Hra Kenonen: Hänen elämänsä ja mielipiteensä

HRA KENONEN, HÄNEN ELÄMÄNSÄ JA MIELIPITEENSÄ

Kirj.

Tiitus

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

HRA KENOSEN MATKA KONSTANTINOPOLIIN

Hra Kenonen lähtee aivan odottamatta pitkälle matkalle, jolta hän kuitenkin yhtä odottamatta palaa takaisin

Oli lämmin alkukesän iltapäivä, mutta hra Kenosen asunnossa Fredrikinkadun varrella maamme pääkaupungissa vallitsi kuitenkin olosuhteisiin katsoen verraten tyydyttävä ilmasto, sillä toisella puolen katua oleva kasarmimainen viisikerroksinen kivimuuri loi varjonsa juuri hra Kenosen ikkunoihin, ehkäisten auringonsäteiltä pääsyn m.m. siihen rauhoitetuksi julistettuun pyhättöön, jonka avoimesta ikkunasta sikarinsavukiekurat hiljalleen ja hätäilemättä purjehtivat pois kunnioitettavan aiheuttajansa, hra Kenosen lähimmästä ympäristöstä, ja jossa mainittu kunnioitettava henkilö, hra Aukusti Bartholomeus Kenonen, leposohvallaan sulatteli yhtä maukasta kuin voimakastakin päivällistään.

Oli, niinkuin sanottu, lämmin iltapäivä, josta syystä hra Kenonen loikoilikin leposohvallaan paitahihasillaan ja sukkasillaan. Hän oli nukahtanut puolen tuntia sekä herännyt erinomaisesti virkistyneenä niin hengen kuin ruumiinkin puolesta, ja nyt hän, ei enää aivan selällään, mutta ei ihan kyljelläänkään maaten tutki suurella mielenkiinnolla laajahkoa, onnistuneilla valokuvilla kaunistettua matkakertomusta Etelä-Euroopasta, hymähdellen silloin tällöin puoliääneen itsekseen ja vaipuen lopuksi haaveiluihin, jollaiset eivät usein hänen käytännöllistä, todellisuuden varmalla ja vankkumattomalla pohjalla pysyvää ajatustaan askarruttaneet.

Miten hra Kenosen ajatus tällä kertaa liittyi ajatukseen, mielikuva mielikuvaan, sitä voisi tuskin hra Kenonen itsekään tarkemmin selittää, ja vielä vähemmän sitä, miten nämä ensin irrallisina haihattelevat haaveet, mielikuvat ja ajatukset äkisti kokoontuivat yhdeksi ryhmäksi, sulautuivat toisiinsa, jähmettyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi ja kiteytyivät varsin merkilliseksi päätökseksi nopeudella, jonka täysin uskoo ja käsittää vain se, joka henkilökohtaisesti tuntee tämän suuripiirteisen miehen ja hänen erinomaisen päättäväisyytensä elämän ratkaisevissa käännekohdissa.

Hra Kenosen sisässä, hänen toimeliaassa henkisessä työpajassaan tällä hetkellä tapahtuva elementtien purkauksen kaltainen mullistus kuvastui hänen kunnioitusta herättävässä ruumiillisessa olemuksessaan siten, että hänen hengityksensä melkein salpautui, hänen päälaelta harvennut tukkansa alkoi kohota kiihdyttäväksi töyhdöksi, hänen suuri, vankka ja luonteenlujuutta todistava leukansa loksahti alaspäin, hänen tukeva vatsansa pysähtyi rauhallisessa, säännöllisessä liikkeessään ylös ja alas, hänen pitkät ja tuuheat, vähän riippuvat viiksensä värähtelivät ja hänen kieltämättä jossain määrin ulkonevat silmänsä, jotka sydämetön ivakuvien piirustaja mahdollisesti saattaisi, tapansa mukaan liioitellen, kuvata jämeiksi mulkosilmiksi, pysähtyivät tuijottamaan vastapäisellä seinällä riippuvaan kauppaneuvos Sampion suurennettuun valokuvaan, jonka kauppaneuvos itse, liikkeensä täyttäessä 35 vuotta, oli kunnioituksella ja kiitollisuudella lahjoittanut arvossapidetylle liiketuttavalleen ja henkilökohtaiselle ystävälleen A.B. Kenoselle.

* * * * *

Kolmen sekunnin kuluttua hyökkäsi hra Kenonen ylös, huusi rva Kenoselle ruokasaliin, että kapsäkki oli korkeintaan puolen tunnin kuluessa pakattava täydelliseen ja ehdottomaan matkakuntoon, vilkaisi kelloonsa, alkoi kiskoa toista kenkää jalkaansa ja saatuaan sen paikoilleen potkaisi kiireessään ja vahingossa toisen kenkänsä syrjään ja huomasi sitten potkaisseensa sen niin kauas leposohvan alle, ettei hän ulottunut sitä sieltä noin vain tempaamaan, vaan hänen oli pakko laskeutua sohvan ääreen permannolle yhtä epämukavaan kuin hänen kaltaiselleen henkilölle vähemmän arvokkaaseenkin asentoon. Näin haparoidessaan sohvan alle sadatteli hän kenkää, sohvaa ja rautatiehallitusta, viimemainittua tällä kertaa etupäässä siitä kylläkin oikeasta ja pätevästä syystä, että se, epäilemättä pelkästä virkavaltaisuudesta ja kiusanteon halusta, on määrännyt kaikki junat lähtemään aina puoli tuntia liian aikaisin. Saatuaan vihdoin piilossa olleen kenkänsä esille antoi hän sille kengitetyllä jalallaan vihaisen rangaistuspotkun, ja kurituksensa saanut jalkine poukahti ikkunalautaan, jolloin hra Kenonen alkoi sadatella sitä kuin ihmeen kautta välttynyttä mahdollisuutta, että se olisi rikkonut ikkunan tai lentänyt avoimesta ikkunanpuoliskosta ulos Fredrikinkadulle, jossa usein liikkui enemmän tai vähemmän epäilyttävää ja omistusoikeuden pyhyydestä välinpitämätöntä kansanainesta.

Rva Kenonen, joka luuli hra Kenosen lähtevän Hämeenlinnaan, minne hänen oli ollut aikomus matkustaa johonkin niistä lukuisista kokouksista, joihin hra Kenosen yhteiskunnallisena henkilönä täytyi tuhlata kallista aikaansa, kysyi kapsäkin äärestä viereisestä huoneesta, hra Kenosen juuri taistellessa ratkaisevaa taistelua kirotun kauluksen ja vielä kirotumman niskanapin kanssa, riittääkö yksi paita, jolloin hra Kenonen, jolla oli hirmuinen kiire — älä koskaan lykkää huomiseksi sitä, minkä voit tänä päivänä tehdä, on nimittäin hra Kenosen järkähtämättömin elämänohje — hermostui melkoisesti ja sanoi katkerasti hänen oman, laillisesti vihityn vaimonsa nähtävästi pitävän häntä tavallisena jätkänä ja maankiertäjänä, koska aikoi lähettää hänet kaukaiseen Konstantinopoliin ja mahdollisesti onnelliseen Arabiaan saakka ainoastaan yksi paita kapsäkissä.

— Konstantinopoliin! huusi rva Kenonen sydäntäsärkevällä äänellä ja vaipui osittain tainnoksissa kirjavalle lattiamatolle, mutta koska hra Kenosella ei parhaalla tahdollaankaan ollut aikaa ryhtyä häntä virvoittelemaan, niin sulloi hän kapsäkkiin niin paljon paitoja kuin ehti piironginlaatikosta parilla kelpo otteella käsiinsä kahmaista. Hän tosin jo silloin huomasi, että niistä ainakin puolet oli rva Kenosen paitoja, mitkä hän tunsi pitseistä, mutta hänellä ei nyt ollut tilaisuutta ryhtyä niitä lajittelemaan ja erottelemaan, sillä junan lähtöön oli enää kaksikymmentä minuuttia.

— Lähetän hänen paitansa vakuutetussa postipaketissa takaisin Konstantinopolista, mutisi hra Kenonen ja alkoi etsiä hammasharjaansa, joka oli ollut kateissa viime Tukholmanmatkasta lähtien.

Hra Kenonen käyttää näet matkoilla ollessaan aina hammasharjaa, jonka hän hotelliin saavuttuaan pistää vesilasiin pesupöydän reunalle, ottaen sen lähtiessään samasta paikasta yhtä koskemattomana kuin on sen siihen pannutkin ja säästäen siten luonnollisesti sekä harjaa että aikaa ja hampaitaan. Ja koska ajatus matkustaa Konstantinopoliin ilman hammasharjaa tuntui hänestä kutakuinkin yhtä mielettömältä kuin lähtö pohjoisnavalle ilman villasukkia ja kompassia, niin sieppasi hän makuukamarista rva Kenosen hammasharjan, pistäen sen päällimmäiseksi kapsäkkiin, sulki kapsäkin voimakkailla tempauksilla, litistettyään sen umpeen koko elävällä painollaan, nosti tämän kokeneen ja uskollisen matkatoverinsa eteiseen ja alkoi juuri kiskoa ylleen harmaata päällystakkiaan, kun rva Kenonen toipui hetkellisestä voimattomuudentilastaan ja juoksi myöskin eteiseen, heittäytyi hra Kenosen kaulaan, mitä ei tiettävästi ollut tapahtunut yhdeksän viimeksikuluneen vuoden aikana, vannotti äkkituumaista miestään luopumaan oudosta ja hurjasta aikeestaan ja rukoili, ettei hän hylkäisi isänmaataan ja kotiliettään eikä luopuisi Lutherin uskosta, johon hänet oli kastettu, ei pettäisi avioliittolupaustaan eikä vaipuisi inhoittavaan turkkilaiseen monivaimoisuuteen.

Kun hra Kenosella nyt, niinkuin jo edellä on käynyt selville, oli todellakin kiire, niin ei hän ehtinyt antamaan minkäänlaisia lupauksia enempää toisessa kuin toisessakaan suhteessa, vaan — huomautettuaan kuitenkin ohimennen, että hänet on kastettu vain hätäkasteessa — karisti hän rva Kenosen kaulastaan ja puristi hyvästiksi hänen kättään, mikä ei kuitenkaan sattunut olemaan rva Kenosen käsi, vaan eteisen vaatenaulakossa riippuvan sadetakin vasen hiha, suuteli epähuomiossa vaateharjaa, sylkäisi ja juoksi ulos, kapsäkki toisessa ja rva Kenosen punainen päivänvarjo toisessa kädessään, huutaen mennessään rappukäytävässä, että hän kirjoittaa heti lisää, antaen silloin tarkempia tietoja ja määräyksiä. Rva Kenonen seisoi vielä neljännestunnin kuluttua eteisessä, hiukset hajallaan ja katseessa kauhun ilme, kun asemalta tuli eräs kantaja, joka toi rva Kenosen punaisen päivänvarjon sekä terveisiä hra Kenoselta, että hän oli ehtinyt juuri parahiksi junaan, viimeisen vaunun takasillalle, miltä hän oli junan vieriessä asemalta heittänyt kantajalle yhden markan ynnä punaisen päivänvarjon, huutaen sitten, kämmeniään suun edessä torvena pitäen, osoitteensa sekä jotain muuta, jota kantaja ei kuitenkaan junan jyrinän ja välimatkan pitenemisen vuoksi ollut kuullut.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui asiaan lisävalaistusta, postin tuodessa rva Kenoselle junassa kirjoitetun kirjeen hra Kenoselta, missä viimemainittu, jolla sivumennen sanoen on aina sellaiset paperit kuin passit ynnä muut kunnossa, ilmoitti päättäneensä virkistyksekseen ja yleissivistyksensä kartuttamiseksi tehdä matkan Konstantinopoliin, kuka tiesi Pyhälle maallekin ja onnelliseen Arabiaan, käski rva Kenosen olla hyvässä turvassa ja muuttaa kesän ajaksi Luonnonmaahan Naantalin lähelle, jossa asuu luotettavaksi ja rauhalliseksi tunnettu väestö, sekä käydä kolmesti viikossa, sikäli kuin katsoo siihen syytä olevan, kylpemässä Naantalissa liikaa lihavuutta vastaan, ja pitää poikia kurissa, etteivät he ylimielisellä käytöksellään häväisisi isänsä kunniallista nimeä ja vastoin asetuksia ja sakkotauluja tallaisi tai muuten vahingoittaisi Naantalin kaupunkia mahdollisesti kaunistavia istutuksia ja kukkalaitteita, jotka ilahduttavat luonnonkauneuden ystävää ja luovat viihdytystä kivulloisen kylpyvieraan rauhattomaan rintaan. Lopuksi lupasi hra Kenonen pysyä yleensä oppi-isämme Lutherin uskontunnustuksen kannalla, mikäli eivät ankarat ja hengenvaaralliset asianhaarat pakoittaisi joskus tilapäisesti löysäämään sen pykälistä uskonkiihkoisuudestaan ja ahdasmielisyydestään tunnettujen musulmanien keskuudessa. Mitä erityisesti aviolupaukseen tulee, niin pitää hra Kenonen sen yhä edelleenkin voimassa, huomauttaen sulkumerkkien välissä, että turkkilaiset naiset, jotka huokaavat rutivanhoillisten säädösten ja mustasukkaisten miestensä orjuudessa, ovat yleensä hunnutettuja, niin ettei niistä tiedä, mikä on nuori, punaposkinen tyttö ja mikä vanha, hampaaton akka. Kirjeen viimeisellä sivulla kysyi hra Kenonen, oliko päivänvarjo, jonka hän väitti rva Kenosen tupanneen hänen kainaloonsa sateenvarjon sijasta, tullut takaisin, ja oliko kantaja muistanut sanoa, että kassakaapin avain oli kirjoituspöydän vasemmassa alalaatikossa ja viimemainitun laatikon avain hra Kenosen kapsäkissä.

Rva Kenonen muutti jäljellä olevine perheineen heti Luonnonmaahan, kauniissa lahdenpoukamassa olevaan taloon, jonka kaikesta huoltapitävä hra Kenonen Turun läpi kulkiessaan oli sekä ehtinyt että muistanut tilata perheelleen kesäasunnoksi, eikä hra Kenosesta sitten kuulunut muuta kuin yksi Trelleborgissa postiin pantu tavallinen kuvaton postikortti, johon oli suurilla, mutta hieman epävarmoilla kirjaimilla kirjoitettu hra Kenosen helposti tunnettavalla käsialalla ainoastaan seuraava, kolminkertaisesti alleviivattu sana:

" Suuremmoista!!"

Rva Kenonen koetti turhaan miettiä, mikä hra Kenoseen oli niin suurenmoisen vaikutuksen tehnyt, ja meni sitten kieltämään poikia ajelemasta talon kanoja.

* * * * *

Seuraavana iltana, kun rva Kenonen istui avonaisen ikkunan ääressä, parsien poikien sukkia, hengittäen puutarhasta leviävää syreeninkukkien tuoksua ja katsellen peilityynessä Naantalin salmessa Kultarantaan päin lipuvaa palkovenhettä, hän näki vanhanpuoleisen miehen soutavan niemen takaa laituriin ja nousevan maihin. Sitten hän kuuli miehen huutavan vähän ylempänä rantapengermällä kiviä nakkeleville pojille:

— Asuuks tääll rouva Kenonen? Mull olis hälle kiireellinen telegrammi!

Rouva Kenosen sydäntä kouristi, ja henkisillä silmillään hän näki rakkaan miehensä lepäävän vaaleana ja jäykkänä mustilla paareilla keskellä Konstantinopolin katua, uhkaavannäköisen turkkilaisen roskajoukon tungeskellessa paarien ympärillä ja fetsipäisen turkkilaisen lääkärin tri Ali Baban, nenällään siniset sankalasit ja leuassaan ruskea parta, kumartuessa koettelemaan hra Kenosen sydäntä. Ja lääkäri kohottaa päätään ja sanoo turkin kielellä ja kumealla äänellä: "Kuollut!" ja julmat turkkilaiset hymyilevät vahingoniloisesti. Päivä paistaa ja minareettien huiput kylpevät Etelän auringon kultaisessa hohteessa, jonka säteet säälien hyväilevät myöskin hra Kenosen iäksi kalvenneita kasvoja…

Ennen näitä silmänräpäysvalokuvia hra Kenosen surullisesta kohtalosta oli maailma jo ennättänyt musteta rva Kenosen silmissä, mutta kooten kaikki voimansa nousi hän ylös ja juoksi rantaan, tempaisi sähkösanoman vanhanpuoleisen miehen kädestä, huusi "oih!" ja vaikeroi, ettei hän uskalla sitä avata, koska hänen sydämensä ja aavistuksensa sanoo hänelle, että Kenoselle on tapahtunut jotain hirveätä, ja että hän on nyt leski ja hänen hennot poikansa turvattomia orpolapsia, joilla ei tänään ole tietoa siitä, mitä he huomenna voivat suuhunsa panna. Tämän synkän uutisen kuullessaan avasivat nuoret Kenoset harvinaisella yksimielisyydellä kitansa ja alkoivat parkua pahalla äänellä huutaen, että he tahtovat voileipää ja maitoa ja juustoa ja viiliä, viimemainittua jauhosokerilla ja inkiväärillä höystettynä, ja rva Kenonen avasi sähkösanoman, mutta pudotti sen maahan, tarttui päähänsä ja huusi vielä kerran: "oih!" Sitten hän tointui hieman, nosti vapisevin käsin sähkösanoman ja luki seuraavat sanat:

"Katso perään ettei Kalle putoo mereen.

Kenonen".

Rva Kenonen sulki miettiväisenä sähkösanoman, maksoi vanhanpuoleiselle miehelle 1 mk. 25 p., minkä vanhanpuoleinen mies otti vastaan sen näköisenä, kuin olisi hän oikeastaan ollut saapa 2 mk., ja loi sitten katseensa vanhimpaan ja siis myöskin viisaimpaan poikaansa Kalleen, joka täydellä voimallaan ja vakaumuksen lämmöllä itkeä kohotteli orpoutensa haikeutta, huomasi tämän nuorukaisen likaisimmaksi olennoksi koko Luonnonmaan luomakunnassa ja kysyi sen johdosta, eikö hänen tapansa ole ensinkään käydä uimassa.

Kalle Kenonen pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi, että merivesi on niin suolaista ja kylmää, että hän saa lavantaudin, ja uimaranta niin huono — teräviä kiviä pohjassa — ja hänen oikea jalkapohjansa vielä kipeänä siitä, kun hän sen polkaisi ruostuneeseen rautanaulaan. Yleensä huomasi rva Kenonen myöskin tämän nuoren lehvän Kenosten viheriöitsevässä sukupuussa tuntevan koko suvulle yhteistä kammoa vettä, niinhyvin suolaista kuin makeaakin kohtaan, joten hän ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä mihinkään erikoisiin varovaisuustoimenpiteisiin hra Kenosen kiireellisen sähkösanoman johdosta.

Neljäntenä päivänä edellä mainitun sähkösanoman saapumisesta ilmestyi hra Kenonen hikisenä ja huolestuneena ja kapsäkki kädessä höyrypursi "Nådendalista" eli Näärentaalista, niinkuin raisiolaiset sanovat, laiturille, kiiruhti ylös taloon ja huusi jo portilla, ovatko pojat kotona ja oliko Kalle pelastunut, ja kun pojat olivat tulleet saapuville ja asetetut riviin, luki hra Kenonen heidät kahteen kertaan ja tukisti kummallakin kerralla heitä jokaista vuorostaan, ilmeisestikin tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, että he todellakin olivat eläviä Kenosia eivätkä vain joitakin henkimaailman utuisia ja häipyviä Kenos-ilmestyksiä. Sitten kiinnitti hän erikoisen huomionsa rivin pisimpään mieheen eli Kalleen ja lupasi piestä hänet siniseksi ja gredliiniksi, jos hän vielä toisen kerran rohkenee hukuttaa itsensä.

Mutta kun rva Kenonen sanoi, etteivät pojat olleet missään hengenvaarassa olleetkaan, ja kysyi, miksi Kenonen oli niin pian palannut Konstantinopolista ja matkaltaan onnelliseen Arabiaan, niin rauhoittui hra Kenonen melkoisessa määrässä, tukistaen sen johdosta koko poikajoukon varmuuden vuoksi vielä yhteen kertaan, tällä kertaa etupäässä siitä syystä, että he olivat uskaltaneet pettää häntä olemattomalla hengenvaarallaan, ja vetäytyi sitten rva Kenosen kanssa sisähuoneisiin, missä hän alkoi purkaa kapsäkkiään, purkaen siinä sivussa myöskin sappeaan rva Kenoselle sen anteeksiantamattoman huolimattomuuden johdosta, että enemmän kuin puolet kapsäkissä olleista paidoista oli ollut rva Kenosen yksityistä liinavaatevarastoa. Hra Kenonen lausui otaksuman, että rva Kenonen varustaa hänet seuraavalle matkalleen hameilla ja kureliiveillä ja harsopuseroilla, ja ilmaisi sitten, ettei hän oikeastaan ollut Konstantinopolissa käynytkään. Hänen oli nimittäin täytynyt keskeyttää matkansa jo Etelä-Saksassa tai jossain sentapaisessa maassa, koska hän oli nähnyt erästä Kallen kokoista ja hieman Kallen näköistä poikaa nostettavan hukkuneena Tonavasta tai Weikselistä tai Seinestä tai jostain muusta sen suuntaisesta joesta, jonka nimestä hra Kenonen ei ollut oikein selvillä, kun rannassa ei ollut mitään sellaista taulua, jossa joen nimi olisi ollut mainittuna. Ainakaan ei hra Kenonen ollut mitään tuollaista nimikilpeä huomannut.

Ja kun ei hra Kenonen ollut lähtiessään muistanut taikka oikeastaan ehtinyt antaa mitään määräyksiä ja ohjeita poikien valvonnan ja hukkumisen vaaralta varjelemisen suhteen, niin ei hänen ollut auttanut muu kuin kääntyä takaisin melkein Konstantinopolin tulliportilta.

Hra Kenonen lopetti matkakertomuksensa huokaukseen, että hän on todistettavasti onnettomin isä sekä Uudenmaan että Turun ja Porin läänissä, eikä voi koskaan levollisin mielin matkustaa edes Helsingistä Oulunkylään, Tikkurilasta ja Keravasta puhumattakaan.

Sitten avasi hra Kenonen ikkunan, pisti päänsä siitä ulos ja alkoi haukkua läheisellä mäellä tappelevia poikiaan ryövärimäisestä ja sivistyskansan jäsenille sopimattomasta elämästä, heristi heille nyrkkiään ja uhkasi vihoissaan, että hän seuraavalla kerralla Konstantinopoliin ja onnelliseen Arabiaan lähtiessään lukitsee heidät koiranketjuilla ja varmuuslukoilla sängyntolppiin kiinni, minkä ennakkopäätöksen julistettuaan hän tiedusteli, missä se pitkäsiima on ja miten kastemadot jaksavat, ja muutaman tunnin kuluttua saivat pojat tuntea mahtavan isänsä hallituksen taas alkaneen, kiskoessaan kuin kaleeriorjat irvissä ikenin Kukkarokivelle päin suurta ja vanhaa ruuhta, joka oli raskas kuin synti, ja jonka perässä istuva, henkisen tasapainonsa jälleen saavuttanut hra Kenonen tyytyväisin ja toivorikkain mielin laski pyydyksiään mereen.

Aurinko painui taivaanrannan alapuolelle suurena kultaisena pallona, apilapelloilta Raision rantamilta kantautui veden yli sakeita ja makeita tuoksuja, ja jostain kaukaa, Ruissalon suunnalta, kuului karjankellojen kalahduksia.

Hra Kenonen veti mielihyvällä keuhkonsa täyteen ilmaa ja murahti:

— Joopa joo…

HRA KENONEN KESÄLAITUMELLA

Miellyttäviä kuvaelmia herrasväki Kenosen rauhallisesta perhe-elämästä luonnon-ihanassa Luonnonmaassa

Palattuaan retkeltään Konstantinopoliin asettui hra Kenonen viettämään hyvinansaitsemaansa kesälepoa perheensä keskuuteen luonnonihanuudestaan ja hymyilevistä maisemistaan kuuluisaan Luonnonmaahan, ja tämä lämpöä, raikkautta ja lintujen laulua uhkuva ympäristö muodosti oivallisen ja sopivan kehyksen sille eloisalle, kauniille taululle, jonka päähenkilönä oli liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen itse, ja taideteoksen nurkkia ja laitapuolia täydentävinä sivuhenkilöinä hänen vaimonsa, rouva Kristiina Kenonen, sekä heidän yhteiset jälkeläisensä, nimittäin 12-vuotias Kalle Kenonen, 10-vuotias Heikki Kenonen, 8-vuotias Napoleon Kenonen, 6-vuotias Juhana Vilhelm Kenonen, 4-vuotias Jonas Kenonen ja 2-vuotias Leena Kenonen.

Klo 8 aikaan aamulla nousi hra Kenonen vuoteeltaan, haukotteli mahtavasti, veti laveat nimettömät ylleen, sysäsi jalkansa kulta- ja hopealangoilla ylellisesti kirjailtuihin tohveleihinsa, otti kylpylakanan kainaloonsa sekä lähti, uusien punaisten housunkannattimien laahatessa takana maata, reippaasti kävelemään alas rantaan, uimahuoneelle päin. Uimahuoneen portailla istuen hän sitten varovaisesti pisti oikean jalkansa isonvarpaan veteen, värähti ja sanoi "burr!", tunnusteli vettä varmuuden vuoksi vielä oikean kätensä etusormellakin, mittasi veden lämpömäärän uimahuoneen seinällä olevalla lämpömittarilla, tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu laite, uskollisena kaikkien lämpömittarien ikivanhoille traditsioneille, valehteli joko tahallaan tai tietämättömyydestä, totesi, ettei merivesi tänä kesänä lämmennyt ollenkaan, huokasi ja pesi kasvonsa, pyyhkien ne sitten huolellisesti kylpylakanan nurkkaan. Senjälkeen palasi hän virkeänä ja reippaana takaisin, valmiina kuluttamaan päivänsä mahdollisimman mukavalla ja huolettomalla tavalla.

Keittiöstä, jossa rva Kenonen palvelustyttönsä kera hikipäin hääräsi, levisi taloon ja sen lähimpään ympäristöön herkullinen paistin tuoksu, ja puutarhan riippumatossa jännittävää, 50 pennin hintaista salapoliisikirjaa lukeva hra Kenonen nuolaisi vaistomaisesti huuliaan.

Mutta mäeltä riihen takaa kuului valtaava melu. Siellä esittivät Kenosen pojat valittuja kohtia Robinson Crusoen seikkailurikkaasta elämästä. Kalle Robinson oli rakentanut havuista majan kuusen juurelle, ja Perjantaina oli hänellä Jonas Kenonen, kun taas Leena Kenonen, joka ei vielä kyennyt vaativammissa osissa esiintymään, oli sidottu jalastaan nuoralla kiinni kuusen juureen näytelmässä tarvittavaksi laama-eläimeksi, jonka virkavelvollisuuksiin kuului myöskin vaihtoehtoisesti esiintyä tarpeentullen koirana ja haukunnallaan varoittaa isäntäväkeään, milloin Robinsonin kotirauhaa uhkaavat ihmissyöjä-Kenoset, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm, jousilla ja nuolilla asestettuina, hiipien ilmestyivät näkösälle metsän reunasta.

Päivällisen jälkeen nukkui hra Kenonen tunnin tai pari sisällä huoneessaan, heittäytyen sängylleen ja pannen sanomalehden kasvojensa peitteeksi. Uneen vaivuttuaan hän sen kuitenkin pyyhkäisi kasvoiltaan, ja nytpä joku vanha ja lihava, katossa istunut kärpänen katsoi ajan tulleen tehdä lähempää tuttavuutta hra Kenosen houkuttelevannäköisen nenän kanssa. Liideltyään varovaisesti muutamia kertoja hra Kenosen ympärillä ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä pelättävä mies todellakin nukkui, rohkaisi kärpänen luontonsa, laskeutui hra Kenosen nenälle ja syventyi seuraavassa silmänräpäyksessä tutkimuksiinsa.

Hra Kenonen huitaisi unissaan muutamia kertoja kasvojaan, jolloin kärpänen aina levitti kepeät siipensä ja lensi pois, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli se jälleen hra Kenosen nenällä, korvassa tai huulella.

Vihdoin heräsi hra Kenonen kesken makeimman ja raukeimman päivällisunensa, ja nyt nähtiin todeksi runoilijan säkeet:

"Herännyt leijona on kiivas, On julma hammas tiikerin, Mut ihminen, min raivous riivas. On hirmuisista hirmuisin".

Hra Kenonen vannoi yhtä nopeasti kuin kiukkuisestikin oikean Hannibalin valan kaikkia kärpäsiä vastaan yleensä ja sitä vanhaa, lihavaa kärpästä vastaan erityisesti, joka oli rohjennut ryhtyä tekoon, mitä ei edes kunnallislautakunnan esimies olisi uskaltanut vastuulleen ottaa, nimittäin hra Kenosen päivällislevon häiritsemiseen, ja asestettuna tällaisia tilaisuuksia varten piirongin päällä olevalla vanhalla ja tuhansien äkkikuoleman käsittäneiden kärpästen verestä kirjavalla kärpäslätkällä ryhtyi hra Kenonen, lujasti päättäen joko kaatua itse tai hävittää kaikki kärpäset, jollei nyt juuri koko maailmasta niin ainakin omasta huoneestaan, sellaiseen ajojahtiin, että se sai kaikkien lähistöllä olevien kärpästen sydämet vapisemaan. Käyttäen milloin nopeutta ja voimaa rehellisessä hyökkäyksessä avoimella rintamalla, milloin intiaanimaista väijymistä ja kavalaa hiipimistä, tuhosi hra Kenonen puolessa tunnissa kaikki kärpäset ei ainoastaan seinistä, uunin kyljestä ja ikkunaruuduista, vaan myöskin katosta, jonne ulottuakseen hän rohkeasti ja reippaasti kapusi tuoleille ja pöydille, ollenkaan välittämättä siitä, olivatko ne rakennetut hänen painoisensa miehen niiden kantavuudelle asettamia vaatimuksia silmälläpitäen.

Jos olisi joku syrjäinen ollut näkemässä hra Kenosen suurta kärpäsjahtia, niin olisi häneen varmaankin vaikuttanut mieltäylentävästi ja mukaansatempaavasti nähdä tämän kunnioitettavan ja erinomaisen miehen neronsa voimalla ja suurella nokkeluudella ahdistavan kärpäset sellaisiin paikkoihin, joissa ei enää mikään voinut pelastaa niitä hra Kenosen varmalta, surmaatuottavalta iskulta, tai nähdä hänen uskomattomalla kätevyydellä lennossakin vangitsevan, vieläpä vasemmalla kädellään, yhden ja toisen pelästyneen kärpäsen, joka nipin napin oli juuri pelastunut kärpäslätkästä. Tämän ihmeteltävän näppäryyden oli hra Kenonen saavuttanut jo varhaisessa nuoruudessaan, jolloin hän kotikylänsä poikien keskuudessa nautti suurta mainetta paikkakunnan etevimpänä kärpästen ja muiden lentelevien hyönteisten vapaasta ilmasta nappaajana. "Mitä nuorena oppii, sen vanhana taitaa", mutisikin hra Kenonen, rusentaessaan kiikkiin joutuneen kärpäsen hyppystensä välissä kuoliaaksi.

Välistä hra Kenonen käveli pellonpientareilla, kädet seläntakana ja sikari hampaissa. Kuvaavaa hänen kansanomaisuudelleen on, että hän lukuisia kertoja antautui keskusteluihin yksinkertaisten ja hiljaisten, pelloilla työssä olevien renkimiestenkin kanssa, puhuen heille suurella asiantuntemuksella kyntöhevosista ynnä eri auranmuotojen sopivaisuudesta kivikkoisissa tai kivettömissä pelloissa, sekä tarjoten työn raskaan raatajalle siitä halpahintaisesta paperossikotelosta, joka hänellä useimmiten oli taskussa tällaisten tapausten varalta.

Iltapäivällä saapui joskus läheisistä huviloista turkulaisia liikemiehiä ja muita arvokkaita henkilöitä vaihtamaan ajatuksia kaunopuheisen ja selväjärkisen hra Kenosen kanssa. Hra Kenosella sattui silloin aina olemaan helposti käsillesaatavissa pullo jotain vanhaa hyvää, joka erinomaisesti sopeutui kahvin lisäkkeeksi ja hetkisen kuluttua lisäsi puheen joustavuutta.

Tulipa silloin tällöin talon isäntäkin istumaan hra Kenosen verannalle, tuoden joskus naapuritalonkin isännän tullessaan. Silloin tarjosi hra Kenonen sikareita, joissa oli kaunis vatsavyö, ja kun isännät ihmetellen tunnustivat, etteivät he koskaan ennen olleet näin hienoja sikareita nähneetkään, niin hymähti hra Kenonen tyytyväisenä, ilmoitti sikarien hinnan ja sanoi tunnuslauseensa olevan: vain paras on kyllin hyvää.

* * * * *

Hra Kenosen täten viettäessä rauhallista ja leutoa kesäelämää, kooten uusia voimia tulevan talvikauden ponnistuksiin, synkkeni Euroopan valtiollinen taivas synkkenemistään, ja jokainen uusi päivä toi tullessaan uusia, uhkaavia viestejä, jotka eivät kuitenkaan hetkeksikään häirinneet hra Kenosen mielentyyneyttä. Ihmissyöjä-Kenosten kirkuna riihen takana, Robinsonin ampumien tylppäkärkisten nuolten sattuessa heidän vähemmän jaloihin ruumiinosiinsa, häiritsi häntä enemmän kuin Sarajevon murha, ja housunkannattimien katkeaminen tuotti hänelle suurempaa huolta kuin Itävallan ja Serbian välien kiristyminen.

Mutta lähimmät naapurit, jotka tietenkin olivat kuulleet hra Kenosen äskeisestä ulkomaamatkasta, saapuivat hänen luokseen urkkimaan hänen mielipiteitään suurvaltiollisista asioista, puhuivat ilmoista ja vuodentulotoiveista sekä kysyivät lopuksi, mitä ulkomailla sodan mahdollisuuksista arveltiin.

Hra Kenonen nojautui silloin taaksepäin korituolissaan karisti tuhkan sikaristaan ja sanoi, että kaikki huhut sodan mahdollisuudesta olivat turhia loruja. Muistaakseen ei hän matkallaan ollut nähnyt yhtään sotamiestä, lukuunottamatta erästä vanhaa, ontuvaa ja kaikesta päättäen eläkkeellä olevaa upseeria, joka oli matkustanut samassa vaunussa kuin hänkin eikä ollut näyttänyt ensinkään sotaisen näköiseltä. Ja kuitenkin oli hra Kenonen matkustanut halki miltei puolen maailman, edestakaisin. Sitäpaitsi oli sota mahdoton eräästä yksinkertaisesta syystä.

Vieraat nyökäyttivät myöntävästi päätään ja sanoivat, että niin aina… mutta kysyivät kuitenkin lopuksi hieman epäröiden, mikä se yksinkertainen syy mahtoi olla.

Silloin hra Kenonen hyväntahtoisesti selitti, että kaikki maailman sotajoukot tuhoaisivat nykyaikaisilla aseilla toisensa viidessätoista minuutissa. Ja kun eräs vieraista, uskomattoman rohkeasti kylläkin, rohkeni hieman epäillä sitä, niin myönsi hra Kenonen suopeasti, vaikkakin salaa hieman kiihtyneenä, viisi minuuttia lisää, mutta ei sekuntiakaan siitä yli.

Ja hra Kenonen löi kämmenellä reiteensä ja lupasi syödä vanhat housunsa muhennokseksi laitettuina, jos eurooppalaisesta sodasta tosi tulee.

Saatuaan näin vakuuttavat takeet rauhan säilymisestä lähtivät naapurit keventynein sydämin kotiinsa.

HRA KENONEN JA NAISASIA

Hra Kenonen käy Naantalin kaupungissa ja palaa sieltä sekä hämmästyneenä että suuttuneena

Mutta muutamien päivien kuluttua valtasi hra Kenosen toimeliaan hengen jälleen matkustushalu, ja koska hän oli epäonnistunut yrityksessään päästä kaukaiseen Konstantinopoliin, niin alkoi hän arvella, eikö mahdollisesti retki melkoista lähempänä olevaan, vaikkakin tuntuvasti pienempään Naantalin kaupunkiin, jonne oli vain tuo verraten vähäpätöinen 3 kilometrin matka, onnistuisi paremmin. Tavallisella päättäväisyydellään ja nopeudellaan panikin hän tämän suunnitelmansa täytäntöön, astui eräänä päivänä klo 12 laivaan ja astui arvokkaasti laivasta Naantalin laiturille tasan puolen tunnin kuluttua, jolla välin laiva oli ehtinyt poiketa viidessä muussakin laiturissa.

Hra Kenonen huomasi Naantalin kaupungin erittäin miellyttäväksi ja kodikkaaksi pisteeksi synnyinmaansa kartalla, mutta pudisti vakavasti päätään ajatellessaan mahdollisuutta, että hänen täytyisi siirtää sinne varsinainen toimintansa. Sillä hra Kenosen kaltainen liikemies tarvitsee ennen kaikkea laajan, suuren ympäristön, jossa hänellä on mahdollisuudet päästää kaikki pursuvat ja kuohuvat voimansa ja liikemieskykynsä valloilleen. Tahtoopa välistä itse Helsinkikin käydä hänelle liian ahtaaksi, niin että hänen täytyy siirtyä viikoksi tai pariksi Pohjanmaan lakeuksille, saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja voidakseen ojennella raajojaan. Naantalissa hän kiireen tullen — ja toimessa ollessaan on hänellä aina kiire — löisi ensimmäisessä käänteessä nenänsä lähimmän talon nurkkaan.

Käveltyään Naantalissa yhden tunnin hra Kenonen tunsi osaavansa tämän kaupungin ulkoa ja tuhautti kärsimättömästi sieraimiaan, joutuessaan viidennen kerran erään puiston keskessä olevan vesimyymälän eteen. Muudan vanhahko Naantalin kaupungin alkuasukas, joka näki hra Kenosen olevan ensi kertaa paikkakunnalla, kysyi häneltä, oliko hän jo käynyt kirkossa, jota hän väitti Naantalin suurimmaksi nähtävyydeksi. "Kirkko kuin kirkko… kyllä minä olen niitä nähnyt", vastasi hra Kenonen ja kysyi vuorostaan, milloin ensimmäinen laiva lähtisi.

Saatuaan kuulla sen lähtevän vasta kello neljän aikaan tajusi hra Kenonen, että hänellä oli nyt runsaasti kaksi tuntia ylimääräistä aikaa, jota hänen olisi vaikea saada tyydyttävästi kulumaan. Hän alistui kuitenkin välttämättömyyden pakkoon, koska ei mikään muukaan näyttänyt auttavan, kapusi Kuparivuorelle ja katseli sieltä käsivarret rinnalla ristissä allaan olevaa maisemaa kuin vangittu Napoleon pienen saarensa korkeimmalta, kalliolta sitä ahdasta valtakuntaa, johon kohtalon sokea käsi oli mahtavan kotkan kiinnikytkenyt.

Hra Kenonen laskeutui alas Kuparivuorelta ja käveli ikävystyneenä kuudennen kerran ennenmainitun vesimyymälän ohitse. Koska ensimmäinen puolitusinaa tapaamisia täten oli tullut täyteen, osti hra Kenonen sen kunniaksi lasin mehuvettä ja siirtyi sitten kylpylaitoksen puistoon, jossa hän istuutui muutamalle penkille, mahdollisimman kauas koreavärisissä kesäpuvuissaan keikailevista vierasmaalaisista kylpyvieraista, ja alkoi kantapäillään piirustella käytävän hiekkaan mittausopillisia kuvioita. Hra Kenosen silmät ovat kyllä nekin olleet aikoinaan avoimet naisellisille suloille ja muulle maalliselle turhuudelle, mutta iän karttuessa on hänkin vakiintunut, jotapaitsi hän on niin paljon maailmaa nähnyt mies, ettei pienen kylpyläkaupungin vierasnäyttely voi tarjota hänelle mitään erikoisesti uutta ja mieltäkiinnittävää.

Jokseenkin tähän suuntaan kiersivät hra Kenosen ajatukset melkein tahdottomasti, itsetiedottomasti ja epäselvästi, kun hän samassa havahtui mietteistään siihen, että hänen jalkainsa juureen putosi naisten käsilaukku, sellainen salaperäinen esine, jota ilman kaupunkilaisnainen ei voi ottaa yhtään askelta porttinsa ulkopuolelle.

Hra Kenonen huomasi sen pudonneen eräältä pitkäkasvuiselta ja laihalta, melkoisen miesmäisesti puetulta ja kävelevältä naishenkilöltä, ja kun hra Kenonen tarpeen vaatiessa on itse kohteliaisuus, niin kiiruhti hän nostamaan käsilaukun maasta ja ojentamaan sen omistajattarelleen, joka itsekin oli huomannut sen putoamisen ja kääntynyt sitä noutamaan.

— Kiitos! sanoi nainen ja istuutui sitten, hra Kenosen ikäväksi pettymykseksi, samalle penkille, jolla hra Kenonenkin istui.

Nainen, jolla oli silmälasit nenällä, mutta jonka tukka ei kuitenkaan ollut lyhyeksi leikattu, aloitti kursailematta keskustelun hra Kenosen kanssa, sanoi tulleensa usein hra Kenosta vastaan Helsingin kaduilla sekä siis tuntevansa hänet ulkonäöltään, ja alkoi sitten puhua sodan uhasta. Hänellä tuntuivat kaikki asiat olevan valmiina pääkopassa, niin ettei hra Kenosen tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista, ja hän sanoi, että sodat niinkuin kaikki muukin paha tässä maailmassa johtuu siitä, että ohjakset ovat miesten käsissä.

— Kenenkäs käsissä niiden sitten pitäisi olla? kysyi hra Kenonen äkkiä ja mullisti silmiään. — Lastenko?

— Ei, vaan naisten! vastasi toinen tarmokkaasti.

— Te taidatte olla niitä naisasianaisia, joista minä olen jotain juttua kuullut? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti ja siirtyi varovaisuuden vuoksi hieman kauemmaksi naapuristaan.

Viimemainittu myönsi kuuluvansa tuohon hra Kenosen pelkäämään luokkaan, jolloin hra Kenonen heti siirtyi penkin toiseen päähän.

— No älkää nyt lähtekö karkuun? sanoi hänen uusi puhekumppaninsa. — En minä teitä pure!

— Kuka sen tietää! mutisi hra Kenonen. Mutta koska naisasianainen oli vedonnut hänen rohkeuteensa, niin jäi hän tietysti paikoilleen ja sanoi:

— Mitä niihin sotiin tulee, niin luulen, ettei tässä maailmassa olisi yhtään rauhallista päivää, jos naiset olisivat vallassa. Minä en ole vielä koskaan tavannut kahta naista, jotka olisivat olleet oikein hyvässä sovussa keskenään ja joiden välille ei ennemmin tai myöhemmin olisi tullut toraa. Se olisi kamala tapaus, jos naiset saisivat vallan käsiinsä… mutta eiväthän ne sitä toki onneksi milloinkaan saa, lisäsi hra Kenonen luottavaisesti.

Kuullessaan näin taantumuksellista puhetta innostui naisasianainen väittelemään hra Kenosen kanssa aatteistaan, ja vaikka hra Kenosella on vastaus aina valmiina siinä kuin jollain toisellakin, niin täytyy meidän tunnustaa, että tämä harvinainen mies tällä elämänsä kohdalla ensi kerran todellisesti pelkäsi joutuvansa tappiolle, sillä se tapa, jolla naisasianainen pommitti häntä yllättävillä väitteillä, välikysymyksillä, huudahduksilla, historiallisilla tapahtumilla sekä ivan ja pilkan myrkytetyillä nuolilla, joita vastaan rehellinen ja vakaamielinen hra Kenonen oli jokseenkin turvaton, oli aivan tavaton. Hra Kenonen sai lyhennetyssä ja kootussa painoksessa silmilleen kaikki ne muistutukset, joita naisilla on Saaran ja Hagarin päivistä alkaen ollut miehiä ja heidän toimenpiteitään vastaan esitettävänä. Ja kaikkien nykyisten epäkohtien pohjimmaisena syynä, sai hän kuulla, on se suuri kasvatusopillinen virhe, että pojat saavat erilaisen kasvatuksen kuin tytöt ja saavat leikkiä erilaisia leikkejä hevosilla, pyssyillä ja miekoilla, jotka kasvattavat heissä raakuutta ja verenhimoa. Sentähden on pojat kasvatettava samalla tavoin kuin tytötkin, jotta heistä kasvaisi kilttejä ja hyödyllisiä jäseniä tähän yhteiskuntaan.

— Kilttejä lammasnahkaisia tohvelisankareita! ärjäisi hra Kenonen, joka oli lopulta alkanut yhä enemmän ja enemmän menettää mielenmalttiaan, etenkin sen vuoksi, ettei hän mitenkään tahtonut saada suunvuoroa.

Ei ole aivan mahdoton sekään peloittava otaksuma, että hra Kenosen ja naisasianaisen väittely, joka oli alkanut kohota niin korkeaan äänilajiin, että se herätti Kasinon verannalla päivällistään syövän kylpyläyleisön huomiota, olisi muuttunut suoranaiseksi käsikähmäksi, jollei hra Kenonen olisi samassa huomannut, että kello oli viittä minuuttia vailla neljä, ja alkanut hyvästiä sanomatta juosta laivalle.

* * * * *

Hra Kenonen palasi Naantalista sekä hämmästyneenä että suuttuneena kaikesta siitä, mitä hän oli naisasianaiselta kuullut, ja päästyään sisään sanoi hän rva Kenoselle saaneensa silmänsä auki ja nyt vasta täysin käsittävänsä ne jumalattomat ja lainvastaiset päämaalit, joihin kirotut naisasianajajat pyrkivät.

Rva Kenonen käski hänen puhua suunsa puhtaaksi, minkä hra Kenonen siekailematta tekikin. Ja kun rva Kenonen sitten sanoi, ettei hän voi huomata mitään väärää ja nurinkurista Naantalissa olevan "suffraketun", niinkuin hra Kenonen häntä nimitti, mielipiteissä, niin kohotti hra Kenonen oikean kätensä ylös, ikäänkuin manatakseen taivasta sen todistajaksi, mitä hänen oman perheensä keskuudessa tapahtui. Hra Kenonen käveli sitten koko iltapäivän pitkin askelin permannolla, heilutellen käsiään ja koettaen saada aviopuolisonsa luopumaan turmiollisesta maailmankatsomuksestaan, mutta kun myöskin rva Kenonen varsin hyvin tietää, mitä hän tahtoo ja mitä hän ei tahdo, niin ei hra Kenosen kaunopuheisuus tällä kertaa kantanut mitään mainitsemisen arvoisia hedelmiä, ja raskaalla, katkeroituneella sydämellä meni hän sinä iltana nukkumaan.

Seuraavana aamuna lähti hra Kenonen Turkuun, ja kun hän sieltä palasi, niin oli hänellä kainalossaan joukko paketteja. Sitten kutsui hän pojat eteensä, ja kun koko joukko oli saapuvilla, piti hra Kenonen, kasvojaan omituisesti vääristellen ja luoden rva Kenoseen silloin tällöin merkillisiä silmäyksiä, pienen puheen, jossa hän tunnusti olleensa ymmärtämätön isä, joka vasta vanhoilla päivillään on saanut tietää, miten poikia on kasvatettava.

Nuoret Kenoset kuuntelivat tätä harvinaista esitystä hämmästyksellä, jolla ei enää ollut mitään rajoja, kun hra Kenonen hitaasti aukaisi pakettinsa ja antoi kullekin pojalle kirjavan, posliinipäisen nuken sanoen, että ajat ovat nyt suuresti muuttuneet ja ettei hän halua ottaa omalletunnolleen poikiensa kasvamista raakalaisiksi ja maantierosvoiksi. Uudet, hameniekat isännät olivat nyt astumassa Euroopan kohtaloiden johtoon, ja sen vuoksi on parasta, että myöskin Kenosen pojat ajoissa alkavat tottua uuteen järjestykseen. Itse oli hän, hra Kenonen, ehkä liian vanha saadakseen sopivaa tointa uudessa akkaväen tuhatvuotisessa valtakunnassa, mutta ahkeralla harjoituksella ja hyvällä tahdolla toivoi hän sentään voivansa vielä mahdollisesti kehittyä kätilöksi, kuppariksi tai pesumatamiksi.

Senjälkeen käski hra Kenonen, joka oli saanut mielestään tarpeeksi nolatuksi rva Kenosta, poikiensa mennä hiiteen ja viedä nuket mennessään, ja pojat luikkivat hämillään metsään, jossa he hirttivät uudet lahjansa puiden oksiin ja alkoivat ammuskella niitä kaaripyssyillään, leikkien punanahkoja, jotka kiduttivat kynsiinsä joutuneita valkonaamaisia sotavankeja.

HRA KENONEN EMÄNTÄNÄ

Hra Kenonen muuttuu isännästä emännäksi ja keittää riisiryynipuuron

Ajatuksenvaihtoa naisasiasta jatkui hra Kenosen ja puolisonsa välillä vielä seuraavana päivänä, ja rva Kenonen sanoi, että olisi hauskaa nähdä hra Kenosen hoitavan kotitalouttaan edes yhden päivän, ja hra Kenonen paukautti nyrkillä rintaansa sanoen, että kyllä hän on valmis siihen koska tahansa, ja lausui toivomuksen, että suffraketut olisivat yhtä valmiit ja kykenevät hoitamaan miesten raskaat tehtävät. Ja rva Kenonen otti miehensä heti kohta sanoistaan kiinni ja matkusti seuraavana aamuna koko päiväksi Turkuun, ja kun hra Kenonen aamulla sai sen kuulla, niin hän vähän pöllähti, ja kun hän kuuli, että rva Kenonen oli ottanut palvelustytön mukaansa, niin hän pöllähti vielä enemmän ja piti sitä arvottomana ja sopimattomana sotajuonena, mutta päätti kuitenkin hoitaa uudet tehtävänsä niinkuin mies, ajoi pojat vuoteiltaan metsään ja sanoi, että mitä kauemmin he siellä pysyvät, sitä parempi. Sitten järjesti hän vuoteet sillä tavoin, että työnsi sängyt patjoineen, tyynyineen ja lakanoineen kokoon, heitti peitteet päälle ja sanoi, että tämäpä nyt muka konsti!

Sen tehtyään istuutui hän miettimään ruokapuolta, ja hänen sisäinen aavistuksensa sanoi hänelle, että jos hän ryhtyisi aamiaista puuhaamaan, niin joutuisi se valmiiksi aikaisintaan päivälliseksi. Käytännöllisenä miehenä päätti hän siis sivuuttaa aamiaisen vaitiololla ja siirtyä yhtähyvin oikopäätä päivällisvalmistuksiin.

Pian oli hän myöskin selvillä siitä, että hän keittäisi riisiryynipuuroa, tuota maukasta ja tukevaa ruokaa, ja tukahduttaisi sillä kerta kaikkiaan sekä oman että poikiensa nälän siksi päiväksi. Tämä oli hänestä edullista siitäkin syystä, kun riisiryynipuuron keittämiseen ei hänen mielestään tarvittu mitään erikoisia esitietoja eikä käytännöllistä harjoitusta, ja hän onnitteli itseään tämän keksinnön johdosta, jolla hän mielestään taitavasti ja viisaasti yhdisti huvin ja hyödyn, kun koko miespuolinen Kenos-suku kuului riisiryynipuuron innokkaisiin suosijoihin.

Hra Kenonen katsoi kelloaan, joka oli neljännes vailla 9 aamupäivällä. Hän muisteli joskus kuulleensa, että riisiryynipuuron kiehuminen vaatii aikansa, mutta ryhtyessään näin ajoissa puuhaan oli hän varma siitä, että puuro olisi pahimmassakin tapauksessa pöydässä viimeistään kahden aikaan päivällä.

Hra Kenonen löysi aitasta suuren riisiryynipussin, jonka hän kantoi keittiöön. Sinne kantoi hän myöskin kaikki aitassa olevat maitokulhot. Sitten latoi hän keittiön uunin eteen sellaisen pinon polttopuita ja sytykkeitä, että sillä olisi kuljettanut laivan Luonnonmaasta Turkuun.

Nyt oli hän valmis ryhtymään toimeen.

Sytytettyään hellaan mahtavan rovion hän pani tulelle keittiön suurimman kattilan, johon kaasi vettä, sillä hän muisteli, että puuronkeiton alkupuolella sopi säästäväisyyssyistä käyttää aluksi vettä siihen saakka, kunnes ryynit alkavat pehmetä, jolloin on paras aika ryhtyä keittämään maidossa. Sitäpaitsi täytyisi hänen, jos hän aloittaisi suoraapäätä maidolla, hämmentää pataa pohjaanpalamisen estämiseksi koko ajan, eikä hra Kenosella ollut mitään halua ryhtyä puoleksi päiväksi kattilan hämmentämiseen.

Hra Kenonen mittasi kattilaan puolen kolmatta litraa ryynejä, arvellen sen suunnilleen riittävän. Jolleivät pojat saa siitä kylläänsä, niin syökööt leipää lisää.

