VANHA PAPPILA

Kirj.

Ilmari Kianto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

SISÄLLYS:

1. Vinttikamarikirja. 2. Matti Helttunen rovastinkansliassa. 3. Paitsi Matti Helttusta. 4. Ruustinnan nimipäivät. 5. Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa. 6. Vapunpäivä ja niin edespäin. 7. Kesäisiä kuvia. 8. Ja tuli sydänkesä… 9. Kalaretki Torakkaan. 10. Kylänmäki ja Alanne. 11. Johannan päiville Ruukiin! 12. Pappilan metsissä. 13. Vanha-Mari ja Esko. 14. Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa, joka ajaa jättiläisrukin rattaalla. 15. Palkovene. 16. Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä. 17. Papinpojan ensimäinen runo. 18. Lastenkamarista aikaihmisiksi. 19. Ukko Galeniuksen peijaat. 20. Pappilan Junnu. 21. Runoileva vanha pappila. 22. Ukko rovastin viimeinen verkkomatka. Epiloogi. Pojan runo vanhalle Äidille. Kun isä kuoli. Pojan päiväkirja. Vanhan pappilan raunioilla.

Vinttikamarikirja.

Motto: Vanhalla vintillä kummitteleepi, Kuuletko, ullakon ukset ne käy! Lattiat oudosti raksahteleepi, Vaikka ei kukaan kulkevan näy…

Olkoon tapahtunut mitä tahansa, olkoon vain vanha rovasti kuollut ja entinen ruustinna surrut itsensä tuntemattomaksi, olkoon koko heimokunta hajoitettu maan ääriin, älköönkä kenenkään meikäläisen elämäntie enää vetäkö sinne kultaiselle kukkulalle, mutta — Vanha Pappila silti on olemassa.

Se on olemassa sielun muistikuvana, ja siitä ansaitsee kylläkin kokoonpanna jonkunlainen kirja:

Peräpohjalaisen pappilan vinttikamarikirja, jota papin lapset lukevat sillä aikaa kun "pappa" ja "mamma" jo nukkuvat alakerrassa ja pimeän yön kumina täyttää ullakon ja öljyä riittää viheriäkupuisessa lampussa tai sydämiä pianosalin kolmihaaraisessa kynttilässä.

Alotettakoon tämä muistikirja pappilan päärakennuksesta.

Katsokaa esimerkiksi rakennuksen yläpuolta, jonka haahmo siintää peninkulmittaan yli korpimaisemain ja jonka helposti erottaa kaikista muista erämaan taloista. Eikö siinä ole tuo iäti kodikas — hiukan kömpelö, mutta iäti kodikas — vuosisatojen kulttuuria huokuva kustavilainen taitekatto, joka ei putoa ryytimaan pihlajien päälle niin kolkon jyrkästi kuin jonkun nykyaikaisen herrastalon ruma peltikatto — totisesti tämä pappilan vesikatto on kuin taivaan kevyt hattara, joka sattumoilta siihen on laskeutunut ikäänkuin höyhen kukkaisten ylitse. Höyhenten kaltaisia ovat tuon katon harmajat päreetkin, joita syystuuli riepottelee ja toisinaan irtikin repäisee ja lennättää iloisesti yli ryytimaan kaivon, jossa vesisanko kieppuu ja kirkuu nostovivussaan. Kattoakkunat — pienoispytingit — tässä vanhassa pappilassa ovat kuin mitkäkin hyväntahtoisesti myhäilevät muinaisajan mammutin silmät. Koko pappilan vuorilaudoitus tekee saman vaikutuksen kuin vanhanaikuinen herrastalvipalttoo — siinä on ylellisen leveät lievekorokkeet ja kokoliaat koristenapit, sen "kraji" on korkea ja sametinpehmeä, siinä on keimailevat, puotipyöreät ylätaskut ja laveat, neliskulmaiset alalakkarit, joihin ei mahdu ainoastaan käsi, vaan koko ihminen.

Pihan puolella on kolme sisäänkäytävää: keittiön porstua, salin kuisti, kanslian parveke. Ja nyt kun olemme löytäneet nuo rakkaat vanhat ovet, pujahtakaamme sisään huoneita tunnustelemaan.

Ensin on rovastin kanslia. Se ei ole mikään tilava huone, mutta uskomattoman paljon siihen mahtuu sekä hengellistä että maallista tavaraa.

Kirkonkirjapulpetit! Rovastin kirjoituspöytä kaikkine telineineen, porraslaatikoineen ja salalippaineen! Pöytä, jonka komeroista löytyy yhtä monta kynänterää kuin rautanaulaa, yhtä monta oblaattia kuin ruuvia! Höyläpenkki, työasekaappi, ripoliinihyllyt! Lasiruutuinen kirjakaappi, salaperäinen, kodikas klahvu, sukka-, rukkais- ja nahkalaatikot — kaikki yhtenä pyramiidina koreaksi maalatun nurkkauunin kupeella. Piippuhylly! Nuo pitkänpitkät sorvatut puuvarret helmitupsuineen ja hopeapislai-koppineen. Puinen sohva ja keikkuva etasheeri parranajovehkeineen. Pesukaappi plankkitoosineen. Sohvan yläpuolella baromeeteri, ilmanennustaja, jonka halkinaista lasia käydään kopahuttamassa, kun tahdotaan tietää, minne päin viisari on menossa. Baromeeterin yläpuolella riippuu "Suomen suurmiesten" kuvia. Ja vielä on kansliassa paljon muuta, jota tässä ei jaksa luetella. Kaikista ihmeellisintä on se että kansliaan lisäksi mahtuu kolme ovea. Yksi "vanhaan tampuuriin". Toinen "förmaakiin". Kolmas johtaa "uuteen tampuuriin", jonka takana piileksii niinsanottu uusi kanslia. Turhaan on rovasti siellä komeassa, väljässä huoneessa koettanut asua — varsinkaan ei höylääminen siellä tunnu niin kodikkaalta, ja hän palaa aina takaisin vanhaan kansliaan, joka kelpaa kaikkeen. Uudesta kansliasta päästään "uuteen saliin". Se on pappilan uhkein huone, väljä, valoisa ja ylenpalttisesti sisustettu. Siellä kasvaa kokonainen metsä ruukkukasveja. Mutta emme jouda nyt tutkimaan fiikuksia, ruusuja, taatelipalmuja, pelaguuneja, asparaguksia tai verenpisaroita, vaan pujahdamme kaksipuoleisesta ovesta vanhusten makuuhuoneeseen, entiseen förmaakiin. Siellä on ruustinnan kirjoituspöytä — se, jonka ääressä hänen tyttöaikainen runoheponsa yhä lentää jättäen ihmeellisen hienoja kavion koukeroita valkoiselle paperille ja jonka ääreen hän aniharvoin — ja sentään niin ihmeellisen usein — joutaa äärettömän työtaakkansa keskeltä. Siellä on viheriäksi maalattu lepotuoli, jonka erikoista elämän tilannetta varten on tehnyt itse rovasti. Ja on siellä omakeksimä makuultaanluku-lampun teline rovastin rautasängyn kupeella, sillä rovasti maatapantuaan lueskelee runsaasti romaaneja ja kaikkea kirjallisuutta, sitä enemmän ja sitä vapaahenkisempää, kuta vanhemmaksi käy. Makuuhuoneesta pujahtaa pieni, melkein salaovi puutarhan puolelle kiinnitettyyn uusaikaiseen "kabinettiin", jossa penkki on ripoliinilla maalattu, seinät sievästi tapetseerattu ja jossa on ruustinnan hienolla käsialalla varustettu muistotaulukko, kuka ja milloin ja kuinka kauvan tätä merkillistä laitosta laittoi sekä hilpeä värikuva eräästä sukuun kuuluvasta jumalaisen komedian esittäjästä allekirjoituksella Teatteri Or Jat Sal. Vanhusten makuuhuoneesta, jonka joka seinästä puhkeaa ovi, pääsemme pienen nurkkauunin vieritse juhlallisesta kaksipuoleisesta ovesta vanhaan saliin. Tämä "vanha sali" se on pappilan päähuone, sen sydän ja sielu, alfa ja oomega, sekä hengellinen että ruumiillinen ravintola. Siellä on pyöreä kahvi- ja postinlukupöytä keskellä lattiaa, siellä on tupakkapöytä takaistuimineen, siellä on uhkea pianiino, siellä pitkänpitkä, luiskakaiteinen, punaraitainen toppasohva vanhanajan karmileikkauksineen ja sen kohdalla pari lasintakaista madonnan kuvaa, siellä ovat edelliseltä kirkkoherran väeltä jääneet snellmanniaaniset nojatuolit, siellä on kikkerä keinutuoli, jolla voi "soutaa ympäri" illan hämärissä ennenkuin kattolamppuun tuli pannaan. Suuri vaatekaappi ei ole ilman runollisuutta, siitä perjantai-iltoina saunapyyhkeet kaikille käteen annetaan ja pyhäaamuina puhtaat liinavaatteet. Lasiovisessa kirjakaapissa, jonka tornimaisen huippuleikkauksen talon isäntä myös on tehnyt, siintää korukantisia kirjoja: Runebergin ja Topeliuksen teoksia, Hall Cainen Kristitty, Tuhlaajapoika, Vaeltava Juutalainen, Kolme muskettisoturia (ruotsiksi), Oma Maa, Ihmeitten Maailma, Sionin harppu… Pappilan pöydällä voi kyllä yllättää minkä hyvänsä nykyajan romaanin, Juhani Ahon "Papin tyttären", mutta ei "Yksin". Lattialla on pehmeät, loistorantuiset karvamatot, ja koukerojalkaisen, aaltoavareunaisen salonkipöydän alla paistaa ruusukuvioinen, lammasnahkareunuksinen korumatto. Seinillä on taiteilijatädin maalaamia öljyvärikuvia, kullatuissa kehyksissä. Huomattavin niistä on "Lamujoen pappila", jossa rovasti, silloin vielä mustapartainen kappalainen, soutelee lastensa kanssa "Riitun" pestessä pyykkiä rannalla. Talouspuolisella seinällä oven pielessä kimmeltää päällekkäin useita metallisia juhlatarjottimia. Laipion lamppukoukun ympärystä on kotoisen koristemaalarin sivelemä, ja missä sadevesi on turmellut kattopahvin, sinne myös on erämainen taidemaalari ulottanut siveltimensä kuvaten milloin ihanteellisen puolitaivaallisen maiseman, milloin hullunkurisen sammakon tai perhosen. Onpa leveässä, puolipyöreässä nurkkauunissakin korukuvioita.

Tällainen on vanha sali, pappilan pyhä centrum. Ja yhtä kodikas kuin tämä väljä perhetupa on keittiökamarikin ruokapöytineen, astiakaappeineen ja tilkkupiironkineen, vaikka huoneen ahtaus on silmiinpistävä. Mutta mahtuvatpa sinne pappilan kaikkien "puotien" avaimet kilkuloineen. Mahtuu kokolias kanarialintuhäkkikin hilpeine laulajineen! Ovi ja ovenkynnys, joka johtaa keittiöön, on tuhansista edestakaisista askelista rumasti kulunut esiintyen räikeänä vastakohtana kaikille muille esineille ja pinta-aloille pappilassa, jotka säilyvät varsin hyvässä maalissa vaihtaen vuodesta vuoteen värejänsä yhä kiiltävämpiin, koskapa ukko rovasti on ankara maalarimestari ja sivelee armotta kaikki mikä suinkin puuta muistuttaa, mutta keittiön puolta isäntä arastelee — siellä on aina noita paksupalmikkoisia piikaihmisiä, ja ukko rovasti on sangen häveliäs mies. Keittiö eli "kööki" on pappilan rajattomaan ruokaliikkeeseen nähden myös liian tilaa-antamaton ja sen ulko-ovi kuin mikä perpetuum mobile — ovi, jonka rautalukko talvella hohtaa kuurassa uhoten ikuista kylmyyttä, kun sensijaan keittiön hella on ikuisesti palava pätsi, joka levittää kuumuuttaan sekä ruokiin että ihmisiin. Hellan ja mustasisuksisen patakaapin välitse pujahdetaan pappilan kahveriin, jonka akkunaa kymmeniä vuosia vartioi luonnolliseen kokoon maalattu kirkkoherran kuva, jyvä-aitan valtava avain kädessä — tuo iäti vanhentumaton mustapartainen "kirkherra", jolle joku pihan läpi ajava naapurikunnan forstmestari kohteliaasti kohauttaa lakkia tai jota perttuliaattona joku Vuokin poikaviikari säikähtäen pakenee. Kahverista mennään kyyristellen vielä sisäkahveriin, jonka ohuen lautaseinän takaa liiankin selvästi erottaa kaikkien ullakolle kiipeävien askelet. Sinne ullakolle nimittäin kierretään vanhan salin etehisestä eli tampuurista, joka sekin on kodikkaan ahdas, pienellä lämmityslaitteella varustettu soikko, jonka kaikki tilat valtaavat vaarnoissa riippuvat lukemattomat päällysvaatteet, päähinepöytä ja mankeli — veivimankeli.

Kyllä pappilassa on — tai ainakin olla pitäisi — vielä toinenkin mankeli, se hirveä puurumilas, jonka painona on satoja kiloja kiviä ja jonka laatikossa pappilan kaikki pikkupojat ovat harjoittaneet jyrisevää huviajelua tai litistelleet peukaloitansa. Niin, pappilan ullakolle johtavat portaat ovat tyypilliset vanhan herrasajan kiipeemisvehkeet, sillä ne ovat jyrkät ja ahtaat, pimeät ja liukkaat. Kuinka moni pappilan perheenjäsenistä niistä onkaan tullut alas milloin päistikkaa, milloin seisaallaan — mutta portaat ovat kai Jaakopin enkelitikapuiden sukua — ei kukaan vielä niissä ole itseään kuoliaaksi loukannut. Pappilan ullakko — se on pappilan kansatieteellinen museo, emme pysähdy sen esineitä luettelemaan, mainitsemme vain että siellä sekä kolisee että kilisee, sen orsissa kiikkuu sekä kimeä-sointuisia hevoskulkusia että römäkkä-äänisiä lehmänkelloja. Ullakolta aukeavat pienet ovet neljään säiliöön, joilla jokaisella on oma nimensä: nahkakonttuuri, vaate- eli likavaatekonttuuri, hamppukonttuuri ja villa- eli "mammankonttuuri". Pari näistä on lukollista, pari lukotonta, toisen lukollisen avainta hallitsee talon isäntä, toisen — emäntä. Lisäksi ovat päädyssä talon jatkamisesta syntyneet uudet konttoorit sekä ullakon liepeillä vielä ylälaipiot eli lakat, joihin pääsee vain ahtaista kyyhkysluukuista. Asuinhuoneista on mainittava ensimäisenä vanha "pimeä kamari", jossa "Pikku-Kortteen tytöt" ennen kertoilivat taivaaseenkiipeämis-satuja pikkupojille, ja josta uudemman ajan tultua noustaan kolme porrasta ylemmäs ohuen lasioven kautta, pohjoisvinttikamariin. Siellä valtaa sielun väkevä, Suomen kansaa hellivä tunnelma! Sinne loistaa kesäyön aurinko Kuusamosta päin…

Eteläpäädyn puolella tietysti sijaitsee eteläinen vinttikamari, kesät-talvet valoisa, mutta hiukan hatara, hauska, pieni kammio.

Tässäpä nyt pappilan päärakennuksen kymmenkunta huonetta osapuilleen ovatkin selitettyinä.

Sitten on Vanha Puoli. Pari poikamaista pöksää ja sali jyhkeine tulipesineen sekä kiusallisen pieni keittiö. Eteisestä, jossa kaikki ovet paukahtavat vastakkain, noustiin ennen vaarallista "kolopuuta" myöten salaperäistä romua sisältävälle ullakolle sekä siitä pahaiseen "renkipoikakamariin". Sitten seuraavat pirtit, vanha ja uusi, välikköineen ja peräkammioineen, jota sanotaan "Riitun kamariksi". Muistetaanpa vielä se muinaisten pappien kanslia, josta tuli ensimäinen "uloslämpiävä" sauna, mutta jonka uudempi aika on alaspurkanut. Ulkohuonerakennuksia on paljon: on maitokamari, lihapuoti, jauhopuoti, "piikain konttuuri", talli ja rekiliiteri, pitkä navetta, kanakamari, halkovaja, pari makkia, lammashuone, sikahökötys, navettalato ja pientareilla latoja ynnä riihiä, "masuunahuone", paja, kellari ynnä korkea jyvä-aitta sekä mäen alla etäämpänä pari saunaa: sisäväen sauna ja pirttiväen sauna. Vielä on tuulimyllykin mainitsematta — tuulimylly puutarhan ulkokulmassa, pohjatuulen puskettavana tuuhean pihlajan takana. Ryytimaassa on humalahuone, vanha luuranko, joka kesäsydännä pukee päällensä neitseellisen vihreyden. On toinenkin humalikko-repale maitokamarin akkunan edessä, jossa palvelusväki kesähelteellä aterioitsee. Ja kun näin olemme viitanneet ulkopiirteisiin erämaan pappilassa, voimme hyvällä omallatunnolla käydä kertomaan ihmisistä, jotka tällä "Karhuvaaralla" asuvat.

Matti Helttunen rovastinkansliassa.

Rovasti istuu kansliassaan. Hiljainen kynänrapina kuuluu. Seinäkello Suomen suurmiesten keskellä lyö hitaasti, juhlallisen kumeasti aamukuutta. Hän on jo puoli tuntia takaisinpäin hörppinyt makean aamukahvinsa, muistuttanut jotakin talousasiaa ruustinnalle, joka aamunuttusillaan on istunut sängyn laidalla, ja siirtynyt työhuoneeseensa sytyttäen pöytälamppunsa. Uunissa, klahvukaapin ja piippuhyllyn välillä, räiskää iloinen pesävalkea, silloin-tällöin paukkinalla sinkahuttaen punaisen kipunan läpi ristikon.

Ruustinnakin on heti rientänyt päivätyöhönsä läpi pimeän salin, jossa myös hilpeä "praasu" kohta rätisee viskaten hieman valon kultaa madonnankuvien ihanille kasvoille. Luulisi ettei salissa ole ristinsielua, mutta äläpäs — pyöreänpöydän alta huhahtaa huoleton haukottelu, kookas olento nousee jaloilleen, venyttelee jokaista raajaansa, vinkasee hieman ja siirtyy pesävalkean paisteeseen mukavasti oikaisten käpälänsä ja kietaisten ruumiinsa käppyrään. Se on pappilan Toivo, newfoundlandilainen koira.

On perjantaipäivän aamu, synkän lokakuun aika, Ulkona on pilkkopimeä, sataa suhuuttaa ja tuuleskelee rajusti järveltä päin, yhtenä huljuvana ryöppynä tuhisee taivas eikä aamunkajoa vielä tunnu.

Rovasti pysähyttää kynänsä, tuijottaa raamatun tekstiin ja miettii. Sunnuntaisaarnaansa hän siinä kirjoittaa. Pesävalkea antaa pahoja paukkuja, mutta se ikäänkuin vain raitistaa ajatuksia:

— Jla on rakkaus — Kurja syntinen, joka uskoo, tulee autuaaksi — Jlan edessä ei mikään asia ole mahdotonta …

Rovastilla on tullut tavaksi itseään varten aina merkitä tuo alati toistuva pyhä sana lyhennettynä Jla. Hän lyhentää sen eräänlaisesta häveliäisyydestä, joka hänen luonteelleen muutenkin on ominaista.

Taas hän nostaa kynänsä, katsoo kirjaan ja jää miettimään pitkään. Kirjoitettava lause on hänelle juuri selviämässä, kun käytävän portaat tömähtävät, ulko-ovi narahtaa kovasti ja joku hapuilee kanslian ovea.

Rovasti painaa kasvonsa likemmä paperia pinnistääkseen lausetta, kynä jo tekee pyörylöitä ilmassa, mutta samalla hän tuntee että selän takana se asiamies jo seisoo ja rykii oven suussa. Hiukan kiusautuneena rovasti käännäksen nojakierretuolissaan.

— Hyvvää huommenta! kuuluu oven suusta.

— Huom… mumisee rovasti hieman tylysti, kuten tyylinsä on niin kauvan kun asiamies pysyy tuntemattomana. Hän kääntyy uudelleen pöytänsä ääreen ja panee kultaosaiset sankalasit nenälleen. Silloin hän heti tuntee miehen:

— Sehän on Matti Helttunen?

— Joo, niin on, sanoo mies. — Se kun alako tuli näkkyö kanslian lasista, niin minä kysäsin Renki-Jussilta että joko passaa mennä rouvastin puhheille näin aikaseen, niin Jussi sano jotta mää vaan, ei se rouvasti ihmistä ulos aja — selittää Matti ja hieroo ankarasti sammalelle vivahtavaa hatunreuhkaansa.

— Eihän niitä tähän asti ole ulosajettu, todistaa rovasti. Johon Matti Helttunen heti perään ravahuttaa että:

— He-he, eipä tietenkään.

Ukko rovasti on kotvan ääneti ja kyselee sitten hyväntahtoisesti:

— No kuinkas se Matti siellä Susirannalla oikein on jaksanut tätä nykyä?

Tätäpä, kuulumisten tärkeätä pykälää Matti Helttunen juuri on hengessään vahtinutkin ja nytpä kelpaa laukaista leveämmällä leuvalla.

— Oikein palajo kiitoksia kysymästänne. Siinähän sitä pikkuhiljaa kitkutetaan. Niin että aina pikkuhiljaa. Akan raato mulla vähin on läsinnä. Ristiluita särkevän hokkoo. Se Ristiina. Terviisiä laittoi jotta jos niinkuin ruustinna roppia… Sikkiöthän nuo kyllä on riskimillään. Ono! Vaikk'eivät maijon pisaraa tänä syyssä soaneet ouk. Ka evät tissin tissukkaa! Se kun on lehmä ummessa — vasta Kaijan päivän tienoissa poikii. Kaijan päivän! Joo. Vaan niistä syömisistähän se köyhällä tahtoo nuusan heittää. Öhömm… Tuota että mitenkäs herra rouvasti on jaksanna?

Matti Helttusen silmä vilkuttaa — kuinka kohteliaasti se osaakaan oikeassa paikassa kysäistä vastatervehdyksensä.

Rovasti ilmoittaa voineensa kokolailla hyvin — tosin oli hän tässä menneellä viikolla tullut alas vintinrappusia.

— Voe helekkari! pääsee Matti Helttuselta leveästi. — Vai vintinrappusista alas! No ei siinä tainnut kylkiluita prouvastilta särkyä? (Helttunen osasi päräyttää pee ärränkin tiukassa paikassa).

— Ei, selittää rovasti. — Minä olin vasikannahkoja kokoilemassa ulkovintillä. Niin en muistanutkaan aukkoa, vaan peräysin takaperin — ja samalla tulin hirveällä ryminällä alas tampuuriin.

— Tampuuriin asti? ihmettelee Matti Helttunen totisena.

— Tampuuriin asti! toistaa rovastikin vakavana.

— No on siinä ollut varjelijansa vanahalla! Tokihan rovasti säikähti? kysyi Matti Helttunen hyvin osanottavasti.

— Joo, vastaa rovasti arvokkaasti. — Vaikka ei siinä paljonkaan kerinnyt säikähtää.

— Ka eipä tietenkään — sellaisessa humpsauksessa! myöntää Mattikin.

— Oli se tosiaan ihan ihme etten loukkautunut, jatkaa rovasti.

— No ihme, ihme ja enkelin ilimestys on ollunna, jo minä kuulen kaikesta. Se on ollut oma suojelijansa prouvastilla! vakuuttaa Matti hartaasti ja panee molemmat kätensä hattunsa päälle aivankuin ristiin.

— Kyllä kai, myhähtää rovastikin. Molemmat ovat kotvan vaiti.

Rovasti vaivihkaa odottaa että nyt se Matti Helttunen näistä puolin esittää asiansa ja hän tässä pääsee saarnakirjoitustansa loppuun sorvaamaan, vaan eihän se Matti kuin pyörittelee sammalenkarvaista reuhkaansa ja alkaa puhella ilmoista.

— Hyvin on sateiset ilimat tänä syyssä — se sanoo. — Kuuluu Yliperällä ihan tuluvaa näyttelevän. Se puroniityillä jo vahinkoja teköö karjankonnulle. Missä varsinni on suovat ja haasiat seisomassa. Ja alavammilla paikoilla latoloita kuuluu ahistelevan — vesi. Tuolla Takaruotilla hokkoot viisinkymmenin häkein moniaasta talosta kontuja märkänevän. Mitenkä se on, onko sitä isossa pappilassa rapiasti jokiniittyjä?

Rovasti kokee vastata lyhytkantaan, mutta Matti Helttunen vain jätkyttää samaa ainetta:

— Se on jo satanna perttulista asti. Ei nyt ihan joka päivä, vaan mikkeliltä melkein joka päivä. Ja isosti onkin satanna. Ja yötkin läpeensä lorottaa. Kuuluu aviiseissa olleen reklaami että on Kiimingin puolessa yhellä tavalla satanna — lieneekö rovasti sattunut havahtemaan kaupunnin uutisista? kysyy tosissaan Matti.

Rovasti, kärsivällinen ja pitkämielinen mies, suvaitsee vastata asiallisesti, ja kun hänen mielestään vesisateen seurauksista nyt on perinpohjin keskusteltu, rohkenee hän toivoa että Matti Helttunen vihdoinkin esittää varsinaisen asiansa. Mutta eipäs tuo kehveli vieläkään hellitä, vaan alkaa kuin alusta:

— Ei se männä syyssä näin isosti satanna. Ka satelihan tuo toisinaan tavallisesti ja sanovat nuottamiehet pahasti kastuneensa, vaan niin se minun muistiini on jäänyt, jotta Mikkelin eillusviikolla sateen pois heitti. Muistaako rovasti?

Muistihan rovasti parka senkin asian, vaikka ei ihan samalla tavalla kuin Matti Helttunen ja tässä nyt meni taas neljännestunti molemmin puolin muistia terottaessa. Kello kumahutti jo puolta kahdeksaa ja rovasti nousi sulkemaan uuninpellit sekä katsahti lamppunsa yli ulos pihamaalle, johon päivän kajo idästä päin jo tuntui. Se nousi aurinko aina sieltä Lentiirasta ja Vienan rajalta päin. Mutta Matti Helttunen yhä paapatti ja pyöritteli hattuaan. Rovasti ei enää olisi pitänyt ensinkään epäluonnollisena, vaikkapa Matti olisi alkanut lausua kaikenmoisia arveluitaan siitäkin, miten mahtaa sataa taas tulevanakin syksynä tai vielä sitäkin seuraavana vuonna. Olihan se suomalaista puhuntatyyliä.

Siivokseen kysäsi nyt rovasti että: olisikko Matilla jotakin asiaa?

Helttunen ihan hätkähti. Joo! Sitä vartenhan hään oikeastaan oli lähtenyt liikkeelle että jos niinkuin tekaseisi halonsärky-urkon rovastin kanssa. Että paljonko sitä maksetaan syleltä? Ja voisikko saada vähän ennakkoa. Vennään lehtiä soaha pitäisi kauppiaasta ja Ristiinalle tuusan täysi kahvin pööniä, hällä kun, akalla, ristiluita särkee, niin kuuluisi helpoitusainetta tää olevan. Ja jonkun kappa-kymmenisen rukiita? Jos mitenkuten kävisi laatuun ja herra rovasti armollisesti työtä vastaan lainaksi uskoisi?

Rovasti puhalsi lamppunsa sammuksiin, surahutti keltaisen rullaverhon taidokkaasti ylös ja istahti jälleen päin kirjoituspöytäänsä. Syvästi mietti rovasti ja pitkältä kuin iankaikkisuus tuntui äänettömyys Matista. Sanoi rovasti:

— Se on Matilla entinenkin velka vielä maksamatta?

Matti Helttunen oli ollut hyvillään että jos rovasti jotenkin on sen vanhan asian unohtanut mielestä pois tai muuten hengessä uloskuitannut. Nyt, kun kuuli mainittavan, niin ylös tuolilta karkasi ja ihan rovastin eteen kapsahti ikäänkuin huonokuuloinen ja nöyrästi mutisi:

— Että mitenkä herra prouvasti sanoikaan?

Tästä rovasti hiukan aristui ja sanoi aivan hiljaa:

— Niin, minä vaan tässä muistin niitä vanhoja asioita…

— Joo, niinpä tietenkin, — melkein huutamalla puhkui ja tulipunaisena naamaltaan Matti Helttunen. — Tietysti ne vanahatkin assiet kuitataan samalla sikäli kun verekset urkot tehtänee.

Rovasti ei raatsinut tähän mitään huomauttaa ja — Matti Helttunen oli voittanut tarkoituksensa. Perinpohjainen keskustelu loppui siihen että rovasti lupasi heti aamiaisen jälkeen itse tulla mittaamaan Matille jyvät Kiiskimäen päällisestä, portinviereisestä eloaitasta. Oliko Matilla omaa säkkiä? — Ka eihän sitä ollut tullut tyhjää säkkiä otetuksi, selitti Matti haikeasti, vaan jospa ruustinna hyvyydessään lainaisi?

Rovasti kyllä murisi että ihmiset vievät kaikki pappilan säkit eivätkä tuo takaisin, johon Matti imelästi myötitteli sanoen sitä kerrassaan hävyttömäksi meiningiksi, ken niin tehnee, vaan hään kyllä raskii tuoda takaisin. Rovastin täytyi siis luvata säkkikin ruustinnan puolesta. Ja Matti Helttunen läksi, suu messingillä — niin hyvillä mielin mies oli — pirttiin, odottamaan.

— Syö-syö-syömään! Lol-lol-eeta! Pappa tulis syömään! kuului samalla pappilan kahden nuorimman pojan yhteinen äänekäs huuto törmääkin ovelta, josta pojat toisiaan tyrkkien ryntäsivät isäänsä tervehtimään.

Mutta rovasti otti hattunsa, nosti kauluksen pystyyn ja meni juoksujalkaa ulos, kulkien lankkua myöten viistoon poikki pihan. Vasta sitten palasi kansliaan ja kulki reippaana läpi huoneiden ruokahuoneeseen, jossa muut jo istuivat pöydässä höyryävien kulhojen ääressä.

— Hade du noon asiamies? kysyi ruustinna survoen perunoita.

Rovasti pani kätensä kiireesti ristiin, istui pöytään, tarttui suolasiikaan ja virkahti ruotsiksi:

— Kan du tänka det. — Nyt vasta Matti Helttunen tulee tienestiä kysymään.

— Den strunten! säesti ruustinna reippaasti ja kysyi, oliko rovasti muistanut vaatia Matilta takaisin säkkiä, jonka tämä kolme vuotta aikaisemmin oli lainannut. Rovasti vähän häkeltyi ja vastasi punaisena:

— De va ett spektakel! Minähän päinvastoin lupasin hänelle toisenkin säkin. Onko meillä?

Ja perhekeskustelu alkoi. Pikkupojat takoivat jalkaa ja toinen pikku tytöistä itkeä pillitti, koska pojat "kiusasivat".

Paitsi Matti Helttusta.

Paitsi Matti Helttusta oli Jumala kaikkiviisaudessaan asettanut pappilan henkiseen viljelykseen monta monituista muutakin ympärillä elävää ristirahvaan sielua. Melkein joka päivä joku tai useampikin niistä kävi aukomassa pappilan alati aukisaatavia ovia. Sitä riitti sekä suloisia että surkeita suhteita kirkkoherranväen ja talonpoikain välillä. Rovastilla oli omat ystävänsä, ruustinnalla samoin, olipa yhteisiäkin nimikkoystäviä.

Oli Jaakko Kemppaista ja Jaakon akkaa, ikuista ristiä ja imellystä, välttämätöntä hyvää ja pahaa, sillä tarvitsihan niin suuressa kartanossa sekä vasun raatoa että villavyyhtiä, kiulua ja voipyttyä. Oli Hiisivaaran Hiskiä ja Hyysirannan Lassia, oli Korte-Mummaa ja Viitalan vanhaaemäntää, Rytys-Kreetaa ja Issin Karoliinaa, Latvatonta Ukkoa ja Latvatonta Mummaa, Suovaaran Mattia ja Haukilan Henteriä — pappilan henkiherttaisinta kansankaartia, jota ei ilman kolmea kukkuraista kahvikuppia koskaan laskettu pois pappilasta. Oli vakinainen kahviratti Vanha-Mari, kultainen kankuri ja intohimoinen kalamuija, oli ison talon, Alanteen Anna-Leena mustine sirkeine silmineen ja mustine kirkkoröijyineen sekä koko Alanteen herrasherttainen väki moninkertaisine sukupolvineen. Niiden luona toki saattoi käydä vastavierailullakin kolmella hevosella.

Vaikka naapurit asuivat kaukana, niin olivat ne kuitenkin hyvin "likeisiä", aivankuin olisivat asuneet kivenheiton päässä. Esimerkiksi Lumme-Iikka, pappilan teerevin torppari, joka juoksujalkaa tuli pappilaan päivätöitänsä suorittamaan ja huusi kartanon täydeltä että "päevää". Moisia miehiä ihan saattoi rakastaa, niissä oli ryhtiä! Mitäs siitä jos Rasin Ransu puolestaan oli kuivan ärmäkkä ja Jouten-Tohomas nahjus. Rakkaita olivat nekin. Ja ihan sukulaiselta tuntui järven vastarannalla elävä Törmä-Ukko, joka — kuten sen koko maailma tiesi ja näki — kynti ja karhitsi omalla akallaan: puuauralla ja risukarhilla. Hieroja-akat kuuluivat ihan inttiimeihin: Jusan-Eevat, Pölkky-Kaisat. Tervetullut oli "Salamelan ukkokin" ikuisia terveyssuolojansa hakemaan. Ja kodikkaita, pappilan kullatuihin kehyksiin sisältyviä ilmestyksiä olivat läpi-pihan kulkevat Rasva-Paavot, Laappa-Antit, Lyyhä-Topit ja Veltto-Pekat. Kuoharia kohdeltiin kuin kirurgian tohtoria. Näätänikkari nautti "ammattiveljen" arvoa. Sydänmaan suutarit, räätälit ja sepät olivat tietysti pappilan kunniavieraita. Anterit, Joosepit, Levoskat, Raappanat. Suutari-Antti! joka opetti pikku Iivaria lukemaan, koska poikanen niskotteli mammansa sukkapuikon edessä. Sama Antti, joka eräänä pakkaspäivänä läksi plikin ostoon 200 virstan päähän kaupunkiin suksillaan ja jonka perään pikkupojat juoksivat antaen kumpikin Aleksanterinaikuiset kymmenpennisensä, jotta Antti muistaisi tuoda kaupungista lyijyspännät, ja joka viikon päästä palatessaan — vastaan juokseville papinpojille juhlallisesti ne ojensikin, antoipa vielä pastilliakin. Sama Antti, jonka häviämistä Pietariin iäkseen pikkupojat suuresti surivat, vaan jonka häviämisen maailman rannalle äiti-ruustinna osasi asettaa salaperäiseen yhteyteen karjakko-Marin pikkupojan kanssa, jonka nimi papinlasten malliin oli "Ilimari".

Jooseppi Moilanen! Sepäs vasta oiva ja nokkela räätäli, joka leikkeli pappilan kaikille pojille pöksyjä ja "jääkäritakkeja" niin paljon kuin Vanhan-Marin kutomia kankaita riitti; myöhemmin hävisi hänkin pappilan horisontista ja huhut alkoivat kertoa että Jumala siunasi Joosepille erämaan surkeudessa perätyksin kolme eukkoa ja kolmatta kymmentä lasta. Mutta aniharvoin Jooseppi pappilasta lähtönsä jälkeen lienee omille lapsilleen pöksyjä neulonut, sillä kuulestipa miehestä tulleen syvästi uskovainen ja akkojaan kurissa ja herrannuhteessa kasvattavainen.

Paitsi kolmea torpparia oli erämaan pappilalla vakituiset "kasakkansa", joka sana tällä kulmakunnalla merkitsi yhtähyvin suomalaista miestä kuin akkaihmistä: Julumaa-Jussia ja Pikku-Mikkoa, Reeta-Kaisa Juntusta ja Juppos-Viiaa. Heinänteon aikana tulkitsi kasakka-käsite Saparovaaran Jeremia, Pöljää Alapea ja "haravamiehinä" Hössy-Hannaa, Väliahon Armiitaa ja sensemmoista. Oli pappilan pirtin karsinassa tietysti nysäänsä imeksivä ruotimummu tai jos ei ollut mummua, oli ainakin ruotilaistyttö Oloka, joka jännitti ja huvitti koko kartanoa alati näkemällä ja pelkäämällä kummituksia ja aaveita.

Pappilan palvelusväkeen kuului varsinaisesti ainoastaan isäntärenki Junnu, joka, vaikka olisi lähtenyt poiskin, varmasti palasi takaisin kuin magneetin vetämä, sillä mies ei voinut elää ilman pappilaa ja varsinkaan ei pappila parka ilman Junnua. Siksi valtava kyky oli tämä Jussi, sivumennen sanoen: erikoisen kunniakirjan arvoinen miekkonen, koko talon ja heimon uskottu ja — mirabile dictu — ikuisesti salavihkaa soimattu palvelija.

Muut vakinaiset palvelijat pysyivät talossa vain vuosikauden, joten heidän nimiään on mahdoton jaksaa luetella; tosin oli sellaisiakin renkejä, jotka palvelivat kolme vuotta, mutta löytyi taas sen mokomiakin, jotka puskivat vain puoli vuotta ja kaikista äksyimmät tekivät ahväärin muikun purstosta, saattoivatpa lähteä pois talosta jo kolmenkin päivän kuluttua. Sisäpiiat vanhassa pappilassa olivat siinä määrin suosittuja että esimerkiksi "Iita" ja "Hilta", pari vuotta opiskeltuaan hienoa käytöstä, kelpasi forstmestarien rouviksi ja oppi puhumaan "ruohtia melekein yhtä viinisti kuin ruustinna"! Parhaat ulkopiiat palvelivat myös kolmisen vuotta, mutta häijyimmät suututtivat ruustinnan ruokottomalla suullaan jo moniaassa viikossa sekä karkasivat purpattaen nyytyineen, joihin joskus pistivät evästäkin mukaansa, uusiin seikkailuihin. Suurin piirtein katsoen tämä pappilan palvelijasto oli ikäänkuin Jumalan asettama henkivartiosto rovastin ja ruustinnan ja koko heidän perheensä ja juhtakarjansa ympärillä. Eihän ilman Mustaa-Kallea jäinen vesiamme noussut pihaan hetteeltä eikä Polle heinänsauhuja päästellen piehtaroinut pihalla, eihän ilman sisäpiikaa "Hulta-Vannia" pölyt tulleet pyyhityksi sisähuoneista eikä ilman kyökkäriä "Selemaa" voimöhkäleet putoilleet pirttiväen puurokuppeihin, eihän ilman Sussu-Saaraa maidot joutuneet "sisälle" niinkuin lypsäjätytön aina oli pakko julistaa ovenraosta, vaikka pappilan salissa olisi istunut itse lääninkuvernööri (maito on sisällä!); eikähän ilman "Paksua Riitua" sisäväen sauna perjantai-iltana niin jumalaisen herttaisesti olisi lämmittänyt olkikuvoilla kelliviä pappilan nuoria herroja, jotka olivat joululomalla, eikä myös ilman jotakin "Rokupätkää" olisi ilmestynyt halkoja rovastin kanslian porraslaatikkoon. Kaikki olivat tarpeelliset ja ehdottomasti kuuluvia siihen kotoiseen tauluun, jonka värituntuja tämä kirja tavoittelee.

Ruustinnan nimipäivät.

On marraskuun 22:n päivän aamu. Rovasti, tullessaan aamiaispöytään, ilmoittaa reippain mielin että ulkona on ihana, kirkas pikkupakkanen ja lämpömittari osoittaa 13 astetta.

— Pojat! sanoo rovasti, heti kun on tarttunut suolakalaansa: — lähdetäänkö Airikaislammille luistelemaan?

Sitä ei tarvitse kahdesti sanoa! Pojat riemastuvat siinä määrin etteivät malta popsia lisää jankkia ja ovat yhtäkkiä valmiit, vaikka jaloissa oliskin paripuolet saappaat ja vaikka toista vantutta ei koskaan löytyisi "krupusta", johon se eilen on viskattu, vaan josta se ihan itsestään on joutunut siihen ihmeelliseen paikkaan, jonka nimi lasten sanastossa on "hukka".

— Eihän pappa ota Sannia? kysyy Ruffe.

— Eikä Virviä? toimittaa Iivari. Ja pappa julistaa:

— Eivät pikkutytöt jaksa kävellä. Sinne on pitkälti.

Pikku tyttöjen kasvot vääntyvät väärään, mutta mamma-ruustinna julistaa lempeästi:

— Pikku tiput pääsevät Olgan kanssa Hamppulammille kelkalla ookkaamaan. — Ja niinpä yhtäkkiä pappilan kaikki lapset ovat tyydytetyt — nimittäin nämä kotonaolevat, sillä neljä on kaukana kaupungissa, koulussa. Esko, Vihtori, Aune ja Väntti! Vuodet vierivät väleen, pian kai kohtalo kyyditsee nämäkin kotonaolevaiset toisen toisensa jälkeen sinne, jossa ei isän silmä eikä äidin hellä sydän lapsiansa vartioi.

Erämaan kohtalo! Kuinka monta sydänveren pisaraa sinä puserratkaan perhe-elämän keskellä! Mutta kuinka sinä samalla kasvatat ikävöimään ja kotikullalle arvoa antamaan…

Tuolla jo kulkee rovasti pikkupoikineen kaukopellon pientarella ja iänikuisten puuluistinten kirkkaat teräkset välkkyvät hänen olkapäillään. Huurteisen metsän läpi, pitkin Viitalan kesätietä käy onnellisen pappismiehen kulku, vaan sitten alkavat kopisevat askelet kaikua pieneltä lehmänpolulta, joka päättyy rämeen laitaan. Siellä se jo kimmeltää Airikaislampi, salomaan peili…

Henkeään pidättäen pikkupojat juoksevat isänsä edellä. Tottatotisesti — iljanne kestää. Ja pohja kuultaa…

Juhlallinen, puhdas, melkein jumalaisen pyhä tunnelma täyttää sekä rovastin että papinpoikain mielet — täällä on niin kummallisen hiljaista. Rämeharjun petäjissä ja näreissä sädehtii ikäänkuin jalokiviä, koko erämaa ikäänkuin heijastaa salaperäisiä aarteita. Olisi niin somaa kulkea umpimähkää tuonne päin… Mitä kaikkea mahtaisikaan löytyä?

Hei! Rovasti jo luistelee. Kunnioittaen ja ylpeinä, hiukan kadehtien katsovat pikkupojat isänsä kiidäntää, kieputusta ja kaunista kaareilua. Heillä ei vielä ole oikeita luistimia, mutta eivät he kaipaakkaan: jaloissa ja puupalikoissa on kylliksi liukumisen hauskuutta ja kuperkeikatkin ovat kultaisia.

Tämä syysjäillä luisteleminen on aina ollut rovastille mieluinen virkistys rasittavan suviverkostelun jälkeen. Milloin hän luikaisee Kiiskimäen alla piilevällä pienellä "Hamppulammella", milloin kotirannassa tai "Matalassa lahdessa", rohkeneepa joskus, kun jää on varma, luikaista yli suuren seljänkin ja hämmästyttää toisella puolella järveä asuvaa metsäherraperhettä reippaalla ilmestyksellään luistimet käsissä — tämä hopeahapsinen "koulupoika", jonka nähdessään pirteä forstmestarin rouva huudahtaa:

— Sii po farbruur! Luisteloo kuin nuorimies. No voe hyvänen aika tokkiinsa. Höör du Miidas? Tulehhan kahtomaan.

Mutta nyt oli Cecilian päivä, ruustinnan nimipäivä, eikä siis rovasti malttanut montakaan tuntia tuhlata Airikaislammelle, vaan kyllikseen kieputeltuaan ja pikkupoikia kiidäteltyään ympäri iljankoa hän riisui luistimensa ja palasi takaisin pappilaan. Lumituisku parahiksi lankesi maahan, kun he kotiin saapuivat posket punaisina ja raikkaasti hengästyksissään. Maistuipas kahvikulta ynnä pikkupojille tuore vehnäinen! Siinä oli jo kolme suoraröijyistä emäntää ruustinnaa kunnioittamassa osanotollaan kahvinjuontiin. Onnelan Johanna, Laitilan Retriika ja Koistilan mumma. Jokaiselle rengille ja jokaiselle piikatytölle oli päivän kunniaksi annettu pullakahvit keittiökamarissa. Olivathan he aamupimeässä veisanneet Junnun johdolla emännälleen. Ja Mustaharja, Ponttus ja Virkku olivat päästetty marhaminnoistaan tuulottelemaan ja juoksivat hevoset ympäri pihoja sellaisella töminällä että olisi luullut sitä maanjäristykseksi. Päivän sankaritar yksin sai nuo isot konkarit silmänräpäyksessä pysähtymään keskipuotin eteen, ojentamalla niille leipää ja sokeria.

Cecilian päivä! Muistokuvat kulkevat. Tarvitsiko koetella lammin luistinjäitä — saattoi jo olla täysi talvikeli ja 22 astetta pakkasta. Pankaamme kertomus siis niihin puitteisiin.

Heti kun varhainen päivällinen oli syöty ja rovasti ruustinnoineen tuskin ehtinyt tavanmukaista middagsluuriaan suorittaa, helisi pappilan pimenevällä pihalla outoääninen kulkunen ja ensimäiset "oikeat vieraat" saapuivat. Pitkästä sydänmaan reslasta purkautui pihalle sellainen paljous jalkoja ja käsiä että olisi luullut mustalaismatkueen olevan liikkeellä. Juhlallisen särähtelevällä äänellä puhellen siinä pitkä, laihahko mies, koirakintaat käsissään, hapuili lapsiaan ympäriltään ja, korkealle nostaen horjahtelevia sääriään, suuntasi askelensa pappilan keskiportaita kohden ihan hytkyen nimipäivän iloisesta olemassaolosta:

— Ja nyt, kullan muruset, sitä mennään Cilly tädin tykö doppakahville, hehehe… Minne mamma jäi?

Se oli seurakunnan hauska kappalainen, pastori Lauri Bonifacius Nordbom.

Heti kun ryminä sisääntulevista oli alkanut kuulua, oli ruustinna juoksuttanut lamput ja kynttilät sekä etehiseen että kuistiin.

— Jaag haarr den äärran att grrratuleerrra tant Cecilia — hehehe! kuului kappalaisen sydämellinen, ärrää pärryttävä onnittelu etehisessä, johon ruustinnan iloinen pää äkkiä oli pistäytynyt salin ovesta. Ja samalla alkoi kappalaisen kuuden pikkupojan "pokkaaminen" tantille, jota temppua oli hartaasti harjoitettu edellisestä viikosta asti ja jonka onnistumisesta oli riippunut pikkupappilan poikain koko nimipäiville pääsy.

Mutta tuskin olivat ensimäiset vieraat ehtineet loppuun asti riisuutua, kun ihan kuistin porrasten eteen pärähti sellainen aisakellon, kulkusen ja tiukujenkin helske että kaikki sisällepyrkivät hilpeästi hätkähtivät ruustinnan huudahtaessa:

— Miidas me' sin Nelly!

Ja nepä ne tosiaan olivatkin: forstmestari Miidas Nebukadnezar Salmanassar Jeriko Würtenberg — kuten nimensä kokonaisuudessaan juhlallisesti kajahti — ja pieni, pirteä, tulisilmäinen, liukasliikkeinen rouvansa Nelly sekä pikkupoikansa Simson ja Absalon.

Sydämellinen oli forstmestarin väen kohtaus pappilalaisten kanssa. Herra Miidas, joka arkiaherruksissaan kuukausimääriä saattoi retostella pukimistaan ja parrastaan välittämättä, näöltään kuin pahin rantajätkä, teki nyt hännystakissaan ja valkoisissa rinnuksissaan ajeltuine poskineen kerrassaan suurenmoisen vaikutuksen. Hän oli kuin mikäkin ranskalainen presidentti tahi Tanskan lähettiläs, hänen kasvonsa loistivat ja silmänsä nauroivat elämän ylenpalttista onnea, ja jos arkioloissa ken olisi muistuttanut miekkoselta erinäisiä puuttuvan, niin esiintyipä hän nyt täysin intelligenttinä, spirituellina ja pikanttina, joka osasi sekä olla kohtelias että päästellä paradokseja. Herttainen herrasmies oli tämä vanhan polven helppohintainen virkamies, jonka toimi lisäksi oli niin vaatimaton että aivan yleisesti tiedettiin ettei miekkosen esimerkiksi tarvinnut kolmea kertaa useammin vuodessa kirjoittaa minkäänlaista kirjettä ja että hänen kirjoitustaitonsakin oli vähän niin ja näin, jotavastoin hän tuon komean nimensä taisi piirtää kuin mikä senaattori tekemällä valtavia kiehkuroita ja ketunhäntiä. Nya Presseniä hän luki kiitettävästi osaten kertoa muille maailman isoimmasta laivasta sekä yhtä ja toista Turkin ja Persian politiikasta, mutta kun hän kerran, saatuaan pappilan pojilta lainaksi parooni Mynkhausenin ihmeelliset seikkailut, meni kertomaan ne totena korkeimmalle esimiehelleen ja tämä oli väittänyt niiden olevan roskaa — niin tuli hän araksi kirjallisuuden suhteen.

Mukavasti täydensi aviopuolisoansa ilmestyksellään Nelly rouva, hintelä, naivi naikkonen, joka ei hetkeäkään pysynyt yhdessä kohden ja joka ei viittä minuuttia voinut puhua samaa kieltä, pikkukaupungin ruotsia tai suomea, vaan huuteli ne huimasti sekaisin.

— No jo minä sanon Miidakselle att raka det på ögonblicket … jotta jouvutaan emäpappilaan… att deiju Cecilia … että määhhän hankkiutumaan… ja otetaan gubben Karppanen kyytimieheksi… niin Miidas murisi att månne isen håller? ja ratisihan tuo Kärryksen kohalla — julumasti pelekäsin… men lyckligt kom vi öfver … mitäs farbruurille kuuluu? Nå visst ä' han käck! vai luistelemassa — no jos oisi Miitaski raato yhtä käpperä… vaan hiiteenkö ne meijän poijat jäi?… Hyi! hyi tokkiisa! Simssi niistätkö nokkasi! No jo ne on nuo poijat… eikö tantistai ouk??? —

Meillä ei ole aikaa kuunnella Nelly rouvan suloisia suunavauksia, sillä vieraita lappaa kuin köyttä pappilan saliin. Siinä tulee lukkari Frans Petter Renduliin, kerskuva hevosmies ja seuran hauska valehtelija, jonka emäntä on "tavallinen ihminen", vaan poika Lennu hyvä hulivilin alku.

— Sytämen pohjasta pyytän toivottaa spruustinnalle onnea ja menestystä nimipäivän johdosta! Ratuli, ratuli… Mutta mitäs herrasväkeä tuolta tulee? Pitkänlaiha ruotuväen luutnantin museomaiseen univormuun puettu, pitkäpartainen vanha herrasmies, kolmikulmainen senaattorimainen päähine kainalossaan ja niin mukavasti kyömynenäänsä honottaa onnitellessaan ruustinnaa:

— Tant Cecilias aldra ödmjukaste tjänare. Gratuleeerrrar! Riennäppäs, rakas Betty, niiaamaan!

— Ohhoh hva man ä ståtlig som en landshöfding! huudahtaa ruustinna vastaan.

Se on paikkakunnan vanha vallesmanni Immanuel Saxa, tämän saman pappilan entisiä papinpoikia. Hänen loistavanpunainen tanakka rouvansa vierii kuin pehmeä villakäärö perässä, ja rouvat puristavat toistensa käsiä, ihanpa kaulaan kapsahtavat…

— Välkommen! Välkommen!

Mutta kanslian puolelta tulee yhtäaikaa sisään vielä kookkaampi ja ryhdikkäämpi mies kuin vallesmanni, pitkä juhlatakki yllään kuin arkkipiispalla ja kaulasta kaareutuu hopeainen ketju, jossa riippuu liivin taskuun pistetty ankkuri. Ken on tämä vieras, joka niin mahtavasti rykäisee ja ritarillisesti käyttäytyy? Mistä moinen erinomainen ilmestys erämaassa? Se on entinen "Ruukin vörvalttari", nykyinen pitäjän kunnankirjuri ja asianajaja Bertel Belial Buxhöfden, jota sentään rahvaan kesken nimitellään vain Puksiksi. Kummallista kulttuuria korvessa: kaikki puhuvat herra Buxhöfdenistä, mutta hänen rouvaansa sanotaan aina emännäksi. Mistä syystä? Siitä syystä vain että rouva on niinsanottuja hyviä naisia, kestävä ja vaatimaton, itsestään melua pitämätön, iäti siunattava lastensa äiti. "Herra" tupsahti siis sisään kanslian puolelta — "emäntä" hiipi hiljaa — keittiön kautta ja ujosteli astua väkevävaloiseen saliin, johon ruustinna hänet kuitenkin väkisten vei lausuen sydämellisesti tervetulleeksi.

Mikäs nyt? Miksikäs kaikki herrat ja rouvat niin suloisesti sähähtävät? Salin ovi avautuu ja ovesta tulvahtaa kuni kullanrusko, tulipunainen leninki, jonka sisässä keikkuu pitäjän ensimäinen, vasta kesällä nimitetty postinhoitajatar, nuori, korea neiti Eugenie Solkkujeff. Katsokaa hänen rimsujaan! Ihailkaa hänen rannerengastaan! Nauttikaa hänen pöyhötetystä tukkalaitteestaan ja parfyymituoksustaan!

Tulee toinenkin neiti, mutta häntä pidetään nunnana, sillä hän on vanha, vaikka vanhenematon, pyhä ja ankara. Se on diakonissa Birgitta Blixt, seutukunnan ihmeitätekevä ilmestys, Jumalan lähettämä huutavan ääni korvessa, joka uhmaa rakentavansa paikkakunnalle merkillisen laitoksen — kansakoulun.

Yhä vielä nimipäivävieraita saapuu, ulkona kuutamoisella pihalla helisee kulkusia ja koirat äkäisesti haukkuvat. Siinä tulee kunnon kirkkoväärti, pitkätukkainen talonpoikaisukko, tuossa tulla koukistaa pirhakka vilkkusilmä "Vanha Aatami" (kauppias) pirteine pereineen. Tulee ukko "Hulukkonen" ja emäntänsä Rebekka, ilmestyy kaljupäinen perämies, meren rantamalta tänne sisämaahan asti pärskähtänyt suolainen pirske "Kalenius" ja siunatuksi lopuksi — herra Buxhöfdenin mainio "musteri".

