Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

SIITÄ NOUSI HIRMUINEN PROSESSI!

Kertomus

Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.

I

Ei ole kaupunkimme vielä lopen vanha, sillä onpa niitä vanhempiakin, mutta eipä se ole enää aivan eilispäiväisiäkään. Monta on rakennettu maahan kaupunkia, kauppaloista puhumattakaan, sen jälkeen kun tämän kaupungin asemakaava vahvistettiin.

Aluksi kaupunki ikäänkuin arasteli vettä ja asettui mäen taakse, mutta vanhemmaksi tultuaan kurkisti se mäen yli ja ajatteli: miltähän tuolla toisella puolen tuntuisi?

Ja se tuli uteliaaksi ja kömpi vihdoin varovaisesti mäen yli, kunnes lopuksi pääsi rantaan asti, lahden poukamaan. Ja siihen se tietysti pysähtyi.

Mutta kirkko ei tullut perässä. Se jäi rauhallisena paikoilleen mäen taakse, ja siellä se on tänäkin päivänä iäkkäiden matalien talojen keskellä kuin kana poikueineen.

Kullakin talolla on oma pihansa, jossa on vesitynnyri rattaineen ja koirankoppi pihan perällä. Kopissa ei tosin ole koiraa eikä tynnyrissä vettä, mutta se ei tee mitään, sillä molempia voi hankkia silloin kun niitä tarvitaan, ja sitä ennen on niitä turha hankkiakaan.

Sitäpaitsi on jokaisella talolla oma puutarhansa, jossa kasvaa useita puita, myöskin omenapuita, jotka kuitenkaan eivät koskaan kuki eivätkä hedelmiä kanna. Mutta vielä useampia ja useammanlaatuisia pensaita näemme näissä puutarhoissa. On karviaismarjapensaita, on viinimarjapensaita, joissa on sekä punaisia että valkoisia, vieläpä mustiakin viinimarjoja, ja pensaiden välissä kasvaa pitkää, mehevää heinää, jota lehmä kyllä söisi.

Puutarhan perällä on parin suuren koivun tai kuusen välissä humalamaja, ja sen keskelle on maahan isketty oikein aika pölkynmötkäle. Pölkyn päähän on naulattu pöydäksi lyhyt, mutta leveä, sileäksi höylätty ja viheriäiseksi maalattu lankun pätkä.

Kadut eivät ole kivetyt, ja tarpeetontahan se onkin, kun niissä on hyvä hiekkapohja, joka sateen jälkeen kuivaa pian, ja mihinkähän olisi niin kiire, ettei joutaisi sen kuivumista odottamaan? Eräs talonomistaja yritti komeuden vuoksi kivetä katuosansa, mutta työ jäi puoliväliin, kun kivet loppuivat kesken. Pikkupojat kaivoivat sitten lopuksi nekin irti ja kuljettivat ne eri pihoihin, käyttääkseen niitä omiin ja hyödyllisempiin tarkoituksiinsa. Sekään talonomistaja ei enää uudista yritystään, sillä hän on jo kuollut, ja leski on pystyttänyt hänen haudalleen kiven, joka varmaankin painaa yhtä paljon kuin kaikki nuo hukkaan menneet katukivet yhteensä.

Onpa kaupungissamme kivitalokin.

Se on torin varrella ja on se kaksikerroksinen. Sitä sanotaan raatihuoneeksi, koska sen alakerrassa on raatihuone ja raastuvanoikeus.

Siellä alakerrassa on myöskin poliisikamari. Poliisikamarissa pelaavat konstaapelit suurella kätevyydellä ja jokseenkin risaisilla korteilla Mustaa Pekkaa, ja talon yläkerrassa on ravintola, josta hyvin tai ainakin siististi puetut ihmiset saavat sekä miedompia että väkevämpiä väkijuomia. Ravintolassa on paljon tupakansavua, joka ei tunnu lähtevän sieltä tuulettamallakaan, ja vielä enemmän on sitä poliisikamarissa. Mutta sitäpä ei koskaan tuuletetakaan.

Raatihuoneenkatu kulkee raatihuoneen ohi ylös mäelle ja sieltä sitten vanhempaan kaupunginosaan. Tämä katu on aina talvella jäässä ja siitä syystä kerrassaan erinomainen mäenlaskupaikka. Mäen rinteessä on nimittäin kaupungin paras kaivo, jota sanotaan raatihuoneen kaivoksi, ja sekä vesikorvoista että ämpäreistä loiskuva vesi jäädyttää kadun.

Hevosille ei siitä kuitenkaan ole minkäänlaista haittaa, sillä kukaan selväpäinen hevosmies ei aja Raatihuoneenkatua uudesta kaupunginosasta vanhaan, vaan kiertää mäen ympäri Koulukatua pitkin.

Kaivon pumpussa oli ennen oikea letkukin, mutta kun se meni rikki, niin ilmestyi siihen kolmen päivän kuluttua vaatteesta tehty vedenjohdattaja. Kukaan ei tiedä, kuka sen oli siihen kiinnittänyt, mutta kun konstaapeli Kappari pari viikkoa myöhemmin sattui näkemään uuden letkun, niin tunsi hän sen heti ja sanoi: "Sehän on leipuri Mattilan kalapöksyjen lahje… tunteehan sen tuosta polven kohdalla olevasta sinisestä paikasta".

Raatihuoneenkadun mäen reunassa on patsaan päässä valkeaksi maalatusta rautapellistä tehty taulu, jossa on kirjoitus:

"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla".

Mäkeä laskiessaan osoittavat pojat taitoaan nakkaamalla ohikiitäessään tuota taulua jäänpalasilla. Jos heitto osuu, niin rämähtää pelti pahasti. Poliisit ovat kyllä pojille sanoneet, ettei siihen saa paiskella, mutta pojat ovat unohtaneet tämän kiellon.

Sakkotaulu on pantu siihen silloin, kun pojat kerran mäkeä laskiessaan olivat ajaneet vanhan pormestarin koiran päälle niin että koiralta katkesi jalka. Koira täytyikin tappaa. Mutta vanha pormestari on jo aikoja sitten kuollut, eikä uusilla pormestareilla ole ollut koiria.

Oikeastaan ei kaupungissa ole varsinaista pormestaria nähtykään sitten vanhan pormestarin kuoleman, sillä uudet ovat vaihtuneet alinomaa ja senkin vähän aikaa hoidattaneet virkaansa nuorilla hovioikeuden auskultanteilla, joista vanhin lienee ollut seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Se on kyllä tämän kaupungin suurimpia suruja, mutta mitäpä tehdä? Eihän pormestareita voi toki poliisiputkassakaan säilyttää, ja irrallaan ollen ne taas kohta häviävät kaupungista. Vanha postimestari sanoo, että kaupunkimme yllä lepää taivaan kirous. Pappia ei saada muuttamaan, vaikka tiputettaisiin hänen eteensä tielle kirkkaita markanrahoja toiseen seurakuntaan asti, kun taas pormestarit livahtavat läpi käsien kuin limaiset matikat. Mutta postimestarin mielikarvauden ymmärtää hyvin, sillä vanha pormestari oli ihanteellinen skruuvitoveri.

Mäen korkeimmalla kohdalla, alastomalla kalliolla, on näkötornikin. Se kuuluu näkyvän hyvin pitkän matkan päähän, mutta miten pitkän matkan päähän siitä näkisi, sitä ei tiedetä, koska ei kukaan ole vielä siellä ylhäällä ollut. Se mies nimittäin, joka oli ottanut tornin urakalla rakentaakseen, poistui paikkakunnalta, ennenkuin torni tuli ihan valmiiksi. Taikka oikeastaan tuli torni kyllä valmiiksi, mutta sen sisään jäivät portaat tekemättä, ja tekemättä ne pysyvätkin, koska rakennuttaja oli ennen katoamistaan ennättänyt nostaa valtuusmiesten tarkoitusta varten myöntämän määrärahan loppueränkin.

Kaupunkilaisten pääelinkeinoja ovat kaupankäynti ja karjanhoito. Maanviljelystä ja kalastustakin harjoitetaan jossain määrin, ja jos kaupungin hotelliin tulee matkustaja, joka kehuu omistavansa liikoja rahoja, niin kynitään ne häneltä korttipelissä pianohuoneessa.

