Poliisikoira: Kertomus Bellan suorittamasta urotyöstä Kytölän kulmakunnalla

POLIISIKOIRA

Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

Oli kolea syysaamu. Luntakin jo vähän ilmassa tuprutteli.

Kytölän kylän kansakoulunopettaja kurkisti pukeutuessaan ulos ikkunasta ja huomautti:

— Taitaa pakastua, kun on tuo lämpömittarikin laskeutunut pari pykälää. Aikaistahan se vielä olisi talven tuloksi… mutta se kai siitä lopuksi tulee.

Porstuassa kolisteli joku.

— Kukahan siellä jo kompuroi? Alkavat lappautua lupapäivinäkin ennen päivän nousua, ikäänkuin ne eivät nämä kytöläläisten asiat joutaisi selvään päivään asti odottamaan…

Ovelle ilmestyi hyvin partainen mies, Jykkälän Paavo, joka laski hattureuhkanansa oven pieleen, katseli miettiväisesti ympärilleen ja arveli:

— Kotonahan se taitaakin opettaja olla?

— Kotonahan minä… riisuppas sitä turkkiasi sinne eteiseen.

Partanaama vetäytyi eteiseen ja puheli puoleksi itsekseen vyötään riisuessaan:

— Ne kun tuolla Korppilan mökillä tiesivät opettajan kaupunkiin lähteneen, niin minä jo arvelin, että kenenkäs hevosella se opettaja olisi kaupunkiin lähtenyt, kun on oman hevosen jalka kipeänä, eikä ole meiltä hevosta kysynyt…

— Kuuluukos sille Jykkälän Paavolle muuta? tiedusteli opettaja vieraan palattua takaisin. Olisi siellä uunin reunalla savutkin…

— Eipähän tuota erinomaisia… olisikohan pistää rettinki palamaan näin aamutuimaan.

Opettaja meni viereiseen huoneeseen joitakin papereitaan järjestelemään, koska kaksikymmenvuotisen kokemuksensa nojalla tiesi kuluvan vielä hyvän aikaa, ennenkuin Jykkälän Paavo pääsisi asiansa päähän kiinni.

Kahvikin joutui viimein, ja Paavo edistyi arveluissaan niin pitkälle, että mietiskeli:

— Jokohan se meinaa sitten talveksi herjetä…?

— Kukahan hänen tiennee, tuumi opettaja jotain sanoakseen ja haukotteli sanomalehtensä takana.

— No siltä se vähän tuntuu, väitti Paavo. Se on niin varma ja selvä merkki, että kun rosvot ja vorot alkavat tulla oikein rohkeiksi, niin on se talvikin silloin tulossa… ne yrittävät ennen lumen maahan lankeamista saada riistansa kootuksi nekin.

— Onkos niistä kuulunut jotain erikoista — niistä rosvoista? tiedusteli opettaja. Eihän niitä ole tällä kylällä kuulunut eikä näkynyt moniin vuosiin.

— Ne ovat kai olleet muualla välillä. Mutta kyllä ne tuntuvat taas kotiutuneen.

— Ovat tainneet ihan teillä käydä?

— Käviväthän ne ruojat… melkein kaiken voin ja leivän näet veivät kylmästä tuvasta. Aivan kuin nenän alta ottivat, ryökäleet!

— Vai kaiken voin ja leivän!

— No melkein. Joka paikkaan ne tellääntyvätkin, halvatun ketaleet.

— Kyllähän niitä rosvoja riittää vähän joka paikkaan, myönsi opettaja.

— Riittäähän niitä paholaisia — en paremmin sano, valitti Jykkälän Paavo. Mistä heitä korvennettavia siunautuneekin, vaikka kuuluvat jo linnatkin olevan niin täynnä, että katosta pitää uusia sisään tupata.

— Kai niitä rosvoja riittää maailman loppuun asti. Eivätkö nuo silloin loppune rosvotkin.

— Kaipa ne silloin loppuvat, toivoi Paavokin. — Mutta kyllä siihen on vielä aikaa — ja tämän tuhman talonpojan sen pitää vain siihen mennessä elättää herransa ja narrinsa, rosvonsa ja kerjäläisensä.

— Ei sinulla ole tietoa taikka aavistusta siitä, minne päin ne rosvot olisivat lähteneet? kysyi opettaja.

— Enpä minä taitaisi tässä paikassa vanheta, jos minulla siitä tietoa olisi. Tuli se taloröttelökin rakennetuksi neljän tien risteykseen, niin ettei tässä osaa yksinkertaisella ymmärryksellään arvostella, mikä tie niitä on parhaiten miellyttänyt.

— Ei niitten nyt sentään luulisi kaupunkiin päin lähteneen.

— Ka eipä ei. Paitsi jolleivät ole järkiään olleet kaupunkilaisia rosvoja.

— Niin, olisivathan ne voineet olla kaupunkilaisiakin, myönsi opettaja.

— No, ka mikä ettei! Milläs ne muuten kaupunkilaisetkaan eläisivät, kun eivät kylvä eivätkä niitä eivätkä myös kokoo riiheen.

— Jolleivät ole olleet Kaavin puolelta?

— Eivät ne ole kaavilaiset sitä sorttia rosvoa — ne varastavat niin vähän kerrallaan, ettei se ole tosikaan… Se kun kaavilainen lähtee varastamaan, niin se ottaa niin niukasti, ettei se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus… sen verran saakin varastaa, kun on kerran varastamaan lähtenyt. Mutta nämä pirun paistikkaat kun näet veivät melkein koko talon tyhjäksi. Näyttäisin minä niille hävittömän kevennyksen, jos kiinni saisin!

— Kenelle se tämä Jykkälän isäntä näyttäisi? kysyi muurari Kinnari, joka oli tullut laittamaan kamarin uunia, mistä kivi oli lohjennut irti.

Jykkälän Paavo katseli välinpitämättömästi, miten Kinnari kopeloi uunin sisälmyksiä, kävi sitten karistelemassa tupakantuhkan uunin ääreen lattialle ja kysyi:

— Uuniako se Kinnari tutkii?

— Uuniahan se Kinnari, vastasi muurari, joka oli pistänyt päänsä uunin sisään. Sitä kun on kerran tullut muurariksi lukeneeksi, niin sitä pitää tuteerata tätä opettajan hajallista uunia…

Oltiin ääneti hetki.

— Rosvoillehan se vain tämä Jykkälän Paavo uhkasi näyttävänsä, lausui opettaja viimein Paavon puolesta Kinnarin jo melkein unohtuneeseen kysymykseen vastaukseksi. — Se on nyt tämä Jykkälän isäntä vähän vihainen rosvoille, kun ne lainasivat Jykkälästä voit ja leivät.

— Vai jo ne veivät Jykkälästäkin, mutisi muurari. Eipähän olisi uskonut, että…

Kinnari vahvisti nyt todeksi opettajan arvelun, että uunin sisuspuoli on niin rapautunut, ettei se ole yhdellä kivellä korjattu, vaan että pitää purkaa koko keskiosa.

Jykkälän Paavo mietiskeli muurarin äskeistä kesken jäänyttä lausetta ja tuli vihdoin siihen johtopäätökseen, että siinä mahtoi piillä viittaus Jykkälässä joku aika sitten palvelleesta Monosen pojasta, joka osoittautui varkaaksi. Jokohan se nyt Kinnari tarkoittelee, että Jykkälässä on rosvoja suosittu?

Päästäkseen asiasta selvyyteen kohdisti Jykkälän isäntä Kinnarille kysymyksen:

— Niin, jotta: ei olisi uskonut, että…?

— Olisi se ollut opettajalle mukava juttu, jos olisi tämä uuninkorjaus jäänyt pakkasille — niinkuin nyt esimerkiksi helmikuuhun, arveli Kinnari ikäänkuin kuulematta Paavon kysymystä.

Kinnari pisti vielä kerran päänsä uuniin hartioita myöten, tuntui raaputtavan jotain kynsillään, nousi sitten pois ja alkoi tehdä lähtöä.

— Hajoitanko minä sitten tuon uunin? tiedusteli hän opettajalta piippuaan sytytellen.

— Annahan olla huomiseen vielä, epäsi opettaja.

— Vaan jospa tulee pakkanen, niin on paha…

— Onhan se vähän pakkasiin päin ollut, mutta vaikuttaneeko tuo nyt yksi päivä sinne tai tänne.

— Minulla kun olisi tänään niin hyvää aikaakin, jatkoi Kinnari esitystään.

— Eikö tuota liene Kinnarilla näin syksyllä yhtä hyvää aikaa joka päivä, arveli opettaja. Saisit sen muuten minun puolestani hajoittaa vaikka paikalla, mutta taitaa olla paras puhua johtokunnan esimiehen kanssa, kun tässä tulee enemmän korjaamista kuin ensin luultiin. Ettei tulisi mitään rettelöä.

— Niin, voisihan siitä tulla Lumperin kanssa ronkelia — näinkin selvässä asiassa, myönsi muurari. Minä tulen sitten illalla kuulemaan.

Kinnari koputti vielä uunia päältäkin päin rystysillään kuin ääntä kuulostellen, ja sanoi lähtiessään:

— Vai rosvoja siellä on Jykkälässä käynyt? Ja ovessa hän vielä huomautti:

— Pyytäisit häntä vaikka poliisikoiran kaupungista.

Jykkälän Paavo istui kotvasen äänetönnä. Hän oli odottanut, että opettaja käskisi ottamaan uuden savukkeen uunin reunalta, mutta kun ei lukemiseensa syventynyt opettaja sitä huomannut tehdä, kaivoi hän tupakkapuntin povestaan ja alkoi poltella omiaan.

Vihdoin hän rykäisi ja sanoi:

— Ei se taida olla aivan tuhma mies tuo Kinnarikaan — näin muurarismieheksi.

— Mikäpäs sillä Kinnarilla olisi vikana, arveli opettaja sanomalehden takaa.

Paavo poltteli edelleen, ja Kinnari alkoi tuntua hänestä oikein nerolta.

— Minä kun läksin opettajalta tiedustelemaan, mitä niille rosvoille tekisi… panisiko ilmoituksen lehtiin vai muuta… niin nyt tämä Kinnari heti sanoi, vaikk'en minä häneltä kysynytkään, että poliisikoira kaupungista. On sillä järjen itua sen verran kuin tuossa varsinaisessa talon isännässäkin, vaikka onkin vain muurari ja Tuusniemeltä kotoisin.

— Niin, eipä se taitaisi ollakaan hullumpi tuuma, se koiratuuma, myönsi opettajakin.

Jykkälän Paavossa kehittyi äkkiä jyrkkä päätös:

— Jos olisikin pyytää se poliisikoira kaupungista, niin sittenhän tuon näkisi, minkä verran se tietää.

Mutta sitten hän säikähti mahdollisia kuluja:

— Vaan jospa se tulee mitenkin kalliiksi, se poliisikoira?

— Tokkopa tuo nyt sentään erinomaisia maksaa, arveli opettaja. Voipa sattua, että saat koko lystin ilmaiseksi. Minä kysyn kaupungista telehvoonilla, kunhan kirkolle menen.

— Vaan sen pitäisi tulla ruttoon, kiirehti Jykkälän isäntä, jonka sisässä rosvojen metsästysinto alkoi palavana hehkua. Ennenkuin ennättävät jäljet haihtua ilmaan näin tuulisella säällä tai lunta tulla niin paljon, että maa peittyy.

— Kyllä minä koetan kiirehtiä, vakuutti opettaja.

— Ja voipi sitten opettaja luvata niille sen verran, minkä katsoo kohtuulliseksi, lisäsi Paavo.

Mutta sitten välähti hänen mielessään hieno epäluulon häivä itse poliisikoirankin kyvystä, ja hän teki takaportin lupaukseensa:

— Nimittäin että jos se saa ne rosvot kiinni. Muuten minä en maksa penniäkään.

Jykkälän Paavo valmistui nyt vihdoinkin lähtemään ja hyvästeli ihmetellen ajan kulumista.

— Ka, kun on jo tullut selvä päivä!

Porstuassa kuului hän turkkiaan vyöttäessään iloitsevan itsekseen:

— On niillä rosvoilla kohta kilin ajatukset — pahuksilla!

Iltapäivällä tuli muurari Kinnari takaisin. Meni ensin keittiöpuolelle ja kysyi:

— Joko se lie opettaja käynyt siellä kirkolla? Palvelustyttö, joka paistoi leipiä, arveli, että siellä se kai kävi, kun oli päivällä poissa muutamia tunteja. Vaan kyllä se jo on kotona.

— Liekö käynyt se Jykkälän isäntä nyt iltamassa täällä? kyseli muurari edelleen.

— Mitähän tuo nyt moneen kertaan päivässä tänne rahtautuisi, kun jo aamulla istua johotti siellä sisällä tuntikausia, niin ettei oltu koko päivässä päästä aamiaista syömään, sanoi palvelustyttö vähän kärtyisesti.

Samassa hän kuitenkin nostaessaan uunista leipiä ikkunan edessä olevalle pöydälle tuli vilkaisseeksi ulos ikkunasta ja näki Jykkälän Paavon kävelevän pitkin saunan editse kulkevaa polkua.

Tyttö sukaisi kädellään hiuksiaan korvan taakse ja sanoi takaisin uunin eteen palatessaan:

— Vaikka siellähän tuo näkyy Jykkäläinen taas tulla väntystävän — hyvin se onkin nyt ruvennut täällä käymään…

Kinnari kaiveli piippuvehkeitä taskustaan ja murahti:

— Hyvässä naapurissa saakin käydä seitsemän kertaa päivässä.

— Niin, tai asettuu häntä sitten järkiään sinne loiseksi, sanoi piika.

Kinnari otti hiilellä tulta piippuunsa hellasta, unohtui sitten katselemaan leivinuunia ja sanoi viimein:

— Taitaa se vielä menetellä tämän talven?

— Niin mikä?

— Tuopa uuni…

— Ka sen tiedä, mutta johan tuo nyt olisikin ihme, jos kaikki talon uunit yhdellä kertaa läjään menisivät.

Opettaja tuli samassa keittiöön ja sanoi:

— Täällähän se Kinnari onkin! Niin, kyllä sinä saat sen uunin hajoittaa huomisaamuna, mutta koeta nyt jouduttaa se valmiiksi, ennenkuin tässä ihan kiljuva talvi tulee.

— Pitkäänkös minä nyt tuonvertaista… sanoi Kinnari. Pianhan se on reilassa.

Silloin muisti palvelustyttö jotain ja sanoi:

— Onkos se opettaja muistanut sitä saunan kiuasta?

— Enkä olekaan muistanut. Se kun on yksi ja sama pää kesänsä ja talvensa… saat korjata sitten Kinnari yksin tein sen kiukaankin. Oltiin tässä jo vähällä jäädä saunattomiksi.

Kinnari oikoi ovensuupenkillä istuen lapikkaanvarsiaan ja kysyi — ikäänkuin ohimennen:

— Taitaa olla taas se Jykkälän isäntä siellä kamarissa.

— Siellähän se on, myönsi opettaja aikoen poistua keittiöstä.

Samassa hän kuitenkin muisti Kinnarin aamullisen käynnin ja sanoi:

— Etkös sinä Kinnari juuri aamulla sanonut Jykkälän Paavolle, että pyytäisi poliisikoiraa kaupungista niitä rosvoja takaa ajamaan?

— Taisihan sitä tulla jotain sinnepäin mainituksi…

— Niin, no nyt se sitten tulee tänne poliisikoira!

Kinnarilta oli vähällä piippu pudota hampaista. Hän katsoa töllötti kotvasen älyttömästi vastapäisellä seinällä olevaa valkoista puupönttöä, jonka kyljessä oli paksuilla mustilla kirjaimilla sana "Suolaa", mutta jossa itse asiassa oli vehnäjauhoja. Viimein hän sai kuitenkin sanotuksi:

— Tuota, sanoiko se opettaja, että poliisikoira…?

— Niin, poliisikoira.

Kinnari ei vieläkään ymmärtänyt. Asia alkoi hänestä tuntua melkeinpä yliluonnolliselta ja kammottavalta, minkä johdosta hän kysyi:

— Mistähän tuo lie arvannut tänne lähteä?

— Minähän sen olen tänne kutsunut.

— Vai opettaja sen on kutsunut… Minä kun jo tässä aloin arvella, että näinköhän se peto itsestään tiesi tänne lähteä…

Kinnari nousi, otti lakkinsa penkin alta ja sanoi:

— Minä tulen sitten aamulla…

Mennessään hän ennusti puoliääneen:

— No tulee siitä nyt tämän Kytölän kylän akoille asiaa mitä selvittää!

