HERRA KENONEN MATKOILLA

Eräitä hänen elämyksiään maaseuduilla ja kaupunkipaikoissakin

Kertonut yhteiskoululainen Napoleon Bonaparte Kenonen

Käsikirjoituksen painoon toimittanut

TIITUS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

ALKULAUSE

Jos olette lukeneet erään paksun, lukuisilla kuvilla kaunistetun kirjan, jonka nimi on "Herra Kenonen. Hänen elämänsä ja mielipiteensä", niin olette jo saaneet jonkinlaisen, vaikka tosin yksipuolisen kuvan meidän henkevän perheemme toimeliaasta elämästä. Mainitun kirjan on — nähtävästi isäukkomme viittausten mukaan — kirjoittanut herra Tiitus, mutta kaikesta näkyy, että herra Tiitus on ollut vain suuna, isäukon ollessa säkkinä, ja kun on ollut sellainen säkki, niin ei voinut muuta odottaakaan kuin että kirjassa puhuttaisiin melkein yksinomaan vain isästä ja hänen urotöistään. Isäukko on liikemies selkänikamiaan myöten, ja on aina osannut tehdä reklaamia itsestään. Meistä pojistaan on hän antanut kirjassaan puhua vain ohimennen ja silloinkin tavallisesti ylimielisessä äänilajissa, ja muutenkin on koko kirja niin täynnä ukkoa itseään, että muiden on vaikea päästä siinä kääntymäänkään. Tuntuu melkein siltä kuin olisi isäukko pelännyt poikiensa loiston himmentävän hänen oman valonsa ja koettanut siitä syystä tunkea meidät niin syrjään kuin mahdollista.

Kirjan ilmestymisen jälkeen oli isä olevinaan vihainen sen kirjoittajalle ja väitti kirjoittajan tahtoneen luoda hänestä irvikuvan, lisäämällä hänen luonteeseensa naurettavia piirteitä, mutta itse asiassa oli ukko niin, ylpeä ja mielissään kirjasta, että tuskin malttoi pysyä kengissään. Hän osti meille jokaiselle oman kirjamme ja oli hyvin tyytyväinen, milloin näki meidän sitä lukevan tai olevan lukevinamme, mutta jos hän huomasi, ettemme olleet päiväkausiin sitä avanneetkaan, alkoi hän haukkua meitä ja sanoi, että me tuhlaamme kaiken aikamme turhuuteen ja koirankonsteihin, emmekä välitä henkemme jalostamisesta ja kehittämisestä enempää kuin pitkäkärsäinen maatiaissika kolmannen asteen trikolometriasta. Me kysyimme, mitä kolmannen asteen trikolometria on, mutta silloin tuli isä kärttyisäksi käskien meidän pitää suumme kiinni. Isä höystää hyvin mielellään puhettaan vieraskielisillä ja tieteellisillä sanoilla ja puhelee niin oppineesti kuin yliopiston professori taikka apteekkarin juoksupoika, mutta jos me häneltä kysymme, mitä sanat merkitsevät, niin alkaa hän haukkua meitä taikka sanoo, ettei niille ole vielä keksitty suomenkielisiä vastineita.

Kun isäukon elämäkerta oli ilmestynyt, olivat kaikki tuttavat pojat sitä mieltä, että meille oli siinä tehty vääryyttä, ja lopuksi oli minun pakko nuorempien veljieni ja muiden poikain painostuksesta lähteä pyytämään sen kirjoittajalta, että hän kirjoittaisi edes pienenkin kirjan meidän poikien elämästä.

Kun minä soitin kirjailijan ovelle, niin tuli hän itse avaamaan ja oli vihaisen näköinen ja pisti 50 pennin rahan kouraani ja kysyi, luulinko minä häntä pankkiiriksi, kun juoksen joka tunnin päästä kerjäämässä hänen ovellaan. Minä sanoin silloin, että minähän olen Kenosen Napoleon, jolloin kirjailija kysyi, kuinka isä jaksaa, ja käski minun käydä sisään ja kuivata huolellisesti jalkani oven edessä olevaan mattoon.

Puhuttuani asiani katsoi kirjailija minuun vähän pitkään ja ikäänkuin ihmeissään, ja minä aloin jo pelätä, että hän vaatisi minulta takaisin sen 50 pennisen ja ajaisi minut ulos. Mutta sitten hän sanoi, että ajatus ei kyllä ehkä olisi hullumpi, mutta ettei hänellä nyt missään tapauksessa ole ainakaan kahteen vuoteen aikaa ryhtyä sellaista kirjaa kirjoittamaan. Minä huomautin, että me kasvamme kahdessa vuodessa melkein aikamiehiksi, ainakin me vanhemmat pojat, ja kirjailija kysyi silloin, kuinka vanha minä sitten olen. Vastasin olevani jo neljäntoista vanha, ja sitten nousi kirjailija ja sytytti savukkeen, huomaamatta kuitenkaan tarjota minulle, ja alkoi kävellä pitkin askelin edestakaisin huoneessa, katsahtaen silloin tällöin tutkivan näköisesti minuun, niin että aloin jo melkein tuntea oloni tukalaksi.

Sitten hän äkkiä pysähtyi eteeni ja kehoitti minua itseäni kirjoittamaan kirjan meidän elämästämme. Varmaankin arvasi hän samalla ajatukseni, koska lisäsi, että oikeinkirjoitustaitoni mahdollisesti olisi niin ja näin, mutta että hän korjaisi kyllä pahimmat oikokirjoitusvirheet ja koettaisi saada kirjalle kustantajan.

Minä lupasin yrittää, ja tässä on nyt sen kirjan ensimmäinen osa. Siitä on minulle ollut hirveän paljon työtä ja vaivaa, ja se on ollut tehtävä salassa isäukolta, jolle tämä kirja tulee täydellisenä yllätyksenä. Olisi hauskaa nähdä isäukon naamaa, kun hän älyää tämän kirjan kirjakaupan ikkunassa. Jos siinä saisi hänestä näpätyksi silmänräpäysvalokuvan, niin minä luulisin sen postikortin tekevän hyvin kauppansa.

Kunnioittaen:

Napoleon Bonaparte Kenonen.

I

Eräänä päivänä tuli isäukko kaupungilta kotiin niin juhlallisen näköisenä kuin olisi hän ollut jättämässä konkurssianomuksensa.

Sitten hän avasi sanaisen arkun ja sanoi, että häntä oli pyydetty puhujaksi Katinhännän valistusseuran iltamaan kahden viikon perästä.

— Et suinkaan sinä vain lupautunut? kysyi äiti levottomana.

— Häh? kysyi isä. — Luuletko, etten minä osaa puhua? Luuletko sinä, että puhuminen on niin suuri konsti? Papukaijakin osaa puhua.

— Mitä sinä sitten aiot puhua? Halkokaupoistasi vai? kysyi äiti.

Isä punastui tukanrajaansa myöten, näytti pureskelevan jotain ja vastasi sitten:

— Mitäs pahaa siinä olisi? Mutta osaan minä puhua muustakin. En minä niin pölhö ole kuin sinä luulet. Minusta olisi voinut tulla hyväkin puhuja, jos olisin sille alalle antautunut, sillä minä luulen, että minulla on luontaisia taipumuksia, samoinkuin sillä Sikasen akalla minun kotikylässäni nuoruuteni päivinä. Se oli semmoinen akka puhumaan, etten minä ole moista sittemmin kuullut, vaikka olen Helsingissä jos muuallakin kuullut hyvinkin eteviä ja kuuluisia puhujia. Se akka — se oli muuten vain semmoinen tavallinen mökkiläisen akka, eikä edes lihavakaan — ei muuta tehnyt kuin kävi kyliä, joi kahvia ja puhui. Ja vaikka se puhui viisi sanaa samassa ajassa kuin muut kaksi, ei se sittenkään koskaan kunnolla loppuun päässyt. Kuollessakin siltä jäi sana kesken. Kahdesti se yritti saada sen sanotuksi, mutta liekö sattunut joku pitempi ja monironkelisempi sana, kun ei jaksanut loppuun asti sitä viedä. Jos se akka olisi elänyt tähän aikaan ja tullut valituksi eduskuntaan, niin olisi siitä vissiin tehty viikon perästä ministeri, jotta muutkin olisivat saaneet eduskunnassa suun vuoroa.

Minä en ole ruvennut puhumista harjoittelemaan siitä syystä, ettei se oikein kannata elinkeinona. Mutta koska minulta on pyydetty puhetta Katinhännän iltamaan, niin puhutaan sitten. Kyllähän aina puhua voi, kun kerran on jotain muutakin päässä kuin hiukset ja hilsettä. Juhlatoimikunta pyysi, että puhuisin vaikka itsestäni, mutta se on minusta niin vastenmielistä. Jos puhuisi itsestään, niin joutuisi siinä melkein väkisin kehumaan itseään, ja omalla kiitoksella on minusta aina ollut vähän semmoinen pahanhajuinen löyhkä. Tämän takia mieluummin puhun yleisistä asioista, politiikasta ja sen semmoisesta, mistä yleisölle tekee hyvää kuulla rehellisiä mielipiteitä semmoisen miehen suusta, joka uskaltaa puhua suunsa puhtaaksi, vaikka se siinä sitten repeäisikin.

Isä hieroi nenäänsä ja lisäsi:

— Luultavasti minä annan myöntävän vastauksen.

Ja myöntävän vastauksen hän antoikin.

— Napoleon saa tulla mukaan, lisäsi hän. — Minä teen puheen pidettyäni suuren kesämatkani, ja pojalle tekee hyvää tutustua isänmaansa luontoon sekä elinkeinoihin.

Luulen, ettei isä olisi ottanut minua mukaan maksustakaan, jos hän olisi etukäteen ollut selvillä matkan vaiheista ja minun heräävistä kirjallisista harrastuksistani.

II

Juna vihelsi ja lähti. Hauska Helsinki jäi taaksemme. Kovaluontoinen, vahva ja mistään inhimillisistä tunteista välinpitämätön veturi raahasi nyt minua kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tämä oli siis olevinaan sen n.s. huvimatkan alkua. Isä oli lähtenyt "kesämatkalleen" tutustuakseen isänmaansa luontoon ja elääkseen siinä sivussa ilmaiseksi parhaan kesäkauden sukulaistensa ja tuttaviensa vieraana ja kustannuksella, ja uhkauksensa mukaan oli hän ollut niin kohtelias, että oli ottanut minutkin mukaansa. Hän oli jo etukäteen huomauttanut minulle, kuinka suuren ja ansaitsemattoman kunnian hän täten oli minulle osoittanut. Jos hänen poikansa olisivat paksupäisempiä, niin olisin minäkin ehkä ottanut hänen sanansa täydestä todesta, mutta minä en ole mikään aasi. Tiedän, että isäukko jo talvella oli neuvotellut äidin kanssa minun lähettämisestäni maalle jonkun tuttavan tai sukulaisen luokse, joka panisi minut kovaan maatyöhön. Isäukko tuntuu olevan sitä mieltä, että se tekisi hyvää minun kasvatukselleni ja luonnonlaadulleni, mutta minä satun olemaan toista mieltä. Minä olen syntynyt vapautta rakastavan kansan keskuudessa uljaassa Pohjolassa, enkä siis ole mikään mustanaamainen neekeripoika, joka voidaan myydä orjaksi enimmän maksavalle käteistä rahaa tai kolmen kuukauden vekseliä vastaan. Isä on kyllä kehittynyt teeskentelytaidossa, mutta en minäkään ole mikään puupää. Minä tiedän, ettei isä ole ikinä tehnyt kovaa maatyötä eikä tule sitä koskaan tekemäänkään, joten hän on jäävi arvostelemaan sen vaikutuksia, mutta minulla on siitä viime kesälomaltani sen verran kokemusta, että tiedän sen sopimattomaksi minunlaiselleni hentorakenteiselle pojalle, joka on kasvanut suurkaupungin hienostavassa ilmakehässä niinkuin arka orvokintaimi puutarhurin lasikattoisessa kasvilavassa. Olen kuitenkin olevinani niinkuin en mitään aavistaisi. Tulevaisuus saa sitten näyttää, kumpi tässä pelissä on korttinsa taitavammin hoitanut, isäkö vai minä.

Näissä mietteissä istuin kolmannen luokan vaunun kovalla penkillä — isä, kuvaavaa kyllä meidän suhteellemme, matkustaa itse toisessa luokassa komeasti kuin kansanedustaja, mutta ostaa pojalleen ja nimensä ja omaisuutensa perijälle kolmannen luokan piletin. No, minä tulen sen kyllä sopivassa tilaisuudessa muistamaan. Kansanvaltaiselta ja vapaamieliseltä mieheltä, jollainen isä väittää olevansa, on tämmöinen menettely hieman omituista.

Olimme sivuuttaneet muutamia asemia, kun vaunuun tuli laihanpuoleinen, herrahtavan näköinen mies, yllään pitkä musta takki, vaikka kesä oli kuumimmillaan, ja naamallaan jonkinlainen papillinen sävy. Hänellä oli oikean olkapään yli kulkevassa remmissä riippumassa kirjalaukku, mistä arvasin hänet hengellisten kirjojen kaupustelijaksi.

Huomasin, että hengenmies kiinnitti katseensa ensiksi minuun ja suuntasi hiipivät askeleensa minua kohti, ja päätin olla varuillani sekä menetellä olosuhteiden mukaan.

Kolporttööri katsoi minuun lempeän haikeasti, pää vähän kallellaan, ja kysyi:

— Onko nuori ystäväni pelastettu?

— En, herra, vastasin minä nöyrästi.

Mustatakki tuijotti minuun säälivästi, ikäänkuin olisi hänen surullinen velvollisuutensa antaa minulle kalanmaksaöljyä. Sitten hän huokasi:

— Eikö herätys ole vielä etsinyt nuorta ystävääni?

— Ei, herra, sanoin minä alakuloisesti ja loin katseeni maahan.

Mustatakki istuutui viereeni penkille ja pyyhki hikeä naamaltaan suureen, likaiseen nenäliinaan. Sitten hän sanoi:

— Varmaankin nuori ystäväni erehtyy. Eikö nuori ystäväni joskus tunne, että jossakin hänen läheisyydessään on joku, joka ikäänkuin kutsuu häntä luokseen, joku, joka haluaisi, että nuori ystäväni antautuisi hänelle…?

— Kyllä, herra, myönsin minä matalalla äänellä. — Kyllä minusta välistä tuntuu juuri semmoiselta.

— Siinäpä se! huudahti mies iloisesti, ikäänkuin olisi hän löytänyt kultaisen kaksikymmenmarkkasen permannolta. — Siihen minä juuri tahdon tulla! Tietääkö nuori ystäväni, kuka se on, joka silloin vetää häntä puoleensa ja minkätähden hän sen tekee?

— Kyllä, vastasin minä. — Se on isäukko, joka haluaisi antaa minulle selkään.