II

Papinkatu ja Savikuopankatu muodostavat yhtyessään suuren savikuopan luona kolmikulman, jota kolmannelta sivulta rajoittaa kauppias Niklaksen pitkä makasiinirakennus. Tämä kolmikulma, joka muodoltaan muistuttaa suurta lumiauraa, on eristetty ympäristöstään harmaalla, paikka paikoin lahonneella ja maahan vaipuneella rima-aidalla. Tätä paikkaa nimitetään Snellmanin puistoksi. Olisi kuitenkin erehdys luulla nimen ikuistuttavan suuren Snellmanin muistoa. Päinvastoin johtuu puiston nimi pienestä seppä-Snellmanista, jolla ennenvanhaan oli paja savikuopan lähellä. Minkä tähden tätä aluetta muuten sanotaan puistoksi, siitä on hyvin vaikea mennä mitään varmaa lausumaan, sillä yhtään puuta ei siinä ole, ei ainoatakaan, eikä ole kai koskaan ollutkaan. Sitävastoin kasvaa siinä hyvää heinää, jonka niitto-oikeudet myydään joka kevät rahatoimikamarissa julkisella huutokaupalla, samalla kun kaupungin muutkin heinämaat.

Papinkadun varrella asuvan taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin talosta on näköala viidestä kadunpuoleisesta ikkunasta juuri edelläkuvattuun Snellmanin puistoon.

Johan Alfred Menlös oli vaivaistalon taloudenhoitajana jossakin suuremmista kaupungeistamme. Tätä tointaan hoiti hän niin etevästi, että sai taloustirehtöörin arvonimen. Siitä on kuitenkin jo niin monta vuotta, että herra Menlös voi nykyisin ajatella arvonimeään tuntematta huimausta, niinkuin alkuaikoina oli asianlaita. Sisarensa kuoltua peri hän tämän talon Snellmanin puiston vierestä ja muutti siihen säästöineen, vaimoineen ja tyttärineen nauttimaan vanhuuden lepoa kunnialla suoritetun päivätyön jälkeen.

Taloustirehtööri Menlösin pihamaa on samanlainen kuin kaupungin muutkin pihamaat. Siellä on sekä vesitynnyri rattailla että koiraton koirankoppi, ja myöskin hänen puutarhassaan on humalamaja. Päältä nähden luulisi siis taloustirehtööri Menlösin taloa samanlaiseksi kuin kaikkia muitakin kaupunkimme taloja.

Mutta käykääpä sisään!

Jo eteinen on erikoinen.

Jos outo vieras varsinkin puolihämärissä astuu varomattomasti ulkoa eteiseen, niin voi hän saada sydämentykytyksen. Mahdollista on, että hän säikähtää niinkin kovin, että vatsa tulee kipeäksi. Joka nurkasta pistää näet esiin uhkaavat, monihaaraiset sarvet. Saattaisipa hän luulla joutuneensa vaikka pirujen luolaan, ellei hän muistaisi, että piruilla ja kuppareilla on vain lyhyet, haarattomat sarvet. Tarkemmin katsottuaan huomaakin hän nuo suuret, monihaaraiset sarvet rauhallisiksi ja vaarattomiksi hirvensarviksi, joita herra Menlösin eteisessä käytetään vaatenaulakkoina.

Käytyämme saliin näemme, että siinä on kolme ikkunaa, joista on näköala Snellmanin puistoon ja joiden välissä on suuria palmuja viheriäiseksi maalatuissa saaveissa. Onpa salissa mahtavan suuri, vanha ja ruskeaan vivahtava pianokin. Sen päällä on kaunis lintuhäkki, missä hyppelee kaksi kanarialintua. On leikkauksilla ja koukeroilla koristeltu matala kirjahylly, jossa on valokuva- ja postikorttialbumeja ynnä joukko korukantisia kirjoja.

Vielä on salissa mustaksi kiilloitettu sohvapöytä sohvineen ja päällystettyine, käsinojalla varustettuine tuoleineen, ja sohvan yläpuolella on paksuissa kehyksissä taulu: uljas, kolmimastoinen laiva, joka levitetyin purjein ylpeänä halkoo korkeita viheriäisiä aaltoja.

Mutta jos salista käymme sen oikealla puolen olevaan kamariin, niin mitä näemmekään!

Olemmeko tulleet museoon vai suuren ryöväripäällikön majaan?

Tuolla on ristissä seinällä kaksi kaksipiippuista haulikkoa ja tuolla taas kaksi yksipiippuista luotipyssyä. Toinen on vanha ja suustaladattava — ehkäpä herra Menlösin esi-isät olivat sillä puolustaneet kotikontuaan verenhimoisia vihollisia ja karvaisia metsänpetoja vastaan — ja toinen uudenaikuinen, perästäladattava. Oli seinällä vielä metsästyslaukku, oli vaskitorvi, sellainen, jollaisella postiljoonit vanhoissa kuvissa toitottelevat, oli kaksi miekkaa, leveä ja kapea, suuri tikari, pieniä ja suuria puukkoja ynnä muita aseita. Pöydällä on kaksi mustaa, vain vähän ruostunutta kanuunankuulaa.

Ja kaikkea tätä sotaista komeutta katselee kuvastaan seinältä suuri sodanpäämies Napoleon Bonaparte kiinteissä housuissaan ja kolmikulmaisessa hatussaan, käsi ylpeästi liivin rakoon pistettynä.

Taloustirehtööri Menlös on yhtä sotaisen näköinen kuin hänen asekamarinsakin. Hän on pitkä, laihanlainen, suoraselkäinen vanha mies, jolla on kirkkaat silmät tuuheiden kulmakarvojen alla ja julmat, alaspäin riippuvat viikset. Ja yhtä sotaiset ovat hänen tapansakin. Milloin hän ei puhdistele pyssyjään tai hio miekkojaan, lukee hän keinutuolissa Napoleonin elämäkertaa, murahtaen silloin tällöin itsekseen.

Mutta milloin hän ei käsittele aseitaan eikä lue Napoleonin elämäkertaa, kävelee hän edes takaisin huoneissaan piippuaan poltellen ja kuunnellen paksun, välistä kiivaan rouva Menlösin torumista, järkähtämättömänä kuin se Suomen sodan sankari, joka piippuaan luotituiskussakin imeskeli.

Rouva Maria Menlös on, kuten sanottu, lihava, ja välistä hän kiivastuu. Voidaanpa sanoa, että hän kiivastuu varsin useinkin. Riitaa ja epäsopua ei perheessä silti kuitenkaan synny, sillä sotilaallisesta ulkonäöstään ja sotaisista tavoistaan huolimatta on herra Menlös rauhan mies, eikä ole vielä koskaan hänen päähänsä pälkähtänyt ryhtyä vastustamaan vaimoaan. Ja kun rouva Menlös väsyy ja lopuksi huudahtaa:

— Eikö se sitten ole niinkuin minä sanon, Menlös?

Niin herra Menlös imaisee miettiväisenä pari pitkää savua piipustaan ja sanoo:

— Juuri niin, rakas Maria!

Muuten on rouva Menlös toimelias talonemäntä. Hän on ankara järjestyksenihminen ja kiinteä, mutta oikeudenmukainen palvelijattariaan kohtaan. Lehmät, joita on kolme, ovat aina puhtaat ja lihavat, ja navetta pidetään siistinä.

Heidän ainoa lapsensa Kaisu on hiljainen ja tottelevainen, parinkymmenen vuoden ikäinen neitonen, ja taitava käsitöissä. Tuolla hän nytkin istuu pienessä ruokasalissa, joka samalla on perheen yhteisenä seurusteluhuoneena, päärmäten ja merkaten nenäliinoja. Ei ole isällä mitään häntä vastaan valittamisen syytä, eipä edes äidilläkään.

Näin viettävät nämä kunnioitettavat ja kelpo ihmiset, taloustirehtööri Menlös perheineen, nuhteetonta ja kristillistä elämää, asuen rauhassa ja sovinnossa keskenään ja koko ympäristönsä kanssa. Vuodet vierivät hiljalleen, tuomatta mitään muita muutoksia heidän elämäänsä, kuin että herra Menlös tulee joka vuosi yhden vuoden vanhemmaksi, rouva Menlös yhden tuuman paksummaksi ja Kaisun hameet kaksi tuumaa pitemmiksi. Hän alkaakin olla jo melkein aikaihmisten kirjoissa, jota ei voi sanoa kaikista kaksikymmenvuotisista tytöistä.

III

Taloustirehtööri Menlösin lähin naapuri on kauppias Adam Montonen.

Epäilemättä on kauppias Adam Montonen kaupunkimme rikkain mies.

Hänellä on suuri talo, suuri kauppa, suuri, pitkä rouva ja suuri perhe.
Hänellä on yksitoista lasta, ja niistä on kahdeksan kotona.

Itse hän sitä vastoin on pienehkö mies, jolla on turpeat, partaiset posket, ja hänen vatsansa on niin tasaisen pyöreä, kuin olisi kansakoulun opettajahuoneen ikkunalta otettu siellä oleva, pienellä jalustalla seisova maapallo, sahattu se keskeltä kahtia ja pistetty toinen puolikas kauppias Montosen liivien sisäpuolelle, kupera puoli ulospäin. Hän on ahkera mies ja taitava kauppias, ja monet suuret maakauppiaat ostavat tavaransa häneltä.