Opettaja kertoi Paavolle, että asia oli käynyt paremmin kuin olisi osannut toivoa ja odottaa. Poliisikamarissa oli sanottu, ettei se poliisikoiran saanti mitään maksa, kun Jykkälässä käyneet vorot nähtävästi olivat kaksi lääninvankilasta karannutta rosvoa, joita tähän asti turhaan oli etsitty, mutta joitten jäljille nyt vihdoinkin luultiin päästävän. Sentähden lähetettiin jo samana iltana poliisilaitokselta kaksi konstaapelia ja poliisikoira matkalle, ja ovat ne Kytölässä huomisaamuna.

— No jopa se veteli! iloitsi Paavo käsiään melkein hykerrellen. On niistä noista ruununmiehistä joskus hyötyä tälle tavalliselle talonpojallekin…

* * * * *

Kun Jykkälän Paavo iltapäivällä palasi koululta, ilmoitti hän matkansa tulokset seuraavin sanoin:

— No nyt sitä on huomenna tämän Jykkälän piha täynnä poliisia jos poliisikoiraakin!

— Niin, ka sinnehän se sitten meneekin niiden hurttien kitaan, jos mitä lie ruoka-aineita rosvoilta jäänyt, kauhistui emäntä.

— Luuletko sinä niiden tähän taloksi jäävän? ihmetteli isäntä emännän yksinkertaisuutta. Johan ne nyt joutavat ruunun koirat ja muut kaupungin konstaapelit tähän Jykkälään iäkseen jäämään. Se kun on vain se poliisikoira rosvon jäljet haistanut — se haistaa ne jo tuolta riihen luota — niin silloin ne lähtee ruununmiehet pitkin niitä jälkiä, niin että ei sen kuin tuo petäjikkö ryskää…

— Eivätköhän ne nyt sentään joutaisi talossa edes kahvia juomaan, huomautti emäntä.

— No jospahan ne kahvit kuitenkin hörppäisivät, myötäili isäntä. Pitäähän sitä näin pakkasella kahvit saada aamutuimaan, kun kerran kaupungista asti tullaan. Mutta se pitääkin olla kahvi puolista öin valmiina odottamassa… onko sinulla niitä vehnäsiä?

— Eipä noita ole omia leivottuja, mutta niitä rinkeleitä kyllä on vielä, joita sinä menneellä viikolla kirkolta toit.

— No kunhan on rinkeleitäkin. Ja sille koiralle pitää katsella lihaisia luita iso läjä.

II

Kulovalkean tavoin levisi kirkolta, koululta ja Jykkälästä samaan aikaan tieto poliisikoiran saapumisesta, eikä koko paikkakunnalla sinä päivänä muusta puhuttu.

Kun muurari Kinnari tuli mökilleen, olivat hänen vanhemmat poikansa kuten tavallista vastoin kieltoa kavunneet navetan katolle ja pommittivat sieltä nuorempia veljiään kalikoilla, kivillä ja kävyillä. Nuoremmat kiljuivat ja parkuivat kiukusta havaitessaan olevansa huonommalla puolella ja huomatessaan, etteivät heidän viskelemänsä kivet osuneet katolla olijoihin.

— Jopahan ovat taas joutuneet tappeluun nuo pennut! totesi Kinnari asiaintilan aidan yli kavutessaan. Sitten hän kiljaisi:

— Pääsettekö sukkelaan alas sieltä katolta, pakanan eväät! Ettekö te osaa yhtä siunaaman aikaa olla siivolla? Minä kun otan remelin ja alan sillä huidella, niin lähtee teistä ne riettaan ilveet!

Vanhemmat pojat laskeutuivat salvoimia myöten alas katolta ja katsoivat sitten parhaaksi lymyillä toistaiseksi saunan kodassa, kunnes pahin myrsky olisi ohi mennyt.

Pienemmille jälkeläisilleen, jotka mielihyvällä näkivät, miten vihatuille vanhemmille veljille kävi, sanoi hän:

— Tupaan paikalla siitä paleltumasta, taikka minä kun usutan poliisikoiran paljaisiin kinttuihinne! Ihan ovat sinisinä koko pennut, kun siinä ovat alasti pakkasessa kaiken päivää.

Lapset juosta kipittivät tupaan, jonne Kinnarikin meni.

Hän ripusti lakkinsa naulaan ja asettui uunin ääreen mielityöhönsä, päreitä kiskomaan.

Tarkasteltuaan ensin epäluuloisesti pärepuukon terää — Kinnari oli mitä ankarimmin kieltänyt kenenkään koskemasta hänen pärepuukkoonsa, jota pidettiin lakkinaulan alla terä seinänrakoon pistettynä — katseli hän kotvasen arvostelevasti oksatonta pärehalkoa, latasi senjälkeen piippunsa, sytytti sen ja alkoi kiskoa päreitä.

— Antoivatko ne siellä koululla edes kahvia? tiedusteli Kinnarin vaimo Mari, joka tuhersi lieden ääressä kahvinkeittohommissa.

— Ei noilla näkynyt olleen kahvin aika… sanoi Kinnari kotvasen perästä.

Tuvassa vallitsi jonkin aikaa syksyisen iltapäivän unettava äänettömyys. Liesi vain silloin tällöin risahteli, ja uunille kavunneet paljassääriset lapset nuhisivat hiljaa keskenään. Kinnarin kotona ollessa ei tuvassa saanut telmiä — eikä paljon muuallakaan. Se nyt ei kuitenkaan merkinnyt lapsille kovin suuria vapauden rajoituksia, sillä isä oli pitkät päivät poissa kylällä, vaikka ei töitäkään olisi ollut.

Viimein kysyi Mari:

— Saitko sinä työtä sieltä koululta?

— Sainhan minä sitä… ja saunan kiuaskin kuuluu olevan rikki. Eivät ole älynneet ennemmin korjauttaa, vaikka tuo lie jo kuukausimääriä rempallaan ollut. Ei siihen nyt ole hyvä uusia löylykiviä saada, kun on jo tuo maanpintakin kyynärän syvältä jäässä.

— Ka anna olla vanhoilla kivillään — mistä sinä ne uudet kivet siihen talvella saat?

Kotvasen oli taas äänetöntä. Mari asetti nyt kahvivehkeitä pöydälle ja valitti:

— Tuo kahvikin on taas lopussa…

Kinnari myönsi:

— Milloinkapas se ei olisi kahvi lopussa.

Ja pistäen puukon paikalleen seinänrakoon lausui hän toivomuksen:

— Kun tulisi tämä köyhä Kinnarikin vielä niin äveriääksi, että jaksaisi jonkun kerran ostaa tuota kahvikultaa sen verran yhdellä kertaa, ettei se olisi lopussa, ennenkuin on ensimmäisen pannullisen keittänyt.

— Eihän sitä taida tulla Kinnarille puutosta — tuosta köyhyydestä, valitteli Mari. Mikä se liekin kirous rehellisillä ihmisillä, etteivät ne vain rikastu, vaikka sivut kipeinä raataisivat — kun taas semmoiset rihmurosvot kuin tuo Kukkosen joukko kuuluvat joka päivä vehnäskahvia juovan, vaikk'ei ole suinkaan heidän mökkirötiskönsä sen parempi kuin meidänkään…

— Eikö nuo pian loppune Kukkosen mökistä vehnäskahvit! ennusti Kinnari, puraisten sokeripalan kahtia ja hörppien kahvia teevadilta.

Mari katsahti Kinnariin vähän ihmeissään, mutta ei kumminkaan ryhtynyt sen paremmin tiedustelemaan hänen tarkoitustaan.

Kinnari joi kupin tyhjäksi, ja kun ei Mari ruvennut puhetta jatkamaan, sanoi hän, suolivyötään kohentaen:

— Se tuleekin nyt näille Kytölän rosvoille semmoinen helinä, että saavat vain katsoa, jos housut jalassa pysyvät… kun tulee kaupungista poliisiverikoirat niiden jälkiä nuuskimaan.

Tämä tieto herätti mökissä suuren hämmästyksen, kuten kaikkialla muuallakin Kytölän kylässä.

Marilta oli pudota kuppi kädestä, navetan katolla olleet pojat, jotka vihdoin olivat uskaltaneet tulla sisään, istuivat karsinapenkillä silmät pystyssä, ja uuninpäällä olijat kurottivat henkeään pidättäen kaulojaan.

Kinnari veti lapikkaan vasemmasta jalastaan, tarkasteli sitä kantapään kohdalta ja sanoi:

— Johan minä arvelin, että eikö lie sauma ratkennut, kun tuntui jalka vettyvän rapakkoon polaistessani… ja niinpähän onkin sauma ratkennut… se on sitä suutari Simosen työtä… ja työ on semmoista kuin mieskin.

Kinnari sylkäisi halveksivasti yli permannon uuninnurkkaan, katseli sitten vielä tovin lapikastaan ja uhkasi vihdoin:

— Mutta kyllähän tässä on semmoinen Kinnari, että se kuroo sen kiinni.

Kinnari löysi nurkkahyllyllä olevasta rojulaatikostaan pikilankaa harjaksineen ja ryhtyi korjaamaan ratkennutta saumaa. Sitä tehdessään alkoi hän harvakseltaan kertoa poliisikoirasta:

— Ovat olleet rosvot Jykkälässä menneenä yönä ja vieneet leipänsä jos särpimensäkin, niin minä sanoin sille Paavolle aamulla koululla, että kysyisit häntä vaikka poliisikoiraa — kun siellä kaupungissa kuuluu semmoinen peto olevan — niin antaisi hänen haistella rosvojen jälkiä, jos se niistä mitä ymmärtäisi. Siitä se lie kai sitten Jykkäläinen höynäytynyt, koska oli pyytänyt opettajan kysymään telehvoonissa sitä koiruutta… ja olivat ilmoittaneet, että huomisaamuna ne ovat Jykkälässä niin poliisit kuin poliisikoiratkin…

— No voi hyvä isä tokiinsa! päivitteli Mari. Vai jo ne on koiratkin päässeet ruununmiehiksi…

— Ka jo… murahti Kinnari.

— Ja mitä ne kertovat, että olisi kaupungissa poliisihevosiakin? tiedusteli Mari edelleen.

— On… onhan niitä poliisihevosiakin, myönsi Kinnari.

— Taitaa siellä olla sitten poliisilehmiäkin ja poliisilampaita — ja sikoja… ja vaikka mitä, mietiskeli Mari kaupungin poliisilaitosta ihmetellen.

— Mitä heillä lie… arveli Kinnari ja ähki lapikkaansa ääressä. Pahusko ne on nuo vanhat reiät tukkoon ajanut — vai vieläkö ruvennee tämä Mansikkivainaan nahka vanhoilla päivillään kasvamaan…? Ei tässä auta muu kuin ottaa naskali käsille.

* * * * *

Uunilla nuhisivat lapset kaikenlaisen romun ja rättien joukossa. Sinne pujahtivat nyt vanhemmatkin pojat, ja pian alkoi siellä lämpöisessä, puolipimeässä loukossa innokas supattelu.

— Huomenna minä jo pimeän aikaan karkaan Jykkälään, niin siellä minä saan nähdä sen poliisikoiran, uskoi vanhin poika Aatu salaisuuden aseenkantajalleen ja uskotulleen Jussille.

— Minä tulen kanssa, supisi Jussi asiaan innostuneena.

— Älä sinä tule… se voi purra, vastusti vanhempi veli.

— Eikö se voi sinuakin purra? tenäsi Jussi.

— Ei se pure näin suuria poikia — ja minä kun otan seipään ja sillä vetäisen…

— Etpäs vetäise! intti Jussi.

— Vetäisenpäs!

— Etpäs vetäise!

— Minkätähden?

— Sentähden!

— Minkä sen?

— Et uskalla!

— Uskallanpas! Uskallanpas vetäistä seipäällä pitkin sivuja niin että ovat kylkiluut poikki koko koiralla!… innostui Aatu.

Mutta Jussi ei hellittänyt:

— Et uskalla vetäistä, et vaikka mikä olisi. Jos sinä vetäisisit, niin poliisit panisivat sinut linnaan…

Aatu joutui sanattomaksi. Hän ei ollut tullut katselleeksi asiaa siltä kannalta.

Hänen tarkemmin miettiessään tuntui Jussin väite hyvinkin totuudenmukaiselta. Tietysti eivät poliisit antaisi lyödä poliisikoiraa.

Mutta mitä hän sitten tekee, jos se koira hyökkää hänen kimppuunsa?

Lopuksi hän päätti noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Ei mene likelle, mutta katsoo vaikka aidan takaa tai aidalta.

* * * * *

— Siihen kun vielä pyyhältää talia päälle, niin eikö tuo pitäne vettäkin tämä oma parsima sauma… sanoi isä Kinnari lapikastaan tarkastellen. — Ja jollei pidä, niin olkoon pitämättä!

Tuntia myöhemmin lepäsi Kinnarin mökki syvässä unessa.

III

Kello neljältä aamulla oltiin Jykkälässä jo jalkeilla.

— Eihän sitä tiedä, vaikka olisivat tuossa paikassa jo täällä, sanoi isäntä hörppien pöydän päässä aamukahviaan ja vilkaisten nurkassa harvakseen naksuttelevaan seinäkelloon.

Emäntä haukotteli mitään vastaamatta ja läksi sitten askareilleen. Isäntä jäi yksin tupaan.

Oli raskasmielinen, pimeä syksyinen aamuyö ulkona, ja pöydällä palava lamppupahanen levitti vain niukkaa valoa tupaan.

Hiljaisuus alkoi vähitellen painostaa. Kovin olikin tullut ruvetuksi eilen illalla myöhään levolle, Jykkälän talon elämänjärjestykseen nähden.

— Kun eivät alakin jo joutua, harmitteli isäntä lopuksi. Johan tuota olisi kaupungista melkein jalankin tänne ennättänyt…

Aika kävi pitkäksi.

Isäntä veti viimein saappaat jalastaan ja heittäytyi vuoteelle venymään.

Hän mietti:

— Ihmeesti se onkin antanut tuo luonto viisautta eräille luontokappaleille, varsinkin noille koirille. Miten liekin niitä niin suosinut. Ne oikein hevosmiehet kehuvat sitä hevosen viisautta, mutta en minä kumminkaan ole vielä yhdessäkään hevosessa koiran viisautta havainnut — vaikka olen ikäni hevosia pitänyt ja hevosella ajanut. Muistihan sillä kyllä on, sillä hevosella, ja hevosen muisti onkin, mutta siinä se sitten kaikki on. Ei se omin nokkineen mitään osaa tehdä…

Isäntä haukotteli niin, että leuat naksahtelivat, ja vaipui puolihorroksiin. Havahtui siitä kumminkin ja sai hetkisen kuluttua jälleen langan päästä kiinni:

… vaikka eipä se taitaisi itse koirakaan mitään osata, jollei sillä olisi se vaisto ja haisti… ei sillä mitään järkeä ole — mitäs järkeä sillä järjettömällä luontokappaleella olisi, kun ei sitä ihmisilläkään tahdo riittävästi piisata — vaikka on koulunkäynnit ja muut sivistykset…

Emäntä tuli sisään maitoastioita kalistellen, ja isäntä seurasi hänen toimiaan puoliunessa, silmäluomet melkein kiinnipainuneina. Vahvisti vihdoin ääneen äskeisten mietelmiensä lopputuloksen murahtaen:

— Vaisto se on ja haisti… eikä mikään järki ja muu ymmärrys…

Emäntä katsahti sänkyyn päin ja tiedusteli:

— Unissasiko sinä horiset?

— Missä unissani minä… enhän minä tässä nyt nuku, vastusti isäntä.

— Etkö tuota liene nukkunut… ja mikäs ihme tuo olisi jos nukuttaisikin, kun puolille öin ylhäällä kukkuu ja muitakin valvottaa. Piiatkin ovat niin unentorroksissa vielä, että pihtipieliä vasten kävelevät.

Isäntä oli nyt vaipunut melkein uneen eikä kuullut emännän napinaa. Tai ei ollut kuulevinaan. Kun ei mitään vastausta saanut, jatkoi emäntä mietelmiään:

— Myllyynkin pitäisi lähteä, kun eivät rengit jouda. Kaikki on jauhot ihan lopussa, eikä muuta kuin maata pötköttää… Niitä vain vuottelee koiria ja muita urkkijoita… näistäpä se nyt sitten apu lähti — ja autuus…

Isäntä jo hiljalleen kuorsaili.

