalka isännälle, toinen jalka emännälle!

Hauskin talven ilmiöistä oli luonnollisesti joulun tienoo. Silloin näet "isot pojat" ynnä "suuri tyttö" saapuivat Junnun ja "Eera Kinnusen" kyyditseminä pitkissä hupsahtelevissa resloissa kotiin 200 virstan takaisesta "oikeasta kaupungista" ja pikkupojat olivat haljeta jännityksestä laskiessaan aamusta aamuun, illasta iltaan, kuinka monta yötä vielä tarvitsi nukkua ennenkuin aatto kimmelkuusineen, omenineen, lipeäkaloineen ja joululahjoineen joutuisi. Silloin vallitsi erämaan pappilassa sellainen perhejuhla että sen täytyi syöpyä syvään nuoriin sieluihin koskaan maailmassa enää haihtumatta muistosta. Yksin jo luumutorttujen leivonta, paistanta ja maistanta oli kuin paradiisin esimakua, ja ihmeelliset juoksutusliput, moninkertaiset runovärssyt, raakaan perunaan kätketty kultaraha ja muut leikinlaskut tekivät jouluaaton jumalallisen salaperäiseksi ajankohdaksi.

Onneton ois Oulu,
Mutta loppui koulu,
Joutui armas joulu!

Hauskana vastakohtana ja terveellisenä karaistuksena pappilan lämpöisen salin rinnalla viljeltiin kilvan pappilan mainiota rinnettä, Kiiskimäkeä, jossa sekä isot pojat että naskalit laskea jyrräsivät purevassa pakkasessa kiiluvien tähtien alla tai pilkkopimeässä silloin-tällöin karaistuksekseen palelluttaen korvansa, varpaansa tai nenänipukkansa, jota äitiruustinnan sitten oli hauska hieroa sekä lumella että salvalla, mitä ainetta samoinkuin kamferttiviinaa aina löytyi rohdosvarastossa keittiökamarin "shenkin" vasemmassa alakaapissa. Myös papan kanssa hiihteleminen Karhuvaaran ympäri kiertyvillä salaperäisillä laduilla oli mieluista, miehuullista ajanvietettä sekä pojille että tyttärille.

Tapania ajeltiin säännöllisesti kolmella hevosella alimetsänhoitaja Würtenbergin uhkeaan asuntoon Ämmänruukille ja kelpasi siellä silloin pappilan poikain juosta ylös ja alas ihmeellisiä kääntöportaita, puhaltaa savikukkoa, rämpyttää Lönnrotin kanteletta tai iänikuista, kaikille sävelensä soinnut luovuttavaa fortepianoa, saada kahvia ja teetä monenlaisen leivän kanssa, hotsia illalliseksi forellia, spenaattia ja kermahilloa sekä kaiken tämän hyvyyden ohessa kuunnella talon isännän, ilosilmäisen Miidaksen, loppumattomia pilajuttuja kihlakunnan vanhoista virkamiessankareista. Usein siellä myös toisten vierasten keralla kätkettiin sormusta ja suoritettiin arvuutusleikkiä, jolloin oli erinomaisen tärkeätä ja järkeä-kehittävää kiireenvilkkaa viskellä kysymystä: kuuluuko se eläinkuntaan, kasvikuntaan vai kivikuntaan? Saattoi sattua ettei se — tuo arvattava ihmeellinen esine — suvainnut sisältyä yhteenkään mainituista luokista, jolloin se tietysti päätettiin kuuluvaksi joko Jumalan valtakuntaan tai siihen samaan seurakuntaan, jossa leikki paraikaa tapahtui. Mutta saattoipa tapahtua niinkin, että joku sulttaanin partakarva tai herra Buxhöfdenin viiksi laskettiin lankeavaksi enemmän Turkin valtakuntaan kuin ihmiskuntaan. Tapaninpäiviltä ei koskaan palattu pappilaan ennen aamuyötä ja tuo kotiinpaluumatka yli suuren järvenselän, sivu jylhän "Vaaman kallion" muodostui sekin juhlalliseksi jokaisen pappilan lapsen mielessä. Elämä tätä jylhää erämaan taustaa vasten tunnettuna ja katsottuna oli ihmeellisen hauskaa, mielenkiintoista ja kauvas kangastelevaa…

Somaa oli myös ajaa vieraisille lukkari Frans Petter Renduliinin luo Roinilaan, mutta siellä vilahti ainoastaan viulu, jolla herra kanttori esitti maailmalle, mitä todellinen "allegretto" tahtoi sanoa. Lauri Bonifacius Nordbomin pikkupappilassa "Tolpassa" oli myös juhlallista käydä vastavisiitillä, vaikkei sielläkään ollut siinä määrin väljää kuin isossa pappilassa ja Ruukissa. Bertel Belial Buxhöfdenin luona sopi harvoin ajaa talvisydämellä, sillä tämä muhkea herra ymmärsi säännöllisesti toimittaa ristiäiset kesän ihanimmillaan ollessa, jolloin hänen "Kanervansa" tasaisella kartanolla saatiin juosta leskeä sillä-aikaa kun papit ja pipit hämmensivät ihanteellisia totilasejansa, joita esineitä tähän aikaan vielä ympäröi patriarkaalinen, patrioottinen gloria-kiehkura. Muinaisen runollisuuden tuoksua höyrysivät siihen aikaan nekin kullankeltaiset maljat, joita hengenmiehet hätäilemättä tyhjensivät jonkun kauppiaan luona — kristillisellä rahvaalla ei ollut mitään moista ilmiötä vastaan, sillä miestä mitattiin saarnan ja kansalaiskunnon mukaan eikä ainoatakaan nykyajan yltiöpäisistä raittiusapostoleista vielä ollut saapunut erämaata mullistamaan. Konjakki, suomalaisen koti-ilon ylimäinen jumala, oli kunniansa kukkuloilla — siitä ei koskaan puhuttu supattamalla, ja kun esimerkiksi nimismiehen asiamies jonakin tuulisena talvi-iltana saapui järjestysvallan kansliaan, huusi Immanuel Saxa honottavalla nenä-äänellään niin paljon kuin hänen keuhkoistaan läksi, läpi pitkän lokaalinsa: Betty hoi, Bettyy, pane kastrulli tulelle — Pikku Janne on tullut Kajjaanista!

Moisena hetkenä tuntui aivankuin koko erämaa olisi huoahtanut helpoituksesta onnitellen yksilöä hänen elämänilonoikeudestaan. Täytyihän saada vaihetusta arkipäiväisyyteen.

Joululoman ajan pappilassa rajoitti rovastin nimipäivä, Augustin päivä, 7:s tammikuuta. Silloin helisivät kulkuset ja aisakellot entistä hurjemmin pappilan pihalla, miehenkorkuisiin kinoksiin keskikuistin edessä oli aamuhämärissä kasvanut juhlakuusikko, ja jo kello 5 aamupimeässä oli salista, rovastin makuuhuoneen ovelta, kajahtanut valtava kuoro "kaikkivoipaa Jumalaa" tai mitä tahansa muuta kaunista (Sankeyn lauluja), mikä sävelten paisumus oitis palkittiin tulikuumalla kahvilla. Illalla paloi pienen aamunaukkukaapin päällä kotoinen ilotulitus, punaisen paperin läpi hehkuva AUGUST, niin että jokaisen täytyi ei ainoastaan tietää, vaan myös nähdä että maapallolla todellakin oli Augustuksen päivä. Ja niinkuin ruustinnan nimipäivänä marraskuulla, niin rovastin päivänäkin tungeksi vieraita pappilassa — Bertel Bux kumarsi ylhäisesti kuin englantilainen loordi, pastori Nordbom änkytti ja frakkiin puettu Miidas veisteli Gisbu-juttujaan. Salissa kaikui "Oi maamme" johon päivän sankari akateemisella hartaudella yhtyi — kaksikielisesti tuo kallis laulu aina yhtaikaa esitettiin vanhassa pappilassa. Saattoi sanoa että rovastin nimipäivä muodosti vuoden kaikkien nimipäivien huipun sekä siitä syystä että se oli talon isännän päivä kuin myös siitäkin syystä että silloin pappilan kaikki lapset vielä löydettiin kotoisen kurkihirren alta — nuo korkeasti oppivaiset papinlapset, jotka muutamain päiväin päästä taas olivat sullottavat pitkiin resloihin transporteerattavaksi takaisin suureen maailmaan.

