Hra Kenosen harha-askel eli mitä huono seura voi matkaansaattaa

HRA KENOSEN HARHA-ASKEL ELI MITÄ HUONO SEURA VOI MATKAANSAATTAA

Viinamyrkystä surullinen tarina

Kirj.

TIITUS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922.

I

Kaksi mahtavaa palloa oli kääntynyt toisiaan kohti, sillä hra Kenosen kuuluisat ja jalomuotoiset kasvot olivat päin aurinkoa.

Hra Kenosen ilmehikkäät silmät supistuivat äkkiä pieniksi rakosiksi, hänen päänsä kallistui jäykästi taaksepäin, hänen sieraimensa laajenivat, niiden seinämät vapisivat — ja seuraavassa silmänräpäyksessä tärisytti kauhea räjähdys ympäristöä…

Ikkunat helisivät, maa tuntui järkkyvän, luonnonmullistus oli tapahtunut: hra Kenonen oli aivastanut.

Tämän jälkeen vallitsi sekunnin pituinen kaamea hiljaisuus, niinkuin tulivuoren ensimmäisen purkauksen jälkeen. Sitten otti hra Kenonen nenäliinan taskustaan ja pärskähteli ja päristeli vielä hetken aikaa, niinkuin merellä, kun myrsky on tauonnut, mainingit vielä kotvasen pitävät vesimassoja levottomuudessa.

Pyyhittyään vihdoin nenänsä ja viiksensä sekä pistettyään nenäliinan takaisin taskuunsa tunnusteli hra Kenonen kaulustaan ja havaitsi vaistomaisen aavistuksensa toteutuneen. Hänen irtokauluksensa toinen napinraksi oli ratkennut auki, ja kauluksen toinen pää viipsotti irrallaan, suuntautuneena avaruutta kohti, ikäänkuin julistaakseen koko luomakunnalle hra Kenosen yli-inhimillisen aivastuksen mahtia ja voimaa.

Hra Kenonen kirosi. Todennäköisesti olisi hän kironnut muutenkin, mutta nyt oli hänellä mielestään sitä suurempi syy käyttää voimallista sanontatapaa, kun tämä oli ainakin kahdeskymmenes samalla tavoin napinreiän kohdalta revennyt kaulus.

Hra Kenonen oli nimittäin viime aikoina, hänelle itselleen tuntemattomasta ja käsittämättömästä syystä, tuntuvasti lihonut, ja samassa suhteessa oli hänen kaulansakin paisunut paksummaksi. Hänen irtokaulusvarastonsa oli alkanut käydä ahtaanlaiseksi, ja milloin hänelle aivastuksen hetki tuli, läheni myöskin onnettomuuden silmänräpäys kaulukselle, aivastuksen äkillisesti paisuttaessa hänen hyvinkehittyneitä kaulalihaksiaan.

Mutta nyt oli hra Kenosen kärsivällisyys loppunut, ja löydettyään vielä eheän kauluksen ja saatuaan sen äkkiä, tempoen ja kasvoiltaan uhkaavanpunaiseksi muuttuen kaulaansa, teki hän ratkaisevan päätöksen, minkä toteuttamisesta tuskin mikään mahti maailmassa olisi voinut häntä estää, ja lähti kaupungille ostaakseen riittävän määrän uusia, pari numeroa suurempia kauluksia.

Helsinki on ei ainoastaan Suomen tasavallan pääkaupunki, vaan myöskin sellainen kaupunki, jossa on runsaasti niitä liikkeitä, jotka myyvät herrain irtokauluksia, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia, yksin- ja kaksinkertaisia, korkeita ja matalia, kovia ja pehmoisia.

Hra Kenonen poikkesi ensimmäiseen tällaiseen matkan varrella olevaan kauppaliikkeeseen ja esitti asiansa.

— Kuinka suuria? kysyi neiti tavalla, joka osoitti hänen ennenkin myyneen kauluksia.

Hra Kenonen ilmoitti haluamansa suuruuden.

Neiti vilkaisi muutamien lähimmillä hyllyillä olevien kaulusrasioiden päätyihin, pudisti päätään ja sanoi:

— Ei meillä ole niin suuria.

Sitten hän kääntyi seuraavan asiakkaan puoleen tiedustellen, mitä tämä haluaisi.

Hra Kenonen tuijotti tuokion ajatuksettomasti hyllyihin, jotka olivat täynnä kauluksia sisältäviä pahvikoteloita, teki kokokäännöksen ja painui kadulle.

Seuraavassa kaupassa ei myyjätär edes vilkaissut koteloihin. Kuultuaan numeron hän sanoi lakoonisesti:

— Ei ole.

Kolmannessa myymälässä kävi samalla tavalla.

Hra Kenonen veti syvään henkeään ja lähti etsimään neljättä.

Neljännessä myymälässä availi neiti neljä tai viisi kaulusrasiaa ja kysyi sitten, eikö hra Kenonen tulisi toimeen kahta numeroa pienemmillä kauluksilla.

Hra Kenonen vastasi, että hän voisi omistamillaan, kahta numeroa pienemmillä kauluksilla avata oman myymälänsä. Hän ei kuitenkaan maininnut, että siinä myymälässä voitaisiin myydä vain sellaisia kauluksia, joitten napinreiät olivat revenneet. Sitten kysyi hra Kenonen olosuhteisiin nähden maltillisesti, eikö neiti voisi neuvoa, mistä hän saisi ostaa tarpeeksi suuria kauluksia.

Neiti arveli, ettei niin suuria kauluksia todennäköisesti ole olemassakaan.

Hra Kenonen tuhautti sieraimiinsa kuin sonni, joka on nähnyt vilahduksen punaista vaatetta, ja sanoi, että jos neiti otaksuu, että hänen kaulansa on paksuin herrasmiehen kaula tällä taivaankappaleella, niin neiti varmasti erehtyy, sillä hra Kenonen on omin silmin nähnyt paljoa paksumpiakin. Ja mistäs ne paksumpien kaulain omistajat sitten saavat kauluksensa?

Hra Kenonen astui synkkänä ulos myymälästä ja jatkoi alakuloisena vaellustaan, tuntien olevansa maailman murjoma olento, sekä ajatellen, että hänen nähtävästi täytyisi kulkea loppuikänsä ilman kaulusta ja karttaa ravintoloita ja konsertteja ja teatterinäytäntöjä ja hopeahäitä ja muita moninaisia tilaisuuksia, joihin kulttuuri-ihminen ja tunnettu helsinkiläinen ei kernaasti voi saapua ilman kaulusta, ainoastaan sakilaistapainen kirjava huivi kaulassaan. Samassa hänen katseensa, hänen surunvoittoiset silmänsä keksivät viidennen muotitavaraliikkeen näyteikkunan, ja hän päätti tehdä vielä yhden yrityksen, ennenkuin jättäisi koko asian sille kannalle, jolle nurja kohtalo näytti sen määränneen.

Tässä kaupassa kysyi kohtelias nuori mies, lakaten vilkuttamasta silmää toisen myymälätiskin takana olevalle neidille, hra Kenosen asiaa, kumartuen samalla eteenpäin sennäköisenä kuin olisi hän valmistautunut hyppäämään tiskin yli ja kapsahtamaan hra Kenosen kaulaan.

Peräydyttyään kaiken varalta askeleen taaksepäin sanoi hra Kenonen, mitä häneltä puuttui, jolloin nuori mies syöksyi kuin ampiainen suorittamaan etsiskelyjä. Viiden minuutin kuluttua tiedusteli hän uudelleen hra Kenosen ilmoittamaa numeroa, ja kysyi sitten toisen myymälätiskin takana seisovalta neidiltä, luuliko tämä niin suuria numeroita olevan varastossa.

Neiti sanoi, että tietenkin niitä on, mutta ovat ne kai jossakin syrjemmällä, koska niitä vain harvoin kysytään.

Kuultuaan tämän ryhtyi nuori mies kaksinkertaisella tarmolla jatkamaan etsiskelyltä. Milloin hän sukelsi tiskien alle kuin hylje, milloin kapusi hamaan katonrajaan oravan nopeudella ja rohkeudella.

Ja muutaman minuutin kuluttua asetti hän hra Kenosen eteen parin tusinan kappaleen suuruisen varaston juuri sellaisia kauluksia, jollaisia hra Kenonen oli halunnut.

Kauluspaketin valmistumista odottaessaan lausui hra Kenonen aavistavansa nyt, että yhtä suuria kauluksia oli nähtävästi ollut jo ensimmäisessä myymälässä, josta hän oli niitä tiedustellut, samoin kaiken todennäköisyyden mukaan myöskin toisessa, kolmannessa ja neljännessä. Miksi ei hän ollut niitä saanut? Siksi, selitti hra Kenonen ääni harmista värähdellen, etteivät asianomaiset myyjät olleet viitsineet ottaa tarkempaa selkoa varastosta ja lähteä yhden kauluskaupan takia kapuamaan esimerkiksi katonrajaan, vaikka olisivat varmaan tienneetkin haluttua tavaraa siellä olevan.

Lausuttuaan lopuksi nuorelle miehelle auliin tunnustuksen hänen osoittamastaan palvelevaisuudesta sekä toivomuksen, joka osaksi oli ennustuksen luontoinen, että nuori mies kohoaisi alallaan yhdeksi yhteiskunnan tukipylväistä ja saisi 50 vuoden vanhana kauppaneuvoksen arvonimen ja 60 vuoden vanhana Valkoisen Ruusun ritarimerkin ja kuollessaan puolitoista palstaa elämäkertaa lehtiin ja kunnialliset hautajaiset Vanhassa kirkossa ynnä kaksi kohtalaista hevoskuormaa hautaseppeleitä kansalaisilta ja liiketuttavilta, lähti hra Kenonen ulos, riiputtaen kauluspakettiaan vasemman kätensä nimettömästä…

Kadulla tapasi hra Kenonen kauppias Joh. W. Ovelan ja kertoi hänelle, mitä vaikeuksia hänellä oli ollut voitettavanaan saadakseen Helsingin kaupungista irti pari tusinaa kovia kauluksia. Hän huomautti itsekin toimineensa nuoruudessaan kauppa-apulaisena ja olevansa siis asiantuntija tällä samoinkuin eräillä muillakin aloilla. Samalla hra Kenonen röyhisti rintaansa ja sanoi, ettei hän ikinä olisi voinut kohota nykyiseen asemaansa ja varallisuuteensa, jos hän olisi suhtautunut työhönsä vieraan palveluksessa sellaisella välinpitämättömyydellä, jollaisesta hän tänään oli nähnyt eräitä esimerkkejä. Kauppiaan kannattaisi maksaa hyville apulaisilleen kaksinkertainen palkka, sillä ne ne ovat, jotka asiakkaita hankkivat ja tekevät liikkeen suosituksi. Hra Kenonen löi Joh. W. Ovelaa olalle, niin että tämän polvet notkahtivat ja sanoi, että Ovelan olisi pitänyt olla näkemässä, kun hän, Kenonen, aikoinaan toimi liikeapulaisena. Siinä oli nimittäin eri vilske. Eikä hän tehnyt minkäännäköistä eroitusta tähän vilskeeseen nähden, olipa sitten kysymys märkänokkaisesta pojasta, joka pyysi kymmenellä pennillä makeisia, taikka paksumahaisesta rusthollarista, joka teki sadan markan ostokset. Mutta nytpä hän sitten onkin se mikä on. Sillä eiväthän ne hänen prinsipaalinsakaan voineet ajanpitkään olla huomaamatta, mikä mies hän oli ja millainen vetomagneetti liikkeellä hänessä oli, ei vähemmin naisväen suhteen. Sentähden oli häntä jo nuoruudestaan lähtien kohotettu kunniasta kunniaan, kunnes hänellä oli tilaisuus yrittää itsenäisenä liikemiehenä ja hämmästyttää velttoa maailmaa…

Ja hra Kenonen mullisti profeetallisesti silmiään ennustaen, että sellaisista nuorista miehistä kuin se, joka hänelle kaulukset etsi, tulee aikaa voittaen konsuleita, kauppaneuvoksia ja miljonäärejä, mutta hidasveriset ja kylmäkiskoiset luonteet, joiden sielussa ei ole sitä oikeata tulikipunaa, jäävät iankaikkisesti entisiin oloihinsa.

Joh. W. Ovela, joka ei hra Kenosen pitkähkön esityksen aikana ollut kertaakaan suutansa avannut, teki sen nyt ja lausui:

— Joko sinä olet murkinoinut? Minä tiedän soveliaan paikan.

— Siis sinne käykäämme, sanoi hra Kenonen.

II

Herra Kenonen heräsi. Vähitellen. Voisimmepa melkein sanoa, että hän heräsi pala palalta. Ensin heräsivät hänen oikea kätensä ja vasen jalkansa, jotka alkoivat liikahdella levottomasti. Sitten heräsi hänen suunsa, avautuen puoleksi, sitten hänen nenänsä, joka lakkasi kuorsaamasta ja alkoi pärskähdellä. Lopuksi heräsivät hänen silmänsäkin. Ensin avautui hitaasti toinen silmä, sitten toinen.

Aluksi tuijotti hra Kenosen valveutunut silmäpari jäykästi kattoon, joka nähtävästi oli aikoinaan ollut valkoinen, mutta jonka tupakansavu oli tummentanut. Jostakin ylhäältäpäin valunut kosteus oli sitäpaitsi muodostanut kattoon epämääräisen kuvion, jossa hra Kenonen oli huomaavinaan joitakin tutunomaisia piirteitä. Hän tajusi lopuksi tylsästi, että kuvio muistutti jossain määrin Euroopan karttaa, ei kuitenkaan tätä nykyaikaista, vaan esimerkiksi Ptolemaioksen aikuista. Välimeri, Punainen meri, Vähä-Aasia, Italia ja Onnellinen Arabia olivat vähän sinnepäin kuin pitikin, mutta muu maailma meni vallan löröksi, ajatteli hra Kenonen.

Samassa hän muisti, ettei hänen makuuhuoneensa katossa ollut mitään karttoja, ja käänsi päätään.

Ensimmäinen tämän liikahduksen aiheuttama huomio oli se, että hänen päänsä oli kipeä, vieläpä hyvin kipeä. Ja toinen huomio oli se, ettei hän nukkunut omassa kodikkaassa ja tutussa makuukamarissaan, vaan aivan oudossa, melkoisen yksinkertaisesti ja puisevasti kalustetussa huoneessa, jonka alaslaskettujen ikkunaverhojen lävitse valo — oliko se nyt sitten aamu-, päivä- vai iltavaloa — punertavana siivilöityi.

Hra Kenonen makasi jälleen jonkin aikaa liikkumattomana ja koetti ajatella. Mutta ajatteleminenkin lisäsi kipua päässä. Paras siis olla ajattelematta.

Jossakin seinän takana löi kello vähän käheällä äänellä. Vaistomaisesti laski hra Kenonen lyönnit ja sai tulokseksi 11. Siis oli aamu. Sillä klo 11:n aikaan illalla ei päivänvalo enää olisi punertanut ikkunaverhojen läpi, vaikka olikin kesäinen aika.

Äkkiä käännähti hra Kenonen sängyssään ja nousi istumaan.

Hän oli silminnähtävästi jossain hotellihuoneessa. Sen toisella seinämällä oli myöskin sänky, jossa näkyi nukkuvan joku mieshenkilö, seinään päin kääntyneenä ja peitteen reuna korvien tasalla. Nukkuja kuorsasi epätasaisesti.

Hra Kenonen näki yöpöydällä sänkynsä vieressä vihertävän, lasisen vesikarahvin ja tunsi samassa polttavaa janoa. Käsi vähän vapisten kaatoi hän lasin täyteen, joi sen yhdellä henkäyksellä, vaikka hän ei yleensä hyväksynytkään vettä juoma-aineena, ja totesi kummastuksella, ettei se sentään maistunut niin vastenmieliseltä kuin hän oli ajatellut.

Sitten ryhtyi hän vakavasti mietiskelemään, missä hän mahtoi olla, kuinka oli joutunut tähän paikkaan ja kuka tuo toisessa sängyssä nukkuva mies oli.

Vähitellen hän muisti, että oli viimeksi valveilla ollessaan mennyt ostamaan kauluksia ja poikennut sitten Ovelan kanssa aamiaiselle. Aamiaista tuli jatketuksi päivällisiin asti, senkin hän muisti. Sellaista sattuu, valitettavasti, huokasi hän ajatuksissaan. Mutta miten hiidessä sen loppuillan laita mahtoi olla?

Hra Kenonen muisteli, että oli ollut huone, mutta ei se huone, missä hän oli aamiaista syönyt. Huoneessa oli valoa kattolampussa, pianon tai jonkin sentapaisen soittokoneen räminää, paljon tupakansavua ja savun seassa useita tavallaan kuin tuttuja, mutta samalla jollaintavoin tuntemattomia naamoja, joista virtasi paljon puhetta.

Hra Kenonen hieroi pakottavia ohimoitaan ja jatkoi muisteloitaan. Hyvin hämärästi muisteli hän yhteen aikaan olleen jotain kiivasta väittelyäkin, mutta kutka väittelivät ja mistä, siitä ei hän voinut mitään muistaa. Loppu oli peittynyt yhä sakenevaan usvaan, joka äkkiä muuttui kerrassaan läpinäkymättömäksi.

Ja sitten ei ollut mitään, oli vain täydellinen tyhjyys, olemattomuus, kunnes hänelle tapahtui herääminen tässä huoneessa. Hra Kenonen kaatoi itselleen vielä lasin vettä, joi sen ja ähkäisi.

Siis oli satamoitu johonkin hotelliin yöksi, jatkoi hän tuskiatuottavaa ajatustyötään. — Kirottu päähänpisto, ettei mennä kotiin nukkumaan! Se heittää elämänjärjestykseen epäsäännöllisyyden varjon. Täytyisi olla sellainen laki, että ravintolanpitäjien on pakko rangaistuksen uhalla pitää huolta siitä, että vieraat joutuvat kotiin ja omaan sänkyynsä.

Mutta kaikki oli tuon toisessa sängyssä nukkuvan Ovelan syy. Ovelahan hänet oli houkutellut murkinalle.

Hra Kenonen päätti tehdä asiasta huomautuksen Ovelalle ja hönkäsi:

— Hoi!

Nukkuja lakkasi kuorsaamasta, mutta ei vielä kääntynyt.

— Nous ylös vain, syntisille tolpillesi! karjaisi hra Kenonen, joka ei tuntenut mitään sääliä. — Päivä on jo puolessa!

Nukkuja hieroi silmiään, maiskutteli suutaan, käännähti ja nousi istumaan. Hra Kenonen hönähti hämmästyksestä.

Ylösnousija ei nimittäin ollut Joh. W. Ovela. Eikä se ollut kukaan muukaan hra Kenosen tuntema henkilö. Se oli aivan uppo-outo, mutta kuitenkin herrasmieheltä näyttävä mies, jolla oli harvahko, harmaantuva tukka, leveähkö nenä, naurava suu ja valkoinen pieni arpi toisessa poskessa.

Hra Kenonen aikoi juuri asianmukaisella ponnella kysyä, millä oikeudella vieras oli tunkeutunut nukkumaan hänen huoneeseensa, mutta muisti samassa, etteihän hän tiennytkään, oliko tämä todella hänen huoneensa. Kukaties olikin huone tuon tuntemattoman ja hän itse vain niinsanottu kiinalainen, jolle tuntematon oli vieraanvaraisesti myöntänyt yösijan. Parasta oli esitellä aluksi itsensä ja sitten ryhtyä varovaisesti selvittämään tätä asuntokysymystä.

Mutta vieras, jolla oli naureskeleva suu, sanoi samassa:

— Morning Post!

— Moron… vastasi hra Kenonen epävarmasti.

— Kuinkas se sitäpaitsi hurisee? tiedusteli tuntematon. — Kupariseppiä, vai?

— Sikäli, mikäli… vastasi hra Kenonen, joka oli päättänyt olla varuillaan.

— Niistä on, mainituista käsityöläisistä, joskus vaivaa… aamupäivällä, selitti toinen opettavaisesti. — Mutta niistä pääsee kyllä, kun osaa järjestää.

— Hm, mutisi hra Kenonen, alkaen tehdä nousua.

— Sinä näyt olevankin aika ratti, kun vauhtiin pääset, alkoi toisen sängyn asukki äkkiä ylistää. — Huonompi mies olisi jo puolesta kepertynyt. Minä olen luullut kestäväni siinä kuin joku toinenkin, mutta kyllä minun täytyy tunnustaa sinut mestarikseni. Olikin se aikamoinen meritappelu.

Hra Kenonen vain kuunteli, korviaan höristellen, ja toinen jatkoi:

— Oli hyvä, että sinä heitit sen rähjäävän tirehtöörin ulos…

— Jassoo, jaa… sanoi hra Kenonen. Hän olisi sanonut samalla tavalla, jos toinen olisi kertonut hänen heittäneen ulos Abessinian neguksen anoppimuorineen.

— Juu, jatkoi toinen naureskellen. — Tirehtööri meni niin että hippulat vinkuivat ja pihtipielet rytisivät. Mistä teille oikeastaan riita tuli?

— Niin… hm… minua harmitti… murahti hra Kenonen.

— Harmittihan se muitakin. Sitten tuli paljon hauskempi olla, kun päästiin siitä. Mitäs pidät johtaja Siivilästä?

Hra Kenonen, joka olisi ollut kiitollinen, jos toinen olisi hänelle selittänyt, kuka senniminen herrasmies oli, mistä hän oli kotoisin ja miten hän ja hra Kenonen olivat joutuneet toistensa tuttavuuteen, vastasi kartellen:

— Kyllähän se… mukiinmenevä mies…

— Juu, minäkin pidän paljon siitä miehestä, ilmoitti toinen. — Siinä on jotain semmoista reilua ja välitöntä.

— Aivan niin, sen vaikutuksen minäkin sain, myönsi hra Kenonen.

— Ja hänen rouvansa kanssa sinä myöskin tulit toimeen?

— Häh? kysyi hra Kenonen, pysähtyen äkkiä kenkiensä vaivalloisessa pauloittamisessa.

— Esitit sinunmaljatkin — vaikka rouvanhan se oikeastaan olisi ollut tehtävä.