Jumalaties keitä kaikkia vielä tuleekaan. Iso pappila on niin mieluinen vierailupaikka herroille ja talonpojille.

Ja Cecilian päiviä vietetään! Kahvikupit kilajavat, hillovadit hilajavat, totilasit punertaen heläjävät förmaakissa, piano soi, forttepiaano soi… Hoosianna Daavidin poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen — Cecilian päiville. Piikatytöt, tulipunaisina jännityksestä, hikihelmet nenän päissä, kantavat kahdella tarjottimella ja niiata niksauttelevat jokaiselle, "sotaherran" edessä he suorastaan vapisevat, niin oudosti polviin ottaa… Jälkitarjotin on kukkuroillaan neljänlaatuista vehnäistä: ankastukkia, sprittässiä, rinkilöitä ja piparkakkuja. Pastori Lauri Bonifacius Nordbom istuu keinutuolissa ja vinkkaa jälkitarjotinta kantavalle tytölle. Hörähtelee kuin vanha ruuna apekorin ääressä, pistelee väljiin taskuihinsa ja tuumaa:

— Minä vien vähän kottaa pienimmille simasuille — ne raukat kun eivät koskaan pääse kylään.

Pastori pitää sentään rajan, sillä Emma, hänen intelligentti rouvansa, heittää uhkaavia silmäyksiä.

Jumalankiitos: tuossa tulee jo viinitarjotin, hieno tuoksu tuulahtaa yli salin — 25 tummanvälkkyvää pikaria.

— Mi-minä olen tosin ab-absolutisti, hokee pastori naurahtaen herttaisesti, — mutta näin tantin päivän kunniaksi… Pruustinnan malja! Skål mina vänner!

— Skool! Kool! vastaa kaiku joka nurkasta ja madonnan kuvatkin näyttävät hymyilevän. Siihen aikaan ei vielä tunnettu keveätä "kippistä", vaan aina skoolattiin — hengessä ja totuudessa.

Yhtäkkiä neiti Solkkujeff on soittamassa porilaismarssia. Ukko Buxhöfden totilasinsa takaa polkaisee innostuneena jalkaa ja karkaa ylös, hän on aivan huumauksissaan tuohon tulenpalavaan… kaikki herrat ja ukot hyökkäävät sivuhuoneesta salin kynnykselle, vallesmanni — Immanuel on hänen nimensä — kopeloi ruostunutta sapeliansa ja brummaa kuin korvenkontio pitkän partansa sisää; "kuningas Miidaksen" silmät loistavat lapsellisesta riemusta. Hetki on sangen korkea, isänmaallinen!

"Mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuot…!"

Rovasti itse seisoo hiukan ujona, mutta onnellisena lauhkeita savuja puhaltaen hopeahelaisesta piipustaan.

Kaikki vieraat ovat vähitellen vilkastuneet hilpeästä seurasta, kahvista, teestä, viinipikarista ja soitosta. Rouvat iskevät iloisesti silmää ja puhua parpattavat, toiset pompahtavat korvaan kuiskuttamaan… ne ovat tietysti sellaisia erinomaisen herttaisia juoruja. Mutta herrain huoneessa, totipöydän ympärillä, viskellään vitsejä. Lukkari Frans Petter on koettanut parhaansa valehtelemisessa, mutta uljas vallesmanni on lyönyt hänet laudalta. Hänet taas on sysännyt syrjään herra Würtenberg huvittaen kaikkia kertomalla kuuluisia Gisbu-juttujaan, joille täytyy nauraa vesissä silmin ja mahaa pidellen. Vaan kun lopuksi itse jättiläiskomea Bertel Belial Bux tarttuu lasiin ja alkaa kertoa seikkailultaan "Ruukin käynnin aikana", silloin Miidas kuningaskin käpertyy kääpiöksi. Sanomattoman hauskaa on tuo seura. Ukko Hulukkonen hissukseen, pikkuhiljaa laskettelee lystiä juttua, aito suomalaista kokkelia, ja jos on tarvis eläinkuntaa kuvata, niin ei parempaa variksen raakuntaa koskaan ole auringon alla kuultu kuin ukko Hulukkosen kurkusta. Mutta hopeahapsinen rovasti virittää kansalliskirkollisen kysymyksen ja diakonissa Blixt saa pian myös puhevuoron salissa — tässä on tekeillä tärkeitä pykäliä…

Niin päästään juhlaillalliseen, joka syödään "seisovalta jalalta".

Ja vihdoin, kello 12, koittaa onnellinen jäähyväishetki. Ulkona yön hämyssä kilisevät kulkuset ja pärskyvät hevoset, etehisessä pyntätään päälleen ja etsitään huivejaan, vehnäispusseja vaeltaa ulkonaiseen pimeyteen, tuhannet kiitokset kaikuvat ja vesissä silmin pyydetään ettei toisiaan unohdettaisi, herra Buxhöfden auttaa neiti Solkkujeffin ylle ja pyytää saada kyyditä, vallesmanni Immanuel tekee koomillisia liikkeitä ja toimittaa ruustinnalle ruotsiksi:

Glöm int bort. Det blir så enformigt i längden med Betty. Adjöö, ajöö.

Luutnantti Saxalle naurahdetaan hyväntahtoisesti ja Bettyä taputetaan poskelle: Älä ole milläsikään! Ukot tarkoittavat aina parasta…

Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa.

Ruustinnan nimipäivä oli ikäänkuin se portti, josta koko seurakunta ajoi sisään talven valtakuntaan. Siellä talven valtakunnassa paukahteli pakkanen, tuprusi tuisku, ritisi reki, kalkatti aisakello. Vieraskäynnit saivat vireämmän ryhdin, huurteiset posket hohtivat punaa, saunat lämpisivät tulisemmin, totilasikin maistui makeammalta, isänmaallisemmalta, pianot soreammin soivat kilkattaen kilpaa säätyläisrouvain kielten kanssa. Vanhalle pappilalle talventulo merkitsi mitä vilkkainta rahvaanliikettä — Helttusten sukset saivat hyvän livun sekä ylös että alas pappilan vaaraa, kansliassa kuhisi karheatukkaisia ukkoja, keittiössä harmaaröijyisiä vaimoihmisiä, ja kun niin sanottu "ylöskanto" joutui, niin vasta silläpä viikolla rahvasta kaikenkarvaista vilisi pappilan pihalla ja sadat kahvikupit höyrysivät. Ajan tavan mukaan tarjottiin viinapikari päteville maksumiehille! Koko kartano oli muuttunut suurenmoiseksi liikemakasiiniksi, jonka kunnioitettuna hoitajana toimitsi isäntärenki Junnu, jota myös Jussiksi ja Juhoksi nimitettiin. Junnu se Juntusten ja Heikkisten heinähäkit punnitsi ja jyvät aitan hinkaloihin mittasi, ja rovasti oli vain ensimäinen kirjuri. Jos tämä ensimäinen kirjuri lisäksi sai vastaanottaa lesken ropoja, niin tulipa hän sangen iloiseksi, mutta jos "rästejä" jäi paljon — ja niitä jäi vuodesta vuoteen — niin huolen pilvet kohosivat ukko rovastin otsalle, sillä suuri oli hänellä perhe ja pappilan vierasvarainen elämä maksoi paljon kultaa.

Silloin täytyi pro memoria ostolistaan 2 kannun asemesta merkitä vain 1 sekä varoittaa poikia kaupungissa elämään säästäväisesti. "Sillä", saattoi pappa pojilleen vakavasti kirjoittaa: "ihmiset eivät suorita ulostekojaan papistolle ja mamma valittaa että palvelusväki hävittää kaikki". Se oli tuo ikuinen taistelu korvessa, mikä ei sentään merkinnyt sitä että ruustinnan ruokapöydästä olisi puuttunut siansyltty tai sardiini, kermakasti tai vasikanaivo, jos kuka tahansa Hulukko tai Huotari, Miidas tai Bonifacius pappilassa pistäytyi. Ei tullut koskaan pappilaan niin halpaa vierasta ettei olisi saanut nisukahvia tässä todella vierasvaraisessa talossa.

Valtatie pikkukaupunkiin — jota tosin ei kaupungiksi sanottu — kulki pappilan pihan lävitse ja sepä yhä lisäsi saloseudun harvinaista vilkkautta. Pihan läpi porhalsi sekä pönäköitä porhoja perässä roikkuvine hirventaljoineen että ajaa retkutteli kaukaisia, kurjia, nöyriä, aina iloisia rajantakalaisia: miehet paslikka päässä, naiset moninkertaisissa jäätyneissä karttuunihameissaan, karvatöppöset jaloissa, ja viheliäinen hevoskaakki aisojen välissä. Silloin-tällöin raahattiin taloon syömään joku kerjäläisperhe, jota sitten pappilasta edelleen komeasti kyydittiin seuraavaan taloon kristillisen rakkauden ristiksi ja koetukseksi. Muutamia kertoja talvessa sai pappila myös nauttia sitä harvinaista iloa, mikä syntyy mustalaismatkueen saapumisesta taloon. Pappilan pikkupojista se ainakin oli kummallisen hauskaa nähtävää ja kuultavaa.

Dsihko diives! Deevel deedel! Rankani rakla… Hai duli dila dula daiduli daidaa: Toinen jalka isännälle, toinen jalka emännälle!

Hauskin talven ilmiöistä oli luonnollisesti joulun tienoo. Silloin näet "isot pojat" ynnä "suuri tyttö" saapuivat Junnun ja "Eera Kinnusen" kyyditseminä pitkissä hupsahtelevissa resloissa kotiin 200 virstan takaisesta "oikeasta kaupungista" ja pikkupojat olivat haljeta jännityksestä laskiessaan aamusta aamuun, illasta iltaan, kuinka monta yötä vielä tarvitsi nukkua ennenkuin aatto kimmelkuusineen, omenineen, lipeäkaloineen ja joululahjoineen joutuisi. Silloin vallitsi erämaan pappilassa sellainen perhejuhla että sen täytyi syöpyä syvään nuoriin sieluihin koskaan maailmassa enää haihtumatta muistosta. Yksin jo luumutorttujen leivonta, paistanta ja maistanta oli kuin paradiisin esimakua, ja ihmeelliset juoksutusliput, moninkertaiset runovärssyt, raakaan perunaan kätketty kultaraha ja muut leikinlaskut tekivät jouluaaton jumalallisen salaperäiseksi ajankohdaksi.

Onneton ois Oulu, Mutta loppui koulu, Joutui armas joulu!

Hauskana vastakohtana ja terveellisenä karaistuksena pappilan lämpöisen salin rinnalla viljeltiin kilvan pappilan mainiota rinnettä, Kiiskimäkeä, jossa sekä isot pojat että naskalit laskea jyrräsivät purevassa pakkasessa kiiluvien tähtien alla tai pilkkopimeässä silloin-tällöin karaistuksekseen palelluttaen korvansa, varpaansa tai nenänipukkansa, jota äitiruustinnan sitten oli hauska hieroa sekä lumella että salvalla, mitä ainetta samoinkuin kamferttiviinaa aina löytyi rohdosvarastossa keittiökamarin "shenkin" vasemmassa alakaapissa. Myös papan kanssa hiihteleminen Karhuvaaran ympäri kiertyvillä salaperäisillä laduilla oli mieluista, miehuullista ajanvietettä sekä pojille että tyttärille.

Tapania ajeltiin säännöllisesti kolmella hevosella alimetsänhoitaja Würtenbergin uhkeaan asuntoon Ämmänruukille ja kelpasi siellä silloin pappilan poikain juosta ylös ja alas ihmeellisiä kääntöportaita, puhaltaa savikukkoa, rämpyttää Lönnrotin kanteletta tai iänikuista, kaikille sävelensä soinnut luovuttavaa fortepianoa, saada kahvia ja teetä monenlaisen leivän kanssa, hotsia illalliseksi forellia, spenaattia ja kermahilloa sekä kaiken tämän hyvyyden ohessa kuunnella talon isännän, ilosilmäisen Miidaksen, loppumattomia pilajuttuja kihlakunnan vanhoista virkamiessankareista. Usein siellä myös toisten vierasten keralla kätkettiin sormusta ja suoritettiin arvuutusleikkiä, jolloin oli erinomaisen tärkeätä ja järkeä-kehittävää kiireenvilkkaa viskellä kysymystä: kuuluuko se eläinkuntaan, kasvikuntaan vai kivikuntaan? Saattoi sattua ettei se — tuo arvattava ihmeellinen esine — suvainnut sisältyä yhteenkään mainituista luokista, jolloin se tietysti päätettiin kuuluvaksi joko Jumalan valtakuntaan tai siihen samaan seurakuntaan, jossa leikki paraikaa tapahtui. Mutta saattoipa tapahtua niinkin, että joku sulttaanin partakarva tai herra Buxhöfdenin viiksi laskettiin lankeavaksi enemmän Turkin valtakuntaan kuin ihmiskuntaan. Tapaninpäiviltä ei koskaan palattu pappilaan ennen aamuyötä ja tuo kotiinpaluumatka yli suuren järvenselän, sivu jylhän "Vaaman kallion" muodostui sekin juhlalliseksi jokaisen pappilan lapsen mielessä. Elämä tätä jylhää erämaan taustaa vasten tunnettuna ja katsottuna oli ihmeellisen hauskaa, mielenkiintoista ja kauvas kangastelevaa…

Somaa oli myös ajaa vieraisille lukkari Frans Petter Renduliinin luo Roinilaan, mutta siellä vilahti ainoastaan viulu, jolla herra kanttori esitti maailmalle, mitä todellinen "allegretto" tahtoi sanoa. Lauri Bonifacius Nordbomin pikkupappilassa "Tolpassa" oli myös juhlallista käydä vastavisiitillä, vaikkei sielläkään ollut siinä määrin väljää kuin isossa pappilassa ja Ruukissa. Bertel Belial Buxhöfdenin luona sopi harvoin ajaa talvisydämellä, sillä tämä muhkea herra ymmärsi säännöllisesti toimittaa ristiäiset kesän ihanimmillaan ollessa, jolloin hänen "Kanervansa" tasaisella kartanolla saatiin juosta leskeä sillä-aikaa kun papit ja pipit hämmensivät ihanteellisia totilasejansa, joita esineitä tähän aikaan vielä ympäröi patriarkaalinen, patrioottinen gloria-kiehkura. Muinaisen runollisuuden tuoksua höyrysivät siihen aikaan nekin kullankeltaiset maljat, joita hengenmiehet hätäilemättä tyhjensivät jonkun kauppiaan luona — kristillisellä rahvaalla ei ollut mitään moista ilmiötä vastaan, sillä miestä mitattiin saarnan ja kansalaiskunnon mukaan eikä ainoatakaan nykyajan yltiöpäisistä raittiusapostoleista vielä ollut saapunut erämaata mullistamaan. Konjakki, suomalaisen koti-ilon ylimäinen jumala, oli kunniansa kukkuloilla — siitä ei koskaan puhuttu supattamalla, ja kun esimerkiksi nimismiehen asiamies jonakin tuulisena talvi-iltana saapui järjestysvallan kansliaan, huusi Immanuel Saxa honottavalla nenä-äänellään niin paljon kuin hänen keuhkoistaan läksi, läpi pitkän lokaalinsa: Betty hoi, Bettyy, pane kastrulli tulelle — Pikku Janne on tullut Kajjaanista!

Moisena hetkenä tuntui aivankuin koko erämaa olisi huoahtanut helpoituksesta onnitellen yksilöä hänen elämänilonoikeudestaan. Täytyihän saada vaihetusta arkipäiväisyyteen.

Joululoman ajan pappilassa rajoitti rovastin nimipäivä, Augustin päivä, 7:s tammikuuta. Silloin helisivät kulkuset ja aisakellot entistä hurjemmin pappilan pihalla, miehenkorkuisiin kinoksiin keskikuistin edessä oli aamuhämärissä kasvanut juhlakuusikko, ja jo kello 5 aamupimeässä oli salista, rovastin makuuhuoneen ovelta, kajahtanut valtava kuoro "kaikkivoipaa Jumalaa" tai mitä tahansa muuta kaunista (Sankeyn lauluja), mikä sävelten paisumus oitis palkittiin tulikuumalla kahvilla. Illalla paloi pienen aamunaukkukaapin päällä kotoinen ilotulitus, punaisen paperin läpi hehkuva AUGUST, niin että jokaisen täytyi ei ainoastaan tietää, vaan myös nähdä että maapallolla todellakin oli Augustuksen päivä. Ja niinkuin ruustinnan nimipäivänä marraskuulla, niin rovastin päivänäkin tungeksi vieraita pappilassa — Bertel Bux kumarsi ylhäisesti kuin englantilainen loordi, pastori Nordbom änkytti ja frakkiin puettu Miidas veisteli Gisbu-juttujaan. Salissa kaikui "Oi maamme" johon päivän sankari akateemisella hartaudella yhtyi — kaksikielisesti tuo kallis laulu aina yhtaikaa esitettiin vanhassa pappilassa. Saattoi sanoa että rovastin nimipäivä muodosti vuoden kaikkien nimipäivien huipun sekä siitä syystä että se oli talon isännän päivä kuin myös siitäkin syystä että silloin pappilan kaikki lapset vielä löydettiin kotoisen kurkihirren alta — nuo korkeasti oppivaiset papinlapset, jotka muutamain päiväin päästä taas olivat sullottavat pitkiin resloihin transporteerattavaksi takaisin suureen maailmaan.

Kuinka haikealta se sitten tuntuikaan sekä vanhemmista että pikkupojista ja siskoista, kun vanhemmat lapset jälleen olivat kadonneet kinosten taa eikä enää ollut tiedossa erikoista juhlapäivää! Mutta kyllä Ruffella ja Iivarilla riitti omia keskinäisiä huvejaan — sekä hiihtoretkiä että pirttinäytelmiä — ja jolleivät papinpojat muuta hauskaa keksineet, niin jättivät he jonakin päivänä ruokansa siunaamatta ja tappelivat kuin kukot. Silloin kun vanhemmat läksivät kylille, pappilan pieniväki pani toimeen itkijäiset, mutta kun mammaruustinna lähtiessään antoi valmiin taikinan luvaten poikain itsensä paistaa lettuja — silloin riemu riemulle remahti ja tuntuipa melkein hyvälle että rakas pappa ja armas mamma olivat poissa kotoa, sillä nyt sai tehdä mitä ikinä ilkesi — suuresta ruokapöydästä esimerkiksi tuli erinomainen mäki, jossa kotikutoisen housukankaan kestävyyttä kovasti koeteltiin. Pikkusiskotkin silloin keksivät jotakin mielenkiintoista. Virvi kylvetti nukkejaan puhasvesi-saavissa ja Sanni — kuvakirjaa selaillessaan saattoi sytytellä pitsireunaisia akkunaverhoja, jonka ilotulituksen ulkoa hyökkäävät velipoikaset sentään suvaitsivat sammuttaa selittäen että tulipalo oli vaarallista leikkiä.

Talven yksitoikkoisuutta lievensivät lukemattomat mukavat tapaukset. Jonakin pakkasiltana alkoi esimerkiksi kuulua kummallista ritinää, sohinaa ja kalkatusta mallassaunan takaa ja kun pikkupojat hyökkäsivät tutkimaan outojen äänten syytä, saivat he Vanhan Puolen takana nähdä pitkän jonon liikkuvia olentoja matelevan lumisen pellon poikki. Siinä näet kulki pohjoispitäjäläisten pororaidat, satoja sarvipäitä, vetäen perässään jauhokuormia. Jännitettyinä katselivat pikkupojat, miten väkevät peurat kiskoivat perässään heikompaa vetäjää, joka saattoi olla sotkeutunut koivestaan hihnaan, ja joskus pojat kauhulla totesivat puhkaistuja, vertavuotavia silmiä… Tähtiyön hiljaisuus vihdoin sammutti noiden satojen kavioiden kopseen ja römeän kellon kalkatus häipyi kaukaisuuteen.

Jonakin päivänä, kun ruustinna paraikaa värjäsi villalankoja, saattoi pappilaan ilmestyä Buxhöfdenin tai Nordbomin koira "Jysky" tai "Turre". Silloin keksi iäti runollinen ruustinna yksinkertaisen keinon ilahduttaa naapureitaan ja koko kristillistä seurakuntaa. Hän värjäsi Turren turvan sinipunervaksi, käpälät keltaisiksi ja hännän viheriäiseksi sekä sitten, syötettyään koiralle riisiryynipuuroa ja piparkakkuja, ripustaen kaulaan runomuotoon sommitellun kirjeen, laski koiran vapaalle jalalle. Hiukan häpeissään oudosta kestityksestä juoksikin koira kotiinsa, ja nytpä riitti naapurinperheessä ja koko kylässä ihmettelemistä ruustinnan taiteellisista väreistä ja värssyistä. Koiran lipussa näet luettiin:

Turre tuli pappilaan Ystäviä helssaamaan. Mamma sattui färjäämään, Kuinkas rupeet pärjäämään? Jos oot sessa Nordbomin, Riennä heti kotihin! Hälsa hjärtligt alla hemma: Että tulis meille Emma Bonifaciuksen kanssa Ingalunda för att dansa — Koiralla on kaunis konkka, Tulkaa koko konkkaronkka!

Ja sitenpä tämä koreaksi värjätty kuriiri sai toimeen hilpeät vieraskekkerit isossa pappilassa.

Maaliskuun alussa vieraili pappilassa henkiherra Coipelinus, iloinen vanhapoika, huvittaen sanomattomassa määrin sekä rovastia että ruustinnaa, jotka tekivät kaikkensa, jotta henkiherra tuntisi kuivan virkansa lomahetket paratiisillisiksi. Totisesti silloin tuoksahtelivat rasvaiset lihapullat ja höyrysi kuumavesi hopeakannussa. Saattoi ilmestyä joku maallikkosaarnaajakin, joku leveänaamainen Matti Järventakalainen "Reisjärveltä", jolla oli piispan lupakirjat turkin povessa ja kristillinen ketunhäntä kainalossa — mutta yhtä herttaisesti hänetkin istutettiin pappilan pöytään ja yhtä kuuma sauna häntäkin varten lämmitettiin perjantai-iltana ja yhtä vahvat vehnäviipaleet solahtivat alas tämänkin puolivillaisen, puolihurskaan kolportöörin kurkkutorvesta. Kaikki järkiään olivat siis tervetulleita erämaan pappilan kodikkaaseen touhuun ja rattoisaan rauhaan.

Ja niinpä, kun talven selkä vihdoin oli taittunut, tuli vähitellen kevättalvi, aukesivat maaliskuun kimmeltävät avaruudet yli lumiulappain ja erämaan luonto alkoi loistaa ihmevalossa. Taivas säteili haaleassa sinessään, iltatähden vilkutus oli lempeän värikäs ja iankaikkisuuteen kutsuva, tuoreen havun tuoksu päiväsydännä täytti ilman, kirkkaat jääkynttilät putkahtivat pappilan räystäisiin ja harakat nauroivat merkitsevää naurua. Humahtivat oudosti hanget, jotakin painahti maan povea vasten tiiviimmin, kaukana korvessa äännähti outo lintu ja jonakin aamuvarhaisena kopisivat salolla raskaan kanta-astujan askeleet — pörhökarvainen kontio siellä pakeni kierretystä pesästään. Pian sihisivät sivakat pedon perässä, salolla kalskahti ja kaikui, mutta kontio meni menoaan. Saipa sentään kuninkaallinen juoksija — hirvi — salasurmansa…

Sitten tulivat huhtikuun hanget, ukko rovasti hiihteli poikineen läpi metsien tai käveli karsien puita pappilan vaaran valtavia rinteitä — ihmeellinen toivo ja aavistus täytti erämaan kirkkoherran sielun. "Pian joutuu kevät, hanget sulavat, päiviä ilmestyy, purot purskahtavat lorisemaan, rantaporeet aukeavat — venheiden tervaus ja iloinen maalaus alkaa! Kaupungissa loppuu lukukausi — koululapset palajavat kotikorpeen — koittaa erämaan suvisesonki… Jumala olkoon kiitetty!"

Vapunpäivä ja niin edespäin.

Vapunpäivä sitten! Korkeita lumikinoksia vielä pappilan pihalla. Pelloilla ja aitovierillä mustia pälviä, maantiellä pitkiä sulia. Jänismäen siimeksessä porisee oja syvällä hangen alla. Meriläissuolta hyökyy tulvavesi leikaten maantien puustavillisesti poikki. Rovasti kävelee pikkupoikainsa kanssa pitkin maantietä ja aukoo kepillään uria kevätvedelle. Pikkupojat uittavat tukkeja ja lastuja ja seuraavat jännityksellä, sukeltaako "laiva" siltarummun alitse. Sukeltaapa hyvinkin! Hurraa! Kevätvaris raakkuu kilpaa poikain riemuhuudon kanssa ja saunan takana istuu jänöjussi suunnitellen laihoretkeä. Riittää pappilan laihoista jyrsittävää kymmenelle jänikselle — ei rovasti sitä kovin pahakseen pane.

Siinä rovasti yhä haroo kepillään, ponnistaen oikein voimaansa takaa — ahaa: pääsipäs purskahtamaan vesi. Mutta mitä mustia pilkkuja näkyy mäen alla maantiellä? Sieltä tulevat kylän herrasväet juhlapäivällisille ja vappuillan viettoon. Lauri Bonifacius Nordbom astua konkaroipi pitkillä askelilla ja hoippuu puoleen ja toiseen. Kunhan ei suistuisi ojaan. Förbajskadt! nytpä hän putosikin, mutta pääsi ylös ja kiroilee kauheasti ja samalla nauraa. Toisetkin tulijat nauravat kappalaisen loiskaukselle. Nyt ne kaahlivat vesipaikan yli. Pastori kantaa paria poikaa niskasta kuin kissa penikoitaan. Eipäs nyt kaatunut! Vapunpäivä antaa ryhtiä ja elämänvoimaa. Sieltä tulee myös Buxhöfden pitkässä bonjourissa. Ja Rendulin. Ja koko kylä perässä. Hehheh. Kelpaa. Hyvää päivää, herra rovasti!

Hyvää papinvuotta! Paljon rasvaa ja vasikannahkoja, leipäjuustoja, villoja ja hamppuja! — Kiitoksia, kiitoksia! Vieraat olkoot hyvät ja kiivetkööt kartanoon. Siellä mamma ruustinna jo odottaa.

Papin rouvat, papin rouvat, Nyt taas iloitkaat: Koska saatte luottaa Että kuusi vuotta Vielä vissiin, vielä vissiin Äijät elävät!

Hilpeä kappalainen sen laulun väräjävällä äänellä ja ukko Noan nuotilla virittää heti ison pappilan ovesta sisäänpäästyään. Tämä on suuri juhla erämaassa! Se syötetty vasikka on taaskin tapettu. Tippaleipiä ja simaa on tehty. Kas siinä tulee rakas Miidas "me' sin Nelly". Silmänsä loistavat. Tervetuloa! Välkommen, välkommen! Mitenkäs Ruukin Ämmä pauhaa? Ja Ruottuspuro? Vai on ukko Pellikassa pöhö. Sepä ikävä. Olkaa hyvät: ottakaa vähän yksinkertaista voitaleipää — en enkel smörgås! ilmoittaa ruustinna, ja silloin jokainen tietää että päivällinen on pramea — siitä ei puutu mikään höystö. Rakas Betty ja bror Immanuel, ottakaa lisää pudinkia. Oh kuinka kaunis vapunpäivä! Kanttori, olkaa hyvä, soittakaa Tonavan aaltoja tai Kaksoiskotkaa. Vai eivät kanttorin kanat muni. Mitenkäs resedat ja Annansilmät menestyvät Emmalla? Onko herra Bertel Belial Bux saanut montakin kymmentä haukea rysistä? Joutepuronko suusta? — Herrat tekee hyvin ja pistää sulamaan, julistaa vihdoin rovasti, ja illan aatekorkea puoli alkaa. Juuri samalla hetkellä alkaa myös piirileikki salissa:

Veijo, veijo veikkoset ja veijo, veijo vennen! Missä on se rakkaus kuin meissä oli ennen? Vanhat ämmät sanovat sen koskesta alas menneen, Koskenperkkaajitten kanssa — fuur han need för strömmen!

Päivä ei pimene pohjolassa. Koko Karhuvaara hohtaa. Yötä ei enää ole, ei tule — on vain ihmeellinen valkeus ja avaruus. Mentäiskö katsomaan pappilan varsaa? Junnu! Talutappas se "Surun" varsa "Ilo" pihalle että vieraatkin näkevät… Ukko Saxa alkaa honottavalla nenä-äänellään väittää vastaan. Hänhän on fakkimies, on nähnyt sotahevosia. Ukko Hulukkonen — Kulkkunen tai Hulkkonen, sama se mikä nimi — kääntää yhtäkkiä huomionsa suurenmoiseen luontoon, raakkuu kuin rehellinen varis niin että riidanhaluiselta vallesmannilta unohtuu upseeriarvonsa. Kaikki nauravat. Skål sen asian päälle — lasit kilisevät kodikkaasti. Kevätyön jäniksiä alkaa koikkelehtia pappilan laihoihin. Renkipoika lataa suustaladattavansa ja hiipii navetan taa…

Ajöö, ajöö, kuuluu jyvä-aitan luota — siellä vappuvieraat laulaen menevät. Hullunkurinen sekakööri painuu alas mäkeä:

Niku — niku — niku — Naku — naku — naku — Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexell! De togo sig supar hvarenda qväll! Pom — pom — pom…

Ja kiihkeän kimakkana kaikui barytonisoolo:

Kun minä kopinan kuulin, kultani tulevan luulin — taas loukkasin leukani ikkunahan!

Joku juro vuokkilainen, korvenjuntikka, katsoo suu auki pirtin akkunasta. Herrat — ka niin, herrat…

Mutta se ihana iltarusko sammuikin äkkiä maksankarvaiseen pilveen ja taivaan täydeltä alkoi tuiskuttaa räntää.

— Kesän se siitä sittenkin tekee!

Seuraavana päivänä jälleen paistoi lämminsylinen aurinko ja ukko rovasti kaahlasi kinosten läpi rantaan.

Pappilan kesäranta! Oliko suloisempaa paikkaa koko maailmassa? Siellä oli vapaus! Ei mikään häirinnyt. Petäjät törmällä seisoivat kuin hyvät haltijat. Rappasotien aikuinen ranta-aitta katoksineen tarjosi salaperäistä turvaa pahalta säältä sekä ihmisille että venevehkeille. Aitan kivettyneeseen puuoveen oli kuulan reikien väliin piirretty tursaansydämiä, luurankoja ja vuosilukuja. Selvästi näkyi ilman syömä puukonkaiverrus:

maacunan cansa seisoi däsä wahhisa 1742.

Erämaan esi-isien henget siis heijailivat tuon ranta-aitan oven edessä. Keväinen laine kimmelsi ja liplatti. Rommakkosuon läpi ryöppyvä puro uursi iloisen suistamon sulaneeseen rantahietikkoon. Haukeja porahteli pensasten alla ruskeassa vedessä… Panisinkohan rysän! ajattelee rannassaolija, jolla jo entuudesta on viritettyjä rysiä "Jysmässä".

Pappilan kesäranta! Rovasti puuhailee ja järjestelee venevehkeinensä, katsoo varjostaen kämmenselkänsä alitse yli Niskanselän, kohti kaukaista kalasaarta. Hymy väikkyy hänen huulillaan. Siellä, siellä se on kaikista mieluisin kesäpaikka, ikuisen levon ja virvoituksen keidas. Sinne pian päästään — veneillä…

— Pappa, pappa! huutavat pikkupojat rantalaiturin ääreltä — katso taivaalle!

Rovasti kohottaa silmänsä ylöspäin ja näkee auringon paisteessa vipajavia valkoisia, suuria siipiä. Ne on joutsenia! hän selittää pojilleen. Siipien havina kuuluu selvästi. Seitsemän joutsenta siinä lentää kiilanmuotoisessa rintamassa kirkkoa kohti. Yhä pohjoisempaan! yhä pohjoisempaan! ikäänkuin suhisee yläilmoissa, ja kaunis näky häviää korkean metsän taa.

Sinä päivänä isä poikineen myöhästyy päivälliseltä. Kovin rakas se pappilan kesäranta!

Kesäisiä kuvia.

Pitkän talven lumet ovat siis vihdoinkin sulaneet, metsä ja piennar viheriöitsee ja virkeä laine suutelee pappilan neitseellisen hietikon sileitä huulia. Pohjolan ankarasta talvesta on jäänyt jäljelle ainoastaan pieni valkea läiskä, joka ei koskaan ota sulaakseen. Luntako jäänyt — mikä onkaan se sulamaton paikka, ylängön kimmeltävä huippu? Rovastin pää se on, vanhukseksi muuttuneen kirkkoherran valkeanhohtava tukka.

Tapaamme hänet taas tuossa rakkaassa rannassaan. Rovasti maalaa nimikkovenettään, johon on nikarrellut uuden mastopenkin ja sangen mukavat kylkilaatikot. Punaisella, vihreällä ja vitivalkoisella hän sivelee, loistavalla ripoliinilla, jollei "lutoliinilla" tai "herboliinilla" ja iloinen rantu rannun perästä ilmestyy päivänpaisteeseen loistamaan. Menkääpäs neidit tyttäret tai herrat pojat väittämään että pater noster on hullautunut johonkin heleään väriin! — ehei; ukko naurahtaa synkästi ja väittää kivenkovaa vastaan; niin iloinen väri kuin punainen on toki vanhan sielunpaimenen mielestä turhamaisuutta, melkeinpä syntiä. Ei siis väittelyä väreistä, antaa arvon miehen rauhassa harjoittaa maalaustaidettaan ja varokaa te ainaiset irvihampaat huomauttamasta että kun rakas pappanne kalaretkelle lähtee, hänen anturasaappaittensa varsistakin pilkistää punareunaiset sukat. Se tietysti on pelkkää sattumaa. Mainitsimmeko että aurinko paistoi kesärannassa silloin kun ukko rovasti koristeli veneitään? Erehdys; ainakin hän itse kertoi vuosikymmeniä kokeneensa että joka kerta kun pitää ryhtyä maalaamaan tai varsinkin tervaamaan, nousee paksu pilvi auringon eteen ja pirskahuttaa pahanpäiväisen vesisateen. Sataa niin että rakkoja helmeilee rakkaan ripoliinin päällä. Tuskinpa erämaan pappilassa muuten kevätsadetta saadaankaan aikaan, ellei isäntä lähde alas rantaan tervanahtureineen ja maalipurkkeineen. Se on olemassa ikäänkuin sellainen salainen sopimus Ukko Taivahisen kanssa.

Jonakin päivänä sitten hyvä Jumala aivankuin unohtaisi kiusata uskollista palvelijataan pilvenpärskeellä — ja silloin ukko rovasti maalaa ja tervaa niin että lotisee. Itsekkin ihmettelee pälyen taivaalle: miksi et kastele kryytimaatasi, rakas Luoja?

Mikäs kahina nyt kesärannassa? Iso paatti on lykättävä vesille. Ukko rovasti kaikkine poikineen, vieläpä pyykkipiikoineen sitä järveen päin työntää. Teloja muutellaan ja kymmenen, kaksioistakin kopraa tarttuu korkean purjealuksen kylkiin. Telat laulavat — paatti liukuu. Hurraa — nyt se on jo vedessä. Ukko rovasti jää läähättämään rannalle, mutta viisi matruusia hyppii paatin mukana. Tietysti se aluksi vuotaa riivatusti, mutta jokainen tietää että kolmen vuorokauden kuluttua se jo turpoaa. Silloin se ammennetaan kiuluilla tyhjäksi ja sitä aletaan varustaa täyteen taklinkiinsa. Pohjateljo, suuri soutoteljo, viheriät istuinpenkit, punainen suurmasto ja etumasto, keularaaka — "puksprööti" — pirkkelit ja puomit raahataan ranta-aitan alta — uljain matruuseista, herra kadetti, hissaa purjeet ylös. Purjeet liehuvat, vilkuttavat viehättävästi, halkaisija lepattaa ja pieksää poikain poskia… Pappa, pappa, pater noster A. B. C, milloin lähdetään Torakkaan?

— Torakkaanko? kysyy isä-ukko ihmettelevästi ja hänen harmaantuneessa päässään vilahtaa siintävien selkien takainen torppa, johon tällä isolla paatilla jo varhaisina aikoina on purjehdittu hauskoille kalaretkille ja josta laulaen on palattu, nelikot kukkuroillaan haukia, ahvenia, siikoja, taimenia ja säynäjiäkin.

Mutta Torakkaan eivät pappilalaiset sentään vielä alkukesästä lähde — sinne seilataan vasta kesempänä, mieluimmin elokuun punakuutamovuorokausina.

— Pojat, esittää vanhus ja hänen sydämensä ailahtaa, — eiköhän jo huomenna purjehdita Niettussaareen — perunanpanoon.

— Hyväksytään huutoäänestyksellä! vastaa poikakuoro.

— Ja verkot mukaan? esittää isä-ukko.

— Siitä on äänestettävä suljetuilla lipuilla! Mutta puheenjohtajan ääni ratkaisi tasanmenneet äänet verkkojen mukaanoton puolesta. Se oli se jokakesäinen ensi reissu — siitä kesäsesonki pappilassa alkoi.

— — — — — — — — — — — —

Lenseä lounat puhaltaa, mutta hyvin puskapäisesti. Isä-ukko kenottaa leveänä perässä, onnellinen, hieman ankara hymy huulillaan ja ohjaa paattia. Hän — kukapas muu. Pojat istuvat kuin henkivartijat perämiehensä ympärillä valmiina tottelemaan isän pienintäkin käskyä. Ituperunat myös inuvat siinä mastonjuurella sinipunervina ja siitoshaluisina työntäen lonkeroitaan ympäri pärevasua. Paatti puskee niin että kokka kohisee. Pappilan mamman panemat mainiot eväspiirakat ja viilipiimähulikka saavat saman huiman kyydin etuteljon alla.

— Ei oikein vedä, virkkaa peränpitäjä, — kiristäkää etupurjeen skuutia. — Iivari, siellä keulassa, tiukota kliivari!

— Iivari — kliivari — sen tuhannen skriivari! huutavat veikot nuorimmalle, joka salavihkaa sepittää runoa muistikirjaansa. Seuraavaan tyyliin:

Kotoinen laine se korkeena lyö, Valkoista vilkkaa Vellamon vyö, Hurjana lennän lempeni saareen, Katselen kaihoten taivahan kaareen…

— Joutenniemi suojaa, huomauttaa Vihtori, sotilasuralle aikova ylioppilas.

— Kuinka se voi suojata, kun Ruukista päin tuulee! viisastelee Esko, "kameraalia" lukeva vanhin veli, joka on hinannut vastatervatut saappaansa pirkkelien nokkiin kuivamaan. Siellä ne Eskon pieksut kimaltavat kuin mustat peilit kesäistä taivasta vasten.

— Täytyy kryssätä Vaamaan asti, huomauttaa Väntti.

— Pappa ei kääntäisi ennenkuin olen lukenut loppuun kuningas Fjalarin, sanoo Ruffe runovihko käsissään.

— Klar att vända! kuuluu ukko rovastin valtias ääni — johon jo pikkupojasta on totuttu ja joka ruotsiksi tulkittuna on mahtava taikasana erämaan tuulessa. "Klar att vända" — silloin isä vanhus vääntää ruorin kampia. "Klar att vända" silloin kolmipurjeen kokka kääntyy päin vastatuulta ja halkaisijan toinen kylki pingoittuu — —

— Legoo! lekahtaa seuraava taikasana ja kaikki purjeet hulmahtavat toiselle laidalle, paatti kallistuu hirvittävästi, ryyppää vettä, purjenuorat kitisevät tammipyörissään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki on reilassa ja paatti halkoo vihaisesti kevätkylmiä, kuohupäisiä aaltoja — hauska kohina täyttää koko purren. Niskanselkä vyöryttelee sinimustia laineitaan, ulapalla ei näy muita veneitä, tämä pappilan pursi on kuin saloseudun jättiläislokki, jonka valkoiset siivet viistävät taivaan ja maan ääriä, kaukaisen rannan mökkiläinen sen huomaa — varjostaa kämmenselällään päivänkiloa vasten — utelee että mikä siellä selällä — muistaa samalla — ja ajattelee:

Ukko rovasti paattineen, poikineen!

Vaaman kallion juurelta kohoaa purjeniekka Terävää nientä kohti — siinä tehdään taas yksi "klar att vända" ja paatti luovii Jalonniskaan. Siitä kiivetään jo Luvalaisniemeen — vielä yksi mutka — ja pursi syöksee kuin hirnuva hevonen Niettussaaren niemeen. Koirat päistikkaa veteen — eivät malta odottaa. Raudoitettu köli raapaisee rantakiveen — poikajoukko kirmaisee maihin. Ituperunat ja eväät kannetaan saareen.

Oi terve Niettussaari! Ainoa maailman kartan pilkku, jolla ihminen tuntee itsensä vapaaksi. Ainoa taivaan alainen jalansija, jolla ihminen muistaa olevansa. Jumalan kuva ja riemusta pyörähtää ja huutaa hihkasee halloota salmentakaista metsän kaikua kiusotellen. Ainoa paikka, jossa ihminen nauttii kaikesta mitä tekee: heittipä vaikka kuperkeikkaa mättäikössä, pudottipa vaikka silitysraudan savupiippuun niin että koko kalatupa on kuin sisäänlämpiävä sauna, hakkasipa vaikka kuinka sitkaita halkoja ja söipä ravinnokseen vaikka koiranputkia tai pieniä kivenmukuloita. Kaikki siellä maistuu.

Nähkääs ukko rovastia, kuinka hän hymyilee ja tyytyväisenä mumisee hääriessään hellan ääressä. Se on ainoa kyökki auringon alla, jossa pappa A.B.C on ylikokkimestarina ja jota hän ei häpeä. Antakaamme hänen itsensä keittää kahvit, niin tiedämme että se maistuu hyvältä.

Esko kohentelee hellauunia. Väntti tekee halkoja niin että kajahtelee saaren kumea tanner. Vihtori ja Ruffe kääntävät peltoa niin että hiki pisartelee. Isä ja Väntti tulevat avuksi.

Iivari istuu keinussa valtavien petäjien välissä ja kiikkuu niin että pieksut taivasta tavoittelevat.

Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa… Hoi laari laari laa!

Ja kaiku korkealta vastarannalta huhahtaa: laari laa! laari laa!

Mutta pappilan pystykorvaiset, kippurahäntäiset koirat Noppe ja Lappi, jotka ensimäisinä ovat maihin joutuneet, alkavat haukkua. Sitten ne tavataan kuopimassa kivirauniota ja pitämässä hirmuista rähinää — kärppä sähähtelee syvällä louhikon alla. Vihtori käväisee sen ampumassa.

— No pojat! toimittaa ukko rovasti paitahihasillaan ja kaikki kokoontuvat "aamiaispäivällisille". Mamma kullan mainiot piirakat, pullat ja viilipiimä saavat kyydin. Kylläpä maistuu, maistuupa totta toisenkerran!

— Kukahan juutas on särkenyt väkkärän, jonka kolme vuotta takaisinpäin tekasin? kyselee Vihtori veli katsoen miettiväisenä ylös rantapetäjän latvaan.

— On tainnut itse ukko ylijumala särkeä! vastaa Väntti, samalla kun Esko, vanhin veikkoloista, sangen onnettomana ja ähkyen kopeloipi puusängyn alustaa.

— Ja kuka hunsvotti lie vienyt virsut, jotka minä itse noin 7 vuotta takaisinpäin pistin talteen?

Kaikki nauravat makeasti Eskon aina klassillisille väitteille — ja kolmas kuppi kahvia solahtaa. Mutta sitten kalahtaa kuokkakin, lapiot välähtävät — ja tuossa tuokiossa on saaren perunapelto valmis. Lantakuorman siihen on talvella vedättänyt pappilan Junnu. Ituperunat isketään innolla syvälle muhevaan multaan. Suokoon Luoja kastetta ja kasvuvoimaa! Siittäköön purjepaatin heiluttama siemenperuna sadottain — padottain valkoisia "nuoria pottuja", jotka heleästä somerosta nostettuina maistuvat niin mainiolle syyskuun keltaruskoisena iltana, konsa pappa ja Iivari tänne viimeiseksi purjehtii. Sillä tuskinpa muut veljet silloin enää ovat kotikultaansa kunnioittamassa…

Hoi laari laa — saaren peruna siis on pantu, nyt ryhtyy herrasväki päivällisenlaittoon. Muuan sentään ei saa rauhaa sielulleen, vaan rupeaa kiireenvilkkaa veistelemään uutta väkkärää… Kas nyt on päivällinen syöty ja veljekset tiskaavat ja viheltävät "Meill' Pohjola lumista —" On tämä turkasen hauskaa. Jospa aina saisi asua tässä vanhassa kalatuvassa, jossa "piispa Frosterus" totisena tuijottaa hellan äärellä ja jossa teekannun nokka alati vuotaa ja vanha vihreäkauluksinen schlaafrokki kiehtovana roikkuu. Ja jossa — perempänä pöydällä kolmiosaisen ristikkoakkunan edessä männikön varjossa — jaloa jatkoansa odottaa saaren ikuinen Päiväkirja.

SAAREN PÄIVÄKIRJASTA.

Minä pater A.B.C. Jumalan armosta tämän seurakunnan sielunhoitaja, Karhulan puustellinpitäjä, Niettussaaren suuriruhtinas et cetera, teen tiettäväksi että minä 13 päivänä kesäkuuta anno Domini post Chr. natum M — kaikkine reippaine poikineni — itse ensimäisenä perämiehenä toimien, saavuin paatilla luovimalla tänne rakkaaseen kalasaareen, joka minun pojillenikin näkyy olevan mieluinen paikka — ja perunat pantuamme — sekä senjälkeen kun oli miehissä hakattu halkoja, syöty ja huviteltu — laskimme yöksi kymmenen vielä värjäämätöntä verkkoa, joista saimme 37 kalaa, joka ei suinkaan ole paljon, mutta ei vähäkään, sillä ihmisen on tytyminen siihen mitä Veden Herra antaa ja oli niiden joukossa parin naulan painoinen kilttukin, joka myös lohentongoksi kutsutaan, josta Gloria Deo in excelsis ja ruoka-astiat diskattuamme nostamme puhtaat purjeemme ja laskemme mamman tykö kotiin. Juuri pistettä pannessani huutaa nuorin poikani Iivari että pappa muistaisi mainita että Viktor, jolla on päässään ylioppilaslakki, paraikaa kiipeää petäjän latvaan kuin orava uutta väkkäräänsä kepin nokkaan kiinnittämään, josta taivaan Jumala varjelkoon häntä, joka aikoo sotilasuralle, putoamasta alas. Ja nyt minä julistan puheenvuoron vapaaksi, jos joku vielä kerkeää tähän kirjoittaa.

A.B.C

Neljä pojista kirjoitti vuoronperään isänsä jälkeen, yksi pistäen pitkäksi runoksikin. Kalevalainen runomitta sinkosi sujuvasti kynästä ja katkesi vasta silloin, kun kynänkärki rapsahti poikki. Isä-ukon ääni huusi ovelta: joutukaa!

Ja tuli sydänkesä…

Vuodet ne vierivät, mutta kesä palasi aina uudelleen. Ja tuli sydänkesä ja lännen liekuttama haalea laine lauloi suloista lauluansa.

Ja erämaan pappilan veljekset ja sisarukset kuuntelivat sitä laulua heleällä, leveällä rantahietikolla.

Kaikki he olivat alasti eivätkä hävenneet.

Ja ihmeellisinä, surunsuloisina nousivat varhaisemman poika-ajan ja tyttö-iän kangastukset heidän sielujensa silmien eteen kesäpäivän sinisestä auteresta.

Kuka olen minä, joka tässä makaan mahallani erämaan järven liepeellä?

Pikku poikanen vaan, joka heitän herttaista häränpyllyä päivänpaisteessa, rakennan kartanoita hiekkaan, istutan kokonaisen kortemetsän, laitan käpylehmäkarjan. Ja herra veljeni - se toinen pikkupoika — laittaa vesimyllyn tuohon puroon. Ah, puro on välttämättä padottava, jotta näkisi miten vesimassalle käy… Purskis!

Hoi Matti, Pekka, Jussi! [Pappilan poikain omavalitsemat kansallisnimet.]

Huomenna Hoikalle särkiä onkimaan!… Kas niin, nyt soudetaan pitkin soukkaa Haukiperää Lemetinsaaren taa. Nyt raahataan "pirunkenkää" yli kannaksen. Lampeen asti se saatava on! Vihdoinkin, mutta tarmoa kysyi. Tuntuupa somalle lipua lammenpintaa ja viskata onkensa syvälle — tarttuu jättiläisahven, keltamahainen jörri, josta suomu ei lähde kuin kirveellä.

Satoja särkiä me ongimme. Nokkosiakin yöksi heittelemme. Pirunkengän käännämme yöksi päidemme suojaksi. Vilu tulee kuitenkin, uho ja sumu kohoaa korpilammesta — värisyttää. Ei, täytyy kiivetä harjulle, tehdä honkavalkea. Toista kylkeä palelee, toista polttaa. Mikä outo ääni huhusi metsän siimeksessä? Mikä puiden välitse pumahti? Yörastasko alhossa laulaa vai tilttalttinen?

Tilt-talt! Tilt-talt!

Sydänsuven salaperäinen sävel syvässä korvessa. Sitä kuullessa tekee mieli purskahtaa itkuun elämän kaihosta… Pojat, nukutteko te? Täytyy laskeutua alas tuonne lammen rantaan ja kokea koukut ennenkuin hauvit karkaavat. Oh, mikä raaka sumu, kuinka salaperäistä — tuppihaukia sieltä tulla vongeltaa usvaisesta, mustasta vedestä, tuppihaukia, jotka keitettyinä maistuvat ihan suolle ja savulle. Pojat, täällä on hiukan kaameata — eikö lähdetä kotiin? Kontit selkään, vavat olalle. Jäkäläinen kangas kumajaa, aurinko nousee yli harjun. Kuni unessa painelee veliparvi. Satumaisena hohtaa emäjärvi. Airot loiskuttavat, rikkovat sileätä pintaa. Uinaillen ja ääneti soutelemme pappilan rantaan. Aurinko nousee yhä korkeammalle, ihana punerrus puuntaa mäntyjen kyljissä. Onko elämä satua vai totta? Koti? Kas nyt hiivimme kotiin, lämmin ilmavyöhyke hulmahtaa vastaan. Pajaportti rasahtaa. Mikä sadunomainen valkenemuksen tuntu. Pihlaja, kuni häämorsian valkoisissa, tuoksahtaa kauvas — pääskyset livertävät pesissään. Koko kartano vielä nukkuu — rakas pappa ja armas mamma, — tuossa seisoo Vanha Puoli, idänpuoleinen nurkkaus aamuvarhan häikäisevässä hohteessa — käydäänkö maitokamarissa kirnumaitoa pahkakauhalla juomassa?

Aamun muuttuessa parhaillaan päiväksi me hiivimme vuoteisiin. Tävyt on talletettu jääkellariin. Päivän tullen on lähtö ankaraan koukunpanoon.

* * * * *

On lauvantai-ilta ja sentähden ei ukko rovasti pääsekkään mukaan — pappilassa on asiamiehiä: pitkäpiimäinen, hurskas vanha Lassila ja Junnulan hyvä isäntä. Pojat hoitavat kalastuksen pyhää virkaa kovin tolkussaan — on suurin luottamus heitä kohtaan että isä luovuttaa kalliit koukkunsa poikaklopeilleen. Pojat tahtovat hämmästyttää pappilan hyvällä kalansaaliilla ja tekevät valtavia liikkeitä suurella järvellä. He laskevat sata täkykoukkua Vuoriniemestä Kukkosaareen saakka. Kauniina kimmeltää lauvantai-iltainen järven ulappa. "Pekka" poika soutaa, "Jussi" ojentelee täkyjä, polia ja kiviä ja "Matti" pönäkkänä perässä laskee siiman siimalta. Sinne syvyyksiin solahtavat hopeasuomuiset lampisäret. Poikain mielikuvitus leikkii. Kuinkahan suuria kaloja sieltä aamulla nouseekaan? Tullappa oikein jättiläishauki, miehenpituinen — Buksin pituinen venkale? Tai komea lohi? Tuntuu kuin voisi tulla joku ihmeellisempikin otus kuin kala. Vedenneitonen — vellamo — joku kummitus? Ihan varmasti asuu järven pohjassa outoja olioita — salaperäinen, ihmiselle tuntematon valtakunta. Ja eivätköhän Hoikkalammen makeat särjet kelpaa? Mutta jos tulisi vieläkin merkillisempiä ilmiöitä? Jos nousisi koukun mukana vedenpintaan Vuoripoukaman aarrekattila…?

Jännitettyinä ja miehekkyyttä tavoitellen laskivat pappilan pojat polakoukkunsa ja viimeistä täkyä heittäessään sylkäsi Matti veli mahtavasti siihen niinkuin oli nähnyt papankin tekevän. Sitten hän päästi Pekan perään ja hyökkäsi itse soutamaan ja souti että kokka kohisi ja järven peili pahasti särkeentyi… Oli sydänyön hetki ja pappilan sisukkaat pojat uhrasivat taas toisenkin yön kalastuksen jumalattarille — he eivät näet soutaneetkaan kotiinsa, vaan viilettivät venheensä Hulkonniemen rauhaiseen rantaan. Tempasivat eväskonttinsa ja nousivat synkän kuusikon halki viheriäiselle niitylle, jonka keskessä kekotti satavuotinen aitta, jonka pyöreät hirret hohtivat vanhaa hopeaa ja jonka sammalia kasvava vesikatto osaksi oli romahtanut sisään. Tähänpä aittaan nyt veljekset yösijansa laittoivat taittaen vuoteekseen tuoreita koivunoksia ja siihenpä, lattialle, he rinnatusten köntsähtivät, ensin makean voileivän kitaansa pistettyään. Ja suurenmoiselta pojista tuntui Hulkonniemen autio hiljaisuus, jota viehättävästi rikkoi vain kuikkakolmikon kimakka huuto kaukana kosken niskassa sekä yksinäisen käen syväsointuinen kukunta Karsikkovaaran äärimäisellä laella.