Kuinka haikealta se sitten tuntuikaan sekä vanhemmista että pikkupojista ja siskoista, kun vanhemmat lapset jälleen olivat kadonneet kinosten taa eikä enää ollut tiedossa erikoista juhlapäivää! Mutta kyllä Ruffella ja Iivarilla riitti omia keskinäisiä huvejaan — sekä hiihtoretkiä että pirttinäytelmiä — ja jolleivät papinpojat muuta hauskaa keksineet, niin jättivät he jonakin päivänä ruokansa siunaamatta ja tappelivat kuin kukot. Silloin kun vanhemmat läksivät kylille, pappilan pieniväki pani toimeen itkijäiset, mutta kun mammaruustinna lähtiessään antoi valmiin taikinan luvaten poikain itsensä paistaa lettuja — silloin riemu riemulle remahti ja tuntuipa melkein hyvälle että rakas pappa ja armas mamma olivat poissa kotoa, sillä nyt sai tehdä mitä ikinä ilkesi — suuresta ruokapöydästä esimerkiksi tuli erinomainen mäki, jossa kotikutoisen housukankaan kestävyyttä kovasti koeteltiin. Pikkusiskotkin silloin keksivät jotakin mielenkiintoista. Virvi kylvetti nukkejaan puhasvesi-saavissa ja Sanni — kuvakirjaa selaillessaan saattoi sytytellä pitsireunaisia akkunaverhoja, jonka ilotulituksen ulkoa hyökkäävät velipoikaset sentään suvaitsivat sammuttaa selittäen että tulipalo oli vaarallista leikkiä.

Talven yksitoikkoisuutta lievensivät lukemattomat mukavat tapaukset. Jonakin pakkasiltana alkoi esimerkiksi kuulua kummallista ritinää, sohinaa ja kalkatusta mallassaunan takaa ja kun pikkupojat hyökkäsivät tutkimaan outojen äänten syytä, saivat he Vanhan Puolen takana nähdä pitkän jonon liikkuvia olentoja matelevan lumisen pellon poikki. Siinä näet kulki pohjoispitäjäläisten pororaidat, satoja sarvipäitä, vetäen perässään jauhokuormia. Jännitettyinä katselivat pikkupojat, miten väkevät peurat kiskoivat perässään heikompaa vetäjää, joka saattoi olla sotkeutunut koivestaan hihnaan, ja joskus pojat kauhulla totesivat puhkaistuja, vertavuotavia silmiä… Tähtiyön hiljaisuus vihdoin sammutti noiden satojen kavioiden kopseen ja römeän kellon kalkatus häipyi kaukaisuuteen.

Jonakin päivänä, kun ruustinna paraikaa värjäsi villalankoja, saattoi pappilaan ilmestyä Buxhöfdenin tai Nordbomin koira "Jysky" tai "Turre". Silloin keksi iäti runollinen ruustinna yksinkertaisen keinon ilahduttaa naapureitaan ja koko kristillistä seurakuntaa. Hän värjäsi Turren turvan sinipunervaksi, käpälät keltaisiksi ja hännän viheriäiseksi sekä sitten, syötettyään koiralle riisiryynipuuroa ja piparkakkuja, ripustaen kaulaan runomuotoon sommitellun kirjeen, laski koiran vapaalle jalalle. Hiukan häpeissään oudosta kestityksestä juoksikin koira kotiinsa, ja nytpä riitti naapurinperheessä ja koko kylässä ihmettelemistä ruustinnan taiteellisista väreistä ja värssyistä. Koiran lipussa näet luettiin:

Turre tuli pappilaan
Ystäviä helssaamaan.
Mamma sattui färjäämään,
Kuinkas rupeet pärjäämään?
Jos oot sessa Nordbomin,
Riennä heti kotihin!
Hälsa hjärtligt alla hemma:
Että tulis meille Emma
Bonifaciuksen kanssa
Ingalunda för att dansa —
Koiralla on kaunis konkka,
Tulkaa koko konkkaronkka!

Ja sitenpä tämä koreaksi värjätty kuriiri sai toimeen hilpeät vieraskekkerit isossa pappilassa.

Maaliskuun alussa vieraili pappilassa henkiherra Coipelinus, iloinen vanhapoika, huvittaen sanomattomassa määrin sekä rovastia että ruustinnaa, jotka tekivät kaikkensa, jotta henkiherra tuntisi kuivan virkansa lomahetket paratiisillisiksi. Totisesti silloin tuoksahtelivat rasvaiset lihapullat ja höyrysi kuumavesi hopeakannussa. Saattoi ilmestyä joku maallikkosaarnaajakin, joku leveänaamainen Matti Järventakalainen "Reisjärveltä", jolla oli piispan lupakirjat turkin povessa ja kristillinen ketunhäntä kainalossa — mutta yhtä herttaisesti hänetkin istutettiin pappilan pöytään ja yhtä kuuma sauna häntäkin varten lämmitettiin perjantai-iltana ja yhtä vahvat vehnäviipaleet solahtivat alas tämänkin puolivillaisen, puolihurskaan kolportöörin kurkkutorvesta. Kaikki järkiään olivat siis tervetulleita erämaan pappilan kodikkaaseen touhuun ja rattoisaan rauhaan.

Ja niinpä, kun talven selkä vihdoin oli taittunut, tuli vähitellen kevättalvi, aukesivat maaliskuun kimmeltävät avaruudet yli lumiulappain ja erämaan luonto alkoi loistaa ihmevalossa. Taivas säteili haaleassa sinessään, iltatähden vilkutus oli lempeän värikäs ja iankaikkisuuteen kutsuva, tuoreen havun tuoksu päiväsydännä täytti ilman, kirkkaat jääkynttilät putkahtivat pappilan räystäisiin ja harakat nauroivat merkitsevää naurua. Humahtivat oudosti hanget, jotakin painahti maan povea vasten tiiviimmin, kaukana korvessa äännähti outo lintu ja jonakin aamuvarhaisena kopisivat salolla raskaan kanta-astujan askeleet — pörhökarvainen kontio siellä pakeni kierretystä pesästään. Pian sihisivät sivakat pedon perässä, salolla kalskahti ja kaikui, mutta kontio meni menoaan. Saipa sentään kuninkaallinen juoksija — hirvi — salasurmansa…

Sitten tulivat huhtikuun hanget, ukko rovasti hiihteli poikineen läpi metsien tai käveli karsien puita pappilan vaaran valtavia rinteitä — ihmeellinen toivo ja aavistus täytti erämaan kirkkoherran sielun. "Pian joutuu kevät, hanget sulavat, päiviä ilmestyy, purot purskahtavat lorisemaan, rantaporeet aukeavat — venheiden tervaus ja iloinen maalaus alkaa! Kaupungissa loppuu lukukausi — koululapset palajavat kotikorpeen — koittaa erämaan suvisesonki… Jumala olkoon kiitetty!"

Vapunpäivä ja niin edespäin.