— Enpähän! sanoi hra Kenonen jyrkästi, punastuen kovasti.

— Älä kiistä! nauroi tuntematon. — Tehän joittekin ne oikein vanhaan hyvään tapaan, käsikoukussa. Mutta sinä et taida enää oikein muistaa, mitä kaikkea siellä hommattiin?

— Tietysti muistan! rähähti hra Kenonen loukkaantuneella äänellä. Mutta rouva Saviola…

— Rouva Siivilä!

— Siivilähän minä sanoinkin… paholaisen niskanappi kun on jäykkä!… rouva Siivilä sinutteli ensin minua erehdyksessä, niin että minä arvelin…

— No, eihän se ollut mitenkään vaarallista, kun mieliala muutenkin oli niin korkealla, lohdutti naapurisängyn asukas. Ja olethan sinä sitäpaitsi niin paljon vanhempi, että sinulla on jo ikämiehen etuoikeuksia.

— En minä kai vielä mikään ikäloppu silti ole! sanoi hra Kenonen, muljauttaen synkästi huonetoveriinsa, joka myöskin oli noussut ylös ja pistänyt päänsä pesuvatiin jäähtymään.

— Etpä tietenkään, etpä tietenkään, myönteli toinen lepytellen. — Sinähän olit nuorekkain meistä kaikista. Laulusikin…

— Lauloinko minä? pääsi hra Kenoselta.

— Etpäs muistakaan! ilkkui hyvämuistinen huonetoveri. — Et kai muista sitäkään, kun tanssit balettia ja esitit "Joutsenlampea"? Rouva Siivilä nauroi niin että oli pakahtua.

Hra Kenonen ei halunnut kuulla enempää, vaan meni pesukaapin ääreen ja alkoi vettä kovasti loiskuttaen huuhdella kasvojaan.

Kun asuintoverit olivat siistiytyneet ja pukeutuneet, huokasi hra Kenonen, piteli päätään ja sanoi olevansa kipeä kuin esihistoriallinen plesiosaurus. Hän selitti, että nykyinen ihmissuku on vedenpaisumuksen jälkeen paljon heikompaa kuin ennen suurta luonnonmullistusta eläneet tervaskannot, ja huomautti tilaston osoittavan, että aika on sairaalloinen ja että kulkutaudit raivoavat useilla paikkakunnilla, eritoten pääkaupungissa, jonka raaka meri-ilmasto tekee pahaa herkästituntevalle elimistölle.

Nauravanaamainen herrasmies myönsi nämä näkökohdat paikkansapitäviksi, mutta kiinnitti samalla huomiota lääketaidon edistysaskeliin nykyajalla, arvellen hra Kenosenkin taudin olevan parannettavissa järkiperäisellä hoidolla, mikä soveliaasti ja taitavasti voitaisiin aloittaa silliaamiaisella tämän hotellin ruokasalissa.

Kun ei hra Kenosella voinut olla mitään muistuttamista tätä hyväätarkoittavaa ja vanhastaan koeteltua sekä asianmukaiseksi havaittua hoitotapaa vastaan, niin lähdettiin heti silliaamiaiselle.

Hra Kenosta vaivasi kuitenkin yhä se, ettei hän tiennyt, kuka hänen toverinsa oli. Mutta koska hra Kenonen ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, katsoi hän heidän ruokasaliin lähtiessään huoneen numeron. Se oli 17, ja ovenvartijan nimitauluun vilkaistuaan näki hän, että numerossa 17 asuivat herrat A.B. Kenonen, liikemies, ja V.J. Varpukallio, varatuomari.

Hra Kenonen tuli kohta keveämmälle mielelle todetessaan olevansa säädyllisessä ja laillisessa seurassa, ja raihnaisesta ruumiillisesta tilastaan huolimatta astui hän reippaasti ruokasaliin.

Siellä oli hra Varpukallio vallannut itselleen hyvän nurkkapöydän, mihin hra Kenosen saapuessa sitäpaitsi oli jo ennättänyt sijoittua pari muuta mieshenkilöä, toinen lyhyt ja paksu, naamaltaan hyvin näppyläinen, toinen hontelon näköinen nuori mies, jonka tukka ei näyttänyt olleen lähimpinä kuukausina tekemisissä saksien ja tuskin kammankaan kanssa.

— Terve! mörähti näppylänaama, jota hra Kenonen ei muistanut koskaan nähneensä. — Annappa pois minun taskuveitseni!

Hra Kenonen loi tähän röyhkeään puhuttelijaan jäykän silmäyksen — minkä johdosta näppylänaama teki tiettäväksi luulonsa, ettei hra Kenoselle suoneniskentä tekisi pahaa — ja koetteli sitten oikeata liivintaskuaan. Siellä oli aivan oikein vieras taskuveitsi ja ojentaen sen näppylänaamalle kysyi hra Kenonen:

— Oliko se tämä?

— Justiinsa! tokaisi paksu, pistäen veitsen taskuunsa. Sitten hän selitykseksi lisäsi:

— En minä itse veitsestä lukua pidä, mutta siinä oleva korkkiruuvi on etevimpiä alallaan… korkkiruuvi, joka on yksi ihmishengen nerokkaimpia keksintöjä.

Hra Kenonen kävi lastaamassa voileipäpöydästä lautaselleen sekalaista kylmää ja suolaista, minkä jälkeen hymyilevä Varpukallio kaatoi kullekin lasiin melkoisen annoksen päänparannusta.

— Kuinkas nyt on? kysyi tuomari Varpukallio hetken kuluttua hra Kenoselta. — Eikö se ala jo ruveta vähitellen kuuntelemaan?

III

Hra Kenonen seurueineen oli taas siirtynyt rauhalliseen ja syrjäisiltä uteliailta suojattuun sivuhuoneeseen.

Hänen ankara päänkipunsa oli sopivalla hoidolla onnistuttu kokonaan karkoittamaan, mutta siinä toimituksessa oli kuitenkin kulunut niinpaljon aikaa, että hra Kenonen katsoi tämänkin päivän menneen vikaan ja lähetti kotiinsa sähkösanoman, missä hän ilmoitti joutuneensa tärkeälle ja kiireelliselle liikematkalle, jonka tähden ei ole syytä hätäillä, vaikka ei häntä lähipäivinä kotiin kuuluisikaan.

— Miksi et yhtähyvin voinut ilmoittaa sitä puhelimella, koska kerran ollaan vielä samassa kaupungissa? kysyi tuomari Varpukallio.

Raavittuaan leukaansa selitti hra Kenonen, että sähkösanoma tekee vakuuttavamman vaikutuksen, jotapaitsi lennätinteitse ei joudu minkäänlaisen ristikuulustelun esineeksi.

— Se on kyllä totta, myönsi lakimies. — Ristikuulustelut voivat olla ikäviä.

— Ne ovat lakijuristien keksintöjä ihmisten kiusaamiseksi, lausui hra Kenonen harmistuneena. — Kaikki paha maailmassa on lähtöisin lakijuristeista, lisäsi hän.

— Mitäs pahaa ne ovat sinulle tehneet? kysyi lakimies, tapansa mukaan naurussasuin, mikä jostakin syystä erityisesti harmitti hra Kenosta.

— Mitäkö pahaa? ärähti hra Kenonen, alkaen sitten kaivaa kokemiaan vääryyksiä hampaankolosta.

Asianlaita on nimittäin se, että hra Kenonen kuuluu erään yhtiön johtokuntaan, ja eräänä iltana oli johtokunnalla tärkeä kokous. Johtokuntien kokoukset ovat tietysti kaikki tärkeitä, niin ettei tämä kokous siinä suhteessa ollut mikään poikkeus yleisestä säännöstä. Eikä siinäkään suhteessa, että kokouksen jälkeen mentiin syömään pieni illallinen, joka kesti verraten myöhäiseen hetkeen.

Mitä kaikkea kokouksessa ja sen jälkeen seuranneilla illallisilla keskusteltiin ja mistä kaikesta siellä päätettiin, se ei ole tiedossamme, eikä se sen puolesta asiaan vaikutakaan. Sen vain tiedämme, että herra Kenosen pää, hänen kulkiessaan pitkin autiota ja hiljaista, kaasulyhtyjen valaisemaa katua, tuntui jonkin verran kuumalta ja hänen keuhkonsa tuntuivat tarvitsevan raitista ilmaa, jonka tähden hän, antaakseen vilpoisen ja raikkaan ulkoilman hivellä kuumaa otsaansa, otti lakin päästään, ja kun ei saatavissa ollut mitään naulaa, mihin siksi aikaa ripustaisi lakkinsa, heitti hän sen huolettomasti ilmaan, ja saadakseen yksin tein ja samalla ponnistuksella keuhkonsa täyteen raitista ilmaa, joka on niin tärkeätä ihmisen terveydelle, hihkaisi täydellä miehisellä voimallaan niin että katu kajahti:

— He — hei!

Tämä reippaan mielen, ryhdikkään luonnonlaadun ja hyväntuulisen hilpeyden kuultava ilmaus ei voinut olla herättämättä seuraavassa kadunkulmassa miettiväisen näköisenä seisovan järjestyksenvalvojan huomiota. Järjestyksenvalvoja teki puoli käännöstä vasempaan ja lähti kävelemään herra Kenosta kohti.

Jos hra Kenonen olisi huomannut tämän puolikäännöksen ja sitä seuranneet askeleet, joitten päämaalina oli hänen oman persoonansa välitön läheisyys, olisi hän kaiken todennäköisyyden mukaan painanut lakin päähänsä sekä alkanut mahdollisimman viattoman näköisenä ja ilman enempiä hihkauksia kävellä pitkin autiota katua. Mutta omaksi vahingokseen ei hra Kenonen sattunut sitä huomaamaan. Ja kun hänestä tuntui siltä, kuin tarvitsisivat hänen keuhkonsa vielä uuden annoksen raitista ilmaa, joka on niin tärkeätä ihmisen terveydelle, niin veti hän keuhkonsa niin täyteen tätä arvokasta ainetta, joka on ainoa tarvike, jota näinä kalliina aikoinakin on maksuttomasti saatavana, että hänen rintansa mahtavasti pullistui, ja sitten päästi hän ylimääräisen osan täten hankkimastaan ilmavarastosta takaisin vapauteen, jolloin se kurkkujänteiden läpi kulkiessaan muodosti raikkaasti helähtävän "heleijaa" huudon.

Järjestyksenvalvojan vauhti lisääntyi aivan ilmeisesti samassa hetkessä, jolloin hra Kenosen uusi huudahdus leikkasi öisen kadun hiljaisuutta, niinkuin päiväläisen viikate leikkaa nuorta heinää. Tuossa tuokiossa oli järjestyksenvalvoja aivan hra Kenosen ääressä ja hra Kenonen kuuli vakavan äänen sivultansa kysyvän:

— Mitäs meteliä herra oikein pitää?

Hra Kenonen katsahti sivulleen, ja nähdessään vieressään univormupukuisen poliisin kuin pilvistä pudonneena, kulki hra Kenosen mahtavan ruhon läpi säpsähdys päälaelta kantapäihin asti.

Mutta sitten sai ylpeyden rietas henki hänessä vallan, ja tämä rietas henki kävi kuten tavallisesti lankeemuksen edellä.

Silmänräpäyksen ajan ajatteli hra Kenonen nöyryyttää itsensä maallisen esivallan edustajan edessä ja selittää noiden huomiota herättäneiden äännähdysten päässeen häneltä vahingossa, aivan tahtomattaan. Hra Kenonen aikoi selittää, että se on jonkinlainen tauti, joka aika ajoin on vaivannut häntä lapsuudesta asti ja jonka lääkärit tarkkojen ja laajojen diagnosien jälkeen ovat todenneet synnynnäiseksi ja parantumattomaksi. Sitten aikoi hän antaa vakavan lupauksen hillitä vastedes tämän taudin purkauksia kaduilla, toreilla ja muilla julkisilla paikoilla sekä jatkaa hiljaisuudessa ja äänettömänä kuin ahven matkaansa kotiin.

Jos hra Kenonen olisi toteuttanut tämän järkevästi harkitun ja viisaan suunnitelman, olisi hän todennäköisesti päässyt jatkamaan matkaansa saatuaan vakavan huomautuksen säädyllisen ja vaiteliaan esiintymisen tärkeydestä sivistyneessä yhteiskunnassa eritoten öiseen aikaan. Asianomainen poliisimies oli nimittäin luonteeltaan sävyisä ja maltillinen sekä kuului niihin ihmisiin, jotka ovat ottaneet onkeensa Lutheruksen katkismuksen ohjeen asioitten parhain päin kääntämisestä.

Ikävä kyllä meni kuitenkin hra Kenoseen, niinkuin edellä jo mainitsimme, ylpeyden henki, todennäköisesti kaikkien niiden henkien seuraamana, jotka olivat asuneet niissä korkeissa, pyöreävatsaisissa pulloissa, jotka johtokunnan jälki-istunnossa oli tyhjennetty, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän ajatteli, ettei se mitä ränttää tässä ruveta nöyristelemään ja keinottelemaan, sillä rohkeudella ja röyhkeydellähän tässä maailmassa muutkin näkyvät pisimmälle potkivan.

Hra Kenonen röyhisti siis rintaansa ja kysyi, millä oikeudella poliisi ryhtyy antamaan hänelle kysyvään muotoon puettuja alentavia huomautuksia pääkaupungin kadulla klo 3 jälkeen puolenyön?

Poliisi vastasi rauhallisesti tehtäviinsä kuuluvan pitää huolta siitä, ettei kukaan käytöksellään herätä pahennusta hänen vartioalueellaan.

Hra Kenonen nauroi ylimielisesti kovalla äänellä ja sanoi, ettei poliisi näytä olevan oikein perillä lakiasioista, jotka hän, hra Kenonen itse, tuntee kuin viisi sormeaan. Sillä pahennuksen herättämiseen kuuluu lain hengen ja kirjaimenkin mukaan, että on läsnä yleisöä, joka voi loukkautua. Ja koska ei kadulla tällä hetkellä ollut muita näkyvissä eikä kuuluvissa kuin hän ja poliisi, eikä heitä kahta voi sanoa yleisöksi, niin ei hra Kenonen mielestään saattanut tehdä itseään vikapääksi pahennuksen herättämiseen, vaikka huutaisi niinkuin palotorvi.

Poliisi vastasi, ettei aika eikä paikka ole sopiva lainopillisten kysymysten pohtimista ja selvittelemistä varten ja että viisainta, minkä hra Kenonen nykyhetkellä voi tehdä, on se, että hän pitää suunsa kiinni ja lähtee jatkamaan matkaansa ääneti kotiinsa. Poliisi lisäsi, ettei noin lihavan ja vanhan miehen arvonkaan mukaista ole käyttäytyä kuin katupoika.

Tästä hra Kenonen tunsi sydänjuuriaan myöten loukkaantuvansa ja alkoi rähisevällä ja riitaisella äänellä jatkaa lainopillisen puolen selvittelyä, äyhkäistyään ensin, ettei hänen lihavuutensa ensinkään kuulu esillä olevaan asiaan, ja mitä hänen ikäänsä tulee, niin on hän vielä kapalovauva Metusalemiin verrattuna.

Poliisin kärsivällisyys, joka todella oli ollutkin kunnioitettava, loppui viimeinkin, ja hän vei hra Kenosen poliisikamariin. Pahnoille hänen ei sentään tarvinnut joutua, kun ei edes horjunut, mutta hänen nimensä merkittiin kirjoihin, ja hänelle ilmoitettiin, että hänellä on tilaisuus seuraavana maanantaina raastuvanoikeuden edessä selvitellä kantaansa pahennuksen herättämiä kysymyksessä.

Raastuvassa hra Kenonen laajasti todisteli katsantokantansa oikeutta juriidiselta puolen katsottuna, jonka jälkeen hän sai sakkoa juopumuksesta ja rähinästä.

Hra Kenonen tuli raastuvanoikeudesta punoittaen kuin kukon heltta ja sanoi eteisessä istuville oikeudenetsijöille, että laki on tietysti niinkuin luetaan ja ettei hän viitsi mennä ylempiin oikeusasteisiin näin pienestä asiasta, koska hänen pöksynsä kyllä kestävät tällaiset kihnaukset.

IV

Lakimies, joka oli mielenkiinnolla kuunnellut hra Kenosen selostusta ylläkerrotusta oikeustapauksesta, raapi leukaansa ja sanoi, että hra Kenonen oli kyllä mennyt syyhymättä saunaan, mutta että hänen juttunsa olisi kuitenkin saanut toisen käänteen, jos lakimies olisi ollut ajamassa hra Kenosen asiaa. Samalla tarjoutui lakimies ottamaan ajaakseen hra Kenosen vastaiset tämäntapaiset jutut.

Hra Kenonen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, sanoi toivovansa, ettei hänelle enää koskaan ainakaan mitään poliisijuttuja tulisi. Hän sanoi olevansa koska tahansa valmis myöntämään, että aurinko nousee lännestä ja laskee itään, jos poliisi sitä vaatii. Ei ole mitään vaarallisempaa vapaalle kansalaistoiminnalle kuin poliisijärjestys, arveli hän vihaisen näköisenä.

— Minä panen sitä vastaan jyrkän vastalauseen! huusi näppylänaamainen mies, joka keskustelun aikana oli ilmennyt kauppamatkustajaksi, intohimosta värisevällä äänellä. — Minä väitän, että kaikki paha johtuu juutalaisista! Juutalaisille olisi annettava selkään kolmesti päivässä.

— Se olisi aivan kohtuullista, myönsi hra Kenonen. — Juutalaiset ovat suurena vaarana kaikkialla maailmassa. Poliisi ja juutalaiset…

— Ja eduskunta! huusi hra Varpukallio.

— Niin, poliisi, juutalaiset ja eduskunta ovat kolme yhteiskuntaa terrorisoivaa ryhmää, myönsi hra Kenonen.

— Miksi antaa yhteiskunta sitten terrorisoida itseään? kysyi huolestuneen näköinen, isoleukainen mies, jonka varsinaisesta toimesta ei kukaan, tuskinpa hän itsekään, ollut oikein selvillä, ja joka kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä toiset puhuivat, mutta ei itse puhunut paljon mitään.

— Yhteiskunta ei huomaa, että se on orjuudessa, selitti tuomari.

— Sille pitäisi huomauttaa siitä, arveli isoleukainen sävyisästi.

— Niin, sille olisi ehkä syytä huomauttaa siitä, myönsi hra Kenonen.

— Ei se sitä uskoisi, vaikka sille siitä huomautettaisiinkin, sanoi tuomari Varpukallio — ja mitä hittoa se meihin kuuluu? Tulkoon jokainen autuaaksi omalla tavallaan.

— Minua ovat aina harmittaneet Heikinkadun juutalaiset, sanoi paksu kauppamatkustaja valittavalla äänellä.

— Kun näen niiden seisovan myymäläinsä ovella aamusta iltaan, katukäytävälle syljeskellen, syttyy minussa miltei vastustamaton halu mennä iskemään heitä kuonoon.

— Ymmärrän, myönsi hra Kenonen, sytyttäen sikarin, — Minäkin haluaisin olla mukana sellaisessa pogromissa.

— Ja mikä oikeus heidän on juosta myymälöistään kadulle ostajia pyydystelemään ja vetämään niitä puoliväkisin sisään? huusi kauppamatkustaja, iskien nyrkin pöytään. — Se ei ole lojaalista kilpailua, eikä sitä saa suvaita järjestetyssä yhteiskunnassa. Olen usein nähnyt niiden vampyyrien kaltaisina kiskovan yksinkertaisia, kainostelevia maalaisia vasten tahtoaan luoliinsa. Miksi ei hallitus, eduskunta tai poliisi puutu asiaan?

— Hallitus, eduskunta ja poliisi! huudahti hra Kenonen halveksivasti. — Jos minä olisin ministeri…

— Mitä et vielä ole, siksi voit tulla, sanoi tuomari. — Mutta minä en sääli maalaisiakaan, lisäsi hän. — Kyllä nekin osaavat, milloin heidän vuoronsa tulee. Siitä on hyvänä todistuksena eräs tuttavani Hosea Hukkanen. Jos herrat suvaitsevat pitää pienempää suuta ja malttavat kuunnella kymmenen minuuttia, niin kerron teille

Hosea Hukkasen kesähuvilasta ja runoilijan nimikirjoituksesta.

Maanviljelijä Hosea Hukkasella oli järven rannalla rappeutunut ja rähjäytynyt tuparakennus, jota ei voitu enää käyttää ihmisasunnoksi. Sitä varten olisi se täytynyt rakentaa melkein kokonaan uudestaan, mutta Hosea Hukkasen periaatteisiin eivät tämmöiset uudestirakentamissuunnitelmat kuuluneet. Hän sanoi vain, katsellessaan rötisköä, että maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Ja Hosea Hukkanen tajusi, ettei siihen jälleentulemiseen tarvittu enää kovinkaan pitkiä aikoja.

Joskus, kävellessään ruosteista heinää kasvavilla rantaniityillä, savisilla ja rapaisilla karjapoluilla, jotka sateisen sään aikana muuttuivat surkeiksi ja viheliäisiksi lokaviemäreiksi, ja pahaisen, puolihullun lampuodin mitä epäedullisimpaan paikkaan raivaamalla ja aikoja sitten oman onnensa nojaan jätetyllä ja nyttemmin pajupehkoja ja muita vähemmänarvoisia puu- ja kasvilajeja kasvavalla peltotilkulla, ja päätyessään lopuksi tuolle rappeutuneelle ja rähjäytyneelle tuparakennukselle, joka oli kuin laahattu syrjään elävän elämän tieltä tälle vuosi vuodelta madaltuvalle ja ruohottuvalle rannalle, johtui Hosea Hukkasen mieleen, että tämä ravistuneen harakanpesän kaltainen rötiskö, jossa tuskin on yhtään niin tervettä seinähirttä, että sitä kannattaisi kurjaa tientapaista myöten kuljettaa kartanolle talontarpeiksi käytettäväksi, olisi oikeastaan poltettava. Mieluimmin juhannusaattona. Siitä tulisi jokatapauksessa komea kokko, joka näkyisi aina järven toisella puolen olevaan Kurkkilan kylään asti ja täyttäisi Kurkkilan kyläläiset kateudella. Hosea Hukkanen oli, eikä syyttä, sitä mieltä, että siitä syntyisi kokko, jota vielä kymmenen vuoden päästä mainittaisiin kunnioitettavana ja ihailtavana esimerkkinä koko pitäjässä.