Ensimmäinen vesi tuli hyvin likaiseksi ja sameaksi, jolloin hra Kenonen hoksasi, ettei hän ollut muistanut pestä ryynejä. Lausuen paheksumisensa siirtomaatavarakauppiaille, jotka laskevat liikkeeseen epäsiistiä ja pesemätöntä tavaraa, kaatoi hra Kenonen likaisen veden pois kattilasta ja pani uutta sijaan.

Koska hra Kenonen piti hellassa vireillä tulta, joka olisi tuottanut kunniaa rautavalimon sulatusuunin hoitajalle, niin ei viipynytkään kauan, ennenkuin kattila alkoi kiehua. Mutta samalla pani hän merkille, että vaikka kattilassa olikin vettä eikä maitoa, osoitti keitos kuitenkin pohjaanpalamisen oireita. Hra Kenonen tarttui vihaisesti hierimeen ja alkoi hämmentää, sytytettyään sikarin.

Samassa alkoi uusi ilmiö herättää hänessä huolestumista. Hän oli pannut kattilan puolilleen vettä ja ryynejä, mutta keitto alkoi nyt lisääntyä itsestään omituisella ja hämmästyttävällä tavalla. Se oli kuin sadun sammakko, joka tahtoi pullistaa itsensä härän kokoiseksi. Sen pinta kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja mikäli kattilan sisällys pullistui, sikäli pullistuivat myöskin hra Kenosen silmät.

— Ryynit paisuvat! huusi hra Kenonen, joka ei ollut tullut ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, ja alkoi kiireesti ammentaa kattilan sisällystä ensimmäisiin astioihin, mitkä käsiinsä sai.

Ammennettuaan kymmenkunta kauhallista arveli hän sen riittävän ja jatkoi rauhoittuneena hämmentämistään, hämmentäen joukkoon myöskin peukalonpään kokoisen pötkyn tupakantuhkaa, joka hänen sikaristaan siinä kiireessä putosi pataan.

— Lisänä rikka rokassa, lohdutti hra Kenonen itseään ja arveli, ettei noin pieni määrä tuhkaa voi olla vahingoksi niin suuressa puuromäärässä.

Sitä lajia tavaraa tuli kuitenkin piakkoin kattilaan enemmänkin.

Hra Kenonen huomasi nimittäin, että tuli kattilan alla oli sammunut.

Polttopuut olivat näet kuivia risuja, joita herrasväki Kenonen, jolle oli luvattu vapaat polttopuut, sai kerätä talon takana olevasta metsästä. Ne olivat hyviä palamaan, melkein liiankin hyviä, sillä ne paloivat valitettavan nopeasti loppuun, niin että rva Kenosen keittäessä piti palvelustytön koko ajan tunkea lisää polttoainetta pesään. Kun ei hra Kenosella ollut tällaista vakinaista lämmittäjää, ja hän oli liian ylpeä turvautuakseen poikiensa apuun tässä kunniakysymyksessä, niin tapahtui hänen keittopuuhissaan tuon tuostakin keskeytys.

Onneksi oli hän arvannut varata tätä polttoainetta viereensä melkein itsensä korkuisen pinon, ja hän tunki hellan täyteen uusia risuja ja polvistui sitten puhaltelemaan, saadakseen tulen nopeammin syttymään ja päästäkseen jälleen hoitamaan kattilaa.

Hra Kenosen keuhkot ja posket toimivat kuin pajan palkeet, ja hänen silmilleen tuprahti nokea ja tuhkaa, josta melkoinen osa leijaili riisiryynikattilaan. Hra Kenonen kirosi, mutta samassa, ehkäpä juuri sanan voimasta, syttyikin tuli palamaan.

Hra Kenonen kaiveli juuri nenäliinan kulmalla enimpiä tuhkia pois silmistään, kun hänen selkäpiitään värisytti ankara kohaus, samanlainen kuin saunassa kuullaan silloin kun saunottaja lyö kipon vettä kuumalle kiukaalle. Kun hra Kenonen ankaralla tahdonvoiman ponnistuksella sai silmänsä auki, niin näki hän, että kattila oli taas kukkurapäänä ja huomattavan suuri osa sen ylimmästä sisällyksestä valunut hellalle.

Hra Kenonen tempaisi kattilan tulelta ja kiristellen hampaitaan kaasi hän puolet sen sisällyksestä likaämpäriin, noeten tässä toimituksessa itsensä lopullisesti ja polttaen sitäpaitsi sormensa. Saatuaan kattilan jälleen tulelle katseli hän sitä pelonsekaisella inholla ja, puhallellen hyppysiinsä, huusi:

— Kirotut ryynit! Ettekö te koskaan lakkaa paisumasta?

Tähän kysymykseen ei kattila antanut suoranaista vastausta, mutta suurine korvineen näytti se hra Kenosesta hyvin ilkipintaiselta, aasimaiselta ja epäilyttävältä. Hra Kenonen tunsi voimakasta kutsumusta tarttua eteisen nurkassa olevaan kirveeseen ja ruhjoa sillä kattilan romuksi.

Näytti kuitenkin siltä kuin olisivat ryynit, joko hra Kenosen uhkaavan muodon takia tai omasta halustaan, vihdoinkin lakanneet paisumasta. Se seikka tuotti hra Kenoselle melkoista helpotusta, sillä hän oli alkanut tuntea epäilystä, etteivät ryynit olleetkaan mitään oikeita kristillisiä riisiryynejä, vaan jotain noiduttua tavaraa.

Näissä vaihtelevissa puuhissa oli hra Kenosen aika kulunut kuin siivillä, ja ennenkuin hän huomasikaan, oli kello jo kaksitoista. Oikeastaan ei hän sitä silloinkaan itse huomannut, vaan muistuttivat häntä siitä hänen omat poikansa, jotka pistivät päänsä sisään keittiön ovesta ja kysyivät, joko he pian saavat aamiaista. Silloin sanoi hra Kenonen, että hän maksaisi mielellään markan, jos saisi tietää, onko muualla maailmassa sellaista hyvinlajiteltua ja edustavaa valikoimaa ahmatteja ja suursyömäreitä yhdessä koossa kuin hänen perheessään, ja käski poikiensa mennä hornaan, mieluimmin oikotietä, sillä hän oli mielestään elättänyt heitä tarpeeksi kauan sekä alkoi tuntea väsymystä ja elämäänsä kyllästymistä.

Pojat mulkoilivat toisiinsa ja hra Kenoseen, jota naamastaan päättäen olisi tällä hetkellä voinut pikemmin luulla joksikin hottentottiylimykseksi kuin hra Kenoseksi, ja nuori Jonas Kenonen otti itselleen vapauden huomauttaa:

— Isän naama on niin noessa!

— Älä sinä sitä sure, poikani! vastasi hra Kenonen ylevästi ja arvokkaasti. — Nokisenkin naaman takana voi olla jalo ja miehekäs sydän.

Kun ei aamiaisesta näyttänyt olevan tietoa lähitulevaisuudessa, ja päivällisenkin kohtalo näytti epävarmalta, niin vetäytyivät Kenosen pojat puutarhaan ja alkoivat siellä, karviaismarjapensaiden takana, pitää Kallen johdolla mielenosoituskokousta. Pian kaikuikin hra Kenosen korviin kimeä, kapinallinen laulu:

"Nälkä tääll' on aina vieraanamme. Vaan kun korpit haaskoiltaan Me kerran kaikki karkoitamme. Niin päivä pääsee paistamaan, Tää on viimeinen taisto…"

Hra Kenonen irvisti harmistuneena, kuullessaan tämän laulun, mutta päätti suhtautua mielenosoitukseen yli-ihmisen välinpitämättömyydellä, ja kaatoi nyt maitoa puurokattilaan.

Maitoa lisäsi hän keitokseen sen jälkeen tuon tuostakin, ei kuitenkaan kovin paljoa kerrallaan, koska hän pelkäsi, ettei siitä muuten tulisi puuroa koko viikolla. Samaan aikaan loppui tavallisesti tulikin hellasta, kattila lakkasi kiehumasta, ja hra Kenosen täytyi taas ryhtyä palkeeksi.

Ryynit eivät mitenkään tahtoneet pehmitä ja muuttua puuroksi. Sitäpaitsi ei hra Kenonen tahtonut saada vetistä väriä ja makua pois keitosta, ja alkoi vähitellen aavistaa syyn olevan siinä, että hän oli aluksi keittänyt sitä vedessä. Saadakseen tulevaan puuroonsa jotain makua lisäsi hän siihen puoli kiloa voita, muutamia lusikallisia suoloja, pari kourallista perunajauhoja sekä, asiaa jonkin verran tuumittuaan, annoksen vehnäjauhojakin.

Iltapäivällä tunsi hra Kenonen itsensä läpiväsyneeksi ja surumieliseksi, jotapaitsi häntä vaivasi kalvava nälkä, mutta vihdoin alkoi puurokin valmistua.

Kun rva Kenonen klo 7 aikaan illalla palasi Turusta, oli hra Kenonen juuri saanut päivällispöydän katetuksi ja istuutunut siihen nälkäisine poikineen. Katsellessaan puuroaan, joka nyt vihdoinkin valmiina ja kymmenkunta kertaa pohjaanpalaneena höyrysi vadissa, näytti hra Kenonen epätietoiselta ja miettiväiseltä, sillä sen näköistä ja makuista riisiryynipuuroa ei hän vielä eläissään ollut syönyt, mutta kun rva Kenonen kysyi, mitä se ruokalaji oli, jota hänen miehensä oli valmistanut, niin kohotti hra Kenonen kulmakarvansa puoliväliin otsaa ja sanoi jokaisen voivan nähdä, että se oli riisiryynipuuroa.

Äkkiä laski hra Kenonen lusikan syrjään ja käski viedä puuron sioille sanoen, että naisväki oli antanut ryynien pilautua aitassa. Koska sitä oli suuri kattilallinen, niin olivat siat sinä iltana odottamattomaksi riemukseen revetä hra Kenosen riisiryynipuurosta.

HRA KENONEN KASVATTAA LUONNETTAAN

Hra Kenonen lähtee uistelemaan kolmella uistimella ja saa etsimättään erinomaisen tilaisuuden kasvattaa luonnettaan

Rva Kenonen sanoi eräänä päivänä, ääntään koroittaen, että on se nyt sentään merkillistä, kun ei saa tuoretta kalaa nähdäkseenkään, vaikka asutaan aivan veden hengessä.

Hra Kenonen kuuli tämän valituksen ja sanoi, että jollei muusta ole kysymys, niin on asia pian autettu. Ja tavalliseen tapaansa ryhtyi hän siekailematta toimenpiteisiin.

Hra Kenosella oli kolme uistinta.

Yksi niistä oli kauhean suuri, sopiva paremmin valaskaloja kuin haukia varten. Sen koukut olivat kuin harpuunin väkäset, ja sen hopeoitu lusikka oli pikemmin lapio kuin lusikka. Oli varmaa, että jos siihen uistimeen josko kala tulisi, niin olisi siinä kalaa kerrakseen. Toinen uistin oli pieni ja siro, heleänvärisillä töyhdöillä koristettu, niin että oikein vesi kielelle tuli sitä katsellessakin. Kylläisen täytyi sen kalan olla, jonka makuhermoja sen ilmestyminen näköpiiriin ei olisi alkanut kutkuttaa. Kolmas oli silakkauistin. Siinä oli pieni varras, johon paremman syötin puutteessa voitiin pistää suolattu silakka, ja painettiin pienehköt, petolliset koukut silakan ympärille, joka varmuuden vuoksi sidottiin parista kohden langalla kiinni. Silakan pää katkaistiin poikki ja heitettiin rannalle, mutta pään kohdalla oli uistimessa pieni kiiltävä propelli, joka pani koko vehkeen iloisesti pyörimään.

Ottaen nämä oivalliset pyydykset esille kätköistään vyötti hra Kenonen kupeensa ja suvaitsi lähteä — yksin, sillä pojat olivat äkkiä kadonneet ties mihin — omassa persoonassaan päästämään puolisoansa tuoreen kalan puutteesta.

— Kun laskee kolme uistinta veteen, niin ovat mahdollisuudet kolme kertaa suuremmat kuin yhdellä uistimella yritettäessä, sanoi hra Kenonen lähtiessään, ja tämän kenenkään kumoamattoman matemaattisen väittämänsä hän myöskin toteutti käytännössä, laskien valaskalauistimen ja töyhtöuistimen veteen venheen vasemmalta puolen, mutta silakkauistimen oikealta puolelta, käärien kelat sääriensä ympäri ja alkaen reippaasti soutaa Rymättylään päin.

Kaikki kävi aluksi hyvin. Mutta erään saaren lähellä tuli hra Kenonen, jolla luonnollisesti on silmät vain etupuolella päätään, liian lähelle ruohikkoa, ja kun ensimmäiset kaislat alkoivat kahista venheen laitoja vastaan, pyöräytti hän kiireesti aluksensa ympäri ja alkoi soutaa väljemmille vesille.

Puolen minuutin kuluttua huomasi hra Kenonen, että hänen vasemman säärensä ympärillä olevat uistintensiimat kevenivät äkkiä, kun taas silakkauistin samassa silmänräpäyksessä tuntui paljon raskaammalta kuin äsken.

— Uistimenpirut ovat tarttuneet käänteessä toisiinsa, mutisi hra Kenonen säpsähtäen, mutta lisäsi sitten:

— No, ei hätää mitään… nostetaan ne ylös venheeseen ja päästetään irti.

Kello oli silloin neljännestä yli seitsemän iltapäivällä. Aikamäärä oli täysin tarkka, sillä hra Kenonen oli juuri sattunut katsomaan kultakelloaan.

Hra Kenonen nosti airot venheeseen ja alkoi vetää ylös silakkauistinta. Heti huomasi hän, että kaikkien kolmen uistimen siimat olivat erinomaisella taituruudella kietoutuneet toisiinsa yhdeksi köydeksi. Tuskinpa se olisi voitu edes köydenpunomossa paremmin suorittaa.

Hra Kenonen kalpeni hieman ja alkoi yhä nopeammin lappaa siimoja ylös vedestä. Mutta kun hän vihdoin katseli venheen pohjalla olevaa kasaa, josta pisti esiin kolmen uistimen kelat, muutamia suurempia ja pienempiä koukkuja sekä suolatun syöttisilakan häntä, tunsi hän huimausta. Eikä ihme, sillä itse Aleksanteri Suuri, joka miekallaan halkaisi kuuluisan solmun, olisi suuruudestaan ja miekastaan huolimatta, nähdessään sen kauhistuttavan sykkyrän, mikä tällä hetkellä oli hra Kenosen venheen pohjalla, hypännyt Bukephaloksensa selkään ja ajanut täyttä laukkaa tiehensä, pelastautuen ensi kerran elämässään hurjalla paolla ylivoimaisesta tehtävästä.

Mutta siinä, missä suuri Aleksanteri olisi toivottomana heittänyt mainehikkaan miekkansa metsään katajapensaaseen ja ratsastanut lähimpään kapakkaan hukuttaakseen rypälevereen surunsa ja häpeänsä, siinä ei peräytynyt hra Kenonen. Ylpeydellä kirjoittaa hänen historioitsijansa jälkeentulevien sukupolvien luettavaksi, ettei sellainen ajatus juolahtanut hänen mieleensäkään.

Taikka, noudattaaksemme mahdollisimman suurta totuudenmukaisuutta, sellainen ajatus vilahti kyllä ohimennen hänen aivoissaan. Hra Kenosen katsellessa suu auki ja tuskan hiki otsalla jalkainsa juuressa olevaa kaikkien aikakausien sekasotkuisinta vyyhteä sanoi hänen terve järkensä hänelle, että paras, mitä hän nykyoloissa voisi tehdä, olisi nostaa koko tuo kirottu sekamelska aironlavalla mereen ja soutaa kiireen kaupalla mahdollisimman kauas sen läheisyydestä. Omaksi vahingokseen ei hra Kenonen kuitenkaan tällä kertaa noudattanut terveen järkensä ääntä. Tapahtunut onnettomuus oli epäilemättä siinä määrin lamauttanut hänen joustavat henkiset kykynsä, ettei hän kyennyt sen suuruutta täysin tajuamaan ja arvostelemaan.

— Tässä tarvitaan ennenkaikkea kärsivällisyyttä, huomautti hän itselleen. — Ei mitään muuta kuin kärsivällisyyttä. Kieltämättä näyttää asia pahalta, vieläpä hyvin pahalta, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa — ahkeruus unenkin estää…

Vahvistettuaan itseään tällä lohdullisella sananlaskulla istuutui hra Kenonen venheentuhdolle, riisui liivit yltään ja ryhtyi tarkastelemaan asemaa.

Se näytti epätoivoiselta, sitä ei voinut kieltää. Mutta hän päätti sittenkin yrittää. Ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin tuo pirullinen sekamelska vihdoinkin olisi selvitetty ja kaikki siimat jälleen olisivat kauniisti omien kelojensa ympärillä, paisui hänen sydämensä, ja hetkellisen innostuksen huumaamana vannoi hän kalliin ja kovan valan ei ennen kotia menevänsä, ennenkuin työ olisi tehty.

— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! toisteli hän itsekseen. — Sinä Aukusti Bartholomeus Kenonen olet nyt elämäsi vaikeimman tehtävän edessä, mutta tähän saakka olet sinä kunnialla suorittanut kaiken, mitä olet tehtäväksesi ottanut, ja kärsivällisyydellä olet sinä pääsevä tästäkin ikävästä pälkähästä.

Hän ryhtyi työhön.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua nosti hän päätään ja huomasi auringon laskevan. Hra Kenonen lausui kohteliaisuuden Pohjolan valoisalle kesäyölle, joka salli ahkeran miehen toimiskella päivän kultaisen kehrän painuttua taivaanrannan alapuolellekin, ja tarkasti sitten, mitä hän tähän saakka oli aikaansaanut.

Hänellä oli nyt venheen pohjalla noin kaksi metriä selvitettyä siimaa, mutta tähän asti olikin hänen tehtävänsä ollut helpompaa, kun siimat kasan päällä olivat löyhemmässä. Jokainen siima oli 25 metrin pituinen, joten kasassa siis vielä oli 73 metriä selvittämättä.

Samassa alkoi venhe rytistä ja kallistella. Säikähtäen hypähti hra Kenonen seisomaan ja oli horjahtaa mereen venheen pahasti kallistuessa, mutta hän rauhoittui huomatessaan, että tuuli oli vain painanut hänen venheensä lahden toiselle puolen parin kilometrin päässä olevaan rantaan.

Seuraava huomio, minkä hra Kenonen teki, oli se, että edellämainitut pari metriä selvitettyä siimaa olivat hänen horjahtaessaan ja suurine saappaineen siimakasassa kompuroidessaan uudestaan sotkeutuneet.

Hra Kenonen veti syvään henkeä. Sitten hän kiristi hampaitaan, puristi kätensä nyrkkiin ja sanoi, vaahdon kiehuessa suupielissään:

— Minä en kiroa! Huomatkaa: minä en kiroa kertaakaan, ennenkuin kaikki kolme siimaa ovat selvitetyt.

Mutta varmuuden vuoksi lisäsi hän:

— Mitä minä sitten sanon — se on minun asiani.

Hra Kenonen huomasi tarvitsevansa, voidakseen vapaasti toimia, paljon enemmän tilaa kuin mitä ahtaassa venheessä oli käytettävissä. Hän potki siis koko sekasotkun rannalle, hyvin tietäen, ettei sillä ollut näistä potkuista mahdollisuus enää sen enempää sotkeutua.

Sitten ryhtyi hän uudestaan työhön.

— Tarvitaan etupäässä järjestelmällisyyttä, mutisi hän.

Hra Kenonen ryhtyi raastamaan ja penkomaan kasaa, ja neljännestunnin kuluttua oli hän saanut kaivetuksi sen keskeltä esille valaskalauistimen, jota ikäänkuin taivaan lahjana hra Kenosen kärsivällisyyden palkinnoksi seurasi kaupanpäällisiksi kokonaista kolme metriä paksua, solmutonta siimaa.

— Hyvä tulee! hihkaisi hra Kenonen riemuissaan. — Pallo alkaa purkautua. Tunnin tai parin kuluttua on kaikki klaari!

Poloinen hra Kenonen…!

— Tätä saalista en päästäkään käsistäni, sanoi ura Kenonen, joka tänä iltana oli alkanut puhella ääneen itsekseen.

Ja ollakseen varma asiasta kiinnitti hän valaskalauistimen vieressään kasvavan paksun männyn runkoon; koukuista kiinni ja kietoi uistinta seuranneen selvän siiman saman rungon ympärille.

— Siinä sinä paholainen et ainakaan sotkeennu! huudahti hra Kenonen ilkkuen.

— Nyt on minulla ainakin varma lähtökohta, jatkoi hän sitten. — Nyt sen täytyy selvitä.

Yön hetket kuluivat…

Aurinko, joka länteen laskiessaan oli nähnyt hra Kenosen kärsivällisesti ja maltillisesti selvittelevän sotkuista vyyhtiään venheessä, näki idästä noustessaan saman erinomaisen miehen tappelevan saman vyyhden kanssa rannalla, paksun männyn juurella.

"Tappelevan" on juuri oikea sana, sillä hra Kenonen huitoi, reutoi, huusi ja telmi. Hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, ja joka tempauksella sekautui uistimensiimavyyhti yhä pahemmin hänen ympärilleen. Hra Kenonen muistutti jättiläistoukkaa, joka oli ruvennut koteloitumaan.

* * * * *

Kello neljän aikaan samana aamuna heräsi läheisyydessä olevan torpan väki avunhuutoihin, jotka kuuluivat rannalta päin. Luullen jonkun haaksirikkoutuneen kaupunkilaisen huvipurjehtijan taistelevan vedessä hengenhädässä lähti torpan ukko juoksemaan alusvaatteissaan rannalle.

Suuresti hän hämmästyi, nähdessään edessään hra Kenosen, joka puuhun sidottuna huusi: apua, apua…!

Itkikö hra Kenonen?

Torpan ukko on jälkeenpäin kertonut, että hra Kenonen itki. Hra Kenonen itse on taas nimenomaan väittänyt, ettei hän suinkaan itkenyt. Torpan ukko on siis valehtelija.

Hra Kenonen kertoi ukolle, että ryövärit olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, ryöstäneet hänet putipuhtaaksi ja köyttäneet hänet uistimensiimoilla puuhun kiinni, painaen petomaisella julmuudella suurimman uistimen koukut hänen takapuoleensa, niin ettei hän voinut hievahtaakaan. Ja hra Kenonen rukoili ukkoa lain ja kristillisen rakkauden nimessä viivyttelemättä juoksemaan takaisin torppaansa ja tuomaan hyvät sakset, mutta nopeasti, Herran nimessä nopeasti…

Ukko lähti juoksemaan, ja viiden minuutin kuluttua palasi hän takaisin, kädessään suuret keritsimet, joilla hän leikkasi siimat palasiksi.

— Hyvin ne julmettuneet roistot ovat osanneetkin herran sitoa, sanoi ukko.

Vihdoinkin oli hra Kenonen vapaa siimoista, mutta ei valaskalauistimestaan, sillä siihen tarvittiin kirurgin apua. Lähin moottorivenhe pantiin käyntiin, ja hra Kenonen vietiin sillä, maaten vatsallaan moottorivenheen pohjalla, Turkuun lääninsairaalaan.

Lääkärin oli viillettävä kolme haavaa, ennenkuin uistin saatiin irroitetuksi. Nämä leikkaukset olivat tosin vaarattomia, mutta hra Kenosen omasta pyynnöstä nukutettiin hänet kuitenkin.

Hra Kenosen kertomus ryöväreistä, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa — viisi miestä, joista kahdella musta parta, oli hra Kenonen, joka lopuksi itsekin alkoi uskoa siihen, kertonut — painettiin aikoinaan uutisena maan kaikkiin lehtiin, ja uutisen otsakkeena oli:

" Petoja ihmishaamussa ".

HRA KENONEN JA SOTA

Hra Kenosen mielipiteistä huolimatta syttyy sota, ja hra Kenonen huomaa isänmaansa olevan vaarassa

Sodan syttyminen kävi hra Kenosen ennustuksista huolimatta hetki hetkeltä yhä varmemmaksi, ja hra Kenonen sanoi silloin tapahtumien kehittyvän juuri siihen suuntaan kuin hän oli aavistanutkin ja Euroopan kansojen olevan tulivuoren partaalla.

Hän alkoi nyt puhua ampuma-aseista ja tuomitsi nykyiset pienireikäiset kiväärit kokonaan kelvottomiksi, sekä sanoi, että ne jykevät, isokuulaiset Berdaanin kiväärit, joilla hän reservikomppaniassa sotapalvelustaan suorittaessaan paukutteli — ollen silloin, oman ilmoituksensa mukaan, komppanian paras ampuja — olivat paljon varmempia ja tappoivat ehdottomasti, jos vain luoti kohti kävi. Hra Kenonen lausui toivovansa, että hänellä nyt olisi sellainen kivääri, sillä silloin voisi hän ehkäistä vihollisen nousun Luonnonmaahan sekä puolustaa kunnialla kotiliettään, ja sanoi pojilleen, ettei heidän tarvitse pelätä ensinkään, vaan kokoontua vain hänen ympärilleen, niin tietää hän kyllä keinot heidän suojelemisekseen. Samalla hän neuvoi poikiaan heittäytymään heti maahan, kun näkevät tykinlaukauksen välähtävän vihollisen sotalaivalta, koska välähdyksen ja pommin saapumisen välillä kuluu aina muutamia sekunteja. Mutta jos he heittäytyvät maahan vasta silloin, kun kuulevat laukauksen pamahtavan, niin on se myöhäistä, koska ääni kulkee hitaammin kuin tykinkuula, ja he menettävät tyhmät päänsä.

Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen toimeenpanemaan pojilleen järkiperäisiä maahanheittäytymisharjoituksia, mutta kesken kaiken kilisi puhelin, ja hra Kenoselle huudettiin talon puolelta, että hänelle on puhelu Turusta.

Hra Kenonen palasi puhelimesta kalman kalpeana, ja kun rva Kenonen säikähtyneenä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin huohotti hra Kenonen, että piru on irti, ja juoksi pihalle ilmoittamaan pojille, että sota on julistettu. Hra Kenonen huusi, että isänmaa on vaarassa, ja että jokaisen on pelastettava itsensä miten parhaiten taitaa. Sitten ryhtyi hän suurella kiireellä pakkaamaan tavaroitaan ja sanoi rva Kenoselle, että heidän on nyt kiiruhdettava Helsinkiin linnoituksen tykkien suojaan. Hän sanoi, että vitkasteleminen voi tuottaa kaikille turmion, ja lähetti Heikin rantaan tähystelemään, näkyisikö vihollisen sotalaivoja olevan tulossa Airistolta päin. Viholliset ovat salakavalalla tavalla yllättäneet rauhallisen ja jumalaapelkääväisen kansan, joka on hiljaisuudessa asunut majoissaan eikä ole kenellekään mitään pahaa tehnyt, mutta hra Kenonen toivoi, että Kaitselmus rankaisisi vihollisia tämän kansainvälisen oikeuden törkeän loukkauksen johdosta.

Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen sadattelemaan matkatavarain paljoutta ja sanoi, etteivät ne olisi mahtuneet edes ukko Noan arkkiin, vaikka kaikki kamelit ja norsut ja virtahevot olisi ajettu sieltä ulos. Ja kun rva Kenonen huomautti, että itsehän hän oli aina määrännyt, mitä kaikkea maalle oli mukaan otettava, niin sanoi hra Kenonen hyvin ymmärtävänsä, että kaikki tahdottiin panna hänen syykseen, ja kysyi, oliko hän myöskin käskenyt raahata tuon kirotun, kukkivan verenpisaran saviruukkuineen Helsingistä asti, ikäänkuin ei Kaikkivaltias kasvattaisi Luonnonmaan kedoilla paljon ihanampia kukkia ihmisten iloksi. Vihastuneena heitti hän sitten kukan ulos ikkunasta sanoen, että jos viholliset saavat, heidät kiinni, niin nähdään pian toisenlaisia verenpisaroita. Rva Kenonen läiskäytti silloin kätensä yhteen ja huusi:

— Aukusti Kenonen, mitä sinä teet! Sehän oli talonväen kukka!

Hra Kenonen ei sitä kuitenkaan enää kuullut, sillä hän juoksi jo yli pihan aittaan pelastamaan siellä olevia tavaroitaan.

Usein on nähty hra Kenosen tarpeen vaatiessa toimivan nopeasti, mutta sellaisella nopeudella ei hän ole vielä koskaan toiminut. Jos olisi ollut kysymys tulipalosta, niin ei kokonainen palokunta olisi voinut vikkelämmin pelastaa uhattua irtaimistoa kuin hra Kenonen pakkasi tavaransa ja kiidätti ne rantaan.

Laiva oli täynnä huutavia ja huitovia, sotaa pakoon lähteviä naantalilaisia kylpyvieraita, eikä kapteeni olisi tahtonut ottaa laiturilta alukseensa muuta kuin herrasväki Kenosen itsensä, neuvoen heitä jättämään tavaransa seuraavaan laivaan. Väkivallalla ja syytäen suustaan uhkauksia, jotka saivat karaistuneen merikarhun värisemään, tunki hra Kenonen kuitenkin kaikki tavaransa laivaan ja antoi irroittaa köyden vasta sitten, kun rva Kenonen, Leena ja viimeinen tavaramytty oli saatu sullotuksi laivaan. Kapteeni sanoi, että jos laiva uppoaa, niin on se hra Kenosen vika, mutta hra Kenonen sanoi, että kyllä hän siinä tapauksessa vastaa asiasta, ja ojensi kapteenille nimikorttinsa. Nähtyään, kenen kanssa hänellä oli kunnia puhua, muuttui kapteeni oitis ystävällisemmäksi ja kohteliaammaksi, jolloin hra Kenonen kysyi, oliko väylä turvallinen ja eikö ollut pelättävissä uivia miinoja, sekä kehoitti kapteenia heti laskemaan lähimpään rantaan, jos jotain epäilyttävää ilmenisi.

Tunnin kuluttua laski laiva kuitenkin onnellisesti ja vahingoittumattomana laituriinsa Samppalinnan kohdalla Turussa, missä parhaillaan vallitsi kiihkeä mieltenkuohu sodan syttymisen johdosta, ja mikä mieltenkuohu muuttui tappeluksi, kun hra Kenonen oli päässyt maihin. Tappeluun otti osaa hra Kenonen toiselta ja kolme ajurinrenkiä toiselta puolen, ja kun poliisi vihdoin oli onnistunut palauttamaan järjestyksen, niin merkitsi hän kaikkien läsnäolevien nimet kirjaansa. Hra Kenonen sanoi silloin, ettei hra konstaapelin huoli ottaa asiaa kovin vakavasti, koska oli vain tapahtunut levottomien aikojen aiheuttama hyvin ymmärrettävä väärinkäsitys. Hra Kenonen sanoi olevansa mielihyvällä valmis suorittamaan rahallista hyvitystä sekä sille ajurinrengille, jolta hän oli reväissyt tukon hiuksia päästä, että myöskin sille, jolta hän oli repinyt ainoastaan takinkauluksen ja kaksi nappia, ja hänen suoritettuaan edelliselle henkilölle 15 mk. ja jälkimmäiselle 10 mk. katsoi konstaapeli asian järjestetyksi ja toivotti herrasväki Kenoselle onnea matkalle. Hra Kenonen puristi poliisin kättä, mutta saavuttuaan rautatieasemalle ja saatuaan tavaransa pakaasiin sanoi hra Kenonen puolisolleen poliisin menetelleen puolueellisesti ja ohjesääntöjensä vastaisesti, ja lupasi tehdä konstaapelin menettelystä ilmoituksen Turun poliisimestarille. Samalla päätti hän valittaa rautatiehallitukselle sen johdosta, ettei hän ollut saanut lähettää herrasväki Kenosen parisänkyjä pakaasina, vaan oli ollut pakoitettu lähettämään ne rahtitavarana. Hra Kenonen kertoi, että se on vakava asia ja voi johtaa hyvin surullisiin seuraamuksiin, koska nyt ovat voimassa sotalait, ja ne virkamiehet, jotka tekevät itsensä syypäiksi rikkomuksiin, saavat vastata menettelystään kenttäoikeuden edessä, jonka ohjesääntönä on: lyhyt virsi, pitkä hirsi.

Junan lähdettyä liikkeelle sanoi hra Kenonen, että pahin vaara oli nyt toistaiseksi vältetty, mutta ettei matka vieläkään ollut täysin turvallinen, koska rata kulkee Piikkiössä niin läheltä merenrantaa, että vesi näkyy ikkunoihin. Hra Kenonen huomautti, että rannikkoradan rakentamisessa oli osoitettu mitä törkeintä sotilaallisten näkökohtien syrjäyttämistä, ja arveli sen johtuneen valtiopäivien, hallituksen ja insinöörien yhteisestä typeryydestä.

Karjan asemalle saavuttua sai hra Kenonen kuulla huolestuttavia tietoja Hangosta ja sanoi rva Kenoselle, että ulkosalla vallitsi epävarmat olot ja että yhteisen kansan mieliala näytti kiihoittuneelta, josta syystä hänen olisi parasta pysyä poikien kanssa vaunussa eikä lähteä aseman ravintolaan päivällistä syömään. Kun Kenosen perhe ei sinä päivänä ollut nauttinut suuruksen murenaa, niin tuntui asia heistä vaikealta, mutta sotaisten aikojen johdosta katsoivat he kuitenkin parhaaksi pysyä vaunussa.

Hra Kenonen taas meni veturin ääreen ja tarjosi veturimiehille sikarit, mitkä nämä ottivat kiitollisuudella vastaan, minkä jälkeen hra Kenonen sanoi vaaran piilevän takanapäin ja mielellään maksavansa heille 10 markkaa mieheen, jos he ajavat niin kovasti, että päästään Helsinkiin tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Veturimiehet vastasivat, etteivät he rohkene sitä tehdä, jolloin hra Kenonen sanoi, että sotaisina aikoina vaaditaan kaikilta kansankerroksilta rohkeutta ja päättäväisyyttä, mutta huomattuaan, ettei hän voinut saada veturimiehiä puolelleen, hän meni aseman ravintolaan ja söi siellä koko perheensä edestä.

Oulunkylän asemalla juoksi hra Kenonen asemakonttoriin kysymään, oliko junan turvallista jatkaa matkaansa Helsinkiin, ja kun pilettejä myyvä nuori mies nyökäytti myöntävästi päätään, niin kysyi hra Kenonen, vastaako hän siitä päällään. Silloin ilmoitettiin hänelle, ettei yleisöllä ole oikeutta häiritä rautatien virkamiehistöä turhilla kysymyksillä, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi, että virkamiehet ovat yleisöä varten eikä yleisö virkamiesten ylpeilemistä varten. Hra Kenonen käskettiin nyt ulos ja hänen mukavuutensa vuoksi avattiin ovikin hänelle valmiiksi, ja hän lähti ulos, luvaten kuitenkin panna muistiinsa sen epäkohteliaisuuden, jota Suomen kansalaisille osoitettiin valtion virastoissa vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Kello soi, juna vihelsi ja lähti painaltamaan viimeisiä jäljellä olevia kilometrejä Helsinkiä kohti.

HRA KENONEN JA HELSINGIN POMMITUS

Hra Kenonen huomaa joutuneensa ojasta allikkoon ja päättää kaatua paikalleen

Samaan aikaan kun hra Kenonen perheineen saapui Helsinkiin, oli koko pääkaupunki suuren levottomuuden vallassa, koska pelättiin vihollisen hyökkäävän Helsingin kimppuun ja pommittavan sen maan tasalle.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, pyrkivät päistikkaa pois kaupungista, eikä Helsingin parissasadassa tuhannessa asukkaassa ollut muita kuin yksi ainoa järkähtämätön henkilö, nimittäin hra Kenonen, joka oitis karkoitti joukkonsa pois kaupungista yhtä nopeasti kuin oli sen sinne tuonutkin, käskien sen matkustaa taakseen katsomatta pohjoiseen päin, mutta ilmoitti itse jäävänsä viimeiseen saakka paikoilleen, näyttääkseen viholliselle, ettei vielä ollut sammunut se suku, mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, ja lohdutti junasillalla kyynelöivää rva Kenosta sillä, että jos hänen miehensä löydetään kaatuneena taistelukentältä, niin havaitaan kohtalokkaan kuulan sattuneen häneen edestäpäin eikä takaapäin, minkä vakuutuksen jälkeen juna päästi surunvoittoisen vihellyksen ja lähti ähkyen liikkeelle, vieden sotapakolaiset pois uhatusta pääkaupungista.

Se tuntuikin tapahtuneen yhdennellätoista hetkellä, sillä kun hra Kenonen palasi takaisin asemalta, kohtasi hän Hakasalmenkadulla tuttavansa hra Harjuksen, joka hengästyneenä tarttui hra Kenosen kaulaliinaan kiinni, pyöritteli änkyttäen silmiään, niin että hra Kenonen tunsi pahoinvoinnin oireita, ja kertoi vihdoinkin ääneen päästyään vihollisen laivaston lähenevän täydellä höyryllä ja merellä olevan käynnissä kiivaan taistelun, jonka ratkaisusta ei vielä ollut tapahtumapaikalta saatu minkäänlaisia tietoja.

Hra Kenonen tunsi, miten hänen polvensa rupesivat vapisemaan, mutta hra Harjus hellitti hänen kaulaliinastaan, jatkaen juoksujalassa matkaansa asemalle päin, ja hra Kenosen valtasi melkein ylivoimainen halu nakata, kädessään oleva näkkileipäpaketti kadulle ja seurata hra Harjuksen esimerkkiä. Ankaralla tahdonponnistuksella voitti tämä pohjaltaan miehuullinen mies kuitenkin tuon hetkellisen heikkoudenpuuskauksen, jollaisia silloin tällöin sattuu suurimmillekin sankareille, ja saavuttaen jälleen järkähtämättömän, mitään vääjäämättömän mielentilansa ajoi hän ajurilla kotiinsa, kantoi hikoillen kellariin pukkisängyn ja peitteitä, tuolin, pöydän, kynttilöitä, juomavettä, korin olutta ja kaikki ruokavarat, mitkä hän keittiön komeroista löysi, kävi viereisestä ruokatavarakaupasta ostamassa niin paljon elintarpeita kuin jaksoi kantaa, ja järjesti itselleen kodikkaan, vaikkakin hieman ahtaan ja ummehtuneelta tuoksuvan piilopirtin kellariin, jossa olevat perunasäkit hän latoi etuvarustukseksi oven eteen.

Saatuaan nämä järjestelytoimenpiteensä loppuun suoritetuiksi tunsi hra Kenonen itsensä jonkin verran rauhallisemmaksi, kiinnitti kellarin avaimen, vaikka se painoikin kaksi kertaa enemmän kuin kaikki muut avaimet yhteensä, avainketjuunsa, ja palasi takaisin varsinaiseen rauhanaikaiseen huoneistoonsa odottelemaan tapahtumain kehitystä.

Kaksi päivää ja yhtä monta yötä kului verraten rauhallisesti, ja hra Kenonen käveli päivät kaduilla tai istui sanomalehden toimituksessa. Kadulla hän osti kaikkien lehtien julkaisemat sähkösanomat ja toimituksessa hän tiedusteli, oliko tullut uusia sähkösanomia, kurkisteli toimittajien olkapäiden yli, mitä he kirjoittivat, sekä kehoitti heitä karttamaan turhaa monisanaisuutta ja kaunopuheisuutta ja antamaan yleisölle tärkeimmät tiedot supistetussa, ytimekkäässä muodossa. Yhden toimittajista täytyi sitäpaitsi aina keskeyttää työnsä ja ryhtyä kartan ääressä selittämään hra Kenoselle rintamien muodostumista. Yöt taas nukkui hän ikkuna auki, kuullakseen paremmin ensimmäiset tykinlaukaukset.

Kolmantena päivänä alkoivat huhut jälleen saada uhkaavan muodon. Jostakin kaukaa kuului kumeata jyrinää, ja hra Kenonen oli tarttumaisillaan puhelimen kuulotorveen, soittaakseen sanomalehden toimitukseen ja kysyäkseen, oliko ratkaiseva hetki tullut, kun talon perustuksia samassa tärisytti ankara pamaus, niin että ikkunalasit ja hra Kenosen posliininen tuhkakuppi helisivät, ja hra Kenonen, säikähdyksestä järjiltään, syöksyi paitahihasillaan ja tohvelit jaloissa eteiseen, lyöden nenänsä oveen niin että veri roiskahti, hyökkäsi eteisestä rappukäytävään ja sitten, ehtimättä painaa eteisen ovea kiinni, yhtä kyytiä alas portaita kellariin saakka, mihin hän sulkeutui, vierittäen perunasäkit oven eteen.

Uusi pamaus jyristeli samassa talon perustuksia.

— Nyt sattui pommi kohdalle ja rakennus luhistui! ajatteli hra Kenonen, ja ryhtyi heti laskemaan ruokatarpeitaan, riittäisivätkö ne siihen saakka kunnes hänet olisi ehditty kaivaa ylös raunioista. Huomattuaan muonavaraston kohtuullisesti käyttäen riittävän kahdeksi kuukaudeksi tunsi hra Kenonen itsensä levollisemmaksi, heittäytyi pukkisänkyyn ja nukkui sikeästi ankaran mielenliikutuksensa jälkeen.

Näihin aikoihin oli rva Kenonen palannut takaisin kaupunkiin noutamaan useita kaikkein välttämättömimpiä tarpeita, jotka lähtökiireessä olivat jääneet mukaan ottamatta, ja tultuaan perille hän näki oven olevan auki rappukäytävään ja pelästyi, ja tultuaan sisään ja nähtyään eteisessä kaatuneen sateenvarjotelineen ja hra Kenosen toisen tohvelin, juoksi hän kaikkien huoneiden läpi, löytämättä miestään, palasi takaisin, äkkäsi hra Kenosen verta kynnyksellä ja veripilkkuja rappukäytävässä, ja juoksi huutaen ja valittaen hakemaan apua talonmieheltä, säikähdyttäen talonmiehen perheen puolikuoliaaksi ilmoituksella, että rosvot olivat murhanneet hra Kenosen kamalalla tavalla ja vieneet hänen ruumiinsa mennessään.

Talonmiehen tuotua kadulta poliisin ryhdyttiin toimeenpanemaan tutkintoa, jota säestivät rva Kenosen valitushuudot, ja veripilkkuja seuraten tultiin lopuksi kellariin, herrasväki Kenosen kellarin oven eteen.

Poliisi jyskytti ovea, ja huomatessaan sen suljetuksi sisäpuolelta veti hän sapelin tupestaan ja työnsi sapelinkärjen ovenrakoon, vääntääkseen oven siten auki.

Hra Kenonen oli herännyt jyskytykseen ja huutanut: "werdaa?" mutta nähdessään sapelinkärjen ovenraossa alkoi hän huutaa:

— Ich pin herr Kenonen!

Samassa potki hän perunasäkit syrjään, avasi vapisevin käsin oven, nosti kätensä ylös ja huusi:

— Ich antaudun!

Nähtyään rva Kenosen ja poliisin ja talonmies Pikkaraisen ja talonmies Pikkaraisen muijan venyivät hra Kenosen kasvot jonkun matkaa, ja hän laski kätensä alas ja kysyi, oliko talo luhistunut ja oliko kaupunki valloitettu, vai pitikö linnoitus vielä puoliaan vihollisen tulisia hyökkäyksiä vastaan.

Kuultuaan, ettei mitään pommitusta ollut tapahtunutkaan ja talonmies Pikkaraisen selitettyä pamauksien aiheutuneen siitä, että viereisellä rakennustontilla louhittiin dynamiitilla kiviä, raapi hra Kenonen päätään ja alkoi vähän ajan kuluttua nauraa ja väitti tehneensä vain pientä pilaa rouvansa kustannuksella. Hän pyysi anteeksi talonmieheltä ja poliisilta, että oli ajattelemattomalla leikinlaskullaan tullut tahtomattaan säikäyttäneeksi heitäkin, antoi heille viisi markkaa kummallekin ja sanoi, ettei asiasta tarvitse puhua muille, jonka jälkeen molemmat poistuivat tyytyväisinä.

Mutta rva Kenonen loi hra Kenoseen katseen, joka sisälsi enemmän kuin kokonaisen sanomalehden 16-sivuinen sunnuntainumero, ja käski hra Kenosen kanssaan ylös keskustelemaan lähemmin asiasta.

HERRA KENONEN OSTAA HUVILAN

Hra Kertonen ostaa huvilan ja koettaa sytyttää märkiä halkoja, jonka johdosta hän jonkin aikaa on niinkuin von Döbeln

Aika kului, viikot vierivät, ja sota, jonka hra Kenonen oli ennustanut päättyvän viidessätoista tai ainakin kahdessakymmenessä minuutissa, oli jo kestänyt yhtä monta viikkoa, pianpa kuukauttakin, niin että hra Kenonenkin oli ennättänyt unohtaa entiset ennustuksensa ja sanoi varhaisesta nuoruudestaan saakka olleensa, vastoin koko muuta maailmaa, sitä mielipidettä, että kun kerran yleiseurooppalainen sota syttyy, niin tulee siitä hyvin pitkällinen, koska kaikilla sotivilla on käytettävissä miltei ehtymättömät apulähteet.

Hra Kenonen mukautui muuten erinomaisella, hänelle tunnusmerkillisellä joustavuudella uusiin oloihin ja laajensi välitysliikettään, joka nyttemmin käsitti melkein kaikki inhimillisen liiketoiminnan alat, ja hyötyi yhtenä sotavuotena enemmän kuin ennen viitenä rauhan vuotena yhteensä. Tämän johdosta olikin hra Kenonen oikeutettu sanomaan, että mies, jolla on vakavat kristillismieliset ja kansalliset liikeperiaatteet, voi ahtainakin aikoina ansaita jokapäiväisen leivän lapsilleen, koska hänen työtään seuraa siunaus, mutta keinottelijat ja epäkansalliset huijarit joutuvat lopuksi hunningolle.

Taksoituslautakunta, joka ei ollut oikein selvillä hra Kenosen tuloista, vaikka se olikin saanut vähän hajua siitä, että hra Kenonen oli viime aikoina ansainnut koko rotevasti erinäisillä välitystoimilla, mätkäsi hänelle 60 äyriä (edellisenä vuonna oli hänellä 15 äyriä, kun ei hänen valitustaan oltu otettu huomioon), ja hra Kenonen joka oli odottanut vähintään yhdeksääkymmentä äyriä, tuli siitä niin iloiseksi, että nyhtäisi epähuomiossa päästään kolme hiusta, joka teki niin kipeää, että hän vihastuksissaan särki kukkaruukun ja syytti sitten palvelijatarta siitä, että tämä oli pannut kukkaruukun sellaiseen paikkaan, että se siitä itsestään putosi.

Seuraavana päivänä kuuli hra Kenonen eräästä miehestä, jolla olisi myytävänä huvila Tuusulan toisella puolen, ja hra Kenonen meni heti hieromaan kauppaa sekä sai nähdä huvilan postikorttivalokuvan. Hra Kenonen haukkui valokuvan ottajan poropeukaloksi ja kysyi sitten, millainen variksenpesä se huvila oikeastaan todellisuudessa oli, ja kun huvilanmyyjä kehui huvilansa pilviin asti, niin sanoi hra Kenonen mainiosti ymmärtävänsä, että tämä aikoi petkuttaa häntä, ja uhkasi haastaa hänet raastupaan, josta kovasta ja ankarasta puheesta myyjä tuli hyvin murheelliseksi ja vannoi pyhästi antavansa huvilansa hra Kenoselle ilmaiseksi, jollei se täydellisesti vastaisi myyjän siitä antamaa selontekoa. Sitten kysyi hra Kenonen, oliko huvilan ympärillä kesällä hyttysiä, ja kun myyjä alakuloisena vastasi, että se onkin valitettavasti ainoa puutteellisuus hänen huvilassaan ja että siellä tulee oikein ikävä hyttysiä, kun ei milloinkaan kuule niiden kotoista hyrinää, niin osti hra Kenonen huvilan heti paikalla.

Parin viikon kuluttua muisti hän äkkiä, että hänellä nyt oli huvila ja matkusti heti poikineen katsomaan ja tarkastamaan sitä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän selvillä siitä, että myyjä oli petkuttanut häntä mitä häpeämättömimmin ja että hän oli maksanut huvilastaan liikaa ainakin 5,000 mk., jonka johdosta hra Kenonen tukisti ankarasti Kallea sen takia, että tämä potki erästä halkinaista konttorin ovea, ja päätti koettaa myydä huvilan ensi tilassa, vaikka hän ei kaupassa voittaisi muuta kuin kolme- tai neljätuhatta markkaa.

Hra Kenosella oli mukanaan korissa hiukan evästä, kuten leipää ja lihaa ja maitoa ja juustoa ja anjovista ja muikunmätiä ja korppuja ja makkaraa ja palvattua lampaankääpää ynnä munia ja muita ruokatavaroita, mutta koska huoneet olivat aivan kylmät, päätti hra Kenonen lämmittää toista kamaria sen verran, että väsynyt matkamies voisi siinä nauttia vaatimattoman välipalansa sekä sitten permannolle levitetyllä sanomalehdellä hiukan uinahtaa ruoan päälle matkan vaivoista ja tunnottoman huvilankauppiaan petollisen ja rikollisen menettelyn aiheuttamasta mielenliikutuksesta. Hra Kenonen käski siis poikiensa mennä noutamaan halkovajasta halkoja ja sytykkeitä, ja kun pojat parin minuutin kuluttua palasivat ilmoittamaan, ettei vajassa ollut ensinkään halkoja, niin sanoi hra Kenonen vanhan sydämensä vuotavan verta ajatellessaan, kuinka hänen tyhmät poikansa tulevat toimeen sitten, kun hän on kallistanut harmaantuneen, huolten murtaman pääraukkansa haudan lepoon. Ja hra Kenonen tuli itsekin niin liikutetuksi omasta kaunopuheisuudestaan, että hänelle nousivat melkein vedet silmiin, jonka jälkeen hän alkoi puhua aivan toisessa äänilajissa ja tarttui poikiaan korvista kiinni ja huusi, että vajassa on vähintäänkin kolme syltä pieniksi pilkottuja ruutikuivia koivuhalkoja, niinkuin huvilanmyyjä nimenomaan oli ilmoittanut, ja että hänen poikansa olivat tolvanoita, kun eivät olleet huomanneet sellaista halkopinoa. Annettuaan pojilleen tämän letkauksen ja sitäpaitsi pari letkausta kämmenelläänkin lähti hra Kenonen itse halkovajaan, lausuen mennessään pojilleen myrkyllisellä äänellä sananlaskun: "laita lapsi asialle, mene itse perässä!"

Kuullessaan tuon loukkaavan sananlaskun punastuivat Kenosen pojat selkäpiitään myöten harmista ja häpeästä, mutta heidän kasvoilleen levisi parin silmänräpäyksen kuluttua tyytyväisempi ilme, kuullessaan isänsä karjahtavan tyhjässä halkovajassa niinkuin vihastunut kontio eli karhu.

Sillä vaja oli kuin olikin tyhjä, lukuunottamatta pientä avoimesta ovesta sisään pyryttänyttä lumikinosta.

Hra Kenonen lausui hartaana toivomuksenaan, että hän vielä elämänsä taipaleella tapaisi, mieluimmin kahden kesken, sen miehen, joka oli hänelle huvilan myynyt, ja potkaisi sitten vihoissaan mainittua pientä lumikinosta, jolloin hänen kenkänsä kärki kolahti johonkin kovaan. Hra Kenonen potki silloin koko kinoksen hajalle ja löysi sen alta kymmenkunta jäätynyttä puukalikkaa, jotka hän heti poimi syliinsä ja kantoi palelevin sormin sisään ja paiskasi kaakeliuunin eteen ja sanoi pojilleen, että näettekös nyt, että siellä oli halkoja, kun mies meni hakemaan, mutta mitäs kakaroista!

Sitten latoi hra Kenonen halot uuniin ja ryhtyi sytyttämään tulta, mutta vaikka hän oli jostakin lukenut, että villi-ihmiset ja raakalaiset saavat tulen syttymään hieromalla kahta puupalasta vastakkain, ei hra Kenonen saanut pesään valkeata, vaikka tuhlasikin kaksi laatikkoa tulitikkuja ja kaikki löytämänsä paperinpalat ja muut roskat sytykkeiksi.

Silloin lausui hra Kenonen vakaumuksenaan, että huvilanmyyjä oli varta vasten jäädyttänyt puut, tehdäkseen hra Kenoselle kiusaa, kaivoi eväskoristaan esille emaljituopin, joka oli otettu mukaan maidon juomista varten, ja käski Heikin juosta läheiseen sekatavarakauppaan ostamaan tuopin täyden petroolia, ja kun Heikki takaisin palattuaan kertoi kauppiaan neuvoneen käsittelemään petroolia varovaisesti kylmää uunia sytytettäessä, koska lehdissä oli juuri ollut uutinen Turussa Ison Hämeenkadun varrella samanlaisessa tapauksessa sattuneesta ankarasta petrooliräjähdyksestä, niin naurahti hra Kenonen halveksivasti ja sanoi, että sekatavarakauppiaalla näkyi olevan yhtä hämärät tiedot räjähdysaineista kuin petroolin ominaisuuksistakin, ja heitti koko tuopillisen petroolia uuniin, jossa tuli ritisi muutamissa tikuissa.