Vapunpäivä sitten! Korkeita lumikinoksia vielä pappilan pihalla. Pelloilla ja aitovierillä mustia pälviä, maantiellä pitkiä sulia. Jänismäen siimeksessä porisee oja syvällä hangen alla. Meriläissuolta hyökyy tulvavesi leikaten maantien puustavillisesti poikki. Rovasti kävelee pikkupoikainsa kanssa pitkin maantietä ja aukoo kepillään uria kevätvedelle. Pikkupojat uittavat tukkeja ja lastuja ja seuraavat jännityksellä, sukeltaako "laiva" siltarummun alitse. Sukeltaapa hyvinkin! Hurraa! Kevätvaris raakkuu kilpaa poikain riemuhuudon kanssa ja saunan takana istuu jänöjussi suunnitellen laihoretkeä. Riittää pappilan laihoista jyrsittävää kymmenelle jänikselle — ei rovasti sitä kovin pahakseen pane.

Siinä rovasti yhä haroo kepillään, ponnistaen oikein voimaansa takaa — ahaa: pääsipäs purskahtamaan vesi. Mutta mitä mustia pilkkuja näkyy mäen alla maantiellä? Sieltä tulevat kylän herrasväet juhlapäivällisille ja vappuillan viettoon. Lauri Bonifacius Nordbom astua konkaroipi pitkillä askelilla ja hoippuu puoleen ja toiseen. Kunhan ei suistuisi ojaan. Förbajskadt! nytpä hän putosikin, mutta pääsi ylös ja kiroilee kauheasti ja samalla nauraa. Toisetkin tulijat nauravat kappalaisen loiskaukselle. Nyt ne kaahlivat vesipaikan yli. Pastori kantaa paria poikaa niskasta kuin kissa penikoitaan. Eipäs nyt kaatunut! Vapunpäivä antaa ryhtiä ja elämänvoimaa. Sieltä tulee myös Buxhöfden pitkässä bonjourissa. Ja Rendulin. Ja koko kylä perässä. Hehheh. Kelpaa. Hyvää päivää, herra rovasti!

Hyvää papinvuotta! Paljon rasvaa ja vasikannahkoja, leipäjuustoja, villoja ja hamppuja! — Kiitoksia, kiitoksia! Vieraat olkoot hyvät ja kiivetkööt kartanoon. Siellä mamma ruustinna jo odottaa.

Papin rouvat, papin rouvat,
Nyt taas iloitkaat:
Koska saatte luottaa
Että kuusi vuotta
Vielä vissiin, vielä vissiin
Äijät elävät!

Hilpeä kappalainen sen laulun väräjävällä äänellä ja ukko Noan nuotilla virittää heti ison pappilan ovesta sisäänpäästyään. Tämä on suuri juhla erämaassa! Se syötetty vasikka on taaskin tapettu. Tippaleipiä ja simaa on tehty. Kas siinä tulee rakas Miidas "me' sin Nelly". Silmänsä loistavat. Tervetuloa! Välkommen, välkommen! Mitenkäs Ruukin Ämmä pauhaa? Ja Ruottuspuro? Vai on ukko Pellikassa pöhö. Sepä ikävä. Olkaa hyvät: ottakaa vähän yksinkertaista voitaleipää — en enkel smörgås! ilmoittaa ruustinna, ja silloin jokainen tietää että päivällinen on pramea — siitä ei puutu mikään höystö. Rakas Betty ja bror Immanuel, ottakaa lisää pudinkia. Oh kuinka kaunis vapunpäivä! Kanttori, olkaa hyvä, soittakaa Tonavan aaltoja tai Kaksoiskotkaa. Vai eivät kanttorin kanat muni. Mitenkäs resedat ja Annansilmät menestyvät Emmalla? Onko herra Bertel Belial Bux saanut montakin kymmentä haukea rysistä? Joutepuronko suusta? — Herrat tekee hyvin ja pistää sulamaan, julistaa vihdoin rovasti, ja illan aatekorkea puoli alkaa. Juuri samalla hetkellä alkaa myös piirileikki salissa:

Veijo, veijo veikkoset ja veijo, veijo vennen!
Missä on se rakkaus kuin meissä oli ennen?
Vanhat ämmät sanovat sen koskesta alas menneen,
Koskenperkkaajitten kanssa — fuur han need för strömmen!

Päivä ei pimene pohjolassa. Koko Karhuvaara hohtaa. Yötä ei enää ole, ei tule — on vain ihmeellinen valkeus ja avaruus. Mentäiskö katsomaan pappilan varsaa? Junnu! Talutappas se "Surun" varsa "Ilo" pihalle että vieraatkin näkevät… Ukko Saxa alkaa honottavalla nenä-äänellään väittää vastaan. Hänhän on fakkimies, on nähnyt sotahevosia. Ukko Hulukkonen — Kulkkunen tai Hulkkonen, sama se mikä nimi — kääntää yhtäkkiä huomionsa suurenmoiseen luontoon, raakkuu kuin rehellinen varis niin että riidanhaluiselta vallesmannilta unohtuu upseeriarvonsa. Kaikki nauravat. Skål sen asian päälle — lasit kilisevät kodikkaasti. Kevätyön jäniksiä alkaa koikkelehtia pappilan laihoihin. Renkipoika lataa suustaladattavansa ja hiipii navetan taa…

Ajöö, ajöö, kuuluu jyvä-aitan luota — siellä vappuvieraat laulaen menevät. Hullunkurinen sekakööri painuu alas mäkeä:

Niku — niku — niku — Naku — naku — naku —
Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexell!
De togo sig supar hvarenda qväll! Pom — pom — pom…

Ja kiihkeän kimakkana kaikui barytonisoolo:

Kun minä kopinan kuulin, kultani tulevan luulin —
taas loukkasin leukani ikkunahan!

Joku juro vuokkilainen, korvenjuntikka, katsoo suu auki pirtin akkunasta. Herrat — ka niin, herrat…

Mutta se ihana iltarusko sammuikin äkkiä maksankarvaiseen pilveen ja taivaan täydeltä alkoi tuiskuttaa räntää.

— Kesän se siitä sittenkin tekee!

Seuraavana päivänä jälleen paistoi lämminsylinen aurinko ja ukko rovasti kaahlasi kinosten läpi rantaan.

Pappilan kesäranta! Oliko suloisempaa paikkaa koko maailmassa? Siellä oli vapaus! Ei mikään häirinnyt. Petäjät törmällä seisoivat kuin hyvät haltijat. Rappasotien aikuinen ranta-aitta katoksineen tarjosi salaperäistä turvaa pahalta säältä sekä ihmisille että venevehkeille. Aitan kivettyneeseen puuoveen oli kuulan reikien väliin piirretty tursaansydämiä, luurankoja ja vuosilukuja. Selvästi näkyi ilman syömä puukonkaiverrus:

maacunan cansa seisoi däsä wahhisa 1742.

Erämaan esi-isien henget siis heijailivat tuon ranta-aitan oven edessä. Keväinen laine kimmelsi ja liplatti. Rommakkosuon läpi ryöppyvä puro uursi iloisen suistamon sulaneeseen rantahietikkoon. Haukeja porahteli pensasten alla ruskeassa vedessä… Panisinkohan rysän! ajattelee rannassaolija, jolla jo entuudesta on viritettyjä rysiä "Jysmässä".

Pappilan kesäranta! Rovasti puuhailee ja järjestelee venevehkeinensä, katsoo varjostaen kämmenselkänsä alitse yli Niskanselän, kohti kaukaista kalasaarta. Hymy väikkyy hänen huulillaan. Siellä, siellä se on kaikista mieluisin kesäpaikka, ikuisen levon ja virvoituksen keidas. Sinne pian päästään — veneillä…

— Pappa, pappa! huutavat pikkupojat rantalaiturin ääreltä — katso taivaalle!

Rovasti kohottaa silmänsä ylöspäin ja näkee auringon paisteessa vipajavia valkoisia, suuria siipiä. Ne on joutsenia! hän selittää pojilleen. Siipien havina kuuluu selvästi. Seitsemän joutsenta siinä lentää kiilanmuotoisessa rintamassa kirkkoa kohti. Yhä pohjoisempaan! yhä pohjoisempaan! ikäänkuin suhisee yläilmoissa, ja kaunis näky häviää korkean metsän taa.