Jonkun kerran tuli Hosea Hukkanen, puheliaalla tuulella ollessaan, murahtaneeksi siitä emännälleenkin. Emäntä ei siihen vastannut muuta kuin:

— Hyh.

Niinkuin hän vastasi kaikkiin muihinkin Hosean tuumailuihin, sekä kannatettaviin että töhlömäisiin.

Mutta eräänä kesänä — pari vuotta ennen suuren sodan alkua — tuli paikkakunnalle kesävieraita. Kauppias vuokrasi järven rannalla olevan tönön, jossa meijerin masinisti oli asunut ennenkuin meijeri paloi ja masinisti muutti muille maille, jollekin helsinkiläiselle konttoristiherrasväelle. Kauppias sai siitä vuokraa 115 mk. — yhdeltä kesältä. Se oli melkein puolet siitä, mitä koko tönö olisi maksanut — vaikka siinä oli kaksi kamaria ja katoksen tapainen ulkorapun yläpuolella — jos joku olisi ostanut sen. Mutta kukapas sitä olisi ostanut.

Hosea Hukkasella oli aina ollut, ja on vieläkin, sillä hän elää tänä päivänäkin ja hyvissä voimissa onkin, suuri kunnioitus selvää rahaa ja Suomen Pankin seteleitä kohtaan. Kun konttoristin herrasväki tuli kauppiaan kesävieraaksi, mietiskeli hän usein, mahtoivatko he maksaa vuokraa 35 mk. kesältä, vai olisiko kauppias ahneuksissaan vaatinut 50 mk. Luonnollisinta olisi ollut, että kauppias olisi antanut pöksän ilmaiseksi, koska hän kumminkin hyötyi suuresti siitä, että herrasväki osti kaikki tarpeensa, jotka olivat suuret, moninaiset ja jokapäiväiset, kauppiaalta, mutta katsoen kauppiaan ahneuteen oli luultavinta, että kauppias otti vielä vuokrarahatkin… todennäköisesti 30-35 mk. kesältä — tietysti mieluummin 35 kuin 30, jos kerran oli valinnan varaa, mutta juutas tiesi, eikö hänen päähänsä ehkä olisi pälkähtänyt pyytää viittäkymmentäkin markkaa. Ei sillä miehellä ollut häpyä eikä omaatuntoa, ja kaupunkilaiset, varsinkin pääkaupunkilaiset, nehän olivat semmoisia lapsia ja narreja näissä niinkuin muissakin käytännöllisissä asioissa. Tietysti ne maksavat mitä joku viitsii niiltä vaatia. Hosea oli langoltaan, joka oli kaupunkilainen, vaikkakaan ei pääkaupunkilainen, kuullut, etteivät ne helsinkiläiset ainakaan koskaan tingi, olivatpa kuinka köyhiä tahansa. Niillä on semmoinen muoti ja ylpeys, että maksavat mitä pyydetään, jos jaksavat tai haluavat; elleivät maksa, niin pyytävät anteeksi, että ovat vaivanneet, ja menevät matkaansa. Semmoisia omituisia ihmisiä. Mahtavia, mokomia.

Tämä asia, vaikka Hosea Hukkanen koettikin karkoittaa sen mielestään, vaivasi häntä lopuksi siinä määrin, että hän eräänä lauantai-iltana, kun ei puodissa ollut ketään muita saapuvilla, rohkaisi luontonsa ja ikäänkuin yksinkertaisuudessaan tiedusteli kauppiaalta, paljonko ne helsinkiläiset niinkuin hyyriä maksavat.

Ei se kauppias sitä sen enempää salaillut. Ihan asiallisesti, niinkuin mistä lehmänpoikimisesta tai muusta ehdonvallan asiasta ilmoitti, että senhän ne maksavat 115 mk., minkä hän oli määrännyt. Olisivat maksaneet 125 markkaakin, minkä kauppias ensin määräsi, mutta kun kauppias oli kuullut, että herrasväki ei ole kuin elokuun puoliväliin, niin oli vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan helpottanut 10 mk.

Tähän asti ei Hosea Hukkasella ollut ollut mitään varmaa tietoa siitä, että rahaa voisi laillisella tavalla haravoida noin läjittäin aivan ilmaiseksikin. Hän oli tietysti kuullut joitakin juttuja silloin tällöin samanlaatuisista, muilla paikkakunnilla sattuneista tapauksista, ja hän arvasi, että jotakin sellaista saattoi tapahtua kaupungeissa, joissa hallitsivat omat käsittämättömät taloudelliset lakinsa, mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan osannut juohtua, että hänen oma arkipäiväinen kyläkuntansa voisi millään tavoin tarjota sellaisia mahdollisuuksia.

Ja kuitenkin, siinä oli herrasväki, Helsingistä asti, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä parhaana heinäpoutana kuin maleksia puolialastomana järven rannalla keskipäivällä, leikkiä masinistin raivaamalla pihamaalla iltapäivällä ja juoda teetä kuistilla tai kävellä kevyissä, läpikuultavissa kesäpuvuissa illalla postikonttoriin postin tuloaikoina. Ja kauppamies itse oli sanonut, että 115 mk. maksoi. Semmoinen köyhänmoinen konttoristi.

Hosea Hukkasella ei ollut oikeastaan mikään vilkas mielikuvitus. Mutta tässä ei ylimalkaan paljon mielikuvitusta tarvittukaan.

Hosea Hukkanen puhui lopuksi emäntänsä kanssa.

Emäntä sanoi vain:

— Hyh!

Joka merkitsi oikeastaan yhtä paljon kieltämistä kuin myöntämistäkin.

Ja niin siinä vain kävi sitten, että Hosea Hukkanen, aikansa asiaa harkittuaan, laittoi maatuvan tuparakennuksensa siellä Heterannalla "kesähuvilaksi", pani siihen puuttuvat ikkunaruudut, korjasi vähän ovia j.n.e., ja ilmoitti sitten lehdessä, että olisi vuokrattavana viihtyisä ja kodikas kesähuvila kauniilla paikalla järven rannalla puolentoista penikulman päässä lähimmältä rautatieasemalta.

Kaksi paikan päällä käynyttä kyselijää matkusti ilman muuta pois, toinen haukuttuaan Hosea Hukkasen ja hänen huvilansa pahanpäiväisesti. Mutta kolmas jäi. Tosin ei hänkään tuntunut olevan paikkaan oikein tyytyväinen, mutta jäi kumminkin, Hosea Hukkasen luvattua vuokrata asumuksen 65 markasta koko kesäksi. Samalla hinnalla olisi hän muuten nähtävästi myynytkin koko komeuden, jos niikseen olisi tullut.

Runoilija — se kolmas oli nimittäin runoilija — tappeli muutamia viikkoja rakennuksen lude- ja russakkalegionien kanssa ja matkusti sitten tiehensä, käymättä sanomassa hyvästi Hosea ja emäntä Hukkaselle. Mutta koska hän oli maksanut vuokransa etukäteen, niin ei hänen hyvästeillään ollut väliäkään.

Seuraavana kesänä ei Hosea Hukkanen saanut kesävieraita. Eikä sitä seuraavanakaan. Ikkunoista hän otti kaksi pois, pannen toisen navetan, toisen saunan seinään, taikka oikeastaan ei saunan seinään tarvittu muuta kuin kaksi ruutua.

Mutta sitä seuraavana keväänä tulla sipsutteli Hosean tupaan joku elähtänyt neiti-ihminen, laiha kuikelo, kaupunkilaishepenissään. Neiti sanoi kuulleensa, että Hosea Hukkasella on ollut kesäasunto vuokrattavana, ja Hosea myönsi tiedon paikkansapitäväksi, mainiten samalla, ettei rakennus ollut ihan asuttavassa kunnossa, mutta että sen pian voisi auttaa, jos kaupat syntyvät. Hosea ajatteli, ettei navetassa näin kesällä kuitenkaan tarvittaisi ikkunoita, joten ne voisi saada sieltä lainaksi.

Neiti lähti Hosean kanssa rannalle tutustumaan paikkaan. Hän pistäytyi joka paikassa, ja hänen kasvojensa ilmeestä arvasi Hosea kohta, ettei tästä taida tulla hänelle kesävierasta… ja Hosea arvasi kyllä aivan oikein.

Vanhapiika nuuski kuitenkin kaikki paikat, pistäytyipä vaivihkaa "pikkukamariakin", laudoista kyhättyä, kallellaan olevaa laitosta katsomassa.

Sieltä tullessaan oli neiti omituisen kiihkon vallassa ja kysyi, mistä kuuluisan runoilijan N.N:n nimikirjoitus oli "tuon noin", tuon laitoksen oveen ilmestynyt? Hosea sanoi, että kukapa sitä lie siihen muut räntänneet kuin herra itse. Koska se kerran täällä asui yhtenä kesänä. Aikaa sillä kumminkin näytti olleen.

Neiti ei vuokrannut itselleen kesäasuntoa Hosea Hukkaselta. Mutta hän oli suurten ja kuuluisien henkilöitten nimikirjoitusten intohimoinen kerääjä.

Neiti kysyi, myisikö isäntä "tuon noin" oven? Hosea raapi päätään ja sanoi sitten, että saattaisihan tuon ehkä myydäkin. Neiti kysyi hintaa. Hosea ajatteli sanoa pari markkaa, mutta kuinka lienee tullut sanoneeksi parikymmentä markkaa. Neiti maksoi kohta, ja pyysi sitten Hoseaa sahaamaan laitoksen ovesta irti ne laudat, joissa runoilijan nimikirjoitus oli.

Kun Hosea oli tämän tehnyt — ja ottanut vanhurskaalla naamalla vielä 10 mk. sahauspalkkaa, lähti neiti kepsuttelemaan kylälle kaksi käymälän ovilautaa kainalossa.

Ja Hosea oli lopullisesti vahvistunut uskossaan, ettei inhimillisellä hulluudella ole mitään varmaa rajaa, mutta että mitä hullumpi joku herrasihminen on, sen enemmän siitä myös voi rahallisesti hyötyä, kun vain osaa katsoa eteensä.

V

Tuomari Varpukallion jossain määrin pitkäveteisen kertomuksen aikana oli hra Kenonen torkahtanut pöydän takana olevalla plyyshisohvalla. Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli huoneessa, paitsi häntä itseään, vain aikaisemmin aamiaispöydässä ollut hontelon näköinen nuori mies, joka näytti ryhtyneen kasvattamaan itselleen Absalomin tukkaa.

— Minnekäs ne toiset äijät ovat kadonneet? kysyi herra Kenonen, hierottuaan silmiään ja täytettyään lasinsa.

— Ne lähtivät vain pistäytymään Estonian hotellissa… Varpukalliolla kuuluu siellä olevan tuttavia, sanoi nuorimies, savuketta imeskellen ja surumielin tuijottaen edessään olevaan tyhjään lasiin.

Hra Kenonen rykäisi ja ilmoitti käsityksenään, että sellainen livistäminen säädyllisestä ja kunniallisesta seurasta oli erittäin sikamainen teko, mihin nuori mies nyökäytti murheellisena päätään.

— Mikäs mies sinä oikeastaan olet? kysyi hra Kenonen. — Mitä sinä hommaat? Onko sinulla jokin toimi tai elinkeino?

— Minä olen kirjailija, vastasi nuori mies, heittäen hra Kenoseen uhmaavan silmäyksen.

— Minä en yleensä lue kaunokirjallisuutta, ilmoitti hra Kenonen, täyttäen nuoren miehen lasin. — Minusta se on enimmäkseen pötyä.

— Sen minä kyllä uskon, myönsi nuori mies, ottaen siemauksen.

— Kaunokirjallisuus on sellaista lirunlarua… varsinkin runot, selitti hra Kenonen. — Salapoliisijutut ovat erikseen. Sherlock Holmesin olen lukenut kolmeen kertaan. Mutta pitkiä rakkausromaaneja minä kun en lue!

— Minä en kirjoitakaan mitään tavallisia kaunokirjallisia teoksia, sanoi nuori mies. — Minä olen kehittänyt itselleni erikoisalan: koko romaani mahtuu muutamille sivuille, jotka ovat täynnä kuohuvaa, tiivistettyä elämää. Kaikki epäoleellinen, sivulukua lisäävä loru on jätetty pois. Luonnonkuvaukset ovat lyhyitä, mutta nasevia ja sattuvia… kieli on lyhyttä, iskevää… satiiri purevaa…

— Tuo kaikki kuulostaa hyvin lupaavalta, sanoi Kenonen. — Haluaisin kernaasti tutustua sinun tekeleihisi.

— Minulla on täällä taskussani juuri eräs käsikirjoitus. Se on oikeastaan murhaavaa ivaa eräästä musteentuhrijasta, joka kuvittelee olevansa kirjailija, ja joka on saanut eräisiin maaseutulehtiin painetuksi häpeämättömiä arvosteluja minun teoksistani, arvosteluja, jotka eivät ole olleet muuta kuin kykenemättömän ja epäonnistuneen, mutta pahansisuisen kilpailijan siivotonta sapenpurkausta. Mutta minäpä hänet vielä peipottelen. Minä olen jo laatinut hänestä kaksi murskaava kertomusta, joista toisen nimi on "Rakkausromaani" ja toisen, puolivalmiin nimi "Elämän leukaluissa", ja minä kokoilen paraillaan aineksia suureen jättiläisromaaniin, jossa minä hänet lopullisesti masennan maan tasalle. Hän saakoon nähdä, ketä hän on pistänyt! huusi kirjailija Lempo Sarvikas silmät salamoiden.

— Älä kilju, sanoi Kenonen, vaan anna kuulua, mitä sinulla siellä taskussasi on.

Hontelon näköinen nuori mies kaivoi kerkeästi taskustaan muutamia käsikirjoitusliuskoja ja luki suurella taidolla ja milloin verhotun, milloin säkenöivän ivallisella äänenpainolla seuraavan tekeleen, jota hra Kenonen näytti kuuntelevan kohtalaisella mielenkiinnolla:

Rakkausromaani

1

Valkoinen aamuvalo lepäsi kuin siivilöity lehmänmaito heleällä rantahiekalla.

Kivellä istui suuri kirjailija.

Hän painoi 103 kg netto.

Mutta hänen painonsa ei rasittanut kiveä, sillä se itse painoi ainakin kolmatta tonnia.

Suuren kirjailijan nimi oli Helkiö Paimenhuilu.

Se ei kuitenkaan ollut hänen alkuperäinen nimensä. Niin suuria idiootteja eivät hänen vanhempansa olleet olleet.

Helkiö Paimenhuilu oli hänen kirjailijanimensä.

Hänen alkuperäinen nimensä oli Asarias Pöllönen.

Mutta kun hän oli kirjoittanut ensimmäisen novellinsa ja saanut sen julkaistuksi Nurkkalan kaunokirjallisessa viikkolehdessä, ilmoitussivun täytteenä petiitillä ilman välikkeitä, ja oli pyhällä liikutuksella lukenut sen alta harvennetun salanimensä Helkiö Paimenhuilu, oli hän pannut viikkolehden seuraavaan numeroon ilmoituksen

Nimeni,

joka tähän asti on ollut Asarias Pöllönen, on tästä lähin oleva Helkiö Paimenhuilu.

Helkiö Paimenhuilu.

2

Kirjailija Paimenhuilun katse tuijotti liikkumattomana äärettömyyden horisonttiin.

Hänen polvillaan lepäsi kirja, jonka hän juuri oli lukenut.

Se oli rakkausromaani.

Kirjailija Paimenhuilu oli sitä lukiessaan useita kertoja pyyhkinyt silmiään ja niistänyt nenäänsä sormiinsa. Sillä hänellä ei ollut nenäliinaa.

Ja nyt tuijotti hänen katseensa jonnekin kauas…

Hänessä oli syntynyt ajatus…

Se oli tullut äkisti kuin salamanisku. Se oli huumannut hänet.

Hänenkin oli kirjoitettava suuri rakkausromaani!

Sellainen, joka tekisi nimen Paimenhuilu kuolemattomaksi.

Ja joka sitten filmattaisiin, niin että hän saisi määrättömästi rahaa…

Uusi laulu tulipunaisesta kukasta…

Hän tiesi, että hän kykenisi siihen.

Hän ei ollut koskaan epäillyt kykyään.

Mutta äkkiä jähmettyivät hänen ajatuksensa liikkumattomaksi graniittipatsaaksi.

Mistä saisi hän riittävästi paperia …?!

Sillä hänellä oli lyijykynä, mutta paperi maksoi rahaa.

Ja rahaa hänellä oli vain 4 mk.

— Kangastusko…? Fata Morganaatusko? mutisi Paimenhuilu.

3

Hurjaa vauhtia kieppui maapallo napansa ympäri.

Miljaardit ihmisolennot hyörivät sen pinnalla.

Mutta kirjailija Paimenhuilu tunsi itsensä yksinäiseksi.

— Kynä olisi, ja kotona pöydällä vielä puolikas, mutta entäs paperi… ei sitä neljällä markalla saa niin paljoa, että se romaaniin riittäisi…

Näin ajatteli Paimenhuilu.

Hän käveli syvissä mietteissä pitkin Pohjois-Esplanadikatua.

Vastaantulijat tuuppivat häntä, mutta hän ei sitä huomannut.

Sillä elementtien purkauksen kaltaisella voimalla kumpusivat kohtaukset ja luonnonkuvat ylös hänen sielunsa sanomattomista syvänteistä.

Suuri romaani pyrki ilmoille tulivuorenpurkauksen vastustamattomuudella.

Kaksi vanhahkoa naista kulki hänen edellään. Toisella oli kädessään neliskulmainen paketti.

— Tuo vee-see-paperikin maksaa nykyaikaan, sanoi se, joka pakettia kantoi. — Tämmöinen nippu maksaa neljä markkaa…

Paimenhuilu hätkähti.

— Deus ex maschinista! huusi hän, niin että ihmiset kääntyivät katsomaan häneen.

Paimenhuilu oli käynyt 4 luokkaa klassillista lyseota ja osasi siis latinaa.

Hän oli tehnyt päätöksensä.

Hän poikkesi Talouskauppaan ostamaan neljän markan paperinipun…

4

'Oli ilta… taivas oli kuin sininen morsiuspeite, jonka reunoille auringonlasku brodeerasi intressantteja purppura-arabeskejä ', kirjoitti kirjailija Paimenhuilu.

'Säteilevän iltaruskon rubiinivärisissä värähdyksissä soinnahteli tulevaisuuden ihanan aamuautereen heräävien huomenkellojen ensi hopeahelähdysten aavistelevia akordeja …'

Paimenhuilu kirjoitti suurta rakkausromaaniaan lyijykynällä toalettipaperille.

Hän ei kiinnittänyt huomiota raakaan materiaan.

Hän tiesi, että ne vehnäjauhot, joista on leivottu suloisin kaakku, mikä koristaa kreivittären kahvipöytää, ovat kasvaneet pellosta, jota on mehustettu jollain muulla kuin oodekolongilla.

Miksi ei siis vuosisadan nerokkain rakkausromaani voisi syntyä toalettipaperille, joka maksaa neljä markkaa nippu?

Ja Paimenhuilu kirjoitti kirjoittamistaan.

Hänen silmänsä leimusivat intohimojen veripunaisia lieskoja…

Välistä hän nousi kiihtyneenä kävelemään ja raastoi luomisraivossa tukkaansa.

Sitten hän istuutui jälleen kirjoittamaan säihkyvin katsein:

' Salaperäisenä lepäsi eljenluunvihreä meri heidän jalkainsa juuressa, kohoillen hiljaa kuin Luonnottaren neitseelliset rinnat …!'

5

Kirjailija Helkiö Paimenhuilu asui puusepänleski Vilhelmiina Puutiaisen tykönä täysihoidossa.

Vilhelmiina Puutiainen ei ollut aivan nuori, mutta ei vallan vanhakaan. Hän oli 42 vuoden ikäinen.

Hänellä oli siniset silmät ja liinanvärinen tukka, ja hänellä oli kaksi osakehuoneistoa ja rahaa pankissa eikä yhtään lasta.

Kirjailija Paimenhuilu oli hänelle velkaa kolmen kuukauden ylöspidon, mutta Vilhelmiina Puutiainen ei hätyyttänyt häntä.

Sillä hän tiesi, että Paimenhuilu oli nero, ja että häntä odotti suuri tulevaisuus.

Hän tiesi sen varmasti, sillä Paimenhuilu itse oli sen hänelle ilmaissut.

Ja Paimenhuilu tiesi, ettei Vilhelmiina Puutiainen vielä tämänkään kuun viimeisenä päivänä puhuisi mitään maksusta. Hän tiesi sen varmasti, sillä hän tiesi Vilhelmiina Puutiaisen tietävän, että hän juuri nyt kirjoitti suurta romaaniaan, joka oli tuottava hänelle kultaa ja kunniaa, vaikka se kirjoitetaankin W.C.-paperille.

Mutta hän ei tietänyt, että Vilhelmiina Puutiaisen sydämessä oli syttynyt uusi tunne.

Ah, lukija arvaa!

Niin, se tunne oli rakkaus!!

Ja senkään tähden ei Vilhelmiina Puutiainen puhunut mitään vuokrasta.

6

Helkiö Paimenhuilun suuri romaani oli valmis.

Hän lähti tarjoamaan käsikirjoitusta kustantajalle.

Kustantaja katseli käsikirjoitusta kummastuneena. Hän piteli sitä varovaisesti näppiensä välissä ja kuin nuuhki jotain…

— Onhan… onhan se vain puhdas… mutisi hän.

— Ei, se on kirjoitettu täyteen, sanoi Paimenhuilu.

— Annan teille vastauksen jonkun ajan kuluttua, luettuani käsikirjoituksen, sanoi kustantaja.