Toinnuttuaan huomasi hra Kenonen istuvansa nurkassa huoneen toisella puolen, ja kaakeliuunin olevan hajalla. Ympäri huonetta oli tiilen- ja kaakelinpalasia ja muurilaastaa, ja Kenosen pojat istuivat eri tahoilla huonetta permannolla, kylkiään hieroskellen. Eräs kaakelinpalanen oli napsahtanut hra Kenosen otsaan, ja kun hra Kenonen huomasi otsastaan tippuvan verta, huusi hän kalpeana, että hänet oli murhattu ja että hänen aivonsa olivat lentäneet seinään, sekä ajoi heti Kallen ilmoittamaan viereisessä huvilassa asuvalle kunnanlääkärille, että liikemies Kenonen Helsingistä oli katalan salamurhan uhrina räjähytetty ilmaan ja lepäsi viimeisillään oman huvilansa nurkassa.

— Herra tohtori, te näette nyt edessänne kuolevan ihmisen! huokasi hra Kenonen sammuvalla äänellä, kunnanlääkärin astuessa sisään, jonka jälkeen lääkäri sitoi hra Kenosen otsan ja vakuutti hänen työteliäitten ja nerokkaiden aivojensa olevan vahingoittumattomina ja hänen tilansa muutenkin olevan täysin tyydyttävän.

Kenosella oli sittemmin muutamia viikkoja otsallaan musta nauha, ja muistutti hän sen johdosta mielestään melkoisesti sotasankari von Döbelniä. Ja yhä edelleenkin on hän sitä mieltä, ettei räjähdystä aiheuttanut petrooli, koska petrooli ei ole mitään räjähdysainetta, vaan dynamiitti, jonka huvilanmyyjä oli kätkenyt uuniin peittääkseen rikoksensa ja haudatakseen pettämänsä hra Kenosen huvilan raunioihin.

HRA KENONEN JA PULAT

Hra Kenonen kuulee sokeri- ja voipulan uhkaavan, sekä ryhtyy tarpeellisiin toimenpiteisiin

Hra Kenonen sai äkkiä sattumalta kuulla, että Helsingissä oli sokeri hyvin vähissä, ja juoksi keittiöön toimeenpanemaan ankaran kotitarkastuksen.

Kenosen perheen sokerivarasto, joka heti punnittiin, havaittiin 450 grammaksi pala- ja 280 grammaksi jauhosokeria, jonka jälkeen hra Kenonen otti palasokerin oitis takavarikkoon ja lukitsi sen kassakaappiinsa. Hän olisi menetellyt samalla tavoin jauhosokeriinkin nähden, mutta palvelijatar pani sitä vastaan ankaran vastalauseensa, koska jauhosokeria tarvittiin päivällisruokien valmistukseen. Samalla kävi selville, että Heikki Kenonen oli aamulla näpistänyt sokerirasiasta kaksi sokeripalaa, jonka johdosta hän heti sai kaksi tukkapöllyä, yhden pöllyn kumpaisestakin palasta.

Sitten lähti hra Kenonen juoksujalkaa lähimpään puotiin ja pyysi saada ostaa 100 kiloa keko- ja 200 kiloa palasokeria.

Kauppias punnitsi hänelle puoli kiloa palasokeria ja sanoi tekevänsä senkin vain vanhan tuttavuuden vuoksi, sitoi tuon pienen pussin langalla kiinni ja antoi sokerin hra Kenoselle, kehoittaen häntä noudattamaan sen käytössä mitä suurinta säästäväisyyttä.

Hra Kenonen kiiruhti kotiin, talletti pussin kassakaappiinsa ja lähetti vanhimman poikansa samaan puotiin ostamaan puoli kiloa palasokeria.

Mutta koska Kenosen pojat tuntee koko kaupunginosa, niin sanottiin Kalle Kenoselle, että hänen isänsä on jo saanut osansa sokeria, ja Kalle sai palata tyhjin toimin kotiinsa.

Isä Kenonen antoi nyt tukkapöllyn kaikille pojilleen sen johdosta, että he huomiotaherättävällä ja yltiöpäisellä esiintymisellään olivat tehneet itsensä liian tunnetuiksi pääkaupungissa, ja lähetti palvelijattarensa koettamaan onneaan.

— Onko se Kenosen herrasväelle? kysyi kauppias palvelijattarelta.

— On, vastasi tämä yksinkertainen ja rehellinen sielu.

Kauppias ei antanut palvelijattarellekaan sokeria, vaan kirjoitti hra Kenoselle kirjeen, jossa hän ystävällisesti, mutta vakavasti kehoitti hra Kenosta luopumaan enemmistä petosyrityksistä.

Silloin alkoi hra Kenonen käsittää, että asia oli vielä arveluttavampi kuin hän ensin oli otaksunutkaan, ja hän kutsui kokoon perheensä, siihen luettuna molemmat palvelijattaret, ja piti tälle joukolle ylevän, lämminhenkisen puheen, jossa hän innostutti jokaista mitä pontevimpaan toimintaan, otti esille kaupungin kartan, jonka mukaan hän jakoi koko kaupungin piireihin perheensä kesken, antoi jokaiselle 20 markkaa taistelurahoiksi ja julisti hyökkäyksen alkaneeksi.

Kun Kenosen perheen jäsenet illalla kokoontuivat yhteisen kotilietensä ääreen ja saalis laskettiin, havaittiin sen tekevän yhteensä yksitoista ja puoli kiloa sokeria ja parikymmentä kiloa kaikenlaista muuta tavaraa, jota oli täytynyt ostaa sokerin ohella, koska useat kauppiaat eivät suostuneet myömään sokeria muuten kuin että samalla ostettiin jotain muutakin tavaraa.

Tällä sokerimäärällä oli Kenosen perheen nyt tultava toimeen monta kuukautta, sillä Kenoset tunnettiin tämän sotaretken jälkeen jokaisessa myymälässä, missä ikinä on sokeria myyty, eikä heidän esiintymisensä ollut omiaan synnyttämään kauppa-apulaisissa mitään lempeitä tunteita heitä kohtaan.

Hra Kenonen, joka oli toivonut tämän hyvinjärjestetyn yrityksen tuottavan hänelle vähintään 150 kilon sokerivaraston, vaipui illalla syviin mietteisiin.

Mutta äkkiä hänen ilmehikkäät kasvonsa kirkastuivat.

Hän oli saanut aatteen.

Hra Kenonen, joka on erittäin nerokas ja kekseliäs mies, päätti kerta kaikkiaan kyllästyttää koko perheensä sokerilla, niin ettei se sietäisi sitä nähdäkään vuoden päiviin.

Seuraavana päivänä antoi hra Kenonen palvelijattarensa käytettäväksi yli neljä kiloa sokeria kaikenlaisten erinomaisten makeiden ruokien valmistamista varten sekä rajattoman määrän siirappia, tilasi sokerileipureilta leivoksia, sokerikakkuja ja hilloja, ja aloitti illalla kotonaan sellaiset makean syömingit, ettei niillä ole vertaistaan koko Kenos-suvun historiassa.

Kenosen pojat luulivat olevansa taivaassa, eikä kynä pysty kuvaamaan sitä vauhtia, jolla he söivät. Isä Kenonen valvoi hiki otsalla, että jokainen teki tehtävänsä, ja siroitteli vahvasti sokerijauhoja makeimpiinkin hilloihin ja leivoksiin.

Klo 9 illalla ilmoittivat Kenosen pojat tyytyväisinä, että he olivat saaneet tarpeekseen, mutta hra Kenonen rypisti otsaansa ja käski heidän jatkaa.

Neljännestä yli yhdeksän vakuuttivat pojat, etteivät he voi syödä enempää. Sitäpaitsi olivat kaikki kaakut ja leivokset lopussa.

Silloin asetti hra Kenonen jokaisen uhrinsa eteen neljänneskilon jauhosokeria ja lusikan, haki eteisestä pitkän vitsan ja käski jatkaa juhlaa.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmoittivat nuoremmat Kenoset itkien, etteivät he enää koko elämässään voi syödä sokeria, ja sanoivat kuolevansa, jos heidän täytyy vielä syödä.

Silloin valaisi tyytyväisyyden hymy hra Kenosen älykkäitä kasvoja. Hän otti lusikan, pisti jokaisen pojan suuhun kaksi lusikallista sokeria ja kantoi heidät sänkyihinsä, sillä itse eivät he jaksaneet tuolilta liikahtaa.

Sitten meni hra Kenonen itsekin nukkumaan, tyytyväisenä epätoivoisen yrityksensä loistavaan tulokseen.

Seuraavana aamuna pisti Juhana Wilhelm Kenonen nuoren päänsä sisään hra Kenosen kamarin ovesta ja kysyi toivorikkaana:

— Isä, saammehan me tänäkin päivänä sokeria ja hilloa ja sokerikakkua?

Silloin lähti hra Kenonen kotoaan.

Hän näytti murtuneelta mieheltä.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua kuuli hra Kenonen kaupungilla, että pääkaupungissa vallitsi n.s. voipula.

Tästä vaarasta ei hänellä ollut siihen saakka ollut aavistustakaan, sillä hänen hyvinvarustetussa pöydässään oli joka aterialla ollut voita ainakin neljänneskilo.

Mutta kun hän kuuli voipulasta, otti hän auton ja ajoi sillä kotiinsa, pudottaen hattunsa kadulle. Aikaa sen ylösottamiseen ei hänellä ollut.

Kotona kutsui hra Kenonen luokseen poikansa, jotka hieman epäröiden lähestyivät rakasta isäänsä, ja antoi heille määräyksen lähteä voiliike Valioon ostamaan voita kilon erissä mahdollisimman suuren määrän uhkaavan pulan torjumiseksi Kenosen rauhallisesta perheestä.

Koska Kenosen pojilla oli ikäviä kokemuksia heidän suurelta sokeriretkeltään, ilmaisivat he vastalauseensa perheen päämiehen uutta suunnitelmaa vastaan.

Silloin ryhtyi hra Kenonen tunnettuun ripeään tapaansa käsittelemään jälkeläisiään, aloittaen vanhimmasta ja lopettaen Jonakseen, ja jonkin aikaa kuului hra Kenosen työhuoneesta sellainen elämä, kuin olisi siellä toimeenpantu "iltama vaihtelevalla ohjelmalla". Viiden minuutin kuluttua oli vastarinta murrettu, jonka jälkeen hra Kenonen leppyneenä vetosi poikiensa järkeenkin, eikä ainoastaan heidän tunteisiinsa, ja huomautti heille, ettei heitä Valiossa kukaan tuntenut.

Sitten lähtivät Kenosen pojat Valioon, jossa ennen heitä odotti vuoroaan sataviisikymmentä henkeä. Omituisinta kuitenkin oli, että joka viides tai kuudes ostaja oli Kenosen poika, vaikka ainoastaan kolme vanhinta poikaa toimi ostajana. Neljäs toimitti varastomestarin ja kotiinkuljettajan virkaa Esplanadin kulmassa. Mutta Kenosen pojat vääristivät aina uudelleen esiintyessä uudella tavalla naamansa, niin etteivät myyjät, joilla oli tavallisuuden mukaan hirmuinen kiire, voineet heitä tuntea. Varmuuden vuoksi asettivat he sitäpaitsi lakkinsa joka kerta eri asentoihin ja käänsivät ne joskus nurinkin. Näillä tempuilla olisivat he voineet vetää nenästä vaikka Sherlock Holmesia.

Illalla oli hra Kenosella voita kokonainen dritteli ja sitäpaitsi vielä kolme kiloa.

Kenosen naapuri Hyrylä ei ollut syönyt voita nokarettakaan kahteen päivään. Mutta kun hän kuuli, että Kenosella oli voita aivan mahdottomasti, meni hän pyytämään, että hra Kenonen myisi hänelle neljänneskilon.

Hra Kenonen sanoi, että Hyrylän tarkoitus oli näännyttää nälkään Kenonen ja hänen viaton perheensä, riistämällä siltä viimeisenkin vaivoin hankitun voipalan.

Sitten ajoi hra Kenonen Hyrylän ulos ovesta.

Rva Kenonen, joka oli Tikkurilassa vierailemassa sukulaisissaan, kuuli siellä, että Helsingissä vallitsi voipula, ja aavistaen Kenos-parkojen kyyneleillä kostuttavan kuivaa, voitonta leipäänsä, osti hän mailta astian voita ja lähetti sen kiireesti Helsinkiin.

Kenosilla oli nyt voita yli kaksi astiaa, ja hra Kenosen kotkankatse tarkasti terävästi, ettei kukaan saanut ruokapöydässä levittää voita leivälleen enempää kuin oli aivan välttämätöntä.

Parin päivän kuluttua kuuli hra Kenonen eräältä asiantuntijalta, että voipula olikin jo lopussa. Koko Helsinki oli itse asiassa täynnä voita, ja uutta tuli niin paljon kuin veturit jaksoivat vetää.

Hra Kenonen vaipui syviin mietteisiin ja meni sitten Valioon kysymään, ostettaisiinko sinne häneltä kaksi astiaa hyvää voita.

Valiossa vastattiin, että heillä on voita enemmän kuin tarpeeksi. Sitten kysyttiin hra Kenoselta, miten hänelle oli sattunut karttumaan niin paljon voita.

Hra Kenonen pureskeli sikarinpätkäänsä, punastui vähän ja kertoi kautta rantain poikainsa viimeiset liiketoimet.

Hra Kenosta pyydettiin hyväntahtoisesti painamaan lakki päähänsä ja astumaan ulos ovesta, minkä hän ääneti tekikin.

Hra Kenonen kuljeskeli sitten pitkin kaupunkia ja kysyi jokaiselta vastaantulevalta vähänkin tuttavannäköiseltä henkilöltä, eikö tämä ostaisi voita hinnan alennuksella.

HRA KENONEN KEINOTTELEMASSA

Hra Kenonen keinottelee vaihtelevalla menestyksellä ja huomaa ilokseen, etteivät omenat ole pudonneet kauas puusta

Joka tapauksessa oli hra Kenosen huomio nyt tullut kiintyneeksi voikaupan alalle, ja pian alkoikin uusi voipula, entistä paljon vakavampi ja pitkäikäisempi! Hra Kenonen lähti silloin pitkille matkoille maaseudulle, matkusteli useamman kuukauden ja osti yhteensä 12,000 kiloa voita. Mihin se voi on joutunut, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hra Kenonen itse, ja hän ei ole sitä sanonut.

Olipa sen asian laita miten tahansa. Meidän velvollisuutemme on vain todeta, että hra Kenonen ilmestyi lopuksi jälleen kotilietensä ääreen Helsingin kaupunkiin ja pisti ensi työkseen lompakkonsa kassakaappiin, jolloin rva Kenonen huomasi lompakon olevan niin täynnä, että ompelukset olivat ratkenneet kahdesta kohden.

— Saitko voita? kysyi rva Kenonen.

Hra Kenonen kohotti ylevästi kulmakarvojaan, loi puolisoonsa paljonpuhuvan katseen ja vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi:

— Kaksitoistatuhatta kiloa!

Rva Kenonen vaipui istumaan lähimpään tuoliin ilonkyyneleet silmissä ja painoi vasemman kätensä sydämelleen, ettei hänen sydämensä riemusta pakahtuisi, ja sanoi perheen olleen kaksi viikkoa voitta ja poikien mielentilan olevan sen johdosta arveluttavan sekä palvelustytön muuttaneen pois, ja pyysi hra Kenosta heti noutamaan asemalta yhden drittelin kotitarpeiksi.

Silloin hra Kenonen, jolla ei ollut asemalla yhtään dritteliä, koska hän ei ollut ehtinyt eikä suoraan sanoen muistanutkaan varata kotitarpeiksi yhtään grammaa voita, hyökkäsi epätoivoissaan Valion myymälään, saadakseen edes neljänneskilon, mutta Valion herrat hymyilivät kalpeina ja laihtuneina aavemaista hymyä ja sanoivat, etteivät he ole itsekään nähneet voita muuta kuin unissaan, ja silloinkin enintään parinkymmenen pennin edestä.

Viiden minuutin kuluttua nähtiin hra Kenonen silmät narrillaan kävelevän pitkin Etelä-Esplanadikatua. Passissa oleva poliisi huomautti hänelle kiukkuisesta, ettei saa kävellä ihmisten päälle, jolloin hra Kenonen vaistomaisesti, päällystakin napit auki, siirtyi keskikadulle, ollen kävellä kumoon ensimmäisen vastaantulevan issikkahevosen.

Rattailla istui hänen hyvä tuttavansa, liikemies R—nen, joka huomattuaan hra Kenosen olevan joutumaisillaan tappeluun ajurin kanssa hyppäsi alas rattailta, puristi kauan ja lämpimästi hra Kenosen kättä ja kysyi, missä veli Kenonen on ollut, kun ei häntä ole pitkään aikaan näkynyt kaupungissa.

Siihen hra Kenonen hieman vitkastellen vastasi, että hän on vain vähän hommaillut voialalla, ja hra R—nen sanoi, että hän on menetellyt perin ajattelemattomasti kömpiessään maaseuduilla siihen aikaan, jolloin kaikki muut etevät liikemiehet ansaitsevat omaisuuksia Helsingin pörssissä.

Ja kun hra Kenonen oli puolen tuntia kuunnellut, mitä hra R—nen kertoi hänelle pörssissä saaduista satumaisista voitoista, unhotti hra Kenonen voin ja pienet, voinnälässä olevat poikaraukkansa ja kiiruhti kotiin, huutaen siellä ohimennen vaimolleen, ettei ole enää silmänräpäystäkään hukattavissa, jos mieli voittaa osakekaupoilla, tempaisi kassakaapista paksun lompakkonsa ja katosi sen tiensä.

Rva Kenonen, joka oli rva R—seltä kuullut, että rva R—nen oli voittanut pankkiosakkeillaan 220 mk., muisti, että hänellä oli 10 pankkiosaketta, ja soitti heti pankkiiriliike X:lle, ostaisivatko he 10 kappaletta mainittuja osakkeita. Pankkiiriliike osti ne heti, ja rva Kenonen laski ansainneensa 300 mk.

Mutta hra Kenonen oli sillä välin saapunut erään vanhan leskirouvan luo, jolla hän tiesi olevan melkoisen määrän eräitä osakkeita, ja huusi jo ovelta, että nyt on juuri viimeinen hetki, sillä huomenna ne laskevat arvossa, ja silloin hän kärsii suuren vahingon, mistä leskirouva niin säikähti, että myydä pöläytti heti kaikki osakkeensa hra Kenoselle, joka puolestaan toimitti ne pörssiin myytäväksi.

Sen valitettavan häiriön, joka sitten tapahtui pörssin lehterillä, aiheutti ikävä kyllä hra Kenonen. Sillä kuten hän oli leskirouvalle ennustanut, alenivat edellä mainitut osakkeet pörssissä, mutta hra Kenosen onnettomuudeksi ja rahalliseksi vahingoksi alenivatkin ne jo samana päivänä eikä seuraavana, ja kun hra Kenonen, joka oli lehterillä tämän tapauksen sattuessa, mutta ei ollut saanut oikein selvää huutokaupan menosta, vierustoveriltaan kuuli, mitä oli tapahtunut, kalpeni hän, kumartui lehterin kaidepuun yli ja honkasi:

— Sikamaista!

Silloin taluttivat vahtimestarit hra Kenosen ulos, ja hän käveli tahdottomana vahtimestarien välissä pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan, mutta ulos päästyään oli hän jo tointunut sen verran, että pysähtyi erään tuntemattoman, silinterihattuisen herran eteen ja sanoi katkerasti naurahtaen:

— No ei se jumalaut sentään köyhään koskenut!

Se herra katsoi häneen hyvin pitkään ja meni sitten menojaan.

Mutta pörssitalon porttiholvista tuli hra Kenosta vastaan liikemies R—nen, ja hra Kenonen tarttui oitis hänen kaulukseensa ja huusi, että kyllä sinä nyt…!

Kun hra R—nen kuuli, mitä oli tapahtunut, alkoi hän pyörittää päätään ja vannoa, että hra Kenoselle olisi mitä pikimmin varattava paikka Lapinlahden keskuslaitokseen, ja kysyi, mitä hän oikein oli ajatellut ostaessaan juuri sellaisia papereita, joita kohta myydään kilokaupalla, 1 mk. 20 penniä kilo. Hra R—nen sanoi, että koska hra Kenonen ei näy tuntevan osakekaupan aakkosiakaan, niin on hänen toistaiseksi varminta pysyä pankkiosakkeissa, sillä niissä ei tottumatonkaan voi hävitä, ja kun masentunut Kenonen kysyi, mitä osakkeita hän erikoisesti suosittelisi, niin vastasi hänen ystävänsä, että sen ja sen pankin osakkeita, jotka erityisesti sopivat aloittelevalle pörssikeinottelijalle. Hra Kenonen lähti heti kaupungille niitä etsimään, muistaen ilokseen, että hänellä oli niitä kotonaankin kymmenkunta kappaletta, huokealla ostettuja.

Koko päivän hän kierteli kaupungilla, metsästäen noita osakkeita. Aluksi huonolla menestyksellä, mutta kun hän illalla tuli kotiin, niin oli hänellä sentään noita osakkeita kymmenen kappaletta, ja hän kehui rva Kenoselle ostaneensa pankkiiriliike Z:ltä kymmenen edullista pankkiosaketta, kaivoi ne taskustaan ja heilutti niitä rouvansa nenän edessä, lohduttaen poikiaan, jotka vihamielisinä muljottivat mikä mistäkin nurkasta:

— Olkaa pojat iloisia, ettei susi ole teitä pieninä syönyt! Isä ostaa kohta meijerin, ja sitten te saatte voita!

Mutta hätäytynyt rva Kenonen oli heti alkanut vertailla osakekirjojen numeroita muistikirjassaan oleviin numeroihin. Ne olivat täsmälleen samat. Kuului kiljahdus ja rva Kenonen oli vaipunut tainnoksissa 575 mk. maksavalle matolle.

Pankkiiri X. oli myynyt rva Kenoselta ostamansa osakkeet pankkiiri Y:lle, pankkiiri Y. oli ne myynyt pankkiiri Z:lle, ja pankkiiri Z. hra Kenoselle.

Hra Kenonen sanoi, ettei hän tahtoisi olla näiden pankkiirien housuissa viimeisellä tuomiolla.

Mutta hetken kuluttua hän lisäsi, että menetetyt rahat olivat vain oppirahoja.

Sitten vetäytyi hän yksityishuoneeseensa.

Hetken kuluttua hän kuitenkin muisti jotain ja huusi ukkosenkaltaisella äänellä:

— Pojat!

Vallitsi hiljaisuus.

Silloin pullistuivat hra Kenosen silmät, ja talon perustuksia tärisytti karjahdus:

— Pojat!

Koska ikkuna oli auki, kääntyi seuraavan kadunkulman ympäri juuri pyörähtämässä oleva poliisikonstaapeli takaisin, loi ihmettelevän katseen ympärilleen ja käveli sitten sinnepäin, mistä huuto oli kuulunut, kiinnittäen epäluuloisen huomionsa hra Kenosen hallitseman huoneiston ikkunoihin.

Erinäisiä Kenosen poikia ilmestyi vähitellen eri tahoilta hra Kenosen yksityiskabinettiin, jääden epäröiden ja kunnioitettuun isäänsä kulmien alta vilkuillen seisomaan erinäisiin nurkkiin.

— Astukaa lähemmäksi! sanoi hra Kenonen syvällä äänellä.

Nurkissa seisovat nuoret henkilöt noudattivat saamaansa määräystä, ottaen yhden, kaksi, jopa puolen kolmattakin askelta eteenpäin.

— Kenen on tuo eteisessä oleva uusi polkupyörä? kysyi hra Kenonen ilman pitempiä esipuheita.

— Meidän! huusivat Kenosen pojat.

Hra Kenonen sytytti sikarin, asettui selkäkenoon kirjoitustuoliinsa, ojensi jalkansa suoriksi, katseli kenkäinsä kärkiä ja kysyi sitten rauhallisesti:

— Mistä te olette sen saaneet?

— Me olemme sen ostaneet! huusivat nuoret Kenoset, silmät loistaen.

— Vai niin, sanoi hra Kenonen.

Äänettömyys.

Hra Kenonen karisti sikariaan tuhkakuppiin, kiinnitti sitten jälkeläisiinsä lujan, järkähtämättömän katseen ja kysyi:

— Millä rahoilla?

Kenosen pojat katselivat toisiinsa, jonka jälkeen vanhin vastasi:

— Me olemme perustaneet osakeyhtiön… oo yy Pyörä aa pee…

— Vai niin, sanoi hra Kenonen.

Sitten karisti hän taas sikariaan ja kysyi:

— Mistä te olette saaneet rahat?

Pojat katselivat lattiaan ja liikuttelivat hermostuneina jalkojaan.

— Älkää raapiko koroillanne naarmuja minun hienoon parkettilattiaani! huusi hra Kenonen ankarasti. — Saanko minä tietää, mistä herrat ovat saaneet rahoja, vai enkö minä saa tietää?

Kalle Kenonen pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi matalalla äänellä:

— Me on tehty afääriä…

— Mitä afääriä? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti, mutta uteliaana.

Kenosen pojat huoahtivat helpotuksesta, nähdessään kunnioitetun isänsä diktaattorikasvoille leviävän ystävällisemmän ilmeen, ja selittivät tehneensä afääriä aspiriinipulvereilla ynnä muutamilla muilla pienillä, tuottavilla tavaroilla. Mutta varsinkin aspiriinipulvereilla.

— Aspiriinipulvereista saa nyt 80 ja 90 penniä, huomauttivat pojat.

— Saako niistä niin paljon? hämmästyi hra Kenonen.

— Saa! ilmoittivat pojat, ja kertoivat ostaneensa niitä jo ennen joulua toista tuhatta pulveria. Silloin sai 20 pennillä kappaleen.

— Toista tuhatta pulveria! huusi hra Kenonen, — Mistäs te saitte niihin rahat?

Pitkä, kiusallinen äänettömyys.

— Me panttasimme isän frakkipuvun, sanoi vanhin pojista vaisusti.

— Ja isän vanhemman turkin, mutisi toinen poika.

— Ja isän vaalean kesäpuvun, kuiskasi Napoleon Kenonen, vetäytyen vanhempien veljiensä selän taakse.

— Mitä? huusi hra Kenonen raivostuneena ja näytti olevan valmis hyökkäykseen.

— Mutta ne on jo lunastettu! kiljaisivat pojat hädissään.

— Onko kaikki lunastettu? kysyi hra Kenonen, vetäen syvään henkeään.

— On!! huusivat pojat.

Hra Kenonen nousi ylös, jolloin hänen perillisensä, vetäytyivät kaksi askelta taaksepäin.

Mutta hra Kenonen menikin vain vesikarahvin ääreen, kaatoi lasin täyteen ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä.

— Ja muitakin kauppoja olette tehneet? kysyi hra Kenonen ystävällisesti.

— Niin! vakuuttivat pojat.

— Vai niin, vai niin, toisteli hra Kenonen, naputteli sormillaan ikkunaruutuun ja katseli ulos pimeälle Fredrikinkadulle.

— Paljonko olette tähän asti voittaneet? tiedusteli hra Kenonen kohteliaasti ja puhui huomaamattaan samanlaisella äänellä, jolla hän puhutteli liiketuttaviaan.

— Viisisataa kolmekymmentä kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä! huusivat pojat.

— Onko siitä jo vähennetty pois panttienlunastus?

— On! Se on puhdas voitto! ilmoitti Kalle Kenonen.

Hra Kenonen katseli poikiaan syvällä ihmetyksellä ja salaisella kunnioituksella. Sitten viittasi hän pojilleen, että he saisivat poistua, jota lupaa nuoret liikemiehet viivyttelemättä käyttivät hyväkseen.

Hra Kenosen silmissä välkkyi omituinen, riemuitseva kiilto.

HRA KENONEN KIRJAILIJANA

Hra Kertonen aikoo ensin itse kirjailijaksi, mutta päättää sitten avustaa muita kirjailijoita laajoilla kokemuksillaan

Eräänä päivänä luki hra Kenonen muutamasta lehdestä ilmoituksen, että "kirjailija, jolla on tekeillä avioeroromaani, haluaisi kuulla onnettomien aviopuolisojen kokemuksia".

Vastaus Bulev. postit, nimim. "Vaitelias".

Hra Kenonen oli joskus ihmetellyt, mistä kirjailijat saavat aiheita romaaneihinsa. Olihan hänellä kyllä jonkinlainen käsitys siitä, että kirjoissa oli noin 99 prosenttia valhetta, mutta kuitenkin…

Ja mistä ne keksivät kaikki valheensa?

Nyt alkoi tämä arvoitus selvitä hra Kenoselle. Kirjailijat urkkivat tietonsa muilta ihmisiltä, pistävät vähän omaa valhetta sekaan ja kirjoittavat kirjan. Ovat ne aika veijareita.

Hra Kenosen kasvot kirkastuivat. Hän hymyili. Hän oli päässyt kirjailijain suuren salaisuuden perille.

Sitten päätti hra Kenonen kirjoittaa avioliittoromaanin itse, otti esille kynän ja mustepullon sekä muutamia isoja arkkeja virallista paperia, pureskeli kynän pään möyhyksi ja tuhersi puolen päivän kuluessa puolen arkkia täyteen harakanvarpaita, töhri sormensa, pöydän ja nenänsä musteeseen sekä kävi kaksi kertaa antamassa pojille ruumiillista kuritusta sen johdosta, että näiden melu häiritsi hänen kirjallisia töitään, repi lopuksi käsikirjoituksensa kappaleiksi ja luopui yrityksestään.

Mutta koska hänellä on melkoinen määrä arvokkaita avioliittokokemuksia, joista painettuina voisi olla paljon hyötyä ihmiskunnalle, niin kirjoitti hän kirjoituskoneella seuraavan kirjeen:

"Arv. Nimim. 'Vaitelias'.

Bulev. Postitoimisto.

Olisin halukas antamaan Teille aiheita romaaniinne. Minulla on kokemuksia ainakin viittätoista romaania varten. Jos pistätte vähän omianne joukkoon, niin tulee niistä kaksikymmentä romaania. Missä voisi tavata Teitä?

Suurimmalla kunnioituksella:

Paljon kärsinyt Puoliso ja Isä".

Paljon kärsinyt puoliso ja isä juoksi joka päivä postitoimistossa kysymässä vastausta, mutta aluksi ei hän saanut mitään vastausta. Silloin suuttui hra Kenonen ja mutisi aina tietäneensä, että kirjailijat ovat suuria huijareita, ja toivoi saavansa joskus käsiinsä nimim. "Vaiteliaan", voidakseen puolessa tunnissa leipoa hänen niskaansa ja hartioihinsa niin paljon kokemuksia, että niistä riittäisi aihetta kahteen romaaniin ja yhteen murhenäytelmään.

Mutta eräänä perjantaina, kun hra Kenonen jo oli luopumaisillaan kaikista toiveistaan, sai hän postitoimistossa käydessään seuraavan kirjeen:

"Paljon kärsinyt Puoliso ja Isä!

Jos Teille soveltuu, niin tulkaa tänä iltana klo 6 kahvila Aamunkoittoon. Minä istun oven vieressä olevan pöydän ääressä. Siellä voimme rauhassa jutella.

Kunnioittaen: Vaitelias".

Hra Kenonen kiiruhti kotiin, ajeli partansa, antoi pojilleen 25 penniä kullekin eläviä kuvia varten, vihelteli tyytyväisenä, pukeutui vierailupukuun eikä suuttunut silloinkaan, kun kengännauha katkesi, vaan riisti nauhan vanhimman poikansa kengästä ja antoi Kallelle katkenneen nauhan, neuvoen häntä tekemään siihen solmun. Hän söi päivällisen ulkona kaupungilla parin hyvän tuttavan seurassa, tullakseen puheliaammalle ja avomielisemmälle tuulelle, tuli päivällisten lopulla hentomieliseksi ja kysyi ystäviltään, halusivatko he kuulla hra Kenosen surullisen elämäntarinan. Mutta kun ystävät sanoivat, etteivät he halunneet sitä kuulla, niin loukkautui hra Kenonen, sanoi irti tuttavuutensa, maksoi laskunsa ja lähti tiehensä, päättäen kehoittaa kirjailijaa sovittamaan äskeiset ystävänsä joihinkin lurjuksen osiin uudessa teoksessa, sekä antaa kirjailijalle muutamia hyödyllisiä viittauksia ja henkilökohtaisia tietoja siinä tarkoituksessa.

Hra Kenonen on erittäin täsmällinen mies. Kun kello Nikolainkirkon tornissa löi kuusi, astui hän sisään kahvila Aamunkoiton eteiseen.

Kahvila oli kirkkaasti valaistu. Siellä oli melkoisen paljon väkeä, ja perältä kuuluivat grammofoonin sävelet. Hra Kenonen riisui kalossit jaloistaan, ja alkaessaan avata päällystakkinsa nappeja kurkisti oven vieressä olevaan pöytään, nähdäkseen, oliko kirjailija jo saapunut.

Samassa kierähti kahvila muutaman kerran hra Kenosen silmissä kuin karuselli. Valot himmenivät ja grammofoonin ääni kuului kuin jostakin kaukaisuudesta…

Hra Kenonen syöksähti ulos valkoisena kuin palttina.

Hänen nähtiin samana iltana ajavan hurjaa vauhtia asemalle, ostavan piletin ja nousevan sitten Pohjanmaan junaan, joka lähti klo 6,20 i.p., vieden hra Kenosen mennessään. Senjälkeen ei hänestä muutamaan aikaan mitään kuulunut.

Naapurit ja tuttavat olivat huolissaan hänen salaperäisen katoamisensa johdosta, jota ei myöskään rva Kenonen voinut käsittää, mutta Kenosen pojat kuuluivat huolettomaan tapaansa sanoneen, että kyllä se ukko taas ilmestyy kaupunkiin silloin, kun häntä kaikkein vähimmän odotetaan.

Kirjailija, nimimerkki "Vaitelias", joka aikoi kirjoittaa avioliittoromaanin ja jonka hra Kenonen näki istuvan kahvila Aamunkoitossa, ovenvieressä olevassa pöydässä, oli rouva Kristiina Kenonen.

JOULUJUHLA HERRA KENOSEN PERHEESSÄ

Isä Kenonen valmistaa pojilleen pienen yllätyksen ja saa itse kokea vähän suuremman

Oli taas päästy jouluun, ja hra Kenonen, perässään kolme vanhinta poikaansa, käveli torilla joulukuusimarkkinoilla kuusia katsellen ja hintoja kysellen ja haukkuen kuuset huonoiksi ja niiden myyjät tunnottomiksi kiristäjiksi, jonka jälkeen hän pysähtyi erään harvanlaisen kuusenruipelon luo ja kysyi myyjältä, joka oli vanha ukontohelo, mitä hän aikoi yrittää kuusestaan nylkeä.

Ukko tarjosi kuusen keskihintoja huokeammalla, mutta hra Kenonen sanoi, ettei kukaan kunniallinen ihminen kehtaa pystyttää moista karahkaa saliinsa, ja moitti kuusta niin kauan, että ukkoa itseäänkin alkoi joulupuunsa hävettää, jonka johdosta hän tarjosi sen markkaa halvemmalla kuin ensin oli pyytänyt, ja hra Kenonen alkoi kaivaa kukkaroa taskustaan.

Mutta silloin esittivät Kenosen pojat äänekkään vastalauseensa, ja sanoivat, etteivät he ymmärrä, miksi heidän isänsä, joka on tunnetusti varoissaan oleva mies, ostaa kaikkein huonoimman kuusen.

Tästä hra Kenonen suuresti loukkaantui ja sydämistyi ja kysyi pojiltaan, mitä he oikeastaan luulivat olevansa, mutta pojat murjottelivat ja sanoivat, etteivät he kehtaa lähteä kantamaan noin pahannäköistä kuusta halki Helsingin kaupungin.

Jolloin hra Kenonen koroitti äänensä ja sanoi, että hänen poikansa olivat turmeltuneet ylellisyydessä ja loisteliaissa elämäntavoissa, ja huomautti niistä sadoista ja tuhansista ja sadoistatuhansista repaleisista pikku pojista, joilla ei ole minkäänlaista joulukuusta, vaan joiden joulu on pimeämpi ja ilottomampi kuin vuoden muut päivät… ja hra Kenonen kohosi niin lennokkaaseen kaunopuheisuuteen, että hän tapansa mukaan tuli liikutetuksi omista sanoistaan ja oli vähällä saada vedet silmiinsä ja tuuppasi poikiaan niskaan ja sanoi, että koska teille ei kelpaa sellainen kuusi kuin minulle kelpaa, niin en minä osta tänä jouluna mitään kuusta.

Ja hra Kenonen poistui ylpeänä ja arvokkaasti torilta, jättäen poikansa masentuneina ja murheellisina seisomaan torille, mistä he vähitellen vetäytyivät kotiin ja istuskelivat siellä mikä missäkin, päät riipuksissa ja ajatellen, että tulipas tästä nyt nolo joulu.

Kun rva Kenonen näki poikiensa hillityt ja surunvoittoiset asennot, liikkeet ja ilmeet, niin ei hän ollut tuntea näitä omiksi lapsikseen ja ryhtyi ottamaan asiasta selkoa, jolloin pojat vähitellen alkoivat vastailla hänen kysymyksiinsä ja murahdellen kertoivat, minkä ennen kuulumattoman tempun hra Kenonen oli tehnyt.

Rva Kenonen katseli poikiaan ja harkitsi asiaa, ja hänen äidillisen sydämensä täytti sääli, ja hän lähti kaupungille.

Jonkin ajan kuluttua alkoi Kenosen vanhin poika hymähdellä itsekseen kuin nuori shakaali, ja hetken perästä livahti hän ulos.

Neljännestunnin kuluttua lähti Heikki samaa tietä.

Napoleon Kenonen hautoi kauimmin synkkiä tuumiaan, jotka johtivat siihen, että hän kävi pistämässä terävän nupinaulan hra Kenosen aamutohveliin.

Sitten meni hän poikien huoneeseen, mursi suurella vaivalla auki hyllyllä olevan säästölaatikkonsa ja tyhjensi sen sisällön taskuunsa, lähtien senjälkeen kaupungille.

Hiljaisuus vallitsi nyt Kenosen huoneistossa. Ruokasalin uunin reunalla nakutteli harvakseen vanha herätyskello, ja lyhyt joulukuun päivä hämärtyi nopeasti illaksi.

Vihdoin ilmestyi Kalle Kenonen hiljaa ja salaperäisenä kuin varas eteiseen, raahaten perässään suurta joulukuusta, jonka hän asetti salin nurkkaan joulukuusen tavalliselle paikalle. Sitten vetäytyi hän huoneeseensa leikkelemään silkkipaperista koristeita.

Heikki tuli kuusineen viiden minuutin kuluttua, ja kymmenen minuutin kuluttua retuutti Napoleon Kenonen talonmies Pikkaraisen avustuksella huoneen korkuista kuusta saliin.

Myöhemmin tulleet olivat vähän hämmästyneet, nähdessään edelliset kuuset, mutta asettivat kuitenkin kuusensa toisiin nurkkiin ja alkoivat niitä koristella, koska ne nyt kerran oli ostettu.

Kun rva Kenonen toi kuusensa, jolla hän oli päättänyt valmistaa lapsukaisilleen iloisen yllätyksen, ei hän voinut puoleentoista minuuttiin muuta kuin hengittää raskaasti, suu auki.

Rva Kenosen kuusi täytyi asettaa uunin eteen, koska muut nurkat olivat "ylösotetut".

Tuli kuusien sytytyshetki, eikä Kenosen perheessä ollut nyt kuusista eikä kynttilöistä puutetta, sillä kynttilöitä oli hra Kenonen ostanut sodan sytyttyä varastoon toista leiviskää.

Ihanasti säteili neljä kuusta herrasväki Kenosen salissa, ja pojat esittivät intiaanitansseja niiden ympärillä. Hra Kenosta vain ei näkynyt eikä kuulunut, ja pojat arvelivat, että tuskinpa hän tänä iltana ähmissään näyttäytyisikään.

Silloin aukeni perheen kunnioitetun päämiehen ovi, ja viekkaalle kepposelleen tyytyväisenä hymyillen kantoi hra Kenonen keskelle permantoa huoneessaan valmiiksi koristelemansa joulukuusen. Aluksi ei hän ehtinyt huomata toisia kuusia, mutta luotuaan silmäyksen saliin tuntui hän jähmettyvän suolapatsaaksi kuin Lotin rouva ja tuijotti ympärilleen pöllömäisesti.

Sitten hän irvisti, ja se oli sellainen irvistys, että Kenosen pojat, jotka kyllä ovat tottuneet kaikenlaisiin ja vaihteleviin ilmiöihin isänsä kasvoilla, lymysivät puitten taakse ja pöytien alle, mutta hra Kenonen haastoi ukkosenkaltaisella äänellä heidät esille, jonka johdosta muutamia Kenosen poikia vihdoin alkoi hitaasti ilmestyä päivän taikka oikeammin sanoen joulukynttiläin valkeuteen, ja hra Kenonen heitteli heihin leimuavia silmäyksiä, jotka olivat kuin Jupiterin nuolet, ryhtyi heti pitämään poliisitutkintoa ja vaati selitystä viimeistään 24 sekunnin kuluessa, jolloin Kenosen pojat koettivat luikerrella ja sanoivat, että se oli vain leikkiä, mutta huomatessaan isäukon naaman muuttuvan tuhkanharmaaksi pelästyivät vielä enemmän, kiiruhtivat peruuttamaan edellisen puheensa ja sanoivat, ettei se ollutkaan leikkiä, jolloin hra Kenonen avasi mahtavan suuontelonsa kuin ruoka-annostaan odottava virtahepo eläintarhassa ja karjahti, että mitä se sitten oli, ja Kenosen pojat kertoivat saaneensa kuuset puoli-ilmaiseksi torilta, jonne maalaiset olivat ne toriajan loputtua hylänneet, ja alkoivat vilkuilla ovelle päin ja olisivat kai paenneet yön pimeyteen kuin kadotetut sielut, viettääkseen kamalan jouluaaton Eläintarhan pensastoissa taikka Töölön tuulisilla kallioilla taikka Hesperian kolkossa puistossa, jollei rva Kenonen olisi ratkaisevassa hetkessä astunut pää pystyssä ja selkä suorana esiin ja luonut hra Kenoseen sellaista silmäystä, jolla eläinten kesyttäjätär masentaa kuningastiikerin, ja tiikerimäinen olemus hra Konosessa, jossa se onkin vain pinnalla, masentui, ja hän tuli lauhkeaksi kuin lammas ja veteli viiksiään ja katseli viittä joulukuusta, joista hänelle ystävällisesti vilkutti noin kaksisataa joulukynttilää ja yski hämillään ja mutisi, että voihan niitä tosin sattua väärinkäsityksiäkin, ja että tässä on tainnut tapahtua vähän väärinkäsitystä puolelta jos toiseltakin.

Ja kun Kenosen pojat suurella kielevyydellä lausuivat ihmettelynsä isän kuusen komeudesta ja aistikkaasta koristelusta, ja sanoivat, että se on joulukuusi "non plumps ultra", niin alkoi hra Kenosen sydämessä tapahtua suuri jäittenlähtö, ja lopuksi hän jo nauroikin kovalla äänellä ja löi kämmenellä reiteensä ja vakuutti olevansa se mies, joka ymmärtää leikin ja sukkeluudet ja nuorison tunteet, ja tarttui samassa erästä poikaansa, joka yritti puhaltaa piparkakun hra Kenosen kuusesta, tukkaan ja ravisti niin että leuat loksahtelivat.

Kenosten sali muistutti loppiaiseen saakka suurta metsää, ja hra Kenonen oli muutamia kertoja eksyä siihen.

Kuusten juurelle olivat Kenosen pojat rakentaneet havumajoja, joissa he leikkivät metsärosvoja, ja heidän kammottavat huutonsa kuuluivat hiljaisina, hämyisinä iltapäivän hetkinä kauas Fredrikinkadulle.

KOTITARKASTUS HRA KENOSEN LUONA

Hra Kenonen alkaa harrastaa luonnontieteellisiä asioita ja joutuu siitä syystä valtiollisesti epäluulon alaiseksi

Toisena sotakesänä oli Kenosen pojilla mailla elättivaris, jonka nimi oli Woodrow Wilson ja jonka he olivat saaneet keskenkasvuisena lahjaksi naapuritalon pojilta. Siitä tuli heti Kenosen poikien lemmikki. He laittoivat sille asunnon tyhjään pakkilaatikkoon ja syöttivät sitä leivällä ja kokkelipiimällä, sillä Kenoset kunnioittivat sinä kesänä Savonmaata vierailullaan. Kahdessa päivässä tuli variksenpoika niin kesyksi, että sen huoleti saattoi laskea ulos pakkilaatikosta. Sitten juoksenteli se, suu ammollaan ja rumalla äänellä rääkyen, jokaisen pihassa kävelevän perässä, vaatien itselleen piimää ja muuta ravintoa, jota se nautti terveydekseen ja hyvinvoinnilleen suunnattomat määrät eikä tullut sittenkään koskaan kylläiseksi. Hra Kenonen, kävellessään mietteissään pihassa, oli monta kertaa saada säikähdyksestä sydämenhalvauksen, kun elättivaris äkkiä nokallaan tarttui hänen housunlahkeeseensa.

Lopuksi alkoi varis kiinnittää hra Kenosen huomiota. Hän ryhtyi paremman työn puutteessa tarkastelemaan sen hommia, huomasi ne mieltäkiinnittäviksi, alkoi pitää niistä päiväkirjaa ja kirjoitti sitten havainnoistaan 15 sivun laajuisen teoksen. Kun hän ei saanut tälle tarkkoihin ja luotettaviin huomioihin perustuvalle ja mielestään ei aivan ansiottomalle lisälle köyhään luonnontieteelliseen kirjallisuuteemme kustantajaa, niin painatti hra Kenonen sen syksyllä kaupunkiin tultuaan omalla kustannuksellaan, ja jokaisen vieraan ja tuttavan, joka kävi Kenosen perheessä, täytyi ostaa tämä kirjanen…

Hra Kenonen oli hyvin ylpeä eläintieteellisistä tutkimuksistaan, ja kun syksyllä kaupunkiinmuuton aika tuli ja variksesta täytyi erota, päätti hra Kenonen panettaa variksen jalkaan pienen metallirenkaan, johon oli kaiverrettu sanat "Kenonen. Helsingfors". Variksen tultua ammutuksi jossakin vieraassa maassa saisi hra Kenonen nimensä kaikkiin arvokkaimpiin luonnontieteellisiin aikakauskirjoihin lintujen elämän uutterana tutkijana ja erikoistuntijana, ja sitä tietä saapuisi hänen nimensä, kaikkien sekä tuttujen että tuntemattomien ihmetykseksi ja kateudeksi, Suomenkin lehtiin.

Niinkuin hra Kenonen tahtoi, niin myöskin tapahtui, ja suurella melulla, variksen huutaessa kuin olisi siltä päätä leikattu, kiinnitettiin "Kenonen, Helsingfors"-rengas variksen toiseen koipeen. Sitten ryhtyi hra Kenonen karkoittamaan varista ulos avaraan maailmaan, niittämään itselleen sankarikuolemaa tieteen hyväksi ja mainetta hra Kenoselle, mutta Woodrow Wilson ei suinkaan halunnut erota herrasväki Kenosesta, jonka luona se oli saanut niin paljon piimää ja jota se oli tottunut pitämään omana perheenään, vaan juoksi rääkyen ympäri pihaa, hra Kenosen juostessa luuta kädessä sen perässä. Kun hra Kenonen vihdoin alkoi noukkia kiviä ja kivittää niillä Woodrow Wilsonia, lensi se aidan takana kasvavan puun oksalle ja pörhisteli siellä höyheniään hra Kenosen harmiksi ja Kenosen poikien suureksi huviksi, jota heidän kuitenkin täytyi parhaansa mukaan koettaa salata.

Seuraavana päivänä lähtivät Kenoset matkustamaan hevosilla Mikkeliä kohti, jatkaakseen sieltä matkaansa Helsinkiin, ja Woodrow Wilson seurasi heitä uskollisesti ja säikyttäen kaikki vastaantulevat nuoret ja kokemattomat hevoset vauhkoiksi, melkein kaupunkiin asti, jonka läheisyydessä se vasta kääntyi takaisin, suureksi huojennukseksi hra Kenoselle, joka oli alkanut pelolla kuvitella sitä mahdollisuutta, että hänen perässään juokseva rääkyvä ja avosuinen varis tekisi hänet naurun ja pilkan alaiseksi ymmärtämättömien ja tunteettomien kansanjoukkojen taholta Helsingin asemasillalla ja rautatientorilla.

Hra Kenosen kietoutuessa syksyllä kaupungissa uusiin ja suuriin liikeyrityksiin jäivät hänen eläintieteelliset harrastuksensa taka-alalle, ja Woodrow Wilson unohtui hänen mielestään, kunnes hän sai siitä muistutuksen hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Eräänä päivänä, kun hra Kenonen kaikessa rauhassa valmistautui lähtemään konttoriinsa, soi ovikello, ja kun hra Kenonen äkäisesti muristen meni aukaisemaan ovea, astui sisään, hra Kenosen sanomattomaksi kauhuksi, santarmiupseeri ja viisi santarmia, joista santarmiupseeri huonolla suomenkielellä ja röyhkeällä äänellä sanoi olevansa nyt "jisanta talossa" ja toimittavansa kotitarkastuksen. Nähdessään niin suuren hämmästyksen hra Kenosen vilpittömillä kasvoilla muutti upseeri käytöksensä vähän kohteliaammaksi ja sanoi, että kaikki oli mahdollisesti vain väärinkäsitystä, joka pian ehkä selvenisi, eikä hra Kenosella ollut siinä tapauksessa mitään pelättävää. Silloin tuli hra Kenonen oitis rohkeammaksi ja ilmoitti jyrisevän vastalauseensa laitonta kotitarkastusta vastaan ja sanoi olevansa kunniallinen kansalainen, joka ei koskaan ole vehkeillyt valtakunnan turvallisuutta vastaan.

Senjälkeen astuivat kaikki sisään, ja kun kutsumattomat vieraat olivat tulleet hra Kenosen huoneeseen, veti santarmien päämies taskustaan pienen paperikäärön, josta hän otti esille linnunjalan, mihin oli kiinnitetty pieni rengas, piti sitä hra Kenosen nenän edessä ja kysyi, tunsiko hän sitä.

Hra Kenonen tuijotti mitään käsittämättä linnun koipeen, mutta Heikki Kenonen, joka oli pistänyt päänsä ovesta sisään, huusi heti:

— Woodrow Wilson!

Kuullessaan tämän suurvaltiollisen nimen kääntyivät santarmit ja julistivat Heikki Kenosen pidätetyksi tutkimuksen loppuun asti, epäluulonalaisena osallisuudesta valtiollisiin salahankkeisiin. Vangittu Heikki pantiin istumaan kassakaapin ja seinän nurkkaukseen, keinutuolin taakse, ja se santarmeista, jolla oli pisimmät viikset, asettui häntä vartioimaan.

Silloin tunsi hra Kenonenkin tuon linnunjalan, jossa olevassa renkaassa oli sanat "Kenonen. Helsingfors", ja pyysi santarmeita istumaan ja alkoi kiihkeästi kysellä, mistä ja miten he olivat tämän linnunjalan käsittäneet.

Santarmiupseeri selitti, että lintu oli ammuttu Ahvenanmaalla ja joutunut epäilyttävän koipensa takia venäläisten viranomaisten haltuun, jotka otaksuivat hra Kenosen lähettävän varisten avulla salaisia tietoja vihollisille.

Hra Kenonen avasi suunsa ja alkoi nauraa, sillä hänen sydämeltään putosi raskas taakka, ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän suuttuivat hallitusvallan punanauhaiset ja hampaisiin saakka asestetut apurit, ja upseeri sanoi, että sitten kun hospodin Kjenonen on nauranut tarpeekseen, on hän ehkä hyvä ja selittää asian minkä ohella upseeri varoitti häntä raskaiden seurausten uhalla pysymään totuudessa ja olemaan salaamatta mitään.

Siihen oli hra Kenonen sangen valmis, ja hän alkoi tehdä selkoa Woodrow Wilsonin entisyydestä ja omista luonnontieteellisistä tutkimuksistaan perusteellisuudella, joka sai santarmit epätoivon partaalle. Kun hän oli päässyt vasta noin puoliväliin kertomuksessaan, yritti upseeri keskeyttää hänet ja vakuuttaa, että asia oli nyt selvä, mutta hra Kenonen sanoi, että hänellä syytettynä oli oikeus pitää puolustuspuheensa loppuun asti. Eikä santarmien auttanutkaan muu kuin kuunnella, ja heidän sihteerinsä oli merkitsevinään hra Kenosen kertomuksen protokollaan.

Sitten esitettiin hra Kenoselle allekirjoitettavaksi paperi, jossa upseeri ilmoitti mainittavan, että hra Kenosen luona oli pidetty kotitarkastus ja ettei mitään epäilyttävää ollut ilmennyt.