Sinä päivänä isä poikineen myöhästyy päivälliseltä. Kovin rakas se pappilan kesäranta!

Kesäisiä kuvia.

Pitkän talven lumet ovat siis vihdoinkin sulaneet, metsä ja piennar viheriöitsee ja virkeä laine suutelee pappilan neitseellisen hietikon sileitä huulia. Pohjolan ankarasta talvesta on jäänyt jäljelle ainoastaan pieni valkea läiskä, joka ei koskaan ota sulaakseen. Luntako jäänyt — mikä onkaan se sulamaton paikka, ylängön kimmeltävä huippu? Rovastin pää se on, vanhukseksi muuttuneen kirkkoherran valkeanhohtava tukka.

Tapaamme hänet taas tuossa rakkaassa rannassaan. Rovasti maalaa nimikkovenettään, johon on nikarrellut uuden mastopenkin ja sangen mukavat kylkilaatikot. Punaisella, vihreällä ja vitivalkoisella hän sivelee, loistavalla ripoliinilla, jollei "lutoliinilla" tai "herboliinilla" ja iloinen rantu rannun perästä ilmestyy päivänpaisteeseen loistamaan. Menkääpäs neidit tyttäret tai herrat pojat väittämään että pater noster on hullautunut johonkin heleään väriin! — ehei; ukko naurahtaa synkästi ja väittää kivenkovaa vastaan; niin iloinen väri kuin punainen on toki vanhan sielunpaimenen mielestä turhamaisuutta, melkeinpä syntiä. Ei siis väittelyä väreistä, antaa arvon miehen rauhassa harjoittaa maalaustaidettaan ja varokaa te ainaiset irvihampaat huomauttamasta että kun rakas pappanne kalaretkelle lähtee, hänen anturasaappaittensa varsistakin pilkistää punareunaiset sukat. Se tietysti on pelkkää sattumaa. Mainitsimmeko että aurinko paistoi kesärannassa silloin kun ukko rovasti koristeli veneitään? Erehdys; ainakin hän itse kertoi vuosikymmeniä kokeneensa että joka kerta kun pitää ryhtyä maalaamaan tai varsinkin tervaamaan, nousee paksu pilvi auringon eteen ja pirskahuttaa pahanpäiväisen vesisateen. Sataa niin että rakkoja helmeilee rakkaan ripoliinin päällä. Tuskinpa erämaan pappilassa muuten kevätsadetta saadaankaan aikaan, ellei isäntä lähde alas rantaan tervanahtureineen ja maalipurkkeineen. Se on olemassa ikäänkuin sellainen salainen sopimus Ukko Taivahisen kanssa.

Jonakin päivänä sitten hyvä Jumala aivankuin unohtaisi kiusata uskollista palvelijataan pilvenpärskeellä — ja silloin ukko rovasti maalaa ja tervaa niin että lotisee. Itsekkin ihmettelee pälyen taivaalle: miksi et kastele kryytimaatasi, rakas Luoja?

Mikäs kahina nyt kesärannassa? Iso paatti on lykättävä vesille. Ukko rovasti kaikkine poikineen, vieläpä pyykkipiikoineen sitä järveen päin työntää. Teloja muutellaan ja kymmenen, kaksioistakin kopraa tarttuu korkean purjealuksen kylkiin. Telat laulavat — paatti liukuu. Hurraa — nyt se on jo vedessä. Ukko rovasti jää läähättämään rannalle, mutta viisi matruusia hyppii paatin mukana. Tietysti se aluksi vuotaa riivatusti, mutta jokainen tietää että kolmen vuorokauden kuluttua se jo turpoaa. Silloin se ammennetaan kiuluilla tyhjäksi ja sitä aletaan varustaa täyteen taklinkiinsa. Pohjateljo, suuri soutoteljo, viheriät istuinpenkit, punainen suurmasto ja etumasto, keularaaka — "puksprööti" — pirkkelit ja puomit raahataan ranta-aitan alta — uljain matruuseista, herra kadetti, hissaa purjeet ylös. Purjeet liehuvat, vilkuttavat viehättävästi, halkaisija lepattaa ja pieksää poikain poskia… Pappa, pappa, pater noster A. B. C, milloin lähdetään Torakkaan?

— Torakkaanko? kysyy isä-ukko ihmettelevästi ja hänen harmaantuneessa päässään vilahtaa siintävien selkien takainen torppa, johon tällä isolla paatilla jo varhaisina aikoina on purjehdittu hauskoille kalaretkille ja josta laulaen on palattu, nelikot kukkuroillaan haukia, ahvenia, siikoja, taimenia ja säynäjiäkin.

Mutta Torakkaan eivät pappilalaiset sentään vielä alkukesästä lähde — sinne seilataan vasta kesempänä, mieluimmin elokuun punakuutamovuorokausina.

— Pojat, esittää vanhus ja hänen sydämensä ailahtaa, — eiköhän jo huomenna purjehdita Niettussaareen — perunanpanoon.

— Hyväksytään huutoäänestyksellä! vastaa poikakuoro.

— Ja verkot mukaan? esittää isä-ukko.

— Siitä on äänestettävä suljetuilla lipuilla! Mutta puheenjohtajan ääni ratkaisi tasanmenneet äänet verkkojen mukaanoton puolesta. Se oli se jokakesäinen ensi reissu — siitä kesäsesonki pappilassa alkoi.

— — — — — — — — — — — —

Lenseä lounat puhaltaa, mutta hyvin puskapäisesti. Isä-ukko kenottaa leveänä perässä, onnellinen, hieman ankara hymy huulillaan ja ohjaa paattia. Hän — kukapas muu. Pojat istuvat kuin henkivartijat perämiehensä ympärillä valmiina tottelemaan isän pienintäkin käskyä. Ituperunat myös inuvat siinä mastonjuurella sinipunervina ja siitoshaluisina työntäen lonkeroitaan ympäri pärevasua. Paatti puskee niin että kokka kohisee. Pappilan mamman panemat mainiot eväspiirakat ja viilipiimähulikka saavat saman huiman kyydin etuteljon alla.

— Ei oikein vedä, virkkaa peränpitäjä, — kiristäkää etupurjeen skuutia. — Iivari, siellä keulassa, tiukota kliivari!

— Iivari — kliivari — sen tuhannen skriivari! huutavat veikot nuorimmalle, joka salavihkaa sepittää runoa muistikirjaansa. Seuraavaan tyyliin:

Kotoinen laine se korkeena lyö,
Valkoista vilkkaa Vellamon vyö,
Hurjana lennän lempeni saareen,
Katselen kaihoten taivahan kaareen…

— Joutenniemi suojaa, huomauttaa Vihtori, sotilasuralle aikova ylioppilas.

— Kuinka se voi suojata, kun Ruukista päin tuulee! viisastelee Esko, "kameraalia" lukeva vanhin veli, joka on hinannut vastatervatut saappaansa pirkkelien nokkiin kuivamaan. Siellä ne Eskon pieksut kimaltavat kuin mustat peilit kesäistä taivasta vasten.

— Täytyy kryssätä Vaamaan asti, huomauttaa Väntti.

— Pappa ei kääntäisi ennenkuin olen lukenut loppuun kuningas
Fjalarin, sanoo Ruffe runovihko käsissään.