Mustatakkinen mies näytti kieltämättä sellaiselta, kuin olisi hän odottanut jotakin muuta kuin tätä aivan luonnollista ja totuudenmukaista vastausta. Hän oli siunaaman ajan vaiti, ja huokasi sitten, ennenkuin jatkoi:

— Etkö tiedä, keneen sinun isäsi turvaa, kun vaarat ja onnettomuudet häntä uhkaavat ja kun hän on suuressa tuskassa?

— Isä soittaa poliisille, vastasin minä typerännäköisenä. — Isä huutaa aina poliisia, kun hänelle hätä tulee, ja välistä huutaa hän sitä, vaikka ei mitään hätää olekaan. Jos herra haluaa kuunnella, niin minä kerron, miten isä kerrankin keskellä yötä vaivasi aivan aiheettomasti passipoliisin meille sisään kolmanteen kerrokseen…

— En minä halua kuulla sellaisia kertomuksia, keskeytti mustatakkinen mies murheellisella, mutta ei sentään vihaisella äänellä. — Minä olisin halunnut puhella kanssasi korkeammista asioista, mutta sinulla ei tunnu olevan alkeellisintakaan käsitystä näistä asioista, vaikka näytätkin olevan hyvästä perheestä. Minä haluaisin todellakin puhua isäsi kanssa sinun kasvatuksestasi.

— Hyvä herra, se käy kyllä päinsä, selitin minä kerkeästi. — Isä on se paksu ja naamaltaan mursun näköinen herra, joka istuu tuolla toisen luokan vaunussa. Varmaankin tekisi hänelle hyvää, jos joku kolkuttelisi hänen omaatuntoaan, sillä minä pelkään, että hän aikoo tehdä tällä matkalla sydämettömän petoksen erästä nuorta, turvatonta sukulaistaan kohtaan.

— Onko… onko isäsi väkivaltainen luonne? kuiskasi mustatakki epäröiden.

— Ei suinkaan, isä on pohjaltaan oikea lammas, vaikka hän on alussa olevinaan vähän äkäinen. Hänelle pitää vain puhua kovalla äänellä… hän on huonokuuloinen, vaikka ei tahdo sitä myöntää. Jos teillä olisi myydä hengellisiä kirjoja, niin saisitte hyvät kaupat, sillä isä ostaa aina hengellistä kirjallisuutta tukuttain, rauhoittaakseen omaatuntoaan. Jos haluatte heti alusta saavuttaa isän luottamuksen, niin lyökää häntä tukevasti olkapäälle ja kysykää, onko hän se sama herra, josta junassa kerrotaan, että hän on tottunut panemaan murtovarkaita pussiin. Isä on hieman turhamainen ja pitää siitä, että häntä kehutaan…

— Jokaisella meistä on pienet omituisuutensa, keskeytti kolporttööri, mutta minä luulen, että isäsi on hyvä ihminen. Menen heti hänen puheilleen.

III

Hänen lähdettyään kysyi vastapäisellä penkillä istuva, keskusteluamme kuunnellut vanhanpuoleinen mies:

— Miten sinun isäsi rosvoja pussiin pistää?

Kun en tahtonut olla epäkohtelias, niin kerroin koko tapauksen:

Siihen aikaan, jolloin minä vielä olin nuori ja kokematon, kohosi lapsuuteni viattomalle sinitaivaalle usein musta pilvi, jolla oli kädessään milloin viivotin, milloin mattojen tomutuskeppi ja milloin nahkahihna. Tämä musta pilvi oli isäukko ja hänen kädessään oleva esine oli se salama, joka tuosta pilvestä iski. Se iski tavallisesti minuun. Voisinpa, poikkeamatta totuudesta, sanoa, että se iski melkein aina minuun ja samaan paikkaan joka kerta. Se paikka oli kuin mikäkin ukkosenjohdatin, joka aina veti salamat puoleensa.

Eräänä päivänä oli isä jo aamutuimaan pieksänyt minut jostakin aivan turhanpäiväisestä asiasta. En enää muista, mikä se oli, mutta muistan, että ukko oli ollut hyvin kiihtynyt ja että toimitus oli minusta ollut tavallista ikävämpi. Toivoin, että eräs paikka minussa olisi ollut koivun visasta tai jostakin muusta kovasta ja tunteettomasta puulajista. Minulla oli kyllä tapana asettaa tarkoitusta varten varaamani pohjanahkan palanen housujeni sisäpuolelle panssariksi, milloin oli syytä otaksua tätä varokeinoa tarvittavan, mutta tällä kertaa oli juttu otettu esille niin äkkiä, etten ollut ennättänyt millään tavalla valmistautua.

Sitten kun isän käsi oli väsynyt, turvautui hän jalkaansa ja potkaisi minut ulos ovesta ennustaen, että minusta tulee ulosottoapulainen tai raastuvanoikeuden haastemies tai joku muu yhteiskunnan vihaama olento. Koska tunsin kärsiväni vääryyttä, tein useita suunnitelmia valmistaakseni ukolle jonkun epämiellyttävän yllätyksen, mutta mikään niistä ei tuntunut käytännölliseltä. Isäukko on vanha, viisas ahven, joka ei helposti tartu typerästi valmistettuun syöttiin. Aloin jo tulla toivottomaksi, kun taivas samassa armahti minua ja lähetti tielleni Hiskias-enon.

Hiskias-eno on jonkinlainen toisen luokan kauppanero jonkinlaisessa toisen luokan kaupungissa Pohjanlahden rannalla, ja hän käy silloin tällöin pääkaupungissa vähän hummaamassa eli hoitamassa liikeasioitaan, niinkuin hän itse sanoo. Näillä pääkaupunkiretkillään on hän tavallisesti meillä yötä.

Hiskias-eno tapasi minut aseman lähellä ja tarttui kaulukseeni ja ravisteli minua tuokion, antaakseen minulle aikaa järjestää ajatuksiani, ja sanoi sitten, että hänellä on paljon asioita kaupungissa, niin että hän ei oikein ennättäisi käydä meillä ennenkuin lähtee liiketuttaviaan tapaamaan, mutta että hän on aikonut tulla meille yöksi. Hän sanoi tietävänsä, että minulla on aina omat portin ja ulko-ovien avaimet taskussani, ja pyysi saada ne lainaksi.

En olisi mielelläni luovuttanut avaimiani, mutta eihän siinä muukaan auttanut, ja eno pisti avaimet taskuunsa ja pyysi minua sanomaan isälle ja äidille terveisiä, ettei häntä tarvinnut odottaa, jos hän sattuisi viivähtämään vähän kauemmin. Hän tulisi kyllä omia aikojaan sitten kun ennättää, ja menisi vierashuoneeseen nukkumaan.

Minä tulin kotiin vasta päivällisajaksi, mutta en muistanut puhua Hiskias-enosta mitään. Myöhemmin illalla minä sen sitten muistin, mutta arvelin, ettei minun sopisi jättää niin kiitollista tilaisuutta käyttämättä, ja aloin sentähden jutella viimeaikaisista lukuisista murtovarkauksista. Näin, että isäukko alkoi höristellä korviaan, ja kun sitten kerroin, että viime yönä oli varas tunkeutunut väärällä avaimella erääseen meidän talon viereisessä portaassa olevaan asuntoon ja ilmaisin pelkoni, että piakkoin olisi meidänkin vuoromme joutua ryövärien saaliiksi, niin tuli ukko kovin levottomaksi ja sanoi, että Ranskanmaassa on jotakin mätää ja meidän maassamme myöskin, kun ei hallitus kykene turvaamaan rauhallisille kansalaisille kuuluvaa lain suojaa.

Äiti hymähti vähän pilkallisesti ja sanoi, ettei ainakaan isän tarvitse pelätä mitään, hän kun on aina kehunut urhoollisuudellaan ja suurilla käsivoimillaan, johon isä vastasi, että avoimessa ja rehellisessä taistelussa hän kyllä ottaa pehmittääkseen vaikka kokonaisen rosvojoukon, mutta pimeässä hiipivää kavalaa lurjusta vastaan on rohkeinkin mies turvaton. Minä sanoin silloin, että jos minä olisin aikamies, niin ryhtyisin minä väijymään varasta oven sisäpuolella, ja kun rosvo olisi päässyt sisään, niin hyökkäisin takaapäin hänen kimppuunsa ja pujottaisin säkin hänen päähänsä ja tekisin lurjuksen sillä tavoin taisteluun kykenemättömäksi.

Isä irvisti halveksivasti ja sanoi, että jos minä olisin aikamies, niin hyppäisin minä ulos ikkunasta varkaan sisään tullessa ja katkaisisin molemmat koipeni ja toisen puolen kylkiluistani. Isäukko sanoi, että kyllä hän neuvomattakin tietää, mitä on tehtävä silloin kun ratkaiseva hetki saapuu.

Minä en vastannut mitään isän pistopuheisiin, mutta vähän myöhemmin kuulin isän keittiössä tiedustelevan jotakin tyhjää jauhosäkkiä, ja silloin tuli minulle niin omituisen hyvä olo.

Päätin pysytellä valveilla odottamassa Hiskias-enon tuloa, voidakseni olla avuksi enolle, jos hänelle hyvin hullusti rupeaisi käymään, mutta eno viipyi tapansa mukaan niin kauan, että minä väkisinkin nukahdin.

Heräsin aamuyöstä kauheaan rytäkkään.

Eno oli tullut kotiin aika sumussa ja koettanut saada avainta amerikkalaiseen eteisoven lukkoon, kun isäukko oli kuullut rapinaa ovelta ja hyökännyt tyhjä vehnäjauhosäkki aseenaan enon kimppuun sekä pujottanut karjuen ja apua huutaen säkin enon päähän juuri kun eno vihdoinkin oli onnistunut saamaan oven auki. Samalla oli äiti avannut ikkunan ja huutanut poliisia.

Eno oli ehkä jonkin verran hämmästynyt tällaisesta vastaanotosta ja luullut joutuneensa erehdyksessä väärään paikkaan ja ryövärien luolaan. Sillä hän potki ja huitoi ympärilleen kuin hullu ja saikin annetuksi isälle muutamia aika muksuja, vaikka hänen päänsä olikin säkissä. Niistä isä vasta oikein julmistui ja kaatoi enon maahan ja sitoi säkin suun hänen kaulaansa, niin että eno ehkä olisi kuristunut, elleivät hänen kovat kauluksensa olisi pelastaneet häntä. Sitten sai isä enon vatsalleen ja istuutui kahdareisin hänen selkäänsä ja leipoi häntä aikalailla nyrkeillään, huutaen koko ajan apua, vaikka eno ilmeisesti olisi ollut enemmän avun tarpeessa.

Minä en ehtinyt paikalle selittämään väärinkäsitystä, ennenkuin poliisi oli ennättänyt tunkeutua sisään.

Kun enon kädet oli lujasti köytetty selän taakse, riisuivat poliisi ja isä säkin hänen päästään. Eno oli kasvoiltaan aivan valkoinen, josta päättäen säkin pohjalla oli vielä ollut vähän vehnäjauhoja.

Isä ja äiti hämmästyivät aikalailla, tuntiessaan murtovarkaan enoksi. Poliisi päästi enon kädet vapauteen ja lähti naureskellen tiehensä.

Sitten alkoi eno selittää asiaa, ja selitettyään sitä jonkin aikaa myöskin omasta puolestaan alkoi isäukko etsiä nahkahihnaansa ja minua.

Hihnan hän löysi, mutta ei minua. Minä nimittäin olin arvellut, että enempi läsnäoloni olisi tällä kertaa tarpeeton ja olin poistunut poliisin mukana.

Minun avaimeni otettiin takavarikkoon, niin että minun täytyi teettää itselleni uudet avaimet, mutta niitäpä minä en sitten enää lainannutkaan kellekään.

IV

Lopetettuani kertomuksen vallitsi vaunussa jonkin aikaa jollain tavoin ristiriitainen tunnelma. Muutamat matkustajat nauroivat ja sanoivat, että meillä mahdetaan viettää ihanteellista perhe-elämää, mutta jotkut toiset katselivat minua hieman epäystävällisesti. Eräs lihava rouva huokaili ja keinutteli yläruumistaan ja sanoi nuorison villiytyneen kuluneina sotavuosina aivan hirvittävästi, ja eräs toinen, laiha rouva, jolla oli silmälasit, sanoi, että kaikki riippui kasvatuksesta, ja että on verraten hyviäkin perheitä, joissa ei ymmärretä järkiperäisen kasvatuksen alkeitakaan.

Muuan tuiman näköinen, keski-ikäinen mies ilmoitti, että jos minä olisin hänen poikansa, niin pieksäisi hän minut niin että takapuoleni olisi korea kuin leppäkertun selkä.

Olin juuri vastaamaisillani jotakin tilaisuuteen sopivaa, kun mustatakkinen samassa palasi takaisin meidän vaunuumme.

Näin heti, että hän oli saanut selkäänsä. Hänen toinen korvallisensa punoitti kuin kukon heltta, ja hänen kauluksensa oli revitty, jotapaitsi hänen mustan kauhtanansa takapuolella oli tomuinen kengänpohjan kuva, niin että hänen poistumisensa isän vaunusta lienee ollut vauhdikkaampi kuin hänen sinne menonsa.

Kysyin häneltä, oliko hän saanut kolistelluksi isäukon omantunnon hereille ja myydyksi paljon ylentävää kirjallisuutta, mutta kolporttööri katsoi minuun vihaisesti, ikäänkuin olisin minäkin jollakin tavoin ollut syypää hänen vastoinkäymiseensä, ja sanoi, että minun isäni on Belialin lapsi, ja että Sodomalla ja Gomorralla on oleva helpompi viimeisenä päivänä kuin meidän perheellämme. Ajatellessani isäukon tunteita ja miltä hänen naamansa mahtoi näyttää, kun mustatakki läimäytti hänen olkapäälleen ja alkoi huutaa hänen korvaansa varkaiden pussiin pistämisestä ja sitten saarnata hänelle parannuksesta ja mielenmuutoksesta, en voinut olla purskahtamatta nauruun.

Kolporttööri näytti luulevan, että minä nauroin hänelle, ja sanoi, että mahtoi se olla kauhea perhe, jossa isä on raakalainen ja pakana ja pojat mielipuolia, mutta silloin suutuin minä perheen kunnian puolesta, jota meidän suvussa on aina totuttu pitämään pyhänä ja ylevänä asiana, ja vastasin, ettei meidän suvussa ole mielipuolia, koska mielipuolet potkaistaan siitä ulos, niin että kengänkuva jää hännän alle, ja vaipuvat sitten kolporttööreiksi, jolloin toiset matkustajat rupesivat nauramaan ja kolporttööri lähti seuraavaan vaunuun uhaten vaatia junailijalta, että isä ja minut ajettaisiin pois junasta.