Emäntä meni pöydän ääreen ja koetti kiristää kahvipannusta, mutta ei saanut muuta kuin poroja. Huokasi:

— Ho-hoi, kahvinkin on särpinyt kaikki — joutessaan!

* * * * *

Mutta sillä aikaa vetelivät poliisit makeimpia aamu-uniaan Kuorelammin varsin vaatimattoman kestikievarin vierashuoneessa. Poliisit ja poliisikoira.

Olivat tulleet iltayöstä, mutta kuultuaan, että Kytölän kylään oli vielä lähemmäs peninkulman matka, oli vanhempi poliisi Sakari Makkonen sanonut että:

— Mitäs me siellä keskellä yötä tehdään?

Johon nuorempi, Kalle Ratilainen myönsi:

— Ka mitäs me… Jäädään vain tähän yöksi.

Porstuassa tapahtui kestikievarin koiran ja poliisikoira Bellan välillä esittely ja tutustuminen tavanmukaisine menoineen. Ne päättyivät äkkiä syntyneeseen rähinään ja tappeluun, jonka Bella aikaansai puraisemalla talon koiraa aivan aiheettomasti sääreen. Toinen ei tahtonut jättää tätä tuntemattomalta kulkurilta kärsimäänsä loukkausta kostamatta, ja siitä syntyi sellainen elämä, että tarvittiin molempien poliisien, isännän ja kyytimiehen yhteiset ponnistukset, ennenkuin rauha saatiin jälleen palautetuksi. Sisukas ja tappelutaidossa erityisen opetuksen saanut Bella oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt pahanpäiväisesti pelmuuttaa talon koiraa, vaikka viimemainittu oli suurempi ja rotevampi.

— Mitä hiton hurttia te oikeastaan kuljetatte mukananne! kiivaili isäntä, kun Bella vihdoin oli saatu teljetyksi kamariin ja talon koira oli vetääntynyt porstuan pimeimpään nurkkaan nuolemaan vammojaan ja hautomaan mielessään synkkiä tuumia.

— Hurttia… mitä hurttia? sanoi Makkonen arvokkaasti ja päästeli vyötään turkin ympäriltä auki. Se ei olekaan mikään hurtta eikä rakki, vaan poliisikoira. Se Pella, jos isäntä on nimen kuullut?

— On sitä siinä sitten järjestyksen valvoja, kun aloittaa kohta talossa tappelun, kuin mikäkin hulikaani!

Poliisit eivät viitsineet vastata tähän Bellan kunnialle käypään letkaukseen, vaan alkoivat hankkiutua levolle.

— Olisiko sitoa tuo Pella sängyn jalkaan? oli Ratilainen ennen maatapanoa aprikoinut, mutta Makkonen oli sanonut, että antaa olla irrallaan; minnekkäs se nyt täältä menisi.

Bella, joka näköään lepäsi viattomuuden unta hyvin päätetyn päivätyön jälkeen uunin edessä, sai jäädä vapauteensa.

Se ei kuitenkaan käyttäytynyt sille osoitettua luottamusta vastaavalla tavalla, sillä muutaman tunnin kuluttua se herättyään ja haukoteltuaan väsyi kuuntelemaan hoitajiensa yksitoikkoisia kuorsauksia ja alkoi tassutella ympäri huonetta, nuuskien esineitä, kapusi sitten pöydälle ja kaasi sillä olevan vesilasin, latki veden suuhunsa ja kurkisti ikkunasta ulkonaiseen pimeyteen. Ratilainen oli havahtunut lasin kaatumisen aiheuttamaan kolinaan, mutta nukkunut kohta jälleen viitsimättä ryhtyä Bellan suhteen mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin.

Vihdoin Bella sai työnnetyksi porstuaan vievän oven auki ja pistäytyi ulos.

Mitä siellä sitten lieneekään aluksi tapahtunut, siitä ei ole varmaa tietoa, mutta lopuksi heräsi koko talo helvetilliseen meluun.

Mahdollista ja luultavaakin on, että talon koira, nähdessään vihatun vieraan koiran taas ilmestyvän porstuaan, ei voinut hillitä itseään, vaan päätti koettaa uudelleen sotaonneaan. Ja kun Bella tietysti riemulla otti haasteen vastaan, niin syntyi mellakka, jollaista ei sitä ennen eikä sen jälkeen Kuorelammin kestikievarissa ole nähty eikä kuultu.

Lopuksi olivat sitä todistamassa sekä koko talon väki että vieraat. Isäntä totesi, että tappelijat olivat särkeneet tallilyhdyn ja tehneet yhtä ja toista muutakin vahinkoa, eikä hän suinkaan säästellyt äänivarojaan enempää kuin voimasanavarastoaankaan ilmaistessaan mielipiteensä vieraistaan yleensä ja heidän koirastaan erityisesti. Poliisit kuuntelivat isännän esityksiä puoliunessa olevien miesten välinpitämättömyydellä, mutta kun hänen puheensa alkoi sisältää huonosti peitettyjä uhkauksia Bellan henkeä vastaan, käskivät he hänen pitää suunsa kiinni ja sanoivat, että kyllä he vastaavat, jos koira on jotain vahinkoa tehnyt.

— Mutta jos se vielä tänä yönä tappelun tekee, niin tapan minä sen paholaisen, vaikka hän sitten olisi kymmenen kertaa poliisikoira ja mitaleita rinta täynnä, julisti isäntä kiukkuisesti.

— Tapappas! uhitteli Ratilainen, ja Makkonen ennusti:

— Silloin sitä et olisikaan enää omalla asiallasi!

Molemmat puolueet vetäytyivät kylmäkiskoisen mielialan vallitessa jatkamaan keskeytynyttä lepoaan. Bella sai pari hyvin ansaittua läimäystä ja sidottiin enempien selkkausten välttämiseksi sängynjalkaan. Loppuyö kuluikin sitten rauhallisesti.

IV

Muurari Kinnari oli liikkeellä jo aamulla ani varhain.

Koululla vielä kaikki nukkuivat. Sentähden meni hän saunaan, jonka kiukaan korjaamisesta eilen illalla oli ollut puhe, ja toimeenpani alustavan tutkimuksen.

— Huononlaiseksipahan on mennyt, murahti Kinnari tutkittuaan kiuasta. Eikä noista kivistä enää ole paljon mihinkään. Mutta mistäpä ne nyt uudetkaan otti… Pitää koetella entrailla ja lajitella näitä nyt vain ja vasta keväällä tehdä koko kiuas uudestaan…

Kinnari otti päreeseen tulta, laskeutui polvilleen kiukaan eteen ja alkoi tähystellä sen sisäpuolta.

Samassa kuului helähdys, lasinpalasia lensi ympäri saunan, ja lyhyt koivuinen halko mätkähti Kinnarin selkään.

Päre putosi uunin tuhkaan muurarin kädestä ja sammui. Kinnari nousi ylös sadatellen ja yrittäen hieroa selkäänsä sekä lähti ulos etsimään ilkityön tekijää. Pimeässä löi hän otsansa matalan oven kamanaan, mikä ei suinkaan ollut omiaan saattamaan häntä paremmalle tuulelle, kompastui saunan eteisessä vesisoikkoon ja oli vihdoinkin ulospäästyään kypsynyt murhaan.

Pihalla ei näkynyt ketään.

Saunan kupeella olevasta seiväsläjästä tempaisi raivostunut muurari vankan aidanseipään ja kiiruhti sitten juoksujalkaa saunan taakse.

Sielläkään ei ollut ketään. Kinnari huimasi seipäällä seinustalla kasvavaa katajapensasta ja lähti etsiskelemään tuntematonta vihollistaan muualta pihasta.

Kaikki sopet ja loukot tyystin tutkittuaan ei hän voinut muuta kuin todeta, ettei ainakaan mitään muuta ruumiillista olentoa kuin hän itse ollut pihassa eikä sen läheisyydessä. Hän purki tunteitaan iskemällä seipään poikki veräjänpieleen ja palasi takaisin saunaan, jossa alkoi hajoittaa kiuasta. Silloin tällöin pysähtyi hän kumminkin epäluuloisena kuuntelemaan ja pienimmänkin risauksen kuultuaan hyökkäsi halko kourassa ulos, tapaamatta siellä kuitenkaan ketään.

Puolen tunnin kuluttua alkoi pihalta kuulua liikettä. Mannilan Ate ja Jolpin Mikko, jotka olivat järjestäjinä, olivat saapuneet virkavelvollisuuksiaan suorittamaan ja alkoivat vetää kelkalla halkoja luokkahuoneisiin. Muurari meni heiltä tiedustelemaan, olisivatko pojat sattuneet näkemään mitään epäilyttävää, mutta pojat sanoivat, etteivät he ole mitään nähneet. Juuri äsken olivat muutoin saapuneetkin koululle.

Aamu rupesi vähitellen valkenemaan, ja koululaisia alkoi keräytyä sekä yksitellen että joukoittain.

Kinnari meni ilmoittamaan opettajalle seikkailustaan.

V

Proviisori Löfman, joka on Kytölän opettajalle sukua "väärän koivun takaa", oli lähtenyt koirineen kaupungista Kytölän jänisrikkaille maille metsästysonneaan koettelemaan.

Metsästäjä saapui koululle samoihin aikoihin kuin Kinnari antoi opettajalle raporttia saunan ikkunan rikkomisesta ja sen yhteydessä olevista asianhaaroista.

Opettaja kuunteli kertomusta miettiväisenä ja myönsi, että tapaus oli hieman kummallinen.

— Mutta ehkä se sentään selviää, kun ruvetaan selvittelemään, lausui hän kumminkin.

— Kunpahan selviäisi, niin kyllä minäkin koettaisin, miten se koivuhalko lähimmäisen selkään mätkähtää… ilmaisi muurari hartaana toivomuksenaan.

Proviisori, joka juuri oli tullut sisään, halusi tietää, mistä oli kysymys, ja sai muurarilta kaunopuheisen esityksen asiasta.

Opettajalla oli omat epäilyksensä, jotka pitkäaikaisen kokemuksen ja suuren paikallistuntemuksen johdosta itsepäisesti suuntautuivat koulupoikiin.

Mietiskeltyään hiukan aikaa asiaa meni hän luokkahuoneeseen, missä Kytölän kylän miespuolinen toivo paraikaa kiihkeästi pohti vieraan ja hänen koiriensa ilmestymistä koululle.

Yleinen mielipide oli alunpitäen selvillä siitä, että Löfman oli salapoliisi ja hänen koiransa poliisikoiria. Mutta miksi hän ei ollut mennyt suoraan Jykkälään, vaan poikennut koululle, se antoi paljon päänvaivaa. Aamurukousten jälkeen aloitti opettaja ankaran kuulustelun.

Huomautettuaan siitä tunnetusta tosiasiasta, että eräät pojat — hän mainitsi muutamia nimiltään — saapuvat usein tarpeettoman varhain koululle saadakseen telmiä ja tapella toistensa kanssa, kysyi hän, kutka tänä aamuna olivat tehneet itsensä syypäiksi tuohon epäjärjestykseen.

Kukaan ei ilmoittautunut syylliseksi.

Järjestäjät, Jolpin Mikko ja Mannilan Ate, todistivat virkansa puolesta, ettei pihassa enempää kuin sen lähitienoillakaan ollut heidän saapuessaan ollut ketään.

— No milloin te sitten tulitte?

Pojat ilmoittivat tulleensa tavalliseen aikaan kello seitsemän tienoissa.

Opettaja tuumi hetkisen. Kinnarin ilmoituksen mukaan oli ikkunan särkeminen tapahtunut ainakin puolta tuntia aikaisemmin.

Järjestäjien puheissa ja käytöksessä oli kuitenkin jotain epäilystä herättävää. Mutta toiselta puolen piti heidän ilmoituksensa yhtä Kinnarin todistuksen kanssa, Kinnari kun oli tavannut pojat seitsemän tienoissa.

Opettajan kasvot kirkastuivat äkkiä, ja hänen päähänsä juolahti onnellinen ajatus.

Hän ilmoitti, että saunan ikkuna oli puoli seitsemän tienoissa aamulla rikottu ja muurari Kinnaria samalla heitetty halolla selkään. Opettaja sanoi, ettei hän tietänyt, mistä tuo rikos johtui, mutta lausui aavistuksenaan, etteivät hänen omat rakkaat oppilaansa olleet siihen niin viattomat, kuin miltä he tällä hetkellä näyttivät. Muissa olosuhteissa olisi hänen ollut ryhdyttävä mutkalliseen ja aikaa vievään tutkimukseen, mutta tällä kertaa oli sattunut niin onnellisesti, että syyllinen, jos se oli koulun oppilaitten joukossa, kohta voitiin saada ilmi.

Luotuaan ankaran silmäyksen oppilaisiinsa käski hän heidän istua hiljaa paikoillaan ja poistui pahaenteisesti hymyillen omiin huoneisiinsa.

— Tiedätkö sinä, mikä sinä oikeastaan olet? kysyi hän proviisorilta, joka Kinnarilta urkki tietoja paikkakunnan parhaista jänismaista.

Löfman ajatteli ensin vastata: proviisori Kalle Löfman Savonlinnasta, mutta kun sen seikan muutenkin piti olla opettajan tiedossa, joten ei voinut otaksua hänen odottavan niin yksinkertaista vastausta kysymykseen, piti hän parempana vaieta ja odottaa vastausta kysyjältä itseltään.

— Sinä olet salapoliisi, sanoi opettaja juhlallisesti, ja nuo koirat ovat poliisikoiria.

— Älä peijakas! ihmetteli Löfman. Sitä minä en ole tullut ennen havainneeksikaan.

— Niin, koulupoikain piireissä on sellainen käsitys lujasti vallalla. Ja kun niin on, niin sopii sitä tässä nyt käyttää tämän Kinnarin saattamiseksi oikeuksiinsa…

Asiasta syntyneen keskustelun lopputuloksena oli, että opettaja meni luokkahuoneeseen ja komensi kaikki pojat ulos pihalle riviin.

— Jako kahteen! karjaisi hän sitten synkästi.

— Yks, kaks, yks, kaks… jakoivat pojat.

— Kakkoset neljä askelta eteenpäin! komensi opettaja.

Syntyi kaksi riviä.

— Etumainen rivi, täyskäännös vasempaan! Molemmat rivit katselivat toisiaan silmästä silmään.

Kukaan ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

— Nyt pojat, sanoi opettaja uhkaavasti, astuvat ulos riveistä ne, joilla saunan ikkuna on omallatunnollaan!

Kukaan ei liikahtanutkaan. Nenät kelmeinä ja pelon vallassa seisottiin, mutta kukaan ei näyttänyt erikoisemman syylliseltä.

— No niin; koska ei tämä asia muuten selviä, niin täytyy ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin.

Samassa aukeni opettajan eteisen ovi, ja Löfman astui ulos taluttaen vitjoista Dianaansa.

Perässä tuli Kinnari.

Vavahdus kulki läpi rivien, ja kuului kauhistuksen suhahdus: poliisikoira!

Kunnioittamatta poikia yhdelläkään silmäyksellä talutti proviisori koiransa saunaan.

Kului pari minuuttia, jotka pojista tuntuivat yhtä monelta tunnilta.

Vihdoin tuli vieras koirineen ulos saunasta ja pysähtyi sen portaille. Hän oli saunassa salaa usuttanut koiraansa poikia vastaan, niin että Diana saunan ovelle päästyään teki vimmattuja yrityksiä päästäkseen poikien kimppuun, jotka sekavin tuntein katselivat sen kitaa.

— Missä se halko on? huusi Löfman tiukasti hilliten muka parhaansa mukaan koiraa.

Kinnari lähestyi kädessään lyhyt koivuhalko, jonka kunnioittavasti ojensi Löfmanille.

— Nuuski! sanoi tämä lyhyesti ja käskevästi pitäen halkoa Dianan kuonon edessä.

Diana nuuhkaisi hieman halkoa, mutta riuhtaisi sitten äkillisellä ja odottamattomalla tempauksella itsensä irti ja syöksähti ilosta kiljahtaen poikarivejä kohti.

Noin viidestäkolmatta kurkusta kuului kauhun huuto; sotilaallisen kurin kahleet katkesivat, ja rivit hajosivat silmittömän pelon vallassa kaikkiin ilmansuuntiin.

Ainoastaan pieni Kalle Kettunen ei paennut. Hän oli tottunut noudattamaan annettuja määräyksiä ja seisoi paikallaan kalmankalpeana ja paikatut ruskeat housunlahkeet lepattaen säärien ympärillä, säärien, jotka olivat laihat kuin piipunvarret. Mutta hän seisoi kuitenkin paikallaan, vaikka housut tutisivatkin.