— Klar att vända! kuuluu ukko rovastin valtias ääni — johon jo pikkupojasta on totuttu ja joka ruotsiksi tulkittuna on mahtava taikasana erämaan tuulessa. "Klar att vända" — silloin isä vanhus vääntää ruorin kampia. "Klar att vända" silloin kolmipurjeen kokka kääntyy päin vastatuulta ja halkaisijan toinen kylki pingoittuu — —

— Legoo! lekahtaa seuraava taikasana ja kaikki purjeet hulmahtavat toiselle laidalle, paatti kallistuu hirvittävästi, ryyppää vettä, purjenuorat kitisevät tammipyörissään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki on reilassa ja paatti halkoo vihaisesti kevätkylmiä, kuohupäisiä aaltoja — hauska kohina täyttää koko purren. Niskanselkä vyöryttelee sinimustia laineitaan, ulapalla ei näy muita veneitä, tämä pappilan pursi on kuin saloseudun jättiläislokki, jonka valkoiset siivet viistävät taivaan ja maan ääriä, kaukaisen rannan mökkiläinen sen huomaa — varjostaa kämmenselällään päivänkiloa vasten — utelee että mikä siellä selällä — muistaa samalla — ja ajattelee:

Ukko rovasti paattineen, poikineen!

Vaaman kallion juurelta kohoaa purjeniekka Terävää nientä kohti — siinä tehdään taas yksi "klar att vända" ja paatti luovii Jalonniskaan. Siitä kiivetään jo Luvalaisniemeen — vielä yksi mutka — ja pursi syöksee kuin hirnuva hevonen Niettussaaren niemeen. Koirat päistikkaa veteen — eivät malta odottaa. Raudoitettu köli raapaisee rantakiveen — poikajoukko kirmaisee maihin. Ituperunat ja eväät kannetaan saareen.

Oi terve Niettussaari! Ainoa maailman kartan pilkku, jolla ihminen tuntee itsensä vapaaksi. Ainoa taivaan alainen jalansija, jolla ihminen muistaa olevansa. Jumalan kuva ja riemusta pyörähtää ja huutaa hihkasee halloota salmentakaista metsän kaikua kiusotellen. Ainoa paikka, jossa ihminen nauttii kaikesta mitä tekee: heittipä vaikka kuperkeikkaa mättäikössä, pudottipa vaikka silitysraudan savupiippuun niin että koko kalatupa on kuin sisäänlämpiävä sauna, hakkasipa vaikka kuinka sitkaita halkoja ja söipä ravinnokseen vaikka koiranputkia tai pieniä kivenmukuloita. Kaikki siellä maistuu.

Nähkääs ukko rovastia, kuinka hän hymyilee ja tyytyväisenä mumisee hääriessään hellan ääressä. Se on ainoa kyökki auringon alla, jossa pappa A.B.C on ylikokkimestarina ja jota hän ei häpeä. Antakaamme hänen itsensä keittää kahvit, niin tiedämme että se maistuu hyvältä.

Esko kohentelee hellauunia. Väntti tekee halkoja niin että kajahtelee saaren kumea tanner. Vihtori ja Ruffe kääntävät peltoa niin että hiki pisartelee. Isä ja Väntti tulevat avuksi.

Iivari istuu keinussa valtavien petäjien välissä ja kiikkuu niin että pieksut taivasta tavoittelevat.

Honkain keskellä mökkini seisoo
Suomeni soreassa…
Hoi laari laari laa!

Ja kaiku korkealta vastarannalta huhahtaa: laari laa! laari laa!

Mutta pappilan pystykorvaiset, kippurahäntäiset koirat Noppe ja Lappi, jotka ensimäisinä ovat maihin joutuneet, alkavat haukkua. Sitten ne tavataan kuopimassa kivirauniota ja pitämässä hirmuista rähinää — kärppä sähähtelee syvällä louhikon alla. Vihtori käväisee sen ampumassa.

— No pojat! toimittaa ukko rovasti paitahihasillaan ja kaikki kokoontuvat "aamiaispäivällisille". Mamma kullan mainiot piirakat, pullat ja viilipiimä saavat kyydin. Kylläpä maistuu, maistuupa totta toisenkerran!

— Kukahan juutas on särkenyt väkkärän, jonka kolme vuotta takaisinpäin tekasin? kyselee Vihtori veli katsoen miettiväisenä ylös rantapetäjän latvaan.

— On tainnut itse ukko ylijumala särkeä! vastaa Väntti, samalla kun Esko, vanhin veikkoloista, sangen onnettomana ja ähkyen kopeloipi puusängyn alustaa.

— Ja kuka hunsvotti lie vienyt virsut, jotka minä itse noin 7 vuotta takaisinpäin pistin talteen?

Kaikki nauravat makeasti Eskon aina klassillisille väitteille — ja kolmas kuppi kahvia solahtaa. Mutta sitten kalahtaa kuokkakin, lapiot välähtävät — ja tuossa tuokiossa on saaren perunapelto valmis. Lantakuorman siihen on talvella vedättänyt pappilan Junnu. Ituperunat isketään innolla syvälle muhevaan multaan. Suokoon Luoja kastetta ja kasvuvoimaa! Siittäköön purjepaatin heiluttama siemenperuna sadottain — padottain valkoisia "nuoria pottuja", jotka heleästä somerosta nostettuina maistuvat niin mainiolle syyskuun keltaruskoisena iltana, konsa pappa ja Iivari tänne viimeiseksi purjehtii. Sillä tuskinpa muut veljet silloin enää ovat kotikultaansa kunnioittamassa…

Hoi laari laa — saaren peruna siis on pantu, nyt ryhtyy herrasväki päivällisenlaittoon. Muuan sentään ei saa rauhaa sielulleen, vaan rupeaa kiireenvilkkaa veistelemään uutta väkkärää… Kas nyt on päivällinen syöty ja veljekset tiskaavat ja viheltävät "Meill' Pohjola lumista —" On tämä turkasen hauskaa. Jospa aina saisi asua tässä vanhassa kalatuvassa, jossa "piispa Frosterus" totisena tuijottaa hellan äärellä ja jossa teekannun nokka alati vuotaa ja vanha vihreäkauluksinen schlaafrokki kiehtovana roikkuu. Ja jossa — perempänä pöydällä kolmiosaisen ristikkoakkunan edessä männikön varjossa — jaloa jatkoansa odottaa saaren ikuinen Päiväkirja.

SAAREN PÄIVÄKIRJASTA.

Minä pater A.B.C. Jumalan armosta tämän seurakunnan sielunhoitaja, Karhulan puustellinpitäjä, Niettussaaren suuriruhtinas et cetera, teen tiettäväksi että minä 13 päivänä kesäkuuta anno Domini post Chr. natum M — kaikkine reippaine poikineni — itse ensimäisenä perämiehenä toimien, saavuin paatilla luovimalla tänne rakkaaseen kalasaareen, joka minun pojillenikin näkyy olevan mieluinen paikka — ja perunat pantuamme — sekä senjälkeen kun oli miehissä hakattu halkoja, syöty ja huviteltu — laskimme yöksi kymmenen vielä värjäämätöntä verkkoa, joista saimme 37 kalaa, joka ei suinkaan ole paljon, mutta ei vähäkään, sillä ihmisen on tytyminen siihen mitä Veden Herra antaa ja oli niiden joukossa parin naulan painoinen kilttukin, joka myös lohentongoksi kutsutaan, josta Gloria Deo in excelsis ja ruoka-astiat diskattuamme nostamme puhtaat purjeemme ja laskemme mamman tykö kotiin. Juuri pistettä pannessani huutaa nuorin poikani Iivari että pappa muistaisi mainita että Viktor, jolla on päässään ylioppilaslakki, paraikaa kiipeää petäjän latvaan kuin orava uutta väkkäräänsä kepin nokkaan kiinnittämään, josta taivaan Jumala varjelkoon häntä, joka aikoo sotilasuralle, putoamasta alas. Ja nyt minä julistan puheenvuoron vapaaksi, jos joku vielä kerkeää tähän kirjoittaa.

A.B.C

Neljä pojista kirjoitti vuoronperään isänsä jälkeen, yksi pistäen pitkäksi runoksikin. Kalevalainen runomitta sinkosi sujuvasti kynästä ja katkesi vasta silloin, kun kynänkärki rapsahti poikki. Isä-ukon ääni huusi ovelta: joutukaa!