— 'Se oli kuin sfeerien soinnun ikuinen lupaus avaruuden yössä vinkuen lentävälle maapallolle', siteerasi kirjailija kotiin palatessaan omaa romaaniaan, joka oli jäänyt kustantajan pöydälle.

— — —

Viikon kuluttua toi kustantajan juoksupoika paketin kirjailija Paimenhuilulle.

Paketissa oli rakkausromaanin käsikirjoitus.

Ensimmäisen liuskan ylälaitaan oli kustantaja sinikynällä kirjoittanut:

'Tämä paperi kelpaa mielestäni vieläkin alkuperäiseen tarkoitukseensa'.

Kirjailija Paimenhuilu tuijotti jähmettyneenä käsikirjoitusta, ja hänen silmänsä lukivat koneellisesti ensimmäistä eteensattunutta lausetta:

'Saatanallinen raivo istui ebenholtsinmustassa jalkapuussa hänen sydämessään ja kiristi kauheasti marmorinvalkeita hampaitaan…'

— — —

Helkiö Paimenhuilu meni naimisiin Vilhelmiina Puutiaisen kanssa.

Se suuri rakkausromaani ripustettiin huoneiston pienimmän ja salaisimman huoneen seinälle, ja herrasväki Paimenhuilu on nyt sen seitsemännessä luvussa. Paperi kelpasi todellakin vielä mainiosti alkuperäiseen tarkoitukseensa…

— — —

— Hahaha! nauroi Kenonen, kun kirjailija Lempo Sarvikas oli pistänyt käsikirjoituksen taskuunsa ja ilmeisesti tyytyväisenä kirjoitukseensa ja sen esitykseen juonut lasinsa pohjaan. — Se loppuniksi, mitä kustantaja vastasi, oli aivan paikallaan sille pirulle. Olisit pistänyt siihen sen haukkujasi oikean nimen!

— Oikea siinä onkin, sanoi hontelo nuori mies käärmeellisesti hymähtäen. Siinä ei ole muuta eroa oikeasta, kuin että hänen nimekseen on pistetty Asarias Pöllänen, kun hänen oikea nimensä on Sakarias Pöllänen. Mutta jokainen, joka hänet tuntee, tietää kyllä heti, ketä tarkoitetaan.

— Sinä olet kieltämättä ansainnut yhden ryypyn, sanoi hra Kenonen miettiväisesti, täyttäen hra Sarvikkaan lasin. — No, hurun-lurun nyt sitten! Et sinä aivan niin tylsä ole kuin miltä näytät!

VI

— Kukkokiekaa!

Jos hra Kenonen olisi tuomittu hirtettäväksi, ellei hän olisi voinut sanoa, kuinka ja koska ja missä olosuhteissa hän oli joutunut pienelle kellertäväksi maalatulle, vähäiseen puutarhaan antavalle parvekkeelle, niin olisivat tämän arvoisan, epäsäännöllisiin elämäntapoihin ja niistä johtuviin enemmän tai vähemmän outoihin tilanteisiin sortuneen kansalaisemme elinpäivät luetut. Hänellä ei nimittäin ollut vaaleanharmainta aavistustakaan siitä, miten hän oli voinut vaipua nykyiseen tilaansa.

Oli varhainen, lämmin ja kirkas kesäaamu. Edellämainitussa pikku puutarhassa kimaltelivat miljoonat kastehelmet. Ei tuulenhenkäystäkään.

Hra Kenonen istui paitahihasillaan ja avojaloin parvekkeella olevalla tuolilla. Hänellä oli sylissään pärekori, jonka kansi oli auki, ja pärekorissa oli elävä, jossain määrin kiivasluontoisen näköinen ja verraten komeahöyheninen kukko, joka oli rihmalla sidottu jaloistaan pärekorin pohjaan, niin ettei se päässyt karkaamaan korista.

Hra Kenosen sameassa katseessa oli ihmetystä, ällistystä, uteliaisuutta ja hiljalleen kohoavaa harmia, hänen tuijottaessaan sylissään olevaan siipikarjan edustajaan, jota joskus on esitetty turhamaisen pöyhkeyden vertauskuvana.

— Missä minä olen? ajatteli hra Kenonen. — Kuka minä olen? Kuinka olen joutunut tälle balkongille? Mitä seutua tämä on? Sillä tämä ei näytä Helsingiltä. Missä ovat kenkäni ja sukkani, missä on palttooni, takkini, liivini, hattuni…? Ja mikä on tämä kirottu kukko, jonka kiekaus herätti minut? Mistä se on kotoisin, ja kuinka se on joutunut minun syliini?

Hra Kenonen tunsi elävänsä salaperäisyyksien maailmassa, ja häntä värisytti.

— Tämä kaikki on niinkuin satua, ajatteli hän edelleen. — Tämä on niinkuin tuhatta ja yhtä yötä… höss, pakana!

Viime huudahdus oli tarkoitettu kirotulle kukolle, joka juuri kuroitti kaulaansa ja päästi korvia leikkaavan kukkokiekaan.

— Jollet sinä riivattu pidä kitaasi kiinni, niin minä väännän niskasi nurin! uhkasi hra Kenonen synkeästi. — Sinähän herätät koko talon… mikähän talo tämä oikein on?

Hra Kenosella oli paljon ajattelemista, mutta saivat hänen ajatuksensa samassa uuden suunnan, sillä pienestä puutarhasta läheni outo otus, jonka kaltaista hra Kenonen ei ollut koskaan nähnyt. Sen yläosa oli kuin ihmisen, mutta alaosa oli jotain sellaista, jota hra Kenonen ei aluksi osannut tarkemmin määritellä, ennenkuin ilmiö tuli kokonaan näkyville pensaitten takaa.

Olento pujahti puutarhaan sen perällä olevasta narisevasta portista, jonka se heti taas huolellisesti sulki. Sitten läheni se hra Kenosta omituisella tavalla hypähdellen lyhyin askelin.

Vihdoin tunsi hra Kenonen tulijan näppylänaamaiseksi paksuksi kauppamatkustajaksi, joka hyppi ja tepsutteli eteenpäin tynnyrissä, mitä hän kannatteli reunoista, joten tynnyri, josta molemmat pohjat olivat poissa, muodosti jonkinlaisen puisen pönkkähameen.

Päästyään hra Kenosen parvekkeen kohdalle ja huomattuaan Kenosen kohotti kauppamatkustaja tynnyrin päänsä yli ja heitti sen menemään, niin että tynnyri rysähtäen lensi talon kivijalkaa vasten.

Silloin näki hra Kenonen, että kauppamatkustaja oli miltei alasti. Vain värillinen paita oli hänellä yllään ja kaulus sekä kaulaliina kaulassa.

Huohottaen kohosi puolialaston näppylänaama hra Kenosen luo parvekkeen kaiteen yli, löydettyään maasta rakennuksen seinustalta pienet tikapuut, jotka yltivät parvekkeen reunalle, ja seisoessaan siinä sitten keveässä asussaan hra Kenosen edessä kirosi hän tervehdykseksi ja sanoi:

— Tässä minä nyt sitten olen!

— Niinpä näkyy, myönsi hra Kenonen ilmeisellä uteliaisuudella.

— Minä sitä olen joutunut vähän h—tinmoiseenpolskaan, ilmoitti kauppamatkustaja. — Jos joku toinen olisi sellaista kertonut, niin olisin pitänyt häntä oikein emävalehtelijana. Onpa niin ja näin, jaksanko edes uskoa, vaikka se on itselleni sattunut. Se on jotain niin ääretöntä.

— Kerro! keskeytti hra Kenonen kärsimättömästi.

— Kerro, kerro, p—kele, ärjähti kauppamatkustaja tavattoman mielenliikutuksen vallassa. — Jos kielin voisi kertoa! Minä taisin olla eilen illalla vähän päissäni ja muistelen eronneeni teidän riivatusta seurastanne, joka varmaankin vie lopuksi minusta hengen, ja lähteneeni kaupungille hakemaan muka seikkailuja. Kirottu päähänpisto! Kyllä minä nyt olen seikkailuja saanutkin, voi sinun vietävän…

— Jatka! sanoi hra Kenonen.

— Kukkokiekaa! huusi kukko.

— Kitasi kiinni! huusi hra Kenonen. — Älä välitä tästä, vaan kerro, mitä olet hommannut. Kyllä minä tämän opetan!

Ja hra Kenonen painoi kukon vasuun ja paiskasi kannen kiinni.

— Hommannutko? En minä ole mitään hommannut. Minä olen joutunut joidenkin rosvojen ja roistojen pariin, jotka ovat juottaneet minut täyteen kuin kiiliäisen ja sitten ryöstäneet minut sananmukaisesti alastomaksi. Heräsin tuolla rannassa halkopinojen välissä ja värisin vilusta. Tunnustelin maisemia ja huomasin, ettei minulla onneksi ollut kovin pitkä matka tänne hotelliin… — Tämä on siis hotelli? sanoi hra Kenonen. — Tietysti, mikäs tämä sitten olisi? Täällähän me asumme koko sakki. Niin, mutta joitakuita ihmisiä oli jo liikkeellä, enkä minä uskaltanut lähteä tässä asussani kulkemaan pitkin katuja. Siinä oli lähelläni tyhjä tynnyri, jossa ei ollut kuin toinen pohja. Hakkasin senkin irti, pujotin tynnyrin hameeksi ylleni ja lähdin kiiruhtamaan… herätin ansaittua huomiota. Enkä voinut kulkea kuin hyvin lyhyin askelin… alareunassa olevat naulat pistelivät kinttuihini heti kun yritin ottaa pitemmän harppauksen. Naisia tuli vastaani… voi voi seitsemäntuhatta vuotta vanha…

Paksu kauppamatkustaja puhkesi pitkällisiin sadatuksiin ja voivotuksiin, jotka olisivat liikuttaneet tunteellisempaa mieltä kuin hra Kenosen. Hra Kenonen vain nauroi. Kauppamatkustaja hieroskeli paljaita sääriään, joihin tynnyrin reunassa olevat naulat olivat raapineet ja pistelleet verinaarmuja, ja kysyi sitten Kenoselta:

— Mutta mitäs sinä tässä istut? Ja mistä olet käsittänyt tuon kukon?

Hra Kenonen lakkasi äkkiä nauramasta. Sitten alkoi hän valittavalla äänellä kertoa eksyneensä entisistä säännöllisistä ja kunniallisista elämäntavoistaan sekä joutuneensa pilkkaajien seuraan ja lastuksi, jota turhuuden valtameren aallot nakkelevat. Hra Kenonen sanoi, ettei hän ymmärrä, mikä paha henki hänet on kytkenyt kiinni outoihin henkilöihin, joilla ei näytä olevan muuta yhteistä toistensakaan kanssa kuin loppumaton jano, joka tuntuu tarttuneen hra Kenoseen itseensäkin. Lopuksi hän vakuutti, että jos hänen elämänsä joskus vielä pääsee takaisin tasapainoon, niin hän perustaa raittiuden liiton ja nimittää itsensä sen suurmestariksi, ollakseen varma siitä, että liittoa tullaan johtamaan mitä suurimmalla ankaruudella.

— Se on ajatus, jota kannattaa harkita, myönsi kauppamatkustaja. — Minä alan pelätä, että me olemme kaltevalla pinnalla. Mutta meidän on mentävä sisään. Tuo huone, johon tämä parveke kuuluu, näkyy olevan ruokasali, ja siivooja saattaa tulla koska tahansa. Sinä asut numerossa 9 ja minä viereisessä huoneessa. Tämä alakerta on kokonaan meidän seurueemme hallussa.

— Meidän seurueemme! huudahti hra Kenonen. — Kuinka monta meitä sitten on, ja missä hornassa me olemme?

— Meitä on yksitoista miestä, kaikki kunniallisia ja hyödyllisiä, mutta jossain määrin janoisia yhteiskunnan jäseniä. Nähtävästi on tämä jano synnynnäistä, sillä siitä ei näytä olevan helppo päästä eroon.

— Puolisko olutta ja pieni sillivoileipä ja yksi pieni, hyvin pieni ja kylmä ryyppy ei kyllä tekisi pahaa, tunnusti hra Kenonen, — mutta mikä paikkakunta tämä on, ja kuka paholainen minut on tänne riepoittanut?

— Tämä on eräs luonnonkaunis pikkukaupunki maan sisäosissa, ja mitä siihen tulee, että sinut olisi tänne riepoitettu, niin saan ilmoittaa, että koko tämä turnee on sinun keksintöäsi. Valitettavasti me toiset olimme sellaisia aaseja, että annoimme sinun houkutella itsemme lähtemään hyvästä ja taatusta Helsingistä tähän vietävään kylään, jossa ei meillä ole oikeastaan mitään tekemistä. Onneksi on minulla kauppamatkustajana aina kaksi vaatekertaa mukanani, muuten tästä olisi tullut kaunis soppa, sanoi kauppamatkustaja äkäisesti.

Hra Kenonen ei vastannut siihen mitään, vaan pujahti kukkovasu kainalossa huoneeseensa.

VII

Sinä muistettavana iltana, jolloin kirjailija Lempo Sarvikas oli hra Kenoselle lukenut kertomuksensa "Rakkausromaani", missä herra Sarvikas teki pilkkaa kilpailijansa ja arvostelijansa Sakarias Pölläsen kirjallisista hommista, olivat herrat Kenonen ja Sarvikas lähteneet lopuksi Estonia-hotelliin ja joutuneet huoneistoon, joka oli yhdistetty kolmesta vierekkäin olevasta matkustajahuoneesta, avaamalla niiden välissä olevat ovet. Heidän sisäänastuessaan otettiin vieraat vastaan tavattomalla karjunnalla, joka tulkitsi sitä suurta iloa, mitä heidän saapumisensa herätti.

— Käykää sisään myös, te Suomen runottaret! huusi Varpukallio, ja kolme rehevää gulassin näköistä miestä kiiruhti lausumaan hra Kenosen tervetulleeksi ja esittämään lähempää tuttavuutta.

Hra Kenonen huomasi heti joutuneensa seuraan, missä rahaa käsiteltiin kuin tuohta, ja arveli voivansa jonkin aikaa olla iloisessa ja vieraanvaraisessa ympäristössä, missä ei tuntunut olevan huolta enempää syömä- kuin juomatavaroistakaan.

Kaikki huusivat ja melusivat. Oli yleistä liikehtimistä pöydästä toiseen, eikä hra Kenonen päässyt oikein perille siitä, kutka olivat isäntiä ja kutka vieraita, kuka tilasi ja kuka maksoi.

— Tämä näyttää vähän hirveältä, sanoi hra Kenonen Varpukalliolle. — Saat nähdä, että hotellin isäntä tulee tuossa tuokiossa ja ajaa meidät kaikki pellolle.

— Oho! vastasi tuomari Varpukallio. — Niin minäkin aluksi luulin, mutta sitä saat kauan odottaa. Nämä ovat räiskineet täällä jo kolme viikkoa, kylväneet ympärilleen juomarahoja kourakaupalla ja tehneet isännästä varakkaan miehen.

— Kolme viikkoa! sanoi hra Kenonen kummastuneena. — Kuinka ne jaksavat?

— Eivät ne ole jaksaneetkaan. Alkuperäisen seurueen muut jäsenet ovat aikoja sitten matkustaneet kotiinsa, lukuunottamatta tuota pientä ukkoa, joka istuu tuolla nurkassa silmiään väännellen ja päissään kuin suutari, ja jolla on ainakin kolme miljoonaa puhtaassa rahassa. Se ukko on alkuperäinen perustajajäsen, ha ha! Toiset ovat tulleet ja toiset menneet. Kaikki gulasseja, joilla on läjässä helpostisaatua rahaa niin että alimmaiset mätänevät. Aina kun kaupunkiin tulee joku gulassi remuamaan, joutuu hän ennemmin tai myöhemmin tähän klubiin, mässää rahansa, saatetaan asemalle ja lähetetään kotiinsa. Kaikki ne on tuo pieni ukko ryypännyt invaliideiksi…

Samassa koputettiin ovelle.

— Sisään! karjui puoli tusinaa kovaa ääntä.

Se oli vain hotellin ovenvartija, joka kysyi, kuka herroista oli tilannut ajurin hotellin ovelle. Ajuri oli odottanut jo kaksi tuntia ja lähettänyt kysymään, vieläkö hänen piti odottaa.

— Kuka on tilannut ajurin? huusi tuomari.

Kukaan ei muistanut tilanneensa.

— Siinä on ajurille 50 mk. ja sinulle 20 mk., huusi eräs lihava, punatukkainen gulassi, heittäen seteleitä ovenvartijalle. — Painukoon hiiteen, ei tästä nyt joudeta ajelulle.

— Sillä tavalla! huomautti tuomari Varpukallio hra Kenoselle. — Luultavasti ei ajuria ole kukaan tilannut, ellei ehkä ovenvartija itse. Sitäpaitsi on ajuripirssi viiden askeleen päässä ovelta. Nämä olisi pantava holhouksen alle joka sorkka ja passitettava kotipaikkakunnilleen.

Hra Kenonen maisteli likööriä, jota jostakin oli ilmestynyt hänen eteensä pöydälle kuin sadun hengen tuomana, ja arveli olevan oikein ja kohtuullista, että helpolla saatu omaisuus pannaan yhtä helposti menemään, ettei raha pysähdy yksiin käsiin. Sitten kilisti hän lasiaan ja metelin hieman hiljennyttyä nousi ylös pitämään puhetta arvoisalle isäntäväelle.

Tähän asti muisti herra Kenonen päivän tapahtumat. Sitten huomasi hän istuvansa kukko sylissä pieneen puutarhaan antavalla parvekkeella jossain pikkukaupungissa.

* * * * *

Hra Kenonen astui siis huoneeseensa kukkovasu kainalossa.

Huone oli suurehko kahden hengen huone, samalla tavalla sisustettu kuin ovat sadat ja tuhannet muutkin hotellihuoneet Suomenmaassa. Siinä oli kaksi sänkyä ja sohva sekä kaksi pöytää, suurempi ja pienempi. Pienemmällä pöydällä oli olut- y.m. pulloja sekä voileipiä, ja suuremman, ikkunan edessä olevan ääressä istui paitahihasillaan kirjailija Lempo Sarvikas. Kirjailija pörrötti toisella kädellään hiuksiaan, niin että hänen päänsä jossain määrin muistutti tuulenpesää, ja luki käärmeellisesti hymyillen ja silloin tällöin itsekseen murahdellen käsikirjoitusta, jonka hän kaikesta päättäen itse oli kirjoittanut.

Huomattuaan takkinsa ja liivinsä olevan tuolilla toisen sängyn vieressä ja kenkiensä pilkistävän esiin sängyn alta, teki hra Kenonen sen järkevän johtopäätöksen, että hän todellakin on asunut tässä huoneessa, laski pärekorin kukkoineen lattialle oven viereen, istuutui ruoka- ja juomatarpeilla varustetun pöydän ääreen ja otettuaan tukevan aamuryypyn alkoi kiireesti pistellä poskeensa lautasella olevia mainiolta maistuvia liha- ja kurkkuvoileipiä.

— Ha ha! nauroi hra Sarvikas itsekseen, luettuaan loppuun käsikirjoituksen. Mikä hedelmällinen yö! Minä olen saanut valmiiksi ivallisen kertomukseni " Elämän leukaluissa ", ja sitäpaitsi kirjoittanut tunnelmallisen ja viehättävän, herkästi aistitun ja terävästi havaitun, kirkkaan ja kuulakan maalaiskertomuksen " Pohjolan kesäyön lumoissa ", missä olen mielestäni onnistunut tyylittelyn avulla saamaan esille sen synteettisen näkemykseni, joka…

— Lorua, sanoi hra Kenonen, kaataen lasiin olutta ja tyhjentäen sen yhdellä henkäyksellä. — Lue mieluummin, mitä olet kirjoittanut.

— Tässä kaupungissa ilmestyy eräs esihistoriallinen, mukamas kaunokirjallinen viikkolehti-fossiili, jonka pääavustajia juuri Sakarias Pöllänen on. Tämän "Untamoinen"-nimisen palturipaperin palstoilla on se s—nan Pöllänen purrut ja kalvanut jokaista minun teostani. Nyt minä olen ottanut selville, että vakinainen toimittaja on kesälomalla ja hänen sijassaan on joku toinen jästipää, joka ei tiedä Pölläsestä tämän taivaallista. Minä painatan tämän "Elämän leukaluissa" nyt kiireesti "Untamoisen" palstoilla, ensi numerossa. Haluaisin nähdä Pölläsen naaman, kun hän lukee tämän äänenkannattajastaan.

— Jos se tuntee siitä itsensä? kysyi hra Kenonen, tarttuen muikunmäähnävoileipään.

— Tunteeko? Luulisinpa tuntevan. Olen tässä kertomuksessa kyllä muuttanut hänen nimensä Kaiho Kanteloksi — jolla nimellä hän todellakin on kerran julkaissut runon eräässä kalenterissa — mutta esimerkiksi rouva Horttanaisen sukunimi on oikea, ja Pöllänen on todella vieläkin velkaa rouva Horttanaiselle 137 mk. 20 p. Minä olen itse asunut rouva Horttanaisen matkailijakodissa, ja kertoi rouva Horttanainen minulle asiasta. Sitäpaitsi on Pöllänen saanut rukkaset tytöltä, jonka nimi oli Päivikki. Muu on enimmäkseen mielikuvitusta, etenkin se, että rouva Horttanainen muka olisi hänen äitinsä ja rikas, sekä se upseerijuttu y.m., mutta pitkin matkaa on useita Pöllästä ja hänen luonnettaan kuvaavia piirteitä Pölläsen eli Kaiho Kantelon pitkän tukan otin omasta päästäni, sillä hän pitää aivan lyhyttä tukkaa…

— Anna kuulua! sanoi hra Kenonen järkähtämättömästi.

VIII

— " Elämän leukaluissa ", luki hra Sarvikas ponnekkaasti, ja jatkoi sitten:

1

Yllänne ruhjovan musta taivas!

Edessänne elementtien petomainen raivo…

Mouruten, murtuen Kaivopuiston kallioihin vyöryvät Suomenlahden vaahtopäiset ärjyt.

Ärjy, huuda…

Lujana kestää Kaivopuiston kallioperusta.

