"Ole, sielun', iloinen!"

"OLE, SIELUN’, ILOINEN!"

Kirj.

Tiitus [Ilmari Kivinen]

Tiituksen pakinoita 2.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

Mure tuopi mustan vuoden
huoli harmajan hapenen.

Layttaita wastan nein
itze Kiria puhu.

Mutamat ylen wisut ovat
muijdhen töijlle Domarit covat
Ja quin Sokia eroijtta carnat
nijn tyhmet wilull kiriat arvat.
yxi lana ombi wääret.
toijnen tas laijtta ilman määret.
Colmas hylke / ia caiki sylke
Eijkö cajke / on alghus heicko?
Nijn kaij mös on / o hyve weicko.
Jos Jotakin on sijrtty tojsin.
wehetty / lisetty / tacka poijsi.
Eij taijdha caiki olla teusi.
sijs nautitze se iongas teusi
Tee parambi ios sine taijdhat.

(Agricola.)

SISÄLLYS:

Hra Kenonen parantelee yskäänsä.
Totuuden, runon kotimaa.
Kalle Karhusen poliisikoira.
Miksi ne ovat vielä auki?
Ihmispeto.
Karlssonnin haulikko.
Julkinen selitys.
Ihalaisen kylmä kylpy.
Huomaavainen mies.
Kaino mies.
Salaperäinen juttu.
Israel Viinamäen "limaskat".
Vappukertomus.
Hätähuuto Hangosta.
Kesäyön unelma.
Apumies.
Vuosisatamme kuumin päivä.
Oppiiko suutari jokapäiväisen leivän?
Varkaus.
Näkymättömäksi tekeytyminen Nihattulassa.
Varastettu hattu.
Rakennusmestari on jäänyt poimimaan mustikoita.
Suuri kuvariita.
Oulun työttömäin huvimatka Tervolaan.
Kysymyksiä ja vastauksia.
Salaperäinen köysi.
Surunvoittoisia säveliä.
Miksi Taavettia lyötiin kaksi tuumaa paksulla kepillä.
Joulunvalmistuksia Harjuksen perheessä.
Kaksi matkaa.
Kertomus pumpunletkusta Maarianhaminan kaupungissa.
Parikkalan kuulumisia.
Kuinka Töysässä alettiin kirjallisuutta harrastaa.
Viimeinen telefoonipuhelu.
Kissamme ja tieteellinen tutkimus.
Huomattava ennakkopäätös.
Käytännöllinen kasvatusteknillinen keksintö.
Jukka Puikkosen uusi lehmä.
Musikaalisia harrastuksia maaseuduilla.
Eräs rehukakkujauhomootorimyllyriitajuttu.
Uhkaava jyrähdys Ukko-kolilta.
Suomalainen uimanäytös päiväntasaajalla.
Karhu, joka rakennutti kaksi vaivaistaloa.
Nuohoojan puolesta.
Edistysaskel ilmanennustuksen alalla.
Kesäisen illan kullasta.
Panelian ihmissyöjä.
"Sananselittäjiä".
Jussi Malisen anokki.
Ijankaikkinen metsänluku.
Poppamiehen erehdys.
Gustafsson tuntuu hieman hullulta.
Kymmenen penniä.
Koirat vaunun alla.
Eläinkunnan ihmeet.
Kellonsoittoa Kuhmoisissa entiseen aikaan.
Kuinka Röykkylän kylässä saatiin akustiikkaa.
Surkuteltavaa villiytymistä.
Tattarit ja talvipaltto.

Hra Kenonen parantelee yskäänsä.

Herra Kenonen oli saanut pahan yskän, joka vaivasi häntä etenkin yöllä. Kun kaikki ihmiset olivat juuri parahiksi ennättäneet vaipua uneen ja yön henget leijailivat avaruudessa ja tähdet paloivat taivaalla ja kuu loisti kelmeänä ja syvä hiljaisuus vallitsi, alkoivat hra Kenosen yskänpuuskaukset vapisuttaa taloa, ja aamulla tuli talon isännöitsijä sanomaan hra Kenoselle, että ellei hra Kenonen lakkaa vapisuttamasta taloa, jota ei ole rakennettu tykistöpommitusta eikä hra Kenosen mammuttiyskää kestämään, niin… Hra Kenonen vastasi isännöitsijälle vain kahdella sanalla, mutta niistä ei kumpikaan sovellu painosta julkaistavaksi, ja läksi sitten lääkäriin.

Lääkäri tutki hra Kenosta ja määräsi hänelle lääkkeitä. Hra Kenonen huomautti, että lääkkeissä täytyy olla paljon alkohoolia, mutta lääkäri vastasi, että kyllä hän tietää, mitä määrää, eikä ole sitäpaitsi anniskelun pitäjä. Hra Kenonen osti apteekista lääkkeet ja otti niitä määräyksen mukaisesti kolme ruokalusikallista päivässä, mutta seuraavana yönä yski hän niin, että seinällä vuoteen yläpuolella oleva Edelfeltin "Porilaisten marssi" putosi sängyn ja seinän väliin, ja seinän takana asuva naapuri otti viulunsa ja alkoi soittaa alakuloisia säveliä. Seuraavana aamuna kaasi hra Kenonen lääkkeet likaämpäriin.

Hra Kenosen yskä paheni vain, ja talon vuokralaisten pitämässä kokouksessa oli jo ollut puhetta viranomaisten puoleen kääntymisestä toimenpiteisiin ryhtymistä varten hra Kenosta vastaan jatkuvasta yörauhan häiritsemisestä, kun hra Kenonen vihdoin muisti mummovainajansa sanoneen tärpättikylpyä ainoaksi varmaksi yskänparannuskeinoksi.

Hra Kenonen kävi ostamassa litran tärpättiä ja läksi kyselemään saunaa, missä saisi kokeilla mummovainajansa parannustavalla, mutta kun ei yksikään helsinkiläisistä saunanomistajista suostunut luovuttamaan laitostaan tällaiseen kokeiluun, lausui hra Kenonen julkisena mielipiteenään, ettei helsinkiläisissä saunanomistajissa ole kristillistä rakkautta enempää kuin nahkurin parkkitiinussa, ja matkusti tärpättipulloineen maaseudulle lankonsa luokse.

Langolla oli vanha, laho sauna, ja kuultuaan hra Kenosen aikomuksesta, käski lanko piikansa lämmittää saunan tavallista kovemmin. Ja kun se oli tapahtunut, läksi hra Kenonen saunaan tärpättipullo kainalossa ja housunkannattimet viiltäen takana maata ja jaloissaan langon vanhat tuohivirsut, jotka lanko oli voittanut kirkonkylän kansakoululla urkuharmoonin hyväksi toimeenpannuista arpajaisista.

Hra Kenonen riisuutui saunassa ja kiipesi tärpättipullo kädessä lauteille, ja yski vielä viimeisen kerran, puhdistaakseen kurkkunsa, niin että vanhasta kiukaasta putosi alas muutamia kiviä, sekä käski piian lyödä löylyä.