Hra Kenonen, joka arvelee osaavansa venäjääkin, koska hän on käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kykenee sormikielellä tinkimään sikäläisten issikkojen kanssa ajopaikasta, katseli paperia asiantuntijan silmällä, pani silmälasit nenälleen ja katsoi uudestaan, oli ymmärtävinään protokollan sisällyksen, mutta pudisti päätään ja sanoi, ettei hänen omatuntonsa sallinut hänen kirjoittaa sen alle, ennenkuin santarmit todellakin ovat toimeenpanneet kotitarkastuksen hänen luonaan.

Siihen ei santarmeilla näyttänyt enää olevan ensinkään halua, mutta kun hra Kenonen jyrkästi pysyi vaatimuksessaan, niin täytyi heidän se tehdä, ja kolmen tunnin ajan juoksutti hra Kenonen santarmeita ympäri asuntoaan sekä ylös ja alas, pakoittaen heidät nuuskimaan perusteellisesti joka komeron ullakolta kellariin asti.

Kolmen tunnin kuluttua alkoivat väsyneet ja hikiset santarmit kiroilla venäjäksi ja suomeksi, etteivät he suostu enää minuuttiakaan jatkamaan kotitarkastusta, jota hra Kenonen näytti aikovan pitkittää viikon loppuun asti, ja santarmiupseeri pyysi hra Kenoselta anteeksi, että oli ollut pakoitettu häiritsemään häntä, sekä ilmoitti, että hra Kenonen on taas "jisanta talossa". Se pitkäviiksinen santarmi käski puolestaan Heikin mennä hiiteen, ja Heikki siirtyi viereiseen huoneeseen ylpeilemään oven takana avaimen reiästä tirkistelleille kateellisille veljilleen vankina olostaan.

Saatuaan täten takaisin takavarikossa olleen isäntävaltansa pyysi hra Kenonen santarmeita käymään vielä hetkiseksi sisään, ja santarmit luulivat, että hra Kenonen tarjoaisi heille lasin viinaa tai jotain vastaavaa, santarmien suussa hyvältä maistuvaa ainetta, sekä astuivat toivehikkain mielin ja vaatimattomin ilmein takaisin hra Kenosen huoneeseen.

Hra Kenonen pyysi vieraat istumaan ja sanoi haluavansa keskustella heidän kanssaan vielä niistä varisten elämäntavoista, mutta kuunneltuaan kymmenen minuuttia hra Kenosen laajapiirteistä esitystä variksen luonteesta ja varislintujen maailmankatsomuksesta, nousivat salaisissa toiveissaan pahasti pettyneet vieraat ylös, kumarsivat ja alkoivat kiirehtiä ulos.

Hra Kenonen juoksi heidän perässään eteiseen ja pyysi saada jättää heille muistoksi käynnistään pienet kirjaset, ja santarmit astuivat kirjat kainalossa nolon näköisinä kadulle, katsellen nenät pitkinä toisiinsa ja lahjakirjoihinsa, ja santarmiupseeri tavaili kirjan kannesta:

" Muutamia huomioita variksesta ja sen elämäntavoista. Kirjoittanut A.B. Kenonen. Hinta 50 penniä ".

KENOSELLA KUMMITTELEE

Hra Kenonen näkee salaperäisen ilmiön ja ryhtyy harrastamaan spiritismiä

Hra Kenonen oli muutamana iltapäivänä Ylioppilastalon ohi kulkiessaan lukenut ilmoituskaapista, että talolla pidetään esitelmä "Ihmissielun alakuloisista soinnuista", ja kun esitelmän aihe tuntui hänestä oudolta ja mieltäkiinnittävältä, niin poikkesi hän sisään, osti pääsylipun ja kuunteli puolen tuntia ikävintä jaaritusta, mitä hän milloinkaan oli kuullut ja mikä sitäpaitsi arvattavasti oli roskaa, koska hän ei siitä paljoakaan ymmärtänyt.

Esitelmöitsijä, jolla oli yllään pitkä musta takki, oli sen näköinen, kuin olisi häntä suuresti vaivannut vaikeanlaatuinen vatsakatarri, ja hänen esitelmänsäkin oli jokseenkin samaa maata, niin että kuulijakunta vähitellen vastustamattomasti vaipui apaattiseen horrokseen.

Vihdoin kiintyi kuitenkin lähellä istuvien huomio niihin reunamuistutuksiin, joita harmistunut hra Kenonen alkoi esitelmän kuluessa tehdä ja jotka aiheuttivat häiritsevää, huonosti pidätettyä naurunhihitystä kuulijakunnassa, minkä melkoiseksi osaksi muodostivat kevytmieliset ylioppilaat. He olivat alkaneet saada enemmän kuin tarpeekseen ihmissielun alakuloisista soinnuista ja olisivat epäilemättä lähteneet viiden minuutin kuluttua tuolejaan kolistellen salista, ellei asiassa olisi tapahtunut yhtä odottamatonta kuin tervetulluttakin käännettä.

Kun esitelmöitsijä surunvoittoisesti, pää kallellaan kysyi: "Mitä me olemme, me hetken lapset, mitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me menemme… voiko kukaan sitä sanoa?" niin murahti hra Kenonen, jonka poskille oli alkanut kohota uhkaava punerrus:

— Joo!

Kuulijakunta säpsähti ja käänsi päätään, ja esitelmöitsijänkin suu jäi hetkiseksi auki.

Muutamien kiusallisten silmänräpäysten jälkeen syventyi hän kuitenkin jälleen aineeseensa:

— Ihminen elää unelmien maassa. Elämä on haihtuva kuin unelma vain. Elämä on kuin unelma…

— Mee sitten nukkumaan! kuului taas hra Kenosen harmistunut, äänekäs murahdus.

Esitelmöitsijä pysähtyi ja tuijotti kuulijoihinsa. Kuului levotonta tuolien kolinaa, hyssytystä ja hillittyä naurua.

Puhuja nieleskeli hetkisen tyhjää, mutta kun levottomuus pian taas lakkasi, teki hän uuden yrityksen ja jatkoi:

— Kaikki on harhaa, harhanäkyä… ihminen elää harhanäyissä. Ihminen on unelman varjo. Kaikki on savua ja ihminen on savun varjo…

— Taas tuli vale!

Hra Kenonen, joka tänään oli kuin tilapäisen mielenhäiriön vallassa, se senkin sanoi, sanoi aivan ääneen ja aiheutti nyt lopullisesti yleisen hämmingin, josta kuului huutoja: "Ulos!" "Alas!" "Ajakaa se pellolle!" "Hiljaa!"

— Hyvät naiset ja herrat! sanoi esitelmöitsijä entistä kalpeampana ja hermostuneempana. — Koska joukossamme tuntuu olevan joku, joka ei hyväksy ajatuksiani, niin pyydän häntä esittämään avoimesti kantansa.

— Hyvä! Antaa hänen puhua! huusivat ylioppilaat riemuiten, jolloin hra Kenonen nousi ylös, ilmeisesti pakenemisen aikomuksessa, mutta ylioppilaat lykkäsivät hänet puhujalavan luo: ja ennenkuin hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut, seisoi hän korokkeella, punoittaen hirveästi ja mullistellen silmiään. Sitten hän avasi suunsa ja alkoi hieman tärähtelevällä äänellä puhua:

— Hyvät ihmiset ja kansalaiset… aatteen voima… minä en ole mikään puhuja enkä muu semmoinen Siissero… eikä ole tullut kouluja käytyä, minkä vähän alkuopetusta kansakoulussa… ja yksityisiä opintoja… on ulkomaillakin oltu… ollaan liikemiehiä… kansallismielisyys on ojennusnuorana… ja perustuslaillisuuden aate… elikkä kilpi… minä olen liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen sieltä Fredrikinkadulta… taikka konttori on oikeastaan niin sanoakseni Kruunuhaassa… vaikka se on, etten sanoisi huono liikepaikka… mutta kun on mies pöydän ääressä ja miehen jalat pöydän alla, niin menee se liike eteenpäin vaikka Eläintarhassa…

Yleisö nauroi ja ylioppilaat huusivat:

— Hyvä!

Hra Kenonen pyyhki hikeä otsaltaan ja tuntui rauhoittuvan kuullessaan hyvä-huudot, sekä jatkoi ääntään koroittaen:

— Tämä edellinen puhuja siteerasi, että elämä on kuin unelma… ei se mikään unelma ole, jos on työtä tarpeeksi ja iso perhe… kyllä siinä ei jouda unelmoimaan. Enkä minä ymmärtänyt kaikkea, mitä hän sanoi, kun ei ole ollut aikaa tutkia filosofiaa ja muuta… mutta kun hän sanoi, että ihminen on savun varjo, niin minä sanon, että se on järjetöntä puhetta eikä siitä kannata maksaa puoltatoista markkaa pääsymaksua. Ja sanoi, ettei sitä tiedä, mistä ihminen tulee ja mihinkä hän menee. Ei me olla niin lapsia, ettei sitä tiedettäisi, ei tartte tulla sanomaan aikaihmisille sellaista… minullakin on jo viisi lasta, taikka oikeastaan kuusi, jos se tyttökin otetaan huomioon… niin kyllä sitä silloin alkaa tietää, mistä niitä tulee…

— Ha ha ha! nauroivat ylioppilaat, ja naiset punastuivat.

Mutta hra Kenonen, joka nyt oli päässyt ensi kainoudestaan, jatkoi:

— Ja mitä sitten siihen tulee, että savun varjo… onko tämä nyt järki-ihmisen puhetta näin oppineessa paikassa? Minä olen tehnyt paljon halkokauppoja ja tiedän, että niistä sitä savua lähtee, kun niitä poltetaan, mutta ei ihminen ole mikään savun varjo… vai näytänkö minä jossain katsannossa savun varjolta? Minä en ole savua enkä savun varjo enkä harhanäky, vaan Kenonen… ei olla mitään miljuneereja vielä, mutta rahaakin on ja…

Hra Kenosen ajatusjuoksu pysähtyi tähän. Hän mietti sanoakseen vielä jotain, mutta kättentaputukset, nauru ja hyvähuudot sotkivat hänet lopullisesti. Hän piti siis parhaana lopettaa puheensa tähän menestyskohtaan ja huusi:

— Pyytäisin siis yleisöä kohottamaan eläköönhuudon kansalaisuusaatteelle!

— Eläköön! huusi riemastunut yleisö, ja hra Kenonen astui alas puhujapaikalta vieläkin hieman hämillään, mutta samalla silminnähtävästi onnellisena ja tyytyväisenä.

Kun ei varsinaisella esitelmöitsijällä ollut enää halua jatkaa esitystään ihmissielun alakuloisista soinnuista, niin hajaantui yleisö suuresti virkistyneenä, ja esitelmätilaisuus oli päättynyt.

Hra Kenonen lähti kotiinsa ja käveli sitten edestakaisin huoneessaan, hymyillen ja murahdellen itsekseen. Hän olisi mielellään kertonut rva Kenoselle, miten hän oli menestyksellä esiintynyt julkisena puhujana niin arvokkaassa paikassa kuin Ylioppilastalolla, mutta rva Kenonen oli lähtenyt käymään Tikkurilassa.

Kalle, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm Kenonen olivat sillävälin piesseet nuoremman veljensä Jonas Kenosen siitä syystä, että hän oli päivällispöydässä syönyt enemmän ohukaisia kuin hänelle oikeuden mukaan kuului, ja teljenneet sitten pienen sisarensa Leenan vaatekaappiin, koska he olivat jostakin lukeneet, että pimeydessä eläviltä luolaeläimiltä surkastuvat näköelimet, ja tahtoivat heti tutkia, oliko tässä tiedossa perää.

Nyt istuivat he illan pimetessä kamarissaan, kertoen toisilleen pöyristyttäviä juttuja aaveista, haamuista ja menninkäisistä, ja koko talossa vallitsi sen johdosta niin outo hiljaisuus, että hra Kenonen tuli lopulta kiinnittäneeksi siihen aina valppaan huomionsa, alkoi epäillä jotain sopimatonta ja järjestyksenvastaista olevan tekeillä, nousi päättävästi ylös ja lähti tohvelit jaloissa tutkimusretkelle.

Poikien kamarista kuului vain matalaa mutinaa, ja koska oli uskomatonta tai ainakin tavatonta, että pojat olisivat lukeneet läksyjään, niin hra Kenonen, joka oli hetken aikaa kuunnellut korva avaimenreikää vasten painettuna, avasi äkkiä oven ja seisoi majesteetillisena poikiensa edessä, jotka vaikenivat ja katsoivat kysyvästi kunnioitettuun isäänsä.

— Häh? kysyi hra Kenonen.

Pojat vaikenivat.

— Mitä te täällä mutisette? kysyi hra Kenonen, ja lisäsi epäluuloisesti:

— Onko täällä tekeillä joku salaliitto?

Silloin torjuivat pojat tarmokkaasti tämän raskaan syytöksen ja ilmoittivat, että Kalle vain kertoi kummitusjuttuja, ja hra Kenonen loi poikiinsa syvästi halveksivan katseen ja ilmilausui valittelunsa sen taikauskon johdosta, joka vielä 20:nnen vuosisadan aamuruskossa rehoitti Suomen kansan keskuudessa, ja sanoi ihmettelevänsä, että hänenkin perheessään vielä oli niin vanhoillista, takapajulla olevaa ainesta, johon eivät nykyisen valistusajan johtavat vapaamieliset periaatteet olleet jaksaneet sen syvemmälle juurtua.

Tätä kaunopuheista ja vakuuttavaa esitystä kuuntelivat pojat jonkinverran häveten, minkäjälkeen hra Kenonen käski Kallen kertoa, millaisia kummitusjuttuja hänellä oli varastossaan, ja Kalle, aluksi hiukan kainostellen, alkoi määräyksen mukaan kertoa niin kaameata juttua, että hra Kenonen, joka ensin oli kuunnellut häntä alentuvasti ja hiukan halveksivasti hymyillen, alkoi tuntea kylmiä väreitä selkäpiissään ja käski Kallen lopettaa.

Sitten sanoi hän jyrkästi, ettei kummituksia ollut olemassakaan ja ettei sellaisia päättömyyksiä saanut hänen seiniensä sisällä enää kertoa, pyörähti ylpeästi oikealla kantapäällään ja poistui.

Koska rva Kenonen oli matkalla, ei hra Kenonen syönyt illallista kotonaan, vaan ravintolassa hyvien ystävien seurassa, ja tullessaan puolen yön korvissa kotiinsa oli hän hyvällä ja reippaalla tuulella, muisti iltapäivällä kuulemansa esitelmän ihmissielun alakuloisista soinnuista ja Kallen kummitusjutut, nauroi ylimielisesti itsekseen ja mutisi, että jos jollakin kummituksella olisi hänelle asiaa, niin olla hyvä ja astua sisään vain. Kyllä hän olisi puolestaan valmis keskusteluihin.

Hra Kenonen riisuutui ja laskeutui vuoteelleen, haukotteli, naurahti vielä kerran omalle sukkeluudelleen, väänsi sähkön sammuksiin ja jäi odottelemaan unen tuloa.

Oli hiljainen kuutamoyö.

Kuun valo muodosti huoneeseen epämääräisiä varjoja, ja Kallen kertomus äänettömistä aaveista, jotka keskiyön aikana lähtevät liikkeelle ja hiipivät hiljaisiin kammioihin, muistui uudelleen hra Kenosen mieleen. Häntä puistatti, ja hän lausui itsekseen toivomuksen, että rva Kenonen pysyisi enemmän kotosalla, koska hän oli perheen äiti. Sitten koetti hän kääntää ajatuksensa muihin asioihin ja palauttaa mieleensä esitelmätilaisuuden Ylioppilastalolla, jossa hän oli niin pontevasti nolannut esitelmänpitäjän, mutta silloin muistui hänen mieleensä yksi ja toinen esitelmöitsijän lause ihmissielun vähän tunnetuista alatajuntailmiöistä ja niiden suhteesta henkimaailman salaperäisiin voimiin, ja hra Kenosesta tuntui, kuin olisi joku näkymätön olento tissutellut ja tassutellut hänen huoneessaan ja seisattunut hänen vuoteensa viereen.

— Se on vain mielikuvitusta, sanoi hra Kenonen ääneen, rohkaistakseen itseään. — Minun hermoni ovat epäkunnossa…

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kattolampusta riippuva paperinen koristekukka alkoi häälyä ja tanssia mitä haavemaisimmalla tavalla. Se ei ainakaan ollut enää mitään mielikuvitusta. Kuun kalpeassa valossa näki hra Kenonen sen aivan selvästi.

Hra Kenonen tunsi, miten tukka hänen päässään nousi pystyyn. Hän syöksähti vuoteeltaan, juoksi poikien huoneeseen, sanoi olevansa sairas ja tarvitsevansa ahtaamman vuoteen, ettei veri pääsisi kiertämään liian nopeasti, ajoi Kallen sängystään hra Kenosen sänkyyn ja meni itse Kallen sänkyyn, veti peitteen korviinsa ja nukkui, kuulematta hillittyä tirskunaa ja supatusta toisista sängyistä.

Seuraavana aamuna tutki hra Kenonen tarkoin viime yönä tanssinutta kukkaa, sillä aamulla juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukasta mahdollisesti lähtisi hieno, musta lanka, joka kattoa myöten ja oven raosta johtaisi poikien huoneeseen. Mitään sellaista ei hän kuitenkaan löytänyt, ja hra Kenonen kertoi sitten tuttavilleen ainakin tuhat kertaa siitä yöstä, jolloin hän omin silmin näki kummittelevan. Hra Kenonen sanoo nyt aina, että taivaan ja maan välillä tapahtuu paljon selittämättömiä asioita, ja hän liittyi sittemmin jäseneksi spiritistiseen yhdistykseen ja toimeenpani joskus kotonaan suljetussa ja luotettavassa piirissä istuntoja, joissa henget liikuttelivat kirjaimia täyteen kirjoitetulla pyöreällä kukkapöydällä teevatia, jonka päällä istuntoon osaaottavat pitivät sormiaan, ja vastasivat täten kernaasti, vaikkakaan ei aina juuri viisaasti kaikenlaisiin kysymyksiin, joita heidän vastattavakseen esitettiin.

Täpärällä kuitenkin piti, ettei Kalle Kenonen sillä kertaa joutunut kiipeliin, sillä hra Kenonen heräsi tuskin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin Kalle oli saanut rihman irroitetuksi hra Kenosen makuukamarin kattolampussa olleesta paperikukasta.

HRA KENONEN HAUTAJAISISSA

Hra Kenonen lähtee hautaamaan suutaria, mutta hautaakin todellisen valtioneuvoksen

Oli kuollut eräs suutari, ja hra Kenosen pöydälle oli postissa saapunut surureunainen kirje, jossa mainitun suutarin kuolemasta ilmoitettiin.

Hra Kenonen sanoi, että jaa jaa, se on meidän kaikkien kohtalo. Ensin on elettävä miten kuten, ja sitten on kuoltava tavalla taikka toisella. Jokaisen täytyy kuolla, ihan joka ikisen, eivätkä suutaritkaan, lukuunottamatta mahdollisesti Jerusalemin suutaria, ole mitään poikkeuksia yleisestä säännöstä. Suutarinkin täytyy kuolla.

Hra Kenonen valitti kuitenkin tätä kuolemantapausta sanoen, että vainaja oli pohjaltaan ollut kunnon mies, vaikka olikin pysynyt koko ikänsä vain suutarina, jaksamatta kohota korkeampaan asemaan yhteiskunnassa.

Hra Kenosella oli täysi syy antaa vainajasta tällainen kiitoslausunto, semminkin kun he olivat olleet lapsuudenystäviä. Yhdessä olivat he paljasjalkaisina pikkupoikina paimentaneet kyläläisten lehmiä kotipuolessaan, saaden palkkaa 75 penniä viikossa ja ruoan. Yksiin aikoihin olivat he myöskin lähteneet maailmalle onneaan koettelemaan ja saapuneet lopuksi Helsinkiin, toinen Söörnäisten puolelle suutariksi, toinen keskikaupungille kauppa-apulaiseksi. Monta kertaa oli toinen tehnyt hänelle kengät velaksi, mutta hra Kenosella oli rauhallinen omatunto, sillä hän tiesi tämän synkän nuoruutensa aikaiset velat jo kauan sitten pennilleen suorittaneensa.

Mutta suutari oli jäänyt Söörnäisten linjoille suutariksi, jotavastoin hra Kenonen oli kohonnut sekä arvossa että varallisuudessa. Kuitenkaan ei hän ollut unohtanut suutaria, vaan nyökäytti kadulla vastaantulossaan hänelle päätään, jollei sattunut olemaan tavallista hienommassa seurassa, jolloin hän kohotti hattuaan, ja suutari kohotti hänelle nöyrästi vanhaa lakkiaan, vaikka hra Kenonen ei enää vuosikymmeniin ollut häneltä mitään tilannut, tämä suutari kun näet valmisti vain yksinkertaisia ja halpahintaisia työläisjalkineita.

— Jaa, jaa! sanoi hra Kenonen. — Suutaritkin kuolevat pois…

Hra Kenonen ei mielellään käynyt hautajaisissa, ne kun ovat niin surullisia tilaisuuksia, mutta tässä tapauksessa arveli hän olevansa velvollinen vanhan tuttavuuden vuoksi tekemään poikkeuksen, ja tilasi kukkaskaupasta komean seppeleen, jonka nauhakirjoitukseksi hän määräsi:

"Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle

A.B. Kenoselta ".

Sitten alkoi hän arvella, että tuo viimeinen sana, "lapsuudenystävälle", oli siinä oikeastaan turha, mutta häpesi heikkouttaan ja päätti urhoollisesti tunnustaa suutarin avoimen haudan ääressä heidän vanhan tuttavuutensa.

Hautajaispäivänä ajoi hra Kenonen kiiltävä silinterihattu päässään ajurilla hautajaistaloon, polvillaan komea seppele. Hän saapui perille juuri kun surusaatto oli lähdössä asemalle, sillä suutari vietiin tietysti Malmille haudattavaksi. Suutari ajoi edellä yksinkertaisessa mustassa arkussaan, ja hänen perässään ajoivat suutarin lähimmät sukulaiset ja ystävät kolmella tai neljällä ajurilla. Viimeksi tullut hra Kenonen silinterihattuineen ja suurine seppeleineen ajoi viimeisenä, päättäen surusaattueen loistavalla ja huomiotaherättävällä tavalla ja tuntien, että suutarin sopi olla hänelle hyvin kiitollinen tästä viimeisestä palveluksesta.

Rautatientorille saavuttaessa tuli hra Kenosen matkalle pysähdys, sillä Mikonkatua pitkin kulki vanhaa hautausmaata kohden toinen surusaatto, yhtä suuri ja arvokas kuin suutarin kulkue oli pieni ja vaatimaton.

Se oli tuo kuuluisa isänmaan ystävä ja tiedemies, todellinen valtioneuvos, joka oli kuollut samana päivänä kuin suutarikin, taikka oikeammin, jonka kuolinpäivänä suutarikin oli rohjennut kuolla näinä tasa-arvoisuuden ja kansanvallan aikoina. Nyt olivat suutarin hautajaiset, vaikka se kieltämättä olikin vähän sopimatonta, sattuneet samaksi päiväksi, ja kohtalon oikku satutti lopuksi niinkin, että nuo molemmat hyvin eriarvoiset vainajat, jotka eivät olleet eläessään joutuneet kertaakaan minkäänlaisiin tekemisiin toistensa kanssa, tapasivat toisensa hautajaisissaan, vaikkakin vain ohimennen.

Suutari omaisineen ehti pääsemään juuri todellisen valtioneuvoksen nenän editse, jos niin saa sanoa, mutta hra Kenosen ajuri ei enää ehtinyt, vaan täytyi sen jäädä odottamaan, kunnes kulkue olisi ohi tai siihen ilmestyisi jokin sopiva aukko, josta he pääsisivät ajamaan suutarin perässä.

Siinä istui hra Kenonen silinterihatussaan, katsellen hitaasti ohikulkevaa ja puolen kilometrin pituista todellisen valtioneuvoksen saattuetta, joka olikin katselemisen arvoinen, sillä siinä oli m.m. ylioppilasosakunta lippuineen ja miltei loppumaton jono maan arvokkaimpia ja edustavimpia henkilöitä.

Hra Kenonen harmistui suutariin, joka oli pujahtanut tiehensä ja jättänyt hänet siihen seppeleineen. Hra Kenonen ajatteli, ettei suutari ollut koskaan eläessään ollut niin vikkelä kuin hän nyt oli kuoltuaan. Sitten alkoi hän ajatella todellisen valtioneuvoksen elämäntyötä ja arvella, että hänenkin, hra Kenosen velvollisuus isänmaallisena miehenä olisi ollut esiintuoda kunnioituksensa tuon suuren miehen muistolle, liittymällä hänen saattueeseensa. Sensijaan oli hän lähtenyt saattelemaan hautaan suutaria, joka kuin kiusalla livahti häneltä karkuun, jättäen hänet kalliine seppeleineen siihen ihmisten töllisteltäväksi.

Mitä kauemmin hra Kenonen asiaa ajatteli ja todellisen valtioneuvoksen kulkuetta katseli, sitä luonnollisemmalta alkoi hänestä tuntua, että hänen oikea paikkansa oli todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa eikä ajamassa takaa kuollutta, karkuun lähtenyttä suutaria, joka ei enää missään tapauksessa voisi nauttia siitä kauniista seppeleestä, jonka hra Kenonen oli häntä varten hankkinut, ja joka sitäpaitsi oli luultavasti nostettu jo junan ruumisvaunuun. Asematalon takaa kuului veturin vihellys — epäilemättä oli se juuri ruumisjunan veturi, ajatteli hra Kenonen. Suutari ajaa nyt täyttä höyryä Malmille, ja hra Kenonen istuu siinä. Turha hänen olisi enää asemalle mennäkään.

Ja niin tapahtui, että kun todellisen valtioneuvoksen hautajaissaaton loppupää vihdoin tuli hra Kenosen kohdalle, oli hra Kenonen jo selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä, ja hän käski ajurinsa kääntää hevosen ja liittyä todellisen valtioneuvoksen saattueeseen.

— Olipa hyvä, etten tullut panneeksi suutarin nimeä seppeleen nauhoihin, ajatteli hra Kenonen. — Nythän tämä kelpaa todellisen valtioneuvoksenkin haudalle.

Eikä sillä ollut mikään kelvatessakaan, sillä vaikka todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa olikin paljon suuria ja kauniita seppeleitä, kykeni hra Kenosen seppele varsin hyvin kilpailemaan niiden kanssa.

— Olisikin ollut suoranaista tuhlausta laskea näin komea seppele suutarin haudalle, ajatteli herra Kenonen. — Se olisi ollut epäkohteliastakin omaisia kohtaan, kun heidän halvemmat seppeleensä olisivat joutuneet kokonaan varjoon.

Ajaessaan hautajaissaaton loppupäässä pitkin Aleksanterinkatua, hiljaisten väkijoukkojen seisoessa kunnioittavasti katukäytävillä, tunsi Kenonen, ettei hänellä ollut syytä katua päätöstään, ja hän oli hyvillään siitä, että suutarivainaja oli ajanut tiehensä ja jättänyt hänet yksin.

— Oma syysi, suutari! ajatteli hra Kenonen. — Kuka sinun käski pitää semmoista kiirettä.

Kun todellista valtioneuvosta lähdettiin kantamaan kappelista hautaan, alkoi eräs kantajista, vanha, valkopartainen ent. senaattori ja vainajan koulutoveri, voida pahoin. Hautausmenojen järjestäjä, joka ei tuntenut hra Kenosta, mutta oli hänen seppeleestään huomannut sanan "lapsuudenystävälle", pyysi silloin aivan arkun ääreen tunkeutunutta hra Kenosta astumaan tuon sairastuneen kantajan sijaan. Hra Kenonen punastui mielihyvästä, antoi seppeleensä jollekin takana olevalle herralle ja tarttui kantoliinaan. Ja niin kantoi todellisen valtioneuvoksen ja suuren tiedemiehen hautaan kolme professoria, kaksi valtioneuvosta, kaksi ent. senaattoria ja hra Kenonen.

Haudalla pidettiin paljon kauniita puheita ja laulettiin kauniita lauluja. Liikuttavimman vaikutuksen teki kuitenkin hra Kenosen esiintyminen. Sillä kun hän vuorostaan vihdoin murheen murtamana astui seppeleineen haudan partaalle ja yritti sanoa jotain, niin tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, niin ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Itkien laski hän haudalle seppeleensä, ja kun lähinnä hautakumpua olevat naiset ja herrat lukivat nauhoista sanat: "Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle", niin ei yksikään silmä pysynyt kuivana. Todellisen valtioneuvoksen lähimmät ystävät ja omaiset kävivät vuoronperään puristamassa itkevän hra Kenosen kättä ja lausuivat hänelle lohdutuksen ja osanoton sanoja.

Hra Kenosen nimi oli mainittuna kaikissa seuraavan päivän pääkaupungin lehdissä julkaistuissa pitkissä hautajaisselostuksissa, ja eräässä niistä kirjoitti lehden reportteri kauniisti, että suuren vainajan lapsuuden leikkitoverin hra Kenosen lohduton suru teki järkyttävän vaikutuksen.

Hra Kenonen valittiin sittemmin siihen komiteaan, joka sai tehtäväkseen patsaan suunnittelemisen todellisen valtioneuvoksen haudalle. Hra Kenosen ehdotuksesta luovuttiin aikaisemmasta yksityisen hautakiven aikeesta ja päätettiin pystyttää patsas yleisellä kansalaiskeräyksellä kootuilla varoilla.

HRA KENONEN JA VALLANKUMOUS

Vallankumous tapahtuu ja hra Kenonen ottaa siihen pontevasti osaa

Hra Kenonen oli vilustunut niin ankarasti, että hänen oli ollut laskeuduttava vuoteen omaksi, joten hän ei voinut tavallisella valppaudellaan seurata valtiollisia asioita, ja kun Kalle ja Heikki tulivat koulusta ja kuuluivat kovalla äänellä selittelevän jotain erikoista äidilleen, niin tuli hra Kenonen uteliaaksi, soitti kelloa, käski pojat eteensä ja kysyi, eikö heillä ollut minkäänlaisia inhimillisiä tunteita, esiintyessään kuin vapaaehtoisessa, paikan päällä pidettävässä huutokaupassa silloin, kun heidän isänsä makaa valjuna ja heikkona vuoteellaan, jolta hän ei ehkä enää milloinkaan ole nouseva.

Hra Kenonen kierautti silmiään, joista tuntui sentään säteilevän vielä hieman elinvoimaa, ja kysyi sitten, mitä he oikeastaan olivat äidille kiljuneet, jolloin pojat alkoivat hengästyneinä kertoa suuria uutisia, joista suurin oli se, että oli tulossa vallankumous.

Vaikkakin hra Kenonen lepäsi kalvavan taudin riuduttamana valkoisten lakanain välissä, oli hänellä kuitenkin vielä jäljellä sen verran entisten voimainsa tähteitä, että hän jaksoi nyrkillään iskeä sängyn vieressä olevan wieniläistuolin vähän rakoutuneen pohjan kokonaan halki ja vannoa, ettei hän tahdo, että hänen kenties viimeisiä hetkiään katkeroitetaan kaikenlaisilla järjettömyyksillä.

Huomattuaan tuolin pohjan olevan halki sanoi hra Kenonen toimeenpanevansa parannuttuaan, jos hän enää milloinkaan paranee, perusteellisen tutkimuksen siitä, kuka pojista on ottanut elämäntehtäväkseen hänen hienojen wieniläistuoliensa murskaamisen, ja ennusti hän synkästi sen hetken olevan verrattavissa viimeiseen tuomioon, jolloin pasuuna soi ja vuohet erotetaan lampaista, vaikka hra Kenonen sanoikin olevansa melkein varma siitä, että hänen laumassaan on vain pelkkiä vuohia.

Hra Kenonen veti syvään henkeään ja huusi rva Kenoselle, että kuume oli taas nousemassa, jonka vuoksi kuumemittari ja kylmät kääreet oli viipymättä tuotava paikalle, ja sanoi sitten pojilleen, että kaikki puheet vallankumouksesta ovat kirottuja järjettömyyksiä, joita ei kukaan valistunut kansalainen usko. Jos he, sanoi hän, olisivat koulussa oppineet jotain muutakin kuin vaatimaan taskurahoja ja pelaamaan potkupalloa, niin tietäisivät he, että vallankumouksia tapahtuu vain historian oppikirjoissa, ja että vallankumoukset ovat nykymaailmassa yhtä mahdottomia ja tieteellisestikin mahdottomiksi todistettuja kuin kolmikulman kahtiajakaminen tai ikiliikkujan keksiminen, joita eivät ole voineet suorittaa suurimmatkaan nerot julmasta ihmissyöjäkeisari Nerosta hra Kenosen synnyinpitäjässä aikoinaan eläneeseen toissilmäiseen puuseppä Neroseen asti, joka oli rakentanut ikiliikkujaa kolmattakymmentä vuotta, mutta ei ollut saanut sittenkään valmiiksi.

Tämän helppotajuisen luentonsa jälkeen karkoitti hra Kenonen vanhimmat poikansa häpeällä silmäinsä edestä sekä ryhtyi toimittamaan kuumemittausta, saaden tulokseksi lähes 37 1/2 astetta ja huomauttaen sitten rva Kenoselle taudin saaneen käänteen pahempaan päin ja testamentin olevan kassakaapissa siinä lokerossa, joka oli vedetty hiukan auki.

Illalla tuli rva Kenonen apteekista, jossa hän oli ollut noutamassa lisää lääkkeitä, jolloin hra Kenonen kysyi häneltä, kuinka myrkynsekoittajat jaksoivat ja luulivatko he, että he saisivat moskallaan hra Kenosesta hengen jo ensi yönä, vai jaksaisiko hänen ruumiinrakennuksensa pitää puoliaan vielä auringon nousuun asti. Vastaamatta näihin puoleksi alakuloisiin, puoleksi leikillisiin kysymyksiin ja viittauksiin sanoi rva Kenonen hämmentyneellä äänellä: "Kuulehan nyt, Aukusti, mitä on tapahtunut!" ja istuutui sitten hra Kenosen vuoteen reunalle kertomaan niin erinomaisia, merkillisiä ja ihmeellisiä asioita, että hra Kenonen, kuunneltuaan kaksi minuuttia, alkoi hikoilla ja sanoi hetken kuluttua niin hiljaisella ja nöyrällä äänellä, ettei rva Kenonen ollut luullut miehensä suusta voivan sellaista lähteä:

— Kaikkivaltias kaitselmus, joka on ihmeellisesti ja armollisesti johdattanut heikkoa kansaamme korpivaelluksen aikana ja pois Israelin orjuudesta, torjukoon päältämme sellaisen onnettomuuden kuin vallankumous on… muistakaamme kiitollisin mielin olla uskollisia vähässä ja kantakaamme sydämen nöyryydessä edes hento huokauksemme, että hiljaisuus ja rauha maassa vallitsisivat ja että me voisimme lapsenlapsillemme jättää perinnöksi tämän ihanan maan, joss' auroin, miekoin, miettehin…

Kuultuaan tällaista puhetta hra Kenosen suusta nousi rva Kenonen ylös ja kiiruhti puhelimen ääreen soittaakseen lääkärille, että asema on vakava ja että sairas jo hourii, mutta hän rauhoittui suuresti ja luopui aikomuksestaan, kun hra Kenonen samassa sadatellen sylkäisi juuri ottamansa lääkkeen suustaan, väittäen apteekkarin olevan vesikauhun riivaaman ja sekoittaneen lääkepulloon oksennuspulveria, kamalaa ja pirunpihkaa, sekä sanoi toivovansa apteekkarin joutuvan eduskuntaan tai Kakolaan. Hra Kenonen sanoi mieluummin kuolevansa tai liittyvänsä kirottuihin kieltolain kannattajiin kuin suostuvansa nielemään lusikallistakaan tuosta ruskeasta pahannäköisestä pullosta, ja kysyi, mihin myrkynsekoittajat olivat unohtaneet pullon kyljestä etiketin, missä on pääkallonkuva ja kaksi sääriluuta ristissä. Sitten vannoi hän menettelevänsä niinkuin sotasankari von Döbeln ja ojensi kätensä pyyhkäistäkseen lääkepullot tuolilta lattialle, mutta kysyi ensin, paljonko ne olivat maksaneet. Ja kun rva Kenonen ilmoitti niiden maksaneen 17 markkaa 35 penniä, niin käski hra Kenonen nostaa lääkkeet kaappiin ja myydä ne naapureille, kun kuulee heidän tarvitsevan hyviä yskänrohtoja.

Hra Kenonen nukkui yönsä rauhallisesti, heräten aamulla terveenä ja virkeänä kuin pelimanni, sekä tarttui sanomalehteen, ottaakseen selon arvopaperipörssin eilisistä noteerauksista.

Silloin sattuivat hänen silmiinsä suurilla, lihavilla kirjaimilla ladotut otsakkeet, jotka ulottuivat koko sivun yli.

Hra Kenonen luki ne, heilutti käsiään sekunnin ajan ilmassa ja olisi nähtävästi pyörtynyt, ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään, jollei hän olisi samassa sattunut lyömään kyynärpäätään sängyn reunaan ja kironnut niin kauheasti, että herrasväki Kenosen uusi, eilen saapunut ja vakavamielinen palvelijatar kuuli sen keittiöön asti ja, luullen tulleensa ryöväriperheeseen, sanoi itsensä heti irti neljäntoista vuorokauden kuluessa irtisanomispäivästä lukien.

Tunnin kuluttua seisoi hra Kenonen mustassa juhlapuvussa salissa pianon ääressä, edessään perheensä, jonka hän oli käskenyt myöskin juhlapuvuissa saapumaan saliin, ja kun kaikki olivat paikoillaan kysyi hra Kenonen, missä palvelijatar Miina Karhunen oli. Rva Kenonen kiiruhti hakemaan keittiöstä Miinan, jonka polvet alkoivat vapista, hänen tultuaan saliin, niin että hänen täytyi pidellä kiinni ovenpielessä olevasta tuolista.

Hra Kenonen, joka kalpeana, mutta järkähtämättömänä oli odottanut juhlayleisön järjestäytymistä paikoilleen, avasi nyt kädessään olevan runokirjan ja lausui mahtavalla, järkyttävällä voimalla runon Ilkasta, joka tuli hirtetyksi.

Ja kun hra Kenonen oli silmät leimuten, tukka pystyssä, kirja oikeassa kädessä ylös kohotettuna ja vasen käsi nyrkkiin puserrettuna jyrisevällä äänellä huutanut loppusäkeet:

"Kauniimpi orjan elämää On kuolo _hirsi_puussa!"

niin puhkesi rva Kenonen itkuun ja hra Kenonenkin pyyhkäisi silmäkulmaansa, ja Leena Kenonen säikähti ja alkoi parkua, jolloin Miina, hra Kenosen tehtyä ylevän, poistavan viittauksen, kiiruhti viemään lapsen ulos salista.

Mutta hra Kenonen rykäisi ja piti aivan odottamatta mitä pontevimman ja loistavimman puheen, jossa hän sanoi kukistaneensa sortovallan ja olevansa valmis vuodattamaan viimeisenkin veripisaransa vapauden ja isänmaan puolesta, ja viittasi Ilkkaan, joka myöskin tuli hirtetyksi perustuslaillisuutensa ja vapaamielisyytensä takia. Hra Kenonen heristi nyrkkiään, huudahti: "näin Suomen karhu elämöi, heristi nyrkkiään ja löi!" ja sanoi, että isänmaalla on onneksi vieläkin sellaisia miehiä, ainakin yksi, joka on valmis ennemmin hirtettäväksi kuin alistumaan enää sortovallan alaiseksi, ja kohottaen kätensä kohti kattokruunua, niin että siitä killuvat lasihelyt kimaltelevana sateena lankesivat hänen niskaansa ja päälaelleen, vannoi hra Kenonen hirvittävän valan, että niinkauan kuin tämä käsi kykenee liikahtamaan, ei sortovalta ole notkistava hiuskarvaakaan rva Kenosen ja Kenosen poikien päästä.

Silloin ratkesi rva Kenonen jälleen hillittömään itkuun ja lankesi miehensä kaulaan, sanoen häntä sankariksi, ja hra Kenonen punastui ylpeydestä ja mielenliikutuksesta, ja Kenosen pojat olivat nolon näköisiä ja häpesivät kovasti vanhempiensa hentomielistä käytöstä, johon he eivät huomanneet olevan mitään pakoittavaa tai edes järjellistä syytä, ja potkivat ja tuuppivat toisiaan. Mutta hra Kenonen huomasi sen ja sanoi heille ankarasti, että jos he väärinkäyttävät vapauttaan, niin ottaa hän sen heiltä pois pikemmin kuin he aavistavatkaan, sillä tällä hetkellä tarvitaan ennenkaikkea yksimielisyyttä, uhrautuvaisuutta ja sankarillista mieltä, mutta sen täytyy olla yhdistettynä kylmään päähän ja teräksiseen tahtoon.

Ja hra Kenonen tuli uudelleen innostuneeksi ja liikutetuksi omista sanoistaan ja pyysi arvoisia läsnäolijoita yhtymään yksimielisesti laulamaan paisuvista rinnoista tuon uljaan: "Kuullos pyhä vala", ja hra Kenonen avasi suunsa ja veti syvään henkeä ja sanoi:

— Hyi hitto kun täällä haisee käry! Kuka juuttaan lorvi se taas on jättänyt keittiön oven auki? Täällä on aina niinkuin selluloosatehtaassa!

Mutta vallankumous kehittyi huimaavaa vauhtia muuallakin kuin Kenosen perheessä, ja kuultuaan mitä kaduilla tapahtui, sanoi hra Kenonen, että tämä on suurenmoisin hetki hänen seikkailurikkaassa elämässään, ja että kaikki oli käynyt juuri niinkuin hän oli laskenut. Hän vannotti rva Kenosta muistamaan, että hän, hra Kenonen, oli useita kertoja ennustanut vanhan rikoksellisen ja mielettömän hallitusjärjestelmän lopuksi johtavan tähän romahdukseen, ja lähetti Miinan ostamaan punaista vaatetta sekä käski hänen samalla haukkua kauppiasta niistä tunkkaantuneista ryyneistä, joita hän oli viime viikolla Kenoselle myynyt. Hra Kenonen käski Miinan huomauttaa kauppiaalle, että akanat erotetaan nyt nisuista, että nylkyrien ja huijarien aika on nyt lopussa ja että mainitun kauppiaan jalkainsa alle tallaama kansa nostaa nyt päänsä ylpeästi pilviin ja karistaa sorron ikeen niskoiltaan.

Miina lähti, höpisten mennessään hra Kenosen viimeisiä sanoja, ettei unohtaisi niitä matkalla, ja hra Kenonen juoksi vinnille noutamaan vanhan kaksipiippuisen haulikkonsa, jonka vasen piippu oli halki ja oikea hana poikki, ja sanoi, että kansan vapaus on vaarassa ja että on ryhdyttävä kiireesti rakentamaan katusulkuja, jotka ovat jokaisen hyvinjärjestetyn vallankumouksen ensimmäinen ehto.

Samalla alkoi hän huutaa Miinaa ja ilmoitti epäilevänsä mainitun henkilön lähteneen hakemaan punaista vaatetta Punaisen meren takaa, ja kun Miina palasi, tuoden kangasta, niin kysyi hra Kenonen, eikö kaupungissa tosiaankaan ole sen punaisempaa vaatetta, ollen sitä mieltä, että hänen omassa nenässään oli enemmän punaväriä.

Reväistyään itselleen puolen metrin pituisen suikaleen, josta solmi punaisen nauharuusukkeen rintaansa, sitoi hra Kenonen punaisen vaatteen lipuksi kävelykeppinä päähän, heitti pyssyn olalleen ja marssi päättäväisesti ulos puolustamaan äskensyntynyttä tasavaltaa. "Ukko läksi tekemään ihmeitä", ilmoittivat Kenosen pojat talonmies Pikkaraiselle ja juoksivat isänsä perässä.

Kadulla herätti hra Kenonen oitis huomiota, ja häneen liittyi, paitsi hänen omia poikiaan, ainakin kaksikymmentä muuta poikaa, joilla ei sillä haavaa sattunut olemaan muuta tekemistä ja jotka vihelsivät sormiinsa, hihkuivat ja hurrasivat.

Tämän johdosta marssi hra Kenosen joukkoa vastaan asestettu patrulli, joka pysäytti sen, epäillen sitä vastavallankumouksellisista hankkeista.

— Haroosii tavaarists! huusi hra Kenonen, heilutti hattuaan ja hurrasi, mutta patrulli asetti hra Kenosen keskelleen ja marssi hänen kanssaan kasarmiin, jolloin hra Kenosen otsalle kohosi kylmä hiki ja hän kysyi, oliko aikomus asettaa hänet sotaoikeuteen, vai viedäänkö hänet suoraan ammuttavaksi, saamatta kuitenkaan vastausta.

Kasarmissa riisuttiin hra Kenonen aseista, mikä tapahtui siten, että hänen olaitaan otettiin haulikko, jonka toinen piippu oli halki ja toinen hana poikki, ja hänen liivintaskustaan kääntöpääveitsi, jossa oli hämmästyttävän pieni terä ja hämmästyttävän suuri korkkiruuvi. Sitten toimeenpantiin kuulustelu, missä hra Kenonen laajasti selitti, että oli tapahtunut suuri väärinkäsitys, ja ilmoitti nuoruudestaan saakka kannattaneensa vallankumouksellisia aatteita, mainiten joutuneensa siitä syystä vanhan hallitusjärjestelmän vihoihin, mikä vihamielisyys oli muun muassa ilmennyt hänen luonaan toimeenpannussa väkivaltaisessa kotitarkastuksessa.

Kun ei toimitetussa tutkinnossa ilmennyt mitään raskauttavaa hra Kenosta vastaan, päästettiin hänet vapaaksi, kuitenkin aseettomana, sekä kehoitettiin häntä noudattamaan hillittyä ja maltillista esiintymistä ja karttamaan tietämättömien kansankerrosten yllyttämistä ajattelemattomiin ja harkitsemattomiin tekoihin, koska vanha hallitusjärjestelmä ei vielä ollut lopullisesti muserrettu ja kaupungissa oli paljon provokaattoreita, jotka koettivat saada aikaan sekasortoa ja anarkiaa.

Hra Kenonen päästi helpotuksen huokauksen, lupasi pyytämättä tehdä voitavansa anarkistien ja provokaattoreiden paljastamiseksi, kumarsi syvään ja poistui nopeasti. Päästyään seuraavaan kadunkulmaan hän lähti juoksemaan, juosten yhtä kyytiä kotiinsa asti. Siellä ilmoitti hän taanneensa vallankumoukselliselle järjestölle ja tasavallan hallitukselle rauhan säilymisen siinä kaupunginosassa, missä hän asui, josta syystä hra Kenonen kielsi kenenkään poistumasta talosta ja oli vähällä saada talonmiehen pakoitetuksi lukitsemaan portit keskellä kirkasta aamupäivää.

Hra Kenonen asettui ikkunan ääreen pitämään silmällä, mitä kadulla tapahtui, ja jos hän huomasi epäilyttävännäköisen miehen kulkevan pitkin katua, alkoi hän huutaa: "Ottakaa kiinni provokaattori!" ja jos hän näki epäilyttävännäköisen naisen, huusi hän: "Ottakaa kiinni provokaattorska!" Epäilty lähti silloin pelästyneenä juoksemaan pakoon, ja lopuksi oli koko katu hra Kenosen asunnon läheisyydessä aivan tyhjä, koska hra Kenonen epäili jokaista tuntematonta ja useimpia tuntemiaankin henkilöitä provokaattoreiksi.

Samassa lähestyi kuitenkin taloa kaksi retkun näköistä miestä, jotka olivat juovuksissa, ja hra Kenonen huusi: "Provokaattoreita!" Retkut huomasivat silloin hra Kenosen ja toinen heistä sanoi:

— Tuolla on oikein aika porvari, mennääs ja nitistetään se!

Hra Kenonen piiloutui silloin sängyn alle, huutaen rva Kenoselle, että jakobiinit olivat tulossa murhaamaan hänet, jolloin rva Kenonen meni alas ja ajoi retkut luudanvarrella pois portilta.

Kaupungin siviiliväestöön nähden sujui vallankumous onnellisesti ja rauhallisesti, ja hra Kenonen arveli sen melkoiseksi osaksi johtuneen hänen mieskohtaisesta vaikutuksestaan.

HRA KENOSEN LEIJONALIPPU

Hra Kenonen valmistaa leijonalipun ja nostaa sen talon katolle

Hra Kenonen, jonka hermot vallankumouspäivinä olivat tavattomasti kiihdyksissä, vaipui lopuksi monen valvotun päivän ja yön jälkeen syvään uneen ja nukkui neljäkolmatta tuntia raskaasti kuin synnin unessa.

Kun hän sitten heräsi virkistyneenä ja vahvistuneena sekä sielun että ruumiin puolesta, oli suuri vapauden riemu- ja juhlapäivä koittanut, ja nähdessään leijonaliput julkisten rakennusten katoilla ja kuultuaan, että leijonalipusta oli aikomus tehdä Suomen lippu, sanoi hra Kenonen hyväksyvänsä tämän päätöksen, vaikka ei sen suhteen oltu kysyttykään hänen mielipidettään. Hra Kenonen sanoi, että lippukysymyksen ratkaisemiseksi tarvitaan ennenkaikkea yksimielisyyttä, ja kotiin palattuaan ryhtyi hän kiireesti valmistamaan leijonalippua sanoen, ettei hänen kunniantuntonsa salli asua sellaisen katon alla, jonka harjalla tuo ylväs lippu ei tänä suurena päivänä hulmuaisi. Samalla huomautti hän, että leijonalipun ajoissa hankkiminen olisi ollut talon isännöitsijän tehtävä ja että isännöitsijälle olisi tämän laiminlyöntinsä johdosta annettava julkinen muistutus.

Hra Kenosen käskystä ryhdyttiin Kenosen perheessä valmistamaan suurella kiireellä leijonalippua, ja hra Kenonen ilmoitti suorittavansa sen kustannukset omasta kukkarostaan. Leijona valmistettiin hra Kenosen omakätisten piirustusten mukaan, ja kun se viimein oli saatu valmiiksi, nähtiin se maapallon merkillisimmäksi leijonaksi. Se muistutti jollain tavoin sekä vasikkaa, koiraa ja lammasta, että myöskin eräitä jo ammoin sukupuuttoon kuolleita esihistoriallisia eläimiä. Hra Kenonen oli kuitenkin itsepuolestaan hyvin tyytyväinen ja sanoi leijonan olevan taiteellisesti mieltäkiinnittävän sekä niin elävän näköisen, että voi melkein kuulla sen karjuvan.

Kenosen pojat hilasivat hra Kenosen leijonalipun lipputankoon, ja kun se siellä sitten hulmusi, avasi hra Kenonen samppanjapullon ja joi Suomen lakien leijonan maljan. Sitten joi hän vallankumouksen maljan, ja sitten vapauden maljan, tasavallan maljan ynnä eräitä muita maljoja, kunnes pullo oli tyhjä.

Hra Kenosen leijonalippu herätti lähimmässä ympäristössä hyvinansaittua huomiota, ja kaikki ohikulkevat, jotka sattuivat sen huomaamaan, osoittivat sitä sormellaan ja jatkoivat sitten nauraen matkaansa.

Iltapäivällä tuli talon isännöitsijä kotiin vapauden juhlasta, ja nähtyään lipun katolla ja kuultuaan sen olevan hra Kenosen hommia, soitti hän hra Kenoselle ja pyysi saada kysyä, mitä hän oikeastaan oli tarkoittanut, nostaessaan lipputankoon sellaisen kuvatuksen.

Siitä hra Kenonen suuresti loukkautui ja sanoi, että miehen, joka törkeästä laiminlyönnistä tai ehkäpä jostain vielä halpamaisemmasta syystä on jättänyt, ikäänkuin mielenosoituksellisesti, talonsa liputtamatta tällaisena päivänä, sietäisi puhua liputusasioista vähän varovaisemmassa äänilajissa.

Isännöitsijä vastasi siihen, ettei hänellä suinkaan ole mitään liputusta vastaan sinänsä ja että hän on kiitollinen hra Kenoselle tämän huomaavaisuudesta ja vaivoista, mutta valitti sitä, että leijona oli niin kummallisen näköinen. Isännöitsijästä oli se kaikkea muuta kuin luonnollinen leijona, ja saattaa koko talon naurunalaiseksi.

Suuttunut hra Kenonen sanoi epäilevänsä, onko luonnollisia leijonia olemassakaan ja kysyi, oliko isännöitsijän mielestä Suomen vaakunassa oleva laiha ruikelo luonnollisen näköinen. Se oli tietysti tyylitelty leijona niinkuin hra Kenosenkin leijona. Hra Kenonen väitti, että hänen valmistamassaan leijonankuvassa ilmenee todellisen villipedon raivo ja kiihko, jotavastoin esimerkiksi Aleksanterin patsaassa senaatin torilla ja muuallakin taideteoksissa olevat leijonat eivät luonteeltaan suinkaan ole mitään erämaan kauhua herättäviä jalopeuroja, noita eläinten kuninkaita, vaan muistuttavat esiintymisellään pikemminkin suuria, hyvinkasvatettuja newfoundlandilaisia koiria.

Hra Kenonen sulki puhelimen ja meni sitten vihapäissään omin käsin vetämään lippunsa alas.

