SIITÄ NOUSI HIRMUINEN PROSESSI!

Kertomus

Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.

I

Ei ole kaupunkimme vielä lopen vanha, sillä onpa niitä vanhempiakin, mutta eipä se ole enää aivan eilispäiväisiäkään. Monta on rakennettu maahan kaupunkia, kauppaloista puhumattakaan, sen jälkeen kun tämän kaupungin asemakaava vahvistettiin.

Aluksi kaupunki ikäänkuin arasteli vettä ja asettui mäen taakse, mutta vanhemmaksi tultuaan kurkisti se mäen yli ja ajatteli: miltähän tuolla toisella puolen tuntuisi?

Ja se tuli uteliaaksi ja kömpi vihdoin varovaisesti mäen yli, kunnes lopuksi pääsi rantaan asti, lahden poukamaan. Ja siihen se tietysti pysähtyi.

Mutta kirkko ei tullut perässä. Se jäi rauhallisena paikoilleen mäen taakse, ja siellä se on tänäkin päivänä iäkkäiden matalien talojen keskellä kuin kana poikueineen.

Kullakin talolla on oma pihansa, jossa on vesitynnyri rattaineen ja koirankoppi pihan perällä. Kopissa ei tosin ole koiraa eikä tynnyrissä vettä, mutta se ei tee mitään, sillä molempia voi hankkia silloin kun niitä tarvitaan, ja sitä ennen on niitä turha hankkiakaan.

Sitäpaitsi on jokaisella talolla oma puutarhansa, jossa kasvaa useita puita, myöskin omenapuita, jotka kuitenkaan eivät koskaan kuki eivätkä hedelmiä kanna. Mutta vielä useampia ja useammanlaatuisia pensaita näemme näissä puutarhoissa. On karviaismarjapensaita, on viinimarjapensaita, joissa on sekä punaisia että valkoisia, vieläpä mustiakin viinimarjoja, ja pensaiden välissä kasvaa pitkää, mehevää heinää, jota lehmä kyllä söisi.

Puutarhan perällä on parin suuren koivun tai kuusen välissä humalamaja, ja sen keskelle on maahan isketty oikein aika pölkynmötkäle. Pölkyn päähän on naulattu pöydäksi lyhyt, mutta leveä, sileäksi höylätty ja viheriäiseksi maalattu lankun pätkä.

Kadut eivät ole kivetyt, ja tarpeetontahan se onkin, kun niissä on hyvä hiekkapohja, joka sateen jälkeen kuivaa pian, ja mihinkähän olisi niin kiire, ettei joutaisi sen kuivumista odottamaan? Eräs talonomistaja yritti komeuden vuoksi kivetä katuosansa, mutta työ jäi puoliväliin, kun kivet loppuivat kesken. Pikkupojat kaivoivat sitten lopuksi nekin irti ja kuljettivat ne eri pihoihin, käyttääkseen niitä omiin ja hyödyllisempiin tarkoituksiinsa. Sekään talonomistaja ei enää uudista yritystään, sillä hän on jo kuollut, ja leski on pystyttänyt hänen haudalleen kiven, joka varmaankin painaa yhtä paljon kuin kaikki nuo hukkaan menneet katukivet yhteensä.

Onpa kaupungissamme kivitalokin.

Se on torin varrella ja on se kaksikerroksinen. Sitä sanotaan raatihuoneeksi, koska sen alakerrassa on raatihuone ja raastuvanoikeus.

Siellä alakerrassa on myöskin poliisikamari. Poliisikamarissa pelaavat konstaapelit suurella kätevyydellä ja jokseenkin risaisilla korteilla Mustaa Pekkaa, ja talon yläkerrassa on ravintola, josta hyvin tai ainakin siististi puetut ihmiset saavat sekä miedompia että väkevämpiä väkijuomia. Ravintolassa on paljon tupakansavua, joka ei tunnu lähtevän sieltä tuulettamallakaan, ja vielä enemmän on sitä poliisikamarissa. Mutta sitäpä ei koskaan tuuletetakaan.

Raatihuoneenkatu kulkee raatihuoneen ohi ylös mäelle ja sieltä sitten vanhempaan kaupunginosaan. Tämä katu on aina talvella jäässä ja siitä syystä kerrassaan erinomainen mäenlaskupaikka. Mäen rinteessä on nimittäin kaupungin paras kaivo, jota sanotaan raatihuoneen kaivoksi, ja sekä vesikorvoista että ämpäreistä loiskuva vesi jäädyttää kadun.

Hevosille ei siitä kuitenkaan ole minkäänlaista haittaa, sillä kukaan selväpäinen hevosmies ei aja Raatihuoneenkatua uudesta kaupunginosasta vanhaan, vaan kiertää mäen ympäri Koulukatua pitkin.

Kaivon pumpussa oli ennen oikea letkukin, mutta kun se meni rikki, niin ilmestyi siihen kolmen päivän kuluttua vaatteesta tehty vedenjohdattaja. Kukaan ei tiedä, kuka sen oli siihen kiinnittänyt, mutta kun konstaapeli Kappari pari viikkoa myöhemmin sattui näkemään uuden letkun, niin tunsi hän sen heti ja sanoi: "Sehän on leipuri Mattilan kalapöksyjen lahje… tunteehan sen tuosta polven kohdalla olevasta sinisestä paikasta".

Raatihuoneenkadun mäen reunassa on patsaan päässä valkeaksi maalatusta rautapellistä tehty taulu, jossa on kirjoitus:

"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla".

Mäkeä laskiessaan osoittavat pojat taitoaan nakkaamalla ohikiitäessään tuota taulua jäänpalasilla. Jos heitto osuu, niin rämähtää pelti pahasti. Poliisit ovat kyllä pojille sanoneet, ettei siihen saa paiskella, mutta pojat ovat unohtaneet tämän kiellon.

Sakkotaulu on pantu siihen silloin, kun pojat kerran mäkeä laskiessaan olivat ajaneet vanhan pormestarin koiran päälle niin että koiralta katkesi jalka. Koira täytyikin tappaa. Mutta vanha pormestari on jo aikoja sitten kuollut, eikä uusilla pormestareilla ole ollut koiria.

Oikeastaan ei kaupungissa ole varsinaista pormestaria nähtykään sitten vanhan pormestarin kuoleman, sillä uudet ovat vaihtuneet alinomaa ja senkin vähän aikaa hoidattaneet virkaansa nuorilla hovioikeuden auskultanteilla, joista vanhin lienee ollut seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Se on kyllä tämän kaupungin suurimpia suruja, mutta mitäpä tehdä? Eihän pormestareita voi toki poliisiputkassakaan säilyttää, ja irrallaan ollen ne taas kohta häviävät kaupungista. Vanha postimestari sanoo, että kaupunkimme yllä lepää taivaan kirous. Pappia ei saada muuttamaan, vaikka tiputettaisiin hänen eteensä tielle kirkkaita markanrahoja toiseen seurakuntaan asti, kun taas pormestarit livahtavat läpi käsien kuin limaiset matikat. Mutta postimestarin mielikarvauden ymmärtää hyvin, sillä vanha pormestari oli ihanteellinen skruuvitoveri.

Mäen korkeimmalla kohdalla, alastomalla kalliolla, on näkötornikin. Se kuuluu näkyvän hyvin pitkän matkan päähän, mutta miten pitkän matkan päähän siitä näkisi, sitä ei tiedetä, koska ei kukaan ole vielä siellä ylhäällä ollut. Se mies nimittäin, joka oli ottanut tornin urakalla rakentaakseen, poistui paikkakunnalta, ennenkuin torni tuli ihan valmiiksi. Taikka oikeastaan tuli torni kyllä valmiiksi, mutta sen sisään jäivät portaat tekemättä, ja tekemättä ne pysyvätkin, koska rakennuttaja oli ennen katoamistaan ennättänyt nostaa valtuusmiesten tarkoitusta varten myöntämän määrärahan loppueränkin.

Kaupunkilaisten pääelinkeinoja ovat kaupankäynti ja karjanhoito. Maanviljelystä ja kalastustakin harjoitetaan jossain määrin, ja jos kaupungin hotelliin tulee matkustaja, joka kehuu omistavansa liikoja rahoja, niin kynitään ne häneltä korttipelissä pianohuoneessa.

II

Papinkatu ja Savikuopankatu muodostavat yhtyessään suuren savikuopan luona kolmikulman, jota kolmannelta sivulta rajoittaa kauppias Niklaksen pitkä makasiinirakennus. Tämä kolmikulma, joka muodoltaan muistuttaa suurta lumiauraa, on eristetty ympäristöstään harmaalla, paikka paikoin lahonneella ja maahan vaipuneella rima-aidalla. Tätä paikkaa nimitetään Snellmanin puistoksi. Olisi kuitenkin erehdys luulla nimen ikuistuttavan suuren Snellmanin muistoa. Päinvastoin johtuu puiston nimi pienestä seppä-Snellmanista, jolla ennenvanhaan oli paja savikuopan lähellä. Minkä tähden tätä aluetta muuten sanotaan puistoksi, siitä on hyvin vaikea mennä mitään varmaa lausumaan, sillä yhtään puuta ei siinä ole, ei ainoatakaan, eikä ole kai koskaan ollutkaan. Sitävastoin kasvaa siinä hyvää heinää, jonka niitto-oikeudet myydään joka kevät rahatoimikamarissa julkisella huutokaupalla, samalla kun kaupungin muutkin heinämaat.

Papinkadun varrella asuvan taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin talosta on näköala viidestä kadunpuoleisesta ikkunasta juuri edelläkuvattuun Snellmanin puistoon.

Johan Alfred Menlös oli vaivaistalon taloudenhoitajana jossakin suuremmista kaupungeistamme. Tätä tointaan hoiti hän niin etevästi, että sai taloustirehtöörin arvonimen. Siitä on kuitenkin jo niin monta vuotta, että herra Menlös voi nykyisin ajatella arvonimeään tuntematta huimausta, niinkuin alkuaikoina oli asianlaita. Sisarensa kuoltua peri hän tämän talon Snellmanin puiston vierestä ja muutti siihen säästöineen, vaimoineen ja tyttärineen nauttimaan vanhuuden lepoa kunnialla suoritetun päivätyön jälkeen.

Taloustirehtööri Menlösin pihamaa on samanlainen kuin kaupungin muutkin pihamaat. Siellä on sekä vesitynnyri rattailla että koiraton koirankoppi, ja myöskin hänen puutarhassaan on humalamaja. Päältä nähden luulisi siis taloustirehtööri Menlösin taloa samanlaiseksi kuin kaikkia muitakin kaupunkimme taloja.

Mutta käykääpä sisään!

Jo eteinen on erikoinen.

Jos outo vieras varsinkin puolihämärissä astuu varomattomasti ulkoa eteiseen, niin voi hän saada sydämentykytyksen. Mahdollista on, että hän säikähtää niinkin kovin, että vatsa tulee kipeäksi. Joka nurkasta pistää näet esiin uhkaavat, monihaaraiset sarvet. Saattaisipa hän luulla joutuneensa vaikka pirujen luolaan, ellei hän muistaisi, että piruilla ja kuppareilla on vain lyhyet, haarattomat sarvet. Tarkemmin katsottuaan huomaakin hän nuo suuret, monihaaraiset sarvet rauhallisiksi ja vaarattomiksi hirvensarviksi, joita herra Menlösin eteisessä käytetään vaatenaulakkoina.

Käytyämme saliin näemme, että siinä on kolme ikkunaa, joista on näköala Snellmanin puistoon ja joiden välissä on suuria palmuja viheriäiseksi maalatuissa saaveissa. Onpa salissa mahtavan suuri, vanha ja ruskeaan vivahtava pianokin. Sen päällä on kaunis lintuhäkki, missä hyppelee kaksi kanarialintua. On leikkauksilla ja koukeroilla koristeltu matala kirjahylly, jossa on valokuva- ja postikorttialbumeja ynnä joukko korukantisia kirjoja.

Vielä on salissa mustaksi kiilloitettu sohvapöytä sohvineen ja päällystettyine, käsinojalla varustettuine tuoleineen, ja sohvan yläpuolella on paksuissa kehyksissä taulu: uljas, kolmimastoinen laiva, joka levitetyin purjein ylpeänä halkoo korkeita viheriäisiä aaltoja.

Mutta jos salista käymme sen oikealla puolen olevaan kamariin, niin mitä näemmekään!

Olemmeko tulleet museoon vai suuren ryöväripäällikön majaan?

Tuolla on ristissä seinällä kaksi kaksipiippuista haulikkoa ja tuolla taas kaksi yksipiippuista luotipyssyä. Toinen on vanha ja suustaladattava — ehkäpä herra Menlösin esi-isät olivat sillä puolustaneet kotikontuaan verenhimoisia vihollisia ja karvaisia metsänpetoja vastaan — ja toinen uudenaikuinen, perästäladattava. Oli seinällä vielä metsästyslaukku, oli vaskitorvi, sellainen, jollaisella postiljoonit vanhoissa kuvissa toitottelevat, oli kaksi miekkaa, leveä ja kapea, suuri tikari, pieniä ja suuria puukkoja ynnä muita aseita. Pöydällä on kaksi mustaa, vain vähän ruostunutta kanuunankuulaa.

Ja kaikkea tätä sotaista komeutta katselee kuvastaan seinältä suuri sodanpäämies Napoleon Bonaparte kiinteissä housuissaan ja kolmikulmaisessa hatussaan, käsi ylpeästi liivin rakoon pistettynä.

Taloustirehtööri Menlös on yhtä sotaisen näköinen kuin hänen asekamarinsakin. Hän on pitkä, laihanlainen, suoraselkäinen vanha mies, jolla on kirkkaat silmät tuuheiden kulmakarvojen alla ja julmat, alaspäin riippuvat viikset. Ja yhtä sotaiset ovat hänen tapansakin. Milloin hän ei puhdistele pyssyjään tai hio miekkojaan, lukee hän keinutuolissa Napoleonin elämäkertaa, murahtaen silloin tällöin itsekseen.

Mutta milloin hän ei käsittele aseitaan eikä lue Napoleonin elämäkertaa, kävelee hän edes takaisin huoneissaan piippuaan poltellen ja kuunnellen paksun, välistä kiivaan rouva Menlösin torumista, järkähtämättömänä kuin se Suomen sodan sankari, joka piippuaan luotituiskussakin imeskeli.

Rouva Maria Menlös on, kuten sanottu, lihava, ja välistä hän kiivastuu. Voidaanpa sanoa, että hän kiivastuu varsin useinkin. Riitaa ja epäsopua ei perheessä silti kuitenkaan synny, sillä sotilaallisesta ulkonäöstään ja sotaisista tavoistaan huolimatta on herra Menlös rauhan mies, eikä ole vielä koskaan hänen päähänsä pälkähtänyt ryhtyä vastustamaan vaimoaan. Ja kun rouva Menlös väsyy ja lopuksi huudahtaa:

— Eikö se sitten ole niinkuin minä sanon, Menlös?

Niin herra Menlös imaisee miettiväisenä pari pitkää savua piipustaan ja sanoo:

— Juuri niin, rakas Maria!

Muuten on rouva Menlös toimelias talonemäntä. Hän on ankara järjestyksenihminen ja kiinteä, mutta oikeudenmukainen palvelijattariaan kohtaan. Lehmät, joita on kolme, ovat aina puhtaat ja lihavat, ja navetta pidetään siistinä.

Heidän ainoa lapsensa Kaisu on hiljainen ja tottelevainen, parinkymmenen vuoden ikäinen neitonen, ja taitava käsitöissä. Tuolla hän nytkin istuu pienessä ruokasalissa, joka samalla on perheen yhteisenä seurusteluhuoneena, päärmäten ja merkaten nenäliinoja. Ei ole isällä mitään häntä vastaan valittamisen syytä, eipä edes äidilläkään.

Näin viettävät nämä kunnioitettavat ja kelpo ihmiset, taloustirehtööri Menlös perheineen, nuhteetonta ja kristillistä elämää, asuen rauhassa ja sovinnossa keskenään ja koko ympäristönsä kanssa. Vuodet vierivät hiljalleen, tuomatta mitään muita muutoksia heidän elämäänsä, kuin että herra Menlös tulee joka vuosi yhden vuoden vanhemmaksi, rouva Menlös yhden tuuman paksummaksi ja Kaisun hameet kaksi tuumaa pitemmiksi. Hän alkaakin olla jo melkein aikaihmisten kirjoissa, jota ei voi sanoa kaikista kaksikymmenvuotisista tytöistä.

III

Taloustirehtööri Menlösin lähin naapuri on kauppias Adam Montonen.

Epäilemättä on kauppias Adam Montonen kaupunkimme rikkain mies.

Hänellä on suuri talo, suuri kauppa, suuri, pitkä rouva ja suuri perhe. Hänellä on yksitoista lasta, ja niistä on kahdeksan kotona.

Itse hän sitä vastoin on pienehkö mies, jolla on turpeat, partaiset posket, ja hänen vatsansa on niin tasaisen pyöreä, kuin olisi kansakoulun opettajahuoneen ikkunalta otettu siellä oleva, pienellä jalustalla seisova maapallo, sahattu se keskeltä kahtia ja pistetty toinen puolikas kauppias Montosen liivien sisäpuolelle, kupera puoli ulospäin. Hän on ahkera mies ja taitava kauppias, ja monet suuret maakauppiaat ostavat tavaransa häneltä.

Hänen talonsa on hyvässä kunnossa ja äskettäin maalattu. Siinä on suuret ikkunat, joissa riippuvat kauniit verhot, ja siinä on monta huonetta, joiden kalustus on arvokas ja varallisuutta todistava. Järjestys ei ehkä aina ole yhtä mallikelpoinen kuin taloustirehtööri Menlösin asunnossa, mutta, hyvät ihmiset, sellainen lapsilauma!

Rouva Montonen on kodissaan yhtä ehdoton valtias kuin rouva Menlös omassa kodissaan. Kauppias Montosella ei ole aikaa eikä haluakaan puuttua talousasioihin, sillä onpa hänellä yllin kyllin tekemistä liikeasioissa. Onhan hänellä kolme kauppapalvelijaakin, joista vanhin, pisin ja laihin samalla on kirjanpitäjä, ja sitäpaitsi on hänen liikkeensä palveluksessa makasiinimies ja renki. Ja kaikkia näiden toimia johtaa, valvoo ja järjestelee kauppias itse, tuntien samalla suuren kauppavarastonsa viimeistä naulaa myöten.

Mutta vaikka kauppias Montonen ei puutukaan taloustoimiin ja antaa puolisonsa ne kokonaan määrätä, niin älkäämme silti suinkaan luulko, että perhe-elämä tässä talossa olisi isännällekään yksitoikkoista ja harmaata. Jos sanomme taloustirehtööri Menlösin kotielämää ihanteelliseksi, niin milläpä sanalla sitten määrittelisimmekään kauppias Adam Montosen perhe-elämän laadun?

Niin suuri perhe! Ja kuitenkin: millainen kotihenki, millainen vanhempien ja lasten keskinäinen rakkaus! Liikuttavaa, sanalla sanoen. Jo nimistäkin sen näkee.

Isällä itsellään on vain yksi nimi, vanhanaikuinen Adam. Ja yksi nimi on rouva Montosellakin, Mathilda.

Mutta lapsilla on jokaisella kolme nimeä, vaikka onkin yksitoista lasta. Ja miten kauniita ne ovatkaan, ne nimet! Runoutta kerrassaan.

Pojilla on nimiä sellaisia kuin Urho Uljas Wäinämöinen, tytöillä taas sellaisia kuin Impi Ilme Ilonamme ja Maire Mielikki Minerva. Tylyt vanhemmat, joiden mielet käyvät sitä nurjemmiksi, mitä suuremmaksi lapsilauma lisääntyy, eivät suinkaan antaisi lapsilleen tällaisia nimiä. Kaikki nuo nimet eivät tosin ole almanakassa, mutta rouva Montonen on almanakasta poissa oleville nimille määrännyt kullekin oman nimipäivänsä, joka on merkitty ruokasalin uuninreunalla olevaan nimipäiväalmanakkaan.

Joka vuosi vietetään kauppias Montosen perheessä neljäneljättä nimipäivää ja kaksitoista syntymäpäivää. Nimipäiviä olisi oikeastaan oleva kolmekymmentäviisi ja syntymäpäiviä kolmetoista, mutta järjestyksessä toinen pojista, Kaarlo Kallis Kalpaveljyt, sattui syntymään isän syntymäpäivänä, tammikuun 28 päivänä, eikä nimeä hänelle annettaessa huomattu, että tuo päivä on juuri Kallenpäivä.

Tämän valitettavan epähuomion takia joutui Kaarlo Kallis Kalpaveljyt siis kärsimään kaksinkertaisen vahingon, menettäen ei ainoastaan oman erikoisen syntymäpäivänsä vaan myöskin yhden nimipäivistään. Pienenä hän siitä usein nurisikin ja juonitteli vanhemmilleen, mutta aikamieheksi tultuaan on hän miehen voimakkaalla tyyneydellä alistunut tähän kohtalon ansaitsemattomaan vääryyteen.

Näiden nimi- ja syntymäpäivien vietossa puhkeaa kauppias Montosen perheessä vallitseva kaunis suhde heleimpään, viehättävimpään kukkaansa neljäkymmentä kuusi kertaa vuodessa.

Aikaisin aamulla keräytyvät vanhemmat lapset pitkissä yöpaidoissaan laulamaan päivän sankarin oven taakse. Lauletaan kaksi, jopa kolmiäänisestikin: "Aamulla varhain", "Sua lähde kaunis katselen" ja "Herää, herää, herää! Jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla", ja jos juhlija on sisko tai veikko, niin syöksähdetään laulun päätyttyä sisään, temmataan peite hänen päältään ja huudetaan: "Onnea, onnea!" niin että korvat menevät lukkoon. Mutta jos päivän sankari on isä tai äiti, niin juoksevat laulajat suutelemaan äitiä tai taputtelemaan isän partaista poskea. Ja aina on kahvipöydässä nimipäivärinkilät ja muut hyvyydet. Poissa olevienkin nimipäivät vietetään omantunnontarkasti ja lähetetään heille joukko onnittelukortteja sekä seuraavana päivänä kirje, jossa kerrotaan, millaista oli ja oliko vieraita.

Jokapäiväisessä arkielämässäkin ilmenee tämä kaunis suhde tuhansissa vaihtelevissa muodoissa. Jos isä aivastaa aamiaispöydässä, niin huutavat kaikki lapset riemuiten: prosit! Ja jos pienin veikko tai sisko kompastuu kynnykseen loukaten nenänsä ja alkaa parkua, niin hyökkäävät vanhemmat sisarukset heti kynnyksen kimppuun, hakkaavat sitä nyrkeillään ja huutavat: "paha kynnys, paha kynnys!" kunnes tapaturman uhri, tyytyväisenä pahan kynnyksen saamaan kuritukseen, alkaa hymyillä kyyneltensä takaa ja itsekin ryhtyy pienellä kädellään piiskaamaan kynnystä.

Rouva Montonen on käytöksessään hillitty ja arvokas. Hän pitää lapset siististi puettuina eikä koskaan peruudu sanastaan.

Näin kaunista on tämän onnellisen perheen elämä. Ei kukaan syrjäinen voi sanoa muuta, kuin että tyytyväisyys ja hiljainen elämänilo asuvat tässä hyvinvoivassa kodissa.

Mutta ah! Ei ole täydellistä onnea maan päällä. Tämänkin maallista siunausta niin runsain määrin osakseen saaneen perheen vanhempia jäseniä painaa salainen suru.

Ja se on se, ettei kauppias Montosesta vielä ole tehty kauppaneuvosta.

Koko kaupunki sitä muuten ihmettelee. Kauppaneuvos Lundqvistin kuolemasta on jo kolmattakymmentä vuotta, ja koko tämän ajan on kaupunki saanut olla ilman kauppaneuvosta. Lepääkö tämän kaupungin yllä todellakin taivaan kirous, niinkuin postimestari väittää? Siltä se vähän näyttää. Ei saada kauppaneuvosta, eikä saada vakinaista, arvokasta pormestaria…

Kahdesti on jo kauppias Montonen tehnyt lahjoituksia yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ja molemmilla kerroilla on hänen nimensä ollut painettuna maan kaikkiin sanomalehtiin uutisessa, jonka otsikkona on ollut "Jalomielinen lahjoitus". Näitä uutisia on rouva Montonen leikannut eri lehdistä talteen ainakin toista kymmentä. Mutta mitään muuta seurausta ei ole kuulunut.

Joka kevät pääsiäisen edellä on muuten aina tyyni ja rauhallinen rouva Montonen omituisen levoton. Hän ei oikein tiedä, mitä tehdä päivisin, ja öisin hän nukkuu huonosti. Herra Montonen taas istuu usein pitkät hetket kirjoituspöytänsä ääressä, tuijottaen hajamielisenä eteensä ja pyörittäen kynää koneellisesti kädessään. Ja kun hän sitten sattuu vilkaisemaan edessään olevaan paperiarkkiin, niin huomaa hän kirjoittaneensa ajatuksissaan:

"K. Herra… K. Herra… K. Herra Kauppaneuvos…"

Kauppias Montonen repii paperin pieniksi palasiksi ja pistää palaset paperikoriin.

Jokaisessa talossa koko kaupungissa sanotaan samoihin aikoihin:

— Saa nähdä, joko Montosesta nyt tulee kauppaneuvos!

Mutta pääsiäinen tulee ja menee ilman että kauppias Adam Montosen nimeä näkyy sanomalehtien julkaisemissa pitkissä luetteloissa.

Viikon kuluttua jo Rouva Montonen iloisesti naurahtaen sanoo toisille rouville, jotka sukankutimineen ja koruompeluksineen ovat hänen luonaan iltapäiväkahvilla:

— Kuinka ihmiset sentään ovat hassuja! Kaikki ihmettelevät, miksi ei muka miehestäni ole tehty kauppaneuvosta! Ikäänkuin ihminen olisi sen parempi, vaikka hänellä tuollainen arvonimi olisikin! Mutta meillä ollaan niin tavattomasti tittelinkipeitä…

Silloin sanovat toiset rouvat:

— Aivan niin, rakas Mathilda. Mutta kuka olisi paremmin ansainnut kauppaneuvoksen arvonimen kuin juuri sinun miehesi!

Lukuunottamatta tätä hiljalleen kalvavaa surua, jota ei paljonkaan lievennä se seikka, että syy arvonimen viipymiseen tuntuu aivan käsittämättömältä, on kauppias Montosen ja hänen perheensä elämä onnellinen ja rauhallinen.

IV

Eräänä päivänä keskitalvella, juuri ennen päivällisaikaa, seisoi rouva Maria Menlös lihavana, päättäväisenä ja tanakkana kuten aina, keittiönsä portailla, kädet puuskassa. Lihapalleroita paistettaessa oli keittiöön tullut niin paljon käryä, että hänen päätään oli alkanut vähän särkeä, ja hän oli silloin jättänyt palleroiden paistamisen palvelustytön huostaan, mennen itse portaille hengittämään raitista ilmaa.

Oli niin raikasta ja kuulakkaa. Valkoinen lumi peitti pihan. Vesirattaiden alemmat puolapuut olivat puoleksi lumen peitossa, koirakopin aukon eteen oli juoksuttanut pienen kinoksen, ja puutarhassa painoi lumi puitten oksia ja oli haudannut karviaismarjapensaat kokonaan alleen.

Mutta äkkiä keksi Maria-rouvan tarkka silmä epäilyttävän näköisen mustan läiskän tässä talvisessa valkeudessa ja puhtaudessa.

Se oli aidan vieressä, taloustirehtööri Menlösin ja kauppias Montosen pihamaiden välisen lankkuaidan luona.

Mikähän merkillinen musta rätti se oikein olikaan?

Rouva Menlös tuli uteliaaksi. Hän lähti kahlaamaan lumen halki aidan luo.

Siinä oli vain nokimusta, risainen säkki. Kaikesta päättäen oli siinä pidetty hiiliä, ja hiilenpölyä siitä pelmahti, kun rouva Menlös sitä potkaisi.

— Mistähän tuo likainen säkki on tähän tullut? ajatteli rouva Menlös.

Kun ei säkin luona lumessa näkynyt mitään jälkiä, niin oli ilmeistä, ettei säkki ollut voinut tulla siihen mistään muualta kuin aidan toiselta puolen. Varmaankin oli joku heittänyt sen kauppias Montosen pihasta heidän pihaansa.

Rouva Menlös harmistui.

— Kaikenlaisia ihmisiä! Nakkelevat meidän pihaan likaisia rytkyjään? Onko meidän pihamme mikään heidän rikkaläjänsä?

Sitten tarttui rouva Menlös mustaan säkkiin, heitti sen aidan yli takaisin kauppias Montosen pihaan, pesi noen käsistään lumella ja pyyhki kätensä esiliinaan, palaten takaisin keittiöön.

Mutta lankkuaidan toisella puolen olevalla kaivolla oli juuri silloin kauppias Montosen palvelijatar Anna Riitta vettä nostamassa. Tätä kaivoa, joka on pihan peränurkkauksessa, käyttävät Montoset ja Menlösit yhdessä, samoinkuin kauempana, Montosen makasiinirakennuksen takana olevaa likavesien kaatopaikkaakin. Molempiin paikkoihin pääsee Menlösin pihasta lankkuaidassa kaivon luona olevasta aukosta.

Kun Anna Riitta näki mustan esineen lentävän Menlösin pihasta aidan yli heidän pihaansa, meni hän katsomaan mikä se oli, ja kertoi sisään tultuaan rouvalleen:

— Sellaisen likaisen, mustan säkin kun heittivät Menlösin pihasta meidän puolelle!

— Vai semmoista! sanoi rouva Montonen. — Anna Riitta käy heti heittämässä rääsyn takaisin Menlösin puolelle!

Seuraavana aamuna keksi rouva Menlös ulos tultuaan nokisen säkin entiseltä paikaltaan ja juoksi vihoissaan heittämään sen takaisin aidan yli. Mutta kaksi tuntia myöhemmin tuli se taas Menlösin puolelle niin että noki pölisi.

Nyt alkoi itsepintainen taistelu, joka kuitenkin ajan oloon muodostui vähän yksitoikkoiseksi. Koskaan ei tuo musta säkkirähjä saanut levätä kokonaista päivää samalla puolen aitaa. Yöllä vain se sai olla rauhassa, milloin Menlösin, milloin Montosen puolella.

— Minä vien sen likakuoppaan, ehdotti lopuksi Anna Riitta, joka alkoi väsyä tähän turhanpäiväiseen leikkiin.

— Ei, sanoi rouva Montonen. — Menlösin rouvan likaiset rätit eivät kuulu meidän korjattaviin. Sellainen hävytön, sivistymätön ihminen!

Ja kamppailu jatkui.

Rouva Menlös taas sanoi:

— Vai on rouva Montonen antanut palvelijainsa tehtäväksi syytää roskansa meidän pihaan! Mutta saadaanpa nähdä, kuka ensiksi väsyy!

— Äiti antaisi Miinan viedä sen likakuoppaan, että loppuisi moinen tora, esitti kerran Kaisu-neiti äidilleen.

— Lapsi, mitä sinä puhut! huudahti rouva Menlös. — Kuka tämän on aloittanut? Mekö alkaisimme kantaa Montosen roskia likakuoppaan! Se ei tule koskaan tapahtumaan.

Taloustirehtööri Menlös tuijotti vaiteliaana eteensä ja pöllytteli piipustaan tavallista sakeampia savupilviä.

Kauppias Montonen taas tuskin lienee koko asiaa huomannutkaan. Hänellä oli yllin kyllin tekemistä omissa puuhissaan ja liikehuolissaan.

Puuseppä Markula, tai oikeammin sanoen entinen puuseppä Markula, jota sanottiin taiteilija Markulaksi, eikä syyttä suotta, sillä hän oli todellakin taiteilija alallaan, istui Menlösin keittiössä eräänä pakkaspäivänä, lämmitellen kohmettuneita käsiään hellan edessä.