Piika nosti saunan nurkassa olevasta vesikorvosta vettä ja heitti sen kiukaalle niin että tulistuneet kivet paukkuivat ja kuuma löyly kohahti kattoon ja sieltä hra Kenosen niskaan, ja hra Kenonen ähki ja puhki ja sai lopuksi tärpättipullosta korkin auki, kaasi tärpätin lauteilla olevaan pesuvatiin ja heitti sen sitten kaikki yhdellä kertaa kiukaalle.

Kiuas oli aivan oven vieressä, ja tärpättiliekkien leimahtaessa kiukaalta ennätti piika töintuskin paeta ovesta ja juosta huutaen asuinrakennukseen ilmoittamaan, että hra Kenonen oli sytyttänyt, saunan palamaan.

Kun talonväki riensi paikalle, oli saunan ovi auki ja sieltä puskivat höyrypilvet ulkoilmaan, ja sisältä kuului hra Kenosen karjunta ja avunhuudot.

Hra Kenonen saatiin pelastetuksi, mutta saunaa ei. Se paloi pohjiaan myöten.

Ja kun kaikki oli ohi ja hra Kenonen taas istui lankonsa vieraskamarissa, jaloissaan lankonsa liian ahtaat housut — hänen omat housunsa olivat palaneet saunan mukana — huomasi hra Kenonen päässeensä yskästään.

Totuuden, runon kotimaa.

Minua on sorrettu.

Minun, vanhan kynänkäyttäjän, tuotteita on heitetty paperikoriin.

Vaikka ne olivat runoja.

Tähän törkeyteen on tehnyt itsensä syypääksi kaunokirjallinen viikkolehti "Kotivarpunen", jota vastaan minä täten pyydän saada singahuttaa vapisevan kiroukseni.

Olin lukenut kaunokirjallista viikkolehteä "Kotivarpusta" eräässä kestikievarissa. Olin heti löytänyt siitä m.m. seuraavan runon:

"Onneton.

Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
mutta synkempi vielä on eloni tie;
Voi yölläkin tuikata tähtönen vielä,
Mutt' tähteä yhtään ei eloni tiellä.

Yön toivona tähtöset kirkkahat on,
Ne viittaavat valoon ja aurinkohon.
Mutt' toivot ne seuraa ei eloni myötä,
mä viettänyt ain olen tähdetönt' yötä.

Oi yöhön! Luoja yks' tähtönen luo,
ja loistaa sen mieleeni synkkään suo!
Sit' iloiten seuraisin eloni tiellä,
ja kuollessain siihen mä katsoisin vielä.

M. Aliranta."

Aikoinaan oli runo ollut Kramsun runo. Nyt oli se M. Alirannan runo.

Ja minulle selvisi kuin salaman välähdyksenä runoilemisen salaisuus.

Minäkin päätin ruveta runoilijaksi.

Seuraavassa "Kotivarpusen" numerossa olikin julkaistuna ensimmäinen runoni. Se kuului:

"Pulma.

Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? — Kuolla, — nukkua,
Ei muuta; — luulla, uness' että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,
Nuo lihan perinnöt, — se loppu hartaast'
Ois halattava. Kuolla, nukkua: —
Nukkua! Kenties uneksia? — siinä
Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,
Kun pois on maalliset nuo ahdistukset,
Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset
Ne elon kurjuutta niin pitkittävät.
Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastoit' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat?
Ihana Ophelia! — Nainen, sulje
Rukouksiisi rikokseni kaikki!!

Tiitus."

Sain "Kotivarpusen" toimitukselta kiitoksen kauniista runostani ja 4 markkaa tekijäpalkkiota. Olin tyytyväinen ja onnellinen ja lähetin kerran viikossa uuden runon toimitukselle.

Kunnes vihdoin tuli solmuun sykkyrä. Toimitus nimittäin paiskasi kaksi pientä mutta onnistunutta runoani paperikoriin ja haukkui minut päällepäätteeksi häpeämättömässä kirjeessään näpistelijäksi. Toimitus väitti minun kyntävän toisten vasikoilla.

Alistan riidanalaiset runoni arvoisan yleisön suopeaan harkintaan.

Edellinen kuului:

"Isien muistolle.

Täss' auroin, miekoin, miettehin
Isämme sotivat.
Kun päivä piili pilvihin.
Tai loisti onnen paistehin,
Täss' Suomen kansan vaikeimmat
He vaivat kokivat.

Tiitus."

En tiedä, mitä voi kenelläkään puolueettomalla arvostelijalla olla muistuttamista runoni sisällystä, muotoa ja isänmaallista henkeä vastaan.

Toinen runoistani oli koruttomassa yksinkertaisuudessaan seuraava:

"Poro.

Juokse, porosein,
Poikki vuoret, maat,
Seista, syödä saat
Majall’ impyein;
Siellä verraton
Jäkäl' aarre on.

Tiitus."

Niinkuin sanottu, paiskasi toimitus molemmat runoni paperikoriin ja päällepäätteeksi haukkui minut pahanpäiväiseksi.

Ajattelen maksaa samalla mitalla ja katkaista kaikki välini
"Kotivarpusen" kanssa.

Koettakoot, vietävät, nyt etsiä itselleen uutta runoilijaa. Minä olen saanut tarpeekseni. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.

Kalle Karhusen poliisikoira.

Kalle Karhuselle tuli syksyllä jyviä enemmän kuin hän oli uskaltanut odottaakaan, ja kun Kalle Karhunen katseli hinkaloissa olevia jyväläjiään niin tuli hän iloiseksi kuin pelimanni, ja kun hän arveli, että gulassit maksaisivat tänä syksynä viljasta puolitoista tuhatta markkaa hehdolta, niin tuli hän vielä iloisemmaksi, mutta kun hän sitten muisti elintarvelautakunnan, niin tuli hän surulliseksi, ja kun hän lopuksi muisti Maijastiinan pojat ja muut varkaat, joille ei tänäkään syksynä ollut tullut ensinkään jyviä, niin tuli hän vielä surullisemmaksi, ja toivoi melkein, että halla olisi tehnyt hänelle samalla tavoin kuin Saarijärven Paavolle.

Elintarvelautakunnasta ei tosin niin kovin suurta kiusaa ollut. Kalle Karhunen arveli osaavansa sen asian järjestää, mutta varkaat olivat pimeiden iltojen tultua käyneet kovin hävyttömiksi, ja ajateltuaan asiaa kaksi päivää valjasti, Kalle Karhunen, hevosensa ja läksi käymään kaupungissa. Ja takaisin palattuaan oli hänellä mukanaan koira.

Kalle Karhunen ei tehnyt kenellekään, ei edes emännälleen, tarkempaa selkoa siitä, mistä hän oli tämän koiran hankkinut. Hän antoi vain jokaisen, joka talossa kävi, ymmärtää, että hänen uusi koiransa, mikä ei päältä nähden ollut mikään erinomaisen näköinen, oli poliisikoiran rotua, ja että sillä oli nimenomainen ja sammumaton viha kaikkia syrjäisiä kohtaan, jotka yrittäisivät tehdä asiaa Kalle Karhusen vilja-aittaan.

Koira osoittautui erittäin luotettavaksi talonvahdiksi, vieläpä vähän liiankin luotettavaksi, sillä kun Kalle Karhunen seuraavana iltana pimeän tultua palasi monarkistin esitelmästä kansakoululta, hyökkäsi hänen uusi koiransa tallin takaa hänen kimppuunsa ja repi häneltä housut ja olisi nähtävästi syönyt suuhunsa koko Kalle Karhusen, ellei hän olisi päässyt tupaan pakoon.