Hänen talonsa on hyvässä kunnossa ja äskettäin maalattu. Siinä on suuret ikkunat, joissa riippuvat kauniit verhot, ja siinä on monta huonetta, joiden kalustus on arvokas ja varallisuutta todistava. Järjestys ei ehkä aina ole yhtä mallikelpoinen kuin taloustirehtööri Menlösin asunnossa, mutta, hyvät ihmiset, sellainen lapsilauma!

Rouva Montonen on kodissaan yhtä ehdoton valtias kuin rouva Menlös omassa kodissaan. Kauppias Montosella ei ole aikaa eikä haluakaan puuttua talousasioihin, sillä onpa hänellä yllin kyllin tekemistä liikeasioissa. Onhan hänellä kolme kauppapalvelijaakin, joista vanhin, pisin ja laihin samalla on kirjanpitäjä, ja sitäpaitsi on hänen liikkeensä palveluksessa makasiinimies ja renki. Ja kaikkia näiden toimia johtaa, valvoo ja järjestelee kauppias itse, tuntien samalla suuren kauppavarastonsa viimeistä naulaa myöten.

Mutta vaikka kauppias Montonen ei puutukaan taloustoimiin ja antaa puolisonsa ne kokonaan määrätä, niin älkäämme silti suinkaan luulko, että perhe-elämä tässä talossa olisi isännällekään yksitoikkoista ja harmaata. Jos sanomme taloustirehtööri Menlösin kotielämää ihanteelliseksi, niin milläpä sanalla sitten määrittelisimmekään kauppias Adam Montosen perhe-elämän laadun?

Niin suuri perhe! Ja kuitenkin: millainen kotihenki, millainen vanhempien ja lasten keskinäinen rakkaus! Liikuttavaa, sanalla sanoen. Jo nimistäkin sen näkee.

Isällä itsellään on vain yksi nimi, vanhanaikuinen Adam. Ja yksi nimi on rouva Montosellakin, Mathilda.

Mutta lapsilla on jokaisella kolme nimeä, vaikka onkin yksitoista lasta. Ja miten kauniita ne ovatkaan, ne nimet! Runoutta kerrassaan.

Pojilla on nimiä sellaisia kuin Urho Uljas Wäinämöinen, tytöillä taas sellaisia kuin Impi Ilme Ilonamme ja Maire Mielikki Minerva. Tylyt vanhemmat, joiden mielet käyvät sitä nurjemmiksi, mitä suuremmaksi lapsilauma lisääntyy, eivät suinkaan antaisi lapsilleen tällaisia nimiä. Kaikki nuo nimet eivät tosin ole almanakassa, mutta rouva Montonen on almanakasta poissa oleville nimille määrännyt kullekin oman nimipäivänsä, joka on merkitty ruokasalin uuninreunalla olevaan nimipäiväalmanakkaan.

Joka vuosi vietetään kauppias Montosen perheessä neljäneljättä nimipäivää ja kaksitoista syntymäpäivää. Nimipäiviä olisi oikeastaan oleva kolmekymmentäviisi ja syntymäpäiviä kolmetoista, mutta järjestyksessä toinen pojista, Kaarlo Kallis Kalpaveljyt, sattui syntymään isän syntymäpäivänä, tammikuun 28 päivänä, eikä nimeä hänelle annettaessa huomattu, että tuo päivä on juuri Kallenpäivä.

Tämän valitettavan epähuomion takia joutui Kaarlo Kallis Kalpaveljyt siis kärsimään kaksinkertaisen vahingon, menettäen ei ainoastaan oman erikoisen syntymäpäivänsä vaan myöskin yhden nimipäivistään. Pienenä hän siitä usein nurisikin ja juonitteli vanhemmilleen, mutta aikamieheksi tultuaan on hän miehen voimakkaalla tyyneydellä alistunut tähän kohtalon ansaitsemattomaan vääryyteen.

Näiden nimi- ja syntymäpäivien vietossa puhkeaa kauppias Montosen perheessä vallitseva kaunis suhde heleimpään, viehättävimpään kukkaansa neljäkymmentä kuusi kertaa vuodessa.

Aikaisin aamulla keräytyvät vanhemmat lapset pitkissä yöpaidoissaan laulamaan päivän sankarin oven taakse. Lauletaan kaksi, jopa kolmiäänisestikin: "Aamulla varhain", "Sua lähde kaunis katselen" ja "Herää, herää, herää! Jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla", ja jos juhlija on sisko tai veikko, niin syöksähdetään laulun päätyttyä sisään, temmataan peite hänen päältään ja huudetaan: "Onnea, onnea!" niin että korvat menevät lukkoon. Mutta jos päivän sankari on isä tai äiti, niin juoksevat laulajat suutelemaan äitiä tai taputtelemaan isän partaista poskea. Ja aina on kahvipöydässä nimipäivärinkilät ja muut hyvyydet. Poissa olevienkin nimipäivät vietetään omantunnontarkasti ja lähetetään heille joukko onnittelukortteja sekä seuraavana päivänä kirje, jossa kerrotaan, millaista oli ja oliko vieraita.

Jokapäiväisessä arkielämässäkin ilmenee tämä kaunis suhde tuhansissa vaihtelevissa muodoissa. Jos isä aivastaa aamiaispöydässä, niin huutavat kaikki lapset riemuiten: prosit! Ja jos pienin veikko tai sisko kompastuu kynnykseen loukaten nenänsä ja alkaa parkua, niin hyökkäävät vanhemmat sisarukset heti kynnyksen kimppuun, hakkaavat sitä nyrkeillään ja huutavat: "paha kynnys, paha kynnys!" kunnes tapaturman uhri, tyytyväisenä pahan kynnyksen saamaan kuritukseen, alkaa hymyillä kyyneltensä takaa ja itsekin ryhtyy pienellä kädellään piiskaamaan kynnystä.

Rouva Montonen on käytöksessään hillitty ja arvokas. Hän pitää lapset siististi puettuina eikä koskaan peruudu sanastaan.

Näin kaunista on tämän onnellisen perheen elämä. Ei kukaan syrjäinen voi sanoa muuta, kuin että tyytyväisyys ja hiljainen elämänilo asuvat tässä hyvinvoivassa kodissa.

Mutta ah! Ei ole täydellistä onnea maan päällä. Tämänkin maallista siunausta niin runsain määrin osakseen saaneen perheen vanhempia jäseniä painaa salainen suru.

Ja se on se, ettei kauppias Montosesta vielä ole tehty kauppaneuvosta.

Koko kaupunki sitä muuten ihmettelee. Kauppaneuvos Lundqvistin kuolemasta on jo kolmattakymmentä vuotta, ja koko tämän ajan on kaupunki saanut olla ilman kauppaneuvosta. Lepääkö tämän kaupungin yllä todellakin taivaan kirous, niinkuin postimestari väittää? Siltä se vähän näyttää. Ei saada kauppaneuvosta, eikä saada vakinaista, arvokasta pormestaria…

Kahdesti on jo kauppias Montonen tehnyt lahjoituksia yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ja molemmilla kerroilla on hänen nimensä ollut painettuna maan kaikkiin sanomalehtiin uutisessa, jonka otsikkona on ollut "Jalomielinen lahjoitus". Näitä uutisia on rouva Montonen leikannut eri lehdistä talteen ainakin toista kymmentä. Mutta mitään muuta seurausta ei ole kuulunut.

Joka kevät pääsiäisen edellä on muuten aina tyyni ja rauhallinen rouva Montonen omituisen levoton. Hän ei oikein tiedä, mitä tehdä päivisin, ja öisin hän nukkuu huonosti. Herra Montonen taas istuu usein pitkät hetket kirjoituspöytänsä ääressä, tuijottaen hajamielisenä eteensä ja pyörittäen kynää koneellisesti kädessään. Ja kun hän sitten sattuu vilkaisemaan edessään olevaan paperiarkkiin, niin huomaa hän kirjoittaneensa ajatuksissaan:

"K. Herra… K. Herra… K. Herra Kauppaneuvos…"

Kauppias Montonen repii paperin pieniksi palasiksi ja pistää palaset paperikoriin.

Jokaisessa talossa koko kaupungissa sanotaan samoihin aikoihin:

— Saa nähdä, joko Montosesta nyt tulee kauppaneuvos!

Mutta pääsiäinen tulee ja menee ilman että kauppias Adam Montosen nimeä näkyy sanomalehtien julkaisemissa pitkissä luetteloissa.