Sanoi Matti, myös Matheukseksi mainittu:

— Tässä on meidän hyvä olla…

Lisäsi Petrus, tuleva pappismies, kurillaan:

— Tehkäämme tähän kolme majaa: sinulle yksi, minulle kaksi, mutta tuolle Johannekselle ei yhtään.

Mutta Jussi, nuorin nulikka, murisi:

— En haluakkaan. Lehvissä on muurahaisia!

Pianpa sentään pappilan kiltit kalapojat vaipuivat unettaren helmoihin, samaan aikaan kun hieno usva hiiviskeli ulos rantamalta saartaen sarjan poikain laskemia polakoukkuja. Siellä-täällä polskahti lupaavasti ja erästä hoikkaa, pitkää polaa kiidätti vedenalainen hirviö huimasti pitkin salmea…

Korpi-Kainuun kesäyö on kylmä. Pappilan kalapojat heräsivät kaikki yhtaikaa vilun puistatukseen ja hieroivat hiukan surkeina sinertäviä neniään. Mutta Matti veljen ääni sai heidät miehistymään: — hei pojat haukia vetämään!

Aurinko juuri tekee nousuaan, ohutpukuiset usva-aaveet tanssivat rantojen siimeksissä, venhe viistää kimmeltävää pintaa. On niin juhlallista ja hiljaista, sunnuntai-aamun varha-tuntu leijailee ilmassa… Tuolla kaukana, korkealla vaaralla häämöttää pappila, tuolla salmen takana kohoaa suoraan järvestä kirkon torni. Pojat lähestyvät jännitettyinä polakoukku-riviä, joka alkaa kaartaen Kukkosaaren kupeelta. No peijakas! Jo ensimäinen pola sukeltaa — puikahtaa näkyviin ja taas sukeltaa.

— Siinä on hirmuinen kala! huudahtaa nuorin veikoista.

— Siinä on suuri lohi! arvelee keskimäinen veljeksistä.

— Älkäähän vielä sanoko! tuumii vanhin Veikkoloista ylen vakavana tähystäen eteensä.

Samassa he kaikin huomaavat kauhistavan ilmiön. Kuikka räpistelee veden pinnalla, levittää siipensä, ottaa vauhtia, mutta kimmahtaa aina takaisin. Ja pola sukeltelee, sukeltelee vimmatusti.

— Kuikka on nielaissut täkykoukun! julistaa Matti.

Alkaa hirveä leikki.

Matti vetää siimasta kuikka kurjaa kuin hurjaa poroa suopungista, kuikka hangottelee vastaan ja kirkuu. Tuonen linnun ääni se on ja pappilan pojat tuntevat kaameaa tunnetta, pyhäinen varha-aamu on yhtäkkiä saanut oudon värityksen, kalat ovat hetkeksi unhoittuneet ja kaareilevat polarivit siintävät liikkumattomina. Kuikka on jo aivan lähellä venettä, Matti kohottaa huoparinsa ja aikoo… vaan samalla rääkäisee pitkäkaulainen vesilintu, rääkäisee helvetillisesti, Matilta siima löysää ja kuikka lehahtaa lentoon pitkin veden pintaa, koukku kurkussa. Pola sukeltaa silmänräpäyksessä ja kuikka retkahtaa taaksepäin veteen, mutta yhä tempoo, tempoo… Mitä taitaa tässä tehdä, tämä on julmaa eläinrääkkäystä, mutta pojilla ei ole pyssyä mukana, täytyy keinolla millä hyvänsä saada kuikka hengiltä, mutta nämä petolinnut ovat sitkeähenkisiä.

— Miksi löysäsit? Vedä uudestaan. Minä lyön. Ja Pekka, papinpoika, tuleva pappismies, iski airolla kuikkaparkaa. Ensimäinen isku osui veteen ja pärskähytti Mattia vasten naamaa, Matti suuttui… Jussi poika katsoi kauhistuneena vapisten. Mutta Pekka kohotti uudestaan aseensa, julmistuneena kuin Mooses kultaisen vasikan edessä…

Kuikka nostettiin veneeseen, luultiin kuolleeksi ja työnnettiin teljon alle, pojat hengähtivät helpoituksesta, olipa se kauhea leikki, mutta eräänlainen sankarillinen tunne täytti heidän mielensä. Mitähän pappa tästä oli sanova? Kuikan rinnasta saisi kauniin kravatin, sellainen oli Mannisenkin pojilla, kun kaupunkiin lähtivät…

Aamutuulahdus kävi yli ulapan ja järven pinta verhoutui kimmeltäviin kareisiin, siellä-täällä loisti kuin kultainen peili vielä aamuvarhan tyyni laikka — aurinko kiipesi yli vaarojen. Poikain toisessa koukussa vikuroi virkeä pieni hauki, kolmannessa naulan painoinen ahven, neljännestä oli suuri kala vääntänyt koukun kippuraan, se oli oksennettu ulos kidasta, viidettä polaa ei ensinkään löytynyt, kuudennessa oli — lohi. Ja olipa siinä pojilla työtä saada veneeseen tämäkin, vaikka ei ollut kuin seitsennaulainen veden tevana. Se loiski ja teki korkeita hyppyjä, mutta siima oli luja ja koukku syvällä kiduksissa. Ylpeitä olivat pojat lohestaan — mitähän mammakin oli sanova. Seitsemännestä siimasta kohosi pohjamudasta peloittavan näköinen, kiemurteleva vötkäle, viiksiturpa — matikka. Hyi, kesällä! Seitsemäs pola… mutta kävisi pitkäksi luetella kaikki. Pojat kaarsivat sivu kirkon, virkeä tuuli oli jo herännyt, sinertävän mustina liekkuivat laineet. Hauki hauvilta, ahven ahvenelta kohosi syvyydestä, olipa viidennessäkymmenessä koukussa kahdeksannaulainen säynäjä, tässä järvessä harvoin saatu kala. Ei kohonnut aarrekattilata vuoripoukaman syvästä pohjasta, mutta yhdeksännessäkymmenennessä yhdeksännessä koukussa oli viisitoista-naulainen hauki, jota pojat kolmisin vetivät siimasta kuin vedenalaista tukkia — saalistamatta se olisi jäänyt pojilta, mutta ukko rovastin sepästä vasta saatu väkäkirves sai nyt näyttää, mihin se kelpasi. Iskipä Matti poika hartiavoimin hukilla jättiläistä selkään ja yhdessä Petrus veikon kanssa he kauhean kalan veneeseen nostivat ja Jussi poika sai varoa pieksujaan, melkein Jussin pituinen olikin koko kala.

Niskasta kiinni ja puukolla selkään, jollei se muuten suostu…

Mutta tuskin olivat pappilanpojat päässeet jännityksestä, kun kirkonkellon juuri pompahtaessa soimaan yli välkkyväin vetten, etuteljon alta Pekka pojan koipien välitse, ryöpsähti keskelle venettä jättiläishauvin päälle äskeinen "tapettu" kuikka, kohottaen kurkkuansa ja rapistellen siipiänsä, silmät mustina kiiltäen kuin käärmeellä ja suhisten kuin hornan lintu. Ällistyneinä sitä katsoivat pojat ja jokainen tarttui airoon, alkoi viimeinen taistelu, joka oli kaataa koko kalaveneen! Kirkonkello soi ja pompotti, puinen tapuli ryskyi, aamulaine hilpeästi loiskahteli veneen laitoja vastaan, jättiläishauki availi hirmuista kitaansa aivankuin nielaistakseen Jussipojan saappaista alkaen, mutta veljekset tappelivat kummitusta vastaan, ja vene pyöri ja ryyppäili vettä.

— Älä sillä tavalla, älä sillä tavalla!

— Ota kalakirves!

— Ota itse, jos saat irti hauvin niskasta!

— Lyö huoparin pyyryllä, lyö, lyö…

Pitkäkaulainen kummitus seisoi keskellä venettä ja sähisi peloittavasti. Horribile visu! olisi Horatius huudahtanut.

— Varo, annas kun minä… Pois alta, Jussi!

Ilkeältä tuntui pojista näin kolhia kuikkaparkaa, mutta muuta keinoa eivät he keksineet ja he olivat jo alkaneet luulla että kuikka oli kuolematon otus, noiduttu, lumottu hiiden lintu. Lopulta osui isku arkaan paikkaan ja kuikka teljettiin uudestaan teljon alle. Pysytkö siellä, pakana! Viimeisessä koukussa ei sitten ollut mitään ja nytpä nostivat pojat siron siipipurjeen mastoon ja läksivät viilettämään kohti pappilan rantaa. Olisi tehnyt mieli poiketa kirkkorantaan ja juosta käskemään pappa ulos sakastista katsomaan kalansaalista, mutta Pekka, tuleva kirkkoherra, piti sen hengellisesti säädyttömänä.

Pojat vain huusivat luihulle lukkarille, joka ikään souti kirkkoon paitahihasillaan, nysä suussa, että käskeä sanoa papalle että oli saatu kuikka, lohi ja suunnattoman suuri hauki!

— Kuinka suuri hauki? huutaa lukkari, suu ammollaan ja käsi korvalla.

— Yhdeksän kyynärää ja kämmenenleveyttä! vastataan poikain veneestä.

— Häh?

Mutta poikain purjetta pullisti samalla ja veneet kiisivät eri suuntiin. Lukkari luikkari, kuten myöhemmin kuultiin, olikin heti sakastiin tultuaan ja rovastin kohdattuaan, kertonut poikain isälle ihmeitä. Pappilan pojat olivat kuulemma saaneet koukusta traakin.

— Minkä?

— Traakin!

— Mitä Frans Petter Rendulin tarkoittaa?

— Ka niin hyö toimittivat, vekarat. Rendulin iski viekkaasti silmää ja läksi juoksujalkaa lehterille veisaamaan. Veisasikin niin ylettömästi että koko seurakunta vapisi. "Lie häntä akkansa taas tukistanut?" Mutta lukkari vain veteli siitä vanhasta "traakista", tämän maailman hirmuisesta lohikäärmeestä, josta Suomen kansa vuosisatoja oli veisannut.

Kun ukko rovasti sinä sunnuntaina saapui kirkosta Junnunsa kyyditsemänä, yllätti hän koko pappilan väen ruustinnasta ruotimummuun saakka humalikon edustalla siunailemassa pikkupoikain kalansaalista. Ihmeisiinsäpä tuli isä rovastikin — potria poikia.

— Tuommoisia haukia sitä minun ylioppilasaikoinani Keuruullakin… myhäili rovasti.

— Ja huomenna, pappa, mekin lähdetään kalaan! vannoivat vanhemmat veljet Esko ja Vihtori kiihkeänkateellisina että nulikoille kerran oli onnistanut.

Mutta päivän nuoret sankarit olivat ponnistuksista nukahtaneet yksi nurmikolle, toinen ullakolle, kolmas vanhalle puolelle eivätkä tienneet maailmasta pyhäsen pölähtävää. Väntti teki huimia liikkeitä tempoillen ja potkien päivänpaisteista piennarta — poika oli yhä taistelevinaan kuikan kanssa.

Kalaretki Torakkaan.

Vierähtikö viikko vai viisi vuotta — kuka sen osaa tarkalleen määritellä — mutta ainakin se iso hauki sekä ne seitsemänkymmentä muuta kalaa oli syöty ennenkuin pappilasta lähdettiin joukolla repäisevälle kalaretkelle.

Sinne suurten selkien, aavojen ulappain taakse, niemille nimettömille, saarille sanattomille — Torakkaan. Leveällä merisluupilla, komealla kolmipurjeella sinne mentiin, köykäinen kalavene keikkuen peräköydessä. Kuormana parisatainen pino koukkupolia, vasullinen verkkoja kukkuroillaan, maston juurella nelikot ja kalapytyt. Joutenniemen kärjessä tehtiin vinkkeli ja läpi "Salmesta" surautettiin ohi kirkon. Ja kussa Hietaselälle oli pyyhkäisty ja ulappa sekä edessä että takana siinsi, niin pullistuivat liinaiset purjeet voimakkaan vesi-etelän puskemina, paatin korkea laita peloittavasti painahti vettä vasten ja kokka hyrskyen kohisi. Silloin-tällöin haaksi, kuin vauhko hevonen harjaansa, puisteli purjeitansa puoleen ja toiseen ikäänkuin neuvotonna, kummalla laidalla niitä oikein pitää, ja halkaisijan siipi vimmatusti lepatti. Parhaan vauhtinsa uhmasi panna paatti, ison pappilan ylpeä vesiorhi, mutta juuri kun se näytti tahtovan ottaa täyden laukan ja ikäänkuin hirnasi innostuksesta, silloin sitä tarttui hännästä kalavene, joka pahasti jarrutti sen juoksua. Ja korkeina keinuivat laineet ja sirkeästi sirisivät kilvoittelevien kupaiden murtuvat särmät.

Mutta tyynenä kuni pinttynyt kaljaasikapteeni istua könötti paattinsa perässä ukko rovasti, itsetietoisena hoitaen ruorin kampia, ruorin, jonka itse oli tehnyt.

Totisesti oli tämä hänen valtaistuimensa erämaisten vetten päällä, aniharvoin tai ei juuri koskaan hän luovuttanut paikkaansa pojilleen, joista aina pari istui hänen kippareinaan molemmin puolin isäänsä. Mukava oli ukko rovastilla siinä istumapaikka, oma höyläämä, oma maalaama lauta hiveli miellyttävästi hermoja, ja kun jalkansa ojensi suoriksi pohjateljolle ja keksahti selkäkenoon "eissänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä" kuten vanhalla Väinämöisellä, niin oikeinpa se vanhaa sydäntä hemasi. Ja kun siinä ilmeni vielä itse ruustinna mammakin painolastina, milloin laulaen vanhanpolven puhtainta lemmenvirttä, milloin kallistaen päänsä vasten paatin laitaa nauttien ummessa silmin kesäveden loiskeesta, ja kun nuorin tyttäristä, kansallispukuun puettu, pyrki istahtamaan rakkaan pappansa polvelle, samalla kun nuorin pojista haaveksi äärimäisessä kokassa lepattavan halkaisijapurjeen katveessa ja isot pojat reipasta iloansa pitivät, niin tuntuipa tämä kaikki yhteen laskettuna ukko rovastista merkilliseltä Jumalan armolta ja hän tunsi salaista kiitollisuutta korkeinta esivaltaa kohtaan. Mukavapa oli myötätuuleen höllöttää — eipähän elämäkään aina ollut vastatuulta ja läpi tässä oli monesta myllerryksestä menty… Vaikka… no djaah…

— Petrus, kiinnitäppä hiukan etupurjeen skuutia.

— Ymmärrän, herra kapteeni.

Ja sitten seurasi hetkiä, jolloin kaikki olivat vaipuneet uinailevaan hiljaisuuteen, puolihorroksissa nauttien virkeästä vauhdista ja veden solinasta.

Tuuli tekee työtään, mutta ne, joita se kuljettaa, ovat suloisen herpauksen vallassa. Ukko rovastin valkea kesähattu on painunut melkein nenälle, jolta sentään kultasankaiset silmälasit tähtäävät tärkeästi eteenpäin — tuo ahavan purema nenä se näyttää hallitsevan koko paattia. Ruustinna nukkuu pää hupussa, Aune ja Sanni selät vastakkain, suut auki. Esko, köykäinen vanhin veli, on nukahtanut käppyrään kuin jäniskoira polien päälle kalapytyn ympäri. Vihtori, pitkä poika, on nostanut säärensä ja kiiltosaappaansa vasten isoa mastoa ja uinahtanut piippu suuhun, Väntti kuorsaa mahallaan penkillä, Ruffen leuka on painunut kiinni johonkin jumaluusopilliseen tarukirjaan, Iivari lepää kokassa tuijottaen totisena taivaan siniseen lakeen, Virvi tytön pää on painunut papan polvea vasten. Koiratkin nukkuvat. Tuskin on kysymyksessä koko laivaväestön uni, tämä on eräänlaista onnenkylläisyyden lepoa.

Ja yhteinen valvova sielu tutkii ihmisen ikuista arvoitusta.

"Missä ollaan? Keitä oikein ollaan? Mitä ovat nuo sivuvilisevät rannat, keitä eläneekään noissa kaukaisissa harmaissa taloissa? Mikä oikein on Suomen kansa? Tämäkö sydänmaan seurakunta? Mistä kaukaa ihmiset tänne ovat osanneet? Kukahan lienee ollut ensimäinen asukas näillä raukoilla rajoilla? Minne ovat lappalaiset joutuneet — täällähän löytyy joka paikassa heidän hiirenjälkiään. Mitähän oikein ovat rappasodat ja rapparit, joista vanha kansa huhuaa? Mitähän muinaishistorian kalparitareita lie soudellut näilläkin latvavesillä? 'Ruhtinan salmi?' Miksikähän vienankarjalaisia, maailman parhaita uroita, on pidetty vihollisina? Tuolla suurten selkosten takana muinoin sampo ja kantelo soi… Siellä elää vieläkin Arhippainen Miihkali, sokea laulajavanhus… Ja täälläkin yllättää vielä Suomen ukkoja, jotka laulavat Kalevalaa ja karhuvirsiä. Täällä vietetään vieläkin karhunpeijaisia pakanallisin juhlamenoin… Esimerkiksi Kovavaarassa — peninkulmia vielä Torakasta pohjoiseen päin… On se sentään jotakin sattua olemaan papinpoika näillä main. Saada kosketuksia säätyläiskulttuurista ja yhtärintaa Suomen kansan syvistä riveistä — voimakas uho käy sekä kristinuskosta että Väinämöisen uskonnosta. Kumpikahan lopuksikin vienee onneen ja autuuteen?… Miksi tämä on niin harvaanasuttua seutua? Miksi ei näy ainoatakaan punaiseksi maalattua mökkiä? Mikähän oikein on elämän taistelu korvessa? Miksi ei tänne rakenneta kaupunkeja? Onko kuuna kullan valkeana junanvihellys kuuluva tänne asti?…"

Yhtäkkiä kaikki havahtuivat horroksistaan ja kapsahtivat istualleen. Köli oli raapaissut salakariin ja seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui paatti pohjakiveen. Vettä tulvahti purjeveneeseen.

— Toiselle laidalle! Löysätkää nuorat! Ukko rovastin hiukan hätääntynyt komennus kaikui. Syntyi aikamoinen hälinä.

— Älkää kaatako venettä! mörisi Esko, jonka huomautuksille useimmiten naurettiin, niin särmikkäinä ne tulivat. Tytöt huusivat ja tarrailivat toisiinsa.

— Ei saa peljätä! Emme me huku. Väkevät pojat Vihtori ja Väntti tarttuivat pitkiin airoihin ja työnsivät voimainsa takaa pohjasta. Mutta paatti ei irtautunut.

— Heittäkää housut! Hypätkää veteen! Poikia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Siinä he jo pyllistelivät liehuvin paidanhelmoin vyötäryksiään myöten loiskuvassa vedessä.

— Esko ja Pekka järveen — mars. Hyppäsi sinne toki Iivarikin, ei muka tahtonut olla pekkoja pahempi.

Paatti irtausi salakarista, tuuli tarttui purjeisiin ja kaikki viisi poikaa tarrautuivat kiinni purren laitoihin, riipuskellen kurillaan alapuoli vedessä. Kaikki nauroivat makeasti Eskolle, joka oli Esau veljesparvessa. Päästiin Kolikan salmesta, soljuttiin soreasti eteenpäin.

Seisoo niemen suikaleella mustien rantalouhikkojen liepeellä, rommakkorämeiden kainalossa, valkeahirsinen torppa viheriällä nurmella, korkeiden ritvakoivujen siimeksessä. Senpä tuulensuojaiseen rantaan pappilan paatti teki tuikean käännöksen, pojat vastasivat pohjasta airojen pyyryillä, koirat loiskasivat veteen, jysähti kiveen valtava venhe ja purjeet jäivät veikeästi lepattamaan. Maihin nousi nyt pappilan väki, rovasti, ruustinna, tytöt — paatti tyhjennettiin tavaroista ja pojat lykkäsivät aluksen uudelleen vesille ja ankkuroivat sen syvemmälle. Oli niin komeata nähdä pappilan mastoniekka, ainutlaatuinen koko korven vesistössä, keinuvan ankkurissa kuni suuren maailman merilaiva. Jokaisen, joka sillä oli kyydin saanut halki kuppelehtivan ulapan, täytyi sitä ihailla ja rakastaa. Oh, se oli pojille niin rakas että he sen punaisia mastoja suorastaan syleilivät…

Mutta rantakoivikossa seisoa törötti kaljupäinen ukko juhlallisesti ojentaen karkeaa kättään rovastille, ruustinnalle ja koko pappilan väelle, toimittaen kalavieraitaan astumaan tupaan.

Torpan isäntä se oli, Torakan ukko, ulkonaisesti ikäänkuin puustaveistetty vaivaistukki, mutta sisuksiltaan rehti Suomen mies, oikeamielinen, herrojakin ymmärtävä vanhan kansan sielu.

— Terveheks, terveheks, onpahan pappa rovastikin lähtennä liikkeelle. Mitä sitä arvon vieraille kuuluu? Joo, poutahan tämä on, etelän korvalta tuuleksentelee. Talonpoikaisethan nämä meillä on asumukset, vaan jos heissä suinkin saattaisi suojassa olla. Jos rovasti reistaisi tähän kungastuoliin — heh — omatekonen mööpeli se on — ruustinna teköö hyvin ja ottaa kahvia. Ja röökynät ja tutentit…

Hän puhui vähän hienompaa kansankieltä kuin ihan tavalliset maatiaiset.

Jos oli isäntä puisevaa lajia, niin vielä karkeampaa tekoa oli emäntä, Torakan akka. Ei voisi kuvanveistäjä särmikkäämpää naisolemusta kalkutella, Torakan eukon pelkkä nenä jo vei ajatukset satujen syöjättäriin, leuka oli luotu loksahtelemaan ja tarvittaessa käkättämään, kasvojen juovat olivat kuni puukolla kuraistut ja silmät iskivät syvistä kuopistaan peloittavasti räystääksi vedetyn kirkkohuivin alta…

Niinkuin luudan vartta olisi ojentanut konsa kättä antoi, pitkulaista, luisevaa kättä, samalla kun suoraselkäisessä röijyssään ja maatalakaisevassa hameessaan, jonka alta leveän saappaan kärki kurkisti, syvälle niiata muksautti rovastin ja ruustinnan edessä — lapsille vain jyrkästi nyökkäsi päällään.

— Tervetulemaan! Mitä sitä on vieraille kuulunna?

Äänikin oli karkea ja oudosti kumahteleva kuin maanalaisesta holvista.

— Me lähdimme nyt kerrankin vartavasten Torakan emäntää katsomaan, sanoi ruustinna lempeällä äänellään.

Omituisesti mutruili eukon suu ja koko naama vetäysi klassilliseen irvistykseen.

— Soapi kai tulla kahtomaan mehtäukon akan rumaa kurttunoamaa, voe hyvä isä nähköön, vaan mitenkä nyt ruustinna olla iljennee pahansiivoisessa sittaisessa pöksässä?

— Täällähän on niin siistiä ja mukavaa, vakuuttaa ruustinna ympärilleen katsoen. Oikein fiiniä!

— Viiniä, viiniähän se mehtäpirujen elämä on, pah! puhkuttaa Torakan akka kenkkuillen keskellä lattiaa. — No jo se tuo ruustinna on rontti. — Viirako se tän nuorimman likkalapsen nimi oli, helekkari kun on patvinna, vieraat tekköö hyvin ja ottoo lissää kahvea… ka kun oisi tietty jotta tuloo vieraita, niin leipäjuustot…

— Älkää hätäilkö, meillä on vehnäiset mukana. Emäntä on hyvä ja ottaa itsekkin tästä —

— Jaa, kalallehan sitä lähdettiin, selittää rusahtelevassa keinutuolissa hissukseen kiikahdellen ukko rovasti merenvahaista kalastuspiippuaan sytytellen ja lauhkeita vaakunasavuja puhaltaen, saammekohan talosta toisen kalaveneen?

— Saapi kai, jos kelpaa.

— Mahtavatko nuottaa vetää, jotta saataisiin täkyjä? tinkaa Esko, intohimoinen kalamies, jolla on jo vaikea olla yhdessä kohden toimetonna.

— Jos tyyntyy illaksi, niin kyllä ne tuolla Saariperässä salmilla vetävät, ilmoittaa Torakan ukko.

Kalamiehen pyhäinen väristys kävi läpi koko pappilan miespuolisen joukon ukko rovastista nuoreen Iivari poikaan saakka. Nuotta — täkyjä — koukkuja — suuria kaloja!

* * * * *

Laantui tuuli ja ulapan hyrskyt silisivät kiiltäviksi mainingeiksi ja kesäillan leppeässä hengessä alkoivat kaikki lahdet ja salmet ja louhisten rantojen syvät poukamat loistaa kuin peilit. Ukko rovasti kaikkine poikineen soudatteli kaksin kalavenein pitkin päilyviä pintoja korkeimman omakätisesti laskien 22 verkkoa viehkeisiin vesiin, jotka hänestä näyttivät kovin lupaavilta. Soutajana rovastilla oli sotainen Viktori ja täkypoikana Iivari, mutta toista venekuntaa komensi karvainen Esko, sankalasit päässään kuin papallaankin ja kaljuksi jo pyrkivässä kallossaan ikivanha, kelmeä knallihattu, joka — vaikka ammottavalla reijällä varustettu — teki valtavan vaikutuksen erämaan autioilla vesillä. Eskon venettä veteli etuteljoltaan Väntti, ennenmainittu Matti, hiukan halveksuen virkansa alennusta, koska oli hän ennen komentanut Hulkonniemen retkyettä silloin kun se suuri hauki ja kuolematon kuikka saatiin. Rudolf, Rolf, Ruffe, Petrus eli Pyhä Pekka — hyvällä lapsella on monta nimeä — toimitti tässä veneessä täkypojan virkaa, johon tehtävään kuului myös siimojen selvitys, koukkujen oijonta, kivien kokuu ja polien järjestely. Täkyjä toki ei vielä oltu saatukkaan, juuri niidenpä perään pojat parhaillaan pyrskyttivät jättäen pappansa venekunnan kauvas jälkeensä — ukko rovastin intohimona näet oli itse laskea kaikki verkkonsa, joista eivät pojat valitettavasti siinämäärin välittäneet. Mutta olipa knallipäisellä Eskolla yhtä tärkeä toimi vedellessään uistinta, ylen vakavana tämä veljeksistä vanhin veneen perässä törötti huoparillaan viilettäen, mutta toisinaan intoutuen molemmin käsin lykkimään, jotta pikemmin nuotan vedolle jouduttaisiin. Ankarasti huopasikin Esko, kyökkästen, kyökkästen soudon tahtiin kuin paikallissyntyinen kalaukko ikään, niin että se nuorempia veikkoja ihan nauratti.

— Saapa siinä hauki sukkelana olla!

— Mitääh? määräsi Esko, jolla oli hieman huonokuuloisen vikaa.

Mutta ennenkuin nuoremmat veljet kerkesivät uudistaa huomautuksensa, suut naurun virnistyksessä — vanhinta ja nuorinta veljesparvessa usein pyritään pitämään pilan esineenä — murahti Esko veli pahanpäiväisesti perässä, huoparinsa pysähtyivät äkkiä ja koko mies näytti siltä kuin aikoisi hypätä järveen. Hänen toinen jalkansa vippasi veneen laitaa vasten pystyyn — jalka, johon uistinsiima keloineen oli kierretty.

— Tpruu, purisi Esko — älkää soutako! Siinä on kala!

Nuoremmat nulikat silmäsivät kunnioittavasti karvaista veljeänsä.

— Älä vain päästä!

— Mikä pääsiäinen nyt on? Hän ei kuule eikä näe mitään!

— Antakaapa kalakirves! määräsi Esko lappaen siimaa, joka vielä oli mahdottoman pitkällä.

— Voi, pöljää — omassa kädessäsihän tuo on! Esko karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja nauroi niin että kyynelet silmistä sippelehti. Ja veti siimaa, veti siimaa…

— Kun ei vain olisi paljas karahka! pilaili Pekka, ikuinen pilkkakirves.

— Karafiiniko!

— Taikka pohjassa kiinni? arveli Matti etuteljolta.

Esko joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaankaan.

— Soutakaas vähän!

— Kala sillä fraateri raiskalla sittenkin olla taitaa.

Ja kalahan siinä oli Eskon uistimessa eikä pieni ollutkaan. Hyökylaineikko nousi sen edellä ja pintaa kynti pitkulainen, musta pää, kita ammollaan. Esko oli noussut seisomaan ja räpytti silmiään silmälasien alitse, jotka valuivat pientä, punaisena kiiltävää nenän nipukkaa kohden, ja vanha knallihattu, joka oli ikäänkuin dum-dum kuulan läpäisemä, oli keikahtanut takaraivolle — juhlallisen näköisenä siinä miekkonen kepuli känkkelehti uusissa pieksuissaan hiukan tutisten polven lumpioitten kohdalta. Hetki oli kriitillinen.

— Iske isän Juppiterin nimeen!

— Silentium!

Mutta ennenkuin Esko iski, tapahtui jotakin sangen surullista. Iso hauki ammotti kitansa jos mahdollista vieläkin avarammaksi, käpristi valtavaa ruhoansa ja oksensi uistimen ulos suustaan. Hävytön loiskaus ihmisen nokan alla — ja veden koira venkale oli kadonnut syvyyteen. Esko nosti venheeseen rumaksi purrun ahvenen.

Velipojat huudahtivat yhtaikaa:

— Ahven!

Iso hauki oli mennyt menoaan, mutta ahven oli puljahtanut sen vatsasta. Esko ymmärsi erinomaisesti asian. Jo tovin aikaa huopaillessaan oli hän ollut tuntevinaan heikkoa nykimistä uistimessa, mutta ei ollut huolinut vetää. Jättiläishauki oli ottanut elävän ahvenen päälle, mutta ahvenpa oli vapauttanut nielijänsä kuolemasta.

— Voi hele…

Surkeata oli nähdä Eskon sieluntuskaa. Hänkin käpristeli ruhoaan kuin vedenvenkale ja näytti tahtovan ei ainoastaan oksentaa järkensä, vaan myös loikata paenneen perään:

Siskoksi Siikasille, Veikoksi veden kaloille!

kuten pyhässä Kalevalassa sanottiin. Mutta toisesta venekunnasta kajahti vihainen pyssynpamaus ja kaiku matkiskeli laukausta ponnahdellen kalliosta kallioon, poukamasta poukamaan — Vihtori veli siellä säikytteli pahanpäiväisesti vesilintuja ja jonkunverran pappa rovastiakin, joka syvällä hartaudella heitteli verkkojansa vieraisiin vesiin.

— — —

Siellä Saariperässä, jyrkkänä seinänä järveen syöksyvän kallion katveessa, keskellä syvää salmea, kellui aivan liikkumattomana kuin veteen naulittuna, laita laidassa kiinni, kaksi harmaantunutta nuottavenettä. Molempien veneitten perässä törrötti ukko, toisella haaleansininen, toisella harmaa pusero, toisella huopahattu, toisella lippalakin retale, molemmilla persaukset paikatut ja housut höllällä alas valumassa, mutta kun tarkemmin katseli: nahkainen vyö, jossa tuohituppinen puukko roikkui, esti housuja putoamasta. Kuin kivestä veistetyt patsaat ukot siinä tuijottivat veden kirkkaaseen pintaan eikä kummankaan leuka liioin tärähdellyt eikä kasvojen kurtut peräänantaneet ja näyttipä kuin visakoppainen piipunnysäkin olisi kasvanut kiinni ukkojen leukapieliin — siinä määrin hartaasti he vetten kalvoon tihtasivat. Ei sanaa sanottu, sinervä kessusauhu vain tuprahteli piipuistaan. Toisen veneen keulassa kyykötti niinikään nysäänsä mykkänä imeskelevä akkaihminen, savenharmaja suoraselkäinen röijy yllään, sintynyt huivi silmillä ja vetten kalvoon tuijotti akkakin kuni ilmestystä odottaen. Mutta toisen veneen etuteljolla istui rinnakkain poika ja tyttö, sieväkasvoisia molemmat — ja jos oli kirkas kesäisen illan järven pinta, niin vielä kirkkaampina hohtivat nuorten silmät, mutta veden pintaa heidänkin katseensa siveli.

Muikkuparvea siinä väijyttiin! Kas, jo antoivat mykät ihmiset merkin toisilleen ja äkkiä erkanivat veneet toisistaan päinvastaisiin suuntiin, soutajat vetivät voimainsa takaa samalla kun molemmat ukot kaksin käsin syytivät nuottaa veteen. Kävipä siinä iloinen solske ja kauvas kaikkosivat veneet toisistaan tehden valtavan kaaren ja rientäen jälleen lähelle toisiaan. Nuotta oli nyt vedessä, kukko pökkelö kekkelehti perässä, mutta muikkuparvi väreili keskellä. Pienen ankkurin nyt paiskasivat molempien veneiden keulasta pohjaan — vihtaköysi — ja nuottaa alettiin hissukseen vetää. Ja kussa tuli lähelle nuotan kukko, niin porkkiin tarttuivat nuotansoutajat seisalleen kavahtaen ja vimmatusti porskuttivat, porskuttivat viatonta vettä, syvälle pehmeään pistellen, jotteivät kalat veräjästä karkaisi tai pinnasta päällitse piriseisi…

Ja siunatuksi lopuksi ukot hartiavoimalla väänsivät ja nostivat nuotan perän veneisiin, jotka jälleen olivat liittyneet laita-laitaan, kiinni toisiinsa.

Parahiksi siihen saapuivat sountiaan hilliten pappilan pojat kunnioituksella ja uteliaisuudella seuranneina nuotanvetoa, joka heistä, herraspojista, oli jotakin saavuttamatonta, salaperäistä talonpojan pyhää.

— Iltaa isännät, saammekos täkyjä?

— Iltaa… Saapi kai heitä sen vertaisiin tarpeisiin.

— Meitä on kaksi venekuntaa, selittää Esko, joka taas on mahtava kalamies ja ymmärtää Suomen kansaa enempi kuin nuoremmat veljet, joita vähän ujostuttaa.

— Onko se pappai matkassa?

— Tuolla tulee toisessa veneessä.

Nuottaveneiden väessä huomataan juhlallinen tyrmistys heti kun on saatu kuulla että itse rovasti on näillä vesillä.

— Jos lie mammai matkassa? tokasee akka toisen veneen keulasta, nysä suupielessä.

— Torakassa on! vastaavat pojat.

— Kiesuksen kierukka — siin' oli kupparimuijan mennyt-öinen uni! Vai on ruustinnai huviretkellä…

— Ja tytöt! lisätään muorille.

— Ka ihan pitäisi soutaa pakauttamassa huomenna ja juustoleipä viemässä — se on mammanne aina ollut mulle niin höyli. Minä oon se Hyysirannan Vappu…

Toinen nuotta-ukoista alkoi poimia Eskon täkykoppaan kauneimpia muikuista, jotka hopeanhohtavina hyppelivät suuressa vasussa.

Eskon venekunta jo alotteli koukunlaskentaa kun rovasti vasta saapui nuotta-ukkojen luo. Hiukan ujoilevasti, kuten tapansa oli, tervehti pappi seurakuntalaisiaan. Kun oli ensin puhuttu kauniista ilmoista, käytiin virkeästi itse asiaan ja nyt poimi toinen nuotta-ukoista parisataa syöttiä rovastinkin täkykoppaan.

— Mitä minä nyt olen velkaa? kysyy rovasti kukkaroaan kaivaen.

— Antakaahan kukkaronne olla, sanovat talonpojat nöyrästi, vaikka hyvinkin olisivat rahan tarpeessa.

Rovasti kaivaa hopeaisen markan ja ojentaa yli välkkyvän veden.

— Liikaahan tätä tuloo, ei mitenkään. Hilikkui piisoaa… penäävät ukot, mutta ottavathan sentään vastaan.

Rovasti kiittelee ja hyvästelee ja komentaa poikia soutamaan rannemmaksi — ja nyt alkaa ankara koukunlasku, kilpaa toisen venekunnan kanssa, mutta kaartaen vastakkaisia rantoja.

Puoleen yöhön se vetää ennenkuin molemmat venekunnat ovat laskeneet järveen satakunnan polakoukkua kummaltakin puolen.

Kilpaa soutavat pojat kesäisessä yössä kohti Torakan valkamaa, jossa pappilan paatti kuin jättiläisjoutsen kuvastelee valkoisia siipiään veden kalvoon.

Juuri Torakan rantaan töksähtäessä loiskahtaa rovastin uistimessa sievoinen järvilohi ja kappas vaan — ukko saa sen.

* * * * *

Ruustinna jo nukkuu syvässä unessa matalassa vierastuvassa, jonka veistetyt honkahirret saumasammalineen hohtavat kesäisessä yössä, mutta pappilan tytöt ovat hiipineet lehmitarhaan, jossa kodikas "suihtu" tupruaa leppoista sinervää sauhuaan. Torpan karja seisoksii ja makailee siinä sauhun alla tyystin tytyväisenä ynähdellen ja märehtien rämekorvesta jyrsimäänsä heinää. On siinä jukupää mullikkakin, panimoilleen nulikka vielä hypätäkseen selkään, vaikka kyllä jo sitäkin yrittelee. Kaksi valkoista mulipää-vasikkaa nuoleksii lempeästi toistensa punaisia loppakorvia.

Mutta karjan keskessä kenkkuilee Torakan akka vihan vimmassa siirtyen lehmästä lehmään purpattaen jokaisen mahan alla ja vedellen luisevilla sormillaan tissin tissiltä tyhjäksi täyteläiset utareet. Kihisee kiulu ja vaahtoinen vitivalkea maito läikähtelee kuplaillen. On akalla apulaisena Musta Iita, tytön suikula, mutta hame maata lakaiseva kuin muorillakin, aikaihmisten kirjoissa kun näet alkaa jo Iitakin olla, rippikoulun käynyt.

— Äläkä siinä känkkäile senkin siivatta! pauhaa akka kyykkysillään lypsäen. — Se tuo Elehvantti sitten vasta on potkuri, ke ke ke — outko siivolla, pirhanan rupeli — kiuluun ryökäle mullatkin porkkaa — musta kärpänenkö häntä ronkkaan purree — lyö Iita vitalla, ropsi oikein jotta herkiää, senkin kanttura!

Mutta pappilan tytöt istuivat lehmitarhan veräjän päällä kuin kiltit kanat orrella ja lauloivat sydämensä kyllyydestä:

Lugn hvilar sjön, Kring berg och dalar Nu breder natten mildt sin arm! Ej fågelns röst nu mera talar, Hon slumrat in vid skogens barm…

Ja ihmeissään, ällämystyksissään kuuntelivat kaunista laulua torpan lehmät ja mullikka näytti olevan häpeissään — nuo hetaleiset herrasryökynät hiukan häiritsivät Mikon lemmentuumia.

Juuri silloin saapuivat pappilan pojatkin koukunlaskustaan ja tarhalla syntyi hauska hälinä.

Torakan akka nauraa hökötteli — vai suoraan kiulusta nuoret herrat vastalypsettyä maitoa, ei oltu mokomaa ennen nähty, mutta juokoot kun lystää. Syntyi kilpajuonti Eskon ja Vihtorin kesken. Esko sai kokkareen väärään kurkkuun ja koko lapsisarja oli läkähtyä naurusta — Vihtori veli tyhjensi melkein kiulullisen nisälämmintä maitoa sekä pisti kiulun päähänsä laureatuksen merkiksi — Torakan akka hytkyi naurusta ja kauhusta — hurjia papinpenskoja, mitä virkailijoita heistäkin tulla mahtoi? Vaan korreesti hyö vain pappilan ryökynät taannoin olivat laulaneet, ihan oli syönalaan koskenna. Niin oli kuin oisi masinalla pelattu…

— Montako teillä tässä oikein on lypsylehmää? kyselee Esko näyttääkseen kansallista puhuttamistaitoaan nuoremmille veljilleen.

— Eihän näitä ouk kuin kaksi. Hiehko kökkeli kolomas lehmä! tokasee Torakan akka.

Sekös veljeksiä tuppasi salaa naurattamaan. "Hiehko kökkeli kolomas lehmä" — niinkö se oli sanonut?

Mutta Esko jatkoi vakavana keskustelua asianymmärtävästi huomauttaen lehmäin myöhäisestä kotiintulosta. Johon akka taas myötitteli:

— Myöhään, myöhäänpä hyvinni meijän niemellä pitteet kottiin tuloot, yörauhan tärvelevät. Vaan eikös se nuori herrasväki jo laittau yöpuulle? Jok kai siellä tovista-aikaa mammanna ja pappanna nukkuut…

* * * * *

Aamulla kello 3 on ukko rovasti jo jalkeilla ja käy tarkastamassa ilmaa. Neljännes neljättä ajaa hän ylös joukkonsa. Nuorimmat tytötkin pyrkivät mukaan. Torakan muori on keittänyt väkevät kahvit. Kello 4 liukuvat jo molemmat veneet ulos rannasta, jossa Torakan ukko seisoo totisena katsoen papin ja papinlasten perään. Itse hän siinä laittelee viikatteen terää varteen ja vuoleksii haravan piitä.

Ja ihana on kesäinen aamu, kun yön hämy haihtuu ja sydenmustaan iljankoon punertavan auringon armas säde sattuu — päivän ikinuori jumala antaa aamusuudelmansa yön tummalle tyttärelle. Se valkeuden nuori sulho hymyilee ja yön neitsyt paljastaa onnellisena kauniit rintansa — suutele, suutele, olen kokonaan sinun!

Saaret koivurantaiset päilyvät kuni koholla ilmassa, missä on kallio ja korkea metsä, siellä häälyy salaperäinen pimento. Siellä utuneitoset hiljaa karkelevat ja sumusotilaat säiläänsä vilkuttavat. Mutta auringon airut ajaa sinnekkin ratsulla, jonka kaviot vain hiipovat vettä ja äänetön on taistelu, jota valosta käydään. Voiton tanner on puhdas vihollisista ja kuulaan ilman läpi kiitää päivän ensimäinen lintu kaula ojona, kuulet siipien havinan, sitten ei mitään. Ei tuulen henkäystä vielä mistään päin, tyvenenä uinailee syvyys…

Ukko rovasti otti ensimäisen haukinsa. Taitavasti sen ottikin, ei hukilla iskenyt, vaan kopralla niskasta nipisti, aivankuin sepän pihdissä kiepahti kala veneeseen ja pärskäytti iloisesti pohjavettä pyrstöllään Iivari pojan kasvoihin.

— Pappa, eikö se pidä tappaa? rukoili Sanni, joka istui keskellä venettä. — Ettei se kituisi…

Rovasti pisti haukia pyhäjärveläisellä puukollaan.

Ja pola polalta nyt valtavat kaaret täkynokkosia koettiin. Joka toisessa vähintäänkin oli kala, aniharva oli koskematon, muutamista oli kala vapautunut suurella voimalla vääntäen pahasti koukun perustimen. Nousi syvyydestä jättiläisahven, nousipa hirmuinen haukikin, jonka ottamisessa meni puolentuntia. Kauhistuneena huudahti Sanni tyttö, kun isä ukko sen vihdoin vapisevin, vaikka suorin käsivarsin kalakirveellänsä veneeseen kiskoi. Vihtori veli hyökkäsi sitä pitkällä puukolla pistämään — niskaan ja poikittain purston lähettyville — ja Sanni sisko rauhoittui. Seuraava pola niemen kärjessä, kun sitä lähestyttiin, puikahti yhtäkkiä umpisukkeloon. Se pysyi pari minuuttia veden pinnan alla ja puikahti äkkiä näkyviin. Rovasti kiirehti huopauksella auttaen soutoa sen luo, mutta juuri kun ojensi kätensä tarttuakseen polaan, luikasi tämä jälleen umpisukkeloon ja rovasti jäi tyhmistyneenä tuijottamaan ympärilleen.

— Svinaktigt! pääsi rovastilta ruotsiksi kuten tapahtui vain kriitillisissä tilanteissa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi siiman päässä suuri lohi korkealle ilmaan ja pola puikahti taas näkyviin.

— Nappaa kiinni, pater noster!

Ukko rovasti sai kiinni polasta ja lohi alkoi junnata koko venettä perässään — soutaja Vihtori tosin huopasikin tahallaan, sillä tottuneena koskionkijana hän tiesi että lohensukuista kalaa ei koskaan saanut päätäpahkaa vetää luokseen, vaan sille täytyi antaa myöten. Jännittävä järvilohijahti oli alkanut. Onneksi oli siima pitkä ja vahva, ja kala tuntui olevan varmasti kiinni — älä löysää pappa, älä löysää! Näin mentiin muutama sata metriä lohen jäljessä, kaikkien hengessä kuvasteli äskeinen kaunis näytös: aamuauringon säteissä kimmeltävä hopeasuomuinen kala loiskahtaen korkealle ilmaan ja pulahtaen päistikkaa veteen. Sileät, laajenemistaan laajenevat aaltorenkaat siellä, missä lohi on loiskahtanut. Se oli suurenmoista!

— Meidän täytyy se väsyttää ensin. Annas pappa, niin minä tulen hoitamaan siimaa!

Mutta pappa ei ensi kertaa ollut kyydissä papinkalaa.

— Stopp! komensi hän: ala nyt hiljalleen soutaa…

Ja niin kala väsytettiin, se ei enää riuhtonut eikä ryntäillyt. Pyrki vain pohjaan ikäänkuin nukkumaan. Mutta sen oli pakko kärhämöidä veneen vanavedessä, tahtoipa tai ei.

— Minäpä tiedän! huusi Vihtori etuteljolta. — Me otamme sen ampumalla pökerryksiin.

Niin todella tehtiin. Isä kalastaja veti lohen pintaan ja poika metsästäjä pärähytti haulikolla veden kalvoon — lohi pökertyi täydellisesti ja rovasti nosti saaliin veneeseen. Kaunis kala se olikin, ihan leiviskän painoinen.

Niin soudettiin koukulta koukulle ja niljakka läjä veneen pohjalla kasvoi kasvamistaan. Haukia ja ahvenia enimmäkseen, jokunen säynäjä. Vasta takaisin tullessa nostettiin verkot vedestä — puolentoista sataa pienempää kalaa: sukeita siikoja, keskikokoisia ahvenia, moniaita tuppihaukia sekä räpylöistään alapaulaan sotkeutunut ja siihen kauhusta käpertynyt telkänpoika.

Jotakin jännittävää tapahtui myös toisen venekunnan aamupyydyksillä: kaukaa oli nähty veli Eskon ponnahtavan seisaalleen veneensä perässä ja sitten olivat "pikku pojat" hurjasti soutaneet aivankuin hoijakassa ympäri — mitähän ilvettä lienee kala sielläkin pitänyt? Koukkujen koenta Saariperässä oli täynnä mitä kummallisimpia yllätyksiä. Milloin oli onkiahven ensin nielaissut täky muikun, sitten oli ahvenen nielaissut suurempi ahven, tämän taas oli hotsinut kurkkuunsa ahnas hauvin tuppelo ja vielä tämänkin kaksi kertaa suurempi veden hurtta — se oli syöntiä se! Milloin oli saman polan kahteen koukkuun yhtärintaa ottanut sievä lohi ja virkku hauki ja vetäen "kissanhäntää" eri suuntiin kohtalotoverit säikähtivät lähestyvää ihmiskuntaa ja kiersivät hurjasti vastakkaisiin suuntiin, kunnes siimat punoutuivat toisiinsa ja virkut veljekset poksahtivat yhteen sekä nostettiin veneeseen sen tuhannen sykkyrässä Eskon ihmetellessä Luojan töitä. Milloin taas oli pohjakivi irtautunut silmukastaan ja kala kiidätti keikkaselkäistä polaa salmesta salmeen, kunnes sotki siimansa pohjamurtoon, josta ainoastaan kärsivällinen koukunkokija veitikan vapautti. Saattoi sattua niinkin ettei iltayöstä laskettua pyydystä laisinkaan löytynyt, vaikka koko pappilan nuoriso sitä silmillään sihtaili pitkin terässinikaareilevia aamuisia pintoja ja silloin tehtiin juhlallinen johtopäätös että pyydys oli joutunut salaperäisen vedenalaisen olion uhriksi — kukasties itse Tursas Vetehinen oli vehkeet siimoineen, polineen vieläpä kivenmöhkäleineen poskeensa pistänyt?

Äänekkäästi jutellen ja ilakoiden molemmat venekunnat palasivat takaisin torpan rantaan Vihtori veikon ammuskellessa ilmaan kunnialaukauksia takaaladattavalla luotipyssyllään, jollainen tällä pojalla aina oli mukana moisilla retkillä. Ei keksinyt mitä oikein ampua, ei ollut vielä linnustuslupaakaan, ja vaikka ei vallesmanni semmoisista välittänytkään, niin pappa oli sentään ankara lainparakraahvin valvoja ja häpesi poikain puolesta, jos ne lakia rikkoivat. Mutta torpan rannassa ottivat kalalta-tulijat vimmatulla ilon haukunnalla vastaan pappilan pystykorvat koirat, jotka luonnollisesti olivat retkellä mukana ja joita kaikki kilvan rakastivat — hellimmin äiti ruustinna ja Sanni tyttö, joiden kanssa pojilla jatkui ikuinen kina ruokien rasvapitoisuudesta ja sokurileivosten vaikutuksesta rakastettujen kotieläinten sielulliseen ja aistilliseen terveydentilaan.

— Poju! Poju! Poju sessu! — Noppe! Noppe! Noppe seh!

Jos, olivat kalat olleet syöntituulella, niin kylläpä pappilan kultaiset koiratkin sitä näyttivät olevan tänä kesäaamuna — olivat syödä ihan elävältä kalamiehet hypäten heti hännät kippurassa veneisiin ja nuollen riemuissaan kasvoihin yhtähyvin ukko rovastia kuin Eskoa.

— Hunsvotti! toruu harmaapartainen rovasti nauraen, mutta Esko, pyyhkien viiksistä suutaan, mutisee tapansa mukaan: Noh, kah… sekä sanoo sitten koko pappilan joukolle kiivaasti:

— Te kasvatatte huonosti koirianne.

Kyllähän esihistoriallinen Esau taisi olla metsämies, joka siis ei halveksinut koirankaan kieltä, mutta tämä pappilan karvainen Esko ei välittänyt muusta kuin kalasta. Siinä tuli mamma ja Aunekin rantaan katsomaan kalansaalista. Voi herrantöppöset — noin paljon noin komeita kaloja. Torakan ukkokin ihmettelemään: onpa, onpa vetten viljaa. Ei sitä talonpojat noin vaan vetele…

Kolmatta sataa oli koukkua ollutkin.

— Joko pojat laskivat, montako koukkukalaa?

— 149! huutaa Väntti. 99 ahventa! 40 haukia! 7 lohta! 2 säynäjää! 1 matikka!

Rovasti itse laski pienemmät kalat saatuaan verkot vapeille seivästen väliin. 151 oli verkkokalojakin.

Syötiinpä makea kalakeitto siinä venerannassa koivikon siimeksessä, isolla padalla kiehutettu. Talonväkikin siihen kutsuttiin. Ja hauskalta se näytti kun rovasti pappa paitahihasillaan, keltaiset pieksunvarret käännettyinä, istui nurmella höyryävä pahkakuppi polviensa välissä, koko matruusikunta ympärillään. Ja pappilan tytöt kansallispukimissa mikä milläkin mättäällä. Ruustinna leveällä kannolla, kirjava kulho helmassaan.

— Ei ole ryssänkeisarillakaan näin makeaa ruokaa, tuumii yksi pojista, jota Matiksi nimitetään.

— Kyllä sillä yhtä makeaa on, vaan ei se yhtä makealle maistu, huomauttaa Vihtori rikkiviisaasti.

— Syöneekö kalaa majesteetti? sekaantuu puheeseen Torakan ukko.

— Sumpusta se syöpi, tietää Pekka poika. — Kitukaloja likaisesta lammesta.

— Vaan mikä keisari se oli, joka kerran söi hilloja Suomessa? kysyy Virvi, pappilan kuopus.

— Aleksanteri ensimäinen! Jos saa uskoa… Saara Wacklinin juttuja…

— Mepä lähdemmekin tästä hillamarikkoon, hoksaa Aune.

— Raakoja vielä ovat, äännähtää ujosti Torakan Musta Iita, joka iltaisin rähmii soita lehmiä huuhutessaan.

— Pitäisi taas saada tuoreita täkyjä ensi yöksi, huomauttaa Esko pahkakuppi kukkurallaan toista annosta, nenänpää liemestä kiiltäen.

— Nyt kaikki kalanperkkuuseen! komentaa ukko rovasti pannen pois puulusikkansa. — Tytöt viruttamaan. Hör du Cilly, kysyy hän huolestuneena puolisonsa puoleen kääntyen: minä pelkään ettei suola piisaa.

— Men vi segla ju hem i morgon, vastaa ruustinna lempeästi.

— Seilaamme kotiin, sanot sinä? väittää rovasti. — Mistä mamma tietää että tuuli huomenna vetää?

— Ei mamma tiedä, vaan pappa sen tietää, tulkitsee ruustinna onnellisena ja alkaa koota astioita. — Lapset, kiittäkää Jumalaa ruuasta.

— Mitä se nyt mamma… näin taivas-alla…

Eikä äiti muori sitä ankarasti tarkoittanutkaan. Se oli hänellä vain sellainen säädyllinen, herttainen tapa. Täällä luonnonhelmassa suli Jumala ja pappilan kätten-ristiinpano yhteen, häthätää nähtiin isä-ukonkaan kovettuneita kopriaan yhteenpuristavan silloin kun rovastilla oli pieksusaappaat jalassa. Hän oli silloin ikäänkuin ulkopuolella pappiuttaan…

Niinpä siis Torakan rannassa alkoi hilpeä kalanperkkuu. Suomut ja veitset vain välähtelivät ja tulipunaisia kalankiduksia sinkoili rantalouhille. Päivä paistoi ja laine loiskui ja auteret ulapalla huljuivat. Kaukaa järven takalistosta siinsi horisontista moniviikkoisen rajakarjalaisen metsävalkian sauhu.

10.

Kylänmäki ja Alanne.