Kalle Karhunen katseli murheellisena housujaan, joiden toisesta lahkeesta oli ainoastaan puolikas jäljellä, kutsui sitten koiran sisään ja antoi sille selkään, jotta se vasta paremmin tuntisi isäntänsä, mutta asian periaatteelliseen puoleen nähden hän, saatuaan jalkoihinsa uudet housut, lausui että tämä koira on juuri sellainen kuin koiran tulee ollakin, kunhan se vain vähän paremmin perehtyy talon väkeen ja talon tapoihin.

Kahden tai kolmen päivän perästä tarkasteli Kalle Karhunen aitassa jyvähinkaloitaan ja oli huomaavinaan, että keskimmäisen hinkalon pinta oli hiukan alentunut. Kalle Karhunen ei kuitenkaan ollut varma asiasta, mutta varovaisuuden vuoksi piirsi hän puukkonsa kärjellä pienet merkit hinkaloitten laitaan niihin kohden, mihin jyvät ulottuivat. Sitten tarkasti hän huolellisesti aitan lukon, mutta siinä ei ollut mitään vikaa.

Seuraavana päivänä kertoi piika-Mari, että Maijastiinan vanhin pojanroikale oli kulkenut pihan poikki ja heittänyt luun poliisikoiralle, jolloin koira oli heiluttanut häntäänsä Oskarille. Oskari oli Maijastiinan vanhimman pojanroikaleen nimi. Toisen ja kolmannen pojan nimet olivat Esa ja Ville.

Kalle Karhunen kirosi, että jos Oskari vielä kerran kulkee hänen pihansa poikki, niin saa hän nähdä heiluvan jonkun muun kuin koiran hännän.

Seuraavana päivänä kävi Kalle Karhunen taas tarkastusmatkalla aitassaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei varkaita olisi käynyt. Keskimmäisen jyvälaarin pinta oli pari senttiä alempana hänen puukolla vetämäänsä merkkiviivaa.

Kalle Karhunen muuttui kasvoiltaan tuhkanharmaaksi ja otti lakin päästään ja tempasi vihoissaan tukastaan, niin että joukko hiuksia jäi kouraan. Sitten tutki hän aitan lukon, mutta ei huomannut siinä mitään epäilyttävää. Sitten tuli hän ulos aitasta ja kiroili noin neljännestunnin ajan kaikkia naapureitaan ja muita kyläläisiä, joilla ei tiettävästi ollut omia viljavarastoja ja joiden siis täytyi olla varkaita ja roistoja. Lopuksi heristi hän nyrkkiään poliisirotuiselle koiralleen, joka haukkui variksia saunan luona. Koira heilutti vastaukseksi häntäänsä, mutta kun Kalle Karhunen tempasi maasta luokin kappaleen ja heitti sen koiraa kohti, niin pakeni se häntä koipien välissä saunan taakse.

Yöllä heräsi Kalle Karhunen koiransa vihaiseen haukuntaan, joka kuitenkin kohta lakkasi. Kalle Karhusen epäluulo oli kuitenkin herännyt samalla kertaa kuin hän itsekin. Kalle Karhunen puki nopeasti ylleen, otti haulikkonsa naulasta, sytytti tallilyhdyn ja kätki sen takkinsa liepeen alle. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.

Aitan luo tultuaan tunnusteli hän kädellään ovea. Se oli lukossa. Hän oli jo kääntymäisillään takaisin tupaan, kun hän samassa oli kuulevinaan epäilyttävää liikehtimistä aitan alta.

Kalle Karhunen kiersi aitan taakse, missä aitan lattia oli korkeammalla maasta kuin pihan puolella, otti lyhdyn ja valaisi sillä aitan alle.

Maijastiinan Oskari makasi selällään aitan alla, sohien tikulla sitä reikää, joka oli kaivettu keskimmäisen hinkalon alle, jotta jyvät nopeammin juoksisivat säkkiin. Säkin suuta piti levällään toiselta puolen Esa ja toiselta Ville.

Kolmannesta nurkasta kannatti sitä uskollisesti ja palvelushaluisesti hampaillaan Kalle Karhusen poliisikoira.

Miksi ne ovat vielä auki?

Apteekit nimittäin.

Mitä niillä on virkaa?

Ennen sieltä sai yhtä ja toista, ainakin pahimpiin pistoksiin.

Mutta sitten nousi apteekkariyhdistyksen johtokunta kierretuoliltaan, astui hyllyn ääreen, otti sydämenvahvistustippapurkin ja vei sen kaappiin, lukitsi kaapin oven, solautti avaimet housuntaskuunsa ja katsoa muljautti ohimennen kummallisesti Suomen kansaan, joka sydänalaansa pidellen nöyrän näköisenä seisoi apteekin ovenpielessä.

Sitten meni johtokunta kamariinsa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti apteekkareille, että koska on pelättävissä, että joitakin alkohoolipitoisia lääkkeitä näinä turmeluksen aikoina käytetään väärin, niin kehoittaa johtokunta kaikkia apteekinomistajia ja apteekkien ja haara-apteekkien hoitajia sinä aikana, jonka nykyinen turmeluksen tila ja poikkeukselliset olot kestävät, kokonaan kieltäytymään myymästä niitä ja niitä lääkkeitä.

Mutta Suomen kivuloinen kansa, joka oli epäröiden seisonut, ovella, rohkaisi vihdoin luontonsa, niisti peukalolla ja etusormella nenänsä ovenpieleen, astui tiskin ääreen ja sanoi heikolla äänellä:

— Olisikohan apteekkari niin hyvä ja antaisi markan edestä sydämenvahvistustippoja… kun tuo sydän niin tykyttää…

— Ei, sanoi apteekkari, sydämenvahvistustipat pani johtokunta kaappiinsa ja otti avaimen pois ovelta.

— No, jos voisi sitten saada vaikka Hokmannin roppia?

— Ei sitäkään myydä.

Potilas huokasi.

— Ei taida saada myöskään riikapalssamia eikä halvausvettä?

— Ei.

— Eikä muurahaispriitä?

— Ei.

— Saisiko sitten verenpuhdistustippoja, sano ostaja vapisevin huulin.

— Ei.

Toivo hiipui ostajan sydämessä. Mutta vielä oli jäljellä joku oljenkorsi.

— Antakaa hyvä apteekkari sitten kaneelitippoja.

— Enkä anna.

Ostaja leimahti hiukan, niinkuin liekki leimahtaa ennen sammumistaan.

— Mutta mikä hiiden apteekki tämä on, missä ei mitään myydä? Täytynee sitten paremman puutteessa tyytyä kolmenlaisiin tippoihin.

Niitäkään ei myydä.

Potilas piteli kiinni tiskistä. Sitten kurotti hän kaulaansa ja kuiskasi apteekkarin korvaan viimeisen kuiskauksensa:

— Eikö apteekkarikulta antaisi minulle edes koliikkitippoja?

— Ei, vastasi apteekkari, paaduttaen sydämensä. Koliikkitippoja emme myöskään myy.