— — —

Vanhan huvilan yläkerrassa seisoi kaksi nuorta ihmistä, katsellen ulos meuruavalle merelle.

Sotilaan silmistä välähti tulta…

Hänen äänestään kalskahti rauta…

Mutta väräjävä neito, jolla oli hiusnutturassaan puolitoista korttelia korkea kampa, painoi maidonvalkean otsansa kylmää ruutua vastaan, ja hänen poskillaan hehkuivat ruusut.

Äärettömän kaihoisana värähteli hänen hopeankirkas äänensä, kun hän hiljaa hyräili:

"Meri on kaunis, kun mainingit päilyy…"

"Päilyy… häilyy… säilyy…" mutisi luutnantti loppusointuja. Soturi oli myös runoilija.

— Tahtoisin jonnekin… kauas… missä pimeys ympäröi vielä ihmisiä, mutta missä kirkas, väräjävä elämä jo näkyy edessäpäin… sanoi neitonen kuin uneksien.

— Jaa, että eläviin kuviin, lisäsi soturi. — Mennään vain.

Neidon ylhäinen ylähuuli kääntyi tuskin huomattavan halveksivasti. Hänen suupielissään väreili omituinen, surumielinen hymy. Hänen suuret, selittämättömät silmänsä tuntuivat katsovan olevaisuuden tuolle puolen.

Soturi sytytti savukkeen.

Vanha kaappikello olisi vakavasti naksuttanut syntyneessä hiljaisuudessa, mutta ei mitään kaappikelloa ollut. Ei mikään naksuttanut.

— Voivatkohan ihmiset koskaan ymmärtää toisiaan? kysyi neitonen harmaalta kissalta, joka kehräten torkkui sohvalla.

Kissa ei vastannut. Se ummisti silmänsä.

Luutnantti aikoi vastata kissan puolesta ja lausua sukkeluuden, mutta huomasi onneksi ajoissa itsekin, ettei hänen aikomansa sukkeluus ollut edes kaukaista sukuakaan sukkeluudelle, ja nielaisi sen siis vatsaansa. Hän ei tuntenut itsensä siitä paljoakaan täyttyvän.

Luutnantti tahtoi, että neito, jonka nimi oli Päivikki, pitäisi häntä sukkelana. Eikä luutnantti ollut mikään jästipää. Vaikka hän ei ollutkaan niin sukkela kuin olisi halunnut olla.

Mutta merellä pauhasi myrsky…

2

Alakerrassa istui mukavassa nojatuolissaan vanha hovineuvos.

Hänen päänsä oli paljas ja hänen nenänsä oli punainen.

— Hu-huu-huu —! ulvoi myrsky ulkona.

Mutta vanhus ei siitä välittänyt.

Hän vain näpsäytteli luisevia sormiaan.

Ja sitten hän naurahti.

Ja sitten hän maisteli edessään pöydällä olevasta lasista.

Hu-huu-huu —! ulvoi myrsky.

Suomenlahden vaahtopäiset ärjyt murtuivat Kaivopuiston kallioihin.

— Passaa niitä vastaan rynnistää… kyllä ne kestävät! lausui vanha hovineuvos tarpeettoman kovalla äänellä. Hän oli nimittäin yksin.

Hovineuvos maistoi taas lasistaan ja hymyili.

Hän ajatteli erästä nuorta, notkeata, kiehtovaa sirkustaiteilijatarta, joka milloin oli pehmeä kuin pumpulivasussa vöhnivä kissanpoikanen, milloin taas kimmoinen kuin teräsvieteri.

— Hi hi hi… nauroi hovineuvos itsekseen.

Hän ei muistanut, että siitä oli vierähtänyt neljäkymmentä ajastaikaa, kun hän viimeksi oli nähnyt tuon kiehtovan sirkustaiteilijattaren.

Hovineuvos oli unohtanut paljon muutakin. Hän ei ollut muistanut sulkea uunin peltejä, vaikka puut olivat jo aikoja palaneet loppuun.

— Yksinkö se täällä hirnuu… ja uuninpellit on tietysti unohtanut auki! kuului vanhan naisen ääni ovelta.

Hovineuvos säpsähti ja vaipui kuin pienemmäksi.

Nauru jähmettyi hänen huulilleen.

Vanha nainen sulki uuninpellit, loi murhaavan katseen pöydällä olevaan lasiin, mutta ei nähnyt pulloa, koska hovineuvos piti sitä pöydän alla, ja meni siten muristen matkaansa.

Vanha hovineuvos oli vielä kuulevinaan suljettujen uuninpeltien vihaiset kurahdukset.

Häntä puistatti.

Hän siis maistoi jälleen.

Hän maistoi aina, kun häntä puistatti.

Useasti maistoi hän sitäpaitsi silloinkin, kun häntä ei puistattanut.

Silloin teki hän sen vanhasta tottumuksesta.

Kun häntä oli lakannut puistattamasta, vilkaisi hovineuvos, oliko ovi kiinni.

Sitten hän naurahti:

— Hi hi hi!

Hänen oli taas hyvä olla.

Se vanha nainen ei ollut hovineuvoksetar.

Hovineuvoksetar oli kuollut jo kaksikymmentä vuotta takaperin.

Ei hän sitäpaitsi silloinkaan ollut mikään hovineuvoksetar, koska hänen miehensä ei vielä silloin ollut hovineuvos.

Se vanha nainen, joka oli käynyt sulkemassa uuninpellit, oli hovineuvoksen emännöitsijä.

Hän oli aika pöppö.

Mutta hän se piti yllä koko huushollin. Ja sen ohessa hovineuvosta tohvelin alla.

Ja vaikka rouva-vainaja ei ollut eläissään ennättänyt hovineuvoksettareksi, sanoi vanha palvelijatar kolmesti päivässä hovineuvokselle:

— Jos hovineuvoksetar vielä eläisi…

Silloin hovineuvos aina ikäänkuin pieneni. Jollei hän vanhan Leenan mentyä olisi taas paisunut luonnolliseen kokoonsa, olisi hänelle lopuksi käynyt kuin pyylle maailmanlopun edellä.

Mutta nyt oli Leena taas keittiössä.

Hovineuvos ryyppäsi.

Ja sitten hän nauroi:

— Hi hi hi…!

— Hi hi hi!! ulvoi myrsky venttiilissä.

Tukka nousi pystyyn hovineuvoksen päässä — jaa, niin, siinähän ei ollutkaan mitään tukkaa. Mutta se olisi noussut, jos sitä olisi ollut.

Ja hänen alitajunnastaan pyrki esille mieletön kauhuhuuto:

— Olenko minä idiootti …?!

Mutta hovineuvoksen onnistui tukahuttaa tämä huuto.

Hän pelkäsi vanhaa Leenaa.

Rauhoittuneena maistoi hän jälleen.

Hänen nenänsä loisti kuin lyhty.

Ja ulkona ulvoi myrsky:

— Hu-huu-huu…!

3

Lyijynraskaina vaipuivat harmaat pilvet kohti maata…

Mutta ne eivät pudonneet.

Näkymätön voima ikäänkuin piteli niitä harjaksista.

Kaduilla oli kuraa…

Ajurit olivat uponneet sisälle märkiin kauhtanoihinsa.

Muodoton ikävyys astui sisälle poroporvarien koteihin ja jäi vanha hattukulu kädessä seisomaan ovenpieleen.

Porvarit eivät sitä huomanneet.

Ne luulivat, että heitä muuten vain nukuttaa.

Poroporvareita nukuttaa aina sateisella säällä…

— — —

Matkailijakodin kolakassa huoneessa seisoi nuori runoilija hiuksiaan raastaen.

Niitä olikin hyvä raastaa, sillä ne olivat noin 8 cm pituiset.

Kumeat huokaukset aaltoilivat runoilijan rinnasta.

Hänen sisässään kalvoi runouden sammumaton tuli, jonka hehku loi hänen silmiinsä fosforinkaltaisen loisteen.

Tämä ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että nuori runoilija raastoi 8 cm pituisia hiuksiaan.

Siihen oli syynä vaarallisempi tuli…

Se tuli, joka oli tuhonnut hänen elämäntyönsä.

Oli tapahtunut kauheata.

Nuori runoilija oli 6 kuukautta takaperin asunut tässä matkailijakodissa.

Mutta hänellä ei ollut rahaa maksaa.

Sillä hänen aikansa ei vielä ymmärtänyt häntä.

Varsinkaan eivät kustantajat, joilla oli kylmät otsat ja teräksenharmaat silmät, ymmärtäneet häntä.

Vihdoin tapahtui kohtaus…

Tapahtui kohtaus matkailijakodin omistajan rouva Cecilia Horttanaisen ja runoilijan välillä.

— Maksakaa laskunne! huusi rouva Cecilia Horttanaisen jylhä ääni.

— Ottakaa sydänvereni! huokasi runoilija katkerasti.

— Veriplättyjäkö minä siitä paistaisin! sanoi rouva Horttanainen epäesteettisesti. — En minä ole mikään ihmissyöjä.

Rouva Horttanainen ei ole syvemmin sivistynyt ihminen.

Hän oli käynyt vain kansakoulun ja 6 viikon keittokurssin.

Ja nuori runoilija poistui raskain askelin rouva Horttanaisen matkailijakodista.

Mutta hänen täytyi jättää käsilaukkunsa pantiksi.

Ja siinä laukussa olivat kaikki hänen käsikirjoituksensa.

— Minä jätän tänne tämän laukun, joka sadan vuoden perästä maksaa mittansa kultaa — tuota inhoittavaa kultaa — teidän haltuunne, oli runoilija sanonut lähtiessään. — Uskon teidän haltuunne paremman puolen itsestäni. Tallettakaa sitä huolellisesti… voi sitä, joka siitä hukkaa yhdenkään paperiliuskan!

Mutta rouva Horttanainen oli vihaisesti sulkenut oven hänen jälkeensä.

Ja sitten oli hän suurilla, punertavilla käsillään kantanut runoilijan käsilaukun, joka sisälsi runouden puhtaimpia helmiä, matkustajahuoneesta pimeässä eteisessä olevan penkin alle.

— — —

Mutta runoilija vaelsi tympeästä matkailijakodista ulos ihanaan, avaraan maailmaan, jossa tulipunaiset tulpaanit kasvoivat mustien vesien varsilla ja kuumeinen hehku sylkytti ihmisten valtimoissa ja palavien sydänten uhrisauhu kohosi taivaalle, joka oli kuin sinisenhohtava meri… hän nousi ylös autereisille kukkuloille ja näki oranssipuistoja ja perhoja ja valkeita purjeita ja kukkivia akaasialehtoja ja marmorisia pilareita — elävissä kuvissa nimittäin — ja hän kuuli kuinka linnut visersivät unessa ja kuinka hopeiset sävelet soutelivat joutsenkaulaisissa gondooleissa haaveiden laguuneilla… mutta hänen sydämessään kehräsi suuri kaipaus kultaisia rihmoja.

Ja joskus helähti kuuma, huumaava sävel…

— — —

Mutta nyt oli runoilija palannut takaisin ja vaatinut käsilaukkunsa ja paremman puolen itsestään, sillä hänellä oli rahaa 800 markkaa, eikä lasku ollut kuin 137 mk 20 p.

Ja runoilija astui rouva Cecilia Horttanaisen eteen kuin nuori jumala ja pyysi saada suorittaa laskunsa, ja käsikirjoituslaukkunsa takaisin.

Silloin, niin, silloin…

Langetkaa vuoret! Halkea, maa!! Luhistu, taivas!!!

Silloin… silloin…

4

Rouva Cecilia Horttanainen katsoi jäykästi runoilijaan.

Hän katsoi sillä tavoin kuin matkailijakodin pitäjätär katsoo runoilijaan, joka on ollut hänelle puoli vuotta velkaa 137 mk. 20 p. huoneesta, ruoasta ja siivouksesta.

Mutta nuoren runoilijan syvänsinisissä silmissä asui vääjäämätön uhma.

Olihan hänellä rahaa.

800 mk.

— Jassoo, herra tuli viimeinkin takaisin, sanoi rouva Horttanainen kylmällä äänensävyllä.

— Lasku! huudahti nuori runoilija ylpeällä äänellä. — Tuokaa tänne se kirottu laskunne, taikka…

Runoilijan silmät säkenöivät.

Rouva Horttanainen vapisi.

— Taikka… mitä…? änkytti rouva Horttanainen, katsoen turhaan taakseen peräytymistietä. Runoilija seisoi hänen ja oven välissä.

— Taikka jätän sen maksamatta! täydensi runoilija maltillisemmalla äänellä.

Rouva Horttanainen kiiruhti hakemaan laskua. Hän juoksi.

Runoilija maksoi laskun.

Rouva Horttanainen sanoi:

— Minun on vielä annettava takaisin 80 penniä, mutta minulla ei nyt ole pientä rahaa.

— Pitäkää se 80 penniä! sanoi nuori runoilija jäätävän halveksivasti. — Mitä välitän minä 80 pennistä!

Rouva Cecilia Horttanainen puri huultaan. Hän oli nolattu.

— Mutta missä on minun käsilaukkuni? kysyi nuori runoilija liikemiesäänellä, joka tällä hetkellä puki häntä. Käsilaukkuni, joka sisälsi käsikirjoitukseni ja julkaisemattomat teokseni, jotka te pidätitte maksun panttina…

Rouva Horttanainen poistui.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään vanha matkalaukku.

— Oliko se tämä? kysyi hän.

— Se on se! huusi runoilija kiihkeästi.

Vapisevin käsin, hienoin, valkein sormin, tempaisi hän laukun rouva Horttanaisen punertavista käpälistä.

Samassa runoilija kalpeni.

Kauhun ilme silmissään repäisi hän laukun auki.

Se oli tyhjä…

Siinä ei ollut yhtään paperiliuskaa.

— Käsikirjoitukset… missä ovat käsikirjoitukset? kysyi hän käheästi.

Rouva Horttanainen kohautti olkapäitään.

— En mie vaan tiijä! vastasi hän.

Nuori runoilija syöksähti ikkunaan.

Hän sysäsi ikkunan auki.

Hän pisti kalpean päänsä ulos ikkunasta ja huusi kadulle:

— Poliisi!

Mutta ei mitään poliisia näkynyt.

— Missä on poliisi? huusi nuori runoilija raivoten.

— Ei tässä tarvita mitään poliisia, sanoi rouva Horttanainen, tarttui potkivaa runoilijaa kauluksesta kiinni ja veti hänet pois ikkunasta.

Sitten sulki rouva Horttanainen ikkunan.

Sitten painoi hän runoilijan istumaan rottinkisohvalle.

Runoilijaa värisytti.

— Istukaa siinä rauhallisena! sanoi rouva Horttanainen uhkaavasti. — Minä menen kysymään palvelijattarilta, mihin he ovat teidän roskapaperinne panneet.

Runoilija ajatteli, että rouva Horttanainen puhuu kuin raakalainen.

Sekunnit tuntuivat vuosisadoilta.

Kuudenkymmenen vuosisadan kuluttua palasi rouva Horttanainen ja ilmoitti:

— Ne teidän paperinne on poltettu. Eräs palvelustytöistäni oli luullut niitä tarpeettomiksi ja käyttänyt ne uuninsytykkeiksi.

Runoilija ähkyi.

Tämä odottamaton isku huumasi hänet.

Sitten karkasi hän ylös.

Hänessä oli jotain tiikerimäistä.

Hän huusi:

— Missä se tyttö on? Minä tahdon surmata hänet.

Rouva Horttanainen vastasi:

— Minä ajoin sen tytön jo kuukausi takaperin pois… varasteli.

— Teokseni, elämäntyöni…! vaikeroi runoilija.

Ilmassa oli jotain raskasta, tuskallista…

Rouva Horttanainen raapi nenäänsä.

— Olikos ne nyt sitten minkään väärttejä, jos oikein totta puhutaan? kysyi hän vihdoin.

Nuori runoilija loi häneen musertavan silmäyksen.

Se ei kuitenkaan musertanut rouva Horttanaista.

Vimmastuneena potkaisi nuori runoilija tuolia.

— Ei saa potkia minun mööpeleitäni! sanoi rouva Horttanainen.

Runoilijan huulilta kajahti kauhea nauru.

Mutta sitten se vaikeni.

— Te, te… ähkyi runoilija.

— Jaa, että minä…? kysyi rouva Horttanainen.

Nuori runoilija raastoi epätoivoissaan tukkaansa.

Se oli hänelle helppo tehtävä.

Sillä hän oli raivoisien ajatusten vallassa.

Ja hänen hiuksensa olivat 8 cm pituiset.

5

— Te näette edessänne onnettoman ihmisen! voihkasi runoilija.

Rouva Cecilia Horttanaisen sydämessä vaihtelivat ristiriitaiset tunteet.

Ja raskaina vyöryivät harmaat pilvet taivaalla…

— Ja että tämä tapahtui juuri nyt, huokasi runoilija. — Juuri kun kalpean elämän ilmeettömät huulet alkoivat minulle hymyillä.

Rouva Horttanainen tunsi itsensä liikutetuksi.

Sillä hän oli kumminkin nainen.

Ja runoilija puhui kauniisti.

— Minun käy teitä sääliksi, sanoi hän lempeällä äänellä. — Minä en tahdo enää maksua siitä laskusta. Tässä on takaisin 137 markkaa.

— Mitä välitän minä rahasta! sanoi runoilija kumealla äänellä, pistäen rahat liivintaskuunsa.

Rouva Horttanainen ajatteli.

Sitten hän kysyi:

— Mutta miten olette saanut niin paljon rahaa, vaikka kaikki käsikirjoituksenne olivat tuossa laukussa?

Runoilija katsoi synkästi eteensä.

Hän kohautti olkapäitään ja vastasi:

— Lainasin vanhalta äidiltäni…

Oli hiljaisuus.

Vihdoin lausui rouva Horttanainen:

— Teillä on siis äiti elossa?

Runoilija kohotti käden silmilleen. Vihdoin hän sanoi väsyneesti:

— On… hän on halpa nainen, hovineuvos Footsvetin palveluksessa…

Rouva Horttanainen vaipui kalman kalpeana istumaan lähimmälle tuolille. Tuoli ratisi uhkaavasti.

— Hovineuvos Footsvett…, änkytti rouva Horttanainen.

Runoilija nyökäytti päätään.

Hänen katseensa harhaili ulos ikkunasta. Hän ei huomannut rouva Horttanaisen mielenliikutusta.

— Mikä… mikä olikaan nimenne? kysyi rouva Horttanainen.

Hänen rintansa kohosi ja laski kuin meri… kaksi merta.

— Kaiho Kantelo, sanoi runoilija miettiväisenä.

Rouva Horttanainen pudisti päätään.

Mutta sitten hän säpsähti.

Hänen silmäteränsä laajenivat.

Hän tuijotti runoilijaan ja huudahti läähättäen:

— Mutta mikä… mikä… oli äitinne nimi?

Nuori runoilija epäröi.

Sitten välähti hänen katseestaan salama.

Hän huusi:

— Hänen nimensä on Leena. Leena Matikainen.

Kauheasti kiljahtaen vaipui rouva Cecilia Horttanainen kokoon. Hän ikäänkuin pieneni.

Mutta sitten hän ikäänkuin suureni.

Huutaen syöksähti hän ylös ja vaipui runoilija Kaiho Kantelon kaulaan.

— Poikani, poikani…

6

Nuori runoilija seisoi kuin salaman iskemänä…

Tosin emme tiedä, voiko kukaan, edes nuori runoilijakaan, seisoa salaman iskemänä, mutta nyt, kun meistä on tullut kirjailija, tahdomme me kirjoittaa kirjallisuutta ja viljellä yleisesti hyväksyttyjä ja suosittuja vertauksia ja kuvia.

Rouva Horttanainen lepäsi hänen rinnoillaan.

Nuori runoilija tahtoi vaipua maan alle.

Rouva Horttanainen painoi nimittäin 112 kg ilman päällysvaatteita.

Runoilija Kantelo koetti irroittaa rouva Horttanaisen kädet kaulastaan, mutta rouva Horttanainen pani kätensä ristiin runoilijan niskan taakse ja suuteli häntä keskelle suuta.

Hra Kantelo oli vähän ällistynyt.

Ei siksi, että hän huomasi rouva Horttanaisen syöneen sipulia, vaan sentähden, että hänen mieleensä juohtui lapsuudenaikainen kertomus Joosefista ja Potifaarin emännästä.

— Mahtoikohan Potifaarin emäntä painaa näin paljon? ajatteli runoilija.

Ei hän itsekään huomannut, että hän ajatteli niin proosallisesti, mutta hän ajatteli kumminkin.

— Hyvä rouva, sanoi runoilija Kantelo viimein. — Ehkä saan saattaa teidät sohvalle?

Huoneessa oli nimittäin sohvakin.

Sen hinta oli noin 65 markkaa, nyt, kun markka on niinkuin kymmenen penniä ennen sotaa.

Rouva Cecilia Horttanainen vaipui sohvalle.

Hänen rintansa nousivat ja laskivat kiivaasti. Mutta runoilijasta ei hän hellittänyt.

Runoilija seisoi siis hänen edessään osapuilleen niinkuin luokkipuu, joka on pantu painimeen.

— Miksi sanot minua rouvaksi, huohotti rouva Horttanainen. — Minähän olen sinun äitisi!

— Oletteko järjiltänne! huudahti nuori runoilija kuohahtaen.

Raskas huokaus kohosi rouva Horttanaisen rinnasta.

Käytävästä tunkeutui huoneeseen paistetun sianlihan käry.

— Minä en ole järjiltäni, lausui rouva Horttanainen uupuneena. — Sinä olet minun poikani. Minä olen sinun äitisi… sinun äiti parkasi…

Runoilija katseli pelokkaasti ympärilleen.

Hän harkitsi, yrittäisikö hän paeta ovesta vai ikkunasta tätä yhtä hullua kuin lihavaakin… ei, vielä hullumpaa kuin lihavaa — naista.

Mutta rouva Horttanainen sanoi värähtelevin äänin:

— Kuule siis, poikani, elämäsi salaisuus!

Ja hänen huulensa vapisivat.

7

— Minä olen sinun äitisi! sanoi rouva Horttanainen kumealla äänellä.