Näin tehtiin kesäisiä kalaretkiä milloin Torakkaan, milloin Alajärvelle — Kylänmäkeen, ikivanhaan taloon, joka päinvastoin kuin edellämainittu torppa kohosi korkealla korpivaaralla, puolen neljänneksen päässä järven poukamasta. Satumaiselta tuntui pappilan pojista maata satojen vuosien vanhan pirtin lattialla, muikeanhappamen ilman hengessä — piimäamme ja puiset viilipytyt vierellään sekä hieroa unisia silmiään kello 3 aamulla, kun Kylänmäen akka kantaa rohmusi sisään kahvin. Kylänmäen ukkopa vasta oli aito muinaisesine, hän osasi toki loitsujakin sekä veisasi Kalevalaa ja kertoi nähneensä Elias Lönnrotin — kuului suuri Elias Vienan matkoillaan kerran saarnanneen rajaseurakunnan kirkossa, musta pää hällä silloin oli ollut, vaan tiesi Kylänmäen ukko että myöhempinä vuosinaan "valakiaksi oli peä männynnä hälläi". Oikea savupirtti oli Kylänmäessä ja muutenkin vanhan ristirahvaan elintavat ja niinkuin totisella Suomen kansalla usko vahva ynnä uskallus noitiin, velhoihin ja pääperkeleeseen sekä luonnollisesti myös Kiesukseen Ristukseen, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Musta raamattu, mustat virsikirjat, kupparisarvet, karhukeihäs, pertuska ja russakat muodostivat tärkeimmät sisuskalut tällaisessa talossa. Eikä ollut tätä taloa vielä turmellut uuden ajan henki, vaan vanhalla höyryllä kävivät esimerkiksi kaikki nurkantaukset ja tanhuat, ja turhaan seurakunnan sielunpaimen länsieuropalaisessa hengessä etsiskeli sitä paikkaa, jossa saisi neljän seinän sisällä aamutoimituksensa toimittaa.

Nuo ylösnousemukset aamu-kolmelta syöpyivät salaperäisesti papinpoikain mieliin, konsa he rivissä, kuni pyrstöjään pyristelevät valkoiset metsäkanat, kyyköttivät havukkaseinäisen tallin takana kohottaen katseensa maallisista asioista "ain ylös mäkihin" — näköala Kylänmäen huipulta oli tosiaan suurenmoinen, varha-aamun punertavassa kultavihmassa siinsivät siellä syvyydessä mäntyiset niemet, lehtoiset saaret, kahilaiset salmet ja sokkeloiset seljät! Sinneppä notkuvassa hanhimarssissa, lippalakit päässä ja tervatut pieksut jalassa, alas painuttiin usvaista rämerinnettä ja seuraavassa hetkessä nähtiin pappilalaisten maalilaitainen vene kellumassa vesipeilin tyvenessä — polakoukkujen jännittävä koenta oli alkanut.

Eipä aina viitsitty syrjäisessä Kylänmäessä kesäistä yötä viettää, vaan tehtiin honkainen nuotio viehättäväksi havaitun saaren kainaloon ja purjeteltta puiden väliin pingoitettiin, vaikka totta toisakseen että moinen ihanteellinen alkuperäisyyden tavoittelu tuppasi olemaan liian raaka ja kosteanvärisyttävä yösija heille, jotka herraspoikina sentään olivat tottuneet pappilan hempeään vuodelämpimään. Tokihan täytyi karaistua ja sitäkin saivat varmasti oppia erämaan papin pojat ja tyttäret varhaisina ikävuosinaan.

Toisille se oli hyödyksi, herkkähermoisia se kenties vahingoittikin.

Oi te kesäiset pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans! Teille jos onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun!

Tätä muinais-oululaisen runoniekan klassillista säkeistöä osattiin kyllä jo koulupoikinakin skandeerata noilla autiuttaan uhoavilla korpirannoilla, mutta eipä vielä silloin osattu uskoa, kuinka todeksi sen luoma tunnelma oli muuttuva maailmalle hajoavan papinpoikueen sieluissa.

Paitsi Torakkaa ja Kylänmäkeä olivat pappilaisten kalaretkipaikkoja vielä salaperäinen Kylmälahti ja Pesiönlahti, joskus myös Hietajärvi, jonne konttiselässä marssittiin poikki kumisevan kannaksen pitkin jäkäläisiä palokankaita ja halki soiluvia soita, sivu pohjattomien lampien. Oli jännittävää tarjota syrjäjärvien kaloille samoja hornan vehkeitä, joilla emäjärven vedenkoiria peijattiin, ja vertailla tävynnielijäin typeryysastetta. Saattoipa joku pojista tehdä yksityisen kalaretkensä niittymiestenkin mukana kaukaiselle, vuokkilaiselle Parvajärvelle ja tuoda sieltä selässään komean hanhen sekä käsissään jättiläisropeen punertavia, peukalonkokoisia korpilakkoja. Aniharvoin ulotettiin kalaretkeä Ruhtinansalmelle saakka ja Hossan kalamatkoista uskallettiin puhua ainoastaan ukko Buxhöfdenin kanssa — sinne Hossan perukoille, korkean Kuusamon rajoille karttui kunnioitettava taival — 80 virstaa, joka sentään oli yksi seurakunnan tavallisia "kirkkomatkoja". Mutta silloin kun niinkin tapahtui että ukko rovastia varrottiin kotipitäjäänsä palaavaksi joltakin ulkoseurakuntalaiselta virkamatkaltaan poikki salojen tai kinkerikierrokseltaan oman pitäjänsä rajamaisemilta, saattoi sattua että pari papinpoikaa purjehti isäänsä vastaan Röntylään, puolenkolmatta peninkulman päähän ja, kun ei odotettua kuulunut, antautui hartaasti harjoittamaan pappansa lempiammattia — koukustamista. Silloin Pekka ja Jussi soutelivat kahden Myllylahdella nähden rasituksiin asti vaivaa nuottamiesten tavoittelusta ja anivarhain ylösnousemisesta kuten pappansa pojat konsanaan, mutta suuripäisiä haukia pojat järven aalloista lappoivatkin. Kun ukko isä sitten kolmantena kesäyönä vihdoin saapui matkueensa kanssa Kuusamosta päin yllättäen nuorimmat vesansa sikiunessa Röntylän maitokamarin emäntäsängystä, niin tunsipa erämaan harmaapäinen prelaatti kotoista tunnetta rinnassaan ja tyytyväisenä hän seuraavana aamuna purjehti poikainsa kanssa omalla veneellä takaisin sinne, missä oli hänen maallinen temppelinsä ja missä mamma häntä ikuisesti odotti.

Niinkuin ei ollut kesää ilman aurinkoa, niin ei ollut pappilaa, jos tämä mamma puuttunut olisi — ruustinna Cillystä sielun ja aineen, runoruusujen ja kaiken kodikkaisuuden rihmat läksivät, hänpä se harmaina päivinä yhtähyvin rikkinäiset sukat parsi kuin trubaduurin sävelet pianolla soitteli, — emäntä, puoliso, äiti, sydämien ruhtinatar!

"Mamma, pane eväskukkoa ja paljon viilipiimää!" "Mamma, anna puhdas paita!" "Mamma, saako mennä Pollella?" "Mamma, onko mammalla sopivaa lääkettä — minä loukkasin…" "Mammapa ompelis tämän purjeen!" "Mamma, Junnu pyytää jyvä-aitan avainta." "Mamma, täällä on Jaakko Kemppainen!" "Mamma, yksi vienankarjalainen maatuska kerjää ruokaa." "Mamma, muuan Näljängän ukko kysyy kirkonviiniä lapsen korvaan?" "Mamma, lämmitetäänkö illaksi sauna?"

Hänen, äiti-ruustinnan piti ehtiä joka paikkaan. Ja joka paikkaan hän toki ehtikin ja kaikki häntä tarvitsivat. Ukko rovasti ihan sisäisesti vapisi, jos tapahtui se ihme että ruustinnakin kolme tuntia oli saavuttamattomissa tai jos hän makasi sairaana tai jos oli langennut liukkailla portailla ja loukannut selkänsä, jollaista vuosikymmenien kuluessa kylläkin sattui — kaikkea tapahtui.

Kesäisen kalaretkeilyn ohella näyttelivät tärkeätä osaa myös monet vierailut erämaan pappilan naapuristossa, jolla aniharvoin tarkoitettiin lyhempää taivalta kuin puoli peninkulmaa tai täysikin peninkulma, siis mutkin pari.

Näitä vierailuja oli käynti Ruukissa, Kurimossa, Alanteella, Ruottulassa. Marjansyönti- ja viilipyttyvierailuista näyttelivät osaansa Pikku Kortet, Viitala, Salmela, Palovaara, Luttula, Kukkuma, Lummetaho, Takkula, Näyhä, "Takaruotin puoli". Joskus pikkumökit Laitila, Reetala, Onnela, Törmälä, Pikkuvaara ja Keralan kylän mehutalot Suovaara, Vihtala, Kuikka, Pyykkölä — kaikki silmänsiintämättömän korpitaipaleen päässä pappilasta. Vanhan maantien varressa edustivat Kulma ja Kivelä kunniallista sijaa ja Pesiön "Laajalle" ynnä Haukivaaraan oli ikuiset kutsut pappilalaisilla. Niin myös Haukilaan! Niin myös Sopalaan — Saunaniemeen! Napataloja seurakunnassa vanhasta Suomulasta puhumattakaan. Tolpanvaara, Mannilanvaara, Kanervavaara, Roinila — se kaikki kuului lähempään ilmakehään, niissä jo asuivat nuo hauskat, herttaiset, alkuperäiset virkamiehet, joista perheineen meidän on ollut kunnia edellä mainita. Kaikki yllämainitut talot ja mökit sisälsivät puhtaita talonpoikia — luojankiitos, täällä ei yllättänyt rotusekoituksia, ei edes koirain kesken.

* * * * *

Jospa nyt haahmotteleisimme jonkun niistä pappilalaisten kesävierailuista.

Alanteelle! Lähdetään jo aamustapäivin. Vanhan Puolen ja tallin lomitse, tuntien niskassaan palvelusväen katseet pirtin akkunoista — että mihin se herrasväki taas menee! — vaeltaa rovastin koko perhe peltojen välistä piennarta pitkin, vatukkojen sivu, kaartaen sille veräjälle, josta vuokkilaiset kirkkopyhinä kulkevat. Ensimäisinä nostavat koipensa yli veräjän pappilan pojat ja joku huomaa nykäistä veräjästä pois pari ylimäistä seivästä, jotta mammakin pääsisi. Hyvin kivikkopolku lähtee painumaan alas metsäistä rinnettä, kohta ollaan suurella suolla. Kuljetaan pitkin notkuvia, kapeita, usein pyöreitä ja liukkaita suoportaita. Tullaan taas kuivalle ja kangas kumisee juhlallisesti. Toisinaan polku haaraantuu jälleen yhtyen ja muodostaen siten suikaleisia saarekkeita — pojat hulluttelevat koikkelehtien kilpaa kumpaakin haaraa. Rovasti kulkee poikaparven keskessä, mutta aina joku tytöistäkin ennättää etunenään, varsinkin Virvillä on kevyet jalat ja luonto hurja, vaikka onkin mietteliäs ja koreita runoja rustaileva tyttö. Mamma ruustinnan kulku on vaivaloista, häntä paimentaa ja tukee suoportailla Vihtori, parhaassa iässä oleva ritari, taikka Väntti, aina vanhemmilleen uskollinen, terhakka poika, tosin teräväsanainen leikinlaskija, tuikeasilmäinen käytännön mestari, jota suvun suolaaja-luoja ei ole turmellut liialla lyyrillisyydellä — ainokainen pappilan pataljoonasta, joka ei rustaa runoja — pirhakkapoika. Etujoukon jalkojen töminä etääntyy — mamma kulta paimentajineen jää jälkeen. Taas tullaan rämeelle, naavaisen, korkean rämekuusikon pimennosta ponnahtaa koppelo lentoon — pappilan koirat päästävät kimakan haukunnan.

Jo vilahtaa rämemännikön välitse järvi, tullaan Haukiperän rantaan. Huudetaan venettä Törmälästä — soutaa akka, huopaa paljasjalka, avopää, takkutukka poika tötterö. Vene pitkä komo, kipperä, häjy heilakka, ei siedä seisoa, herrasväki saa painautua pohjakaarille, vaikka vuotaakin vene kuin virsu.

— Älkää kaatako venettä!

— Katsokaa Eskoa! Päästään toiselle rannalle.

— Paljonko maksaa?

— Oiskohan hilikku paljo!

Rovasti antaa sen kokonaisen markan akalle. Kaikki tietävät että tämä akka on se tamma, jolla Törmä-ukko karhitsee — tuossa törröttääkin se etnograafinen vehe, oksakarhi.

Nytpä vasta kangas kumajaa, kun pappilan väki marssii. Palokangasta koko maisema, jokunen rämeen räiskä välillä. Metsävalkia tässä on raivonnut entisaikaan, puolen sataa vuotta takaisinpäin, poutakesänä maa paran syvälle polttanut. Kuka sytytti? Miksi sytytti? Elää vielä ukko, joka nauraa räkättää ja höpisee: eivätpä tiiä, kuka sytytti, — eivätpä tiiä! ha-ha-ha… Niin oli kauhea metsäpalo että järvestä poikki törmäsi. Lemetin saarenkin kärvensi. Ämmäntehtaan metsää nämä siihen aikaan olla taisivat.

Vuokkilaisten kirkkotie, sukeata kanervakangasta, monin paikoin rattailla ajaa saattaisi, vaan sitten roiskis rimpeen, pahanpäiväiseen murrokkoon, upottavaan hyölään.

— Pääseekös mamma?

— Koetan minä päästä.

— Akta dei, Cilly!

— Gulle Ben, hjälp!

Pojat ovat jo taipaleen rannassa ja heidän huutonsa hoilaus kuuluu:

— Tuo— kaa veee — net — tä! Ho — hooi — ve — net — tä hooo — i!

Siinä aukenee pieni Alanteenjärvi kyläilijäin edessä. Ei näy ihmisasuntoa, mutta salmenniemen takaa ilmestyy kaksi venettä, kovaa vauhtia tulevat — pappilalaisten huuto kuultu.

Vierailun juhlatunnelma valtaa molemmat puolueet.

— Tervetuloa! Ruustinna ja rovasti teköö hyvin ja tuloo tähän venneeseen — tämä ei vuua.

— No eikös siinä ole itse vanha Juuso?

— Ka Juusoksihan nuo moaliman ajan ovat haukkuneet, hokeneet, he-he-he. Ja Vanha-Juuso alkaa puhua purpattaa, puutaheinää heittelee, kaikki jutut jauhaa sekali, sekaan nauraa kotkottaa, kyllähän sitä hään assiet tietää. Jopa joo — Ämmän pruukin aikana oli niin ja niin — herrat — lantmäätärit — insyörit — kupernyöri — Niljus vainaa — Näälmanni vainaa — hyvvie pappeja — vaikka onhan niitä pappi parkojai — hehheh — tphyi —

Sylkäistä roiskahutti Vanha Juuso pitkän ruskean syljen kuolaisesta suustaan, mälliä kun poskessaan alvari piti. Perämiehenä ukko törötti, poikkinaisilla huopareilla lykkiä kyökkäsi, huulet huipparassa ja suu kävi kuin ruumenen eroittaja masina, hauskuudekseen sitä kuuntelivat pappilan pojat ja tytöt.

— Se Kuurpäri majisteri, he-he-he, pilikkosen pimmeessä oli Pitkään perrään kontannut Ruukista asti, he-he-he. Sieltä huuteli kuin huuhkaja, he-he-he. Minä satun käymään kusella nurkan takana, he-he-he. Noutaahhan se yösyännä poikkeen Pitkästäperästä piti, he-he-hee. Tätä suomenkieltä se sanoi opiskelevansa, he-he-he. Kerrassa ketterä herraspoika, he-he-he. Ei sille soutaa tarvinna, he-he-he. Ihte tuo souti, he-he-he. T-pthyi!

Juuso roiskahutti järveen ja niisti peukalolla ja ja etusormella valtavan nenänsä, joka tohisi kuin lakkapää-petäjä tuulessa. Ja huovata kyökkäsi, kyökytteli sekä taas alkoi porisevan pakinan ja sekaan nauraa naksutteli että he-he-he…

Päästiin salmesta lävitse ja siinäpä nyt aukenikin Alanteen kartanon viheriä ranta. Alanne, Alannet — vanhoissa kirkonkirjoissa Alande — ruotsirotuiset papit johtivat talonnimen "Elände" sanasta — lienee muinaisuudessa ollut "Kurjala", mutta näillä vuosikymmenillä oli Alanne seurakunnan napataloja eikä siellä leivän eikä särpimen eikä kalaviljan puutteesta mitään tiedetty.

Ja laskeusi vihantaa törmää alas Anna-Helena emäntä, siisti, suoraselkäinen ristiraitaröijy yllään, kiiltomusta tukka palmikolla. Mustat ja kirkkaat olivat silmätkin niinkuin se väkevä kahvi, jonka mainio "Musta emäntä" aina arvon vieraille tarjosi — Vieraat on tervetulleet. Pruustinna ja provasti käy sisään.

— Oi kuinka teillä täällä on ihanaa, rakas emäntä! huudahtaa ruustinna.

— Talonpoikaistahan meillä vain…

Alanteella oli oikea vanhankansan vierassali. Oli herraskainen puusohva ja musta klahvisenkki ynnä kiekura kiikkutuoli. Pöydällä puhdas liina, tuohipöntössä korkeita sinipunervia horsman kukkia, oven pielessä tuoksuvia koivunlehviä.

Ja Linta, komea talontyttö, tuli sisään syvästi niiaten ja kantoi pöytään valtavan tarjottimen. Petti tai Jenni tyttö kintereillä nisukoppaa kantaen.

— Herrasväki tekee hyvin ja ottaa…

Ah sitä narskuvaa juustoleipää! Ja milloin vehnäistäkin olivat kerenneet leipoa?

Sitten päivällinen uunihaukeineen, viilipyttyineen. Kelpasi pappilan syömäri-nuorisolle!

Mutta hauskinta oli kelliä päivänpaisteisella nurmirinteellä ja katsoa järvelle. Sieltä Sikoniemen takaa souti pitkänpitkä paltamo, tervalasti Ylivuokista. Oulua soutamassa se oli — latvavesiltä vasta alaspäin solumassa, Malahvianko Matteja, Pussilanko Paavaleita, Kukkarovaaranko kummituksia vai muun Mokulan — olipahan vain äärimäisen saloseudun tervakopria, housunpolvet ja persauksetkin pikitervatut — eikö lie ollut sielukin samalla sutilla sivelty. Oulun "porvaleille" tämä ilmestys tervatynnyreitä kiskoi — neljättä sadan virstan päästä sikaarin sauhuja vetelemään vuovasi, pitkämielisyyden ilmetty inehmo, toistaiseksi itsetiedoton kovan työn orja, onnenpekka kapinantuntemattomassa suuriruhtinaan maassa!

Mutta eivät kaikkea kyläilyaikaansa toimettomina kentällä loikoneet pappilalaiset, vaan ylös jokivartta juoksivat, mikä onkivapa, mikä pyssy käsissään ja linnun tai kalan kanssa takaisin tulivat. Ja pappilan ryökkynät Alanteen tyttöin kera järvellä soutelivat. Ruustinna emännän kanssa syviin puheluihin antautui ja perinpohjaiset olivat keskustelut myös ukko rovastilla Alanteen mukavain isäntäin kanssa. Tämä talo kelpasi esikuvaksi tuhansille, tässä vielä Heikkisten heimo yksissä asusti ja otsansa hiessä työtä teki; vaikka oli useampia emäntiä poikueineen, niin yhdellä padalla vielä keitettiin, mutta jättiläispata se vain olikin ja avara oli pirteistä pätevin, jossa miniäin kätkyet leveillä siltapalkeilla aamusta iltaan kolkkaa löivät.

Rauhaisa oli mieli pappilalaisilla — papin ja talonpojan elämä somasti yhteensointui täällä erämaassa, jossa sydän ja kunnialliset tavat elämän kovan arkistaistelun siimeksessä löytyivät yhtähyvin kummastakin säädystä, ei voinut koskaan ilmetä mitään väärinymmärrystä, arvonsa kummallakin puolella!

Leipä kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle, Frallala la lallallaa…

Ilta-aurinko jo paistoi ja tuuli varhain tyyntyi ja hyvinpä se nyt sattuikin, sillä kovin himotti rovastilla ja Eskolla taas täkyjä — nuotalle, nuotalle pyörähti pirteästi Alanteen väki, papinpojat seurasivat perässä ja hopealle välkkyvä apaja vedettiin pariveneisiin.

Yösydän jo yllätti, koska pappilan perhe palasi lämminhenkiseltä vierailultaan Alanteelta, jonka väki sitä herttaisesti saatteli taipaleen rantaan, kiihkeästi ja tuntuvin kädenpuristuksin toimittaen rovastilaisia vastakin tulemaan.

— Ja käykää nyt tekin meillä, kun kirkolla kuljette. Ei saa mennä läpi pihan!

— Kyllähän sitä aina pappilassa… hyvästi, hyvästi.

Kuinka kummallinen oli honkaisen erämaan kankaan kumina leppoisena kesäyönä! Ja kuinka satumaisena aukesi korkean maan näköpiiristä emäjärvi… Tuolla, korkealla vaaralla seisoi Karhulan pappila, päälletunkevan korven piirittämänä. Törmälän akka herätettiin kaksikielisellä serenaadilla:

Uinahda sa vieno, laulaissani vaan… Slumra ljuft du lilla!

— Venettä, rakas Taava, venettä!

11.

Johannan päiville Ruukiin!

Muistojen pohjakerroksista nousee joku kesä — montakin kesää. Pappila on menossa. Kesävieraatkin ovat menossa. Musterit tai fasterit. Taikka sievä serkkutyttö Esther, pikku ruotsikko nirppana. Taikka poikain toveri Juho Ludvig, gentlemanni, vänrikki, hän, jonka sukunimeä kerran muuan sydänmaan ukko rovastin kansliassa tiedusti ja saatuaan kuulla että se oli vain nen päätteinen, samanlainen kuin hänellä itselläänkin, tokasi: "ka tuloo se tyhmästäi suvusta herra", jolloin vänrikki Sarkanen purskahti kaikuvaan nauruun. Mutta tämä nyt on sivuasia. Pääasia että pappila tänä heinäkuun sunnuntaina on menossa. Johannoita on paljon, mutta Johannan päiviä ei ole kuin kerran vuonna vuotuissaan. Ja Suomen kansan ruukia — "Ämmä bruukia" on myös vain yksi kappale maailmassa. Siispä kannattaa mennä. Ruustinna on varannut suuren kermapullon Nelly Würtenbergille — Ruukin rouvan toinen nimi näet on Johanna. Voisi olla yhtähyvin Josefiina tai Eufrosyyne, mutta sattuu nyt olemaan mikä on — Johanna on hänen nimensä.

Pappilan kippurahäntäiset, pystykorvaiset koirat näyttävät tietä rantaportin läpi. Ne vetävät niin hurjasti ketjuistaan että joku mustereista pyllähtää mättäälle ja huudahtaa suu täynnä sammalia: herrejee! Sitten pääsee Panu pahus karkuun ja pojat suuttuvat siskoilleen. Pannaan ajometsästys toimeen korvessa ja saadaan karkuri kiinni katajapensaasta kuin Abrahamin pässi sekaantuneena ketjuistaan. Senkin rakas rasavilli! Ensin paiskasi musterin kumoon ja vielä kehtaa häntäänsä heiluttaa ja haukkuu kuin hullu. Laskeudutaan alas venevalkamaan — kahta tietä. Mikä hälinä ja airojen ja äyskärien etsimys. Kuka on vienyt purjeen aitan orrelta?

Kuka on vienyt tapin? Monellako veneellä pappila lähtee? Piisaako pari vai mennäänkö paatilla? Jos mentäisiin kolmella soutuveneellä — pantaisiin musteri myllyveneeseen — ei, kyllä kahteenkin mahdutaan, mutta näljänkäläislasti siitä paisuu. Musteri murmattelee, fasteri vavahtelee — hukutaan mukamas. Musteri hoi — tänne. Eikö se näe, vaikka on lasisilmät? Mitä se nyt — no voi sun lipiäkala. Musteri, joka painaa 89 kiloa, vajoaa liejuun — mistä se sen löysikin — herrajumala kuinka hän on äkänen tuo taannoin niin lempeä, humoristinen täti kulta.

— Förbannade… förbajskade… — Söta Amanda! Kära Olivia! Gulle Julie (äännä Shylii). Noch einmal. Ylös madame Pompadour!

Ja nousihan se musteri mudasta, kun miehissä hissattiin, mutta voi sen toista takaronkkaa. Ei murheell' muistoasi viettää saa…

* * * * *

Kova vastatuuli järvellä. Pojat paitahihasillaan kiskovat voimainsa takaa. Ukko rovasti ohjaa poikki selän Kärryksen puolelle, siitä sitten pitkin Vaarnan sivustaa. Mustat aallot ärjyvät. Juho Ludvig soutaa ja hihkasee väliin. Iivari, keltanokka ylioppilas, kiskoo hänen rinnallaan. Esteri istuu heitä lähinnä kepeä olkihattu tuppatukkaisessa päässään. Esteri on niin nätti. Juho Ludvig hälle kovin kohtelias. Mutta Iivari kärsii sanoin selittämättömästi. Iivari on kamalan mustasukkainen — mitä se tuo reservivänrikki, naisten viettelijä — kunpa olisi niin kaukana kuin pippuri kasvaa! Iivari, runoniekka, on salaa pikiintynyt serkkuunsa Esteriin ja haaveensa ovat suurenmoiset. Mutta tyttö vain tiuskii: låt bli, Ivar! Ja antaa Juho Ludvigin katsella siniharmaisiin lapsensilmiinsä. Tästä taitaa kehittyä kaksintaistelu Jussi pojan ja Juho Ludvigin välillä. Ettei vain toinen syöksisi toista Ämmän valkeaan syliin tänä iltana.

Musteripa vähän transportteerais rumppapuoltaan — anteeksi sanonta — vene viippaa kallellaan. Aune, älä siinä muistele muinaista flammaasi, vaan ojenna äyskäri — janottaa niin riivatusti. Syyti Panu, painutko pitkäksesi, et saa nostaa tassujasi laidalle — musteri hukkuu!

Aallot kävivät laimeammiksi, kun päästiin "vanhan kirkkosaaren" suojaan ja soudettiin sivu "Tiililanssin". Tämän salmen rannoilla oli vielä joku vuosi takaisinpäin näkynyt maalle vedettyjä jättiläisaluksia, malmiroomuja rautatehtaan käynnin ajoilta. Sitten ne oli myöty huutokaupalla ja talonpojat olivat niitä huudelleet 6:lla markalla kappaleen — olivat ne polttaneet poroksi ja keränneet leivisköittäin nauloja ja raaspiikkejä.

— Lasketaanko Tammen niskaan asti? kysyivät pojat, kun virta jo alkoi venettä vetää.

— Ei saa, musteri hukkuu.

Mutta pojat laskivat kurillaankin ja sydän kurkussa sai tätiparka tyytyä kyytiin.

Niin tultiin tehdasalueen rantaan ja pappilan väki nousi maihin.

Virran vilinä ja kosken kohina, kimmeltäviä kuonaröykkiöitä, kirkonkokoisia tiilirakennuksia ja taivaalle kohoavia korkeita torneja, maahan painuneita jättiläis-rautarenkaita, tuuheita lehtokäytäviä, laajoja vatukoita ja vihantia nurmikenttiä, virran yli riippuvia kallioita ja pitkät rivit punaisia puurakennuksia toisellakin puolen jokea, rautaovisia tunnelihuoneita kapearaiteisine rautateineen, ikipäiviksi pysähtynyt jättiläismoukari — siinä Ruukin ulkonaiset tunnusmerkit.

Tie joelta ja järveltä kohoaa kaartaen pääkartanoon. Paikkakunnan mahtavin se on — tämä päärakennus. Kaksikerroksinen — ei, kolmikerroksinenkin rumilas kuni Noakin arkki Araratilla, tehty kelohongista ja sitkeistä petäjistä. Kodikas, herrahtava fasaadi — pitkä porraskatos, jota kannattaa pylväät, kaiteen kapulat sorvatut — räystään alla 30 pääskysenpesää — siinäpä liverrys kuuluu ja nimikortit läiskähtelevät maahan. — Välkommen, välkommen! huutaa Nelly Würtenberg — päivän sankari Johanna — mustasilmäinen, tulikatseinen, mustatukkainen hintelä naisolento, vikkelä kuin kärppä, hän, joka ei viittä minuutia saata puhua samaa kieltä. — Tervetuloa farbruuri kulta, hyvvee päivee musteri, käykee sissään, olokee niin hyvä, tack, tack, kiitos, kiitos — no jo se on tuo Vihtori kohtelias, kun vanahan akan kämmentä pussaa — hi-hi — ja tanttiko toi retapotelin — no jo kai ne nuo pappilan poijat kasvaa, Iivarikin jo ylioppilas — tohtoriko sinusta tulloo? Käy sissään ja offiseeri Sar… en mie muista nimmee — förlåt — och fröken Esther — korree likka se on — no jok-kai poijilla lie lysti — hyvvee päivee Aune ja Sanni ja Virvi — uuvetko teillä on leningit — herjes kuinka korree kukkapuketti — no ne on vasta tolokkuja tyttöjä — mullekko tämä — stig nu in allihopa — Miitas hoi, Miitas hoi, jouvutko sieltä köntykkä auttamaan ylleplakkia, tantilta ja farbruurilta… Niinkuin mikäkin ruhtinas hän tässä asuskeli, alimetsänpäällysmies Miidas Nebukadnezar Salmanassar Jeriko Würtenberg, jolle Jumala oli siunannut nimen komeutta ja pituutta suhteellisesti enemmän kuin viran korkeutta, vaikka eihän tuo polkuhinnasta sekään vanhaan aikaan mennyt. Kuten jo ennen muistelemme maininneemme, ei herra Würtenbergiä, jonka luku- ja kirjoitustaito oli vähän niin ja näin, esivallan puolelta painostanut vallan rasittava virkatoimi, mutta kylliksi vastuunalaisuutta oli jo rautatehtaan raunioiden hoitamisessakin. Koi söi ja ruoste raiskasi, muurit murenivat vuodesta vuoteen, Ämmän silta lahoi lahomistaan ja uhkasi pudottaa koskeen sekä Karppasmummon että Pellikan, viimeisen yövahdin, eikä ainoastaan Nellyn lehmiä. Mutta kaikista ihmeellisintä oli että kokonaiset pitkät, kivestä rakennetut rakennukset, joissa oli rautaportit, ikäänkuin hävisivät ilmaan — ajan hammasko niitäkin lienee jyrsinyt, mutta salaperäiseksi tarinaksi ilmiö jäi — salaisuuksien kuningas oli Miidas.

Mitäpä maallisista; herra Würtenbergin naama loisti iloisesti kuin hyvinpaistettu perttulijuusto ja sydämellisesti hän nytkin otti vastaan Johannan päivän kaikki vieraat. Tuli muitakin kuin isonpappilan väki, tuli pikkupappilankin herskapi, Lauri Bonifacius Nuurtpummi koko joukkoineen, tuli uusi lukkari Saastamoinen Iitoineen, tuli Iso Puksi ponsuureineen ja pitkine kellon-kaulavitjoineen, tuli Hulukkos-ukko ja Kurimon punapartainen isäntä lahkehousuissa ja kiiltävät talvikalossit jalassa, vaikka kesäähän tämä vielä oleman piti…

Veneillä nämäkin tulivat, Niskanselän poikki porskuttivat — "Hanna" antoi ihmeellisiä voimia kaikille tänä sabatin iltana.

Nimipäivän tonttu kiersi rataansa ikuisten tähtien alla. Herrat asettuivat kanslian puolelle, joka sisälsi forstmestarin virkahuoneen kaikkine merkillisyyksineen ynnä tehtaan aikuisen konttoorin, jossa vielä seisoi korkea pulpetti "vörvalttari"-tuoleineen sekä portilla varustettu kaide, jonka yllä seinä kaartui puoliympyräksi — siinä olivat työmiehet lakki kourassa odottaneet ovisuussa konttoriherrojen kaikuvasti rykiessä aituuksen paremmalla puolella. Naiset sijoittuivat saliin suurten ruukkukukkien sekaan ja kulkivat sitten pitkin huoneita sikäli kuin ensi pönkistyksestään sulivat. Kolminkertaiset kahvit ja vähintäänkin nelinkertaiset vehnäiset panivat tarjoilun siunattuun alkuun — oh, Ruukin rouva kyllä tiesi mitä antoi, ei oltu säästetty ankastukkia, ässiä, kaneelirinkilää ja piparkakkuja.

— Tantti on hyvä ja ottaa paakelssia. Pappilan ryökkynät, varssoguu. Ottakee rouvat ja Hulukkosen emäntä nissuo!

Punakkana kulki kahvintarjooja-tyttö herrain huoneessa, josta valtava tupakansauhu tuprusi vastaan — pitkävartiset piiput siellä heilahtelivat. Hikipisarat helmeilivät tytön poskilla, sillä ei ollut leikintekoa joutua sydänmaan töllistä pitäjän koko virkakunnan passerskaksi. Nisuntarjooja tyttö sipsutti perässä visusti kiertäen kahvitytön rataa, olikin urakkaa yhtaikaa niiata niksauttaa ja samalla laskea tarjotin herrain polvien tasalle, sillä niin oli rouva neuvonut. Toinen tyttö oli mielenliikutuksesta kalpea kuin "pirtti-ässä", joksi niitä keittiön puolella sanottiin.

Sitten kun herrat ja naiset olivat käyneet Ämmää ihailemassa, samat palvelustytöt jälleen alkoivat kiertää rataansa ja nytpä nähtiin tarjottimella Nelly rouvan imelintä valmistetta, vadelmahilloa ja lakkahilloa. Toisella tarjottimella seisoi kokonainen punakaarti läikähteleviä portviinipikareita ja nämä maljat kelpasivat jokaiselle säätyyn, arvoon ja sukupuoleen katsomatta paitsi niille vanhemmille herrasmiehille, jotka jo olivat ehtineet ryhmittyä totikomennon ääreen perähuoneessa. Joka ennakkoluulottomasti ilmiöitä tarkasteli, hänestä oli kaunista nähdä, kuinka ukko rovasti, vanhin civis academicus, pisti "sulamaan" ja jotakin merkillistä oli myös todeta Miidas Würtenbergin silmien lapsellista välähdystä, silloin kun molemmat papit hartaina ja asiantuntevina sekoittelivat toddyansa, jonka jälkeen pisti sulamaan herra Buxhöfden, senjälkeen "Hulkko" ja vasta hänen jälkeensä Kurimon isäntä, kunnallislautakunnan parrakas esimies. Missä välissä synkännäköinen susivouti ynnä monikohdat muut tekivät lasinsa, emme osaa luetella. Tietysti rovastinpojat saivat luvan tehdä lasinsa ihan pappansa vanavesissä ja samoin vänrikki Juho Ludvig, joka merkitsevästi vilkutti silmää Iivarille. Pappilan nuorimmalla pojalla olikin vasta ensimäinen kesänsä todin kristillisessä yhteiskunnassa, täytyihän toki miehistyä ja päästä siirapin mausta, mutta sisälsikö pikiintyminen Esteriin siirappia vai alkohoolia, se oli eri kysymys.

Nuoret herrat olivat uhkuvalla tuulella, sillä heidän korvantauksensa ja tuuheat tukkansa eivät vielä olleet oikein kuivaneet — olivat näet juuri päässeet Ämmän suihkusta, hirveästä vesiryöpystä, jossa niskan ja navan kestävyyttä koeteltiin, kun koko "Ämmä" syöksyi ihmisen päälle.

Nimipäiväpuheet juhlajuoman ääressä alotti ukko rovasti vaatimattomasti huomauttaen että koska nyt oli Johannan päivä, niin nyt todella oli merkkipäivä, siis tavanmukainen — bibemus, johon kaikki hartaasti yhtyivät. Tuskin oli ensimäinen maiskaus ohi, kun kappalainen Lauri Bonifacius Nordbom lonksahtelevin polvin nousi ylös tuoliltaan, iski silmää, kohotti lasinsa ja lausui:

— Hy-hyvät her-rat, ja Vanha Aadam, e-eikös sss sitä mennä — nai-naisssväen — kanssa — so-so-ss — skoolaamaan — ko-ko-koska meillä nyt on ha-ha-Hannan päivät — — he-he-he…

Pastori otti juhlallisen kulauksen ja rymisteli salin ovea kohti ja miehenpuolet seurasivat hyväntuulisina hänen kintereillään, kaikilla totilasit korkealla koprissa. Rouvat, emännät ja neidit salissa kavahtivat istuimiltaan, alkoi yleinen Nelly rouvan piiritys kaikkine komplimangeineen ja hauskoine irvistyksineen, mitkä maaseudun seuratapoihin sisältyvän tiedämme.

Päivän sankaritar, köykäinen, musta, kekälesilmäinen Nelly rouva riehkui ja pyristeli vieraslauman keskellä kuin musta kana, joka on tallin alle muninut, ja hauska oli kuunnella hänen huudahduksiaan, koska hän siinä, viinipikari koprassa, seisoi ja otti vastaan paraatin.

— No elekeehän nyt ihan päälle tulla — kiitos, kiitos — tack, tack — vaska ni nu brooka — no jo se on tuo ukko Hulukkonen mukava — ah herra luutnantti — ka sen näkköö jotta on kaupunnista — tack tant — ottiko tantti sylttiä — men nog ä' hon en vacker flicka den där Esther — voi jos oisi vielä nuin nuori! — vaan on se tuo Iivariki kommee poika — saikos susivouti sylttiä? Manta hoi, Manta…, jokos Kurimossa on Punikki poikinna? — terve, terve — eikös kanttori soittais vengerkkaa — skool, skool!…

Kelpasi katsella kun vänrikki pyöräytteli Nelly rouvaa pitkän, luisevan kanttorin lyödessä ikivanhan fortepianon rämiseviä, vikiseviä tangentteja. Ei sopinut kieltää että Nelly vielä oli melko korea kukka varsinkin kun nappiherra nostatti veret hänen poskipäihinsä. Ja viehkeästi hulmahtelivat Nellyn rimssuhameet, kun hilpeä Juho Ludvig häntä pyöräytteli. Kihlakunnan romanttisimpia naikkosia, jota ei oltu pilattu Helsingillä, jossa Baabelissa ei rouva koskaan ollut käynyt enempi kuin yksikään muukaan läsnäolevista aviovaimoista.

Vesi-suussa katseli kappalainen Nordbom Ruukin rouvan tanssitusta kukkaisten ja ruusujen keskellä ja jos kielin voisi kertoa, mitä kappalaisen sielussa tällä hetkellä liikkui, kai siitä tulisi kokonainen postilla. Olipa hän nuorena ylioppilaana ollut aikansa edustavimpia kavaljeereja. Jospa vieläkin koittaisi… Mitä tekikään siis herra kappalainen? Ensimäisen totilasin virvoittamana hän lonksahtelevin polvin suuntasi askeleensa vänrikin heittämää daamia kohti, teki neljänkymmenen viiden asteen kumarruksen vielä henkeä puhkuvan Nelly rouvan edessä ja ojensi pitkän, laihan käsivartensa. Saatiin nähdä jotakin hauskaa. Pitkä Saastamoinen takoi polkkaa satavuotisella pianolla, ja joka liitoksessaan lonksahteleva pappi koikkelehti, koikkelehti ympäri lattiaa kimeästi kirkuva Nelly tiukasti puristettuna mustan, papillisen käsivarren kaareen. Ruustinnan silmät säteilivät — hänpä kyllä käsitti erinomaisesti elämän huumorin ja ilon — mutta emännät tirkistivät kauhtuneina, suu auki: valehtelivatko silmänsä? Ukko rovasti katseli tulipunaisena hämmästyksestä virkaveljensä maallista vaellusta, jättiläinen Bux ryki ja iski silmää polkien jalkaa, ukko Hulukkonen siristi toista silmäänsä viheltäen hienokseen, susivouti seisoi ovensuussa sen näköisenä kuin kaipaisi ketunrautoja, mutta herra Miidas, laillinen puoliso, hieroi nenäänsä, rypisti kirkasta otsaansa ja pulpahutti suustaan vain kaksimielisen tunnustuksen: pyh — devafaan! Kaikki olisi epäilemättä mennyt loistavasti, mutta silloin yhtäkkiä pastorin toinen takaraaja otti tanssin pyörteisiin mukaansa myös kaktuksen kukkapöytineen ja siihen nyt pyllähtivät yhteen rysyyn sekä Lauri Bonifacius että Nelly Würtenberg ja korkeasti kunnioitettava kaktus. Varmaan Jumala varjeli omiansa, sillä ei kukaan haavoittunut, musta multa vain pärskähti lattiaan papin jalkoihin muistutuksena kuolevaisuudesta: "maasta olet sinäkin tullut ja…"

Sivistys tähän maailman aikaan oli jo siinämäärin korkea korkealla Pohjolassakin, että nimipäivä-yleisö saattoi hallita pantomiimin kättentaputuksella ja Saastamoisen polkkarimputus katkesi kuin keritsimillä leikaten. Aina kohtelias Juho Ludvig veti vikkelästi langenneen naisen ylös lattialta ja itse Iso Puksi kiiruhti nauraen auttamaan kompastunutta sielunpaimenta:

— Veli, veli, huonostippa kävi — jo minä arvelinkin…

— Pirhanan kihti! mörisee pastori kompuroiden ylös ja puistaen kaftaaninsa helmuksia, mutta seuraavassa hetkessä, käsittäen tilanteen hullunkurisuuden — ja huomaten pasturskansa vihankiiluvat silmät — pyrskähtää hermostuneeseen naurunhohotukseen, mikä varmaan onkin ainoa pelastuskeino takaisin säädyllisyyteen hänen asemassaan olevalle henkilölle.

Mutta kun herrat olivat päässeet totikansliaansa, silloin vasta riemu riemulle remahti.

— Sinä vanha aasi! sanoi ukko rovasti. — Skål min bror för alla gamla minnen!

— Veli, veli, jo minä arvelin… hoki Bux: otetaanpas pikku nokkastokkari.

— Hi-hi-hi, naureskeli Kurimon isäntä, johon aine alkoi vaikuttaa.

— Vanhan hovikavaljeerin malja, kiproiskis! esitti vänrikki Juho Ludvig.

Kun oli yllin kyllin naurettu sattunutta papillista romahdusta, kehoitti talon isäntä Miidas veljiä ystävällisesti tyhjentämään lasinsa pohjaa myöten ja otti nyt puheenvuoron. Hän alkoi kertoa ihmeellisiä Gisbu-juttujansa siinä määrin mestarillisin elein että kaikki näyttivät unhoittavan paikan ja ajan ja luulivat olevansa teatterissa. Kertoi miten Gisbu, entisen papin tuomaripoika, oli näytellyt kuvernööriä, miten hän oli eksamineerannut lukkari Renduliinia, miten kutsunut kaikki Ruukin akat sokuria syömään tai miten kiskonut vaihdettuja housuja jalkaansa tai miten Emma (Ämmä) oli paisunut eräänä yönä. Naisväki, salissa ihan kadehti herrojen iloisuutta. Mutta saatiinpa iloa lisää kun paikkakunnan uutukainen nimismies, pikku Romeo Daniel Dansman, korjataksensa pastori Nordbomin tekemän kamalan footin, meni pyytämään itse ruustinnaa jenkkaan ja keikutteli hännystakkiaan niin taitavasti että se olisi kelvannut itselleen Herodekselle, jos nimittäin tämä muinaisajan kuningas olisi voinut sinä iltana kurkistaa Ruukin saliin. Palmut aikalailla huojahtelivat ruustinnan kunnioitettavan painon alla, mutta kaktus oli nostettu nurkkaan häpeämään. Tosin ukko rovasti visusti sisuksissaan punniskeli, oliko oikein sopivaa että Karhulan mamma oli antautunut tuolle kekkulivallesmannille, mutta yleisestä stemningistä hän päätti jättää rippipuheensa pappilan törmääkin salaisuudeksi. Rovasti näet "prinsiipistä" ei hyväksynyt tanssia.

— Bravo, mamma, bravo! huusivat pappilan pojat.

Mutta Iivari tuli yhtäkkiä kovin synkkämieliseksi — hän oli huomannut että Esteri liian kirkkain silmin vastasi Juho Ludvigin mönsträyksiin ja lopuksi suostui vänrikin tanssitettavaksi — tämä meni jo yli rajan. Iivari läksi yksikseen ulos harhailemaan ja mietti kai hyppäämistä Ämmään. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti pehmittää serkkutytön kova sydän taivaallisella harpun soitolla, hän palasi kartanoon, maistoi kiireenvilkkaa lasistansa, sieppasi vanhan Elias Lönnrotin kanteleen, joksi sitä sanottiin, ja kiipesi katolle huimaavaan korkeuteen. Ja täältäpä nyt alkoi kuulua rakastuneen nuorukaisen kaihomielinen kanteleensoitanto kesäisen illan kullassa:

Syy-däm-mes-täni raaa-kas-tan Sua eee-lin-ai-ka-niii! Jos kohta onkin tuuurha…

Meni kauvan ennenkuin Esteri hoksasi että sävelet tulivat suoraan taivaasta.

— Iivari, missä ihmeessä sinä olet?

— Minä olen taivaassa — hyvästi rakas Esteri.

— Tule leskeä juoksemaan! kuului tytön kirkas ääni alhaalta.

— Oi, juoksetteko te leskeä siellä alhaalla maan päällä, täällä taivaassa ei enää nai…

Ei hän nyt varsin niin liene sanonut, mutta peloittavan melankoolinen oli Iivari poika tänä iltana.

Ja alas hän tuli kuin raketti, koska itse Esteri oli suvainnut hänet huomata. Ja Iivari kirmasi pitkillä kolvillansa pitkin viheriäistä niittyä — ja sai takaisin Esterinsä ollen neljännestunnin ajan maailman onnellisin nuorukainen pidellessään puuskuttavan tytön kättä omassaan. Mutta hänen maallista onneaan ei kestänyt enempää kuin nuo 15 minuuttia — Esteri langetti itsensä Juho Ludvigin edessä ja nyt joutui Iivari vuorostaan leskeksi.

— Taivaan kello kuus, viimeinen pari ulos!

Vänrikki ja tyttö kiitivät pitkin kenttää. Iivari karkasi kuin tiikeri Esterinsä perään, sillä vänrikki oli viskannut vormunsa maahan ja liiti kuin tuuliaispää. Vinhasti viuhui Esterinkin lyhyt hame. Juostiin piha, riennettiin talli, kolme juoksijaa vilkkui lähellä metsän rajaa. Vänrikki hyppäsi yli aidan ja tuli jo tyttöä vastaan kuin pommi, mutta merkillisesti väisteli Esteri — ja Iivari lensi nurin mättääseen. Hän karkasi taas tytön perään ja oli juuri hipaisemaisillaan rakasta Esteriä niskaan, kun Juho Ludvigin ojennettu käsi pujahti kuin lintu Esterin käteen.

— Piru! hihkasi Iivari, mutta toisensa saanut pari pyrskähti nauruun ja papinpojan täytyi tyytyä kohtaloonsa. Esteri sai hiukan sydämenpistoksia eikä enää lähtenytkään Iivarin ajettavaksi.

Muut jatkoivat. Iivari ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Esteri oli hänet myrkyttänyt.

Sisällä kulkivat palvelustytöt teetä ja vehnäistä tarjoten. Yli viheriäin kenttien hämärsi pehmoinen yö täynnä heinän tuoksua ja pauhaavain vetten uhoa.

Tämä Ruuki oli tosiaan romantillinen paikka. Sen istutetut koivukujat kuiskailivat menneistä loistopäivistä, joita ei kukaan ollut tutkinut. Sen virtojen vilinässä ja koskien kohinassa kuului outoja ääniä. Sen sillat olivat syvien huokausten kannattimia, ja koko tehdasaluetta ympäröivä loppumaton karhukorpi humisi hiljaa sen kansan vuosisataisvaiheita, jonka historiaa ei kukaan ollut kirjoittanut. Suvannoissa loiskahtelivat lohet omin aikoinsa, ja ryysyihin puetut, yksinäiset onkimiehet seisoskelivat mykkinä vesikivillä tuontuostaan vetäen virrasta välkkyvän harrin tai punatäpläisen kiltun, tottuneesti pistäen kalat konttiin.

Salaperäisen romantiikan uho tunkeutui sisälle nimipäivävieraidenkin sekaan. Luisevan kanttorin pitkä käsi löi tahtia ja vähän harjoitettu sekakuoro lauloi juhlallisesti venyttäen:

Sua lää-hde kaa-unis kaa-tse-len Li-kel-lä vet-tä-si, Kuin pii-lven vaa-rjot va-e-l-ta-vat Kuu-vaa-sti-mee-ss-asi!

Ja myös ukko rovasti herrainhuoneen ovelta, pitkävartinen piippu kädessä, hyräili: Jag sitter källa vid din rand…

Oli päästy siihen oikeaan runebergiläiseen isänmaalliseen tunnelmaan, joka kultasi kuin iltarusko äärimäiset salotkin Suomessa ja jonka kruunasi uskonnollinen virsi:

Kaikkivoipa Jumalamme! Me jalkais juureen kumarramme…

Kynttilät ja öljylamput loistivat, totilasit kilahtelivat kodikkaasti, rouvain kasvot paistoivat tyytyväisyydestä ja nuoret jatkoivat leikkiään pylväsportailla. "Mitä sen pitää tekemän, jonka pantti tulessa ja tervassa kiehuu?" — "Tuokoon tuolta tallin takaa kolme totta ja kolme valetta!"… Kello oli jo 12 sydänyöllä, kun vihdoin kajahti Nelly rouvan kutsuva ääni:

— Illalliselle, hyvät vieraat. Tulukee nyt kaikki. Snälla tant, får jag bjuda på en enkel smörgås. Ottakeehan nyt ruokoo, Hulukkonen ja Repekka ja fröken Esther. Var så god herr löjtnant… Syökeehän vieraat uutispottuo ja kalloo — Miitaksen, Miitaksen roavon ne on onkimia ja rähmiväthän tuolla Simssi ja Apsalo raukkai… Tantti ottais pudinkia, ei se niin hyvvee oo kuin tantin oma laittama… kartemummaa minä panin. Syöhhän nyt Iivari, no se on niin hieno poika, mikä hänestä tullenee… tykkääthän sinä Esteristä? Vaan se tuo vallesmanni meillä on kuin posliinitokka: vanahan ruustinnanni sai nuortumaan. Elekee puhhuu mittää pahhoo pastorista — on meillä kukkia… vaan se tuo luutnantti on ekta kavaljeeri… Älä sinä Miitas ennen Kurimon isäntää ota! Syökeehän nyt mahanna täyteen, jotta jaksatta soutoo kottiin…

Näin aterioitiin Johannan päivän illalliset aina vieraanvaraisessa Ruukissa. Nelly rouva oli oiva ruuanlaittaja, joka ihan pahastui, jos eivät vieraat syöneet.

Ja kyllä nämä söivätkin kalistellen kahveleitaan kaikissa huoneissa ja nytpä vasta sukkeluuksia lasketeltiin, nytpä vasta paistetun kiltun, uutispottujen, viilipiimän, hillojen, pudingin ja jälkiruuan ääressä erämaan henkiset aarteet nousivat pintaan sieltä missä äsken vielä vain sininen virvatuli oli palanut. Nordbom änkytti ja pumppasi pappisvitsejä, Buxhöfden kuvaili vörvalttariaikojaan, Dansman näytteli kloovnia ja pajatsoa, Würtenberg viimeisteli Gisbuansa, ukko Hulukkonen matki erämaan faunaa, papinpojat kertoivat Oulun lyyseon seikkailuja. Juho Ludvig edusti armeijaa ja hovia, lukkari laklatti kansanvalistustaan, ja synkeä susivoutikin, todin ja puuron lämmittämänä, paljasteli järjestysvallan salaisuuksia täällä kaukana korvessa. Nuoret naiset kikahtelivat, rouvat rupattivat toistensa korviin, emännätkin myhähtelivät — oh, nämä olivat todella Johannan päivät. Mutta ylinnä kimahteli Nelly rouvan intohimoinen huomautus:

— Syökeehän, ottakeehan, elekee ruusailla — Miitas hoi, tarjoa farbruurille lissää…

Vielä puolisen tuntia — ja vieraat lähtivät. Aamu jo vaalasti, kun pappilan veneet kilpaa kiitivät Niskan seljällä. Auringon ensi säteet leikitsivät kuin pienet enkelipoikalapset usvan tyttärien kanssa. Haukiperän, peninkulman pituisen soukelon poikki, puikkelehtivat salaperäiset haamut — niistä oli kummitusjuttuja. Joutennientä kohti liukui kokonainen eskaaderi nimipäivävieraiden veneitä. Sieltä kuului yli vetten laulu:

Läksin minä kesäyönä käymään Siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää, Kussa lintuset laulaa! Metsäkanatkin ne pauhaa! Ja mun syyytämmeni etsi lepoa ja rauhaa…

Ämmän ja Jalokosken pauhina häipyi häipymistään taaksepäin.

12.

Pappilan metsissä.

Oi lapsuuden kotiseutu ja ainiaaksi todellisuudesta kadonnut, isän ja äidin pappila! Mitä minä kirjoitan, miksi kirjoitan, kannattaako muistella sitä, mitä ei koskaan saa takaisin? Elämä on sarja leikkiviä päivänsäteitä, jotka synkeä syys-yö sammutti. Miksi tuskani kovasta kalliosta koetan lohkaista itselleni kiiltäviä kiven muruja — jospa kaikki vain onkin katinkultaa? Minä tahtoisin huuhtoa elämäni vierivästä virrasta kultaa — löydänkö mitään? Miksi sumu himmentää silmäni, epätoivo mieleni valtaa — millaista sukua lienemmekään, me vanhat papinpojat?

Siellä erämaassa oli niin kovin vähän kukkia. Ei siellä ollut syreenipensaita, ei edes valkovuokkoja, ei siellä kirsikka punoittanut eikä siellä kasvanut ainoatakaan omenapuuta. Mitä puhun? Olihan siellä pieni appelsiini, joka kasvoi Ämmänruukin salissa ja jota herra Würtenberg oli kasvattanut 30 vuotta. Ja vihdoin se kukki ja teki hedelmän ja suurena ihmeenä sitä näyteltiin vieraille. Kolme pienen perunan kokoista kalpeankeltaista mukulaa! Voiko vienompaa kuiskausta kylmässä Pohjolassa kuulla kuumista tropiikkimaista?