Me kysymme:

Mitä pirua me nyt sitten enää apteekeilla teemme? Anteeksi, että kysymme näin rumasti, mutta onkos tämä asia sitten sen kauniimpi?

Kaikki parhaimmat, tehokkaimmat ja kansallisimmat lääkkeet ovat meiltä kielletyt. Viinaa, tervaa ja saunaa ei kannata ottaa lukuun, sillä senjälkeen kuin viina on otettu pois, ovat sauna ja terva tietysti tehottomat. Ei kukaan ole niin hullu, että kokeilisi pelkällä tervalla ja saunalla. Sehän olisi samaa kuin lähteä ampumaan variksia ja ottaa mukaansa pyssy ja haulit, mutta unohtaa ruuti kotiin.

Sitäpaitsi on apteekkariyhdistyksen johtokunta, joka olkoon kirottu, kehoittanut myymään valkoisia kamferitippoja, kamferispriitä ja eetterivalerianatippoja "ainoastaan perinpohjaisen harkinnan jälkeen."

Vai niin. Kyllä me sen harkinnan ymmärrämme. Se on semmoista, että jos joku menee kysymään kamferitippoja, niin alkavat apteekkari, proviisori ja farmaseutti kavalan näköisinä tuijottaa ostajaan, ovelle tule apteekkarin rouva aamunutussaan katsomaan hänkin, ja rouvan takaa kurkistavat apteekkarin anoppi, sisäkkö ja pahankuriset pojanvintiöt. Jonka jälkeen apteekkari ilmoittaa ajattelevansa asiaa huomiseen tai ylihuomiseen tai ensikuun puoliväliin ja käskee tulla sitten uudestaan kuulemaan.

Voiko kukaan antaa tyydyttävän vastauksen kysymykseen, miksi apteekkeja enää ensinkään pidetään auki?

Ihmispeto.

Herra ja rouva Wiriä olivat vuokranneet huoneen ja keittiön ilman nykyajan mukavuuksia Turun saaristossa olevasta kesähuvilasta, jossa paitsi heitä asui uskonnonlehtori Lindblom ja tuomari Turkanen perheineen, ja kun herra ja rouva Wiriä olivat illalla saapuneet kesämajaansa, niin levisi jo seuraavana aamuna naapurien keskuuteen huhu, että hra Wiriä on ihmispeto ja pahoinpitelee vaimoaan. Lehtori Lindblomin asuivat Wiriöiden seinän takana, ja he olivat heränneet yöllä huonekalujen kolinaan, tuolien kaatumiseen, herra Wiriän sadatuksiin ja lyönteihin ja rouva Wiriän hiljaiseen, tukahdutettuun vaikeroimiseen.

Kun tämä salaperäinen herrasväki aamulla tuli ulos pihamaalle huoneestaan, kurkistelivat kaikki muut samassa huvilassa asuvat akkunaverhojensa takaa ja totesivat herra Wiriän olevan synkännäköisen ja rouva Wiriän olevan kalpean kasvoiltaan. Hänen silmänsä olivat punaiset ja niiden ympärillä oli mustat renkaat. Ja herrasväki Turkasen palvelus tyttö ilmoitti selvästi kuulleensa rouva Wiriän huoahtaneen: "Kauhea yö…"

Kammo ja suuttumus valtasi naapurit, ja kaikki säälivät rouva Wiriää, joka oli joutunut naimisiin raakalaisen kanssa. Mainittu raakalainen koetti ennen aamiaista rakentaa tuttavuutta naapuriensa kanssa, mutta sai osakseen selvästi havaittavaa kylmäkiskoisuutta. Kaikki vetäytyivät mitä pikimmin pois hänen läheisyydestään, ja herra Wiriä kuuli lehtorska Lindblomin sanovan tuomari Turkasen rouvalle: "Ihmispeto!"

Herra Wiriästä tuntui tämä kaikki vähän kummalliselta.

Seuraavana iltana istuivat tuomari Turkanen ja rouva Turkanen vieraisilla lehtori Lindblomin puolella ja joivat teetä, ja lehtorska Lindblom oli asettanut teepöydän herrasväki Wiriän makuukamarin seinän viereen. Ilta kului myöhäiseen, ja mitä myöhäisempi tuli, sitä tarkemmin kuunneltiin teepöydän ääressä.

Ja kun kello löi puoli kaksitoista, kuultiin herra Wiriän huutavan raa'alla, karkealla äänellään:

— Kirous! Joko se taas alkaa!

Rouva Wiriä vaikeroi hiljaa.

Teepöydän ääressä ei hengitetty kuin toisella keuhkolla, ja silläkin hyvin säästäväisesti.

Nyt kiljaisi herra Wiriä:

— Ole hiljaa paikoillasi; Älä liikahdakaan! Minä lyön. Ssssaaa…

Kuului selvästi isku. Lehtorska Lindblom kalpeni ja herrat purivat hammasta.

— Rakas, älä lyö niin kovasti! vaikeroi rouva Wiriä.

Herra Wiriä mutisi jotain, mistä ei saanut selvää, vaikka lehtori ja tuomari kuuntelivat korvat seinää — ohutta lautaseinää — vasten painettuina.

Uusi lyönti ja herra Wiriän riemuitseva ulvahdus:

— Joko sait tarpeeksesi, s—n imisä!

Rouva Wiriän huudahdus:

— Älä koske minuun… kätesi on veressä!

Rouva Turkanen oli pyörtymäisillään.

— Se on sinun vertasi! sanoi herra Wiriä julmasti nauraen.

Rouva Turkanen pyörtyi. Lehtorska Lindblom kaasi lasillisen haaleaksi jäähtynyttä teetä hänen kasvoilleen.

Uskonnonlehtori ja tuomari hyökkäsivät eteiseen ja kolkuttivat kiivaasti herrasväki Wiriän ovelle. Tuomari tunnusteli samalla vaistomaisesti, olisiko brovninki hänen housujensa takataskussa.

Haudan hiljaisuus herrasväki Wiriän huoneessa.

Sitten tuli herra Wiriä ovelle ja kysyi:

— Kuka siellä?

— Avatkaa heti! huusi lehtori Lindblom kiihtyneenä.

— Lain nimessä! huusi tuomari Turkanen.

Herra Wiriä avasi oven.

Hänen kädessään oli veripilkkuja.

Lehtori ja tuomari huusivat, että ellei herra Wiriä lakkaa rääkkäämästä onnetonta vaimoaan, niin ryhtyvät naapurit asianvaatimiin toimenpiteisiin.

Herra Wiriä tuijotti heihin ällistyneenä.

Sitten alkoi hän nauraa. Kolealla, hyytävällä äänellä… johon yhtyi rouva Wiriän hihitys peiton alta sängystä.

Herra Wiriä oli näet tappanut hyttysiä.

Karlssonnin haulikko.

Aivan niin, tämä on hyvä haulikko, sanoi Karlsson, silitellen hyväilevästi haulikkonsa perää ja nostaen sitten pyssyn takaisin naulaansa kamarin seinälle. — Tämä on paras haulikko koko pitäjässä. Tämä tappaa varmasti, jos vaan ojentaa tämän sille ilmansuunnalle, missä ammuttava on, ja jos ampuja näkee yhdenkään höyhenen ammuttavasta.