Ja tuli sydänkesä…

Vuodet ne vierivät, mutta kesä palasi aina uudelleen. Ja tuli sydänkesä ja lännen liekuttama haalea laine lauloi suloista lauluansa.

Ja erämaan pappilan veljekset ja sisarukset kuuntelivat sitä laulua heleällä, leveällä rantahietikolla.

Kaikki he olivat alasti eivätkä hävenneet.

Ja ihmeellisinä, surunsuloisina nousivat varhaisemman poika-ajan ja tyttö-iän kangastukset heidän sielujensa silmien eteen kesäpäivän sinisestä auteresta.

Kuka olen minä, joka tässä makaan mahallani erämaan järven liepeellä?

Pikku poikanen vaan, joka heitän herttaista häränpyllyä päivänpaisteessa, rakennan kartanoita hiekkaan, istutan kokonaisen kortemetsän, laitan käpylehmäkarjan. Ja herra veljeni - se toinen pikkupoika — laittaa vesimyllyn tuohon puroon. Ah, puro on välttämättä padottava, jotta näkisi miten vesimassalle käy… Purskis!

Hoi Matti, Pekka, Jussi! [Pappilan poikain omavalitsemat kansallisnimet.]

Huomenna Hoikalle särkiä onkimaan!… Kas niin, nyt soudetaan pitkin soukkaa Haukiperää Lemetinsaaren taa. Nyt raahataan "pirunkenkää" yli kannaksen. Lampeen asti se saatava on! Vihdoinkin, mutta tarmoa kysyi. Tuntuupa somalle lipua lammenpintaa ja viskata onkensa syvälle — tarttuu jättiläisahven, keltamahainen jörri, josta suomu ei lähde kuin kirveellä.

Satoja särkiä me ongimme. Nokkosiakin yöksi heittelemme. Pirunkengän käännämme yöksi päidemme suojaksi. Vilu tulee kuitenkin, uho ja sumu kohoaa korpilammesta — värisyttää. Ei, täytyy kiivetä harjulle, tehdä honkavalkea. Toista kylkeä palelee, toista polttaa. Mikä outo ääni huhusi metsän siimeksessä? Mikä puiden välitse pumahti? Yörastasko alhossa laulaa vai tilttalttinen?

Tilt-talt!
Tilt-talt!

Sydänsuven salaperäinen sävel syvässä korvessa. Sitä kuullessa tekee mieli purskahtaa itkuun elämän kaihosta… Pojat, nukutteko te? Täytyy laskeutua alas tuonne lammen rantaan ja kokea koukut ennenkuin hauvit karkaavat. Oh, mikä raaka sumu, kuinka salaperäistä — tuppihaukia sieltä tulla vongeltaa usvaisesta, mustasta vedestä, tuppihaukia, jotka keitettyinä maistuvat ihan suolle ja savulle. Pojat, täällä on hiukan kaameata — eikö lähdetä kotiin? Kontit selkään, vavat olalle. Jäkäläinen kangas kumajaa, aurinko nousee yli harjun. Kuni unessa painelee veliparvi. Satumaisena hohtaa emäjärvi. Airot loiskuttavat, rikkovat sileätä pintaa. Uinaillen ja ääneti soutelemme pappilan rantaan. Aurinko nousee yhä korkeammalle, ihana punerrus puuntaa mäntyjen kyljissä. Onko elämä satua vai totta? Koti? Kas nyt hiivimme kotiin, lämmin ilmavyöhyke hulmahtaa vastaan. Pajaportti rasahtaa. Mikä sadunomainen valkenemuksen tuntu. Pihlaja, kuni häämorsian valkoisissa, tuoksahtaa kauvas — pääskyset livertävät pesissään. Koko kartano vielä nukkuu — rakas pappa ja armas mamma, — tuossa seisoo Vanha Puoli, idänpuoleinen nurkkaus aamuvarhan häikäisevässä hohteessa — käydäänkö maitokamarissa kirnumaitoa pahkakauhalla juomassa?

Aamun muuttuessa parhaillaan päiväksi me hiivimme vuoteisiin. Tävyt on talletettu jääkellariin. Päivän tullen on lähtö ankaraan koukunpanoon.

* * * * *

On lauvantai-ilta ja sentähden ei ukko rovasti pääsekkään mukaan — pappilassa on asiamiehiä: pitkäpiimäinen, hurskas vanha Lassila ja Junnulan hyvä isäntä. Pojat hoitavat kalastuksen pyhää virkaa kovin tolkussaan — on suurin luottamus heitä kohtaan että isä luovuttaa kalliit koukkunsa poikaklopeilleen. Pojat tahtovat hämmästyttää pappilan hyvällä kalansaaliilla ja tekevät valtavia liikkeitä suurella järvellä. He laskevat sata täkykoukkua Vuoriniemestä Kukkosaareen saakka. Kauniina kimmeltää lauvantai-iltainen järven ulappa. "Pekka" poika soutaa, "Jussi" ojentelee täkyjä, polia ja kiviä ja "Matti" pönäkkänä perässä laskee siiman siimalta. Sinne syvyyksiin solahtavat hopeasuomuiset lampisäret. Poikain mielikuvitus leikkii. Kuinkahan suuria kaloja sieltä aamulla nouseekaan? Tullappa oikein jättiläishauki, miehenpituinen — Buksin pituinen venkale? Tai komea lohi? Tuntuu kuin voisi tulla joku ihmeellisempikin otus kuin kala. Vedenneitonen — vellamo — joku kummitus? Ihan varmasti asuu järven pohjassa outoja olioita — salaperäinen, ihmiselle tuntematon valtakunta. Ja eivätköhän Hoikkalammen makeat särjet kelpaa? Mutta jos tulisi vieläkin merkillisempiä ilmiöitä? Jos nousisi koukun mukana vedenpintaan Vuoripoukaman aarrekattila…?

Jännitettyinä ja miehekkyyttä tavoitellen laskivat pappilan pojat polakoukkunsa ja viimeistä täkyä heittäessään sylkäsi Matti veli mahtavasti siihen niinkuin oli nähnyt papankin tekevän. Sitten hän päästi Pekan perään ja hyökkäsi itse soutamaan ja souti että kokka kohisi ja järven peili pahasti särkeentyi… Oli sydänyön hetki ja pappilan sisukkaat pojat uhrasivat taas toisenkin yön kalastuksen jumalattarille — he eivät näet soutaneetkaan kotiinsa, vaan viilettivät venheensä Hulkonniemen rauhaiseen rantaan. Tempasivat eväskonttinsa ja nousivat synkän kuusikon halki viheriäiselle niitylle, jonka keskessä kekotti satavuotinen aitta, jonka pyöreät hirret hohtivat vanhaa hopeaa ja jonka sammalia kasvava vesikatto osaksi oli romahtanut sisään. Tähänpä aittaan nyt veljekset yösijansa laittoivat taittaen vuoteekseen tuoreita koivunoksia ja siihenpä, lattialle, he rinnatusten köntsähtivät, ensin makean voileivän kitaansa pistettyään. Ja suurenmoiselta pojista tuntui Hulkonniemen autio hiljaisuus, jota viehättävästi rikkoi vain kuikkakolmikon kimakka huuto kaukana kosken niskassa sekä yksinäisen käen syväsointuinen kukunta Karsikkovaaran äärimäisellä laella.

Sanoi Matti, myös Matheukseksi mainittu:

— Tässä on meidän hyvä olla…

Lisäsi Petrus, tuleva pappismies, kurillaan:

— Tehkäämme tähän kolme majaa: sinulle yksi, minulle kaksi, mutta tuolle Johannekselle ei yhtään.

Mutta Jussi, nuorin nulikka, murisi:

— En haluakkaan. Lehvissä on muurahaisia!