Sinä olet rakkauden hedelmä.

Sinä synnyit maailmaan silloin, kun minä vielä olin nimeltäni neiti Cecilia Hendunen.

Minä rakastin sinua.

Mutta jos rikas ukko Horttanainen, joka tarkasti minua, olisi tiennyt sinusta, ei minusta koskaan olisi tullut rouva Cecilia Horttanaista.

Leena Matikainen tuli avukseni.

Hän otti sinut omiin nimiinsä.

Minä olen suorittanut hänelle runsaan korvauksen.

Ja sinun nimesi piti olla Kalle Leenanpoika Matikainen…

— Älkää mainitko minulle sitä inhoittavaa nimeä! huusi nuori runoilija jyrisevällä äänellä. — Minä olen riistänyt sen ainaiseksi itsestäni. Minä olen nyt Kaiho Kantelo, runoilija.

— Se on kaunis nimi, sanoi rouva Horttanainen lempeästi. — Mutta jos sinä olisit meidän päiväkirjaamme kirjoittanut Kalle Leenanpoika Matikainen taikka vain Kalle Matikainen, niin olisin heti tiennyt sinut pojakseni, eikä mitään selkkausta olisi tapahtunut.

— Onko tämä kaikki unta vai totta? kysyi nuori runoilija.

— Tämä on totta, minä vannon sen! sanoi rouva Horttanainen juhlallisesti, laskien kaksi sormea pöydälle.

— Entäs ukko Horttanainen? kysyi Kaiho Kantelo säikähtäen.

— Ukko haudattiin viime viikolla! huudahti rouva Horttanainen.

Hänen äänensä oli murheellinen, mutta hänen silmistään loisti salattu riemu.

— Mainio ukko! huusi runoilija.

— Hän jätti jälkeensä 5 miljoonaa! sanoi rouva Horttanainen triumfeeraavalla äänellä.

— Siunattu ukko! huusi runoilija, pyörällä päästään. — Me pystytämme hänen haudalleen 10 sylen korkuisen kiven!

— Jaa, se tulee yks meetteri 65 senttiä, se on jo tilattu, sanoi rouva Horttanainen.

— Äitini! huusi runoilija.

Hänen 8 cm pitkä tukkansa leuhki.

— Poikani! huusi rouva Horttanainen, levittäen kätensä.

He syleilivät toisiaan.

Mutta sitten sanoi rouva Horttanainen huolestuneen näköisenä:

— Minua kovin surettaa, että sinulle tuli sellainen vahinko.

— Häh, kysyi runoilija säpsähtäen. — Mikä vahinko?

— Se, että se piianlorvelo poltti sinun runosi, sanoi rouva Horttanainen käsiään väännellen.

Hänen äidillistä sydäntään raateli 1,001 tuskaa.

— Palttua! sanoi nuori runoilija, viitaten kädellään.

Sanoi hän erään toisenkin sanan, mutta sitä ei voi tähän epärunollisuutensa vuoksi painattaa. Viittaamme vain, että se oli osittain maanviljelysteknillistä laatua.

Ja sitten hän lisäsi:

— Eihän niitä kukaan kustantaja ottanut painattaakseen.

Rouva Horttanainen vaaleni.

— Etkö sinä siis olekaan… oikea runoilija…? kuiskasi hän sammuvalla äänellä.

Ja hänen äidillistä sydäntään raateli 1,000 tuskaa.

— Minäkö! huusi runoilija. Enkö minä olisi oikea runoilija! Katso minua, äiti!!

Nuori runoilija seisoi keskellä huonetta.

Hänen silmänsä säkenöivät.

Hänen 8 cm pitkä tukkansa pörrötti hirveästi.

Hänen kätensä olivat nyrkkiin puserretut.

Hänen housunlahkeensa lepattivat.

— Näetkö, äiti! huusi hän leimuavalla äänellä.

— Kyllä! huudahti rouva Horttanainen väristen.

— Uskotko, että minä olen runoilija?! huusi Kaiho Kantelo kipenöiden.

— Uskon! mutisi rouva Horttanainen.

Ihastuksesta uikuttaen hiipi rouva Horttanainen ylvään poikansa rinnoille, joka oli vaikuttava ilmiö.

— Minä olen vain edellä ajastani, ilmoitti runoilija. — Minua ei vielä ymmärretä. Mutta tuleva sukupolvi jumaloi sitä maata, jota jalkani ovat tallanneet. Minua ei vielä ole tunnustettu. Minua on jopa pilkattu. Mutta minä olen pilkkaajistani sepittänyt seuraavan uudenaikaisen ivarunon:

"Hau! haukkuvat hauvat, Haukkuvat hauvat, Haukkuvat, Hau! — — — — Hau! Haukkuvat. Haukkuvat hauvat, Hau! haukkuvat hauvat".

— Kuinka kaunista! huudahti rouva Horttanainen. Hänen silmistään loisti äidillinen ylpeys.

— Sellaisia runoja oli kokoelmassani monta! sanoi runoilija.

— Ne ovat nyt tuhkana, lisäsi hän surumielisesti.

— Jääthän nyt luokseni, poikani? kysyi rouva Horttanainen rukoilevalla äänellä.

Runoilija Kaiho Kantelo rypisti otsaansa.

Sitten hän huokasi.

— Ehkä…, sanoi hän.

— Mutta sitä ennen on minun suoritettava rohkea, ratkaiseva teko… nyt, kun minä olen rikas, lisäsi hän.

Vaan äkkiä hän epäröi:

— Vai olenko minä rikas? kysyi hän rouva Horttanaiselta, ja hänen äänensä vavahti.

— Olet, jos pysyt minun poikanani, sanoi rouva Horttanainen päättäväisesti.

— Tahdon pysyä sinun poikanasi! sanoi runoilija varmasti. — Mutta sitä ennen tahdon toteuttaa elämäni kauneimman unen… tahdon vapauttaa lumotun prinsessan louhikäärmeen linnasta!

Rouva Horttanainen katsoi pelästyneenä poikaansa.

Mutta runoilija Kantelon katseesta säkenöi yli-inhimillinen voima.

8

Jo vaikeni lintujen laulu, ja tuulen suhahdus sireenipensaissa oli kuin Yön Kuningattaren suutelo…

Taivaalla vilkutti yksinäinen tähti…

Valittaen haipui avaruuteen itkevän viulun ääni. — Päivikki! kuiskasi Kaiho Kantelo kuumasti.

Päivikki Footsvett painoi päänsä alas.

— Päivikki!! kuiskasi Kaiho Kantelo kiihkoisasti.

Päivikki Footsvett värisi.

— Päivikki!!! huudahti Kaiho Kantelo intohimoisesti.

Neito vapisi.

— Paetkaamme! Minä olen rikas! huudahti runoilija mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä.

— Kuinka rikas? kuiskasi sammuva huokaus neidon vaalenevilta huulilta.

— Viisi miljoonaa! sanoi runoilija syvästi kumisten.

Voihkaisten vaipui neito nuoren runoilijan syliin.

— Vie minut minne tahdot! kuiskasi hän raueten.

Kaiho Kantelo nousi ylpeänä pystyyn.

— Nyt ei mikään mahti maailmassa voi minua kukistaa! huudahti hän taivaalle.

Mutta se yksinäinen tähti iski hänelle silmää.

Äkkiä runoilijaa puistatti.

Kolea viima kohahti Kaivopuiston pensastoissa.

— Entäs isäsi? kysyi hän äkkiä säpsähtäen.

— Ukko on aina päissään, ei siitä ole väliä, sanoi neito, pusertaen huulensa yhteen kapeaksi viivaksi. — Paetkaamme!

— Paetkaamme! huusi runoilija Kaiho Kantelo ukkosenkaltaisella äänellä, ja kaiku Kaivopuiston kallioista ja Suomenlinnan saarista vastasi salaperäisesti:

— — aammen!…

9

Vanha hovineuvos Footsvett istui alakerran huoneessaan mukavassa nojatuolissaan. Hän ryypiskeli.

Ja sitten hän huiskautti kädellä kärpäsiä punaiselta nenältään.

Vaikka ei koko huoneessa ollut yhtään kärpästä.

Vanha Leena oli tappanut kaikki kärpäset kärpäslätkällään.

Hovineuvos näki vain muuten kärpäsiä.

Näki hän välistä pieniä ukkojakin. Ne olivat hyvin pieniä ja niitä oli hyvin paljon, ja hovineuvos pelkäsi niitä vähäisen, vaikka ne alkoivatkin olla tuttua väkeä. Mutta kärpäsiä ei hän pelännyt. Ne vain hieman vaivasivat häntä.

Silloin kuuluivat ruokasalista sotilaalliset askeleet.

Kannukset kilisivät. Miekka kalisi.

Luutnantti Urho Kalpainkalske astui sisään.

Hän oli liidunvalkea kasvoiltaan.

— Missä on Päivikki? huusi hän, ääni vapisten.

— Skool! sanoi vanha hovineuvos. — Päivikki on lähtenyt ulos.

— Haa! huusi Urho Kalpainkalske. — Kenen kanssa?

— Menipä tuo vaikka ukko mustalaisen kanssa! sanoi hovineuvos, maistaen jälleen. — Skool, skool!

— Missä ovat tunteenne? huusi luutnantti metallinsointuvalla äänellä.

— Nenänpäässä! vastasi hovineuvos Footsvett valittavasta — Kärpäset pyörivät siinä kauheasti. Eikö teidänkin mielestänne täällä ole hirveästi kärpäsiä, luutnantti?

Mutta nuori upseeri loi vanhaan herraan murhaavan silmäyksen ja kiiruhti kauheasti kiroten ulos huoneesta.

— Paukahtaen sulkeutui ovi hänen jälkeensä.

— Skool, skool! murahti hovineuvos Footsvett.

10

Salamoiden syöksyi nuori luutnantti keittiöön.

— Missä on Päivikki? huusi hän vanhalle palvelijattarelle Leenalle.

— Mistäs minä tierän! sanoi Leena, joka paistoi silliä hovineuvokselle.

— Te tiedätte sen, vanha noita! huusi urhoollinen soturi vihan vimmassa.

Hänen kätensä hapuili miekan kahvaa ja hän huusi kauhealla äänellä:

— Minä murskaan teidät, ellette sano totuutta. Päivikki on kirjoittanut minulle kuvapostikortin, jossa hän sanoo karkaavansa kotoa ja ettei kukaan muu kuin Leena tiedä asioista mitään…

— Mitä te sitä puikkoanne näppäilette! huusi Leena uhkaavasti. — Luuletteko, että minä pelkään sellaisia leluja! Tulkaa lähemmäksi, hyvä herra, jos haluatte!

Salaman nopeudella oli vanha palvelijatar tarttunut pitkävartiseen paistinpannuun.

Soturi peräytyi kaksi askelta taaksepäin.

Hän irroitti vaistomaisesti kätensä miekankahvasta.

— Minäkö vanha noita? huudahti Leena Matikainen. — Hyvä, minä olen siis noita, hä hä hä!

Leena Matikainen nauroi kaamealla, rääkkyvällä tavalla. Tulessakaraistun upseerin selkäpiitä karmi.

— No hyvä, kuulkaa siis totuus vanhan noidan suusta:

Neiti Päivikki Footsvett on karannut kotoa.

Hän on karannut runoilija Kaiho Kantelon kanssa.

Kaiho Kantelo on nyt rikas.

Hänen oikea äitinsä on ottanut hänet julkisesti pojakseen.

Hänen oikea äitinsä on miljoonien omistaja.

He matkustavat nyt Kolille.

Siellä he menevät naimisiin.

Te ette saa koskaan Päivikkiä.

Minä olen auttanut heidän pakoaan. Sanokaa nyt minua vanhaksi noidaksi!

Hä hä hä hää!

Kauheasti kaikui vanhan akan räkättävä nauru. Tulelle jäänyt silli haisi ja kärysi hirmuisesti, sillä se oli puoleksi palanut.

— Kirous ja kauhistus! huusi nuori sotilas. — Minä teen tämän katalan juonen tyhjäksi!

Raivoissaan syöksyi luutnantti Urho Kalpainkalske keittiöstä rappukäytävään ja sitten alas portaita.

11

Kohisten kiiti eteenpäin 30-hevosvoimainen auto.

Sumuna häipyivät silmistä tuhatjärvien maan luonnonihanat maisemat.

Maantien varrella olevien talojen koirat avasivat suunsa, mutta eivät ennättäneet haukkua.

Niin nopeasti kiiti eteenpäin auto.

Hämillään pistivät koirat suunsa kiinni ja hännät koipiensa väliin.

Mutta neiti Päivikki Footsvett kiljahti äkkiä kauhusta.

— Mikä sinun on, armas? kysyi runoilija Kaiho Kantelo säikähtäen.

— Unohdin ottaa mukaani käherryssakset, vaikeroi nuori neito. — Ne jäivät sinne toalettipöydälle.

Päivikin ilmehikkäät huulet vapisivat.

Mutta runoilija tuijotti eteensä mustin silmin.

Hänen katseestaan kuvastui ääretön väsymys.

Ja kohisten kiiti eteenpäin 30-hevosvoimainen auto…

12

Raivoten istui 35-hevosvoimaisessa autossa luutnantti Urho Kalpainkalske…

Hänen toisessa kädessään — vasemmassa — oli suuri rahakukkaro.

Hänen oikeassa kädessään oli vielä suurempi revolveri.

Hän helisteli rahakukkaroa autonajajan vasemman korvan juuressa. Mutta ajajan oikeata ohimoa vasten painoi hän revolverin kylmää piippua.

Nuoren soturin suu oli väärässä vasemmalle päin. Se oli väärässä vihanvimmasta.

Autonkuljettajan suu oli väärässä oikealle päin. Se oli väärässä pelosta. Sitäpaitse oli hänen vatsansa kipeä. Mutta hän ei uskaltanut pysähdyttää.

Sillä nuori soturi huusi lakkaamatta käheällä äänellä:

— Nopeammin!

13

Ääneensä vaikeroiden istui 40-hevosvoimaisessa autossa matkailijakodin omistaja, rouva Cecilia Horttanainen.

Hänen kädessään oli sähkösanoma:

"Pakenen Päivikki Footsvettin kanssa Kolille, jossa meidät vihitään. Lähetä paljon rahaa Pielisjärven postitoimistoon.

Onnellinen poikasi".

— Onneton poikani, itki rva Horttanainen. — Sinä et tiedä, mitä teet!

Sitten huusi hän autonkuljettajalle:

— Nopeammin, vielä nopeammin!

— Kukas ne sakot maksaa hurjasta ajosta? kysyi autonkuljettaja.

— Minä maksan! huusi rouva Horttanainen kiihkeästi.

— Jahah! sanoi autonkuljettaja ja lisäsi vauhtia.

Hirmuista kyytiä syöksyi eteenpäin 40-hevosvoimainen auto, surmaten maantiellä olevia koiria, kanoja ja porsaita.

14

Suristen lensi pilvien halki kohti Pohjois-Karjalaa suuri lentokone.

Siinä istui matkustajana, turkkeihin käärittynä, vanha, punanenäinen herra.

Hän ryypiskeli.

Hän kohotti taskumatin huulilleen ja otti siitä mielihyvällä pitkiä siemauksia.

Sitten heitti hän tyhjän taskumatin alas lentokoneen laidan yli muistamatta, että se voisi pudota jonkun päähän.

Tämänjälkeen hätisteli hän näkymättömiä kärpäsiä nenältään.

Hän oli siis hovineuvos Footsvett.

— Kolille, Kolille, mutisi hän, kaivaessaan turkin taskusta uuden taskumatin.

— Häihin, hi hi hi…

Ja lentokone kiiti eteenpäin tuulen nopeudella kuin jättiläislintu…

15

Päivikki Footsvett ja Kaiho Kantelo seisoivat rinnakkain Kolin korkeimmalla huipulla.

Heidän edessään seisoi rovasti Josaphat Leukanen kirja kädessä.

Runoilijalla oli yllään hännystakki ja musta rusetti, joten häntä olisi voinut luulla tarjoilijaksi, ellei hänen tukkansa olisi ollut 8 cm pituinen.

— Minä Kaiho Kantelo otan sinut Päivikki Footsvettin…

— Seis! huusi läähättävä naisääni.

Rovasti Leukanen vaikeni, katsahti taakseen, missä rva Cecilia Horttanainen hengästyneenä ja hikisenä juuri kiipesi Ukko-Kolin korkeimmalle huipulle.

Rovasti Leukanen rypisti otsaansa.

Kumealla äänellä hän sanoi:

— Vaimo, mitä meillä on tekemistä sinun kanssasi? Mene tällä haavaa matkaasi!

— Minä selitän kaikki, huusi rva Horttanainen. — Antakaa minun ensin puuskuttaa. Tänne oli kovin korkea vastamäki…

Taivaan korkeudesta valoi aurinko kultaansa.

Rovasti Leukanen pyyhki hieman likaisella nenäliinalla hikeä otsaltaan.

Päivikki Footsvettin polvet vapisivat.

Hän oli tuntenut hurmaa…

Nyt aavisti hän turmaa…

16

— Jokos äiti on puuskuttanut tarpeeksi, kysyi runoilija synkästi.

— Kuulkaa siis kaikki kaamea salaisuus, sanoi rva Cecilia Horttanainen.

— Tämä avioliitto on mahdoton.

Runoilijan silmät leimahtivat. Hän tarttui Päivikin käsivarteen, uhmaten koko maailmaa.

Rva Horttanainen oli hirveän punainen.

Sitten hän jatkoi katkonaisesti:

— Sinä tiedät jo… poikani… että olet ensi lemmen hedelmä… ja että minä olen äitisi, mutta… et tiedä vielä… kuka on isäsi…

Ja polvilleen vaipuen kuiskasi rva Horttanainen:

— Sinun isäsi on… hovineuvos Footsvett… te olette siis sisarukset…

Kiljuen pyörtyi Päivikki. Ainoastaan hänen jalkansa potkivat.

— Haa! huudahti runoilija Kaiho Kantelo. — Kaikki on lopussa!

Runoilija kohotti molemmat kätensä ylös ja aikoi hypätä.

— Pidättäkää hänet! parahti rva Horttanainen. — Hän aikoo hypätä alas Ukko-Kolin huipulta!

Salaman nopeudella ja Salamonin älyllä tarttui rovasti Leukanen Kaiho Kantelon frakin kaulukseen.

— Jos hyppäätte, niin menette mäskiksi! sanoi rovasti.

Samalla kiipesi raivoisa luutnantti Urho Kalpainkalske vuoren huipulle.

Hänen kohotetussa kädessään välkkyi revolveri…

17

— Kuole, kurja! huusi soturi, tähdäten aseensa suoraan runoilijan sydäntä kohti.

— Anna vain paukahtaa! sanoi Kaiho Kantelo, joka oli elämäänsä kyllästynyt.

Kaikki läsnäolijat olivat kauhusta jähmettyneet. Ei kukaan voinut liikauttaa kättään eikä jalkaansa. Pyörtynyt Päivikki Footsvettkin lakkasi sätkyttämästä hurmaavia, silkkisukkaisia sääriään.

Raivosta vääristynein kasvoin laukaisi upseeri revolverinsa.

Se ei paukahtanut.

Se pani vain "naps!"

— Naps! toisti vanha hovineuvos Footsvett, joka vaivalloisesti kiipesi vuoren laelle. — Ottakaamme siis napsu! Hi hi…

Ja hän otti napsun.

— Minä olen unohtanut pistää patruunat revolveriin takaisin, puhdistaessani sen eilen, sanoi upseeri synkästi.

— Sehän on nyt samantekevää, sanoi runoilija kylmästi. — Minä en mene naimisiin Päivikin kanssa!

18

Ällistyneenä katsoi häneen luutnantti Urho Kalpainkalske.

— Miksi? kysyi hän huohottaen.

— Ei vaan passaa! vastasi runoilija tylysti.

Luutnantti katsoi ympärilleen.

Kaikki ympärilläseisovat nyökäyttivät päätään vakavasti ja myöntävästi. Myöskin Päivikki, sillä hänkin oli noussut seisomaan.

— Te saatte nyt Päivikin, sanoi rva Horttanainen.

— Kiitos, vastasi luutnantti lämpimästi.

Päivikki Footsvett vaipui luutnantti Kalpainkalskeen kaulaan ja kuiskasi:

— Minä olen rakastanut vain sinua.

— Pyydän anteeksi, että olin ampua teidät, sanoi luutnantti runoilijalle. — Saanko esittää lähempää tuttavuutta… Urho.

— Kaiho, vastasi runoilija.

Molemmat nuoret miehet puristivat toistensa kättä.

— Tulkaa meille päivälliselle! sanoi rovasti Leukanen kaikille. — Minulla on kuusi naimatonta tytärtä, kuiskasi hän sitten runoilijan korvaan.

Runoilijan silmissä leimahti uusi toivo. Aurinko paistoi, kukat tuoksuivat ja linnut lauloivat Kolin vehmaissa metsissä.

— Nythän mekin voimme mennä naimisiin, arveli hovineuvos Footsvett.

Onnellisena vaipui hänen nuoruutensa lemmitty Cecilia Horttanainen hänen rinnoilleen.

— Maljanne! sanoi hovineuvos riemuiten, kohottaen taskumatin huulilleen.

Sitten hän viittasi runoilijaan ja sanoi:

— Pojallamme on frakkipuku ja musta rusetti… Phyi phaan!

— Ha ha ha! nauroivat kaikki.

Mutta kukaan ei ollut sitä aikaisemmin huomannut!

IX

— Se oli pitkä juttu, mutta se oli osittain jännittäväkin, sanoi hra Kenonen.

— Minä otan tästä maksun etukäteen… niillä on kesän aikana aina puute käsikirjoituksista, ilmoitti kirjailija Sarvikas. — Otaksun, että vakinainen toimittaja ja se paholaisen Pöllänen saavat kuristuskohtauksen lukiessaan tämän teoksen omasta lehdestään ja kuullessaan, että se on jo maksettukin.

— Se on kaikki hyvin ja oikein, myönsi hra Kenonen. — Mutta mistä on tuo kirottu kukko joutunut minun seuraani?