— Niin, Karlssonilla on aina ollut hyvät pyssyt, myönsimme me kieltämättömän tosiasian ja kääntäydyimme mukavampaan asentoon penkillä.

— Juu… sanoi Karlsson vähän venytellen ja lisäsi miettivän näköisenä kaksi puuta pesään. — Vaikka, kerran minua kyllä petettiin pyssykaupassa niin pirusti.

Karlssonin ei pitäisi kirota, huomautimme me lempeästi. — Nyt on toinen pääsiäispäivä.

— Niin on, sanoi Karlsson. — Enkä minä kironnutkaan. Minä vain sanoin, että minuakin on kerran petetty pyssykaupassa niin pirusti.

Karlsson kohotti kengänpohjansa lämpiämään valkean eteen ja kertoi maltillisella, välinpitämättömällä äänellä:

— Se oli oikein komea haulikko. Tunsi oikein väristystä selkäluissaan ja pyhää liikutusta sydämessään, kun sen käteensä otti. Se kiilsi ja se välkkyi. Siinä oli sen pyssytehtaan merkit ja kirjoitukset, joka kuuluu olevan Amerikan paras pyssytehdas. Minä ostin sen muutamalta pitkänenäiseltä maankiertäjältä ja maksoin siitä 32 mk. Se oli tietysti ennen sotaa. Maankiertäjä sanoi, että hänen tekee pahaa luopua niin hyvästä pyssystä ja ettei hän vaihtaisi sitä painoonsa hopeata, jollei hänen välttämättömästi täytyisi saada rahaa ostaakseen lääkkeitä kipeälle mummolleen. Hän piti niin kovasti mummostaan. Minä olisin tietysti tahtonut koetella pyssyä ennen ostamista, mutta maankiertäjällä ei ollut patruunia, ja kun se sitten sanoi, että saattoihan kuka tahansa oikea pyssyntuntija koettamattakin nähdä, että se oli parhaan sortin pyssy, niin minä ostin sen lopuksi koettelematta.

Kotiin tultuani minä panin sanomalehden aitan seinään ja ammuin siihen tavalliselta matkalta, portilta, nähdäkseni miten paljon se hajoitti. Ja kyllä se hajoitti niin riivatusti. Koko lehdessä ei ollut yhtään reikää, eikä koko seinässäkään yhtään tuoretta haulinjälkeä.

Minä ajattelin, että siitä patruunasta olivat jääneet haulit pois, ja otin uuden patruunan ja tarkastin sen ja ammuin toisen kerran, ja taas katosi panos kuin pilviin.

Silloin minä aloin arvella jotain ja latasin oikein uhkapatruunan ja ammuin sillä, ja haulit menivät aitan kivijalan raosta aitan alle niin että krapisi.

Se juutas ei näet lujallakaan patruunalla jaksanut kannattaa hauleja seinään asti.

Jos se pitkänenäinen maankiertäjä olisi vielä ollut käsille saatavana, niin olisi meille syntynyt keskustelua tästä asiasta…

Seuraavana päivänä sanoi äitimuori, että nyt kun sinulla on taas uusi ja komea pyssy, niin ampuisit tuon meidän vanhan kissamme pois.

Minä latasin pyssyn kaikkein väkevimmällä patruunallani ja menin ampumaan Mattia. Matti oli sen meidän vanhan kissan nimi.

Katti istui tikapuiden juurella auringonpaisteessa ja nuoleskeli käpälöitään ja katseli minuun ystävällisesti vanhoilla silmillään, kun minä tähtäsin sitä metrin päästä metrin päästä — päin naamaa. Ja sitten minä ammuin sitä niin että omat silmänikin tulta iskivät.

Ja kissa huusi silloin niin saatanasti…

— Karlssonin ei pitäisi kirota, kun nyt on toinen pääsiäispäivä.

— Enhän minä kiroakaan, kerron vain. Se kissa huusi niin, etten minä ole milloinkaan kuullut minkään kissan huutavan sillä tavalla, ja lensi tiehensä häntä suorana kuin salama, eikä se enää milloinkaan tullut meille, vaan asettui yhteen torppaan kylän toisessa päässä. Muuten ei siinä ollut mitään näkyväistä vikaa, mutta pahasti se kai oli säikähtänyt.

Minä koetin päästä eroon koko pyssystä ja menin kansakoulun rakennusmaalle, jossa Nikulan Feerdinand oli kiviä ampumassa. Minä tarjosin pyssyä Feerdinandille, kun tiesin hänen myyneen pois entisen pyssynsä, ja pyysin 24 mk. Feerdinand sanoi, että hän tahtoo koetella pyssyä tuossa olevan ladon seinään, ja minulla oli siltä varalta oikein petomainen patruuna taskussani. Arvelin että voisihan se ihme tapahtua, että sellainen latinki lentäisi siitäkin pyssystä muutaman kymmenkunta syltä. Feerdinand ampui istualtaan kiveltä, ja kun pyssy oli lauennut, makasi Feerdinand kiven takana selällään, sorkat kohti taivasta, eikä ladon seinässä ollut yhtään haulia. No, se asia selitettiin tietysti sillä tavalla, että panos oli Feerdinandin kaatuessa mennyt ilmaan, mutta Feerdinand ei kuitenkaan ollut halukas ostamaan pyssyä.

— Missäs se Karlssonin komea pyssy on?

— Se on Ylikylän Töysän isännän seinällä. Tarjosin sitä Töysän isännälle 20 markasta, ja Töysän isäntä sanoi, ettei hän ole ikinä ampunut eikä aio vastakaan ampua, mutta saahan se noin kaunis pyssy talossa kuitenkin olla, ja osti sen kohta ja ripusti seinälleen, ja siellä se on siitä asti riippunut.

— Ja siihen se onkin oikein omiaan, sanoi Karlsson haukotellen ja lisäsi taas pari puuta pesään, alkaen sitten tutkivasti tarkastella pieksujensa pohjia.

Julkinen selitys.

Koska se väenkokous, joka pari päivää sitten kiireimpänä työaikana tapahtui tuolla Pitkänsillan puolella, on antanut aihetta kaikenlaisiin päättömiin otaksumisiin ja arveluihin, niin pakottaa omatuntoni minut seuraavaan tunnustukseen:

Tapauksen aiheutti kyllä allekirjoittanut, mutta pyydän saada mahdollisesti lieventävinä asianhaaroina mainita seuraavassa esilletulevat seikat.

Ensin oli rannassa mustanpuhuva saaristolainen moottorivenhe, jossa oli kolme miestä, kaksi parratonta ja yksi parrakas, sekä joukko tyhjiä kalavasuja.

Parrattomat istuivat piippua polttaen venheen perässä, mutta parrakas istui keulapuolella olevan moottorin ääressä, ja koska mielelläni otan oppia kaikesta, mitä satun näkemään, pysähdyin ohimennessäni katsomaan, mitä se parrakas siellä puuhailee.

Parrakas ähki kovasti ja väänsi suurella mutteriavaimella auki erästä tiukassa olevaa mutteria, väänsi niin kovasti, että minä aloin hikoilla sitä katsellessani.