Meidän keskustelumme oli vaikuttanut virkistävästi yleiseen tunnelmaan vaunussa, enkä tiedä, mikä minua oikein riivasi, mutta kun näin yleisen mielenkiinnon kohdistuneen isäukon persoonaan, niin tunsin voittamatonta halua lisätä sitä, ja sanoin, että isällä on kaikenlaisia salaperäisiä hommia. Hän matkustaa usein, ilmoittamatta matkansa päämäärää edes lähimmille, huolestuneille omaisilleen, ja hänellä on aina mukanaan suuri, salaperäinen kapsäkki, jota hän kotona säilyttää lukitussa komerossa, minkä avaimen hän pitää lukitussa pöytälaatikossa. Pöytälaatikon avainta hän taas säilyttää liivintaskussaan. Lisäsin, etten ollut varma siitä, säilyttikö hän pöytälaatikon avainta yöllä päänalusensa alla, mutta ettei sekään tuntunut mahdottomalta.

Toiset matkustajat höristivät heti korviaan, sillä yleisöä viehättää kaikki salaperäinen sekä käytännöllisessä elämässä että elävissä kuvissa.

Pari turpean näköistä miestä alkoi keskustella matalalla äänellä keskenään, ja minä kuulin sanan "kommunistikuriiri". Sitten kysyi toinen heistä, tiesinkö mitään isäni valtiollisista mielipiteistä, ja oliko hän koskaan puhunut vallankumouksesta ja köyhälistön diktatuurista?

Minä sanoin, että jos vallankumoukset riippuisivat isän tahdosta, niin olisi vallankumouksellisen ammatti epäedullisimpia ja vaarallisimpia elinkeinoja, mitä ajatella saattaa, ja tulivuoren savutorven nuohoojan ammatti paljon hauskempi ja turvallisempi. Turpeat miehet vaikenivat silloin, mutta eräs kalpeakasvoinen kansalainen, jolla oli kankea pystytukka, kysyi minulta, tiesinkö minä, mitä isällä oli kapsäkissään, ja olinko nähnyt hänen koskaan panevan sinne tai ottavan sieltä minkäänlaisia kiiltäviä metalliesineitä?

Vastasin, että olin todellakin nähnyt hänen sujauttavan matkalle lähtiessään kiiltäviä tavaroita kapsäkkiinsä. Minä tarkoitin, vaikka en tullut sitä nimenomaan sanoneeksi, isän parranajovehkeitä. Mitä kalpeakasvoinen mies tarkoitti, sitä minä en kysynyt.

Junan pysähtyessä seuraavalle asemalle näin kalpeakasvoisen miehen kiireesti nousevan paikaltaan ja menevän ulos vaunusta. Puolen minuutin kuluttua herätti kaikkien meidän huomiota asemalaiturilta kuuluva metakka, ja katsoessani ulos ikkunasta kuulin ja näin isän kapsäkki kädessä ärjyvän poliisille ja parille siviilipukuiselle miehelle, jotka näyttivät olevan yhtä mieltä poliisin kanssa, mutta vakavasti eri mieltä isäukon kanssa.

Koska isä tuntui joutuneen jonkinlaiseen ahdinkoon lähdin minäkin vaunusta, ollakseni hänelle avuksi, jos asiat näyttäisivät saavan vakavan käänteen. Ulos tultuani rauhoituin kuitenkin kuullessani, ettei isää syytetty murhasta eikä ryöstöstä eikä edes taskuvarkaudesta, vaan että häntä epäiltiin vain väkijuomatrokariksi. Kun tiesin isän viattomaksi tällaiseen rikokseen, rauhoituin heti ja asetuin lähistölle seuraamaan tapahtumain kehitystä.

Isä huusi ja rähisi sekä sanoi vaativansa ankaraa rangaistusta laittomasta vangitsemisesta, kun taas poliisi ja siviilipukuiset koettivat rauhoittaa isää ja väittivät, ettei mitään vangitsemista ollut tapahtunut, vaan että he vaativat vain isää avaamaan kapsäkkinsä. Isä avasi vihdoin kapsäkkinsä, jolloin kävi selville, ettei siellä ollut mitään luvatonta. Tämän kahakan aikana oli juna mennyt menojaan, ja isä huusi nostavansa semmoisen jutun, että nurkat paukkuvat ja tomu karisee käräjätalon katosta. Siviilipukuiset mutisivat, että se oli isän oma vika, että hän jäi junasta, sillä jos hän olisi vastustelematta avannut kapsäkkinsä, niin olisi hän hyvin ennättänyt jatkaa matkaansa.

Sitten lähtivät siviilipukuiset kävelemään pois asema-alueelta, ja isä käveli heidän perässään ja otti esille hopeisen savukekotelonsa ja kysyi, eivätkö he haluaisi tarkastaa senkin sisältöä. Sitten otti ukko kultakellonsa ja sanoi, että ehkä hän saa avata senkin, sillä sen sisällä on merkillisiä värkkejä, joista hän ei ole päässyt hullua hurskaammaksi. Silloin kääntyi toinen miehistä ja sanoi, että ellei herra jätä heitä rauhaan, niin antaa hän herralle päin kuonoa, jolloin isä kääntyi takaisin ja ilmoitti minulle, että hän on ruumiillisessa vaarassa.

Palasimme takaisin asemalle, jossa meille ilmoitettiin, että seuraava juna menee tunnin kuluttua, ja isä sanoi tekevänsä tästä asiasta ilmoituksen ja välikysymyksen rautatiehallitukselle ja valtioneuvostolle. Meidän odotellessamme seuraavaa junaa haukkui isä aikansa kuluksi poliisia niin pontevasti, että järjestyksenvalvoja lopuksi vetäytyi aseman takana olevaan puistoon eikä tullut sieltä pois ennenkuin me olimme nousseet junaan, ja hänen paettuaan pisti isä tuon tuostakin päänsä sisään pilettiluukusta ja huusi asemapäällikköä, ja kun asemapäällikkö tuli, niin haukkui isä vuorostaan häntä niin etevästi, että sitä oli ilo kuunnella. Isällä on hyvin rasvaisia sanoja varastossaan, milloin hän sattuu olemaan voiton puolella, ja tällä kertaa löi hän loistavasti kaikki entiset ennätyksensä. Asemapäällikkökin taisi lopuksi tuskastua, koskapa hän ärjäisi, että ellei isä pidä suutaan kiinni, niin heitättää hän isän ulos odotussalista. Mutta kun isä tiesi, että poliisi piileskeli, niin ei hän pelästynyt tätä uhkausta, vaan pisti taas päänsä pilettiluukkuun ja sanoi, että jos poliisi näyttää nokkaansakaan tässä huoneessa niin kauan kuin isä on siellä, niin käärii hän poliisin yhteen myttyyn ja heittää hänet oven pielessä olevaan rikkalaatikkoon.

Sitten alkoi isä hyvin epäluuloisesti töllistellä minuun ja sanoi, että jos hän pääsee selville siitä, kuka on tämän kirotun tapauksen alku ja juuri, niin ryhtyy hän aivan erinomaisiin toimenpiteisiin. Minä huomasin isän luulevan, etten minä ehkä olisi aivan ilman osuutta tapahtumain kehitykseen, ja koska tällainen luulo olisi vaikuttanut häiritsevästi meidän väleihimme tällä huvimatkalla niin katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa, että se junassa ollut mustatakkinen kolporttööri oli uhannut toimitta isän ja minut pois junasta.

Silloin kääntyi isän viha minun onnekseni kolporttööriin, ja isä alkoi kiroilla kolporttööriä ja sanoi toivovansa, että hän olisi antanut kolporttöörille kaksi korvapuustia yhden asemesta. Isä sanoi, että esiintymisestään ja puheistaan päättäen oli kolporttööri mielipuoli, jonka ei pitäisi saada kulkea vapaudessa eikä vaivaamassa matkustelevaa yleisöä. Minä olin samaa mieltä kuin isäkin ja sanoin, että isä on suuri ihmistuntija. Isä tuli silloin vähän paremmalle tuulelle ja sanoi osaavansa kyllä tuntea suden, vaikka sen yllä olisikin lammasnahkaturkki. Isä kertoi aina vaistomaisesti vihanneensa kolporttöörejä, jotka kiusaavat hengenkin pois ihmisestä, ja varoitti minua koskaan rupeamasta kolporttööriksi. Minä lupasin koettaa aina välttää tätä kiusausta, ja sitten tuli juna, ja me nousimme siihen. Ellen erehdy, olivat asemavirkailijat mielissään siitä, että seuraava juna sattui tulemaan niin pian.

Kun junailija tuli, kysyi isä, joka vielä seisoi vaunujen välisillalla, antaen minulle ohjeita siitä, miten minun oli meneteltävä ravintola-asemalla löytääkseni hänet, junailijalta, oliko junassa mustatakkisia kolporttöörejä. Junailija vastasi kieltävästi, ja isä katsoi junailijaa suoraan silmiin ja sanoi hänelle matalalla äänellä, että kolporttöörit ovat viimeisten aikojen vitsaus, ja junailija mutisi siihen jotakin epäselvästi ja jatkoi vaellustaan, luotuaan isään silmäyksen, josta päättäen hän ei pitänyt isää aivan syyntakeisena.

V

Päästyämme jälleen junaan jatkoimme matkaamme entiseen tapaan, isä mahtavasti toisessa luokassa ja minä vaatimattomasti kolmannessa. Jos meidän rautatiellämme olisi neljäs luokka, niin olisi isä tietysti ostanut minulle siihen piletin. Isä kyllä osaa pitää huolen omasta arvostaan ja mukavuudestaan, mutta hän on aivan vanhanaikaisella kannalla poikiinsa nähden. Hän ei ymmärrä ajan henkeä eikä nykyajan nuorten vaatimuksia ja tunteita. Kun hän sitten joutuu kaikenlaisiin ikävyyksiin, syyttää hän siitä aina meitä, etsien vähäpätöisiä raiskoja meidän silmistämme ja huomaamatta suurta kurkihirttä, joka pimittää hänen omaa näköään.

Matkustusta koskevissa asioissa esimerkiksi pitää isä arvolleen alentavana kysyä neuvoa minulta, vaikka siitä voisi hänelle olla joskus kouraantuntuvaa etua. Saattaisi luulla isän pitävän itseään Kolumbuksena, joka löysi Austraalian.

Kerran oli isän luona käynyt eräs mies, jolla oli joitakin liikeasioita. Lähtiessään meiltä kuulin hänen sanovan isälle, että jos isä haluaa tehdä hänen kanssaan lopullisen sitoumuksen, niin olisi isän parasta käydä hänen luonaan, ja olisi silloin matkustettava rautateitse Muijalan pysäkille.

Sitten kului useita päiviä, ja eräänä perjantaina ähisi isä Turistin ääressä ja haukkui sitä miestä, joka oli pyytänyt häntä käymään luonaan. Isä sanoi, ettei hän muista sen osoitteesta muuta kuin että siinä oli jotakin akkamaista. Jos isä olisi kysynyt minulta, niin olisin heti voinut sanoa, että se oli Muijala, mutta isä ei kysynyt, eikä häntä ole hyvä mennä pyytämättä neuvomaan, ei ainakaan minun.

Vihdoin huomasi isäukko Turistista Ämmälän nimen ja sanoi, että siinähän se onkin, juutas! Mistä lienevät niin haljun nimen keksineetkin!

Isä siis matkusti Ämmälään ja rupesi siellä kyselemään sellaista ja sellaista maanviljelijää, mutta ei kukaan ollut siellä kuullut sellaisesta puhuttavankaan. Isä väitti, että kyllä se täällä asuu, ja alkuasukkaat vastasivat, ettei ainakaan tämä sukupolvi tiedä siitä mitään. Silloin alkoi isä aavistaa olevansa väärillä jäljillä, ja kun eräs ukko kysyi, oliko isä aivan varma, että hänen etsimänsä henkilö oli ilmoittanut Ämmälän osoitteekseen, vastasi isä, ettei hän halua ottaa valalleen mitään tässä valheellisessa ja petollisessa yhteiskunnassa, mutta että hyvin akkamaisen paikan nimen se mies joka tapauksessa oli ilmoittanut. Se ukko mietti vähän aikaa ja kysyi sitten, oliko se Loviisa, ja isä vastasi, ettei se ollut Loviisa eikä edes Kristiinakaan, niin akkamaisia kuin molemmat nimet olivatkin.

Ukko tuumi taas vähän aikaa ja kysyi sitten äkkiä, että eiköhän se vain ollut Muijala?

— Muijala? Muijalahan se juutas olikin? huusi isä silloin ja kysyi sitten, että missä se Muijala on?

Ämmälässä eivät tienneet varmaan sanoa, missä Muijala on, vaan vakuuttivat, ettei se ainakaan Loviisan radalla ole.

Isä lähti ensimmäisellä junalla Ämmälästä Lahteen kiukkuisena kuin vaapsahainen, osti Lahdesta Turistin, koska hän oli unohtanut entisen Turistinsa kotiin, ja löysi vihdoin Muijalan Hangon tieltä.

Silloin isä vasta oikein suuttui, sillä Hangon rata oli jo kerran ennenkin tehnyt hänelle kolttoset.

Joku vuosi takaperin oli nim. isä tuntenut pitkät ajat jonkinlaista köhää kaulassaan ja rinnassaan ja alkanut pelätä keuhkotautia. Joku oli neuvonut häntä matkustamaan Nummelan kuuluisaan parantolaan tutkituttamaan itseään erikoislääkärillä. Isä olikin kirjoittanut Nummelaan, ja oli sieltä saanut vastauksen, jossa hänet kutsuttiin lääkärin vastaanottotunnille ylihuomiseksi klo 1.

Isä otti selville, että Nummelan parantolaan mennään rantarataa myöten, ja osti siis piletin Nummelan asemalle.

Nummelan asemalla alkoi hän kysellä Nummelan parantolaa, jolloin hänelle vastattiin, että kyllä täältä sinne matkaa tulee ja että Nummelan parantolaan mennään Röykän asemalta.

Silloin isä harmistui, niinkuin syytäkin oli ja huusi ympärillä seisoville, että mitä petkutusta tämä sitten on ja miksi ei Nummelan parantolaa ole rakennettu Nummelan asemalle, vaan johonkin hiiden Röykkään?

Ympärillä seisovat kohottelivat housujaan ja huusivat vastaan, etteivät he sitä tiedä eikä se ole heidän vikansa, ja isä kysyi, koska sinne Röykkään juna menee takaisin?

Ympärillä seisova yleisö vastasi, että klo 5.54.

— Mutta minun piti olla lääkärin vastaanottotunnilla tänään klo 1, huusi isä. — Mitäs siihen sanotte?

Asemayleisö ei siihen sanonut juuri sitä eikä tätä, vaan katseli isäukkoa jonkinlaisella laimeahkolla osanotolla.

— Eikö täältä mene mitään junaa ennemmin? kysyi isä.

Asemayleisö myönsi, että tavarajuna menee kyllä aikaisemmin, mutta siinä ei ole matkustajavaunuja.

Isä sanoi, että semmoiset tavarajunat, joissa ei ole matkustajavaunuja, ovat 20:nnen vuosisadan häpeäpilkku, ja tiedusteli, eikö hän kumminkin voisi päästä menemään siinä tavarajunassa.

Arvoisa yleisö vastasi nenäänsä hieroskellen, että se kai riippuu junailijan myötämielisyydestä, mutta eihän mikään estä herraa yrittämästä.