Meillä papinlapsilla oli joskus outo ikävä kukkaismaailmaan, jonka tunsimme vain runoista ja romaaneista. Silloin me tyydytimme kaihoamme kuljeskelemalla yksiksemme pappilan ruispientareilla, riihien ja latojen takana. Taikka korpilaaksoissa, joissa purot kohisivat sammalen alla — oi nuo erämaan ruskeat purot, joiden viileätä vettä me janoissamme kahmalolla tai päähineillämme joimme! Ikuisen unhoituksen Lethe-pisaroita näin nautimme, jotta emme suureen maailmaan ikävöisi — tämähän meidän kotiseutumme oli, jota me syvästi rakastimme. Mutta miksi me kuljeskellessamme synkissä metsissä haaveilimme satujen kuninkaantytärtä, metsän sinipiikoja, ratsastavia prinssipoikia, joita siellä ei ollut? Miksi? Me huusimme tuon kysymyksemme yli äänettömien salojen ja kaiku vastasi meille. Vastasi eikä vastannut? Miksi? — Halloo — Miksi?

Meillä oli itsekullakin salaiset lymypaikkamme, joissa me erämaan jumalatarta palvoimme ja hänelle sielumme uhrit kannoimme. Ikuisen hiljaisuuden korvessa me harhailimme ja kussa polun yllätimme, sen mieluimmin heitimme, jotta ei erämaan haltijatar meihin tympääntyisi. Poikki murrokon ja ryteikön, vieritse rommakon ja möykkelikön, ohi hyölien ja rimpien, päällitse hyllyvien rahkasammalmättäiden ja kaatuneiden kelohonkien. Siellä ei ollut mitään — ja kuitenkin siellä havuhattu Tapio tarjosi valtakuntansa aarteet meidän käytettäväksemme. Kuinka kultaista ratsastaa kaatuneella, kumisevalla kelohongalla ja sivellä sen vanhalle hopealle välkähtäviä kylkiä! Yksinäinen paasi, jättiläisjärkäle — meidän satulinnamme, valtaistuimemme, saarnastuolimme, uhrialttarimme! Mitkä tunnelmat täyttävätkään nuoret sielumme, kun hiljaa seisoimme metsäpaadella! Missä oli maailma — keitä me? Mitä varten nämä lymypaikat oli luotu? Mitä salattua historiaa koko maisema tuoksahti? Jos olisi oppinut oravain kielen, lintujen liverryksen, saukon saksan, mykrän murteen: kaippa olisi päässyt totuuden perille! Kenties olivat nämä vain eläimiksi muutettuja ihmisiä! Pss — maata laahaavan korpikuusen hameen alta livahti samettikoipinen olento — kuka takasi, oliko se vain pupujussi eikä joku salaperäisempi olio? Haltijain valtakuntaa tämä oli…

Jänismäen kalliot! Haukiperän rantaharjut! Ison linjan rotkelmat. Saunamäki. Kiiskimäen vierustat. Kujansuun rinteet. Viitalan ja Salmelan tievarret. Honkavaara! Jysmän kaarre! Matalalahti! Suorsan autio! Miksi mainita mitään nimiä — viittaa liiaksi ihmiselämään. Mutta me kuljimme erakkoina — jokainen meistä, papinlapsista, oli erakko. Erakko-kanteletta me soitimme kenenkään kuuntelematta, harhailijan orpohuilua puhaltelimme. Siellä oli miljoonia metsänpuita, mutta aniharvan juuressa yllätti ihmistä — korpea ja vielä kerran korpea.

Sepä painoi sieluihimme oman leimansa jo lapsina ollessamme. Sillä leimalla me, erämaan papin lapset, olemme leimatut hamaan kuolemaamme asti, olkoon kohtalo meidät sijoittanut mihin ihmispesään hyvänsä. Vanhassa pappilassa oli ennen poltinrauta A.B.C. — sama merkki on meidänkin sieluihimme poltettu…

* * * * *

Nuoruuden haaveissa kiersimme pappilan metsiä leppäkeppi, pahkasauva koprassa, marjatuohinen kädessä, sienikassi kainalossa. Mutta kun tulimme ylioppilaiksi, vaati kunnia pyssyn olalle, laukun selkään, patruunavyön vyötäryksille. Suustaladattavien aikana heilui rinnalla ruutisarvi. Oi noita lukemattomia metsästysretkiä, jos kielin voisi kertoa näkönsä — vanhat puut ja Vanha Puoli, josta aamuvarhain tai iltapuhteilla korpeen työnnyttiin! Mutta metsä säilyttää salaisuutensa, korpi omat muistonsa umpeen peittää.

* * * * *

Rolf on teoloogi ja hänestä tulee kai pian pappi. Hän lukee raamattua alkukielellä — hebreaa hän pänttää päähänsä pienessä kammiossaan vanhalla puolella. Elohim — hilaham — bilapum. Iivari veli, joka myös on ylioppilas, ei ymmärrä hölynpölyä, hän on hyljännyt kreikankin silloin kun sitä tarjottiin ja päättänyt visusti ettei hänestä tarvitse tulla pappia.

Mutta yksi on salaperäinen kieli, jota veljekset ymmärtävät. Rolf sentään paremmin kuin Iivari, joka on liiaksi hempeä haaveilija.

Metsästys!

Tympäisee Petrusta kärpäspilkkuinen hebrea, hän paukahuttaa pyhän biblian kiinni ja tempaisee pyssynsä poronsarvesta. Aivan samoin tekee Iivari, Jussi poika, silloin kuin tiede tai taide tuntuu raskaalta ja joutavalta. Mitä varten on keksittykään kirjoja ja tutkintoja, opistoja ja professoreja vapaan sielun kiusaksi?

Koirat seh — fifiii… Mikä ihana tunne: hiipiä pyssy kainalossa ulos pappilan aituuksesta. Jos autuus on jotakin inhimillistä, jos on olemassa "autuasten maita", joista Aleksis Kivi runoilee, niin tottatosiaan moinen nuorenmiehen metsällemeno on autuuden esimakua, heijastusta jostakin, joka on ihanaa ja ikuista, kaikesta ikävästä irtauttavaa. Pyssy — vapaaherran valtakirja korvessa. Lintukoiran haukunta — enkelin kutsuva ääni korkeuden juhlasaliin. Lie syksy, mutta ikuista kevättä suhisee linnun siipi, ja korva tarkkaa, missä suhina loppui pieneen pahki paukahdukseen, konsa lentävä lehahti puuhun. Otappas selko, mihin puuhun?…

Noppe haukkuu, syyskuulas ilma väräjää, mutta synkkä tureikko seisoo mykkänä kuni karjalainen kalmistokuusikko. Mustat naavaparrat vain hiljaa häilähtelevät…

Papiksi lukeva papinpoika hiipii kuin shakaali koiranhaukkua kohti. Milloin harppaa pitkin askelin, milloin kyyristyy ja kurkistelee puun takaa — nyt hän konttaa, konttaa. Tämä on toista kuin hebraiska, tämä on sitä alkuperäistä elohimmia. Jollei koira vimmatusti haukkuisi, olisi metsässä niin hiljaista että voisi kuulla hiirenkin vikinän. Papinpoika pidättää hengitystään — koiran häntä vilajaa, vilajaa. Vielä viisikymmentä askelta ja hana vireeseen… Missä? Missä? Sepä ihme. Oi luoja, oi Elohim ettäs olisit sallinut metsämiehelle seitsemän silmää. Hebrean lukeminenko näön himmentää? Oksako tuo vai linnun kaula? Naavako häilähti vai linnunko pursto? Ah, se istuu juuri rungon takana — hiukan vain nokkaa ja purstoa puuntaa — täytyy kaartaa, jos kestää… Pyssyn tukki latvaa kohti — nyt…

Poks! Ja ryminällä, kolhien havuja, putosi rämeikköön metsopoika, mustankiiltävä jättiläislintu, jonka turkinpunaisten luomien alta tumma silmä vielä kuolemassa katsoi…

Koira tarttui metsoon, mutta siinä oli samassa papinpoikakin. Noppe sinä —!

Metsässä vallitsi syvä hiljaisuus. Ruudinsavupilvi vain häälyi hiljaa matkaillen eteenpäin puiden lomitse. Mutta korpikuusen juurakon alla istui mykrä, korvat luimussa ja huokasi tyrmistyneenä: "Mikä hirveä räjähdys lieneekään maailmassa tapahtunut? Jumalankiitos että minä sentään jäin henkiin"…

Yhtäkkiä kimakka koiran haukku taas kajahti, mutta etäämpänä korvessa. Metsonampuja tunsi sen heti pappilan toiseksi koiraksi ja arveli: ka, lieneeköhän Iivarikin liikkeellä. Hän kuunteli kauvan, mutta kun ei pyssynpamausta alkanut kuulua ja hänenkin Noppensa ääni yhdistyi Panun haukuntaan, niin että olisi siellä luullut olevan vähintäänkin ahman puussa — niin kauhea oli älinä ja hurttien räiske — niin läksi hän ottamaan ilmiöstä selkoa. Kaahlasi soita, harppasi rimmikkoa, juoksi kuivaa kanervakangasta ja painautui rotkoon…

Rolf, teologian ylioppilas, oli juuri nostanut pyssyn poskelleen ja alkoi tähdätä koppeloa, joka istui korkean petäjän äärimäisellä latva-oksalla, kun samalla kajahti toinenkin pamahdus ja koppelo kohisten maiskahti maahan.

Hän laski hanan ja murisi: — Jussi juutas!

Mutta eipä Iivari veli mielestään tänään ollutkaan mikään juutas, koska oli saanut pudotetuksi metsälinnun itsensä mestari Pekan nokan edestä. Ylpeä nuorukainen kohotti maasta koppelon: hehei!

— Sinäkin — muka… Et tu mi Brute! onnitteli Rolf. Mutta Iivari vastasi hebrealaisroomalaiselle veljelleen sillä kreikkalaisella heksameeterilla, jonka suomennos klassillisessa lyseossa kuului:

— Ei kelpaa monikoiraisuus — yks koira vaan olkoon!

Veljekset vaelsivat vähän matkaa yhdessä, mutta erkanivat pian kahta puolta polkua ja kohta alkoi jälleen kuulua koirain haukuntaa ja tuliluikkujen jymähdyksiä syyskuulaassa korvessa.

Osasivat koirat nuoria herroja juoksuttaa! Hullautuivat haukkumaan oravaa niin etteivät eronneet puusta, vaikka selkäänkin saivat. Juoksuttivat poikia toisinaan yli pahimpien jänkäin ja kun sitten piti tili tehtämän ihmisen ja koiran välillä, niin osoitti loppusumma — naavatukkoa, joka oli suvainnut liiaksi muistuttaa metsälintua. Saattoi myös sattua että puusta, jonka latvaan pomahutettiin, tuli alas — lento-orava tai ruskea kärppä.

Hyvin usein veljekset, kiertäessään kotiin rantatien kautta, kohtasivat isä-ukkonsa, joka huolestuneena huomautti:

— Verkonlaskuun velikullat — suolakala on loppunut.

Linnutta tultiin toimeen pappilan ruokapöydässä, kalatta ei päivääkään!

13.

Vanha-Mari ja Esko.

Vanha-Mari ja Esko! Olipa sekin vaunupari vanhassa pappilassa. Kuinka vanha tuo Vanha-Mari oikeastaan oli, ei pälkähtänyt kenenkään päähän tiedustaa. Mistä ilmestynyt horisonttiin, sitäkään ei kysytty. Hän ikäänkuin kuului vanhan pappilan kiinteimistöön. Akalla kuului olevan ukkokin, mutta siitä ukosta puheltiin harvoin ja silloinkin matalalla äänellä. Ja vettä tuhersi Marin silmä, kun ukosta puhuttiin. Ukko näet istui jossakin "linnassa". Salaperäinen juttu.

Vanha-Mari oli vanhan pappilan kankaankutoja, talvikaudet hän jyskytti, jyskytti, helskytti, helskytti ja hänen suunsa teki melkein samat liikkeet kuin sukkulainen. Oli eräs Leena Väyrynenkin yksi rakastetuimpia ruustinnan kutojamummoja, mutta Vanha-Mari eli enimmän ikänsä pappilassa, taisi sinne toki kuollakkin lopulta — ja vaikka kuolikin, jäi sittenkin ikäänkuin elämään, siinä määrin hän oli oleellinen olio pappilassa. Sanoimmeko että kuului kiinteimistöön muija? Kaksi intohimoa oli, jotka tekivät Maristakin irto-mööpelin. Oulussa käynti hakemassa poikia hevosella kotiin jouluksi — jolloin sai viattoman naukunkin paukkuvassa pakkasessa — sekä kesäkalastus Eskon, pappilan vanhimman herrapojan kanssa.

Intohimoinen kalansyöjätär kun oli ja Esko intohimoinen pyytäjä, niin kohtalo heidät sovitti yhteen veneeseen. Sille hieman naurettiin, mutta periaatteellisesti asia tunnustettiin. Vanha-Mari ja Esko! Kalalokitkin heidät tunsivat jo kaukaa. Esko soutaa paitahihasillaan, olkihattu tai "pata" päässä ja Vanha-Mari huovata kyökkää. Huovata kyökkää ja puhua parpattaa. Näöltään kuin itse syöjätär, käykkäleuka, silmäluomet punaiset. Mihin taas mentäneekin, mutta mennä vain pitää. Verkon laskuun, koukun pitoon! Vastatuuli helkutin kiva, mutta päästävä on vaikka kerma happanis. Ja happanihan se monta kertaa ennenkuin kahvinkeittoon jouduttiin. Kahvi — vaikea sanoa, kumpi jumalanvilja akan suussa makeammalta maistui, kalako vai kahvi, molempi parempi. Mutta sattuipa kerran että kun vastatuuleen soutivat syksyisenä päivänä ja Niettussaareen poikkesivat sekä pannun tulelle nostivat ja eväskonttiaan kaivelivat: että…

— Herran kiekura ja pirhana: kahvituusa oli unohtunut pappilaan! Ruustinna sen oli huomannut vasta parin tunnin päästä kalamiesten lähdettyä, mutta telefoonia ei ollut. Tarina kertoo että silloin syöjätär käykkäleuka, Vanha-Mari parka, pärskähti itkuun. Pappilaan päin katseli yli ärjyvän Niskaseljän ja itkeä tillitti kuin pikku tyttö, jolta on markanraha pudonnut. Ei liene Kullervo pahemmin parkunut ja kiroillut veitsensä katkeamista paimenen kivileipään kuin Vanha-Mari kahvitötterön unohtumista. Se vei mielialan, riisti sielun ja toi hammaskivun. Kaiken kallella kypärin katseli porisevaa vesipannua myös Esko, joka kalaretkillä harrasti samoja sakramentteja kuin Marikin. Mitä tehdä? Ei iljennyt palata pappilaankaan. Jos olisi ollut edes taskumatti povessa… Puske eteenpäin vaan, kisko papin poika vielä kolme neljännestä Oraviselkää, soutele poukamat ja naatikat, anna akankin airoella, visko verkot, nakkele nokkoset ja kiipeä Kylänmäkeen — ehkäpä Kylänmäen akka lainaa kahvit, ja mieliala, tuo jumalainen suomalaisen korpikalastajan stimmung, on pelastettu. Mutta eihän kahvitötterön unohtumista pois eväskontista liene sattunut kuin yksi kerta elämässä — muisti Mari toisella kertaa kurkistaa, oliko asiaankuuluva kalusto eväskontissa. Muistelkaamme siis mekin vain normaalielämää erämaassa.

Vanha-Mari on hyvällä tuulella, på briljant humör, kuten ruustinna sanoo, sillä kotirannasta lähtiessä on hän vielä kerran todennut, konstateerannut että "tuusa" on mukana. Ja tottapuhuen on ruustinna antanut muorille piskuisen "täräyksen" vanhasta nassakasta. Parahiksi Jumala tuulenkin kääntää.

— Nostahhan purje! sanoo akka ja Esko pujottelee renkaat mastoon, pystyttää maston ja nostaa pirkkelillä siipipurjeen, piirittääpä puomillakin. Itse perähän paneiksen kuin pappa ja akan häätää etuteljolle töröttämään.

Keskeltä selkää laskevat, purje pullistelee, vene kallistelee — ei pelkää Esko, ei pelätä ymmärrä, Vanha-Mari hiukan murisee, mutta uskoo papinpoikain purjehdustaitoon ja "tuusan" tunto sieraimissa vahvistaa hänen uskoansa Jumalan sallimukseen, ettei kalavene mene pohjaan.

— Lasketaanko sitä verkkoja Kukkosaaren ja Teräväniemen väliin!

— Ei tällä tuulella, saapi heittää Niettussaaren taakse, toimittaa akka.

Ja ensimäisen pannun tyhjensivät kalamiehet Niettussaaressa ja siinä hörpän ääressä vasta tekivät "marschruutansa".

— Pihlajaan, Pihlajaan mennä pitää. Tyyntyy tämä illaksi, vetää ne nuottaa Kylymällä lahella, selittää Vanha-Mari. — Juoko se herrassöötinki kolomatta kuppia?

— Jospa joisi… sanelee Esko hattu takaraivolla ja nenä punaisena kiiltää.

— Ka juo, juo — tuloo tätä vielä.

— Eikös Mari ryyppää?

— He-he-he — Mari hirnui hyvällä tuulella ollessaan aivankuin pappilan vanhin ruuna — ryyppäsin minä jo puolentusinaa, vaan saatan minä vielä… sydänalalle hyvvää tekköö…

— Kukahan lienee kahvinjuonnin opettanut tälle seurakunnalle? kyselee Esko.

— Niljus vainaa, Niljus vainaa, selittää akka. Vanha-Mari huuhtoo kupit Niettulan keittiön hellapadassa ja sitten lupsautetaan ovi taas lukkoon ja lähdetään jatkamaan matkaa. Kalatiiran valkoinen siipi kiiltää ilta-auringon paisteessa ja kuikat huutelevat koskenniskassa.

— Sateenhan se siitä vielä laittaa, kun vesikosta henki käy ja kaakkurit voivottaa.

Niemeen asti pääsivät, niin tyventyi, limautui taivas ja tosiaankin rupesi vettä ripistelemään. Soutaa ja huovata taas piti.

Ja Vanha-Mari kyökkäsee, kyökkäsee perässä nokka ja leuka pitkällä ja suu mutruilee, mutta Esko soutaa etuteljolla hartaasti. Iänikuisia juttuja jupisee Vanha-Mari ajan kuluksi ja Esko vaiteliaana kuuntelee.

— Piettiin tuota verkkoa ennenni noatikkaalla — soatiin siikaa, ahventa, särkeä, haukea. Oli ennen kalaa maassa ja piisasi papille ja palkkaväelle, vaan isosti on vähentynnä viime vuosikymmenellä. Muistan minä Näälmanni vainaan aikaan…

Muorin puhe katkesi, kun sadekuuro ropisten putosi niskaan ja Vanhalle-Marille tuli kiire käärimään hameitaan.

Jättäkäämme kalamiehet sateen sisään ja toivottakaamme heille hyvää kalansaalista Kylmälahden kaukaisilla perukoilla.

14.

Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa, joka ajaa jättiläisrukin rattaalla.

Vanhan Pappilan kulkuneuvot olivat samat alkuperäiset kuin muuallakin Suomessa. Rautatielle oli satoja virstoja, höyryalus, mikä huhuttiin nähdyn Ämmän ruukin loistoaikoina, oli heti tehtaan rappiolle jouduttua kuljetettu Ouluun "paketiksi". Hevonen tunnettiin erinomaisena vetäjänä, mutta se oli vain talvijuhta kuten porokin, sillä kesällä ei sillä voinut ajaa ympäri seurakuntaa siitä yksinkertaisesta syystä ettei löytynyt teitä. Maantien puute oli niin suuri että kun pappilasta kesällä lähdettiin kaupunkiin, keisit ja turunkärryt koluutettiin alas möykkelikköä rantatietä venevalkamaan, jyrrättiin lankkuja myöten järveen ja soudettiin airot pystyssä seljän yli Ruukiin. Hevoset sitävastoin kierrätettiin pitkin Haukiperän rantaa ja uitettiin poikki "Varsanhännästä", jonka jälkeen ne jälleen talutettiin peninkulman matkan läpi korven samaan paikkaan kuin kärrytkin. Vasta siellä ruunat valjastettiin, jonka jälkeen lähdettiin yli kahden jokisillan köröttämään suurta maailmaa kohti ylös ja alas jykeviä vaaroja. Maailman maantie töksähti siis seurakunnan järven rantaan ja kuka tahansa, piispa tai kuvernööri, joka erämaahan saapui, sai tuntea tulevansa "maailman loppuun".

Sille puolelle, jossa seurakunnan kirkonkylä sijaitsi, ei johtanut mitään siltaa eikä vuosikymmeniin ollut olemassa edes lautta-yhteyttä. Varsanhännästä vain puhuttiin ja "Värjä" oli vain jylhä, korpinaavainen "jysmä", jossa pappila piti rysiään. Oli sentään kylän puolellakin maantien kappale, Jumalan armosta saatu, joka yhdisti pappilat toisiinsa ja kirkkoon — mutta nyt yritimme esittää väärän ilmiannon: kevätkesästä ja muutamina syksyinä ei edes kirkkoon päässyt rattailla, sillä tulva lainehti leveälti yli kannaksen ja hurskaat seurakuntalaiset tuppausivat usein niin täyteliäästi saattoveneisiin että koko paltamo saattoi upota kuten opetuslasten kalavene — olisi tarvittu suuren Galilealaisen usko tullakseen kuivin jaloin Herran temppeliin. Jos kirkkoherra lienee päässytkin kuivin jaloin, niin ainakaan pappilan ruuna ei päässyt, ja herra pappi ajoi kirkkoon niinkuin Farao Punaista merta myöten veden porskuessa ympärillä ja rattaiden vajotessa yli napojensa — papilla tallukat taivasta kohden. Ja tapahtui että vasta silloin kun moinen näky ilmestyi horisonttiin, seurakunnan korkein virkamies, kellonsoittaja, alkoi vimmatusti kiskoa köydestä satavuotista kielikelloa, joka jyskyttäen puista tapulitötteröä, pahanpäiväisen juhlallisesti parkui ja julisti:

pimp — pamp — pappi tuloo, pappi tuloo! pimp — pamp — pumppas kastuu, kas-tuu!

Täten luotuamme pikasilmäyksen kulkuneuvojen esihistoriaan erämaan seurakunnassa, voimme ilolla ryhtyä mainitsemaan, miten uusi aika uusien ihmeellisten kulkuneuvojen haahmossa vihdoin kurkisti korvenkin kolkkaan.

Pappilan Väntti poika se raivasi uuden ajan väylän ennakkoluulojen murroksen läpi. Isä Jumala oli tälle pojalle antanut mekaanikon lahjat vapauttamalla hänet runouden ruusutarhojen madoista, joita muut pappilan lapset palvelivat. Jo "lyyseon" keskiluokilla oli Väntti poika mieluummin laitellut sorveja ja myllyjä pulpettiinsa ja kortteeripöytäänsä kuin halkaissut päätänsä latinalla ja algebralla. Kahdeksannelle luokalle päästyään hän jo omin käsin rakensi pienen höyrylaivan ja uitteli sitä mieluummin kuin ponnisteli saadakseen lyyryä ja valkoista lakkia — vanhan ajan kamalat repposet, joista ei voinut vedota korkeampaan oikeuteen, koskivat häneen tosin syvästi, mutta väkevä poika kun oli, hän heitti kaupungin selkänsä taakse ja marssi kaksisataa virstaa yli vaarojen ja soiden ja saapui kelirikossa kalliiseen kotipappilaansa, jossa rovasti ja ruustinna hänet avosylin ottivat vastaan. Mutta pitkällä jalkataipaleella oli Väntti pojan päässä kypsynyt suuri ajatus: hänpä tekasee itse samanlaisen polkupyörän, jollaisen vilahdukselta oli nähnyt koulukaupungissa. Se oli ollut hirmuisen korkea ratas, jota seurasi pieni pyörä, ja mies istui ison rattaan niskassa kuin hevosen satulassa. Tuumasta toimeen, poika ryhtyi tekemään erämaan ensimäistä polkupyörää — puusta. Sorvasi, takoi, höyläsi, ruuvasi. Sai valmiiksi valtavat hyrrät, mutta ei ehtinyt niitä vielä yhdistää, kun järki julisti esineet epäilyttäviksi ja mestari ryhtyi tekemään rattaita puhtaasta raudasta. Pajassa kävi kova kalke ja Vanhan Puolen sali oli muuttunut suureksi verstaaksi, jota älykkäimmät seurakuntalaiset, kuten kappalainen Lauri Bonifacius Nordbom, aina kunnioituksella lähestyivät. Väntti poika, ukko A.B.C:n poika — se se oli jotakin. Mikähän Edison hänestä olikaan tuleva? Loppukesällä Väntin polkupyörä oli valmis. Siinä oli jättiläiskokoinen rautainen ratas, tamminen rumpu, teräksiset säteet, siinä oli satula, jalustin, jalkaveivit ja perässä pikkarainen pyörä, molempia rattaita ympäröi punertava kumirengas.

Muutamia salaisia harjoituksia Kiiskimäen alla, muutamia kamalia kuperkeikkoja ja ojaanmäiskäyksiä ynnä mustelmia — ja keksintö oli tehty, taito ennenkuulumaton erämaassa saavutettu.

"Se oli yksi lauvantaki-ilta", kuten laulussa sanotaan ja Väntti poika tahtoi näyttää koko seurakunnalle, miten uusi aika nerokkaine keksintöineen lyö laudalta lautapäähärät ja lantakärryt. Hän läksi itseään näyttämään tuolle 4 virstan pituiselle kirkkomaantielle, joka oli, kuten ennen on ilmoitettu, "maailman lopun takana". Pappansa akkunan alitse hän rautaorhinsa talutti vuokkilaisten pitkähihaisten poikain ja pitkähameisten tyttöjen juostessa perässä kieli pitkällä, punaisesta portista pyörän pujotteli, mutta Kiiskimäkeä, kipperätä, kiukkamutkaista törmää alas ei sentään ajaa ruohtinut. Mutta sitten — korkeaan satulaansa nousi Väntti, mestari Matti, kuinka ja koska se tapahtui, se oli uskomatonta, rautainen orhi löi vinkkuraa, vänkkyrää ja ihankuin uhmasi hypätä yli aidan kuten muutkin pappilan konkarit, ja asettui keskitielle, rattaat pyörivät, veivi veivasi — uskomatonta, mutta totta että ihminen pysyi jäletyksin järjestettyjen rattaiden päällä, vaikka ei ollut sivupyörää — suu auki jäivät vuokkilaiset pojat ja tytön suikulat ihmettä katsomaan. Väntti ajoi — ja korpi ympärillä vaikeni hämmästyksestä, pakoon lentävältä harakalta tipahti nimikortti keskelle tietä eikä tuo hännystakkinen keikari tänään uskaltanut edes naurunräkätystä päästää. Kunniaa uudelle ajalle! Jänismäenkin ajoi alas Väntti ja veivasi halki Meriläissuon, yli Joutepuron sillan, hiki hatussa, sillä kovin se voimia kysyi, ei ollut kuulalaakereita hänen pikajalassaan. Puolella silmällä vain näki Väntti kuinka neljännesvirstan päässä oli tulemassa vastaan parvi näljänkäläisiä, kolmella ukolla voipytty ja vasikannahka kainalossa, parilla akalla kontti seljässä, kolmannella vaimoihmisellä kapalolapsi sylissä. Ratsastava ritari näki parven pysähtyvän kuni ukkosen lyömänä ja sitten hän, yhä lähestyessään, huomasi kuinka koko joukko kauhistuneena karkasi metsään — vasikannahat ja voipytyt vilahtivat, kapalolapsi päästi pahan porun… Ja kun papinpoika pääsi sille kohdalle, missä vastaantulijat oli huomannut, ei hän enää nähnyt mitään, ilman löyhkästä vain tunsi että tästä parahiksi oli pötkinyt käpälämäkeen parvi hätääntynyttä Suomen kansaa. Väntti aivasti ja ajoi edelleen. Tolpanmäen olisi hän ylösajanut, mutta ei jaksanut, hyppäsi siis alas että pölähti ja lykkäsi kojetta — tuli Veltto-Pekka vastaan ja irvisti infernaalisesti, vapisi, mutta ei mitään sanonut ja kun oli sivu päässyt, katsahti pelokkaasti taaksensa ja sylkäistä ruiskahutti pitkän mällisyljen ojaan asti. Mutta kappalaisen virkatalon kolmihaaraisesta koivusta kajahti kaunis laulu — siellä pikkupappilan ihanteellinen tyttö haaveili ihanteellista suhdettaan ison pappilan nuorimpaan poikaan. Väntin nähtyään neito heikosti huudahti ja kapusi alas pientarelle. Kohta ryntäsi koko kappalaisen pienen väen lauma maantielle ja itse pastorilta, joka juuri luki isämeitää piispajärveläisen ristilapsen yli, putosi vademecum pastorale, koska hän avatusta akkunasta näki haamun korkeassa satulassa leijaavan Kanervaan päin.

— — Ja lähestyköön sinun valtakuntasi niin maassa kuin taiv… silloinpa juuri pastori äkkäsi ilmestyksen, käsikirjansa poksahti lattiaan ja toimitus keskeytyi.

— Ison pappilan Väntti siellä ajaa velosipeedilla! hän änkytti kummastuneille, säikähtyneille lapsenkummeille.

Mutta tapahtui että kun erämaan ensimäinen polkupyöräilijä veivasi Myllypuroa kohden, siinä syväojaisen mutasuon keskellä sattui häntä vastaan perankalainen tietäjämummo Kuusamon rajoilta, mummo, jonka taikapussissa oli ei ainoastaan kupparisarvi, vaan myös sammakon sakarivarvas ja kyykäärmeen hammas… Näki akka siis vihtahousun tulevan, empimättä hänet piruksi itsekseen uskoi ja päätteli rienaajan rukin rattaalla huvikseen hurvelehtivan. Pysähtyi, antoi silmäinsä säihkyä, koprasi takapuoltaan, teki ristinmerkin ja alkoi sähisten sylkeä kuin kissa. —

— T-tyhyi… sshhh…

Kohtaus oli tragikoomillinen niinkuin kulttuurikielessä sanotaan: vanha aika ja uusi aika syleilivät toisiaan. Väntti, papin poika, ajoi pahaa aavistamatta. Huusi tosin akalle: pois alta! mutta akka vain sähisi, sylki ja huitoi, samassa pieni kivi osui pyörän alle ja takapyörä teki huiman kaaren ja nappasi poikaa pääkoppaan — seuraavassa silmänräpäyksessä oli sekä noita-akka että papinpoika syvässä mutaojassa — ensin lensi herra mestari päistikkaa, mutta rukin ratas toi akankin perässä.

Se lankeemus oli suuri, sen voimme vakuuttaa, jumalankiitos ettei kylkiluita katkeillut, vaikka kovin ne rutisivat. Ajaja kadotti tajuntansa hetkeksi — itse pimeyden ruhtinasko lienee korjannut noita-akan, sitä hän ei tietänyt, mutta kun vihdoin hornan kuilusta ylös rämpi, oli siinä kirkkotiellä vain — käärmeen hammas. Arvoisat sanankuulijat, voisimme jatkaa tekstiä, mutta luulemme jo todistaneemme, mitä todistaa tahdoimme, nimittäin: miten vanha-aika ja uusi-aika kohtasivat toisensa vihtahousussa, joka ajeli rukin rattaalla.

15.

Palkovene.

Vihtahousu, kerran vauhtiin päästyään ahdisti Rämsänrannan seurakuntaa sekä maan että meren puolelta. Vanha pappila oli kaiken edistyksen kehto. Ei siinä kyllin että matalarattaiset, kiiltävä polkupyörät alkoivat kiitää pappilan ja kirkon välisellä kapearaiteisella tiellä tai että eräs kaukaisen syrjäkylän tuulimyllymestari, vanha Kiekin ukko, rienasi ristillistä seurakuntaa rakentamalla visapuusta kolmipyöräisen vehkeen, jolla kirkastuslauvantaina jyrräsi alas Suomulan mäkeä, vaan uuden ajan airuen nähtiin näinä vuosina rapistelevan vettenkin pinnalla. Se oli sama noita-akkojen kumoon-ajaja, pappilan Väntti, joka ensimäisen palkoveneenkin, kanotin, teki mielenosoitukseksi siitä ettei insinööritaito suinkaan ollut riippuvainen ylioppilastutkinnosta. Palkoveneen rakensi poika pingoittamalla purjekankaan kaarien päälle, ja että ruikula otti pysyäksensä veden pinnalla, se herätti yhtä suurta kummastusta kuin hölmöläisissä padan pohjaan uppoamattomuus. Sitä ihmetteli sekä Miidas että Lauri Bonifacius, Bux ja ukko Hulukkonen, ja kaljupää Galenius, joka itse oli hämmästyttänyt seurakuntaa kolmikulmaisella purjeella, saattoi sanoa kuin raamatun profeetta: nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään…

Vanha kansa sanoi:

— Palakovene! No on vehe. Eikö sitä tervatakaan? Missä siinä häjyssä lie tappi ja tapinreikä? Eikö oo teljojakaan? Eikä hankavihtoja? Kato hylyky kun on pieni. Tyhjän päällä siinä ihminen istuu. Liekköhän ihmisjären keksimä. — Hukuttaa hyö sillä ihtensä piessat…

Mutta Väntti poika patiloi jo kaukana järvenselällä, uhkasipa laskea koskiakin. Ja lauvantai-iltoina hän, proosan mestari, joka ei ryvettänyt itseään runoilla, saattoi tulla suorastaan runolliseksi. Hävisi koko yöksi pappilasta! Kaukaiseen kalasaareen patiloi palkovenemestari ja ankkuroi itsensä ahvenmurtoon. Istui, uneksui, mitä lienee miettinytkään — kaloista ei välittänyt, ihaili vain oman keksintönsä suloa. Sydänyöllä sitten havahtui ja patiloi pitkin peilipintaa, mutta ei vieläkään viiltänyt kotiin, vaan ohjasi suikulansa Vaarnankalliota kohden. Siihen asettui jyrkänteen siimekseen, kaiveli taskujaan ja näperteli jotakin. Kokonaisen rullan siimaa laski veteen lyijypainon kanssa — vanha kansa oli siinä paikassa väittänyt olevan kolmenkymmenen sylen syvyyden. Väntti istui uudessa palkoveneessään ja lyijymykyrä veti siimaa hänen taskustaan — olipa juhlallista kuvitella, missä asti lyijy oli painumassa, voi kamalaa kuilua.

Vasta sitten, kun oli luotinut pohjaan saakka ja syvyyden todennut, rauhan sielulleen sai kanottimestari ja niinkuin jättiläiskaakkuri räpylöillään patiloi kaksipäisellä airollaan kotivalkamaan. Laiturille rakkaan sukkulansa hinasi, kumolleen teloille käänsi. Ja aamurastaan visertäessä honkaisella rinnemaalla, jossa kanerva punaisena kukki ja johon aamuvalo iski kuin kulta, tanu poika tallusteli pappilan vaaralle sivu suitsuavan lehmitarhan, kesäyön hiljaisuutta ihmetellen, mutta ennenkaikkea aavistellen suurten keksintöjen valtakuntaa…

Eikä ollut tyttöä tämän papinpojan mekaanisessa mielikuvituksessa, ei kiusannut mikään hempeyden aistihaave, vaan päässänsä pyörivät kirkkaat hammasrattaat ja väkevässä veressä soutelivat vielä ihmeellisemmät vesivehkeet kuin palkovene. Kummastuneena ja halveksien papinpoika hätkähti todellisuuteen, kun häntä vastaan tähän vuorokauden aikaan astui nuori talonpoika hattu syvällä päässä — mistä se tuli? — Kuka oli? — papinpoika näki piikatyttöjen luhdin ovea vedettävän kiinni — mitä tämä nyt oli? Hän murahti ja puhui jotakin itsekseen, meni väsyneenä omaan huoneeseensa ja nukahti kuin tukki.

* * * * *

Väntistä, höyrylaivan, polkupyörän ja kanotin tekijästä tuli tietysti insinööri, mutta palkovene jäi palvelemaan vanhaa pappilaa. Sillä patiloivat tosin tytötkin, mutta sitten kun kaikki muut sen olivat hyljänneet, omisti sen kulkuvehkeekseen Iivari. Tämä poika kehitti sen oikeaksi torpeedoksi ja kauhistutti erämaanjärven kuikatkin ajamalla hurjasti niitä takaa ja ampumalla perään kuin tykkiveneestä, peittyen itse savupilveen. Iivari ei peljännyt pahintakaan myrskyä ja kehittyi taidossaan niin pitkälle että lopulta sukelteli aallokossa kuin vedenalainen. Senjälkeen hänen intohimonsa pakotti nuorukaisen peninkulmien pitkille harharetkille, jotka saivat koko kristillisen seurakunnan kauhuihinsa, kuten kronikat sen kertovat. Punalakkista palkoveneen patiloijaa luultiin näet syrjäkylissä vaaralliseksi sielunviholliseksi ja ristirahvas pakeni papinpoikaa missä ikinä tämä liikkui ja maihin yritti — heinäväki heinähankoineen haravoineen läksi käpälämäkeen ja Kolikankylän akat veisasivat vapisevalla äänellä satavuotisista, russakkain jyrsimistä virsikirjoistaan että:

Armon liiton Engel, Torju pääldäm perkel!

16.

Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä.

Sitten kun saippuapallojen puhaltelu, puujaloilla kävely, hiekassa leikkiminen ja kuperkeikkiminen, kyhnällä, sylkikuurosilla, vankivyörärisillä, karttusilla ja hippasilla olo, voileivän syönti navetan katolla, hartsin poltto, savipullain paistanta, paarmain lennättäminen häntätikun kanssa avaraan maailmaan, sinitakki-tikkulaatikkojen uhraaminen muurahaispesiin, hapsenkattien, niskantaittajain ynnä muiden sarvijaakkojen voimisteluttaminen, pääskysten heijauttaminen untuvain perään, yölepakkojen pyydystäminen valkoisella vaatteella ja ongenvavalla, lääkärin vastaanotot ja lasten kastanta, linnunpesien ja sammakonpoikien etsintä ynnä muuta, ynnä muuta, ynnä muuta — sanokaamme se kolme kertaa — olivat siirtyneet lastenkirjoihin, joutuivat päiväjärjestykseen sellaiset huvit kuin kroketti, volangi ja rautatanko. Viimemainitut ajanvietteet olivat oikeastaan polkupyöräkuumeen ja kanotti-lavantaudin edelläkäypiä oireita ja kronolooginen järjestys kronikassamme ei siis ole tarkka. Kroketti oli vanhaan aikaan hauska peli ja pelattiin sitä suurella hartaudella pappilan pihalla. Polttokeppi oli lyöty keskikuistin porrasten eteen ja viiden linjaportin tähtäyssuunta ampui suoraan Vanhan Puolen portaita kohden. Jokainen portti antoi yhden lyönnin oikeuden, jos nimittäin krokettipallo siitä läpi livahti.

Jos pallo vieri kahden portin lävitse, sai luonnollisesti kaksi lyöntiä ja silloin oli hyvä jatkaa matkaa eteenpäin. Oman pallon kosketus pelitoverin palloon antoi myös kahden lyönnin evästyksen, jos niitä lyöntejä tahtoi epäitsekkäästi käyttää ainoastaan eteenpäin päästäkseen. Mutta ken tahtoi tehdä kilpailijansa vaarattomaksi tai heikontaa hänen asemaansa, se oli oikeutettu "krokkaamaan", mikä tapahtui siten että valtias lujasti painoi jalallaan omaa palloaan ja pamahutti sitä sivultapäin pitkävartisella vasarallaan, jolloin toverin pallo kimmahti kuin kuula pyssynsuusta menemään yli pihan. Julma krokkaaja sai oikeuden lisäksi yhteen omaan liikkeeseensä niin että jos onnetar häntä suosi, hän saattoi yhteen jaksoon kierrellä läpi kaikista porteista, paukahuttaa keppiin ja voittaa pelin, jolloin pihan perälle kyyditty toveri tunsi itsensä viralta pannuksi — ja uusi peli oli aljettava. Se oli yksinkertainen, rehellinen kilpaleikki, joka opetti tarkasti tähtäämään ja käyttämään virkavaltaansa. Mutta jos kanssapelaaja sattui olemaan pelisankarille tavallista mieluisempi olento — esimerkiksi "Tolpan Nanneli" tai pappilan Aune uuden kanttorin tai apupapin edessä — niin kuului ritarillisuuteen olla krokkaamatta ja päinvastoin auttaa heikompaa astiaa läpi kunniaporteista, jotta olisi tullut täytetyksi raamatun sana: kolkuttakaa — niin teille avataan — se tahtoo sanoa: krokettiurhon oli annettava nuijallansa niin edullisia paukkuja mielitiettynsä pallolle että tämän sydän oli avautuva. Krokettia pelattiin kaikkina vuorokauden aikoina, puupallojen pauke ja puuvasarain kopse kaikui usein auringonlaskun jälkeenkin, ja sunnuntaiaamuina, heti kun ukko rovasti Junnun kanssa oli lähtenyt kirkkoretkelleen, kiiruhtivat pyhäpukuiset papinpojat ja tyttäret etsimään kuistin nurkasta nimikkovasaransa ja pallonsa, ja kroketti alkoi palvelustyttöjen katsellessa pirtin akkunasta. Ulkoleikki keskeytettiin vain siksi ajaksi, jolloin mamma kulta luki saarnaa. Intohimo krokettipeliin oli niin suuri että kaikki vehkeet porttipuikkoineen raahattiin mukaan huviretkille Niettussaareenkin, vaikka ei missään löytynyt niin hyvää krokettimaata kuin kotikartanolla.

Senjälkeen seurasi volangin kulttuurikausi. Katajaisia vanteita, jotka olivat kierretyt erivärisillä vaatesuikaleilla ja jotka lennätettiin korkealle ilmaan puisella tahtipuikolla. Niiden piti hurjasti pyöriä ilmassa, muuten ei heitto ollut normaali. Niitä heitettiin ristinrastin toisilleen tai keräsi yksi kaikki heitot käsivarteensa. Leikki vaati siroja, notkeita liikkeitä, siinä oli jotakin taiteellista. Kesäneitosille se tarjosi edullisen tilaisuuden keimailuun sikäli kuin kristillisessä pappilassa keimailua harjoitettiin. Sai kirkua, huudahdella, hyppiä ja leikin temmellyksessä syöstä vaikka poikien syliin kopiksi, jolloin asianomainen punastuminen ja hillitön nauru suuresti lisäsi urheilun viehätystä. Volangikin toisinaan raahattiin mukaan kesäisille huviretkille Hulkonniemen autioon, Roinilaan, Niettussaareen, Ruukiin. Nuo punaiset, siniset, viheriät ja keltaiset vanteet, jotka lennähtelivät korkealla kuulaassa ilmassa kilpaa pääskysten kanssa — taisi joskus pääskynen livahtaa lentävän volangin läpi — loivat omituista värivaihtelua erämaan yksitotiseen luontoon.

Rautatanko kuului pappilan pojille. Siinä Väntti tai Vihtori teki "kiepin" tai heitti jättiläisheiton renkipoikain ihmetellessä, siinä — tallin kupeella — rimpuilivat kaikki miten kulloinkin. Nostettiin itseään kiinni tankoon esimerkiksi sata kertaa. Se oli miehekästä ettoneen viettoa varsinkin sunnuntaipäivinä tai muina rokulihetkinä.

* * * * *

Vanhan pappilan ulkoilmaleikkeihin voimme joltisellakin asiantuntemuksella lukea myös pappilan lasten ensilemmen leimahdukset erämaan luonnon vapaassa helmassa. Koska jäsenluku pappilan nuorisossa oli 8, niin voisimme veistää 8 nuoruuden novellia, mutta tyytykäämme ylimalkaisin sanoin naulitsemaan yhteen kimppuun kaikki nämä Amorin siivet aivan niinkuin havukat ja pöllöt oli naulittuna tallin luukun yläpuolelle. Esko oli nuorena ylioppilaana rakastunut orpanaansa Elliin, paksupalmikkoiseen savolaiseen tyttöön, ja souteli hänen kanssaan Niettussaaren ympäri; papin vanhimman pojan romantiikka saavutti sellaisen huipun ettei herra ylioppilas keksinyt ainoatakaan sanaa Ellille, joka meloi veneen perässä. Esko vain souti ja varmasti hän haaveili jumalallisia asioita, koska hän oli niin vaitelias, ja vasta kun kala hyppäsi tyynessä vedessä, civis academicus avasi suunsa ja kysyi:

— Näitkö, Elli? Elli vastasi:

— Mitä sinä tarkoitat? Johon Esko antoi selityksen:

— Että kala hyppäsi!

— Sehän oli mukavaa, sanoi Elli ja sitten ei puhuttu taas mitään, vaan Esko souti, souti. Kymmenen minuutin päästä huomautti Elli ruotsiksi:

— Hva' här är vackert! Johon Esko muikeasti hymähti:

— Taitaa ruveta satamaan! ja nuori säädyllisesti kasvatettu herrasväki palasi saareen, jossa muukin pappilan väki sinä iltana majaili.

Kronika kertoo vielä seuraavaa. Eräänä hempeänä elokuun iltana oli Esko kadottanut Ellin näköpiiristä ja vaikka tapansa ei ollut kiivetä korkeammalle kuin siipensä kantoivat, nähtiin hänet yhtäkkiä pappilan pääpytingin harjalla hajalla säärin ja hiukan vapisten, varjostaen kämmenellään silmiään, joissa myös silmälasit oppineesti kiilsivät, tähystävän alas horisonttiin. Ja mitä näkikään hän silloin? Ellin, paksupalmikkoisen, aristokraattisen Ellinsä, joka kaukana pientarella korjaili hamettansa. Elli oli kenties käynyt riihivatukossa ja pukunsa oli joutunut epäjärjestykseen. Mutta että hänet jostakin taivaallisesta korkeudesta saattoi keksiä itse Esko, se oli Ellille tuntematonta. Sentähden Elli ei ymmärtänyt edes punastua, vaan korjaili kursailematta leninkiänsä. Ja tämäkös oli Eskolle ihanainen, melkein ylönluonnollinen ilmestys. Sellaisesta hän oli lukenut tuskin Anabasiksesta, korkeintaan Odyssein harharetkistä. Jos joku punastui, niin kyllä se oli Esko itse, sillä hänen sydämensä pamppaili rajusti. Hän tahtoi hengessänsä huudahtaa kuin Nummisuutarin Esko: kraatari, elätkö sinä vielä? mutta hän ei maininnut edes Ellin nimeä, kömpi vain tyynesti alas tikapuita ja suuntasi askeleensa suoraan alapihaan nousten ylös jyrkkiä kaideportaita — ja vasta sitten hän läksi kaartaen ja keppiä heiluttaen, valkoinen ylioppilaslakki päässään, kävelemään sinnepäin, jossa Ellin oli nähnyt. Mutta Elli olikin jo kiertämässä pirtin taitse pappilan pihaan eikä paksupalmikkoisella neidolla ollut haaleansinistä aavistustakaan että Esko häntä oli vakoillut. Eivätkä nuoret ainakaan sinä iltana kohdanneet toisiaan kahdenkesken, sillä liian säädyllinen ja hienotuntoinen oli Esko esittääkseen vartavasten kahdenkeskistä kävelyä kesäisen illan kullassa. Sen olisi heistä kumpikin pitänyt vähän sopimattomana. Sitten Ellin jo täytyi matkustaakkin takaisin Savoon, ja Esko, joka kirjoitti runojakin, jäi hautomaan nuoruutensa kesää ja tulevia tutkinnoita. Ainoastakaan suutelosta tai muusta sellaisesta — ei puhettakaan. Sangen kuvaavaa tälle liikuttavalle draamalle, joka pelattiin erämaan pappilassa, oli lisäksi se että Esko vasta 30 vuoden kuluttua tavattuaan Ellin kysyi:

— Miksi sinä niin pian tulit pois sieltä kuoppavatukon laidasta?

— Mistä kuoppavatukosta sinä puhut, rakas Esko?

— No tietysti pappilan kuoppavatukosta vuonna 18…

— Mutta mistä ihmeestä sinä tiedät että minä silloin olin kuoppavatukolla? kysyy Elli, jo keski-ikäinen kruununvoudin rouva pikkukaupungissa.

— Minähän seisoin pytingin katolla!

— Seisoitko sinä pytingin katolla?

— Ja näin, kuinka sinä — korjailit hamettasi?

— Näitkö sinä, kuinka minä… Herre Gud i himmelens höjd…

— Ei, kyllä se olin minä, joka olin himmelissä eikä herreguudi! tokasee Esko, joka on hiukan hiprakassa, koska on palannut pormestarin päivällisiltä —

— Ja tiedätkö vielä mitä? höpisee klanipää Esko, jolle ryyppy on antanut rohkeutta.

— No? nauraa Elli rouva, silmät suurina.

— Minä olin rakastunut sinuun, Elli!

— Oodo, oodo! pääsee muikeasti Elliltä. Mutta tiedätkö sinäkin jotakin, Esko?

— Anna tulla nyt!

— Minä huomasin sinut pappilan katolta. Sitten näin minä sinun katoavan. Vaan kun et heti tullut, niin luulin sinun lähteneen pappilan rantaan ja kiiruhdin pihaan.

— O tempora, o mores! mölähtää Esko. Minähän menin —

— Niin, mihin sinä silloin menit?

— Pik…

— Pik! sanoo Elli rouvakin ja molemmat nauravat vesissä silmin.

Toisen pappilan pojan, Vihtorin, ensi lemmen leimahduksista erämaan ulkoilmateatterissa on vähän vaikeata esiintuoda argumentteja. Tämä nuori herra, joka palatessaan suorittamasta ylioppilastutkintoaan tahtoi hämmästyttää isäänsä säästetyllä sadan markan setelillä saapuen siis jalan 200 virstaa lähimmästä rautatiekaupungista "Mannisen Freken" kanssa valkolakki päässänsä, oli täysi vastakohta veikolleen Eskolle. Hän uskalsi purjehtia flammansa kanssa hurjaa vauhtia pitkin järvenselkää eikä suinkaan köllöttänyt tuppisuuna, vaan lauloi latinat ja ryssät, varsinkin sitten kun hänestä oli tullut kadetti — vieläpä unissaan Vanhalla Puolella poika rallatteli, messusi ja rupatti ryssää. Hänen ensilempensä kohdistui Tallbergin Fannyyn, siskojen kesätoveriin. Amorin nuolet nousivat korkeimpaan kulminatsioonipisteeseensä kalaretkellä Torakassa, sen lehmitarhassa, jossa kesäisenä yönä Fanny ynnä Viktor yllätettiin juomassa lypsylämmintä maitoa samasta Torakan akan kiulusta, vieläpä yhtaikaa ja samasta laidasta. Silloin Fanny karahti tulipunaiseksi, sillä Vihtori näytti tahtovan nielaista maidon mukana immen mustat kiharatkin — tilanne oli liikuttavan kaunis. Mutta kadetti-aliupseeri Viktor Voldemarin tie vei väleen Haminan harmaaseen kaupunkiin ja Tallbergin sievä Fanny joutui pakanalähetyssaarnaajan kanssa naimisiin haihtuen iäksi mustien maahan. Jumala ei näy yhdistävän kaikkia, jotka juovat samasta kiulusta kesäisenä yönä nisälämmintä maitoa! Jonakin toisena kesänä lomaileva luutnantti "pussasi" kuten siihen aikaan sanottiin, postineiti Juliaa, joka oli likinäköinen niin ettei voinut erottaa vinkuvaa volangia suudelmasta.

Tuo avonaisella kentällä saatu luutnanttimuisku jäi ehkä hilpeän Julia neidin ihanimmaksi erehdykseksi, sillä erämaan romantiikka johtaa joskus kohtalokkaampaankin: seuraavana keväänä koko seurakunta tiesi juoruta, mikä tapaturma oli sattunut virkakunnalle, kun näet kekkuli vallesmanni Romeo Dansman ikuisilla rekiretkillään oli "ajanut postineidin ylitse", kuten Suomen kansan sanat sattuivat. "Romeo" tietysti oli löytänyt "Juliansa", mutta luutnantti häipyi horisonttiin. Samoin myös edellämainitut hävisivät näköpiiristä heti kun Mannilan postitoimistosta oli kajahtanut vastasyntyneen pienokaisen suloinen ääni.

Kolmas pappilan lapsista järjestyksessä oli Aune, oikeastaan Aune Cecilia. Tokko uskallamme esillekaivaa kultaisia rannerenkaita ikivanhoista temppelin raunioista? Kenties sieltä kuuluisi uudenajan hyllyvän kappalaisen lelluva löpinä tai kauniin kaupunkikanttorin hedelmätön hakkailu. Pappilan vanhimman tyttären sydämessä kasvoi erämaan rahvaan yksinkertainen verenpisara — vai oliko ehkä palsami tai elämänlanka — tyttö rakastui syvästi valkeatukkaiseen seminaaripoikaan syöttäessään tälle säälin huito-ohukaisia ja hänen lemmenkärsimyksensä olivat ylenpalttiset siitä yksinkertaisesta syystä että oli sattunut syntymään papintyttäreksi sekä piti siis rakkautta, joka ei tarkoita säätyerotonta avioliittoa, mitä suurimpana syntinä. Muistellen "Romeota ja Juliata" papin vanhin tytär unhoitti että itsekkin koko sydämestään kaipasi tulla äidiksi — jota hänestä siis ei koskaan tullut. Aune jäi tyypilliseksi vanhaksi piiaksi ja niinkuin juhlallisemmassa kielessä sanotaan: voitti itsensä. Ankara siveysoppi kehitti papintyttärestä todellisen marttyyrin — mutta vähänkös heitä on meidän siunatussa maassamme? Valkoinen risti kaikkien isänmaan ikineitseiden kummuille!

Väntti pojan mekaanisesta organismista olemme edellä maininneet. Ei tytöt, ei tupakka, ei väkijuoma himmentänyt "Matin" nuoruuden vuosia, jolloin sorvit ja rautaiset rattaat pyörivät hänen ympärillään. Hän oli jo "virkamies erikoisia toimenpiteitä varten", kun Amorin nuoli vasta hänen sydämensä lävisti. Mutta Lapinmaasta saakkapa poika noitatytön raahasikin ja hurisevassa polkupyöräkaravaanissa yli Puolangan vaarojen morsiamensa erämaan pappilaan kiidätti. Ja koska ja siihen katsoen että morsian oli suurnoidan sukua, velhon verta, Tulilapin lapsia, karhunkaatajain heimoa, niin noiduttupa oli sulhasmieskin siitä päivästä saakka, jolloin kihlauksensa julisti, mutta jos me tässä kertoisimme Väntin avioliiton, niin paisuisi siitä paksu romaani ja siksi me nyt jätämme tämän aiheen.