— Diana! huusi proviisori ankarasti.

Diana ei ollut kuulevinaan huutoa, vaan jatkoi hauskaa metsästystään. Kettusen Kallesta se ei tietysti piitannut mitään.

— Diana! karjaisi Löfman uudelleen.

Koira huomasi, ettei enää maksanut vaivaa teeskennellä huonokuuloisuutta, jos mieli säästyä ikäviltä jälkiselvityksiltä. Vastahakoisesti, häntä koipien välissä palasi se saunan luo takaisin.

Opettaja sai pojat vihdoin jälleen riveihin ja piti heille lyhyen, mutta valaisevan luennon urhoollisuudesta, esittäen Kettusen Kallen tämän hyvän ominaisuuden ruumiillisena esikuvana. Pojat taas loivat Kalleen silmäyksiä, jotka eivät ennustaneet hyvää urhoollisuuden perikuvan lähimmälle tulevaisuudelle.

Proviisori talutti nyt koiraansa saunan ympärillä. Pojat seurasivat jännittyneinä tätä tärkeää toimitusta.

— On parasta antaa sen nuuhkia Kinnariakin, huusi opettaja.

Kinnari lähestyi heti koiraa, alttiina palvelukseen.

Diana nuuhkaisi hänen lapikkaanvarsiaan, mutta haju ei kai miellyttänyt, koska se kääntyi heti pois ja näytti kyllästyneen koko kujeiluun.

Proviisori vilkaisi opettajaan odottaen lisäohjeita.

Opettajaa alkoi harmittaa. Hän oli odottanut, että koiran pelkkä läsnäolo olisi saanut syyllisen tai syylliset tunnustamaan. Kun niin ei ollut käynyt, niin oli mahdollista, ettei kukaan koululaisista ollutkaan rikkonut ikkunaa.

VI

— Opettaja! sanoi ensimmäisen osaston pienin poika Nikoteemus.

— Ei saa puhua rivissä! huomautti opettaja.

— Opettaja! Kaikki pojat eivät ole rivissä!

Opettaja pyörähti ympäri.

— Mitäh!? Kuka ei ole rivissä?

— Mannilan Ate ja Jolpin Mikko, jatkoi pieni kielittelijä ilmiantoaan.

Opettaja loi silmäyksen riveihin ja huomasi Nikoteemuksen olevan oikeassa.

— Minnekäs ne sitten juoksivat? ihmetteli opettaja.

— Eivät ne minnekään juosseet… ne eivät ole olleetkaan rivissä, ilmoitti eräs toinen poika, ja useat äänet vahvistivat tämän huomattavan tiedonannon.

Opettajan otsa meni ryppyihin. Hän tarkasti rivejään mietteissään kuin Döbeln Juuttaalla. Sitten alkoi hänen katseensa kirkastua.

— Kuka tietää, missä ne ovat?

Pojat ilmaisivat vakaumuksenaan, että Ate ja Mikko olivat sisällä luokkahuoneessa.

— Nikoteemus, mene käskemään ne ulos!

Nikoteemus juosta vilisti sisään, mutta palasi kohta ilmoittamaan, että "eivät ne tule".

— Vai eivät tule! ihmetteli opettaja. Kylläpäs minä panen ne tulemaan.

Opettaja ei aluksi nähnyt luokkahuoneessa ketään, mutta äkkäsi sitten kaksi paria jalkoja nurkassa telineellä olevan kartan takana.

— Mars esiin vain sieltä kartan takaa! komensi opettaja karskisti.

Ate ja Mikko ilmestyivät valjuina näköisälle.

— Mitä te täällä piileskelette!? tiuskaisi opettaja. Miksi ette tule ulos?

Pojat tuijottivat jäykästi eteensä sanaakaan sanomatta.

— Ulos riviin heti! Sitäpaitsi saatte tunnin jälki-istuntoa kumpikin.

Pojat seisoivat suolapatsaina.

— Ettekö te kuule!?

— Ei me tulla ulos… sanoi Ate vihdoin heikosti.

— Vai "ei me tulla ulos". Vai ei me tulla! kiivaili opettaja. Mutta jos me sittenkin tultaisiin!

— Ei tulla, vaikka tapettaisiin! vakuutti Mikkokin itku kurkussa ja koko ruumis vavisten.

Opettaja oli nyt varma asiasta, mutta halusi kuitenkin jatkaa leikkiä.

— Taidattekin pelätä sitä koiraa? Mitäs te sitä pelkäätte? Ei se teitä syö, jos teillä on puhdas omatunto.

Pojat seisoivat jäykkinä. Kaikesta näkyi, etteivät he juuri luottaneet omantuntonsa puhtauteen.

— Mutta samapa se. Pääseehän se koira tännekin.

Ja opettaja astui ikkunan ääreen yrittäen avata sen.

— Opettaja! parahti Mikko.

— Mitä sitten?

— Mi-minä…

Tuskallinen äänettömyys.

— Mitä sinä?

— Minä viskasin…

— Ketä?

— Atea…

— Millä?

— Sillä halolla…

— Millä halolla?

— Sillä, joka sattui Kinnariin…

— Miten se Kinnariin sattui, kun sinä Atea viskasit?

— Kun se luiskahti kädestä…

— Ja lensi saunan ikkunaan. Niinkö?

— Niin…

— No milloin te sitten tulitte?

Pojat näkivät, että paras oli kertoa asia, niinkuin se oli tapahtunut.

He olivat tulleet puoli seitsemältä ja ruvenneet vetämään kelkalla halkoja saunan takana olevasta pinosta. Kun kuorma oli saatu täyteen, oli Mikko ryhtynyt vetämään ja Ate jäänyt lykkäämään takaa. Mikko oli kuitenkin huomannut, että Ate, sen sijaan että olisi auttanut kuorman kuljetuksessa, olikin seisonut kelkan jalaksilla kyydissä. Moinen epärehellisyys nostatti Mikossa suuttumuksen puuskan, jonka vallassa hän heitti Atea kohti halon. Millä seurauksella, sen jo edellisestä tunnemme. Pojat olivat pelästyneinä kääntäneet halkokelkan nurkan taakse ja pötkineet pakoon, palaten vasta puolen tunnin kuluttua muina miehinä takaisin.

Tunnustusta seurasi tuomion langettaminen. Saunan ikkunaan nähden se kuului: kaksi tuntia mieheen istumista ja rikotun ruudun korvaaminen, sekä totuuden salaamisesta käytöksen alennus todistuksessa.

— Mitä Kinnarin asiaan tulee, niin saatte valita, otatteko selkäänne kotonanne vaiko Kinnarilta.

Lyhyen neuvottelun jälkeen katsoivat rikolliset kahdesta pahasta Kinnarin pienemmäksi.

Kinnarille ilmoitettiin jutun päätöksestä. Pojat eivät olleetkaan laskeneet väärin jättäytyessään hänen armoilleen, sillä hän oli jo ehtinyt leppyä. Haukkui vain vähän, mutta kun pojat pyysivät kauniisti anteeksi, niin antoi hän asian omalta osaltaan raueta.

Se oli ensimmäinen poliisikoiraurotyö Kytölässä.

Kun pojille vihdoin selvisi, miten heitä oli vedetty nenästä, ei heidän närkästyksellään ollut rajoja. Aten ja Mikon käytös sai sitäpaitsi pitkät ajat halventavaa arvostelua osakseen toveripiireissä.

— Hyvinhän se näkyy tuo tavallinen jäniskoirakin poliisitutkintoja suorittavan, totesi Kinnari, kun juttu oli lopullisesti saatu selvitetyksi. Jos vain osaisi se oikea poliisikoira niin hyvästi virkansa hoitaa, niin kyllä Jykkälän isäntä pian saisi omansa takaisin.

VII

— Yhäkö niillä herroilla unta riittää? tiedusteli Kuorelammin kestikievarin isäntä kahdeksan tienoissa aamulla saatuaan tutkituksi sanomalehtensä ilmoituksia myöten.

— Eiköhän nuo jo liene nousemaan päin, koska ovat kahviakin tilanneet, arveli emäntä.

— Kolmellako ne tilasivat kupilla?

— Eikä, — mitäs ne kolmella?…

— Ka onhan niillä se koiran kehveli… eikö tuo liene yhtä iso virkamies kuin ne itsekin…

Samassa tuli palvelustyttö porstuan läpi kamarista ja sanoi, että olivat käskeneet koiralle antaa ruokaa.

— Siinä se nyt oli, sanoi isäntä. Koira niillä on aina ensimmäisenä. Tokko ne itse syönevätkään?

— Eivät kuulu syövän ennenkuin Kytölässä. Käskivät panna hevosen valjaisiin, että pääsevät kohta lähtemään, selitti palvelustyttö.

— Vai jo niille nyt tuli kiire! ihmetteli isäntä pahantahtoisesti. Kun on saanut tässä koko aamupuhteen vuottaa ja vahdata mokomiakin herroja… nukkua pötköttävät kuin mitkäkin kenraalit puolillepäivin — ei tässä enää kerkeä omille töilleen…

Isäntä sylkäisi vihaisesti, otti rukkaset naulasta ja nurkasta tallilyhdyn, jonka lasit koirat tapellessaan porstuassa olivat rikkoneet, ja läksi valjastamaan hevosta.

Matkalle lähdettäessä tuli huonolla tuulella olevan isännän kanssa taas sananvaihtoa, kun toinen poliiseista käski koiran hypätä rattaille.

— No jopa nyt on hitto! sanoi isäntä. En minä vielä ennen ole koiria kyydinnyt. Eikö tuo tuommoinen votkale jaksa perässä juosta?

Mutta poliisit sanoivat, ettei sitä perässä juoksuteta. He ovat vastuussa koirasta, ja heidän on kuljetettava sitä rattailla. Vai luuleeko se isäntä, että tämä Pella on joku tavallinen rakki tai muu juoksulas?

Lopuksi kolme miestä ja koira jotenkuten sijoittautuivat ahtaille rattaille, ja sitten alettiin mennä kolistella routaista, kuoppaista maantietä pitkin Kytölään päin.

Mukavaa siinä ei ollut kenelläkään, mistä aiheutui pitkin matkaa vähän kahdenpuolista nälvimistä, minkä poliisit kohdistivat rattaiden ahtauteen, isäntä itsepäisellä ilkeämielisyydellä Bellaan, jota vastaan hän oli ruvennut tuntemaan syvää, voittamatonta vastenmielisyyttä.

Puolimatkassa, muutaman mäen alla tuli vastaan torppari Juuso Paakkula, Kuorelammin isännän sukulainen.

— Kytölästäkö sinä tulet? kysyi kestikievarin isäntä pysähdyttäen hevosen.

— On siinä miestä jos koiraakin! ihmetteli Juuso kaivellen tulitikkuja taskustaan. Kaupungistako päin ne nämä vieraat ovat tulossa?

— Eikö nuo liene kaupungista, arveli isäntä. Tuo koira kumminkin… sen jo näkee päältäkin, ettei se ole näitä tavallisia maantolloja.

— Ja rinnustin auki vain ajetaan, jatkoi Juuso mietelmiään. Setolkan varassa se vain kulkee noinkin suuri kuorma — jo siinä pitää setolkan istua niinkuin tavallista tiukemmassa…

— Älä pakana! hämmästyi isäntä. Niinpähän on rinnustin auennut — vaikka kyllä se on tapahtunut juuri nyt. Vetäise sinä se kiinni, kun kerran siellä ääressä olet!

Juuso koputti piippunsa kengänpohjaan ja sanoi:

— Ka raahtiihan tuon vetäistä.

Vedettyään rinnustimen kiinni sanoi Juuso vastaukseksi kestikievarin isännän äskeiseen kysymykseen:

— Kytölästä päinhän minä kävelen — se taitaa tuo olla se poliisikoira, jota ne sinne Jykkälään odottavat?

— Eikö tuo se liene, murahti isäntä. Sen sillä on ainakin tavat ja ilveet.

Juuso katseli koiraa uteliaasti ja totesi:

— Ei se ole aivan tavallisen maatiaisen näköinen — mutta muuten koira kuin koira.

— Niin, koira se on poliisikoirakin, sanoi siihen poliisi Ratilainen. Ei se muuten koira olisikaan.

— Ka eihän se, myönsi Juuso. Sitä ne nyt ovat Jykkälässä vuottaneet niin, että tokko lie koko yönä talossa nukuttu. Minä kävin siellä tänä aamuna kengän paikkuuta hakemassa, niin siellä oli jo noita ihmisiä kuin kinkereillä, eikö lie ollut pian koko Kytölän kyläkunta koolla.

— No apu siitä sitten läksi koirasta, kiivastui poliisi Makkonen. On ne nyt tarsineet lapikkaineen pihan jos pientareetkin…

— Enemmänpähän on jälkiä mitä haistella, sanoi kyytimies ilmeisellä vahingonilolla. Sittenpähän saapi oikein näyttää taitonsa, kun siitä sotkusta sen varsinaisen rosvon jäljet löytää.

Mutta poliisit kiroilivat ja käskivät jatkaa matkaa. Juuso pani piippuun, loi vielä arvostelevan silmäyksen Bellaan ja sanoi:

— Vai tuo se sitten on se poliisikoira!

Sanoi ja lähti jatkamaan matkaa mökilleen päin.

VIII

Mitä väenkokoukseen varkauspaikalla Jykkälässä tulee, niin oli Juuso siinä suhteessa puhunut pääasiassa totta.

Kytölässä harvoin tapahtui mitään erikoista, ja jos jossain jotain tapahtui tai odotettiin tapahtuvan, niin keräännyttiin sinne miehissä. Sen ei tarvinnut olla pelkkää uteliaisuutta. Se oli myös tavallaan kohteliaisuuden osoitus naapuria kohtaan, ja todistus, ettei häneen ja hänen talonsa tapahtumiin nähden oltu välinpitämättömällä kannalla.

Niinpä nyt, kun harvinainen ja mieltäkiinnittävä rikostapauksen selvittely oli kysymyksessä, oli aivan luonnollista, että naapuritalojen väkeä aamuhämärissä alkoi kertyä Jykkälän avaraan perhetupaan, miehiä ja puolikasvuisia poikiakin, jotka asettuivat istumaan pitkin seinävieriä ja vähitellen aloittivat keskustelun, mikä alkoi ilmoista ja muista yleisistä asioista, kuten tapa vaati, mutta siirtyi vähitellen varkaisiin ja varkauksiin ynnä muihin rikoksiin omistusoikeutta vastaan.

Kun jokainen vuorostaan oli kertonut kokemiaan ja kuulemiaan, syntyi pitkä, torkuttava äänettömyys. Tupakoitiin vain niin, että ilma oli savusta sakeana, ja kokous vaipui jonkinlaiseen horrokseen.

Mutta sitten tuli sisään talon nuorin poika, viisivuotias Pekka, joka ilmoitti:

— Jo on ollut koululla se poliisikoira!

Se sai kaikki heti virkistymään.

— No mitä se sinne koululle meni? ihmetteli Jykkälän isäntä. Eihän sieltä ole mitään varastettu.

— Onpas varastettu! väitti Pekka. Saunasta ovat varastaneet ja ikkunasta menneet.

— Mitä se tuo poika höpsii? sanoi siihen emäntä, joka puuhaili suurimman kahvipannunsa ääressä. Jykkälässä naapurit aina kahviteltiin, vaikka niitä olisi enemmänkin kerralla karttunut, kuten nyt oli laita.

— Saunassa oli muurari Kinnari ollut ja ikkunan oli särkenyt, ja poliisikoira oli ottanut kiinni… selitti pikku Pekka.

— Se on vale! vakuutti nuorekas ääni oven nurkasta. Ääni oli Kinnarin pojan, joka oli saapunut katsomaan poliisikoiraa eikä voinut vaieten kuunnella isäänsä vastaan singahdutettua raskasta syytöstä.

— Mitä ihmettä se sieltä tyhjästä saunasta olisi varastanut? sanoi emäntä.

— Kiuaskivet kaiketi, murahti joku kuulijoista yksikantaan.

— Niin, ja mitä se sinne ikkunasta olisi mennyt, kun ei ovessakaan lukkoa ole, lisäsi isäntä.

— Renki-Pekka kertoi, sanoi poika-Pekka lyhyesti, vierittäen edesvastuun mahdollisesta väärästä uutisesta tukevammille hartioille.