Piipunpolttajat taas katselivat paremman näkemisen puutteessa minua.

Sitten tuli siihen eräs tuttavani, joka ylpeili olevansa maallelähdössä ja kysyi mitä minä siinä katselin. Vastasin vain että:

— Tuota ukkoa, joka vääntää tuota mutteria.

Tuttavassanikin alkoi näky herättää mielenkiintoa, jonka johdosta hänkin pysähtyi katselemaan ja sanoi:

— Jospa se vääntää sitä väärään suuntaan…

Vääntäjä katsahti meihin vihaisesti, sillä hän oli kuullut tuttavani huomautuksen, ja sanoi:

— Kyll mä tierän… ei herrat tartte neuvoo… mä kysyn sitten kun tartten neuvoo herroilt.

Tuttavani häpesi vähän, ja se tekee hänelle epäilemättä hyvää.

Tällävälin oli ympärillemme kertynyt joukko kouluun meneviä lapsia, joilla oli kirjat kainalossa. Kaikki tuijottivat suu ja silmät selällään ukkoon, joka ähkien väänsi sitä tiukassa olevaa mutteriaan.

Neljän minuutin kuluttua oli väkeä rannassa 18 henkeä, joista 11 alaikäistä. Viiden minuutin kuluttua oli meitä 23. Sitten pysäytti ohi ajava issikka hevosensa, hyppäsi alas pukilta ja juoksi katsomaan, mitä me katselimme. Issikka nähtävästi luuli, että oli kysymys hukkuneen nostamisesta vedestä. Kun eräs jonkun matkan päässä seisova ryhmä, johon kuului kolme akkaa ja yksi katua lakaiseva talonmies, näki issikan juoksevan rantaan, läksi ryhmä juoksemaan samalle taholle, jolloin kaikki neljänneskilometrin matkalla olevat ihmiset kiiruhtivat myöskin rantaan.

Samassa sai ukko mutterin kuntoon, veivasi moottorin käyntiin, ja perässä istuvat käänsivät aluksen keulan ulapalle.

Väkeä oli silloin rannassa ainakin 60 henkeä.

Issikka läksi ensimmäisenä pois, mutta häntä vastaan tuli poliisi, joka alkoi haukkua issikkaa siitä, että tämä oli jättänyt hevosensa seisomaan itsekseen kadulle.

Issikka nousi silmiään mulkoillen pukille ja ajoi tiehensä.

Tunkeuduin tovereineni väkijoukon läpi, jolloin poliisi kysyi meiltä:

— Mitä ne siinä katsovat?

Vastasin:

— Ne katsoivat yhtä ukkoa, joka väänsi yhtä mutteria.

— Mutta se ukko on jo mennyt moottoreineen, täydensi toverini selitystä.

Sittenhän siellä ei ole mitään katsomista? sanoi poliisi.

— Ei, vastasimme me ja menimme matkaamme.

Poliisi ryhtyi kehottamaan niitä muita läsnäolijoita hajaantumaan.

Tuntia myöhemmin kuljin saman paikan ohi.

Yhä siinä seisoi väkeä.

Kysyin eräältä, mitä varten väki siinä seisoi.

— En tiedä… tähän on aina tunnin ajan keräytynyt uutta väkeä, kun entinen on lähtenyt pois. Arvelevat, että siihen on hukkunut joku poika.

— Niin, se oli ollut valkeatukkainen poika, jolla oli ollut jalassa siniset liinahousut, sanoi muuan akka.

Jatkoin matkaani.

Omatuntoni pakottaa minut arvoisalle yleisölle täten julkisesti ilmoittamaan, ettei siihen hukkunut mitään poikaa.

Me vaan katsoimme, kun ukko väänsi sitä mutteria.

Ihalaisen kylmä kylpy.

Olin kuullut, että naapuritalomme talonmies oli ollut hukkua, ja vainuten 5 rivin uutista (petiitti ilman välikkeitä) ryhdyin hankkimaan asiasta lähempiä tietoja kahdelta muijalta, jotka piiskasivat pihalla kirjavaa mattoa kuin miestään, joka on ollut luvatta poissa ja tullut kotiin vasta auringon noustua.

— Juu, kyllä se tosi on, että Ihalainen oli hukkua, juu, muttei se mereen pudonnut, juu, vaan se oli hukkua tuolla herrasväki Harjuksen asunnossa, kun ne Harjuksen pojat ovat semmoisia ylenannettuja ja poishäväistyjä (= hemmoiteltuja; suomennos sanasta bortskämda. — Kirj. muist.).

En ollut kuullut pitkään aikaan mitään uutisia herrasväki Harjuksen perhe-elämästä. Mielenkiintoni kasvoi heti kaksin-, jopa kolminkertaiseksikin, sillä jos herrasväki Harjuksen elämästä ja vaelluksesta kuulee uutisia, niin ovat ne aina mieltäkiinnittäviä.

Talonmies Ihalaisen hengenvaarallinen seikkailu oli seuraava:

Koska rouva Harjus nuorempine lapsineen on jo lähtenyt maille, asuvat toistaiseksi kaupungissa tämän kunnianarvoisan perheen jäsenistä ainoastaan isä ja kaksi vanhinta poikaa. Isä on päivät kaupungilla ja pojat tekevät kotona kaikellaista pahaa.

Sinä päivänä, jona Ihalainen oli hukkua, olivat pojat tarkastaneet kylpyhuoneen teknillisiä laitoksia ja saaneet lopuksi pannussa olevan kylmävesihanan kokonaan irti. Se on hyvin yksinkertainen temppu, sillä hana lähtee irti aivan helposti, jos sitä vain vääntää tarpeeksi kauan auki.

Kun eivät pojat olleet saaneet sulkulaitosta paikoilleen, olivat he sulkeneet kylpyhuoneen oven ja lähteneet kaupungille.

Hetken perästä ilmoittivat Harjuksen naapurit talonmiehelle, että Harjuksen kylpyhuoneen akkunasta on muodostunut vesiputous porraskäytävään, eikä Harjuksella olla kotona, koska sieltä ei vastata ovikellon soittoon.

Talonmies kiiruhti virkansa puolesta paikalle. Porraskäytävä oli muodostunut kauniiksi pengerputoukseksi, kirkkaan kevätpuron tanssiessa portaalta portaalle.

Ihalainen mursi oven auki. Sitten avasi hän kylpyhuoneen oven.

Ihalainen on pieni mies ja kylpyhuoneessa oli vettä noin puolentoista metrin korkeudelta. Ovi lensi auki kauhealla voimalla, ja mahtava hyökylaine hautasi alleen Ihalaisen…

Onneksi pääsi tämä vedenpaljous nyt levenemään laveammalle alalle ja meri tuli siten matalammaksi. Ihalainen saa pelastuksestaan kiittää yksinomaan sitä seikkaa, sillä alussa mainitut, mattoa piiskaavat muijat olivat melkein varmat siitä, ettei Ihalainen osaa uida.

Sitten kun Ihalainen oli tullut jälleen tajuihinsa, kahlasi hän, märkänä kuin kuikka, kylpyhuoneeseen, jossa voimakas suihku lensi kylmävesiputkesta vastapäiseen seinään.