Markula oli ollut harvinaisen kätevä puuseppä, mutta hänessä oli liian paljon taiteilijaa antautuakseen milloinkaan vakinaiseen, yhtämittaiseen ja ankaraan leipätyöhön. Sitäpaitsi joi hän kaikki rahansa. Hän valmisti, milloin työtuulella oli, näppärästi pieniä ompelurasioita, joiden kannet hän kaunisti kaikenlaisilla leikkauksilla, ja kävelykeppejä, joiden päät olivat eläinten pään muotoisia ja joiden varsissa oli kuvioita, somasti kaiverrettuja, taikka sananlaskuja, vieläpä runosäkeitäkin, niinkuin: "Ole sauvan, horjuissan', tue heikkouttan'!"

Sanottiin, jos Markula kertoi jotain:

— Nyt sinä valehtelet!

Se oli hänen suurimpia surujaan, sillä itse asiassa hän valehteli vain joskus, hätätilassa, eikä silloinkaan juuri enempää kuin tarvis vaati.

— On se nyt tuo Montosen rouva vihainen tämän talon rouvalle, sanoi Markula palvelijattarelle, Miinalle, joka oli kahvinkeittopuuhissa.

— Olkoon! sanoi Miina, joka uskollisena palvelijana kannatti tässä riitakysymyksessä hartaasti ja lämpimästi emäntäänsä.

Mutta sitten heräsi hänessä uteliaisuus, ja hän kysyi:

— Mitä se oikein sanoo?

— No se sanoo tätä rouva Menlösiä kaupungin sivistymättömimmäksi ihmiseksi, kertoi Markula.

— Kuka niin sivistymätön ihminen on? kysyi rouva Menlös, joka samassa tuli kamaristaan keittiöön.

Markula vaikeni, mutta Miina sanoi:

— Naapurin rouvahan se kuuluu sellaisia kauheita levittelevän ihmisten korviin rouvasta.

— Minustako? kysyi rouva Menlös, ja hänen kasvonsa jäykistyivät äkkiä.

— Niin, rouvasta juuri, vakuutti Miina.

Markulakin nyykäytti päätään vahvistukseksi.

— Minä olen kanttorin tytär, sanoi rouva Menlös kuohahtaen. — Mutta mikä on rouva Montonen. — Pahanpäiväinen räätäli hänen isänsä oli!

Parin päivän päästä kertoi Markula Montosen keittiössä, että rouva Menlös oli sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen paikkaräätälin sikiöksi. Se tuli rouva Montosen korviin ja hän kiiruhti keittiöön.

— Mitä se Markula täällä juoruaa?

Markula ensin vähän väkisteli, mutta uudisti sitten kuitenkin kertomuksensa.

Rouva Montonen karahti tummanpunaiseksi:

— Nyt Markula valehtelee! sanoi hän kiivaasti.

Markulalle, joka oli tapansa mukaan hieman juovuksissa, nousivat melkein vedet silmiin, ja hän vannoi, tehden mustalla peukalollaan leikkausmerkin poikki kaulansa:

— Jollei ole jumalauta joka sana totta, niin tuosta poikki!

Äänettömänä, selkä suorana poistui rouva Montonen keittiöstä.

Varmaankin lentelisivät repaleisen hiilisäkin jäännökset vielä tänäkin päivänä naapurusten aidan yli, ellei tuo musta rääsy kerran olisi sattunut tarttumaan aidan harjalla törröttävään rautanaulaan ja jäänyt siihen roikkumaan, toinen puoli taloustirehtööri Menlösin ja toinen puoli kauppias Montosen puolelle aitaa. Kukaan ei viitsinyt kavuta sitä sieltä irroittamaan, ja sinne se sitten jäi.

Ehkäpä olisi tämä tapaus vähitellen saanut kiihtyneet mielet lauhtumaan, jutun unohtumaan ja hyvän naapurisovun aikojen kuluessa jälleen palaamaan, ellei tuleen olisi heitetty uusia, ylen suuria ja kuivia tervaksia.

Rouva Montonen oli niin suuresti suuttunut rouva Menlösiin, että hän eräänä päivänä sanoi makasiinimiehelle:

— Jos Antti olisi hyvä ja menisi naulaamaan tuon Menlösin puolella olevan lankkuaidan umpeen!

Näin tuli Menlösin palvelijattarelta suljetuksi tie kaivolle ja likakuopalle.

Menlösin talouden likavedet kaadettiin nyt pihan perimmäiseen nurkkaan, lankkuaidan viereen, mutta vettä täytyi Miinan kiskoa Perälän kaivolta asti.

Jos hiilisäkin lennätteleminen olikin ollut vain pitkällistä etuvartiokahakkaa, niin oli aidan kiinninaulaaminen sitä vastoin ilmisodan merkki.

Rouva Menlös kertoi kaikille tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin, miten halpamainen ja pikkumainen rouva Montonen oli, ja rouva Montonen valitti haikeasti, miten ilkeä ja riidanhaluinen naapuri rouva Menlös oli. Sellainen sisukas eukko! Mokomakin "tirehtöörskä", ha ha ha!

Maire Mielikki Minerva oli tähän saakka käynyt harva se päivä tapaamassa Menlösin Kaisua. Heillä oli kaikenlaisia pikku salaisuuksia keskenään, vaikka Maire olikin useita vuosia Kaisua nuorempi, ja sitäpaitsi oli heillä yhteisiä käsityösuunnitelmia vaikka kuinka paljon.

Mutta nyt ei Maire Mielikki Minervaa enää koskaan näkynyt Kaisun luona. Rouva Montonen oli nämä vierailut jyrkästi kieltänyt. Kaisu tunsi olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi.

Montosten ja Menlösien yhteiset tuttavatkin alkoivat miltei huomaamattaan jakaantua kahteen leiriin.

V

Täten oli pahahenki saanut viritetyksi näiden ennen rauhallisten naapurusten välille katkeran vihan ja mielikarvauden.

Ja mitä oli tuo pimeyden kavala päämies käyttänyt välikappaleenaan?

Vanhaa, risaista säkkiä, muodoltaan yhtä mustaa ja vastenmielistä kuin hän itsekin on, pahanpäiväistä rytkyä, jota ei kukaan mielellään käteensäkään ottanut. Tämä kirottu säkki valoi nyt joka päivä myrkkyä kahden arvossapidetyn ja nuhteettoman perheen elämään.

Kun Menlösin palvelijatar kiskoi raskasta vesikelkkaa Perälän kaivolta asti, oli hän aina katkeroitunut koko Montosen joukkoa kohtaan, ja jos Anna Riitta silloin sattui kadulla vastaan tulemaan, niin ei Miina malttanut olla sanomatta:

— Senkin rättineuvoksetar!

Johon Anna Riitta heti vastasi:

— Mokomakin rytkytirehtöörskä!

Kumpikin kertoi sitten rouvalleen, mitä toinen oli sanonut, eivätkä nämäkään pienet kohteliaisuudet olleet omiaan välejä parantamaan.

Rouvat kulkivat pää pystyssä toistensa ohi luomatta naapuriin pienintäkään silmäystä, ja kun Montosen Wieno Weikko Kotivalo, joka viime kevännä erosi viidenneltä luokalta ja työskenteli nyt isänsä konttorissa, tuli kadulla neiti Kaisu Menlösiä vastaan, niin ei hän kohottanut lakkiaan hänelle.

Ainoastaan herrat Menlös ja Montonen nyökäyttivät vielä toisilleen päätään, mutta he tekivät sen kuin salaa ja vähän häveten.

Kotielämäkin tuli ikävämmäksi. Rouva Menlös hermostui paljon vähemmästä kuin ennen ja kohdisti usein puhetulvansa taloustirehtööri Johan Alfred Menlösiin:

— Millainen mies sinäkin olet, joka annat itseäsi sillä tavoin kohdella! Miksi et mene kerrankin Montosen luo sanomaan suoria sanoja! Vai eikö heidän menettelynsä ole ollut häpeällistä? Tahdotko väittää, etteivät he ole meitä loukanneet? Onko meille koskaan ennen tuollaisia hävyttömyyksiä osoitettu? Eikö ole niin, Menlös?

Silloin liikutteli taloustirehtööri Menlös suuria, alaspäin riippuvia ja julmannäköisiä viiksiään sekä tuuheita kulmakarvojaan, pöllähytti piipustaan pari kolme ankaraa savupilveä ja vastasi vakavasti:

— Kyllähän se niin on, rakas Maria.

Mutta ennemmin olisi hän mennyt jalopeurain luolaan ja tarttunut suurinta jalopeuraa partaan kuin lähtenyt lukemaan lakia herra taikka rouva Montoselle.

Sen sijaan nousee hän päättäväisesti ylös ja menee asekamariinsa. Siellä ottaa hän seinältä suurimman pyssyn sekä alkaa sitä puhdistaa ja öljytä.

Lukija olkoon levollinen: me emme aio toimeenpanna mitään verilöylyä, eikä se ole herra Menlösinkään tarkoitus. Mutta pyssyjen puhdistus on hänen mielityötään, joka suuresti rauhoittaa ja virkistää häntä, milloin elämä tuntuu ikävältä ja mieli pyrkii masentumaan.

Kun hän on irroittanut pyssyn perän eri osiinsa, tarkastanut, onko lukko vielä hyvässä voiteessa sekä pannut koneiston jälleen paikoilleen ja kiinnittänyt ruuvit, on hänen otsansa taas kirkastunut ja mieli tuntuu keveältä. Tyytyväisenä hymähdellen kääntelee hän kirkasta, täydessä taistelukunnossa olevaa asetta käsissään, katselee nautinnolla sitä joka puolelta, nousee seisomaan, vetää hanan vireeseen, kohottaa pyssyn perän poskelleen, tähtää ulos Snellmanin puistoon jotakin kuviteltua otusta ja painaa liipasinta…

— Klips! sanoo pyssyn lukko.

Tunnustaaksemme totuuden ei taloustirehtööri Menlös ole koskaan ampunut yhtään otusta, ei edes varista, eikä pois päiviltä tuomittua vanhaa kissaa. Eipä hän ole, suoraan sanoen, ampunut koskaan laukaustakaan. Pyssyjä hänellä on monta, ja onpa hänellä niihin kovia patruunoitakin, jotka laukaistaessa antaisivat aika paukun, mutta niin kertaakaan ei hän ole paukauttanut. Ja hyvää isä… mitäpä hän ampuisi? Metsästys ei ole koskaan häntä huvittanut, eikä viitsi mies vanha seiniinkään räiskytellä.

Mutta hän rakastaa pyssyjä ja muita aseita, rakastaa niitä samalla tavoin kuin hän rakastaa seikkailuromaaneita ja Napoleonin elämäkertoja. Kirjojensa ja aseittensa parissa hän elää mieltäkiinnittävää seikkailuelämää, sitäkin sopivampaa hänen iälleen, kun se on aivan vaaratonta ja vaivatonta.

Miten ikävä ja harmillinen tuollainen riita naapurien kesken! Eihän hän kehtaa enää Montosta silmiin katsoa. Ja niin hyvät ja herttaiset tuttavat kuin he tähän saakka ovat olleet!

Asekamarissa nämä huolet toki hänen mielestään hetkeksi haihtuvat, mutta päivällispöytään käytyä alkaa kaikki alusta.

Rouva Montonen taas sanoo miehelleen päivällispöydässä:

— Oletko huomannut, että Menlösin joukko tekee nyt kaikki ostoksensa Laukkolan puodista?

— Vai niin, vastaa kauppias Montonen hajamielisesti, kaataen karahvista kaljaa lasiinsa.

— Miksi et kehoita Menlösiä pitämään eukkoaan vähän aisoissa… niin vätys mieheksi kuin hän muuten onkin.

— Ei minulla ole aikaa sekaantua teidän keskinäisiin riitoihinne…

— Vai niin, vai ei se sinua ensinkään liikuta, millä tavoin ihmiset vaimoasi kohtelevat?

— No mutta rakas mamma! Nyt sinä hermostut aivan syyttä suotta… lasten kuullen.

Rouva Montonen vaikenee, mutta hänen mielensä on katkera.

Ikävää on…

Impi Ilmeen syntymäpäivillä oli pari tätiä, niistä toinen Impi Ilmeen kummi. Hänkös vasta tiesi kertoa, millaisia juoruja rouva Menlös on rouva Montosesta kaupungille levitellyt. Kuolleet hevosetkin sellaisia kuullessaan seisomaan kavahtavat.

Tämä kaikki on sangen harmillista. Mitä pahaa ovat Montoset kenellekään tehneet, josta heidän nyt pitää näin kärsiä?

Nilkutti vanha neiti Anderson, herännyt ja hyvä ihminen, rouva Montosen luo:

— Sopikaa, Herran nimessä, rakkaat lapset! Sehän on ihan tyhjänpäiväinen juttu!

— Minä en ole rouva Menlösille mitään pahaa tehnyt, sanoi rouva Montonen. — Jos hän tulee pyytämään minulta anteeksi, niin kyllä minä annan.

Neiti Anderson kävi rouva Menlösinkin luona.

— Ettekö toki voisi sopia, rakkaat ystävät? Koko kaupunki alkaa ihmetellä.

— Sen minä kyllä uskon, sanoi rouva Menlös. — Mutta jos rouva Montonen antaa avata aidan ja pyytää anteeksi, niin en minä ole se ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa yli. Eikö niin, Menlös?

Ja taloustirehtööri katseli ulos ikkunasta kädet selän takana ja sanoi:

— Aivan niin, rakas Maria.

Neiti Anderson huokasi ja lähti pois. Eikä siitä sen parempaa tullut.

Päinvastoin tuli siitä vielä paljon pahempaa.

VI

Paholainen arvasi, ettei tuo säkkijuttu riitä iankaikkiseksi riidan aiheeksi. Mutta kun se oli näin onnistuneesti aloittanut naapurusten välien turmelemisen, niin ei se halunnut hellittää kesken otettaan.

Siispä se käänsi pukinsorkkansa ristiin alleen, istui ja rakenteli uusia juonia, pureskellen miettiväisenä hännänpäätään.

Ja keksikin se lopuksi uuden metkun.

Kun Menlösin Miina eräänä päivänä kantoi likasankoa aidan vieressä pihan perällä olevaan likakuoppaan, huomasi hän kuopan reunalla kuolleen hiiren, jonka paholainen oli siihen juuri häntä varten asettanut.

Vaikka Miina ei tiennytkään, mistä kamalasta lähteestä hiiri oli siihen tullut, niin huudahti hän kuitenkin:

— Hyi!

Hän ei nimittäin voinut katsoa kuolluttakaan hiirtä tuntematta inhoa.

Nyt olisi tietysti ollut yksinkertaisinta, että Miina olisi potkaissut hiiren likakuopan pohjalle ja vähän lunta päälle hautaukseksi, mutta sitäpä hän ei tehnytkään.

Sen sijaan otti hän aidan vierestä pienen laudanpätkän, työnsi sen hiiren alle ja heilautti hiiren aidan yli.

Säkkisodassa hänen veriinsä syöpyneet vaistot ne varmaankin saivat hänet siten menettelemään.

Samassa tuli ulos keittiöstä Mönkkysen Maijastiina, joka oli ollut siellä kertoilemassa rouva Menlösille kaupungin tuoreimpia juoruja.

Nähdessään Miinan heittävän jotain aidan taakse huusi hän:

— Mikä se oli?

— Kuollut hiiri vain, vastasi Miina, tarttui likasankoonsa ja lähti helmojaan nostellen palaamaan takaisin pitkin lumista polkua.

Mönkkysen Maijastiina taas meni menojaan.

Mönkkysen Maijastiina on tämän kaupungin pahin juoruämmä ja kielilakkari. Hänellä onkin oikea noita-akan naama: kiero nenä, kierot silmät ja melkein hampaaton suu. Vain pari kolme hammasta heiluu edessä kuin mitäkin ruostunutta piikkiä, nekin niin kaukana toisistaan, että vaikka sormen rakoon pistäisi, ja niiden piikkien takana on käärmeen kieli.

Tällä myrkyllisellä kielellään se riivattu akka nyt keitti kokoon oikein kauniin sopan.

Seuraavana päivänä ilmestyi hän kauppias Montosen keittiöön ja huokaili ja haikaili kahvin himossa ja kertomisen tuskassa siihen saakka, kunnes rouva tuli keittiöön ja kysyi ohimennen, mitä Maijastiinalle kuului.

Ja Maijastiina se päivitteli ja kuikerteli muka ihmisten pahuutta ja ilkeyttä ja kertoi, että ovat ne nuokin Menlösit sitten vasta oikein häpeämättömiä ihmisiä, kun heittelevät kuolleita hiiriään toisten ihmisten kaivoon.

Niin se sitten Maijastiina kehitteli myrkyllistä juoruaan ja lisäili ja kaunisteli, kertoi, miten Menlösit muka ovat uhanneet liata Montosen kaivon, etteivät siitä Montosetkaan ilokseen joisi, ja joutuipa lopulta niinkin pitkälle, että luuli Menlösien suunnittelevan koko Montosen perheen myrkyttämistä kuoliaaksi.

Eihän se rouva Montonen nyt sentään aivan kaikkea todesta ottanut, mitä Mönkkysen Maijastiina hänen korvaansa kuiskutteli, mutta uskoi hän tuon hiirijutun kuitenkin. Ja kun sitten mentiin kaivolle katsomaan ja etsimään, niin ei sieltä mitään hiirtä löytynyt.

— Siitä sen nyt näette, sanoi Maijastiina, että se hiiri on lentänyt suoraan kaivoon!

Silloin lähti Montosen Anna Riitta kysymään Menlösin Miinalta, onko hän heittänyt hiiren heidän puolelleen. Ja Miina myönsikin heittäneensä, mutta vakuutti sen tehneensä ilman mitään pahaa tarkoitusta.

— Pahanhengen pallisko! huusi Anna Riitta. — Vai heittelet sinä hiiriä meidän kaivoon!

Mutta silloin Miinakin suuttui ja räsähti takaisin, ja vannoi ja vakuutti, ettei hän ollut edes muistanutkaan, että kaivo oli juuri heidän liankaatopaikkansa toisella puolen.

Kuohuksissaan palasi Anna Riitta takaisin.

— Sanoo se nakanneensa kuolleen hiiren meidän kaivolle! Ja likavetensä kaatavat tuohon aidan nurkkaan ihan tähän kaivon viereen.

Sitä elämää, mikä nyt syntyi!

Rouva Montonen riensi kiihtyneenä miehensä konttoriin ja huusi, että nyt se on loppu.

— Mikä on loppu? kysyi kauppias Montonen, kohottaen katseensa paperista.

— Minun kärsivällisyyteni! vastasi rouva Montonen ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

— Haratkaa kaivosta, jos saisitte sen hiirenraadon nousemaan ylös, neuvoi kauppias Montonen.

Kaikenlaisilla vehkeillä nyt naarattiin kaivosta, mutta eipä vain noussut hiirenraato ylös.

— Se on painunut pohjaan ja mätänee siellä, sanoi Mönkkysen Maijastiina.

Koetettiin sitten tyhjentää kaivoa, mutta kippo oli liian pieni ja kaivo liian suuri, niin että uutta vettä virtasi siihen vesisuonista sikäli, mikäli kipolla ennätettiin vettä ulos nostaa.

— Tuomiopäivään asti saisi tässä junnata eikä kaivo sen tyhjemmäksi tulisi, totesi vihdoin makasiinimies Antti Peuranen, pyyhkien hikeä otsaltaan, ja hänen pikku poikansa Asko, joka siinä vieressä iloitsi kaivon tyhjentämisestä, kurkisti kaivon reunalta alas ja ilmoitti:

— Yhtä paljon siellä vielä on vettä.

Silloin päätti kauppias Montonen antaa pumputa kaivon tyhjäksi suurella paloruiskulla, mutta onnettomuudeksi sattui palomestari Sipilä olemaan poissa kaupungista, eikä palokalustoa saanut ilman hänen lupaansa lainata tällaisiin tarkoituksiin.

Anna Riittakin sai nyt kiskoa vesikelkkaa Perälän kaivolta asti. Sekös nyt hänen sydäntään raateli. Ja ensi kerralla kun hän tapasi Miinan kaivolla, niin potkaisi hän heti Miinan juuri täyteen pumppuaman vesisaavin nurin. Ilveksenä silloin Miina hänen kimppuunsa hyökkäsi, huusi ja raastoi tukasta. Mutta vielä kovemmin huusi Anna Riitta, ja sitten tytöt kaatuivat maahan ja vierivät kaivon ympärillä niin että lumi tuprusi.

Juoksi jo lähitaloista ihmisiäkin hätään, ja työllä ja tuskalla saivat he irroitetuksi raivostuneet tytöt toisistaan. Mutta olipa Miina kuitenkin ennättänyt kynsiä Anna Riitan kasvoihin kolme verinaarmua ja Anna Riitta oli purrut Miinaa nenään.

Nytpä levisi kaupungilla sanoma toisensa jälkeen paljon nopeammin kuin kaniinit juoksevat. Kaniini se loikkii ja loikkii, mutta pysähtyy taas äkkiä korvat pystyssä kuuntelemaan. Juorut sitävastoin eivät enää joutaneet pysähtymään ja höristelemään, vaan tuulen nopeudella ne riensivät eteenpäin, kasvaen ja kaunistuen niin, että niitä oli lopuksi oikein ilo katsella.

Kaivoon heitetty otus se ensin kasvoi rotaksi, mutta pian oli siitä tullut kissa. Ja kun juoru ehti mäen toiselle puolen, vanhaan kaupunginosaan, niin siellä kierteli tuo kissan raato jo myrkytettynä. Siihen tuli lisäksi Anna Riitan ja Miinan välinen kahakka, joka vähitellen paisui koko Menlösin ja Montosen perheiden väliseksi veriseksi tappeluksi. Olipa taloustirehtööri ampunutkin, ja miksi ei hän olisi voinut ampua? Olihan hänellä monta pyssyä, joilla hän alinomaa sihtaili ja tähtäili, kuten ohikulkevat Papinkatua pitkin kävellessään niin monta kerta olivat ikkunan läpi nähneet.

Lopuksi oli koko kaupunki kuohuksissa.

Sellaista elämää, sellaista kauheata ja jumalatonta elämää! Mikähän olikaan riivannut kunnioitetut ja rauhalliset ihmiset? Ja mitä tästä kaikesta lopuksi tulisi?

Alkoi oikein peloittaa.

Eivät enää kauppias Montonen ja taloustirehtööri Menlöskään tervehtineet toisiaan. Silloin harvoin kun he toisiaan vastaan sattuivat, tuijottivat he jäykästi eteensä. Kuitenkin olivat he harmistuneet enemmän itse juttuun kuin toisiinsa.

Yhteiskunnallisen järjestyksen, vieläpä esivallan kunnioituksenkin siteet alkoivat löyhtyä, ja torikojujen takana värjöttelevät joutomiehet rohkenivat pullikoida ja pilkalla puhua kaupungin sivistyneestä säädystä.

Eräänä kylmähkönä päivänä kulki viskaali Tujulin, iso ja lihava, pitkäpartainen herra, keppi selän takana torin poikki niinkuin hallitseva kuningas, mikä hän tavallaan olikin, ja sattui huomaamaan joutomies ja taiteilija Markulan, juuri kun tämä varovaisesti hiipi näkyviin Junnosen kauppakojun takaa.

Markulalle, relluttelijalle, oli viskaalilla sana sanottavana, ja hän käyttikin tilaisuutta, huutaen:

— Hoi, Markula!

Markulalla ei ollut yhtä suurta halua tavata viskaalia kuin viskaalilla puhua hänen kanssaan. Silminnähtävästi aikoi hän pujahtaa torikauppias Liskon kojun taakse. Mutta silloin viskaali hönkäsi:

— Hoi Markula, heti tänne!

Jo täytyi Markulan kuulla.

Hidastellen hän lähestyi, lyhyen ja kuluneen takin kaulus pystyssä ja kasvot kylmästä sinisinä, mutta pienoisen, aivan viattoman aamuhutikkansa oli hän jo ehtinyt hankkia, ties mistä. Hieman pelonalaisena, mutta samalla viekkaasti hän vilkuili viskaaliin ja kiiruhti aloittamaan keskustelun:

— Hyvää huomenta, herra viskaali! Aina se viskaali vain on yhtä nuoren ja pulskan näköinen… hyi pakana kun on vilu! Olisipa minulla herra viskaalin ihrat…

— Älä pölise! sanoi viskaali ankarasti. — Sinä kuulut taas tapelleen.

— Vai ovat ne sellaista käyneet viskaalille kantelemassa! ihmetteli Markula, puhallellen sinertäviin hyppysiinsä. — Kukahan on kehdannut valehdella viattoman päähän?

— Sinä olit eilen tapellut keskellä toria Parkkisen sällin kanssa, sanoi viskaali jyrkästi, sillä hän oli tuima mies.

— Jaa, että Parkkisen sällin kanssa! Jopa muistankin… taisihan siinä tulla vähän voimisteltua.

— Olit lyönyt Parkkisen sälliä niin, että nenästä tuli verta!

— Jaa, että nenästä? Sillä on niin arka nenä, sillä Parkkisen sällillä… eihän semmoisella nenällä pitäisi torille tulla, herra viskaali! Sattui vähän siinä lämpimiksemme urheillessa käteni hänen nokkaansa käymään, niin kohta veri turahti…

— Tapella ei saa! sanoi viskaali ankarasti.

— Onkos se ihme, jos nämä jätkämiehet nahikoivat, kun hienot herrasväetkin roikkuvat toistensa tukassa. Vaan saavatpahan ne herrasväet tapella, huomautti ripitystä syrjästä kuunnellut torikauppias Lisko, ja kojun takana piileskelevät joutomiehet mölähtivät mielenosoituksellisesti:

— Joo, kyllä kauppiaat ja tirehtöörit saavat tapella!

Tämä suututti viskaalia. Hän aikoi vastata kiivaasti Liskolle, mutta kääntyikin sitten taas Markulan puoleen:

— Minä olen sinulle jo ennen sanonut, että ellet sinä paranna tapojasi, niin kummat tulee! sanoi viskaali jylhästi. — Pane sinä, Markula, mieleesi, että minunkin armonaurinkoni saattaa laskeutua. Se on jo alenemassa. Antaa olla viimeinen kerta, kun minun korvani kuulevat sellaisista epäjärjestyksistä! Saat mennä!

— Nöyrimmät kiitokset, herra viskaali! sanoo viluisena hytisevä Markula, vapisevalla kädellään lakkia kohottaen. — Kyllä vasta muistetaan… minä olen tuumannut itsekin hiljaisina hetkinä, että sietäisi tehdä elämän parannus…

Nöyrä ja tottelevainen on Markula esivaltaa kohtaan. Senpä vuoksi eivät viranomaiset koskaan tule häntä kovin tiukalle panneeksi.

Mutta kun Markula on päässyt suojelevien kauppakojujen taakse, niin hän jo naureskelee tyytyväisenä ja toisille joutomiehille kehuskelee:

— Me sitä kun taas tuon viskaali Tujuliinin kanssa parleerattiin ja konversseerattiin…

VII

Eikä enää mikään auttanut. Välit olivat menneet lopullisesti rikki.

Rouva Montonen on järkähtämätön ihminen, eikä hän hellittänyt vaatimuksestaan, ennenkuin kauppias Montonen oli luvannut haastaa rouva Menlösin oikeuteen siitä syystä, että tämä oli käskenyt palvelustyttönsä heittää kuolleen hiiren kauppias Montosen kaivoon.

Kauppias Montosen täytyi tämän tähden lähteä asianajajan puheille, ja rouva Montosen käskystä kääntyi hän asianajaja Nils Pehr Bumsin puoleen, joka on kaupungin ehdottomasti etevin asianajaja rikosjutuissa, vaikka hän ei olekaan suorittanut mitään tuomarintutkintoa.

Tämä herra Nils Pehr Bums on sangen huomattava henkilö. Hän on lyhyt ja paksu, ja hänellä on punainen nenä sekä hatarat keltaiset hampaat. Kun hän muljauttaa rasvaisia silmiään niinkuin vanha sonni, niin se jo panee heikon sydämen vapisemaan.

Asianajaja Nils Pehr Bums oli ennen aikaan ison pitäjän vallesmanni. Hän hallitsi haltuunsa uskottua aluetta rautaisella valtikalla, ja jos joku uskalsi häntä vastaan mutista niin karjaisi hän niin, että veri hyytyi kuulijain suonissa puolen virstan päässä. Hän löikin nyrkillään, jos tarvis vaati, löi niin että lyödyn ryhä kumahti, ja jollei yksi lyönti auttanut niin löi hän toisenkin kerran. Hän oli erittäin voimallinen järjestyksenvalvoja, eikä olekaan enää sellaisia vallesmanneja tässä nykyisessä polvessa.

Kuitenkin tapahtui hänelle eräänä päivänä pieni erehdys, ja se erehdys suisti hänet radaltaan.

Kerran ajoi hän kovaa vauhtia hyvällä hevosellaan kaupungista kotiin. Hän oli juonut vahvasti, niinkuin vallesmannit siihen aikaan vielä joskus tekivät, ja hänen valtansa, voimansa ja kunniansa tunto paisutti häntä niin, ettei hän lopuksi tahtonut rattaille mahtua.

Kun hän oli ehtinyt seitsemän kilometrin päähän kaupungista, niin että hevonen jo alkoi vähitellen höyrytä, tuli häntä vastaan matkustavainen, jolla tosin oli edessään vain yksi hevonen, mutta hevonen veti oikein kuomurattaita, niin että matkustaja oli varmasti herrasmies. Tällä hetkellä ei vallesmanni Bums kuitenkaan välittänyt herroista eikä rouvista, vaan ajoi täyttä vauhtia suoraan kohti.

— Vallesmanni! Siellä on vastaantulija! huudahti takana istuva pieni renkipoika.

— Suu kiinni! karjaisi vallesmanni Bums.

— Puoli tietä! huusi vastaantulevien vaunujen kuski.

— Koko tie! huusi vallesmanni Bums ilkkuen ja ajoi eteenpäin kädet suorina ohjaksissa ja vormulakki takaraivolla, kääntämättä hevostaan tuumankaan vertaa.

Viimeisessä silmänräpäyksessä ehti vastaantuleva kuski kääntää hevosensa niin paljon tiepuoleen, ettei vallesmanni Bums ajanut hänen hevostaan ja ajopelejään ylösalaisin maantien ojaan.

— Kuka juutas se on, joka sillä tavalla ajaa? huusi kuomusta vihainen ääni, kun kärryjen rummut vähän yhteen kolahtivat herra Bumsin ohiajaessa.

— Se on Vaskijärven vallesmanni! karjaisi nimismies Bums ylpeästi.

Hän saapui kotiinsa Vaskijärvelle onnellisesti, vaikkakin hevonen vaahdossa, eikä seuraavana päivänä muistanut enää koko tapausta.

Mutta viikon kuluttua muisti hän sen sitäkin selvemmin, saadessaan kuvernöörinvirastosta virkakirjeen, jossa hänelle annettiin lyhyesti ja suorasukaisesti, ilman minkäänlaisia kohteliaisuuksia ja kaunisteluja, virkaero. Hän ei saanut päivääkään tointumisen aikaa, vaan oli hänen heti luovutettava virkansa seuraajalleen, joka saapui Vaskijärvelle samana päivänä kuin vallesmanni Bumsin erokirjakin.