Renki-Pekka, joka oli ollut heinässä, ilmestyi hänkin tuokion kuluttua tupaan ja antoi nyt oikeamman kertomuksen asiasta. Että nimittäin saunan ikkuna oli rikottu, kun Kinnari siellä sisällä kiuasta tarkasteli, ja Kinnaria heitetty halolla selkään. Poliisikoiran avulla oli syylliset saatu kuitenkin kohta kiinni. Koulun ohi kulkiessaan oli Pekka ehtinyt kuulla tapahtumasta, joka oli vielä aivan tuores.

— No kyllä ne nyt sitten ovat kohta täällä, sanoi isäntä. Vaikka on noita tässä saanut odottaakin…

— Eikö liene paha siinä missä mainitaan, arveli joku naapureista, katsoen ulos ikkunasta. Kyllä tuossa kuitenkin yhtä koiraa tuodaan oikein miesjoukolla.

Poliisit ajoivat juuri pihaan.

Poliisien saapuessa pihaan töytäsivät kaikki alle kymmenvuotiaat ikkunoihin painaen nenänsä littiin ruutuihin, mutta sitä vanhemmat istuivat liikkumattomina paikoillaan mahdollisimman välinpitämättömän näköisinä. Siinä suhteessa oli Kytölän miespuolisessa väestössä vallalla intiaanien katsantokanta, että liiallisen uteliaisuuden osoittaminen asioissa, etenkin sellaisissa, jotka pian kyllä hätiköimättäkin jokaiselle selvenisivät, on miehen arvoa alentavaa. Ja miesten luokkaan lukivat myöskin puolikasvuiset pojat itsensä, kuten muutoin asianlaita lienee muissakin paikoin kuin Kytölässä.

Isäntä kuitenkin katsoi asiakseen mennä pihalle vieraita vastaan.

Kuorelammin isäntä pysähdytti hevosensa veräjän pieleen.

Poliisit ja koira hyppäsivät maahan.

Jykkälän isäntä katseli koiraa hetkisen ja tunsi jonkinlaista pettymystä. Hän oli kuvitellut poliisikoiraa — no, eihän hän ollut osannut siitä mitään selvää kuvaa mielessään luoda, mutta joksikin aivan erikoiseksi, jo ulkomuodoltaan kunnioitusta rehellisissä ihmisissä ja kammoa roistoissa herättäväksi hän oli sitä luullut. Ja nyt olikin hänen edessään jokseenkin tavallinen koira.

Mutta se oli kuitenkin poliisikoira, jonka ihmeellisistä urotöistä hän oli sanomalehdistä lukenut, ja hän sanoi samat sanat kuin Paakkulan Juusokin oli sanonut:

— Vai tuo se sitten on se poliisikoira!

— Sehän se! vastasi Ratilainen.

Isäntä tervehti vieraita kädestä ja käski sisään.

Kyytimies kuitenkin sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Kyllä tässä on jo muutenkin saanut päivänsä hukata "tyhjään emättömään".

Isäntä sanoi, että kai nyt sentään kahvia saisi olla kylmästä tultua, ja taisteltuaan lyhyen, mutta ankaran taistelun sydämessään suostui kuorelampilainen tarjoukseen ja meni poliisien ja isännän perässä kamariin.

— Johan se tuo teidän koiranne kuuluu ennättäneen yhden urotyön tällä matkalla tehdä, rupesi isäntä ylistämään Bellaa, tarkoittaen koululla sattunutta kohtausta.

— No johan se! vahvisti kuorelampilainen ylistystä muistellen äskeistä rytäkkää heidän porstuassaan.

Poliisit kun eivät tajunneet, mitä isäntä oikein tarkoitti, eivät puolestaan vastanneet juuri mitään.

— Sillä tavalla kun aloittaa pienessä asiassa, niin kyllä siitä pian saa suuremmassakin kuulla, jatkoi isäntä kehumistaan.

— Se on vissi se! vahvisti taas leppymätön kuorelampilainen. Kyllä sitä tässä kohta tämän kylän koirien turkit pölisevät, niin että ilma on karvoja sakeana.

— He, he, he! nauroi isäntä kohteliaisuuden vuoksi, vaikka ei ymmärtänytkään kuorelampilaisen sukkeluutta. Mutta sitä minä vain ihmettelen, että se heti osasi lurjuksen niskaan käydä, vaikka oli juuri paikalle tullut.

Mutta siitä suuttui kuorelampilainen ja kysyi, että kuka se on sanonut, että se lurjusta hätyytti. Kyllä vissiin poliisikoirassa itsessään suurempi syy oli.

Isännästä tuntui, että asiassa oli jotain hämärää.

— No tottakai sitä lurjukseksi saa sanoa, kun se ne ruudut särki…

— Niin, vaan siitäpä se onkin kysymys, kuka ne särki. Ei suinkaan meidän koira mene oman talon tavaroita rikkomaan.

Nyt alkoi vähitellen itsekullekin selvitä, että toinen puhui pellosta, toinen pellon aidasta. Siitä syntyi molemminpuolisia selvittelyitä, kunnes tuli ilmi, etteivät poliisit olleet koululla käyneetkään.

— Sittenpä tällä kylällä on useampia poliisikoiria, arveli isäntä.

— Kyllä on sitten tällä kylällä rosvoilla tiukat paikat, ihmetteli kuorelampilainen.

Poliisit olivat ääneti hörppineet kahvinsa, mutta katsoivat nyt ajan tulleen sekaantua keskusteluun.

— Ei tässä läänissä ole muita poliisikoiria kuin tämä Pella, ilmoitti Ratilainen. Niin että kyllä se on akkojen lorua koko se koulun juttu.

Isäntä piteli kuitenkin puoliaan. Renki-Pekka oli asian kertonut, eikä hänen tapansa ollut satuja keksiä.

Renki-Pekka kutsuttiin tuvasta, ja kertoi hän mitä asiasta tiesi. Oli itse nähnyt poliisikoiran koulun pihalla ja herrasmiehen, joka kuului olleen salapoliisi.

— Mikä liekin sitten petturi koko mies, arveli Ratilainen.

Poliisi Makkonen esitti toisen otaksuman:

— Mutta jos se olisi joku viipurilainen tahi helsinkiläinen etsivä, jolla on ollut asiaa tänne päin.

Se tuntui mahdolliselta. Makkonen sanoi kuitenkin:

— Kyllä tässä on sentään paras käydä koululla ensin ottamassa selvä asiasta.

Ja sille sanalle se jäi.

Hetken kuluttua tulivat poliisit ulos pihalle, Ratilainen taluttaen Bellaa.

IX

— Nyt ne menevät! ilmoittivat ikkunoissa vahdissa olleet lapset poliisien lähdön.

Tuvassaolijat työntyivät heti oven täydeltä ulos seuratakseen poliisikoiran esiintymistä ja puuhia.

Poliisit olivat jo veräjällä menossa, kun huomasivat jäljessään tulevan mies- ja poikajoukon.

Makkonen huusi tämän nähtyään:

— Mikäs kansainvaellus tämä on? Ei saa tulla perässä!

Joukko pysähtyi vähän hämillään, jääden katselemaan, miten poliisit Jykkälän isännän kanssa kääntyivät koululle menevälle tielle.

Mutta Kuorelammin kestikievarin isäntä, joka oli noussut kärryilleen, huomautti halveksivasti:

— No on siinä miestä koko läjä — hyvääkin ihmettä töllistelemässä!

Ja käänsi hevosensa kotimatkalle.

Väkijoukko tunsi itsensä loukatuksi, mutta ei kukaan keksinyt sopivaa vastausta, ennenkuin kuorelampilainen jo oli kuulomatkan ulkopuolella.

Koulun lähellä tuli proviisori Löfman vastaan koirineen, pyssy olkapäällä riippuen.

— Sieltäpä se näyttää tulevan se toinen poliisijoukko, sanoi Jykkälän isäntä Löfmanista ja hänen koiristaan.

— No jos nuokin ovat poliisikoiria, niin kyllä ei sitten tällä kylällä paljon muita koiria olekaan, kun nytkin tulee samalla kujalla kolme vastakkain, arveli Ratilainen.

— Hyvää päivää! sanoi Makkonen Löfmanin kohdalle tultuaan.

Löfman pysähtyi ja vastasi tervehdykseen.

— Koulultako herra tulee? kysyi Makkonen vähän epäröiden ja luoden vieraaseen tutkivan silmäyksen.

— Koulultahan minä.

— Taitaakin herra olla se sama, joka siellä kuuluu poliisitutkintoa pitäneen? jatkoi Makkonen tiedusteluaan.

— Minähän se olin! naurahti Löfman. Tai oikeastaan opettaja, kuinka sen nyt vain ottaa.

— Niin, me vain kuultiin tuolla naapurissa, jatkoi Makkonen. Mistä kaukaa tämä poliisi on tullut?

— Ei etempää kuin Savonlinnasta.

— Jokos sitä sielläkin on poliisikoiria? kysyi Makkonen epäilevästi.

— No siellähän nyt vasta onkin vaikka mitä…

Nyt katsoi Makkonen parhaaksi pamahduttaa valttinsa pöytään:

— Saisikohan nähdä herran poliisikortin?

Löfman ihmetteli:

— Mitä kuulustelijoita te oikeastaan olette?

— So, so, sanoi Makkonen kylmästi. Taidatte ollakin joku petturi. Näyttäkää vain paperinne rimpuilematta!

— Onpas tämä nyt juutas! ällisteli proviisori. Mitäs väkeä te itse olette?

— No me ollaan kyllä poliiseja kaupungista… ja tämä tässä on poliisikoira, esitteli Makkonen Bellan.

— Vai olette te poliiseita, sanoi Löfman. No on tässä sitten järjestysvaltaa liikkeellä yhden Kytölän kylän osalle.

— Mitenkäs se on niiden papereiden laita? kiirehti Makkonen.

— Menkää hiiteen papereinenne! sanoi Löfman suuttuen. Mitä tekemistä teillä on minun kanssani? Alkakaa hyvän sään aikana laputtaa, ennenkuin tässä tulee toinen ääni kelloon!

— Pidä varasi Ratilainen! sanoi Makkonen juhlallisesti. Tämä näyttää olevan vakava asia.

— En minä mikään poliisi ole! ärjäisi Löfman kiukkuisesti.

— No sitähän minäkin olen koko ajan epäillyt, riemastui Makkonen. Kuulkaa vieraat miehet päältä, että hän on itse tunnustanut, ettei hän ole poliisi.

— Milloinkas minä olen itseäni poliisiksi väittänyt? sanoi Löfman edelleen kiukkuisessa äänilajissa.

— Sepä ihme! vastasi Makkonen arvokkaasti. Mies pitää poliisitutkintoja ja nyt on tässä meille puolen tuntia vakuuttanut olevansa poliisi, mutta nyt sitten pölähdyttää päin naamaa, ettei hän muka ole poliisiksi itseään väittänytkään. Herra ei taida tietää, että laittomasti poliisina esiintymisestä on iso edesvastuu.

— Kuulkaas nyt hyvät miehet, sanoi Löfman koettaen rauhoittua. Koettakaahan toki käsittää, etten minä ole nyt enempää kuin muulloinkaan itseäni poliisiksi väittänyt…

— No kukas sitten?

— No kukas sitten? Tietysti te itse!

— Mekö itse? Älkää nyt helkk…

— Te juuri. Tehän minua rupesitte poliisiksi tituleeraamaan. Minä en kieltänyt enkä myöntänyt. Luulin teidän leikkiä ymmärtävän.

— Laki ei leikkiä ymmärrä, sanoi Makkonen painavasti.

— Ei näy ymmärtävän, myönsi Löfman.

— Ja olkoonpa kuinka tahansa, niin olette te myöntänyt pitäneenne koululla poliisitutkintoa.

— Sekin oli leikkiä.

— Vai oli sekin leikkiä. Te taidatte olla hyvin leikkisä mies? lisäsi hän ivallisesti.

— Juuri kotitarpeiksi, myönsi Löfman.

— Se on vaarallista leikkiä, huomautti Makkonen vakavasti.

— Tokkopa tuo nyt niin vaarallista lie, väitti Löfman vastaan. Sitäpaitsi oli koko juttu opettajan keksintöä. Hän pelotteli saunan ikkunan rikkojat tunnustamaan sillä, että uskotteli koulupojille minun olevan salapoliisin ja näiden koirien poliisikoiria. Mitäs pahaa siinä nyt oikeastaan oli?

— No eihän siinä nyt juuri lainrikosta tainnut tapahtua, myönsi Makkonen vihdoin armollisesti ajateltuaan asiaa. Kun nyt vain juttu on sillä lailla, kuin te kerroitte.

— Kyllä se sillä lailla on.

— Ka, sittenpä meillä ei taida koululle muuta asiaa ollakaan, päätti Makkonen kuulustelun. Jäniksiäkö se herra on menossa säikyttelemään?

— Niitähän minä.

— No onnea ja lykkyä nyt sitten vain! toivotti Makkonen vilpittömästi. Me käännytäänkin sitten Jykkälään. Ollaan tässä lähdössä rosvojen jäljille, lisäsi hän selitykseksi Löfmanille.

Ja molemmin puolin erottiin sulassa sovinnossa.

X

Poliisit palasivat takaisin Jykkälään, ja Makkonen, vanhempi konstaapeli, sanoi, että on tässä jo päivää alkuhommiin tarpeeksi hukattu. On aika ryhtyä varkaiden takaa-ajoon.

Väkijoukko seisoskeli vielä pihalla, ja heille konstaapeli Ratilainen antoi ystävällisen huomautuksen:

— Mitä te kaiken päivää turulla joutilaina seisotte? Menkää viinamäkiinne ja muille töillenne!

— Eikö tässä enää rauhalliset ihmiset saa siivolla olla? kuului kapinallinen kysymys miesjoukosta.

— Tarsitte siinä ja sotkette jäljet! kiljaisi Makkonen kiivastuen. Mikä koira niistä sitten enää selvän saa, vaikka sillä olisi elehvantin nokka!

— Ei suinkaan ne rosvot ole pihan halki kulkeneet, kun kerran ovat pellon piennarta myöten päässeet tuvan ikkunaan ja siitä ulos, vastusti toinen ääni joukosta.

— Suu kiinni! sanoi Makkonen jyrkästi, kun ei keksinyt muutakaan vastausta tähän huomautukseen.

— Jos mentäisiin katsomaan sinne, missä varkaus on tapahtunut, ehdotti hän sitten isännälle.

Ja väkijoukolle ilmoitti hän:

— Asiattomilta on pääsy laillisen edesvastuun uhalla kielletty!

— Maltetaanhan me pysyä täällä pihallakin, vakuutti eräs joukosta.

— Eikä ne kaiketi poliisitkaan siellä sisällä ikäänsä ole, lohdutteli toinen. Jos nimittäin aikovat rosvot kiinni saada, lisäsi hän varmuuden vuoksi.

Mutta isäntä meni poliisien kanssa kylmään tupaan.

— Onko täällä nyt kaikki siinä kunnossa, mihin rosvot tämän huoneen jättivät? kysyi Makkonen.

— No ihan siinä samassa, vakuutti isäntä. Ei ole mitään liikuteltu — ja akkoja kielsin täällä käymästä muuta kuin minkä ihan välttämättömimmällä asialla.

— Tuosta ikkunasta ne ovat sitten tulleet, totesi Ratilainen ilmeisen tosiasian katsellen rikottua ikkunaa.

— Siitä kai ne ovat tulleet, vahvisti isäntä, ja siitä myöskin menneet, senkin korvennettavat!

— Tässä on tyhjä tikkuaski ikkunan luona, ilmoitti Makkonen, joka teki tarkkoja tutkimuksia. Onko tämä talon tavaroita?

— Ei, sanoi isäntä, meillä käryytetään vain niitä tavallisia Hallmannin tikkuja. Nämä mitä lienevät olleet mäntsäläläisiä — tai muita ulkomaalaisia.

— No sitten se on jäänyt tänne rosvoilta. Ne ovat tehneet tikuilla tulta täällä hamuillessaan.

Todistuksena tämän väitteen uskottavuudesta oli ympäri lattiaa lyhyeksi poltettuja tulitikunpäitä.

— Ne ovat vääntäneet tuon tiinunkin kellariluukun päältä — paholaiset, lausui isäntä.

— Se on hyvä juttu, sanoi Ratilainen. Sitten niiden on pitänyt enemmältä kävellä tämän tiinun ympärillä, niin että siinä pitäisi jälkien hyvin tuntua.

Bella sai tutustua permantoon tiinun luona. Se nuuhki sitä tarkasti, ja Makkonen yllytti:

— Hae rosvo, Pella, hae rosvo!

Sitten alkoi koira nykiä talutusnuoraansa ja Makkonen hellitti sitä senverran, että Bella pääsi vapaasti liikkumaan.