HRA KENONEN KANSALAISKOKOUKSESSA

Hra Kenonen joutuu pulmalliseen asemaan, josta hän kuitenkin selviytyy tunnetulla taidollaan

Parin viikon kuluttua arveli hra Kenonen vallankumouksen korkeimpien aaltojen tyyntyneen sen verran ja kansan laajojen kerrosten mielialan rauhoittuneen siinä määrässä, että hän voisi lähteä matkustamaan maaseudulle hoitamaan liikeasioitaan, jotka olivat vallankumouksen aikana saaneet levätä. Näin ollen matkusti hän Hukkalaan, jossa hänellä oli tekeillä halonhankintasopimuksia.

Hra Kenosella ei kuitenkaan näkynyt olevan tarkkoja tietoja maaseudulla vallitsevista virtauksista, sillä kun hän saapui Hukkalan kulmakunnalle, joka on kuuden penikulman päässä rautatiestä, niin leimusivat siellä vallankumouksen liekit korkeimmillaan, sillä ne olivat syttyneet samana aamuna, koska Hukkalan väestöllä ei sitä ennen ollut aikaa ryhtyä vallankumoukseen, jotapaitsi he varovaisina valtiomiehinä päättivät ensin katsoa, miten vallankumous muualla sujui, ennenkuin itse antautuivat tuohon seikkailuun.

Kapinalliset olivat mökkiläisen Salamo Lötjösen johdolla vanginneet kylän viranomaiset, nimittäin lautamies Hovilan, poliisi Riikosen ja kuppari-Liisan ja teljenneet heidät Lötjösen perunakuoppaan, ryhtyen sitten pitämään kansalaiskokousta Lötjösen tuvassa, ratkaistakseen vangittujen kohtalon.

Hra Kenosen ajaessa kylään juoksi eräs Hukkalan kansalliskaartilaisista ilmoittamaan kokoukselle, että lihava porvaripösö oli saapunut kylään, ja kun kansalaiskokous sen kuuli, lähetti se kolmimiehisen komitean vangitsemaan hra Kenosta ja tuomaan hänet kansalaiskokouksen tutkittavaksi.

Vaikka hra Kenonen olikin kerran vallankumouspäivinä, jolloin hänen hermonsa olivat todistettavasti epäkunnossa, sattunut horjahtamaan miehekkäästä henkisestä tasapainostaan ja pakenemaan sängyn alle, niin oli hän, saavutettuaan jälleen tasapainonsa, sama peloton ja luja mies, jona me olemme oppineet häntä tuntemaan ja kunnioittamaan, ja kun komitea ryhtyi häntä pidättämään, niin tarttui hra Kenonen, joka ei suinkaan säikähdä kolmea miestä tavallisissa oloissa, ruoskanvarteen ja alkoi läimäytellä ympärilleen sellaisella raivolla, että komitea kiljuen ja kiroillen juoksi takaisin ilmoittamaan, että tuntemattomalla porvarilla oli piru nahassa ja että tarvittiin tuntuvasti lisäväkeä.

Silloin lähti kansalaiskokous, puheenjohtaja Lötjönen etunenässä, juoksemaan paikalle, ja kun hra Kenonen näki niin suuren miesjoukon tulevan, niin sanoi hän antautuvansa ylivoiman edessä.

Kansalaiskokous tarttui silloin hra Kenoseen käsistä ja jaloista ja lähti riepoittamaan häntä Lötjösen perunakuoppaan, ja hra Kenonen varoitti kokousta repimästä hänen vaatteitaan, koska se tulisi heille hyvin kalliiksi. Perunakuopan ovelle tultua avasi kansalaiskokous kuopan oven tai oikeastaan ne laudat, jotka peittivät kuopan suuta, tätä varten nostettuaan ensin syrjään lautojen painona olleet suuret kivet, ja syöksi hra Kenosen kuoppaan.

Samassa hetkessä kuin hra Kenonen katosi maa pinnalta, katosi siltä kuitenkin myös kansalaiskokouksen puheenjohtaja Salamo Lötjönen, sillä juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin kansalaiskokous syöksi hra Kenosen perunakuoppaan, tarrautui hra Kenonen, joka nähtävästi luuli, että julmurit aikoivat hänet elävältä haudata, epätoivon vimmalla Salamo Lötjösen tukkaan ja veti hänet mukanaan perunakuoppaan.

Lautamies, konstaapeli ja kuppari päästivät ihastuksen huudon, nähdessään hra Kenosen tempun, ja hyökkäsivät heti Lötjösen kimppuun sekä ajoivat hänet lyöden ja potkien perunakuopan perimmäiseen nurkkaan, jossa hänet kaadettiin vatsalleen, ja lautamies, joka oli suuri ja lihava mies, istuutui hänen päälleen, koska hänen oli mukavampi istua siinä kuin perunoilla ja koska Lötjönen siten varmemmin pysyi nurkassaan, samalla kun kuppari-Liisa teki innokkaita yrityksiä repiäkseen silmät kukistuneen Lötjösen päästä.

Kansalaiskokous oli hyvin hämillään kunnioitetun puheenjohtajansa odottamattoman ja salaperäisen katoamisen johdosta, sillä kuopan ovella hra Kenosen kanssa syntyneessä kiihkeässä käsikähmässä ei kukaan ollut ehtinyt oikein huomata, miten puheenjohtaja Lötjösen siirtyminen perunakuoppaan oikeastaan oli tapahtunut. Neuvoteltuaan asiasta päätti kokous ryhtyä keskusteluihin perunakuopassa olevien porvareiden ja viranomaisten kanssa puheenjohtaja Lötjösen vapauttamisesta, jossa tarkoituksessa perunakuopan ovilautoja siirrettiin vähän syrjään.

Aukosta pistivät heti esiin hra Kenosen suuttumuksesta leimuavat kasvot säkenöivine silmineen, ja hra Kenonen ilmoitti, että neuvottelut ovat hyödyttömiä ja Lötjönen tullaan pitämään perunakuopassa panttivankina ja lautamiehen tilapäisenä istuimena siihen saakka, kunnes kaikki vangitut ovat vapautetut ja heidän asiansa otettu kansalaiskokouksessa puolueettomasti tutkittavaksi.

Kansalaiskokous piti tämän tiedonannon johdosta uuden neuvottelun, jossa päätettiin tehdä rynnistys perunakuoppaan ja vapauttaa vangittu Lötjönen ahtaasta asemastaan ja porvarillisen virkavallan orjuudesta. Päätöstä ryhdyttiin heti toimeenpanemaan, mutta hra Kenosen, poliisin ja kupparin yhteislaukaukset perunoilla vasten hyökkääjien naamoja olivat niin tuhoisia, että rynnäkköön osaaottaneet joukot hajosivat epäjärjestyksessä.

Kun asema täten oli tullut yhä monimutkaisemmaksi, piti kansalaiskokous vielä yhden neuvottelun, jonka päätökseen ratkaisevasti vaikutti kuopasta kuuluva Lötjösen huuto, että hänen asemansa on "kriidillinen" ja pikaiset toimenpiteet siitä syystä välttämättömät. Neuvottelun päätyttyä poistettiin ovilaudat kuopan suulta ja kaikkia pidätettyjä pyydettiin käymään kansalaiskokouksen eteen, jossa heidän asiansa tulisi julkisen käsittelyn alaiseksi.

Tämän jälkeen menivät kaikki vangitsijat, vangitut ja vangittujen vanki yhdessä Lötjösen tupaan, jossa Salamo Lötjönen, senjälkeen kun poliisi ja lautamies olivat irroittaneet kouransa hänen takinkauluksestaan, ryhtyi raavituin kasvoin jälleen puheenjohtajaksi ja kehoitti valitsemaan kokoukselle pöytäkirjurin. Kun seppä Niilo Havukka oli yleensä tunnettu kirjoitustaitoiseksi, niin valittiin hänet yksimielisesti kokouksen sihteeriksi, ja hra Kenonen luovutti hänelle toimessaan tarvittavan lyijykynän ja paperin. Tästä lahjasta päätti kansalaiskokous merkitä pöytäkirjaan kansalaiskokouksen kiitollisuuden.

Puheenjohtaja Lötjönen ryhtyi senjälkeen tekemään selkoa valtiollisesta asemasta ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, mutta hänen puhuttuaan viisi minuuttia keskeytti hra Kenonen hänet ja sanoi, ettei Lötjösellä näkynyt olevan aavistustakaan nykyisestä asemasta. Hra Kenonen sanoi, että jos kokous suostuu siihen, niin tekee hän itse selkoa nykyisestä asemasta, koska hän on ainoa läsnäolevista, joka on mieskohtaisesti ottanut osaa vanhan hallitusjärjestelmän kukistamiseen, missä toimituksessa hänen osuutensa, vaikka hän ei tahtonutkaan sillä kerskata, saattoi olla suurempi kuin yleensä luullaankaan.

Puheenjohtaja esitti tämän jälkeen kokouksen ratkaistavaksi, eikö hra Kenosta olisi pidettävä porvarina hänen ilmeisen lihavuutensa takia, johon hra Kenonen pyydetyksi selitykseksi ilmoitti, että lihavuus on hänessä luonnon vika, johon hän itse on syytön, ja jonka vuoksi ei siis ole kohtuullista saattaa häntä kansalaisten halveksimisen ja poikottauksen alaiseksi. Sitäpaitsi huomautti hra Kenonen tuimasti, ettei hänen tietääkseen ollut missään määrätty maksimipainoa kansanvaltaisuuden harrastajille, minkä kiistämättömän ja terveen näkökohdan kokous hyväksyi. Kun hra Kenonen vielä oli kertonut alkaneensa uransa paimenpoikana ja saaneensa silloin kärsiä niin paljon vääryyttä ja riistoa tunnottomien manttaalijussien taholta, että hänen nuori ja tunteellinen sydämensä oli siitä iäksi päiväksi katkeroitunut, ja erään köyhän suutarin olleen kuolemaansa saakka hänen lapsuudenystävänsä, niin oli hra Kenonen valloittanut kokouksen jäsenten myötätunnon puolelleen. Hra Kenonen kysyi silloin, oliko kokouksen tarkoitus valita hänet myöskin puheenjohtajaksi, johon kokous vastasi yksimielisesti myöntävästi, ja Lötjöselle sanottiin:

— Tule pois Lötjönen sieltä pöydän takaa ja päästä tämä vieras puhumaan!

Lötjönen kysyi varmuuden vuoksi, oliko se kansan tahto, ja kun kokous oli vakuuttanut sen sitä olevan, luopui hän vallastaan, ja hra Kenonen otti ohjakset heti lujiin ja hallitsemaan tottuneisiin käsiinsä.

Senjälkeen piti hra Kenonen ytimekkään puheen, jossa hän sanoi vanhan ajan ilta-auringon laskeneen ja uuden ajan aamuruskon kultaavan taivaanrantaa, sekä esitti käsiteltäväksi kysymyksen Hukkalan viranomaisten virkatointen laillisuudesta.

Aluksi ilmoitettiin, että eräs viranomaisista, kiertokoulunopettaja Sihvilä oli poistunut paikkakunnalta vallankumouksen puhjetessa, jonka johdosta päätettiin lausua hänelle halveksiminen ja julistaa hänet virastaan erotetuksi siihen saakka, kunnes hän on puhdistautunut kansalaiskokouksen edessä ja pyytänyt kansalaisilta anteeksi kieräilevän menettelynsä. Tehty ehdotus, että hänet merkittäisiin pöytäkirjaan provokaattoriksi, hylättiin hra Kenosen ehdotuksesta todistusten puutteessa huutoäänestyksellä.

Otettiin sitten käsiteltäväksi lautamies Hovilan asia. Kun ei hänen virkatoimiaan vastaan ollut mitään muistuttamista, niin lausuttiin hänelle vain kansalaisten surkuttelu sen johdosta, että hän oli vanhan järjestelmän aikana toiminut lautamiehen ammatissa.

Poliisi Riikosen suhteen ilmoitettiin, että hän oli toiminut liian virkavaltaisesti ja pitänyt kävellessään sunnuntaina kirkkomäellä kuonoaan liian korkealla muulloin paitsi tyttöjen seurassa, josta syystä hänen on erottava. Kun Riikoselta kysyttiin, mitä hänellä olisi asian johdosta lausuttavana, sanoi Riikonen, että hän antaa koko kokoukselle kanan hännän eikä missään tapauksessa tule eroamaan, elleivät viranomaiset erota häntä. Tämän johdosta lausuttiin Riikoselle kansalaisten surkuttelu, ja Riikonen sanoi, että jos kokous suostuu luopumaan eroamisvaatimuksesta ja tyytyy lausumaan hänelle vain halveksimisensa, niin alistuu hän tuomioon, jotapaitsi Hukkalan asukasten on näistä puolin valta hänen puolestaan tuulastaa niin paljon kuin tahtovat.

Hra Kenonen huomautti, tahtomatta millään tavoin vaikuttaa kokouksen vapaaseen päätösvaltaan, että jos Riikonen eroaa, niin saadaan Hukkalaan uusi, ehkä entistä ankarampi poliisi. Asiata harkittuaan päättikin kokous, että tyydytään vain halveksimisen lausumiseen. Riikonen kysyi, merkitäänkö se pöytäkirjaan, johon kansalaiskokous arveli, että mitä se siellä tekee… kuulithan sinä sen nyt omin korvin.

— Paperikin voi loppua, lisäsi pöytäkirjan pitäjä, johon kokous vastasi, että kirjoita pienempiä puustaimia äläkä kirjoita kaikkea mitä kuulet.

Seuraava asia Hukkalan kansalaiskokouksen työjärjestyksessä oli kuppari-Liisan erottamista koskeva ehdotus, josta syntyi kokouksen kiivain väittely.

Sattuneesta syystä on tätä asiaa koskeva kohta kokouksen pöytäkirjasta ollut julkaistuna sanomalehdessä, joten voimme liittää sen tähän siinä muodossa, johon kirjuri Havukka oli sen pukenut:

"Viites pykälä esitettiin entiset mätännykset puhtistettua siirtämään kupparin toimi pois entiseltä kupparilta eräiten henkilöiten taholta esitettynä että kupparilla on kaksi eri tointa kupparin ja povarin joten kupparin ammatti olisi lakkautettava. Puheessa tuotiin esille raskauttavia surkutteluja häpeällisten y.m. syiten tähten mutta enemmistön pantua jyrkästi laitonta erottamisvaatimusta vastaan sanoen: provogaattoriksi sekä kupparin itsensä saapuvilla olleena pitettyä lyhyen valaisevan puolustuspuheen alkoi kiivas puheenvaihto, etesvastuun uhalla, johtuen vähä välin yleis mölinäksi, kun niinkutsutut puupuntarin aikuiset huuti alas puhujat, jonka kokoukseen saapunut eräs asiantunteva henkilö jota nimitettiin Herra kenoseksi sai vaikenemaan lyöten nyrkin pöytään ja tehten selvässä valossa tulevia huomautuksia lain perusteella. Äänestyksen perusteella jäi kupparin ammatti entiselleen, mille päätökselle nähtiin kansalaisten ja kupparin vienosti hymyilevän".

Kaikkien asiain tultua käsitellyiksi kiitti hra Kenonen kokouksen osanottajia ja julisti kansalaiskokouksen päättyneeksi.

HRA KENONEN KUVERNÖÖRINÄ

Hra Kenonen otetaan vastaan kuvernöörinä ja joutuu suurten kunnianosoitusten esineeksi

Seuraavana päivänä istui hra Kenonen junassa, lähestyen höyryn voimalla läänin pääkaupunkia. Hän oli erittäin tyytyväisellä mielellä muistellessaan, miten hän taitavasti ja valtioviisaasti oli osannut järjestää vallankumouksen kautta syntyneet sekavat olot Hukkalan kulmakunnalla. Sitäpaitsi oli hän yhtä taitavasti osannut järjestää omatkin yksityisasiansa ja saanut aikaan olosuhteisiin katsoen sangen arvokkaita halkosopimuksia. Hra Kenosen vilpittömästä sydämestä kohosi korkeuteen harras toivomus, että kaitselmus siunaisi hänen työnsä ja antaisi ensi talveksi oikein kovat ja kylmät ilmat.

Astuessaan läänin pääkaupungin asemalla ulos toisen luokan vaunusta, jonka ainoa matkustaja hän oli ollut tällä hiljaisella ja vähäliikenteisellä rataosalla, levisi hra Kenosen edessä suuri ihmismeri, joka ulottui aina asematalon taakse, ja kun hra Kenonen näyttäytyi, virittivät laulajat tervehdyksensä:

"Sua tervehdin…"

Hra Kenonen katseli ympärilleen nähdäkseen, keneen tämä kunnianosoitus oli kohdistettu, mutta hän ei nähnyt vaunusillalla ketään muita, niin että hänen täytyi pakostakin uskoa sen olevan tarkoitetun juuri hänelle itselleen. Hra Kenonen hämmästyi hieman, mutta arveli, että kaupunkilaiset tahtoivat osoittaa hänelle mieltään sen johdosta, että saivat keskuuteensa henkilön, joka oli ollut mukana pääkaupungissa vallankumouspäivinä ja itsekin ottanut osaa tuohon suureen historialliseen näytelmään. Hra Kenonen paljasti siis päänsä ja kumarteli oikealle ja vasemmalle, jolloin yleisö alkoi heiluttaa hattujaan ja nenäliinojaan ja huutaa:

— Eläköön!

Samassa astui esiin eräs tuntematon, mutta tärkeännäköinen herra, jolla oli leuassaan pitkä parta ja kädessään melkein parran pituinen paperi, josta hän alkoi yskien ja köhien ja niiskuttaen lukea tervehdyspuhetta. Hän sanoi läänin asukkaiden olevan iloissaan siitä, että he olivat vihdoinkin saaneet maaherrakseen miehen, jonka taito, kokemus ja koeteltu kansalaiskunto teki hänet itseoikeutetuksi siihen korkeaan virkaan, joka hänelle oli uskottu, ja hän toivoi uuden maaherran hyvin viihtyvän paikkakunnalla ja käyttävän valtaansa lakien suojelemiseksi ja läänin asujamiston menestykseksi.

Hra Kenosen päätä huimasi hänen kuullessaan, että hänet oli maaseudulla matkustaessaan ja Lötjösen perunakuopassa ollessaan nimitetty kuvernööriksi. Mutta kun hän tiesi ja muisti, etteivät tällaiset tapaukset vallankumouksen jälkeen ja kansanvaltaisena aikana suinkaan olleet mahdottomia, niin päätti hän heti ilman muuta alistua kohtaloonsa, vaivaamatta asialla päätään sen enempää. Lakki kädessä piti hän siis pontevan isänmaallisen puheen, huomauttaen Jaakko Ilkasta ja sortovallan kukistamisesta, lupasi virassaan noudattaa lakia ja oikeutta sekä valvoa kansan, etenkin köyhän kansan etuja, ja kohotti sitten kolminkertaisen eläköönhuudon isänmaalle.

Kun jyrisevät eläköönhuudot olivat kaikuneet, lähti hra Kenonen asemalle häntä varten varatulla kuomureellä ajamaan lääninhallitukseen, missä koko virkakunta juhlapuvuissa otti hra Kenosen vastaan, ja lääninsihteerin esiteltyä uudelle kuvernöörille virkamiehet ja lausuttua hänet tervetulleeksi, karautti hra Kenonen kurkkuaan ja loi ympärilleen hallitsijamaisen silmäyksen, sanoen olevansa ankara, mutta oikeudenmukainen mies ja vaativansa alaisiltaan etusijassa ahkeruutta, täsmällisyyttä ja järjestystä.

Sitten hän astui kuvernöörin virkahuoneeseen, antoi määräyksen, ettei häntä saanut häiritä, istuutui komeaan tuoliin komean pöydän ääreen, otti eteensä arkin virallista paperia ja käteensä kynän sekä ryhtyi harjoittelemaan nimensä kirjoittamista uutta asemaansa vastaavalla tavalla. Siinä toimessa tuhersi hän parhaillaan, kun ovi aukeni ja uusi kuvernööri, nimittäin oikea kuvernööri, joka oli sattunut eräällä väliasemalla jäämään junasta ja jatkanut matkaansa tavarajunassa, astui sisään.

Hra Kenonen luuli häntä joksikin lääninhallituksen vahtimestariksi ja sanoi:

— Kun vasta tulette sisään, niin koputtakaa ensin ovelle!

Uusi tulokas kumarsi ja pyysi anteeksi, jääden sitten seisomaan.

— Mitä asiaa? kysyi kuvernööri Kenonen lyhyesti ja virallisesti.

— Minä olen vain uusi kuvernööri, sanoi toinen.

— Oletteko hullu! sanoi hra Kenonen. — Kuvernööri olen minä. Te saatte kyllä pysyä vielä vahtimestarina, mutta oppikaa ymmärtämään asemanne. Minun kanssani ei leikitellä! Saatte mennä!

Uusi kuvernööri meni lääninsihteeriltä kysymään, kuka se hullu mies oli, joka istui kuvernöörin virkahuoneessa ja sanoi olevansa uusi kuvernööri.

Siitä syntyi suuri huuto ja hälinä ja juoksu ja ovien pauke koko lääninhallituksessa, ja hetken kuluttua selvisi asia. Oltuaan tunnin kuvernöörinä ja opittuaan juuri kirjoittamaan nimensä uudella, kuvernöörimäisellä tavalla, luovutti hra Kenonen vallan käsistään ja sanoi tekevänsä sen kaipauksetta. Hän sanoi, että tämän läänin asukkaat olivat maailman suurimpia tolvanoita, kun eivät osanneet erottaa kuvernööriä oikeasta kunnon ihmisestä, ja että häntä siitä syystä oli huvittanut laskea vähän leikkiä mainittujen tolvanoiden kustannuksella. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi haluavansa mieluummin olla tylsämielisten hoitolaitoksen johtajana kuin sellaisten pässinpäiden kuvernöörinä. Hra Kenonen oli sanallasanoen vähän vihainen, mutta kun oikea kuvernööri laski kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi, eikö hän saisi tarjota hra Kenoselle päivällistä seurahuoneella, niin leppyi hyväsydäminen hra Kenonen oitis, ja päivällisten lopulla tuli hän huomattavasti iloiselle tuulelle, veti kuvernööriä, jonka kanssa hän oli entisenä virkaveljenä juonut veljenmaljat, parrasta, lupasi Suomen tasavallan presidentiksi tultuaan koroittaa hänet kuvernööristä ministeriksi, ja lauloi jymeällä äänellä:

"Talvi on jo laannut raivoomasta…"

Nyttemmin saa hra Kenonen, tehdessään jonkun uuden tuttavuuden, puheeseensa ohimennen aina jollain tavoin sovitetuksi sellaisen lauseen kuin että:

— Se oli jokseenkin samoihin aikoihin kuin minä väliaikaisesti hoidin kuvernöörinvirkaa…

RÄJÄHDYKSEN UHKA KENOSEN PERHEESSÄ

Hra Kenonen huomaa, että kylpyhuoneen kuumavesipannu on räjähtämäisillään

Eräänä päivänä ilmoitti rva Kenonen, että kylpyhuoneen kuumavesipannu on epäkunnossa.

Hra Kenonen laski ensin sikarin hampaistaan tuhkakuppiin, voidakseen esteettömämmin esiintuoda ajatuksensa, ja sanoi sitten haluavansa tietää, mikä tässä talossa ei olisi epäkunnossa. Hän sanoi, ettei hänen kallis ja sisälmyksiä raatelevalla työllä kokoonhaalittu omaisuutensa kelvannut muutaman kuukauden perästä muuhun kuin romukauppaan, ja sinnekin vain suurella hinnanalennuksella. Tälle vandaalimaiselle perheelle, joka ties mistä oli ilmestynyt hänen ympärilleen, ei mikään ollut pyhää ja koskematonta, ja kaikki, mikä joutui sen läheisyyteen, murskautui ja mureni tomuksi. Sanotaan koin syövän ja ruosteen raiskaavan, mutta niin koi kuin ruostekin ovat viattomia kapalolapsia hänen perheeseensä verrattuina. Viime syksynä oli kaasukeittiö epäkunnossa, sitten oli talvella keittolaatikon kansi halki, sitten murskattiin Elias Lönnrotin kipsinen rintakuva…

Rva Kenonen pyysi hra Kenosta muistamaan, että hän itse oli pudottanut sen permannolle, etsiessään kadonnutta nappia.

Hra Kenonen sanoi, että kun esineet tässä huoneistossa ovat asetetut sillä tavoin kuin ovat, niin on tavallisen ruumiillisen olennon mahdoton lähestyä niitä, ilman että ne kaatuvat tai tippuvat permannolle. Viime kuussa annettiin tuulen särkeä ikkunaruutu, ja keittiössä huvitellaan aamusta iltaan posliinien murskaamisella. Hra Kenosen sateenvarjon varsi on poikki, pojat ovat reistailleet kirjoituspöydällä olevalla täytekynällä, niin ettei se kelpaa enää mihinkään, ja makuukamarin sähkölamput ja keittiön oven lukko ovat epäkunnossa. Ja nyt ilmoitetaan se ilosanoma, ettei kylpyhuonekaan ole säilynyt yleiseltä hävityksen kauhistukselta. Hra Kenonen kysyi, miksi ei yhtähyvin ole ostettu dynamiittia ja pamautettu kaikkea yhdellä kertaa ilmaan, että olisi päästy vähemmällä vaivalla? Mutta se olisi tietysti ollut hänelle liian helppo ja tuskaton loppu. Hänet on päätetty kiusata kuoliaaksi hitaasti, pala palalta. Hänet tahdotaan paistaa hiljaisella tulella…

Hra Kenonen pysähtyi hengähtämään ja kysyi sitten, mikä kylpyhuoneen kuumavesipannua siis vaivasi, ja kun rva Kenonen vastasi, ettei sen hanasta juokse vettä, niin sanoi hra Kenonen, että joku lyhytjärkinen taulapää on tietysti kääntänyt hanaa väärinpäin ja katkaissut sen.

Sitten pisti hra Kenonen sikarin hampaisiinsa ja lähti kylpyhuoneeseen ottamaan asiasta mieskohtaisesti selkoa. Hän väänsi jotain hanaa ja vesi alkoi virrata ammeeseen.

Hra Kenonen palasi takaisin ilmoittamaan, että kylpyhuoneen-vesipannu on kunnossa ja ettei hän ymmärrä, kuinka kukaan on voinut luulla, ettei se toimisi. Hän käski pistää vain surutta puita pesään pannun alle, vaikka puut olivatkin kalliita, sillä oli jokseenkin samantekevää, tuliko se suuri konkurssi, johon tällainen taloudenhoito joka tapauksessa johti, muutamaa päivää ennemmin taikka myöhemmin. Hän toivoi kuitenkin voivansa ottaa yhden ammekylvyn ennen taloudellisten asiainsa lopullista romahdusta.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tuli palvelijatar ilmoittamaan hra Kenoselle, että kylpyhuoneen pannu on kuuma ja että kylpy siis olisi muuten valmis, mutta pannusta ei tule tippaakaan vettä. Hra Kenonen sanoi, ettei siitä ennenkään ole tullut vettä, ellei asianomaisilla henkilöillä ole ollut älyä, kekseliäisyyttä ja yritteliäisyyttä vääntää vesihana auki. Hän pyysi palvelijattaren mukaansa ja sanoi tahtovansa näyttää sen ihmeellisen tempun, millä vettä saa pannusta, ja mikä vetää melkein vertoja Mooseksen ihmeelle, kun hän sauvallaan iski kallioon, niin että siitä puhkesi vesisuoni.

Hra Kenonen astui edellä kylpyhuoneeseen, väänsi hanaa ja katso: vesisuihku syöksi kohisten ammeeseen.

— Näin se tapahtuu, sanoi hra Kenonen opettavaisella äänenpainolla.

— Niin, vastasi palvelijatar. — Se hana onkin kunnossa. Se on kylmävesihana.

— Mitä! sanoi hra Kenonen ja pisti varovaisesti sormensa vesisuihkuun.

Totta oli. Vesi oli aivan kylmää.

Hra Kenonen painoi kämmenensä vesipannun kylkeen, mutta veti sen samassa ärjähtäen takaisin. Pannun kylki oli tulikuuma.

— Kuumavesihana on siellä toisella puolen, neuvoi palvelijatar.

Hra Kenonen väänsi nyt sitä hanaa, hän väänsi sen auki ja tempoi sitä sitten kaikkiin suuntiin, mutta turhaan. Ei tippaakaan tirahtanut.

— Ulos! huusi hra Kenonen. Pannu räjähtää!

Molemmat syöksyivät ylinniskoin ulos eteiseen, hra Kenonen huusi kokoon perheensä, sanoi, että vesipannu on tukkeutunut, ja kun se on jo tulikuuma, niin räjähtää se tuossa tuokiossa. Sitten tunki hra Kenonen perheensä rappukäytävään ja sieltä alas portille, minkä jälkeen kaikki jäivät pelosta kalpeina odottamaan räjähdystä.

Pelästyneitä naapureita, jotka olivat kuulleet, että Kenosen perheessä odotetaan räjähdystä, kokoontui portille kuulemaan hra Kenosen selostusta asiasta. Hra Kenonen sanoi, että jollei hän ajoissa olisi huomannut vaaraa, niin olisi koko perhe sortunut raunioihin.

Joku ehdotti, että mentäisiin soittamaan poliisikamariin, ja joku toinen esitti, että hälyytettäisiin palokunta paikalle. Kenosen naapuri Hyrylä kysyi, oliko hra Kenonen ehtinyt sammuttaa tulen pannun alta. Hra Kenonen sanoi, ettei hän ollut ehtinyt sitä tehdä, ja jätti sanomatta, ettei hän ollut muistanutkaan koko toimenpidettä.

Hra Kenonen katsahti sitten ympärilleen ja sanoi, että jos joku menisi sammuttamaan tulen kylpyhuoneen pesästä, niin maksaisi hän viisi markkaa. Talonmies Pikkarainen, joka oli tapaturmavakuutettu neljästätuhannesta markasta ja joka huomasi tässä olevan tilaisuuden ansaita kunniallisella ja urhoollisella tavalla koko tuon summan, jos pahoin kävisi, sanoi tahtovansa yrittää, jos hra Kenonen maksaa hänelle viisikymmentä markkaa. Hra Kenonen huomautti, ettei hän ole Rothschild, ja tarjosi neljääkymmentä markkaa. Talonmies Pikkarainen pyysi hra Kenosta ottamaan huomioonsa, että hän menee päätään kaupalle, jolloin hra Kenonen sanoi, että pannaan sitten riitarahat kahtia, ja lisäsi viisi markkaa sekä lupasi kustantaa ruumisarkun ja kuolemanilmoituksen, jos Pikkaraiselle kävisi hullusti. Pikkarainen hyväksyi nämä ehdot, jolloin Pikkaraisen muija rupesi huutamaan ja tarttui kiinni Pikkaraiseen, ja hra Kenonen tarttui Pikkaraisen muijaan ja piteli häntä kiinni siihen asti kunnes Pikkarainen oli ehtinyt ylös portaita Kenosen asuntoon.

Kaikki olivat nyt suuressa levottomuudessa Pikkaraisen puolesta, ja Pikkaraisen vaimo itki ja väänteli käsiään ja sanoi, että hän oli nähnyt viime yönä niin pahaa untakin, ja tätä se nyt ennusti. Hän sanoi Pikkaraisen nuoruudestaan pitäen olleen sellaisen huimapään, ettei se ymmärtänyt ensinkään pelätä henkeään eikä ajatellut, että hänellä oli vaimo ja kolme lasta.

Hra Kenonen lohdutti Pikkaraisen vaimoa sillä, että jos pannu räjähtää, niin menee Pikkarainen niin pieniksi palasiksi, ettei hänen hautajaisistaan ole paljonkaan vaivaa, mutta ei edes tämä käytännöllinen näkökohta voinut sanottavasti lieventää Pikkaraiskan surua. Samassa tuli talon isännöitsijä ulos portista ja nousi häntä kadulla odottavan ajurin rattaille. Nähdessään väkijoukon kysyi hän, mitä oli tapahtunut, jolloin kolme akkaa alkoi huutaa yhtä aikaa, saamatta siitä huolimatta asiaa kuitenkaan isännöitsijälle täysin selväksi. Senverran hän sentään tajusi, että oli kysymys Kenosen kuumavesipannun räjähtämisestä, ja sen kuullessaan suuttui hän ja sanoi, ettei hänelle tarvitse syöttää järjettömyyksiä. Huomauttaen, että Kenosten asunto on aina kaikenlaisten epäjärjestysten pesäpaikka ja ettei itse paholainenkaan voi tietää, milloin siellä on tosi käsissä ja milloin vain turha hälyytys, mihin hra Kenonen vastasi puristamalla nyrkkiään isännöitsijän nenän edessä, käski vihastunut isännöitsijä ajurin ajaa ja jätti akat voivottelemaan isännöitsijän tylyyttä ja kovasydämisyyttä.

Pikkarainen viipyi Kenosten huoneistossa ihmeteltävän pitkän ajan asian kiireellisyyteen katsoen, ja kun hän sieltä palasi, kysyivät akat, oliko hän vielä hengissä ja oliko pannu räjähtänyt.

Pikkarainen sanoi, että tuli on nyt sammutettu, ojensi kätensä ja karhusi hra Kenoselta 45 markkaa. Hra Kenonen maksoi sanoen, että kyllä se oli hyvin kallis palkka niin pienestä työstä, ja kun Pikkarainen oli pistänyt rahat taskuunsa, niin sanoi hän, ettei hän ymmärrä, minkätähden sillä tulen sammuttamisella oli niin kiire. Hän oli sitä mieltä, ettei pannu olisi räjähtänyt, vaikka se olisi kuumennettu niin, että se olisi sulanut, sillä se ei voisi räjähtää, vaikka se olisi vettä täynnäkin, koska höyry pääsee siitä putkea myöten ulos, ja sitäpaitsi ei Kenosen pannussa ollut vettä tippaakaan, siitä kun oli eräs juotos mennyt rikki, joten paras, minkä hra Kenonen voi tehdä, oli kutsua joku ammattimies korjaamaan pannua.

Pikkarainen meni tiehensä, taputellen sitä taskua, missä rahat olivat, ja hra Kenonen sanoi, että Pikkarainen on keinottelija, jolle mammona on tullut jumalaksi ja jonka tunnuslauseena on, että tarkoitus pyhittää välikappaleet.

Seuraavana päivänä tuli vaskiseppä korjaamaan hra Kenosen kylpyhuoneen pannun, ja kun hän työnsä päätyttyä esitti laskun, niin sanoi hra Kenonen, että kyllä talonmies Pikkarainen sen maksaa, ja neuvoi hänelle Pikkaraisen asunnon talon kellarikerroksessa.

Pikkarainen ei tietenkään maksanut, vaan oli hra Kenosen se tehtävä. Hra Kenonen maksoikin lopuksi ja sanoi sitten, että jos hänen asunnossaan vastaisuudessa rupeaa joku paikka räjähtämään, niin saa se ainakin hänen puolestaan rauhassa räjähtää. Sittenpähän hän pääsee eroon koko roskasta ja Pikkaraisesta.

HRA KENOSEN SUHTAUTUMINEN PÄIVÄN TAPAHTUMIIN

Kalle Kenonen paljastaa talonmies Pikkaraiselle perhesalaisuuksia

— No kuinkas teillä nyt jaksetaan ja mitä isäsi arvelee nykyisistä oloista? kysyi talonmies Pikkarainen, joka halkovajassa sahasi keittiöpuita, Kalle Kenoselta, joka tapansa mukaan istui vajan kynnyksellä, koettaen houkutella luokseen pihalla lieruilevaa Hyrylän harmaata kissaa, sitoakseen nuoran sen häntään.

— Te näytte haluavan urkkia perhesalaisuuksia, huomautti Kalle ja heitti kissaa tuohenpalasella, kun ei saanut sitä luokseen. — Meillä jaksetaan aina hyvin, mutta isäukko on kehoittanut meitä noudattamaan varovaisuutta puheissamme, koska hän aikoo ruveta valtiomieheksi ja sanoo, ettei ole suinkaan mahdotonta, että hän päättää päivänsä senaatintorin varrella olevassa keltaisessa talossa. Meidän ukosta tulisikin vähän ponteva senaattori, vai mitä?

— Kyllä kai, myönsi Pikkarainen ja kysyi, mitä hra Kenonen arveli, kun kuuli, että rosvot päästetään vapauteen.

— Kun ukko sen kuuli, niin alkoi hän heti tutkia, oliko hänen brovninkinsa kunnossa. Sitten hän sanoi, että rosvotkin ovat ihmisiä ja veljiämme, ja että nyt tuli joukko uutta ja levännyttä apuväkeä uuden Suomen työmaalle, mutta meni iltapäivällä panettamaan tavaransa murtovarkausvakuutukseen. Ukko selitti, että koska on tapahtunut, että enkelitkin ovat langenneet, niin on mahdollista, että vanha rosvokin voi langeta kiusaukseen nähdessään hänen kultakellonsa ja hopeisen paperossikotelonsa. Sitten kyseli hän eräältä vanginvartijalta, millaista väkeä nykyaikaiset rosvot ovat, ja juteltuaan puoli tuntia vartijan kanssa oli isäukko hyvin vihaisen näköinen ja lähetti senaattiin kirjelmän, jossa hän esitti, että myöskin hullujenhuoneiden portit avattaisiin ja herrasväkeä pyydettäisiin käymään ulos, koska ne, jotka ovat siellä sisällä, eivät enää ole sanottavasti hullumpia kuin nekään, jotka ovat niiden ulkopuolella. Seuraavana päivänä sanoi hän tahtovansa laskea hieman leikkiä senaatin kustannuksella ja antaa sille pienen piikin, ja hiipi senaattiin täysi-istunnon aikana, pisti päänsä ovesta sisään ja kysyi, aikooko lautakunta ottaa hänen esityksensä heti käsiteltäväksi, vai asettaako se komitean, johon hänet kutsutaan puheenjohtajaksi. Kotimainen hallitus heitätti silloin kahdella suurimmalla vahtimestarillaan isän ulos torille, jolloin ukon henkselit katkesivat, ja isä järjesti heti kirkon portaille mielenosoitus- ja vastalausekokouksen, johon kerääntyi joutilasta väkeä satakunta henkeä. Ukko ilmoitti kokoukselle housujaan kannatellen, että maan hallituksen oli ottanut käsiinsä joukko epäilyttäviä ja väkivaltaisia aineksia, ja ehdotti, että mentäisiin heittämään ne sieltä ulos. Kansalaiset hyväksyivät tämän esityksen huutoäänestyksellä, mutta miliisit pidättivät isäukon ja veivät hänet alempien kansankerrosten hihkuessa poliisikamariin, jossa isä piti puheen kokoontumis- ja lausuntovapaudesta ja sanoi olevansa mielivallan uhri. Miliisit kysyivät silloin isältä, antaako hän kunniasanansa, ettei enää toimeenpane epäjärjestyksiä, ja isä sanoi antavansa sellaisen sitoumuksen kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, kahden viikon irtisanomisajalla kummaltakin puolen.

— Vai pelkäsi isäsi, että irtipäästetyt rosvot ryhtyvät entiseen ammattiinsa, sanoi talonmies.

— Kyllä kai hän vähän pelkäsi, myönsi Kalle. — Mutta meidän ukko ei olekaan mikään jästipää. Hän sanoi äidille, että kyllä hän osaa järjestää asiansa niin, että rosvot jättävät ainakin hänet rauhaan, ja kun hän kuuli, että Kakolan vangit toimeenpanevat palatsissaan vapaus- ja veljestymisjuhlan vaihtelevalla ohjelmalla, jossa on sekä hengellisiä että isänmaallisia numeroita, niin matkusti hän heti Turkuun, toisessa taskussaan "Siionin Kannel" ja toisessa "Kokoelma Isänmaallisia Runoja". Juhlassa, jonka rosvot pitivät Kakolan pihalla, ja johon oli vieraiksi kutsuttu vartijat perheineen ja kaupungin valtuusmiehet, sanoi ukko tuovansa tervehdyksen aateveljiltä Helsingissä ja huomautti, että nyt, kun temppelit ovat muuttuneet ryöväreitten luoliksi, ovat ryöväreitten luolat muuttuneet aatteen temppeleiksi. Silloin alkoivat ryövärit kiristellä hampaitaan ja näyttivät aikovan hirttää ukon vankilan porttiin, mutta he rauhoittuivat, kun isäukko käsiään levitellen sanoi puhuvansa vain vertauksilla ja vakuutti Kakolan olevan ainoan paikan koko maassa, jossa nykyisin todellinen vapaudenhenki ja sopusointu vallitsi. Sitten pyyhki hän silmiään ja otti runokirjan taskustaan ja lausui sen runon Ilkasta, jonka hän vallankumouksen aikana paukutti suustaan meidän salissa. Ukko onkin hyvä lausuja, vaikka hän ei olekaan käynyt lausuntokursseilla, ja kun hän karjui runoaan, niin olivat rosvoilta korvakalvot haljeta. Ryövärit taputtivatkin käsiään oikein vimmatusti, kun lausunta oli päättynyt, ja silloin piti ukko vielä pienen puheen, jossa hän toivoi heidän noudattavan Ilkan esimerkkiä ja pyrkivän päättämään päivänsä yhtä kauniilla ja isänmaallisella tavalla. Rosvot olivat haltioissaan ja kantoivat isäukkoa juhlakulkueessa ympäri pihan, laulaen "Arvoa mekin ansaitsemme", ja ukko heilutti toisella kädellään hattuaan ja piti toista kättään sydämellään, koska hänen lompakkonsa oli vasemmanpuolisessa povitaskussa. Ennen poislähtöään puristi isäukko kuudensadan rosvon kättä ja kutsui heitä vapauteen päästyään käymään luonaan.

Kotiin palattuaan kertoi isä kaiken äidille ja sanoi, että rosvojenkin kanssa tulee kyllä toimeen, kun vain osaa kohdella heitä oikealla tavalla. Isä sanoi, että sympatiian osoitus vaikuttaa rosvon sydämeen niinkuin suloinen balsami, mutta äiti kalpeni, kuultuaan isän kutsuneen kuusisataa rosvoa vieraikseen, ja isä nauroi ja sanoi, että hän oli tietysti ilmoittanut väärän osoitteen, koska hän ei ole mielipuoli. Isä sanoo, että jos meidän hallituksella olisi sellainen kyky kuin Napoleonilla oli asettaa oikeat miehet oikeille paikoilleen, niin tehtäisiin hänestä jo huomenna vankeinhoitohallituksen ylipäällikkö.

— Pelkäsikö isäsi tulipaloa, kun palokunta oli lakossa? kysyi talonmies.

— En tiedä, mutta ei hän ainakaan antanut koko aikana tehdä tulta. Hän otti heti kaikki tulitikut takavarikkoon, eikä antanut edes ruokaa valmistaa, vaan sai palvelustyttö käydä ostamassa ruoan valmiina kansankeittiöstä. Isä sanoi lakon tarkoituksena olevan muuttaa Helsinki tuhkakasaksi, johon maan uudet vallanpitäjät saisivat kylvää nauriita. Ukko puuhasi koko ajan meidän pienen paloruiskun ääressä, ja kaikki astiat olivat vettä täynnä.

— Ilmankos teillä olikin niin märkää ja vetistä, kun minä viimeksi toin teille puita, sanoi talonmies.

— Vetistäkö! huudahti Kalle halveksivasti. — Mitäs se nyt oli, mutta silloinhan meillä vetistä oli, kun vesijohtolaitoksen miehet uhkasivat tehdä lakon.

Isä tuli eräänä sunnuntaina kaupungilta paltto auki ja huusi, että vesijohtolaitoksella tulee nyt lakko ja että meidän täytyy varata itsellemme ajoissa vettä, ettemme kuolisi janoon ennen maallemuuttoamme. Isä sanoi, että hän muuttaa ensi tilassa Saimaan rannalle, jossa ei ainakaan vedestä tule puutetta, varsinkin jos hallitus varovaisuuden vuoksi antaisi tukkia Imatran, josta ei ole käytännöllistä hyötyä muille kuin itsensä hukuttajille ja joka tuhlaa äärettömät määrät Saimaan vesiaarteista.

Isä määräsi, että kaikki astiat on täytettävä vedellä, ja antoi täyttää ensin kylpyammeen ja sitten pienemmät astiat. Kun kaikki astiat olivat täynnä, niin ettei ollut edes yhtä tyhjää kahvikuppia, katseli isä ympärilleen ja täytti sitten rasvanahkaiset kalastussaappaansa varrensuita myöten. Sitten käski hän meidän kaikkien juoda vettä niin paljon kuin vatsaan mahtui ja sanoi toivovansa, että hän olisi erämaan laiva eli kameli, voidakseen juoda yhdellä kertaa kahden viikon tarpeen. Meidän oli pakko latkia vettä niin paljon, että pelkäsimme vesipöhöä, mutta seuraavana aamuna ukko ilmoitti, että vaara on vältetty ja vesijohtomiesten kanssa saatu sopimus aikaan, ja kun äiti sen kuultuaan nuhteli häntä siitä, että hän oli aiheuttanut perheessään sellaisen vedenpaisumuksen, niin sanoi isäukko vain, että parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa, ja lähti asioilleen kaupungille.

Isä sanoo kaikkien lakkorettelöiden johtuvan siitä, ettei kaupungin hallitus ymmärrä ajan henkeä ja vaatimuksia. Ukko on sitä mieltä, että sosialistienkin uusi kunnallislaki oli jo syntyessään aivan homeessa vanhoillisuudesta ja taantumuksellisuudesta, ja motkotti varsinkin siitä, että äänioikeuden ikäraja on määrätty kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Isä sanoo, että kaikki tuollaiset ikärajat ovat aivan mielivaltaisia, koska joku voi viidentoista vuoden ikäisenä olla viisaampi kuin jotkut toiset viidenkymmenen vuoden vanhoina. Jos kerran kaikki aiotaan päästää sorkkimaan kunnan asioissa, niin otettakoon arkailematta täysi askel ja annettakoon äänioikeus äskensyntyneille lapsillekin. Isä sanoo, että häntä itseään esimerkiksi pidettiin jo kymmenvuotisena erittäin teräväpäisenä poikana, mutta hän onkin syntynyt hammas suussa, mitä seikkaa isän väitöksen mukaan luonnonkansojenkin keskuudessa pidetään tulevan tietomiehen merkkinä. Jokaisella perheenisällä pitäisi olla kortti, samanlainen kuin sokerikorttikin, jotta hän saisi äänestää niin monella äänellä kuin hänellä on lapsia, ja äänestyskortin kupongit leikattaisiin irti ja pistettäisiin vaaliuurnaan. Isän mielestä olisi se varmin parannuskeino syntyneisyyden huolestuttavaa vähenemistä vastaan kaupungeissa.

— Olikos isäsi kovin vihainen, kun elintarpeet määrättiin takavarikkoon? kysyi talonmies, pyyhkien hikeä otsaltaan ja istuutuen lepäämään.

— Taisi olla, vaikka ei hän sentään siitä niin kovaa melua nostanut kuin olisi luullut. Vähän myrkyllinen hän kuitenkin oli, ja sanoi sosialismin kehittyvän rientomarssissa raakalaisuuteen ja olevan enää vain yhden päivämatkan päässä kannibalismista eli ihmissyönnistä. Isä sanoi maan valtapuolueen lopullisena tarkoituksena olevan porvarien muuttamisen ravintoaineiksi, ja lähti elintarvekansliaan kysymään, joko hänen vuoronsa piakkoin tulee ja teurastetaanko hänet teurastusnaamarilla vaiko juutalaiseen tapaan. Hän oli ottanut Heikin mukaansa ja sanoi olevansa valmis tekemään Aabrahamin uhrin, jos hallitus luulee sen pelastavan maan nälkäkuolemasta ja kahdeksantuntisen työpäivän seurauksista. Isäukko pyysi saada nöyrimmästi tiedustella, paljonko hänestä maksetaan kilolta ja oliko selkälihalla eri taksa. Sitten näytti hän Heikkiä ja sanoi arvelevansa Heikin maistuvan yhtä hyvältä kuin juottovasikan. Silloin ajettiin isä ulos, ja kotiin tultuaan sanoi hän virastojen muuttuvan yhä virkavaltaisemmiksi ja uuden myrskyn olevan siitä syystä välttämättömänä seurauksena.

— Onhan sitä ukko Kenosella ollut viime aikoina silloin tällöin syytäkin tyytymättömyyteen, jatkoi Kalle, kun talonmies taas alkoi sahata puita, mutta kyllä hän osaakin olla tyytymätön, kun sille päälle sattuu. Hän on oikein mestari alallaan ja ansaitsisi kunniakirjan. Hän väittää silloin tämän maailman olevan niin nurinkurisen ja päin hiiteen, että hän katsoo suorastaan kansalaisvelvollisuudekseen olla huonolla tuulella aamusta iltaan. Äiti silloin välistä tuskastuu ja käskee hänen mennä lääkäriin tutkituttamaan vatsaansa. Isä lähteekin joskus, mutta tietysti vain sitä varten, että saisi syytä suuttua lääkäreihin. Lääkäri tutkii isäukkoa mitään pahaa aavistamatta ja ilmoittaa hänen ruoansulatuksensa olevan epäkunnossa sekä suurimpana syynä hänen synkkämielisyyteensä. Sitten kirjoittaa hän reseptin ja ottaa isältä viisi markkaa. Vaikka isä aivan hyvin tietää vatsansa olevan vähän rempallaan, repii hän kuitenkin ulostultuaan reseptin kappaleiksi ja kertoo jokaiselle etteivät lääkärit ymmärrä yhtään mitään.

Lääkärien ei kuitenkaan kannata vaipua epätoivoon sen johdosta, jos sattuisivatkin kuulemaan isän arvosteluja heistä, koska isä sillä tuulella ollessaan menettelee samalla tavoin kaikkia muitakin kohtaan.

Jos hän ajaa ajurilla, niin suuttuu hän sekä ajuriin että tämän hevoseen ja ajopeleihin. Raitiovaunujen konduktöörit hermostuttavat häntä ja autonajajat olisivat hänen mielestään teljettävät kuritushuoneeseen. Jos hän käy kirkossa, mikä tosin ei usein tapahdu, niin haukkuu hän kotiin tultuaan papin ja lukkarin, kirkon vahtimestarit, kirkonkellojen äänen, urut ja lopuksi sen arkkitehdin, joka on kirkon piirustanut. Sanomalehdissä ei ole uutisia hänen mielestään, ja jos sattuu olemaan, niin ovat ne ensiksikin kömpelösti laadittuja ja toiseksi aivan harhaanjohtavia. Meidän talon isännöitsijää hän pitää maailman suurimpana kitupiikkinä ja nylkyrinä, ja muut talossa asuvat vuokralaiset paitsi hän itse ovat hänen mielestään valikoitu kokoelma tämän kaupungin suurimpia heittiöitä.

— Mutta isäsihän on viime päivinä ollut niin hyväntuulisen näköinen, huomautti talonmies.

— Niin, sanoi Kalle. — Se johtuu siitä, että hän on vihdoinkin löytänyt oikean elämänkutsumuksensa. Ollessaan vähän aikaa virkaatekevänä kuvernöörinä sanoi isä tulleensa huomaamaan, että hänellä on tavattomat taipumukset hallinnollisille aloille ja valtiolliseen toimintaan. Isä kertoi äidille, että hän olisi voinut kietoa kapinalliset joukot Hukkalassa vaikka pikkusormensa ympäri. Isä puuhaa nyt uutta puoluetta, joka voisi yhdistää yhteen kaikki viisaat ihmiset, vieläpä rauhalliset hullutkin, ja sanoo, että kun hän on saanut sen jättiläistyön tehdyksi, niin on hänen menestyksensä varma, eikä tällä hetkellä voi ehkä aavistaakaan, miten korkealle hän saattaa kohota.

Talonmies Pikkarainen sanoi olevansa vakuutettu siitä, että hra Kenonen pääsee vielä pitkälle valtiomiehenä, ja Kalle lähti kadulle katselemaan, olisiko siellä jotain toimittamista.

HRA KENOSEN PAASTO

Miksi se alkoi ja miten se loppui

Hra Kenonen sattui eräänä päivänä menemään kuuntelemaan jonkun luonnonparantajan esitelmää, ja vaikka hän ei ole uskonutkaan luonnonparannukseen eikä mihinkään muuhunkaan parannukseen, niin kuunteli hän kuitenkin melkoisella mielenkiinnolla luonnonparantajan esitelmää ja tuijotti hänen pitkään tukkaansa, ja kun esitelmöitsijä sanoi, että kaikki taudit johtuvat siitä, että ihmiset syövät liiaksi ja että kuolema vaanii ahnain silmin lihavaa miestä, mutta kiertää kaukaa ohi, nähdessään laihan, niin alkoi hra Kenonen tulla vähän levottomaksi ja vilkuilla sivuilleen, nähden silloin kaikkialla ympärillään vain laihaa kuulijakuntaa. Esitelmöitsijä itse oli kuin luuranko, jonka päälle oli pingoitettu nahka, ja hra Kenosen täytyi itsekseen myöntää se huolestuttava tosiasia, että hän oli paksumpi kuin kaksi hänen jälkeensä lihavinta kuulijaa yhteensä.