— Itsehän sinä ostit sen toissapäivänä Porvoon torilla eräältä maalaiselta.

Herra Kenonen lakkasi pureskelemasta. Hän tuijotti kirjailija Sarvikkaaseen tuokion aikaa äänettömänä, ja hänen silmänsä pullistuivat, Sitten hän sanoi:

— Kuule, sano minulle rehellisesti: olenko minä — ja jo toissa päivänä! — ollut Porvoossa? Älä hätäile äläkä kiirehdi. Ajattele ensin tarkoin. Koeta muistella, etkö ehkä ole nähnyt vain unta.

— Me olimme kaikki Porvoossa, vastasi hra Sarvikas yksinkertaisesti ja luonnollisesti, mikä ei voinut olla tekemättä vakuuttavaa vaikutusta. — Eräs gulasseista putosi jokeenkin, mutta hänet saatiin heti ylös. Ja sinä ostit torilta kukon.

Hra Kenonen huokasi syvään ja sanoi sitten:

— Minä näytän viime päivinä tehneen yhtä ja toista, mikä ei olisi ollut välttämättömän tarpeellista. Olen vieläkin sekaisin päästäni. Ties mitä hittoa ne ovat mahtaneet minuun ajaa. Mikä päivä nyt on?

— Nyt on torstai heinäkuun 14 päivä, ilmoitti hra Sarvikas.

Herra Kenonen iski nyrkin pöytään, sanoi joukon karkeimpia voimasanoja, mitä sillä hetkellä sattui suuhunsa saamaan, ja huusi, että hän on joutunut paholaisten kelkkaan ja että hänellä olisi eilen ollut esillä tärkeä juttu Helsingin raastuvanoikeudessa.

— Jos minä joskus tästä vielä selväksi pääsen, niin lähden suoraa päätä kotiin, enkä ryyppää ikänä! vakuutti hän. — En ainakaan paljon, lisäsi hän silmänräpäyksen perästä.

— Ennenkuin sinä selviät, ennätät sinä päästä Inariin asti, sanoi Sarvikas, — Tehän olette päättäneet matkustaa Lappiin asti, ja minä kuulin gulassien keskenään puhuvan, että pitävät sinua koko matkan semmoisessa hönössä, että sinä todellakin joudut Lappiin.

— Sehän on ihmisryöstöä! huusi hra Kenonen kauhistuen. — Missä on tuomari Varpukallio? Minä nostan tästä senkaltaisen rymyn, että se kuuluu Utsjoelle asti!

— Tuomari Varpukallio ei ole ollut mukana koko retkellä, ilmoitti kirjailija Sarvikas. — Hän sanoi, kun sinä puuhasit Porvooseen lähtöä…

— Minä puuhasin? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti.

— Tietysti sinä… kukas sitten, sanoi kirjailija Sarvikas. — Sinähän tämän retken alku ja juuri olet. Sinä olet ollut aivan tavattoman repäisevällä tuulella viime päivinä.

— Siltä näyttää, murisi hra Kenonen synkästi. — Mutta jos gulassit luulevat, että saavat minut Lappiin viedyksi, niin uskon niiden saavan pitkän nokan. Niin, Varpukallio sanoi mitä?

— Sanoi, että hän ottaa Mattinsa pois teidän koulustanne hyvän sään aikana. Ei suostunut lähtemään edes Porvooseen, vaan karkasi.

— Se oli viisas teko, myönsi hra Kenonen. — Minä karkaan myöskin.

— Minnepäin? kysyi hra Sarvikas.

— Tietysti Helsinkiin! huusi hra Kenonen. — Ei koskaan pitäisi lähteä pois Helsingistä.

— Se on kyllä totta. Mutta ylipäänsä on tämä sentään ollut hauska matka.

— Hauska… niin, ehkä sellaiselle, joka muistaa, mitä matkalla on tapahtunut. Mutta minä en tiedä koko matkasta mitään, paitsi mitä muilta kuulen. Ja se ei yleensä ole hauskaa. Esimerkiksi tämä kukkojuttu: mitä pahusta minä olen ajatellut ostaessani elävän, riivatun kukon… ja Porvoon torilta?

— Sinä mielistyit siihen muuten vain. Sinä tulit liikutetuksi — sinä olit muutenkin aika lailla liikutettu, mutta tulit vielä toisella lailla liikutetuksi, nähdessäsi tuon kukon. Sinä sanoit vedet silmissä, että sen katseessa oli jotain uskollista, ja että sitä odotti surullinen loppu paistinpannussa.

Hra Kenonen punastui huomattavasti ja alkoi kopeloida kenkiään ja sukkiaan sängyn alta.

— Ja sitten sinä ostit tuon kukon ja lupasit valmistaa sille rauhallisen, huolettoman vanhuuden hyvässä kodissa… ja nyt on kukko jo toista vuorokautta ollut meidän matkassamme.

— Hyvä, oikein hyvä! murahti hra Kenonen. — Minulla on aina ollut hellä luonne. Mutta olisin kiitollinen jos voisit selittää senkin, kuinka minä jouduin tämä uskollinen elukka sylissä istumaan tuonne ruokasalin parvekkeelle.

— Kukko rupesi kiekumaan klo kahdelta aamulla ja sinä sanoit, että tahdot antaa sen nauttia raitista ilmaa ja tervehtää laulullaan auringon nousua… sinä lienet sitten nukahtanut.

Eteisestä kuului askelia. Hotellissa alettiin tehdä nousua.

Herra Kenonen soitti kelloa, ja siivoojatar ilmestyi ovelle.

— Minä lahjoitan tämän kukon teille, sanoi hra Kenonen. — Saatte menetellä sen suhteen mielenne mukaan. Syökää se tai pankaa se eläkkeelle, jos haluatte. Se on hyvin miellyttävä kukko.

— Sen katseessa on jotain uskollista! huomautti kirjailija.

— Ja sitten minä haluan saada laskuni… meidän molempien laskun, lisäsi hra Kenonen.

— Tukkukauppias Prätkylä käski minun ilmoittaa hänelle, jos hra Kenonen herää ennenkuin hän, sanoi siivoojatar, kiitettyään hra Kenosta lahjoituksesta.

— Jos te hisahdatte Prätkylälle — mikähän otus sekin on? — tai kenelle muulle tahansa siitä, että minä olen hereillä ja lähdössä, niin en annakaan kukkoa teille, sanoi hra Kenonen ankarasti.

X

Tunnin kuluttua istuivat hra Kenonen ja Sarvikas laivassa, joka viiletti etelään päin.

— Minä kävin "Untamoisen" toimituksessa ja kertomus "Elämän leukaluissa" tulee ensi numeroon, kertoi Sarvikas.

— Maksoivatko ne pöllöt mitään? kysyi hra Kenonen joka punoitti vahvasti ja poltteli paksua sikaria.

— Sain minä siitä kiristetyksi 80 mk., sikamaisen vähän se on, mutta olisin minä sen pahimmassa tapauksessa antanut ilmaiseksikin, saadakseni sen vain painetuksi "Untamoiseen". Otin rahat ja kesätoimittajalta lupauksen, että hän painattaa sen kokonaisuudessaan samassa numerossa.

— Miksi niin?

— Siksi, että jos se pannaan lehteen jatkettavana, niin tulee toimittaja itse maalta kuin Impivaaran peikko, harjakset pystyssä, ja ehkäisee sen loppuosan painattamisen. Ja se olisi suuri vahinko, lausui kirjailija Sarvikas vakuuttavasti.

— Epäilemättä! myönsi hra Kenonen syvällä vakaumuksella.

Laiva kynti tyyninä välkkyviä kesäisiä vesiä. Äsken niitetyn heinän tuoksu kantautui yli salmien ja sekoittui laivan koneöljyn hajuun.

— Minä luulen, että minusta voi vähitellen tulla uusi ihminen, kunhan onnistun kätkeytymään noiden pirulta riivattujen gulassien kynsistä, sanoi hra Kenonen. — Mikä se toinen kertomus oli, jonka sinä viime yönä kirjoitit?

Ja kirjailija Sarvikas otti povitaskustaan tukun papereita ja luki sointuvalla, mutta hillityllä äänellä ja silmissään lämmin, hieman surunvoittoinen katse, seuraavan kertomuksen:

1

Kumeasti kumahtelivat kirkonkellot… Osuuskaupan takana huoahti lauha tuuli vanhassa haavikossa…

Ja niinkuin aeroplaani kohahti leivonen riemurinta ylös taivon sineen…

"Oi Pohjola… Oi Pohjolan kesä…!!"

Näin huudahti Claurenzia Königsgrund, vetäessään nimettömät jalkaansa pappilan uimahuoneessa.

Kätketkö, Runottareni, punastuneen katseesi ruusun lehtien taakse…?

Et!!

Sillä Claurenzia Königsgrund oli yksin. Eikä apteekkari, joka muuten kukaties olisi hiipinyt salaa uimahuoneen luo ja kurkistanut seinän raosta, ollut saapuvilla.

Hän nukkui kotonaan.

Hän oli päissään…

Mutta korkealla ilmassa lauloi leivonen.

2

"Oi Pohjola… oi kesä… oi sydämeni", huokasi Claurenzia Königsgrund, painaen valkean kätensä poveaan vasten.

Hän oli nimittäin jo pukeutunut.

Hän oli hurmaava…

Hänen mustat silmänsä, jotka kiilsivät kuin hehkuviini arabialaisessa kristallimaljassa, säkenöivät kilpaa sen suuren timantin kanssa, joka hohti hänen rintaneulassaan. Se oli maksanut 18 mk. 50 p. Hänen tukkansa oli kastanjetin ruskea, ja vartaloltaan oli hän kuin Apollinaris. Hänellä oli lyhyt valkoinen hame, harsosukat ja valkeat kengät, joitten kärjet olivat liidutut.

Hänen suonissaan virtasi tulinen etelämaan veri.

Hänen äitinsä oli ollut Vera Crutz Armada del Alonzo, ja hänen isänsä Heinz Friedrich Königsgrund oli ollut Saksan konsuli Guanossa.

Mutta hänen äitinsä oli kuollut…

Intiaanit olivat hänet surmanneet ja skalppeeranneet…

Sillä hänelläkin oli ollut hurmaava kastanjetin ruskea tukka… toista kyynärää pitkä.

Intiaanit olivat myyneet sen parturi Jim Trotterille Creat Easternin kaupungissa ja ostaneet rahoilla 4 heelaa Whiskyä…

Mutta hänen isänsä, konsuli Heinz Friedrich Königsgrund, oli kaatunut maailmansodassa.

Ja kohtalo oli kuljettanut ihanan orpotytön Claurenzia Königsgrundin kauas Pohjolaan… hän oli nyt kotiopettajana Mölhösalmen pappilassa…

3

Aurinko säkenöi taivaalla kuin kultainen potkupallo.

Huikaiseva lämpö siivilöityi taivaalta ja kärpäset surisivat.

Pappilan suuri viljapelto aaltoili suvituulessa.

Mutta huoneessaan nukkui nojatuolissa rovasti Josaphat Leukanen.

Suuri hikihelmi päilyi hänen punaisella otsallaan.

Hän nukkui levottomasti, sillä hän ei ollut oikein terve.

Hänellä oli suuri hemoroidi…

Kirkontornissa kitisi kirkonkukko, tuulessa käännähdellen.

Se oli vähän ruosteessa.

Ja pappilan salissa opetti neiti Claurenzia, jota piiat sanoivat roilainiksi (!) — moukkamainen väännös sanasta Fräulein — saksaa lyseolaiselle Mikko Leukaselle.

— Der, die, das…

Lyseolainen Mikko Leukanen haukotteli. Hän ajatteli… niin, hän ei ajatellut mitään.

Kimalainen surisi ikkunassa.

Sanaton ikävä nakersi neiti Claurenzia Königsgrundin sydänjuuria.

Hän loi synkän silmäyksen Mikko Leukaseen ja mutisi metallinkirkkaalla äänellä:

"Ach Sie… dummes Vieh… ein finnischer Ochse!"

Onneksi ei Mikko Leukanen ymmärtänyt mitään. Hänellä on saksassa nelonen.

Claurenzia Königsgrund huokasi raskaasti…

4

Hän oli syönyt aamiaiseksi liian paljon puuroa. Rovasti Josaphat Leukanen rakasti neiti Claurenzia Königsgrundia.

Hän ei olisi saanut sitä tehdä, jos ruustinna olisi ollut elossa. Mutta ruustinna oli kuollut…

Nyt oli rovasti leski. Mutta hänellä oli hemoroidi.

Ja kesä oli kukkeimmillaan. Mutta taivaan sinessä kiiriskeli satakieli niinkuin aeroplaani.

Äkkiä…

Sävelten hurma tulvahti luonnossa. Musiikki täytti pappilan pihan, ja soinnut vyöryivät aina tyhjään navettaan asti, jossa ei ollut yhtään lehmää, mutta monta kärpästä.

Lehmät olivat laitumella.

Posetiivinsoittaja oli tullut pihaan.

Rovasti heräsi.

Lyseolainen Mikko Leukanen juoksi ulos.

Posetiivari oli italialainen.

Hänellä oli musta tukka ja tummat silmät, jotka he kuivat kuin pikimustat öiset hiilet.

Hänen nimensä oli Parabello Borsalino.

Hänen oikea kätensä oli ammuttu sodassa.

Mutta hän soitti yhtä taitavasti vasemmalla kädellä.

Claurenzia Königsgrund katsahti ulos ikkunasta.

Samassa katsahti Parabello Borsalino ikkunaan.

Heidän katseensa yhtyivät.

Kiljahtaen vaipui neiti Claurenzia permannolle.

Mutta Borsalinon kasvoilla leikki julma hymy.

5

Apteekkari nukkui. Hän kuorsasi.

Mutta apteekissa expedeerasi farmaseutti Topias Plaastari Spirit. rect. resepteitä.

Kuitenkin olivat hänen ajatuksensa muualla…

Hän ajatteli Claurenzia Königsgrundia, jolla oli kastanjetin ruskea tukka ja Apollinariksen vartalo.

Sitten hän huokasi.

Apteekkari kuorsasi.

Topias Plaastarin silmissä välähti terästä.

Hän lävisti apteekkarin huoneen oven läpitunkevan katseellaan ja huudahti:

— Sika!

Aurinko aleni länteen.

Parabello Borsalino soitti apteekin pihassa.

Hän soitti saksaa.

Hän soitti:

"Puppchen, du bist mein Augenstern…"

— Kuinka omituista! ajatteli Topias Plaastari liikutettuna.

— Hänkin soittaa saksaksi!!

Topias Plaastarin silmiin ilmestyi kostea kiilto.

Hän meni pihalle ja antoi Parabello Borsalinolle uuden nikkelimarkan.

Sitten heitti hän lentosuukkosen pappilaan päin.

Parabello Borsalino kiitti syvään kumartaen.

Mutta hänen mustista silmistään välähti uhkaava salama.

Topias Plaastaria värisytti.

Hän meni sisälle ja otti pitkän ryypyn.

Aleneva aurinko valoi pitkiä sädekimppuja tummuvalle maalle.

6

Aurinko laski säihkyvänä kiekkona järven tummiin laineisiin.

Yksi käki kukkui.

Yksi venhe lipui pitkin järven mustia laineita.

Venheessä istui nuorukainen ja neito.

Neito huokasi…

— Ich liebe dich, Claurenzia Königsgrund! kuiskasi Topias Plaastari hiljaa.

Mutta neidon värähteleviltä huulilta ei kuulunut sanaakaan.

Hänen katseensa tähtäsi johonkin kaukaisuuteen.

Se katse oli kuin sinetillä lukittu.

Kaksi käkeä kukkui.

Pohjolan kesäyön ihmeellinen hämy kietoi vaippaansa tummuvat saaret…

Venhe töksähti rantaan.

— Neiti menee vain edellä, minä päästän veden venheestä… verstehen Sie… Wasser ausgiessen…

Claurenzia Königsgrund poistui pää pystyssä.

Kaamea hiljaisuus vallitsi luonnossa.

Ei yhtään käkeä kukkunut.

Topias Plaastarin sydäntä kouristi nimetön tuska.

7

— Hiljaa! huudahti rosvo käskevällä äänellä. — Ei yhtään sanaa, jos henkesi on sinulle rakas!

Claurenzia Königsgrund vapisi.

Huudahdus kuoli hänen kalpeille huulilleen.

— Tunnetko minut? kysyi rosvo kolkosti.

— En! kuiskasi Claurenzia.

Hänen polvensa löivät yhteen.

Rosvo nauroi käheästi.

Metsä kohisi synkästi…

— Tunnetko nyt?! huusi rosvo, temmaten mustan silkkinaamion kasvoiltaan.

— Parabello Borsalino! huudahti Claurenzia kauhuissaan.

— Hahahaa! nauroi italialainen julmasti. — Se mies, joka osti äitisi tukan parturi Jim Trotterilta Creat Easternissa!

— Ah! huudahti Claurenzia.

Mutta italialainen katsoi häneen synkästi.

— Se tukka oli väärennetty! sanoi hän jäätävällä äänellä.

— Se oli peruukki!

Kiljahtaen vaipui Claurenzia maahan.

Parabello Borsalinon rinta nousi ja laski kiivaasti.

— Minä rakastin äitiäsi… kerran… mutisi hän.

Kaksi suurta kyyneltä vierähti hänen ahavoituneille poskilleen.

— Mutta minä en tiennyt, että hänen tukkansa oli väärennetty…

Uhkaavana seisoi musta kuusisto.

Claurenzia Königsgrund oli pyörtynyt.

Silloin tempaisi italialainen tikarin vyöltään ja kumartui Claurenzia Königsgrundia kohti.

Rosvon mustissa silmissä paloi sammumaton tuli.

8

Kuu loisti taivaalla kuin suuri keltaiseen paperiin kääritty sähkölamppu.

Farmaseutti Topias Plaastari juoksi mielettömänä surusta ja kauhusta pitkin pimeätä metsäpolkua.

— Claurenzia! huusi hän surunvoittoisella äänellä.

… rentsia! vastasi kaiku vuoresta, jota kutsutaan Pirunvuoreksi.

Topias Plaastarin tukka nousi kauhusta pystyyn.

Silloin tuli häntä vastaan Parabello Borsalino, kantaen posetiivia selässään.

— Kurja! huusi Plaastari vihan tukahuttamalla äänellä. — Missä on Claurenzia?

— Minulla on kaksi intohimoa, huusi rosvo.

— Mikä on toinen? kysyi Plaastari.

— Raha! huusi rosvo.

— Mutta toinen? huusi onneton farmaseutti väristen.

— Posetiivi! huudahti rosvo ja katosi metsän pimeyteen.

Metsä huokasi kuin ihminen, jonka sydämellä on synkkä salaisuus.

Topias Plaastari juoksi mieletönnä kohti kirkonkylää.

Hänen hengityksensä tahtoi salpautua.

— Missä on Claurenzia? huusi vaikeroiva ääni käsiään väännellen hänen sielunsa syvyydestä.

Mutta ei kukaan vastannut.

Ainoastaan hänen vatsansa kurahti.

Topias Plaastari muisti, ettei hän ollut syönyt illallista.

9

— Apua! huusi Topias Plaastari apteekilla.

Hänen kurkkuaan kuristi sanomaton tuska.

— Häh…? mutisi apteekkari. — So-sopii antaa vaikka kalanmaksaöljyä…

Farmaseutti näki, että apteekkari oli enemmän päissään kuin koskaan ennen.

Synkkä viha leimahti nuorukaisen jalosta katseesta

— Juopporatti! huusi hän vavahtelevalla äänellä.

Hän huusi sen niin hiljaa, ettei apteekkari sitä kuullut.

Apteekkari örisi kuin kuoleva puhveli.

Hän kääntyi seinään päin ja alkoi kuorsata.

Korkealta taivaalta loisti aavemainen kuu kalpean keltaisena.

Suru sydämessä kiiruhti nuorukainen pappilaa kohti.

Hän oli valmis uhraamaan henkensä rakastettunsa pelastamiseksi.

Pimeänä, salaperäisenä seisoi pappila maantien vieressä.

Mutta kuin näkymättömän käden pysähdyttämänä seisahtui hän portille. Portin takana murisi pappilan suuri koira uhkaavasti.

Koiran nimi oli Vahti.

Se oli hyvin vihainen yöllä.

Murtunein mielin kääntyi Topias Plaastari takaisin.

Hän ei voinut mennä eteenpäin, koska Vahti murisi, sillä hänellä oli jaloissaan uudet housut.

Ja Vahdilla oli julmat, valkoiset hampaat…

10

Seuraavana aamuna seisoi Claurenzia Königsgrund kalpeana rovastin edessä.

— Missä on teidän kaunis, kastanjetinruskea tukkanne? kysyi rovasti Josaphat Leukanen raskaasti.

— Ryöstetty! huusi neiti Claurenzia äänellä, joka olisi liikuttanut kiveäkin.

— Kuka sen ryösti? kysyi rovasti.

Samassa häntä röyhtäytti.

Claurenzian silmät välähtivät kostonhimoisesti:

— Sen teki Parabello Borsalino! kiljahti hän.

Ja sitten hän huudahti:

— Olkoon hän kirottu!

— Aamen, murahti rovasti.

Itkien vaipui Claurenzia sohvalle.

— Kuka minusta nyt huolii? nyyhkytti hän.

Rovastin silmissä oli kostea kiilto.

— Claurenzia! kuiskasi hän lempeästi. — Tahdotko tulla ruustinnakseni?

Onnesta säteillen heittäytyi Claurenzia Josaphat Leukasen rinnoille.

— Sinun ikuisesti! kuiskasi hän.

Mutta ovella seisoi kalman kalpeana Topias Plaastari.

Hän ymmärsi kaiken.

— Siinä on tukkanne… löysin sen metsästä, sanoi hän jäätävän ivallisella äänellä, paiskaten ruskean tekotukan pöydälle ja kiiruhtaen katkeroituneena ulos.

— Sittenhän on kaikki hyvin, sanoi rovasti.

— Armaani, tahdotko seurata minua maailman ääreen? kuiskasi Claurenzia.