Viikon kuluttua jo Rouva Montonen iloisesti naurahtaen sanoo toisille rouville, jotka sukankutimineen ja koruompeluksineen ovat hänen luonaan iltapäiväkahvilla:

— Kuinka ihmiset sentään ovat hassuja! Kaikki ihmettelevät, miksi ei muka miehestäni ole tehty kauppaneuvosta! Ikäänkuin ihminen olisi sen parempi, vaikka hänellä tuollainen arvonimi olisikin! Mutta meillä ollaan niin tavattomasti tittelinkipeitä…

Silloin sanovat toiset rouvat:

— Aivan niin, rakas Mathilda. Mutta kuka olisi paremmin ansainnut kauppaneuvoksen arvonimen kuin juuri sinun miehesi!

Lukuunottamatta tätä hiljalleen kalvavaa surua, jota ei paljonkaan lievennä se seikka, että syy arvonimen viipymiseen tuntuu aivan käsittämättömältä, on kauppias Montosen ja hänen perheensä elämä onnellinen ja rauhallinen.

IV

Eräänä päivänä keskitalvella, juuri ennen päivällisaikaa, seisoi rouva Maria Menlös lihavana, päättäväisenä ja tanakkana kuten aina, keittiönsä portailla, kädet puuskassa. Lihapalleroita paistettaessa oli keittiöön tullut niin paljon käryä, että hänen päätään oli alkanut vähän särkeä, ja hän oli silloin jättänyt palleroiden paistamisen palvelustytön huostaan, mennen itse portaille hengittämään raitista ilmaa.

Oli niin raikasta ja kuulakkaa. Valkoinen lumi peitti pihan. Vesirattaiden alemmat puolapuut olivat puoleksi lumen peitossa, koirakopin aukon eteen oli juoksuttanut pienen kinoksen, ja puutarhassa painoi lumi puitten oksia ja oli haudannut karviaismarjapensaat kokonaan alleen.

Mutta äkkiä keksi Maria-rouvan tarkka silmä epäilyttävän näköisen mustan läiskän tässä talvisessa valkeudessa ja puhtaudessa.

Se oli aidan vieressä, taloustirehtööri Menlösin ja kauppias Montosen pihamaiden välisen lankkuaidan luona.

Mikähän merkillinen musta rätti se oikein olikaan?

Rouva Menlös tuli uteliaaksi. Hän lähti kahlaamaan lumen halki aidan luo.

Siinä oli vain nokimusta, risainen säkki. Kaikesta päättäen oli siinä pidetty hiiliä, ja hiilenpölyä siitä pelmahti, kun rouva Menlös sitä potkaisi.

— Mistähän tuo likainen säkki on tähän tullut? ajatteli rouva Menlös.

Kun ei säkin luona lumessa näkynyt mitään jälkiä, niin oli ilmeistä, ettei säkki ollut voinut tulla siihen mistään muualta kuin aidan toiselta puolen. Varmaankin oli joku heittänyt sen kauppias Montosen pihasta heidän pihaansa.

Rouva Menlös harmistui.

— Kaikenlaisia ihmisiä! Nakkelevat meidän pihaan likaisia rytkyjään?
Onko meidän pihamme mikään heidän rikkaläjänsä?

Sitten tarttui rouva Menlös mustaan säkkiin, heitti sen aidan yli takaisin kauppias Montosen pihaan, pesi noen käsistään lumella ja pyyhki kätensä esiliinaan, palaten takaisin keittiöön.

Mutta lankkuaidan toisella puolen olevalla kaivolla oli juuri silloin kauppias Montosen palvelijatar Anna Riitta vettä nostamassa. Tätä kaivoa, joka on pihan peränurkkauksessa, käyttävät Montoset ja Menlösit yhdessä, samoinkuin kauempana, Montosen makasiinirakennuksen takana olevaa likavesien kaatopaikkaakin. Molempiin paikkoihin pääsee Menlösin pihasta lankkuaidassa kaivon luona olevasta aukosta.

Kun Anna Riitta näki mustan esineen lentävän Menlösin pihasta aidan yli heidän pihaansa, meni hän katsomaan mikä se oli, ja kertoi sisään tultuaan rouvalleen:

— Sellaisen likaisen, mustan säkin kun heittivät Menlösin pihasta meidän puolelle!

— Vai semmoista! sanoi rouva Montonen. — Anna Riitta käy heti heittämässä rääsyn takaisin Menlösin puolelle!

Seuraavana aamuna keksi rouva Menlös ulos tultuaan nokisen säkin entiseltä paikaltaan ja juoksi vihoissaan heittämään sen takaisin aidan yli. Mutta kaksi tuntia myöhemmin tuli se taas Menlösin puolelle niin että noki pölisi.

Nyt alkoi itsepintainen taistelu, joka kuitenkin ajan oloon muodostui vähän yksitoikkoiseksi. Koskaan ei tuo musta säkkirähjä saanut levätä kokonaista päivää samalla puolen aitaa. Yöllä vain se sai olla rauhassa, milloin Menlösin, milloin Montosen puolella.

— Minä vien sen likakuoppaan, ehdotti lopuksi Anna Riitta, joka alkoi väsyä tähän turhanpäiväiseen leikkiin.

— Ei, sanoi rouva Montonen. — Menlösin rouvan likaiset rätit eivät kuulu meidän korjattaviin. Sellainen hävytön, sivistymätön ihminen!

Ja kamppailu jatkui.

Rouva Menlös taas sanoi:

— Vai on rouva Montonen antanut palvelijainsa tehtäväksi syytää roskansa meidän pihaan! Mutta saadaanpa nähdä, kuka ensiksi väsyy!

— Äiti antaisi Miinan viedä sen likakuoppaan, että loppuisi moinen tora, esitti kerran Kaisu-neiti äidilleen.

— Lapsi, mitä sinä puhut! huudahti rouva Menlös. — Kuka tämän on aloittanut? Mekö alkaisimme kantaa Montosen roskia likakuoppaan! Se ei tule koskaan tapahtumaan.

Taloustirehtööri Menlös tuijotti vaiteliaana eteensä ja pöllytteli piipustaan tavallista sakeampia savupilviä.

Kauppias Montonen taas tuskin lienee koko asiaa huomannutkaan. Hänellä oli yllin kyllin tekemistä omissa puuhissaan ja liikehuolissaan.

Puuseppä Markula, tai oikeammin sanoen entinen puuseppä Markula, jota sanottiin taiteilija Markulaksi, eikä syyttä suotta, sillä hän oli todellakin taiteilija alallaan, istui Menlösin keittiössä eräänä pakkaspäivänä, lämmitellen kohmettuneita käsiään hellan edessä.

Markula oli ollut harvinaisen kätevä puuseppä, mutta hänessä oli liian paljon taiteilijaa antautuakseen milloinkaan vakinaiseen, yhtämittaiseen ja ankaraan leipätyöhön. Sitäpaitsi joi hän kaikki rahansa. Hän valmisti, milloin työtuulella oli, näppärästi pieniä ompelurasioita, joiden kannet hän kaunisti kaikenlaisilla leikkauksilla, ja kävelykeppejä, joiden päät olivat eläinten pään muotoisia ja joiden varsissa oli kuvioita, somasti kaiverrettuja, taikka sananlaskuja, vieläpä runosäkeitäkin, niinkuin: "Ole sauvan, horjuissan', tue heikkouttan'!"

Sanottiin, jos Markula kertoi jotain:

— Nyt sinä valehtelet!

Se oli hänen suurimpia surujaan, sillä itse asiassa hän valehteli vain joskus, hätätilassa, eikä silloinkaan juuri enempää kuin tarvis vaati.

— On se nyt tuo Montosen rouva vihainen tämän talon rouvalle, sanoi
Markula palvelijattarelle, Miinalle, joka oli kahvinkeittopuuhissa.

— Olkoon! sanoi Miina, joka uskollisena palvelijana kannatti tässä riitakysymyksessä hartaasti ja lämpimästi emäntäänsä.

Mutta sitten heräsi hänessä uteliaisuus, ja hän kysyi:

— Mitä se oikein sanoo?

— No se sanoo tätä rouva Menlösiä kaupungin sivistymättömimmäksi ihmiseksi, kertoi Markula.

— Kuka niin sivistymätön ihminen on? kysyi rouva Menlös, joka samassa tuli kamaristaan keittiöön.

Markula vaikeni, mutta Miina sanoi:

— Naapurin rouvahan se kuuluu sellaisia kauheita levittelevän ihmisten korviin rouvasta.

— Minustako? kysyi rouva Menlös, ja hänen kasvonsa jäykistyivät äkkiä.

— Niin, rouvasta juuri, vakuutti Miina.

Markulakin nyykäytti päätään vahvistukseksi.

— Minä olen kanttorin tytär, sanoi rouva Menlös kuohahtaen. — Mutta mikä on rouva Montonen. — Pahanpäiväinen räätäli hänen isänsä oli!

Parin päivän päästä kertoi Markula Montosen keittiössä, että rouva Menlös oli sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen paikkaräätälin sikiöksi. Se tuli rouva Montosen korviin ja hän kiiruhti keittiöön.