Viides pappilan nuorista oli Rolf — Ruffe, Pekka, Petrus tai Petteri korkonimeltään. Rolf oli näyttelijä Jumalan armosta, synnynnäinen runoniekka ja trubaduuri ja jo sangen varhain hänen hartaassa, samalla leikillisessä sielussaan Eros jumalattaren kanteleenkielet kilkattivat. Vielä oppikoulun alimmilla luokilla luikatessaan poika keväisinä ja syksyisinä iltoina käyskenteli koulukaupungin kivikoppakatuja kauniin "Katrin" kanssa, mutta tämä uusi heila livahti liian nuorena kihloihin herra Kuoleman kanssa ja Rolf suri vilpittömästi, runoillen vielä immen haudallakin. Sentähden tämän pojan lempiväin epämääräisesti haihatteli erämaan pappilan tanhuvilla kohdistuen milloin kehenkin ja välttyen puhkeamasta kukkasiinsa. Lemmenlauluja vain! Ja sitten kun oli alkanut lukea papiksi, ei herra Amor: enää häntä ammuskellutkaan piilipyssyllään nurkan takaa. Vasta pappina Rolf meni mitä kristillisimpään avioliittoon papintyttären kanssa. Sit tibi terra levis.

Nyt on velipoika Iivarin vuoro astua lemmen ulkoilmateatterin vilpoiselle lavalle. Mikä kappale, farssi, kuvaelma tai ilveilyoperetti ensin esitetään — niitä on niin monta? Iivari oli ihan lapsi vasta — kenties viisvuotias pellavapäinen naskali — kun hän ensi kerran rakastui naiseen, ei muista keneen. Oikeastaan vain naisen hameisiin. Se tapahtui sillä tavalla että poikanen jostakin syystä piiloutui hameitten alle eikä tahtonut sieltä lähteä pois. Sen sijaan että tässä rebuksessa olisi kysytty: où la femme! missä on nainen? oli se elävä arvoitus: mihin poju oli kadonnut? Nainen ei istunut eikä levännyt, vaan käveli. Sen pitempi ei ollut romaani, mutta poikanen oli syvästi miettinyt elämän ongelmaa — pimeydessä. Sitten hän pyrki saman naisen veneeseen, kun tämä kauniina kesäiltana riensi "pulkkailemaan" ja istui ääneti kokassa ja katseli ihmeissään, kuinka nainen viskasi ongen siiman järveen ja onki — kultasormuksella. Ja pappilan lahti oli peilikirkas. Pitikö itse Ahdin, aaltojen kuninkaan tarttua kultasormukseen ja tulla naisen toveriksi? Sitä ei Iivari ymmärtänyt. Sitten ehkä 8-vuotiaana Iivari kuten Ruffekin seurusteli pappilan ruotilaistytön kanssa — puhtainta yhdessäoloa, ihania variksen marjaretkiä ja kummituskulkueita. Mutta kun pojat kerran eivät ottaneet uskoakseen että Elsa Kaisalla oli "oikea ajos" rinnassa, josta tyttö ylpeästi piti esitelmää, niin siitä saakka Iivari teki salaperäisen kysymyksen itselleen isä Jumalalle, miksi pojat ja tytöt olivat ikäänkuin eri tavalla luodut — Elsa Kaisa näet oli tiuskaissut: ka jos työ ette minnuo kahtele, niin ma näytän!

Iivari oli kai jo 10-vuotias, kun hän vakavasti rakastui pitäjän ensimäiseen postineitiin, nuoreen, täyteläiseen Eugenie Solkkujeffiin, joka ilmestyi pappilaan ensin tulipunaisessa leningissä, sitten lemmikinsinisessä. Tämä korea tyttö, jolla oli lumivalkoinen otsa, punaiset posket, sysimusta tukka ja pulleva rinta, kävi usein pappilassa ja säännöllisesti häntä saatettiin suurella joukolla takaisin pitkin maantietä. Heti kun postineiti oli eronnut pappilan kohteliaasta saattoväestä, nähtiin hänen kuorasevan koreat hameensa ja seuraavassa silmänräpäyksessä tyttö ravasi kuin ratsu kadoten kylälle. Postineiti nimittäin pelkäsi kulkea yksin ja siitä syystä hän juoksi. Sitten kerran sai Iivari olla aikuisten mukana, kun mentiin Alanteelle kesäpäivää viettämään. Alanteen järven rannassa venettä odottaessa tapahtui että Juuso ukko sanoa jurautti jotakin selvällä suomen kielellä ja sitäkös mukana oleva postineiti nauraa kikatteli koko päivän. Alanteen nurmikolla päivää paistatettaessa tyttö tuontuostaan pyrskähti nauramaan. Iivari poika pani kaiken merkille, vaikka ei ymmärtänytkään ukko Juuson paradokseja. Postineidillä oli lemmikinsininen leninki ja Iivari katseli koko päivän tätä suurta tyttöä — hänessä oli pojalle jotakin hemasevaa. Ja kun yöllä kotiin tultiin, oli Iivari rakastunut. Hän ei siitä hiiskunut kenellekään kuolevaiselle, sillä sanoja ei löytynyt, mutta koko yön poikaparkaa ikäänkuin koeteltiin sähkökipinöillä. Sitten kun postineiti jälleen tuli pappilaan ja päivällispöydässä loi kauniit, suuret silmänsä pikku poikaan, niin enempää ei Iivari kestänyt. Hän suuttui silmittömästi että iso tyttö, jota hän salaa rakasti, katsoi häneen papan ja mamman nähden, punastui korviaan myöten — ja meni pöydän alle.

Eikä Iivaria saatu nousemaan pöydän alta, vaikka hillolättyjä syötiin hänen päänsä päällä. Hän kiristeli hampaitaan ja itki sitä että postineiti oli häneen niin säteilevästi katsahtanut. Niinkuin valkoinen metsäkana pikku postineiti taas juosta piipersi kotiinsa, kun yö oli tullut ja pappilan saattoväki kääntynyt "isolta sillalta". Eikä tämä postineiti, josta varmaan tuli vanhapiika, elinkautenaan saanut tietää, kuinka syvästi pappilan pikku Iivari oli häntä rakastanut sekä Alanteella että Vanhan Puolen olkipatjalla ja — pöydän alla.

Nousipa sitten horisonttiin Tolpan Nanneli. Oikeastaan Nanneli itse kosi. Ison pappilan piiat löysivät rakkaudenkirjeen, joka havaittiin pikku pappilan tytön kirjoittamaksi. Iivari itse ei saanut sitä käsiinsä, mutta siitä kuiskailtiin hänelle. Suhde kappalaisen tytön ja kirkkoherran pojan välillä kehittyi mitä kauniimmaksi, voisimme sanoa eetterin läpikuultavaksi. Molempia asianomaisia riivasi äärimäinen ujous — Iivari ei uskonut silmiään, kun näki Nannelin ja Nanneli teeskenteli olevansa hirvittävän kriitillinen Iivaria kohtaan. Ensi kertaa sai Iivari tuntea mustasukkaisuuden kiirastulta, kun Nanneli pelasi krokettia Rolfin kanssa ja puheli Rolfille suloisimmalla äänellään, nauraa hörötellen kuin lempeä nuori tamma, mutta Iivarille aina terävästi ja komentavasti huutaen.

Ja kuitenkin, heti kun oltiin 2 punaisen virstantolpan välin päässä toisistaan, tunnettiin "kuuluvansa yhteen". Kului vuosia, kumpikin kävi saman kaupungin koulua, mutta kaupungissa ujosteltiin toisiaan vieläkin hullummin ja suhde pysyi aina yhtä taivaansinisenä, valkonauhamaisena. Kädenkosketus — siinä kaikki, mutta aivankuin henkinen pakkoluovutus. Mitä se oli? Molemmat kirjoittivat runojakin toisilleen. Ei koskaan yhtä suudelmaa, ei sinnepäinkään. Se kai oli vain papinlasten valmistusta, esimakua taivaallisiin häihin, jossa ei suudella eikä naida. Iivari oli jo ylioppilas, kun neidoksi muuttunut Nanneli kerran heitti kukkakimpun ja runovihkonsa Vanhan Puolen avatun akkunan läpi, mutta sekään ei johtanut tuloksiin. Sekä Iivari että Nanneli jäykistyivät kuin suolapatsaat heti kun toisensa ruumiillisesti näkivät. Oliko tytössä sähköä? Vai puuttuiko Iivarilta alotekyky? lempoties. Kun syksy tuli, käveli Iivari kerran kahdenkesken Nannelin kanssa pappilasta pappilaan, vieläpä luisteli käsikynkkää Hamppulammella, mutta suudelmaa ei sittenkään tullut otetuksi. Molemmat pitivät suurena syntinä lempeä, joka ei johtaisi avioliittoon — ja hehän olivat lapsia molemmat ja pysyivät sinä vielä sittenkin kun jo olivat aikuisten kirjoissa. Totisesti viileä, karitsanvalkoinen suhde, josta ei liene sanottavana muuta kuin hyvää. Vielä sitten kun Nanneli jo oli kihloissa, miettivät kumpikin, oliko Jumala heidät tarkoittanut toisilleen ja Iivari sai harvinaisen sähkösanoman: Jos vielä tahdot, puran, Nanneli. Hän sähkötti morsiamelle yhtä ikävöivästi ja mystillisesti kuin mikä oli ollut koko nuoruuden tuttavuus. Nanneli siis sai "kivikalansa", mutta Iivari jäi onkimaan — kultakaloja.

Nanneli Nordbomin rinnalla näyttelivät pienempiä, mutta lämminverisempiä osia monikohdat muutkin neitoset. Kaunis orpana Hildur, sukkela serkku Esther, kuten kerrottu on, siskojen koulutoveri Thyra — myös th:lla, joka oli olevinaan hyvin tärkeätä — ynnä jotkut muut. Kaikille näille kesätyttösuhteille oli tunnusmerkillistä platooninen rakkaus — Iivaria ei koskaan voitu saada kiinni suudelmasta ja sepä saattoi olla perussyy hänen miehuudenaikuisiin selkkauksiinsa, tarkoitamme että tämänkin hoikan ja pitkän pojan oli kerran täytyvä laskea ankkurinsa avioliiton sisäsatamaan — asioita mitkä luonnollisesti eivät kuulu tämän tarinan puitteisiin. Mutta tämän tarinan puitteisiin kuuluu eräs viaton muisto iäti viheriäisestä niitystä. Iivari, nuori herra, oli juuri palannut noilta pitkiltä palkoveneretkeilyiltään, joilla hän Suomen kansalta saavutti arvonimen "sielunvihollinen". Nuorukainen juoksi alas törmää päätäpahkaa sisäväen saunaan — oli lauvantai-ilta. Tempasi iloisesti läähättäen saunan oven auki — alaston, kaunis tyttö huudahti ihan hänen nokkansa edessä painaen polviaan: voe herra Jeesus! Josta kaino ja hyvinkasvatettu papinpoika joutui niin hämilleen että heti veti päänsä ulos — ja harppasi takaisin pihaan.

Kuka siellä oli ollut saunassa? Kenties neitsyt Maaria, isäntärengin tyttö, samapa se, mutta kuinka oli Mari voinut niin erehtyä että luuli nuorta herraa — Jeesukseksi?

Sanni sisko astukoon vuorostaan muistojen lavalle! Ensin hän tyytyi niihin muruihin, jotka rikkaitten pöydiltä putoilivat, tottahan apupapit ja nuoret kanttorit olivat huomaavaisia rovastin tytärtä kohtaan, tottahan vänrikki Juho Ludvig ja ruotsalainen luutnantti Edvin Wasastjerna jonakin kesänä pyöräyttivät Sanni tyttöäkin, mutta pappilan korpikoivun kääpätaula vain ei ottanut tulta, vaikka pii ja rauta iskivät kipunansa — haju tuntui vain sieraimissa ja haihtui samassa. Kauvan kulki Sanni tyttökin maailman rannan ja korpipappilan väliä haudaten hiukan raskasmieliseen rintaansa kaikki kaihonsa, tyydyttäen ne korkeintaan hentomielisillä runoilla, joita ei kukaan lukenut — niitä kerääntyi pinkka sekä eteläiseen että pohjoiseen pappilan vinttikamariin. Ja näytti jo siltä että vanhaksi piiaksi jäisi Sanni tyttökin ryytimaita ja kukkalavaa hoitelemaan, Sankeyn lauluja laulamaan, pyhäkoulua pitämään ja kansanvalistusta eläinsuojeluksen ikikirkkaitten tähtien alla viljelemään. Lempi ja kristillinen avioliitto näytti saavuttamattomalta ihanteelta. Mutta silloinpa, kun vähin aavisti, salama iski kirkkaalta taivaalta, Väntti veikon mukana oli paikkakunnalle kulkeutunut nuori savolainen maanmittari, joka kulki pitkävartisissa pieksusaappaissa ja soitti ihanasti kanteletta. Häneenpä nyt Sanni kiinnitti siveät silmänsä ja hänenpä edessään vihannat verensä loimahtivat vieläkin punaisemmiksi ja kun oli kärsivällisesti kolmisen vuotta oltu kihloissa, niin valkenipa sekin kesäpäivä, jolloin Sanni, morsiameksi puettuna, vietti elämänsä ihanimman juhlahetken koko sukunsa siunatessa ja veisatessa ympärillään. Hääpäivän jälkeen alkoi Sannin korpivaellus reilun miehensä rinnalla, mutta tämän kirjan puitteisiin ei taaskaan sisälly mihin kohtalon polttopisteeseen tämä vaellus päättyi.

Ei kukkaisten eikä ruusujen päällä Mosatrampparit pohjolassa samota saa! Ja tyttö jos pulkkaansa istunut on, Poro tieroja silmiinsä tupruttaa!

Virvi, pappilan kuopus, taisteli kuten veikkonsa ja siskonsa kaikin voimin rakkauden ruttotautia vastaan soinnutellen mitä terveimpiä tyttörunoja niin että olisi hänestä luullut tulevan toisen Minna Canthin "Kuopion takaa". Hän torjui poikamaisella reippaudella kaikki mahdolliset lähentelyt maalla ja merellä. Oikein oli ilo sitä katsella ja niinkuin nuori varsa hirnui itse tyttö puistellen harjaansa ja unelmoiden vapaamielisen naisen korkeasiveellistä itsenäisyyttä, jossa lopuksi ei saa määrätä koulumaisteri eikä opiston rehtori. Virvi luki latinaa ja skandeerasi Vergiliuksen heksameetereita kilpaa omiensa kanssa. Mutta Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala oli virittänyt Virvillekin linnunansan — jatkokurssin poikien joukossa oli eräs nuori uros, jolle pälkähti päähän ajaa 200 virstaa ja tehdä turistiretki siihen erämaan pappilaan, jossa Virvin palmikko leiskahteli. Ja koska tämä poika oli kansallishenkinen eikä säikähtänyt pisintäkään korpipolkua sekä kantoi mielellään selässään jykiätä tuohikonttia, johon naiset saivat sälyttää kaikki kimpsunsa, niin syttyipä näillä kesäisillä retkillä Kauko-Karjalan rajamaisemilla Virvi-tytönkin rintaan salaperäinen tuli, sininen kuin satujen aarnihaudan liekki juhannusyönä. Vielä hän taisteli vastaan tullen umpimieliseksi kuin käki Jaakonpäivän jälkeen, lakaten kukkumasta, vieläpä paeten ulkomaillekin herrojen professorien kanssa keskustelemaan, mutta kun hänen piti alottaa itsenäinen virkatoimensa korkeassa pohjolassa, niin Amor, joka kaikki täkykoukut ja loukut järjestää, lähetti hänen virkatoverikseen saman pojan, joka siellä korvessa oli konttia kantanut. Ja silloin Virvi tyttökin jo oli kypsä ja oivalsi ettei reilu pohjalainen ihan ilmanaikojaan ollut laulanut hänen korvaansa oppi-isämme Lutherin korkeata veisua:

Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang, Der bleibt ein Narr sein Leben lang.

Niin joutui vanhan pappilan kuopuskin kristilliseen avioliittoon, joka taaskaan sen enempää ei sisälly kertomukseemme.

On aika pudottaa esirippu ulkoilmanäyttämömme eteen.

17.

Papinpojan ensimäinen runo.

On sydänkesän iltapäivä. Lenseä länsituuli lietsoo ulapan selkää ja aallot murtuvat pehmoisina pappilan suurta, valkoista hiekkarantaa vastaan. Ruispelto punaisen tuulimyllyn ympärillä lainehtii myös ja tähkäpäät pitävät hauskaa kahinaa aivankuin keskustellen kaikista asioista taivaan ja maan välillä.

— Tiedättekö mitä, armaat veikot ja siskot, — sihisee neljän kyynärän korkuisessa oljessa heiluva tähkä: — minun päätäni huumaa niin suloisesti, mitähän se oikein on?

— Niin minunkin päätäni! selittää vieressä nuojuva rukiintähkä: en ole koskaan ennen tuntenut näin ihanaa tunnelmaa.

— Minun päätäni huumaa myös niin hauskasti, yhtyy keskusteluun kolmas tähkä.

Ja seuraavassa hetkessä satatuhatta — ei, kokonainen miljoona rukiintähkiä laulaa valtavassa kuorossa:

— Minun päätäni myös! Minun päätäni myös!

— Mitähän se oikein on? huudahtaa yhteissihinän lomassa jälleen jättiläistähkä. — Suvaitkaa huomata: mitä hienoja hetaleita, silkkikoristeita meihin on ilmaantunut juuri tänä päivänä? Sanokaa, hyvät ystävät, onko kummempaa kuultu ja nähty? Mitä meissä oikein tapahtuu?

— Mepä tiedämme salaisuuden! huusi tuhat laitimmaista tähkää pientaren rajalta. — Ukko rovasti käveli aamulla tästä ohi, katseli meitä sangen tutkivasti, silittelikin kolmea päätä ja hymähti pikkutytölle, joka hyppeli hänen perässään kukkia poimien…

— Mitä hän hymähti? huudahtivat kaikki tähkäpäät yhteen ääneen, henkeään pidättäen uteliaisuudesta.

— Hän ilmoitti että me heilimöimme …

— Mitä se on? suhisi tähkäarmeija.

— Emme mekään sitä oikein ymmärrä, mutta niin vain ukko rovasti ilmoitti että: kas kun ruis jo heilimöi!

— Ihmeellistä! huokailivat tähkät onnenkylläisinä värähdellen, ja sitten miljoonan tähkän aallokko alkoi tahdissa laulaa:

Heilimöi! Heilimöi! Heilimöi!

Se oli ihanaa laulua lenseän länsituulen leyhkyessä yli Karhuvaaran. Yhtäkkiä pitkä kuningastähkä teki välihuudahduksen:

— Katsokaa: pojat menevät ongelle. Heillä on kymmenkyynäräiset vavat olalla.

Kaikki tuijottivat pappilan poikain perään, sitten alkoi jälleen sama valtava kahina tyylimyllyn ympärillä: heilimöi, heili…

* * * * *

Nuorukaiset olivat todellakin ongelle menossa, vaan eivät aivan tavalliseen paikkaan. Sen saattoi kyllä huomata heidän liikkeistäänkin. Heitä salaperäisesti jännitti tällainen retki aivankuin kullankaivajia Lapissa tai Alaskassa. He lykkäsivät veneen vesille ja soutivat rivakasti poikki järven ja kohta pujahti heidän veneensä louhisen, melkein huomaamattoman niemen taakse. Siinä oli Kärryksen kaarret, jossa aniharvoin maissa käytiin. Juurakkojen alla loriseva korpipuro, metsäinen kalliorinne, rinteen alla ammottamassa hyöläinen hyllyvä räme, jonka karpaloisilla mättäillä kasvoi vaivaiskoivun tuppuroita ja kookkaita, punaisia korpihilloja.

Pojat nousevat viistoon rinnettä ylös sukeltaen havuoksain alitse ja soluttaen onkivapoja, joiden latvukset pyrkivät tarttumaan kiinni. Löytyy polun haisku, aniharvoin tallattu, kangas kumisee jalkain alla. Yhtäkkiä polku nakkautuu poikki vetelän, alakuloisen suon salmen, johon jalka syvälle uppoaa ja jonka rimmikossa tuntuu ikivanhojen porraspuiden jätteitä. Oikealla suo leviää äärettömiin ja kulkijan valtaa surutuntuinen aavistus maailman avaruudesta, korven toivottomuudesta. Mitä varten Jumala tekasi nämäkin suot? Kuni iankaikkisuuden horisontissa piipottaa kuloisan ulapan pohjukassa räkämänty, itsepäinen kuin synti, mutta räkämännyn latvassa istuu ihka äänetön havukka, surun iskevä symbooli. Pojat kaahlata porskuttavat poikki suosta. Polku vetäisee heidät synkimpään korpeen, jossa siimes on syvä, sammal pitkä ja pehmyt. Jättiläishonkien kantoja peittää hopeanharmaja peurajäkälä, jossa — jos tarkemmin tutkii — kokonainen orkesteri kultareunaisia hopeatorvia pienoiskoossa soittaa Metsolan ikuista marssia — mutta nuo sävelet ovat kuulumattomia. Mihin vie polku? Se vetää, vetää ja vaipuu vaipumistaan — tuossa on ikivanha sydenpolttajan makuusuoja — mikähän senkin erämaan raatajan elämäntarina olisi, jos kuka tutkia taitaisi? Niinkuin sammal kaiken päälle kasvaa, niin unhoitus ja kuolema vaijentaa korpivaeltajan elinkautiset tuskat — kuka tietää, eikö hänet löydettykin metsästä kuolleena, joka tuossa miilumajassa havujen päällä syksyisen yönsä makasi? Alas, yhä alemmas, mutta korpi käy yhä korkeammaksi…

Suureen suohon se taas tupsahtaa. Suoniitty se on, siinä on ikivanhoja haasiopuita, sortuneita lama-aitoja. Pojat kääntyvät oikealle ja kaahlaavat henkensä kaupalla. Heidän sydämensä on jännityksissä — täällä, täällä se on, mitä he etsivät, korven salainen ruhtinatar — Mustalampi.

* * * * *

Miksi sinä olet niin rakas, sinä erämaan lampi? Sinä, jonka rannalla ei edes venettä löydy! Siksikö että olet niin eristetty kaikesta suurmaailman humusta, siksikö että me pappilan pojat näytämme olevan ainoat, jotka sinun rantojasi tallomme?

Ei tässä ole ihminen kirves kädessä kulkenut raivaamassa. Korpi tunkee paikoin ihan lampeen, kaatuneet puut ovat kaatuessaan suudelleet lammen sileätä poskea, ryteikköjen yli saa onkimies rämpiä. Lampi on hiukan pitkulainen, päissä hytkyy soiluva suo, joka nielaisee koko ihmisen, jos liian kauvan samoilla jalansijoilla seisoo. Sivulla kohoaa jäkälää kasvava palokangas. Pohjukasta löytyy puro, joka vie valtavetten yhteyteen, Alanteenjärven Pitkäänperään.

Pappilan nuorukaiset seisovat kaukana toisistaan ja onkivat. Tunti tunnin perästä kuluu, he ovat jo saaneet satakunta lammen kalaa, punasilmäisiä, hopeanvälkkyviä särkiä ja keltamahaisia ahvenia. Mutta yhä he onkivat. On niin äärettömän hiljaista, kalat vain pulahtelevat ja säikähtynyt vesilintu pakenee korteikkoon. Lammen hiljaisuus ottaa heidät lumoihinsa, jonakin hetkenä he häpsähtävät: missä me olemmekaan, poika poloiset? Aurinko on jo laskenut, kesäyön huntu verhoaa vedenkalvon ja vastarannan varjo on tumma. On yhtaikaa juhlallista ja niin sanomattoman haikeaa. Tekisi mieli laulaa, mutta ääni tässä ympäristössä tuntuisi pyhyyden loukkaukselta. Tekisi mieli syleillä jotakin lämpöistä, ikuista — ei ole ketään, ei ketään…

Oli yöhyt niin lempeä, pilvessä taivas, Luonnossa tyyneys, rauhassa maa, Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo.

Onkiva nuorukainen kuulee sävelen omassa rinnassaan väräjävän, ei itsekään ymmärrä, mikä se on.

Silloin mun silmääni kyynele nousi, Yön hämärissä itkin kuin laps… Vaan hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo.

Kala on lakannut jo aikoja syömästä, mutta nuorukainen viskaa vielä onkensa ja tuijottaa mustaan veteen.

Mut en minä tiennyt miksikä itkin Ja itkuni ääntä ei kuullunna ken, Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo…

— — —

— Iivari, halloo! Tule pois. Lähdetään kotiin.

Kuin unessa kävi paluu Mustalta lammelta.

Aamuaurinko jo punersi yli pappilan ruisvainion, kun askelten kumina kuului.

— Kas, pojat palaavat ongelta, suhisivat pellon laitimmaiset tähkät siristäen uinailevia silmiään.

Vavat kalahtivat tikapuita vasten. Vanhan Puolen ovi rasahti. Mutta toinen nuorukaisista, ennenkuin meni maata, otti pöytälaatikosta päiväkirjansa:

Oli yöhyt niin lempeä…

Hän kirjoitti ensimäisen runonsa.

18.

Lastenkamarista aikaihmisiksi.

Iki-ihmeellinen on ihmisen ikä. Aivankuin salavihkaa erämaan pappilan lapsiliuta kasvaa huijotti aikuiseksi, viidet, kymmenet, jopa viidetkolmatta vuodetkin vierivät vilahtaen ajan virrassa.

Pappa ja mamma ne aina pysyivät samankokoisina, samannäköisinä ja ikäänkuin samanikäisinäkin, vanhimmat veljet myös ikäänkuin pysyttelivät heidän kintereillään, mutta pappilan pikkuväen kehitys oli huimaava. Siitä ei nimittäin tuntunut vierähtäneen kauvan kun esimerkiksi pikku Ruffe oli "tekaissut piispankalossiin tampuurissa" — jolle humoristinen ruustinna piikain kanssa oli makeasti nauranut samalla kun ukko rovasti korviaan myöten oli punastunut eräänlaisesta pyhyyden loukkauksesta muka — mutta kaukanapa oli akkaväen nauru sinä kesäisenä sunnuntaipäivänä, jona sama tenava puisen ristikirkon korkeasta pöntöstä, esi-isiensä nuotteja tavoitellen, rummutti seurakunnalle väärentämätöntä ja selkeätä jumalansanaa.

"Siinä se on papin alaku, jotta ei paremmasta appuo", julistivat asiantuntijat. "Korkeat koulut kuuluukin Rolohvi käyneen." Poikaa ei enää passannut noin vaan paljaaksi Pekaksi karahteerata. Totta toisakseen että jo paljon ennen pöntössä käyntiään, ihan vielä koulupoikana, oli Pekka poikaa arvonimillä mairitellut Jaakko Kemppainen, mutta se oli tapahtunut vain silloin, kun Jaakolla oli tärkeätä asiaa.

"Hyvveä päiveä, heh-heh, jumalan terve — mittee sitä on nuorelle herralle kuulunna? — öhömm — oisko maisterilla ahvenen onkia?"

Vaan nyt tiesi Jaakkokin, se vanha kettu, että "maisterista" oli tullut "tutentti" ja se oli hänen mielestään korkeampi "raati" kuin "silikka ylioppilas" ja arkkipiispan ynnä pappansa "pulmahilla" poika kuului saarnailevan, jotta paukkui. Ei siitäkään tuntunut oleva järin pitkältä takaisinpäin ajassa, kun Iivari naskali oli viskannut tiilikivellä Ruoti-Viiaa päähän, paennut kauhuissaan Viian mölinästä tallin alle ja saanut mammaltaan pippariisiä paljaille pakaroille tai tavattu porrasten edessä samassa virkatoimessa kuin pyhä veljensä Petrus piispan kalossin ääressä, koska pelkäsi kummituksia pimeällä takapihalla — niin, yllämainitunlaisista lapsuuden muistoista ei ollut olevinaan kovinkaan kauvan, mutta nyt oli Iivari poikakin — jaa, mikähän lienee ollutkaan, sitä ei tyhmä kansa ymmärtänyt, niin oli korkea arvonimi — "vilosohvi Kantiksi" hokivat ja "pukseeriksi" kuului nuoriherra aikovan. Eikä sitä tiennyt, vaikka poijasta — kuten Issin Karoliina vikoili — jonakin päivänä tömähtäisi tohtori, joka "panoo reväsimenni sijolleen".

Mutta Aunesta, joka oli käynyt rippikoulua yhtärintaa "Pessiön Ruusan" kanssa, oli tullut — postiruustinna, kuten arvonimi erämaassa kuului. Entäs Virvi? Ei sinä ilmoisna ikänä oltu kuultu ei nähty että papin tytöistä, kun ne kuorestaan puhkeavat, tulisi maistereita, mutta niin tulla tupsahti Virvistä, joka äsken vielä kanteli nukkejaan ja kylvetti niitä räystään alla — ylioppilaslakissa näet nähtiin rovastin nuorin tyttö kirkkokentällä juhannusaamuna ja palmikko vain leiskahti herrashepenen alta. Sitä oli kai täytynyt tyttölapsenkin päähän tämän maailman viisautta ahtaa — arkkipiispan rouvaksi kai sitä kouluutettiin?

Eikä siinä kyllin että pappilan penskat, nuo Vanhan Puolen tappelupukarit ja vinttikamarien villit, noutivat valkeat lakkinsa siitä kaupungista, jossa seurakunnan seitsemästä tuhannesta sielusta ei kukaan muu kuin pappilan isäntärengin tyttö ja joku "Vilimin Jussi" oli käynyt, vaan vielä piti pappilan huonekunnan nähdä sekin ihme että kaikki papinlapset — yhtä lukuun ottamatta — toinen toisensa jälkeen, paljon edes kysymättä lupaa papalta ja mammalta — raahasivat kyytikärryissänsä pappilaan nuoret rouvansa ja tytöt miehensä. Eikä sitten enää mennyt pitkää aikaa ennenkuin Karhulan pihalla jo juoksentelivat lastenlapset — pappilan nuoruus kukoisti toisen kerran, sinikellojen poimija-keijujen pellavaisia päitä pisti esiin ruispellosta kilpaa pappilan pahankuristen kanojen kanssa, joita ei kukaan muu kuin ukko rovasti ahdistanut: "hyts, hyts, taas ne ovat pellossa, hunsvotit — Cilly, hvarför ser du inte efter?"

Mutta tuon kanojen tuottaman harmin, lampaiden sisäänpääsyn paraatiportista ja aitomushevosten töminän rukiissa elokuun pimeinä öinä korvasi isä rovastille täydellisesti lastenlasten suloinen olemassaolo. Saada isoisänä painaa pientä pojua, pientä kiharaista tyttiä rintaansa vasten, tuntea sen pienten kätösten sivelyn paljaalla päälaellaan tai hopeanharmaassa parrassaan — kas sepä lämmitti vanhaa sydäntä, se lievitti elämän elinkautista huolta ja tuskaa ja pani raskaissa koettelemuksissakin hymyilemään maailman koko järjestelmälle.

Mitä nyt tehtiinkään rovastin kansliassa? Pikku sänkyjä, pikku pöytiä, reikätuoleja, puuhevosia… Ukko rovastista tuli elämänsä ehtoona seurakunnan ahkerin puuseppä, jonka höylänlastut säännöllisesti lentelivät suurten, vakavain kirkonkirjojen päälle. Rakkaus oman verensä äärimäisiin pisaroihin antoi vanhalle sielunpaimenelle loppumatonta intoa. Eikä hänen tarvinnut peljätä että objektit haihtuisivat ympäriltä: niitä syntyi joka vuosi uusia, jos ei Eskon rouvalle, niin Virville, jos ei Väntin Inkerille, niin Iivarin Immelle. Ja valkoisten koivunlastujen sinkoillessa jalkoihinsa, jossa joku pieni pirpana konttaili leikkien ja kooten rakkaan ukin tavaraa, vanha rovasti vasta ymmärsi Jumalan käskyn pyhästä raamatusta: lisääntykää ja täyttäkää maa!

Tosin olivat nuorimman pojan lapset jääneet kastamatta — se oli alussa ollut kova pähkinä purra — mutta heti kun näki että kastamattomat lapsetkin aivan yhtä hellästi kietoivat kätösensä ukin kaulan ympärille ja olivat yhtä viattomat kuin ristityt lapsetkin, haihtuivat vanhalta rovastilta ennakkoluulot eikä häntä enää edes vaivannut, miten lapsukaiset olivat merkityt hänen omiin kirkonkirjoihinsa. "Jumalan edessä ne taitavat olla yhtä hyvät kuin muutkin", arveli hän salaa, mutta jos joku lipilaari tai rutivanhoillinen hänen mielipiteitänsä uteli, niin rovasti rykäsi, nosti kulmakarvojaan, puhalsi lauhkean sauhun pislaipiipustaan ja virkkoi: "djah, kyllähän minä Iivarille olen huomauttanut että vaarinhan se on…" Mutta seuraavassa hetkessä isoisä jo sieppasi poikansa lapsen syliinsä unohtaen kaikki hurskaat reklementit ja parakraafit:

Rida, rida ranka, Hästen heter Blanca…

Ja silloin tuntui kasteen sakramentti sangen pieneltä asialta.

19.

Ukko Galeniuksen peijaat.

Sitä mukaa kuin pappilan lapsukaiset olivat varttuneet suuriksi, kutistui talon vanhojen tuttavaan piiri yhä pienemmäksi ja monet hauskat herratyypit, tantti-ilmestykset ja kansanomaiset "kuvatukset" muuttivat toinen toisensa jälkeen varjojen valtakuntaan. Sekin tottapuhuen tapahtui juuri huomaamatta. Milloin esimerkiksi antiikinen, pitkäpartainen vallesmanni Immanuel Saxa suvaitsi hävitä Ämmän ruukilta, kävisi vaikeaksi selostaa. Milloin kurkkupartainen Aatami Manninen huonekuntineen haihtui näköpiiristä — pojat kertoivat papalleen "Vanhasta Aatamista" ikäänkuin ilmestyksestä uuden rautatien yhteydessä, ukko Aatami oli nähty köykkyselkäisenä, kapsäkki selässä ja kiiltävä metallilevy lakissa asemalla — tai milloin Viitalan, Salmelan ja Palovaaran jämerät, naavaleukaiset vanhat isännät lakkasivat vierailemasta Karhulassa, milloin kuuluisa yrttitaikuri Korte-mumma (jota lapset sekoittivat mamman kardemummaan) kuoli, tai kekkulilukkari Frans Petter Rendulin jonnekkin kaikkosi ja milloin pappismies Lauri Bonifacius Nordbomkin herkesi herttaisesti huvittamasta emäpappilaa aina klassillisilla kaskuillaan tai kauhistamasta Vuokin rippikoulupoikia virsikirjallaan, jolla päähän kopahuttaminen tyhmimpäänkin kalloon oli hermostuneelle kappalaiselle maksanut tynnyrillisen rukiita, milloin "Latvattomat Ukot", "Laappa-Antit", "Karppaset", "Rytys-Reetat", "Näätä-nikkarit", "Mylly-Topit", "Rasva-Paavot" ja monet muut merkkihenkilöt ottivat muuttotodistuksensa taivaalliseen seurakuntaan — siitä kaikesta ei taideta historiaa tehdä. Lehmäänsä taluttavan lukkari Saastamoisen ampua napsautti nurkan takaa taitavasti "Hullu-Sante", mutta sekin on unhoon painunut juttu, vaikka kyllähän Sante Juntusen, ensimäisen erämaan anarkistin ja suurkeksijän (hän teki pennin rahoja), elämäkerta sietäisi hyvinkin syvälle kaivavan tutkimuksen. Vainajien muistoista olkoon tässä maan pinnalle manattu viaton kertomus siitä, miten sivistyneistö vanhan pappilan kukoistusaikana vietti maahanpanijaisia.

Käsky oli käynyt itseltään Bertel Belial Buxhöfdeniltä kokoontua Kanervan kartanoon "kunnioittamaan läsnäololla vanhan merenrantakaupungista syntyisin olevan perämiehen ukko Galeniuksen rakasta muistoa". Koko intelligenssi oli siis liikkeellä hamasta kultasankalasisesta rovastista vinosilmäiseen ukko Rusaseen saakka. Seremoniamestarina esiintyi kaikkialla mainittu B.B.B., sillä "musteri" oli hänelle antanut avoimen valtakirjan. Vieraat täyttivät sankkana parvena Kanervan kaikki suojat, ja ensimäiset kahvikupit ja viinipikarit tyhjennettiin. Sitten otettiin vainaja mukaan ja lähdettiin kymmenellä veneellä häntä saattamaan kalmistosaareen. Kaikki kävi asianmukaisessa järjestyksessä, mutta lukkaria jostakin syystä ei ollut olemassakaan. Oliko kaukoniityllä vai kalalla, kronika ei kerro, mutta Buxhöfden, itse lukkarin poika, toimitti tämänkin tehtävän. Tosin hän veisasi päin hongikkoon ottaen kamalasti vauhtia ja huojuttaen peloittavasti mahtavaa ruhoaan, mutta täydestä se kävi, sillä olipa hän rakkaan vainajan muistoksi suuressa surussansa ilonkin pikarista maistanut. Päin hongikkoon, kertoo kronika sävelestä tässä tilaisuudessa, mutta ei ole se ihmeteltävää, sillä Buxhöfden oli tunnettu markkinamatkalaulaja, joka tunsi yhtä hyvin "Honkain keskellä mökkini seisoo" kuin "Vielä niitä honkia humisee". Saavuttiin takaisin surutaloon ja peijaat alkoivat. Isäntä Buxhöfden lausui ääneen ilonsa siitä ettei vanhaa raahelaista merisankaria hänen viimeisellä vesimatkallansa oltu hukutettu. Samalla hän kerskasi lukkaritaidostansa — "kolmessa sadassa kuudessakymmenessä viidessä kirkossa oli veisannut eikä koskaan äänirautaa tarvinnut" — ja arveli ettei kukaan muu olisi voinut suoriutua hautavirrestä niin komeasti kuin hän, jossa väitteessä epäilemättä oli jonkun verran perää. Sitten B.B.B. kulki ympäri huoneita muhkeana kuin suuriruhtinas pitkässä bonshuurissaan, pitkät kellonvitjat kaulasta yli liivien roikkuen ja järjesti vieraat.

— Minä vähän sortteeraan! hän huusi musterille.

Ja seuraavin sanoin Bux sortteerasi:

— Kontrahtirovasti ja ritarikunnan jäsen on hyvä ja istuu kungastuolissa. Pastori, teeppäs hyvin, pyhä veli, ja paina puuta missä vain saat. Pruustinna — sitta varsakuu soffan päällä. Hulu-Hulukkonen, istu sinä siinä ovensuussa äläkä liiku! Vallesmanni saa istua länstuolissa — länstuoli ja länsman, eikös se passaa yhteen? Miitas vossakka, ota sinä paikka täsä tuolisa. Ei heitä kyllä ole tullut numeroituksi. Rouva Nelli on nalli ja painautuu pruustinnan kylykeen — sisoo. Ja pasturska Nuurtpummi tähän toisellepuolelle — praa. Postimamsseli Silkkijeff, tule kyyhkyseni partamiehen syliin — ljupljuu! Rusanen, äläkä sinä siinä niin lähellä herroja känkkäile, pöljä… Hauvankaivaja, pysy sinä Jussi raiska tuosa toisesa huoneesa, jotta et ryvetä rakkeja multaan. Luutnantti Viktori Volotemari, Volotemari hei!

Iso Puksi posahutti nuorta luutnanttia hartioille, loi tähän loisteliaan silmäyksen ja jatkoi: Minun sytämeni pamppailee ilosta jotta sinäkin olet täällä — minä olen aina halannut sinua nahakseni — me kaksi suurta miestä! heh — joko sinulla rakas ystävä on totilasi? Terrrve!

Bux oli nousuhumalassa, mutta toimitti virkansa moitteettomasti. Kaasi tosin Hulkkosen totilasin siinä sivu seilatessaan, valtavalla ruhollaan, mutta puolusti asiaa seuraavalla pro memorialla:

— Minä vain katahin tuohon Volotemariin, niin silloin se, ottia tuota, kaatu!

Ja yhteen puhkuun hän huomautti veitikkamaisesti:

— Pastori Nuurtpummi, mitä sinulla on klasissa?

— Mi-minä ju-juon te-teetä! änkytti kappalainen, joka tahtoi käydä absolutistista, kuten vanhaan aikaan sanottiin. Mutta pastori, sisällisesti reilu mies, käänsi takitahallaan päänsä pois joka kerta kun Bux — muka erehdyksissä — kaatoi hänenkin lasiinsa konjakkia karahvista. Pastori olisi hihkaissut elämän ilosta, jos vain Emmansa silmiltä olisi uskaltanut — oli se metka mies tuo Iso Puksi, sapperment!

Mutta rovasti joi rehellisesti totiansa. Mahdotonta olisi kenenkään ollut väittää että tämä vanha pappismies missään tilaisuudessa olisi päihtynyt, niin sävyisänä, hiljaisena ja harvapuheisena ukko aina pysyi. Ei kukaan koko rovastikunnassa osannut juoda totia niin säädyllisesti ja kauniisti kuin tämän seurakunnan kirkkiherra.

Mutta palatkaamme asiaan. Sitten kun rouvasväki oli siirtynyt vierushuoneisiin, tuli herranhenki Ison Puksin päälle ja hän pyysi pokkuroiden papistoa että vainajalle, sille vanhalle rehelliselle raahelaiselle perämiehelle, pidettäisiin asianomainen juhlapuhe. No hyvä. Kukaan ei tahtonut ottaa sitä pitääkseen, mutta Bux huomautti jäntevästi että niin tehtiin aina suuressa maailmassa.

Pastori Nordbom hämmenteli totilasiaan ja alkoi vapista. Yhtäkkiä hän nousi ylös, polvensa lonksahtelivat, kaftaaninsa liepeet liepsahtelivat, hän avasi suunsa hirvittävän suureksi ja lausui mylisevällä kurkkuäänellä, kädet ristissä vatsan päällä:

— Mi-tä-pä mi-nä muu-ta kun että uk-ko oli — (hän piti kiusallisen pitkän paussin) — niin kuin me kaik-ki muut-kin (korotti äänensä ja karjasi) suuri syntinen!

Istui alas ja ryyppäsi totilasistaan. Puhe oli pidetty.

Seremoniamestari Bux katseli ensin silmää rävähyttämättä ja veitikka silmänurkassa pitkään pastoria, rykäsi ja esitti että maistettaisiin siis vihdoinkin vainajan kunniaksi.

Joka tapahtui. Mutta virallinen puoli ohjelmasta ei päättynyt tähän. Bux kaipasi vielä jotakin ja seuraavassa hetkessä hän teki syvän kumarruksen vanhemman seurakunnanopettajan edessä ja pyysi kohteliaasti:

— Rovasti on hyvä ja vastaa vainajan puolesta!

Se tuli kuin pyssynsuusta ja hiukan ällistyneinä katselivat herrat toisiaan. Mitä se tuo Puksi oikein toimitti?

Mutta Puksilla oli vilkas mielikuvitus ja kun ei rovasti suvainnut vastata, niin hän itse taas suoritti senkin urakan. Hän sanoi että "tyyrmanni Kanaljus vainaa ja musteri ynnä minä itte" kyllä tiedämme, missä määrin me ollaan suuria syntisiä, mutta hänen mielestään on hiukan varomatonta että vainajaa nuorempi mies niinkuin tuo Nuurtpummi — varsinkin, koska ryyppää paljasta teevettä — tulee peijaisissa huomauttamaan päivänsankarin suurista synneistä. Josta syystä hän, Bux, Ruukin entinen vörvalttari ja seurakunnan sihteeri, nyt esittää että laulettaisiin kauniilla äänellä sulosointuinen virsi uudesta virsikirjasta, että…

Ja ennenkuin kukaan kerkesi panna vastaan, jättiläinen Bux puhalsi kuin pasuunasta (polkien jalkaa ja heiluttaen kättä):

Mä oksalla y-y-y-limällä Heilun Harjulan seee-länteen! Veet sinervät siiil-mäellä Tääll' tarjouu tuuu-hanteen. Ja Längelmän veee-ten kalvot Ho…

Naisväki ja molempain pappilain nuoriso hyökkäsi ovelta katsomaan, miten Iso Puksi lauloi ja löi tahtia kädellään, joka melkein ylti laipioon. Hän näytti todellakin heilahtelevan tilanteen ylimmällä oksalla.

Siinäpä sitten kaikki mitä kronikan tarvitsee kertoa. Voisimme nykyaikaisesti vielä lisätä: "Rattoisaa ristillistä seurustelua jatkui sitten puoleen yöhön saakka ja kaikki läksivät tyytyväisinä kotiinsa." Leppoisan kesäyön hämäristä kaikui pihalta kuistin edustalta avopäisen, punakan ja pönäkän Buxhöfdenin juhlallinen ääni: Musteri hoi, tule sanomaan hyvästiä vieraille! Ja saatat tuota niiata rovastille, vaikka se ei vastannutkaan vainajan puolesta…

Sellaiset olivat ukko Galeniuksen maahanpanijaiset erämaassa ja joka niistä pahaa sanoo, hän olkoon anathema maranata.

20.

Pappilan Junnu.

Olkoon sinulle, pappilan Junnu, mustatukkainen, ruskeasilmäinen, hintelä isäntärenki, omistettu oma lukunsa, sillä tottapuhuen sinä ansaitseisit kokonaisen kultaisen kirjankin.

Kun kaikki muu kaatui ja katosi, häipyi ja hävisi, niin sinä pysyit paikallasi yhtähyvin kuin pappilan kotiranta, jonka sileätä hietikkoa Niskanseljän mustat, valkeaharjaiset kupaat vuosikymmenestä toiseen huuhtoivat. Rusahtivat rutimoraidat vanhan pappilan ympärillä ja syksyiset hirmumyrskyt raiskasivat tuhansittain metsän puita, kuoleman enkeli teki heinänsä kesästä kesään, mutta sinä pappilan Junnu säilytit aina pääsi, jonka mustan tukan me lapset näimme kiiltävänä kerran vuodessa — jouluaattona, jolloin pirttiväen etunenässä marssit pappilan saliin ikihartaana isäntäväkesi kanssa veisaamaan ihmelapsen syntymystä tähän pahaan maailmaan.

Sinä pappilan poikain ja tytärten ikuinen ystävä, sinä ukko rovastin ja ruustinna emännän elinkautinen uskottu! Ota katoamattomissa puolivuosisataismuistoissa vastaan meidän kaikkien yhteinen tunnustuksemme.

Niin kauvan kun sieluissamme siintää korkean vaaran laelta tuo vanhan pappilan kustavilainen taitekatto, niin kauvan sinunkin kuvasi, oi jalo renkimies, kirkkaasti ja tuiki tuttavallisesti kuni iltatähti vilkuttaa Karhuvaaran leppoisasta näköpiiristä.

Pappilaan sinä kiinnikasvanut olit kuten kentauri ratsunsa selkään, ja jos sinut joskus koettelemuksen myrskytuuli syrjähän sysäsi, niin ei kauvan viipynyt ennenkuin kentauriratsusi töminä taas juhlallistutti jumalaisen pappilan tannerta. Sinua tarvittiin pappilassa ja itse sinä tarvitsit pappilaa, vaikka piru olisi rikeerannut — ja rikeerasihan se joskus — pappila oli sinun tyyssijasi, siellä sinun oli hyvä olla, hyvä tai paha, samapa se, mutta sinun riitinkisi ja selkämittasi soveltuivat ihmeellisesti yhteen pappilan piirustusten kanssa.

Jos milloin tuli hätä ja neuvon puute, jos milloin mikin esine oli kadoksissa, jos milloin oli vaikea ja tärkeä asia — Junnu, Junnu, käskekää Junnu tänne. Junnu tietää! Junnu laittaa! Junnu osaa! Junnu ymmärtää! Jos ei Junnu, niin sitten ei kukaan, ole sinä ruustinna emäntä kuinka hyvänsä katkeroitunut Junnuun ja selitä ikäviä ilmiöitä Junnun syyksi, mutta Junnu oli sinulle ja meille kaikille yhtä välttämätön kuin ilma, jota me hengitimme. Kutsu sinä ukko rovasti Junnua vain sisään ja päätä purkaa sappesi että talous muka menee päin hornaan, ja menikinhän se — mutta juttu loppuu niin että ukko rovasti rauhoittuu ja Junnu astelee voittajana ulos kanslian ovesta ja rovastin valkoinen pää jää tyynenä näkymään akkunan takaa. Rovasti on tasavallan presidentti Kurjalan valtakunnassa, sisäministeri lienee ruustinna kyllä, mutta pääministeri, toimeenpaneva tirehtööri on ehdottomasti Junnu — ilman häntä ei kirkkokärryn rataskaan pyöri ja sontakärryn akseli katkeaa.

Mitä kaikkea ei osaisikaan Junnu? Hänen koprissaan rauta raksahtaa ja lauta laksahtaa, hän on yhtähyvin pajaseppä kuin pirttinikkari, vaunumaakari ja myllymestari, niittykuningas ja pellonkyntäjä. Jos navetassa parsi puhkeaa, siellä on Junnu, jos on teurastettava se syötetty vasikka tai pappilan mylisevä sonni, siellä on taas Junnu ja seisoo kuin Jukolan Juhani kurikka kädessä. Hänet voit lähettää yhtä hyvin verkoille kuin Oulun markkinoille — kantamukset hän kalliit tuopi ja tilin tekee. Ei hän muistikirjoja tarvitse, hänellä on ihmeellinen laskupää, suuret summatkin hän päästänsä tilittää.

Jos karahutti pihaan maksumiehiä, joilla on tuhansia leivisköitä heiniä ja "papin roskia", viljaa ja ytimiä — Junnu hoi, mittaa ja punnitse! Särkyi mankeli — Junnu? Paloi sauna — Junnu? Murtui muuri, sortui savupiippu, ratkesi hella — Junnu, Junnu. Lehmä on poikinut — tulehhan Junnu vähän auttamaan. Sänky soudettava Niettussaareen — Junnu. Piispaa vastaanottamaan Ruukilta — Junnu. Istuimia rippikoululapsille pirttiin — Junnu. Syntymäpäivä-koivuja kuistin eteen, kuusia kinokseeti, pumpputorvea poraamaan jättiläisnapakairilla — Junnu Manninen.

Kultahäitä kunniaportteineen — rakas, vanha Junnu, miten tämä oikein tehdään?

Sanokaa mihin hän ei kelvannut, meidän Junnumme? Saattoi sanoa että hän kävi yhtaikaa "lyyseotakin" pappilan poikain kanssa. Pojat paukuttivat hänen korviinsa latinaa ja ryssää, historiaa ja matematiikkaa — Junnu oli huvitettu ja kunnioitti suuresti, silmänsä vilkutti kuin homo doctuksella ja hän tiesi ihan yhtä hyvin kuin Ruffe tai Vihtori sen tunnelman, mikä esimerkiksi piili koulukirjan esilauseessa: "latinan kieli, tuo urosten kieli, puhdasääninen kuin miekkojen kalske, näkyy nyt vihdoinkin voittavan jalansijaa armaassa isänmaassamme". Ille ego qvi qvondam — soi hänen korvissaan yhtä kauniilta kuin poikainkin ja hän nauroi iloisesti kaikille pedagoogijutuille.

Mutta parhaat laakerisi, oi jalo erämaan ritarirenki, olet sinä meidän pappilan poikain, ja tottakai tytärtenkin, muistotanhuvilla leikannut tuossa "kolmikymmenvuotisessa sodassa", jota käytiin vanhan pappilan ja kaukaisen merenrantakaupungin välillä. Sinäpä sinä olit keskeisin, tärkein tekijä, kun vuodesta vuoteen vuovasimme kuin lentävä kurkiparvi korven ja koulun väliä — sinä Junnu olit sen kiilan kärki, jonka humisevia siipiä vain me papinlapset edustimme.

Nuo pitkänpitkät hevosmatkat syksystä syksyyn, joululomasta toiseen, keväästä kevääseen! Alas ja ylös Korpelan mäkeä, Lemetin törmää, Kytöperän kynnyksiä, Rasivaaran ranteita, Leipivaaran lemmon laaksoja, Puolangan siintäviä jättiläisrinteitä, Juorkunan julmia maisemia, Utajärven alakuloisia jänkiä, Muhoksen muhevia jokirantoja, Oulujoen jäitä ja teitä!

Siellä olit aina sinä missä mekin, uupumaton uros uupumattomain erämaan lasten, karavaanisheikkinä. Sinäpä Virkkumme valjastit, sinäpä vauhtimme määräsit, sinäpä kanssamme matkalaulut kaikki märehdit, sinäpä jokaisen tuntuvan ylämäen kärryn ja reslan kupeella kävelit, pappilan ruunaa säästäen. Jokaisen majatalon sinä yönpimeässäkin tunsit, tiehaarasta kääntää arvasit, konsa kontistunut poikaparvi lammasnahkavällyjen alla turkeissansa torkkui kuni tuonelanmatkojen tunnelmissa — loppumaton reenjalaksen kitinä tulipalopakkasessa taikka taivaantäyteinen toivoton tuisku, jonka alta pojat ja tytöt kömpivät ylös kuin karhunpenikat, pesästä sysittyinä, kuolemansyvässä unessa nukkuvan kievarin pihalla. Sinä, Junnu, parta kuurassa, kulmakarvat huurteessa, julistit elämän iloisimman totuuden: heh, ollaan perillä! Nouskaahan poijat… Entäs nuo oikomatkat Utajärven kirotun Kivisuon ylitse! Hevoset vetävät, junnaavat, tunti tunnilta kuluu, ei ole enää aikaa eikä paikkaa, heitä ihmisen lapsi kaikki toivosi: pilkkopimeys, pakastuisku, umpitie, rämesuo, räikkämäntyjä, viiltävä viima… Kutistu nahkoihisi, purista pientä kouraasi kintaan sisässä, pidätä hengitystäsi… tokkohan vielä jossakin turkkisi alla sykkii kultainen, herkkä lapsen sydän, jolle pappilan karvamattoinen lämpö heijastaa kaukaa kuni iankaikkisuuden aamutähti… kärsi, kärsi nuori ritaripoika, korven trubaduuri, painaudu vielä syvempään vällyjen alle ja torju pahoinvointi hengityksestäsi kastuvan turkinkauluksen hieromasta, oikaise herpautunut koipesi, jos kivikova, jäätynyt eväskanttiini ei jarruta jalkaa… Nuku, papinpenska, erämaan yö sinulle tuutilaulua vinkuu. Mitä nyt? Miksi hevoset seisovat ja huohottavat? Kuuntelet… Junnu? Mihin hävisi Junnu? Musta haamu, huopasaappaat tai kallokkaat jalassa juoksee ketterästi potkien kinoksia… Mitähän se potkii?