Ihalainen ei löytänyt poikien irroittamaa hanaa, ja suihku syyti vettä lakkaamatta. Porraskäytävästä kuului kirkunaa ja hätähuutoja, josta Ihalainen päätti, että se äskeinen suuri hyökylaine teki nyt tuhoaan alemmissa kerroksissa.

Ihalainen koetti turhaan tukkia vesijohtoa nenäliinallaan, jonka jälkeen hän juoksi alas ja sulki koko talon vesijohdon, sillä muuta keinoa ei ollut.

Sitten palasi hän takaisin ja löysi vihdoin viimeinkin kadonneen hanan kylpyammeen takaa, jonne Harjuksen nuoret herrat olivat sen nakanneet, livistäessään tiehensä kotilieden äärestä.

Kun Ihalainen tuli takaisin, oli hänen asuntonsa ovella suuri, kapinallinen väkijoukko, yksinomaan naisia, jotka olivat saapuneet jokaisesta tässä suuressa talossa olevasta keittiöstä valittamaan, ettei vesijohto toimi.

Onneton, märkä ja viluinen Ihalainen, jonka mielestä vesijohto oli toiminut liiaksikin, meni mitään vastaamatta avaamaan talon vesijohdon.

Sitten levitti Ihalaisen muija Ihalaisen kuivamaan.

Huomaavainen mies.

Tämä on taas tapaus raitiovaunusta. Jos tahtoo seurata aikaansa ja tutustua ihmisiin, niin täytyy matkustaa raitiotiellä.

Missä huomaavainen mies oli vaunuun noussut, sitä emme voi sanoa, sillä noustessamme vaunuun Rautatientorilla istui huomaavainen mies, jolla oli vilkkaat silmät ja pieni, nuoruuden vihanta piikkiparta, jo vaunussa ja huusi meille, kun pysähdyimme takasillalle myrkyttämään hengityselimiämme nikotinilla:

— Olkaa hyvä, täällä on tilaa!

Se oli totta, sillä vaunussa ei ollut ketään muita kuin mainittu kohtelias mies ja vanha mummo, joka istui nurkassa ja katseli häntä epäluuloisesti.

Emme voineet hylätä tätä ystävällistä kehoitusta, josta syystä astuimme sisään.

Sitten katseli hän meitä ja mummoa hyväntahtoisesti, mutta samalla sen näköisenä kuin olisi hän mielellään jollain tavoin järjestänyt mummoa ja meitä, jos meissä olisi ollut jotain järjestämistä. Sitä ei meissä kuitenkaan sattunut olemaan, ja hän alkoi katsella ulos akkunasta ja oli vähällä hypätä pois vaunusta auttamaan jonkun liikkeen asiapoikaa, joka oli pudottanut potkukelkastaan paketin torille. Poika ehti kuitenkin itse ottaa paketin maasta ennenkuin mies ennätti toteuttaa kasvoillaan kuvastuvan ihmisystävällisen aikomuksen.

Ylioppilastalon luona tuli tavallisuuden mukaan paljon väkeä vaunuun, ja nyt alkoi miehemme olla oikeassa elementissään. Oikein saattoi nähdä hänen säteilevän sisällistä riemua ja tyytyväisyyttä, saadessaan palvella yleisöä neuvomalla paikkoja, auttamalla käsipuolesta vanhoja, lihavia rouvia ja nuoria lihavia rouvia, vanhoja, kärtyisen näköisiä herroja ja nuoria tyttöjä, jotka olivat kuin maanpäälle pudonneita punaposkisia enkeleitä.

Sitten lähdettiin liikkeelle ja istuttiin ja tuijotettiin toisiinsa, ja itse kukin ajatteli vastapäätään istuvasta henkilöstä:

— Mikähän käki tuokin on?

Erottajalla taas pysähdyttiin, ja sieltä nousi mukaan pari uutta tulokasta, kurkisti täydeltä näyttävään vaunuun ja pysähtyi takasillalle.

Mutta silloin huomaavainen mies huudahti iloisesti:

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä! Täällä on vielä kaksi paikkaa.

Ja tunkien ihmisiä tiukempaan saikin hän valmistetuksi kaksi paikkaa.

Sitten ajettiin taas eteenpäin, ja yleinen huomio oli nyt kiintynyt huomaavaiseen mieheen. Yksi ja toinen hymyili hillitysti ja kohteliaasti, ja se hymy näytti tuottavan huomaavaiselle miehelle syvää tyytyväisyyttä ja iloa. Hän hymyili kullekin vuorostaan vastaan avomieliseen, luottavaiseen tapaansa, ja sulki aina huolellisesti oven, kun joku oli jättänyt sen auki.

Roopertinkadun kulmassa oli taas uusia tulokkaita. Huomaavainen mies kiiruhti heille ilmoittamaan, että vaunu on täynnä, mutta että pian ehkä joku poistuu, ja silloin tulee tilaa.

Konduktööri hymyili kuin susi ja me muut hymyilimme kuin lampaat. Huomaavainen mies loisti. Varmaankin nautti hän siitä että hänen ympärillään oli niin paljon ystävällisiä, hymyileviä kasvoja.

Seuraavalla pysäkillä nousi eräs herra ylös poistuakseen vaunusta. Huomaavainen mies tarttui hänen takinhihaansa, ja herra loi taakseen julmistuneen katseen, nähdäkseen kuka oli rohjennut tarttua häneen, ja meidän sydämemme vavahtivat huomaavaisen miehen puolesta.

Mutta huomaavainen mies sanoi hänelle kohteliaasti:

— Herra unohti pakettinsa.

Tosiaankin oli herra unohtanut pakettinsa penkille.

Herra tempasi pakettinsa, mutisi huomaavaiselle miehelle jotain kiitoksen tapaista ja poistui nopeasti vaunusta.

Huomaavainen mies katseli hymyillen ympärilleen ja sanoi:

— Ihmiset ovat niin hajamielisiä.

Me kaikki hymyilimme myöntävästi, ja huomaavainen mies jatkoi:

— Unohtavat tavaransa vaunuun, jollei heille siitä huomauta.

Aivan niin. Nyökäytimme päätämme, ja huomaavainen mies hymyili taas.

Vihdoin pisti konduktööri päänsä vaunun ovesta ja sanoi kolealla äänellä:

— Eira!

Useita henkilöitä nousi, astuakseen ulos vaunusta.

Myöskin huomaavainen mies poistui, nyökäyttäen meille päätään kuin vanhoille tutuille.

Taas jyristeltiin eteenpäin. Vaunu tuntui niin tyhjältä, kun huomaavainen mies oli siitä poistunut.

Mutta sitten huomattiin, ettei hän ollutkaan ihan kokonaan poistunut.

Oli näet unohtanut kävelykeppinsä siihen nurkkaukseen, jossa oli istunut.

Kaino mies.

Kaino mies tuli sisään automaatin ovesta ja seiso! viisi minuuttia oven pielessä pää kallellaan, rohkenematta tunkeutua nälkäisten, töytäilevien pääkaupunkilaisten keskelle.