Isä sanoi, että tällä rataosalla tuntuvat vallitsevan papualaismaiset olosuhteet, ja jäi sitten synkän näköisenä odottamaan tavarajunaa.

Kun tavarajuna vihdoin saapui asemalle, hyökkäsi isä junailijan kimppuun ja vaati päästä mukaan. Junailija asettui haraamaan vastaan sanoen, että kun tämä kerran ei ole matkustajajuna eikä edes sekajunakaan, niin ei siihen voida ottaa matkustajia. Isä huusi, että mitä se semmoinen on, ja junailija vastasi, että se on tavallista porvarillista järjestystä.

Jonkin aikaa vallitsi siinä sellainen rähäkkä, että asema-alueen varikset ja harakat hermostuivat ja lensivät pois koko paikkakunnalta.

Mutta isäukko on suuri diplomaatti, ja jos hän olisi antautunut diplomaattiselle alalle, olisi hän varmaankin ulkoministeri taikka joku lähettiläs ja kääntäisi puolelleen koko Euroopan huomion. Kun hän huomasi, etteivät uhkaukset ja röyhkeys tässä vieneet toivottuun tulokseen, muuttui hän äkkiä lauhkeaksi kuin lammas ja sanoi mielistelevällä äänellä nyt vasta huomaavansakin, että herra junailija on vanha tuttava, vaikka hän ei juuri tällä hetkellä satu muistamaan, missä ja milloin he ovat viimeksi tavanneet. Isä tarjosi junailijalle parempia sikareitaan, niitä, joita hän itsekin polttaa ja jotka hän säilyttää oikeanpuolisessa povitaskussaan. Vasemmassa taskussaan pitää hän niitä huonompia sikareita, joita hän tarjoaa muille. Samalla kysyi isä, kuinka vaimo ja lapset jaksavat.

Junailija otti pulskan, vatsavyöllä koristetun sikarin ja kiitti kysymästä ja ilmoitti olevansa edelleenkin poikamies, ja sitten alkoi isä valittaa kohtaloaan ja selitti olevansa aikansa lapsipuoli ja olosuhteitten uhri. Junailija ei kehdannutkaan kieltää enää isältä pääsyä junaan, ja isä pääsi tuon 29 kilometrin pituisen matkan takaisin Röykkään junailijavaunussa. Isä ei ollut erikoisen hyvällä tuulella päästessään Nummelan parantolaan, mutta ei ollut oikein lääkärikään, kun ei isä ollutkaan tullut määrätyllä vastaanottotunnilla. Sitten tutki lääkäri isän keuhkot ja sanoi, että tuberkuloosi hänen luullakseen pystyy ennemmin sarvikuonoon kuin isän tapaiseen ruumiinrakennukseen.

Tällaisia kommelluksia voi isälle matkoillaan tapahtua, vaikka hän esiintyykin kuin englantilainen loordi, joka on matkustanut maapallon ympäri sekä myötä- että vastapäivään.

VI

Ennen rautatiematkamme loppua ennätin vielä osoittaa pienen huomaavaisuuden isäukolle, mutta luulen, että jos isä olisi aavistanutkaan minulla olevan jotain osaa taikka arpaa siinä asiassa, olisi minulle koittanut eräs monivaiheisen elämäni raskaimmista hetkistä.

Eikä minulla ollut edes panssarinahkoja mukanani.

Meillä pojilla on nimittäin varastossa ja helposti käsille saatavassa paikassa kotona kaksi tieteellisellä tarkkuudella ja ihailtavalla kätevyydellä soveliaaseen ja tarkoitustaan vastaavaan muotoon leikattua pohjanahkapalasta, joita me nimitämme panssarinahoiksi. Panssarinahkojen tarkoitus on vaikuttaa lieventävästi isälliseen kuritukseen ja sen voimaan. Heti kun jollekin meistä ilmenee syytä ruveta pelkäämään, että hänen peräsalonkinsa joutuu uudistamaan vanhaa tuttavuutta isäukon rottingin kanssa, kiiruhtaa hän sisälle ja sijoittaa panssarinahat niille kuuluviin paikkoihin housujensa sisäpuolelle. Ne ovat varustetut oikein nauhoilla, että paremmin pysyisivät paikoillaan. Minä luulen, että keskiajan ritarien panssarit ovat kehittyneet tämänkaltaisista panssarinahoista. Kerran kun isä ikävän tapansa mukaan tomuutti minun housujani niiden ollessa jaloissani, ja minä kiljuin asianmukaisella innolla, jotta näytelmä tuntuisi luonnolliselta, ähisi isä minua hosuessaan, että jos tämä sauna tekee minulle kipeää, niin kyllä tekee hänellekin kipeää ajatellessaan, että hänen omenansa ovat tippuneet meripeninkulman päähän puusta. Minun täytyi silloin purra huuleeni estääkseni itseäni purskahtamasta nauramaan, sillä minulle ei sillä kertaa tehnyt vahingossakaan ensinkään kipeää. Isä nimittäin sattui hutkimaan hyvin tasaisesti ja järkiperäisesti, niin ettei yksikään isku sattunut sivulle eikä liian alas, vaan kaikki satoivat panssarinahkoihin niinkuin pitikin.

Mutta erään toisen kerran, kun diplomaattiset suhteet isän ja minun välillä katkesivat niin äkkiä, etten ennättänyt käydä panssaroitumassa, oli minun kiljumiseni varmaankin paljon luonnollisempaa ja vaikuttavampaa kuin edellämainitussa tapauksessa. Olen varma siitä, ettei siinä ollut mitään pingoitettua ja teennäistä, niinkuin teatteriarvostelijat sanovat, vaan että se kumpusi olemukseni syvimmistä hetteistä. Myönnän avoimesti olleeni hyvin kiusallisessa tilanteessa ja toivoin todellakin, että joku muu, esim. Ovelan Jullu, olisi sillä hetkellä ollut minun housuissani. Minusta on sopimatonta, että rangaistus seuraa tuomiota niin nopeasti, ettei tuomitulla ole ensinkään aikaa järjestää yksityisiä asioitaan. Eduskunnan pitäisi säätää semmoinen laki, ettei pieksämistä saa alkaa ennenkuin on kulunut ainakin neljännestunti siitä, kuin tuomio on langennut. Toivon lukijan voivan sen uskoa, kun vakuutan, ettei minun ollenkaan tarvinnut pureskella sillä kertaa huuliani verille estääkseni itseäni nauramasta.

Kaiken kaikkiaan ovat nämä panssarinahat erinomainen keksintö. Minä olen aikonut täysikasvuiseksi tultuani ottaa niille patentin ja ryhtyä valmistamaan niitä tehdasmaisesti. Luulen voivani kääriä niillä kokoon miljoonia paljon vähemmällä vaivalla kuin isäukko moninaisilla ahväärihommillaan.

Niinkuin sanottu eivät nuo hyödylliset esineet olleet minulla mukanani tällä matkalla, joten minun täytyi noudattaa varovaisuutta ja harkintaa suhteessani isäukkoon.

Mutta kun Rautatiekirjakaupan myyjäpoika tuli meidän vaunuumme ja kimakalla äänellä aloitti luettelon kaikista niistä kirjoista ja sanomalehdistä, joita hänellä oli käteismaksulla myytävänä matkustavalle tiedonjanoiselle yleisölle, sain taas pienen aatteentyngän, ja minusta tuntui voiteen haaskaukselta olla sitä käyttämättä.

Se oli hyvin pitkä, se pojan luettelo ja antoi hämmästyttävän kuvan nykyisen kirjapainoteollisuuden tuotantokykyisyydestä, samalla kun se antoi yhtä hämmästyttävän kuvan Rautatiekirjakaupan poikien tavattoman pitkälle kehittyneestä muistista.

Kun poika oli pysähtynyt täyttääkseen tyhjentyneet keuhkonsa jälleen ilmalla, kerroin minä hänelle, että toisen luokan vaunussa on sellainen ja sellainen huonokuuloinen herrasmies, joka on rikas kuin Kansallispankki ja sitäpaitsi suuri kirjallisuuden ystävä. Poika lähti kiireesti etsimään isäukkoa, ja minä hiivin perässä katsellakseni ovenraosta, kuinka hän suoriutuisi tehtävästään.

Kirjakauppapoika löysi isän vaikeuksitta ja alkoi kiljua hänelle epistolaansa korvia särkevällä äänellä. Minä näin isäukon huitovan käsiään, ikäänkuin olisi hän tahtonut karkoittaa näkymättömiä paarmoja naamaltaan, mutta kun ei siitä ollut apua, avasi isä suunsa koko laajuudessaan ja käski pojan mennä hiiteen. Poika ei kuitenkaan mennyt hiiteen, vaan paukutti katkismustaan minkä ennätti, jolloin isä kääntyi ympärillä istuvien puoleen ja kysyi, olisiko luvallista tarttua pojan niskaan ja heittää hänet ulos ikkunasta. Eräs rauhallisen näköinen herrasmies arveli, ettei se ole lain mukaista, johon isä vastasi, että meidän lainsäädäntömme on vanhentuneella kannalla.

Sitten nousi isäukko ylös ja lähti lipettiin, mikä on hyvin harvinaista niin sankarilliselta henkilöltä kuin isä on. Nähdessäni isän kiiruhtavan sille ovelle päin, jonka raosta minä kurkistelin, juoksin minä kiireesti takaisin vaunuuni ja aloin katsella ulos ikkunasta.

Isä tuli viereeni istumaan ja sanoi, että toisessa luokassa on piru merrassa ja että sielunvihollinen on ilmestynyt sinne Rautatiekirjakaupan pojan haamussa. Sitten isä sanoi, ettei hän ymmärrä millä oikeudella alaikäiset henkilöt saavat saarnata rautateillä. Minä arvelin, että Rautatiekirjakauppa kukaties on hankkinut Valtioneuvostosta saarnaluvan pojilleen, mihin isä vastasi sen olevan ilmeisen väärinkäsityksen minun taholtani, koska saarnalupia ei anna valtioneuvosto, vaan tuomiokapituli. Sitten kertoi isä turhaan yrittäneensä keskeyttää pojan puhetulvaa, jolloin minä selitin, että nämä pojat ovat erityisissä laitoksissa harjoitetut jonkinlaisiksi automaateiksi, joiden suorastaan täytyy laskea rallinsa loppuun asti, jos ovat sen kerran alkaneet, muuten ne voivat räjähtää. Siihen sanoi isä äreästi, että antaisi sitten räjähtää, ja lisäsi, että on arveluttavaa kehittää inhimillisiä kykyjä niin pitkälle. Minä sanoin, että on olemassa keino, millä saa automaatin pysähtymään, nimittäin se, että ostaa siltä kirjan, ja huomasin, että isä pisti tämän tiedon hampaankoloonsa vastaista tarvetta varten.

Sitten kertoi isä, joka tilapäisesti oli erittäin suopealla tuulella minua kohtaan, kuulleensa kerran junamyyjän Mäntyharjun asemalla huutavan:

— Oeskoon tiällä lukutaetosta väkkee, kun oes näes värskiä lehtiä?

Isä sanoi sellaisen kysymyksen olevan kuin kuivan lehmänrieskan vasten lukutaitoisen Suomen kansan pläsiä, johon minä huomautin, että se on kukaties leikkiä. Isä sanoi, että kyllä hän sen ymmärtää minun neuvomattanikin, mutta että junamyyjät ovat omituisia, hämäräpohjaisia luonnontuotteita, joista on työläs saada selvää, mikä niissä on totta ja mikä leikkiä.

Samassa alkoivat jarrut jyrätä, juna hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi ravintola-asemalle.

VII

Tämän esikoisteokseni käsikirjoitusta tarkastaessaan kysyi julkaisija, ovatko tässä esitetyt tapaukset ja henkilöt tosia. Minä vastasin, että tietysti, kuinka minä olisin voinut ruveta pistämään tähän mitään omasta päästäni? Sitäpaitsi kun isäukko milloin liikkeelle lähtee, niin kyllä siitä aina aihetta heruu, tarvitsematta paljoakaan omia höysteitään mukaan pataan. Julkaisija sanoi silloin, että täytyy muuttaa eräiden paikkojen ja henkilöiden nimiä sen verran, ettei niitä voida tuntea, koska on sopimatonta ja tarpeetonta panna kirjaan, joka ei ole mikään poliisipöytäkirja, eläviä ihmisiä semmoisina, että naapurit ne heti tuntevat ja rupeavat töllistelemään. Sitten pyyhkäisi hän ensimmäiseksi sen aseman nimen, jolle me pysähdyimme. Se oli ravintola-asema, niinkuin jo sanottu.

Isä neuvoi minulle ensin kolmannen luokan ravintolan oven ja meni itse toisen luokan ovesta sisään, mutta vähän ajan kuluttua tuli hän hakemaan minua sanoen, että syödään nyt samassa pöydässä, koska kuitenkin valitettavasti ollaan saman ruokakunnan jäseniä. Tässä äkkiä heränneessä sukulaisrakkaudessa piili ilmeisesti jokin arvoitus, mutta se selvisi pian, sillä toisen luokan ravintolan tarjoilupöydän edessä seisoi kolminkertainen hyvin tiukka ihmismuuri, jota ukko nähtävästi oli turhaan yrittänyt puhkaista.

Isä antoi minulle rahaa ja käski minun mennä ostamaan kaksi pihviä ja voita ja leipää ja kaljapullon ja lasin maitoa.

Minä tein yrityksen tunkeutua ihmisten välistä, mutta kun se ei onnistunut ja muuan talisilmäinen herra alkoi ärjyä, että mitä se poika tuuppii, niin minä siirryin toiseen paikkaan ja kumarruin alas sekä aloin kyynärpäitäni käyttäen pujoitteleitua jalkojen välitse ja paltonhelmojen alitse. Tämä onnistui paremmin, sillä ihmismuuri on aina alapuoleltaan hatarampi kuin yläpuoleltaan. Tuossa tuokiossa olin minä päässyt tarjoilutiskin ääreen ja saanut mitä tarvitsin. Jotkut kyllä murisivat, että mistäs sinä siihen ilmestyit, mutta minä vastasin nöyrästi olleeni jo kauan olemassa tässä maailmassa, vaikka minua ei pienuuteni ja hennon vartaloni takia ole yleisemmin huomattu. Sitten pyysin takana seisovia tekemään tilaa ja päästämään minut pois, että he itse pääsisivät minun paikalleni, ja heti oltiin minulle hyvin avuliaita.

Isäukko alkoi syödä pihviään ja sanoi sen olevan niin sitkeän kuin olisi se löydetty Tutankhamenin haudasta. Välillä mulkoili hän suuttuneen näköisenä ihmismuuriin ja sanoi, että kyllä se oli toista ennen aikaan tämä rautateillä matkusteleminenkin. Toisen luokan matkustajilla oli niin hyvää tilaa, että saattoivat kukin ruveta sohvalle pitkälleen milloin halutti, mutta nyt kaikki pikkukauppiaat ja konttoristitkin matkustavat toisessa luokassa ja valittavat sitten palkkojensa pienuutta. Isä tuntui olevan sitä mieltä, että olisi määrättävä laki, jonka mukaan pilettiä ostettaessa olisi näytettävä verokuittinsa, ja ettei niille, joiden vuositulot eivät nouse 60,000 markkaan, saa myydä muita kuin kolmannen luokan pilettejä.