Kokeiltuaan yhdellä ja toisella alalla muutti herra Nils Pehr Bums lopuksi kaupunkiimme, ryhtyen asioitsijaksi ja asianajajaksi. Varsinkin hoitelee hän maalaisten asioita, mutta turvautuvatpa häneen usein kaupunkilaisetkin, eritoten sellaisissa jutuissa, joita tutkinnon suorittaneet asianajajat eivät halua ottaa ajettavikseen. Ja sellaisiakin juttuja sattuu usein. Hänellä on pieni, laiha vaimo, jolla on arka käytös ja pelästyneet silmät, mutta niinpä onkin hän lähes kolmekymmentä vuotta asunut saman katon alla kuin Nilsperikin, joksi herra Nils Pehr Bumsia tavallisesti sanotaan.

Kun Nilsperi oli kuullut kauppias Montosen asian, niin raapi hän nenäänsä, sytytti paksun, mustan sikarin ja alkoi ankarasti poltellen, rykien ja sieramiaan tuon tuostakin siivoten kirjoittaa raastupaan jätettävän haasteanomuksen konseptia. Ja saatuaan sen valmiiksi luki hän sen rämeällä äänellä kauppias Montoselle.

Karsipa kunnon kauppiaan selkäpiitä hänen saadessaan kuulla, mistä kaikesta hän tulisi rouva Menlösiä syyttämään: pahennusta herättävästä elämästä, herjauksesta ja solvauksesta, kotirauhan häiritsemisestä, perheonnen rikkomisesta, kaivon saastuttamisesta, palvelijan yllyttämisestä murhayritykseen kauppias Montosen palvelijaa vastaan, myrkyllisten raatojen kätkemisestä juomaveteen ynnä muista kauhistuttavista rikoksista.

Mutta kun Nilsperi lakia ja asianajoa tuntevana miehenä ilmoitti kaiken tuon kuuluvan asiaan, niin tyytyi hän siihen ja poistui Nilsperin majasta, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Eikä sitten koko kaupungissa muusta puhuttu kuin syntymässä olevasta oikeudenkäynnistä ja siitä, kuinka monta vuotta kuritushuonetta herra ja rouva Menlös sekä heidän palvelijattarensa Miina tulisivat saamaan.

Surullisia aikoja elettiin nyt Menlösillä. Tuntui melkein siltä kuin olisivat eteisen seinillä ja nurkissa olevat voimalliset ja uhkaavat hirvensarvetkin alakuloisina painaneet kärkiään alaspäin. Taloustirehtööri Menlös purki asekamarissa kaikki pyssynsä ja pistoolinsa, mutta eipä tuottanut tämäkään työ lohdutusta hänen mieleensä. Rouva Maria Menlösin kasvoilta ei hetkeksikään poistunut synkkä pilvi, ja Kaisu raukka, joka pelkäsi ja häpesi niin, ettei enää uskaltanut portista ulos mennä, itki usein hiljaa ompeluksiensa ääressä.

Raskasta oli ja painostavaa…

Mutta eivätpä olleet paljon paremmalla kannalla asiat Montosenkaan talossa.

Ja vasta parin viikon kuluttua tulisi juttu esille.

VIII

Kauppias Paavali Peippola vietti syntymäpäiviään.

Kauppias Paavali Peippolan kauppatalo on, niinkuin esimerkiksi kauppias Heikki Remeksenkin puoti, torin varrella, vastapäätä juuri tuota Remeksen puotia. Mutta mitään likeisiä naapureita eivät nämä kauppapuodit silti suinkaan ole. Onpa niiden väliä matkaa koko joukko, sillä tämän kaupungin tori on suurimpia koko maassa.

Kauppias Paavali Peippola on tietysti sen vanhan Paavali Peippolan poika, jolla oli ollut viisitoista vuotta kestänyt riitajuttu kaupungin kanssa, ja samassa paikassa on vielä hänen kauppansakin kuin isä-Paavalin.

Mutta muuten on hän isänsä suuri vastakohta. Isä oli pitkä ja laiha, tummaverinen ja parrakas mies, sekä luonteeltaan kiivas.

Tämä nykyinen Paavali Peippola taas on lyhyempi, tavallisen miehen mittainen, lihavahko ja perin hyväntahtoinen mies. Partaa ei hänellä ole ensinkään, ellemme ota huomioon eräitä ohuita haituvia ylähuulessa, ja hänen päälakensa olisi kutakuinkin paljas, ellei hän taitavalla kampauksella osaisi sitä vielä peittää vaaleiden, syrjempänä kasvavien hiusten alle. Hänen kätensä ovat suuret, valkoiset ja pehmeät, ja hänen vatsansa on miellyttävän pyöreä. Ei niin suuri, että se olisi hänelle ruumiilliseksi haitaksi, mutta kuitenkin sellainen, että se on omiaan antamaan kantajalleen kunniallisen ja vakavaraisen henkilön vartalon.

Kauppias Paavali Peippolalla ei ole vaimoa, sillä lähes viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta on hän vielä poikamies. Siinäkin suhteessa hän on isävainajansa vastakohta, sillä vanhemmalla Paavalilla oli ollut kaksikin vaimoa. Ei kuitenkaan yhtä aikaa, Herra varjelkoon, vaan peräkkäin.

Emäntä kuitenkin talossa on, ja toimellinen emäntä onkin. Emännyyttä on jo pari vuosikymmentä pitänyt isännän sisarpuoli Karoliina, ja hyvä on ollut kauppias Peippolan elää neiti Karoliina Peippolan huolenpidon ja, myöntäkäämme se, tohvelienkin alaisena.

Mutta ellei nuoremmalla Paavalilla olekaan vaimoa, niin onpa hänellä sen sijaan kaupungin monipuolisin ja täydellisin valikoima pitkävartisia piippuja, ja nenällään kultasankaiset silmälasit lisäämässä hänen hyväntahtoisten, mutta hieman likinäköisten silmiensä näkövoimaa. Mainitsemme nämä seikat, piiput ja silmälasit, toistensa yhteydessä siitä syystä, että juuri ne molemmat, niin pitkävartiset piiput kuin kultasankaiset silmälasitkin, yhdessä luisevan, suurikasvuisen Karolina-siskon ankaranlaisen järjestyksenharrastuksen kera matkaansaattavat sen, että kauppias Paavali Peippola, naimattomuudestaan huolimatta, tekee rauhallisen, luotettavan ja kesytetyn miehen vaikutuksen. Outo, joka ei hänen perhesuhteitaan tuntisi, luulisi melkein varmasti, että kauppias Peippola on jo kolmattakymmentä vuotta naimisissa.

Talon muut huoneet, eteiset, sali ja kamari ovat samanlaisia kuin ne yleensä ovat muissakin kunniallisissa ja varakkaissa kodeissa kaupungissamme.

Mutta piippukamari on erikoinen.

Piippukamariksi sanotaan kauppias Peippolan talossa salin takana oikealla olevaa kamaria.

Siinä on pitkä, vihreällä veralla päällystetty kirjoituspöytä, jonka päällisen lukemattomat mustetäplät ovat tehneet kirjavaksi, vanha nahkasohva, joka täyttää kokonaisen seinän, sekä kaksi keinutuolia. Toinen niistä on ikkunan edessä olevan kirjoituspöydän ääressä ja toinen uunin edessä melkein keskellä permantoa. Onpa huoneessa vielä rautainen kassakaappikin ja suuri, tumma piironki, jonka päällä on kirjoja, sanomalehtiä ja parranajopeili.

Huomiota vetää puoleensa nurkassa oleva tavattoman jyhkeä piippuhylly, josta huone on nimensäkin saanut. Miten paljon pitkävartisia piippuja! Parikymmentä varmaankin, toisissa varret kuin ongenvavat, toisissa pesä kuin mikäkin kurikka.

Ja miten monenlaista piipputupakkaa pikkupöydällä piippuhyllyn alla! On siinä monenlaista tupakkaa. Sitä on paperikoteloissa, jotka ovat päästä avatut, ja sellaisissa koteloissa, jotka saa sivulta auki, sitä on suurissa ja pienissä metallirasioissa, purkeissa ja tölkeissä, ja onpa sitä tuossa hauskassa, Markulan koivunvisasta kauniisti veistämässä arkkusessakin, jonka kannessa on tuohesta punottu siro kädensija.

Mutta piippuhyllyn yläpuolella on lasin alla kehyksessä kuva: runoilijakuningas nuorena ylioppilaana tarjoamassa tupakkaa vänrikki Stoolin piippuun.

Tässä kodikkaassa kamarissaan istuu kauppias Paavali Peippola tavallisesti joutohetkinään keinutuolissa kirjoituspöydän ääressä piippua poltellen ja katsellen ikkunasta, mitä kaupungin torilla tapahtuu. Ja siellä on myöskin hänen miesvieraittensa miellyttävä ja rauhallinen tyyssija, uunin lietsoessa hyväilevää lämpöä huoneeseen ja sinisten savukiehkurain hiljalleen kiemurrellessa ylöspäin pitkävartisten piippujen pesistä.

Vanhat velhot, postimestari Blomkvist, kirjakauppias Kriikuna, kauppias Heikki Remes ja hänen veljensä Ville, joka toissa vuonna teki konkurssin, menettäen siinä kaiken muun omaisuutensa paitsi hyvää tuultaan, olivat melkein ensimmäisiä vieraita, ja yhdessä joukossa olivat he saapuneetkin. Tämän arvoisan seurueen jäsenet olivat kaikki yhtä vaimottomia kuin Paavali Peippolakin, sillä Blomkvist ja Heikki Remes ovat leskiä ja Kriikuna ja Ville Remes poikamiehiä, koko joukon yli neljänkymmenen jo hekin molemmat.

Hetken kuluttua alkoikin piippukamarista kuulua aika mökä, sillä pianhan olivat postimestari ja kirjakauppias ankarassa väittelyssä.

Kassakaapin edessä seisoi hajasäärin sinertävänenäinen postimestari Blomkvist vanhana, kuluneena ja kaljuna, mutta tarmokkaana ja täynnä elinvoimaa. Hänen vasemmassa kädessään, joka tällä hetkellä oli selän takana, oli pisin Peippolan piipuista, ja hän kohotti oikeata kättään, jolla hän huitoi kuin koettaen keskeyttää Kriikunan puhetulvan, vaikka hänen olisi pitänyt vanhastaan tietää tuollainen yritys kerrassaan epätoivoiseksi. Kahden kyynärän päässä hänestä, keskellä lattiaa, seisoi kirjakauppias Kriikuna.

Kirjakauppias Kriikunalla on musta tukka ja musta, huolimattomasti hoidettu parta, mikä tekee hänet anarkistin näköiseksi. Tätä vaikutelmaa ovat omiaan lisäämään hänen pitkät käsivartensa ja säärensä, joille sortuukin hihat ja juovikkaiden housujen lahkeet ovat aivan liian lyhyet ja jotka hänen puhuessaan ovat sellaisessa liikkeessä, kuin olisi hänen aikomuksensa tuossa tuokiossa lyödä nyrkillään ja potkaista suurella kengällään sitä henkilöä, johon hän puheensa kohdistaa.

Pitkässä sohvassa istuivat Remeksen veljekset punapartaisina ja iloisina, huudahtaen hyväksyvästi milloin Kriikunalle, milloin Blomkvistille.

Postimestari ja kirjakauppias näyttivät olevan joka hetki joutumaisillaan tappeluun, mutta se oli vain heidän tavallista keskustelutyyliään, eikä heidän välillään suinkaan ollut mitään vihaa eikä katkeruutta. Menlösin ja Montosten välisestä jutusta he riitelivät, sillä kirjakauppias Kriikuna puolusti ankarasti rouva Menlösiä, ja postimestari taas lupasi sielunsa autuuden pantiksi siitä, että rouva Montonen voittaa. Se ei kuitenkaan paljoa merkinnyt, sillä yleisesti tiedettiin, ettei vanha postimestari välittänyt kuolemattomasta sielustaan eikä sen autuudesta enempää kuin leimatusta, paperikoriin viskatusta postimerkistä.

Postimestari rakasti riitaa ja rähäkkää riidan itsensä vuoksi, sillä eipä hän ollut tunnettu miksikään herrasväki Montosenkaan erityiseksi ystäväksi. Taitavasti yllytti hän kirjakauppiasta kinaamalla itsepintaisesti vastaan, niin että hänen lopuksi, suureksi ilokseen, jota hän ei yrittänytkään peitellä, onnistui saada Kriikuna aivan haltioihinsa. Kriikuna olikin jotain sukua Menlöseille.

Sillä välin saapui uusia vieraita, naisia ja miehiä. Naiset pysähtyivät saliin, mutta miehet pyrkivät piippukamariin. Tulipa kauppias Montonenkin rouvineen, ja juuri kun ystävällinen isäntä riisui päällystakkeja heidän yltään, aukeni eteisen ovi ja sisään astui rouva Menlös. Ja hänen perässään tuli herra Menlös.

Ystävällisesti, sydämellisesti kiiruhti Paavali Peippola heitä tervetulleiksi lausumaan, mutta rouva Menlös ei näyttänyt häntä huomaavankaan. Hän näki vain rouva Montosen, joka arvokkaana seisoi eteisen peilin edessä tukkaansa järjestelemässä, ja kun hän sen näki, niin hänen hahmonsa muuttui.

— Tule pois, Menlös! sanoi hän miehelleen.

Ja koroittaen ääntään hän lisäsi:

— Täällä näkyy olevan kaikenlaista väkeä!

Eikä osannut hämmästynyt isäntä sanaakaan sanoa, kun jo herrasväki Menlös oli poistunut, rouva edellä ja herra perässä.

Tämä ikävä välikohtaus vaikutti erittäin häiritsevästi mieliin. Isäntä näytti nololta ja onnettomalta.

Vähitellen olisi keskustelu kuitenkin ehkä päässyt entiseen vauhtiinsa, ellei olisi sattunut uusi skandaali.

Saapui vieraisille myöskin herra Nilsperi, asianajaja Nils Pehr Bums.

Mitä piippukamarissa sitten tapahtui, siitä ei ole saatu täysin yhtäpitäviä tietoja. Hirmuinen riita siellä vain syttyi Nilsperin ja Kriikunan välillä, riita, jota postimestari kaikin voimin yllytti, ja sitten kuului äkkiä romahdus ynnä tavaton kilinä ja kolina. Pyöreä pöytä, jolla totivehkeet olivat, oli kaatunut, ja lasinpalaset sekä herkullinen, tuoksuva neste peittivät lattian. Ja sieltä, kuuman totiveden ja lasinsirpaleiden joukosta nousi kirjakauppias Kriikuna märkänä, höyryävänä ja vihasta kalpeana. Raivoissaan hyökkäsi hän salin läpi eteiseen, puki ylleen muutamassa silmänräpäyksessä ja poistui talosta.

Toiset väittävät, että Nilsperi oli tuupannut Kriikunan totipöytää vasten, kun Kriikuna oli sanonut häntä nurkkasihteeriksi, joka ottaa ajaakseen epäilyttäviä asioita. Toiset taas kiistivät, ettei Nilsperi lyönyt, vaan kohotti vain kättään, jolloin Kriikuna peräytyi, huomaamatta tuota täyteen lastattua pöytää.

Mutta oli miten oli, vieraat alkoivat lähteä toinen toisensa jälkeen. Lopuksi oli isäntä yksin.

Ja että tämän piti tapahtua juuri Paavali Peippolan syntymäpäivillä, Paavali Peippolan, joka on niin kunnon mies, jolla ei ole yhtään vihamiestä ja joka pyytää olla rauhassa ja sovinnossa kaikkien ihmisten kanssa!

Miten hauska ilta siitä olisi voinut tulla ja olisi varmaan tullutkin, jollei tuota kirottua hiirtä olisi koskaan syntynyt. Mutta niin se nyt vain päättyi, että vieraat luikkivat hämillään pois, luullen piippukamarissa tapahtuneen taistelun Montosen rouvan ja Menlösin rouvan puolustajien kesken ja peläten ehkä tämän taistelun puhkeavan uudelleen ilmiliekkiin ja leviävän silloin saliinkin.

Mitä kaupungilla seuraavana päivänä kerrottiin kauppias Paavali Peippolan syntymäpäiväkesteistä, sitä on meidän turha selostaa.

Alakuloisena istui herra Paavali Peippola, tuo hyvä ja kunnon mies, seuraavana päivänä piippukamarinsa ikkunan ääressä, tuijottaen torille ja pannen merkille, että aina kun torilla kaksi tai kolme ihmistä toisensa tapasi, he hetken aikaa puheltuaan alkoivat viittailla ja katsella hänen ikkunoihinsa päin.

IX

Ei ennustanut seuraavana sunnuntaina vielä aamulla mikään, että jotain erikoista tulisi tapahtumaan.

Hiljainen oli kaupunki valkeassa lumivaipassaan. Tuolla puhdisti joku karvalakkinen mies katuosaansa luudalla, täällä lapioi joku toinen karvalakkinen lunta portiltaan. Vain silloin tällöin näkyi kadulla joku kävelijä, milloin mies, milloin nainen.

Ainoastaan torin reunassa, raatihuoneen edustalla, oli enemmän liikettä. Siellä oli jonossa kymmenkunta ajuria, joita ohikulkijat pysähtyivät uteliaina tarkastelemaan: mikähän paraati tässä mahtaa olla?

Mutta eipä ollut sielläkään tekeillä sen kummempaa, kuin että kauppa-apulaisyhdistys oli lähdössä tämän talven ensimmäiselle rekiretkelleen. Perillä maalaistalossa koko päivä leikittäisiin ja tanssittaisiin, ja neiti Tyyni Sirkka lausuisi vaikuttavasti runon "Vapautettu kuningatar".

Sitten alkoivat kirkonkellot harvakseen kalahdella vanhassa kaupunginosassa. Kalahtelivat, kumahtelivat kuin itsekin ihmetellen, kuinka moni mahtaisi ottaa niiden kutsun huomioonsa.

Ja olihan niitä muutamia kymmeniä, olipa ehkä satakin, jos oikein runsaan ja pyöreän luvun sanomme. Mutta silloin täytyy meidän ottaa laskussa mukaan myöskin vanha lukkari Maunulin, suntio Sarkkinen ja itse pastori Teofiilus Kettunenkin.

Olisivatpa tienneet kaupunkilaiset…! Mutta mistäs sen edeltäpäin tiesi. Kyllä olisi silloin kirkossa ollut toisenmoinen kansanpaljous. Tuskin olisivat kaikki sisäänkään mahtuneet.

Aluksi meni jumalanpalvelus kuitenkin menoaan vanhaan tapaan. Maunulin soitteli ja nuuskasi, ja opettaja Laaksonen johti veisuuta kovalla äänellä, sillä eihän ukko Maunulinista ole ollut laulajaksi enää moniin vuosiin.

Pastori Teofiilus Kettunen nousi saarnatuoliin sekä kumarsi päänsä, ja seurakunta valmistautui torkahtamaan.

Pastori Kettunen ei ole mikään kaunis mies. Hän on rokonrikkoinen, ja hänellä on punertava tukka ja punainen parta. Pikkupojat luulevat, että sellainen punapartainen pappi varmasti ei pääse taivaaseen. Mistähän ne pojat oikein saavatkaan moisia hullutuksia päähänsä?

Mutta vaikka pastori Teofiilus Kettusella ei olekaan ulkonaista kauneutta, niin on hänellä sensijaan juuri paraslaatuinen nukutusääni. Ei liian hiljainen, mutta eipä myöskään liian kova. Tasaisesti, nousematta laskematta se jonottaa saarnan läpi, ja vasta "aamen"! tulee kovalla äänellä, miltei huutamalla. Pastori Kettusen kerrotaan itsensä sanoneen, lieneekö juttu sitten totta vai ei, että hän pitää velvollisuutenaan herättää seurakuntansa saarnan lopussa, koska hän on sen saarnallaan nukuttanutkin. Siksi sanoo hän muka aamenensa niin kovasti. Ja siihenpä tavallisesti kaikki heräävätkin, mutta jollei joku satu heräämään, niin nyhjäsee naapuri häntä kylkeen. Jollei taas satu olemaan naapuriakaan lähellä, niin eipä mitään vaaraa sittenkään ole, sillä kun Laaksonen nousee urkulehterillä Maunulinin selän takana seisomaan ja alkaa veisata, niin herää siihen, hitto vieköön, sikeäunisinkin.

Kukaan ei tiedä, mitä asioita pastori Kettunen saarnansa alkuosassa käsitteli. Pastori Kettunen tosin itse tietäisi, mutta kukapa sitä kehtaisi mennä häneltä kysymään. Varmaankin oli se vain tavallista päivän tekstin selitystä.

Mutta kohosipa äkkiä ylös jokaisen pää, kuin olisi pastori Kettunen lyönyt siihen nyrkillään.

Pastori Kettunen oli vain lyönyt nyrkkinsä saarnatuolin laitaan, mutta lyönyt sen lujasti, niin että tomu oli ilmaan pölähtänyt. Ja samalla oli hän huutanut:

— Samanlaisia te muuten olette joka sorkka!

Kesken uniensa herätetty seurakunta nyt tuijotti ja pöllisteli hämmästyneenä sielunpaimeneensa, ajatellen, että mitähän se nyt…?

— Jaa, jaa! Jokos heräsitte! Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rakkaat sanankuulijani! sanoi ja toivotti pastori Teofiilus Kettunen hirmuisen ivallisesti, nauttien suuresti sanankuulijainsa ällistyksestä. — Suokaa minulle anteeksi, että herätin teidät, vaikka ei tässä pieni nukkumatti tekisi papillekaan vallan pahaa, mutta minulla sattuu olemaan teille tällä kertaa pari erikoista sanaa varastossa…

Jos pastori Kettunen olisi keikauttanut itsensä käsillään seisomaan saarnastuolin laidalle ja huutanut: "Näettekös, osaan minä vielä voimistellakin!" ja jos opettaja Laaksonen olisi silloin noussut päälleen seisomaan urkulehterin reunalle ja huutanut: "Osaanhan sitä minäkin!" niin ei seurakunta olisi voinut enemmän hämmästyä kuin se nyt teki.

Kaikki heräsivät ja alkoivat tuijottaa saarnatuoliin.

Ja pastori Kettunen koroitti äänensä ja saarnasi:

— Ei ole pahempaa viholaispesää kuin tämä kaupunki, rakkaat veljet ja sisaret. Täällä on kuin avojalkainen nokkospensaassa. Kaikki täällä toisiaan syövät ja kalvavat ja purevat, ja kaikki täällä roikkuvat toistensa tukassa. Jollei kenellä ole tukkaa, niin sitä vedetään nenästä, parrasta tai korvista. Kristillistä rakkautta ei täällä ole enempää kuin nahkuri Tuomaisen suurissa parkkiammeissa, ja elämän leivästä ette te välitä enempää kuin kissa kuivasta kaurakakkarasta. Arvokkaimmatkin perheet elävät keskenään niinkuin kissat ja koirat. Kärpäsestä tehdään härkänen ja kuolleesta hiirestä tulee elävä elehvantti. Sitten kun te olette koko viikon riidelleet ja tapelleet, juorunneet ja lörpötelleet, valehdelleet ja sanoneet vääriä todistuksia lähimmäisistänne, tulette te tänne Herran temppeliin vähän lepäämään ja nukkumaan, ja luulette tietysti pois lähtiessänne olevanne oikealla autuuden tiellä. Mutta nytpä minä kerrankin pidän peiliä nenänne edessä. Älkää kääntäkö päätänne piiloon, rakkaat veljet ja sisaret, sillä ei se ole mikään mörkö, jonka te siitä peilistä näette, vaan teidän omat kauniit kasvonne ne sieltä kuvastuvat. Jolleivät ne teitä miellytä, niin ei se ainakaan ole minun vikani, eikä peilinkään.

Sai nyt seurakunta kerrankin kuulla kunniansa. Pastori Kettunen purki sydämensä pohjiaan myöten eikä jättänyt mitään hampaan koloon.

Ei ole tullut pienoinen seurakunta maailman luomisesta lähtien haukutuksi niin perin pohjin, niin maan alle kuin tämä tuskin satalukuinen kuulijakunta, joka jumalanpalveluksen päätyttyä poistui kirkosta puolipyörryksissä.

X

Nyt sitten puhuttiin joka talossa siitä pastori Kettusen saarnasta.

Oli se ollut aika saarna! Mikähän siihen pastoriin nyt on mennyt? Eihän se ole ennen semmoisia saarnoja pitänyt.

Mutta olipas se haukkunut Menlösit ja Montoset! Sen ne muuten kyllä sietivätkin, arveli yleinen mielipide.

Ja jos pastori Kettunen oli mielessään kuvitellut, että hänen rakkaat sanankuulijansa olisivat ottaneet itseensä hänen saarnastaan, niin kyllä hän silloin erehtyi perin pohjin. Siinä suhteessa lankesivat hänen kylvämänsä totuuden siemenet ohdakkeihin ja orjantappuroihin, jotka nousivat ja tukahduttivat ne, taikka kivistöihin ja tien oheen, mistä taivaan linnut noukkivat ne suuhunsa.

Kirkossa olleetkin, jotka aluksi olivat tunteneet itsensä kamalasti höyhennetyiksi, tulivat pian siihen lohdulliseen johtopäätökseen, ettei pastori suinkaan ollut tarkoittanut heitä, vaan Menlösin ja Montosen rouvia. Eiväthän he, kirkossa olleet, milloinkaan olleet kantaneet hiiriä, rottia ja kissoja toistensa kaivoihin, eivätkä heidän palvelustyttönsä olleet koskaan kynsineet toisiaan verille eivätkä purreet toisiaan nenään. Näin ollen ei myöskään pastori Kettunen voinut heitä soimata, mutta tietysti oli hänen täytynyt puhua yleensä kaikille, sillä eihän pappi saa saarnatuolissa ketään nimeltään haukkua.

Oli, oli antanut Kettunen kerrankin Menlösin ja Montosen rouville aika liehkan.

Sanoma viimesunnuntaisesta saarnasta saapui siis myöskin Menlösin ja Montosen perheisiin siinä muodossa, että pastori Kettunen oli puolen tuntia ripittänyt, miltei nimet mainiten, rouva Maria Menlösiä ja rouva Mathilda Montosta.

Rouva Menlös tuli heti kipeäksi. Säikähtynyt Kaisu nouti lääkärin, joka määräsi rauhoittavia lääkkeitä. Varmaankin nämä lääkkeet auttoivat, sillä jo seuraavana aamuna oli rouva Menlös taas jaloillaan ja sanoi miehelleen:

— Menlös, tänään täytyy sinun mennä pastori Kettusen puheille ja selittää hänelle, miten asia on. Jos hän on todellakin saarnassaan minua soimannut, niin täytyy hänen peruuttaa se ensi sunnuntaina. Tämähän on kerrassaan kauheata!

Yritti nyt kerrankin taloustirehtööri Menlös vastustaa vaimoaan. Mutta tähän vaikutti hänen kieltäytymisensä niin voimakkaasti, että hän oli tulemaisillaan uudelleen sairaaksi, ja herra Menlös suostui kiireesti, vaikka raskain sydämin. Hirveästi hermostuneena käveli hän sitten puolen päivää edestakaisin huoneesta huoneeseen, unohtaen piippunsa ja kirjansa, vieläpä asekokoelmankin.

Rouva Montonen tuli kalman kalpeaksi, kun tädit hänelle kertoivat, mitä kirkossa oli tapahtunut. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi, ääni suuttumuksesta vapisten:

— Halpamaista! Vai olen minäkin siis syyllinen!

Miehelleen hän sanoi:

— Sinun on käytävä selittämässä, miten asia oikein on. Älä unhota mitään. Onko se minun vikani, että Menlösin rouva antaa palvelijansa kantaa likavedet ja rotat meidän kaivoomme?

Vaikealta ja vastenmieliseltä tuntui asia kauppias Montosestakin. Mutta eihän hän voinut muuta kuin suostua.

Iltahämärissä lähti taloustirehtööri Menlös murheellisin mielin pappilaan, ajatellen vain yhtä asiaa: mitä oli hän syntiä tehnyt, koska häntä näin kovin rangaistaan? Miksi täytyi hänen olla sekaantuneena tähän asiaan? Eihän hän ollut heitellyt sitä mustaa säkkiä aidan yli, eikä hän ollut käskenyt Miinan kantaa likavettä aidan nurkkaan. Ja tuota kirottua hiirtä ei hän ollut nähnytkään. Hän ei pyytänyt mitään muuta kuin saada viettää elämänsä ehtoohetken hiljaisuudessa ja rauhassa, kotonaan, vaimonsa ja tyttärensä, asekokoelmansa ja Napoleonin elämäkertojensa parissa, sovinnossa kaikkien ihmisten kanssa.

Ylös Raatihuoneen katua käveli taloustirehtööri Menlös leuka murheellisena rintaa vasten leväten. Monta kertaa olivat mäenlaskijat kaataa hänet, mutta hän ei ensinkään kuullut poikien kiukkuisia huutoja: "Hei, hei! Pois alta!" Jalka tahtoi livettää, mutta hänellä oli teräväpäinen keppi, joka on suureksi hyödyksi kaduillamme talviseen aikaan. Raatimies Waarasen kepin alapäästä oli kerran pudonnut siihen isketty hevosenkenkänaula, ja kolme tuntia myöhemmin oli raatimies liukastunut ja katkaissut jalkansa.

Vihdoin pääsi taloustirehtööri mäen päälle ja tuli täten vanhempaan kaupunginosaan. Jospa pastori olisi poissa kotoa! Mutta missäpähän se olisi. Tietysti se on kotona. Ja tuossahan on jo pappila… niin, virkahuoneessa on valoa. Arvasinhan sen.

Taloustirehtööri Menlös tunsi suuttumuksen tapaista pastori Kettusta kohtaan. Miksikähän sekin johottaa aina kotonaan? Istuu siellä kuin häntä odottaen.

Pappila, matala, keltaiseksi maalattu rakennus, on siinä kohden, missä suoraan mäen yli menevä Raatihuoneenkatu yhtyy mäen ympäri kiertävään Koulukatuun.

Yhä alemmaksi painui herra Menlösin vanha pää. Raskailta tuntuivat jalat. Mitäpä hän oikein sanoisikaan pastori Kettuselle, ja mitähän mahtanee pastori puolestaan hänelle sanoa?

Samaan aikaan ja jokseenkin samanlaisessa mielentilassa oli kauppias Montonen, tuo hiljainen ja vähäpuheinen mies, kävellyt Koulukatua pappilaan päin. Hän ei kulkenut koskaan talvella ylös Raatihuoneenkadun mäkeä, mikä hänelle, lyhytsääriselle henkilölle, olisi ollut hankala, vieläpä vaarallinenkin yritys.

Ja juuri pappilan portilla he toisensa kohtasivat.

— Hm, yhym…, yskäsi taloustirehtööri Menlös, hypistellen hämillään vasemmanpuolisen viiksensä kärkeä ja tietämättä oikein, pitikö hänen, naapuristaan välittämättä, astua sisään portista vai kävelläkö sen ohi.

— Iltaa! sanoi kauppias Montonen vähän epävarmalla äänellä.

— Ahaa, iltaa, iltaa! kiiruhti taloustirehtööri vastaamaan.

Vallitsi kolmen, neljän sekunnin kiusallinen äänettömyys. Sitten sanoi herra Menlös:

— Tänään on taas aika liukasta.

— Niin, onpa tosiaankin! huudahti herra Montonen. — Minä tulin tuota Koulukatua pitkin, niin siellä ei toki niin livettänyt.

— Minä taas tulin tuosta mäestä ylös, mutta se on hyvin liukas, kertoi herra Menlös. — Läksin vähän jaloittelemaan, kun tulee niin paljon sisällä istuttua…

— Niinpä niin, myönsi kauppias. — Minulle sattui asiaa monttööri Liukolle. No hyvästi vaan!

Monttööri Liukko asui Raatihuoneenkadun varrella, pappilan takana, joten kauppias Montonen kääntyi Raatihuoneenkadulle päin, taloustirehtöörin taas lähtiessä kävelemään pitkin Koulukatua.