Koira alkoi kulkea ympäri: lattiaa kuono maassa, meni uunin luo ja pyrki sitten ovelle päin.

— Jopas taisi saada jäljistä kiinni, iloitsi isäntä. Ovella koira haukahti lyhyesti.

— Se tahtoo porstuaan, tulkitsi Ratilainen.

— Olisivatkohan ne porstuassa käyneet? arveli Makkonen.

— On ne voineet käydä, päätteli isäntä. Ja ovat voineet sitä kautta poiskin mennä, jos niikseen tulee. Mukavampihan se oli porstuan kautta iso kantamus viedä kuin ruveta sitä ikkunasta laahaamaan.

— Niin, ja kun tiesivät koko talon nukkuvan, lisäsi Ratilainen.

Asia tuntui olevan selvä.

Mentiin porstuaan, koira edellä, miehet perässä, koira aina vain kuono permannossa ja miesten suurella mielenkiinnolla seuratessa sen pienimpiäkin liikkeitä. Porstuasta siirryttiin kuistille ja siitä pihalle.

— Nyt sen näkee, ovatko nuo toljakkeet saaneet sotketuksi jäljet, sanoi Makkonen, pihalla seisoskelevaa joukkoa tarkoittaen.

— Jokos se sai koira jäljen päästä kiinni? kysyi eräs joukosta.

Poliisit eivät vastanneet. Isäntä vain yliolkansa murahti että:

— Pianhan sen näkee…

Koira kääntyi kuistilta heti vasemmalle karjapihaan päin, kulki nuuskien pitkin pihaton aitaviertä saunan eteen ja poikkesi siitä karjatielle.

Isäntä pysähtyi saunan luona ja sanoi:

— Minulla ei ole aikaa tulla pitemmälle, mutta selväthän tässä ovat tiet. Ja kun ei tiedä, miten pitkäksi teille se matka tulee…

— Niin, eihän sitä tiedä, myönsivät poliisit, vaikka tässä saisi juosta siihen maailman toiseen laitaan. Minne tämä tie oikein viepi?

— Se menee tästä ensin meidän karjamaille, mutta sitten tulee sieltä kyllä Korven kylä vastaan… ja sitten koko muu maailma…

— No osataanhan tässä sitten.

Isäntä toivotti onnea matkalle ja kääntyi takaisin pihaan, missä paikalle saapunut Kinnari nauravalle väkijoukolle teki selkoa Löfmanin "poliisikoiran" urotyöstä.

— Mutta kyllä tässä on toinen koira, vakuutti isäntä. Se kun kerran vain nuuhkaisi, niin kohta oli jäljen päässä kiinni, ja niin läksi rohkeasti kuin olisi syntymästään asti sitä tietä kulkenut…

Naapurit alkoivat hajaantua kukin taholleen, koska ei ollut luultavaa, että poliisikoirasta toistaiseksi pitkään aikaan mitään kuuluisi.

Poliisit sillä aikaa painuivat karjatietä myöten edelleen ja katosivat lopuksi metsikköön.

XI

Juuso Paakkula oli tullut mökilleen, syönyt eilistä kalakukkoa, ryypännyt kahvia palanpainikkeeksi, käynyt korjaamassa niityn aitaa, palannut kotiin ja ryhtynyt paikkaamaan Jykkälän Annastiinan lyhytvartisia navettalapikkaita.

Hänen vaimonsa Kaisa karttasi villoja.

— Kuuluikos sinne Jykkälään erikoisia? kysyi Kaisa.

— Kuuluihan sinne vähäsen.

— Joko ne rosvot on saatu kiinni?

— Eihän niitä vielä, mutta eivätkö nuo pian joutune kiinni, kun on sinne tuotu oikein kaupungin poliisit ja poliisikoirat.

— Ohoh, vai että oikein kaupungin poliisit ja koirat! Itsekö se isäntä ne on sinne toimittanut?

— Eikö tuo lie itse.

— Katsohan näet sitä Jykkälän isäntää, kun aloitti isoisesti! ihmetteli Kaisa. Oikein poliisikoirat! Näitkö sinä ne koirat?

— Eihän niitä oikeastaan ollut kuin yksi koira ja kaksi muuta poliisia. Sikolammin mäen alla ne minua vastaan tulivat. Minä korjasin siinä kuorelampilaisen hevosen rinnustinta, kun se oli auennut.

— Itsekö se oli kuorelampilainen kyydissä?

— Itsehän tuo taisi olla. Niitä oli kaksi poliisia, vaikk'ei niillä ollut vormua, ja sitten vielä se poliisikoira. Se oli kanssa kärryissä niinkuin iso herra.

— Vai oikein ne sitä koiraakin kärryissä kuljettivat! Minkä näköinen se oli?

— Taisihan tuo olla semmoinen keskikokoinen lyhytkarvainen koira. Vähän hontelolta se minusta näytti, minkä kerkesin siinä sitä katsella.

— Kun et kääntynyt takaisin Jykkälään katsomaan, miten ne sillä koiralla…

— Mitähän katsomista tuossa sitten olisi ollut. Koira kuin koira. Ja oli tuolla sitä väkeä jo minuttakin tarpeeksi… sitä oli siellä ukkoa kuin kuntakokouksessa.

— Vai niin oli paljon tullut katsojia! ihmetteli Kaisa.

— Niinhän noita oli. Ne poliisit ihan noitumaan rupesivat, kun kuulivat, että sinne oli niin paljon sitä väkeä kertynyt.

— No mitähän ne nyt siitä?

— Sanoivat, että sotkevat kaikki jäljet sekaisin… ja taitaahan se vähän semmoista ollakin.

— Voipihan se olla… terveenäkö se oli se emäntä?

* * * * *

Poliisit seurasivat sillä aikaa koirineen jälkiä.

Jykkälän karjatien reunaa kulki seurue opotalle asti, missä poikkesi heti oikealle ja läksi aitoviertä etenemään. Bella ryntäsi suoraan eteenpäin maata tuskin nuuhkaistenkaan, niin että konstaapeli Ratilainen, joka talutusnuorasta kiinnipitäen lönkytti puolijuoksua perässä, huomautti hengästyneenä:

— Ihanpahan näet hikeen asti juoksuttaa, peijakas!

Johon Makkonen lisäsi:

— Hiton tuoreiltapa ne jäljet tuntuvat, kun ei sen tarvitse niitä tuon enempää nuuhkia.

— Eikö liene jouduttu juoksemaan jäniksen jäljille… ei tämä ole oikeata menoa, epäili Ratilainen.

Vähän matkan päässä oli noustava aidan yli, jonka jälkeen matka jatkui pellon piennarta pitkin, kunnes taas oli noustava aidan yli maantien vieressä.

— Riettaan kuvatus, kun hyppyyttää joka aidan yli! juonitteli Makkonen Bellalle.

Nyt oli tultu oikotietä sille samalle maantielle, jota myöten poliisit olivat saapuneet Kytölän kylälle, ja Bella alkoi kulkea takaisinpäin maantien reunaa pitkin.

— Näinköhän sinä juutas viet meidät takaisin kaupunkiin? alkoi Ratilainen epäillä Bellan aikeita, kun oli kuljettu pari kilometriä maantietä pitkin.

Melkein samassa poikkesi Bella kuitenkin eräälle metsätielle. Siltäkin se pian pyörähti louhikkojen ja ryteikköjen välitse mutkittelevalle jalkapolulle.

— No tämähän tuo jo alkaa viettää vähän kuin rosvojen pesälle päin, arveli Makkonen.

Polun päässä aukeni metsä sen verran, että jätti tilaa pienelle perunamaalle ja sen takana olevalle mökkirähjälle.

— Mitähän väkeä tuolta tulee? ihmetteli Kaisa nähdessään Bellan, Ratilaisen ja Makkosen lähenevän mökkiä.

— Siinäpähän se nyt sitten on se poliisikoira, ilmoitti Juuso Paakkula, joka oli juuri saanut toisen lapikkaan paikatuksi.

— Hyvä isä! siunasi Kaisa. Mitähän ne nyt tänne?

— Sittenpähän tuon kuulee, kun sisälle tulevat, murahti Juuso levollisesti.

Pitkään ei sitä tarvinnut odottaakaan. Ovi avattiin, ja Bella edellään työntyivät Ratilainen ja Makkonen sisään.

— Päivää! sanoivat poliisit, mutta Bella syöksähti kiivaasti haukkuen Juusoa kohti.

Juuso tempaisi rahin vierestä sen Jykkälän Annastiinan paikkaamatta olevan lapikkaan ja hosui sillä Bellaa, uhaten:

— Tulepas päälle sinä vietävä, niin kuonoosi saat!

— Ka eikös tämä ole se sama mies, joka tuli meitä vastaan maantiellä tänä aamuna? tunnusteli Makkonen.

Bella teki kiivaan rynnistyksen Juusoa kohti, jolloin Juuso suuttui ja sanoi:

— Jos ette saa sitä koiraanne asettumaan, niin ajakaa se pellolle… syöpi tässä viattoman ihmisen omassa mökissään kitaansa!

— So, soh! rauhoitti Ratilainen Bellaa vetäen talutusremmiä lyhemmäksi.

— Niin, eikös se juuri tämä mies tullut tänä aamuna meitä vastaan? uudisti Makkonen äskeisen kysymyksensä.

— Ka enkö tuota liene minä ollut.

— Saakeli sentään! kirosi Ratilainen. Nyt se on juoksuttanut tuo koira meidät niitä sinun jälkiäsi myöten tänne hittoon asti… mitä tekemistä sinulla oli siellä Jykkälän kylmässä tuvassa?

— Emäntä antoi voita, niin minä menin perässä, ettei emännän tarvinnut ruveta sitä minulle kantamaan.

— Kyllä te olette yksiä tolvanoita niin emännät kuin isännätkin! julmistui Ratilainen. Näillepä sitten vielä poliisikoirat, hyväkkäille! Eivät ne ymmärrä sen vertaa kuin tuo lapikas tuossa, Tule pois Makkonen!

Ja poliisit läksivät hyvästiä sanomatta ulos.

— Nuuhki nyt vietävä niitä samoja jälkiä myöten takaisin! ärjäisi Ratilainen Bellalle, ettei tänne korpeen eksytä!

XII

Poliisit tulivat Jykkälään takaisin huonolla tuulella, ja perillä he moitiskelivat sitä, että jäljet oli sotkettu. Mieliala lauhtui kuitenkin jonkin verran, kun emäntä tarjosi ruokaa.

— Pitikin sen Juuson telläytyä minun perääni! päivitteli emäntä.

— Noh, eihän tuossa vielä kovin suurta väärää tullut, lohdutteli Makkonen viimein.

Aterioitua päätettiin tehdä uusi yritys. Bella vietiin kylmän tuvan ikkunan taakse, josta se alkoi johtaa etsiviä aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin ensin oli lähdetty.

Matka veti tällä kertaa pellon pientaria pitkin kylän laitaan, missä Bella alkoi kulkea pitkin Kytölän joen vartta. Joen törmällä olevien mökkien ikkunat ilmestyivät täyteen lasten kasvoja, ja Kinnarin mökiltä kuului poliisien korviin poikien kimeä kiljunta: poliisikoira! poliisikoira!

Kylän toisessa päässä vie joen yli sillan virkaa toimittava hirsi- ja lautarytiskö, josta alkaa Törölän salolle vievä tie.

— No jo nyt joutuvatkin oikeille jäljille, kun Törölään läksivät! ihastuttiin mökeissä. Sieltä ne olisivat Jykkälän sapuskat koirittakin löytyneet!

Törölän rappeutunut talo on Törölän salolla noin puolen peninkulman päässä Kytölästä. Törölän väki oli huononlaisessa maineessa, ja kun ei sillä puolen maailmaa muita ihmisasuntoja ollutkaan, niin levisi Kytölän kylälle heti sanoma siitä, että poliisikoira johtaa poliiseita Törölään.

— Hyvähän se olisi, jos kiinni joutuisivat, toivottelivat kytöläläiset. Sata vuotta on siinä paikassa rosvojen pesä ollut.

Sillä aikaa taivalsivat poliisit Törölään päin.

Puolimatkassa, sakeimmalla salolla, tuli heitä vastaan Törölän ukon vävy Kusti Nieminen.

— Päivää! tervehtivät poliisit. Minne tämä tie viepi?

— Eipähän tämä sen etemmäksi kuin Törölään, vastasi Kusti ja katseli uteliaana pitkää nahkavyötä, jonka toinen pää oli kiinni Bellan kaulanauhassa ja toinen pää kääritty Ratilaisen käsivarren ympäri.

— Eikö siitä enää mene mitään tietä etemmäksi? tiedusteli Makkonen.

— Taitaahan siitä jokin jalkapolku oikaista salon läpi sinne Sorjolan järven puolelle — mutta muita teitä siellä ei enää ole. Minnekä ne nämä vieraat ovat menossa?

— Eipähän siitä ole itselläkään tietoa… minne tämä koira vienee…

— Vai niin, vai koirako se…? Mikähän koira se sitten on? kysyi Kusti.

— Ka tämähän se on se tämän läänin poliisikoira…

Kusti hätkähti.

— Virkamatkallakos sitä sitten…?

— Ka virka… Olisi kysymys muutamasta varkaudesta tuolla Kytölän kylällä.

— No kyllä on sitten tullut koiralle erehdys… ei täälläpäin asu muita kuin se Törölän joukko, ja se on hyvin rehellistä väkeä, eivätkö liene uskovaisiakin, niin ettei niitä voi ensinkään epäillä, ilmoitti Kusti kiireesti.

— Emme me ketään epäilekään, selitti Makkonen. Me vain kuljetaan tämän koiran perässä, ja kehen se käy kiinni, niin sille me pistämme raudat käsiin. Vaikka alkaisi piispaa haukkua, niin me kohta niskaan…

— Vai niin on kovat järjestykset…

— Niinhän ne ovat. Jassoo, ettei tänne päin ole muuta kuin se… mikä se nyt olikaan?

— Törölän talo. Eihän täällä muita… Jos tuo koira on rosvon jäljillä ollut, niin ovat ne rosvot sitten painuneet siitä Törölän sivuitse Sorjolan järven puolelle. Siellähän ne kuuluvat olevan Sorjolan järven takana oikein rosvojen pesät.

Poliisit lähtivät jatkamaan matkaansa.

Kusti katseli heidän jälkeensä, ja kun poliisit olivat ehtineet ensimmäisestä tien mutkasta kääntyä, läksi hän juoksemaan halki metsän oikotietä Törölään päin, niin että risut jaloissa räiskivät.

* * * * *

Kytölän Mönkkösessä oli samana päivänä iltapuolella raamatunselitys.

Leipuri Issakainen Sorjolasta oli ilmoittanut puhuvansa aineesta: "Kansat ovat juopuneet vääristä opeista", ja koska oli tunnettua, että Issakainen oli yhtä onnistunut saarnamies kuin epäonnistunut leipuri, niin oli odotettavissa, että tilaisuuteen saapuisi kuulijoita se tavallinen määrä, joka kytöläläisten hartauskokouksissa aina nähdään, kun joku paremmista puhujista on sanaa selittämässä ja veisuuta johtamassa, nimittäin parikymmentä akkaa ja pari kolme ukkoakin.

Mutta kun tämä uskollinen seurakunta käveli kujosia pitkin Mönkkölään, niin ei sen hämmästyksellä ollut rajoja, kun heidän ohitsensa ajaa karahdutti pari hevoskuormaa Sulkkilan kylän väkeä, Tujulan viinaanmenevä isäntä Kuorelammilta ja kokonaista kolme hevoskuormaa Särkijärven suruttomuudestaan tunnettuja asukkaita. Sitäpaitsi näkyi kytöläläisiäkin olevan tulossa enemmän kuin koskaan ennen.

— Siellä taitaakin tänä iltana olla uusi saarnamies sen Issakaisen mukana, arveli Malisen Riitta.

— Niin, ei tiedä vaikka olisi oikea lähetyssaarnaajakin, lisäsi Miinalan vanhaemäntä jaksamatta kuitenkaan oikeastaan itsekään uskoa moista onnenpotkausta mahdolliseksi.

Mutta jos Malisen Riitta ja Miinalan vanhaemäntä olisivat kuulleet sen keskustelun, mikä neljännestunti takaperin oli tapahtunut maantiellä Tujulan isännän ja Sulkkilan kylän "navan" Tahvo Koposen välillä, niin olisi asia esiintynyt hieman toisessa valossa.