Kun sitten luonnonparantaja alkoi luetella kaikkia niitä tauteja, jotka syntyvät liiallisesta lihavuudesta ja joista lievinkin kykenisi nujertamaan itse Herkuleksen, sekä tehdä selkoa näiden tautien oireista, niin säikähti hra Kenonen pahanpäiväisesti, sillä hän huomasi elävästi, että häntä olivat viime aikoina vaivanneet juuri ne oireet, jotka luonnonparantaja mainitsi kaikkein varmimpina. Ja kun luonnonparantaja sitten suositteli perusteellista paastokuuria jokaiselle ihmiselle ja sanoi tavallisissa voimissa olevan henkilön vallan hyvin kestävän kolmen tai neljän viikon paaston joka vuosi sekä tulevan siitä terveeksi, voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi, niin teki hra Kenonen lujan päätöksen parantaa elämänsä ennenkuin se on myöhäistä. Koska hän on perusteellinen mies, niin päätti hän aloittaa parannuksen heti huomispäivästä kuukauden pituisella paastolla ja lähti kesken esitelmän lähimpään ravintolaan, jossa hän tilasi itselleen illallista, kolmenkertaiset annokset kutakin ruokalajia, ja söi niin että oli revetä. Paasto on paras aloittaa täydellä vatsalla, päätteli hän, ja kun hän oli maksanut laskunsa ja lähti ulos ravintolasta, niin olikin hänen vatsansa niin täysi, että hän töintuskin jaksoi nousta ajurin rattaille.

Hra Kenonen nukkui yönsä sikeästi kuin järven pohjaan painunut vettynyt tukki, ja kun hän aamulla heräsi, niin muisti hän päätöksensä ja huomasi ilokseen, ettei hänellä ollut vielä ensinkään nälkä. Hän kertoi rva Kenoselle päätöksestään ja oli salaa hieman harmistunut siitä, ettei rva Kenonen ollut siitä sen enempää hämmästynyt. Rva Kenonen päinvastoin sanoi, että paasto tekisi epäilemättä hyvää hänelle, johon hra Kenonen vastasi, että jos hän nälkään kuolisi, niin ei sitä luultavasti ainakaan hänen omassa perheessään itkettäisi.

Aamiaisen alkaessa tuli hra Kenonen istumaan tavalliselle paikalleen pöydän yläpäähän, sanoen tahtovansa karaista itseään ja näyttää samalla pojilleen, miten lujaluontoinen mies voittaa nälänkin kauhut. Se oli hänelle verraten helppo asia, sillä eilinen illallinen tuntui vieläkin jonkin verran pingoittavan hänen liivejään, jotapaitsi hän oli heti ylösnoustuaan juonut kaksi kupillista väkevää kahvia ja polttanut ison sikarin. Hänellä oli nyt hyvää aikaa tarkastella poikiensa syöntiä, ja katseltuaan sitä tuokion kysyi hän, olivatko heidän vatsansa kumista, kun ne eivät halenneet. Hän sanoi, että poikien on kuitenkin parasta ajoissa tilata tynnyrintekijältä vanteet ympärilleen, ja että hänen oma elämänsä tuntui nyt keveältä ja valoisalta. Hän ilmoitti ihan tuntevansa, miten rasvakerros suli hänen sydämensä ympäriltä ja miten veri raikkaampana ja puhtaampana virtasi hänen suonissaan. Sitten lähti hän saunaan ottamaan paaston alkajaiskylvyn ja punnituttamaan itsensä.

Päivällispöydässä ei hra Kenosta enää näkynyt luonnettaan karaisemassa, ja illallisen aikana hän oleskeli ulkona kadulla, kävellen vastatuuleen ja pitäen suutaan auki, saadakseen edes jotain täyttävää sisälleen. Kotiin tultuaan ja nukkumaan mennessään kysyi hän rva Kenoselta, näyttikö hän kovin kalpealta ja laihtuneelta, sekä sanoi ymmärtävänsä niiden haaksirikkoisten tunteet, jotka asumattomalle saarelle jouduttuaan paistavat ja syövät toisensa arpanappulain määräämässä järjestyksessä.

Seuraavana aamuna herätessään oli hänellä kiljuva nälkä, ja kuullessaan keittoastioiden ja paistinpannujen kolinan, keittiöstä pakeni hän päistikkaa kotoaan ja pysytteli koko päivän kaupungilla. Vastustamaton voima veti hänet tavantakaa leipurien ja leikkelyliikkeiden ikkunain edustalle, ja hän saattoi seisoa puolenkin tuntia tuollaisen ikkunan ääressä kuin hypnotisoituna, silmät pullollaan, huuliaan nuoleskellen ja tyhjää nieleskellen.

Illalla meni hän nukkumaan, puhumatta sanaakaan rva Kenoselle ja vastaamatta edes hänen kysymyksiinsä. Yöllä näki hän unta, että hän oli kuollut ja vastoin luuloaan joutunut helvettiin, ja piru oli pistänyt hänet seisomaan tynnyriin, joka oli täynnä herkullista luumukeittoa, ulottuen hra Kenosen kaulaan asti. Hra Kenonen ei ole koskaan välittänyt erikoisemmin luumukeitosta, mutta tällä kertaa oli se hänestä maailman parasta herkkua, ja katseltuaan hetken aikaa pirua, joka istui huoneen toisella puolen permannolla sääret ristissä allaan ja tähystellen hra Kenosta tutkivin katsein, päätti hän kumartua ja ryypätä suunsa täyteen luumukeittoa. Hän kumartui siis, mutta samassa aleni luumukeitto astiassa sen verran, etteivät hänen huulensa ulottuneetkaan siihen.

Hra Kenonen kohotti pettyneenä päätään ja näki pirun hymyilevän. Se harmitti hra Kenosta enemmän kuin saattaa sanoin kuvata, ja hän päätti yllättää pirun viekkaudella. Hän avasi suunsa ja pudottautui äkkiä istumaan tynnyrissään. Mutta yhtä nopeasti kuin hän putosi istualleen, aleni myöskin luumukeitto. Yhden muhevan luumun tunsi hän kyllä huuliaan hipaisevan, mutta suuhunsa ei hän sitäkään saanut.

Hra Kenonen nousi seisomaan, ja samassa kohosi luumukeittokin taas hänen kaulaansa saakka. Nälkä hiukoi hra Kenosen sisälmyksiä ja piru nauroi vedet silmissä.

Silloin suuttui hra Kenonen, heristi nyrkkiään pirulle tynnyrin laidan yli ja alkoi haukkua pimeyden päämiestä, ja mitä enemmän hän haukkui, sitä enemmän piru nauroi. Lopuksi alkoi paholainen iloissaan heitellä varsin merkillisiä kuperkeikkoja sekä eteenpäin että taaksepäin ja potkaisi vihdoin hra Kenosen tynnyreineen kumoon, jolloin hra Kenonen heräsi ja hämmästytti rva Kenosta sillä, että ryhtyi valveilla ollen jatkamaan sitä pirun haukkumista, joka häneltä oli herätessään jäänyt kesken. Hra Kenonen sanoi, että piru on suuri lurjus ja roisto ja että hän, tehdäkseen sille kiusaa, menee ensi sunnuntaina uhallakin kirkkoon.

Sinä päivänä tunsi hra Kenonen itsensä sairaaksi ja alakuloiseksi. Jollei luonnonparantaja olisi esitelmässään erityisesti huomauttanut tästä ilmiöstä, niin olisi hra Kenonen ollut varmasti vakuutettu siitä, että nälkäkuolema lähestyi häntä.

Hra Kenosella ei ollut paljon ruokahalua sinä päivänä, ja siitä oli hän iloinen. Joka tapauksessa lyhensi hän paastonaikansa kuukaudesta kahteen viikkoon, arvellen senkin olevan loistavan tuloksen näin ensi kerralla.

Neljäntenä ja viidentenä päivänä ei hra Kenonen puhunut sanaakaan kenenkään kanssa eikä myöskään tehnyt työtä, vaan makasi sohvallaan seinään päin kääntyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ruumiinsa haihtunut vähitellen ilmaan, jättäen jäljelle sielun ja sen verhoksi viluntunteen. Hra Kenosta paleli, vaikka huonetta hänen käskystään kovasti lämmitettiin.

Kuudentena päivänä lähti hra Kenonen saunaan. Hän ilmoitti saunottajalle olevansa hra Kenonen, ja kun saunottaja vakuutti kyllä tuntevansa hänet, niin ihmetteli hra Kenonen sitä, sanoen olevansa vain varjo entisestään. Hän sanoi olevansa nyt kevyt kuin höyhen, ja kun hänet punnittiin, niin havaittiin hänen painavan 101 kiloa ilman tohveleita ja kylpylakanaa, joten hän oli laihtunut kolme kiloa. Hra Kenonen otaksui, että vaaka oli epäkunnossa, sillä hän oli varma siitä, että hän oli laihtunut ainakin viisitoista kiloa.

Kylvystä päästyään oli hra Kenonen niin väsynyt, ettei hän ollut voinut kuvitella sellaista väsymystä maailmassa olevankaan. Hitaasti, äärettömän hitaasti hän käveli, noin puolen kilometrin nopeudella tunnissa, ja Erottajalle tullessaan oli hän niin uupunut, että hänen täytyi pysähtyä nojaamaan Esplanaadin rauta-aitaa vastaan.

Siinä sattui hänen vieressään olemaan venäläisen hedelmänmyyjän kärryt, ja myyjä alkoi heti kaupitella hra Kenoselle tavaroitaan. Hän kuori ihanannäköisen omenan ja ojensi siitä viipaleen hra Kenoselle maistiaisiksi. Hra Kenonen tarttui siihen vaistomaisesti ja hotkaisi sen suuhunsa, ja sitten tempaisi hän koko omenan venäläisen kädestä ja hotkaisi senkin.

Silloin valtasi hra Kenosen petomainen syömisen raivo, ja ohikulkevat ihmiset katselivat kauhulla, miten hän silmiään pyöritellen tunki melkein kokonaisina suuhunsa niin suuria omenoita, että suupielet olivat revetä. Hän söi ja söi, ja kun hän oli syönyt noin puolen kappaa, alkoi venäläistä peloittaa, ja hän pyysi hra Kenosta lopettamaan. Hra Kenonen sysäsi häntä silloin rintaan, jolloin venäläinen alkoi huutaa poliisia. Poliisin tullessa ahtoi hra Kenonen toisella kädellä suuhunsa omenia ja viinirypäleitä, ja viittasi toisella kädellään poliisille pysymään erillään hänestä. Poliisi ryhtyi kuitenkin toimeenpanemaan kuulustelua, jota suuresti vaikeutti se, että hr Kenonen puhuessaan ja selittäessään koko ajan puhui suu täynnä ja nieleskeli omenien mukana sanojaan. Vihdoin sai poliisi kuitenkin jotenkuten asian selville ja poistui varoitettuaan hra Kenosta halkaisemasta itseään kadulle, koska se oli vastoin poliisijärjestystä.

Näin päättyi hra Kenosen paasto, ja seuraavana päivänä nähtiin hänen aamusta iltaan ajavan ravintolasta ravintolaan, koska hän ei koskaan kehdannut yhdessä paikassa syödä niin paljon kuin mieli teki. Kun hänet viikon kuluttua jälleen punnittiin saunassa, painoi hän 106 kiloa, jolloin hra Kenonen sanoi, että se on juuri hänen mittaisensa miehen normaalipaino, ja että laihdutuskuurit ovat samanlaista humbuugia kuin kaikki muutkin kuurit.

HRA KENONEN HYMYILEE

Tässä luvussa kerrotaan, minkä todella hyvän päätöksen hra Kenonen teki ja miten hän sen toteutti

Hra Kenonen luki kauniin kertomuksen perheestä, jossa aina vallitsi rauha ja rakkaus ja sopusointu, mikä johtui siitä, että perheen isä oli maailman hyväntahtoisin ja iloisin mies, jonka kasvoja aina, vieläpä hammaslääkärissäkin, valaisi sydämellinen, mieltälämmittävä hymy, niin että itse hammaslääkärikin, jonka tunteet kaikille inhimillisille kärsimyksille olivat aikoja sitten sammuneet, tuli liikutetuksi ja otti häneltä hampaan kivuttomasti ja määräsi sitten kaksinkertaisen maksun.

Hra Kenonen punastui kateudesta, lukiessaan tätä kertomusta, ja arveli, että konstikos sillä miehellä oli aina ollakaan iloinen, kun hänellä tietysti oli elätettävänään vallan toisenlainen perhe kuin hra Kenosella. Mutta kun sitten kertomuksen lopussa huomautettiin, että iloinen, tyytyväinen ja hymyilevä ihminen elää ainakin kaksikymmentä vuotta kauemmin kuin sellainen, joka aina on tyytymätön ympäristöönsä ja koko maailmaan, niin päätti hra Kenonen tulla sellaiseksi hyväksi ja hymyileväksi ihmiseksi kuin tuon kertomuksen sankarikin oli ollut.

Hra Kenonen päätti siis olla tästä hetkestä alkaen iloinen ja onnellinen ja meni heti peilin eteen harjoittelemaan sellaista hymyä, joka kaunistaisi hänen miehekkäitä kasvojaan sekä levittäisi valoa ja päivänpaistetta hänen ympäristöönsä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, sillä sen tuloksena oli niin kavala irvistys, että hra Kenonen itsekin säikähti ja häpesi sitä ja arvasi, että moisen hymyn nähdessään nousee ratsupoliisinkin hevonen takajaloilleen ja yrittää nakata konstaapelin selästään. Mutta uutterilla harjoituksilla sai hra Kenonen korjatuksi hymyään koko joukon, niin että se vihdoin alkoi oikein miellyttää häntä, jonka jälkeen hän päätti säilyttää tämän hymyn huulillaan mikäli mahdollista nukkuessaankin, ettei se unohtuisi.

Sitten avasi hra Kenonen ruokasalin oven ja astui aamiaispöytään, jolloin pojat pelästyneinä vaikenivat, sillä he olivat juuri riitelemässä lautasistaan. Mutta nähtyään hra Kenosen hymyn pelästyivät he vielä enemmän, ja Juhana Vilhelm pudotti lautasensa pöydältä permannolle, jolle se hajosi noin sadaksi kappaleeksi. Kaikki jähmettyivät kauhusta, mikä vain eneni, kun hra Kenonen mitä ystävällisimmin hymyillen taputti Juhana Vilhelmiä päälaelle ja sanoi, ettei se tee mitään ja ettei vahinko tule kello kaulassa muille kuin sille, jota lehmä puskee.

Nyt alkoi rva Kenonenkin kiinnittää huomiota miehensä omituiseen käytökseen, mutta hra Kenonen hymyili lakkaamatta ja kertoi hauskoja kaskuja, joille väijytystä epäilevät pojat eivät kuitenkaan uskaltaneet nauraa, ja oli huomaavainen vaimolleen ja kysyi pojilta, olivatko he nukkuneet hyvin ja olivatko he nähneet kauniita unia. Rva Kenonen alkoi pelätä, että hra Kenonen oli juovuksissa, mutta alkoholin hajua ei tuntunut, vaikka rva Kenonen olisi kuinka nuuhkinut. Silloin ajatteli rva Kenonen, että se on vain jokin tilapäinen epänormaali ilmiö, joka kyllä menee ohi, kunhan velli tulee pöytään ja hra Kenonen huomaa sen pohjaanpalaneeksi. Mutta kun velli tuli pöytään ja rva Kenonen valitti sitä, että se oli sattunut palahtamaan vähän pohjaan, niin hymyili hra Kenonen oikein iloisesti ja sanoi, ettei pieni pohjaanpalaminen ollenkaan haittaa, vaan antaa päinvastoin keitolle hienon, mieltäkiinnittävän sivumaun. Nyt tuli rva Kenonen todella huolestuneeksi, ja kun ateria oli päättynyt ja Kenosen pojat, hymyilevään isäänsä epäluuloisina vilkuillen, olivat vetäytyneet omaan huoneeseensa, jossa he totesivat, että ukolla on vissiin pahat mielessä, katsoi rva Kenonen mieheensä vakavasti ja kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut.

Hra Kenonen ei ollut ymmärtävinään vaimoaan, vaan naurahti reippaasti, pyöräytti häntä vyötäreistä ja suuteli häntä poskelle, kiiruhtaen sitten hypähtelevin tanssiaskelin eteiseen, pisti hatun hiukkasen kallelleen päähänsä ja lähti operettilaulun pätkää hyräillen toimiinsa, jättäen rva Kenosen pelosta ja hämmästyksestä läähättäen katsomaan jälkeensä.

Katukäytävällä "pataa" leikkivät talonmies Pikkaraisen lapset lähtivät hra Kenosen nähdessään tapansa mukaan juoksemaan pakoon, mutta hra Kenonen heitti heille markan ja käski heidän ostaa sillä itselleen makeisia. Toinnuttuaan tämän lievimmin sanoen odottamattoman lahjoituksen synnyttämästä hämmästyksestä rohkenivat nuo turmeltuneet penskat epäillä rahaa väärennetyksi, mutta kun he sillä sitten kuitenkin makeisia saivat, niin arvelivat he, että hra Kenosen päässä oli varmaankin jokin ruuvi vähän löyhtynyt.

Hra Kenonen kulki hymyillen pitkin Antinkatua, ja jokainen hänen tuttavansa, joka sattui tulemaan häntä vastaan, pyörähti hänen hymyilemisensä huomatessaan toiselle puolen katua tai lähimpään porttikäytävään, sillä he olivat varmat siitä, että hra Kenosen asiat olivat joutuneet hunningolle ja että hän aikoo pyytää heitä takaukseen. Hra Kenonen ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan jatkoi hyvillämielin matkaansa ja tunsi itsensä paremmaksi ihmiseksi. Hän ihmetteli itseään, ettei ennemmin ollut huomannut, kuinka rakentavasti iloinen ja tyytyväinen mieli vaikuttaa ihmisen yleiseen hyvinvointiin, ja päätti nidottaa sen kirjan, jossa hänen lukemansa kaunis kertomus oli ollut, korukansiin ja pitää sen yöpöydällään, voidakseen lukea sen aina uudestaan joka ilta nukkumaan mennessään.

Sinä päivänä sujuivat hra Kenosen liiketoimet tavattoman huonosti, mutta hän päätti joka tapauksessa säilyttää iloisen mielensä eikä panna pieniä vastoinkäymisiä pahakseen. Kun hän palasi kotiin päivälliselle ja oli yhä edelleen yhtä loistavalla ja herttaisella tuulella kuin aamullakin, niin ei hänen perheensä ollut uskoa silmiään, ja päivällisen jälkeen kutsui rva Kenonen miehensä kahdenkeskiseen keskusteluun ja vaati häneltä hänen laillisena aviovaimonaan suoraa vastausta ja peittelemätöntä tietoa siitä, oliko hänelle käynyt hullusti ja aikoiko hän karata Amerikkaan. Hra Kenonen kierteli ja kaarteli ja avasi venttiilin ja sulki uunin suupellit ja pudotti pöydältä valokuva-albumin ja kertoi sitten vähän häveten, miten asianlaita oli.

Silloin lankesi rva Kenonen ilonkyyneleet silmissä hänen kaulaansa ja suuteli hänen poskeaan, jonka karkea parransänki muistutti poikkikatkaistuja sian selkäharjaksia, ja taputti hänen turpeata kättään ja sanoi häntä rakkaaksi ukkelikseen ja maailman parhaaksi mieheksi, ja hra Kenonen tunnusti, ettei hän sitten hääpäivänsä ole ollut näin onnellinen.

Senjälkeen lähti hra Kenonen kaupungille päättämään erästä suurehkoa kauppaa, joka oli jo melkein valmis ja josta oli tuleva hänelle hyvä afääri. Rva Kenonen taas kiiruhti selittämään pojille, että isä on nyt tästälähin aina hyvällä tuulella, ja sentähden täytyy myöskin poikien esiintyä isänsä nähden iloisin ja hilpein kasvoin. Pojat sanoivat, ettei heillä ollut sitä vastaan, ja kysyivät, oliko isäukko onnistunut toimeenpanemaan oikein suurhuijauksen, mutta silloin suuttui rva Kenonen ja ilmoitti pojilleen, mikä hyvä ja kunnian mies heidän isänsä oli ja miten väärin ja tunteettomasti he tekivät puhuessaan hänestä sellaisessa äänilajissa.

Kun se mies, jonka kanssa hra Kenosen piti kauppa tehdä, näki hänen uuden hymynsä, sanoi hän peruutuvansa kaupasta sekä pisti paperit pöytälaatikkoon ja laatikon avaimen housuntaskuunsa. Hra Kenosen kasvoilta katosi silloin hymy ensi kerran sinä päivänä ja hän vaati toiselta selitystä. Tämä potkaisi pöydän alla olevan paperikorin kumoon, alkoi kaivella nenäänsä ja sanoi suoraan, että hän arveli hra Kenosen aikovan puijata häntä ja ettei hän tahdo olla tekemisissä niin kavalannäköisen miehen kanssa.

Kun hra Kenonen illalla tuli kotiin, nauroivat pojat illallispöydässä niin, että suut olivat levinneet korviin asti, mutta hra Kenosen kasvoilla lepäsikin nyt synkkä pilvi ja hän kysyi tuimasti, mitä he irvistelivät, ja käski heidän laputtaa syömättä nukkumaan, jos eivät osaa olla ihmisiksi ruokapöydässä. Hra Kenonen sanoi, että hänestä tuntui siltä kuin olisi hän irvisteleväin hyeenain luolassa, ja vakuutti pojille, että jos he tietäisivät, kuinka lähellä kerjuupussi ja mieron sauva on koko sukua, niin irvistelisivät he vähemmän.

Seuraavana aamuna ei hra Kenonen harjoitellut enää hymyilemistä peilin edessä, ja kun hän huomasi sen kirjan, missä oli kerrottu iloisesta miehestä, niin kiristeli hän hampaitaan ja heitti tämän opettavaisen teoksen uuniin.

HRA KENONEN MATKAILIJANA

Ensimmäinen täydellinen ja luotettava kertomus Kenosen perheen tunnetusta matkasta kuuluisalle Pisavuorelle

Ei tiedetä varmuudella, mistä hra Kenonen oli lukenut sen, että jokaisen valistuneen kansalaisen ja isänmaanystävän oli nähtävä Koli, Puijo ja Pisa ennen kuolemaansa, mutta joka tapauksessa sanoi hra Kenonen sen luettuaan, että kansalaisvelvollisuudet ja rasitukset lisääntyvät päivä päivältä, eikä mitään rajaa näyttänyt näillä vaatimuksilla olevankaan. Hän mainitsi nähneensä Kolin ja Puijon jo aikoja sitten, eikä hän ollut huomannut kummassakaan niistä mitään erikoista ja merkillistä, jollei ota lukuun sitä, että ne olivat jonkinverran korkeammat ympäristöään, mutta piti hra Kenonen jokseenkin luonnollisena ja järkeenmenevänä asiana, että epätasaisella maalla joku paikka on aina korkeammalla kuin muut paikat.

Sitten sanoi hra Kenonen, että jollei hänen yleissivistyksestään muuta puutu kuin Pisa-nimisen kivi- ja hiekkaläjän näkeminen, niin on se vaillinki pian täytetty, ja otettuaan selville Tietosanakirjasta, missä Pisa on, ja Turistista, miten sinne päästään, niisti hän toitottaen nenänsä suureen, punareunaiseen nenäliinaansa ja käski perheensä valmistautua matkailukuntoon, sanoen haluavansa näytellä sen jäsenille Suomen vaihtelevia näköaloja, ja huomauttaen, että jokaisen valistuneen kansalaisen velvollisuus on tutustua kotimaansa luontoon.

Silloin kysyivät Kenosen pojat, oliko se sama Pisa, jossa on se kalteva torni, ja hra Kenonen vastasi, ettei hän ole ottanut siitä vielä selkoa, mutta arveli, että se on kyllä mahdollista, koska ihmisten, joilla ei ole parempaa tekemistä, on tapana mennä mestaroimaan Luojan töitä ja rakentamaan näköalatorneja korkeille paikoille, ikäänkuin ei heille muka riittäisi se, mitä he mäeltä näkevät. Hra Kenonen sanoi, että kaikki hänen näkemänsä näköalatornit ovat enemmän tai vähemmän kallellaan, joten on todennäköistä, ettei myöskään Pisan torni ole mikään poikkeus yleisestä säännöstä.

Kenosen perhe asetettiin siis kunnioitetun päämiehensä käskyn mukaan liikekannalle, suureksi iloksi pojille, jotka levittivät ympäristöönsä tietoa, että he matkustavat katsomaan Pisan kaltevaa tornia ja koettavat perilletultuaan lykätä sen kumoon, ja suureksi puuhaksi ja touhuksi rva Kenoselle, joka sai kantaa matkavalmistusten kuorman ja helteen, hra Kenosen kulkiessa kirja- y.m. kaupoissa ostamassa itselleen karttoja ja matkailuoppaita ja matkailulakin ja polvihousut ja piikkikärkisen sauvan. Tunnin kuluttua tiesi koko kaupunginkortteli, että Kenoset matkustavat Italiaan, ja pihalla pyykkivaatteita kuivatusnuorille ripustavat akat lausuivat yksimielisesti sydämensä pohjasta lähteneen toivomuksen, että Kenosen pojat, lykätessään kumoon Pisan kaltevan tornin jäisivät itse sen alle.

Hra Kenonen ei kuitenkaan ostanut pilettejä Italiaan, vaan Kuopioon, ja samana iltana majoittui hän perheineen makuuvaunuun, jolloin hra Kenoselle ja hänen vanhemmille pojilleen jäi yksi kolmen hengen osasto, rva Kenosen ja nuorempien lasten saadessa viereisen osaston asuttavakseen.

Poikiensa esityksistä lukuapitämättä kiipesi hra Kenonen ylimmälle makuusijalle, koska hän tahtoo aina olla ylimmällä orrella ainakin oman perheensä keskuudessa, mutta jo junan saapuessa Riihimäelle laskeutui hän hikisenä alas, herätti alimmalla vuoteella nukkuvat Heikin ja Napoleonin sekä komensi heidät ylös, avasi ikkunan raolleen ja laskeutui levolle alimmalle vuoteelle, jossa olikin paljon viileämpää kuin katonrajassa.

Juna saapui Kuopioon lähes tunnin myöhästyneenä, minkä vuoksi hra Kenonen ilmoitti vastalauseensa sekä junailijalle että veturimiehistölle, eikä hra Kenosen onnistunut saada ajuriakaan. Asematalon ovella seisoskeleva miliisimies lohdutti vastalauseensa kaupungin ajuri-, poliisi- ja kaikkia muita järjestyksiä vastaan panevaa hra Kenosta sillä, ettei hän missään tapauksessa olisi ehtinyt laivalle, vaikka olisi saanutkin tarvitsemansa kaksi tai kolme ajuria, mutta eräs paljasjalkainen poika, jolla oli likainen naama ja siinä viisaannäköiset silmät, kuiskasi hra Kenoselle, että jos herra ottaa hänet oppaaksi, niin neuvoo hän oikotien, jota myöten kiirettä pitäen ehdittäisiin vielä "Leppävirta"-laivalle.

— Pääseekös sillä Pisalle? kysyi hra Kenonen, otettuaan poikaa kauluksesta kiinni ja katseltuaan häntä sekä edestäpäin että takaapäin nähdäkseen, missä määrin hänen puheitaan kannatti huomioon ottaa.

— Piäsöö… sillä piäsöö vaikka minne, vakuutti paljasjalkapoika ylpeillen, jolloin hra Kenonen heti nimitti ja määräsi hänet oppaakseen ja poika lähti luikkimaan heidän edellään ja 8 kpl. suurempia ja pienempiä Kenosia perässään kiskojen yli ja tavaravaunujen lomitse poikki ratapihan.

Eräs vastaantuleva vanha mies huusi, että ratapihan poikki kulkemisesta on määrätty sakko, ja hra Kenonen huusi, että vallankumous on pyyhkinyt pois kaikki byrokraattiset määräykset, jotka laittomasti rajoittavat vapaiden kansalaisten luonnollisia oikeuksia, ja riensi eteenpäin, irvistettyään vanhalle miehelle niin uhkaavasti, että tämä sai sydämentykytyksen ja lähti apteekkiin.

"Leppävirta" oli aivan oikein laiturissa, kun herrasväki Kenonen hyvin hikisenä ja vielä enemmän hengästyneenä pääsi ratapihalta satamaan, mutta laivan kelloa soitettiin jo kolmannen kerran, jolloin hra Kenonen käski joukkonsa lisätä höyryä, vaikka pannut räjähtäisivät, samalla kun laiturilla oleva, laivan lähtöä katsomaan saapunut näköjään sangen joutilas kansanaines lausui eri suuntiin käyviä mielipiteitä siitä, ehtiikö herrasväki laivaan vai eikö. Jos hra Kenonen olisi pysähtynyt kuuntelemaan sivullisten huomautuksia, niin olisi hän varmasti myöhästynyt, sillä samalla kun toiset huusivat, että aika on täpärällä, vakuuttivat toiset rauhoittavasti ettei ole minkäänlaista kiirettä. Hra Kenonen ei kuitenkaan ottanut huomioonsa enempää toisia kuin toisiakaan lausuntoja, vaan porhalsi eteenpäin mistään välittämättä kuin amerikkalaisen pikajunan veturi, ja Kenoset ehtivät laivaan juuri viimeisessä silmänräpäyksessä. Samassa vedettiin käytävä laivaan ja kone alkoi käydä.

— Maksu! huusi laiturille jäänyt avojalkainen opas.

— Paljonkos sinä tahdot? kysyi hra Kenonen, kurkistaen laivan reunan yli.

— Taksa ois kolome markkoo, vastasi poika.

Hra Kenonen kysyi huutavalla äänellä, eikö taksassa ollut mainittu mitään selkäsaunasta, ja heitti pojalle markansetelin.

Laiva erkani laiturista, ja Kenosen perhe istahti helpoituksesta puuskuttaen ensimmäisille eteensattuville, istumiseen soveltuville paikoille, mutta hra Kenonen meni kysymään kapteenilta, kestääkö kauan, ennenkuin ollaan Pisalla.

Kapteeni katsoi hra Kenoseen vähän pitkään ja arveli sen kestävän epämääräisen ajan, mikäli herrasväki aikoo välttämättä matkustaa Pisalle "Leppävirralla", sillä kapteeni takasi merimiehen lujalla kunniasanalla, ettei tämä laiva koskaan käy Pisalla eikä edes Pisalla päinkään, vaan kulkee kokonaan toisia reittejä, Savonlinnaan ja Lappeenrantaan.

— Takaisin! huusi hra Kenonen. — Minua on petetty! Viekää minut takaisin!

Siihen ei kapteeni suostunut, jolloin hra Kenonen yritti tunkeutua komentosillalle ja kiljaista konehuoneeseen johtavaan puhetorveen: "Takaisin!" Hänet sysättiin kuitenkin alas komentosillalta, ja kapteeni kehoitti häntä rauhoittumaan.

Hra Kenosen nimenomaisesta ja erittäin jyrkästä vaatimuksesta laskettiin hänet perheineen ensimmäiseen matkan varrella olevaan laituriin, josta hän palasi illalla soutuvenheessä takaisin Kuopioon. Majoitettuaan perheensä seurahuoneelle ja käytyään ostamassa kirjakaupasta palan liitua, minkä oston tarkoitus selvenee aikanaan, otti hän kepin käteensä ja lähti etsimään sitä poikaa, joka oli päivällä ollut hänen oppaanaan. Kaupungilla liikkui paljon paljasjalkaisia poikia, jotka olivat niin toistensa näköisiä kuin tarjottimelle päiväpaisteeseen kuivamaan asetetut mustikat, ja hra Kenonen pidätti vasemmalla kädellään milloin yhden, milloin toisen heistä, syyttäen häntä petollisesta menettelystä oppaan toimessa ja luvaten antaa hänelle mieleenpainuvan ojennuksen oikeassa kädessään olevasta kepistä, mutta kun jokainen pidätetyistä pyhästi vakuutti olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja sanoi, ettei hän ole hra Kenosta ennen nähnytkään, niin täytyi hra Kenosen todistusten puutteessa päästää hänet vapaaksi, annettuaan hänelle ensin lupauksen mitä ikävimmistä seurauksista, jos hra Kenonen vastaisuudessa havaitsisi hänet vikapääksi epärehellisyyteen. Seuraavana aamuna valloitti Kenosen perhe hyvissä ajoin sen laivan, jonka piti lähteä Karjalankoskelle, mistä Juantehtaan kautta matkustetaan Pisalle. Hra Kenosta on tavattoman vaikea johtaa kahta kertaa harhaan samassa asiassa, ja niinpä hän ottikin tällä kertaa mahdollisimman tarkan selon siitä, mihin laivan oli aikomus matkustaa.

Ensin hän kysyi sitä kapteenilta, ja kapteeni vastasi epäröimättä: Karjalankoskelle. Sitten kävi hän katsomassa tupakkahytin seinässä olevaa kulkuvuorolistaa, joka puolestaan antoi saman vastauksen kuin kapteenikin. Hra Kenonen meni nyt perämiehen luo, tarjosi hänelle savukkeen ja kysyi, mihin laiva tänään lähtee. Perämies kiitti savukkeesta ja sanoi laivan lähtevän Karjalankoskelle niinkuin muulloinkin. Hra Kenonen iski viekkaasti silmää ja kysyi, eikö heidän päähänsä joskus pälkähtänyt muuttaa suunnitelmaa ja matkustaa esimerkiksi Savonlinnaan ja Lappeenrantaan. Ei, vastasi perämies varmasti. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut, eikä perämies pitänyt ensinkään todennäköisenä, että sitä vastakaan tapahtuisi.

Tiedusteltuaan asiaa vielä laivamiehiltä, tarjoilijattarilta, siivoojattarilta ja koneenkäyttäjältä, jota tapaamaan hän laskeutui portaita myöten laivan syvimpiin onkaloihin, ja saatuaan heiltä kaikilta saman vastauksen, palasi hra Kenonen laiturille, sanoi laiturilla olevalle miliisille, että nyt on kaunis päivä, minkä miliisimies myönsi todeksi, ja kysyi sitten, tiesikö hra miliisi, mihin tuo laiva lähtee. Miliisi sanoi sen lähtevän Karjalankoskelle, ja hra Kenonen kiitti häntä tästä ilmoituksesta, kohottaen lakkiaan ja poistuen läheisyydessä olevan tavarasuojuksen luo. Suojuksen ääressä seisoi valkotukkainen, köyhän, mutta kunniallisen näköinen mies. Hra Kenonen tervehti häntä kohteliaasti, ja saatuaan tervehdykseensä nöyrän vastauksen sanoi hän valkotukkaiselle vanhalle miehelle olevansa muukalainen Jerusalemissa ja olevansa siitä syystä epätietoinen siitä, millä laivalla hänen pitäisi matkustaa Karjalankoskelle. Vanhus viittasi silloin siihen laivaan, johon hra Kenonen oli vienyt perheensä.

— Minä olen vähän likinäköinen, valitti hra Kenonen. — Olisitteko hyvä ja tulisitte vähän lähemmäksi näyttämään minulle, mikä se noista kolmesta, silmissäni häämöittävästä laivasta oikein on.

Vanhus sanoi tekevänsä sen mielellään. Hän talutti hra Kenosen laivan luo, taputti laivan kylkeä ja sanoi: — Tämä laiva… tämä laiva.

Sitten kehoitti vanhus hra Kenosta nousemaan laivaan, ettei hän voisi enää erehtyä siitä, ja kun hra Kenonen sanoi, että hän haluaa seisoa vielä laiturilla, niin otti ukko laivan reunalta riippuvan köydenpätkän, ojensi sen hra Kenoselle ja kehoitti häntä pitämään siitä lujasti kiinni, ettei eksyisi toisiin laivoihin.

Hra Kenonen, joka epäili vanhuksen julkeavan tehdä pilkkaa hänestä, kääntyi äkkiä ja loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi säikähdyttänyt vanhan miehen kipeäksi, jos hän olisi sen nähnyt. Ukon terveys säilyi kuitenkin, sillä hän oli jo kääntänyt selkänsä ja käveli takaisin tavarasuojuksen luo, missä hän kaikessa rauhassa otti piipun taskustaan ja alkoi kaivella sitä. Hra Kenonen tuijotti häneen hetkisen epäluuloisesti ja vihaisesti, pitäen huomaamattaan köydenpätkää yhä kädessään, hellitti vihdoin köydenpäästä ja nousi laivaan.

Laivalle alkoi nyt keräytyä muitakin matkustajia. Yläkannella olevia korituoleja eivät he kuitenkaan ehtineet saada haltuunsa, sillä yhdessä niistä istui rva Kenonen laajassa, kirjavilla kukilla koristetussa kesähatussaan, pyylevänä ja rinta pystyssä. Toiselle tuolille oli hra Kenonen pannut matkalaukkunsa ja kolmanteen istuutui hän itse, käytyään ensin varmuuden vuoksi kysymässä kapteenilta, vieläkö tämä pysyi järkähtämättömänä päätöksessään matkustaa Karjalankoskelle.

Klo kahden aikaan päivällä lähti laiva liikkeelle, ja hra Kenonen rauhoittui lopullisesti nähdessään, ettei se lähtenyt siihen kirottuun, väärään ja Savonlinnaan vievään suuntaan, johon "Leppävirta" oli eilen lähtenyt. Hra Kenosella oli nyt hyvää aikaa ryhtyä tarkastelemaan toisia matkustajia ja Kallaveden maisemia.

Hän sytytti sikarinsa, siirtyi hieman lähemmäksi puolisoaan, nosti oikean jalkansa vasemmalle polvelleen ja alkoi tehdä huomautuksiaan rva Kenoselle.

— On niin hauskaa kun saa taas nähdä vettä, huokasi rva Kenonen.

Hra Kenonen vastasi, ettei vesi itsessään ole mitään hauskaa, vaan päinvastoin ikävimpiä ja yksitoikkoisimpia luonnontuotteita mitä hän tietää. Olut esimerkiksi on jotain vallan toista.

— Mutta saada nähdä näin paljon vettä! huomautti rva Kenonen.

Hra Kenonen sanoi, että järvissä on aina paljon vettä, ja mitä suurempi järvi on, sitä enemmän siinä on vettä. Mutta olipa se järvessä, ämpärissä tai äyskärissä, niin on se kuitenkin vain vettä, ikävystyttävää, hajutonta ja mautonta ainetta. Hra Kenonen sanoi, että jos hän olisi hauki tai lahna, niin voisi hän ehkä nauttia vedestä, mutta kun hän on syntynyt toisenlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, niin kiinnitti hän huomionsa muihin yläkannella oleviin matkustajiin. Hra Kenonen sanoi kehittyneensä suureksi ihmistuntijaksi ja lukevansa ihmisten kasvoista kuin avoimesta kirjasta, ja puvusta sekä käytöksestä näkee hän heti, mikä virka, toimi tai yhteiskunnallinen asema milläkin on.

Erityisesti herätti hra Kenosen huomiota pitkä, ulkomaalaisen näköinen herra, jolla oli yllään moitteeton, hyvin tehty puku, jaloissaan juovikkaat housut, päässään ruudukas lippalakki ja hampaissaan lyhyt, äkkiväärä piippu. Hra Kenonen katseli häntä kunnioituksella, sanoen rva Kenoselle, että tuo mies on englantilainen ja nähtävästi jonkun upporikkaan loordin poika. Englantilaiset ovat suuria matkailijoita, lisäsi hra Kenonen, ja on varmaa, että tuo rikas ylimys on matkalla Pisalle niinkuin hänkin.

Samassa kulki ylimys ohi, ja hra Kenonen siirsi mitä suurimmalla kohteliaisuudella tuoliansa taemmaksi, että kaukaisen maan asukas pääsisi esteettömämmin liikkumaan.

Rva Kenonenkin katseli nyt nuorta, ylhäistä miestä suurella kunnioituksella ja huomautti miehelleen, että tämän olisi otettava matkalaukkunsa pois kolmannesta korituolista, jotta loordin poika pääsisi istumaan siihen.

Hra Kenonen sanoi aikoneensa juuri huomauttamattakin sen tehdä, koska hän tuntee seuraelämän vaatimukset, ja nosti matkalaukkunsa syrjemmäksi.

Korituoliin ei kuitenkaan tullut istumaan tuo ylhäinen loordin poika, vaan muuan vanha, käppelä mies, jolla oli pieni, valkoinen pukinparta, kirkkaat, vaikka vähän viekkaat silmät, ja kasvoillaan alati hymyilevä päivänpaiste. Hra Kenonen oli juuri äsken selittänyt rva Kenoselle, että tuo äijä on silminnähtävästi jokin nurkkasihteeri, tuomarin kirjuri tai sen semmoinen, joka oli nähnyt elämässään parempiakin päiviä, mahdollisesti käynyt jonkun luokan kouluakin, mutta joutunut sitten hunningolle ja elätti kauniin käsialan omaavana itseään oikeuden pöytäkirjojen puhtaaksikirjoituksella ja moukkien kynimisellä.

Tämä äijä se nyt, silmiään hyväntahtoisesti ja viekkaasti siristellen, otti haltuunsa kolmannen tuolin.

— Se paikka ei ole vapaa, sanoi hra Kenonen kylmästi.

— Kenen se sitten on? tiedusteli nurkkasihteeri kohteliaasti ja tehden liikkeen, ikäänkuin aikoisi nousta, mutta jääden kuitenkin istumaan.

— Se on sen englantilaisen ylimyksen, selitti rva Kenonen.

— Minkä englantilaisen ylimyksen? kysyi vanha pukinparta, kohottaen hattuaan rva Kenoselle.

— Tuon, sanoi hra Kenonen ja viittasi laivan keulaan päin piippu hampaissa kävelevää nuorta miestä.

— Ha ha ha! nauroi pukinparta. — Englantilainen ylimys? Sehän on Sorkkajärven kauppias Kakkisen puukhollari. Englantilainen yli… he he he!

Herra ja rva Kenonen punastuivat yhtä aikaa, ja vaikeata on mennä varmuudella sanomaan, kumpi heistä oli punaisempi.

— Anteeksi, sanoi hra Kenonen, luoden uuteen puhekumppaniinsa musertavan katseen. — Emme tunne vielä toisiamme. Nimeni on Kenonen, liikemies Helsingistä.

— Oikein hauska tutustua, vakuutti pukinparta. — Minun nimeni on Andersson, tuomiokunnan tuomari ja hovioikeudenneuvos.

Hra Kenonen väänteli silmiään, ikäänkuin olisi hän tuntenut vaikeita vatsanvaivoja, pyyhki hikeä otsaltaan ja kumarteli hovioikeudenneuvokselle ja pyysi anteeksi, että oli tapahtunut väärinkäsitystä, ja hovioikeudenneuvos sanoi, että "ei mitään, ei mitään, ei yhtään mitäkään", ja ilmoitti, että kohteliaisuus ulkomaalaisia kohtaan on hyväksyttävä ja isänmaallinen periaate, mutta että Kakkisen puukhollarin nimi oli vielä viisi vuotta takaperin suoraan sanoen Sikanen, vaikka hän sen sitten muutti Kantelotunturiksi.

Tuomari ja hovioikeudenneuvos osoittautui puheliaaksi ja leikilliseksi mieheksi, joka tiesi ja tunsi kaikki asiat taivaan ja maan ja Kuopion ja Pisanvuoren välillä sekä tuntui olevan suuresti huvitettu hra Kenosesta, joka vilpittömällä avomielisyydellä ja suomalaisella suoraluontoisuudella ilmaisi kantansa päivän kysymyksistä. Matka kului täten hupaisesti ja hyvässä seurassa, ja hra Kenonen kertoi hovioikeudenneuvokselle huomanneensa heti, että hän oli juristi, vaikka ei ollut voinutkaan aivan täsmälleen sanoa, miten korkealle hän oli urallaan kohonnut.

Hovioikeudenneuvos hymyili silmiään siristellen ja sanoi puolestaan heti ensi sanoista huomanneensa hra Kenosen suureksi ihmistuntijaksi.

Laiva lähestyi nyt erästä laituria, ja hovioikeudenneuvos ilmoitti, että hänen oli jäätävä tähän laituriin, kiitti herrasväki Kenosta hauskasta seurasta, laskeutui yläkannelta alakannelle ja astui alakannelta laiturille. Laiva jatkoi matkaansa, hra Kenonen vilkaisi ylpeästi ympärilleen ja huusi tuomarille, hattuaan heiluttaen:

— Hyvästi, herra hovioikeudenneuvos!

— Hyvästi, hyvästi, herra Kenonen! vastasi toinen.

Hra Kenonen kuuli nyt jostakin naurua, joka vaikutti häneen erittäin epämiellyttävästi. Sekavien tunteiden vallassa meni hän keulapuolelle ja kysyi kapteenilta:

— Tunsiko kapteeni sitä vanhaa herraa, joka jäi viime laituriin?

— Kyllä, vastasi kapteeni, antaen samassa perämiehelle jonkin määräyksen. — Se oli muuan entinen kauppias Kinnunen… kahdesti konkurssin tehnyt ja hauska mies.

Hra Kenonen, joka oli muuttunut kasvoiltaan harmaaksi kuin tonttu, puri hammasta ja sanoi, ettei hän ollut huomannut Kinnusessa mitään hauskaa. Hän oli heti hoksannut hänet suureksi valehtelijaksi, kun tämä oli koettanut hra Kenoselle uskotella, ettei tuo piippua polttava nuori herra ollut englantilainen, vaan suomalainen.

— Eihän se mikään englantilainen olekaan, sanoi kapteeni. — Tuskin on englantilaista koskaan nähnytkään. Se on muuan kauppa-apulainen Sorkkajärveltä… Kantelotunturi sen nimi on. Kuopiossa palveluksessa ollessaan se englantilaisuutensa oppi. Kyllä Kinnunen siinä asiassa sattui totta puhumaan.

Kapteeni yritti nyt kertoa jotain maakauppias Kinnusen entisistä elämänvaiheista, mutta hra Kenonen, joka oli saanut enemmän kuin tarpeekseen siitä asiasta, poistui takaisin paikalleen ja nosti matkalaukkunsa takaisin kolmanteen korituoliin. Sitten istui hän kauan aikaa ääneti, luoden kiukkuisen katseen Kantelotunturiin joka kerta, kun tämä nuori herra kädet seläntakana käveli ohitse. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, alkoi hän rva Kenoselle selittää, että seudun väestö ei vaeltanut totuuden tunnossa ja oli vaipunut korviaan myöten valheen suohon, joten hra Kenosta ei ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka koko Pisa osoittautuisi huijaukseksi eikä olisi korkeussuhteiltaan Kaivopuistoa etevämpi.

Kenosen pojat olivat sillävälin käyttäneet aikansa tutustuakseen laivaan ja tehneet sen niin perinpohjaisesti, että he epäilemättä tunsivat sen nyt konehuoneesta ja keittiöstä luokkamatkustajien hytteihin asti yhtä hyvin kuin kapteenikin, ehkäpä vähän paremminkin. He siirsivät nyt toimintansa yläkannelle, aloittivat tarkastuksensa peräsinrattaan ääressä olevan ajomiehen saappaista ja hänen edessään olevasta kiiltävästä kompassilta, yrittivät ryhtyä käsittelemään suljettua ja kesäteloilleen käännettyä valonheittäjää, luopuivat tästä aikeestaan ajomiehen kirottua ja siirtyivät keskikannelle, jossa he rupesivat hippasille savutorven ympärillä.

Kannella olevat matkustajat rypistelivät kulmakarvojaan ja hra Kenonen avasi juuri suunsa karjahtaakseen pojilleen käskyn mennä alas peräsalonkiin ja pysyä siellä matkan loppuun asti, kun hän samassa kuuli erään lihavan rouvan kysyvän toiselta, vielä lihavammalta rouvalta, tiesikö tämä, kenen nuo huonosti kasvatetut lapset olivat. Hra Kenonen aikoi ensin sanoa lihavalle rouvalle jotain tilaisuuteen sopivaa, mutta katsoi sitten edullisemmaksi vaieta, ja kun pojat näkivät, ettei heidän isänsä välittänyt vähääkään heidän peuhaamisestaan, niin alkoivat he käyttää vapauttaan tavalla, joka suuresti häiritsi toisia matkustajia ja saattoi heidän matkatavaransa, hameenhelmansa ja kenkiensä kärjet vaaraan. Asema alkoi jo näyttää uhkaavalta, kun samassa se äskeinen rouvashenkilö nousi päättäväisesti paikaltaan meni keulapuolelle kapteenia puhuttelemaan, mistä toimenpiteestä oli seurauksena, että laivan päällikkö lyhemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa ei ainoastaan ollut täysin tukahuttanut hänen huostaansa uskotulla aluksella puhjenneet levottomuudet, vaan myöskin karkoittanut Kenosen pojat pois koko kannelta, suureksi helpotukseksi ja mielihyväksi hra Kenoselle. Rva Kenonen ei tiennyt kapinasta mitään, sillä hän oli ennen sen alkua mennyt alas peräsalonkiin pannakseen matkan raukaiseman Leenan nukkumaan.

Muuruveden salmissa laiva nyt pujotteli. Päivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja tuuli liian pieni jaksaakseen saada laivaa heilumaan, mutta tarpeeksi suuri pitääkseen ilman kohtuullisen vilppaana. Hra Kenosella oli siis paras mahdollinen matkustusilma, ja siitä syystä alkoi hänen äskeinen huono tuulensa vähitellen haihtua. Hän meni juttelemaan kapteenin kanssa ja kysyi, mikä yhtiö laivan omistaa, kuka on yhtiön toimeenpaneva johtaja, montako prosenttia yhtiö jakaa osinkoa ja milloin laiva on ostettu. Saatuaan kaikkiin näihin kysymyksiinsä selvät ja suorat vastaukset kysyi hän, oliko reitti hankala kulkea, kuinka kauan laivaliikennettä syksyllä kestää ja milloin se voi keväällä alkaa. Sitten hän tiedusteli, oliko paikkakunnan väestö rauhallista ja käyttäytyivätkö matkustajat siivosti ja säädyllisesti.

Kapteeni sanoi, ettei hänellä ollut mitään valittamista matkustajiaan vastaan, koska Savon kansa on lainkuuliaista ja hyväntahtoista. Laivalla oli koko kesänä ollut ainoastaan yksi pahasisuinen matkustaja, eikä sekään ollut juuri vaarallinen, vaikka olikin kova rähisemään.

"Se oli jotenkuten päässyt pujahtamaan juopuneena laivaan, ja istuttuaan jonkin aikaa hiljaa se alkoi hieroa riitaa muiden matkustajien kanssa", kertoi kapteeni. "Laivamiehet kieltelivät häntä, mutta siitä sen sappi vain paisui. Silloin tulivat laivamiehet ilmoittamaan asiasta minulle, ja minä menin sanomaan hänelle, että jollei hän ole hiljaa, niin ryhdyn minä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Tästä hän otti oitis loukkautuakseen ja tulla kaakerteli perässäni komentosillalle asti, äköitellen ja mongerrellen ja selittäen, ettei meidän riitaamme voida ratkaista muuten kuin kaksintaistelun kautta. Kun ei minulla ollut siihen aikaa eikä halua, käskin ohjata laivan lähimpään laituriin ja työntää hänet laivasta laiturille, mikä myöskin lyhyen tappelun jälkeen tapahtui, ja sekä juopunut että häntä häätävät laivamiehet pyörivät yhdessä mylläkässä laiturille. Päästyään jälleen jaloilleen puristi tappelupukari kätensä nyrkkiin, heristi nyrkkiään ja kohotti toista jalkaansa, polkaistakseen sen tarpeellisen ponnen antamiseksi sanoilleen laiturin palkkeihin, mutta horjahti ja putosi laiturilta veteen juuri kun hän alkoi kirota:

"— Per…

"Silloin hän katosi kaiken kansan silmistä, niin että vesi vain kerran loiskahti ja mulahti. Painui pohjaan kuin kivi. Nyrkki katosi viimeiseksi.

"Uponnut viipyi veden alla kotvasen, ja laivamiehet alkoivat jo ihmetellä, että jokohan se jäi sinne. Silloin kohosi nyrkki ja siihen kuuluva käsivarsi veden pintaan, ja laivamiehet tarttuivat siihen ja nostivat miehen takaisin laiturille. Hän oli tietysti niin märkä kuin järven pohjassa käynyt mies tavallisesti on, ja hän oli saanut jonkinverran vettä sisäänsäkin. Laivamiehet käänsivät hänet vatsalleen, missä puuhassa ojennettu käsivarsi nyrkkeineen teki hieman hankaluutta, nostivat hänet koivista päälaelleen ja kaatoivat sillätavoin veden hänestä. Sitten nousi hän jokseenkin selvänä seisaalleen, katseli nyrkkiään, joka oli yhä edelleen pystyssä, näytti muistavan jotain ja ärähti:

"— … kele!

"Saatuaan täten täydennetyksi sen sanan, mikä häneltä väliinsattuneen putoamisen vuoksi oli jäänyt kesken, käänsi hän halveksivasti selkänsä laivalle, jossa häntä oli niin kylmäkiskoisesti kohdeltu, ja lähti kävelemään laiturilta rantaan", lopetti kapteeni pienen kertomuksensa.

Hetken kuluttua, kun hra Kenonen oli mennyt alakannelle perehtyäkseen varsinaiseen kansaan ja sen tapoihin, näki hän erään miehen, joka seisoi yksinään laivan keulassa ja nähtävästi luuli, ettei häntä huomattaisi, heittävän tyhjän sinkkisen maitoastian ulos laivasta, niin että se teki kaaren ilmassa ja jäi sitten kellumaan laivan synnyttämille laineille.