Sitten isä kiinnitti huomionsa siihen epäkohtaan, että kolmannen luokan matkustajat junan pysähdyttyä asemalle hyökkäävät kuin susilauma toisen luokan ravintolaan eivätkä tiedä ensinkään huutia, vaan asettuvat läpipääsemättömäksi seinäksi tarjoilupöydän ääreen ja estävät laillisia toisen luokan matkustajia pääsemästä oikeuksiinsa.

Eräs isän vieressä istuva mies, joka söi maitoa ja voileipää ja muutenkin näytti kolmannen luokan matkustajalta, sanoa tokaisi siihen, että on se sentään hyvä, että kansanvaltaisuudesta on vielä edes sen verran rippeitä jäljellä, että köyhänkin raha kelpaa siinä kuin rikkaankin. Isä mullisti heti häntä kohti yhden masentavimpia silmäyksiään, jota toinen ei kuitenkaan huomannut, ja hönkäsi kyllä tietävänsä, ettei köyhyyttä voi pitää minään varsinaisena rikoksena, johon olisi lain ankaruutta sovellutettava, mutta ettei se hänen mielestään myöskään ollut mikään erityinen ansio, jonka pitäisi oikeuttaa köyhimykset saamaan sellaisia etuja ja oikeuksia, mitkä luonnostaan kuuluvat rikkaille. Isäukko huokasi hurskaasti, että se on Jumalan tahto, että maailmassa pitää olla köyhiä ja rikkaita.

Voileipää syönyt mies oli jo lähtenyt, luotuaan isään vihamielisen silmäyksen ennättämättä kuulla isän jumalisia loppusanoja, mutta nyt puuttui puheeseen laihahko, harmaapartainen ja silmälaseja käyttävä herra, joka joi teetä ja luki sanomalehteä pöydän toisella puolen.

Tämä herra kohotti kohteliaasti hattuaan ja pyysi anteeksi, että tuntemattomana sekaantuu keskusteluun, mutta hän sanoi aina mielenkiinnolla kuuntelevansa henkilöä, jolla on esitettävänä itsenäisiä mielipiteitä, jotka ovat niin harvinaisia nykyaikoina.

Isäukko kumarsi vuorostaan kohteliaasti ja vastasi aina mielihyvällä vaihtavansa ajatuksia oppineitten ja sivistyneitten ihmisten kanssa, koska tällaiset keskustelut avartavat näköaloja kummallekin puolen, ja harmaapartainen herra sanoi, että hän oli sattunut kuulemaan isän lausunnon, ettei toisen luokan rautatiepilettejä olisi myytävä muille kuin sellaisille henkilöille, jotka voivat todistaa maksavansa veroa vähintään 60,000 markan tuloista. Vieras herra myönsi, ettei periaate sinänsä ehkä ollut hullumpi, sillä estäisihän se ihmisiä matkustelemasta yli varojensa, ja kun yhteiskunta ja valtio niin monella muullakin tavalla sekaantuvat ihmisten yksityisiin asioihin, niin miksikäs ei tälläkin tavoin, varsinkin kun se tapahtuu tarkoituksessa pakoittaa ihmisiä säästäväisyyteen. Hän halusi kuitenkin huomauttaa, etteivät tällaisille tuloille ole onnistuneet pääsemään esim. lyseon vanhemmat lehtorit, joitten joukossa on paljon filosofian tohtoreitakin, kaikkien muiden ollessa maisterin tutkinnon suorittaneita. Harmaapartainen herra kysyi, olisiko isän mielestä oikein kohtuullista, että vanhempi lehtori, joka ehkä on jo ikämies, on pakoitettu kököttämään kolmannen luokan kovalla penkillä samalla kun joku sivistymätön tai puolisivistynyt keinottelija, joka haalii kokoon rahoja kaikenlaisilla enemmän tai vähemmän epäilyttävillä liiketoimilla ja ihmisten nylkemisellä tai petkuttamisella, olisi oikeutettu rehentelemään toisessa luokassa.

Isä punastui vähän ja sanoi, että jokaisessa mitalissa on taka- niinkuin etupuolensakin, mutta hän on vain puhunut periaatteellisessa katsannossa, ryhtymättä pohtimaan yksityiskohtia, ja sanoi kernaasti olevansa valmis myöntämään vanhemmille lehtoreille hakemuksen perusteella erioikeuden toisessa luokassa matkustamiseen. Kuitenkin tahtoi hän huomauttaa, että lehtoreissakin on monenlaisia, ja että esim. hänen poikansa ovat usein jääneet luokalle siitä syystä, etteivät lehtorit ole kyenneet antamaan heille riittävää ja kunnollista ohjausta tieteitten peruskysymyksissä.

Harmaapartainen herra veti suutaan vähän nauruun ja kysyi, oliko isä varma siitä, ettei hänen poikiensa kyvyissä ole mitään muistuttamista, jolloin isä huomautti, että hänen poikansa ovat hänen jälkeläisiään, joten niitten päässä ei pitäisi olla mitään vikaa, ja vieras herra kumarsi kohteliaasti ja sanoi, ettei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi, mutta että hän uskoo sen kernaasti, kun isä kerran sen itse sanoo.

Isä lähetti minut ostamaan tulitikkuja saadakseen sytyttää sikarinsa, ja hetken kuluttua istuimme jälleen junassa.

VIII

Parin tunnin kuluttua tulimme sille asemalle, jolle meidän pilettimme olivat ostetut.

Asemalla kysyi isä, missä se auto oli, jonka Katinhännän valistusseura oli lähettänyt häntä vastaan. Olemattomia viiksiään nyppivä asemamies katseli taivaalle, vaikka siellä ei näkynyt mitään erikoista, ei edes sateenkaarta, ja vastasi sitten, ettei täällä ole mitään autoja, mutta eräs kyytipoika on kyllä tullut Katinhännästä ja kuuluu odottelevan jotain juhlapuhujaa. Isäukko pullisti rintaansa ja sanoi "juhlapuhuja olen minä" samalla tavoin kuin eräs kuningas kuuluu sanoneen, että valtio on hän itse. Kyytipoika löydettiinkin, hän seisoi nimittäin aseman takarapuilla sen näköisenä kuin olisi hänet komennettu siihen vahtipalvelusta suorittamaan, ja tunnettiin majatalon kyytipojaksi sellaisesta harmaasta sarkatakista, jossa on 10 senttiä liian pitkät hihat, ja joka näyttää olevan laissa määrätty kestikievaripoikien univormuksi.

Lähdimme matkustamaan kohti Katinhännän yhteiskuntaa kyydillä, joka ei ollut ensiluokkaisimpia, ja pitkin tietä, joka ei ollut maailman eikä edes tämän maan parhaita, ja isä sanoi aavistavansa, että Katinhännän olot ovat jossain määrin takapajulla, ja että yhteiskunnallista valistusta kaivataan siellä tällä hetkellä kipeämmin kuin hammasliitua ja kynsiharjoja.

Muutamassa mutkassa menivät valjaat vähän rikki, ja isä hyppäsi heti alas rattailta huutaen, että juuri tätä oli hän koko ajan aavistanut. Hän oli heti matkalle lähdettäessä havainnut, ettei noin viheliäisiä ajoneuvoja ole ollut toisia koko Euroopassa ja mahdollisesti ei Aasiassakaan muilla kuin ehkä Tibetin köyhimmällä juhdan omistajalla, ja vaati kyytipojalta selvitystä siitä, aikooko hän ja millä tavoin täyttää lakimääräisen kyyditsemisvelvollisuutensa. Isä sylkäisi ojan toiselle puolen ja sanoi, ettei hänen vikansa ollut, että nämä ajopelit valjaineen todennäköisesti olivat valmistetut ennen vedenpaisumusta ja joutuneet mätänemistilaan lojuessaan kuukausimääriä sellaisen vedenpaljouden alla, samalla kun tuo hevonen oli pelastunut vain sen vuoksi, että ukko Noak sääliväisyydestä oli ottanut sen arkkiinsa.

Kyytipoika ilmoitti kyllä saavansa vaurion korjatuksi, kunhan poiketaan lähimpään tien varrella olevaan taloon, joka on Hesekiel Kumpulaisen talo. Isäukko vastasi, että tosin isännän nimikin haiskahtaa jossain määrin vanhan testamentin aikuiselta, mutta ettei hänen tapansa ole kiinnittää huomiota muodollisuuksiin, kunhan asia tulee ajetuksi kunnialliseen päätökseen, olletikin kun isännän sukunimi on väärentämätöntä suomalaista alkujuurta.

Tuokion kuluttua olikin vahinko saatu korjatuksi ja kahden tunnin matkan jälkeen olimme Katinhännän valistustalon pihamaalla.

Talo oli punaiseksi maalattu rakennus järven rannalla olevalla kummulla, jolla paitsi valistustaloa oli kaksi mäntyä ja katajapensaita. Mäntyjen väliin pingoitetuille nuorille oli ripustettu kuivamaan talon vahtimestarin ja hänen perheensä pyykkivaatteita, jotka tuulessa hulmuten ja lepattaen tervehtivät meitä.

Pari nuorta miestä, jotka housunlahkeissaan olevista näpistimistä päättäen kuuluivat polkupyöräilyä harrastavaan Katinhännän älymystöön, saapui pihalle kysymään, oliko matka ollut onnellinen, ja lausumaan meidät tervetulleiksi. Samalla he ilmoittivat, että ohjelman suoritus oli jo alkanut.

Menimme juhlasaliin keittiön läpi, jossa olevat pitkät penkit ja kaksi valkoisista laudoista tehtyä pöytää ilmaisivat huoneen ravintolaksi. Pöytien ääressä sekoitteli puoli tusinaa punoittavia isäntämiehiä teelasejaan, ja huoneessa vallitseva tuoksu juorusi, että teelaseissa oli muutakin kuin teetä.

Isä nosti kapsäkkinsä tarjoilutiskin taakse sekä kehoitti tarjoilua hoitavia naisia tarkoin valvomaan, ettei kapsäkille mitään pahaa tapahtuisi. Iltamatoimikunnan jäsenet käskivät nostaa kapsäkin vahtimestarin huoneeseen, ja ohjasivat isän ja minut juhlasaliin, missä meille osoitettiin kunniapaikat ensimmäisessä penkkirivissä.

Minä en uskalla mennä väittämään, että meidän saapumisemme olisi herättänyt mitään erikoista mielenkuohua Katinhännän juhlayleisön keskuudessa. Kaikki katsoivat kyllä meihin, kun me astuimme sisään ja isä asettui paikalleen arvokkaasti kuin Monte Kriston kreivi, joka on isäukon mielisankari ja esikuva kaikenlaisissa elämänvaiheissa, mutta sitten kiinnittivät kaikki huomionsa sivupenkillä olevaan nuoreen mieheen, joka vääristeli naamaansa hyvin merkillisellä tavalla. Minäkin käännyin katsomaan sinne päin, ja isäukko kysyi minulta, katselivatko kaikki meitä. Minä vastasin tietysti, että isä on yleisen huomion polttopiste, jolloin ukko oikaisi selkäänsä ja korjasi kaulaliinaansa.

Vaikka minä en tuntenut paikkakuntaa, oli minun kuitenkin helppo huomata, että sivupenkillä istuva nuori mies oli Katinhännän kultaisen nuorison lemmikki ja huviministeri, sekä omisti varsin huomattavat näyttelijälahjat.

Ohjelmassa oli paraillaan runonlausuntoa. Lausujatar oli lihava tyttö, jolla oli yllään vaaleanpunainen leninki ja jonka tukka oli pöyhötetty jonkinlaiseksi taiteelliseksi heinäru'oksi keskelle päälakea. Hän oli nähtävästi paikkakunnan suurin lausuja. Hän kuiski runoaan välistä vienosti kuin tuulenhenkonen, pannen päänsä kallelleen ja silmänsä melkein kiinni, välistä taas kirkui kiihtyneenä kimakalla äänellä, kohoten varpailleen ja huitoen molemmilla käsillään. Isäukko katseli ja kuunteli hänen esitystään ilmeisellä mielenkiinnolla ja kunnioituksella, sillä tällainen runonlausuminen on juuri ukon makuun, jotavastoin hän tuomitsee nykyaikaisen lausumistaiteen. Mutta isäukko olikin ainoa koko salissa, joka yksinomaan seurasi lausujan taiteellista esitystä.

Kaikki muut, minä niiden muassa, seurasimme sivupenkillä istuvan nuoren miehen mykkää pantomiimia, jolla hän tulkitsi näyttämölavan edessä esitettävän runon — se oli muuten Sven Duuva — tapauksia ja tunnelmia.

Kun runonlausujatar, kostea kiilto silmissään, aloitti huokauksella:

"Sven Duuvan isä köyhä ol'…"

niin käänsi sivupenkillä istuva nuori mies taskunsa nurin ja pudisti alakuloisesti päätään, jolloin yleisö nauraa hörähti. Ja kun runon mukaan "poika aukaisi leveän suunsa", pisti hän sormet suupieliinsä ja venytti ne miltei korviin asti katinhäntäläisen iltamayleisön suureksi iloksi. "Korpraali huusi nauraen" ja sivupenkin taiteilija piteli vatsaansa ja hihitti omituista tylsää naurua, jolloin katselijat purskahtivat sellaiseen riemunremakkaan, ettei lausujan ääntä vähään aikaan ollenkaan kuulunut.

Lausujatar ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota, johtuiko se nyt sitten siitä, että hän oli niin antautunut taiteelleen ja innostunut tehtäväänsä, vaiko siitä, että tällainen yleisön suhtautuminen taiteellisiin esityksiin kuului asiaan Katinhännän iltamatilaisuuksissa. Hän vain ravasi eteenpäin runoaan vastustamattomasti kuin höyryjyrä, ja tultuaan siihen kohtaan, missä pieni suomalainen joukko joutuu kovalle koetukselle porraskäytävän edustalla, päästi hän suustaan sanat "taas paukaus …" sellaisella voimalla, että sivupenkin nuori mies putosi lätkähtäen lattialle sormet korvissa ja yleisön ulvoessa naurusta.

Kun runonlausunta oli päättynyt ja saanut ansaituksi palkinnokseen vilkkaat suosionosoitukset, ryntäsi osa yleisöä ravintolan puolelle, ja toinen niistä nuorukaisista, jotka olivat olleet pihalla meitä vastaanottamassa, tuli kohteliaasti ilmoittamaan isäukolle, että nyt olisi hänen puheensa vuoro.

Isälle on julkisena esiintyjänä annettava se tunnustus, ettei sellainen taiteilijatauti, jota sanotaan esiintymiskuumeeksi, häntä nähtävästi ollenkaan vaivaa. Jos hän jotain sellaista sisässään tunteekin, niin osaa hän ainakin erinomaisen hyvästi salata sen. Hänen korvansa vain punoittavat, mutta kun eivät isän korvat yleensäkään juuri liian valkoiset ole, niin ei sitä erityisemmin huomaa.