Lopuksi kaino mies kokosi kaiken rohkeutensa ja yritti lähestyä kassaa, vaihtaakseen kädessään olevan markan setelin. Jonossa oli sillä hetkellä kolme rahanvaihtajaa, mutta kun kaino mies oli hypistellyt vähäpätöistä seteliään pari minuuttia, oli hänen edessään viisi vaihtajaa, sillä jono kasvoi alituiseen, mutta ei koskaan kainon miehen taakse, vaan aina hänen eteensä.

Kymmenen minuutin kuluttua yritti kaino mies kurottaa setelinsä parin rouvan välitse kassaan, mutta silloin toinen rouvista sanoi hänelle terävästi, että miksi hän ei odota vuoroaan niinkuin muut ihmiset, ja toinen rouva sanoi: merkillistä!

Silloin kaino mies punastui ja häpesi ja veti kätensä takaisin, ja markanseteli vapisi hänen kädessään.

Viidentoista minuutin kuluttua ei kassan edessä sattunut olemaan ketään muuta, ja silloin loi kaino mies pelokkaan katseen taakseen, ja nähtyään, ettei hänen takanaan ollut ketään, ojensi markansetelinsä ja sai sen vaihdetuksi ja oli niin iloisen näköinen kuin olisi hän erehdyksessä saanut kymmenen penniä liikaa.

Ja sitten hiipi hän ruokalistaa tarkastamaan, mutta ruokalistan edessä seisoi kolme henkeä äänekkäästi keskustellen ruokalistan yksitoikkoisuudesta. Kaino mies pysähtyi syrjään odottamaan vuoroaan.

Tämän kertoja, joka oli päättänyt jäädä katsomaan, saako kaino mies ruokaa sinä päivänä, läksi viemään kirjettä postilaatikkoon ja tapasi Bulevardinkadun ja Erottajan kulmassa tuttavansa, joka oli menossa rautatieasemalle. Hän saattoi tuttavansa rautatieasemalle ja palasi sitten takaisin automaattiin katsomaan, mitä kainolle miehelle kuuluu.

Hän osui saapumaan takaisin onnellisella hetkellä, sillä kaino mies oli juuri, puoli tuntia sen jälkeen kuin hän oli saanut rahansa vaihdetuksi, päässyt ruokalistan eteen, ja luki sen läpi hyvin kiihkeästi sekä mutisi sitten kirkastunein katsein:

— Sillipalleroita!

Koska annostiskin edessä oli kolminkertainen jono odottajia, ja kello oli vasta neljä iltapäivällä, niin läksi kertojamme työhönsä ja raapusteli numeroita ja muita asiaankuuluvia variksenvarpaitaan kello kuuteen asti, jolloin hän paiskasi suuret tilikirjansa kiinni ja muisti sen kainon miehen, joka oli päättänyt tilata sillipalleroita, ja läksi heti automaattiin ottamaan selkoa siitä, mihin asti kaino mies oli ehtinyt.

Kaino mies seisoi nälkääkärsivän näköisenä kahden metrin päässä annostiskistä, ja välimatka oli täynnä ihmisiä, jotka kovalla äänellä huutelivat tilauksiaan.

Tuon tuostakin avasi hän huulensa ja sanoi nöyrästi:

— Sillipalleroita!

Mutta hänen toivomuksensa hukkui edessä seisovien hälinään.

Se mies, joka tästä kainosta miehestä on pyytänyt lehteen kirjoittamaan, ei ole mikään kaino mies, ja häntä alkoi harmittaa kainon miehen saamattomuus, ja näyttääkseen kainolle miehelle hyvää esimerkkiä sysäsi hän kainon miehen syrjään ja alkoi tunkeutua tiskiä kohti ja raivasi itselleen kyynäspäillään tietä ja oli tuossa tuokiossa tiskin ääressä ja huusi kuin huutokaupan toimitsijamies:

— Sillipalleroita!

Sitten hän heitti rahat pöytään ja tempasi toiselle henkilölle tarkoitetun sillipallerolautasen ja halkaisi itselleen tien väkijoukon läpi ja istuutui kursailematta lähimpään pöytään, jonka ääressä nuori pari nautti ruumiillista ravintoa, eikä ollut kuulevinaankaan nuoren aviomiehen huomautusta:

— Tuossa vieressä olisi vapaa pöytä.

Kaino mies oli kauhunsekaisella ihailulla katsellut hänen toimiaan ja yritti nyt viimeinkin todenteolla päästä käsiksi sillipalleroihin. Mutta otettuaan ensimäisen askeleen ja alettuaan hivuttaa olkapäätään kahden edessä seisovan väliin katsoi toinen näistä, iso ja mustapartainen mies, häneen sillä tavalla, että kaino mies heti veti olkapäänsä takaisin.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Kaino mies, posket tulipunaisina, kohottautui varpailleen ja huusi kovalla äänellä:

— Sillipalleroita!

Nyt se kuului.

Kaikki kääntyivät katsomaan kainoa miestä, joka puolestaan ei näyttänyt olevan selvillä siitä, mihin katseensa luoda.

Mutta neiti huusi tiskin takaa kainolle miehelle:

— Sillipallerot on loppu!

Se hyvän esimerkin näyttäjä oli saanut viimeisen annoksen.

Salaperäinen juttu.

Olen koettanut olla Sherlock Holmes.

Olen istunut nojatuolissa huoneen nurkassa otsa rypyssä savuketta poltellen ja miettinyt.

Sherlock Holmes polttaa piippua, mutta tupakka kuin tupakka.

Salaperäinen tapaus on seuraava:

Oulunkylän aseman lähellä on eräs huvila, jonka aikoinaan omisti pianokauppias S.

Viime vuonna ei siinä enää asunut pianokauppias S, vaan kauppias F.

Viime syksynä ei siinä kuitenkaan asunut kauppias F:kään, vaan joku muu.

Kauppias F. muutti näet pois paikkakunnalta, jättäen huonekalunsa tyhjäksi jäävään huoneistoon.

Niin kertovat eräät paikkakunnan lehdet.

Miksi jäi huoneisto tyhjäksi, kun sinne kerran jäivät huonekalut?

Mutta ehkä on yllä oleva kysymys nuuskaviisautta.

Älkäämme siis olko nuuskaviisaita, vaan jatkakaamme asiaan syventymistä siitä näkyneiden uutisten perustuksella.

Huvila on sen jälkeen ollut asumattomana koko talven ja on vuoden kuluessa vaihtanut omistajaa useampaan kertaan.

Muutama päivä sitten kävi kauppias F. paikalla perimässä huonekalujaan, mutta huoneisto olikin tyhjä.

Sana tyhjä on tällä kertaa käsitettävä sanan koko tyhjyydessä. Huoneistossa ei ollut edes niitä edellämainittuja huonekaluja, jotka sinne jäivät silloin, kun kaupp. F. muutti pois huvilasta.

Mihin olivat huonekalut joutuneet?

Lähellä asuvat henkilöt todistivat, että joku henkilö oli niitä talven kuluessa kuletellut kelkalla huvilasta asemalle, josta ne sitten oli lähetetty Helsinkiin.

Huvilan nykyinen omistaja ei tiedä asiasta mitään. Hän ei nähtävästi tiennyt, että huvilassa oli mitään, huonekaluja ollutkaan.

Oliko huvilassa käynyt varkaita vai oliko joku huvilan aikaisempi omistaja ne ominaan kulettanut pois?