— Mitä se Markula täällä juoruaa?

Markula ensin vähän väkisteli, mutta uudisti sitten kuitenkin kertomuksensa.

Rouva Montonen karahti tummanpunaiseksi:

— Nyt Markula valehtelee! sanoi hän kiivaasti.

Markulalle, joka oli tapansa mukaan hieman juovuksissa, nousivat melkein vedet silmiin, ja hän vannoi, tehden mustalla peukalollaan leikkausmerkin poikki kaulansa:

— Jollei ole jumalauta joka sana totta, niin tuosta poikki!

Äänettömänä, selkä suorana poistui rouva Montonen keittiöstä.

Varmaankin lentelisivät repaleisen hiilisäkin jäännökset vielä tänäkin päivänä naapurusten aidan yli, ellei tuo musta rääsy kerran olisi sattunut tarttumaan aidan harjalla törröttävään rautanaulaan ja jäänyt siihen roikkumaan, toinen puoli taloustirehtööri Menlösin ja toinen puoli kauppias Montosen puolelle aitaa. Kukaan ei viitsinyt kavuta sitä sieltä irroittamaan, ja sinne se sitten jäi.

Ehkäpä olisi tämä tapaus vähitellen saanut kiihtyneet mielet lauhtumaan, jutun unohtumaan ja hyvän naapurisovun aikojen kuluessa jälleen palaamaan, ellei tuleen olisi heitetty uusia, ylen suuria ja kuivia tervaksia.

Rouva Montonen oli niin suuresti suuttunut rouva Menlösiin, että hän eräänä päivänä sanoi makasiinimiehelle:

— Jos Antti olisi hyvä ja menisi naulaamaan tuon Menlösin puolella olevan lankkuaidan umpeen!

Näin tuli Menlösin palvelijattarelta suljetuksi tie kaivolle ja likakuopalle.

Menlösin talouden likavedet kaadettiin nyt pihan perimmäiseen nurkkaan, lankkuaidan viereen, mutta vettä täytyi Miinan kiskoa Perälän kaivolta asti.

Jos hiilisäkin lennätteleminen olikin ollut vain pitkällistä etuvartiokahakkaa, niin oli aidan kiinninaulaaminen sitä vastoin ilmisodan merkki.

Rouva Menlös kertoi kaikille tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin, miten halpamainen ja pikkumainen rouva Montonen oli, ja rouva Montonen valitti haikeasti, miten ilkeä ja riidanhaluinen naapuri rouva Menlös oli. Sellainen sisukas eukko! Mokomakin "tirehtöörskä", ha ha ha!

Maire Mielikki Minerva oli tähän saakka käynyt harva se päivä tapaamassa Menlösin Kaisua. Heillä oli kaikenlaisia pikku salaisuuksia keskenään, vaikka Maire olikin useita vuosia Kaisua nuorempi, ja sitäpaitsi oli heillä yhteisiä käsityösuunnitelmia vaikka kuinka paljon.

Mutta nyt ei Maire Mielikki Minervaa enää koskaan näkynyt Kaisun luona. Rouva Montonen oli nämä vierailut jyrkästi kieltänyt. Kaisu tunsi olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi.

Montosten ja Menlösien yhteiset tuttavatkin alkoivat miltei huomaamattaan jakaantua kahteen leiriin.

V

Täten oli pahahenki saanut viritetyksi näiden ennen rauhallisten naapurusten välille katkeran vihan ja mielikarvauden.

Ja mitä oli tuo pimeyden kavala päämies käyttänyt välikappaleenaan?

Vanhaa, risaista säkkiä, muodoltaan yhtä mustaa ja vastenmielistä kuin hän itsekin on, pahanpäiväistä rytkyä, jota ei kukaan mielellään käteensäkään ottanut. Tämä kirottu säkki valoi nyt joka päivä myrkkyä kahden arvossapidetyn ja nuhteettoman perheen elämään.

Kun Menlösin palvelijatar kiskoi raskasta vesikelkkaa Perälän kaivolta asti, oli hän aina katkeroitunut koko Montosen joukkoa kohtaan, ja jos Anna Riitta silloin sattui kadulla vastaan tulemaan, niin ei Miina malttanut olla sanomatta:

— Senkin rättineuvoksetar!

Johon Anna Riitta heti vastasi:

— Mokomakin rytkytirehtöörskä!

Kumpikin kertoi sitten rouvalleen, mitä toinen oli sanonut, eivätkä nämäkään pienet kohteliaisuudet olleet omiaan välejä parantamaan.

Rouvat kulkivat pää pystyssä toistensa ohi luomatta naapuriin pienintäkään silmäystä, ja kun Montosen Wieno Weikko Kotivalo, joka viime kevännä erosi viidenneltä luokalta ja työskenteli nyt isänsä konttorissa, tuli kadulla neiti Kaisu Menlösiä vastaan, niin ei hän kohottanut lakkiaan hänelle.

Ainoastaan herrat Menlös ja Montonen nyökäyttivät vielä toisilleen päätään, mutta he tekivät sen kuin salaa ja vähän häveten.

Kotielämäkin tuli ikävämmäksi. Rouva Menlös hermostui paljon vähemmästä kuin ennen ja kohdisti usein puhetulvansa taloustirehtööri Johan Alfred Menlösiin:

— Millainen mies sinäkin olet, joka annat itseäsi sillä tavoin kohdella! Miksi et mene kerrankin Montosen luo sanomaan suoria sanoja! Vai eikö heidän menettelynsä ole ollut häpeällistä? Tahdotko väittää, etteivät he ole meitä loukanneet? Onko meille koskaan ennen tuollaisia hävyttömyyksiä osoitettu? Eikö ole niin, Menlös?

Silloin liikutteli taloustirehtööri Menlös suuria, alaspäin riippuvia ja julmannäköisiä viiksiään sekä tuuheita kulmakarvojaan, pöllähytti piipustaan pari kolme ankaraa savupilveä ja vastasi vakavasti:

— Kyllähän se niin on, rakas Maria.

Mutta ennemmin olisi hän mennyt jalopeurain luolaan ja tarttunut suurinta jalopeuraa partaan kuin lähtenyt lukemaan lakia herra taikka rouva Montoselle.

Sen sijaan nousee hän päättäväisesti ylös ja menee asekamariinsa. Siellä ottaa hän seinältä suurimman pyssyn sekä alkaa sitä puhdistaa ja öljytä.

Lukija olkoon levollinen: me emme aio toimeenpanna mitään verilöylyä, eikä se ole herra Menlösinkään tarkoitus. Mutta pyssyjen puhdistus on hänen mielityötään, joka suuresti rauhoittaa ja virkistää häntä, milloin elämä tuntuu ikävältä ja mieli pyrkii masentumaan.

Kun hän on irroittanut pyssyn perän eri osiinsa, tarkastanut, onko lukko vielä hyvässä voiteessa sekä pannut koneiston jälleen paikoilleen ja kiinnittänyt ruuvit, on hänen otsansa taas kirkastunut ja mieli tuntuu keveältä. Tyytyväisenä hymähdellen kääntelee hän kirkasta, täydessä taistelukunnossa olevaa asetta käsissään, katselee nautinnolla sitä joka puolelta, nousee seisomaan, vetää hanan vireeseen, kohottaa pyssyn perän poskelleen, tähtää ulos Snellmanin puistoon jotakin kuviteltua otusta ja painaa liipasinta…

— Klips! sanoo pyssyn lukko.

Tunnustaaksemme totuuden ei taloustirehtööri Menlös ole koskaan ampunut yhtään otusta, ei edes varista, eikä pois päiviltä tuomittua vanhaa kissaa. Eipä hän ole, suoraan sanoen, ampunut koskaan laukaustakaan. Pyssyjä hänellä on monta, ja onpa hänellä niihin kovia patruunoitakin, jotka laukaistaessa antaisivat aika paukun, mutta niin kertaakaan ei hän ole paukauttanut. Ja hyvää isä… mitäpä hän ampuisi? Metsästys ei ole koskaan häntä huvittanut, eikä viitsi mies vanha seiniinkään räiskytellä.

Mutta hän rakastaa pyssyjä ja muita aseita, rakastaa niitä samalla tavoin kuin hän rakastaa seikkailuromaaneita ja Napoleonin elämäkertoja. Kirjojensa ja aseittensa parissa hän elää mieltäkiinnittävää seikkailuelämää, sitäkin sopivampaa hänen iälleen, kun se on aivan vaaratonta ja vaivatonta.

Miten ikävä ja harmillinen tuollainen riita naapurien kesken! Eihän hän kehtaa enää Montosta silmiin katsoa. Ja niin hyvät ja herttaiset tuttavat kuin he tähän saakka ovat olleet!