Ukko kapusi ähkyen ja puhisten näytelmälavan reunalle ja väänsi jäykän ja merkitsevän häränsilmäyksen katinhäntäläisen juhlayleisön puoleen. Arvattavasti oli hän odottanut, että yleisö tervehtisi häntä raikuvilla kättentaputuksilla, mutta kun niitä ei kuulunut, yksi oven suussa oleva penkki vain romahti suurella jysäyksellä nurin, niin rykäisi isäukko pari kolme kertaa ja ärjäisi äkkiä: "Arvoisat kansalaiset!" semmoisella äänellä, että arvoisat kansalaiset vähän hetkahtivat. Ukko aina puhetta aloittaessaan ärjäisee sillä tavalla luultavasti yllyttääkseen omaa rohkeuttaan ja ottaakseen luonnon pois kuulijoistaan.

Minä ajattelin, että saapas kuulla, mitä aatteita meidän perheemme kunnioitetun päämiehen aivokopassa viime aikoina on ollut itämässä. Sillä kyllä siellä aina jotain hautuu. Ei ukko ole mikään semmoinen, joka ajattelee vain mammonan palvelusta, kyllä hän harrastaa ylevämpiäkin asioita. Sitäpaitsi ei hän tavallisesti tyydy märehtimään sellaista, mitä toiset jo ovat pureksineet, vaan hiihtelee mieluummin omia latujaan.

Ukko aloitti vähän noin niinkuin ylimalkaisesti, katseli kattoon ja sanoi, että kun katselemme Suomen kansaa, niin jakaantuu se kolmeen pääosaan, nim. miehiin, naisiin ja lapsiin. Sitten luiskahti ukko hetkeksi, hiukan syrjäpoluille ja mainitsi jotain siihen suuntaan, että kirjallisuudessa jaoitellaan taas lapset useampiin lajeihin, niinkuin maailman lapsiin, luonnonlapsiin, emintimän lapsiin ja Israelin lapsiin, mutta huomasi sitten olevansa harppaamaisillaan vähän liian kauaksi ja palasi takaisin raiteilleen.

Sitten sanoi hän tahtovansa hetkeksi kiinnittää arvoisan yleisön huomiota erääseen toivottavaan uudistukseen valtiollisessa elämässämme.

Arvoisa yleisö puolestaan ei näyttänyt erikoisemmin innostuneelta kiinnittämään huomiotaan uudistuksiin valtiollisessa elämässämme, vaan kulki edestakaisin ovissa ja jyristeli penkkejä, mutta silloin ukko äkkiä karjahti oikein vatsansa pohjasta:

— Hiljaa, kun minä puhun!

Voitte uskoa, että salissa syntyi hiljaisuus. Sivupenkiliä istuva nuori mieskin, joka näytti juuri valmistautuvan osaltaan havainnollistuttamaan isän puhetta, samoinkuin oli äsken tulkinnut isänmaallisen runon sisällisiä kauneuksia, hämmästyi niin että suu jäi auki. Varmaankaan eivät katinhäntäläiset olleet tottuneet tällaiseen komentoon puhujalavalta. Minä olin oikein ylpeä isäukon ja perheen kunnian puolesta.

Ukkokin näytti tyytyväiseltä saavuttamaansa menestykseen ja ryhtyi jatkamaan puhettaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän sanoi tottuneensa katselemaan asioita syvällisemmältä kannalta kuin tavallinen tusinayleisö, ja muun ohella johtuneensa harkitsemaan sitä tapaa ja niitä perusteita, joilla meidän maassamme, mahdollisesti muissakin maissa, ehdokkaita asetetaan ja jäseniä valitaan eduskuntaan.

Niinkuin tiedetään, huomautti ukko, pannaan valtiollisissa vaaleissa kuten kunnallisissakin pääpaino siihen, mihin puolueeseen ehdokas kuuluu, sekä sitäpaitsi muihinkin vähemmän tärkeisiin seikkoihin.

Sitten jatkoi ukko seuraavaan tapaan:

Omituista kyllä, ei ensinkään oteta lukuun sitä tärkeätä seikkaa, millaiset ehdokkaan yksityiset perhesuhteet ovat, onko hän naimisissa, onko hänellä lapsia ja millaisia lapsia hänellä on.

Nämä tällaiset asiat ovat kuitenkin kaikkein tärkeimpiä. Sentähden on minua jo kauan suututtanut, sanoi ukko, kun eduskuntaan valitaan henkilöitä, jotka eivät edes ole naimisissa.

Toivottavasti me jokainen tiedämme ja myönnämme, miten tärkeä sääntö avioliittosääntö on. Siihenhän oikeastaan perustuu ihmiskunnan olemassaolo. Avioliitolla on — semminkin näinä aikoina, jolloin suuret sodat ja espanjatauti tekevät tuhoisaa jälkeä — suuriarvoinen tehtävä puolueiden äänimäärien lisäämisessä. Nummisuutarien Eskon sanat, että ellei olisi saappaita, niin eipä taitaisi olla jalkojakaan, voidaan mielestäni sattuvasti sovelluttaa tähän asiaan sikäli, että ellei aviosäätyä olisi niin eipä taitaisi olla eduskuntaakaan.

Ukko piti pienen taidepaussin, antaakseen kuulijoilleen tilaisuuden puhjeta nauruun ja kättentaputuksiin, mutta kuulijat katsoa mulkoilivat ukkoon aivan järkähtämättömästi. Joku haukotteli ääneen.

Ukko loi kuulijoihinsa silmäyksen, joka merkitsi, että kyllä näkyy, ettei tässä pesässä ymmärretä hienompaa huumoria, ja jatkoi sitten vähän harmistuneen näköisenä:

— Sitäpaitsi käsitellään eduskunnassa alituiseen tärkeitä asioita, jotka joko suoranaisesti tai välillisesti koskevat avioliittoa ja sen yhteydessä olevia asioita. Minusta on yhtä nurinkurista, että naimaton edustaja saa päättää sellaisista asioista, kuin jos meidän talomme talonmies, joka kantaa halot keittiöömme, sen nojalla saisi myöskin määrätä, mitä meillä syödään päivälliseksi, hernerokkaako vaiko lampaanlihaa kaalissa. Ne ovat tosin molemmat ravitsevia, maukkaita ruokalajeja, jos ne vain ovat tarpeeksi kiehuneet. Veriletuista puolukkahillon kanssa minä myöskin paljon pidän. Mutta oikeus ja kohtuus on, että niiden paistamisesta ja syömisestä määrään minä itse taikka vaimoni. Talonmiehelle ei ole myönnettävä oikeutta sekaantua siihen.

Vain sellainen mies, jolla on ollut kykyä hankkia itselleen suuri perhe, ja joka samalla on pystynyt pitämään yllä järjestystä tämän perheen keskuudessa sekä ruokkimaan ja vaatettamaan sen, niin ettei se ole langennut kunnan rasitukseksi, vain sellainen mies on saanut sitä kokemusta, taitoa ja koeteltua kansalaiskuntoa, joka tekee hänet mahdolliseksi asettumaan eturiviin ja johtamaan kansan kohtaloita suurta tulevaisuutta kohti. Niinkuin etevä sotapäällikkö Napoleon ensin voitti taistelun päässään, ennenkuin hän seuraavana päivänä voitti sen sotakentällä, niin myös sellainen mies, joka on osannut hyvin hoitaa oman perheensä, on kypsynyt johtamaan sitä suurta ja riitaista perhekuntaa, joka historiassa tunnetaan Suomen kansan nimellä.

Ukko pysähtyi hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan. Näki että hän ponnisteli vakavasti temmatakseen yleisön mukaansa, mutta tulokset eivät oikein vastanneet vaivannäköä. Kuulijat harvenivat harvenemistaan, ja pari kolme äijää suorastaan nukkui.

Isäukko ei kuitenkaan heittänyt vielä kirvestään järveen, vaan jatkoi:

— Minä olen ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta ja olen yhä edelleenkin. Voin siis, kehumatta liikaa itseäni, — oma kiitos on minusta aina haissut oikein myrkylliseltä — voin siis väittää olevani asiantuntija. Minulla on kuusi poikaa ja pari kolme muutakin lasta. Eikä tarvitse kenenkään tulla sanomaan, että minun lapseni olisivat hänen ovellaan käyneet kengännauhoja kaupittelemassa. Eipä silti, että kengännauhojen kaupittelemisessa mitään häpeällistä olisi, mutta minä arvelen, ettei sillä ahväärillä hevillä miljonääriksi päästä.

Tässä veti isä suutaan vähän nauruun, mutta yleisö töllisteli häneen niin vakavasti kuin olisi kuunnellut saarnaa.

Huomasin, että isäukkoa ei huvittanut enää jatkaa, enkä voi moittia häntä siitä. Ei olisi mitään erityistä nautintoa kiskoa perässään kaksitoistakoukkuista jousiäestä pitkin huonosti kynnettyä kesantopeltoa, ja Katinhännän syvien rivien mukaansa tempaaminen näkyi olevan jokseenkin yhtä kiitollista hommaa.

Ukko Kenonen tekikin äkkiä ruton lopun koko puheesta, jonka hän varmasti oli suunnitellut paljon pitemmäksi, ja huipisti sen seuraavaksi loppulauseeksi:

"Niinkuin tästä lyhyestä esityksestäni on käynyt selville, on mielestäni, ja toivottavasti kaikkien tervejärkisesti ajattelevien kansalaisten mielestä, päivänselvää, että tulevissa vaaleissa on, mikäli ei erittäin painavia syitä jossakin satunnaisessa tapauksessa ole lieventävänä asianhaarana esilletuotavaksi, eduskuntaan valittava vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat laillisessa avioliitossa ja jotka käsittävät jokaisen uuden lapsen uudeksi edistysaskeleeksi. Sillä ihmiskunnan tosi ja vakava edistys voi minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan tapahtua vain lapsenkamaritietä".

Ukko kumarsi ja pysähtyi silmänräpäykseksi odottamaan kättentaputuksia. Todennäköisesti olisi hän niitä saanutkin, ellei eräälle torkkujista olisi sattunut juuri silloin ja kuin isäukon puheen päätösmerkiksi tapahtumaan jokin äänekäs vahinko.

Yleisö repesi tällöin riivatunmoiseen nauruun, niin että nukkujakin heräsi, hieroi silmiään ja tuijotti tyhmistyneen näköisenä ympärilleen.

Isä astui raivostuneena alas puhujapaikalta ja sanoi minulle kovalla äänellä, että tällaiselle yleisölle puhuminen on samaa kuin päärlyjen heittäminen siihen sikalaumaan, jota tuhlaajapoika deekikselle jouduttuaan sai elinkeinokseen paimentaa vieraalla maalla. Jos hän olisi tietänyt, että tämän paikkakunnan ihmiset ovat moisia porsaita, niin olisi hän mieluummin lähtenyt Ovambomaalle puhumaan järkiperäisestä poronhoidosta kuin pitämään valtiollista puhetta tämmöiselle ulosvalitulle aasijoukolle, joka on vielä tuskin muuta kuin raakalaisasteella.

IX

Voitte uskoa, kun väitän, että ukko oli huonolla tuulella. Hän päätti heti lähteä paluumatkalle Katinhännästä, ja sanoi siihen kyllä aikoja kuluvan, ennenkuin häntä voidaan houkutella puhujaksi sellaisille takapajulla oleville paikkakunnille kuin Katinhäntään.

Erään paikkakuntalaisen rattailla pääsimme lähtemään takaisin sille asemalle, jolta olimme tulleet, mutta noin 3 kilometrin päässä asemalta olevassa tienhaarassa sanoi katinhäntäläinen, ettei hän voi tulla asemalle asti, vaan täytyy meidän kävellä loppumatka. Isäukko koetti ensin uhkauksilla, sitten houkutuksilla ja lopuksi rukouksilla saada miestä viemään meidät asemalle, mutta mies sanoi, että hänellä on kiireet paikat, kun hän on kätilöä noutamassa, ja arveli, ettei meille kahdelle riskille miehelle ollut mikään konsti kävellä lyhyttä loppumatkaa selvää tietä pitkin.

Eikä meidän muu auttanutkaan. Tie oli hirveän kurainen, mutta kun harppasi ojan toiselle puolelle, niin pääsi jotenkuten kulkemaan. Isäukko sylkäisi ja kirosi kiitokseksi katinhäntäläiselle kyytimiehelle, ja sanoi, ettei sellaisella väellä kuin Katinhännässä asuu pitäisi olla ensinkään oikeutta jatkaa sukuaan.

Minä, piintynyt pääkaupunkilainen, en ole koskaan käyttänyt kalosseja enkä ole oikein ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, jotka luulevat niitä tarvitsevansa. Nyt minä ymmärrän. Mitä vanhemmaksi ihminen, nim. normaali-ihminen tulee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja suvaitsevaisemmaksi hän muuttuu ympäristöään ja lähimmäisiään kohtaan. Ja kalossinkäyttäjien ymmärtämiseen tarvitaan vain pistäytyminen maaseudulle sateiseen aikaan. Vihdoin päästiin taloon, jonka seinässä oli sinisillä kirjaimilla valkoisella pohjalla "Huoneita matkustajille".

— Onko huonetta? kysyi ukko.

— Onhan niitä. Tässä olisi kahden hengen huone, jos kelpaa.

— Kyllä se kelpaa, ilmoitti isäukko ja riisui kenkänsä sekä käski minun tehdä samoin, ja sanoi sitten palvelustytölle, että nämä kengät on heti puhdistettava, koska meillä ei ole toisia jalkineita, niin että täytyy odottaa sukkasillaan.

Naisihminen otti huostaansa jalkineemme ja vei ne, riiputtaen niitä varovaisesti vasemmassa kädessään. Olen jostakin lukenut, että Amerikassa naispalvelija pitäisi suurena loukkauksena, jos hänen tehtäväkseen jätettäisiin kenkien kiilloittaminen. Ajattelin itsekseni, että mitähän amerikkalainen palvelijatar sanoisikaan tuollaisista kengistä!

Huone oli tavallisen siisti. Siinä ei ollut minkäännäköistä, mikä olisi erottanut sen tuhansista muista kotimaisista matkailijahuoneista.

Mutta seinän takaa kuului merkillistä jähinää. Kuulosti siltä, kuin olisi joku tuupattu ovesta sisään ja kompastunut tuoliin.

— So so! huusi joku vähän sortunut miesääni. — Nyt oli mennä pöytä nurin!

— Mitäs se Maikki meinaa, kun tuolla tavalla tyrkkii vieraitaan, nikotteli joku toinen ääni.

Nyt sekautui puheeseen nainen, nähtävästi tai oikeastaan kuultavasti mainittu Maikki.

— Tuollainen vieras! Tulkaa eteiseen katsomaan minkä siivon se on sinne tehnyt! Lainehtii ihan! Sellainen porsas!

— No, noh, vahinkohan se on ollut. Heikki on niin väsynyt. Nyt se jo kuorsaa tuossa sohvalla.