Hra Kenosen virkeät ja nopeasti toimivat aivot olivat heti selvillä siitä, että tässä oli tekeillä törkeä rikos omistusoikeutta vastaan, ja että yksi rosvoista matkusti laivassa, heitellen salaa tavaroita matkan varrelle, ennakolta sovituille paikoille, joista sitten hänen yhtä paatuneet, rannalla pensaitten takana piileskelleet rikostoverinsa kävivät ne noutamassa, ja hra Kenonen menetteli, niinkuin jokainen rehellinen ja pelkäämätön mies olisi hänen sijassaan menetellyt, juoksi keulaan, tarttui rosvon kaulukseen ja alkoi huutaa:

— Auttakaa! Minä olen saanut kiinni rosvon!

Tällainen huuto, kajahtaneena hra Kenosen voimakkaasta kurkusta, voitti ylivoimaisesti veden kohinan laivan keulassa, koneen jyskytyksen ja peräsalongista kaikuvat Jonas ja Juhana Vilhelm Kenosen kammottavat hätähuudot, joille siellä useista esiintulleista syistä annettiin ruumiillista rangaistusta rva Kenosen lämpöisestä kädestä, ja tuskin oli hra Kenosen mölisevä huuto vaiennut, ennenkuin hänen ja hänen vankinsa ympärille oli kokoontunut suuri liuta sekä matkustajia että laivaväkeen kuuluvia henkilöitä, jotka näyttivät yhtä ällistyneiltä ja kauhistuneilta kuin rosvokin eikä vähimmin hra Kenonen itse. Mutta nähdessään näin paljon apuväkeä ympärillään tuli hra Kenonen taas rohkeaksi ja ravisteli ryöväriä kauluksesta, niin että sekä hänen lakkinsa että hra Kenosen lakki putosivat laivan kannelle, ja huusi kumealla äänellä:

— Rosvo! Kyykäärme, joka on piileskellyt keskuudessamme!

Rosvo ja kyykäärme mulkoili hra Kenoseen enemmän ihmeissään kuin vihaisena, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, saapui kapteenikin, joka oli ylhäältä komentosillaltaan huomannut, että jotain erinomaista oli tekeillä alhaalla keulassa, hra Kenosen luo ja kysyi, mitä oli tapahtunut.

— Heitti! huusi hra Kenonen. — Nakkasi maitoastian ulos laivasta!

Silloin alkoi kapteeni nauraa ja aukoa liivinnappejaan, voidakseen nauraa esteettömämmin, ja hänen nauruunsa yhtyi hra Kenosen pidättämä kyykäärmekin, ja he nauroivat suun täydeltä, ja matkustajat hohottivat, hahattivat ja hihittivät, ja pienet kyökkipiiat valkoisissa esiliinoissaan kiemurtelivat naurusta, ja Kalle, Heikki ja Napoleon Kenonen, jotka eivät olleet voineet tunkeutua lähelle tiheään sulloutuneen väkijoukon läpi, heittivät lakkinsa ilmaan ja hurrasivat.

Sitten selitti kapteeni, että hra Kenosen pidättämä henkilö ei ollut rosvo eikä kyykäärme, vaan eräs laivamiehistä, ja että yksityisille tulevat tyhjät maitoastiat heitettiin kaupungista palattaessa asianomaisten talojen kohdalla ajan ja vaivojen säästämiseksi usein järveen, jonka pinnalla ne kaikessa rauhassa kelluivat siihen saakka, kunnes talonväki kävi ne sieltä venheellä noutamassa, ja sitten alkoivat kaikki muut, paitsi hra Kenonen itse, jälleen nauraa, ja mitään aavistamattomat Kenosen pojat hurrata, jolloin hra Kenonen tunsi heidän äänensä ja kysyi heiltä vihasta tärähtelevällä äänellä, mitä he kiljuivat ja luulivatko he olevansa Riihimäen eläinmarkkinoilla. Ja hra Kenonen komensi heidät heti Kenosten hallussa olevaan peräsalonkiin, rientäen sinne heidän kantapäillään, ja mitä sitten seurasi, sitä on tarpeetonta ja raskasta lähemmin selostaa.

Kymmenen minuutin kuluttua palasi hra Kenonen takaisin, nauraa hohottaen nyt itsekin erehdykselleen, ja tällä taitavasti harkitulla tempulla hän osapuilleen katkaisi terävimmän kärjen enemmältä naurulta ja hyväntahtoisuudestaan huolimatta kirveleviltä savolaisilta sukkeluuksilta ja kokkapuheilta, tarjosi pidättämälleen laivamiehelle parhaan sikarinsa, tarjosipa sikarin jokaisellekin läheisyyteensä tulevalle mieshenkilölle, ja oli tämän anteliaisuutensa johdosta pian suosituin henkilö siinä osassa laivaa.

Nyt tultiin erittäin kapeaan salmeen, ja laiva, jonka molemmilta puolin tuskin oli kahta syltä vedenpinnan alta kuumottaviin kiviin, ajoi aivan hiljaista vauhtia.

— Siinäpä kapea salmi! huudahti hra Kenonen.

— Onhan se, myönsivät hänen ympärillään seisovat ja hänen sikarejaan polttelevat kansalaiset.

— Onhan siinä sitä kapeutta, vahvisti muuan hiljaisen näköinen, pakkilaatikkokasalla istuva mies, jolla todennäköisesti ei ollut paitaa, koska hänen ruskea rintansa paistoi avoimesti liivin aukosta kuin kuparikastrullin kylki. — Onhan siinä sitä kapeutta, sanoi hän, karisti tuhkan sikaristaan ja sylkäisi pitkän, harkitsevaisen syljen. — Mutta tuolla Heinäveden puolessa niitä vasta kapeita paikkoja on. Siellä täytyy laivamiesten rasvata laivan kyljet, jos mieli päästä ahtaimmista salmista läpi sujutteleitumaan.

— Mitä? huudahti hra Kenonen.

— Rasvata, toisti ruskearintainen rauhallisesti, otti lakin päästään ja alkoi äkkiä kiivaasti raapia takaraivoaan. — Rasvata täytyy… niillä on aina valmiina kaksi pyttyä rasvaa, toinen laivan toisella puolen, toinen toisella.

Hra Kenonen loi puhujaan epäilevän silmäyksen, mutta kun toinen oli aivan vakava ja vilpitön, ja ympärilläseisovat nyykäyttivät päätään kuin jollekin jokapäiväiselle ja yleisesti tunnetulle asialle ainakin, niin löi hra Kenonen kämmenellä reiteensä ja huudahti:

— Sepä oli merkillisintä mitä minä olen milloinkaan kuullut!

— Vai ei herra ole siitä kuullut, sanoi eräs miehistä yksikantaan. — Herra ei sitten ole Heinävedeltä päin kotoisin. Siellä ne on laivat jos salmetkin…

Tutustuttuaan täten työtätekevään savolaiseen kansanainekseen ja menetettyään kymmenkunta parhaita sikareitaan kiipesi hra Kenonen jälleen luonnolliseen ilmapiiriinsä yläkannelle, ja hra Kantelotunturi englantilaisine piippuineen ja raidallisine housuineen, joka oli istumassa hra Kenosen korituolissa, nousi heti ylös, nähdessään hra Kenosen lähestyvän tuiman ja vääjäämättömän näköisenä, sekä luovutti paikkansa, sanoen:

— Pliis!

Rva Kenonen kysyi, mikä meteli alhaalla oli ollut, ja hra Kenonen vastasi:

— Ei mikään. Me vain siellä huviksemme hassuttelimme laivamiesten kanssa. Oikein mukavaa, vaikka vähän yksinkertaista väkeä.

Ohi lukuisten tukkilauttojen ja lomitse lukemattomien puoleksi uponneiden tukkien, joita uiskenteli ympäriinsä ja joiden päät uteliaina vilahtelivat kaikkialla laivan kahden puolen, päästiin Muuruvedestä tiheässä olevilla merimerkeillä varustettuun Muuruvirtaan, joka mutkisteli ja koukerteli sinne tänne ja jossa laivan täytyi koko ajan ajaa niin hiljaa, että se parahiksi pääsi eteenpäin vastavirrassa. Tuuli oli kokonaan tyyntynyt ja aurinko paistoi vielä lämpimästi, vaikka oli jo iltapäivä käsissä.

Laiva huusi kovasti ja pitkään, ilmoittaen täten tyytyväisyytensä ja mielihyvänsä Karjalankoskelle saapumisen johdosta. Kaikki matkustajat ja ennenkaikkea kaikki Kenoset kiiruhtivat laivan laituriin laskettua hälisten maihin, ja hra Kenonen, joka oli kuullut, että satamassa olisi laivaa vastassa juna, mikä tulen, veden ja höyryn voimalla veisi matkustajat Juantehtaalle, alkoi heti katsella ympärilleen sekä keksi lopuksi parin suuren lautatapulin siimeksestä ulkomuodoltaan, mutta ei suinkaan kooltaan junaa melkoisessa määrässä muistuttavan laitoksen. Sen edessä oli pienoisveturi, joka kokonsa puolesta oli tavalliseen rautatien veturiin samassa suhteessa kuin pieni, mutta sisukas maatiaispässi on suureen, mahtavaan puhveliin, ja sen perässä oli kaksi viheriäisillä y.m. erinomaisilla väreillä maalattua vanhaa ja ajan hampaan pureskelemaa pikku rautatievaunua suunnilleen neliskulmaisine ikkunoineen. Kolmas vaunu oli avovaunu ja muistutti melkoisesti niitä raitiotien avonaisia vaunuja, joissa hra Kenonen oli Helsingissä niin monta kertaa ajanut. Neljäntenä ja viimeisenä oli avoin tavaravaunu, johon matkustajat ilman mitään punnitsemis-, merkitsemis- ynnä muita aikaa kuluttavia muodollisuuksia heittivät matkatavaransa.

Kaikki matkustajat menivät kolmanteen eli avovaunuun, ja niin myöskin Kenoset. Kenosen pojat olivat riemuissaan, päästessään tällaiseen leikkijunaan, ja antoivat tämän riemunsa äänekkäästi kuulua. Hra Kenonen kysyi ensin muutamalta tuntemattomalta mieheltä, oliko tapahtunut, että vaunut olisivat jonkun lihavan miehen alla hajonneet, ja kun mies oli sanonut, ettei sellaista rautatieonnettomuutta ollut vielä tällä radalla tapahtunut, niin astui myöskin hra Kenonen, vaunuun, jonka jälkeen toimihenkilö, jolla oli päässään konduktöörinlakki, vihelsi kimakasti pillillään, ja pässimäinen pikkuveturi, joka oli valjastettu kuormansa eteen takaperin ja teki siitä syystä vielä itsepäisemmän ja pässimäisemmän vaikutuksen, vastasi siihen hieman käheällä huudolla, alkaen senjälkeen ankarasti ähkien ja puhkien ja huohottaen ja pihisten ja niiskuttaen ja köhien ja paksuja savupilviä pöllytellen peräytyä taaksepäin, vetäen siten junaa eteenpäin, pysähtyi parinkymmenen sylen päässä kuin miettimään, kääntyi takaisin ja lykkäsi kuormansa toiselle, vähän ylempänä olevalle raiteelle, kääntyi taas ja kohotti sen kolmannelle raiteelle, saaden sen täten näillä manöövereillä itse pääradalle. Huomattuaan onnistuneensa tässä yrityksessään, johon se oli puuhallaan koko ajan tähdännyt, päästi veturi iloisen hihkauksen, nykäisi niin että kaikki vaunut ja matkustajat ja junailijan kellonvitjat heilahtivat ja alkoi täydellä voimalla ja mahtavasti meluten kiiruhtaa kohti matkansa päämaalia, kolmen kilometrin päässä olevaa Juantehdasta, kiihtyen lopuksi sellaiseen vauhtiin, että radan viereltä junaan hyppäävien nuorten, työläispukuisten miesten täytyi pitää kiirettä, jos mieli ehtiä kyytiin.

Junailija, jonka ilmeen vuosien ja vuosikymmenien kuluessa kuullut tuhannet enemmän tai vähemmän onnistuneet matkustajien huomautukset ja sutkaukset hänen radastaan ja junastaan olivat katkeroittaneet, kävi kokoamassa kyytirahan, 25 penniä hengeltä, ja huomauttamassa hra Kenoselle, että jos nuo pojat, jotka keikkuvat junan laidoilla ja juoksevat vastamäissä junan kanssa kilpaa, ovat hänen poikiaan ja katkaisevat niskansa, niin ei rautatien hallitus ota sitä vastuulleen. Hra Kenonen sanoi, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä, jos vain juna pysyy kiskoilla, ja jos pojat jäävät pois junasta, niin syyttäkööt itseään ja juoskoot perässä. Kalle Kenonen jäikin vihdoin jälkeen, kun vastamäki hänen odottamattaan muuttui myötämäeksi, ja sai sitten juosta leuhottaa koko loppumatkan, ehtien perille vasta viisi minuuttia myöhemmin kuin juna.

Hetken kuluttua olivat Kenoset onnellisesti ja vahingoittumattomina toisessa, edellistä paljon pienemmässä ja muutenkin vaatimattomammassa laivassa, jonka nimi ennusti, että retkikunta alkoi lähestyä matkansa päämäärää. Laivan nimi oli nimittäin Pisa.

— Pisa, Pisa! huusivat Kenosen pojat. — Kohta me kaadamme kaltevan tornin!

— Sen te jätätte kauniisti tekemättä, sanoi hra Kenonen tiukasti. — Mikään ilkivalta ei saa tulla kysymykseenkään.

Laiva lähti liikkeelle pitkin Vuotjärveä, ja tunnin tai puolentoista perästä päästiin erikoisitta seikkailuitta Lastukosken kanavalle. Laivamatkat olivat nyt lopussa ja jalkamarssi suoraan Pisalle alkoi.

Hra Kenonen, joka oli viimeisellä laivamatkalla ottanut selkoa niistä tavoista ja teistä, joita noudattamalla tuolle kuuluisalle vuorelle päästään, käveli joukkonsa etunenässä ensin maantietä pitkin ja kysyi sitten ensimmäisen talon kohdalla muutamalta rippikouluiässä olevalta tytöltä, joka keskellä tietä lypsi lehmää, mistä kohden se metsätie erkani, jota myöten Pisanvuorelle päästään.

Tyttö keskeytti lypsynsä, tiuskaisi lehmälle ja sanoi sitten:

— En minä tiijä… en minä oo siellä milloinkaan käynyt.

Hra Kenonen ilmaisi mitä syvimmän ihmettelynsä sen välinpitämättömyyden johdosta, mikä paikkakunnan asujamistossa tuntui olevan vallalla heidän ainoaan ja maankuuluun merkillisyyteensä nähden, ja lausuttuaan halveksimisensa jatkoi hän nenä tuhisten matkaansa, kunnes vastaan tuli eräs ukko, jolta hän sai tilaisuuden uudelleen tiedustella Pisan tietä.

Ukko kysyi hra Kenoselta ensin, kuka hän oli, mistä hän tuli, millaiset hänen taloudelliset olonsa olivat ja olivatko nuo pojat kaikki hänen omia poikiaan, vai oliko niiden joukossa mahdollisesti joitakuita vieraitakin poikia. Sitten kysyi hän, menivätkö he Pisalle, menivätkö he sinne huvikseen ja paljonkohan ne kellot tähän aikaan ovat. Saatuaan näihin kysymyksiinsä lyhyet, hieman äreät vastaukset, ja kuultuaan, että kello tuli kahdeksan, oli ukon tiedonjano siksi kertaa sammutettu ja hän neuvoi hra Kenoselle, että kun nyt kävelette vielä muutamia minuutteja ja käännytte sitten ensimmäiselle polulle, mikä poikkeaa vasemmalle, niin tulette suoraan Pisalle.

Hra Kenonen oli tullut matkallaan epäluuloiseksi ja selittänyt useita kertoja rva Kenoselle, että tässä väestössä asui valheen henki. Siksipä ei hän pannutkaan suurta luottamusta tuon uteliaan ukon sanoihin ja mutisi, että koko Pisa voi olla vain mielikuvitusta tai puheenparsi.

Ukko osoittautui kuitenkin todenpuhujaksi, sillä hetken kuluttua sukelsi maantieltä metsään juuri sellainen tie kuin hän oli sanonut, ja sitä tietä myöten Kenosen retkikunta pääsi kuin pääsikin pyhiinvaelluspaikkaansa.

Mutta sitä ennen oli vielä suoritettava tunnin marssi pitkin kivistä polkua, joka kulki mitä synkimmän salon halki. Ei mistään kuulunut äännähdystäkään. Ei edes linnun laulua. Korpikuuset ja männyt vaihtelivat vehmaiden, nuorten lehtipuiden kanssa, ja totinen kuusikko saattoi äkkiä muuttua hilpeätuuliseksi sekametsäksi valkoisine koivunrunkoineen. Polku kulki enimmäkseen ylöspäin, mutta välistä se hetkeksi laskeutui, ja silloin tuli eteen mustien rantojensa välissä soliseva metsäpuro tai suopaikka, jossa pursu väkevästi lemusi ja jonka poikki johtivat pyöreät porraspuut. Sitten lähti tie taas ylenemään. Ryteikköä, kaatuneita kelopuita ja muinaisten metsän jättiläisten paksuja, lahoja kantoja näkyi kaikkialla tien vieressä, ja monesti oli myrskyn kaatama honka rysähtänyt polun poikki, niin että matkailijoiden oli astuttava yli sen kaatuneen rungon. Mustikanvarsia oli metsässä joka paikassa ja niissä tavattomasti mustikoita, joita ahmimaan Kenosen pojat poikkesivat metsään eivätkä luultavasti olisi ehtineet Pisalle sinä kesänä, jollei hra Kenonen olisi huutanut heille, että eivätkö he tiedä Pisalla olevan peikkojen asunnon ja että Pisan ympäristössä asustelee lukuisasti jokseenkin ärtyisiä metsäpiruja. Kenosen pojat eivät tosiaankaan olleet sitä tienneet, mutta saatuaan nyt kuulla sen kunnioitetun isänsä luotettavasta suusta juoksivat he kiiruusti pois tummasta metsästä ja pysyttelivät sitten uskollisesti isänsä ja äitinsä kintereillä, kantaen vuoron perään Leena-sisartaan, joka alkoi väsyä.

Ainoa ihmisasunto, mikä tavattiin, oli pieni torppa, joka vähäisine peltoineen oli korkealla paikalla. Siitä levisi jo suurenmoiset näköalat, mutta hra Kenonen ei pysähtynyt niitä arvostelemaan, vaan hoputti aina vain: "Eteenpäin, eteenpäin!" vaikka hiki virtoina valui hänen voimakkailta kasvoiltaan.

Noin tunnin kuluttua kohosi Pisanvuoren korkein kukkula äkkiä kohtisuorana herrasväki Kenosen edessä. — Ylös! huusi hra Kenonen ja alkoi heti kavuta. Oli suurenmoinen näky nähdä tämän mainion, pontevan miehen matkailijapuvussaan, polvihousuissaan, eväsreppu selässä ja piikkikärkinen vuoristosauva kädessään hyökkäävän ylös miltei kohtisuoraa vuoren seinämää, joksi polku nyt muuttui, ryömivän käsin ja jaloin, potkivan soraa ja pieniä kiviä, tarttuvan epätoivon vimmalla kallion syrjiin ja pieniin männyntaimiin, puunjuuriin ja ylipäätään kaikkeen, mihin vain tarttua voi, ja puhisten ja suunnattomasti hikoillen ponnistelevan ylöspäin.

— Tulkaa perässä, tulkaa perässä! huusi hra Kenonen ja kapusi yhä korkeammalle kuin pelkäämätön soturi, joka kapuaa vihollisen kaupungin muurille.

Ja vielä suurenmoisempaa oli nähdä rva Kenosen, huudettuaan: "Lapset, jääkää tänne alas!" hyökkäävän hra Kenosen perässä, kiljahdellen sitä vihlovammalla äänellä, mitä korkeammalle hän kohosi, ja uskaltamatta kertaakaan katsoa taakseen ja alas, mikä olikin viisaasti tehty, sillä alas katsahtaessaan olisi hän epäilemättä pyörtynyt ja vyörynyt muodottomana möhkäleenä syvyyteen. Hänen voimansa alkoivat kuitenkin lopulta uupua ja hän rupesi huutamaan putoavansa, kun samassa juuri vuoren huipulle päässeen hra Kenosen tukeva koura tarttui hänen käteensä ja kiskoi hänet turvaan.

Vuoren laella oli avarat, väljät paikat, eikä siellä ollut mitään hätää, mutta kun hra ja rva Kenonen kurkistivat jyrkänteen reunalta sitä taivalta, minkä he juuri olivat suorittaneet, kiljahti rva Kenonen ja hra Kenonen kalpeni. Nyt vasta huomasivat he tehneensä samanlaisen urotyön, kuin jos he olisivat ilman tikapuita kiivenneet viisikerroksisen kivimuurin ulkoseinää myöten katolle, eikä kumpikaan voinut ymmärtää, miten he olivat voineet onnellisesti selviytyä siitä.

— Olipa onni, että jätettiin lapset alas, sanoi rva Kenonen. — He olisivat ehdottomasti pudonneet ja murskautuneet kuoliaaksi.

Samassa kuului kuitenkin iloisia huutoja, ja Kenosen pojat, riepoittaen välissään pientä sisartaan, ilmestyivät myöskin vuoren huipulle. Jos hra Kenonen olisi nähnyt itse Pisan harmaan pirun, niin ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä ja pelästyä, ja hän tuijotti poikiinsa kuin olisivat ne olleet metsän peikkoja. Mutta pojat kertoivat löytäneensä vuorelle kiertotien, joka oli aivan mukava ja vaaraton, ja sen kuullessaan harmistui hra Kenonen ja sanoi, että aina täytyy hänen kantaa raskain kuorma ja tunkeutua henkensä kaupalla pahimmista paikoista, samalla kun hänen poikansa etsivät ja löytävät mukavammat tiet, ja heitti eväsrepun selästään, sanoen muuttuvansa vähitellen muuliaasiksi, raahatessaan äkkijyrkissä vuoristoissa selässään kuormia, jotka riittäisivät viikon ajaksi ravinnoksi isolle talolle päiväläisineen, mutta joista tuskin on välipalaksi sille pohjattomalle ahmanpoikueelle, joka aina kulkee hänen kintereillään.

Reppu avattiin heti, sillä kaikilla oli huutava nälkä, ja vaikka hra Kenonen olikin julkisesti huomauttanut poikiensa ruokahalusta, niin täytyy totuudenmukaisesti sanoa, että hän itse söi vähintäänkin yhtä paljon kuin koko muu perhe yhteensä.

Syödessään ihailivat kaikki muut Pisan laelta avautuvia äärettömiä, laidattomia näköaloja viheriäisine metsineen ja niiden välissä koukertelevine järvineen ja salmineen, mutta hra Kenonen sanoi, ettei siinä ole mitään ihmettelemistä, koska koko tuo ala on vain osa Kuopion lääniä. Kaikki, mikä vuorelle näkyy, on vain tavallista metsää, jossa ei kasva edes yhtään tammea tai muuta jalompaa puulajia, ja vedestä ei Suomessa ole missään puutetta.

— Missäs se kalteva torni on? huusivat Kenosen pojat, ja hra Kenonen arveli, että se on kai lopuksi mennyt niin kallelleen, että tuulenpuuska on sysännyt sen alas syvänteeseen. Hän lausui, että se oli paras mitä voi tapahtua sellaiselle vehkeelle, sillä kun kallellaan olevista näkötorneista ja muista rappeutuneista laitoksista tehdään kuuluisuuksia ja kirjoitetaan kirjoihin ja sanomalehtiin, niin todistaa se vain, että ihmissuvun makukin on joutunut rappiolle.

Syötyään itsensä kylläisiksi lähtivät pojat tutkimusmatkalle ja löysivät kimaltelevaa, moniväristä kiveä. Hra Kenonen sanoi, että se on vuorikristallia, ja käski kerätä kivet tyhjäksi syötyyn eväslaukkuun, koska ne on vietävä muistoksi Helsinkiin, ja pojat keräsivät heti laukun täyteen kiviä. Kun hra Kenonen yritti nostaa laukkua, painoi se ainakin 45 kiloa, jolloin hän alkoi huutaa ja sättiä sanoen, että pojat aikoivat nähtävästi kannattaa hänellä koko Pisanvuoren Helsinkiin, mutta ettei hän sitä kuitenkaan tule tekemään, jos vain voi sen tekemättä jättää. Pisan oikea paikka olisi tosin Seurasaaren ulkomuseossa, mutta sen sinne siirtäminen on valtion ja museon intendentin eikä hra Kenosen asia. Sitten tyhjensi hra Kenonen laukun sisällyksen maahan ja valitsi sieltä pari pienintä ja kauneinta kiveä, jotka hän pisti taskuunsa, sanoen niiden riittävän.

Hra Kenonen käveli ympäriinsä vuoren laella, nousi korkeimmalle kalliolle ja huomautti, että hän on tällä hetkellä korkeimmassa asemassa oleva henkilö koko Kuopion läänissä ja todennäköisesti koko maassakin. Hra Kenonen valitti sitä, ettei hän ollut muistanut ostaa lähtiessään valokuvauskonetta, että rva Kenonen olisi voinut näpätä hänestä valokuvan tällä historiallisella hetkellä, ja sanoi, että rva Kenosen olisi pitänyt muistuttaa häntä siitä.

Sitten huomasi hra Kenonen vuorella käyneiden matkailijoiden kallioihin hakkaamat nimikirjaimet ja sanoi olevan sekä sopimatonta että naurettavaa, että kaikenlaiset vähäpätöiset henkilöt, joilla ei ole mitään merkitystä yhteiskunnassa, tuppautuvat hakkaamaan nimikirjaimiaan kuuluisiin ja muistorikkaisiin paikkoihin, koettaen siten ilman omaa ansiotaan säilyttää muiston turhanpäiväisestä ja tarkoituksettomasta olemassaolostaan jälkimaailmalle. Hra Kenonen sanoi, että rautatieasemien käymälöitten seinät ovat tarpeeksi arvokkaita paikkoja sellaisten olioiden nimimerkeille, mutta Suomenmaan ylevimmät nähtävyydet pitäisi lain kautta turvata moista vallattomuutta vastaan. Sanottuaan tämän otti hra Kenonen Kuopiossa ostamansa liitupalan taskustaan ja haahmoitteli näkyvimmän kallion kylkeen kyynärän korkuisilla kirjaimilla seuraavan kirjoituksen:

"A.B. Kenonen".

Hän käski poikien etsiä sopivia, kovia ja teräväsärmäisiä kiviä ja ryhtyä hakkaamaan niillä kallioon, liitupiirustusta noudattaen, tuota kirjoitusta. Hra Kenonen käski poikien tehdä työnsä ahkerasti ja huolellisesti ja lupasi heille sopivan palkinnon, kun on matkalta palattu. Rva Kenoselle sanoi hän, että hänen kallioon hakattu nimensä tulee kautta aikojen ja vuosituhansien puhumaan jälkeentuleville sukupolville mykkää, mutta jylhää kieltään tällä mahtavalla paikalla, eivätkä sateet, tuulet ja rajumyrskyt voi pyyhkiä sitä pois. Vallankumouksissa kukistetaan muistopatsaita, mutta sitä vallankumousta ei tule, joka panisi Pisan päälaelleen ja hautaisi maahan hra Kenosen nimikirjoituksen. Kun kuvalehtien ja aikakauskirjojen kirjeenvaihtajat sekä omasta maasta että ulkomailta saapuvat tänne valokuvauskoneineen ja ottavat kuvia vuoren laelta, niin näkyy kuvissa aina hra Kenosen nimi, leviten siten tuhansissa julkaisuissa ympäri maapallon pohjoisnavalta päiväntasaajalle asti.

Aurinko oli laskenut ja hämärä kietoi huntuunsa maisemat alhaalla kaukaisuudessa, eikä voinut enää sanoa, missä maa, metsä ja vedet loppuivat ja taivas alkoi. Hra Kenonen valmisti nuotiotulen, jonka ääreen rva Kenonen, Leena ja Jonas asettuivat levolle, mutta aina väsymätön ja toimelias hra Kenonen sanoi, että hän lähtee vyöryttelemään kiviä ja suuria kallionlohkareita alas vuorelta. Hän ilmoitti rva Kenoselle sen olleen monen suurmiehen mielityötä, ja kehoitti häntä lapsineen olemaan pelkäämättä, kuullessaan hirmuisen rytinän vuoren kupeilta.

Hetken kuluttua palasi hra Kenonen kuitenkin tyytymättömänä takaisin nuotion ääreen kertoen, että ennen häntä vuorella käyneet heittiöt olivat vierittäneet alas kaikki kivet vuoren laelta, ja sanoi, etteivät alhaisella sivistysasteella olevat ihmiset näy ollenkaan ajattelevan sitä vahinkoa, mitä he moisella ilkivaltaisella urheilullaan aiheuttavat vuoren reunoilla ja juurella kasvavalle metsälle.

Sitten laskeutui hra Kenonen kyljelleen nuotion ääreen, haukotteli pari kertaa ja ummisti silmänsä.

Vallitsi syvä saloseudun hiljaisuus. Palavat risut vain silloin tällöin räsähtelivät nuotiossa ja vähän matkan päästä kuului Kallen, Heikin, Napoleonin ja Juhana Wilhelmin kilkutus ja kalkutus, heidän tehdessään isänsä nimeä kuolemattomaksi.

Hra Kenonen oli sanonut, että viivyttäisiin vuorella auringon nousuun asti ja lähdettäisiin sitten paluumatkalle laivalle, jonka piti saapua Lastukosken kanavalle klo kolmen tienoissa aamulla. Hra Kenonen sanoi, että auringon pitäisi hänen laskujensa mukaan ruveta näin korkealta paikalta näkymään noin klo yksi yöllä. Klo yhden aikaan ei auringosta kuitenkaan ollut vielä mitään tietoa, ja muristuaan jotain auringosta lähti hra Kenonen tarkastamaan poikien työtä, huomasi sen hyvin tehdyksi ja nimensä olevan ikuistetun kauas tuntemattomaan tulevaisuuteen saakka, komensi jokseenkin unisen joukkonsa liikkeelle, paluumatkalle, ja Kallen kulkiessa oppaana edellä neuvomassa sitä mukavampaa tietä, jonka pojat olivat löytäneet, alkoivat Kenoset äänettöminä kömpiä alas vuoren laelta ja kävellä sitten hanhenmarssissa alaspäin, aina vain alaspäin viettävää polkua halki vaaleanharmaana kesäyönäkin pimeän ja umpimielisen salon.

Tällöin muisti hra Kenonen, että Nilsiän pitäjä on vanhastaan tunnettu rosvoistaan, ja kehoitti perhettään karttamaan tarpeetonta ja äänekästä puhelua. Kuin sotapolulla oleva intiaaniheimo kulki nyt Kenosten suku peräkanaa halki aarniometsän, joutuen vihdoin onnellisesti maantielle ja sitä pitkin kanavalle, missä raikkaannuoskeassa heinäkuun aamuyössä penkeillä torkkuen alettiin odotella laivaa.

Se tuli aikanaan, ja rva Kenonen nuorempine lapsineen löysi jonkun kolkan, missä voi päänsä lepoon kallistaa. Vanhempia poikia sensijaan ei nukuttanut, ja hra Kenonen joutui laivalla "toisen luokan salongissa" keskusteluun kymmenkunnan nuoren jätkän kanssa, jotka tupakat hampaissa ja lakit takaraivolla pelasivat korttia, säestäen tätä viatonta ajankulukkiaan mitä vimmatuimmilla ja hra Kenosen mielestä jokseenkin aiheettomilla sadatuksilla, niin että noin joka kolmas sana oli kirous, joka pani "salongin" ikkunat tärisemään. Sitten joku sanoi, että Juantehtaallakin on nyt lakko, jonka johdosta kortinpelaajat kohdistivat porvareihin sellaisen kiroustulvan, että jos sanalla meidän päivinämme olisi entinen muinaissuomalainen mahtinsa, niin olisivat siihen tulvaan hukkuneet kaikki porvarit koko sen ympyränkehän sisäpuolella, jonka voi ajatella piirretyksi Pisan vuori keskipisteenä ja kolmen kilometriä pituinen puhelinlanka säteenä.

Hra Kenonen alkoi vähän punoittaa ja sanoi kiroilijoille, etteivät porvarit suinkaan olleet sellaisia roistoja, kuin he näkyivät luulevan, ja ettei hän ole huomannut enkelinsiipiä sosialistienkaan selkäpuolella. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja lausui vakaumuksenaan, etteivät sosialistit suinkaan elätä porvareita, vaan porvarit päinvastoin elättävät sosialistit, ja että porvarit ovat aikojen alusta hankkineet sosialisteille työtä ja ruokaa, ja että ilman porvareita ei olisi tehtaita eikä laivoja eikä rautateitä eikä yleensä mitään muutakaan kuin metsien kohduissa piileskeleviä, eläinten nahkoihin puettuja villejä. Ja hra Kenonen kohosi yhä korkeampaan lentoon ja väitti, että jollei olisi porvareita, niin ei olisi sosialistejakaan eikä sosialismia eikä kirottuja silmäpuolia ja vääräsuisia piirisihteereitä, joten sosialistien pitäisi kiittää porvareita olemassaolostaan eikä haukkua heitä neljäkolmatta tuntia vuorokaudessa.

Nuoret miehet olivat suu auki kuunnelleet hra Kenosen esitystä, jonka päätyttyä he ratkesivat semmoiseen kiroustoimintaan, että hra Kenosesta tuntui kuin olisi laivan täyttänyt tulikiven katku. Huomattuaan, ettei hän voi vakaumuksen tietä järkyttää näiden kiihkomielisten nuorten miesten maailmankatsomusta, poistui hra Kenonen laivan keulapuolelle, koettaen parhaansa mukaan pysyä jaloillaan, sillä laiva oli rakenteeltaan kiikkerää laatua ja kallistui uhkaavasti joka käänteessä. Ja kun ei väylällä muuta ollutkaan kuin käänteitä, niin seurasi siitä, että tämä neitseellisen Vuotjärven kyntäjä kulki kallellaan koko ajan.

Hra Kenonen lausui eräälle keulassa olevalla köysikasalla kalakukkoa syövälle miehelle, että on ikävää ja vaarallista matkustaa sellaisessa laivassa, joka kallistuu oikealta vasemmalle, jos perämies siirtää mällin oikeasta poskestaan vasempaan. Mies myönsi tämän huomautuksen paikkansapitäväksi ja kertoi sitten:

— Minä matkustin eräänä kesänä Oulunjärvellä pienessä laivassa, johon muutamasta laiturista tuli kolme neitiä. Neidit asettuivat istumaan laivan toiselle puolen, ja laiva oli sitten koko ajan sille puolen kallellaan. Vihdoin tuli eräs laivamiehistä kysymään, eivätkö neidit voisi siirtyä toiselle puolen laivaa, kun ei laivan miehistö muuten voi saada päivällistä. Neidit noudattivat pyyntöä ja kysyivät sitten, miten he olivat voineet olla esteeksi laivaväen päivällispuuhille. Mies selitti silloin, että laiva oli niin pahasti kallellaan, etteivät lahnat pysyneet keittiössä paistinpannussa.

Varhaisena aamuhetkenä saapuivat Kenoset takaisin Juantehtaan rantaan. Pieni, terhakka veturipässi se siellä jo puuhaili aamuvirkkuna täydessä touhussa vaunujen vaihtamishommissa kiskoilta toisille. Junailijan annettua merkin vihelsi se tuolla tutulla, hieman käheällä äänellään ja puhaltautui eteenpäin kuin ampiainen, tehden kiskojen vaihteessa kipakan hyppäyksen ilmaan, niin että veturinkuljettajan leuat loksahtivat. Ja aina kun Kenosen pojat, jotka rähisten ja toisiaan tuuppien seurasivat veturin edesottamisia, näkivät tuollaisen hypyn, hihkaisivat he ilosta ja hypähtivät vielä korkeammalle kuin veturi.

Puolen tunnin kuluttua kököttivät Kenoset Juantehtaan junassa matkalla Karjalankoskelle, torkkuen ja pidellen vaistomaisesti penkeistä kiinni, etteivät radan käänteissä heilahtaisi ulos junasta. Hra Kenosenkin rautaisen ruumiinrakennuksen oli väsymys saanut valtoihinsa, ja puolinukuksissa huokaili hän itsekseen:

— Kunhan ei vain se riivattu piipunpolttaja olisi taas laivassa…

Se oli hra Kenosen ainoa toivomus tällä hetkellä.

Mutta sekään ei toteutunut.

KENOSET MUUTTAVAT ASUNTOA

Hra Kenonen on sen johdosta vaarassa tulla reväistyksi keskeltä kahtia

Hra Kenonen päätti lopuksi toteuttaa kauan hautomansa suunnitelman ja muuttaa Fredrikinkadulta Liisankadulle, ja kun hän meni sanomaan asuntoaan irti, niin tuli isännöitsijä niin iloiseksi, että pisti palavan paperossin väärin päin suuhunsa ja tarjosi hra Kenoselle kahvit, jotka juotuaan hra Kenonen sanoi, ettei häntä tosin voida pettää kahdella kupilla kahvia ja viiden pennin korpulla, mutta erotkaamme kuitenkin ystävinä.

Sitten kulki hra Kenonen ympäri kaupunkia polttelemassa tuttaviensa sikareita ja kertomassa, että hän muuttaa ensi kuun ensimmäisenä päivänä, ei pakosta, vaan aivan vapaaehtoisesti, ja sanoi, ettei hän tiedä mitään kamalampaa kuin majanmuutto on. Hän sanoi, että jos hän saisi valita majanmuuton ja pienen maanjäristyksen välillä, niin valitsisi hän mieluummin maanjäristyksen, sillä maanjäristyksessä voi joku osa omaisuutta jäädä eheäksi, mutta majanmuutossa on sellainen mahdollisuus yksi sadasta. Hra Kenonen kysyi, eivätkö hänen ystävänsä surkuttele hänen kohtaloaan, ja kun ystävät vastasivat, etteivät he sääli häntä, koska hän saa vain töittensä ansion jälkeen, niin sanoi hra Kenonen, etteivät he ole sellaisia ystäviä, joiksi hän on heitä luullut, vaan valkeiksi sivuttujen hautojen kaltaisia, jotka ovat täynnä kuolleitten luita. Jonka jälkeen hra Kenonen mutisi, että hyviä sikareitapa sinulla onkin, ja pisti niitä hajamielisyydessään pari kolme kappaletta taskuunsa, lähtien sitten seuraavaan paikkaan onkimaan itselleen osanottoa ja ymmärtämystä häntä kohdanneessa kovassa koettelemuksessa.

Ja hra Kenonen kierteli majanmuuttoliikkeissä hintoja kysymässä ja tinkimässä, selittäen tällöin omaisuutensa niin köykäiseksi ja helpoksi kuljettaa, että sen muuttaminen oli oikeastaan nautinto ja virkistys, eikä mikään varsinainen työ, ja kuultuaan hinnat sanoi hän olevansa huonokuuloinen ja kysyi uudestaan, jolloin liikkeen omistaja huusi saman asian toistamiseen hänen korvaansa ja hra Kenonen sanoi, että hra majanmuuttaja on nähtävästi käsittänyt hänet väärin ja ettei hänen aikomuksensa suinkaan ole muuttaa Mesopotamiaan, vaan ainoastaan Liisankadulle. Mutta kun majanmuuttaja ei helpottanut, niin painoi hra Kenonen hatun päähänsä sanoen, että hevoskaakkeja ja laiskoja miehiä on toki muuallakin maailmassa, ja lähti tiehensä.

Kaikki tämä oli kuitenkin hyvin vähäistä sen rinnalla, mitä hra Kenonen kotonaan majanmuutosta saarnasi. Hän oli vakuutettu siitä, että jos nuoret miehet tietäisivät, mitä perheellisen miehen majanmuutto merkitsee, niin eivät he koskaan menisi naimisiin, vaan ottaisivat pestin retkikuntaan, joka lähtee puolen vuosisataa kestävälle tutkimusmatkalle kaukaisiin maihin, kootakseen pussillisen harvinaisia jäkälöitä ja puolenkiloa erivärisiä maakirppuja. Hra Kenonen sanoi, että lähestyvän majanmuuttonsa jälkeen istuu hän maallisen onnensa ja omaisuutensa raunioilla, muistellen kaihomielin mennyttä aikaa Fredrikinkadun varrella, jolloin hänelläkin oli vielä joku ehyt kahvikuppi ja joku tuoli, josta eivät jalat olleet poikki. Liisankadulla hän tuntee olevansa kuin Babylonin vankeudessa ja saa ripustaa kanteleensa pajuihin. Hra Kenonen sanoi, että lähestyvään onnettomuuteen on oikeastaan syypää se henkilö, joka aikoinaan lupasi jakaa hänen kohtalonsa myötä- ja vastoinkäymisessä, sillä rva Kenonen on kuiskutellut hänen korvaansa ja lietsonut hänen herkkään, vastaanottavaiseen mieleensä tyytymättömyyttä nykyistä asuntoa vastaan, jossa hra Kenonen kuitenkin on viettänyt ne muutamat harvat levon ja onnen hetket, jotka hänelle on tässä elämässä suotu. Hän huomautti, että tämä loppumaton muuttaminen muuttaa heidät kaikki ennemmin tai myöhemmin mustalaisperheeksi, joka kodittomana ja yhteiskunnan hylkimänä kiertelee pitäjästä toiseen, perässään lauma laihoja, vinkuvia sianporsaita, ja hra Kenosen hankkiessa niukan toimeentulonsa hevosten puoskaroimisella ja kattiloiden paikkauksella. Muuttokustannukset nielevät kaikki hänen tulonsa, joten hänen täytynee varustaa sängyt ja kaapit ja pöydät ja sohvat pyörillä, kytkeä ne toisiinsa junaksi ja ruveta itse veturiksi.

Tällaista motkotusta kesti aamusta iltaan, vaikka muuttoon oli vielä viikkokausia aikaa, joten koko perhe alkoi lopuksi hermostua siihen, ja rva Kenonen sanoi, että jos moinen asia sortaa hra Kenosen epätoivon yöhön, niin on hänen paras jättää koko muutto rva Kenosen huoleksi ja keksiä vaihteeksi jotain muuta puheenaihetta. Siitä hra Kenonen loukkaantui sydänjuuria myöten ja väänteli viiksiään ja sanoi, ettei hän kohta uskalla puhua totuttuun tapaansa vertauksilla eikä lausua vaatimatonta mielipidettään mistään asiasta edes kuiskaamalla, ilman että koko perhe heti hyppää hänen nenälleen. Värähtelevällä äänellä lisäsi hän, että koska hän nyt joka tapauksessa on ainoa näiden seinien sisällä, joka kykenee tämän majanmuuton suunnittelemaan, järjestämään ja hoitamaan, niin ei hän tahdo vetäytyä pois velvollisuuksiensa suorittamisesta, vaikka liivin selkä ponnistuksista ratkeaisi.

Näinä aikoina kuultiin hra Kenosen usein syvissä ajatuksissa hyräilevän virttä "Minä vaivainen mato ja matkamies", mutta muutamaa päivää ennen muuttoa lähti hän käymään pikipäin Jyväskylässä, ja rva Kenonen soitti heti sen Liisankadun varrella olevan talon isännöitsijälle, kysyen, joko heidän uusi huoneistonsa olisi vapaa, ja isännöitsijä vastasi, että herrasväki voi muuttaa siihen koska tahansa. Silloin soitti rva Kenonen lähimpään muuttoliikkeeseen, tilaten sieltä miehet ja hevoset, ja hra Kenosen omaisuus muutettiin puolessa päivässä Fredrikinkadun varrelta Liisankadun varrelle, eikä koko hommassa mennyt edes yhtä teevatia rikki. Rva Kenonen maksoi muuton talousrahoistaan ja alkoi sitten järjestää asuntoaan kuntoon.

Kun Kenosten entisen asunnon isännöitsijä näki ja kuuli Kenosten muuttaneen aikaisemmin kuin oli puhe ollut, niin ilmoitti hän lehtori Lokerolle ja hänen rouvalleen, että heidän uusi asuntonsa on jo nyt käytettävissä, ja lehtori muutti siihen heti lehtorittarineen ja muine irtaimistoineen, niin että kun hra Kenonen mistään tietämättä saapui kotiin seuraavan päivän yöjunalla, oli kaikki jo reilassa ja lehtori istui tapansa mukaan kapakan yksityishuoneessa laulaen Härmän poikien laulua, ja lehtorinrouva lepäsi sikeässä unessa Kenosten entisessä makuukamarissa.

Hra Kenonen tuli väsyneenä ja nälkäisenä, eikä huomannut eteisessä mitään merkillistä, vaikka se olikin jonkinverran muuttunut sitten viimenäkemän, vaan meni suoraan ruokasaliin katsomaan, oliko illallinen määräyksen mukaan pöydässä, ja alkoi syödä lehtorille varattuja kylmiä lihapullia ja ihmetteli vähän, huomatessaan pöydällä olutpuolikkaan, minkä hän kuitenkin muitta mutkitta mielihyvällä tyhjensi. Sammutettuaan siten nälkänsä ja janonsa alkoi hän katsella ympärilleen ja ajatella, että ruokasalin tuolit ja pöydät ja astiakaappi näyttivät näin keskiyöllä koko lailla toisenlaisilta kuin tavallisesti, ja nähdessään nurkassa vanhan taalalaisen kaappikellon mutisi hän, että jollei hän tietäisi olevansa selvä ja kotonaan, niin voisi hän melkein vannoa olevansa juovuksissa ja jossain hänelle tuntemattomassa paikassa.

Sitten siirtyi hän makuuhuoneeseen, väänsi sähkön palamaan ja alkoi kiskoa kenkiä jaloistaan ihmetellen, miten rva Kenonen näytti laihtuneen näin selkäpuolelta katsottuna. Samassa heräsi lehtorinrouva ja kysyi unisena, päätään kääntämättä:

— Joko sinä olet kotona?

— Jo, vastasi hra Kenonen.

Kuullessaan hra Kenosen miehekkään bassoäänen nousi lehtorinrouva istumaan sängyssään, ja nähdessään hänelle tuntemattoman lihavan miehen vetävän juuri toista kenkää jalastaan alkoi hän huutaa ja potkia ja painaa soittokellon nappia, joka ei kuitenkaan soittanut mitään, koska Kenosen pojat olivat sen aikoja sitten rikkoneet, ja huutaa hra Kenoselle, mitä hänellä oli tekemistä vierasten ihmisten makuukamarissa kello puoli yksi yöllä?

Hra Kenosen tukka nousi pystyyn kauhusta ja hämmingistä, ja hän alkoi huutaa lehtorinrouvalle, mitä hänellä oli tekemistä hra Kenosen makuukamarissa klo puoli yksi ja mihin rva Kenonen oli joutunut?

Täten huusivat molemmat pari minuuttia yhtä aikaa, niin kaikuvalla äänellä, että seinäntakana asuvat naapurit alkoivat jyskyttää seinään, ja hra Kenonen ja rva Lokero alkoivat vähitellen päästä selville siitä, miten tällainen erehdys oli ollut mahdollinen, ja rva Lokero alkoi rauhoittua ja hra Kenonen alkoi vetää kenkiä takaisin jalkoihinsa.

Sillävälin tuli lehtorikin kotiin, sisässään kolme puolikasta punssia, ja nähdessään eteisen naulassa hra Kenosen päällystakin ja hatun ja huomattuaan ruokasalin ovesta, että hänen kylmät lihapalleronsa olivat syödyt ja hänen olutpuolikkaansa oli juotu, nousi veri hra Lokeron entisestäänkin vähän kuumaan päähän, ja hän tarttui keppiinsä ja tempaisi makuuhuoneen oven auki ja näki hra Kenosen naperoivan kengännauhojaan kiinni sen näköisenä kuin ainakin rikoksellinen, joka on tavattu lämpimiltään itse teossa, ja lehtori Lokero pyöritteli silmiään ja huusi "haa!" aivan niinkuin onnettomat aviomiehet romaaneissakin huutavat — mistä nähdään, etteivät romaanit ole niin epätodenmukaisia kuin jotkut väittävät — ja alkoi kääriä hihojaan ylös ja ilmoitti siten varustautuvansa repäisemään hra Kenosen keskeltä kahtia.

Hra Kenonen, jonka päässä silmät myöskin pyörivät, mutta ei vihasta, vaan jostain muusta syystä, ja jonka hampaat löivät loukkua kuin vilutaudissa, huusi hra Lokerolle, että miesmurha ja ihmisten halkaiseminen on kielletty Suomen rikoslaissa, johon hra Lokero vastasi antavansa palttua Suomen rikoslaille ja kysyi uhkaavasti, eikö hra Kenonen ole jo kuulevinaan korvissaan kuolinkellojensa kolkkoja kumahduksia.

Silloin käski rva Lokero miehensä pitää suunsa kiinni ja pyysi saada esitellä herrat toisilleen sekä selitti, kuka hra Kenonen oli ja miten hän oli tullut syöneeksi hra Lokeron kylmät lihapullat ja juoneeksi hänen olutpuolikkaansa ja astuneeksi hänen makuuhuoneeseensa klo puoli yksi yöllä, ja lehtori Lokero, joka ei ole mikään hunni ja jonka luonnostaankin terve järki on saanut huolellisen yliopistollisen kouluutuksen, tajusi helposti miten kaikki oli tapahtunut, ja sanoi "errare humanum est", jonka johdosta hra Kenonen huolestuneena kysyi, mitä se merkitsi, ja lehtori Lokero sanoi sen merkitsevän sitä, että keittiössä on arvattavasti vielä jäljellä kylmiä lihapullia ja olutpuolikkaita hänellekin, niinkuin olikin. Hän alkoi sitten vuorostaan syödä, mutta hra Kenonen istui alakuloisena ruokasalin sohvalla ja huokaili hyljättyä asemaansa, joka oli ollut muuttua hengenvaaralliseksi, ja lehtori Lokero, joka on nuorempi lehtori eikä siis aina noudata opettajalle tarpeellista arvokkaisuutta, kysyi, vaivasiko hra Kenosta ähky, ja hra Kenonen vastasi, että mihin hän nyt menee keskiyöllä, kun ei hänellä vielä ole uuden asuntonsa avaimiakaan. Hra Lokero huitasi kädellään sanoen, että semmoiset asiat ovat vähimpiä murheita tässä maailmassa, ja kysyi, miltä hra Kenonen arvelisi pienen viskynaukun maistuvan näin aamupuoleen yötä ja arkaluontoisen perhekohtauksen jälkeen.

Hra Kenonen ei pukenut vastaustaan sanoiksi, mutta hänen jossain määrin surunvoittoinen myhäilynsä puhui jokseenkin ymmärrettävää kansainvälistä kieltä, ja nuorempi lehtori löysi jostakin kaapista tummemman pullon ja vaaleamman pullon sekä kaksi suurta lasia, ja, kun rva Lokero aamulla heräsi yksinäiseltä vuoteeltaan ja kurkisti varovaisesti sisään ruokasalin ovesta, niin tunki hänen nenäänsä kirpeä sikarinsavun haju, ja hän näki miehensä nukkuvan istuallaan pöydän ääressä, leuka pöytää vasten painettuna, ja hra Kenosen nukkuvan ruokasalin sohvalla, niinikään täysissä pukimissa ja sammunut sikarinpätkä suupielessä.

Tultuaan uuteen asuntoonsa kysyi hra Kenonen rva Kenoselta, saako hän tulla sisään ja oliko ollut aikomus eksyttää hänet jäljiltä. Rva Kenonen vastasi, että hra Kenonen oli nyt päässyt ainakin majanmuuttohuolista, ja hra Kenonen sanoi, että jos hän saisi itse hoitaa asiansa, niin säästyisi hän sellaisilta hirveiltä selkkauksilta, joihin rva Kenosen kevytmielinen menettely oli hänet viime yönä syössyt.

Sitten soitti hra Kenonen lehtori Lokerolle ja sanoi:

— Morjens! Minulta näkyy jääneen taskukello sinne. Vilkaiseppas, onko se rouvasi yöpöydällä vai olisiko se pudonnut sohvan alle.

Rva Kenonen avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut.

HRA KENONEN VAELTAA PIMEYDESSÄ

Mutta onnistuu sitten puhkaisemaan pienen valoaukon

Hra Kenonen vietti taas tapansa mukaan osan kesästä maaseudulla, koettaen puijata maalaisia helsinkiläisillä leipäkorteillaan, jotka olivat erilaisia kuin maalaisten omat leipäkortit, ja onnistuenkin useimmiten näissä yrityksissään, joita hra Kenonen ei pitänyt ensinkään syntinä, koska hän selitti, että ihmisellä on oikeus puolustaa henkeään kaikin käytettävissä olevin keinoin, ja että leipäkortit eivät suinkaan ole mitään jumalansanaa, vaan ihmisten keksintöjä, vieläpä typerimpiä keksintöjä, mitä inhimillinen älyttömyys milloinkaan on tehnyt. Hra Kenonen sanoi, että jos leipäkortteja käytetään väärin, niin ei se ole väärinkäyttäjien vika, vaan hallituksen, joka tavallisuuden mukaan on kokoonpantu tyhmeliineistä ja tomppeleista ja jonka velvollisuus olisi ollut laatia niin yksinkertaiset ja selvät leipäkortit, että niitä lapsikin ymmärtäisi ja ettei niitä taitavinkaan veijari osaisi käyttää väärin. Mutta jonka taivas tahtoo hukuttaa, sen se lyö sokeudella, ja leipäkorttijärjestelmän monimutkaisuus puhuu lahjomatonta kieltä siitä kohtalosta, joka jo seisoo moisen järjestelmän sommittelijain oven edessä.