Kauppiaan kadottua näkyvistä kääntyi herra Menlös takaisin pappilaan sillä seurauksella, että hän minuutin kuluttua seisoi taas pappilan portilla, katsellen melkoisen tyhmän näköisenä kauppias Montosta silmiin.

— Hm, tässähän sitä taas ollaan…, jupisi Montonen.

— Niin, tässähän sitä…, mutisi Menlös. — Muistui mieleeni, että minulla on pappilaan vähän asiaa…

— Sama se muistui minunkin mieleeni, sanoi kauppias. Ja kynsäistyään korvallistaan jatkoi hän:

— Taitaa olla vähän samanlainen asiakin?

— Niin, myönsi herra Menlös. — Taitaapa kylläkin olla…

— Mitähän, jos menisimme tuonne kirkon portaille istumaan ja juttelemaan? ehdotti kauppias äkkiä.

Herra Menlös tunsi heti mielensä vähän kevenevän.

— Mennään vain, suostui hän.

Äänettöminä kävelivät pitkä taloustirehtööri ja lyhyt kauppias kirkkoa kohti, töksäyttäen silloin tällöin miettiväisenä keppinsä kovaksi tallattuun tiehen.

Portaille päästyään istuivat he hetkisen vaiti. Sitten sanoi kauppias Montonen:

— Kirottu juttu!

— Niin, sanokaas muuta, huudahti herra Menlös.

— Minua se on harmittanut alusta alkaen, jatkoi kauppias, raaputtaen kepillään jäätikköä pois kirkon portaista.

— Niin minuakin! sanoi taloustirehtööri painokkaasti, kierrellen viiksiensä päitä.

— Minä en ole koko aikana puuttunut siihen asiaan, ilmoitti herra Montonen.

— Ja minä olen pysytellyt siitä visusti erilläni, kertoi herra Menlös.

Äänettömyyttä.

— Jonninjoutava juttu, vahvisti toinen.

— Jos tämä olisi miesten välinen asia, niin sovittaisiin heti, sanoi kauppias.

— Niin, eikähän miesten välillä tällaisia juttuja syntyisikään, huomautti herra Menlös. — Mutta minun vaimoni on välistä vähän sairas ja hermostunut…

— Niin minunkin vaimoni, sanoi kauppias. — Kun on niin suuri lapsilauma ja iso talous hoidettavana…

— Jos eukot sopisivat asian…, aloitti herra Montonen hetken kuluttua, pyöritellen miettiväisenä keppiään.

— Niin, jos tosiaankin sopisivat! innostui herra Menlös.

Ummistaen toisen silmänsä ja tähystellen toisella nenänsä päätä lisäsi hän kuitenkin alakuloisesti:

— Mutta siitä ei taida olla paljonkaan toiveita…

— Niin, eihän siitä kai enää ole, myönsi kauppias surumielisesti. — Se juttukin tulee jo viikon päästä esille.

Kauppias ja taloustirehtööri vaikenivat raskain sydämin.

Aivan yhtäkkiä kysyi herra Menlös epäröiden, ja vilkaisten salaa vierustoveriinsa:

— Mitähän, jos jättäisimme käymättä pappilassa…?

— No juuri sitähän tässä minäkin ajattelin esittää, huudahti toinen riemastuneena.

Sitten hän kuitenkin muisti jotain ja kysyi hiljaa:

— Mutta mitäs eukoille sanotaan?

Sovittiin siitäkin asiasta, ja yhdessä palasivat nämä kavalat luopiot ja petturit takaisin.

Kun rouva Menlös sitten kuulusteli mieheltään hänen matkansa tuloksia, oli tämä merkillisen vähäpuheinen ja vaitelias.

Ja kun rouva Menlös lakkaamatta ahdisteli häntä kysymyksillään, iski hän vain merkitsevästi silmää ja sanoi:

— Odotahan, odotahan, rakas Maria!

Mutta kauppias Montonen vastasi rouva Montosen tiedusteluihin salaperäisesti:

— Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!

— Kerroitko asian ihan kokonaan?

— Perästä kuuluu, perästä kuuluu. Torventekijäkin sanoi perästä kuuluvan!

Tämän johdosta kuiskasi rouva Montonen tätien korviin, että ensi sunnuntaina saataisiin kirkossa kuulla kummia.

Rouva Menlös taas kertoi joka paikassa, että ensi sunnuntaina tulisi vihdoinkin totuus ilmi.

Molemmat tiedot kiersivät tahoillaan kaupunkia, laajeten ja taajeten sekä yhtyen ja sekoittuen lopuksi toisiinsa kuin kahden veteen heitetyn kiven synnyttämät pyörylät.

Siksi sikisi erittäin merkillisiä huhuja, toinen toistaan jännittävämpiä.

XI

Lopuksi saivat huhut kerrassaan kammottavan muodon. Pastori Teofiilus Kettunen aikoo ensi saarnassaan tehdä ennenkuulumattomia paljastuksia ja syytöksiä kaupungin korkeimpia viranomaisia vastaan petoksista, kavalluksista ja viattomien ihmisten tuomitsemisesta kuritushuoneeseen, vieläpä sitäkin raskaammista rikoksista. Hän aikoo… niin, mitäpä kaikkea aikoneekaan tuo omituinen pappi! Kukapa voisi tietää, mitä hänellä oikein on mielessään?

Tähän asti ei oltu muistettu edes pastori Kettusen olemassaoloa. Mutta nyt kun hän kulki pitkin katua, niin heti lapset huusivat ikkunan äärestä:

— Äiti, äiti! Tuolla se pappi menee!

Ja silloin kaikki juoksivat ikkunaan katsomaan. Pappi näytti nyt kaikista merkillisen omituiselta ja salaperäiseltä. Sellainen hurjan näköinen, rokonrikkoinen ja punapartainen mies? Kuinka ei ole tullut tuotakaan ennen huomanneeksi?

Ainoa koko kaupungissa, joka ei näistä huhuista mitään tiennyt, oli luultavasti pastori Kettunen itse. Paimenella oli ollut vähän vanhaa kaunaa lampaitaan vastaan, ja saatuaan sen kerrankin puretuksi oli hän rauhoittunut eikä enää ajatellut asiaa sen enempää.

Mutta seurakuntalaiset, jotka nyt olivat nähneet ja kuulleet, mitä hänestä saattoi lähteä, olivat tulleet epäluuloisiksi. Aivan varmaan hautoi pappi päässään joitakin hämmästyttäviä suunnitelmia, kun se kävelikin tuolla tavoin maahan katsoen, ja jokainen koetti arvailla, minkälaatuisia ne suunnitelmat mahtoivat olla.

Seuraavana sunnuntaina olikin vanha kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Ei milloinkaan, ei edes adventtisunnuntaina oltu nähty kirkossa moista tungosta. Kirkon porstuassakin oli sellainen ahdinko, että Nikkisen Serahviinalta repesi hame.

Kun pastori Kettunen sakastin ovelta huomasi tuon kansanpaljouden, niin vetäytyi hänen suunsa pieneen hymyyn. Se ei jäänyt huomaamatta etupenkeissä olevilta akoilta.

— Näittekö, miten se salaa nauroi!

— Juu, juu! Se oli ihan hirveätä nähdä! Se oli ihan kuin pirun nauru.

Ja kuiskina levisi kulovalkeana yli kirkon: pappi oli nauranut sakastin ovelta ja ollut ihan pirun näköinen!

Herkkähermoisempia alkoi peloittaa. Kahta vanhaa rouvaa koetettiin taluttaa pois kirkosta, mutta se oli mahdotonta. Tungos oli niin ääretön. Mutta tuo yritys oli vain omiaan lisäämään levottomuutta.

— Ovatkohan rouvat Montonen ja Menlös kirkossa?

— Ei ole nähty, ei ole nähty!

Eikä ollutkaan rouvilla, ei toisella enempää kuin toisellakaan, ollut mitään halua lähteä kirkkoon satojen silmäparien maalitauluksi. Saisihan sen kuulla muiltakin, mitä kirkossa tapahtuisi.

Jännitys kasvoi. Se kävi suorastaan tuskalliseksi.

— Älkää pakatko päälle! Ihanhan tässä litistyy kuoliaaksi!

— Niin, kun tuolta ovensuusta tunkevat!

Mutta oven luona olevat riitelivät porstuaan jääneiden kanssa, jotka vimmatusti, vaikkakin turhaan koettivat päästä sisään kirkkoon.

Kun pappi astui alttarille, niin kävi kirkossa raskas kohaus.

Odotettiin jo jotain ihmeellistä. Mutta mitään ei tapahtunut. Kaikki meni vanhaa menoaan.

Mutta eikö totta! Eikö papin ääni ole paljon kovempi ja kylmempi kuin ennen, uhkaava ja peloittava? Aivan varmasti! Hyvä isä, mitähän tapahtuu…?

Rohkeimmatkin alkoivat vähitellen vapista. Sanaton kauhu valtasi tartunnan tavoin kaikkien mielet.

Ja kun pappi hitain, kolkoin askelin oli noussut saarnatuoliin, oli jännitys huipussaan. Tätä ei voisi enää kestää. Sen täytyi laueta.

Nyt kohotti pappi päänsä rukouksesta, kohotti sen hitaasti… ja loi katseen, pitkän, läpitunkevan katseen seurakuntaansa…

Silloin pyörtyi ompelijatar Maria Helve.

Hänhän oli muutenkin heikkohermoinen. Ja nyt oli pappi sattunut katsomaan suoraan häneen…

Ainoastaan lähinnä olevat olivat nähneet tapauksen.

— Viekää hänet pois kirkosta! sanoi pappi.

Väkijoukko alkoi liikahdella. Sadat kaulat jännittyivät ja sadat silmäparit olivat revetä. Kenen ajaa pappi ulos kirkosta?

Ompelijatarta oli mahdotonta viedä ulos tavallista tietä. Puserrus käytävillä oli muutenkin ihan sietämätön.

— Viekää hänet sakastiin, sanoi pappi.

Kolme miestä kantoi pyörtynyttä sakastiin. Tukka oli hajonnut ja riippui alhaalla.

Uusi kohaus kuului kirkossa. Levisi hirveä viesti: ihminen on kuollut saarnatuolin juurelle.

Naiset alkoivat hiljaa itkeä ja väännellä käsiänsä. Tätä kauheata, kauheata hetkeä…

"Rakkaat veljet ja sisaret…"

Kaikki vavahtivat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vallitsi kirkossa kuolon hiljaisuus. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen. — — —

Pastori Teofiilus Kettunen piti aivan tavallisen saarnan. Ei yhtään kummemman kuin ennenkään. Se kesti neljäkymmentä minuuttia, mikä oli hänen vakinainen taksansa. Hän pysyi ankarasti kiinni päivän tekstissä, poikkeamatta siitä hiuskarvankaan vertaa.

Seurakunta alkoi rauhoittua, mitä pitemmälle saarna ehti. Jopa alettiin tuntea pettymystäkin. Tuntui melkein siltä kuin olisi pastori vetänyt laumaansa tahallaan ja aika lailla nenästä. Ja jo toisen kerran! Ensiksi viime sunnuntaina, jolloin hän valmisti sellaisen yllätyksen, vaikka kirkossa ei ollut kuin kourallinen väkeä, ja toisen kerran nyt, jolloin hän ei suostunut puhumaan mitään erinomaisia, vaikka kaikki olivat juuri siltä varalta kirkkoon saapuneet.

Mutta melkoinen osa seurakuntalaisista oli sittenkin huomaavinaan saarnassa jotain salaperäistä, jotain peitettyä. Mitähän se oikein tarkoitti tuollakin lauseellaan? Ja tuolla? Varmaankin piili tässä jotain. Ja miksi katsoa mulautti hän niin omituisesti, lausuessaan kerran "rakkaat veljet ja sisaret"? Jotain piili. Mutta pappi oli niin kavala, ettei voitu mitenkään päästä perille siitä, mitä se mahtoi olla. Niin hyvin osasi hän peittää salaiset aikomuksensa. Tämähän taitaakin olla vielä pahempaa kuin julkinen hyökkäys…

Sekavin tuntein alkoi väkijoukko jumalanpalveluksen päätyttyä purkautua ulos kirkosta.

Mutta maaseurakunnan kaukaisimmissa syrjäkylissä tiedettiin jo seuraavana tiistaina kertoa:

— Se kaupungin pappi se oli viime sunnuntaina pitänyt semmoisen saarnan, että akkoja oli kuollut kirkossa kuin torakoita… paljaan sanan voimasta!

XII

Oli pakkaspäivä se suuri päivä, jolloin rouva Maria Menlösin ja Mathilda Montosen välinen ankara ja huomiota herättänyt oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä raastuvanoikeudessa alkoi.

Puut olivat huurteessa ja huurteessa olivat torikauppiasten parratkin torilla. Taiteilija Markula oli paleltua kuoliaaksi, mutta eipä hän sittenkään torilta lähtenyt. Torikauppiaat hyppivät huopatallukoissa ja paukuttivat käsivarsiaan, ja ajurinrengit painiskelivat lämpimikseen lumihangessa.

Sinertävänä, suorana patsaana kohosi savu uuninpiipuista hiljalleen kiiluvan kylmään, kilahtelevaan pakkasilmaan, ja taivaan rannalla näyttäytyvä aurinko oli kalpean punainen. Lumi narisi jaloissa ja kaikilla kadulla kulkijoilla oli kiire.

Kipenöitsevän kylmä sää… mutta niin puhdas ja kirkas, että kattoja peittävä lumi silmiä huikaisi.

Olikin sydäntalvi.

Mutta raastuvanoikeuden hämärissä, tupakansavuisissa suojissa oli lämmintä, sillä lämmintä vaati raatimies Waaranen, eikähän lämmin muillekaan pahaa tehnyt. Ikävää on istua oikeutta jakamassa kädet kohmeissa ja jalat palellen.

Jutun käsittely oli jo alkanut, valmistavat toimitukset toimitettu ja todistajat vannotettu, minkä jälkeen oikeuden puheenjohtaja oli kuin itsekseen murahtanut:

— Muistakaa valanne!

Muut todistajat saivat astua odotushuoneeseen, mutta Maijastiina Mönkkysen käskettiin jäädä sisään.

— No mitä tietää todistaja Maijastiina Mönkkynen kertoa asiasta?

Raastuvanoikeuden v.t. puheenjohtaja, hovioikeuden auskultantti Kivilouhos nojautui taaksepäin mukavaan kuunteluasentoon, alkaen tarkkaavasti ja huolellisesti puhdistaa kynsiensä aluksia pienellä kynäveitsellä.

Silloin Maijastiina Mönkkynen vilkaisi ympärilleen, astui askeleen eteenpäin, veti henkeä sisäänsä, niiata nöksäytti ja päästi yhdessä puhalluksessa seuraavan todistuksen:

— No näin minä ainakin sen kun häntä huiskahti, herra tuomari ja pormestari!

— Mikä häntä? kysyi vanha raatimies Waaranen, pyöritellen kädessään lyijykynää, millä oli tekevinään muistiinpanoja. — Kissan häntäkö?

Raatimies Waaranen on niin perin leikillinen mies. Oikea koiranleuka koko ukko.

Mutta Maijastiinaa se hänen kysymyksensä ei naurattanut. Eihän nyt oltu naurun paikassa. Ihmeissään ihan se Maijastiina räsähti:

— Ka, ka, mikä kissanhäntä? Eihän siinä ollut kissaa mailla eikä halmeilla, herra raatimies ja herra tuomari ja pormestari! Mistäs siihen olisi kissat tulleet?

Vahtimestari Kompero, joka istui vanhalla, rikkinäisellä tuolilla oven pielessä, yski ja niisti nenäänsä.

— Mikäs häntä se sitten heilahti? kysyi raatimies, potkien samalla pöydän alla auskultantti Kivilouhosta jalkaan ja siristäen hänelle merkitsevästi vasenta silmäänsä.

Maijastiina se taas niiata nöksäytti ja katsoi rohkeasti oikeutta silmiin niinkuin ainakin todistaja, joka tietää pysyvänsä totuudessa. Liukkaasti hän vastasi:

— No justiinsa sen hiiren häntä!

— Mistäs te sen tiesitte hiiren hännäksi? kysyi raatimies.

— Kertokaa alusta alkaen, sanoi oikeuden puheenjohtaja. — Mutta älkää kertoko pitkästi!

Jyrkästi torjui Maijastiina päältään epäluulon monisanaisuudesta:

— Ehei, enhän minä pitkästi, herra tuomari ja pormestari… eikähän siinä ole pitkältä kertomistakaan. Se oli näinikään: kun minä tulin sinne näiden altavastaajien kyökkiin…

— Ei teidän tarvitse siitä asti kertoa, keskeytti puheenjohtaja, joka samoin kuin koko kaupunkikin hyvin kyllä tiesi jo etukäteen Maijastiina Mönkkysen tulevan todistuksen sisällön. — Kertokaa siitä asti kun te tulitte ulos herrasväki Menlösin keittiöstä.

Suutaan pyyhkäisten Maijastiina kumarsi, niiasi ja sanoi:

— Jassoo siitä? Kiitos, herra tuomari ja pormestari! No se ulostuleminen taas oli näinikään: jos tämä pöytä tässä — minä puhun nyt vain havainnollisesti, herra tuomari ja pormestari — jos tämä pöytä tässä olisi ikäänkuin se kyökin porstua, ja minä seisoisin sitten niillä kyökin portailla — niinkuin nyt tässä — niin silloin tulisi se Miina olemaan niinkuin tuolla nurkassa, missä on tuo pyöreä pöytä ja vesikarahvi, vaikka tietysti etempänä. No minä tulin tästä porstuasta… näinikään… ja silloin juuri minä äkkäsin, että se Miina oli siellä aidan nurkassa kumarruksissa, niin että selkäpuoli oli minuun päin… näinikään… mutta justiinsa kun minä pääsin portaille, niin silloin se oikasi selkänsä, niin että se nousi pystyyn, se Miina, ja heilautti jotain lautaa kädessään, ja silloin se meni semmoinen pikkuinen musta yli lankun sinne Montosen puolelle, niin että häntä huiskahti. Silloin minä heti huusin sille Miinalle, että mikä se oli, ja siihen se Miina huilautti vastaan, että "kuollut hiiri vain", ja tarttui likasankoonsa ja kohotti hameet polviin asti… näinikään…

— No ei teidän nyt sitä tarvitse näyttää… ei tämä ole mikään teatteri! ärjäisi auskultantti Kivilouhos, vilkaisten salaa rouviin Montoseen ja Menlösiin.

— Antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari! vaikeroi säikähtynyt todistaja Maijastiina Mönkkynen. — Enhän minä arvannut… kun puhuu valansa päältä…

— Jaa, jaa, ei tässä tarvitse valankaan päältä näytellä ja pyllistellä… jatkakaa siitä mihin jäitte ja kertokaa lyhyesti! sanoi auskultantti Kivilouhos.

Niin syvään niiasi Maijastiina, että polvet melkein permantoon ottivat:

— Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Hyvä isä sentään, mihinkäs minä jäinkään? Juu, justiinsa siihen… niin, se läksi sitten tulemaan sieltä helmat koholla… antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari, kun siinä oli niin paljon lunta siinä polulla… ja minä läksin sitten pois.

— Ettekö te muuta tiedä?

— Tiedänhän minä paljonkin, herra tuomari ja pormestari…

— Sen minä kyllä uskon, myönsi herra tuomari ja pormestari Maijastiina Mönkkysen silminnähtäväksi mielihyväksi. — Mutta näittekö te tai kuulitteko te mitään muuta siellä herrasväki Menlösin pihassa sillä kertaa?

— Enhän minä, herra tuo…

— No saatte sitten astua ulos.

— Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Maijastiina niiasi. — Kiitos, herra raatimies! Maijastiina niiasi toisen kerran. — Pyytäisin kulujani, korkea oikeus…

Maijastiina Mönkkynen niiasi näin sanottuaan kolmannen kerran ja poistui käppelästi.

— Käskekää sisään palvelijatar Miina Laaninen!

Ovella kääntyi todistaja Mönkkynen kuitenkin vielä kysymään:

— Saanko minä sitten jo lähteä ihan pois?

— Saatte… jaa, no jos kumminkin odotatte vielä, jos teitä satuttaisiin tarvitsemaan.

Hillitty ilo ja tyytyväisyys loisti todistaja Maijastiina Mönkkysen kasvoilta, hänen kuullessaan tämän mahdollisuuden.

Näin oli siis oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä täydessä vauhdissa.

Keskellä permantoa seisoivat himmeiden, tomuisten ikkunain puolella herra ja rouva Menlös, taloustirehtööri itse tällä kertaa sangen vähän sotaisen näköisenä, mutta paksu rouva ankarana, valppaana ja varuillaan. Eikä ollut hän huolinut mitään asianajajaa hankkia, sillä hän luotti asiansa oikeuteen ja selviin tosiasioihin. Hän ei muuten ollut tällä kertaa ainoastaan vastaajana vaan myöskin kantajana, sillä hän puolestaan vaati rouva Montoselle rangaistusta ikivanhaan sopimukseen ja käytäntöön perustuvan kaivotien sulkemisesta, väärien huhujen levittämisestä ja kunnianloukkauksesta. Samoin kuin rouva Montosen asianajaja Nils Pehr Bums oli hänkin tuonut oikeuteen koko joukon todistajia.

Parin kyynärän hänestä seisoi rouva Montonen, sisällisesti hermostuneena, mutta ulkonaisesti kylmänä ja jäykkänä. Hänen miehensä ei ollut suostunut millään ehdolla tulemaan oikeuteen, sillä hänelle oli sattunut niin tärkeitä liikeasioita, että hän oli sanonut itselleen tulevan tuhansien markkojen vahingon, jos hän ne laiminlyö. Mutta olihan rouva Montosen turvana ja voimallisena puolustajana itse asianajaja Nils Pehr Bums eli herra Nilsperi.

Herra Nilsperi seisoi lähinnä tuomarien pöytää, kädessään paksu pinkka papereita. Mitä papereita ne oikein olivat, sitä eivät syrjäiset voi tietää, mutta tuskinpa ne vain ainakaan kaikki tähän juttuun kuuluivat, sillä juttuhan oli vasta alussaan. Sellainen suuri asiapaperipinkka herra Nilsperillä muuten aina oli kädessään, kun hän missä jutussa tahansa oikeuden eteen astui.

Herra Nilsperi oli ollut vaiti koko edellisen todistajan kuulustelujen ajan. Hän tiesi oikean hetkensä, ja hänen hetkensä ei ollut vielä silloin tullut. Mutta kun palvelijatar Miina Laanisen nimi huudettiin, niin tuhautti herra Nilsperi punaiseen nenäänsä ja väänsi mulkosilmiään. Niinköhän mahtanee tehdä jalopeurakin, eläinten kuningas, kun se valmistautuu lyömään saaliikseen merkitsemänsä mullin voimakkaan käpälänsä iskulla maahan?

Astui siis sisään herrasväki Menlösin palvelijatar Miina Laaninen ja niiasi ovenpielessä.

Eipähän näkynyt voivan olla hymyilemättä korkea oikeus, ja tämä virallinen hymy se hieman lievensi hetken vakavaa, pingoitettua juhlallisuutta.

Sillä Miina, joka oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa, mikä sopikin hänelle hyvin, koska se oli tehty Kaisu-neidin muotilehden mukaan, oli kääntänyt oikeuden huomion ensimmäiseksi nenänykeröönsä, jonka päähän hän oli sitonut valkoisen tukon osoitukseksi siitä, että siihen se Anna Riitta häntä silloin kaivolla puraisi. Tätä ennen ei hän tosin ollut pitänyt siinä mitään sidettä, ja vielä vähemmän tarvittiin sitä siinä nyt, kun puremasta tuskin näkyi jälkeäkään enää, mutta Miina arveli tällaisen siteen painavan oikeuden vaakakuppia heidän puolelleen. Nenätkin ovat koettaneet Montoset noilta syödä, ajattelevat oikeuden herrat heti, kun näkevät siteen Miinan nenässä.

Oikeuden puheenjohtajan kehoituksesta kertoi Miina hiirtä ja sen nakkaamista koskevat seikat samaan tapaan, mutta lyhyemmin ja asiallisemmin kuin Mönkkysen Maijastiina.

— Krohom! Herra Nilsperi se vain rykäisi.

— Herra puheenjohtaja! sanoi hän sitten rämeällä viinabassollaan, mullistaen hirmuisesti silmiään Miinalle, joka varovaisuuden vuoksi peräytyi heti askeleen taaksepäin. — Saanko tehdä hänelle muutamia kysymyksiä?

— Kyllä, lupasi auskultantti Kivilouhos.

— Miten te siihen hiireen tartuitte? kysyi herra Bums

— En mitenkään, sanoi Miina. — Minä pistin laudanpätkän sen alle ja heilautin sen sillä aidan toiselle puolen.

— Mistä syystä te sen sille puolen heititte? Miksi ette työntänyt sitä likakuoppaan?

— Niin, sanokaapas se, herra Nilsperi! huudahti Miina, lyöden kätensä yhteen niin että läiskähti.

— Minun nimeni on Bums! karjaisi kiukkuisesti asianajaja, joka aivan väärin piti Nilsperiä haukkumanimenä.

Eihän se ollut mikään haukkumanimi. Kaikki sanoivat häntä Nilsperiksi, eivätkä monet edes tienneetkään, ettei se ollut hänen oikea nimensä. Mutta Nilsperi itse suuttui aina kuin tupakka, kun hän sen nimen kuuli.

— Jassoo, no sanokaapas se sitten, herra Pumps! huudahti Miina uudelleen, sillä hän hoksasi todellakin vasta nyt ensi kerran, että hän olisi voinut sitenkin menetellä hiirenraadon suhteen.

Ja hän päivitteli:

— No vasta nyt minäkin huomaan, että miksi minä en tosiaankaan pumpsauttanut sitä sinne likakuoppaan?

Oikeuden herra puheenjohtaja oli nostanut kätensä suulleen ikäänkuin peittääkseen haukotuksen, mutta onnistui vain epätäydellisesti salaamaan tällä tempulla naurunsa; raatimies Waaranen nosti kirjavan, suuren nenäliinan kasvoilleen ja pärskytteli nenäänsä, mutta hänen hartiansa nytkivät epäilyttävästi, ja vahtimestari Kompero oven pielessä hihitti hiljaa, mutta sydämellisesti.

Rouvat vain eivät mitään huomanneet. Jäykkinä ja jännittyneinä he seisoivat kuin kaksi ukkospilveä.

— Kyllä minä sanon, miksi Miina Laaninen heitti hiiren sinne aidan taakse! huusi herra Nils Pehr Bums punoittaen vihasta niskaan asti.

Ja vedettyään syvään henkeä karjahti hän:

— Te halusitte turmella minun päämieheni kaivoni

— Teidän päämie… no se nyt on niin punainen vale kuin herra Pumpsin nenä! huusi Miina, joka myöskin alkoi kiihtyä. — En minä edes…

— Herra puheenjohtaja! sanoi Nilsperi, tutisten raivosta. — Suvaitkaa huomata, millä tavoin tämä ihminen minua puhuttelee!

— Ei saa mennä persoonallisuuksiin, sanoi kynsiään yhä vieläkin kaiveleva raastuvanoikeuden puheenjohtaja virallisella äänellä Miinalle.

— Menipäs se tämä herra Pumpsikin! huomautti Miina. — Mutta sen minä vain sanon, että en minä sillä hetkellä edes muistanutkaan, että se kaivo oli siellä toisella puolen…

Puolitoista tuntia kesti todistajien kuulustelua. Mutta koska siinä ei tullut esille mitään asiaan vaikuttavaa sen lisäksi, mitä lukija jo ennestään tuntee, niin emme halua vaivata ketään tekemällä tarkempaa selvää itse kuulustelusta enempää kuin herra Nilsperin sen aikana esittämistä milloin terävistä, milloin musertavista syrjähuomautuksista ja välikysymyksistä.

Kun raastuvanoikeus oli viisitoista minuuttia harkinnut asiaa, mikä tapahtui siten, että oikeuden jäsenet polttivat kahdet savukkeet pitkän paastonsa jälkeen ja kertoivat toistensa huviksi hauskoja kaskuja kaikenlaisista mieltäkiinnittävistä tapauksista korkean oikeuden edessä, käskettiin asianosaiset sisään kuulemaan välipäätöstä.

Vaaleina, huulet vapisten jännityksestä, astuivat päähenkilöt sisään, edellä rouva Montonen ja hänen jäljessään rouva Menlös. Rouva Menlösin kintereillä seurasi taloustirehtööri Menlös, pää alakuloisena painuksissa ja katse lattiaan luotuna. Sitten tuli, pontevasti astellen, asianajaja Nils Pehr Bums asiakirjoineen, silmäkulmat rypyssä ja kurkkuaan karautellen.

— Krohom!

Todistajat pakkautuivat heidän taakseen ovensuuhun ja kurottivat kaulojaan, nousivat varpailleen ja kuuntelivat hengitystään pidättäen.

Juttu lykättiin sen ja sen kuun siihen ja siihen päivään, jolloin molempien riitapuolten on esitettävä kaikki se, mitä he ehkä vielä haluavat asiassa esille tuoda. Sitä ennen on myöskin Montosen kaivo tyhjennettävä, että saataisiin nähdä, oliko hiiri sen pohjassa.

Herra Nilsperi kaivoi tärkeän näköisenä muistikirjan taskustaan, lainasi oikeuden pöydältä kynän vain näyttääkseen tyhmälle todistajalaumalle, että hän todellakin saattoi lainata kynän raastuvanoikeuden pöydältä, tuomarien nenän edestä, rykäisi ja kysyi, mihin päivään se juttu lykättiinkään.

Auskultantti Kivilouhos uudisti tiedonantonsa, herra Nilsperi kirjoitti päivämäärän muistikirjaansa ja todistajat, huomattuaan jutun tällä kertaa olevan lopussa, alkoivat purkautua ulos ovesta.

XIII

Ylen vaikea oli mielten päästä tasapainoon kaupungissa, niin kauan kuin tämä hiirijuttu oli ratkaisematta oikeudessa. Ja koska se oli vihamiehen kylvöä, niin tunki se yhä uusia vesoja ympärilleen, leviten aina laajemmille alueille. Se aiheutti jos jonkinlaista väittelyä, josta monesti syntyi tora, ja torasta nousi joskus tappelukin. Eräänä päivänä syttyi sellaisesta syystä sota keskellä toria. Häkkisen akka ja Sipon akka olivat riidelleet puolen tuntia siitä hiirestä. Häkkisen akka oli Montosten puolella ja Sipon akka puolusti kiivaasti rouva Menlösiä. Lopuksi vihastui Häkkisen akka ja heitti Sipon akkaa maasta ottamallaan jäisellä kokkareella, ja Sipon akka tempaisi saman kokkareen ja heitti sen takaisin, niin että se kopsahti Häkkisen akan pääkuoreen. Tappelu kehittyi, ja itse Häkkinen ja itse Sippo juoksivat kumpikin myymäläpöytiensä äärestä puolustamaan vaimojaan, joutuen täten hekin keskenään taisteluun. Silloin alkoivat torilla olevat toiset akat huutaa poliisia.

Poliisikamarissa pelasivat konstaapelit Kappari, Räikkö ja Miettinen tavanmukaista Mustaa Pekkaa. Miettisen asema alkoi juuri ruveta näyttämään epätietoiselta, kun torilta ikkunan läpi kuului huutoa ja melua. Silloin heitti Miettinen kortit kädestään ja sekoitti ne niin, ettei niistä voinut enää mitään selvää saada, ja juoksi ikkunan ääreen.

— Mitä siellä on? kysyi konstaapeli Räikkö.

Miettinen katseli jonkin aikaa ja arveli sitten:

— Taitavat vähän tapella.

— Kutka! kysyi Kappari, joka paraillaan koetti saada selkoa siitä, millaiset kortit Miettisellä oli ollut.