Asekamarissa nämä huolet toki hänen mielestään hetkeksi haihtuvat, mutta päivällispöytään käytyä alkaa kaikki alusta.

Rouva Montonen taas sanoo miehelleen päivällispöydässä:

— Oletko huomannut, että Menlösin joukko tekee nyt kaikki ostoksensa
Laukkolan puodista?

— Vai niin, vastaa kauppias Montonen hajamielisesti, kaataen karahvista kaljaa lasiinsa.

— Miksi et kehoita Menlösiä pitämään eukkoaan vähän aisoissa… niin vätys mieheksi kuin hän muuten onkin.

— Ei minulla ole aikaa sekaantua teidän keskinäisiin riitoihinne…

— Vai niin, vai ei se sinua ensinkään liikuta, millä tavoin ihmiset vaimoasi kohtelevat?

— No mutta rakas mamma! Nyt sinä hermostut aivan syyttä suotta… lasten kuullen.

Rouva Montonen vaikenee, mutta hänen mielensä on katkera.

Ikävää on…

Impi Ilmeen syntymäpäivillä oli pari tätiä, niistä toinen Impi Ilmeen kummi. Hänkös vasta tiesi kertoa, millaisia juoruja rouva Menlös on rouva Montosesta kaupungille levitellyt. Kuolleet hevosetkin sellaisia kuullessaan seisomaan kavahtavat.

Tämä kaikki on sangen harmillista. Mitä pahaa ovat Montoset kenellekään tehneet, josta heidän nyt pitää näin kärsiä?

Nilkutti vanha neiti Anderson, herännyt ja hyvä ihminen, rouva Montosen luo:

— Sopikaa, Herran nimessä, rakkaat lapset! Sehän on ihan tyhjänpäiväinen juttu!

— Minä en ole rouva Menlösille mitään pahaa tehnyt, sanoi rouva Montonen. — Jos hän tulee pyytämään minulta anteeksi, niin kyllä minä annan.

Neiti Anderson kävi rouva Menlösinkin luona.

— Ettekö toki voisi sopia, rakkaat ystävät? Koko kaupunki alkaa ihmetellä.

— Sen minä kyllä uskon, sanoi rouva Menlös. — Mutta jos rouva Montonen antaa avata aidan ja pyytää anteeksi, niin en minä ole se ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa yli. Eikö niin, Menlös?

Ja taloustirehtööri katseli ulos ikkunasta kädet selän takana ja sanoi:

— Aivan niin, rakas Maria.

Neiti Anderson huokasi ja lähti pois. Eikä siitä sen parempaa tullut.

Päinvastoin tuli siitä vielä paljon pahempaa.

VI

Paholainen arvasi, ettei tuo säkkijuttu riitä iankaikkiseksi riidan aiheeksi. Mutta kun se oli näin onnistuneesti aloittanut naapurusten välien turmelemisen, niin ei se halunnut hellittää kesken otettaan.

Siispä se käänsi pukinsorkkansa ristiin alleen, istui ja rakenteli uusia juonia, pureskellen miettiväisenä hännänpäätään.

Ja keksikin se lopuksi uuden metkun.

Kun Menlösin Miina eräänä päivänä kantoi likasankoa aidan vieressä pihan perällä olevaan likakuoppaan, huomasi hän kuopan reunalla kuolleen hiiren, jonka paholainen oli siihen juuri häntä varten asettanut.

Vaikka Miina ei tiennytkään, mistä kamalasta lähteestä hiiri oli siihen tullut, niin huudahti hän kuitenkin:

— Hyi!

Hän ei nimittäin voinut katsoa kuolluttakaan hiirtä tuntematta inhoa.

Nyt olisi tietysti ollut yksinkertaisinta, että Miina olisi potkaissut hiiren likakuopan pohjalle ja vähän lunta päälle hautaukseksi, mutta sitäpä hän ei tehnytkään.

Sen sijaan otti hän aidan vierestä pienen laudanpätkän, työnsi sen hiiren alle ja heilautti hiiren aidan yli.

Säkkisodassa hänen veriinsä syöpyneet vaistot ne varmaankin saivat hänet siten menettelemään.

Samassa tuli ulos keittiöstä Mönkkysen Maijastiina, joka oli ollut siellä kertoilemassa rouva Menlösille kaupungin tuoreimpia juoruja.

Nähdessään Miinan heittävän jotain aidan taakse huusi hän:

— Mikä se oli?

— Kuollut hiiri vain, vastasi Miina, tarttui likasankoonsa ja lähti helmojaan nostellen palaamaan takaisin pitkin lumista polkua.

Mönkkysen Maijastiina taas meni menojaan.

Mönkkysen Maijastiina on tämän kaupungin pahin juoruämmä ja kielilakkari. Hänellä onkin oikea noita-akan naama: kiero nenä, kierot silmät ja melkein hampaaton suu. Vain pari kolme hammasta heiluu edessä kuin mitäkin ruostunutta piikkiä, nekin niin kaukana toisistaan, että vaikka sormen rakoon pistäisi, ja niiden piikkien takana on käärmeen kieli.

Tällä myrkyllisellä kielellään se riivattu akka nyt keitti kokoon oikein kauniin sopan.

Seuraavana päivänä ilmestyi hän kauppias Montosen keittiöön ja huokaili ja haikaili kahvin himossa ja kertomisen tuskassa siihen saakka, kunnes rouva tuli keittiöön ja kysyi ohimennen, mitä Maijastiinalle kuului.

Ja Maijastiina se päivitteli ja kuikerteli muka ihmisten pahuutta ja ilkeyttä ja kertoi, että ovat ne nuokin Menlösit sitten vasta oikein häpeämättömiä ihmisiä, kun heittelevät kuolleita hiiriään toisten ihmisten kaivoon.

Niin se sitten Maijastiina kehitteli myrkyllistä juoruaan ja lisäili ja kaunisteli, kertoi, miten Menlösit muka ovat uhanneet liata Montosen kaivon, etteivät siitä Montosetkaan ilokseen joisi, ja joutuipa lopulta niinkin pitkälle, että luuli Menlösien suunnittelevan koko Montosen perheen myrkyttämistä kuoliaaksi.

Eihän se rouva Montonen nyt sentään aivan kaikkea todesta ottanut, mitä Mönkkysen Maijastiina hänen korvaansa kuiskutteli, mutta uskoi hän tuon hiirijutun kuitenkin. Ja kun sitten mentiin kaivolle katsomaan ja etsimään, niin ei sieltä mitään hiirtä löytynyt.

— Siitä sen nyt näette, sanoi Maijastiina, että se hiiri on lentänyt suoraan kaivoon!

Silloin lähti Montosen Anna Riitta kysymään Menlösin Miinalta, onko hän heittänyt hiiren heidän puolelleen. Ja Miina myönsikin heittäneensä, mutta vakuutti sen tehneensä ilman mitään pahaa tarkoitusta.

— Pahanhengen pallisko! huusi Anna Riitta. — Vai heittelet sinä hiiriä meidän kaivoon!

Mutta silloin Miinakin suuttui ja räsähti takaisin, ja vannoi ja vakuutti, ettei hän ollut edes muistanutkaan, että kaivo oli juuri heidän liankaatopaikkansa toisella puolen.

Kuohuksissaan palasi Anna Riitta takaisin.

— Sanoo se nakanneensa kuolleen hiiren meidän kaivolle! Ja likavetensä kaatavat tuohon aidan nurkkaan ihan tähän kaivon viereen.

Sitä elämää, mikä nyt syntyi!

Rouva Montonen riensi kiihtyneenä miehensä konttoriin ja huusi, että nyt se on loppu.

— Mikä on loppu? kysyi kauppias Montonen, kohottaen katseensa paperista.

— Minun kärsivällisyyteni! vastasi rouva Montonen ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

— Haratkaa kaivosta, jos saisitte sen hiirenraadon nousemaan ylös, neuvoi kauppias Montonen.

Kaikenlaisilla vehkeillä nyt naarattiin kaivosta, mutta eipä vain noussut hiirenraato ylös.

— Se on painunut pohjaan ja mätänee siellä, sanoi Mönkkysen
Maijastiina.

Koetettiin sitten tyhjentää kaivoa, mutta kippo oli liian pieni ja kaivo liian suuri, niin että uutta vettä virtasi siihen vesisuonista sikäli, mikäli kipolla ennätettiin vettä ulos nostaa.

— Tuomiopäivään asti saisi tässä junnata eikä kaivo sen tyhjemmäksi tulisi, totesi vihdoin makasiinimies Antti Peuranen, pyyhkien hikeä otsaltaan, ja hänen pikku poikansa Asko, joka siinä vieressä iloitsi kaivon tyhjentämisestä, kurkisti kaivon reunalta alas ja ilmoitti:

— Yhtä paljon siellä vielä on vettä.