Pianpa sentään pappilan kiltit kalapojat vaipuivat unettaren helmoihin, samaan aikaan kun hieno usva hiiviskeli ulos rantamalta saartaen sarjan poikain laskemia polakoukkuja. Siellä-täällä polskahti lupaavasti ja erästä hoikkaa, pitkää polaa kiidätti vedenalainen hirviö huimasti pitkin salmea…

Korpi-Kainuun kesäyö on kylmä. Pappilan kalapojat heräsivät kaikki yhtaikaa vilun puistatukseen ja hieroivat hiukan surkeina sinertäviä neniään. Mutta Matti veljen ääni sai heidät miehistymään: — hei pojat haukia vetämään!

Aurinko juuri tekee nousuaan, ohutpukuiset usva-aaveet tanssivat rantojen siimeksissä, venhe viistää kimmeltävää pintaa. On niin juhlallista ja hiljaista, sunnuntai-aamun varha-tuntu leijailee ilmassa… Tuolla kaukana, korkealla vaaralla häämöttää pappila, tuolla salmen takana kohoaa suoraan järvestä kirkon torni. Pojat lähestyvät jännitettyinä polakoukku-riviä, joka alkaa kaartaen Kukkosaaren kupeelta. No peijakas! Jo ensimäinen pola sukeltaa — puikahtaa näkyviin ja taas sukeltaa.

— Siinä on hirmuinen kala! huudahtaa nuorin veikoista.

— Siinä on suuri lohi! arvelee keskimäinen veljeksistä.

— Älkäähän vielä sanoko! tuumii vanhin Veikkoloista ylen vakavana tähystäen eteensä.

Samassa he kaikin huomaavat kauhistavan ilmiön. Kuikka räpistelee veden pinnalla, levittää siipensä, ottaa vauhtia, mutta kimmahtaa aina takaisin. Ja pola sukeltelee, sukeltelee vimmatusti.

— Kuikka on nielaissut täkykoukun! julistaa Matti.

Alkaa hirveä leikki.

Matti vetää siimasta kuikka kurjaa kuin hurjaa poroa suopungista, kuikka hangottelee vastaan ja kirkuu. Tuonen linnun ääni se on ja pappilan pojat tuntevat kaameaa tunnetta, pyhäinen varha-aamu on yhtäkkiä saanut oudon värityksen, kalat ovat hetkeksi unhoittuneet ja kaareilevat polarivit siintävät liikkumattomina. Kuikka on jo aivan lähellä venettä, Matti kohottaa huoparinsa ja aikoo… vaan samalla rääkäisee pitkäkaulainen vesilintu, rääkäisee helvetillisesti, Matilta siima löysää ja kuikka lehahtaa lentoon pitkin veden pintaa, koukku kurkussa. Pola sukeltaa silmänräpäyksessä ja kuikka retkahtaa taaksepäin veteen, mutta yhä tempoo, tempoo… Mitä taitaa tässä tehdä, tämä on julmaa eläinrääkkäystä, mutta pojilla ei ole pyssyä mukana, täytyy keinolla millä hyvänsä saada kuikka hengiltä, mutta nämä petolinnut ovat sitkeähenkisiä.

— Miksi löysäsit? Vedä uudestaan. Minä lyön. Ja Pekka, papinpoika, tuleva pappismies, iski airolla kuikkaparkaa. Ensimäinen isku osui veteen ja pärskähytti Mattia vasten naamaa, Matti suuttui… Jussi poika katsoi kauhistuneena vapisten. Mutta Pekka kohotti uudestaan aseensa, julmistuneena kuin Mooses kultaisen vasikan edessä…

Kuikka nostettiin veneeseen, luultiin kuolleeksi ja työnnettiin teljon alle, pojat hengähtivät helpoituksesta, olipa se kauhea leikki, mutta eräänlainen sankarillinen tunne täytti heidän mielensä. Mitähän pappa tästä oli sanova? Kuikan rinnasta saisi kauniin kravatin, sellainen oli Mannisenkin pojilla, kun kaupunkiin lähtivät…

Aamutuulahdus kävi yli ulapan ja järven pinta verhoutui kimmeltäviin kareisiin, siellä-täällä loisti kuin kultainen peili vielä aamuvarhan tyyni laikka — aurinko kiipesi yli vaarojen. Poikain toisessa koukussa vikuroi virkeä pieni hauki, kolmannessa naulan painoinen ahven, neljännestä oli suuri kala vääntänyt koukun kippuraan, se oli oksennettu ulos kidasta, viidettä polaa ei ensinkään löytynyt, kuudennessa oli — lohi. Ja olipa siinä pojilla työtä saada veneeseen tämäkin, vaikka ei ollut kuin seitsennaulainen veden tevana. Se loiski ja teki korkeita hyppyjä, mutta siima oli luja ja koukku syvällä kiduksissa. Ylpeitä olivat pojat lohestaan — mitähän mammakin oli sanova. Seitsemännestä siimasta kohosi pohjamudasta peloittavan näköinen, kiemurteleva vötkäle, viiksiturpa — matikka. Hyi, kesällä! Seitsemäs pola… mutta kävisi pitkäksi luetella kaikki. Pojat kaarsivat sivu kirkon, virkeä tuuli oli jo herännyt, sinertävän mustina liekkuivat laineet. Hauki hauvilta, ahven ahvenelta kohosi syvyydestä, olipa viidennessäkymmenessä koukussa kahdeksannaulainen säynäjä, tässä järvessä harvoin saatu kala. Ei kohonnut aarrekattilata vuoripoukaman syvästä pohjasta, mutta yhdeksännessäkymmenennessä yhdeksännessä koukussa oli viisitoista-naulainen hauki, jota pojat kolmisin vetivät siimasta kuin vedenalaista tukkia — saalistamatta se olisi jäänyt pojilta, mutta ukko rovastin sepästä vasta saatu väkäkirves sai nyt näyttää, mihin se kelpasi. Iskipä Matti poika hartiavoimin hukilla jättiläistä selkään ja yhdessä Petrus veikon kanssa he kauhean kalan veneeseen nostivat ja Jussi poika sai varoa pieksujaan, melkein Jussin pituinen olikin koko kala.

Niskasta kiinni ja puukolla selkään, jollei se muuten suostu…

Mutta tuskin olivat pappilanpojat päässeet jännityksestä, kun kirkonkellon juuri pompahtaessa soimaan yli välkkyväin vetten, etuteljon alta Pekka pojan koipien välitse, ryöpsähti keskelle venettä jättiläishauvin päälle äskeinen "tapettu" kuikka, kohottaen kurkkuansa ja rapistellen siipiänsä, silmät mustina kiiltäen kuin käärmeellä ja suhisten kuin hornan lintu. Ällistyneinä sitä katsoivat pojat ja jokainen tarttui airoon, alkoi viimeinen taistelu, joka oli kaataa koko kalaveneen! Kirkonkello soi ja pompotti, puinen tapuli ryskyi, aamulaine hilpeästi loiskahteli veneen laitoja vastaan, jättiläishauki availi hirmuista kitaansa aivankuin nielaistakseen Jussipojan saappaista alkaen, mutta veljekset tappelivat kummitusta vastaan, ja vene pyöri ja ryyppäili vettä.

— Älä sillä tavalla, älä sillä tavalla!

— Ota kalakirves!

— Ota itse, jos saat irti hauvin niskasta!

— Lyö huoparin pyyryllä, lyö, lyö…

Pitkäkaulainen kummitus seisoi keskellä venettä ja sähisi peloittavasti. Horribile visu! olisi Horatius huudahtanut.

— Varo, annas kun minä… Pois alta, Jussi!

Ilkeältä tuntui pojista näin kolhia kuikkaparkaa, mutta muuta keinoa eivät he keksineet ja he olivat jo alkaneet luulla että kuikka oli kuolematon otus, noiduttu, lumottu hiiden lintu. Lopulta osui isku arkaan paikkaan ja kuikka teljettiin uudestaan teljon alle. Pysytkö siellä, pakana! Viimeisessä koukussa ei sitten ollut mitään ja nytpä nostivat pojat siron siipipurjeen mastoon ja läksivät viilettämään kohti pappilan rantaa. Olisi tehnyt mieli poiketa kirkkorantaan ja juosta käskemään pappa ulos sakastista katsomaan kalansaalista, mutta Pekka, tuleva kirkkoherra, piti sen hengellisesti säädyttömänä.