Tujulan isäntä oli tapansa mukaan ajanut kuin jehu, hevonen melkein vaahdossa, ja tavoittanut edellä ajaneet sulkkilalaiset sekä yrittänyt ajaa ohi, mutta onnistumatta tien kapeuden vuoksi. Samassa oli hän tuntenut Tahvo Koposen ja huutanut tälle:

— Ka, Koponenhan se on! Kirkollepäinkö sinä olet menossa?

— Enkä kun tuonne vain Kytölän Mönkköselle.

— Raamatunselitykseenkö?

— Ka… niin, sinnehän minä… kun tuo eukko tahtoi, myönsi Koponen hieman vastahakoisesti.

— No, sinnehän minäkin, huusi Tujulan isäntä, joka oli jonkinverran maistanut ja puheliaalla tuulella. Vaikka luuletko sinä Koponen, että minä sinne niiden Issakaisen lorujen tähden… ee-ho! Vai minä antaisin sen Issakaisen sieluani höylätä — ei tule ne kalat! Vaan minä läksin kuulemaan siitä poliisikoirasta. Ptruu-perr! Kuule, tule sinä Koposen Tahvo tänne minun kärryilleni, niin on rutompi ajaa kahden. Onhan sillä sinun konillasi vetämistä sinuttakin.

Koponen noudattikin kehoitusta ja muutti Tujulan isännän rattaille. Viimemainitulla oli taskussaan puolen litran konjakkipullo, ja kun Koponen oli saanut ryypyn, tunnusti hän:

— Sitähän minäkin läksin oikeastaan kuulemaan, mitä ne siitä poliisikoirasta hölyävät… Eikös se Mönkkösen emäntä ole sen Jykkälän Paavon sisar?

— Onhan se… kyllä se tietää Jykkälän asiat.

Issakainen oli ihastuksissaan kuulijain paljoudesta. Tuskin oli hänellä koskaan ollut niin paljon sanankuulijoita. Isäntämiehiäkin oli kymmenittäin. Tämä innostutti hänet saarnaamaan erinomaisesti, mutta kuulijakunta oli koko ajan hyvin rauhaton. Kamarissa tarjottiin näet toimituksen kestäessäkin kahvia parhaille vieraille, ja isäntäväellä oli paljon kertomista poliisikoirasta, joka kiinnitti mieliä verrattomasti enemmän kuin Issakaisen kaunopuheinen esitys vääristä opeista ja niiden turmiollisista vaikutuksista. Kun yksi kamarintäysi oli kahviteltu ja palannut kuulemaan, vieläkö Issakainen puhui vääristä opeista, työntyi kamariin heti toinen ahdos, ja puheen sorina oli niin äänekäs, että se vaikutti häiritsevästi ohjelman suoritukseen tuvan puolella.

Mutta äkkiä tuli suuri hiljaisuus.

Issakainen oli ruvennut puhumaan poliisikoirasta.

Kamari tyhjeni silmänräpäyksessä. Kaikki tunkeutuivat tupaan.

— … ja eikö se todellakin, todellakin, rakkaat veljet ja sisaret, ole surullinen todistus siitä, miten kauas me ihmiskurjat olemme eksyneet oikealta tieltä, kun armollisen esivallan täytyy käyttää järjettömiä luontokappaleita, sieluttomia koiria apunaan taistelussa rikoksia, pahuutta ja syntiä vastaan! Eikö meidän sydämemme täydy itkeä verta ajatellessamme, että ihmiset ajavat vääryyden ja perkeleen asioita ja koirat ajavat oikeuden ja rehellisyyden asiaa!

Issakainen puhui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja hänen saarnansa loppuosa teki tärisyttävän vaikutuksen.

XIII

Törölän isäntä Törö-Jussi loikoi penkillä ja mietiskeli, olisiko lähdettävä hakkaamaan havuja. Uunilla makasi vällyjen välissä Törö-Jussin isä, puolisokea ukko, yskien ja väristen. Emäntä oli navetassa.

Silloin syöksyi vävy tupaan hengästyneenä ja kiljaisi:

— Nyt sukkelaan piiloon ne Jykkälän sapuskat! Poliisit ja poliisikoirat ovat niskassa ihan tuossa paikassa.

Törö-Jussi kirosi pelästyneenä ja kysyi:

— Minnekä minä ne nyt sullon?

— Älä sinä liikuttele niitä ensinkään! Juokse sanomaan akallesi, että viepi ne vaikka sinne vanhempaan latoon niitylle ja peittää heiniin. Se koira s—na tulee sinun jälkiäsi myöten.

Törö-Jussi juoksi navettaan, ja hetken perästä kiirehti emäntä aittaan, josta kantoi piikkohurstiin käärittyä taakkaa selässään saunan sivuitse niitylle päin.

Törö-Jussi meni tupaan ja sanoi isäukolleen:

— Jos ne sinulta kyselevät, niin älä sano mitään. Älä aukaise suutasi, ettet sotkeudu puheissasi! — heittäydy hölmöksi…

Ukko yski uunilla mitään vastaamatta, ja Törö-Jussi alkoi katsella ikkunasta. Kusti oli juossut saman tien takaisin kuin oli tullutkin.

— Ei se akka ala joutua, murisi Törö-Jussi levottomana.

Emäntä ennätti kuitenkin takaisin, ennenkuin etsivät tulivat.

— Sinnekö sinä ne veit vanhaan latoon?

— Sinne… työnsin heinien alle ovenpieleen… ei ollut aikaa kätkeä paremmin, läähätti emäntä.

— Mene nyt navettaan ja sano, jos mitä kysyvät, että minä kävin tänä aamuna Kytölässä ja poikkesin Jykkälän kautta takaisin tullessani.

— Hyvä isä kuitenkin! huokasi emäntä ja meni navettaan.

Törö-Jussi tuijotti kankein silmin ulos ikkunasta. Taivaalla ajelehti mustia pilvenjönkäleitä, metsä huokaili raskaasti syksytuulessa, ja pihaton veräjän vieressä aidanseipäässä oleva väkkärä vääntelehti levottomana tuulenpuuskauksissa ja läpätti pahaenteisesti.

Nytpä saapuivatkin poliisit pihaan, katselivat jonkin aikaa ympärilleen ja näyttivät neuvottelevan.

Sitten tulivat he tupaan.

Bella nosti heti Törö-Jussia vastaan mielenosoituksen, jonka tarkoitusta ei ollut vaikea käsittää. Poliisit eivät kuitenkaan päästäneet sitä Jussin kimppuun.

Jonkun sekunnin tuijottivat molemmat puolet toisiinsa.

Senjälkeen kysyi Makkonen:

— Onko tämä se Törölän talo?

— Ka tämähän se taitaa sen niminen olla, myönsi Jussi.

Bella vain riuhtoi ja haukkui. Ukkoa alkoi uunilla yskittää.

— Tekös tämän talon olette isäntä?

— Ka minähän se taidan olla.

— Tietääkös isäntä, mistä me nyt isäntää syytämme? jatkoi Makkonen kuulusteluaan.

Vallitsi hetken vaitiolo. Bella rähisi entistä kiukkuisemmin.

— Ka, mistäpäs minä sen… lausui Törö-Jussi verkalleen. Yksi saattaa syyttää yhdestä, toinen toisesta. Juutastako se tuo koira minulle terhentää?

— Taikka emmehän me oikeastaan syytä ketään, lisäsi Ratilainen selitykseksi. Emmekä epäile ketään. Vaan tuo koira kun ketä syyttää, niin meidän pitää sitten niinkuin viran puolesta käydä asiaan käsiksi.

— Mikähän koira se sitten on? tiedusteli Törö-Jussi välinpitämättömän näköisenä katsoa muljauttaen Bellaan.

— Joo, tämähän se on se tämän läänin poliisikoira, ilmoitti Makkonen Bellan arvon.

— Vai se se on se poliisikoira, ihmetteli Törö-Jussi. Eipähän näet ole tullut perätyksi, onko niissä puheissa mitään perää, kun ne ovat tuolla kylällä jotkut olleet tietävinään, että siellä kaupungissa olisi semmoisiakin koiria. Tottahan se sitten taitaa kumminkin olla.

— No tottapa tietenkin, vakuutti Makkonen. Tässä on nyt yhdeksi esimerkiksi ihan elävä ja hyvin etevä poliisikoira… ja se haukkuu teitä.

— Niinhän tuo näkyy haukkuvan, myönsi Törö-Jussi kiistämättömän tosiasian. Mitähän se mahtanee minusta haukkua? aprikoi hän sitten.

— Me olemme pitäneet tuolla Kytölän kylällä poliisitutkintoa muutaman varkauden johdosta… ei ole tainnut isäntä kuullakaan? aloitti Makkonen kavalasti.

— Olenhan minä siitä vähän kuullutkin, valmistautui Törö-Jussi torjumaan väijytystä, jota arvasi poliisien nyt ryhtyvän hänelle laatimaan.

— Vai jo siitä täällä salollakin tiedetään! kummeksui Makkonen. Soh, Pella, alahan asettua! Kyllähän me vähemmälläkin nähdään, ketä sinä tarkoitat! Mitenkä siitä on tänne asti sana levinnyt?

— Sattuuhan sitä aina joku tuolla Sorjolan järven puolella asuva poikkeamaan talossa, kun on ollut Kytölässä käymässä. Ja näkyyhän tuota itsellekin tulevan joskus tarvis lähteä täältä korvesta ihmisiä tapaamaan… jollei muuta varten niin ainakin suolan ostoon, selitteli Törö-Jussi.

— Mitenkäs se sitten tämä Pella osasi teidän jäljillenne, kun me siellä varkauspaikalla neuvoimme sitä rosvon jäljille? kävi Makkonen suoraan asiaan käsiksi.

Törö-Jussi oli kuitenkin varustautunut hyökkäyksen varalta ja selitteli edelleen rauhallisesti:

— Kun ei se sitten vain olisi löytänyt minun jälkiäni sieltä toisen tuvan ikkunan takaa ja pellon pientareelta…

— Mitenkäs ne teidän jälkenne olivat sinne tulleet? kysyi Makkonen hyvin viisaan näköisenä. Kävittekö te siellä?

— Ka, poikkesinhan minä siellä kirkolta tullessa… kun kuulin että Jykkälään oli kutsuttu poliisikoira, niin poikkesin kylältä tullessa tänä aamuna siellä Jykkälässä katsomassa, oliko siinä hölyssä mitään perää.

— Olihan siellä niitä ukkoja muitakin, mutta en minä muista teidän näköistä miestä siellä nähneeni, muisteli Makkonen. Vai muistatko sinä Ratilainen?

— Ei, en minä muista! kielsi Ratilainen.

— Ei siellä silloin vielä muita ollutkaan. Minä poikkesin siellä vain omia aikojani. Kuulihan se tämä isäukkokin, joka on tuolla uunilla, että minä aamulla kerroin siellä poikenneeni.

Ukko yski uunilla ja vikisi:

— Joo… kyllä minä kuulin.

— Hm, sanoi Makkonen.

— Taitaa olla tämä asia taas yhtä pitkää kuin leveätäkin, epäili Ratilainen. Piru näistä kytöläläisten asioista selvän ottakoon! huokasi hän sitten.

— Ei kai isäntä pahaa tykkää jos me pidämme tässä kotitarkastuksen, esitti Makkonen. Kun on kerran tultu tänne asti ja kun virka vaatii…

Hetken aikaa vallitsi äänettömyys.

Sitten sanoi Törö-Jussi:

Ka, omassa vallassannehan tuo lienee… Aukihan tässä on kulku vinniltä sillan alle asti. Sittehän sen näkee, kun tarkastaa.

Isäukko yski uunilla vahvistukseksi Jussin sanoille, ja poliisit aloittivat kotitarkastuksen.

Tunnin kuluttua, kun Ratilainen hikisenä ja vaatteet mullan ryvettäminä kömpi ylös tuvan permannossa olevasta luukusta, sanoi Törö-Jussi, joka oli penkillä piippuaan imeksien seurannut tarkastuksen menoa:

— Ei taida löytyä niitä Jykkälän tavaroita…

Ratilainen ei vastannut mitään.

— Katsoitko sinä tarkkaan sen sillan aluksen? kysyi Makkonen, joka tuli sisään aitasta.

— Tarkastelinhan minä sitä…

— Navetan ja tallin parvi ja liiterit pitäisi vielä penkoa, järjesteli Makkonen viranomaisten tehtäviä. Tässä tulee vähän häirinkiä talon töille, pyyteli hän emännältä anteeksi, mutta ei tämä enää pitkään kestä.

— Eihän tässä tämmöisessä talorötiskössä mitään niin erinomaisia töitä olekaan, sanoi emäntä.

— Panisit akka vaikka kahvipannun tulelle, ettei tarvitsisi vieraitten koko päivää kuivin suin olla, ehdotti Törö-Jussi vaimolleen.

— Sitähän minäkin tässä justiinsa arvelin, sanoi emäntä ja alkoi liikutella kahvipannua pankon ääressä.

— Eipä sitä tämmöisille vieraille tavallisesti kahvia pistoovata, huomautti Makkonen, niin että olisihan tässä nytkin kahvitta välttänyt.

— Ei sattunut kotiin vehnäsiäkään, muisti emäntä huolestuneena, kun ei tiedetty vieraita odottaa eikä ole tullut itsellä leivotuksi. Vähän tipoja vain on, mutta ne taitavat olla jo hyvin kuivettuneita, kun siitä on jo pari viikkoa, kun ne ostettiin kirkolla käydessä siitä Tossavaisen paakarista…

— Vai vielä tässä tipoja ja muita vehnäsiä, vastusti Ratilainen, jolla oli kova kahvin mieliteko. Ja likoaahan se kuivakin tipo, kun sitä kahvissa liottelee.

— Likoaahan se tipo, vahvisti Törö-Jussikin.

— Vaan jos me tämän Ratilaisen kanssa sillä aikaa kävisimme noita ulkohuoneita vähän tarkastamassa, niin sittehän se olisi sekin tehty, esitti Makkonen.

— No kun ette kauan viivy, antoi emäntä luvan. Ei tämä kahvin kiehauttaminen pitkää aikaa vie.

— Pianhan me ne on vilkaistu, sanoi Ratilainen. Kun ilkeäisi pyytää emännältä jotain ruuan tähteitä tälle Pellalle. Eikö tuolla liene kova nälkä.

— No johan toki! sanoi emäntä kerkeästi. Mielellänihän minä annan syömistä tälle poliisikoiralle, kun se on niin viisaan ja hyväntahtoisen näköinen luontokappale.

Poliisit läksivät lopettamaan tarkastuksensa, mutta Ratilainen käski Bellan, joka yritti tulla heidän mukanaan, jäädä tupaan.

Poliisien lähdettyä alkoi emäntä kokoilla savivatiin ruuan tähteitä.

Törö-Jussi heristi nyrkkiään Bellalle ja sanoi:

— Vai vielä sinulle syömistä, kehvelin juoksulaalle! Puukon kun työnnän kurkkuusi, niin herkeät sinä ihmisten jälkiä nuuskimasta!

— Hrrh! alkoi Bella murista. Sen kunnioitusta herättävät hampaat paljastuivat, karvat pöyhistyivät, ja se kiinnitti Törö-Jussiin leimuavan katseen.

— Kun olisi vaikka ketunmyrkkyä! vikisi ukko uunilta, niin siinä sille olisi oikeata syömistä… vaan eipähän sen viisaus näy Törölän salolla loppuun asti riittävän.

Ukko sai taas yskänkohtauksen, ja Törö-Jussi kiljaisi Bellalle:

— Älä katsoa naljota minuun hyvin pitkään, taikka kun otan tuolta tuon tupakkapölkyn ja mätkäisen sen kalloosi, niin et ennätä ulahtaakaan, hornan hurtta!

— Hrrh!

Bella urahti entistä uhkaavammin ja otti askeleen Törö-Jussia kohti.

Törö-Jussi, jolla ei ollut käsillä minkäänlaista asetta, säikähti ja huusi:

— Nyt se piru hyppää kurkkuun! Ota akka korento sieltä ovipielestä ja tule apuun!

Emäntä kiiruhti asettamaan ruokakupin Bellan eteen ja maanitteli sitä syömään:

— Seh, Pella, seh poliisikoira… seh, seh!

Bella tuijotti hirmustuneena Törö-Jussiin eikä vilkaissutkaan ruokaan. Se näytti olevan valmis millä hetkellä tahansa lentämään kuin noidannuoli Jussin kurkkuun, jota kohti sen ilkeästi kiiluvat silmät tähtäsivät.