— Sippo ja Häkkinenhän ne näyttävät harrastavan sitä asiaa, teki Miettinen huomioitaan. — Ja taitaa niillä olla akatkin varaväkenä.

— No mene sinä Miettinen sitten asettelemaan niitä, kehoitti Kappari. — Sinulle se Musta Pekka olisi kuitenkin jäänyt.

Miettinen lähtikin rakentamaan rauhaa. Hänen perille päästessään löi Sippo juuri Häkkistä niin että läiskähti.

— Mitä te tässä? tiedusteli poliisi Miettinen. — Ei ole lupa tapella torilla.

— Me vain tässä… ähkyi Häkkinen, koettaen kiristää Sippoa kurkusta vasemmalla kädellään ja sivaltaa häntä oikealla päin naamaa… me vain tässä sen viisaan Salamoonin käskyn jälkeen…

— Minkä käskyn? kysyi Miettinen, joka ei ollut perehtynyt Vanhaan testamenttiin.

Samassa sai Sippo taas lyödyksi Häkkistä niin, että Häkkisen lakki lensi torille. Poliisi nosti sen maasta, löi sitä polveaan vasten, karistellakseen siitä lumen pois, ja painoi sen sitten takaisin Häkkisen päähän.

— No senpä sen… kun se Salamooni sanoo…, ähisi Häkkinen, saaden reväistyksi Sipon paidankauluksen auki,… sanoo että "rauta raudalla hivottakoon"… ähäh!… "ja mies hivokoon lähimmäisensä muotoa"… äh!

Akat ympärillä huusivat, siunasivat ja päivittelivät.

Poliisi, joka ei ollut varma siitä, oliko viisas Salomo antanut mitään sellaista käskyä, mikä joka tapauksessa oli ristiriidassa kaupungin poliisijärjestyksen kanssa, jota Miettisen oli noudatettava toimintaohjeenaan, erotti tappelijat ja nuhteli heitä sitten vähän viran puolesta, lausuen lopuksi ympärille keräytyneille akoille ja uteliaille maalaisille kursailemattoman toivomuksen, että he mitä pikimmin korjaisivat luunsa takaisin pöytäinsä ja kuormiensa ääreen.

Kyseltyään saapuvilla olleilta tappelun syytä palasi Miettinen takaisin poliisikamariin ja sanoi virkaveljilleen:

— Jolleivät ne saa sitä paholaisen hiirtä pois sieltä Montosen kaivosta, niin minä menen itse ja sukellan sen sieltä… kun on kohta koko kaupungissa kapina ja vallankumous mokoman otuksen takia!

Muuallakin syntyi pahennusta ja ikävyyksiä Menlösin rouvan ja Montosen rouvan riitajutun takia. Kauppiaat Lax ja Piilonen, joista Lax oli sukua taloustirehtööri Menlösille ja Piilonen kauppias Montosen rouvalle, sanoivat tämän jutun aiheuttamassa sanaharkassa irti tuttavuutensa eivätkä tervehtineet toisiaan ennenkuin vasta seuraavana juhannuksena, jolloin he sattumalta joutuivat samaan seuraan, missä heidät seuraelämän tapojen ja vaatimusten mukaisesti uudelleen esitettiin toisilleen. Myöhemmin samana iltana joivat he sitten kyllä veljenmaljatkin, ettei tarvitsisi kadulla vastaan tultaessa vaivautua nostamaan lakkia, joten heidän tuttavuutensa nykyisin on jälleen samalla asteella, jolla se oli ennen riitaa.

Lapsimaailmaankin levitti tämä juttu turmelustaan. Lapset leikkivät Menlösin joukkoa ja Montosen joukkoa. Purasen pihassa leikittiin tätä leikkiä niin perusteellisesti, että Purasen Väinö heitti kaivoon oikean hiiren, joka oli tarkoitusta varten hankittu. Hiiri saatiin tosin kohta ylös, mutta Väinö sai siitä huolimatta selkäänsä.

Olihan kaupungissa sentään vielä jokunen sellainenkin ihminen, joka vieläkin piti sovintoa mahdollisena, niin pimeältä kuin asia oikeastaan näyttikin.

Sellainen henkilö oli ainakin setä Salmela.

Setä Salmelalla on arvokas, hillitty käytös, valkoinen, huolellisesti kammattu tukka, aina sileäksi ajeltu leuka, siniset silmät ja raikkaan punaiset posket. Ettepä suinkaan uskoisi häntä jo yli kuusikymmenvuotiaaksi. Nuorekkaampaa miestä ette löytäisi koko kaupungista. Katselkaapa esimerkiksi hänen eheitä, valkoisia hampaitaan! Puolta nuoremmatkin saisivat niitä kadehtia. Mutta mitäpä tämän nykyisen polven hampaista… Keveä ja joustava on hänen käyntinsä ja suora hänen vartalonsa. Hänen takkinsa on huolellisesti harjattu, tomuhiukkaa ei niin missään. Ja sellainen lempeä, sointuva ääni!

Nuori on hän vielä mieleltään ja nuorten seurassa viihtyykin hän erinomaisesti. Puolen tunnin kuluttua jo esittelee lähempää tuttavuutta, antaen nuorille miehille ja nuorille neitosille, joiden viimemainittujen läheisyys ei myöskään ole hänelle vastenmielinen, oikeuden sanoa häntä sedäksi. Ja sitten taputtelee hän nuorta miestä olalle, mutta nuorta neitosta poskelle, jolloin neitonen vähän punastuu ja naurahtaa.

Kolme konkurssia on hän aikojen kuluessa tehnyt, ensimmäisen omissa nimissään, toisen veljensä nimessä ja kolmannen sisarensa nimissä. Jos hän olisi naimisissa, niin olisi hän luultavasti tehnyt neljännen vararikon vaimonsa nimissä, mutta hän ei ole mennyt naimisiin. Mistä se johtuu, sitä ei taida kenkään sanoa, sillä eipä olisi luullut hänen olleen vaikeata itselleen vaimoa saada. Paljon turhanpäiväisemmätkin miehet sellaiseen pystyvät. Nyt ei ole enää ketään, jonka nimissä hän voisi maatilan ostaa tai kaupan perustaa, ja siitä syystä onkin hänellä hyvää aikaa kyliä käydä ja puhella ihmisten kanssa sivistävistä asioista. Sillä sivistys ja ihmisyys ovat hänen mielestään ihmisen kalleimmat ominaisuudet, ja niistä osaa hän puhua niin kauniisti, että vanhemmat naiset laskevat kädet ristiin syliinsä ja kuuntelevat hartaasti, päätään nyökäytellen ja vartaloaan hiljaa keinutellen, mutta nuoret miehet siirtyvät melkein huomaamattaan toiseen huoneeseen tupakoimaan ja keskustelemaan tilanomistaja Rahkon Villistä, joka viime kilpa-ajoissa sai ensi palkinnon.

Kaikki sanovat häntä setä Salmelaksi, ja kaikkialla on hän kuin kotonaan. Vanha postimestari vain ei voi häntä sietää. Postimestari sanoo, että setä Salmela puhuu niinkuin kirjanoppineet ja filistealaiset, ja että hän istuisi mieluummin, oman nimenomaisen vakuutuksensa mukaan, koko jumalanpalveluksen ajan jalkapuussa kirkon porstuassa, kuin kuuntelemassa setä Salmelan puheita ihmisyyden ja sivistyksen merkityksestä. Mutta eihän meidän tarvitse välittää siitä, mitä postimestari sanoo. Postimestari onkin muuten sellainen mies, ettemme voi häntä kauankaan kuunnella saamatta sielullemme vahinkoa.

Tämä miellyttävä ja kunnioitettava henkilö, tarkoitamme luonnollisesti setä Salmelaa, saapui vieraisille kauppias Montosen perheeseen juuri vähää ennen päivällisaikaa ja otti rakastettavasti, mutta ei silti liian hanakasti vastaan isäntäväen ystävällisen pyynnön käydä päivällispöytään. Vasta pöydässä ehti hän kysyä ensin rouva Montosen vointia ja sitten herra Montosen vointia. Saatuaan kuulla, että sekä rouvan että kauppiaan terveydentila oli tyydyttävä, kysyi hän myöskin lasten vointia, taputtaen samalla vieressään istuvaa Maire Mielikki Minervaa poskelle. Lastenkaan vointi ei antanut minkään näköistä aihetta huolestumiseen, niin että setä Salmela saattoi levollisin mielin ryhtyä nauttimaan pöydän antimista.

Yhdestä jos toisestakin asiasta siinä puhuttiin, sillä setä Salmela on ylen virkeä ja taitava mies keskustelua ylläpitämään. Ihan häntä ilokseen kuuntelee.

Mutta sattui sitten setä Salmela koskettelemaan sitä hiiriasiaa, ja silloin muuttuivat rouva Montosen kasvot heti jäykiksi ja synkiksi ja kauppias Montonen hotkasi suupalan mainiota vasikanpaistia niin hätäisesti, että oli läkähtyä, ja Maire Mielikki Minervan täytyi ryhtyä takomaan isäänsä selkään. Pienemmätkin lapset katsoivat ihmeissään setä Salmelaa, joka sillä tavoin loukkasi sitä perheessä voimassa olevaa rautaista lakia, ettei hiirestä saanut mitään puhua. Pienempiin lapsiin nähden ulottui tämä sääntö niin pitkälle, etteivät he, kiusausten välttämiseksi, saaneet puhua kissoistakaan.

Setä Salmela ei kuitenkaan näyttänyt tietävän tästä perhelaista mitään. Mahdollisesti hän tiesikin, mutta ei ollut tietävinään. Joka tapauksessa alkoi hän puhella tästä kiusallisesta aineesta, käsitteli sitä puolelta jos toiseltakin, ja lausui:

— Sivistys ja ihmisyys, kun niitä noudatetaan, auttavat kyllä tässäkin asiassa onnelliseen lopputulokseen ja sovintoon. Täytyy ottaa huomioon sekä sivistyksen että ihmisyyden vaatimukset. Sivistyksen vaatimukset ovat suuret ja ihmisyyden vaatimukset vielä suuremmat…

Näin puheli setä Salmela kauniisti ja taitavasti, mutta kukaan ei vastannut sanaakaan. Jokainen söi vain ja tuijotti lautaseensa.

Setä Salmela jatkoi. Hän pohti yksityiskohtaisesti sekä sivistyksen että ihmisyyden velvoituksia hiirijuttuun nähden, ja ilmeisesti saattoi huomata, ettei hänellä olisi mitään vastaan esiintyä rauhanvälittäjänä. Mutta kukaan ei puhunut niin halaistua sanaa. Oudolta tuntui setä Salmelasta jatkaa pitemmälle tästä aineesta. Siispä hän vähitellen liukui toisille laduille, ja kauppias Montosen perhekin alkoi silloin tointua horroksista.

Kun päivällinen oli päättynyt, vei rouva Montonen setä Salmelan saliin ja sanoi hänelle siellä kahden kesken, katseensa leimahtaessa kuin salama:

— Minä en koskaan tee sovintoa rouva Menlösin kanssa… en sivistyksen enkä ihmisyyden nimessä!

Alas painui setä Salmelan valkotukkainen, kunnioitettava pää. Mihin voi enää vedota tässä maailmassa, jollei edes sivistykselle ja ihmisyydelle arvoa anneta?

Paljon paremmin ei setä Salmela onnistunut yrityksessään taloustirehtööri Menlösinkään perheessä. Päivällispöydässä hän sielläkin asian puheeksi otti, mutta naapuritalossa saamansa ikävä kokemus oli tehnyt hänet niin varovaiseksi, että hän lähestyi hiirijuttua kaukaa luovien. Taitavasti hän siinä menetteli mielestään, mutta jo pitkältä matkalta haistoi rouva Maria Menlös hänen aivoituksensa ja huudahti:

— Jos sitä juttua tarkoitatte, niin siitä ei puhuta tässä talossa! Minäkö sopimaan! Minä?

Setä Salmela alkoi puhua kukkakaalin viljelemisestä.

XIV

Hiljainen talvinen iltapäivä.

Sellainen iltapäivä, jolloin koko kaupunki, eikä ainoastaan koko kaupunki vaan vieläpä koko maailmankaikkeuskin tuntuu kuin hieman torkahtaneen.

Joitakuita lumihiutaleita leijailee alas taivaalta, mutta niitäkin tulee niin harvakseen, että melkeinpä ne lukea ehtisi.

Liike kaduilla on koko päivänkin ollut merkillisen hiljaista. Ikäänkuin ei olisikaan arkipäivä, vaan tuollainen hämärähkö, leudonlainen helmikuun sunnuntai, jolloin on niin autuaallista ottaa pieni, aivan pieni unonen sohvan kulmassa lämpöisessä kamarissaan… tietäen varmasti saavansa olla häiriytymättä tunnin, kaksikin.

Ei näy kaduilla jauhokuormia, eikä näy heinähäkkejäkään. Kaikkiko nyt lepäilevät?

Vihdoin ajaa könöttelee tuolla varakas talollinen kirkkorekensä perässä istuen ja edessään valkoinen vehnäjauhosäkki ynnä muita asianomaisia kaupunkiostoksia. Eihän nyt tunnu olevan kylmäkään, mutta pystyssä seisoo paksun turkin kaulus kuin suojamuurina, ja miltei loppumattoman pitkä punainen vyö on lujasti kiedottu kaulan ja vyötäisten ympäri, sillä onhan edessä parituntinen jäämatka yli aukean Apajalahden, ja jäällä tuulee aina. Hiljalleen hölkyttelee hevonen ja ajaja häipyy vähitellen näkymättömiin.

Taas on kadulla tyhjää. Lumihiutaleita vain hiljalleen, verkalleen leijailee alas.

Menlösin Kaisu istuu ikkunansa ääressä ommellen, ja huoneessa on syvä rauha.

Äiti on lähtenyt pienelle vierailulle täti Silanderin luo ja isä kai istuu keinutuolissa omassa asekamarissaan, lukien uutta, laajaa ja lukuisilla kuvilla kaunistettua Napoleonin elämäkertaa, jonka hän eilen oli kirjakaupan pölyttyneimmältä hyllyltä löytänyt.

Käkikello se vain seinällä harvakseltaan raksuttelee, mutta muutapa ääntä ei huoneessa kuulukaan.

Kunnes kellotaulun yläosassa oleva ovi rasahtaen aukenee, käki ilmestyy näkyviin, kumartaa kohteliaasti neiti Kaisu Menlösille ja huutaa sointuvalla äänellään:

— Kukkuu!

Ja täten ilmoitettuaan, että kello on jo puoli viisi, peräytyy se takaisin hiljaiseen vanhanpojan asuntoonsa ja ovi lupsahtaa kiinni.

Oletteko koskaan huomanneet, että vanhat perhekellot osaavat puhua?

Se on niiden keskuudessa hyvin tavallinen taito, mutta ne eivät puhu aina eivätkä kaikille. Ne alkavat puhua vain silloin, kun huoneessa on hiljaista ja kun siellä istuu niiden erityisessä suosiossa oleva perheenjäsen. Kun Kaisu istuu yksin ruokasalin arvonimellä kunnioitetussa kamarissa työnsä yli kumartuneena ja hiuskiehkura otsalta valahtaneena, ja kun talossa on niin hiljaista, ettei kuulu edes isän keinutuolin ratinaa asekamarista, niin silloin alkaa vanha käkikello hänelle puhella niinkuin vanhoinakin aikoina, jolloin hän pienenä lapsena hukkui tämän vakavan perheenjäsenen yksitotista, punnittua puhelua kuunnellessaan, kun ikkunasta tuikkivat tähdet taikka sisään paistoi hieman yksinkertaisen ja lystillisen näköinen kuu.

Sillä aikaa kun käkikello raksuttelee tytölle omia tarinoitaan, tehkäämme seuraava paljastus:

Menlösin Kaisu ja Montosen Maire Mielikki Minerva olivat pitkästä aikaa tavanneet toisensa viime sunnuntaina köyhien kansakoululasten hyväksi toimeenpannuissa iltamissa. Kaisu kuului iltaman emäntiin — väkisin olivat vieneet, vaikka hän ei viime aikoina ollut tahtonut edes portista ulos astua — ja emäntien joukossa oli myöskin Maire Mielikki Minerva. Siellä he, näytelmälavan takana, olivat toisensa tavanneet… ja repineet silmät toistensa päästä.

Ei vainenkaan, eivät repineet. Me vain suvaitsimme hieman leikkiä laskea. Toistensa kaulaan he kapsahtivat ja taisivatpa hiukan itkeä tihauttaakin kaikessa kiireessä. Nämä kevytmieliset ihmiset olivat siis yhä edelleenkin ystävyydenliitossa keskenänsä, vaikka heidän välillään olisi tullut ylipääsemättömänä muurina olla perheiden välinen taistelu, äitien tyttärilleen antamat jyrkät määräykset ja ennen kaikkea kuollut, syvän kaivon pohjassa uinuva hiiri.

Siellä iltaman hälinässä eivät he olleet ehtineet sydämiään oikein perin pohjin purkaa, mutta iltaman päätyttyä tulivat he yhdessä kotiin. Rikos numero kaksi. Ja seuraavana päivänä tapasivat he uudelleen toisensa iltamahuoneistossa, jossa iltaman puuhaajat ja toimihenkilöt nyt siivosivat edellisen illan jälkiä. Sitten he kävelivät vanhan ja uuden kaupunginosan välisellä mäellä, nousten aina sen korkeimmalle kohdalle. Varmaankin olisivat he, itsekään sitä huomaamatta, kavunneet näkötorniinkin, ylimpään kerrokseen asti, jos sinne olisi ollut portaat. Mutta sinnehän ei ollutkaan portaita.

Tämä rikoksellinen kävelyretki kesti kolme tuntia. Ne tunnitkin kun nykyään ovat niin lyhyet. Kuusikymmentä minuuttia vain, ja silloin on taas tunti mennä livahtanut… ja tytöillä on tavallisissakin oloissa niin paljon puhumista.

— Missä Herran nimessä sinä olet niin kauan viipynyt? ihmetteli rouva Menlös, kun tytär vihdoinkin palasi kotiin. Ja vilpillinen tytär vaipui yhä syvemmälle valheellisuuden suohon ja selitti, miten paljon siellä oli ollut järjestämistä. Täytyihän sitäpaitsi käydä sitten muka vähän raitista ilmaakin hengittämässä…

Sellaistahan se on se maailman meno. Nuorisossa ei ole vakavuutta eikä syvällisempää asioiden ja kunnian vaatimusten ymmärtämystä.

Kaisu kohotti päätään työstään. Siellä oli ikkunan alla kadulla yksi perheen virallisista vihollisista, juuri se Maire Mielikki Minerva, hiihtopuvussa ja suksensauvoihinsa nojaten. Teki kysyvän merkin kädellään ja toinen hyväkäs teki vastausmerkin. Niillä tytöillä ne on aina ne omat merkkikielensä.

Silloin käänsi Montosen tytär suksensa sisään Menlösin portista. Kun on kerran antanut pahalle sormen niin tiettyhän se.

Heikkoja ovat naiset — nimittäin nuoret naiset. Vanhemmat kyllä osaavat puolensa pitää, kun kerran sota on julistettu.

Merkitsemme siis Maire Mielikki Minervan kirjavaan ansioluetteloon tämänkin ennenkuulumattoman rikoksen Montosen perheessä nykyään vallitsevia rautaisia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Sitä tosin ei olisi tapahtunut, jos rouva Maria Menlös olisi ollut kotosalla, mutta Kaisuhan oli juuri äsken viittauksella ilmoittanut, että tie oli auki.

Oli sitä taas puhumista, oli näyttämistä ja oli katsomista. Mutta varsinkin puhumista. Mistä kaikesta lienevät puhelleetkaan? Ehkä puvuista — ja tietenkin puvuista — ehkä äskeisistä iltamista, ehkä myöskin eräistä pitkäkaulaisista ja vielä pitempisäärisistä lyseon ylä: luokkalais- y.m. loikareista, jotka niin ahkerasti olivat heitä tanssittaneet.

Mahdollisesti heistäkin. Me emme voi sitä tietää. Sillä eipä ole kuulunut tapoihimme kuunnella nuorten tyttöjen kahdenkeskisiä keskusteluita oven takaa, vuoroin silmä, vuoroin korva avaimenreikää vasten painettuna. Päinvastoin siirrymme hienotunteisesti pois koko viereisestä huoneesta, tai jollemme nyt aivan sitäkään tee, niin ainakin kävelemme yskähdellen edes takaisin huoneessa, nurkasta nurkkaan — yskähdellen ja hyräillen tuota vanhaa, kaunista:

"Yksi nuori mies meni metsään, Yksi nuori mies meni metsään. Yksi nuori mies meni metsään, Meni metsään viheriään. Sumfarei…"

Käkikello tietenkin kuuli kaiken, ja mahdollisesti kuuli käkikin ovensa taakse. Mutta kumpikaan ei ilmoittele kuulemiaan… ja totta puhuen eivät ne taida juuri tärkeitä ollakaan.

Herra taloustirehtööri Menlös oli nukahtanut Napoleonin elämäkerta polvilleen keinutuoliin. Napoleonin elämäkerta sankareineen solui vähitellen polvelta alas ja putosi lattialle. Siihen kopsahdukseen heräsi taloustirehtööri, nosti kirjan permannolta ja kuuli samassa ruokasalista sellaista puheensorinaa, että eipä paremmasta apua. Ei oltu moista tässä talossa viikkokausiin kuultu.

Aivan täytyi lähteä katsomaan. Olihan se kuin Maire Mielikki Minervan ääni.

Ja kun rouva Maria Menlös puoli tuntia myöhemmin palasi kotiin, niin näki hän sanomattomaksi ihmeekseen, hämmästyksekseen ja mielipahakseen, että eräs Montosen suvun jäsenistä istui hänen kodissaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Kuin ei mitään olisi tapahtunut! Aivan kuin ei olisi tapahtunut yhtään mitään erinomaista, ei mitään sellaista, jota viime aikoina kuitenkin oli tapahtunut. Aivan kuin ei musta hiilisäkki koskaan olisi lentänyt Montosen pihasta aidan yli Menlösin pihaan, aivan kuin olisi tie kaivolle auki entiseen tapaan ja aivan kuin ei rouva Montonen koskaan olisi sanonut rouva Menlösiä sivistymättömäksi ihmiseksi!

Ja ikäänkuin ei rouva Montonen olisikaan haastattanut rouva Menlösiä oikeuteen hiiren kaivoon heitättämisestä!

Rouva Menlös kulki huoneen läpi keittiöön, mutta rouva Montosen tyttärelle ei hän suonut silmäystäkään, ja samassa nousikin Maire Mielikki Minerva ylös sekä sanoi hämillään ja nolona jäähyväiset Kaisulle ja taloustirehtöörille, poistuen kiireesti.

Kun vieras oli lähtenyt ja rouva Menlös hänen mentyään oli sanonut sekä Kaisulle että herra Menlösille mielipiteensä tällaisista vierailuista, otti herra Menlös piipun suustaan, katseli ikkunasta ulos kadulle, jossa jo oli pimeä, ja sanoi nöyrästi: —

— Aivan niin, rakas Maria, mutta…

— Mutta mitä? kysyi rouva Menlös.

— Ei mitään, rakas Maria, kiiruhti herra Menlös vakuuttamaan.

XV

Tapahtuipa sitten kaupungissamme ennenkuulumaton häväistysjuttu.

Tapahtui tapaus sellainen, ettei mokomia tapahdu muuta kuin kerran vuosisadassa, eikä muutamina vuosisatoina kertaakaan.

Monta vuotta on jo kulunut siitä, kun tämä kuuluisa hiirijuttu järkytti kaupunkimme perustuksia. Useat tässä kertomuksessa esitetyt henkilöt nukkuvat jo viimeistä untaan, eikä tämä nykyinen polvi muista edes koko juttua. Jos tiedustelet: millainen olikaan se Menlösin ja Montosen rouvan välinen hiirijuttu, niin yhdeksän kaupunkilaista kymmenestä katsoo miettiväisenä taivaalle, raapii sitten korvallistaan ja kysyy:

— Mikä hiirijuttu?

Niin häipyvät tässä maailmassa huomattavimmatkin tapaukset nopeasti unhotuksen hämärään.

Mutta kysykääpä keneltä keski-ikäiseltä kaupunkilaiselta tahansa, muistaako hän vielä sen aamun, jolloin piru oli kansakoulussa, niin heti alkavat kaupunkilaisen silmät loistaa, hän lyö voimakkaasti reiteensä ja huudahtaa:

— Muistanko? Minäkö! Minähän olin silloin kansakoulun kolmannella luokalla, ha ha ha!

Ja naurettuaan tarpeekseen tarttuu hän kiireesti takinnappiinne eikä suinkaan päästä teitä lähtemään, ennenkuin hän on kertonut teille koko jutun, alusta loppuun asti. Eikä teitä silloin pelasta edes vakuutuksenne, että olette kuullut tuon jutun kahdeksankymmentä kertaa, aina vähän eri muodossa. Sillä silloinhan on kertojalla sitä suurempi syy esittää tapaus juuri niinkuin se oikein oli tapahtunut.

Itse asiassa oli koko juttu hyvin yksinkertainen ja mitätön. Ei siitä olisi kannattanut sellaista melua nostaa. Mutta koululapset kertoivat sen kotonaan mitä eriskummallisimmissa ja vaihtelevimmissa muodoissa, ja siitähän se oikeastaan nousi koko höly. Ja vielä kymmenen vuoden kuluttuakin oli kaupungissa muutamia vakavia, iäkkäitä mies- ja naishenkilöltä, jotka järkähtämättömästi uskoivat, että koululla oli nähty piru itse, vaikka opettajat oppilastensa rauhoittamiseksi ja koulunsa maineen pelastamiseksi levittivätkin sellaisen tiedon, että tuo kristikunnan vanha, kavala vihamies olikin muka ollut vain herra Nilsperi.

Koska meidän vastuunalainen tehtävämme on antaa ensimmäinen yhtenäinen, täydellinen ja puolueeton kertomus hiiren heittämisestä kauppias Montosen kaivoon ja kaikista siihen liittyvistä seikoista, niin tahdomme myöskin paljastaa koko tämän aikanaan suurta huomiota herättäneen kummitus- ja paholaisjutun, jota on niin monella tavalla koetettu selittää ja jolle ei oikeata selitystä ole tähän saakka keksitty, tahdomme paljastaa sen kaikessa naurettavassa mitättömyydessään, yksinkertaisuudessaan ja törkeässä ilkivaltaisuudessaan kunniallista kansalaista asianajaja Nils Pehr Bumsia kohtaan. Tahdomme kerta kaikkiaan pestä puhtaaksi viattomien muiston, tahdomme vierittää syyn oikeiden syyllisten niskoille, ja tahdomme jyrisevällä äänellä huutaa: oikeat syylliset — ne ovat kirjakauppias Kriikuna ja punapartainen Wille Remes!

Näinhän se tapahtui:

Kauppias Paavali Peippolan kesteissä sattunut häiriö oli niin kuohuttanut kirjakauppias Kriikunan mieltä, ettei hän pitkään aikaan tahtonut mahtua nahkoihinsa. Jos olisi eletty villien maassa, niin olisi kirjakauppias Kriikuna tarttunut suureen nuijaan ja halkaissut sillä Nilsperin kallon. Aivan varmaan olisi hän sen tehnyt, sillä niin vakuutti hän joka päivä.

Mutta kun hän ei ollut villi-ihmisten maassa eikä hänellä ollut suurta nuijaa, niin hautoi hän sydämessään toisenlaisia kostosuunnitelmia, hautoi niitä yötä ja päivää, ja lopuksi sattuikin hänelle sellainen tilaisuus, että hän saattoi tehdä Nilsperille häpeällisen, ruman tempun.

Eräänä iltana oli herra Nils Pehr Bums tavannut ravintolassa muutamia Waskijärven herroja, ja siinä nousi oikea rymyjuominki, jossa herra Nilsperi lopuksi tuli niin päihinsä, ettei tiennyt erottaa oikeata kättä vasemmasta. Puoleksi tajuttomassa tilassa hän vihdoin aamuyöstä lähti kompuroimaan kotiaan kohti.

Äänetön, ammottava tyhjyys on nyt hänen edessään.

Se on tori.

Kello yhden aikaan yöllä on ukko Rihkola virkansa mukaisesti käynyt sammuttamassa suurimman osan katuvalaistuksesta. Vain sinne tänne jättää hän lyhdyn palamaan aamuun asti. Myöskin toria varten on hän jättänyt sammuttamatta raatihuoneen kulmassa olevan lyhdyn, mutta ankara tuulenpuuska on vähän myöhemmin rikkonut siitä lasin ja puhaltanut tämänkin valon sammuksiin.

Niin, pimeä ja hiljainen on vielä tori, pimeä, hiljainen ja tyhjä. Raatihuoneen kohdalla vain, tuulen sammuttaman lyhdyn luona, seisoo pää riipuksissa ajurin hevonen, unissaan ja torroksissaan. Alas on valahtanut vanha loimi ja jäänyt roikkumaan toisen aisan varaan, puoleksi maahan pudonneena. Ei näy edes ajurinrenkiä, sillä hän nukkuu käppyrässä reen pohjalla, jalkapeitteen alla.

Nukkuu ajurin renki ja nukkuu koko kaupunki raskasta aamu-untaan. Ei kuulu niin ääntäkään…

Tässä pimeydessä, tässä syvässä äänettömyydessä kaakerteli herra Nils Pehr Bums horjuvin askelin torin halki kotiaan kohti sen saman vaiston vetämänä, joka kevään tullen ohjaa muuttolinnut kaukaisista etelän maista valoisaan Pohjolaan, ilman karttoja ja kompasseita. Herra Nilsperi jo miltei nukkui, kävellessään. Keskellä toria hän vain aukaisi äkkiä suunsa ja laulahti:

— Hoi laari laari laa…!

Ajurin hevonen vähän päätään kohotti, mutta kukaan muu ei kuullut tätä säveltä, joka kaameana rämähti yön pimeydessä.

Kirjakauppias Kriikuna ja Wille Remes olivat olleet kortinpeluussa postimestari Blomkvistin luona. Palailivat nyt sieltä aamuvarhaisella. Kansakoulun kohdalla kompastui Wille Remes johonkin, joka makasi portinpielessä.

Tulitikun valossa tunnettiin se asianajaja Nils Pehr Bumsiksi.

Silloin kirosi kirjakauppias Kriikuna.

— Nilsperihän se on! sanoi Remeskin.

Ja tutkittuaan tarkemmin hänen tilaansa lisäsi hän:

— Se onkin saanut oikein tarpeekseen tänä yönä.

Nyt oli tullut Kriikunalle se hetki, jota hän niin kauan oli toivonut, ja yhdessä tuumivat ystävykset, miten, tämän odottamattoman löydön kanssa olisi meneteltävä.

— Viedään Nilsperi kouluun, esitti Wille Remes.

Ja kun hän oli tarkemmin selostanut suunnitelmaansa, hyväksyi Kriikuna sen ilkeällä, pahantahtoisella riemulla.

Wille Remeksen oli helppo päästä sisälle kansakoulurakennukseen, sillä hän hoiti nyt kevätlukukaudella väliaikaisesti kansakoulun käsitöiden opettajan virkaa ja tiesi, ettei eteisen ovi tavallisesti ollut lukossa. Käsityöhuoneesta pääsi kyllä muihin kouluhuoneisiin.

— Herra advokaatti on niin painava, huokasi Wille Remes, koetettuaan nostaa Nilsperiä. — Minä käyn noutamassa vahtimestarin puukelkan.

Wille Remes nouti pihasta puukelkan, johon he sitten vierittivät Nilsperin paksuine turkkeineen. Ei olisi herännyt Nilsperi, vaikka hänet olisi kuljetettu kirkontorniin. Raskaasti vain kuorsasi, ja oli kokonaan sydämettömien vihollistensa vallassa.