Pojat vain huusivat luihulle lukkarille, joka ikään souti kirkkoon paitahihasillaan, nysä suussa, että käskeä sanoa papalle että oli saatu kuikka, lohi ja suunnattoman suuri hauki!

— Kuinka suuri hauki? huutaa lukkari, suu ammollaan ja käsi korvalla.

— Yhdeksän kyynärää ja kämmenenleveyttä! vastataan poikain veneestä.

— Häh?

Mutta poikain purjetta pullisti samalla ja veneet kiisivät eri suuntiin. Lukkari luikkari, kuten myöhemmin kuultiin, olikin heti sakastiin tultuaan ja rovastin kohdattuaan, kertonut poikain isälle ihmeitä. Pappilan pojat olivat kuulemma saaneet koukusta traakin.

— Minkä?

— Traakin!

— Mitä Frans Petter Rendulin tarkoittaa?

— Ka niin hyö toimittivat, vekarat. Rendulin iski viekkaasti silmää ja läksi juoksujalkaa lehterille veisaamaan. Veisasikin niin ylettömästi että koko seurakunta vapisi. "Lie häntä akkansa taas tukistanut?" Mutta lukkari vain veteli siitä vanhasta "traakista", tämän maailman hirmuisesta lohikäärmeestä, josta Suomen kansa vuosisatoja oli veisannut.

Kun ukko rovasti sinä sunnuntaina saapui kirkosta Junnunsa kyyditsemänä, yllätti hän koko pappilan väen ruustinnasta ruotimummuun saakka humalikon edustalla siunailemassa pikkupoikain kalansaalista. Ihmeisiinsäpä tuli isä rovastikin — potria poikia.

— Tuommoisia haukia sitä minun ylioppilasaikoinani Keuruullakin… myhäili rovasti.

— Ja huomenna, pappa, mekin lähdetään kalaan! vannoivat vanhemmat veljet Esko ja Vihtori kiihkeänkateellisina että nulikoille kerran oli onnistanut.

Mutta päivän nuoret sankarit olivat ponnistuksista nukahtaneet yksi nurmikolle, toinen ullakolle, kolmas vanhalle puolelle eivätkä tienneet maailmasta pyhäsen pölähtävää. Väntti teki huimia liikkeitä tempoillen ja potkien päivänpaisteista piennarta — poika oli yhä taistelevinaan kuikan kanssa.

Kalaretki Torakkaan.

Vierähtikö viikko vai viisi vuotta — kuka sen osaa tarkalleen määritellä — mutta ainakin se iso hauki sekä ne seitsemänkymmentä muuta kalaa oli syöty ennenkuin pappilasta lähdettiin joukolla repäisevälle kalaretkelle.

Sinne suurten selkien, aavojen ulappain taakse, niemille nimettömille, saarille sanattomille — Torakkaan. Leveällä merisluupilla, komealla kolmipurjeella sinne mentiin, köykäinen kalavene keikkuen peräköydessä. Kuormana parisatainen pino koukkupolia, vasullinen verkkoja kukkuroillaan, maston juurella nelikot ja kalapytyt. Joutenniemen kärjessä tehtiin vinkkeli ja läpi "Salmesta" surautettiin ohi kirkon. Ja kussa Hietaselälle oli pyyhkäisty ja ulappa sekä edessä että takana siinsi, niin pullistuivat liinaiset purjeet voimakkaan vesi-etelän puskemina, paatin korkea laita peloittavasti painahti vettä vasten ja kokka hyrskyen kohisi. Silloin-tällöin haaksi, kuin vauhko hevonen harjaansa, puisteli purjeitansa puoleen ja toiseen ikäänkuin neuvotonna, kummalla laidalla niitä oikein pitää, ja halkaisijan siipi vimmatusti lepatti. Parhaan vauhtinsa uhmasi panna paatti, ison pappilan ylpeä vesiorhi, mutta juuri kun se näytti tahtovan ottaa täyden laukan ja ikäänkuin hirnasi innostuksesta, silloin sitä tarttui hännästä kalavene, joka pahasti jarrutti sen juoksua. Ja korkeina keinuivat laineet ja sirkeästi sirisivät kilvoittelevien kupaiden murtuvat särmät.

Mutta tyynenä kuni pinttynyt kaljaasikapteeni istua könötti paattinsa perässä ukko rovasti, itsetietoisena hoitaen ruorin kampia, ruorin, jonka itse oli tehnyt.

Totisesti oli tämä hänen valtaistuimensa erämaisten vetten päällä, aniharvoin tai ei juuri koskaan hän luovuttanut paikkaansa pojilleen, joista aina pari istui hänen kippareinaan molemmin puolin isäänsä. Mukava oli ukko rovastilla siinä istumapaikka, oma höyläämä, oma maalaama lauta hiveli miellyttävästi hermoja, ja kun jalkansa ojensi suoriksi pohjateljolle ja keksahti selkäkenoon "eissänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä" kuten vanhalla Väinämöisellä, niin oikeinpa se vanhaa sydäntä hemasi. Ja kun siinä ilmeni vielä itse ruustinna mammakin painolastina, milloin laulaen vanhanpolven puhtainta lemmenvirttä, milloin kallistaen päänsä vasten paatin laitaa nauttien ummessa silmin kesäveden loiskeesta, ja kun nuorin tyttäristä, kansallispukuun puettu, pyrki istahtamaan rakkaan pappansa polvelle, samalla kun nuorin pojista haaveksi äärimäisessä kokassa lepattavan halkaisijapurjeen katveessa ja isot pojat reipasta iloansa pitivät, niin tuntuipa tämä kaikki yhteen laskettuna ukko rovastista merkilliseltä Jumalan armolta ja hän tunsi salaista kiitollisuutta korkeinta esivaltaa kohtaan. Mukavapa oli myötätuuleen höllöttää — eipähän elämäkään aina ollut vastatuulta ja läpi tässä oli monesta myllerryksestä menty… Vaikka… no djaah…

— Petrus, kiinnitäppä hiukan etupurjeen skuutia.

— Ymmärrän, herra kapteeni.

Ja sitten seurasi hetkiä, jolloin kaikki olivat vaipuneet uinailevaan hiljaisuuteen, puolihorroksissa nauttien virkeästä vauhdista ja veden solinasta.

Tuuli tekee työtään, mutta ne, joita se kuljettaa, ovat suloisen herpauksen vallassa. Ukko rovastin valkea kesähattu on painunut melkein nenälle, jolta sentään kultasankaiset silmälasit tähtäävät tärkeästi eteenpäin — tuo ahavan purema nenä se näyttää hallitsevan koko paattia. Ruustinna nukkuu pää hupussa, Aune ja Sanni selät vastakkain, suut auki. Esko, köykäinen vanhin veli, on nukahtanut käppyrään kuin jäniskoira polien päälle kalapytyn ympäri. Vihtori, pitkä poika, on nostanut säärensä ja kiiltosaappaansa vasten isoa mastoa ja uinahtanut piippu suuhun, Väntti kuorsaa mahallaan penkillä, Ruffen leuka on painunut kiinni johonkin jumaluusopilliseen tarukirjaan, Iivari lepää kokassa tuijottaen totisena taivaan siniseen lakeen, Virvi tytön pää on painunut papan polvea vasten. Koiratkin nukkuvat. Tuskin on kysymyksessä koko laivaväestön uni, tämä on eräänlaista onnenkylläisyyden lepoa.

Vanha pappila

VANHA PAPPILA

SISÄLLYS:

SAAREN PÄIVÄKIRJASTA.

A.B.C