Rovasti huokasi kumeasti:

— En voi… minulla on hyvin vaikea hemoroidi…

— — —

— Se on todellakin sievä ja jännittävä kertomus, sanoi hra Kenonen miettiväisenä. — Elämässä on sentään paljon kaunista, kun se vain osataan oikein kuvata.

XI

Mitä kauemmaksi laiva eteni siitä kaupungista, jossa hra Kenosen seurue vielä veteli unia, sitä levollisemmaksi hra Kenonen tunsi itsensä. Hän alkoi jo puhua vertauksilla ja sanoi olevansa kuin aasialainen Pöhniks-lintu, joka kertomuksen mukaan nousi omasta tuhkastaan. Hän väitti selvästi tuntevansa tulevansa uudeksi ihmiseksi, oltuaan hieman samalla tavoin hunningolla kuin Jukolan Simeoni siihen aikaan, jolloin paholainen vei tämän saapasnahkatorniin. Hra Kenonen selitti, että tämä Seitsemän Veljeksen kohta oli luonnollisesti tulkittava esikuvallisesti, ja ettei mainittu paholainen ollut mikään muu kuin joku gulassi, jolla ei tietysti ollut mitään vaikeuksia houkutellessaan yksinkertaisen hämäläisen maalaispojan mukaansa, koskapa paljon nerokkaammatkin miehet saattavat hairahtua sellaisessa seurassa.

Kun taas oli jonkun matkaa kuljettu, alkoi hra Kenonen tehdä viittauksia siihen suuntaan, että hän oli vain huvinvuoksi järjestänyt koko tämän retkueen, saadakseen pitää sisällisessä alitajunnassaan hauskaa gulassien kustannuksella, ja ettei hän ollut oikeastaan ollut päissään koko retkellä, oli vain ollut olevinaan.

Hra Sarvikkaan huomautettua kukkojutusta selitti hra Kenonen, että sekin oli ollut vain taitava teatteritemppu gulassien uskottelemiseksi, että hän mukamas olisi ollut hönössä. Samalla hra Kenonen sivumennen mainitsi Sarvikkaalle käsittävänsä, että hra Sarvikas on esittävä asian oikeassa valossaan etenkin rouva Kenoselle, jos pahojen kielien ilkeämielisyyden takia olisi tarpeellista vedota joihinkin todistajiin, mihin Sarvikas vastasi osaavansa kyllä puhua niin kuin asiat ja asianhaarat kulloinkin vaatisivat.

Tämä lupaus näytti vierittävän näkymättömän, mutta melkoisen painavan kiven hra Kenosen sydämeltä, ja hra Kenonen alkoi pilkata ja soimata gulasseja heidän sopimattomasta ja jumalattomasta elämästään, joka ei hänen mielestään kuitenkaan voinut maailmassa niin paljon pahennusta matkaansaattaa kuin luulisi, koska mainitut gulassit olivat tavallista tyhmempiä miehiä, niin ettei heistä ole sanottavaa hyötyä edes pahuuden voimien palveluksessa. Hra Kenonen sanoi sekä kokemuksen että tieteellisen tutkimuksen osoittaneen, että ihmisten enemmistössä piilee tyhmyyden ituja, mitkä noissa gulasseissa ovat troopillisissa viinahöyryissä kasvaneet suuriksi sinappipuiksi, jotka hämmentävät heidän järkensä valon niinkuin kuun nousut ja laskut himmentävät Pohjolan kesäisiä öitä.

Hra Kenonen kuivasi hikeä otsaltaan ja ilmoitti taakseen jättämänsä gulassiseurueen sairastavan akutishööristä aivojen pehmennystä, luullessaan voivansa pitää semmoista miestä kuin Kenosta narrinaan. Hra Kenonen huomautti sattuvasti, että se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa, ja päästi sitten ankaran naurunräjähdyksen, joka hra Kenosen olemuksen syvistä uumenista tullen muistutti Vesuviuksen tai Strombolin naurua, sikäli kuin voimme kuvitella niiden alkavan nauraa lyhytjärkisille gulasseille.

Hra Kenosen jymeä nauru houkutteli paikalle laivan kapteenin ottamaan osaansa ilosta juuri kun hra Kenonen kumoamattomasti todisteli hra Sarvikkaalle, ettei hän, hra Kenonen nimittäin, voisi juovuksiin päästäkään, vaikka tyhjentäisi puoli pulloa konjakkia yhdellä siemauksella. Kenonen ilmaisi salaisuutena, että hänellä on rautainen luonnonlaatu siinä suhteessa.

Kapteeni pudisteli epäilevästi päätään ja lausui varmana vakaumuksenaan, että jos kuka tahansa, myöskin hra Kenonen, tyhjentäisi pullon konjakkia yhdellä henkäyksellä, niin olisi hän hetken kuluttua kutakuinkin kypsä mies.

Kun ei asiasta muuten voitu päästä yksimielisyyteen, kysyi kapteeni, olisiko hra Kenonen valmis näyttämään taitoaan, jos kapteeni asettaisi hytissään konjakkipullon hra Kenosen käytettäväksi?

Hra Kenonen huomautti nykyaikaisen luonnontutkimuksen osoittaneen alkoholin sopimattomaksi ihmisen elimistölle, mutta koska totuus hra Kenosen mielestä oli kuitenkin asetettava ylemmäksi kaikkea muuta, niin oli hän valmis tällä kertaa vähän löysäämään periaatteistaan, kuitenkin vain tämän ainoan kerran, ja näyttämään kapteenille olevansa sanansa kokoinen.

Niin siis lähdettiin, laivan lähestyessä erään tunnetun kirkonkylän laivalaituria, minkä ääressä toinenkin höyrylaiva näkyi savuavan, kapteenin hyttiin, ja kun herrat sieltä, laivan juuri laituriin laskiessa ja kapteenin kiirehtiessä virkapaikalleen komentosillalle, palasivat takaisin, oli hra Kenonen suorittanut parissa minuutissa teon, joka oli tarkoitettu hämmästyttämään velttoa maailmaa. Kapteenin avattua korkin oli hra Kenonen kallistanut älykkään ja paljon kokeneen päänsä taaksepäin, kohottanut pullon huulilleen ja kääntänyt sen pohjan ylöspäin. Ja koska hra Kenonen osasi miekannielijän vaikean taidon kurkkutorven yläpään aukipitämisessä, niin oli hän antanut pullon sisällyksen valua yhtäkyytiä suoraan vatsalaukkuunsa, eikä laskenut pulloa alas, ennenkuin se oli tyhjä.

Kapteeni löi hra Kenosta olalle ja tunnusti, että se oli miehen ryyppy, joka olisi tuottanut dromedaarillekin kunniaa, ja juoksi sitten niinkuin sanottu virkaansa hoitamaan.

Hra Kenonen seuralaisineen nousi myöskin laivan kannelle katselemaan laiturissa olevaa toista laivaa ja sen matkustajia, ja viidentoista sekunnin kuluttua kajahti toisen laivan kannelta naisen ääni, johon vastasi hämmästynyt mölähdys hra Kenosen kidasta.

Rouva Kenonen kiiruhti matkatavaroineen ja ankarasti huohottaen muuttamaan laivaa ja huusi jo matkan päästä Kenoselle kysymyksen, missä hän on ollut.

Meidän ei ole tarvis ryhtyä tarkemmin selostamaan, kuinka rouva Kenonen kiihtyneenä kuvaili, minkälaisessa tuskassa ja pelossa hän oli ollut miehensä odottamattoman katoamisen johdosta, koska hän oli alkanut otaksua hra Kenosen joutuneen hunningolle ja aikovan poistua maasta jättäen jälkeensä vaimon ja lapset sekä joukon muitakin selvittämättömiä asioita. Rva Kenosen omatunto oli velvoittanut häntä matkustamaan perässä tavoittaakseen, mikäli mahdollista, miehensä ennen Torniota ja sieltä ulkomaille vievää Handolinin siltaa.

Hra Kenonen levitteli käsiään ja huokaili, että ihmiselämässä on hetkiä, joita ei maailmankuulu Cicerokaan osannut edeltäpäin arvata ja että liikemies on kuin pappi tai lääkäri, jonka tulee olla valmis noudattamaan velvollisuuden kutsuvaa ääntä sekä yöllä että päivällä, milloin vain asiat vaativat.

Rouva Kenonen puolestaan totesi mielihyvällä, että hra Kenonen oli selvä, vaikka hänen ympärillään tosin tuntuikin kuin jonkinlainen autere ja hento lemahdus aurinkoisista etelän viinimaista. Rouva Kenonen sanoi pelänneensä, että hra Kenonen olisi horjahtanut siltä hyveelliseltä ja arvokkaalta tieltä, joka on ainoa sovelias puolisolle, kansalaiselle ja ruokakunnan päämiehelle, sekä kertoi kuulleensa jotain epämääräistä huhua, ettei hra Kenonen muka ollut selvää päivää nähnyt viikkokausiin. Sitä hauskempaa oli rouva Kenosen näin odottamatta tavata miehensä hyvässä kunnossa ja selvänä ja raikkaana sekä päällepäätteeksi kotimatkalla rasittavien liiketoimiensa jälkeen.

Rouva Kenonen tuli aivan liikutetuksi ajatellessaan niitä vääriä epäluuloja, joita hänessä oli päässyt hetkeksi viriämään miehestään, ja puristi hra Kenosen kättä ja pyysi hra Kenoselta anteeksi tyhmät ja joutavat päähänpistonsa.

Hra Kenonen, jossa äskeinen pystyväisyyden näyte juuri nyt alkoi nopeasti kiihtyvällä voimalla vaikuttaa, puristeli hänkin vuorostaan, laivan törähyttäessä lähtötoitotuksen kirkonkylälle ja edetessä laiturista, vaimonsa käsiä ja tuli liikutetuksi ja yhä enemmän liikutetuksi, lausuen varmana vakaumuksenaan, että rva Kenonen on kuin Saara, joka oli uskollinen ja nöyrä patriarkka Aabrahamille ja kutsui häntä herraksi. Rouva Kenonen pyyhkäisi ilokyyneleitä silmistään, sillä näin hellä ei hänen miehensä ollut viiteentoista vuoteen ollut, ja hra Kenonen alkoi myöskin vetistellä, sanoen vasta tällä hetkellä täysin tajuavansa, mikä aarre hänellä vaimossaan oli. Hra Kenonen ryhtyi laajasti selittämään, että Aabraham oli tiranni, kun vaati vaimoaan sanomaan omaa miestään herraksi, ja alkoi hartaasti pyytää, ettei rouva Kenonen koskaan sanoisi miestään herraksi, koska eduskunta oli säätänyt yleisen, yhtäläisen ja välittömän tasa-arvoisuuden aviopuolisoiden keskuuteen kylmässä Pohjolassa.

Rouva Kenonen katsahti mieheensä vähän kummastuneena ja sanoi, ettei hänen aikomuksenaan ole suinkaan ruveta sanomaan Kenosta herraksi.

Hra Kenonen nyökäytti hyväksyvästi päätään ja ilmoitti olevansa vapaamielinen mies emansipatsioonin alalla, sekä kannattavansa kohtuullisia suojelustulleja ja maan hankintaa tilattomalle väestölle järkiperäisissä rajoissa. Samalla teki hän tiettäväksi tasavallan gulassien vaipuneen juoppouteen, joka iljettää syrjäistäkin, ja arveli sen osaksi aiheutuvan maailmansodan raaistuttavista jälkitaudeista.

Hra Kenonen puheli yhä nopeammin ja nopeammin, ja viittaili ympärilleen ja syljeskeli ja pyyhki suutaan ja teititteli pari kertaa huomaamattaan rouva Kenosta, joka kasvavalla ällistyksellä seurasi tämän käsittämättömän ilmiön kehittymistä.

Kun hra Kenonen sitten nousi ylös, selitettyään mielipiteensä nykyaikaisesta spiritismistä ja Imatran vesivoiman käyttämisestä valtionrautateitten liikevoimana, sekä horjahti samalla, niin että hänen täytyi tarttua molemmin käsin laivan kannen kaiteeseen, lausui hän pelkäävänsä, että maanjäristys voi tehdä arvaamatonta tuhoa maan nuorelle ja kauniille pääkaupungille, jonka kivimuureihin niin monen suuren puulaakin rahat olivat kiinnitetyt.

Silloin hypähti rouva Kenonen kauhusta kiljahtaen ylös ja kysyi, oliko hra Kenonen juovuksissa, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi silmiensä hurjasti harhaillessa, että "kukas te olette ja mihin se perhanan kukko on kadonnut?" Hra Kenonen sanoi, että hän on kärsinyt vaiteliaana vahingon toisensa jälkeen, myöskin hukatessaan kaksi tusinaa kauluksia, joista hänellä oli ollut paljon murhetta ja vaivaa, mutta että kukosta, jonka hän kerran on ottanut suojelukseensa, vastaa hän ei ainoastaan koko omaisuudellaan, vaan myöskin jos niin vaaditaan, päällään ja oikealla kädellään.

Rouva Kenonen syöksähti kauhistuksen vallassa lähelläseisovan hra Sarvikkaan luo ja sanoi tapahtuneen jotain hirveätä ja salaperäistä. Hän oli juuri äsken tavannut miehensä vesiselvänä, mutta ellei hän itse olisi nähnyt, ettei hänen miehensä senjälkeen ole ottanut pienintäkään ryyppyä, niin voisi hän vannoa, että hänen miehensä on vallan ylenmäärin päissään, niin käkenä, ettei enää ihmisiä, ei edes lähimpiä omaisiaan tunne.

Hra Sarvikas mutisi vähän epävarmasti, että taivaan ja maan välillä tapahtuu selvittämättömiä asioita, joita tiedemiehet eivät toistaiseksi ole voineet tyydyttävästi valaista, minkä laihanlaisen lohdutuksen jälkeen hra Sarvikas haihtui nopeasti laivan kannelta näkymättömiin.

Onneksi ennätti laivan kapteeni samassa hätään ja sanoi, että ainoa, mikä hra Kenoselle voidaan tällä hetkellä tehdä, on se, että hänet saatetaan nukkumaan itsensä selväksi. Siis on hän sittenkin juovuksissa! huusi rouva Kenonen, jolloin kapteeni sanoi, että näkeehän sen jokainen. Mutta kun rouva Kenonen alkoi kysellä, kuinka hänen miehensä on voinut tulla juovuksiin vaimonsa silmien edessä, pisaraakaan nauttimatta, joutui kapteeni huomattavasti hämilleen ja sanoi, että se tietysti on mahdotonta ja että hra Kenonen kenties on saanut jonkinlaisen kohtauksen, mutta että se varmasti menee ohi, kun hra Kenonen saa muutamia tunteja nukkua rauhallisessa hytissä.

Kapteenin ja rva Kenosen kannatellessa hra Kenosta kainaloista ja saattaessa hänet siten hyttiin nukkumaan lausui hra Kenonen tulleensa lopullisesti tajuamaan kaiken turhuuden sekä aavistavansa, ettei hän koskaan saa enää kukkoansa elävin silmin nähdä.

XII

Kun hra Kenonen oli onnellisesti saatu vuoteeseen, johon hän silmänräpäyksessä nukkui, ja kun rouva Kenonen oli vääntänyt oven lukkoon ulkoapäin ja pistänyt avaimen taskuunsa, ryhtyi hän pommittamaan kapteenia kysymyksillä.

Kapteeni vastasi vältellen ja peräytyi omaan hyttiinsä sekä yritti syventyä laivakirjoihin, mutta rouva Kenonen, joka ei ollut sillä tuulella, että olisi jättänyt aloittamansa asian kesken, seurasi häntä sinnekin ja niin sanoaksemme asetti kapteenin seinää vasten.

Viiden minuutin kuluttua oli kapteeni kertonut kaiken mitä tiesi, sekä sitäpaitsi ilmoittanut, että laivalla on pärekori, jossa on kukko. Kukko oli tuotu laivalle juuri vähää ennen laivan lähtöä kaupungista, ja oli tuoja sanonut, että kukko on hra Kenosen parhaitten ystävien muistolahja armaasta erotessa. Tuoja, joka oli ollut pöhöttyneen näköinen, hyvinpuettu mies, oli nauranut ja sanonut, ettei kukkoa pidä antaa Kenoselle ennenkuin hänen lähtiessään laivasta, sekä vakuuttanut Kenosen kyllä persoonallisesti tuntevan tämän kukon, kunhan vain saa sen nähdä, ja silloin varmaankin riemastuvan suuresti.

Kolmen tunnin kuluttua heräsi hra Kenonen kukon kiekaukseen.

Nähdessään tuttavannäköisen kukon laivahytin pesukaapin kannella ummisti hra Kenonen silmänsä ja huokasi ajatuksissaan, että hän on kyllä kuullut eräitten näkevän kärpäsiä ja valkoisia hiiriä ja pieniä äijiä ynnä muita sellaisia, mutta kukkonäyistä ei hän ollut koskaan kuullut puhuttavan. Hra Kenonen teki itsekseen pyhän lupauksen, ettei hän tästälähin nauti mitään maitoa väkevämpää, korkeintaan sitruunalimunaatia, ja piti silmänsä pitkän aikaa kiinni.

Vihdoin arveli hän kukkoilmestyksen kadonneen, mutta se oli erehdys, sillä kun hra Kenonen jälleen avasi silmänsä, tepasteli kukko lattialla, noukkien sieltä joitakin murusia.

Hra Kenonen, joka tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen, aikoi jälleen sulkea silmänsä, mutta samassa aukeni hytin ovi ja rouva Kenonen astui sisään kylmänä ja majesteetillisena kuin Yön Kuningatar.

Tunnin kuluttua laski laiva sen kaupungin laituriin, joka oli sen reitin päässä, ja kun kaikki muut matkustajat olivat astuneet laivasta maihin, ilmestyi hra Kenonenkin, kantaen kainalossaan kukkoa, jonka jalat olivat rihmalla yhteensidotut.

Kukko piti huomiotaherättävää meteliä, ja kun hra Kenonen näki laiturilla olevan väkijoukon, yritti hän kääntyä takaisin, mutta rouva Kenonen, joka tuli hänen perässään, teki ankaralla liikkeellä tämän aikomuksen tyhjäksi.

Hra Kenonen rukoili itkunsekaisella äänellä, että kukko pantaisiin vasuun, mutta rouva Kenonen vastasi jäätävän kylmästi, että vasu on joutunut hukkaan ja että kukko kyllä kulkee erinomaisesti hra Kenosen kainalossakin.

Hra Kenonen huokasi tavalla, joka olisi voinut liikuttaa jaguaariakin, mutta joka ei tällä kertaa saanut rouva Kenosen sydäntä heltymään. Ja painaen hatun niin syvälle silmilleen kuin mahdollista sekä tavattomasti vääristellen naamaansa, ettei häntä tunnettaisi, käveli hra Kenonen kiireellisin askelin, rva Kenosen seuraamana, kaupunginhotellia kohti, hirveästi kaakattava ja rapisteleva kukko kainalossa.

* * * * *

Rouva Kenosen järkähtämättömän vaatimuksen, että hra Kenosen olisi ollut kukko kainalossa matkustettava Helsinkiin asti, tekivät tyhjäksi rautatieviranomaiset, jotka kaikista rva Kenosen esityksistä huolimatta ja hra Kenosen salaiseksi, sanomattomaksi mielihyväksi pysyivät jyrkästi päätöksessään, että kukko oli pantava vasuun ja vietävä junailijavaunuun.

Mutta kun oli tultu Helsinkiin ja päästy Rautatietorille, otti rva Kenonen kukon vasusta, lahjoitti vasun ohikulkevalle köyhälle muijalle ja pisti kukon hra Kenosen kainaloon.

Sitten lähtivät he kulkemaan kotiin ja loppuselvityksiä kohti. Rouva Kenonen käveli oikealla puolen suorana, kylmänä ja järkähtämättömänä. Hra Kenonen käveli vasemmalla puolen kumarassa, kuin olisi yhdeksästoista vuosisata painanut hänen hartioitaan. Vasemmassa kainalossaan oli hänellä kukko, joka kirkkain silmin katseli pääkaupungin ihmeitä. Hra Kenosen oikeassa kädessä oli nenäliina, jolla hän lakkaamatta niisti nenäänsä, pitäen nenäliinaa niin leveänä, ettei hänen kasvoistaan näkynyt muuta kuin vähän silmiä.

Hra Kenosen ystäville ja tuttaville voidaan ilmoittaa, että hra Kenonen nyttemmin on ehdottomasti raitis. Hänellä on erään raittiusseuran jäsenkortti, jonka rouva Kenonen on panettanut kehyksiin hra Kenosen huoneen seinälle, ja erään toisen raittiusseuran kortti, jota hra Kenosen on aina pidettävä lompakossaan. (Rouva Kenonen tarkastaa lompakon kolmesti viikossa).

Mitä kukkoon tulee, niin teetti rouva Kenonen sille häkin ja ripusti häkin hra Kenosen huoneen ikkunaan.

Hra Kenonen koetti esittää, että kukon pitäminen asuinhuoneessa on vastoin poliisijärjestystä, mihin rouva Kenonen vastasi, että koska asuinhuoneissa saa pitää kanarialintuja ja papukaijoja, niin saa pitää kotimaista kukkoakin.

Viikon kuluttua se kukko kuoli äkkiä. Eräänä aamuna tavattiin se kylmänä vainajana häkkinsä pohjalla. Rva Kenonen tarkasti sen, löytämättä siitä kuitenkaan ulkonaisia väkivallan merkkejä.

Rouva Kenonen kääri kukon sanomalehteen ja vei sen eläinlääkärin tarkastettavaksi. Eläinlääkäri tarkasti sen ja ilmoitti, että kukko on saanut annoksen myrkkyä, joka olisi voinut riistää hengen täysikasvuiselta härältä.

Rouva Kenonen kääri kukon jälleen sanomalehteen ja vei sen täytettäväksi.

Nyt on se kukko täytettynä ja merkillisen elävän ja luonnollisen näköisenä hra Kenosen huoneessa kirjakaapin päällä puisella jalustallaan, ja niille vieraille, jotka pysähtyvät sitä ihmetellen katselemaan, selittää hra Kenonen sen olevan suuren harvinaisuuden, joka on löydetty "Pompeiuksen raunioista".