Oi kirottu erämaan taival. — Ei löydy viittoja! Olemmeko eksyneet tieltä? Missä ollaan? Ruunat, te rakkaat pappilan höristelevät ruunat, antakaa anteeksi että me painamme ja että pappa on käskenyt tuoda paljon kuormaa. Me käveleisimme kaikki, mutta kinos on korkea, sääremme vielä liian lyhyet… Tietysti tienviitat vihdoin löytyivät, reenjalakset alkoivat narista, Junnu niisti nenänsä ja me vaivuimme syvyyden unikuviin. Kuusi, seitsemän, kahdeksankin tuntia yhdellä taipalella. Ihme että isä Jumala majatalon pihalla vielä puhalsi sieraimiimme elävän hengen, mutta niinhän Hän oli tehnyt Aatamillekin, joka oli pelkkää savea.

Kas, miksi yhtäkkiä näin kova vauhti - eijaa — räiskis — ja Junnu huutaa turhaan tpruu! — voi te hullut tuulimyllyhevoset. Taikka sitten Puolangan rotkoissa kuusamolaisten pororaidat — perkunas — laiskatkin ruunat silloin saivat herranhengen ja me papinpojat kuvittelimme Eliasta, mahtoiko sitäkin kerran kiidättää porojen säikäyttämät tuliset hevoset!

Sinäpä, Junnu, meidän tunnelmamme tunsit, kun jännittynein hermoin lähestyimme kaupungin tulliporttia — kaupunki — koulu — maisterit ja rehtorit — oi hyi, varjele Jumala… mutta luokaltansa päästä täytyy, se on kunnia-asia — nyt vilahti kaupungin portti — oi…

Mutta sinä Junnu tiesit myös meidän joululomatunnelmamme, silloin ei haitannut, vaikka viimeisellä taipalella olisi kolme varvasta paleltunut — vielä tuo umpi ulappa — ja pitkä ritisevä resla kohoaa kuin tankki jantavaa Karhuvaaraa vasten, kulkuset helisevät, aisakello pomppaa ja sydän, nuorukaisen, nuoren tytön sydän se pamppailee myös — valot loistavat kattokruunuista — joku juoksee avopäin ulos — pappa — mamma — herrajumala vihdoinkin… Ja kaikki vaivat ovat siinä silmänräpäyksessä pyyhkäistyt pois — lienee kai yhtä ihanaa herätä Kristuksen uskoon ja päästä kärsimyksestä?

"Jeesuksen kädet ja helmansa hellä"… Sankeyn laulu sieltä kajahtaa vastaan, mutta kyllä mar oman isän ja oman äidinkin kädet ja pappilan helma hellältä tuntuu.

Junnu kantaa sisään lumisia tavaroita ja sanoo ukko rovastille ja ruustinnalle: terveisiä kaupungista! Reissiltä minä otinni konjakkia ja Winkkelmannilta sitä ranstia.

Voi rakas Junnu, totisesti sinä tiedät nämä kaikki ynnä paljon muuta, sinun silmistäsi on ikuisessa yhteentulossa ja ikuisessa eron haikeudessa vierähtänyt yhtä monta kirkasta ilon ja surun vesikarpaloa kuin kyyneliä papinlasten silmistä.

Mutta kevät-kotimatkat, konsa käki jo kukkui ja Kytöperän rinteillä vielä virui korkeita kinoksia ja papinpojat heittelivät toisiaan viimeisillä lumipalloilla ja kotijärven yli ei noin vain päätäpahkaa päässytkään… ah, Junnu, Junnu, sinä muistat nämä kaikki, miten metsärantoja kahlattiin ja vaapperan venheen varassa railoja myöten kirkonkylän puolelle rapisteltiin.

Tuhannet kiitokset, paras pappilan Junnu, tuhansista kyydityksistäsi kymmenhenkisen perheen puolesta!

Ja olkoon tähän sukukuntamme syleilyyn suljettu myös sinun Riitu eukkosi — jos itse sitä halunnet — Riitu, joka asui ikänsä kaiken "Riitun kamarissa" eikä sen kummempia toimittanut kuin vain piipunnysäänsä veteli, mustaa pannuansa nokasta pusersi, risuja kokoili — ja samanverran köykäisiä juoruja — ja sinua, ukkoansa edusti, mutta — siinäpä sitä olikin. Riitun ja Junnun kultahäissä minä tahtonut olisin olla, mutta mitenkä ne lienevätkään livahtaneet rovastin ja ruustinnan kultahäiden jälkimainingeissa, sitä en tiedä. Ja jos en missään muualla tämän viheliäisen planeetan päällä liene tanssin askelta hypännyt, niin Junnunpa ja Riitunpa kultahäissä vihdoinkin tuon taidon olisin opetellut. Minä joikkaan häntä, pappilan vanhaa Junnua!

21.

Runoileva vanha pappila.

Oi ainiaaksi paenneita päiviä, ah erämaan pappilan vuosisataisveisua, kaukokorven simfoniaa! Pappilan kymmenestä perheenjäsenestä kahdeksan kirjoitteli runoja. Äiti ruustinna ikäänkuin ensimäistä viulua soitti tässä orkesterissa, pojat ikäänkuin torvea toitottivat, huilua puhaltelivat tai kahdeksankielistä kannelta kaijuttivat, tytöt tamburiinilla tahtia takoivat ja viimeisenä pimpatti korven korkeassa ilmastossa pirteä piccolo.

Tra-la-laa! Tra-la-laa!

Mistä he kaikki lauloivatkin, kustapa kujertelivat? Lauloivathan Lapinkin lapset, heinäkengät heittelivät nokisilta nuotioilta, hirven harvoilta lihoilta… niin mikseivät laulaneet olisi nämäkin lapset.

Vanhan pappilan pihoilta, Vanhan Puolen vuotetulta, Ullakon unisijoilta, Vinttikammarin viluilta, Kotisaunan kiukahilta, Kotirannan raikumilta, Suuren järven selkäveeltä, Kalasaarensa savuilta!

He olivat nyt kerta kaikkiaan sitä sukua, jossa isoisät vuosisatoja olivat hengen harppua helskytelleet, virittäen "ilolaulun" milloin karitsalle, milloin pohjolan keväälle, milloin valittaen perivihollisen, venäläisen, hyökkäystä kotitanhuville — ja ihmeellisesti luonto niin oli satuttanut että milloin laulu oli uhannut lakata, silloin laulajatyttö lauluttoman lapsen toveriksi oli tullut ja runosuonet jälleen suihkivat visertävän emon poikasissa.

Papinrouva paljon lauloi, Ruustinna runot rakensi, Ennätteli esikoinen, Lauloi yksi, lauloi toinen, Kolmansikin kaijutteli. Kaikki lauloivat lopuksi, Sanelivat satusia…

Jos olisi tallella kaikki se vuosien tavara, viisikymmenkuusikymmenviitinenkin virsikuorma siitä saakka kuin emo äänen antoi ja poikaset piipitystä jatkoivat — niin tokko pappilan paras Polle vetää jaksaisi veräjän läpi noita Karhulan koruja, korven kartanon loruja?

Verissä veitikka vikisi, Sydämissä sävelsointu, Suvusta sanat soluivat, Heimosta sävel-heliät, Elämästä ennätykset, Lennätykset leivän päältä, Rytmi oli ryntähissä, Riimileikki rinnan alla, Lyyry kulta kainalossa, Harppu aina hartioilla, Luonto loitsi loitsuloita, Korpi korkeita kohisi — Erämaa enin opetti!

Nuo ikuiset kotiintulot ja maailman rannalle matkustukset, nepä kehittivät väkivaltaisestikin jokaisen pappilan lapsen kaihon ja kotikuiskeen tuulettuvia tunnelmia. Mutta soinnutella ilonsa ja surunsa sanoiksi ja kiinnittää perhonen neulaan — se oli puhdasta perintöä äidiltä, joka jo 17-vuotiaana oli rohjennut virittää ylistyslaulun itselleen Rakkauden jumalattarelle riimileikillä:

Kärlek, kärlek vill jag sjunga Och min bön mot himlen slunga, Samt beprisa med min tunga Dessa känslor evigt unga!

Ei ollut siis suuri ihme korpiauringon alla että rakkauden haaveilijaneidon esikoinen Esko vanhenevan äitinsä kunniaksi kolmekymmentä vuotta myöhemmin myös viritti rakkaushymnin siten alottaen laulujen sarjan:

Vesistyi silmä äitini tuo aina lempeäinen, kun sairastuin mä monesti ja olin pahapäinen.

Mit' eivät vitsat voinehet, voi kyynel kirkkahainen ja silmät äidin suloiset ja vesihelmi vainen!

Ja visertävän emon toinen poika, uljas luutnantti Vihtori Voldemar, oli jatkava kerran voimakkaasti samaan äänilajiin:

Mont' on muistoa minulla, Monta kultaista kuvoa Kotirantani rajoilta, Kotiseudun korpimailta, Kotikoskilta kovilta, Sinijärveltä syvältä, Vaahtopäiltä lainehilta, Lapsena jo lahdet kuljin, Metsän polut poljeskelin, Siellä aatteeni asuvi, Siellä sieluni elävi…

Pienen maaseutukaupungin luokkatoverit olivat ennustaneet Vihtori Voldemarista "toista Runebergia" — sillä heksameetereita kimnasisti kirjoitti kilometrittäin — ja kenties hänestä "se" on tullutkin, vaikka sitä ei kirjallishistoriassa ole mainittu, kohtalon korpisammal kasvaa niin monen suomalaisen runoraution ylitse.

Sitten jatkoi Aune tyttö äitinsä ja esi-isiensä säveltä ja hänen runossaan kohisi jo korven pohjaton kiro:

Oi kukkani puhtoisin, parhain, Sinä kaino ja kaunoinen, Sinun lempesi herätin varhain, Siitä tuska nyt itsellein!

Ma kyynelin kastan sun juurta, Sua ihailen itkussa suin: Vaan kärsiä, kestää on suurta, Vaikk' itse mä unhotuin!

Väntti, sarjan neljäs, kuten meillä on ollut kunnia edellämainita, ei koskaan tehnyt itseänsä vikapääksi riimileikkiin. Mutta moisesta välinpitämättömyydestä runon suuri jumala tietysti kuohahti ja syötti, kostoksi kai, sitä suuremman annoksen seuraavalle veljelle, Rolfille, Sanctus Petrukselle. Muusa pani Petruksen pelaamaan kaikilla instrumenteilla ja mahdoton olisi ollut ennustaa pilarunoja ja huvinäytelmiä kirjoittavasta konventinjäsenestä hurskasta pappia, joka Rolfista kuitenkin tuli — koska traditsiot sitä vaativat. Rolf helisteli Siionin kanteletta voimakkaammin kuin yksikään esi-isistään. Äidilleen hän ikäjuhlissa omisti pitkiä runoja, joista tähän otettakoon vain pieni pirske:

Usko ja rakkaus onnen on ehto, Niitäpä sulta ei puuttunut — ei, Niin hyvin ensi kuin kahdeksas kehto Helposti heilui — vaikk' yöunen vei. — Nyt vasta ymmärrän täysin sun vaivas, Niitä ei ihminen maksa, vaan taivas!

Se oli yli-ihmisellisen kaunis ajatus (otaksuen ettei riimipaholainen nykäissyt kirjoittavasta kädestä) tuo että äidin vaivat oli vastaava taivas, silloin kun ei lapsiparvi niitä pystynyt palkitsemaan.

Iivari, poikasarjan nuorin, oli äitinsä lempilapsi ja ehkä hän juuri siksi lauloi niin paljon "lemmestä ja hemmestä!" Hän oli perinyt suorastaan runotarttuman, joka tauti kalvoi varhain hänen tervettä olemustansa, koska ei kuulunut suvun traditsioihin haettaa lääkäriä moiselle sairaudelle. Hänen mielikuvituksensa kuume kohosi säännöllisesti yli 40 asteen ja ihme ja kumma se oli että hän ensinkään jäi elämään näin vaarallisessa temperatuurissa. Iivarin lyriikan lempisana oli

yö!

Siihen oli niin ihanaa, järven aaltojen todellista temmellystä katsellessa, liittää

lyö!

Tai jos oli talvi ja tähtitaivas, niin tarvitsi vain katsahtaa yli Vanhan Puolen ja, nähdessä kiiltävä Kalevan miekka, lisätä

vyö!

Ja jos surusta oli kysymys, joka sydäntä kalvoi — ja siitähän aina oli risti — kelpasi myös

syö!

Mutta kun ympärillä vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain pappilan hevosten jalkojen töminä jääkylmässä tallissa, saattoi vielä lopettaa sanalla

työ.

Hiukan yli maalin ampui, jos paikkakunnan murteen viettelemänä kirjoitti "myö" tai "hyö". Yöperhosista, yöpurjehduksista, yöunelmista runoili siis Iivari, sillä

päivä

käsitteen peitti häneltä säännöllisesti

häivä

ja siihen se loppui, ja mitä siihen lisäsi, se oli liian "räivää".

Vanhan pappissuvun rintaperillisenä Iivari kerran istahti pappansa pulpetin ääreen, levitti Koko Pyhän Raamatun eteensä, hikoili ylen ankarasti ja kirjoitti pitkänpitkän — Maailmanlopun laulun.

Kyllähän Iivarin runoasteikko sitten laajeni yleisisänmaalliseksikin, jossa korkeemman kaiun saivat Suomi ja tuomi, kansa ja ansa, mutta korven kaiut, nuo kotoisten rantojen raiut, jäivät hänelle iäti rakkaimmiksi — aivankuin heimonsa toisillekkin torvensoittajille:

Taas pauhaa, pauhaa, pauhaa Tuo Niettussaaren kari! Ja vaahtoharjoin laukkaa Kuin hiiden vaunupari Jättiläislaineet Niskan ulapan, Tuon massan mustan, mahtavan!

Niin, Niettussaari se sai säyseän Sanninkin sydänkielet helkkymään, sinneppä hän velisarjan väkevämpien aironvetojen avuksi mielikuvituksessaan souteli:

Sua saari armahainen Mä muistan ainiaan, En pyhyyttäsi vainen Unhoita milloinkaan.

Sun valkosannikoillas Oon lasna leikkinyt, Sun kukkarannikoillas Kieloja keräillyt.

Sannin runokorva kyllä olisi vaatinut leikkinyt — keikkinyt, mutta mikä siinä lienee kiikastanut, ettei hevillä niin voinut sanoa: onnellinen tuo mamma, joka runoili ruotsiksi, sen kielen riimileikissä sai harjoittaa "keikkimistä".

Ja vihdoin Virvi tyttö, kuopan pohjimainen, kohotti korpisävelet siihen korkeuteen ja eetterinkirkkaaseen kuulauteen, johon koko runoileva pappila jäsen jäseneltään oli pyrkinyt. Ei kenenkään kannel niin raikkaasti helissyt kuin erämaan pappilan nuorimman tyttären, milloin hän, maailmanrannalle kytkettynä, entistä kotia, varsinkin jouluaikoina, hengessään muisteli:

Korkealla kummullansa, Suojass' suuren pihlajansa Seisoo kaunis Karhula, Kallis kotipappila! Kaikista sen akkunoista Jouluvalot kilvan loistaa, Siellä äiti — — — Isä — — — Porontiuvut — — — Lastenlapset — — —

Mutta jättäkäämme nämä maininnat. Oi vanhan pappilan tuhansia kirjeitä vuosisatain vaiheessa — niihin kätkeytyy koko heimon elämä sunnuntaisuloineen, arkisine askarruksineen. Kuka muinaisuuden tutkija-tohtori konsanaan nekin järjestää taitaisi? Ja tokko korven kohtalon haltijatar niin armollinen olla saattaisi että niistä korkein keko koskaan käsiinsä kopeutuisi?

Ja tottapuhuen: tokko se tarpeellistakaan olisi?

Mikä on yksityinen ihmisrotu, mikä heimojen hengetär? Niissä paperipinkoissa kerrottiin kaikki, paljastettiin pahansa, hyvänsä, kuviteltiin elämän kujanjuoksu, tuhansia riemunremahduksia, tuhansia kaihon kaikerruksia — päänvaivaa niistä vain jälkimaailmalle olisi, mitä mikin lausuma tarkoittaa, kehen kohdistuu.

Olkoot siellä missä ovat, tonkikoon niitä tulevaisuuden tutkuri, naurakoon, nauttikoon menneisyyden mesileivistä, sillä tokkopa hän, ventovieras, ihmiselämän repelyksiä itkusilmin seurata taitaa.

Mutta vasta sitten kun korven komeroissakin sähkövaunu säräjää vihreätä ja punaista silmää vilkuttaen ja vanhan pappilan kaariportin sivutse pikajunan veturi vinhasti vihkasee ja hiljaiseen hiekkarantaan suurmaailman valkoiset joutsenet päristen lehahtavat, vasta silloin ilmestyköön näille maisemille se kaikkinuuskiva tohtori, joka vanhan pappilan tarinan tunnollisesti kertoa taitaa ja joka korkealta kateederilta julistaa tulevaisuuden Suomen kansalle:

— Niin ja niin sitä siihen aikaan ajateltiin, tehtiin ja tunnettiin.

22.

Ukko rovastin viimeinen verkkomatka.

Syyskuun lähinnä viimeinen päivä. Siipipurje pilkoittaa keskellä Niskanselkää. Maalattu, sukea soutuvene, valkoista, punaista, keltaista, vihreätä vilkkaa. On myötätuuli kalastussaareen. Ukko rovasti viilettää, toinen käsi puristaa lujasti huopana, käyrä piippu toisessa kädessä on sammuksissa. Mustan huopahatun alta liehahtavat hienot, lumivalkoiset ohimohiukset. Harmaa, huolellisesti leikattu leukaparta koskettaa mustaa sadetakkia. Kultakaari kehyksettömäin sankalasien välissä on uurtautunut nenäihoon. Ruskeat silmät tähtäävät yhteen pisteeseen — saareen.

Aivankuin veistetty kuvapatsas hän siinä könöttää, hiljaisena, arvokkaana, hievahtamattomana. Vene se vain liikkuu ja liukuu.

Tuntuu hiukan oudolta sydänalassa, aivoissa. Mitä se on? Miksi ei silmä ota niinkuin ennen? Rovasti laskee piipun viereensä, pyyhkii silmälasinsa. Ei niissä pyyhkimistä ollut, ehkä on ilmassa umettoa. Yhtäkkiä vanhus säpsähtää, lähettää nuoreen kumppaniinsa kysyvän katseen. Ei saa selitystä. Sumun tunto on kai hänessä itsessään? Taitaa olla kahdeksaskymmenes ensimäinen vuosi menossa — ah, ei tahdo itsekään ottaa uskoakseen että ihmiset pitävät sitä vanhuksen ikänä.

Tekee sanomattoman hyvää tuulotella pappilan kaikkien huolien lomassa. Tuhansia sivuja käsittävien uusien paksujen kirkonkirjojen jäljentämisessä on työtä vanhalle miehelle. Lisäksi pöytäkirjat, puustellipaperit, alituinen kirjevaihto. Lukemattomat asiamiehet, vaikka on pastorikin.

Rovastin mieltä painaa selittämätön murhe. Nämä uudenajan nuoret papit, jotka tulevat suoraan talonpoikaiskodista… niissä on jotakin, joka ei ole sopusoinnussa vanhan suvun pappiskulttuurin kanssa. Ne ovat niin itsetietoisia ja mukavuutta vaativia — niin ei ollut ennenaikaan. Ne saattoivat olla hyvinkin kyvykkäitä virkatovereita, mutta sielultaan… ei sitä saattanut sanoa.

Ja pappilan taloushuolet painoivat. Eikö koskaan pääsisi veloistaan vapaaksi? Nämä erämaanpapin huonot tulot — oli niin vaikea panna ulosottoon. Nyt oli alkanut maailmansota, joka nostaisi hinnat…

Rovasti kopisti piippunsa puhtaaksi ja katsahti ympärilleen. Ei näkynyt järvellä kulkijoita. Hyvinpä oli sattunut että tuuli oli kääntynyt täksi päiväksi. Lieneeköhän Iivari poika kotonaan? Missäpähän muualla olisi? Komean talon se vain oli itselleen rakennuttanut. Ei olisi pappa uskonut… Niitä oli sattunut niitä oikeaoppisuuden kahnauksia takavuosina. Niistä ei enää puhuttu. Hyvissä väleissä eleli isä ja poika, toisissaan kävivät, iloiset olivat tavattaessa. Ja ne pojanlapset olivat niin rakkaat. Mieluistahan se oli että edes yksi pappilan pääskysistä oli pesinyt kotiseurakunnan rannoille. Muut olivat haihtuneet sinne maailmalle — tämä nuorin poika vain ryskää korvessa kuin karhu. Kilpaa isäukon kanssa kalastelee! Taitaa tuo tehdä "henkisiäkin töitä", vaikka eiväthän kaikki kelvanneet Korkeimman edessä. Kukapa oli mallikelpoinen…

Jaa, tuolta Luvalaisniemen takaa se jo siintää Iivarin metsälinna. Mutta hänpä, isäukko laskea hurahuttaa suoraan saareen. Jos ne sieltä huomaavat, kai tulevat tervehtimään. Pistäytyy hän toki itsekkin, sitten kun verkot on laskettu. Mukavaahan se on…

— Maiju, soudahan vähän, ei oikein ota purjeeseen tässä salmessa.

Mikä lienee ollut mökintyttö rovastilla verkkopiikana. Hyvin se oli tolkussaan ja nautti sanomattomasti että oli päässyt ukko rovastin kalakumppaniksi. Olisi rovasti kyllä kaivannut läheisempää toveria, mutta mistäpäs otti erämaassa. Jäi kaikki sisäisempi keskustelutarve tyydyttämättä.

Vanha valkeahapsinen rovasti hymyili alavasti tytölle ja kohteli tätä niin hienotunteisesti että pyöreäsilmäinen pullukka oli ihmeissään. Ei paljon puhuttu, mutta siinä käytöksessä oli jotakin herttaista. Siellä pappilan suuressa kartanossa oli rovasti luoksepääsemätön suuruus kaikille piikaihmisille — eihän tuo käynyt edes keittiössä — mutta heti venerantaan tultua se oli muuttunut niin sulavaksi. Uskalsi Maijukin vilkaista sitä suoraan silmiin… ei se näyttänyt yhtään peloittavalta, vaikka sillä oli niin suuri valta. Hämärästi tajusi Maiju että seurakunnan kirkkoherralla täytyy olla valta lähinnä Jumalaa tai ainakin piispaa. Sehän tuo kuului hänet kastaneenkin, oli äiti kertonut. Päälakea kolmesti valellut pilkkumin kirkkaalla hetevedellä ja nimen pannut: "Minä kastan sinut Linta Maiju Akveliina — nimeen Isän ja Pojan ja Pyh…" ja puhtaalla hantuukilla pyyhkäissyt. Ei se tainnut sitä muistaa enää tuhansien joukosta. Olisi tehnyt mieli kysäistä, vaan ei rohjennut Maiju, mielessään vain hautoi… — No, ei tarvitse enää soutaa. Taitavasti kaartaen laski rovasti iloisesti kieppuvin purjein saaren saunarantaan, johon oli perattu veneensija ja ladottu kivilaituri.

Mikä ikuinen salaperäinen viehätys saapua tähän saareen! Jonka pienet polut, verkkoseipäät, halkorantteet, kiikut, petäjänlatva-väkkärät puhuivat omaa kieltään ja jonka vanha, ränstynyt kalatupa kätki yli kolmikymmenvuotisia muistoja. Siinä yhä vinkui viirilippu, johon rovasti omakätisesti oli leikannut vuosiluvun 1881. Tuvan avainta ei tarvinnut taskussaan kuljettaa, se löytyi aina käden kurottuvilta jostakin nurkkasalvoksen raosta, sammalen sisästä. Kodikkaasti lahonneen portaan kohdalta aukeni ovi, jonka kylkeen joku pappilan pojista runollisena hetkenä oli pensselillä vedellyt:

Täällä löydät rauhaa! Täällä aallot pauhaa!

Ja tikapuun ylipäässä ullakkoluukussa siinsi sivellys:

Vanha tupa — vanha tapa.

Totta puhuen kalamaja ei ollut eilispäivältä, se näet oli rakennettu satavuotisista hirsistä, kaukaa Viitalan takaa puretusta "Ryssän aution" pirtistä, jossa muinaisuudessa oli asunut rajakarjalaisia.

Rovasti rasahutti oven auki — mikä pyhäinen hiljaisuus. Hella — puusohva — ristikko — aikapöytä — nurkkakaappi — tiskihylly. Ja siinä yhä katseli sanomalehdillä paperoidulta seinältä vanhan piispan kuva, jonka nuorin poika osaksi kurillaan, osaksi pyhiä asioita kuvitellen oli raahannut saareen. Punaisen verhon takaa aukeni asuintupa leveine kiintopenkkeineen ja rosoisine, maalaamattomine siltapalkkeineen.

Ukko rovasti kävellä tepsutti pieksusaappaissaan, joiden varsista pisti esiin sukkien punaiset reunat, läpi kummankin huoneen ikäänkuin tarkastaen, oliko kaikki niin kuin viimeksi oli jätetty ja toimitti sitten tytölle:

— Kuule Maiju, kyllä me taidamme keittää kahvit ennenkuin lähdemme verkonlaskuun. Hae sinä vettä sankolla ja pane tuli hellaan, minä rupean pilkkomaan halkoja tuvan uuniin, täällä täytyy lämmittää yöksi…

— Eikö se rovasti maisterin taloon yöksi? Vanhus ihan hätkähti.

— Mitä se Maiju? Täällähän kalamiehet aina…

Hän ei osannut muualla olla. Täällä rakkaassa Niettussaaressa vanha rovasti tunsi itsensä vapaaksi. Täällä oli niin mukava häärätä ja huushollata.

Ja kohta kuului "halkoliiterin" — kumolleen petäjänkylkeä vasten kaadetun veneenraadon luota — tottuneen kirvesmiehen kalkutus.

Savu läksi suikertamaan Niettulan matalasta tiilipiipusta! Tupa oli saanut elävän hengen.

Maiju odottaessaan kahvipannun kiehumista istahti suurten petäjäin väliselle kiikkulaudalle ja keinahti… kiikku niin mukavasti narisi… Tyttö ihmetteli: ollappa tällainen oma mökki. Ja Maiju lauloi kimakalla nenä-äänellä viiltävän haikeasti:

Suvi-iltana istuin ja ku-u-toin Sulle si-lik-ki sukkia-a! Nepä ruu-sut, jotka sulle a-annoin Oli sy-tä-meni kukkia-a!

Rovasti kantaa rymähytti sylyksellisen pihkalta tuoksuvia halkoja tupaan.

— No, Maiju, jokos kahvi pian joutuu?

— Tykkääkö se rovasti panna suolaa?

Mutta juuri kun kalamiehet juhlallisesti olivat istahtaneet pöytään, jolle rovasti oli latonut vehnäistäkin kontista ja vanhus oli kohottanut ensimäisen kupin huulilleen, lennähti ovi auki ja kolme avopäistä kirkassilmäistä, leiskuvatukkaista lasta hyökkäsi sisään!

— Ukkihan täällä on! Oikeinpa arvattiin. Päivää! Me olimme marjanpoiminnassa rinteellä. Isä huusi yläparvekkeelta että savu nousee Niettussaaresta. Niin me tulimme kattomaan että ketä kummituksia täällä on!

— Kummituksia?

Se oli iloinen kohtaus vanhalle rovastille.

— No päivää, päivää lapsukaiset. Ihan yksinkö te, raukat, souditte salmen poikki?

— Niinpä tietenkin. Eikä me olla mitään raukkoja! Kyllä me tohimma! selitti vanhin tyttö säihkyvin silmin. Ja äiti käski kysyä, eikö pappa tule päivälliselle? Meillä on tuoretta kalaa!

— Ei taida joutaa, vastasi rovastivanhus. — Verkot pitää laskea ja sitten tupa lämmittää.

— Kyllä me hoidamme uunin sillä aikaa kun ukki verkot laskee.

— Tekö?

— Me juuri!

Räiskyvä tuli sytytettiin tupaan, pari lapsista palasi viemään sanaa "linnaan", mutta vanhin tyttö jäi tulen vahdiksi. Rovasti ja Maiju soutelivat verkonlaskuun. Viiteen, kuuteen jataan vanhus ne laski: Kumpunientä vasten salmeen, saaren takarantamille luotoja vasten, "Siikarannalle" ja Luvalaisniemen puolelle. Tosin siitä "Rapalahdesta" ei usein saanut, mutta kuka tiesi, missä kala kulloinkin ui. Jumalan vallassahan se oli…

* * * * *

Verkon verkolta solutti mustaan syvyyteen valkeahapsinen ukko rovasti ja siinä seistessään veneensä perässä vilisivät hänen mielessään ne nelisenkymmentä vuotta, jotka hän täällä erämaan järven rannoilla oli kalastellut ja perhettään palvellut. Kesien kirkkaassa paisteessa ja syksyjen synkeissä myrskyissä, aina vaihtelevalla onnella! Alituisessa puuhassa ja ponnistuksessa luonnon elementtejä vastaan taistellen. Kuinka ne vuosikymmenet olivatkaan vierineet — mikä olikaan ihmisen elämä? Miksi juuri tänne korven rannoille hänen elämänsä haaksi oli jäänyt ankkuriinsa keikkumaan, miksi se ei rintamaille ollut tarttunut? Häntä oli usein vihlaissut selittämätön kaiho suureen maailmaan, mutta joku väkevä vietti veti salojen yksinäisyyteen. Olikohan ihminen onnellisempi suurmaailman humussa? Mutta samallaisia syrjäisiin seutuihin sulkeutuvia luonteita olivat hänen esi-isänsäkin olleet niin kauvan kun sukua tunnettiin, neljättä sataa vuotta. Välkkyväin vetten veljiä ne kaikki olivat olleet, papit suoraan ylenevässä polvessa. Airo ja mela, venhe ja suksi, kirves ja puukko olivat suvussa ihailtuja esineitä, maaseudun hiljaisuudessa isät kaikki olivat sieluansa viihdytelleet, mutta jos joku suvusta oli harhautunut herraksi, niin sinne se sukuhaara ennenpitkää oli sammunut. Maalaisvetten hengessä vain oli korkea ikä saavutettu ja isänmaata ja Jumalaa palveltu. Ja maalaispapit vain olivat suuria perheitä kasvattaneet, sillä sammumaton ikävä oli tehnyt pappis-avioliitot sangen hedelmällisiksi. Kun ei muutakaan huvia salojen siimeksessä löytynyt…

— Sinä olet näppärä verkonsoutaja — huomautti kesken syviä ajatuksiaan ukko rovasti Maijulle — oletko sinä ennen verkkoja soutanut?

— En minä paljon, äänsi Maiju mielissään ja ihan punastui kiitoksesta: — oli sillä äitillä rääsyjä Hietajärvessä.

Tyttö mainitsi vain äitinsä. Isästä ei sopinut puhua. Sitä ikäänkuin ei ollutkaan. Ihmiset juorusivat että muka iso Puksi… Sieltä kai se oli verissä tämä kalastustaito.

— Tulipa kaunis ilma, tuumaili rovasti kun oli viimeisen verkkokukon heittänyt vedenpintaan ja aurinko paistoi tyventyville lahdille.

— Kun vain pysyisi…

Ja he palasivat saareen, Maiju soutaen niin että kokka kohisi. Voi noita lastenlapsia, mitä pärskettä ne pitivät vanhassa tuvassa. Rovasti antoi määräyksiä Maijulle: Nostahan olkipatja muuria vasten lämpenemään…

— No, lähdetään nyt sitten käymään linnassa.

— Tule ukki meijän venneeseen!

Mutta kahdella veneellä sitä mentiin. Lasten luku oli jo karttunut viiteen. Pienintä pipanaa pideltiin kiinni ettei se puljahtaisi. Yksi naskali piipotti veneen kokassa ja heilutti keppiä.

Korkeasta korvesta pamahti pyssynlaukaus, jonka kaiku mahtavasti ponnahteli rannasta rantaan.

— Isä kai se siellä ampui linnun, selittivät lapset.

— Tai oravan, mistä sinä tiiät! penäsi toinen.

— Karhun! keksi kolmas.

— Ei täällä ole karhuja! väitti neljäs.

— Onpa! intti toinen.

— Eipä!

— Onpa!…

Hälisevässä riemusaatossa saapui ukkorovasti poikansa asunnon rantaan, jossa kaunis pikku miniärouva oli vastassa. Ylös törmää noustiin, pylväsporrasten kautta kunniavieras peräsalonkiin suoraan ohjattiin.

— Tänne pappa, tänne, tänne…

Samalla tuli Iivarikin pihanpuoleisesta ovesta, riiputtaen kädessään koppeloa.

— Pax tecum, pater noster! hän latinaksi tervehti. Ja päivällistä odottaessa poika-isäntä vei isävanhuksen yläkertaan, avasi valkoisen kaapin, jonka oveen oli kiinnitetty "Betlehemin tyttären" kuva, kaasi keltaista nestettä pieniin maljoihin ja esitti:

— Skål min bror för alla gamla minnen!

— Mitä sinulla siinä on?

— Kultaisinta konjakkia, jota olen säästänyt yksinomaan sinua varten!

Samalla kilahti porotiuku kaideportaissa ja isä poikineen laskeutui alas suureen linnantupaan, jossa pitkä pöytä katettuna odotti. Lapset jo istuivat kuin varpuset rivissä.

— Uunihaukea, rakas papuli, parhaita perunoita omasta pellosta ja paksuinta viiliä omista lehmistä!

— Minun arvoisa appiukkoni ei siis jää meille yöksi? kysyi vielä Iivarin rouva.

— Enhän minä… kalahommat…

— Tiedätkö mitä, isä-ukko? sanoi yhtäkkiä talon isäntä. — Tänä iltana me poltamme Niettussaaressa sen viimeisen risukokon!

Ja niin he tekivät. Sekä isä että poika rakastivat intohimoisesti risukokkojen hulmuttamista syksyillan pimeässä — varmaan heidän kaukaisimmat esi-isänsä syvässä muinaisuudessa olivat olleet — tulenpalvelijoita.

— — —

Erämaan saaresta, sysimustan pimeyden keskestä, kohoaa syysillan harmaata taivasta kohden kaameanloistava lieskapatsas, jonka kielet nuolevat puiden latvoja. Vanha rovasti istuu kanervaisella kumparella ja tuijottaa surumielisesti hymyillen tuleen, jonka valo saa hänen lumivalkoiset hiuksensa kirkkaasti hohtamaan. Siinä ympärillä istuu poika koko perheineen, lastenlapsiin näyttää myös periytyneen tulenpalvonta. Onhan siinä suuri kahvipannukin, mutta räiskyvä risukokko on pääasia. Kokon valo vilmehtii kodikkaasti myös vanhan kalatuvan kahta seinää vasten, joissa pienenpienet akkunaruudut kimmeltävät. Mutta tuvan toisella puolella alkaa pimeys — siellä kaukana mustan ulapan takana seisoo vanha pappila, jonne ruustinna tänä iltana on jäänyt jotenkin yksikseen.

Syksyn synkkä, kolkko ilta kattaa… Raskahasti rannan aalto vastaa kuusten huminaan…

— Tämä on nyt kai viimeinen kalaretki tänä syksynä pappilasta, sanoo ukko rovasti ikäänkuin itsekseen.

— Etkö aijo enää käydä, isä? Nythän vasta siika rupeaakin uimaan verkkoon.

— Sinähän tiedät, Iivari, että minä seuraan lain määräämiä kalastusasetuksia.

Poika naurahti.

— Mutta lain mukaan saat pitää verkkoja ahvenille jälkeen lokakuun 1 päivän. Viskaatko kauniit siiat takaisin järveen?

— Minä en pyydä ollenkaan.

— Täytyy tunnustaa, isä, että sinä olet kunnioitettava patriarkka.

Ja he tuijottavat jälleen tuleen, isä ja poika, pienet pojanpojat ja pojantyttäret. Kanervainen kangas välkähtelee kuin sähkö mustan kissan selässä.

— Vuosi ja kuukausi on kulunut isoisän kultahäistä, huomauttaa miniä.

— Niin on, vastaa ukko rovasti ja kiinnittää silmänsä yhä tiukemmin tuleen. On kuin erämaan pappi sieltä tulesta näkisi koko elämänsä palon. Äsken vielä yhtenä hulmuna, nyt jo erottaa hehkuvia runkoja, jotka toinen toisensa perään luhistuvat alas ja särkyvät tulikekäleiksi. Siellä lieskalammessa näkyy ihmispäitä, taistelevia nyrkkejä, kiemurtelevia käärmeitä. Sieltä kuuluu toisinaan kummallinen valitus kuin pienen lapsen kaukainen itku. Yön pimetessä vilahtaa sieltä sinertävässä, sihisevässä tulenkielekkeessä ikäänkuin enkelin siipi…

— Lisää risuja!

Ja taas loimahtaa kokko korkealle, mutta lieska alenee pian. Ei löydy palavia aineita läheltä, kaikki on puhdistettu. Lieskojen täytyy laantua, kekälekeko vain jää hehkumaan. Pimeys ympärillä näyttää peloittavalta.

"Noin lienee vanhan ihmisen elämäkin. Kun kaikki ympäriltä on raivattu ja käytetty, jää vain hehkuva hiillos. Ennen aamua sekin sammuu."

Vielä tovin aikaa tuijottivat tulenpalvelijat risahtelevan kokon pohjaan, ukko rovastilla kädet ristissä maata vasten, sitten hän nousi ja sanoi:

— Eiköhän tämä jo piisaa. Kuinkahan te pääsette lasten kanssa kotiin?

— Kuinkahan pappa itse täällä yksin…?

Mentiin joukolla vanhaan kalatupaan ja sytytettiin kynttilät, joiden jalat olivat ukko rovastin ja poikansa vuolemia. Miniä teki appiukkonsa vuoteen valmiiksi.

— Onhan täällä nyt sentään niin lämmintä ja kodikasta.

— Äiti, emmekö mekin saa jäädä tänne yöksi? Mutta ei lapsia jätetty isoisälle vastukseksi. Myrskylyhdyn varassa korpihuvilan väki kopeloi kotiinsa. Rovasti jäi tupaan ja riisui saappaansa.

— Mene sinäkin vain nukkumaan, hän sanoi Maijulle. — Kyllä minä aamulla ajan sinut ylös. Hän, rovasti, piti tapana kalaretkillä herättää piikatytöt valmiille kahville, jonka itse tahtoi keittää. Muuten ei syntynyt oikeata kalamiehen stemninkiä.

Ennen maatapanoaan rovasti istahti pöydän ääreen ja kirjoitti saaren päiväkirjaan:

Anno mundi 1914 septembris 29 minä ukko kämppä purjehdin tänne Hieta-Maijun kanssa ja laskimme 20 verkkoa sievällä ilmalla ja vierailtuamme poikani Iivarin palatsissa poltimme viimeisen kokon, joka täältä löytyi. Huomisaamun ilma ja kalansaalis on Jumalan kädessä niinkuin koko elämämmekin. Minä kiitän luojaani ja lunastajaani tästä rauhan paikasta, jossa kukatiesi viimeisen kerran olen käynyt. Niinkuin tämä kalatupakin jo on ränsistynyt, niin minunkin majani lähenee loppuaan, jossa ei enää päiväkirjaa tarvita. Mutta nyt minä olen väsynyt ja menen nukkumaan.

A.B.C

— — —

Vasta myöhemmin kun ukko rovasti ja Maiju olivat soutaneet takaisin pappilaan — se ei tuulen vuoksi tapahtunut seuraavana päivänä, vaan vasta kolmantena, muisti poika Iivari katsahtaa saaren päiväkirjaan. Hän löysi sieltä:

Datum 30 sept. 14:

Ihmeelliset ovat Herran Jlan temput, mutta ylistetty olkoon Hänen nimensä iankaikkisesti. Yöllä nousi hirmuinen myrsky, niin että aamulla oli mahdotonta ottaa ylös verkkoja, koko järvi kuohui kuin hornan kastrulli (kuten Iivari kai sanoisi) ja me hädintuskin pelastimme Maijun kanssa veneemme, jota aallot pieksivät kiviä vasten täyttäen sen vedellä. Vasta kello 10 laantui tuulenvoima ja silloin uskalsimme verkoillemme, mutta voi minkä näköiset ne olivat! Täynnä limaa ja risuja ja kaunis veneeni ja vaatteeni sotkeutuivat pahanpäiväisesti. Kaloja tuskin 50 päätä, joukossa tavattoman iso harri. Päästyämme takaisin saarelle, jossa naapurin väki meitä jo odotti, rupesi järvi uudestaan kuohumaan ja tätä kestää nyt vielä 8 aikana illalla. Verkonlaskusta tänä iltana ei tietysti tullut mitään. Iivarin väki on pyytänyt toiselle puolelle salmea yöksi, mutta täällä minun velvollisuuteni on olla, sillä verkkojen huuhtomisessa ja kalansuolauksessakin on työtä? Tosin tuuli ulvoo kalatuvan nurkissa ja ulkona on peloittavan pimeää, mutta toivon että rakkaan majani sammaltunut pärekatto ei lennä ilmaan. Tunnen vähän kipua oikeassa kyljessäni ja käteni on verkonnostosta rasittunut.

A.B.C

Epiloogi.

Anna anteeksi, erämaan entisen pappilan hyvä haltijahenki, että hätäisesti keskeytän tämän vinttikamarikirjasi tähän. Ne olosuhteet, joissa nämäkin muistelmat ovat tulleet pannuksi paperille, ovat liian surulliset, jotta niistä sinulle, haltijahenki, kertoa voisin. Kenties sinä sentään sukukirjojemme salaisena seuraajana vuosisadasta toiseen voit aavistaa, mikä yksilöjen yllätys suojattiesi sarjassa aina on ollut — heidän ennätyksensä ovat aina katkenneet kesken. Ja nyt sitä valtavammilla syillä, joita sinäkään et voi olla näkemättä. Vai eikö koko maailma ole syttynyt palamaan? Eivätkö vuosituhansien takomat käsityskannat ole joutuneet maanjäristyksen uhriksi? Eivätkö lapselliset tarinat ole kadottaneet kullanarvoansa, kun nykyajan henkiseteli kaikkialla lentää! Tottatosiaan: meidän lapsuutemme enkeleiden siivet ovat kärventyneet — kuinka korkealle niillä enää päästään!

Älä ihmettele, itkevä haltija, että me kaikki, jotka ennen olimme voimakkaat, silloin kun maailmassa vielä vallitsi suuri rauha eikä kansa noussut kansaa vastaan eikä valtakunta valtakuntaa vastaan eikä naapuri naapurin silmää puhkaissut, nyt olemme heikot ja syrjäänsysätyt ja että me toinen toisemme jälkeen vaivumme, suuttuneina elämään, siihen lepoon, jossa enää ei "päiväkirjaa" tarvita.

Sinä vanha, hyvä haltijahenki, jota ei nykyajan ihminen tunne eikä tunnusta, sano milloin sinä itse siirryt sinne, jossa ei mitään muisteta? Meistä tuntuu kuin tänne maan pinnalle ei kannattaisi kauvemmaksi jäädä — oi tule kanssamme, niin vielä kerran syleilemme toisiamme iankaikkisuuden rannoilla!

Pojan runo vanhalle Äidille.

Ah Äiti armas, kuinka suruisasti Sun elämäsi ehtootähti vilkuttaa! Ja miks'en minä "Poika" pontevasti Voi omaa äitiäni pelastaa?

Miks Jumala tai mikä lie Hän voima Näin loppuun asti meitä koittelee? Miks ajan arkihuolet, sorto, soima Luontomme parhaat lahjat voittelee?

Miks ihmiselle, joka kaikkens' antoi, Kun koti vielä uhkui yhteinen, Miks Äidille, mi kuormat raskaat kantoi Ei joutsenlaulu kaiju leppoinen?

Miks johti kohtalo sun, Äiti rukka, Sairaimman lapses tuonen talohon? Miks sulle auvennut ei onnen kukka, Miks pimeydest' et päässyt valohon?

Miks elonkumppalisi kaaduttua Sinua vuosikaudet kidutettiin vaan? Ja polon poikas maaksi maaduttua Et vanhan rauhaa saanut silloinkaan?

Oi tuolla nukkuu kyllä pappa vainaa, Ja siell' on rauhallista, hiljaista, Mut patsas paatinen se painaa, painaa, Niin että tahtois ääneen kiljaista…

Miks kuolla kunkin täytyy niinkuin isän, Miks aina kesken kohtaa kuolema? Niin mielellämme tahtoisimme lisän, Vaan siinä on se — surman suudelma.

Me lapset pappilan, tuon vanhan Karhulamme Jokainen hengessämme kärsimme: Miks avutonna nääntyy auttajamme, Hän — kultaisin — mi hoiti kotimme?

Miks hälle linnaa rakentaneet emme Vaivainsa, rakkautensa palkaksi? Nyt salaa vuotavat vain kyynelemme, Kun äidin maja haihtui halvaksi!

Ei kuningattaresta mökkiin oisi, Ei auttajattaresta armoille! Ja jos sen vieläkin vain vaihtaa voisi — Ah, kunniata hapsill' harmaille!

Mut kuka meistä mitään tehdä taitaa? Oi häpeää, kun lapses moiset on! Hän, joka meille neuloi "tuhat paitaa"…, Kahleita orjan kantaa, onneton!

On suku suistununna entisestään, Se koskaan rikaskaan ei ollut lie, Mut joku meist' on kitsas sydämestään — Kirottu kiittämättömyyden tie!

Anteeksi, Äiti, että moista sanon, En itse toiveitas oo täyttänyt, Ma polvillani sulta anteeks anon, Milt' elämässäin lienen näyttänyt!

Mun kohtaloni polku ompi julma, Vaan tarkoitustain, Äiti, arvaa et! Sinulle outo on tuo näkökulma, Mut Jumalapa tutkii sydämet.

Mun miten käy? Oi siitä älä huoli! Se Äidilleni kuulua ei voi! Ritarin täällä kohtaa koston nuoli, Mut trubaduurin harppu jälkeen soi…

Siis Äiti vanha, sairas Äiti parka, Nyt vastaanota Poikas huokaus, Sen mukana soi murhe, aate arka, Mut sydämestä nousee rukous:

Se rukous, ett' Kaiken Herra Mun Äitini sois silmäns' ummistaa Hetkenä sellaisna, kun vielä kerran Sielussa sointu ois — vihreenä maa.

KUN ISÄ KUOLI

Pojan päiväkirja.

Jo nyt harja majastani murtui.

Sieluni on suuressa ahdistuksessa, sydämeni täynnä itkua ja elämäni tuntuu turhalta. Ei ole mistä kiinni pitää, ei osaa mihinkään tarttua… Kuka olen minä, tomun lapsi, miksi synnyinkään tähän maailmaan?

Ja se mitä tässä kirjoitan, se on sekin niin vähän merkitsevää sen edessä, mikä on suurin kysymysmerkki. Miksi ihmiset sen tekevät ohimeneväksi, en jaksa käsittää — minä kauhistun arkipäivän naurua, riitaa ja karkeata proosaa ja huudan sieluni tuskissa: herätkää te kaikki, joilla henki on!

27 p. helmikuuta v. 1915.

Eilen aamulla se siis vasta tapahtui. Viestin hiihtäjä oli saapunut suoraan vanhasta pappilasta. Vaimoni ääni värähti, kun hän lipun toi, hän aavisti mitä se sisälsi ja minä myös aavistin. Kynäni vaipui, työnsin kirjoitukseni pöytälaatikkoon, avasin kirjelipun ja luin — — — ja siinä samassa me jo huomasimme itkevämme: mies isänsä kuolemaa, vaimo appensa poismenoa ja 7-vuotias tyttö isän sylissä itki vain sentähden että näki isänkin kerran itkevän, isän, tuon "kovan miehen".

Jo umpeen painui nyt isän silmä, tuo sydän lempeä nyt on kylmä. Vaikeat olivat nähdä ne hirveät kamppailut. Papan kello osoitti 10 minuuttia vaille 2 aamuyöllä, kun viimeinen hengenveto tapahtui. Ainoastaan viimeiset minuutit olivat rauhalliset. Veljeni! Jäit näkemättä isäsi hengenlähtöä. Nyt hän niin kauniina lepää. Tottahan tulette katsomaan.

— — —

Hoiperrellen valjastin poroni pienen puupohjareen eteen ja läksimme ajamaan kaukaista pappilaa kohti — ruumista katsomaan. Ruumista? Tuo kauhea sana! Saattoiko sellainen käsite olla totta hänestä, isästä, joka oli täynnä elinvoimaa ja joka rakasti elämää ja oli niin vahva käsivarsiltaan ja jaloiltaan! "En usko sinua, kohtalo!" Ja kuitenkin minun täytyi. Kylän akkoja tuli vastaan, niiden tervehdys pisti sydämeen aivankuin he olisivat ilkkuneet minua, jolta isä oli kuollut. Hammasta purren täytyi nöyrästi ottaa vastaan…

Kun saavuimme viimeiselle kilometripylväälle pappilan Jänismäen alla, niin tuntui tuiki mahdottomalta se olettamus että isä oli lakkauttanut terveyskävelynsä, nuo säännölliset 36-vuotiset joka-iltaiset virvoittelunsa pappilan ensimäisellä kilometrillä. Tuntui että ukon vieläkin täytyi ilmestyä vastaan ja hymähtää: "ahaa vai te siinä olette!" sillä satoja kertoja oli pappa tullut vastaan. Nytkö siis ei tullutkaan? Jospa ne valehtelivat, jotka ilmoittivat vanhuksen kuolleen? Oi Herra Jumala maassa ja taivaassa, mikä lieneekään se totuus että olemassaolo lakkaa?

* * * * *

Saavuimme perille. Oliko se pappila? Oli — eikä ollut. Eräänlainen kaamea verho häälyi henkisten silmäimme edessä. Tuntui että isän täytyi olla joko salissa tai työkansliassaan, katsoa ikkunasta…

Joku siinä tuulotteli sänkyvaatteita uloskäytävällä. Sininen kasvoiltaan, nyykäytti päätään ja sopersi: "Papan tuskat ovat nyt loppuneet!" Ja näytti iloiselta, näytti, mutta oliko? Ja sitten… jossakin ovessa tulee äitiruustinna vastaan, syleilee kuumasti ja hyrskähtää itkuun. Sanoo jotakin papasta. Sydän särkynyt. Sitten velimies, kimmel hänenkin silmissään, yrittää sanoa: "nyt olemme isättömiä poikia" mutta ei saa ulos, lausuu sen jotenkin toisin. Hiivimme kaikin nurkkakansliaan ja minä — minäkö se olen? — huomaan tyynesti, ulkonaisesti aivan kylmänä, kohottavani valkoista liinaa olennon kasvoilta, joka makaa liikkumattomana. Järkeni sanoo että siinä nyt on isäni, oma isäni, joka minut on siittänyt, elättänyt, kouluttanut…

Vielä eilisiltana kuutamon noustua olin nähnyt hänet hirveissä tuskissa kiemurtelevana, nyt kohtaan hänet tyynenä, arvokkaana, juhlallisena. Hopeanharmaa parta, otsan rypyt silenneet, nenä jalostunut, profiili kuin marmoriin veistetty… oh, hän on kuin kuningas, hän on komea, kaunis, ylhäinen. Onko hän siis kuollut? Kolmen askeleen päästä katsottuna hän, isävanhus, näyttää vain nukkuvalta…

Tuntuu kauhealta, että isän noin on täytynyt alistua. Hänethän on väkisten tähän huoneeseen kannettu ja ovi jätetty auki että huone jäähtyisi. Kauheata! Isälle, joka oli niin tarkka huoneen lämmityksestä ja oven kiinnipitämisestä.

Siis ruumis kuitenkin! Eipäs, hänhän näyttää hiljaa hengittävän, vai pettääkö silmä että rinta vielä kohoaa? Joku panee kätensä hänen povelleen ja sanoo: koetelkaapa sydämen kohtaa, se on vieläkin lämmin. Minäkin koettelen — ettei vaan ole valekuoll…? Ei, sanovat muut: kyllä hän on kuollut…

Menemme pois sisähuoneisiin juomaan kuumaa kahvia vehnäisten kanssa — hävettää ettei isä saa mitään… Syömme melkein juhlapäivällisen — lihapullia ja pannukakkua — nautimme ja — häpeämme. Kuinka luonnotonta! Jonkun pyhän lain mukaan emme tietysti saisi nauttia mitään, koskapa isä, elättäjämme, ei voi syödä. Tämähän on loukkaus vainajaa kohtaan. Mutta mikä ei ole loukkausta nyt? Leikkisänäkin on loukkaus ja nauru rikos…

* * * * *

Me näemme hänet juhlallisen liikkumattomana ja se meitä vähitellen tyynnyttää. Mutta mitä me ajattelemmekaan? Mikä se meitä salaa kirvelee ja nostaa raivoisan vastalauseen lohduttomuudessamme?

— Se että muistamme nähneemme hänen kärsivän tuskia, joita emme osanneet lieventää. Se on verinen vääryys ja siitä vaadimme ihmisen herran tilille. Sinä suuri tuntematon, eikö sinun asiasi olisi ollut auttaa? Olihan hän vanha ja elämässä jo kyllin kärsinyt — rangaistustako tämä siis kuitenkin oli ja mistä?

En anna anteeksi sinulle, oi Jumala, että isääni rääkkäsit! Otit häneltä ensin puhekyvyn, otit tajunnasta tärkeimmät osat, et antanut vanhan miehen lausua viimeistä hyvästiä puolisolle, joka 51 vuotta oli seissyt hänen rinnallaan. Otit häneltä myös valituksen, äänenkin kyvyn, mutta me näimme selvästi, kuinka syvästi hän siitä loukkaantui. Jospa olisi saanut edes huutaa! Mutta hän oli kuin piinapenkissä, kapula suussa… häntä kidutettiin kuin marttyyria tulisilla raudoilla, poltettiin häneltä kieli, kurkku, kädet, jalat, lopulta rinta; vihdoin sydän lävistettiin… Onko tämä Jumalan työtä vai kenen? Kituuko metsässä honka näin ennenkuin kaatuu? Laupeuden Jumala, missä on sinun armosi? Näinkö vapahtajansa syliin täytyy vaipua vanhan papin? Tässä on jotakin selittämätöntä, harhamaa, opetettua, iskettyä kautta vuosituhansien.