Vetivät he siitä Nilsperin pihaan kelkalla, eikä ainoastaan pihaan, vaan kiskoivatpa vielä ylös koulun portaita eteiseen asti ja sieltä käsityöhuoneen kautta juhlasaliin.

— Nyt on Nilsperi juhlasalissa, sanoi Wille Remes, sytyttäen kynttilän, jonka hän oli ottanut mukaansa käsityöhuoneesta.

Olisi ollut kammottava tämä näky, jos olisi ollut joku syrjäinen sitä katsomassa.

Keskellä lattiaa makasi lyhyt, paksu ukko suuressa puukelkassa. Karvaisen turkinkauluksen keskeltä näkyi tulehtunut naama ja siinä punainen nenä sekä puoleksi aukioleva suu hatarine hampaineen. Kelkan vieressä seisoi julman anarkistin näköinen Kriikuna, tuijottaen tuohon naamaan ankarasti ja ilkeästi, ja hänen vieressään seisoi punapartainen Wille Remes, kädessään kynttilä, joka haaveellisesti valaisi lähintä ympäristöä, jättäen kuitenkin juhlasalin nurkat pimeiksi. Suurenmoinen, mutta kaamea näky…

— Sikeästi se nukkuukin, sanoi Wille Remes.

— Niin nukkuu, lurjus! murahti Kriikuna.

— Nyt siitä saisi tehdä vaikka minkä näköisen, sanoi Remes.

— Vaikka pirun! sanoi Kriikuna.

— Oikein, veli! huudahti Remes. — Oikean sanan sanoit, veli hopea! Pirunhan me Nilsperistä teemmekin. Mitähän koulupojat aamulla sanovat? Ha ha!

Ja nämä heittiöt toivat käsityöhuoneesta kittiä, liimaa ja mustaa maalia, maalasivat Nilsperin kasvot mustiksi, aivan mustiksi, tekivät kitistä kaksi pirunsarvea ja liimasivat ne hänen tukkaansa, piirsivät sitten tuohon pikimustaan naamaan liidulla kaksi pyöreätä, valkoista rengasta silmien ympärille… ja tuloksena oli kauhistuttavimman näköinen ilmiö, mikä koskaan on minkään kansakoulun seinien sisällä nähty.

Päätettyään työnsä katselivat ilkiöt uhriansa syvän tyytyväisyyden valtaamina.

— No niin, sanoi Wille Remes.

— Nyt on naama samanlainen kuin sielukin! sanoi Kriikuna.

— Osapuilleen, myönsi naamioimistyön suorittanut Wille Remes etevän taiteilijan kainolla vaatimattomuudella.

Mutta asianajaja Nils Pehr Bums kuorsasi raskaasti, tietämättä mistään.

— Oikein sievähän se nyt onkin! kehui Kriikuna.

— Niinkuin herran enkeli, ylisti Wille Remes.

— Nukkuu niin makeasti, armas! sanoi Kriikuna hellästi.

— Uinuu höyhensaarilla, herttainen! lisäsi toinen pehmeästi.

Sitten katsahti Wille Remes ympärilleen ja sanoi miettiväisenä:

— Tämä sietäisi saada arvokkaampaan asentoon, tämä herra…

Löysivät he suuren ja korkean, selkänojalla ja kädensijoilla varustetun tuolin, ja sille nostivat he mustan, sarvipäisen ja rengassilmäisen Nilsperin, joka jyristen kuorsasi.

Jotain örisi nukkuva epäselvästi, kun hänen vihollisensa nostivat hänet istumaan tuolille, mutta ei edes raottanutkaan silmiään, vaan vaipui samassa yhä sikeämpään uneen.

Lujalla nuoralla sidottiin hänet tuoliin kiinni.

Salin peräseinällä olivat Suomen kansan suurmiesten kipsiset rintakuvat.

Näiden alle, Kalevalan isän ja Suomen kansakoulun isän rintakuvien alle, he siirsivät pöydän, nostivat, kaikki voimansa ponnistaen, Nilsperin korkeine tuoleineen pöydälle… ja katso: Nilsperin pää oli aivan kipsipäiden tasalla, niiden keskellä.

Mutta yhtä valkoiset ja jalot kuin olivat nämä kipsiset suurmiesten kasvot, yhtä musta ja kauhistuttava oli nukkuvan Nilsperin naama.

— Nyt vielä pieni koristus kaulaan! sanoi toimelias Wille Remes ja kävi opettajahuoneen eläintieteellisestä kaapista noutamassa täytetyn hiiren, jonka hän langalla sitoi Nilsperin kaulaan.

— Että ymmärtäisi herättyään, minkä vuoksi hän on tämän kunnian ja koroitetun aseman ansainnut, selitti Remes.

Kun nämä ilkipintaiset juoniniekat katselivat sitä näkyä, minkä he puolen tunnin uutteralla työllä olivat aikaansaaneet, niin alkoi heitä itseäänkin peloittaa. Suuri, hiljainen sali oli puolipimeä, ja sen taustalla istui itse pimeyden ruhtinas valtaistuimellaan…

Kiiruusti poistuivat Kriikuna ja Wille Remes, lukiten käsityöhuoneen oven sekä vieden kelkan takaisin paikoilleen, halkopinojen viereen.

Ja he kiiruhtivat kotiinsa iloisina ja tyytyväisinä, nukahtaakseen hetken kuluttua hyvällä omallatunnolla, ikäänkuin olisivat kauniinkin päivätyön suorittaneet.

XVI

Aamuhämärissä nousi pihan perällä olevassa pienessä rakennuksessa asuva vahtimestari Heikonen vaimoineen lämmittämään ja siivoamaan kouluhuoneita.

Juhlasalissakin tekivät he tulen oven vieressä olevaan suureen uuniin, mutta peräseinällä nukkuvaa Nilsperiä eivät he pimeässä huomanneet.

Aamu valkeni valkenemistaan hitaasti. Vähän vain enää hämärti.

Kaduilla vallitsi jo vilkas liike. Aikoja sitten oli ukko Rihkola käynyt sammuttamassa viimeisetkin katulyhdyt, ne, joita ei tuuli ollut sammuttanut. Aikoja sitten oli ajurinrenki raatihuoneen luona herännyt rekensä pohjalta, ojennellut puutuneita jäseniään, nostanut ylös loimen kadulta, noussut kuskipukille ja ajanut tiehensä. Maalaisia oli jo alkanut saapua torille, torikauppiaat availivat kojujaan ja Markulakin jo siellä kahvikojun äärellä värjötteli, lasketellen hämäränlaisia sukkeluuksiaan tanakoille maalaisemännille tai totisille, epäilevinä kuunteleville isännille.

Koulun pihalle kertyi jo koulupoikia, jopa tyttöjäkin, odottelemaan sisäänpääsyä. Pojat ne nahikoivat kuin tappelua hieroen ja tytöt pajattivat keskenään asioitaan.

Vahtimestari Heikosen vaimo kulki sulkemassa kouluhuoneiden uuninpellit ja toi raikkaalla vedellä täytetyt vesikarahvit opettajien pöydille.

Mutta astuttuaan juhlasaliin sytyttämään lamput aamurukousta varten, sytytettyään jo yhden lampun ja siirtäessään toisen lampun alle tuolia, jolle hän lamppuja sytyttäessään nousi, päästi hän äkkiä kauhunkiljahduksen ja syöksyi huutaen ulos ovesta aina pihalle saakka.

Koululaiset juoksivat hänen luokseen, juoksipa itse Heikonenkin kysymään, mikä hätänä.

Ja suuresti kaikki sekä hämmästyivät että säikähtivät, kun vaimo vihdoin kalman kalpeana änkytti:

— Siellä on piru… siellä juhlasalissa…

Kaamea uutinen.

Olisi ollut edes kummitus, haamu, mörkö tai männinkäinen, mutta — se itse!

Eivätkä opettajatkaan olleet vielä tulleet.

Vahtimestari Heikonen ei ollut mikään erikoisen pelkuri mies. Hän otti siis halon käteensä, ottikin oikein suuren halon, ja lähti sisään, vaikka vaimonsa hätäpäissään rukoili ja vannotti häntä luopumaan uhkarohkeasta yrityksestään.

Mutta äkkiäpä sieltä tuli itse Heikonenkin takaisin, tuli kelmeänä kasvoiltaan ja huusi juostessaan käheällä äänellä:

— Poliisia hakemaan, pojat! Siellä on piru!

Silloin katosivat kaikki tytöt pihasta kadulle kuin tuulenpuuskan lennättämät akanat, eivätkä pysähtyneet ennenkuin seuraavaan kadunkulmaan, juoksi kadulle Heikosen vaimo ja juoksi myöskin Heikonen itse, perässään kaikki koulupojat, jotka kuorossa huusivat poliisia.

Torille juoksi tämä huutava joukko.

Torilla seisoivat poliisit Kappari ja Räikkö heinäkuorman ääressä, ja kuorman omistaja selitteli juuri:

— Kyllä nämä ovat hyviä heiniä, semmoisia apilansekaisia ja mehukkaita, niin että kyllä nämä kaupungin porvarienkin lehmiä lypsättävät…

Silloin ehti torille tuo poliisia huutava lauma, ja Heikonen kiljaisi:

— Tulkaa poliisit koululle, siellä on piru!

— Jaa että mikä? kysyi poliisi Kappari, jolloin koulupojat kuin yhdestä suusta vahvistivat Heikosen ilmoituksen.

Poliisi Räikkö tiedusteli yksikantaan:

— Tarkastamaankohan tuo tuli koulua, vai…?

Mutta Heikonen huusi, että leikki pois! Tulkaa itse tarkastamaan koulua niin näette.

Poliisit tunsivat Heikosen yleensä vakavaksi ja tottapuhuvaksi mieheksi, eikähän nyt ollut mikään aprillipäiväkään.

— Pitänee sitä sitten lähteä katsomaan, sanoi poliisi Kappari, ja poliisi Räikkö myönsi:

— Niin, harvoinhan sitä näkee, sitä itseään ukkoa… näin aamupäivällä.

Lähdettiin siitä pirua katsomaan oikein miesjoukolla. Poliisit, torikauppiaat, vieläpä maalaisetkin lähtivät. Juostiin ja huudettiin. Miehet nauroivat ja kiroilivat, sillä näin päivännäöllä eivät he osanneet ottaa asiaa oikein vakavalta kannalta. Mutta naiset päivittelivät ja siunailivat.

Koko tori tyhjeni.

Opettajat olivat juuri saapuneet koulun portille ja kuulleet tytöiltä ja Heikosen vaimolta, mikä hirmu koulusalissa oli. Mutta samassapa saapui myöskin juoksujalkaa suuri, rähisevä joukko, poliisit edellä, ja koulupojat, jotka olivat tointuneet ensimmäisestä pelästyksestään, hihkuivat riemuissaan, sillä tämmöisessä väkijoukossa olisivat he uskaltaneet tunkeutua vaikka pahan omaan pääpesään. Koulun piha täyttyi.

— Siellä se istuu salin peräseinällä, sarvet päässä! huusi Heikonen.

Opettajat ja poliisit menivät edellä. Poliisit paljastivat sapelinsa, ja muutamat torikauppiaat tempaisivat halkoja käteensä pinosta, uhaten:

— Nyt tulkoon vaikka itse sarvipää, niin kyllä sarvet kolisevat!

Se oli rohkeata väkeä, mutta hieman arastellen ja kuin pahanhengen salakavalaa päällehyökkäystä odottaen se työntyi juhlasalin ovelle.

Väkijoukko pysähtyi. Pysähtyivät opettajat ja pysähtyivät poliisit Kappari ja Räikkö, käsissään välkkyvät sapelit.

Totta oli!

Siellä salin peräseinällä istui Suomen kansan suurmiesten keskellä itse se kuusituhatta vuotta vanha, leuka rintaa vasten painuneena… kuin puskemaan valmistuneena. Hirveänä ja mustana se siellä istui sarvet tanassa, ja kaameasti kiiluivat sen valkeat silmät puolihämärästä.

Vallitsi kauan kestävä äänettömyys, vallitsi kuolon hiljaisuus. Sanomattoman tunteen valtaamina tuijottivat kaikki tuota hirmuista ilmiötä, joka järkähtämättömänä, liikkumattomana tuijotti vastaan.

— Niinpähän näkyy olevan, sanoi poliisi Räikkö vihdoin matalalla äänellä.

— Mitäs nyt tehdään? kysyi poliisi Kappari koulun johtajalta, opettaja Laaksoselta.

Ennenkuin opettaja Laaksonen ehti vastata, tunkeutui väkijoukon läpi taiteilija Markula, pienessä hutikassa kuten ainakin. Hänkin tahtoi nähdä pirun, ja hän astui suoraan keskelle salin lattiaa, tirkisteli siitä kummitusta pari silmänräpäystä ja ilmoitti vakavasti:

— Olkaa hiljaa, piru nukkuu!

Ikäänkuin ei olisi oltu hiljaa!

Ja sitten hän käänsi päätään ja kysyi:

— Ettekö kuule, että se kuorsaa?

Totisesti! Kuorsaus kuului ihan selvästi.

Nyt astui Markula aivan kummituksen luo, koroitti äänensä ja laulaa honotti:

"Nouse jo pois, janopeura…!"

Siihen se heräsikin Nilsperi, joka oli nukkunut pahimman humalansa.

Oven suussa seisova joukkokin oli nyt tullut rohkeammaksi ja lähestyi ilmiötä lähempää tarkastelemaan. Mutta Nilsperi katsoa killisteli ympärilleen, käsittämättä ollenkaan, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli, eikä meidän sovikaan sitä suuresti ihmetellä. Mitähän itse ajattelisimme, jos sellaisessa asemassa heräisimme?

— Kyllä se on Nilsperi! huusivat jo monet, jotka tunsivat Nilsperin etupäässä hänen turkistaan. — Mutta mitä tämä oikein meinaa?

— Häh! kysyi Nilsperi aivan pökerönä.

— Se sanoi "häh!" totesi Markula.

Silloin kirosi herra Nilsperi kauheasti ja huusi:

— Päästäkää minut irti!

Saatiin siitä Nilsperi nostetuksi alas pöydältä ja irroitetuksi tuolista. Sitä hälinää, mikä oli syntynyt! Kaikki huusivat ja kyselivät, mutta mitäpä voi Nilsperi vastata? Eihän ollut hänellä aavistustakaan siitä, miten hän oli tänne joutunut. Huomattiin hiiri hänen kaulassaan ja otettiin se pois, mutta sarvia irroitettaessa lähti hiuksia päästä.

Sellaisessa mielentilassa oli Nilsperi, ettei hän sanonut sanaakaan, ei päästänyt ainoatakaan sadatusta tämän toimituksen kestäessä. Sitten painoi hän lakin päähänsä ja hyökkäsi ulos, hälisevä väkijoukko kintereillään.

Olipa hänen mustassa, rengassilmäisessä muodossaan ja vihaisessa, puhisevassa juoksussaan asiasta tietämättömille vastaantulijoille ihmettä kerrakseen.

Tämän odottamattoman tapauksen johdosta menetti koulu yhden kokonaisen työtunnin.

XVII

Törkeästi häväisty asianajaja Nils Pehr Bums vaati viskaali Tujulinia toimeenpanemaan ankaran tutkimuksen.

Sellainen pantiinkin toimeen.

Kaksi päivää sitä toimitettiin poliisikamarissa, niin ettei poliiseilla ollut ensinkään tilaisuutta pelata Mustaa Pekkaa.

Kuulusteltiin koulun vahtimestaria vaimoineen, kuulusteltiin kaikkia suuressa loppunäytöksessä läsnäolleita, kuulusteltiin koulun oppilaita, ja erittäin ankarasti kuulusteltiin Markulaa. Saipa Markula epäluulon alaisena olla yhden yön putkassakin.

Mutta kun Markulan oli onnistunut todistaa viattomuutensa näyttämällä todistajain avulla toteen, että hän oli nukkunut koko rikosyön kauppias Heikki Remeksen väentuvassa nurkassa, niin päästettiin hänet vapaaksi, sitten kun viskaali Tujulin oli antanut hänelle ankaran varoituksen epäsäännöllisistä elämäntavoista. Kaikkia kuulusteltiin ja kuulustelusta laadittiin pitkä pöytäkirja, mutta mitään ei saatu selville.

Kirjakauppias Kriikuna ja Wille Remes eivät lausuneet mitään otaksumisia salaperäisen tapahtuman johdosta. Mutta tavatessaan toisensa loivat nämä vintiöt toisiinsa merkillisen silmäyksen.

Vihdoin julistettiin tutkinto päättyneeksi, ja poliisikamarissa pääsivät konstaapelit taas rauhassa pelaamaan Mustaa Pekkaa. He pelasivatkin sitä sitten kolme päivää yhteen kyytiin niin uutterasti, että tuskin välillä syömään ehtivät.

Herra Nilsperi ei näyttäytynyt kadulla viikkokausiin. Hän murjotti kotonaan syvän suuttumuksen vallassa, pesten kasvonsa viidesti päivässä suovalla ja saippualla, ja vähitellen alkoivatkin ne jälleen saada takaisin luonnollisen punasinertävän värinsä.

Mutta vaikka poliisitutkinto ei ollutkaan luonut asiaan toivottua valaistusta, niin alkoi kaupungilla kuitenkin pian liikkua huhuja siitä, että rouva Menlösin sormien oli täytynyt olla jollain tavoin mukana tässä rumassa pelissä.

Kenenkäpä muun olisi ollut syytä tehdä niin suurta ilkeyttä herra Nilsperille, ellei juuri rouva Menlösin? Olihan se huomattu raastuvassakin, millä tavoin rouva Menlös joskus oli Nilsperiin katsahtanut… varsinkin silloin, kun Nilsperi väitti rouva Menlösin käskeneen Miinan heittämään hiiren kaivoon.

Entäs se hiiri, joka oli ollut sidottuna herra Nilsperin kaulaan!

Se oli kyllä tunnettu koulun kokoelmien hiireksi, mutta sen merkityshän oli selvä.

Rouva Menlösin kätyrit olivat sitoneet hiiren herra Nilsperin kaulaan kuin sanoakseen:

— Siinä on sinulle sitten se hiiri, jota sinä sieltä Montosen kaivosta harot!

Niin kaupungilla huhuiltiin, ja huhut levisivät talosta taloon ja pukeutuivat päivä päivältä yhä täsmällisempään muotoon. Jopa alettiin päästä perille rouva Menlösin kätyreistäkin, ja Markula-paran suureksi suruksi ja syväksi suuttumukseksi kysyi yksi ja toinen häneltä aivan suoraan:

— Paljonkos sinä oikein sait rouva Menlösiltä?

Rouva Menlös nauroi sydämellisesti, kuultuaan asianajaja Nils Pehr Bumsille tehdystä koirankujeesta. Hän nauroi niin, että vedet silmistä tippuivat, ja huudahti tuon tuostakin:

— Se oli sille oikein! Se oli sille oikein! Vai mitäs sanot, Menlös?

Ja taloustirehtööri Menlös imeskeli piippuaan hyvillä mielin muhoillen ja myönsi:

— Aivan niin, rakas Maria!

Keittiöönkin kiiruhti rouva Menlös hauskaa uutista Miinalle kertomaan. Ja Miina hihitti ja ilkkui:

— No sai se rietas viimeinkin sen pumpsin minkä tarvitsikin!

Mutta eipä tullut tämä ilo pitkäaikaiseksi.

Ne juorut, ne häpeälliset juorut rouva Menlösin osallisuudesta herra Nils Pehr Bumsin tapaukseen, ne kiersivät kiertämistään ja ehtivät pian rouva Menlösinkin korviin.

Ja kun rouva Menlös ne kuuli…

Emme voi jatkaa. Se on liian ikävä kohtaus. Taloustirehtööri pakeni heti ensimmäistä puuskausta asekamariinsa.

Sanomme vain, että rouva Menlös menetti kokonaan henkisen tasapainonsa. Hänkö tekemässä yön pimeydessä ilkivaltaa juopuneille miehille!

Alkoivat talossa ikävät päivät, ikävämmät kuin ennen.

XVIII

Pakkanen se taas välillä helpotti oikein aika lailla.

Vaikka eihän noita ollut tosin niin järin kovia pakkasia ollutkaan, toistakymmentä pykälää vain ja sillä tavoin, mutta nyt löi niin leudoksi, että Silasenkin lapset pääsivät lumiukon tekoon keskelle Saunakatua. Aika paksun ukon ne tekivätkin, ja yli metrin korkuisen. Nokimustine silmineen oli se melkein peloittavan näköinen. Hiilet näet pistivät silmiksi.

Lukija ehkä arvelee, että olivatpas ne Silasen lapset tuhmia, kun keskelle katua sen tekivät. Ensimmäinen hevosmieshän muka tölmäsee ukkoa reensä laidalla, niin että äijältä pää tipahtaa ja mustat silmät jäävät avuttomina tuijottamaan ylös taivaan korkeuteen. Mutta lukija ei tunnekaan Saunakadun oloja niin hyvin kuin me ja niin hyvin kuin Silasen lapset, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet ja ehkäpä puolen vuosisadan kuluttua kuolevatkin Saunakadun varrella. Saunakatu on vanhan kaupunginosan laitimmaisia katuja, siellä melkein metsänlaidassa asti, eikä siellä kukaan hevosella aja kesälläkään, sen vähemmin talvella. Lumiukko on keskellä katua paljon paremmassa turvassa kuin pihamaalla, jossa suutari Kankkunen sen kaupungilta päissään kotiin tullessaan heti potkisi nurin. Onhan se ennenkin sellaista tehnyt, niin että kyllä ne hänen tapansa tunnetaan.

Raatihuoneenkadulla ovat mäenlaskijat ruvenneet lumisotasille, eikä sitä sen vuoksi uskalla kukaan vanhempi, puolueeton ihminen kulkea. Semmoinen rähinä siellä on. Vettä noutavat palvelustytöt vain hinaavat tässä taistelun tuoksinassa vesikelkkaansa raatihuoneen kaivolle, mutta hepä ovatkin rauhoitettuja. Heidän vesiliikenteensähän se koko mäen liukkaana pitää.

Mutta jättäkäämme lumiukot ja Raatihuoneenkadun taistelut ynnä muut sellaiset vähäpätöisyydet ja kiiruhtakaamme kauppias Montosen pihan perälle, sillä siellä on tekeillä erittäin tärkeä toimitus, ja siellä on siitä syystä väkeä kuin kärpäsiä ruokalan keittiössä. Kaupungin suuri paloruisku on siellä täydessä toiminnassa ja vesisuihku kohoaa paljon korkeammalle suuren makasiinirakennuksen katonharjaa.

Tulipaloko?

Eikö mitä! Kesällä voi syttyä tulipalo keskellä päivää, mutta talvella ei koskaan. Ei ainakaan meidän kaupungissamme ole sellaista miesmuistiin tapahtunut.

Ei, vaan siellä tyhjennetään, raastuvanoikeuden määräyksen mukaan, kauppias Montosen kaivoa, että saataisiin pois se kuollut hiiri kaivon pohjalta.

Mönkkysen Maijastiina oli tästä ratkaisevasta tapauksesta lennättänyt sanan niin moneen taloon kuin ehti. Olipa hän sitten kerrankin kahvilla täytetty, vaikka ei, kiireellisten asiainsa tähden, ennättänytkään juoda kaikissa keittiöissä kahta kuppia. Hotkaisi muutamissa yhden, ja parissa paikassa ei sattunut ensinkään olemaan kahvia keitettynä. Mutta ehtihän Maijastiina saatavansa myöhemminkin periä.

Palomestari Sipilä oli sanonut, että ruiskun saa lainata sitten kun tulee leuto sää. Tietäähän sen jokainen, joka on vähänkin perehtynyt palotoimintaan, että pakkasella letkut jäätyvät, ja jäätyneet letkut ovat hyvin pahoja katkeamaan, varsinkin tällaiset vanhemmat letkut.

Oli sitä ihmettä, sitä kauppias Montosen kaivon tyhjentämistä, keräytynyt katsomaan ukkoa jos akkaakin. Mieliala oli korkealla.

— Nyt se nähdään!

— Nyt se nähdään se totuus!

— Niin, nyt se nähdään, kenessä se on totuus.

— Niin, totuus! Totuus ei pala tulessakaan.

— Eihän se kuulu palavan, eikä se huku kaivoonkaan.

— Eihän se kai huku sinnekään.

— Sieltäkin se pumputaan ylös!

— Pumputaan se. Ei sitä enää nykymaailmassa valheella ja vääryydellä pitkälle potkita.

— Ei potkita. Kyllä laki ja oikeus asiasta selvän ottaa.

— Ottaa se!

— On se sentään hyvä, että on vielä maassa laki ja oikeus! huokasi muuan eukko, silmiään pyyhkäisten, mutta torikauppias Sippo, joka seisoi hänen vieressään kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla, epäili:

— Mikähän siunaus siitä sitten heruu?

Mutta silloinkos eukko räsähti. Vai ei saisi enää olla lakia ja oikeuttakaan! Missähän sinunkin kojusi olisi, jollei olisi kaupungissa poliisijärjestystä.

Sippo raapi harmistuneena päätään, mutta sopivaa vastausta ei hän sittenkään keksinyt.

Vaikuttava ja muistiinpainuva oli näky. Pumppuna toimiva paloruisku kävi niin että ryskyi. Kymmenkunta vapaaehtoista palokuntalaista oli työssä.

Koska he olivat tavallaan virkatoimessa, niin olivat he kiinnittäneet palokuntalaisnauhat lakkeihinsa, joten kuka tahansa saattoi nähdä, että vain heillä oli laillinen oikeus käsitellä paloruiskua. Mutta hyväntahtoisesti luovuttivat he tämän etuoikeutensa viransijaisillekin, alettuaan vähän väsyä, eikä työnhaluisista tarjokkaista suinkaan ollut puutetta.

Toisen letkun pää oli kaivossa ja toisen letkun päässä oli itse suihkumestari Lampeeni, ohjaten räiskähtelevän ja paukahtelevan vesisateen ylös ilmaan, josta vesipisarat sitten sateena ropisivat taajan katselijajoukon niskaan. Mutta jokainenpa olikin varoiksi kääntänyt kauluksensa pystyyn.

Välistä taas ohjattiin suihku makasiinin seinään tai katolle ja katonharjan yli. Hyvinhän se yli lensikin, vaikka makasiinirakennus on aika korkea.

Mutta kun suihku räiskyi ja paukkui makasiinin ovenpieleen, niin pisti makasiinimies Antti Peuranen päänsä makasiinin ovesta ja huusi:

— Juutastako te tätä makasiinia holvaatte? Ei tämä ole pesun tarpeessa!

Mutta siihen huomauttivat palokuntalaiset aivan oikein:

— Vähemmänhän palaa!

Ja katselijakunta huusi Antti Peuraselle:

— Vie pois nokkasi sieltä ovelta! Saat vielä päin naamaasi!

— Niin, ja kyllä silloin jauhonpöly karisee! riemuitsivat toiset.

Antti Peurasen jauhoiset kasvot katosivatkin ovelta.

Eräs akoista nuuhki ilmaa ja sanoi toisille:

— Ihan on kuin mädänneen hajua. Kaivokohan se sillä tavalla haisee?

— No mikäs sitten, vastasivat toiset eukot. — Aivanpahan näet tuntuu haju tänne asti!

— Taitaa olla haju omassa nokassanne! sanoi viimeiselle puhujalle Menlösin Miina, joka eukkojen takana hänkin katseli puuhaa.

Siitä eukot suuresti kiivastuivat:

— Vai sinä tänne tulet pullikoimaan ja irvistelemäänl

— Eivät osaa enää ihmiset hävetä! päivitteli toinen eukko.

— Kun olisivat tuominneet raastuvassa sinut tuon kaivon tyhjentämään, niin vieläköhän ilkkuisit! huomautti kolmas, mutta neljäs huusi:

— Antakaa, Lampeeni, tuolle Miinallekin osansa… sehän se on koko tämän asian syy.

Silloin Miina pakeni.

Mutta Mönkkysen Maijastiina sanoi eukoille:

— Niin haisee koko kaivo että yököttää! Minä menen katsomaan, joko se raato alkaa nousta.

Mönkkysen Maijastiina lähestyi kaivoa, mutta ruiskun käyttäjät huusivat ankarasti!

— Syrjäiset eivät saa tulla lähelle!

Tästä suuttui Maijastiina.

— Minäkö syrjäinen! Syrjäisempiä te itse tässä asiassa olette! Jos en minä olisi nähnyt sen hiiren heittämistä, niin ette tekään tässä heiluisi ja mahtailisi!

— Älä pärpätä! huusivat palokuntalaiset.

Mutta Mönkkysen Maijastiina lähestyi itsepintaisesti kaivoa.

Silloin käänsi Lampeeni suihkun häntä vastaan, ja silloin nosti kastunut Maijastiina sellaisen huudon ja rähäkän, että se oli kauheata kuulla. Mutta tunteeton katsojajoukko päästi mahtavan naurun:

— Ha ha ha! Niin on kuin kuikka!

Puikkelehti siellä poikiakin väkijoukossa kymmenittäin, töytäillen milloin minnekin kuin paarmat ja sysien ja tuuppien aikaihmisiä. Mutta makasiinimies Peurasen kuusivuotias Asko se enimmän nautti tästä näytelmästä. Ihan oli märkänä koko poika, kun aina juoksi sinne, minne vesi lensi.

Ja kun Lampeeni ohjasi suihkun suoraan ylöspäin, niin että vesi oikein korkealle suhahti, niin silloin Asko hyppi tasakäpälässä, rapisteli käsivarsiaan niinkuin kukko siipiään ja hihkui ylenpalttisen riemastuksen vallassa:

— Hii!

Akatkin sen huomasivat ja todistivat:

— Onpas tuolla pojalla lysti!

— Niin, ikäänkuin tämä olisi mikään lystin paikka! huomauttivat toiset vakavasti.

Mutta Asko-poika hihkasi:

— Noin korkealle lensi… taivaaseen asti!

Ja toisille pojille hän riemuitsi:

— Ne tyhjentävät koko kaivon! Sitten näkee ihan kaivon pohjaan asti!

Ankarasti kävi ruiskun pumppu. Joku katsojista pyysi suihkumestaria:

— Anna mennä, Lampeeni, yli aidan Menlösin pihaan! Nehän ne upottivat sen hiiren tähän kaivoon!

Lampeeni ei ollut kuulevinaankaan. Kaikki tässä komentamaan! Kyllähän tässä sitten komentajia olisi. Tietysti oli hänellä yksin valta määrätä, minne hän suihkunsa käänsi, varsinkin kun ei palomestarikaan ollut paikalla käskyjä antamassa.

Mutta kun oli kulunut kohtuullisen pitkä aika äskeisestä pyynnöstä, käänsi hän kumminkin kuin sattumalta suihkun Menlösin pihaan päin.

— No sinne! huusivat katsojat.

— Saavat nyt pakanat hiirivettä!

— Sen ne sietävätkin.

Torikauppias Sippo on semmoinen arvostelija. On kai hyvin viisas mies omasta mielestään, viisaampi kuin kaikki muut yhteensä.

Nytkin se sanoi, katseltuaan aikansa suihkuttamista:

— Oikeastaan tämä suihkuttaminen on ihan tarpeetonta.

Lampeeni laski taas vettä makasiinin katon yli ja kysyi sitten arvokkaasti:

— Missä suhteessa?

Sippo sylkäisi, otti tulitikkulaatikon taskustaan ja alkoi sytytellä tupakkaansa.

— No siinäkin suhteessa, sanoi hän sitten, että mitäs suihkuttamista tässä tarvitaan?

Ja perustellen lähemmin kantaansa jatkoi hän:

— Tuleehan se vesi sieltä kaivosta suihkuttamattakin.

— Vai tulee se! matki vain Lampeeni ylenkatseellisesti.