Silloin päätti kauppias Montonen antaa pumputa kaivon tyhjäksi suurella paloruiskulla, mutta onnettomuudeksi sattui palomestari Sipilä olemaan poissa kaupungista, eikä palokalustoa saanut ilman hänen lupaansa lainata tällaisiin tarkoituksiin.

Anna Riittakin sai nyt kiskoa vesikelkkaa Perälän kaivolta asti. Sekös nyt hänen sydäntään raateli. Ja ensi kerralla kun hän tapasi Miinan kaivolla, niin potkaisi hän heti Miinan juuri täyteen pumppuaman vesisaavin nurin. Ilveksenä silloin Miina hänen kimppuunsa hyökkäsi, huusi ja raastoi tukasta. Mutta vielä kovemmin huusi Anna Riitta, ja sitten tytöt kaatuivat maahan ja vierivät kaivon ympärillä niin että lumi tuprusi.

Juoksi jo lähitaloista ihmisiäkin hätään, ja työllä ja tuskalla saivat he irroitetuksi raivostuneet tytöt toisistaan. Mutta olipa Miina kuitenkin ennättänyt kynsiä Anna Riitan kasvoihin kolme verinaarmua ja Anna Riitta oli purrut Miinaa nenään.

Nytpä levisi kaupungilla sanoma toisensa jälkeen paljon nopeammin kuin kaniinit juoksevat. Kaniini se loikkii ja loikkii, mutta pysähtyy taas äkkiä korvat pystyssä kuuntelemaan. Juorut sitävastoin eivät enää joutaneet pysähtymään ja höristelemään, vaan tuulen nopeudella ne riensivät eteenpäin, kasvaen ja kaunistuen niin, että niitä oli lopuksi oikein ilo katsella.

Kaivoon heitetty otus se ensin kasvoi rotaksi, mutta pian oli siitä tullut kissa. Ja kun juoru ehti mäen toiselle puolen, vanhaan kaupunginosaan, niin siellä kierteli tuo kissan raato jo myrkytettynä. Siihen tuli lisäksi Anna Riitan ja Miinan välinen kahakka, joka vähitellen paisui koko Menlösin ja Montosen perheiden väliseksi veriseksi tappeluksi. Olipa taloustirehtööri ampunutkin, ja miksi ei hän olisi voinut ampua? Olihan hänellä monta pyssyä, joilla hän alinomaa sihtaili ja tähtäili, kuten ohikulkevat Papinkatua pitkin kävellessään niin monta kerta olivat ikkunan läpi nähneet.

Lopuksi oli koko kaupunki kuohuksissa.

Sellaista elämää, sellaista kauheata ja jumalatonta elämää! Mikähän olikaan riivannut kunnioitetut ja rauhalliset ihmiset? Ja mitä tästä kaikesta lopuksi tulisi?

Alkoi oikein peloittaa.

Eivät enää kauppias Montonen ja taloustirehtööri Menlöskään tervehtineet toisiaan. Silloin harvoin kun he toisiaan vastaan sattuivat, tuijottivat he jäykästi eteensä. Kuitenkin olivat he harmistuneet enemmän itse juttuun kuin toisiinsa.

Yhteiskunnallisen järjestyksen, vieläpä esivallan kunnioituksenkin siteet alkoivat löyhtyä, ja torikojujen takana värjöttelevät joutomiehet rohkenivat pullikoida ja pilkalla puhua kaupungin sivistyneestä säädystä.

Eräänä kylmähkönä päivänä kulki viskaali Tujulin, iso ja lihava, pitkäpartainen herra, keppi selän takana torin poikki niinkuin hallitseva kuningas, mikä hän tavallaan olikin, ja sattui huomaamaan joutomies ja taiteilija Markulan, juuri kun tämä varovaisesti hiipi näkyviin Junnosen kauppakojun takaa.

Markulalle, relluttelijalle, oli viskaalilla sana sanottavana, ja hän käyttikin tilaisuutta, huutaen:

— Hoi, Markula!

Markulalla ei ollut yhtä suurta halua tavata viskaalia kuin viskaalilla puhua hänen kanssaan. Silminnähtävästi aikoi hän pujahtaa torikauppias Liskon kojun taakse. Mutta silloin viskaali hönkäsi:

— Hoi Markula, heti tänne!

Jo täytyi Markulan kuulla.

Hidastellen hän lähestyi, lyhyen ja kuluneen takin kaulus pystyssä ja kasvot kylmästä sinisinä, mutta pienoisen, aivan viattoman aamuhutikkansa oli hän jo ehtinyt hankkia, ties mistä. Hieman pelonalaisena, mutta samalla viekkaasti hän vilkuili viskaaliin ja kiiruhti aloittamaan keskustelun:

— Hyvää huomenta, herra viskaali! Aina se viskaali vain on yhtä nuoren ja pulskan näköinen… hyi pakana kun on vilu! Olisipa minulla herra viskaalin ihrat…

— Älä pölise! sanoi viskaali ankarasti. — Sinä kuulut taas tapelleen.

— Vai ovat ne sellaista käyneet viskaalille kantelemassa! ihmetteli Markula, puhallellen sinertäviin hyppysiinsä. — Kukahan on kehdannut valehdella viattoman päähän?

— Sinä olit eilen tapellut keskellä toria Parkkisen sällin kanssa, sanoi viskaali jyrkästi, sillä hän oli tuima mies.

— Jaa, että Parkkisen sällin kanssa! Jopa muistankin… taisihan siinä tulla vähän voimisteltua.

— Olit lyönyt Parkkisen sälliä niin, että nenästä tuli verta!

— Jaa, että nenästä? Sillä on niin arka nenä, sillä Parkkisen sällillä… eihän semmoisella nenällä pitäisi torille tulla, herra viskaali! Sattui vähän siinä lämpimiksemme urheillessa käteni hänen nokkaansa käymään, niin kohta veri turahti…

— Tapella ei saa! sanoi viskaali ankarasti.

— Onkos se ihme, jos nämä jätkämiehet nahikoivat, kun hienot herrasväetkin roikkuvat toistensa tukassa. Vaan saavatpahan ne herrasväet tapella, huomautti ripitystä syrjästä kuunnellut torikauppias Lisko, ja kojun takana piileskelevät joutomiehet mölähtivät mielenosoituksellisesti:

— Joo, kyllä kauppiaat ja tirehtöörit saavat tapella!

Tämä suututti viskaalia. Hän aikoi vastata kiivaasti Liskolle, mutta kääntyikin sitten taas Markulan puoleen:

— Minä olen sinulle jo ennen sanonut, että ellet sinä paranna tapojasi, niin kummat tulee! sanoi viskaali jylhästi. — Pane sinä, Markula, mieleesi, että minunkin armonaurinkoni saattaa laskeutua. Se on jo alenemassa. Antaa olla viimeinen kerta, kun minun korvani kuulevat sellaisista epäjärjestyksistä! Saat mennä!

— Nöyrimmät kiitokset, herra viskaali! sanoo viluisena hytisevä Markula, vapisevalla kädellään lakkia kohottaen. — Kyllä vasta muistetaan… minä olen tuumannut itsekin hiljaisina hetkinä, että sietäisi tehdä elämän parannus…

Nöyrä ja tottelevainen on Markula esivaltaa kohtaan. Senpä vuoksi eivät viranomaiset koskaan tule häntä kovin tiukalle panneeksi.

Mutta kun Markula on päässyt suojelevien kauppakojujen taakse, niin hän jo naureskelee tyytyväisenä ja toisille joutomiehille kehuskelee:

— Me sitä kun taas tuon viskaali Tujuliinin kanssa parleerattiin ja konversseerattiin…

VII

Eikä enää mikään auttanut. Välit olivat menneet lopullisesti rikki.

Rouva Montonen on järkähtämätön ihminen, eikä hän hellittänyt vaatimuksestaan, ennenkuin kauppias Montonen oli luvannut haastaa rouva Menlösin oikeuteen siitä syystä, että tämä oli käskenyt palvelustyttönsä heittää kuolleen hiiren kauppias Montosen kaivoon.

Kauppias Montosen täytyi tämän tähden lähteä asianajajan puheille, ja rouva Montosen käskystä kääntyi hän asianajaja Nils Pehr Bumsin puoleen, joka on kaupungin ehdottomasti etevin asianajaja rikosjutuissa, vaikka hän ei olekaan suorittanut mitään tuomarintutkintoa.

Tämä herra Nils Pehr Bums on sangen huomattava henkilö. Hän on lyhyt ja paksu, ja hänellä on punainen nenä sekä hatarat keltaiset hampaat. Kun hän muljauttaa rasvaisia silmiään niinkuin vanha sonni, niin se jo panee heikon sydämen vapisemaan.