Ajattelenko kuin pakana — minä, joka totuuden tahdon tietää?

Ei minua huoleta se, minne isäni sielu joutui, mutta minä vaadin lopputilin kymmenestä vuorokaudesta, jotka vainaja sai kärsiä.

* * * * *

Siihen sattuu ruumiin ääreen kiertävä raamatunkauppias. Selitän hänelle mielipiteenäni ettei minua tyydytä uskonto, jollaista maa tunnustaa. Hän miettii hetken ja vastaa: Mutta sehän on ikävää että ihminen riitelee tekijäänsä vastaan! — Niin onkin, vastaan minä, mutta minun on pakko isäni kunniallisen etsimyksen vuoksi kapinoida sellaista luojaa vastaan, joka sallii moista tapahtuvan. Raamatunmyyjä väittää ettei ruumis mitään merkitse eikä ruumiinkiemurtelut, vaan että Jeesus Kristus on sydämessä. Saattaa olla, sanon minä, mutta minähän muistan selvään, ettei rakas isäni, vaikka oli valtiokirkon uskollinen opettaja, ettei edes hänkään eilisaamuna kuollessaan saanut tuntea armon lohdutusta. Vasta luonnollinen kuolema teki lopun hänen tuskistaan. Pitääkö uskoa kaunista satua? Saan luvan uskoa, mutta sydämeni ja järkeni väittää että vainajaa, hänen arvolleen sopimattomasti, kohdeltiin…

Oi kuinka minä säälin sinua, rakas isä, ja rukoilen jumalien Jumalaa, että Hän, se korkein, sovittaisi tämän ristiriidan, jos sitä ajallisessa tai ajattomassa elämässä enää sovittaa voi.

— — —

Kauhea yö! Olimme käyneet saunassa — ensi kerran ilman isää — ja nukuimme lämpöisessä salissa. Vieressämme seinän takana nukkui — hän itse. Salissa oli kaikki niin pehmoista ja mukavaa, suuria häälyviä kukkia, suuria peilejä, tauluja ja korutavaraa. Akkunasta paistoi talvikuutamo yli sileiden hankien, yli lumisten metsien. Siinä oli puutarha — tuulimylly — jyväaitta — kaikkia näitä oli mahdotonta ajatella ilman isää. Jos minne silmänsä loi, muisti isän, isän puuhat, hiihdot, kävelyt. Kymmenien vuosien äänet ja kuvat kangastelivat silmissä. Miksi siis hän, joka oli niin voimakas, oli lakannut antamasta kuvia itsestään?

Me emme voineet nukkua. Tuntui että isä on salaa murheellinen siitä että häntä luullaan kuolleeksi ja että häntä pidetään jääkylmässä huoneessa. Hän on elävä, tottakai, mutta ei voi itseään ilmaista. Meidän äärettömän järjettömyytemme takia hän vihdoin ei kestä — hän nousee — nousee ja rynnistää ovelle. Rasahdus — lumivalkoisena yövaipassaan hän syöksee keskellemme ja sanoo sortuneella äänellä: "Pojat, miksi näin minua kohtelette?" Samalla kaatua romahtaa lattiaan ja on vasta silloin kuollut…

Mielikuvitustako vain? Kuuntelimme horroksissa, eikö tosiaan kuulunut hiiskausta ruumishuoneesta. Joka sekunti kuvittelimme jotakin tapahtuvaksi. Tapahtuiko? Eipä suinkaan. Mutta yömme oli onneton. Oi isä ettet kuollut meidän vielä pieninä ollessa, kenties emme silloin olisi poismenoasi surreet, emme sitä niin olisi osanneetkaan surra! Nyt, täysinä miehinä, itsekkin kuolemaniässä, tunnemme kauhua. Sinä olit meille liian paljon. Jokainen nurkka vanhassa pappilassa todistaa sinun pitkää ikääsi ja ihmeellisiä ennätyksiäsi.

— — —

Aamu valkenee, arki koittaa. Veljen täytyy istuutua rekeen ja lähteä kaupunkitoimiinsa — yli 200 kilometriä.

Meidänkin täytyy lähteä. Miltä tuntuukaan nyt pojan koti? Se on sekin kuin rikkiromahtanut, sillä vanhan pappilan turvissa me sielullisesti olemme eläneet. Vasta nyt sen oikein ymmärrämme. Oi, se on suurenmoista ihmisen elämässä, koettelemusten keskellä, kenellä oma isä on elossa ja avoinna lapsuuden koti, jossa vapaasti saapi käydä. Sen suloisempaa vierailupaikkaa, virvoitussopukkaa ei maailmassa toista löydy.

* * * * *

Minunko kärsimysteni laskuun sekin tulla täytyy — ruumisarkun tilaus! Mitat, malli… Kuinka kauhea onkaan ruumisarkun malli kylmässä Pohjolassa! Miksi se pitää olla niin särmikäs? Silläkö vielä tahdotaan lisätä kipuja? Ennakkoluulojen kasvattamat olemme kaikki. Miksi ei kukaan keksi pehmeämpiä muotoja? Tuonelan ruuhi pitäisi saada miellyttäväksi että me siihen tottuisimme…

* * * * *

Mieli hautoo, muistot kulkevat. Omaatuntoa särkee — meillä kaikilla, yksin äidillä, sillä niin on aina, kun ikuinen ero tapahtuu.

Kuinka sitä olikaan laskettu isän kuolemaa ja siihen kaikin puolin muka varustauduttu, ja kuitenkin — kuinka toisella tavoin kaikki sittenkin kävi!

Olimme sisareni kanssa saapuneet pappilaan eläinsuojelusliiton iltamasta myöhään sunnuntai-iltana. Koko pappila nukkui ja me — löydettyämme äidin asettaman ruokatarjottimen — olimme kumpikin hiipineet vuoteisiimme. Muistan nukkuneeni huonosti, sillä asiani olivat uhkaavalla kannalla, mutta minua lohdutti tämä vanhassa pappilassa käynti ja porolleni oli siellä aina varattuna jäkälää. Jo varhain maanantai-aamuna tapasin isäni kuten tavallista kansliassaan. Aamiaispöydässä näin hänen päänsä yhtäkkiä vaipuvan vasten pöydän laitaa ja äitini sanoi: "ai, ai, nyt papalle taas tuli". Samalla isä jo selvisi ja jatkoi aterioimistaan. Silloin vasta sain kuulla että näitä pyörrytyskohtauksia oli sinä yönä sattunut useampia eikä vanhus ollut nukkunut. Minä huomautin ettei isän pitäisi jatkaa noita yövuoteella lukujaan, sillä ne rasittavat aivoja, kuten tunsin omasta kokemuksestani. Isäni ei varoitukseeni kääntänyt enempää huomiota, vaan ilmoitti että hänellä oli tänä päivänä ollut aikomus ajaa hevosella luokseni, sillä ukolla oli ikävä pientä viisivuotiasta tyttöäni, joka ennenkin oli ollut pappilassa. Esitin että lähdetään vaan yhtä matkaa ja minä ajan edellä porolla. Mutta silloin äitini huomautti ettei pappa nyt saanut lähteä, koska hänellä oli ollut huono yö. Huomenna oli laskiaistiistai. Minä ilmoitin että luokseni oli aikonut vieraita, mutta että kolmen päivän päästä torstaina on vanhimman tyttäreni syntymäpäivä ja että vanhusten silloin sopii tulla. Niin se asia päätettiin ja minä hyvästelin. No nytkö sinä menet! sanoi isäni tapansa mukaan, vaikka minusta tuntui että hän sen nyt sanoi jotenkin eri tavalla. Kun talutin poroni kanslian akkunan alle, näin isäni katsovan lähtöäni akkunasta. Jotakin hyvin miettivää ja alakuloista oli hänen katsomisessaan. Samalla silmänräpäyksellä minussa vilahti: (oi ihmisen oikeita aavistuksia, joiden pyhyydelle hän ei pane arvoa!) että kukasties näen isäni elävän katseen viimeisen kerran? Minä nyykäytin päätäni isälle hyvästiksi iloisesti ja reippautta tavoitellen, huiskautin porohihnaa ja luistin mäkeä alas. Mutta samalla olin itsekseni päättänyt että ensi postissa ilmoitan eräälle veljistäni pelkoni isän sammuvasta elämästä… Minussa oli vaistomainen aavistus. Niin ajoin kotiin. — Heti seuraavana aamuna saapui hiihtopoika pappilasta mukanaan kirjelippu, jossa ilmoitettiin että isä yöllä kello 3 oli pudonnut sängystään aivohalvauksen kohtaamana. Valjastin poroni ja ajoin täyttä laukkaa järven ympäri, välttäen kylää, pappilaan. Yhdyin hoitajiin, autoin nostamisissa. Isäni oli hirveässä levottomuudessa, ei mikään asento häntä tyydyttänyt, alituisesti täytyi korjailla tyynyjä ja itsekkin hän niitä korjaili, vaikka oikea käsi ja oikea jalka olivat halvatut. Lämpimiä pulloja asetettiin jalkoihin, jääpussi päähän — sairas ei sitä sietänyt. Kaikista hämmästyttävintä oli että isä oli kadottanut puhekykynsä. Se teki äitiini hirvittävän vaikutuksen, ja hän vain odotti että isä tulisi tajuntaansa ja jotenkin osoittaisi puolisolleen mieltään (eikä työntäisi tuntemattomana pois). Isää näytti kummastuttavan että hoitajat hänet ympäröivät. Ujostutti ja kidutti sanomattomasti luonnollinen tarpeentekonsa, joka oli käynyt arveluttavaksi. Me ymmärsimme että viimeinen sairaus oli nyt alkanut, mutta emme uskoneet kuolemaa. Lääkärikirjoissa sanottiin että aivohalvaus useimmiten "menee ohi" ja että puhekykykin palautuu… Minä noudin apteekkarin katsomaan isääni. Hän kertoi oman isänsä myös kuolleen aivohalvaukseen, mutta tämä oli elänyt mykkänä kokonaisen vuoden ennenkuin kuoli. Vaan tässä oli ikäeroitus, hänen isänsä oli ollut 50-vuotias, meidän oli 80-vuotias. Pitäjäläiset tiesivät että vanhoillakin usein halvaus paranee. Minä huomautin siihen että oli eroitus talonpoikaisaivojen ja rovastinaivojen välillä.

Äitini kulki huoneitten läpi ja itki. Hänellä oli omantunnon vaivoja ettei ollut herännyt heti yöllä. Hän kertoi että pappa illalla oli sanonut voivansa paremmin ja tapansa mukaan lukenut makuultaan. Luultavasti hän luki Hall Cainen "Vaimo jonkas annoit", arveli äiti. Tosin siinä oli joku "Vartijan" numerokin yöpöydällä. Äiti muisti nähneensä puolisonsa sammuttavan lamppunsa. Muisti vanhuksen sanoneen että äiti häntä nyt vähän katsoisi tänä yönä, jos edellisen yön pyörrytykset uudistuvat. Mutta äiti, joka oli valvonut edellisen yön, nukkui raskaasti. Silloin se tapahtui — äiti heräsi vasta kun näki isän lattialla…

Aamuyöllä pantiin hakemaan apua, koko talo joutui liikkeeseen.

Näin se siis oli alkanut tuo sairaus. Olin siellä itsekkin parina yönä valvonut.

Siellä me olimme istuneet, me elämän armoittamat, vanhan pappilan palavien öljylamppujen ääressä pakkasen paukkuessa ulkona, tähtien kiiluessa taivaalla ja vahtineet vanhaa vapisevaa honkaa, joka uhkasi kaatua keskellemme elämän myrskyistä väsähtäneenä…

Kuinka selvään muistankaan noiden valvottujen öiden mielialat.

Se oli siis vihdoinkin tulemassa tuo katastroofi. Heimonsa hopeakruunuinen kuningas makasi voimattomana kuni salakavalan vihollisen kolhima. Vielä eilen hän oli puhunut, katsellut kaikkea, tajunnut ja tuntenut. Nyt ei hän kyennyt lausumaan ainoatakaan tavuuta.

Oli ollut kauheata todeta sitä mykäksi tulemisen kirousta, kun ruumiissa vielä olisi ollut miehen voima, jota ei kolme hoitajatarta jaksanut voittaa. Koko ensimäisen vuorokauden, vuoteen omaksi jouduttuaan, oli rakas isämme turhaan ponnistanut karhuvoimiaan päästäkseen tavallisiin tehtäviinsä. Alituisesti liikkuivat hänen kätensä ja ruumis tempoili. Ei palaakaan ruokaa eikä pisaraakaan mitään juomaa hän voinut nauttia. Ja luonnolliset asiat tuottivat hänelle surkuteltavia kärsimyksiä…

Siitä ensimäisestä yövalvonnasta on mieleeni syöpynyt eräs nousukohtaus. Vanhus pyrki kiihkeästi työhuoneeseensa. Emme tienneet, oliko sairas tajullaan vai ei. Mutta tuohon omaan, rakkaaseen työhuoneeseensa tultuaan - me kannatimme häntä kainaloista — tiedättekö mitä vanhus teki? Hän kiskoi meidät seinäkellonsa eteen, väänsi päätään ja katsoi tarkkaan: "Vartija, mitä kuluu yö —?" Kello osoitti silloin vähän yli 2:n. Isä parka näytti rauhoittuvan että kello oli vasta niin vähän — hän katsahti kummastuneena meihin kaikkiin: mitä ihmettä me muka teimme hänen kimpussaan? (hän olisi romahtanut ilman meitä) — ja me saimme hänet takaisin makuuhuoneeseen. Hän nukahti sitten muutamiksi tunneiksi… Minä, kuolevan poika, ajattelin tänä yönä enemmän kuin kenellekään puhua uskalsin. Ymmärsin kaiken — ainakin ymmärsin sen uskonnollisen pohjan, jolla meitä lohdutettiin, silloin kun kuolema ahdisti. Kaipasin, uskalsin kaivata jotakin enempää… "Oi Jumala", puhelin hengessäni: "minä maan tomu ja mato, nöyrrytän kyllä itseni Sinun edessäsi, mutta miksi et sittenkään itseäsi ilmaise? Sillä ethän sinä ilmaise! He valehtelevat vasten parempaa tietoaan, jotka väittävät sinun itsesi ilmaisevan. Itse Kristus kuoli kauheihin kärsimyksiin! Vaikka oli niin korkea ja hyvä että hänet julistettiin Jumalan pojaksi… Eikö siis kristillinen pohja ole toivoton? Sanotte minua pilkkaajaksi: Sanokaa, mutta rehellisyys on jumalallista. Vielä on koittava päivä, jolloin ihmiskunta tietää enemmän kuin yhteiskunta opettaa." Näin puhelin, näin kapinoin ja rukoilin itsekseni sillä aikaa kun isä nukkui. Kello löi kolmea. En ollut yrittänytkään nukahtaa, olin lueskellut kansliassa pappeinkokousten pöytäkirjoja sekä isäni salaisia muistiinpanoja ja arvosteluja — omasta itsestäni "Vihan" ja "Rakkauden" menneiltä päiviltä, eivätkä ne estäneet minua häntä rakastamasta, tunsin ainoastaan surua ja sääliä…

Elämä — sanelin itsekseni — oli siis suurelta osalta sellaista pahaa, jota ei lääkäri eikä pappi, ei edes luonto voinut lievittää. Siinä itki äitini, hänkin valvoen — ja me lapset aavistimme ettei hän tätä kestäisi… Entäs omat asiani? Kullakin kohtalonsa. Meidän ihmispoloisten täytyi kovettua, paatua, kestääksemme elämämme väärät laskut ja pettyneet ohjelmat.

Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta kuin nukkuvan hengitys ja minut valtasi väsymys. Kun kolmen tunnin kuluttua heräsin, kuulin isänkin heränneen ja hoitajattarilla oli täysi työ pidätellessään sairasta, joka ponnistelihen ylös. Aamun kajo jo hämärsi. Minua pyydettiin avuksi ja taas me kannatimme sairasta kainaloista työhuoneessa — oh, hän, isä parka, ikäänkuin pyrki elämän säännölliseen työhön, hän, tuo ankaran ahkera mies, joka halvauspäiväänsä saakka oli ruumiin ja sielun täysin voimin työskennellyt milloin kansliapapereinsa, milloin höyläpenkkinsä ääressä — siinä virui vieläkin vasu täynnä hänen viimeisiä lastujaan… Kuta vanhemmaksi isä rovasti oli käynyt, sitä tarmokkaammin hän oli veistellyt, valmistaen loppumattomasti kaikenlaisia tarve-esineitä ja ilahduttaen lastenlapsiaan omakeksimillään leluilla — todentotta: hän oli kaatunut töittensä keskelle. Tänä aamuna sai höylä ja vasara olla rauhassa, asiapaperit kajoomatta. Tällä kertaa ei isä pyrkinyt seinäkellonsa eteen, vaan saimme hänet suosiolla kääntymään pöytänsä äärestä takaisin — hän ikäänkuin häpsähti todellisuuden surkeutta ja kun näytimme hänelle hänen omaa taskukelloaan, ei hän kiinnittänyt huomiota kellon tauluun, vaan kiiltäviin periin uteliaana niitä hypistellen sormillaan — niinkuin lapsi. Elämän normaali kulku on kai se että ihminen kuolemaa lähestyessään muuttuu uudestaan lapseksi.

Kun olimme saaneet isän toistamiseen takaisin makuuhuoneeseen, ei hän enää voinut nukahtaa, vaan sairauden tuskat hyökkäsivät raivoisasti hänen päälleen. Varsinkin näytti häntä äärettömästi kiusaavan oman vuoteensa asema. Hän pyrki yhä uudestaan ylös ja sai itse siirretyksi tavattomalla voimalla vasemmalla kädellään koko rautasängyn toisapäin. Me autoimme ja taivuimme hänen mielitekoonsa. Näin oli hän saanut vuoteensa pääpuolen suoraan pohjoista kohden ja siinä asemassa vuode pysyi sitten loppuun asti, vaikka sairas välillä joskus sai maata toisessakin vuoteessa. Vanha hieroja-Kaisa tiesi sanoa että kuoleva itse asettelee vuoteensa. Rovastilla oli vaistomainen tunne että juuri tuossa vuoteessa ja juuri noin päin hänen oli nukahdettava Ikuiseen uneen.

Siinä me istuimme ja surkuttelimme vanhuksen kohtaloa. Vihdoin valkeni talvinen päivä, aurinko nousi häikäisevän kirkkaana levittäen loisteensa yli erämaan lumisten maisemain. Vanhus lepäsi, oli kenties hänen helpoin hetkensä, mutta mitä ilta taas toisi, sitä oli mahdoton tietää.

* * * * *

Oli kohtalon ivaa että viimeinen asiamies, jonka isä vastaanotti vielä terveenä päivänään, sattui olemaan pitäjän väliaikainen haudankaivaja, joka oli siinä määrin pilannut maineensa että juuri oli ottamassa papintodistusta päästäksensä muuttamaan pois paikkakunnalta. Joka talosta tuo mies oli petkuttanut rahoja ja onnistui hänen vanhalta rovastiltakin saada apua. Millä mielellä isä sen oli mahtanutkaan antaa? Hän koetti aina uskoa hyvää huonoistakin miehistä. Kenties isä sen oli antanut hyvin tietäen antavansa valehtelijalle ja tuntien kiusaantumista? Yhdestä asiasta saattoi olla iloinen: antamalla apua haudankaivajalle esti antaja tätä miestä tulemasta omaksi haudankaivajakseen.

* * * * *

Riittää yhä muistelemista noista päivistä, jolloin kiidättelin porollani edestakaisin kaukaisen korpikotoni ja isäni pappilan väliä. Minua polttivat tuliset hiilet sekä vanhassa että uudessa kodissa, jossa viimemainitussa vaimoni joka päivä sai taistella elämänkärsimystaistelua suuren lapsilauman keskellä auttajanaan ainoastaan raaka palvelustyttö, jota kiroilemisensa uhallakin emäntä oli pakotettu sietämään, koska ei kunnollisia palvelijoita syrjäiseen paikkaan ollut saatavissa. Rahavaramme olivat auttamattomasti loppuneet, karjankontua emme saaneet mistään rahallakaan. Sekä aineellinen että sielullinen hätä piiritti joka puolelta, eikä meidän talossa — ilman isän sairauttakaan — isäntä ja emäntä voineet nukkua ainoatakaan yötä kiemurtelematta kohtalonsa kourissa. Nyt oli tullut vielä tämä!

Muistan, kuinka olin kahdenvaiheilla, ajaakko kotiin tuon ensimäisen valvotun yön perästä pappilasta. Kun vihdoin sen tein, en saanut rauhaa kotonakaan, vaikka kirjalliset työni, joista elämäni oli riipuksissa, olivat pahimoiltaan kesken. Kuka saattoi kirjoittaa romaania näin kiristyneissä sielunleikkauksissa? — Ei, täytyi ajaa takaisin! Saimme kotiasiamme mitenkuten järjestetyiksi ja vaimoni läksi mukaani. Oli iltapimeä ja kova pakkanen, poro, jonka oli pakko raahata sekä pulkassa ajajaa että suksimiestä, juonitteli järvenjäällä ja aiheutti yhä ikävämpää hermostusta meissä kummassakin. Kirvelevä suru painoi meitä, mutta vastoinkäymiset eivät meitä nöyrryttäneet — elämä oli karkeata koettelemusta ja autio erämaa ympärillämme ei tarjonnut lohdutusta. Armoton pohjanviima viilteli kasvojamme kuin terävä sahanterä…

Meillä oli erikoinen kammo kirkonkylää kohtaan, jonka läpi oli ajettava päästäksemme vanhaan pappilaan. Varsinkin tällä kertaa, kun asiamme olivat huonoimmillaan, tunsimme raatelevaa vastenmielisyyttä. Ettei tarvitseisi ketään kohdata? Mutta kohtalo ei meitä säälinyt. Siinä vilahti vastaan jälleen se roikka, joka meitä hengellisesti vaivasi. Ne olivat jotkin "apteekkarin nimipäivät", joille joutilas herrasväki taas oli kerääntynyt. Joku nuori virkamies koreilevine, tukkipomomaisine rouvineen, joku alempi virkamies esimiehensä rouvaa matkivine vaimoineen, joku naimahaluinen sairaanhoitajatar, joku tanssihullu orpojenopettajatar… Ne tervehtivät meitä ikäänkuin iloisesti ilkkuen ja yksi kerkesi kertoa että rovasti nyt muka voi paremmin — se oli kuultu tuolta komealta "laupeudensysteriltä", joka paljastetuin käsivarsin, suurmailman muotia matkien, piti velvollisuutenaan porhaltaa porollaan jokaiseen mahdolliseen vierailupaikkaan ja jonka hameenhelmoissa paistoi kolme tulipunaista rantua (neitiä sanottiin hyvin uskonnolliseksi).

Kertoja tiesi lisätä, että vanha rovasti oli tuolle neidille tänään nyökännyt päätänsä, oli siis hyvin hänet tuntenut. Rohkenipa joku tokaista että "isäsi kuuluu jo kävelevän ja peilailevan". Meitä iljetti! Huvittelijain keskellä kekkelehti vapaamielisyydellään kerskuva pappismies, vanhapoika, joka kuiskutti korvaan, kuinka hän viime yönä oli "vähän hummannut". Olivat apteekinhoitajan kanssa juoneet pirtua, iskeneet "p:sti korttia" — nämä kaksi miestä, jotka kumpikin edellisenä päivänä olivat käväisseet isä raukkaani katsomassa.

Että ihmiset saattoivatkin — olihan jokaisella vapaus elää miten tahtoi ja kenenpä oli pakko muuttaa päiväjärjestystä yhden kuolevan takia? Mutta kuitenkin… kokekoon joku toinenkin minkä me ja tuomitkoon sitten…

Meihin koski liian hellään paikkaan kun saimme tietää, että tuo komea neiti isäni sairasvuoteen äärestä oli rientänyt suoraapäätä tansseihin ja hypellyt, hypellyt…

Kiitimme päästessämme irti kylästä ja saimme nousta pappilan pihaan. Puheet sairaan muka paremmuudesta näyttäytyivät perättömiksi. Kyläläiset olivat ne keksineet ikäänkuin vaimentaakseen omiatuntojaan.

Jäimme vaimoni kanssa täksi yöksi seuraamaan taudinkulkua pappilassa. Se ei näinä vuorokausina kehittynyt parempaan eikä pahempaan päin. Saattoi vain todeta että vanhus vielä oli "elossa".

Kului muutamia vuorokausia. Yötä-päivää tekivät vuorohoitajattaret parhaansa, öisinkin toisinaan oli neljä paria.

Lauvantaipäivänä (aivohalvaus oli sattunut tiistaita vasten yöllä) olin jälleen pappilassa. Vanhus oli silloin levollinen ja monet merkit osoittivat että hänellä nyt oli helpompi. Minulle oli kerrottu että isäni hellästi oli painanut rintaansa vasten pikku tyttöäni, yhtä lapsistani, joka sinne oli lähetetty tyhjässä heinähäkissä pappilan rengin matkassa.

Äitini myös kertoi että isä tänään ensi kerran oli puristanut hänen kättänsä aivankuin olisi hänet tuntenut. "Ja se tuntui niin hyvälle" ("och det kändes så godt"), muori sanoi ja hyrskähti itkuun.

Todella: sairas näytti tyyneltä eikä riehtonut kuten ennen peittojen kanssa. Saimme silittää hänen käsiänsä ja rintaansa, mutta ääntä hän ei voinut päästää. Nielemiskykykin oli heikko ja sylki valui takaisin. Minussa syttyi ajatus koettaa saada sairaalle jotakin sanotuksi, saada ainakin selville, oliko hän täydessä tajussaan. Lausuin siitä siskolleni, mutta tämä arveli ettei hyödyttänyt koettaa. Minä kuitenkin koetin, otin paperilevyn ja kirjoitin isoilla kirjaimilla: "Rakas Isä. Nosta vasan kätesi ylös, jos ymmärrät mitä tähän on kirjoitettu. Siitä me kaikki tiedämme että vielä tajuat kirjoitusta. Nosta nyt heti."

Panin lapun isäni käteen. Hän tarttui siihen uteliaana ja näytti tarkoin lukevan. Kun hän oli lukenut rivit loppuun, käänsi hän paperin ja katsoi, oliko toiselle puolelle kirjoitettu. Ei ollut. Silloin hän työnsi lapun takaisin ja suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni nosti vasemman kätensä, tehden jonkunlaisen kaaren ilmassa ja laski heti alas. Hänen katseensa ikäänkuin puhui: "Ymmärrän tietystikin — kuinka te näin yksinkertaista asiaa kyselettekään!" Siskoni myös uskoi että isä ymmärsi. Oli nyt olevinaan varmaa että potilas tajusi kirjoitetun sanan. Hänelle siis saattoi kirjoittaa mitä tahansa. Sitä hän ehkä itse toivoi. Mikä ilo! Me olimme niin varmat asiasta, ettemme kiiruhtaneet kirjoittamaan toista lappua, jottemme rasittaisi hänen aivojaan. Kauhean tyhmästi teimme. Sitäpaitsi odotimme aluelääkärin saapumista. Illemmalla tulikin tohtori antaen yhä parempia toiveita. Vieläpä otti sairaalta pari etuhammasta, tämä näytti olevan täysin tietoinen asiasta, sanottavaa kipua ei tuo huulia rikkovain hammasten otto näyttänyt vaikuttavan. (Se oli itse asiassa hirveää — vastustin sitä jo silloin, mutta tohtori oli itsepäinen.) Tohtori uskoi toipumiseen ja otaksui että puhekykykin jonkun viikon kuluttua, ellei halvaus uudistuisi, oli palaava. Sairaalle sopi kyllä rauhoittavasti kirjoittaa. Hän jätti meidät hyviin toiveisiin ja parhaiksi postin lähtöön lennätin minä porollani rauhoittavia uutisia kaikille poissaoleville veljille ja sisarille. Siinä kiireessä tuo rauhoittava kirjoitus isälle jäi tekemättä! Otaksuen että siskoni sen tekisi kiidätin näet postista suoraan kotiini, jossa kylpy odotti. Päätin itsekseni ettei ole tarvis mennä pappilaan muutamaan päivään, koska asiat siellä ovat hyvin. (Meillä elävillä on aina muka kiireellisiä töitä.)

* * * * *

Jumala anteeksiantakoon huomaamattomuutemme. Rauhoituslappu jäi iäksi päiväksi kirjoittamatta, sillä potilas oli jälleen kadottanut tajuntansa. Kun vaimoni maanantai-iltana palasi pappilasta, kertoi hän yhden veljistäni saapuneen kaupungista, mutta isä parka ei enää ollut tuntenut tätä rakkainta poikaansa. Turhaan oli veli lippukirjoituksella koettanut tuoda tervehdyksen sairaan ainoalta sisarelta, joka talven kuluessa oli lähettänyt monta sydämellistä kirjettä vanhalle veikolleen.

Vaikka kaiken tämän sain tietää, en jostakin syystä kadottanut toivoani. En ajanut pappilaan tiistainakaan, koska olin saanut kuulla että veljeni ja siskoni tulisivat seuraavana päivänä meille, joiden luona aniharvoin ketään kävi. Tulivatkin — hevosella lasten kanssa — ja vietimme hauskan päivän (kuinka väärinvietetyltä sekin päivä perästäpäin tuntuu). Illalla saatoin veljeäni pois antaen hänen ajella porolla hevosen edessä. Iltayöllä kuutamossa lennätin takaisin tuoden pulkassani postin ja sokuritopin. Kauppiaassa oli päätäni huimannut elämän arki — mikä meidät perisikään — viimeiset roponi olivat menneet siihen, mitä pulkkaani mahtui…

* * * * *

Olin luvannut ajaa pappilaan torstaina ja istutin vanhimman lapseni pulkan keulaan aavistaen että viimeisen kerran saisin näyttää isääni tytölle, joka niin paljon hänkin oli nauttinut isoisänsä puolelta. Isäni näytti ihmettelevän että kaksi pikkutyttöä samana päivänä seisoi hänen vuoteensa ääressä. Vaistomaisesti vanhus veti pikkutyttöjä rintaansa vasten, joka peloittavasti korisi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hänet huumasi suuri tuska, hän nyki peittoaan ja koetti turhaan nousta. Hän oli huomattavasti heikontunut, sillä sanottavia ei häneen oltu sisälle saatu. Tänään hän oli huolinut huulilleen vain vettä ja pisaran sitroonavettä, johon oli tiputettu hajuksi konjakkia.

Hirvittävä todellisuus: lavemangi ei enää tehonnut…

* * * * *

Nyt olen kertonut osanottoni sairaan luona olemiseen. Palaan jälleen tuohon onnettomaan kuutamoyöhön, jolloin olin pakotettu kyyditsemään toisen pikkutytöistäni takaisin kotiini "etteivät lapset meluaisi". On jäänyt mainitsematta, kuinka pahalta tuntui kylän keskuksen läpi ajaessa kohdata jälleen kylän herrasväkiä, jotka hurvelehtivat kuutamossa. Liian pistävästi tunsi silloin ihmiselämän räikeät vastakohtaisuudet, siinä oli pari vakavan hyväntekeväisyyslaitoksen naista, joiden johtokunta piili kaukana pääkaupungissa ja jotka kansan silmissä herättivät kummastusta alituisella huvittelullaan. Iloisia huudahduksia, keveitä liikkeitä! Naisia hännysteli vähätöinen, hyväpalkkainen virkamies. Kaikki he tiesivät miten asiat käyvät pappilassa — sairaanhoitajattaret liehuivat loistavissa pukimissa kuni prinsessat — moisesta vapaudesta tuskin tiedettiin pääkaupungissakaan. Mitä he välittivät ikälopusta, joka teki kuolemaa? Kuolkoon. He ovat nuoria, he tahtovat nauttia elämästä!

Teki mieli tuolle huvittelevalle herrasväelle jotakin sanoa, mutta ei saanut sanaa suustaan. Niin, ajattelee mies, heillä on iloitsemisen oikeus — minulla ei. Minä kuljen kohti korpea ja kuoleman varjon maisemia. Minulle ei kuutamo haaveita anna, kalman kuudan vain paistaa…

Jumala yksin tiesi, kuinka itsekkin kaipasin elämän iloa. Kohtalo oli sen minulta riistänyt. Syksystä saakka oli sieluni vaeltanut eksyksissä tässä hirveässä erämaassa — — henkeni oli orpoutunut. Oi kauhea kuutamoyö!

* * * * *

2 p. maaliskuuta.

Taas olen käynyt siellä vainajan talossa. — Taas viettänyt siellä kuutamoisen yön yksin maaten salissa, jonka seinän takana isä yhä lepää. Kuinka hermoni olivatkaan jännityksissä — mitä se on? Pelkäsinkö yliluonnollisia? Olin käynyt näyttämässä ruumista parille talonpojalle, jotka halusivat viimeisen kerran nähdä rovastiansa. Kynttilä kädessä olin mennyt ja vetänyt liinan kasvoilta. Kuinka rauhallisena, ikäänkuin hymyillen vanhus makasi. Ei tehnyt lainkaan kuolleen vaikutusta. Isäni vain nukkui — ja minä muistin, miten jo koulupoikana kalasaaressa olin katsellut nukkuvaa isää. Minua ei kammottanut, olin ylpeä isästäni. Kas noin, sanoin talonpojille, noin sitä pitää ihmisen nukkua! Mutta kun yö tuli ja jäin yksin — silloin kuvittelin isän olevan valekuolleen ja säälittelin että akkunan puolisko oli avattu hänen makuuhuoneessaan. Ajatellappa: jos hän herää viluun tai akkunasta murtautuu sisään koira tai susi.

Koko yön kuuntelin horroksissa, eikö muka isä hengittänyt kuuluvasti tai noussut ylös ja pyrkinyt ovelle? Hermoni olivat hyvin kiusatut…

Myöhemmin yöllä keksin lohduttavan ajatuksen. Miksi isäni eilen oli näyttänyt hymyilevän! Kukaties ruumis kuvasteli iankaikkisuuden vaiheita? Oh, isä oli varmaan tavannut, siellä missä oli, rakkaan tuttavan — pikku poikani, minun rakkaimman, viattomasti kärsineen poikani, joka myös oli kuollut aivotautiin! Hän, isävanhus, oli yllättänyt pikku Kalevin kukkaistarhassa ja ottanut lasta kädestä kiinni: "Sinäkin täällä?" "Oi, ja sinä — isoisä!" oli Kalevi huudahtanut. "Ah kerro, miten minun isäni voipi?" "Sinunko isäsi? Minunko poikani? Kyllä kerron: hän ajelee yhä porolla" oli vanhus vastannut, "mutta kovin synkkämielinen hän on — asiansa lienevät huonosti". "Voi isä rukka!" oli pikku Kalevi siihen huudahtanut: "Lähetinhän minä hänelle neljä tuhatta markkaa silloin kun lähdin pois maan päältä, eikö se riittänyt?" "Ei", selitti vanhus. "No", sanoi pikku Kalevi: "minä pyydän hyvää Jumalaa heti lähettämään isälle lisää rahaa!" Sitten oli rakas pikku vainaja kuiskannut papan korvaan: "Kuinka äiti voi?" ja hyrskähtänyt itkuun. Vanhuskin oli nyyhkyttänyt ja vastannut mielenliikutuksesta väristen: "Äidilläsi on kolme poikaa."

"Sepä hauskaa!" oli Kalevi hymyillen huudahtanut, "jos ne minut vain päästäisivät täältä, niin lähtisin niiden kanssa leikkimään. Minulta jäi leikki siellä maan päällä kesken…" Sitten oli pikku vainaja kysellyt myös siskojaan… Ja niin olivat he yhdessä, Pappa ja Kalevi, käsikädessä lähteneet nousemaan ylös marmoriportaita taivaalliseen palatsiin…

— Oi jospa kuvitelma olisi totta — silloinhan ei kuolema olisikaan niin kauhea!

* * * * *

Kaksi viikkoa vierähtänyt siitä, kun isä kuoli. On täytynyt tottua arkiohjelmaan, säännölliseen, pakolliseen työhön. Työ kai onkin ainoa, joka lievittää. Joka työtä voipi tehdä, sillä vielä on elämänhalua.

Olen usein ajellut siellä vanhassa pappilassa. Joka kerta Kiiskimäkeä ylös noustessa on tuntunut uskomattomalta ettei pappa ole kotipuuhissaan kirjoittamassa tai nikartelemassa. Kun tulen kansliaan, ensin tavattuani vapisevan äitini salissa, huomaan että elämä täällä on pysähtynyt kuin seinäkello. Tuntuu pahalta vapaasti saada järjestellä, vieläpä omaksi ottaa isäni työkaluja ja tavaroita, joita on satamääriä hänen kansliansa seinällä, omatekoisessa komeassa työkaapissaan ja kaikissa ihmeellisissä pikkulaatikoissaan.

Kaikkiko nyt on hajoitettava tämä monikymmenvuotinen vanhuksen työpesä? Kuinka rakas se hänelle olikaan! Ja kuitenkin viiltää sydäntäni, kun tiedän, kuinka monta ikävänkin hetkeä vanhus tässä majassaan on viettää saanut. Äitini kertoilee nyt itkusilmin, kuinka papalla varsinkin sunnuntai-iltoina, kun ainoa kotona-oleva tytärkin usein oli kylällä, saattoi olla ikävä. Kuinka hän turhaan kävi iltakävelyllään yksinäisine mietteineen kohtaamatta ketään, tuli takaisin, meni saliin, istui ja mietti — eikä jaksanut joka hetki lukea, vaikka muuten paljon lukikin… Ei tullut vierasta, en tullut edes minä — poika. En joutanut! — Oh Jumala, kuinka hyvin tunnen ja ymmärrän itsessäni tämän isäni pyhäilta-ikävän. Minulla myös on verissä sanoinselittämätön, sielua syöpä ikävä juuri sunnuntai-iltoina omassa kodissani — vaikka mitä tekisin.

* * * * *

Nyt lepää hän arkussa, mutta arkku ei vielä ole kiinni. Ne, jotka muuttivat hänet vuoteesta, saivat tuntea, kuinka jäykistynyt hän oli. Ruumis oli suorastaan jäätynyt, sillä oli ollut 30:n asteen pakkasia. Isä jäätynyt? Omassa talossaan! Hirveätä. Ja sentään vainajalle ei tahdottu antaa tätäkään huonetta. "Huone tarvitaan, kun tulee paljon vieraita", sanottiin pojalle. "Täytyy siirtää ruumis riiheen."

Silloin vainajan poika suuttui. "Eikö isäntä saanut olla omissa huoneissaan?"

He taipuivat. Mutta poikaa sanotaan pakanaksi, häntä, joka taistelee vanhan rovastin kunnian puolesta! Monissa muissakin asioissa on hän näinä päivinä saanut sotia sen puolesta, mitä kristillinen totuus hänen mielestään vaatii. Esimerkiksi hautajaisjuhlan suhteen. Poika on tahtonut etteivät isän hautajaiset muodostuisi "pakanallisiksi". Ettei niitä vietettäisi syöttämällä rasvaisia aterioita kylän herrasväille tai loppumattomasti juottamalla imelää vehnäiskahvia (vainajan vähistä varoista).

Ei ole saanut tahtoansa perille, poika! Etenkin siskot haluavat pakanallisia menoja, s.o. kutsua kaikki luulotellut ystävänsä syömään ja juomaan pappilaan, jossa ruustinna muori on sortumaisillaan suruun. Äidissä vilahti eräänä päivänä jumalallinen kipinä: "Haluaisin syöttää maahanpanijaisissa kaikki köyhät ja kurjat!" Se vain vilahti. Tietysti herrasväet ja pomot valtaavat paikat. Lopulla pojan täytyi, ollakseen liiaksi riitelemättä (tätä sanotaan riitelemiseksi), kirjoittaa hautajaiskuulutus kirkkoon v.t. kirkkoherran julkiluettavaksi. Jossa puhuttiin surusaatosta ja lopuksi siitä että seurakuntalaisilla on vapaa pääsy hautauskesteihin pappilaan. Kuinka paljon syntiä tehtäneekään sinä päivänä — ovathan osanottajat enimmäkseen syrjäisiä, monet suorastaan vihamielisiä vainajan muistolle, vaikka lipohuulin puhelevat.

* * * * *

Mutta sinä päivänä, kun posti toi sanomalehden, jossa tuomiokapituli julisti isän viran haettavaksi 60:n päivän kuluessa, samalla määräten kiiltäväkasvoisen apupapin v.t. kirkkoherraksi ja "armovuoden saarnaajaksi", sinä päivänä poika jälleen pyhästi kauhtui. Kuinka mielensä tekikään ripittää hiippakunnan herroja muka hienotunteisuuden puutteesta: — eihän isävanhus vielä sinä päivänä, jona julistus luettiin, ollut edes ruumisarkussaan, vielä vähemmin mullan peitossa: — ja nämä jo tarjoavat vainajan virkaa kaiken maailman leipälipereille! Den andras död, den andras bröd. Tietysti: laki ja asetus, mutta kuitenkin…

Poika ei saanut rauhaa ennenkuin tarttui kynään ja kirjoitti sanomalehteen, millainen mies tässä tarvittiin isän tilalle ja jälkeen!

Tokko lehti sitä painaisi? Mikä olikaan sielunpaimenen virka Suomessa?

* * * * *

Kahtena päivänä olen nyt kaivattanut hautaa isälle, määrännyt sen paikan, sen syvyyden ja pituuden. Porolla umpea kaahluuttaen tai suksilla hiihtäen olen siellä liikkunut. Haudasta tulee niin hyvä kuin näissä oloissa saada voipi.

Jos minutkin joskus sinne haudataan — vastoin tahtoani yhteiseen hautuumaahan — niin valitkoot paikan, josta erämaan järvi siintää pohjoista kohden. Mieluimmin jäisin lepäämään siihen kalasaareen, joka meille kaikille on rakkaampi kalmasaarta. Nuo yhteiset hautausmaat ovat niin surullisia ja kammottavia.

* * * * *

Aavistiko isäni kuolemansa? Aavisti kyllä, mutta ei osannut siihen uskoa. Tuntuu ikäänkuin hän sitä enin olisi vain kummastellut. Muistan äitini jutelleen. Tuona yönä, jona pyörrytyskohtaukset tapahtuivat, oli isä nähnyt unen. Oli siitä huomauttanut äidille:

"Näin tänä yönä unen, niin ihmeellisen etten eläessäni sellaista ole nähnyt. Siitä unesta herättyäni päätin sen sinulle kertoa heti aamun tullen. Välillä nukahdin. Ja nyt — en enää sitä muista."

Äitini myös oli nähnyt unen: syvän, mustan, leveän viemäriojan, joka kulki koko pappilan peltojen halki. Eräs kylän neideistä oli viikkoa aikaisemmin nähnyt seuraavankaltaisen unen: kappalainen saarnasi yksin kirkossa, mutta rovasti oli puettuna lumivalkoiseen messupaitaan ja hänet oli vihittävä — piispaksi. Kappalainen ikäänkuin oli näyttänyt hätääntyneeltä…

Kysytään: eivätkö unet merkitse?

* * * * *

Olen hiihdellyt siellä kesäisessä kalastussaaressamme maaliskuun lumiryöpyssä punertavan ilta-auringon valossa ja katkonut katajia ja männynoksia vainajan puukolla. Minusta tuntuu ikäänkuin seppele, jonka perheeni puolesta laskea aijon, on oleva luonnollisempi senvuoksi että se on poimittu saaresta, jota isä loppuun asti hellästi rakasti. Jossa vanhus syvimmät mietteet elämästään mietti myrskyaaltojen pauhua kuunnellessaan ja jonka yksinäisyydestä hän aina virvoittuneena palasi purjehtien tai vastatuulta huopainen takaisin vanhaan pappilaansa.

* * * * *

Veljeni ja siskoni suurmaailmasta ovat saapuneet pitkänä jonona. Pappila on täynnä hautajaisväkeä. Minäkin ajan sinne viimeiseksi yöksi saman katon alle, jossa isä vielä lepää.

Huomenna näet ovat hautajaisjuhlallisuudet. Sydäntalven pakkanen, paljon lunta, keli kehno. Kuinka armoton saattaa luonto olla kuolleitakin kohtaan.

* * * * *

Oi! nyt ovat hautajaisjuhlat ohi ja sydämessä tuntuu niin tyhjältä. Mistä ottaa poika elämänhalunsa, kun hänen isänsä on mullassa?

En selosta hautapuheita enkä seppelsanoja — nehän kuuluvat sanomalehdille. Se oli kauheata unta todellisuudessa, kun viisi veljestä, kaikki pitkissä, mustissa takeissa, kirkkaimpana maaliskuun pakkasaamuna kerääntyy oman isänsä ruumisarkun ääreen: yksi veljeksistä ruuvaa arkunkannen kiinni ruuvitaltalla ja sitten tartutaan valkoisiin kantoliinoihin ja vanhus kannetaan — ulos pakkaseen… kannetaan suruhavumajaan pirtin kupeelle (pirtin, jota vainaja elävänä niin ujosteli!) ja arkun kansi jälleen irroitetaan — ja siinä hän makaa, oma isä, joka oli arka vilulle, kahdenkymmenen asteen kylmässä, paitasillaan, pääkallo jo entuudesta jäätynenä… ja aamu-aurinko paistaa häntä suoraan kasvoihin. Ja kansa kaikenlainen kokoontuu rovastiansa hyvästelemään. Siinä ajaa karahuttaa pihaan pappilan hevosen noutamana oma perheeni, ja pieni neljä-vuotias poikani hypähtää ylös reestä ja juoksee reippaasti isoisäänsä katsomaan. Pojulle on selitetty että pappa nyt on lähdössä viimeiselle matkalle ja pojasta on äärettömän juhlallista ja hauskaa eikä ensinkään ikävää. "Päivää Ukki!" — "Hyvästi Ukki!" Oh onnelliset nuo lapsukaisemme, tervehermoiset, synnittömät sielut — heistä ei kuolema ole muuta kuin leikkiä.

Sitten alkavat saapua kylän herrat pitkissä takeissa ja kylän rouvat suruharsoissaan… leipäkahvia juodaan… satoja jätkiä työntyy pirttiin vaatimalla vaatien kestitystä, vaikkei moni ole koskaan käynyt rovastin kansliassakaan. Kaunis mielikuva hautajaisväestä on särkymässä — ihminen on peto, kuta laihempi, sitä tunkeilevampi… Jo lyö kello 11, se lienee joku sovittu hetki, arkun kansi ruuvataan kiinni ikuisiksi ajoiksi — me tiedämme sen hyvin emmekä kuitenkaan vapise — näytämme miehuullisilta. Samalla ymmärrämme sieluissamme että nyt ei isää enää ole näkyväisessä muodossa meille — että tästälähtien on elettävä vain muistolla ja valokuvilla … Kuoro laulaa jotakin, taas tartutaan liinoihin ja arkku sijoitetaan rekeen; vanha isäntärenki tarttuu ohjaksiin, istuen korokkeella, ajaa… Pysähtyy vainajan jyväpuodin eteen, jossa saattue järjestyy. Ensimäisenä ajaa isän ruumis — kuinka julmaa: oma puoliso ei ole hänen rinnallaan, vaan ajaa toisessa hevosessa… Minä vaimoineni ajan viidennessä hevosessa. Suuri katajaseppel sylissä. Tie on havutettu pitkälti alle mäkien — tiehaaraan saakka — se on se sama tie, jota vainaja kymmenet tuhannet kerrat on kävellyt… Isäni oli aina ihaillut kulkusten sointia ja ostellut kirkasäänisimpiä helyjä — nyt ei helähdä ainoakaan kulkunen, vaikka on puolensataa hevosta. Tietysti — kansan tapahan on pyhä. Isä oli myös pitänyt hyvästä kyydistä, itse alati hoputtanut hevosta — nyt hänen täytyy tyytyä siihen että Junnu niin hitaasti ajaa. (Jos hän tuntee ylimailmallisilla aisteilla, niin mahtaa se tuntua hirveän kiusalliselta.)

Me ajamme läpi kylän — kylä niin hiljainen, aivankuin kuolluksissa sekin, sillä äskeiset huvittelijat ovat meidän saattuessamme — nähtävästi kuuluu taikauskoon ettei ruumiskulkuetta akkunasta kurkisteta, vaan mennään silloin visusti piiloon (jotta ei "kalma" tarttuisi!). Minä tunnen kärsiväni epäjuhlallisuudesta, joka kaikkialla vallitsee. Koirat… Vasta kirkkoa lähestyessä pitkin jääkenttää, kuuluu pakkasen läpi hautajaiskellon kumina. Mutta kuinka tukahtunut onkaan sen ääni…

Sitten me jälleen kannamme arkkua — läpi kirkon — ja kansa katsoo. Pysähdymme alttarin juurelle… Alkaa seremonia, papit saarnaavat, oma veli siunaa ruumiin… seppelten laskeminen alkaa… minäkin astun vuorollani arkun ääreen ja pidän puheen. Oh ettemme me ihmiset edes ruumiin ääressä uskalla sanoa koko totuutta — elämän valheen ikuista totuutta! —

Sitten taas ajetaan vinhassa viimassa jäitse lumista tietä, isä paran ruumis edellimmäisenä… Lunta on paksulti, reet uppoilevat… Vihdoin päästään hautasaareen. Laulajat laulavat suomeksi Integer vitae … Ja pian joutuu se hetki, jolloin tuo musta, pitkä arkku vajotetaan syvyyteen, yli 2 metrin syvään hautaan… Oh! eikö olisi jollakin tavoin sielullisempaa, jos ruumisarkku korotettaisiin ylemmäs maan pinnasta — eikö alas hautaaminen liene pakanallista?…

Ja miksi ihmiset ikäänkuin nauttivat siitä että saavat heittää multakokkareita ja kiviä ruumisarkun päälle?… Niin tehtiin minunkin isälleni — tahdottiin ikäänkuin peittää pyhä asia maan multaan, jotta se ei jäisi näkyväisesti kiusaamaan…

Oi, en haluaisi enempää kertoa! Sitten — kun oli juhlittu — me siis juhlimme vaikka isä raukka oli kuollut niin hirveällä kuolemalla — ja vieraat olivat menneet, niin, sitten me kaikki viisi veljestä läksimme yhdessä, kuun sirpin heikossa valossa, maantielle kävelemään. Alas Kiiskimäkeä, alas Jänismäkeä! Kävelimme isän muistoksi yhden kilometrin. Se oli kaunis asia, se tunnustettakoon, ainakin aate oli oikea. Sillä varmaankin viimeisen kerran me kaikki viisi veljestä nyt olimme yhdessä vanhan pappilan maantietä polkemassa. Me — vanhan pappilan entiset villit pojat — nyt täydet miehet… Siispä kävelimme ja kenties olivat mietteemme hyvinkin syvät ja toverilliset.

Mutta — niin armoton on elämä — yön tullen tapahtui välillämme väittelyitä, jotka paljastivat sen tosiasian että kukin meistä uhmasi kulkea omaa ohdakkeista polkuaan. Vanhan pappilan harjahirsi oli todella murtunut.

Rakas vainaja, yhteinen isämme, sinä, joka lepäät paksujen kinosten alla, anna anteeksi jälkeläisillesi. Sinä kyllä annatkin. Tässä on jumalallista se että tiedämme itse siitä kärsineemme…

Vanhan pappilan raunioilla.

Armovuosi loppunut, uusi kirkkoherra valloittanut lapsuutemme kodin kaikki suojat, kartano täydellisesti siirtynyt toisiin käsiin! Rahvas puhelee "uudesta ruustinnasta", mutta eri äänilajissa kuin vanhasta. Siellä on nyt toinen järjestys kuin entisen haltijan aikana, siellä vallitsee tykkänään outo henki. Toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat. Kanslian ovi pysyy päivälläkin kiinni, ei siellä enää juoksentele niin paljon asiamiehiä kuin vainajan aikana eikä keittiökamarissa istuskele niin monta emäntää ja mökinakkaa kuin vanhan ruustinnan päivinä. Ei siellä semmoisiin joudeta, ei siellä käy päivä- eikä yövieraita eikä yksikään matkailija sinne pysähdy eikä siellä minkään pyhän nimessä kannata ruokkia ihmisiä, joista ei tiedetä olevan aineellista hyötyä talolle. Ei, vanhan pappilan henki on muuttunut, se on tullut nykyaikaiseksi, se tietää: uusi sielunpaimen on valtiokirkon väärentämätön leipäpappi, kitsas kiripukki, ja ruustinna ajelee mieluummin lanta-kuormaa kuin laulaa trubaduuria tai laulattaa Sankeyn lauluja. Tpruu, milläs hevosella hän ajeleekaan tuo papinrouva kummitus? Paljonko maksoi uusi armollinen kirkkoherra vanhan pappilan uskollisista hevosista? Älkää huoliko kysellä, eikö kaikki tavara pakosta siirtynyt uudelle omistajalle. Syyttäköön vanha ruustinna parka itseään, jos ei ole osannut tehdä järkeviä kauppoja.

Kuinka kaunista vanhat asujamet olivatkaan kuvitelleet uusista tulokkaista! Mutta mitä kaikkea sitten ilmenikään, kun sisäänmuutto tapahtui? Vaikene, oi valkoinen lehti, nämä asiat kai kätkeytyvät kaikkien Suomen vanhojen pappilain apokryyfisiin kirjoihin!

Todetkaamme lyhyesti että pala palalta vanhan pappilan sielu tuli revityksi irti kaikesta siitä mihin se oli kiinnikasvanut neljäkymmentä vuotta. Aste asteelta täytyi tapahtua eloonjääneen vanhan ruustinnan nöyrtymys kohtaloonsa, josta niin harva välitti, sillä ihmisille on samantekevää, kuka alennetaan, kuka ylennetään.

Sanoppa, papinpoika, milloin lienet viimeisen yösi vanhan pappilan pääskysräystästen alla maannut? Mitä kaikkea silloin sielussasi läpielänyt ja muistellut?

Tokko tahdoitkaan mitään muistella? Se mikä oli hävinnyt, oli hävinnyt iäksi. Elämä armoton meni menojaan ja teki keisarileikkauksensa. Ainoa lohdutus sinulle, sinä ylpeä ja sydänherkkä papinlapsi, oli oma tietämyksesi että kohtalo kerran oli tekevä uuden kirkkoherran väelle saman keisarileikkauksen kuin minkä oli tehnyt sinun häädetylle heimollesi.