Mutta Sippo intti yksipäisesti:

— Ka tuleehan se… juutaskos siinä olisi ettei tulisi, kun tuommoinen miesjoukko pumppuaa! Ei suinkaan se tuo sinun suihkuttamisesi sitä kaivosta nosta!

— Älä turise! sanoi Lampeeni vihaisesti.

— Minkäs teet jos turisenkin! uhitteli Sippo. — Jos antaisi veden lorista tuohon ruiskun viereen, niin kyllä se tulisi sieltä kaivosta aivan yhtä nöyrästi.

Lampeenia harmitti.

— Vai ruiskun viereen lorista! sanoivat palokuntalaiset. — Luuletko sinä meidän rupeavan vesilätäkössä pumppuamaan?

— Niin, ja kun suihkuttaa, niin näkee samalla yksin tein, onko ruisku ja letkut kunnossa, jos sattuisi niinkuin tulipalo tulemaan.

Lampeeni katsoa muljautti Sippoon ja sanoi:

— Niin, älä sinä, Sippo, tule viisaampiasi neuvomaan… kun ei sinulla kuitenkaan ole mitään tietoa eikä ymmärrystä näissä paloasioissa.

Siinä oli Sipolla taas suu poikki. Lampeeni sanoi palokuntalaisille, mutta kuitenkin niin, että Sippokin sen kuuli:

— Sillä kun on kenellä lihakauppa torilla, niin se jo luulee olevansa hyväkin insinööri!

— Paljonhan sieltä kaivosta vettä riittääkin! ihmetteli joku katsojista, ja muuan toinen katsoja selitti:

— Nämä ovatkin niitä oikeita vesikaivoja nämä tämän kaupungin kaivot.

Kahdesti oli jo vaihdettu ruiskun käyttäjiä, ja muutamat katselijat alkoivat epäillä:

— Ei sitä taida saadakaan yhdellä ruiskulla tyhjäksi. Mutta juuri silloin alkoi suihku tulla heikommaksi, ja katsojat huusivat:

— Jo painuu rooli matalammaksi!

Toiset, jotka harrastivat esikuvia ja vertauksia, esittivät saman asian sanoilla:

— Jopahan alkaa lehmä ehtyä.

Ja joku kolmas, joka tavoitteli tunnustusta sukkeluuksilla, joita hän oli kilpaa Markulan kanssa viljellyt lähinnä seisovien virkistykseksi koko toimituksen ajan huusi:

— Niin ehtyy… kohta se poikii!

— Hiiren, täydensi Markula.

— Onkos täällä poliisia? kysyi eräs palokuntalaisista.

— Mitäs tässä poliisilla? tiedusteli Lampeeni.

— No jotta on viran puolesta todistamassa, kun kaivoa tarkastetaan, selitti palokuntalainen.

— Niin, kun tämä on virallinen asia… raastuvan käskystä, myönsi toinen palokuntalainen.

— Onhan tässä vieraitamiehiä, sanoi torikauppias Sippo, mutta siihen huomautti Lampeeni:

— Et sinä ymmärrä laillisia asioita!

— Poliisi pitää olla! huusivat akatkin. — Ei suinkaan sitä ilman poliisia… lakiasiassa!

— Niin, kyllä pitää hakea poliisi! huusivat kaikki katsojat.

— Juokse sinä märkä poika hakemaan torilta poliisi, sanoi Lampeeni Peurasen Askolle, mutta Asko väitti:

— En minä jouda!

Toiset pojat juoksivat torille poliisia hakemaan, ja eräs palokuntalaisista, kauppias Heikki Remeksen renki, kurkisti alas kaivon reunalta ja ilmoitti:

— Nyt se on muuten tyhjä, mutta siellä keskellä on syvempi kohta ja siellä on vielä vähän vettä.

Sitten hän kohotti letkua ja siirsi sen pään tuohon syvennykseen, sanoen pumppuajille:

— No pumpatkaa nyt vielä vähän, ja antakaa sitten masinan käydä hiljalleen koko ajan. Muuten se on taas pian täynnä tämä kaivo.

Ja nousten kaivon reunalta hän sanoi:

— Siinä näkyy olevankin hyvät vesisuonet, tuossa kaivossa.

— Jo tulee poliisi! huusivat akat.

Akat olivat oikeassa. Poliisi Miettinen tuli sieltä noutajineen ja kysyi väkijoukkoon päästyään:

— Mitäs täällä on asiaa?

— On siinä poliisi, kun ei tiedä koko asiasta! ihmettelivät akat.

— Todista nyt virkasi puolesta, onko Montosen kaivossa hiirtä vai ei! sanoivat palokuntalaiset. — Tämä on virallinen asia.

— Se on raastuvan päätös, selittivät akat.

— Olkoon, sanoi poliisi Miettinen. — Mutta minä vain en lähde kaivoon ruunun univormua ryvettämään!

Siitä syntyi kiivas keskustelu, mutta poliisi Miettinen ei suostunut lähtemään kaivoon.

— En lähde muuta kuin viskaalin määräyksestä!

Ja sitten suuttui hän ja huusi:

— Mitä te olette minun käskijöitäni! Pitäkää suunne kiinni!

Silloin sanoi Lampeeni:

— No samahan se on, kuka sinne menee, kunhan poliisi seisoo tässä kaivon reunalla ja todistaa.

— Sen minä kyllä voin tehdä, lupasi poliisi Miettinen leppyen.

— Tuo muurari Jänkkä on hyvin tarkkasilmäinen ja luotettava mies, esitti kauppias Remeksen renki.

— Lasketaan se kaivoon.

— Eikös täällä olisi sopivampiakin? kainosteli muurari Jänkkä luottamustoimen vastaanottamista, mutta katsojat huusivat:

— Mene vain Jänkkä kaivoon!

— Onkos se nyt aivan tyhjä? kysyi muurari.

— On se! takasivat palokuntalaiset.

Ja niinpä sitten laskettiinkin muurari Jänkkä nuorasta kaivoon, väkijoukon piirittäessä kaivonympärystän.

Jänkkä hamuili kaivon pohjalla, raapaisi pari kolme kertaa valkeaa ja tutki ympäristöään oikein tulitikun valossa.

— Ei täällä ole kissoja eikä hiiriä! huusi hän sitten.

— Ei siellä kissoja tarvitse ollakaan! vastasivat akat.

— Eipä täällä ole hiiriäkään, huusi muurari.

— Älä valehtele! huusi joku katsojista.

— No tulkaa sitten itse katsomaan, pahuukset, vastasi Jänkkä närkästyneenä. — Vaan jos te sen sieltä näette, niin neuvokaa vain, missä kohden se on! Kyllä minä sen sitten ylös nostan.

— No älähän suutu, muurari, lepytteli Lampeeni. — Eiväthän ne nämä tosissaan…

— On tämä kumma paikka! ihmettelivät eukot.

— Katsohan vielä tarkemmin! kehoitti Lampeeni.

Jänkkä tutki kaivon pohjan varmuuden vuoksi toiseen kertaan mitä huolellisimmin. Sitten hän huusi:

— Alkakaa hissata ylös… mutta älkää hellittäkö, pakanat!

— Kyllä sinä nouset! rauhoittivat palokuntalaiset. — Katso, onko nuora paikoillaan.

— Kyllä se on, sanoi muurari.

— Mitä se tuo poika tähän tellääntyy! ärjäisi muuan mies vihaisesti Peurasen Askolle, joka koetti tunkeutua miesten kainaloiden alitse kaivon luo.

— Joka paikassa se tiellä härkentää! toruivat akat.

Kiskottiin sitten Jänkkä miehissä ylös kaivon pohjalta. Tuskin oli hänen päänsä kohonnut kaivonkannen yläpuolelle, kun jo huudettiin:

— No eikö siellä sitten näkynyt mitään?

Jänkkä vastasi vain:

— Ei muuta kuin märkiä kiviä.

Jokupa hoksasi siihen huomauttaa:

— Mutta jospa se vesi onkin imenyt sen mukaansa?

— Niin, huusivat akat. — Se on lentänyt veden mukana!

Lampeeni siihen halveksivasti vastasi:

— Hornaanko se sieltä on lentänyt… kun on semmoinen sihti letkun päässä, ettei laske pienempiäkään roskia lävitseen!

Letkua nostettiin pois kaivosta.

Sippo sanoi:

— Turhaan siinä miehet vahtasivat.

Palokuntalaistenkin täytyi myöntää:

— Taisi olla turhaa touhua.

Mutta Lampeeni lohdutteli heitä:

— No saihan tuota koettaa, oliko ruisku kunnossa, kun kerran sattui näin leuto sää.

Kaivo oli nyt siis kuivana, mutta kylläpä olivat sen sijaan paikat kaivon ympärillä märkinä. Joka paikassa oli vettä ja lätäköitä, ja kun katselijat tarkastelivat makasiinin kattoa ja seinää ja Menlösin pihan puolella olevaa lankkuaitaa, niin tuumivat he:

— Olisi siinä sammunut liekit, jos olisi sattunut tulipalo olemaan!

— Teettävät ne nuo virkakunnatkin ihmisillä tyhjää työtä, minkä tuo raastupakin, napisi joku palokuntalaisista. — Kengät ovat aivan märät.

— Kun ei vain Menlösin joukko olisi yöllä onkinut sitä hiirtä pois kaivosta, keksi eräs akoista uuden otaksuman.

Miehet kiroilivat kaivoa, hiirtä ja Menlösin joukkoa. Odotuksessaan pettynyt väkijoukko alkoi valmistautua hajaantumaan, ja Anna Riitta, joka oli talon puolesta valvonut toimitusta, oli jo palannut keittiöön tekemään emännälleen selkoa tutkimuksen odottamattomasta ja laihasta tuloksesta.

— Ei sieltä sitten mitään hiirtä löytynytkään! huokasi eräs akoista. — Tyhjän tautta on saanut Anna Riitta raahata vettä Perälän kaivolta asti…

— Niin, eihän siellä ole mitään hiirtä ollutkaan, ilmoitti märkä, vilusta hytisevä Peurasen Asko.

— Kenenkä poika se on tuo? kysyi muuan eukko. — On niin märkäkin, turjake, eikä vain lähde kotiinsa.

— Se on tämän Montosen makasiinimiehen poika, kertoivat toiset pojat. — Sen nimi on Asko.

— Mitä sinä sanoit, ettei olisi hiirtä ollutkaan kaivossa? kysyi eukko.

— Niin, eihän se hiiri sinne pudonnut, selitti Asko.

— Mistähän sinä sen tiedät! murahti muuan palokuntalaisista ylenkatseellisesti.

— Näinhän minä kun meidän kissa otti heti sen hiiren, kun se oli tälle puolen lentänyt, kertoi Asko, puhallellen kohmettuneisiin, sinertäviin hyppysiinsä. — Minä olin tässä silloin.

Kaikki tuijottivat Askoon. Joku sanoi:

— Taidat valehdella?

— Niin, tulet tänne valehtelemaan ja sotkemaan! huusivat akat.

— Enkä valehtele! kiisti Asko. — Tuohon putosi se hiiri, tuohon kohti ihan, ja siitä sen kissa otti ja juoksi se suussa tuonne makasiinin taakse…

Tämä yksityiskohtainen esitys ja Askon rehelliset silmät tekivät vakuuttavan vaikutuksen. Poika puhui silminnähtävästi totta.

— No miksi sinä et sitä heti sanonut! kiljuivat suuttuneet palokuntalaiset.

Suuresti vihastuivat nyt kaikki läsnäolevat Askoon, mutta varsinkin olivat palokuntalaiset kiukuissaan.

— Siinä on sitten hölmö poika! Seistä toljottaa vieressä eikä puhu mitään!

— Semmoisen työn teetätti ihan turhaan, riettaan elävä!

— Selkäänsä se sietää!

Eikä tiedä, miten Askolle olisi käynyt, jos hän olisi jäänyt jatkoa odottamaan. Mutta säikähtynyt Asko Peuranen oli jo juossut tiehensä ja kätkeytynyt näkymättömiin.

XIX

On se sentään karskinnäköinen mies, tuo taloustirehtööri Menlös.

Oikein niinkuin sotaherra.

Pää on pystyssä ja käynti joustava, ja kun hän kävelee huoneissaan, luoden kotkankatseensa ulos milloin mistäkin ikkunasta, milloin kolmikulmaiseen Snellmanin puistoon, milloin Papinkadulle, milloin taas pihaansa, missä vesirattaat kohottavat tynnyriään lumikinoksesta, mutta missä koirankoppi on kokonaan lumeen hautautunut, niin on hän kuin linnoituksen päällikkö, joka tähystelee, onko kaikki järjestyksessä hänen alueellaan.

Oivallisen vertauksenhan me keksimmekin! Niinkuin linnoituksen päällikkö…

Sillä voidaanpa sanoa, että herra taloustirehtööri Menlös on kuin onkin nyt linnoituksen päällikkö.

Rouva Menlöskö?

Niin, unohdimme heti aluksi mainita, että rouva Menlös on tällä kertaa poissa kaupungista.

Häntä, rouva Maria Menlösiä, alkoi vaivata unettomuus, yhä lisääntyvä hermostuminen ja päänsärky. Lääkäri sanoi, että hän ajattelee liian paljon oikeusjuttuaan. Ja lääkäri sanoi senkin suoraan, että jollei hän tahdo, että tuo hiiri vie hänet lopuksi hautaan, niin on hänen matkustettava pois kotoaan, jossa hänen ajatuksensa aina pyörivät yhden ja saman asian ympärillä.

Rouva Menlös ei aluksi tahtonut suostua matkustamaan. Hän pani vastalauseen. Miten luuli tohtori herra Menlösin ja Kaisun tulevan toimeen, ellei rouva Menlös ollut heitä hoitamassa?

Mutta silloin sanoi vanha lääkäri, ukko Hillman, että siispä hän kuolee.

Kuolla täytyy jokaisen, vastasi rouva Menlös. Kuolla täytyy, ei auta.

Jos hän kuolee ennenkuin oikeusjuttu on päättynyt, niin menettää hän sen varmasti, sanoi tohtori. Eihän vainaja voi hoitaa oikeusjuttukaan.

Silloin alkoi rouva Menlös harkita asiaa. Sitten hän sanoi, että hän ei tahdo vielä kuolla, sillä hän tahtoo voittaa juttunsa. Ja sitten lähti hän virkistysmatkalle sukulaistensa luo siihen kaupunkiin, josta Menlösin perhe on tänne muuttanut.

Viikon päästä tuli kirje. Hän voi jo paljon paremmin ja saapuu kotiin hyvissä ajoin valvomaan oikeuksiaan, jutun tullessa toisen kerran esille.

Kotona tuntui oudon hiljaiselta. Ihmeellistä, miten yhden ainoan henkilön lähtö voi tyhjentää talon! Ensimmäisinä päivinä eivät herra Menlös ja hänen tyttärensä tienneet, miten olla, kuin eleä.

Mutta epäilemättä oli hyvä, että rouva Menlös suostui matkustamaan. Hän oli viime aikoina ollut niin läpi hermostunut, että koko talosta oli rauha poissa. Ei niin, että hän olisi alituiseen torunut miestään tai tytärtään. Päinvastoin oli hän siinä suhteessa suuresti muuttunut. Hänen entinen äkkipikaisuutensa oli vähitellen tämän hiirijutun aikana sulanut huomaamattomiin kuin lumi auringonpaisteessa. Mutta sitä ikävämpää oli nähdä, miten hän lakkaamatta ajatteli yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, niin että hän lopuksi tuskin huomasi, mitä talossa tapahtui. Taloustirehtööri Menlös kuiskasi huolestuneena tyttärelleen, ettei äiti nuku juuri ollenkaan. Hän laihtui huomattavasti, ja melkein näki, miten hänen tukkansa harmaantui. Asia alkoi käydä huolestuttavaksi.

Ja silloin tapahtui sellainen suunnaton tapaus, että taloustirehtööri Menlös, ensi kerran elämässään, teki julkisen kapinan vaimoaan vastaan. Hän nimittäin, vastoin vaimonsa nimenomaista ja mitä jyrkintä kieltoa, lähti hakemaan lääkäriä.

Ei uskonut rouva Menlös silmiään, kun hän näki miehensä eteisessä pukevan turkkia ylleen. Hämmästyneenä ja suuttuneena hän huusi:

— Menlös!

Herra Menlös pisti lakin päähänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut. Rouva Menlös oikein kauhistui, luullen miehensä menettäneen järkensä valon, pani kädet lanteilleen ja huudahti silmät pyöreinä ruokasalin ovelta:

— No mutta Menlös!

Herra Menlös livahti ulos ovesta ja meni menojaan.

Tämä ennenkuulumaton vastarinta ja tottelemattomuus vaikutti rouva Menlösiin niin mieltäjärkyttävästi, että hän vaipui istumaan leveään keinutuoliin ja hoki:

— On aikoihin eletty… onpa totisesti aikoihin eletty!

Silloin kohotti Kaisu silmänsä työstään ja sanoi:

— Jollei isä olisi mennyt, niin olisin minä mennyt.

Tähän ei rouva Menlös voinut enää mitään vastata. Tämä kävi jo yli hänen ymmärryksensä. Hän päätti antaa kaiken mennä menoaan ja istui sanaakaan puhumatta siihen saakka, kunnes herra Menlös palasi takaisin, vanha tohtori Hillman mukanaan.

Ensimmäisen päivän rouva Menlösin poissaolon aikana käveli herra Menlös huoneesta huoneeseen kuin rauhaton sielu. Ja alinomaa unohti hän piippunsa mitä merkillisimpiin paikkoihin. Monesti täytyi Kaisun nousta sitä etsimään, ja pitipä kerran pyytää Miinakin avuksi. Miina se vihdoin löysikin sen piipun, ruokasalin astiakaapin laatikosta, pitkävartisten liemikauhojen ja hopealusikoiden joukosta.

Silloin huudahti Kaisu huolestuneena:

— No nyt tulee taas isä vuorostaan höperöksi!

Herra Menlös naurahti hajamielisenä ja lähti kamariinsa lataamaan piippuaan. Mutta tunnin kuluttua oli se taas kateissa. Sillä kertaa ei se sentään ollut sen kummemmassa paikassa kuin vaatekomeron naulassa. Herra Menlös ei voinut ollenkaan käsittää, miten hän oli sen juuri sinne pistänyt, sillä vaatekomeroon oli hänellä ollut viimeksi asiaa toissapäivänä.

Vähitellen alettiin tottua uusiin oloihin. Isä istui nyt enimmäkseen ruokasalissa, katsellen tyttärensä työskentelyä ja kertoen vaikka minkälaisia juttuja.

Isässäkin oli tämän hiirijutun aikana alkanut tapahtua muutos, vaikkakin aivan päinvastainen kuin äidissä. Taloustirehtööri alkoi miehistyä päivä päivältä. Mitä enemmän rouva Menlös sulkeutui kuoreensa, sitä enemmän pöyhistyi herra Menlös.

Jopa hän lopulta, vielä äidin kotona ollessakin, alkoi määräillä kuin mikäkin kenraali. Käski Miinan siirtää salissa erään kukkapöydän toiseen paikkaan ja niin poispäin. Herra Menlösistä oli kehittymässä vaarallinen kotityranni. Varmaankin olisi tällainen ilmiö suuresti kummastuttanut rouva Menlösiä, jollei hän olisi ollut niin omissa ajatuksissaan, ettei huomannut juuri mitään.

Silloin tällöin otti herra Menlös käteensä Napoleonin elämäkerran ja luki sitä ääneen tyttärelleen. Mutta koska tytär ei ollut varustettu niin uljaalla ja sotaisella luonnonlaadulla kuin isä, niin ei hän kauankaan voinut haukottelematta kuunnella ranskalaisten kenraalien ja sotamarsalkkojen nimiä ja perinpohjaisia taistelukuvauksia. Ja huomatessaan tyttärensä haukottelevan sulki taloustirehtööri vähän hämillään kirjansa ja alkoi kertoa muistelmiaan siltä ajalta, jolloin hän oli ollut suuren vaivaistalon isännöitsijänä.

Mutta hiirijuttuun, siihen ei sanallakaan kajottu.

Useinpa vietti herra Menlös sentään pitkät hetket kamarissaankin, tarkastellen asekokoelmaansa. Hänen päässään alkoi syntyä uusi tuuma, jollaista ei ollut ennen hänen mieleensä juolahtanut. Hänpä alkaakin harjoitella ampumista! Noin monta pyssyä, eikä hän niitä koskaan käytä luonnolliseen tarkoitukseensa! Jos antaisikin niiden ruveta paukkumaan! Sitä vartenhan ne ovat luodutkin.

Ja niin tapahtuikin, että herra Menlös täydensi seuraavana päivänä asekokoelmaansa ostamalla salonkikiväärin ja parisataa patruunaa.

Samana päivänä hän jo kahlasi syvässä lumessa puutarhaansa, kädessään ladattu salonki kivääri, kohotti pyssyn poskelleen, ummisti silmänsä ja ampui ensimmäisen laukauksen humalamajaan päin.

Varpusparvi sieltä lentoon pelmahti majan vaiheilta. Varpuset olivat ihmeissään. Jopa nyt jotakin, kun taloustirehtöörikin moisissa hommissa liikkuu!

Minne lieneekään luoti lentänyt, mutta herra Menlös oli joka tapauksessa ampunut ensimmäisen laukauksensa.

Semmoinen mies on hänestä tullut. Lopuksi saattaa häneltä, jos tätä menoa jatkuu, odottaa mitä tahansa.

Suottako, suottako olikaan huudahtanut hänen aviopuolisonsa, rouva Maria Menlös:

— On aikoihin eletty!

On totisesti eletty.

Mitähän tästä kaikesta vihoviimeksi tuleekaan?

XX

Mihin tapaan puheltiin torikojujen tienoilla sinä päivänä, jolloin rouvien Menlösin ja Montosen juttu toisen kerran tuli esille raastuvanoikeudessa?

Tähän suuntaanhan ne jutut siellä silloin juoksivat:

— No, nythän sitä taas tänään istutaan sitä kaivoasiaa!

— Niin, tänään istutaan, istutaan niin että kyllä raastuvassa tuolit lämpenevät!

— Ja eikö tuo nyt viimeinkin ratkenne koko juttu?

— Kuka sen tietää…

— Niin, kuka sen tietää, ratkeaako se enää milloinkaan, kun ei sitä vainajaa, sitä hiirtä, löytynytkään.

— Juu, se oli kumma paikka!

— Oli se! Mihinkähän se oikein hävisi?

— Eivätköhän liene vain siinä taas olleet ne samat näpit sorkkimassa, jotka sille Nilsperille semmoisen jumalattoman jutkun tekivät.

— Kyllä se nyt ratkeaa, se juttu.

— Ratkeaahan se pakana, jos ratketakseen! Se asia on nyt niin selvä ja kirkas kuin viinapullo: kun ei kerran hiirtä kaivossa ollut, niin ei sitä siis siellä ollut.

— Niin, eihän sitä siinä tapauksessa siellä ollut.

— Eikä ole koskaan ollutkaan. Selvä juttu!

— Liekö tuo vielä niinkään selvä? Kun on kerran kenellä missä asiassa, niinkuin nyt esimerkiksi Montosen rouvalla, lailliset näytökset ja vannotetut todistajat, niin ei siinä silloin yksi hiirenraato paljon paina, olipa se missä tahansa. Vieraatmiehet ne ovat, jotka asiassa painavat, kun ne valansa päältä puhuvat ja todistavat.

Näin pohtivat eukot lakiasioita. Mutta muuan rokonrikkoinen lihakauppias soimasi heitä:

— Mitä te akat tyhjää tolkutatte? Kyllä se korkea oikeus tämän asian tutkii joltakin muulta syrjältä kuin miltä te ymmärrätte!

— Mitäs sinä lihakauppias puutut ihmisten puheisiin? Ei tässä sinulle puhuta!

— Tuollahan tuo menee raatimieskin. Sehän se taitaisi jo tietää tuomionkin. Ja niin on sillä naamakin kuin Mooseksen laintaulut.

— Ihan ovat kipeinä koko kaupungin akat paljaasta tietämisen halusta, sanoi Sippo lihakauppiaalle.

Mutta raatimies Waaranen käveli torin poikki aivan kuin ei mitään erinomaista olisikaan tapahtumassa.

Ja niin läpitunkemattomat olivat hänen kasvonsa, ettei niistä voinut mitään lukea.

Muijat huokasivat:

— Voi, kun olisi jo ilta!

Niin, kunpa olisi jo ilta… Kuinka omituista! Nyt emme vielä kukaan tiedä mitään, mutta illalla tietää päätöksen koko kaupunki.

Sitten haaveilivat torimatamit:

— Voi voi sentään, kun pääsisi kuuntelemaan!

Siihen torikauppias Sippo, aina muita viisaampi, selitti tätäkin asiaa:

— Mikäs sinne on kuuntelemaan mennessä? Pääsee sinne kuka hyvänsä. Vaikka kaikki läksisitte?

— Menepäs sitten sinäkin, Sippo, jos luulet pääseväsi! ilkkuivat hänelle matamit.

Mutta Sippo sanoi varmasti:

— Minä Sippo sinne menenkin… panen tämän makasiinin lukkoon ja lähden raastupaan kuuntelemaan, kun siellä tuomion torvella soitetaan ja sakkoja sataa… sakkoja ja linnaa niin että roikaa!

Matamit silloin huusivat, kädet vatsalla:

— Hohoo! Kylläpä ne siellä sinunlaisesi pian ulos kuskaisivat!

Sippoko ulos!

Sippo aivan julmistui:

— Eivätkä kuskaa! Se onkin semmoinen laki, että ei ole lupa ulos kuskata!

Ja viisaana, lakia tuntevana miehenä Sippo asioita ymmärtämättömille matameille selitti:

— Saapi niitä olla syrjäisiäkin oikeussalissa tämän Suomen lain mukaan. Sitä on kansankerroksilla tämän nykyisen Suomen lain mukaan sama valta ja vapaus mennä käräjätupaan kuin kirkkoonkin.

— Niin, mutta sepä onkin erikseen tavallinen käräjätupa ja oikein raastuvanoikeus, sanoi Häkkisen matami.

Sippo se vain leveällä kädellään huitasi:

— Mikä ero siinä on! Käräjätupa se on raastuvanoikeuskin.

Eivätpä uskoneet vieläkään torimatamit. Mutta koska sattui läsnäolemaan myöskin poliisi Miettinen, joka oli ostanut kymmenellä pennillä suuren omenan ja söi sitä, niin kääntyivät nyt hänen puoleensa:

— Sano sinä, poliisi Miettinen, kun olet ruunun miehiä, tuolle Sipolle totuus!

Mutta matamien hämmästykseksi Miettinen vastasi:

— Miksikäs sinne ei saisi mennä kuuntelemaan? Julkinen paikkahan se on lain mukaan.

No nyt oli Sipon vuoro ilkkua:

— Ähäh, akat! Vieläkös nyt vänkytätte?

Ja antaakseen Miettisen lausunnolle suurempaa painoa ja pontta huomautti hän:

— Kyllä tämä Miettinen lakiasiat tietää, kun on jo neljättä vuotta poliisina… ja nyt vielä tässä hiirijutussa on viran puolesta todistamassa.

Lautamies Rahkonenkin, joka oli tuonut torille kalakuorman, puuttui keskusteluun.

Ilmeisellä ylenkatseella hän murahti:

— No vähänpä ne näkyvät tietävän tämän kaupungin akat! Pääseehän sinne kuuntelemaan vaikka mustalainen, kun vain siivolla on.

— Tai vaikka nyt eivät sentään ihan mustalaiset, lievensi poliisi Miettinen, niin ainakin nämä tavalliset valkolaiset.

Ja sylkien omenansiemenet suustaan selitti hän lautamiehelle kuin anteeksi pyydellen:

— Nämä meidän kaupungin akat ovat vähän tuhmansekaisia…

Jopa alkoivat torimuijatkin tulla vakuutetuiksi asiasta. Ja kun se oli tapahtunut, niin kyllä väheni naisväki torilta.

Sippokin lukitsi koppinsa ja lähti raatihuoneelle.

Raatihuoneen eteisen toisella puolen olevassa poliisikamarissa sanoi poliisi Kappari:

— Ota pois, Räikkö, kortit pöydältä ja pane laatikkoon, etteivät nuo akat näe. Mitähän ne nyt kaikki tänne tulla viilettävät?

Ja kun Häkkisen eukko pisti päänsä poliisikamarin ovesta sisään, niin honkasi Kappari:

— Mitä te akat…! Mitä teillä on asiaa?

Pelästyneenä veti silloin Häkkisen eukko nopeasti päänsä takaisin ja sanoi toisille matameille:

— Herra isä kun terjuu ja säikyttelee! Vaikka minä en kun vähän ovea raotin…

— Kysy sinä vain niiltä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä, yllyttivät toiset matamit.

Ja muuan heistä huomautti:

— Saa sitä nyt toki poliisiltakin ihmiset kysyä, kun kerran oikea asia on!

Samaa mieltä oli Häkkisen eukkokin ja alkoi taas varovaisesti raottaa ovea.

— Hornako siellä kurkistelee ja päästää kylmää sisään poliisikamariin! kiljaisi poliisi Kappari. — Tule kokonaan tälle puolen tai pysy oven takana!

— Mitä kylmää siitä nyt tulee! supisivat eukot eteisessä. — Eihän nyt ole kylmä ulkonakaan. Mene sinä Häkkisen akka vain sisään ja kysy! Eivät ne sinua ainakaan syö.

Nyt rohkaisi Häkkisen vaimo lopullisesti luontonsa, puikahti sisään ja sanoi nopeasti huohottaen:

— Nuo akat vain käskivät kysyä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä?

— Olettekos te todistajia? kysyi poliisi Räikkö.

— Eiväthän ne oikeastaan todistajiakaan ole, myönsi Häkkisen vaimo.

Kappari siihen ärähti:

— No senkös tekemistä teillä sitten siellä on? Pysykää torilla työssänne!

Mutta nöyränä selitti Häkkisen eukko:

— Eihän nyt ole sielläkään mitään työtä… niin ilman aikojaan olisivat alammaisesti pyrkineet kuuntelemaan sitä hiirijuttua, jos esivalta luvan antaa…

— Kysykää sitä sitten raastuvan puolelta, neuvoi poliisi Kappari, älkääkä telläytykö tänne virkakuntaa häiritsemään!

— Siitä on iso edesvastuu! huomautti Räikkö.

— Taikka pannaan suoraan putkaan, uhkasi Kappari.

Kyllä osasi silloin lähteä Häkkisen vaimo. Ja ulkona hän sanoi toisille akoille:

— On niillä siellä kova järjestys!

Mutta juuri silloin tuli eräästä ovesta ulos raatimies Waaranen, ollen menossa pikipäätä yläkertaan nauttimaan voileivän ja ryypyn ennen istunnon alkua. Ja koska Waaranen on tunnettu hyvälaitaiseksi mieheksi, niin eukot piirittivät hänet heti ja huusivat:

— Voi hyvä herra raatimies! Saammeko me tulla sinne raastupaan kuuntelemaan?

Pitkään, mutta armollisesti katsahti raatimies torimuijiin ja sanoi:

— No tulkaahan nyt sitten. Mutta muistakaa olla ääneti, sillä…

Ja raatimies Waaranen kohotti kulmakarvojaan, loi anojiin merkitsevän silmäyksen ja lisäsi:

— Sillä nainen vaietkoon seurakunnassa.

Matamit panivat kätensä ristiin, kuullessaan tämän vakavan sanan, niiasivat ja kiittivät. Mutta heidän kasvoillaan loisti riemu.

Raatimies oli jo mennyt.

Mutta joutomies Markula, joka oli siihen ilmestynyt ties mistä, katseli matameja pää väärässä ja sanoi sitten pilkaten:

— No se oli akoille oikein hoi-hoi henkeen…

— Suusi kiinni, Markula! sanoivat matamit vihaisesti. — Mitä sinä täällä teet?