Asianajaja Nils Pehr Bums oli ennen aikaan ison pitäjän vallesmanni. Hän hallitsi haltuunsa uskottua aluetta rautaisella valtikalla, ja jos joku uskalsi häntä vastaan mutista niin karjaisi hän niin, että veri hyytyi kuulijain suonissa puolen virstan päässä. Hän löikin nyrkillään, jos tarvis vaati, löi niin että lyödyn ryhä kumahti, ja jollei yksi lyönti auttanut niin löi hän toisenkin kerran. Hän oli erittäin voimallinen järjestyksenvalvoja, eikä olekaan enää sellaisia vallesmanneja tässä nykyisessä polvessa.

Kuitenkin tapahtui hänelle eräänä päivänä pieni erehdys, ja se erehdys suisti hänet radaltaan.

Kerran ajoi hän kovaa vauhtia hyvällä hevosellaan kaupungista kotiin. Hän oli juonut vahvasti, niinkuin vallesmannit siihen aikaan vielä joskus tekivät, ja hänen valtansa, voimansa ja kunniansa tunto paisutti häntä niin, ettei hän lopuksi tahtonut rattaille mahtua.

Kun hän oli ehtinyt seitsemän kilometrin päähän kaupungista, niin että hevonen jo alkoi vähitellen höyrytä, tuli häntä vastaan matkustavainen, jolla tosin oli edessään vain yksi hevonen, mutta hevonen veti oikein kuomurattaita, niin että matkustaja oli varmasti herrasmies. Tällä hetkellä ei vallesmanni Bums kuitenkaan välittänyt herroista eikä rouvista, vaan ajoi täyttä vauhtia suoraan kohti.

— Vallesmanni! Siellä on vastaantulija! huudahti takana istuva pieni renkipoika.

— Suu kiinni! karjaisi vallesmanni Bums.

— Puoli tietä! huusi vastaantulevien vaunujen kuski.

— Koko tie! huusi vallesmanni Bums ilkkuen ja ajoi eteenpäin kädet suorina ohjaksissa ja vormulakki takaraivolla, kääntämättä hevostaan tuumankaan vertaa.

Viimeisessä silmänräpäyksessä ehti vastaantuleva kuski kääntää hevosensa niin paljon tiepuoleen, ettei vallesmanni Bums ajanut hänen hevostaan ja ajopelejään ylösalaisin maantien ojaan.

— Kuka juutas se on, joka sillä tavalla ajaa? huusi kuomusta vihainen ääni, kun kärryjen rummut vähän yhteen kolahtivat herra Bumsin ohiajaessa.

— Se on Vaskijärven vallesmanni! karjaisi nimismies Bums ylpeästi.

Hän saapui kotiinsa Vaskijärvelle onnellisesti, vaikkakin hevonen vaahdossa, eikä seuraavana päivänä muistanut enää koko tapausta.

Mutta viikon kuluttua muisti hän sen sitäkin selvemmin, saadessaan kuvernöörinvirastosta virkakirjeen, jossa hänelle annettiin lyhyesti ja suorasukaisesti, ilman minkäänlaisia kohteliaisuuksia ja kaunisteluja, virkaero. Hän ei saanut päivääkään tointumisen aikaa, vaan oli hänen heti luovutettava virkansa seuraajalleen, joka saapui Vaskijärvelle samana päivänä kuin vallesmanni Bumsin erokirjakin.

Kokeiltuaan yhdellä ja toisella alalla muutti herra Nils Pehr Bums lopuksi kaupunkiimme, ryhtyen asioitsijaksi ja asianajajaksi. Varsinkin hoitelee hän maalaisten asioita, mutta turvautuvatpa häneen usein kaupunkilaisetkin, eritoten sellaisissa jutuissa, joita tutkinnon suorittaneet asianajajat eivät halua ottaa ajettavikseen. Ja sellaisiakin juttuja sattuu usein. Hänellä on pieni, laiha vaimo, jolla on arka käytös ja pelästyneet silmät, mutta niinpä onkin hän lähes kolmekymmentä vuotta asunut saman katon alla kuin Nilsperikin, joksi herra Nils Pehr Bumsia tavallisesti sanotaan.

Kun Nilsperi oli kuullut kauppias Montosen asian, niin raapi hän nenäänsä, sytytti paksun, mustan sikarin ja alkoi ankarasti poltellen, rykien ja sieramiaan tuon tuostakin siivoten kirjoittaa raastupaan jätettävän haasteanomuksen konseptia. Ja saatuaan sen valmiiksi luki hän sen rämeällä äänellä kauppias Montoselle.

Karsipa kunnon kauppiaan selkäpiitä hänen saadessaan kuulla, mistä kaikesta hän tulisi rouva Menlösiä syyttämään: pahennusta herättävästä elämästä, herjauksesta ja solvauksesta, kotirauhan häiritsemisestä, perheonnen rikkomisesta, kaivon saastuttamisesta, palvelijan yllyttämisestä murhayritykseen kauppias Montosen palvelijaa vastaan, myrkyllisten raatojen kätkemisestä juomaveteen ynnä muista kauhistuttavista rikoksista.

Mutta kun Nilsperi lakia ja asianajoa tuntevana miehenä ilmoitti kaiken tuon kuuluvan asiaan, niin tyytyi hän siihen ja poistui Nilsperin majasta, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Eikä sitten koko kaupungissa muusta puhuttu kuin syntymässä olevasta oikeudenkäynnistä ja siitä, kuinka monta vuotta kuritushuonetta herra ja rouva Menlös sekä heidän palvelijattarensa Miina tulisivat saamaan.

Surullisia aikoja elettiin nyt Menlösillä. Tuntui melkein siltä kuin olisivat eteisen seinillä ja nurkissa olevat voimalliset ja uhkaavat hirvensarvetkin alakuloisina painaneet kärkiään alaspäin. Taloustirehtööri Menlös purki asekamarissa kaikki pyssynsä ja pistoolinsa, mutta eipä tuottanut tämäkään työ lohdutusta hänen mieleensä. Rouva Maria Menlösin kasvoilta ei hetkeksikään poistunut synkkä pilvi, ja Kaisu raukka, joka pelkäsi ja häpesi niin, ettei enää uskaltanut portista ulos mennä, itki usein hiljaa ompeluksiensa ääressä.

Raskasta oli ja painostavaa…

Mutta eivätpä olleet paljon paremmalla kannalla asiat Montosenkaan talossa.

Ja vasta parin viikon kuluttua tulisi juttu esille.

VIII

Kauppias Paavali Peippola vietti syntymäpäiviään.

Kauppias Paavali Peippolan kauppatalo on, niinkuin esimerkiksi kauppias Heikki Remeksenkin puoti, torin varrella, vastapäätä juuri tuota Remeksen puotia. Mutta mitään likeisiä naapureita eivät nämä kauppapuodit silti suinkaan ole. Onpa niiden väliä matkaa koko joukko, sillä tämän kaupungin tori on suurimpia koko maassa.

Kauppias Paavali Peippola on tietysti sen vanhan Paavali Peippolan poika, jolla oli ollut viisitoista vuotta kestänyt riitajuttu kaupungin kanssa, ja samassa paikassa on vielä hänen kauppansakin kuin isä-Paavalin.

Mutta muuten on hän isänsä suuri vastakohta. Isä oli pitkä ja laiha, tummaverinen ja parrakas mies, sekä luonteeltaan kiivas.

Tämä nykyinen Paavali Peippola taas on lyhyempi, tavallisen miehen mittainen, lihavahko ja perin hyväntahtoinen mies. Partaa ei hänellä ole ensinkään, ellemme ota huomioon eräitä ohuita haituvia ylähuulessa, ja hänen päälakensa olisi kutakuinkin paljas, ellei hän taitavalla kampauksella osaisi sitä vielä peittää vaaleiden, syrjempänä kasvavien hiusten alle. Hänen kätensä ovat suuret, valkoiset ja pehmeät, ja hänen vatsansa on miellyttävän pyöreä. Ei niin suuri, että se olisi hänelle ruumiilliseksi haitaksi, mutta kuitenkin sellainen, että se on omiaan antamaan kantajalleen kunniallisen ja vakavaraisen henkilön vartalon.

Kauppias Paavali Peippolalla ei ole vaimoa, sillä lähes viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta on hän vielä poikamies. Siinäkin suhteessa hän on isävainajansa vastakohta, sillä vanhemmalla Paavalilla oli ollut kaksikin vaimoa. Ei kuitenkaan yhtä aikaa, Herra varjelkoon, vaan peräkkäin.

Emäntä kuitenkin talossa on, ja toimellinen emäntä onkin. Emännyyttä on jo pari vuosikymmentä pitänyt isännän sisarpuoli Karoliina, ja hyvä on ollut kauppias Peippolan elää neiti Karoliina Peippolan huolenpidon ja, myöntäkäämme se, tohvelienkin alaisena.