Hra Kenonen oli sitonut riippumattonsa kahden tukevan koivun väliin järven rannalle, sanoen haluavansa uinahtaa luonnon suureen symfoniaan ja laineiden liplatukseen, joka hyräilee viihdyttävää kehtolaulua hänen vaivautuneille hermoilleen. Sitten hän sanoi, ettei hän tosin rohkene asettua kritiseeraamaan sitä työtä, mikä tehtiin kuutena luomispäivänä ja joka epäilemättä oli ennätys alallaan, mutta jos hänet hyönteisiä luotaessa olisi kutsuttu asiantuntijaksi, niin olisi hän antanut epäävän lausunnon kärpästen ja hyttysten tarpeellisuudesta.

Klo kolmen aikaan iltapäivällä havahtui hra Kenonen uinailuistaan ja kysyi korkealla äänellä, oliko päivällinen valmis vai oliko tarkoitus antaa hänen nääntyä nälkään omassa riippumatossaan, ja kaksi tuntia myöhemmin sanoi hän pojille, että näiden on aika lähteä laivarantaan postia noutamaan, jolla matkallaan heidän ei ole vitkasteltava, vaan koetettava nopeudessa jäljitellä salaman leimausta. Hra Kenonen sanoi, ettei sanomalehdissä tosin ole paljonkaan lukemisen arvoista siten kuin ne meillä toimitetaan, mutta tarvitaanhan talossa aina kääre- y.m. paperia, jonka jälkeen pojat lähtivät juoksemaan ja hra Kenonen huusi heidän jälkeensä, että hän on juuri katsonut kelloaan ja tietää kyllä heidän palattuaan ovatko he viivytelleet matkalla ja tapelleet kylän poikien kanssa.

Eräänä päivänä tulivat pojat takaisin tyhjin käsin ja sanoivat, ettei mitään lehtiä ollut tullut, jolloin hra Kenonen totesi, että maan postilaitos on valtiollisissa selkkauksissa joutunut aivan rappiolle eikä ole paljon paremmalla kannalla kuin postinkuljetus kirgiisien aroilla. Hra Kenonen sanoi, että jos maassa vallitsisi laki ja oikeus, niin nostaisi hän postilaitosta vastaan sellaisen rymyn, että se kuuluisi Bohuslääniin asti meren toiselle puolen, mutta parannusten vaatiminen nykyisenä mädännäisyyden ja hirmuvallan aikana on hyödytöntä ajan ja vaivojen haaskausta, josta syystä hra Kenonen kirjoitti kiivaat postikortit sanomalehtien konttoreihin ja ilmoitti, että elleivät konttorit ala huolellisemmin hoitaa velvollisuuksiaan, niin ryhtyy hän tilaamaan sanomalehtensä Amerikasta, jossa kyllä osataan pitää asiat järjestyksessä.

Seuraavanakaan päivänä ei sanomalehtiä tullut, ja hra Kenonen alkoi pelätä, että maa on niellyt Helsingin kaupungin kirjapainoineen, mutta kolmantena päivänä sai hra Kenonen ilmoitukset jokaisesta haukkumastaan sanomalehtikonttorista, että kirjapainot ovat lakkotilassa ja etteivät toistaiseksi muut kuin sosialistiset sanomalehdet ilmesty.

Silloin sanoi hra Kenonen, että vihdoinkin on tullut se siunattu hetki, jolloin maa on vapautunut sanomalehdistön kirouksesta ja ihmiset saavat viettää aikansa rauhassa sanomalehtien tunkeilevaisuudelta, joka ei karta repimästä rikki edes sitä esirippua, joka kätkee perheen pyhitetyn piirin massan häpäiseviltä katseilta. Hra Kenonen levitti kätensä ja arveli sanomalehtiherrain luulevan, etteivät ihmiset voi tulla toimeen ilman heidän painomusteelta haisevia tuotteitaan, mutta he tulevat näkemään, miten suunnaton harhaluulo sellainen käsitys on. Ihmiset ovat ennenkin tulleet toimeen ilman sanomalehtiä, eivätkä Aatami ja Eeva tarvinneet muita lehtiä kuin viikunalehdet. Hra Kenonen sanoi, että jos kyyhkynen olisi tuonut nokassaan ukko Noalle sanomalehden, niin olisi ukko Noalta mennyt sitä lukiessa puoli päivää, eikä hän sittenkään olisi saanut tietää, oliko vedenpinta alenemassa vai ylenemässä, koska lehden reportteri olisi tietysti unohtanut tiedustella asiaa satamakonttorista, mutta kun kyyhkynen toi öljypuun lehden, johon ei ollut painettu edes ukko Noan osoitetta, niin tiesi Noa heti, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.

Sinä iltana kertoi hra Kenonen rva Kenoselle, että hänestä tuntui siltä kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan, kun sanomalehdistön painajainen vihdoinkin oli lakannut hänen rintaansa ahdistamasta, mutta seuraavana päivänä ei hän puhunut paljon mitään, ja hänen kuninkaallinen ruokahalunsakin tuntui hyljänneen hänet. Nukuttuaan levottoman yön sanoi hän aamulla asuvansa kuin säkissä ja vaeltavansa Egyptin pimeydessä, samaan aikaan kun maailmassa tapahtuu suuria asioita ja ihmiskunnan historiaan kirjoitetaan uusia lehtiä pikakirjoituksella. Hänen mielestään oli törkeä rikos Gutenbergin muistoa kohtaan kantaa hänen nerokas keksintönsä ullakolle vanhojen saappaiden ja rikkinäisten pärevasujen joukkoon juuri silloin, kun Suomen kansa oli suurella työllä ja vaivalla ja miljoonien tukkapöllyjen avulla oppinut lukutaidon, ja hallituksen olisi siirrettävä kaikki niskoittelijat kuritushuoneeseen ja pakoitettava heidät siellä toimittamaan ja painattamaan sanomalehtiä yleisön luettavaksi.

Iltapäivällä lähti hra Kenonen kaupunkiin kuulemaan uutisia, ja kaupungin laivarannassa oli paljon paljasjalkaisia poikia, jotka tarjosivat hänelle tuoreita sosialistilehtiä. Hra Kenonen hikosi ankaran sisällisen taistelun johdosta, mutta voitti kiusauksen ja sanoi menevänsä ennemmin munkiksi ja lukevansa tuhannen vuoden vanhoja pergamentteja kuin luopuvansa periaatteistaan, ja kyseltyään kaikilta tuttaviltaan ja useilta tuntemattomiltakin, luotettavan näköisiltä henkilöiltä, millä kannalla valtiolliset asiat olivat, palasi hän takaisin maalle, järjestettyään säännöllisen puhelinyhteyden kaupungista Helsinkiin kerran päivässä. Hän palkkasi neidin, jolla oli kaulassaan nauha täynnä punertavia lasihelmiä ja jaloissaan valkoiset kangaskengät, vastaanottamaan puhelimessa tärkeimmät uutiset ja lähettämään ne kirjekuoressa hra Kenoselle, kirjoitettuna koneella suurelle paperiarkille, jonka yläreunaan oli paksuin mustin kirjaimin piirretty lehden nimi:

Kenosen Sanomat.

Hra Kenonen sanoi kotiintultuaan, että pimeys on nyt poistunut ja että kirjanpainajat saavat hänen puolestaan olla lakossa vaikka vuosisadan loppuun saakka.

Hra Kenonen oli erittäin ylpeä lehdestään ja hänellä oli syytäkin siihen, sillä hänen konekirjoitetussa lehdessään olivat uutiset tavallisesti puolta vuorokautta tuoreemmat kuin kaupungin ainoassa painetussa sanomalehdessä, jossa ne ilmestyivät vasta seuraavana aamuna. Hra Kenonen lähettikin viimemainitun lehden toimitukseen pari numeroa omaa lehteään ja vertailun vuoksi vastaavat numerot painettua lehteä sekä kysyi, olivatko hämähäkit kutoneet verkkojaan kirjapainon oviin ja missä määrin oli huomattu hometta ilmestyvän toimittajien päälaelle.

HRA KENONEN JA PALVELIJATARKYSYMYS

Ynnä muita kotoisia kuulumisia Liisankadun varrelta, Kalle Kenosen keskinäisessä luottamuksessa ja vaitiolon lupauksella Pikkaraiselle kertomia

— Mitäs sinne Liisankadun varrelle kuuluu? kysyi talonmies Pikkarainen, kun Kalle Kenonen eräänä päivänä tuli perimään Kenosten entisen asunnon puuliiteristä Fredrikinkadun varrelta kirvestä, joka aikoinaan, Kenosten muuttaessa talosta, oli sinne unohtunut. — Oikein on tuntunut hiljaiselta ja autiolta tällä kulmakunnalla sen jälkeen kuin te muutitte pois. Poliisikin kysyi, onko täällä kuolevaisuus ollut tavallista suurempi vai miten täällä vallitsee sellainen erämaan rauha.

— Poliisin olisi parasta pitää huolta omista asioistaan eikä lörpötellä sellaista, mikä voi tuottaa hänelle ikävyyksiä meikäläisten taholta, vastasi Kalle rauhallisesti. — Me olemme hankaloita käsitellä, jos me katsomme olevan aihetta asettua poikkipuolin järjestysvallan eteen. Kukahan tällä kirveellä on rautaa ja kiveä hakannut? Sekin olisi tutkimisen arvoinen asia. Vai riudutte te täällä ikävään? Liisankadun maisemat ovat sitävastoin melkoisesti vilkastuneet senjälkeen kuin meidän hiljainen perheemme hiipi sen varrelle. Liisankadun poliisit ja talonmiehet ovat päässeet täydelliseen yksimielisyyteen siitä, että tuntuu siltä kuin olisi koko katu muutettu johonkin toiseen, suurempaan maailmankaupunkiin.

— Kuinkas isäsi jaksaa? kysyi Pikkarainen. — Vieläkö hän harrastaa valtiollisia asioita?

— Kai hän niitäkin sentään toisella korvallaan kuulostelee, arveli Kalle. — Tästä kirveestä tulee tuskin hiomallakaan kalua. Kyllä minä nyt luulen, että meidän täytyy pistää teidät pihtiin meidän kirveemme rikkomisesta. Isäukko on kova ja kiivas mies.

— Sano sinä vain terveisiä isällesi, että hän itse sen kirveenterän rikkoi silloin, kun möyhensi sillä tyhjiä pakkilaatikkoja keittiöpuiksi. Minä näin itse, miten kipinät sinkoilivat, kun terä sattui rautanauloihin, ja minä huomautinkin hänelle siitä, mutta hän tuhisi vain ja sanoi, että kyllä hän kysyy minulta, milloin minun neuvojani tarvitsee.

— Ei meidän isäukkoa olekaan terveellistä yrittää ruveta huulesta taluttamaan. Siinä voi helposti joutua puskusille hänen kanssaan. No, jos asia on niinkuin kerrotaan, niin saa ukko Kenonen pitää vahingon hyvänään, sanoi Kalle välinpitämättömästi. — Hänellä on muuten viime aikoina ollutkin niin paljon ajattelemista ja murhetta kotilietensä ääressä, ettei hän kai ehdi kiinnittämään huomiotaan yhteen kirveenterään.

— Jassoo! sanoi Pikkarainen uteliaana, keskeyttäen työnsä ja alkaen hitaasti kaivella piippuaan, voidakseen paremmin kuunnella.

— Niin, mutta jos minä satun joskus esittämään teille joitakin piirteitä meidän perhe-elämästämme, niin täytyy sen jäädä meidän kesken eikä tulla koko kaupungin tietoon, huomautti Kalle. — Isäukko sanoo aina, että kodin piirin tulee olla pyhä ja rauhoitettu vierailta silmiltä.

— Tietysti, tietysti, vakuutti Pikkarainen kiireesti.

— Meillä oli viime kuussa pienet juhlallisuudet, tosin kaikessa yksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa eikä ulkonaisesti meidän arvoamme vastaavalla loistolla. Isäukko täytti vuosia, 49 vuotta, ja sanoi äidille, että kun tämä on viimeinen kilometripatsas, ennenkuin hän ajaa karahuttaa elämänsä iloiseen Puolmatkan krouviin — ukko viljelee hyvällä tuulella ollessaan vertauksia… ja pahalla tuulella ollessaan myöskin — ja viimeinen syntymäpäivä, jolloin ystävät ja ihailijat eivät vielä vaivaa häntä julkisille kansalaispäivällisille kunniavieraaksi Seurahuoneelle, niin on hän päättänyt kutsua luokseen toverilliseen ja virkistävään yhdessäoloon muutamia lähimpiä ystäviään.

Niitä sitten saapuikin puolenkymmentä jokseenkin pahannäköistä ukkoa, kaikki melkein yhtä ovelia veijareita kuin isäukkokin, joka osaa kääriä rahaa taskuunsa yhtä helposti kuin muut ihmiset kiskovat tuohta koivun kyljestä.

Me vanhemmat pojat olimme pitäneet veljesneuvoston kokouksen ja tulleet siihen yksimieliseen päätökseen, että on se oikeastaan epäkohteliasta ja hävytöntä, jollemme me koskaan osta isäukolle mitään muistolahjaa hänen merkkipäivänään, ja saatuamme täten piston sydämeemme menimme me lähimmässä kadunkulmassa olevaan paperikauppaan, jossa myydään hengellisiä ja sivistäviä postikortteja 15 penniä kappale, ja ostimme sellaisen kortin, johon oli hopeanvärisillä kirjaimilla painettu "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset" komeiden kukkakiehkurain keskelle, ja jonka nurkkiin oli kuvattu muutamia epäilyttävän ja pölhön näköisiä hengellisesti vaivaisia, ja sitten me ostimme lasikaupasta sellaisen korkean ja kapean laatikon, joissa suuria ikkunanruutuja kuljetetaan, ja pakkasimme postikortin huolellisesti sen keskelle olkien sisään ja veimme sen pikatoimistoon liikemies A.B. Kenoselle lähetettäväksi.

Isäukko ja vieraat vetivät juuri totia naamaansa kuin ruhtinaat ja valehtelivat niin että korvat heiluivat, kun pikatoimiston poika toi meidän laajapiirteisen syntymäpäivälahjamme käsikärryillä, ja kun isä kuuli, että hänelle oli suuri laatikko alhaalla, niin pyysi hän pari muuta punoittavaa ukkoa mukaansa ja kiiruhti kantamaan sitä ylös portaita. Isä antoi tuoda sen keskelle salia ja sanoi, että siinä näkyy olevan taulu luonnollisessa koossa, ja arveli, että se on liian suuri kunnianosoitus hänelle näin kalliina aikana. Isä puristeli kiitollisena niiden vierasten ukkojen käsiä ja kiitteli ja kumarteli kuin tampuurimajuri, joka on saanut markan juomarahaa kahdesta olkihatusta ja yhdestä kepistä, ja ukot olivat hyvin vaatimattoman näköisiä ja sanoivat, ettei kestä kiittää, ja jokainen heistä näytti luulevan, että toiset ukot olivat kustantaneet tämän lahjan, ja pelkäävän, että ne sitten karhuavat häneltäkin osan kustannuksista. Sitten kävi isäukko etsimässä hohtimet keittiöstä ja alkoi kiireesti repiä auki laatikkoa, käskien äidin siirtää palmua ja Runebergin kuvaa kauemmaksi toisistaan, voidakseen ripustaa uuden taideteoksen seinälle niiden väliin.

Kun isä oli purkanut osan olkia lattialle, niin että meidän aistikas salimme alkoi näyttää suuren vaivaistalon sikopahnalta, pyyhki hän hikeä otsaltaan ja sanoi, että taulu näyttää olevan vähän pienempi kuin laatikko, joten palmu ja Runeberg saavat olla paikoillaan. Mutta kun hän sitten vihdoin sai käsiinsä postikortin ja luki sen opettavan sisällyksen, niin suuttui hän kuin turkkilainen ja sanoi, että kyllä hän opettaa irvistelemään kanssaan ja antaa hyvän kyydin sellaisille hengellisesti vaivaisille, jotka keräytyvät kuin kärpäset hänen ympärilleen juomaan hänen konjakkiaan, ja riisui reippaasti takin yltään ja kääri paidanhihansa ylös ja alkoi työntää niitä toisia ukkoja pellolle. Vieraat koettivat selitellä, etteivät he olleet tienneet koko asiasta mitään, mutta isäukko ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan ajoi heidät kaikki tiehensä. Harjus oli juuri sytyttämässä yhtä ukon hienoimmista, vatsavyöllä varustetuista sikareista, kun tämä mellakka alkoi, ja isä tempaisi sikarin hänen hampaistaan ja pisti sen takaisin laatikkoon, ennenkuin tarttui Harjuksen kaulukseen ja potki hänet hampaitaan kiristellen häpeällisesti ulos.

Isä sanoi myöhemmin illalla äidille, että hän ymmärtää kyllä leikin ja osaa nauttia siitä, mutta typerä ja sopimaton leikki tympäisee häntä, jolloin äidinäiti sanoi isäukolle, että isän pitäisi vähitellen oppia hillitsemään itseään eikä aina vastoinkäymisen ja koettelemuksen sattuessa päästää valloilleen huonoimpia vaistojaan, jotka ovat ihmisellä perintönä niiltä ajoilta, jolloin esivanhempamme Aatamin syntiinlankeemus tapahtui. Isä vastasi siihen, että kyllä hän osaa hoitaa omat vaistonsa muitten neuvomattakin, ja että jos otetaan asia juutalaisten vanhentuneen opin kannalta, niin aiheutti syntiinlankeemuksen todistettavasti Eeva eikä Aatami, mutta jos se otetaan tieteellisen tutkimuksen kannalta, niin ei Aatamia enemmän kuin Eevaakaan ole ollut olemassa, tai eivät he ainakaan ole ihmiskunnan pohjimmaisia peruskiviä. Isoäiti kysyi, mitä isä oikein tarkoitti, ja isä kysyi, eikö anoppi tunne Darwinin oppia. Isoäiti tiedusteli, onko se taas jotain uutta lahkolaisuutta, ja isä sanoi, että se on semmoinen oppi, että ihmiset ovat kehittyneet apinoista. Isoäiti sanoi, että isä on pakana ja epäjumalanpalvelija, ja isän ja isoäidin välillä alkoi Darwinin opista tieteellinen keskustelu, josta oli vähällä tulla tappelu anopin ja vävypojan välillä. Sitä olisikin ollut ilo katsella, sillä sisua ja voimia on riittävästi molemmilla. Isä sanoi, että jos anoppi viitsisi tarkastella esimerkiksi lastenlastensa piirteitä, niin tulisi hän piankin vakuutetuksi siitä, että Darwin oli ollut oikeassa ja Mooses väärässä. Tämän sanoi isä tietysti vain letkauttaakseen avuttomia ja herttaisia poikiaan, mutta me lohdutimme itseämme ajattelemalla hengellisesti vaivaisten postikorttia.

Isoäiti asuu Söörnäisten puolella, ja kun me muutimme niin paljon lähemmäksi, niin on hän ruvennut käymään meillä hyvin ahkerasti. Isäukko ei ole ollut oikein hyvillään siitä ja sanoo, että jos tätä jatkuu, niin muuttaa hän ennen pitkää Inarinjärven rannalle. Isoäidin pitkä nenä tunkeutuu joka paikkaan talossa, mutta varsinkin tuntee se erityistä vetovoimaa keittiöön, ja palvelijoita ei tahdo saada pysymään meillä edes syndetikonilla. Isä sanookin, että paras keino päästä eroon ja antaa hienotunteisella tavalla lähtöpassi epämieluisalle palvelijattarelle on kutsua hänen anoppinsa pariksi päiväksi vierailemaan taloon. Jollei palvelijatar silloin lähde tiehensä, niin ei siitä pääse eroon savustamallakaan.

Meillä on muutenkin tapahtunut Liisankadun varrella asuessamme tavallista useammin palvelijatarten vaihdoksia, ja isä sanoo, että jos tätä menoa riittää vielä muutamia vuosia, niin ovat kaikki Suomen rippikoulunkäyneet palvelijattaret vaeltaneet kulkueessa meidän keittiömme läpi ja meidän täytyy tilata lähetyssaarnaajilta Afrikasta nuoria ja rotevia neekerityttöjä.

Ensimmäinen palvelijattaremme oli muuten kunnollinen, mutta kun hän oli kotoisin laulun laajasta kotimaasta, niin lauleli hän aina keittiössä työskennellessään. Isä sattui vihdoin kuulemaan sen ja kysyi, mitä hoilotusta se oli ja meni sanomaan, että meidän keittiömme on liian halpa-arvoinen paikka konserttisaliksi, jolloin tyttö oitis muutti.

Toinen tyttö oli erinomaisen vikkelä liikkeissään ja särki puolet lautasista puolessa viikossa, mutta hän ei ennättänyt ryhtyä käsittelemään toista puolta, kun äiti pani hänet kesken viikon pois viralta.

Kolmannen nimi oli Tilda ja hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen ihminen, eikä hänessä ollut mitään muuta vikaa, kuin että hän katsoi kieroon. Isä sanoi, ettei se tee mitään, kunhan sydän vain katsoo suoraan, mutta meidän Leena, joka suuresti ihaili Tildaa, rupesi samaan aikaan sulasta myötätunnosta ja aatteen kannatuksesta katsomaan hänkin vähän väliä kieroon, ja kun lapsi vietiin lääkäriin, niin kysyi lääkäri, onko meillä joku kieroon katsova henkilö, sillä Leena jäljittelee jotain. Isä kutsui isoäidin auttamaan Tildaa talousaskareissa, ja Tilda lähti seuraavana päivänä. Neljäs oli äidin mielestä laiska ja viides valehteli reippaammin kuin ilmoitustenkerääjä, joten hekin saivat mennä kaiken maailman tietä. Kuudennella oli uusi sulhanen joka kolmas päivä, ja isäukko meni vihdoin sanomaan hänelle, että jos hän olisi mies, niin olisi hän erinomainen mormooni, mutta kun hän on nainen, niin ei isä voi sanoa, mikä hän oikein on. Tyttö otti siitä nokkaansa ja hylkäsi meidät. Seitsemäs tuli seuraavana aamuna ja katosi klo yhden aikaan päivällä, sanomatta edes hyvästiä ja selittämättä mitään syytä lähtöönsä. Sinä päivänä jäimme me päivällisettä, mikä on harvinainen tapaus meidän historiassamme. Isä kysyi heti, oliko hänen anoppimuoriaan näkynyt talossa, mutta kun ei kukaan ollut häntä sinä päivänä nähnyt niin sanoi isä, että tyttö oli varmaankin erehdyksessä tullut meille ja lähtenyt sen huomattuaan siihen perheeseen, johon hän oli menevä. Sitten sanoi isäukko, että hänen parhaalla ystävällään lehtori Lokerolla kuuluu olevan palvelijatar, joka vastaa kolmea tavallista, ja isä meni sinne eräänä iltana, kun lehtorin herrasväki oli teatterissa, ja lahjoi tytön rahalla ja suurilla lupauksilla, ja parin viikon kuluttua olikin Lokerojen Karoliinan nimi meidän huoneenhallituksemme menoarviossa.

Karoliina oli kooltaan yhtä suuri kuin isä ja varmasti paljon vahvempi. Kun hän hommaili keittiössä, niin kuulosti se siltä kuin olisi siellä elämöinyt Suomen emäkarhu penikoineen. Toisena päivänä ilmeni hänellä mielipiteiden eriäväisyyttä talonmiehen kanssa, ja hän heitti talonmiehen alas rapuista niin että luut rytisivät, ja kun isä talonmiehen vaatimuksesta meni keskustelemaan Karoliinan kanssa, niin kysyi Karoliina, tahtooko isäkin samanlaisen kyydin ja tuntuuko hänestä hauskemmalta matkustaa alas rapuista selällään vaiko vatsallaan. Isä juoksi silloin ulos keittiöstä sanoen, että siellä on vaarallinen henkilö, ja soitti heti poliisikamariin, josta lähetettiin neljä rotevinta konstaapelia auttamaan isäukkoa Karoliinan häätämisessä. Konstaapelit tulivat poliisiautolla, mutta Karoliina oli jo silloin ennättänyt lähteä vapaaehtoisesti, suureksi pettymykseksi isäukolle ja konstaapeleille.

Karoliina oli palannut takaisin Lokeron perheeseen ja ilmiantanut isän hänen houkuttelemisestaan pois palveluspaikastaan, ja isällä ja lehtori Lokerolla oli senjälkeen puhelinkeskustelu, jonka päätyttyä isä sanoi, että hän on taas saanut yhden verivihollisen lisää ihmisten pahuuden ja ilkeyden tähden.

Karoliina puuhasi isälle palvelijattarien ammattiosastolta varoituksen ja halveksumislausunnon palvelijattariensa raakamaisesta kohtelusta, ja isä kosti sillä, että repi kadunkulmista pois ammattiosaston tanssi-iltamailmoituksia. Poliisi äkkäsi isäukon näissä hommissa, vaikka isä juoksi kuin Marathonin voittaja, niin sai poliisi isän kiinni ja vei hänet poliisikamariin. Siellä koetti isä selittää olevansa yksinkertainen mies ja tehneensä sen ymmärtämättömyydestä eikä ilkeämielisyydestä. Poliisimestari harkitsi kuitenkin, että isä on ikäisekseen hyvin kehittynyt ymmärryksensä puolesta, ja isä pääsi vapaaksi suoritettuaan ammattiosaston sairaskassaan 50 markkaa.

Isä sanoi poliisikamarista palattuaan, että palvelijatarkysymys on nyt kärjistynyt sille asteelle, että se voi murtaa hänen muutenkin horjuvan terveytensä, ja että hänen täytyy joko muuttaa perheineen hotelliin asumaan taikka myydä meidän kotitaloutemme hoito vuodeksi kerrallaan vähimmän vaativalle julkisella urakkahuutokaupalla.

Kalle Kenonen pisti kirveen kainaloonsa ja lähti tallustelemaan tiehensä.

HRA KENONEN JA NYKYAIKAINEN TAIDE

Eli miksi hra Kenonen maalautti muotokuvansa ja mitä hän siitä sitten arveli

Kun hra Kenonen synnyinpaikkakuntansa "Kunnallisista Tiedoista" luki, että se kansakoulu, jossa hänen yleisen kansalaissivistyksensä perustukset olivat lasketut, oli täyttänyt neljäkymmentä vuotta, ja että koululla sen johdosta toimeenpannussa juhlassa oli mainittu hänenkin nimensä niiden kunnioitettujen ja arvokkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan päässeiden henkilöiden joukossa, jotka tällä valistuksen ahjolla oli kunnia ja ilo lukea entisiin oppilaihinsa, tuli hra Kenonen hyvin liikutetuksi ja niisti äänekkäästi nenänsä ja luki koko kolme palstaa pitkän juhlaselostuksen ääneen perheelleen, jolloin sen nuorempienkin jäsenten täytyi olla saapuvilla ja istua hiljaa, jalkojaan heiluttelematta ja päätään kääntelemättä, ja tultuaan oman nimensä kohdalle piti hän pienen paussin, ennenkuin lausui sen julki, ja sekaantui sitten tahallaan lauseen loppusanoissa, niin että hänellä oli syytä lukea koko lause uudestaan.

Sitten taittoi hän lehden huolellisesti kokoon ja sanoi, että tämä koulu oli hänen aikanaan korkeammalla tieteellisellä tasolla kuin muut maalaiskansakoulut, sekä lausui toivomuksen, että se olisi myöhemminkin onnistunut pysymään samalla asteella. Ja luoden merkitsevän katseen vanhempiin poikiinsa sanoi hän valitettavasti aavistavansa, ettei heidän nimiään tulla erityisesti mainitsemaan juhlaesitelmässä, kun heidän koulunsa täyttää neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta, sillä omenat näkyvät nykyisinä aikoina putoavan uskomattoman kauas puustaan.

Hra Kenonen ei paljonkaan nukkunut seuraavana yönä, ja aamun koittaessa ilmoitti hän vaimolleen tehneensä päätöksen lahjoittaa entiselle koululleen tuhat markkaa stipendirahastoksi, jota säilytetään "A.B. Kenosen stipendirahaston" nimellä ja jonka korot käytetään varattomien, mutta lahjakasten oppilasten avustamiseksi senjälkeen kuin rahasto on kasvanut korkoa korolle 10,000 markaksi.

Hra Kenonen pani luonnollisesti päätöksensä täytäntöön niinkuin ainakin ja karhusi heti tavattomalla voimalla, ettemme sanoisi vimmalla, pari niin epävarmaa saatavaa, että hän olisi vuosi takaperin suostunut ilolla kauppaan, jos joku olisi maksanut niistä 10 prosenttia nimellisarvosta. Omaksi hämmästyksekseen onnistui hän yrityksessään niin hyvin, että tätä odottamatonta ja vastustamatonta hyökkäystä pyöräpäisiksi säikähtäneet velalliset luopuivat periaatteistaan ja suorittivat hra Kenoselle hänen saatavansa. Täten karttui enemmän kuin stipendirahaston pohjaksi tarvittiinkaan, ja tästä melkein lahjana saamastaan summasta lähetti hän tuhat markkaa koulun johtokunnalle.

"Kunnallisissa Tiedoissa" oli seuraavassa numerossa kerrottuna tämä lahjoitus kaunein ja hra Kenosta suuresti ylistävin sanoin, ja leikattuaan uutisen irti ja pistettyään sen valokuva-albumiinsa juhlaselostuksen viereen soitti hra Kenonen kaikkien pääkaupungin lehtien toimituksiin ja pyysi toimituksia huomaamaan "Kunnallisissa Tiedoissa" otsakkeella "Jalomielinen lahjoitus" olleen uutisen. Hän sanoi, ettei hän etsi omaa kunniaansa, sillä se on turhuus, vaan halusi vain, että muutkin varakkaat kansalaiset kiinnittäisivät enemmän huomiota kansanvalistuksen tärkeään asiaan, ja eräs pääkaupungin lehdistä julkaisikin lahjoituksesta kolmen rivin pituisen uutisen muutaman takapalstan alapäässä. Hra Kenonen sanoi, että toimitustekniikka on pääkaupungin lehdissä aivan hunningolla, samalla kun niissä käsitellään asiat ja ihmiset toimittajien henkilökohtaisia tuttavuuksia silmälläpitäen, ja huomattuaan, että hänen nimensä oli uutisessa väärin, nimittäin A.W. Kenonen eikä A. B. Kenonen, soitti hän lehden toimitukseen, kysyen, tiedettiinkö siellä, mitä oikoluku merkitsi, ja vaatien julkaisemaan uutisen toistamiseen, oikeassa muodossaan, mikä myöskin tapahtui.

Samaan aikaan saapui hra Kenoselle koulun johtokunnalta kiitoskirje, jossa pyydettiin hra Kenosta lähettämään valokuvansa koululle, ripustettavaksi suuremman luokkahuoneen seinälle, ja hra Kenonen sanoi rva Kenoselle, että hän maalauttaa muotokuvansa oikealla taiteilijalla, kasvattaakseen koululapsissa taiteellista aistia ja rakkautta taiteeseen, ja kirjoittautui samana päivänä "Taidetta Kouluihin" nimisen yhdistyksen jäseneksi, ja kuulosteli kaupungilta jotain nuorta ja huokeahintaista, mutta etevää ja tehtäväänsä innostunutta taiteilijaa, joka kohtuullisesta hinnasta maalaisi hänen muotokuvansa.

Hra Kenoselle suositeltiinkin erästä laihaa, mutta lupaavaa nuorta miestä, jolla oli hra Kenosen mielestä liian pitkä tukka ja liian lyhyet housunlahkeet sekä yllään samettitakki, ja hra Kenonen kutsui hänet luokseen ja asetti hänet istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja käski hänen ottaa kynän käteensä sekä piirtää paperille kissan kuvan ja koiran kuvan ja lehmän kuvan ja porsaan kuvan. Kun taiteilija oli suorittanut nämä tehtävät muutamilla kynänvedoilla, katseli hra Kenonen otsa rypyssä ja silmälasit nenällä näitä piirroksia ja myönsi niiden olevan mukiinmeneviä, lukuunottamatta sitä, että kissan häntää olisi saanut olla vähän pitempi ja että porsaan hännän täytyisi olla kippurassa ollakseen luonnollinen. Nuori mies huomautti, että jos hänellä olisi edessään elävät mallit, niin ei hänen piirustuksiaan vastaan voisi yhdennäköisyyden kannalta olla mitään muistuttamista, minkä jälkeen hra Kenonen alkoi keskustella hänen kanssaan muotokuvan hinnasta ja sai tingityksi sen 600 markasta 400 markkaan sillä ehdolla, että hra Kenonen kustantaa kankaan ja värit, taulun kehyksistä puhumattakaan.

Kun näistä ehdoista oli sovittu ja hra Kenonen oli käynyt parturissa, pukeutui hän parhaaseen pukuunsa, istuutui komeimpaan tuoliinsa, otti toiseen käteensä sikarin ja toiseen korukantisen kirjan, pistäen sormensa sen väliin ikäänkuin olisi hän juuri ollut lukemassa sitä, kun sisään astuva taiteilija keskeytti hänen tutkimuksensa ja pyysi hänet mallikseen. Sitten oikaisi hän selkänsä, kohotti päätään ja alkoi tavoitella salaperäistä hymyä, joka leikittelisi hänen huulillaan.

Taiteilija maalasi suurella innolla, niin että hänen pitkä tukkansa löyhki, ja hra Kenonen murahti silloin tällöin, ettei värejä tarvitse säästää, kunhan vain kuvasta tulee elävän ja persoonallisen sekä miellyttävän näköinen, ja taiteilija murahti vastaukseksi jotain, josta hra Kenonen ei saanut oikein selvää. Vihdoin sanoi taiteilija, jota hra Kenosen salaperäinen hymy oli alkanut kammottaa, että asialle olisi eduksi, jos hra Kenonen karkoittaisi hymyn huuliltaan ja katsoisi eteensä vakavasti ja jäykästi, koska se on hänelle luonteenomaisempaa kuin hymy, ja hra Kenonen muuttui heti vakavaksi ja oli sitten sen näköinen, kuin olisi hän hautonut päässään vallankaappaussuunnitelmia.

Ensimmäisen istunnon päätyttyä kiiruhti hra Kenonen katsomaan, millaista jälkeä taiteilija oli tehnyt, mutta ei nähnyt muuta kuin hajanaisia viivoja ja epämääräistä värisekasotkua. Hra Kenonen arveli, että pohjavärin olisi ehkä voinut maalata halvemmillakin väreillä, ja taiteilija pisti samassa kuvan peittoon sanoen, ettei hän mielellään näyttele teoksiaan ennenkuin valmiina, ja kun oli pidetty vielä muutamia istuntoja, ilmoitti taiteilija viikon kuluttua, että kuva on nyt valmis, ja hra Kenonen hyökkäsi oitis katsomaan taulua, peräytyi hämmästyneenä, veti sitten henkeä ja kysyi kolealla äänellä:

— Mikä maisema tämä on?

— Se on hra Kenosen muotokuva, vastasi taiteilija, katsellen tauluaan tyytyväisenä hymyillen.

Silloin raivostui hra Kenonen ja kysyi, milloin hänen tukkansa on muuttunut russakanmyrkyn väriseksi ja milloin hänen nenänsä on alkanut muistuttaa pahentunutta porkkanaa? Hra Kenonen sanoi, ettei hän ole nähnyt pahempaa kuvatusta unissaankaan, ja ettei moinen taiteilija voisi elättää henkeään edes lankkuaidan maalaajana, puhumattakaan venheenpohjista, joiden maalaus olisi korkealla hänen mahdollisuuksiensa yläpuolella. Koko kuvassa ei hra Kenosen mielestä ollut yhtään oikeata piirtoa eikä yhtään luonnollista värivivahdusta, ja kun taiteilija väitti vastaan, ilmoittaen maalaavansa sisäisen näkemyksensä mukaan, joka on taiteen korkein pyrkimys, ja että kuva on hänen mielestään oikein hyvä, niin sanoi hra Kenonen, että hän on sisäisessä näkemyksessään nähnyt lehmän pötsin sisällyksineen ja maalannut sen, vaikka hänen olisi pitänyt maalata ruumiillisten ja ulkonaisten silmiensä edessä olevan hra Kenosen muotokuva. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi, ettei hän maksa siitä penniäkään eikä ripustaisi sitä omalle seinälleen eikä millekään muullekaan seinälle, vaikka hänelle maksettaisiin tuhat markkaa, jonka jälkeen hra Kenonen käski taiteilijan heti poistua talosta häpeämään johonkin kaukaiseen ja pimeään loukkoon ja viedä töherryksensä mennessään.

Hra Kenonen kiiruhti nyt valokuvaajaan ja otatti itsestään rintakuvat kolmessa eri asennossa ja valitsi kuvista mielestään parhaan ja mahtipontisimman ja antoi suurennuttaa sen luonnolliseen kokoon. Valokuvaaja oli niin taitava mies, että valmisti oikein värivalokuvan, jossa hra Kenosen kukoistavia poskipäitä kaunisti nuorekas, viehättävä punerrus, ja kun hra Kenonen katseli kuvaa niin sanoi hän, että se on oikeata taidetta ja elävä ja luonnollinen, mutta niin sanotut taiteilijat ovat häikäilemättömimpiä tuhruksia mitä hän eläissään on nähnyt.

Hra Kenonen panetti kuvaansa komeat kullatut kehykset ja matkusti sitten itse viemään kuvaa perille, ilmoitettuaan ensin kirjeellisesti koulun johtokunnalle ja opettajalle, milloin paljastuksen piti tapahtua.

Määräpäivänä oli koululle kokoontunut, paitsi koulun johtokuntaa ja oppilaita, muutamia ukkoja ja akkoja, niiden joukossa eräitä hra Kenosen kaukaisempia, köyhiä sukulaisia, jotka olivat saapuneet nauttimaan siitä kunnian hohteesta, joka valaisi heidän sukunsa kuuluisinta ja arvokkainta miestä, ja puolen tuntia odotettua ajoi hra Kenonen, yllään komeimmat turkkinsa ja kainalossaan suuri paketti, koulun pihaan ja kiiruhti opettajan huoneisiin. Opettaja käski sitten kaiken yleisön poistua hetkeksi koulusalista ja asetti hra Kenosen kanssa kuvan paikoilleen, peittäen sen valkoisella vaatteella.

Nyt käskettiin juhlayleisö taas sisään, ja kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja hra Kenonen oli istuutunut kunniaistuimelle häntä varten asetettuun keinutuoliin luokan eteen, vastapäätä kuvaansa, lauloivat oppilaat helein äänin laulun: "Ken olet, armas tähti", jonka jälkeen opettaja piti puheen, missä hän teki selkoa hra Kenosesta ja hänen elämäntyöstään sekä siitä kauniista ja suuresta lahjoituksesta, jolla hän oli kotikylänsä koulua muistanut. Hra Kenosen sydän pamppaili liikutuksesta, hänen kuunnellessaan tätä valituin sanoin esitettyä puhetta ja tuntiessaan koko juhlayleisön onnittelevien ja kunnioittavien katseiden olevan häneen kiinnitettyinä, ja kun opettaja sitten pudotti valkoisen pöytäliinan kuvan päältä ja kaikki huusivat "eläköön!" tunsi hra Kenonen silmiensä sumenevan. Opettaja jatkoi nyt puhettaan ja sanoi, että tämän onnistuneen kuvan, joka niin oivallisesti esiintoi hra Kenosen jalot ja ylevät kasvonpiirteet, tuli aina olla muistutuksena oppilaille siitä, että heidän täytyy pyrkiä elämässään toteuttamaan niitä korkeita ihanteita, jotka ovat olleet hra Kenosen kansalaistoiminnan johtotähtinä, sekä kasvattaa heissä isänmaallista mieltä ja kunnioitusta niitä kansalaisia kohtaan, jotka ovat olleet valmiit uhraamaan ahkeralla työllä kootun omaisuutensa kansanvalistuksen pyhälle alttarille.

Oppilaat lauloivat tämän jälkeen kaksiäänisesti "Sua lähde kaunis katselen", opettajan höristessä bassoa ja isomahaisen johtokunnan puheenjohtajan höristessä hänen apunaan jotain, joka ei ollut bassoa eikä mitään muutakaan nuottikirjaan merkittyä ääntä, ja sävelten vaiettua nousi hra Kenonen pitämään kiitospuhetta vapisevin äänin ja sanoi olevansa syvästi liikutettu ja järkytetty siitä suuresta, ansaitsemattomasta ja odottamattomasta kunnioituksesta, joka oli hänen osakseen tullut. Hän sanoi, että ihanteellinen mieli ja — hm — kansallishenki on varmin tie onneen ja — hm — myötäkäymiseen myöskin rahallisen elikkä — hm — aineellisen elämän vainiolla, siitä on hänen oma elämäntarinansa, joka alkoi vaatimattomalla paimenpojan alalla, parhaana todistuksena, jonkatähden oppilasten tulee olla ahkeria ja nöyriä ja kiitollisia ja tottelevaisia ja tarkkaavaisia ja vähään tyytyväisiä ja säästäväisiä, että he tuottaisivat iloa opettajilleen ja vanhemmilleen ja kunniaa isänmaalleen, minkä jälkeen hra Kenonen mutisi jotain, että kello näkyy jo olevan niin paljon — hm… ja astui opettajan eteen ja puristi hänen kättään koko luokan nähden ja kätteli sitten johtokunnan jäseniä ja erehdyksestä myöskin loismies Petteri Pirhosta, joka ei ole johtokunnan jäsen ja joka tästä ansaitsemattomasta kunnianosoituksesta tuli sietämättömän ylpeäksi ja koppavaksi koko loppuiäkseen, hankkien siten itselleen paljon vihamiehiä. Köyhille, häikäistyille sukulaisilleen lupsautti hra Kenonen hyvästiksi silmäluomiaan, heittäytyi rekeen ja ajoi ulos portista, koko luokan juostessa ulos pihalle katsomaan tämän arvokkaan ja mainion miehen lähtöä.

Hra Kenonen riiteli asemalla kyytimiehensä kanssa ajopalkasta, josta hra Kenonen koetti tinkiä pois 1 mk. 25 p., nousi sitten junaan, osti vaunussa päivän sanomalehden ja luki siitä, että taiteilija, joka oli maalannut hänen muotokuvansa, oli myynyt sen taidenäyttelyssä 2,000 mkasta.

Luettuaan tämän suuttui hra Kenonen melkoisesti, osaamatta kuitenkaan itselleen selvittää, mikä häntä oikein suututti.

HRA KENOSEN KUOLEMA

Hänen elämäkertansa viimeinen luku

Hra Kenonen makasi siis kuolinvuoteellaan, ja lääkäri oli arvellut, ettei hän kestäisi tätä tautia, sillä kun tauti tarttuu noin isomahaiseen mieheen, niin on se perin vaarallista, johon hra Kenonen oli kiukkuisesti vastannut, että hoitakoon tohtori vain oman mahansa, kyllä hän itse omansa kantaa, ja ettei yhdenkään vastaantulevan ole vielä tarvinnut kääntää hevostaan maantienojaan ja kaataa rekeään hra Kenosen vatsan tieltä. Ja sitten oli hra Kenonen käskenyt maksaa lääkärille hänen laskunsa ja sanonut, että hän osaa kuolla ilman sellaisen lääkärin apuakin, joka tekee arvottomia persoonallisia viittauksia, ja lääkäri oli mennessään sanonut, ettei hän ole vielä koskaan tavannut noin sisukasta kuolevaa, joka nenäytyy silmittömästi aivan viattomasta ja hyväätarkoittavasta huomautuksesta.

Hra Kenonen sanoi rva Kenoselle, että kaikki taloudelliset asiat ovat täydellisessä järjestyksessä ja paperit kassakaapissa, ja ettei hänellä ole penninkään velkaa kenellekään, ja rva Kenonen kysyi, haluaisiko hän pappia kuolinvuoteelleen, ja hra Kenonen nousi kyynärpäittensä nojaan ja sanoi mahtipontisesti: "Prelaatti pois!" jolloin rva Kenonen huokasi syvään ja hra Kenonen sanoi, että kun ei sotasankari von Döbeln tarvinnut pappia, niin ei hänkään tarvitse.

Hra Kenosen lähimmät tuttavat, jotka olivat kuulleet, että hän oli viimeisillään, saapuivat murheellisen ja vakavan näköisinä lausumaan hänelle jäähyväiset, ja hra Kenonen sanoi omantuntonsa pakoittavan häntä huomauttamaan heille, että he ovat olleet häntä kohtaan suuria rakkareita ja koettaneet joskus vetää häntä nenästä, vaikka tosin huonolla menestyksellä, mutta hra Kenonen antaa heille kuitenkin anteeksi sillä ehdolla, että he parantavat tapansa ja laskevat hänen haudalleen komeat seppeleet, jolloin ystävät pyyhkivät silmiään ja pyhästi lupasivat täyttää kuolevan viimeisen toivomuksen, ja hra Kenonen käski heidän mennä hiiteen, että hän saisi rauhassa nukahtaa viimeiseen uneensa omaistensa ja rakkaimpiensa käsivarsille.

Heidän mentyään antoi hra Kenonen joukon yksityiskohtaisia määräyksiä hautajaisistaan ja hautakivestään, joka oli hakattava graniitista ja jossa oli kultakirjaimin oleva sanat: "Hän oli suomalainen!" Sitten käski hra Kenonen siirtää pöytäpuhelimen sänkynsä ääreen ja soitti sortunein äänin sanomalehden toimitukseen ja pyysi saada antaa elämäkerrallisia tietoja hra Aukusti Bartholomeus Kenosesta huomiseen lehteen huomauttaen, että Bartholomeus kirjoitetaan th:lla, ja saneli sitten vedet silmissä itsestään kauniit muistosanat, ja uutista vastaanottava toimittaja, luullen uutisen antajaa joksikin hra Kenosen läheiseksi sukulaiseksi, lausui osanottoa teeskennellen valittelunsa ja merkitsi muistosanat pikakirjoituksella paperille. Hra Kenonen pyysi sitten toimittajaa lukemaan puhelimessa, mitä hän oli kirjoittanut, ettei tulisi erehdyksiä, ja kun toimittaja oli lukenut, sanoi hra Kenonen, että hyvä on, mutta huomauttakaa oikolukijoille, että lukevat huolellisesti korehtuurin, ja toimitus kiitti uutisesta ja lupasi tehdä parhaansa.

Hra Kenonen kutsui nyt perheensä ympärilleen ja sanoi, että varjot pitenevät hänen ympärillään ja että hän on pian siellä, missä ei ole kahdeksantuntista työpäivää eikä leipäkortteja eikä sosialisteja, koska niitä ei päästetä sinne mielenosoituksille ja saamaan aikaan rettelöitä autuaitten asunnoilla. Hän sanoi, että on katkeraa kuolla miehuutensa parhaassa kukoistuksessa ja juuri kun elämä alkaa hymyillä, mutta hän eroaa kuitenkin rauhallisesti tästä maailmasta, jossa hän on vaeltanut parhaan ymmärryksensä mukaan, vaikka ei olekaan ollut mikään enkeli.

Hra Kenosen rinnassa tuntui ahdistusta ja polttoa, ja hän pyysi lasin viiniä, jonka hän tyhjensi yhdellä siemauksella, todeten sen vaikuttavan lieventävästi, ja joi yhtäkyytiä toisen lasin sanoen, että kyllä se tuo viini sentään on hyvää tavaraa, mutta se maksaakin viisikolmatta markkaa pullo.

Sitten sanoi hra Kenonen, että hänen silmänsä pimenevät, ja käski poikiensa laulaa jotain kaunista, saadakseen ummistaa silmänsä sävelten aaltoihin, ja sanoi, että tilaisuuteen sopiva laulu on esimerkiksi: "Hiljaa, hiljaa, ilta on, taivas tummeneepi". Pojat alkoivat laulaa kyynelten tukahduttamalla äänellä, ja hra Kenonen sanoi, ettei heidän tarvitse nieleskellä sanojaan, koska ne eivät kuitenkaan täytä vatsaa.

Pojat lauloivat nyyhkyttäen, ja hra Kenonen tyhjensi kolmannen lasin viiniä. Hän oli sitä mielipidettä, että Juhana Wilhelm laulaa vähän falskisti, mikä on kuitenkin anteeksiannettavissa hänen nuoruutensa takia, mutta Kallella on mukiinmenevä ääni, vaikka ei hänestäkään sentään mitään oopperalaulajaa tule.

Hra Kenonen otti vielä lasin viiniä ja ilmoitti, että loppu lähenee, koska tuskat ovat lakanneet ja koska hänen ruumiissaan rupeaa tuntumaan se keinuminen, joka ennustaa sielun alkavan erkaantua ruumiista, ja rva Kenonen alkoi huutaa ja parkua ja rukoilla, ettei hra Kenonen menisi pois eikä hylkäisi häntä ja hänen turvattomia lapsiraukkojaan, mutta hra Kenonen, jonka poskille alkoi kohota omituinen punerrus, sanoi, että hän tekee niinkuin itse suvaitsee ja että rva Kenosen puhe turvattomista lapsiraukoista on sekä naurettavaa että sopimatonta puhetta vakavalla hetkellä, kun hänen poikansa ovat yleensä tunnetut ovelimmiksi kakaroiksi koko kaupunginosassa ja osaavat kyllä melkein liiankin hyvin pitää puolensa elämän tuimassa taistelussa.

Hra Kenonen otti vielä lasin viiniä, sanoen sen tekevän ihmeitä, ja käski poikiensa laulaa jotain muutakin kuin noita ikäviä ja pitkäpiimäisiä iltalauluja, ja sanoi että "Talvi on jo laannut raivoomasta" on vähän reippaampi, ja pojat virittivät sen ja hra Kenonen alkoi itsekin laulaa höristellä mukana. Ja kun rva Kenonen kauhistuneena ja hätääntyneenä pyysi, ettei hän rasittaisi itseään eikä kuluttaisi viimeisiä voimiaan, niin tyhjensi hra Kenonen taas viinilasin, maiskutti tyytyväisenä suutaan ja sanoi, että kyllä hän tietää voimansa ja ettei hänen henkensä ole vielä aivan nenänpäässä. Hra Kenonen väitti, että hän kykenisi hätätilassa vaikka sormikoukun vetoon, ja kysyi pojiltaan, ovatko he kuulleet oikein lystin laulun: "Jäniksell' on suuret silmät, pitkät korvat, pöpperöpää", ja avasi mahtavan suunsa ja alkoi laulaa kovalla äänellä.

Silloin purskahtivat kaikki itkuun, mutta hra Kenonen nauroi ja sanoi, ettei tässä ole vielä mitään hätää, ja ettei hän suinkaan houraile, vaan on järkensä puolesta aivan erityisen virkku. Rva Kenonen huokaili ja kysyi, eikö hän muista tekevänsä kuolemaa ja etteivät sellaiset laulut sovi kuolinvuoteella, mutta hra Kenonen vastasi, että jollei hän saa kuolla niinkuin häntä huvittaa, niin jättää hän koko kuolemisen sikseen.

Hra Kenonen kaatoi pullosta jäljelläolevan viinin lasiin ja sanoi pojille, että koska tässä näkyy olevan vielä aikaa, niin voisivat he vetäistä jonkin reippaan isänmaallisen laulun, esim. "Honkaen keskellä", ja pojat alkoivat laulaa käskyn mukaan, mutta samassa alkoi kadulta kuulua palotorven törähdyksiä, ja hra Kenonen kysyi, missä tulipalo oli, ja Kalle juoksi katsomaan ja tuli ilmoittamaan, että tuli on irti heidän puuvajassaan, jolloin hra Kenonen hyppäsi vuoteeltaan ja pisti tohvelit jalkoihinsa ja alkoi vetää yönuttua ylleen, ja kun rva Kenonen heittäytyi hänen kaulaansa ja rukoili häntä laskeutumaan jälleen kuolinvuoteelleen, niin sanoi hra Kenonen, ettei hän ole ruumiinpolttoyhdistyksen jäsen ja ettei häntä saa paistaa omaan sänkyynsä.

Minuutin kuluttua touhusi hra Kenonen pihalla palokuntalaisten ja poliisien joukossa ja antoi neuvoja ja rähisi ja joutui riitaan palomestarin kanssa, joka ei tiennyt, että hänen edessään oli kuoleva ihminen, vaan väitti hra Kenosen olevan koko lailla juovuksissa. Ja kun hra Kenosen tuttavat, jotka seuraavana aamuna lukivat sanomalehdestä hänen kuolinuutisensa kauniine muistosanoineen, näkivät hänen tulevan vastaan kadulla paltto auki, hattu takaraivolla ja sikari hampaissa, luulivat he näkevänsä aaveen ja pelästyivät pois suunniltaan, ja eräs heistä, jolla oli heikot hermot, meni niin sekapäiseksi, että häntä oli hoidettava kaksi viikkoa sairaalassa.