Jussin koko ruumis vapisi, hänen istuessaan siinä turvattomana penkillä tuon ärsytetyn pedon edessä, vain parin kolmen askeleen päässä siitä, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen.

XIV

Samaan aikaan tarkastelivat poliisit niitä ulkohuoneita, joita eivät ennemmin olleet tutkineet, mutta mitään ei löytynyt.

— Tuolla saunan takana on vielä vähän epäilyttävän näköinen risuläjä, sanoi Makkonen. Käydäänpäs vielä sitäkin penkomassa.

Ratilainen mätti rukkaskädessä karahkoja syrjään ja Makkonen potki saappaillaan kasaa pienemmäksi. Viimein tuli vastaan jäätynyt mullikko, ja Ratilainen sanoi:

— Ei näy olevan mitään tässäkään.

— Ei, myönsi Makkonenkin.

Silloin tuli niitylle vievää tietä pitkin metsämies, laukku ja pyssy selässä ja koirat perässään.

Tulija ei ollut kukaan muu kuin proviisori Löfman, joka poliisien luo tultuaan sanoi:

— Saisikohan talossa ruokaa ja yösijaa?

— Ka en tiedä, sanoi Makkonen, joka pyyhki roskia saappaistaan. Me emme ole tämän talon väkeä.

— Eivätkös nämä olekin niitä poliiseja, jotka tulivat vastaan tänä aamuna siellä Kytölän koulun luona? tunnusteli Löfman katsottuaan tarkemmin risuläjän penkojia.

— Samojahan me olemme, myönsi Makkonen. Ja te ettekö liene se sama herra, joka piti koululla poliisitutkintoa?

— Sehän minä.

— Katsoppas näet, kun taas satuttiin yhteen! ihmetteli Ratilainen.

— Minä olen täällä salolla rämpinyt koko päivän, selitti Löfman.

— No antoiko tuo metsä mitään? kysyi Makkonen.

— Eipä se juuri erikoisia. Pari jäniksen kempulaa on vain laukussa.

— Ilmankos minä muutama tunti sitten olin kuulevinani koiran haukuntaa, muisti Ratilainen.

— Mitenkäs te olette tänne asti joutuneet? tiedusteli Löfman?

— Niitähän me olemme varkaan jälkiä etsineet, tunnusti Makkonen hieman vastahakoisesti.

— Mutta ei tahdo tulla sen valmiimpaa koko asiasta, sanoi Ratilainen.

Silloin ilmoitti Löfman suuren uutisen:

— Siellä ne ovat toisessa ladossa, vähän matkan päässä täältä, ne varastetut tavarat. Diana sinne poikkesi penkomaan, kun minä päivällä kuljin niityn poikki, ja kun minä menin katsomaan, mitä se siellä touhusi, niin siellä oli muutama leipä ja voita mitä lienee ollut kymmeniä kiloja.

— Vai sinne ne juutakset älysivät ne kätkeä! huusi Makkonen. Eikö liene sanan meidän tänne tulosta lennättänyt se hulikaani, joka tuli meitä vastaan tiellä. Ilmankos niitä ei tahtonut löytyä, vaikka kaikki riihenkolotkin tutkittiin.

Poliisit läksivät juoksujalkaa niitylle, ja Löfman meni mukaan oppaaksi.

Tuvassa oli asema samaan aikaan kehittynyt tuskalliseksi.

Törö-Jussi koetti lepyttää Bellaa ja yritti ojentaa kättään sitä kohti, sanoen vapisevalla äänellä:

— Seh, Pella, seh seh!

Mutta kun Jussi yritti kättään liikuttaa, pingoittuivat Bellan jäsenet kuin hyppäykseen ja se karjaisi verta hyydyttävän:

— Hrrh!

Jussin käsi vaipui heti hervottomana sivulle.

— Jokohan se nyt syöpi sinut elävältä! hätäytyi Törö-Jussin akka.

— Ota sukkelaan se korento tuolta nurkasta ja vetäise sillä niin, että keikkoaa, pakana, huusi Jussi kuoleman hädässä akalleen, muuten se kohta repii minulta kurkun auki!

Akka, joka oli ollut kyykkysillään poliisikoiran edessä turhaan kohottaen ruokakuppia sen suuta kohti, laski kupin lattialle ja yritti nousta miehensä avuksi, mutta silloin kiinnitti koira häneenkin vihanpalavan katseensa ja päästi kiukkuisen:

— Hau-uh!

Akka oli saada halvauksen ja putosi puolipyörryksissä lattialle istumaan. Luullen viimeisen hetkensä tulleen hoki hän vain:

— Herra armahda, Herra armahda…

Vihdoin hän tointui, ja huomattuaan olevansa vielä hengissä ja Bellan taas tuijottavan jäykistyneeseen Törö-Jussiin yritti hän siirtyä pois tuon julman pedon vaarallisesta läheisyydestä. Hän aikoi juosta ulos ja huutaa poliiseja apuun, ennenkuin heidän koiransa on tappanut koko talon väen.

Mutta Bella oli koulun käynyt poliisikoira, ja Törö-Jussin ilmeisesti vihamielinen esiintyminen oli äkkiä herättänyt siinä jälleen vireille voimakkaan epäluulon koko Jussin huonekuntaa vastaan. Kun emäntä liikahti, murahti se hänelle ja välähdytti hampaitaan, ja tämä huomautus naulitsi akan lattiaan varmemmin kuin jos hän olisi ollut kahleilla siihen kiinnitetty.

— Ala kömpiä ukko sieltä uunilta… ota halko ja anna sille lähtö…

Enempää ei Törö-Jussi kerjennyt neuvoa isäänsä, sillä Bella teki niin uhkaavan liikkeen, että hänen suunsa äkkiä sulkeutui, eikä hän enää uskaltanut sitä avatakaan.

— Mitä minusta vanhasta, vaivaisesta raadosta, kun ette tekään sille puolianne pidä! valitteli ukko ja katsoi parhaaksi pysyä uunilla.

Tuvassa vallitsi nyt tuskallinen hiljaisuus. Ukko vain silloin tällöin yskähti uunilla, ja Törö-Jussi hengitti raskaasti, käheästi, tuijottaen hiki otsalla Bellaan.

Akka makasi kontallaan lattialla Bellan vieressä, käsiensä varassa, jotka rupesivat puutumaan. Hänen vasen säärensä alkoi ilkeästi syyhyä, mutta hän ei voinut liikauttaakaan kättään ruopiakseen kutiavaa paikkaa.

— Voi hyvä isä, iäkseenkö ne poliisit nyt jäivät sinne pihalle! huokasi hän viimein.

Kului hetki, joka tuvassaolijoista oli iankaikkisuus.

Syyhyminen akan sääressä tuntui vähitellen leviävän ympäri ruumiin. Vihdoin syyhytti ja pisteli joka paikkaa. Varsinkin hartioita. Ei eläessään ollut hänen ruumiinsa sillä tavalla syyhynyt…

Lopuksi alkoi hänelle selvitä se kauhea varmuus, että hänen täytyi kuolla tuossa tuokiossa. Tätä ei enää voinut kauan kestää… hänen täytyi ruveta raapimaan itseään, ja kun koira huomaa hänen liikahtavan, niin…

Akka sulki silmänsä uskaltamatta ajatella loppuun.

XV

Mutta pelastus tuli viimein.

Porstuasta kuului askeleita ja puhetta. Sitten aukaisi poliisi Makkonen oven ja jäi ihmeissään seisomaan kynnykselle. Löfman ja Ratilainen katselivat hänen selkänsä takaa.

— Nämä taitavatkin esittää jotain kuvaelmaa! huomautti Makkonen aikansa katseltuaan. Akka pyllöttää lattialla, ja ukko ja koira "paistavat särkeä", niin että silmät ovat päästä pudota!

Bella käänsi vähän päätään ja alkoi sitten kovasti haukkua Törö-Jussia.

— Älähän enää hauku! kielsi Makkonen. Kyllä tämä asia nyt jo selviää.

— Mitähän ne ovat yrittäneet koiralle tehdä, kun se on niin julmistunut? aprikoi Ratilainen.

Mutta Makkonen astui Törö-Jussin luo. Kuului pieni kilahdus, ja kun Jussi kykeni taas selvästi ajattelemaan, huomasi hän olevansa käsiraudoissa.

Kun varastetut tavarat olivat tuodut ladosta, valjastivat poliisit Törö-Jussin hevosen. Makkonen ja raudoissa oleva Törö-Jussi ajoivat rattailla, joille myöskin varastetut tavarat olivat sijoitetut.

Ilta pimeni. Taivas oli pilvessä, ja mustana, uhkaavana seisoi Törölän salon sakea metsä kuin kahtena seinänä tien vierellä katsellen, kuinka tuttua miestä vietiin pois salolta. Törö-Jussi ei puhunut mitään, ja Makkonen kiinnitti kaiken huomiokykynsä hevosen ohjaamiseen.

Ratilainen Bellaa taluttaen ja Löfman koirineen kävelivät perässä.

Jonkin matkaa kuljettua rykäisi Ratilainen ja sanoi matalalla äänellä Löfmanille:

— Sitä me vain tuumattiin tuossa lähtiessä Makkosen kanssa esittää herralle, että jos niinkuin passaisi antaa sen latolöydön jäädä tämän Pellan laskuun, ettei herra kertoisi, että herran koira ne löysi… se olisi ikäänkuin vähän esivallan alentamista yhteisen kansan silmissä, kun on muutenkin sattunut tulemaan hiukan ronkelia tässä tutkimuksessa… kyllähän herra ymmärtää, mitä minä tarkoitan…

— No ymmärrän hyvinkin, sanoi Löfman. Antaa vain jäädä Bellan tekemäksi. Tulihan tälle Dianalle tarpeeksi kunniaa jo siellä kansakoululla.

— No niin juuri! sanoi Ratilainen hyvillään ja taputteli Dianan päätä.

Kytölän kylälle päästyä jätti Löfman hyvästi poliiseille ja kääntyi omille teilleen.

XVI

Oli jo iltapimeä.

Jykkälän tuvassa istuskeli parin naapuritalon ukkoja ja renkimiehiä, pohtien kysymystä siitä, saako poliisikoira rosvot kiinni.

Useimmat olivat sitä mieltä, ettei niin tulisi käymään. Jos rosvot olisivat olleet Törölän joukkoa, niin olisi kiinniottajien pitänyt jo ehtiä takaisin, ja jos ne taas olivat Sorjolan järven puolelta tai vieläkin kauempaa, niin otappas hännästä! Kun ne vain ovat valtamaantielle päässeet, niin kyllä siinä jäljet sotkeentuvat, vaikka olisivat vorot äsken tervatuissa lapikkaissa kulkeneet.

Mutta Jykkälän Paavo ei ollut kadottanut toivoaan ja piti poliisikoiran puolta.

— Erehtyipä se heti alussa! väitti eräs naapureista.

— Niin, säestivät toiset. Heti ensi otteella iski kirveensä kiveen!

— Kunko vei sinne Paakkulan Juuson mökille? kysyi Jykkälän isäntä.

— Niinpä niin.

— No siitähän sen juuri näki, miten hyvä se on jälkiä seuraamaan! kiisti isäntä. Vaikka oli Juuso kulkenut maantietäkin pitkin, niin eipäs vain se poliisikoira kadottanut jälkiä. Ja jos Juuso olisi se varas ollut, niin yksinäänpähän saisi Kaisa nukkua tänä yönä.

— Niin, mutta kunpa se Juuso ei ollutkaan varas! huomautti naapuritalon isäntä, ja hänen puolueensa riemastui nauraa höröttämään:

— Niin, siinäpä se! Kun se ei ollutkaan varas! Viattoman miehen olisi näet pistänyt linnaan, jos se koira olisi saanut käräjät istua!

Jykkälän isäntä harmistui poliisikoiran puolesta ja koroitti ääntään, mutta naapuri huusi vielä kovemmin:

— Nämä lapikkaani syön ensi pyhänä päivälliseksi, jos vain se koira tuo sinulle voisi takaisin!

Jykkälän Paavo oli ihan suutuksissaan. Korvat punoittivat. Ajatuksissaan vihastui hän jo muurari Kinnariinkin: sehän se oikeastaan narrasi minut koko hötäkkään. Minusta nähden olisivat saaneet olla vaikka kissan hännässä niin voinsa kuin leipänsäkin!

Silloin aukeni ovi, ja sisään astuivat Makkonen, Ratilainen, Törö-Jussi ja Bella.

— Tässähän sitä taas ollaan! tervehti Makkonen reilusti.

— No kuinkas kävi? kiirehti Jykkälän Paavo innokkaasti kysymään.

— Ka, mikäpäs siinä… tuolla ovat voinne kärryissä, käskee vain piikoja nostamaan ne entiseen paikkaansa… ja tässä on meillä sitten mukana tämmöinen ukko, jonka kanssa isäntä saa selvitellä sen voiasian niinkuin haluaa, esitteli Ratilainen vankinsa.

— Eikö se olekin se Törö-Jussi? ihmetteli isäntä.

— Töröpä tietenkin! todistivat naapuritkin.

— No nyt sinä törötit viimeisen pahantekosi, kun murtovarkaaksi rupesit! uhkasi isäntä Jussia.

— Oikein on näet käsiraudoissa… kyllä se taitaa sitten olla varma asia, myönsi jo naapurikin.

— Saat meiltä kilon sitä varastettua voita rasvoiksi, jos maistuisivat lapikkaasi ensi pyhänä vähän kuivilta, ilkkui Jykkälän isäntä. No oli se nyt hyvä juttu, että joutui tämä Törö-Jussi kerrankin kiinni! Ei se ole sen ensimmäinen synti. Ja tuo koirako se tämän Törön…?

— No kukas sitten! ylpeili Ratilainen. Siinä oli koko Törölän joukolla semmoiset kinkerit, kun tämä Pella ne oikein lujille otti, ettei tuolta mieheltä tahtonut puoleen tuntiin kieli suussa kääntyä, ja sen akka lotkahti lattialle niin hervottomana, että miesvoimalla täytyi siitä penkille nostaa, kun eivät omat polvensa kannattaneet.

— Niin se oli kuin parasta teatteria! todisti Makkonenkin.

Kaikki katselivat kunnioittavasti ja ihmetellen Bellaa, joka vähääkään välittämättä herättämästään huomiosta loikoi uunin kupeella permannolla etukäpäliään nuoleskellen ja siistien.

— No on siinä koko komisarjus! ylisti lopuksi eräs miehistä.

— On siinä… eipä uskoisi hylkyä moiseksi! säesti joku toinen.

— Ei se näistä puolin kannata tuo varkaan ammatti tässä meidän läänissä! huomautti Jykkälän isäntä Törö-Jussille, ja Makkonen myönsi hieman mahtipontisesti:

— Eihän se taida enää oikein kannattaa… ainakaan tämän poliisikoiran aikana.

Suurella voimalla ravisteli Issakainen parhaillaan hereille kytöläläisten ja lähipaikkakuntalaisten turtuneita omiatuntoja, kun hätäinen pojan ääni huusi kesken kaiken ovelta:

— Nyt on se poliisikoira tullut takaisin Jykkälään ja tuonut rosvon tullessaan!

— Aamen! sanoi Issakainen lopettaen saarnansa siihen paikkaan, sillä järkevänä miehenä käsitti hän oitis, että jatkaminen olisi ollut turhaa.

Tosin yritti hän vielä ehdottaa, että veisattaisiin virsi, ennenkuin erotaan, mutta kukaan ei kuunnellut häntä.

Oven täydeltä tunkeutui väki ulos tuvasta ja läksi juoksujalkaa Jykkälään poliisikoiraa katsomaan.

Issakainen katseli ensin hiukan haikein mielin kuulijakuntansa äkillistä lähtöä ja huokasi itsekseen, mutta sitten, jäätyään aivan yksin, puki hän ylleen sarkapalttonsa, pisti karvalakin päähänsä ja läksi juoksemaan Jykkälään päin.

* * * * *

Mönkkösellä Issakaisen raamatunselityksessä olleen rahvaan mukana levisi sanoma jo myöhään sinä iltana ja varsinkin seuraavana päivänä laajalle Kytölän rajojen ulkopuolelle. Päivä päivältä kasvoi Bellan maine vakinaisena ja itsenäisesti toimivana valtionvirkamiehenä, ollen nyttemmin sekä tällä maan kulmalla että sanomalehtien kertomuksista muuallakin lopullisesti, varsinaisesti ja vakavasti vakiintunut.

Mutta etenkin Kytölän kyläläisten silmissä loistaa poliisikoira Bellan nimi melkeinpä tarumaisella hohteella.