— Luuletteko te, että minun on pakko ruveta siivoomaan sellaisten sikojen jälkiä! Jos nyt sattuisivat poliisit tulemaan tarkastukselle.

— No, ei Maikki nyt hauku i-ihmisiä. Rahallahan siitä pääsee. Maikki puhdistaa nyt vain, niin Maikki saa tästä 20 markkaa.

Maikki tuntui rauhoittuvan ja poistuvan huoneesta.

— Kuule Heikki, älä rupea nukkumaan, muuten et jaksa nousta asemalle. Juna lähtee tunnin päästä, ja me mennään Helsinkiin. Hei Heikki! Nouse ylös — juomaan!

— Anna sen nukkua! Eihän sitä voi tuossa kunnossa junaan viedä. Asemalla jo joutuu kiinni. Kaadappas minulle vähän.

Sieltä kuului nyt pullon pulputusta ja juomalasien kalahduksia.

Sitten remahti äkkiä virsi:

"Sun haltuus rakas isäni Mä annan vanhan äitini…"

Palveleva henkemme toi kengät. Ne olivat puhdistetut ja kuivat.

— Minä kuivailin niitä hellan päällä, niin viipyi näin kauan…

— Tuolla tuntuu olevan iloisia veikkoja seinän takana, sanoi isäukko.

— Mitä lienevät asioitsijoita. Mutta ne lähtevät iltajunalla.

Seinän takaa ei kuulunut muuta kuin örinää ja mörinää. Silloin tällöin mies, jolla ei ollut musiikkikorvaa enempää kuin variksella, viritti laulun vanhasta äidistään.

Isä kävi puhelimessa ja viipyi neljännestunnin. Hänen huoneeseen palattuaan kuulimme, että seinän takana oltiin lähtöhommissa.

— Nyt pohjaan ja asemalle! Ei ole enää kuin varttitunti junan lähtöön.

— Heikki, nouse ylös!

— Ei, kyllä se pitää saada ylös. Heikki, nouse ylös, juna lähtee!

— Nosta se istualleen!

— Heikki, juna jättää!

Kuului läiskähdys.

— Älä lyö sitä päähän! Minä käännän sen mahalleen, niin läiskytä takapuolille.

Läiskis, läiskis, läiskis…

— Ei se herää, ja minun kämmentäni kihelmöi. Voipas juutas kuinka meni rievuksi! Ei se paljon kestä, vaikka on miestä kehumaan.

— Kyllä se täytyy jättää.

— No sitten se suuttuu jumalattomasti — Heikki! Ylös heti!

— Ei se herää. Suuttukoon. Jos ei nyt lähdetä, niin jäämme mekin junasta.

Vihdoin kuului ovien pauketta ja kaikki hiljeni seinän takana.

Kun palvelushenki illalla toi teetä huoneeseemme, kysyi isä:

— Ei tainnut joutua Heikki junaan?

Palvelushenki kohautti olkapäitään ja vastasi:

— Siellä se nukkuu sohvalla kuin raato… vaikka koko talonväki oli repimässä sitä ylös.

Kun me aamulla olimme lähdössä asemalle, kuulimme Heikin riitelevän seinän takana:

— Mikä h—tin pesä tämä on, jossa ei ihmisiä herätetä junalle? Minun olisi välttämättä ollut oltava eilen illalla Helsingissä… tärkeissä asioissa…!

Isäukko remahti nauramaan ja sanoi minulle, että on sitä hänellekin sattunut sellaista, ja että tämä on yleinen ajan kuva keskinkertaisesta matkailijakodista keskinkertaisella maaseudulla.

X

Tämä meidän matkamme sattui niihin aikoihin, jolloin taistelu kotimaisten tulitikkujen ja ruotsalaisen trustin välillä oli leimahtanut ilmiliekkiin.

Isäukko oli kotona usein sanonut äidille, että hän toivoisi, että isänmaalliselle miehelle aukenisi vielä joku ala, jolla hän voisi tehdä mainehikkaita tekoja, mutta pelkäsi, että kaikki oli jo tehty, mitä ylimalkaan tehdä voidaan. Ukko sanoi, että hän on syntynyt liian myöhään, ja että häntä vainoaa kirotun huono onni. Toiset ehtivät aina edelle. Lönnrot keräsi Kalevalan, Snellman teki oman rahan ja kohotti suomenkielen, ja kun vapaustaistelu syttyi, sattui isäukko jäämään punaiselle puolelle, jossa oli pakko olla hiljaa. Hyvin hiljaa ukko muuten silloin olikin, ei liikkunut kaupungilla, muutti nimeänsä ja asuntoansa kerran viikossa ja kasvatti pitkää partaa. Kun ei valkoista armeijaa alkanut kuulua helmikuun alkupäivinä Helsinkiin, niinkuin ukko oli ennustanut, tuli hän levottomaksi ja sanoi, että ellei Valkoinen Suomi kiirehdi, niin tapahtuu onnettomuus ja demagoogit saavat hänet käsiinsä. Isäukko sanoi, että jos hän olisi ollut valkoisen armeijan päällikkö, niin olisi hän hyökännyt pääkaupunkiin kuin myrskytuuli, oikeassa kädessään kaksiteräinen miekka ja vasemmassa kädessään muurauskauha, ja tehnyt punaisista sylttyä 24 tunnissa.

Mutta onni ei ole koskaan hymyillyt isälle, eikä antanut hänelle tilaisuutta näyttää, mihin hän oikeastaan pystyy.

Kun tulitikkusota alkoi, niin suhtautui isä siihen aluksi välinpitämättömästi ja sanoi, että hän käyttää sellaisia tikkuja, joita saa halvemmalla, valmistipa ja möi heitä sitten vaikka ukko mustilainen.

Kuitenkin tapahtui isäukossa muutaman päivän kuluttua perinpohjainen mielenmuutos. Hän tuli eräänä päivänä omituisen ja salaperäisen näköisenä kaupungilta, ja hänen älykkäissä silmissään oli merkillinen kiilto, kun hän sanoi, että ajan kello on kumahtaen lyönyt ja että hän luulee oikean hetken tulleen. Äiti meni lähemmäksi haistelemaan ukon henkeä, mutta ei siinä mitään vikaa ollut, ja isä sanoi, että nyt on tullut aika, jolloin tarvitaan oikeata miestä oikealla paikalla. Suuri taistelu on alkanut, ja hän aikoo asettua sen etunenään, ennenkuin joku muu ennättää siihen tuppautua. Kysymys on kotimaisen tulitikkuteollisuuden elämästä ja kuolemasta, ja hän on päättänyt pelastaa sen elämään, vaikka housunkannattimet katkeaisivat.

Sitten sanoi isä toimeenpanevansa ensimmäiseksi suursiivouksen pääkaupungissa, ja ennusti, että missä hän kulkee, siellä jää samanlaista jälkeä kuin Attilan hevosen kavioista, joiden jäljissä ei koskaan ruoho eikä apila kasvanut.

Jonkun viikon kuluttua laimeni kuitenkin isän innostus jossain määrin ja hän sanoi, että aika ei tunnu vielä oikein kypsältä ja että hänen täytyy hoitaa yksityisiäkin asioitaan, joita ei varmaankaan kukaan muu ota huolekseen, jos hän ne jättää hunningolle. Näön vuoksi käski hän minun jatkaa hänen työtään, mutta minä huomasin sen epäkiitolliseksi, ja minulla on myöskin yksityiset asiani, joista minun on huolta pidettävä.

Kun me nyt istuimme junassa, tuli isä siihen kolmannen luokan vaunuun, missä minä olin, ja sanoi, että matkaohjelmassa on tapahtunut pieni, mutta tärkeä muutos. Hän oli kuullut, että Kuopiossa, joka on tulitikkutaistelun tärkeimpiä polttopisteitä, koska siellä on maailman suurin trustivapaa tulitikkutehdas, pidetään joku maakauppiaitten kokous, ja sanoi tarttuvansa tilaisuutta tukkaan. Kuopiosta on valo kerran ennenkin välähtänyt Suomen kansalle, kun suuri leijona Juhana Vilhelm hönkäsi sieltä peloittavan sotahuutonsa, ja Kuopiossa tahtoo hänkin kohottaa taistelulipun kotimaisen tulitikkuteollisuuden suojaksi. Ukko sanoi, että tällainen kauppiaskokous on erittäin sovelias tilaisuus tulitikkuaatteen propagandan levittämiseksi, ja aikovansa järjestää Kuopiossa julkisia esitelmätilaisuuksia tulitikkuaatteen valaisemiseksi. Ukko hymyili samalla vähän kavalasti ja sanoi, että jos hän hoitaa hyvin korttinsa, niin ehkä tulitikkuherrat uskovat hänelle tulitikkujen myynnin ja välityksen pääasiamiehen toimen Suomea ja Pohjoismaita varten, ja kyllä hän silloin paikkaa tällä hommalla taskunsa siinä kuin joku toinenkin.

Minusta oli mieluista jokainen välikohtaus, joka lykkäsi tuonnemmaksi matkani todellisen tarkoituksen toteutumisen, nim. minun sijoittamiseni kovaan ja katkeraan maatyöhön johonkin sukulaistaloon, missä täytyy nousta kuudelta aamulla työhön ja missä ei eläviä kuvia ole seitsemää penikulmaa lähempänä. Lausuin siis vakaumukseni, että isän esiintymisellä Kuopiossa on oleva käänteentekevä merkitys koko tulitikkutaistelulle, ja sisässäni ajattelin, että ukko kukaties joutuu Kuopiossa semmoisiin mulkkauksiin, ettei häntä haluta matkaa sen kauemmaksi jatkaakaan.

Isä palasi voimiinsa luottavan näköisenä takaisin vaunuunsa, ja minä jäin kolmannen luokan yleisön keskuuteen seuraamaan erästä kaupanhierontaa, joka herätti minussa mielenkiintoa.

Ensiksi kiintyi huomioni toiseen kaupanhierojista, joka näytti minusta omituisen tutulta. Mietin kauan aikaa, kuka se mahtoi olla, mutta sitten muistin äkkiä, että sehän olikin tunnettu kansalainen, Surku-Vihtoori Helsingistä. Surku-Vihtoori, joka eli vanhalla sukukellollaan.

Sallittakoon minun Kuopioon tuloamme odotellessa kertoa vähän Surku-Vihtoorista.

Olin Helsingissä usein aamupäivisin rautatientorilla kulkiessani katsellut erästä resuista ja kuumana heinäkuun päivänäkin viluisen näköistä mieshenkilöä, joka kädet syvälle housuntaskuihin työnnettynä, niska kyyryssä, kuin olisi hän alituiseen peläten odottanut lyöntiä takaapäin, nenä punaisena ja silmät vetisinä seisoskeli kauppaa hierovien tai muuten vain joutilaana maleksivien miesryhmien vaiheilla. Sama lievimmin sanottuna vaatimaton pukunsa hänellä oli aina yllään, olipa sitten kuuma kesä tai pyryinen tammikuun pakkaspäivä. Sama risainen lippalakki oli samalla tavoin painettuna vasemmalle korvalle kallelleen ja lippa näytti aina olevan saman verran halki kuin ensimmäisen kerran sen huomatessani. Saman verran löyhähti hänen hengityksestään aina holipompelin tuoksua, ja kasvot näyttivät aina yhtä pesemättömiltä. Varsinaista pesua ne nähtävästi eivät olleet vuosikausiin saaneet, mutta huuhteli sadevesi kesällä ja ihon kosketukseen tullut lumi talvella enimmät liat sentään pois. Tukkakin, joka riippui erinäisinä takkuina edessä otsalla ja takana niskaan ja takinkauluksen yli, näytti aina samanpituiselta, vaikka kai se kasvoi niinkuin muittenkin ihmisten tukka. Ja Surku-Vihtooriksi häntä sanottiin.

Ensimmäisen kerran olin muistaakseni tullut Surku-Vihtooria tarkemmin katselleeksi eräänä talvipäivänä.

Se oli oikein kireä päivä. Tuuli puhalsi ihan leikaten ja pakkanen lähenteli 30 astetta, mikä nykymaailman aikaan, kuten kaikki tiedämme, on näillä tienoin jokseenkin harvinainen saavutus. Oli jo tulossa iltapäivä ja viimeiset viluiset kaupustelijat puuhasivat kiireesti kamsujaan kokoon, laputtaakseen tiehensä tuolta paikalta, joka muistutti pikemmin Grönlannin jäätikköä kuin Suomen pääkaupungin toria.

Mutta torin toisessa kulmassa seisoskeli vielä tavallisella paikallaan ja tavallisessa asennossaan, vielä viluisemman näköisenä vain kuin muulloin, Surku-Vihtoori, risainen lippalakki tavanmukaisesti kallellaan vasemmalle korvalle päin, hytisten kylmästä ja tehden joitakin esityksiä, vanhahkolle, resuiseen turkkiin puetulle miehelle, joka hajamielisenä kuunteli Vihtooria. Viimemainitun puhe, mitä se sitten lieneekään sisältänyt, ei kuitenkaan näyttänyt tekevän toiseen toivottua vaikutusta, sillä parin minuutin kuluttua lähti hän tiehensä, jättäen Vihtoorin värjöttelemään yksikseen.

En voinut olla silloin panematta merkille, miten paljon sentään ihmisen ruumis saattaa kestää, kun niikseen tulee. Lihava, parin senttimetrin rasvakerroksella vuorattu porvari olisi puolessa tunnissa voinut saada, itselleen kuolemantaudin, jos olisi sellaisessa pakkasessa haihatellut ulkosalla yllään Vihtoorin puku. Mutta pysyipä vain henki Vihtoorissa, vaikka se ehkä väliin taisikin olla hieman täpärällä.

Myöhemmin alkoi minua ikäänkuin vaivata ajatus millähän se Surku-Vihtoori oikein elää?

Kerran selvisi minulle kuitenkin tämä arvoitus. Vihtoori eli myymällä vanhaa sukukelloaan.

Satuin kulkemaan pitkin torinlaitaa, kun Surku-Vihtoori eräänä pilvisenä kevätpäivänä oli innokkaassa keskustelussa parin maalaisen kanssa. Hän tuntui olevan tavallista enemmän humalassa, edelläkuvattu lippalakki reuhotti päässä vapaammin kuin tavallisesti ja sinipunertavan nenän päässä kimalteli suuri pisara. Siinä oli tekeillä kellokauppa.

Vihtoori, vastoin tapojaan, jotka yleensä olivat hillityt, mitä ruumiinliikkeisiin tulee, taikka suoraan sanoen vetelät, heilahteli nyt ja nytkähteli innostuksesta. Puoliääneen suhisi hän liiketuttavilleen:

— Se on hyvä kello… p—le… osta pois! Saat sadallakahdellakymmenellä markalla.

— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi toinen liiketuttavista.

— P—le! Korotas nyt vähän sentään!

— Kahdeksankymmentä markkaa!

— Sano viimeinen hinta!

— Kahdeksankymmentä markkaa… eikä penniäkään päälle.

— Tämä on 200 markan kello… ja enemmänkin… no, maksa pois 120 markkaa!

— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi taipumattomasti ostelija, jolla oli kieron näköiset silmät, ja lisäsi, vetäen suutaan ivalliseen nauruun:

— Se on tarpeeksi maksettu varastetusta kellosta.

— Varastetusta! Älä s—na! Tää on vanha sukukello… Viidenkymmenen vuoden paikkeilla ollut meidän suvussa… Pahaa oikein tekee kun pitää tämä myydä…

Ja Surku-Vihtoorin silmistä alkoi vuotaa vesi, joka paremmin kuin pitkät ja kaunopuheiset esitykset todisti, miten raskasta hänen oli luopua muistorikkaasta perhekalleudestaan.

— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi kierosilmä.

— Etkös kuullut, helkkarissa, että tää on vanha sukukello, kähisi Vihtoori. Älä viitsi tinkiä köyhältä s—nalta.

— Kahdeksankymmentä markkaa!

— Anna edes satakymmenen!

— Kahdeksankymmentä markkaa! jankutti kierosilmä, jota eivät mitkään inhimilliset tunteet näyttäneet liikuttavan.

— No, olkoon sitten menneeksi sadallaviidellä, helpotti Vihtoori.

— Kahdeksankymmentä markkaa!

Surku-Vihtoori tuhersi taas itkua.

— Oi voi p—na! Anna sata!

— Kahdeksankymmentä markkaa.

— Yhdeksänkymmentäviisi!

— Kahdeksankymmentä markkaa.

Vihtoori kohotti vetisen katseensa ylöspäin, ikäänkuin pyytääkseen korkeutta todistajaksi sille kiristykselle, johon hän oli joutunut kierosilmän puolelta.

Mutta kun ei ylhäältä näkynyt mitään merkkiä, nuolaisi hän huuliaan, huokasi ja jatkoi kaupan hieromista:

— Oletko sinä aivan sydämetön? Lykkää nyt yhdeksänkymmentä markkaa kouraan, niin saat tämän kellon — tämmöisen hyvän kellon.

Kierosilmä sylkäisi sivulleen ruskean tupakkasyljen ja sanoi kuin grammofooni, joka ei voi sanoa muuta kuin mitä levylle on piirretty:

— Kahdeksankymmentä markkaa.

Vihdoin syntyi kauppa. Surku-Vihtoori möi arvokkaan sukukellonsa kahdeksallakymmenellä markalla, eikä hän kaupan tultua päätetyksi näyttänyt olevan erikoisen pahoillaan, pikemmin päinvastoin.

Parin päivän kuluttua huomasin Vihtoorin hommaavan jotain miesjoukossa. Ohikulkiessani kuulin hänen taas itku kurkussa myyskentelevän "vanhaa sukukelloa".

Ja nyt minä tapasin Surku-Vihtoorin aivan odottamatta täällä Savon radalla ja ajattelin itsekseni, että mitähän se mahtanee nyt hommailla. Olisiko ruvennut trokariksi?

Vihtoori ei tuntenut minua, vaikka hän kerran tai pari vilkaisikin minuun. Hänen huomionsa oli kiintynyt savolaisukkoon, jolla oli luisevat ja viekkaan näköiset kasvot ja jaloissaan pitkävartiset valkoiset lapikkaat.

Vihtoori veti taskustaan kellon, piti sitä savolaisen silmien edessä ja sanoi käheällä äänellä:

— Eikös isäntä osta hyvää kelloa? Täytyy myydä rahapulassa, vaikka tää onkin sukukello…

Puolen tunnin kuluttua oli Surku-Vihtoori myynyt sukukellonsa puolestatoistasadasta, ei kuitenkaan sille isännälle, vaan eräälle nuorelle sällille.

Ja kun vielä oli kulunut lähes tunti, saavuimme me Kuopioon, missä ukko Kenosen suuri isänmaallinen sotaretki oli alkava.

XI

Kuopiossa isä tietysti koetti päästä Seurahuoneelle asumaan, sillä isä elää aina arvonsa mukaisesti, mutta Seurahuone oli niin täynnä kokoukseen saapuneita maakauppiaita, ettei isää huolittu sinne, vaikka hän ilmoittikin, että Helsingissä tyhjennetään missä hotellissa tahansa vaikka potkimalla joku huoneista, jotta saataisiin hänelle tilaa.

Meidän oli näin ollen pakko etsiä itsellemme katto päämme päälle eräässä matkailijakodissa, minkä jälkeen me lähdimme ukon kanssa katselemaan Kuopion ihanuuksia ja valmistelemaan maaperää toiminnallemme.

Isä pistäytyi parissa kolmessa puodissa ja tuli ulos silmät pystyssä ja ilmoitti, että asia on vakavampi kuin hän on luullutkaan, ja että myrkky on tunkeutunut niin syvälle yhteiskunnan ruumiiseen, ettei tässä auta muu kuin armoton leikkaus, koska kultakuormaa kantavan aasin on onnistunut kiivetä itse Kuopionkin muurien yli, ja trustin tikkuja myydään kuopiolaisissakin kaupoissa. Onneksi on leikkausveitsi nyt kuitenkin sellaisen miehen kädessä, joka osaa ja ymmärtää sitä käyttää, ja isä sanoi, että hän nostattaa Kuopiossa sellaisen myrskyn, että tulitikkuherrojen ja koko maailman huomio on häneen kohdistuva henkeä salpaavalla jännityksellä.

— Nyt on sota alkanut! huusi ukko minulle keskellä Minna Canthin katua, ja eräs ohikulkeva akka säikähti sen kuullessaan, niin että hänen polvensa notkahtelivat, siunasi ja lähti juoksemaan. Silloin ukko nauraa rähähti ja ennusti, että kuopiolaisille kyllä on tapahtuva monta järkytystä, ennenkuin päivän kultainen kehrä on kahdesti mennyt mailleen lännessä.

Isä lähti kauppiasten kokoukseen, pyrkien pitämään esitelmää tulitikkuaatteesta. Ukko sanoi lähtiessään, että hän käärii maakauppiaat pikkusormensa ympäri ja panee heidät myymään mitä vain tahtoo. Viiden minuutin kuluttua tuli isä takaisin kadulle ja sanoi hänelle vastatun, että kun kokouksella on vahvistettu ohjelmansa, jonka käsittely vie tarkkaan käytettävissä olevan ajan, ja kun isä sitäpaitsi ei kuulunut Kuopion seudun maakauppiasten liittoon, niin ei hänelle voida myöntää tilaisuutta puhua kokouksessa. Ukko sanoi minulle, että kyllä hän ymmärtää, mistä päin tuulee, ja tuntee tässä raapaisussa trustin jalopeurankynnen, mutta että nämä savolaiset kupetsat saavat kyllä tuta, ketä he ovat pistäneet, ja että jos kuopiolaiset tietäisivät, millaista miestä he ovat epävieraanvaraisella käytöksellään loukanneet, niin he pukeutuisivat säkkiin ja tuhkaan ja itkisivät itseään ja lapsiaan, sekä syntyneitä että vielä syntymättömiä.

Ukko rupesi heti puuhaamaan itselleen esiintymistilaisuutta ja vuokrasi illaksi erään seuran kokoushuoneen, missä oli piano ja puhujalava sekä kahdeksankymmentä tuolia. Sitten painatti hän seuraavia ilmoituksia, joita minä kävin naulaamassa katujen kulmiin ja lyhtypatsaisiin:

"Esitelmän Maailmanlopusta ja tulitikkuaatteesta pitää tänään K.E. Seuran salissa A.B. Kenonen.

Pääsymaksut: Aikuisilta 5 mk., lapsilta 3 mk. Alkaa täsmälleen kello 7 illalla".

Minä kysyin, mitä se maailmanloppu siinä merkitsi, ja ukko vastasi, ettei se merkinnyt oikeastaan mitään. Hän oli pistänyt sen siihen vain sitä varten, että saisi ihmiset tulemaan kuulemaan esitelmää, koska ihmiset ovat aina uteliaita kuulemaan ennustuksia maailmanlopusta.

Minustakin oli tämä viisaasti ajateltu, ja illalla me lähdimme esitelmäpaikalle. Minä asetuin ovelle pöydän taakse myymään pilettejä, ja isä meni istumaan saliin ensimmäiselle tuoliriville, nostaen oikean jalkansa vasemmalle polvelle ja pistäen peukalonsa liivintaskuihin.

Neljännestä yli seitsemän oli saliin kertynyt yksi poliisi sekä meidän kortteeritalomme emäntä ja hänen neljä lastaan ja palvelijatar, joille kaikille me olimme antaneet vapaaliput. Eräs maalaisukko oli kyllä kysellyt pääsylippujen hintoja, mutta oli pitänyt niitä liian kalliina ja kääntynyt ovelta takaisin.

Kun ei kuulijoita näyttänyt enempää tulevan, nousi isä ylös ja ilmoitti posket tummanpunaisina, että esitelmätilaisuus peruutetaan sattuneesta syystä. Matkailijakodin vapaalippulaiset lähtivät silloin tiehensä, ja isä sanoi poliisille pelkäävänsä, että kuopiolaiset ovat henkisesti turtunutta väkeä.

Poliisi myönsi, että siinä voi olla osaksi perääkin, mutta halusi lieventävänä asianhaarana huomauttaa, että kaupungissa kävi jo viime viikolla eräs herätyspuhuja, joka ilmoitti maailmanlopun tapahtuvan kahden vuoden perästä, joten kuopiolaiset jo tietävät asiasta suunnilleen kaiken, mitä siitä voidaan etukäteen tietää, semminkin kun edellisen puhujan tilaisuuksiin oli ollut vapaa pääsy. Sitäpaitsi selitti poliisi, että kaupunkilaiset ovat nähtävästi lähteneet maakauppiasseuran iltamaan kaupungintalolle, missä on vaihteleva ohjelma ja lopuksi yleinen tanssi.

Isä sanoi minulle, että nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä, ja että ellei hän saa tänä iltana tilaisuutta lausua kuopiolaisille sekä kaupungissa vieraileville viekkaille ja ynseille savolaisille maakauppiaille eräitä totuuden sanoja kansallisesta herätyksestä ja tulitikkuaatteesta, niin saa häntä sanoa Matiksi.

Silloin välähti minun päässäni eräs tuuma, ja minä sanoin isälle, että jos minä saisin järjestetyksi näennäisen murhayrityksen isää vastaan hänen puheensa aikana, niin tekisi se varmaan suurenmoisen vaikutuksen.

Isäukko töllisteli minuun tuokion ällistyneen näköisenä, mutta löi sitten otsaansa ja sanoi, että se oli kerrassaan nerokas päähänpisto ja ansaitsee kiittävän maininnan. Mutta sen suorituksen pitäisi olla täysin vaarattoman, jolloin minä näytin taskussani olevaa koirapommia ja sanoin, että kun tämän panee lattialle, niin se antaa hirveän pamauksen, eikä väkijoukossa kukaan saa selvää, mistä se pamaus oikeastaan lähti.

Isä sanoi, ettei hän tahdo enää olla missään tekemisissä tämän asian kanssa, mutta että minä saan omalla vastuullani menetellä olosuhteitten mukaan.

Tullessamme kaupungintalolle olivat iltamat jo alkaneet ja väkeä oli salin täysi. Alkusoitto ja tervehdyspuhe olivat jo menneet, ja nyt seurasi ohjelmassa torvisoittoa.

Isäukko oli vähän hermostuneen näköinen, mutta kun minä sanoin, että todennäköisesti olisi juuri nyt sopiva hetki, niin lähti ukko päättäväisesti kävelemään puhujalavalle päin, ja minä juoksin sanomaan torvisoittokunnalle, että lopettaisivat torinansa, koska tulee ylimääräinen puhe.

Soittajat vaikenivat heti, ja iltamatoimikunnan ihmeeksi kapusi isä puhujalavalle ja alkoi pauhata.

Sitä kelpasi kyllä kuunnella, sillä ukko ei säästänyt sanojaan. Hän puhui tulitikkutrustin aikeista ja kotimaisen tulitikkuteollisuuden merkityksestä, ja alkoi sitten haukkua kuopiolaisia ja yleensä savolaisia kansallisesta hengettömyydestä. Varsinkin haukkui hän kauppiaita, jotka omanvoitonpyynnistä myyvät sielunsa paholaiselle ja kaupittelevat trustin tikkuja, ja kun suurin osa iltamayleisöstä oli kauppiaita ja kauppa-apulaisia sekä heidän rouviaan ja morsiamiaan, niin alkoivat siellä monet korvaparit hehkua punaisina.

Minä olin asettunut istumaan takimmaiseen tuoliriviin, ja kun isäukko oli mielestäni tarpeeksi lyönyt löylyä, harkitsin minä ajankohdan soveliaaksi, pistin salaa koirapommin permannolle ja polkaisin sitä kantapäälläni.

Se pamahti kuin kiväärinlaukaus, ja salissa syntyi hirveä hämminki. Eräs nainen pyörtyi.

Mutta isä kohotti rauhoittavasti kätensä ja pyysi yleisöä tyyntymään, koska katalan salamurhaajan kuula oli tähdätty yksinomaan häntä kohti. Isäukko huusi sankarillisesti, että vaikka häneen kohdistettaisiin kokonaisen kuularuiskukomppanian tuli, niin on hän sittenkin seisova paikallaan viimeiseen hengenvetoonsa asti tulitikkuaatteen puolesta.

Kaikki olisi epäilemättä mennyt hyvin, ellei eräs poliisitolvana olisi ryhtynyt pitämään siellä salin perällä kuulustelua. Muuan nainen ilmoitti silloin, että minä olin saanut aikaan sen paukauksen, jolloin jotkut lähinnä seisovat huusivat, että he olivat nähneet meidän tulevan yhdessä, isän ja minun. Silloin iltamatoimikunta puuttui asiaan ja käski isän lähteä tiehensä, ja kun ukko yhä paasasi, tarttuivat he isään ja laahasivat hänet ulos monissa miehin. Isä riuhtoi vastaan minkä jaksoi, mutta ylivoima voitti hänet. He heittivät hänet ulos kylmästi ja tunteettomasti, mutta oikein hyvää vauhtia, ja minut he heittivät hänen perässään. Kuulin selvästi kuinka takinliepeeni lepattivat ilmaviimassa, lentäessäni alas kaupungintalon rappusista. Onneksi putosin isän päälle, niin ettei minulle tullut mitään vahinkoa.

Kun isä oli päässyt ylös ja poiminut kadulta hattunsa ja keppinsä ja sikarikotelonsa, heristi hän nyrkkiä ja kirosi kaupungintalon ja kaiken, mitä se sisälsi.

Me lähdimme seuraavana aamuna varhain matkustamaan pois Kuopiosta uusia seikkailuja kohti, joista minulla toivottavasti on vastaisuudessa kunnia tehdä puolueettomasti selkoa.

Isä tuijotti synkästi Kuopioon junan lähtiessä jyrisemään etelään päin, ja hänen huuliltaan kuului seuraava kolkko ennustus:

— On tuleva aika, jolloin Suomen lapset mielellään kaivaisivat minut ylös maan mullasta, jos voisivat …