— Älkää te ylpeilkö, akat! varoitti Markula.

Ja sitten hän lisäsi profeetallisesti:

— Sillä monta viimeistä tulee tässä talossa ensimmäiseksi.

Ylen onnellisina jo torimatamit odotushuoneeseen tunkeutuivat, ovelle seisahtuivat ja ympärilleen katselivat.

Istui siellä, puolihämärässä huoneessa, jo väkeä koko joukko. Todistajia ne olivat. Oli siellä Miinat ja Anna Riitat, oli siellä Mönkkysen Maijastiinat ja monet muut. Oli suihkumestari Lampeeni ja poliisi Miettinen, joka juuri oli tullut sisään torilta, ja nähtiinpä siellä myöskin kuusivuotias nuori mies Asko Peuranen, makasiinimiehen poika, joka seisoi uunin nurkassa, muihin todistajiin alta kulmin vilkuillen, ja nenäänsä tuon tuostakin hämillään takin hihaan pyyhkien.

— Etkös sinä ole se sama poika, joka siellä kaivoa tyhjennettäessä märkänä härkensit? kysyi eräs torimatami, mutta Asko ei vastannut. Kovin oudoksi tunsi hän olonsa tässä paikassa ja olisi mielellään juossut tiehensä, mutta ei uskaltanut.

Ja odotushuoneen takana olevassa pienessä, asianajajia ynnä muita herroja varten varatussa kamarissa, joka oli vielä pimeämpi ja savuisempi kuin odotushuone, olivat kirjakauppias Kriikuna, Wille Remes ja setä Salmela.

— Sivistys ja ihmisyys, niin siellä kuului setä Salmela toisille selittävän, sivistys ja ihmisyys ne tällaisista riidoista enimmän kärsivät. Tällainen oikeusjuttu on vastoin sivistyksen vaatimuksia ja ihmisyyden aatteelle on naapurusten välinen riita korvapuusti. Sivistystä olisi aina kannatettava ja ihmisyyden pitäisi olla aina ojennusnuorana…

Vakavina kuuntelivat Kriikuna ja Remes. Vakavina kuuntelivat ja päätään myöntävästi nyökyttelivät… hyvätkin sivistyksen ja ihmisyyden etuvartijat.

Mutta mistäpä tiesi setä Salmela, mikä musta rikos sivistystä ja ihmisyyttä vastaan noiden miesten tunnolla lepäsi!

Kesken kaiken Kriikuna huudahti:

— No jo on nyt koko kaupungin akkaväki liikkeessä!

Ja Wille Remes meni kamarin ovelle katsomaan, silitteli punaista partaansa ja sanoi:

— Tulipahan viimeinkin todistajia niin paljon, että kyllä nyt taitaa asia selvitä.

— Ei me mitään todistajia olla, selitti yksi eukoista. — Me vain tulimme muuten kuuntelemaan.

— Juu, ilmoitti Häkkisen vaimo. — Me ollaan vain muuta yleisöä.

Ja sitten hän kysyi Remekseltä.

— Saako sinne raastupaan jo mennä? Raatimies lupasi!

— Raatimies lupasi! todistivat toisetkin matamit.

Siihen vastasi Remes:

— Kun kerran lie raatimies luvannut, niin menkää sitten sisään, että ennätätte saada istumapaikat.

Poliisi Miettinen yritti siihen jotain huomauttaa, mutta silloin iski Remes hänelle silmää ja Miettinen vaikeni. Vaikeni ja hymyili itsekseen.

Torimatamit kysyivät:

— Tuosta ovestako sinne mennään?

— Siitä juuri, neuvoi Remes.

Ja eukot alkoivat tuuppia toisiaan, supisten:

— Mennään vain sisään, kun on kerran lupa…

Häkkisen matami meni etunenässä, raotti varovaisesti ovea ja kuiskasi:

— Ei siellä ole vielä ketään!

Se rohkaisi.

Niitä oli kymmenkunta matamia, joita ei ketään liika laihuus vaivannut, ja Markula huomautti Miettiselle, eukkojen tunkeutuessa sakeana ryhmänä raastuvanoikeuden istuntosaliin:

— On siinä lihaa liikkeessä!

Mutta salissa matamit katselivat syvällä kunnioituksella ympärilleen ja asettuivat sitten istumaan seinävierillä oleville tuoleille.

Tuokion olivat he hiljaa kuin kirkossa, mutta sittenpä alkoi jo keskustelukin matalalla äänellä viritä:

— Tuossa se on sitten se oikeuden pöytä!

— Niin, niin, siinä sitä asiat tutkitaan ja tuomiot luetaan!

— Oikein on verkapäällyspöytä.

— Kyllä tämä on mukavaa, hi hi!

Ja silloin kaikki matamit hyvillä mielin hihittivät:

— On tämä… hi hi hi!

— Onkohan nuo kaikki lakikirjoja?

— No mitäs ne muita!

— Ja tuo iso kirja on varmasti se raamattu, jonka päällä vieraatmiehet vannotetaan…

— Niin… voi voi sentään, kun tämä on outoa…!

Mutta kun tuli sisään vahtimestari Kompero tuomaan kyniä ja puhtaita paperiarkkeja oikeuden pöydälle, niin heti hän suuresti kummastuneena sanoi:

— Senkö täytistä te täällä teette?

Alkoivat siinä matamit toisiinsa katsella, ja Kompero huusi:

— Alkakaa lappautua torille! Vai tänne te olette tulleet kököttämään kuin uskovaisten seuraan!

Silloin suuttuivat matamit — suuttuuhan sitä ihminen jo vähemmästäkin — ja Häkkisen vaimo huusi:

— Älä sinä isottele, Kompero! Meillä on raatimiehen lupa!

Mutta tiesipä se Komperokin valtansa:

— No vaikka kuvernöörin lupa, niin ulos nyt on lähdettävä! Vai te tässä…

— Ajappas ulos! uhitteli Häkkisen matami.

— Onkos tämä nyt juutas? ihmetteli Kompero, joka ei voinut uskoa moista uppiniskaisuutta mahdolliseksi.

Ja sitten hän huusi uhkaavasti:

— Vai ei sana kuulu!

— Älä ärjy! sanoivat matamit. — Kuullaan tässä vähemmälläkin!

Silloin tarttui Kompero Häkkisen matamin käsipuoleen ja vannoi:

— Kyllä tässä sentään aina yksi torillinen akkoja raivataan… vaikka olisi vielä suurempikin tori!

Nousi siitä mökä! Hirveätä oli sitä kuulla. Kaikki eukot huusivat, mutta kaikkein kovimmin huusi Häkkisen matami:

— Älä revi, Kompero! Älä revi, ruoja, minun röijyäni rikki!

— Vaikka koko akka rikki! ähkyi Kompero.

Mutta eipä hän saanut painavaa Häkkisen matamia edes tuolilta nousemaan.

Ja toiset akat huusivat ja haukkuivat Komperoa, mutta ovelta katsoivat Kriikuna ja Remes iloiten tätä meteliä, ja heidän takanaan sanoi hutikkainen Markula:

— Ei jaksa nostaa Kompero Häkkisen akkaa!

— Poliisi! huusivat matamit, ja Kompero huusi myös:

— Poliisi! Miettinen hoi!

Miettinen tulikin ovelle, katseli Komperon yrityksiä ja sanoi sitten:

— Se on painava akka, se Häkkisen akka.

Mutta Häkkisen matami huusi:

— Etkö tule avuksi, poliisi, kun raastaa röijystä hihat poikki!

Kompero taas sanoi Miettiselle:

— Aja pois nuo akat! Ei tänne saa tulla ennen istunnon alkua.

— Niin, sanoi Miettinen matameille. — Ei ole lupa tulla sisään, ennenkuin ovet avataan ja oikeus luvan antaa.

— Ovi oli auki! todistivat matamit.

— Ja raatimies antoi luvan! huusivat toiset.

Mutta niin siinä sitten lopuksi kävi, että Miettinen sai eukot hyvällä ja vakuuttavalla puheella siirtymään takaisin odotushuoneeseen, ja Kompero karjaisi heille oikeussalin ovelta:

— Häh, akat!

Torimatamit katselivat tuohtuneina ympärilleen ja sitten sanoi Häkkisen vaimo toisille:

— Tuohan se Remes neuvoi!

Mutta Remes oli jo poistunut takaisin pieneen kamariin keskustelemaan Kriikunan ja setä Salmelan kanssa.

Jo tuli rouva Montonen.

Jopa tuli herrasväki Menlöskin.

Silloin kaikki vaikenivat ja alkoivat uteliaina katsella heitä.

XXI

Oikeus istuu.

Eikä ole koskaan ennen tämän kaupungin raastuvanoikeudessa sellaista väenpaljoutta nähty.

Aivan on tungokseen asti täynnä koko ovenpuoli salia, ja vaikea on tietää, mitkä niistä ovat todistajia, mitkä muita asianharrastajia.

On siinä torimatameilla silmät pyöreinä!

Sillä suurenmoinen on oikeuden majesteetti.

Voisiko kenellekään johtua mieleenkään, että oikeuden puheenjohtaja on sama auskultantti Kivilouhos, joka viime syksynä kiipesi eräänä yönä lyhtypylvääseen ja pisti lakkinsa lyhdyn päälle, mutta luisui sitten alas eikä jaksanutkaan kiivetä sitä noutamaan, niin että lakki jäi sinne seuraavaan päivään?

Ei, se ei johtuisi kenenkään mieleen.

Ja voisiko kukaan kuvitella mielessään, että raatimies Waaranen nautti neljännestunti sitten aamiaisekseen kaksi voileipää ja kolme ryyppyä?

Ei, sitä ei voisi kuvitella mielessään.

Auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen eivät tuon viheriäisen pöydän takana istuessaan ole mitään tavallisia ihmisiä, vaan korkeampia olentoja, lain ja oikeuden ruumiillistuneita edustajia, ja tuntuu oikein omituiselta ajatella, että hekin ovat osan päivästä samanlaisia ihmisiä kuin muutkin.

Istunnon alussa otti auskultantti Kivilouhos käteensä pitkän lyijykynän ja toiseen käteensä kynäveitsen, jolla hän alkoi hiljakseen vuoleskella kynästä pieniä lastuja eteensä pöydälle.

Kun lastuja oli karttunut parikymmentä, niin alkoi hän näpsäytellä niitä sormillaan raatimies Waarasen puolelle pöytää, ja raatimies Waaranen näpsäytteli ne sitten syvämietteisen näköisenä pöydältä lattialle.

Omituista: lähes neljäkymmentä henkilöä oli saapuvilla oikeuden edessä, mutta tätä korkean oikeuden lastupuuhaa ei kukaan huomannut!

Ei ollut herra asianajaja Nils Pehr Bums vielä koskaan pitänyt vastapuoltaan missään jutussa niin tiukalla kuin nyt tässä. Hänen kasvonsa olivat tummat, ei enää Wille Remeksen mustasta maalista, mutta vihasta ja kiukusta. Maalin oli hän lopuksi saanut kasvoistaan lähtemään, mutta se kiukku, jonka kärsimänsä julkinen häväistys oli hänen sydämeensä sytyttänyt, se ei sieltä ollut lähtenyt, ja nyt sai rouva Menlösin puolue tuta, mikä mies herra Bums oli, jos hän oikein turkkinsa nurin käänsi.

Ensimmäiseksi kohdisti hän purkauksensa Menlösin palvelijattareen Miinaan. Hän ei pitänyt asianmukaisena, että Miinaa kuulusteltiin todistajana, vaan katsoi, että hänen tuli olla syytettyjen penkillä yhdessä emäntänsä kanssa.

Auskultantti Kivilouhos ei ottanut tätä vaatimusta huomioonsa, vaan sanoi, että Miina saa olla todistajana kuten ennenkin.

Herra Nilsperi murahti vähän, mutta tyytyi kuitenkin tähän päätökseen.

Mutta suuri hämmästys valtasi melkoisen osan kuulijakunnasta, kun oikeus ilmoitti Miinan ja Anna Riitan välisen yksityisen kahakan jäävän kokonaan tämän jutun ulkopuolelle.

Silloin eräs niistä todistajista, jotka olivat olleet tämän kohtauksen silminnäkijöinä, kokosi kaiken rohkeutensa ja sanoi arasti:

— Korkea oikeus, saanko minä kysyä…?

— Mitä? kysyi auskultantti Kivilouhos, keskeyttäen vuoleskelemisen.

— Niin sitähän minä vain, että meitä olisi täällä monta todistajaa siinä nenän puremisessa… eikös meitä kuulustellakaan?

— Ei, sanoi oikeuden puheenjohtaja, ja sillä oli se kysymys ratkaistu.

— No voi hyvä ihme! päivittelivät eukot kuiskaillen.

Ja torikauppias Sippo supisi heille ilkkuen:

— Tyhjäänpäs te sitten valjastittekin suunne!

— Niin, tyhjään meni! huokasi eräs eukko.

Mutta hänen naapurinsa kuiskasi hänelle:

— Oma vahinkonsa korkealle oikeudelle… olisi se saanut kuulla sen asian oikein lautakantasiaan myöten!

Ryhdyttiin kuulustelemaan Miinaa.

— Herra tuomari ja pormestari! kuului kimeä ääni todistajajoukosta ja Mönkkysen Maijastiina tunkeutui esiin.

— Kuka se on? kysyi oikeuden puheenjohtaja otsaansa rypistäen, mutta tunnettuaan Maijastiina Mönkkysen hän hymyili mitä ystävällisimmin ja kysyi:

— No, mitäs tällä meidän Maijastiinalla on asiaa?

— Enkös minä saakaan enää todistaa? kysyi Maijastiina hätäisesti.

Auskultantti Kivilouhos katseli häntä tuokion ja sanoi sitten:

— Maijastiina antoi viime kerralla niin hyvän ja selvän todistuksen, ettei siinä enää ole parsimista, niinkuin näiden muiden todistuksissa.

Oi voi! Ilon kyyneleet kohosivat Maijastiinan silmiin. Hän niiasi ja kumarsi:

— Kiitos, rakas herra tuomari ja pormestari!

Ja peräydyttyään takaisin väkijoukkoon kuului hän siellä ylpeästi sanovan:

— Siinä sen nyt kuulitte, akat!

Taas näpsäyttelivät auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen kynän lastuja, mutta asianajaja Bums ahdisteli juuri paraikaa Menlösin palvelijatarta niinkuin itse pahahenki.

— Mutta kyllä se tuo Miina vain osaa puolensa pitää! totesivat torimatamit hiljaa toisilleen.

Äkkinäisillä huomautuksillaan ja yhtä äkkinäisillä kysymyksillään koetti hän saada Miinan pussiin, mutta Miina oli aina varuillaan, eikä herra Nilsperi saanut pussin suuta kiinni.

Itsekin Miina kesken kaiken huomautti hätyyttäjälleen:

— Ei herra Nilsperi saa…

— Bums! huusi herra Nils Pehr Bums, mullistaen peloittavasti silmiään.

— Anteeksi herra Pumps, oikaisi Miina. — Ei herra Pumps saa minua sanoissa solmituksi!

— Ei saakaan! sanoi Häkkisen matami.

Herra Nilsperikin huomasi kai yrityksen toivottomaksi, sillä hän muutti puheenaihetta ja ryhtyi pitämään oikeudelle suurta esitystä siitä tiestä, jonka rouva Menlös oli väittänyt rouva Montosen vastoin oikeutta sulkeneen.

Se oli suuri puhe.

Rämeällä äänellä, kurkkuaan tuon tuostakin mahtavasti karauttaen, esitti herra Nils Pehr Bums aivan kumoamattomasti, ettei ollut olemassa mitään sellaista sopimusta, ei edes suullista, vielä vähemmän kirjallista, joka velvoittaisi kauppias Montosen pitämään tien vapaana lankkuaidan lävitse kaivolleen ja liankaatopaikalleen. Eikä siinä ole mitään tietä koskaan ollutkaan.

— Onhan siinä ollut ihan selvä tie! huomautti Miina.

— Älkää keskeyttäkö! ärjäisi herra Nilsperi.

— Siinä on ollut tie ja on nytkin! sanoi äkkiä rouva Menlös järkähtämättömästi, ja hermostuneesti viiksiään kierrellen mutisi taloustirehtööri Menlös:

— Juuri niin, rakas Ma… juuri niin, korkea oikeus…

— Tie! huusi herra Nils Pehr Bums. — Tie! Minä olen laittanut kuntoon kaikki Waskijärven maantiet! Kyllä minä tiedän, mikä on tie!

Silloin avasi palvelijatar Miina suunsa ja sanoa pöläytti aivan odottamattoman huomautuksen — yhtä odottamattoman kuin sopimattomankin:

— Eipäs herra Pumps ollut mahtunut niillä Waskijärven maanteillä edes kuvernöörille tietä antamaan!

Tämä uskomaton, tämä ennenkuulumaton letkaus itse oikeuden edessä tyrmistytti ensi silmänräpäyksessä koko salin, lukuunottamatta Miinaa itseään, joka rohkeasti katsoi herra Nilsperiä suoraan silmiin. Auskultantti Kivilouhoskin keskeytti pienen käsityönsä ja vilkaisi ensin salaa Nilsperiin ja sitten raatimies Waaraseen.

Mutta sitten alkoi kuulua hiljainen hihitys kuulijain joukosta, ja torimatamit kuiskasivat toisilleen:

— Jopa antoi…!

Varmaankin aikoi herra Nils Pehr Bums vastata jotain Miinalle, ja henkeään pidättäen kaikki odottivat, mitä se olisi. Kaksi kertaa hän, tuhkan harmaana kasvoiltaan, avasi suunsa, mutta molemmilla kerroilla sulki hän sen jälleen, saamatta esiin äännähdystäkään kurkustaan.

Kiusallinen hiljaisuus…

Nilsperi nieleskeli tyhjää hetkisen, karautti sitten kurkkuaan, kääntyi selin Miinaan ja jatkoi puhettaan siitä, mihin se äsken oli keskeytynyt.

Tämä kulkureitti, jota vastapuoli ilman mitään laillista perustetta väittää tieksi, on syntynyt aikoinaan luultavasti siten, että herra Menlösin sisarvainaja, joka piti taloa ennen taloustirehtööri Menlösiä, oli antanut irroittaa muutamia lautoja aidan syrjästä, jossa liian lyhyiksi jääneet lankut on korvattu pienillä laudanpäillä, ja siitä he sitten kävivät sekä kaivolla että likakuopalla.

— Siihen katsoen ja mitä muuta tässä jutussa on esille käynyt, ja huomioon ottaen, ettei vastapuoli ole voinut esittää minkäänlaisia todistuksia väitteensä tueksi, on siis ilmeistä, ettei herrasväki Menlösillä ole mitään oikeutta vaatia päämiestäni pitämään tuota heidän omavaltaisesti ja laittomasti käytäntöön ottamaansa reittiä lankkuaidan läpi auki.

— Kyllä minulla on oikeus! sanoi rouva Maria Menlös harmista punoittaen.

Rouva Montonen loi häneen ivallisen silmäyksen, ensimmäisen silmäyksen tänä päivänä… ja moneen viikkoon.

Rouva Maria Menlös parka! Miksi ei hän ollut ottanut itselleen asianajajaa?

Katkerasti katui hän tällä hetkellä ajattelemattomuuttaan.

Sillä mitäpä hän voi kokeneen Nilsperin musertavaa puhetaitoa vastaan?

Mutta olisipa ollut hänelläkin asianajaja, niin kyllä se olisi pitänyt Nilsperinkin korvat kuumina!

Nyt ei rouva Menlös voinut vastata paljon muuta kuin:

— Tuo kaikki on tahallista koukkuilemista! Minun puolellani on oikeus.

— Sen asian harkitsee korkea oikeus! huomautti Nilsperi painokkaasti.

Mutta järkähtämättömästi, puolueettomasti kulki kulkuansa oikeuden painava käynti.

Tuli se rouva Menlösinkin vuoro, sillä nyt ruvettiin kuulustelemaan niitä todistajia, joiden tuli antaa lausuntonsa Montosen kaivon tyhjentämisessä ilmi tulleista asianhaaroista.

Todisti suihkumestari Lampeeni:

— Kyllä me se kaivo tyhjäksi pumputtiin, ja kovasti siinä olikin työtä. Siinä olisi pitänyt oikeutta myöten olla kaksikin ruiskua pumppuamassa, mutta kun miehet oikein punnasivat, niin tyhjenihän se kuitenkin se kaivo lopuksi. Sitten me laskettiin tuo muurari Jänkkä kaivoon, eikä se löytänyt sieltä mitään hiirtä.

Nyt oli muurari Jänkän vuoro todistaa:

— Ei siellä ollut sitä hiirtä.

— Herra puheenjohtaja! sanoi asianajaja Nilsperi. — Saanko tehdä muutamia kysymyksiä todistaja Jänkälle?

— Olkaa hyvä! sanoi auskultantti Kivilouhos, jonka samassa onnistui näpsäyttää suuri lastu niin taitavasti, että se lensi raatimies Waarasen kaulalle ja putosi kauluksen väliin, missä se kutitti kaulaa niin kovasti, että raatimiehen täytyi avata sekä kaulaliinansa että kauluksensa saadakseen lastun pois. Siinä ei hän kuitenkaan onnistunut, sillä lastu valahti nyt alemmaksi, eikä käynyt raatimies Waarasen päinsä alkaa tässä sen enempää riisuutua.

Mutta herra Nilsperi kysyi Jänkältä:

— Todistaja oli siis kaivossa?

— Joo, sanoi muurari. — Kyllä se on varma asia. Siinä oli poliisikin näkemässä, tuo Miettinen, ja mitä lie ollut puolensataa akkaa.

— Eikä todistaja nähnyt hiirtä? jatkoi Nilsperi kuulusteluaan.

— En nähnyt! sanoi muurari Jänkkä varmasti.

Nilsperi muljautti silmiään merkitsevästi ja sanoi:

— Onko todistaja siis varma siitä, ettei kaivon pohjalla ollutkaan hiirtä?

— Joo! sanoi Jänkkä. — Ei ollut.

Nyt alkoi herra Nilsperi iskeä valtteja pöytään:

— Kuinka voi todistaja sen niin varmasti sanoa? Hiiri on voinut olla siellä jossakin kivien välissä, eikä todistaja ole voinut sitä pimeässä kaivossa huomata!

Vaarallinen vastustaja on herra Nils Pehr Bums. Mutta Jänkkä sanoi:

— Olisi se näkynyt… minä katsoin tulitikkujen valossa.

— Tulitikkujen! huudahti herra Nilsperi halveksivasti. — Ei niillä pitkälle näe!

— No ei siellä ollut pitkälle näkemistäkään… kaivon pohjalla! huomautti Jänkkä. — Pian ne on nähty, mitä siellä on näkemistä.

— Miksi ei todistaja ottanut lyhtyä mukaansa? kysyi herra Nilsperi.

— Siksi, ettei minun tapani ole kuljeskella kaupungilla lyhty kädessä keskellä päivää, vastasi muurari Jänkkä levollisesti.

— Hi hi hi! kuului hiljainen hykerrys katsojien joukosta, eikä herra Nilsperi halunnut kuulustella muurari Jänkkää sen enempää.

Poliisi Miettinen todisti:

— Kyllä ne tutkivat sen kaivon hyvin tarkkaan, eikä sieltä hiirtä löytynyt.

— Niin, sanoi rouva Menlös. — Mitäs rouva Montonen siihen sanoo?

Rouva Montonen kohautti vain olkapäitään, ja silloin rouva Maria Menlös huudahti:

— Niin, kohautelkaa nyt vain olkapäitänne! Tämä on kaunista! Sillä tavalla levitetään perättömiä tietoja kunniallisista ihmisistä! Mutta nyt kuulevat kaikki, ettei rouva Montosen puheissa ole ollut alkua eikä loppua! Minä olen niin hirveästi saanut kärsiä tämän asian tähden, korkea oikeus, minulla ei ole ollut lepoa päivällä eikä yöllä, minut on laahattu oikeuden eteen, minua ja palvelijatartani on herra Bums lakkaamatta solvannut, minulle vaaditaan vankeutta, minusta laulavat juorut ympäri kaupunkia, minua ovat lakanneet vanhat tuttavat tervehtimästä… tämä on kaunista! Rouva Montonen: tämä on kaunista! Herra asianajaja Bums: tämä on kaunista! Herrat tuomarit: tämä on kaunista! Hyvät ihmiset! Eikö tämä ole kaunista? Missä on hiiri? Tuokaa se tänne! Näyttäkää se minulle! Kukaan teistä ei ole sitä nähnytkään! Rouva Montonen: tämä on kaunista! Eikö ole niin, Menlös?

Kuului hiljainen kuiskaus… kuin kuolevan viime huokaus:

— Juuri niin, rakas Maria…

— Herrat tuomarit! Minä vaadin rouva Mathilda Montoselle mitä ankarinta edesvastausta kunnian loukkauksesta! Onpa tämä kaunista!

Hiljaisuus vallitsi salissa. Vallitsi suuri, juhlallinen hiljaisuus. Hiljaa istuivat auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen, hiljaa seisoivat todistajat ja torimatamit…

Silloin avasi suunsa herra Nilsperi ja rämähti:

— Mutta hiiri on ollut siellä! On näytetty toteen, että se on sinne kaivoon heitetty teidän puoleltanne!

— Jassoo! huusi rouva Menlös. — Jassoo! Vai on näytetty toteen! Jassoo! Vai ei minua vieläkään uskota! Jassoo!

Ja kääntyen ovensuussa seisovaan väkijoukkoon huudahti hän:

— Asko! Tule heti tänne!

— Se huutaa sitä Peurasen Askoa, sanoi eräs torimatameista.

— Asko! Missä on Asko! huusi rouva Menlös.

— Mihinkähän se poika hävisi? ihmettelivät todistajat ja torimatamit.

— Juuri ikään se oli täällä! ilmoitti Häkkisen matami.

Kaikki alkoivat etsiä Askoa. Koko oikeudenistunto hetkiseksi keskeytyi.

Mutta pianpa se löytyikin Asko-poika. Se oli vain pujahtanut asianajajain tupakkahuoneeseen ja nukkunut sinne tuolille.

— Nyt Asko oikeuden eteen! sanoi hänen löytäjänsä ja herättäjänsä, torikauppias Sippo. — Ja näytä että — olet mies!

Unentohjakassa oli Asko niin ettei ymmärtänyt, mistä oli kysymys, kun häntä sisään talutettiin.

— Jo löytyi Asko! huusivat torimatamit.

Saatettiin Asko aivan tuomarien pöydän eteen, eikä ollut hänen nenänsä paljonkaan pöydänreunan yläpuolella.

— Nyt se Asko vannotetaan! kuiskailivat torimuijat.

Mutta Askoa ei päästetty valalle nuoruutensa takia. Hovioikeudenauskultantti Kivilouhos kysyi häneltä:

— Sinäkö se olet Asko?

Asko tuijotti eteensä vastaamatta mitään, ja eräs matameista huudahti:

— No mihinkä sinä poika kielesi pudotit!

— Hiljaa siellä ovensuussa! sanoi auskultantti Kivilouhos. Ja Askolle hän sanoi ystävällisesti:

— Kenenkäs poika sinä olet? Et taidakaan olla kenenkään poika?

— Olenpas! väitti Asko, joka vihdoinkin sai puhekykynsä. — Minä olen meidän makasiinimiehen poika.

— Vai olet sinä teidän makasiinimiehen poika! sanoi oikeuden puheenjohtaja hyväntahtoisesti. — Mikäs sinun isäsi nimi on?

— Antti Peuranen, vastasi poika, katsoen tuomaria suoraan silmiin. — Isä on aina päivät makasiinissa.

— Jahah! sanoi tuomari. — Missäs sinä sitten olet?

— Minä olen milloin missäkin, ilmoitti Asko.

— Vai niin. No näitkös sinä sen hiiren?

— Näin, sanoi Asko ylpeästi. — Ei sitä muut nähneetkään kuin minä ja kissa!

— Missäs sinä silloin olit?

— Minä olin sen kaivon luona, vastasi Asko.

— No putosiko se hiiri kaivoon?

— Ei, se putosi kaivon luo, ja silloin sen kissa vei.

— Ha ha ha! kuului ovensuusta.

— Kuka siellä hahattaa? kysyi auskultantti Kivilouhos tuimasti.

— Se on vain tuo Markula! ilmiantoivat torimatamit syyllisen.

— Olkaa siivolla siellä! huusi oikeuden puheenjohtaja. — Taikka minä ajan teidät kaikki pellolle!

Sitten hän sanoi Askolle:

— Vai kissa sen vei.

— Niin, vakuutti Asko. — Kissa vei sen makasiinin taakse.

— No mitäs sinä muuta tiedät?

— Sitten ne tulivat ja pumppusivat kaivon tyhjäksi ja laskivat miehen sinne kaivoon.

Kun Askon kuulustelu oli päättynyt, sanoi oikeuden puheenjohtaja hänelle ystävällisesti:

— No nyt sinä saat mennä!

Mutta Asko katsoi häneen vakavasti ja sanoi:

— Pyytäisin kulujani, korkea oikeus!

— Tosiaankin! huudahti auskultantti Kivilouhos.

— Olin ihan unohtaa. Tulehan tänne!

Asko kiersi pöydän ympäri tuomarin luo, ja tuomari kaivoi hänelle liivinsä taskusta viisikymmenpennisen.

Semmoista summaa ei Askolla ollut ikinä ollut. Hyvin kasvatettuna makasiinimiehen poikana ojensi hän kätensä, kiitti tuomaria kädestä pitäen, löi kantapäänsä yhteen ja kumarsi niin syvään, että pitkätukka silmille löyhähti.

Sitten hän poistui säteilevin kasvoin, tunkeutuen tiheän väkijoukon säärien välitse.

Jos siis näytti rouva Menlös menettäneen osan jutusta, kun ei ollut voinut näyttää toteen oikeuttaan kulkea lankkuaidan lävitse Montosen kaivolle ja likakuopalle, niin olipa menettänyt rouva Montonenkin ja hänen asianajajansa Nils Pehr Bums hyvän valtin, kun ei hiirtä ollutkaan kaivosta löydetty eikä se, Askon todistuksen mukaan, joka näytti tehneen oikeuteen vakuuttavan vaikutuksen, kaikesta päättäen ollut siellä edes käynytkään.

Se oli hyvin ikävä tappio, ja torimatamitkin alkoivat epäillä rouva Montosen voittoa.

— Kyllä se oli raskas todistus Montosen rouvaa vastaan! Saa vain nähdä, miten käy.

— Niin, saa nähdä! Kunhan ei vain itse joutuisi linnaan viattoman ihmisen kunnian loukkaamisesta!

Mutta kokeneena juristina alkoi herra Nils Pehr Bums sitä lujemmin vetää toisesta nuorasta.

Siitä likaveden kaivon luo kaatamista koskevasta rikoksesta hän, herra Nilsperi, sitä kiivaammin kävi rouva Menlösin ja Miinan kimppuun. Siitä hän ei päästä irti, ei vaikka hampaat heltiäisivät.

— Minä kysyn Miina Laaniselta vielä kerran, miksi hän tyhjensi likasangot sinne kaivon viereen?

Ja herra Bums muljautti silmiään niin että pahaa teki.

Mutta Miina sipaisi taistelun kiihkeydessä irtautuneen hiuskimpun korvansa taakse ja vastasi:

— Mutta sanokaapas, herra Nilsperi…

— Bums!

— Anteeksi… sanokaapas herra Nilsperi Pumps, mihin minun sitten olisi pitänyt kaataa ne likavedet?

— Se ei ole mikään vastaus kysymykseen, sanoi herra Bums ankarasti. — Mihin hyvänsä muuanne, mutt'ei toisten ihmisten kaivolle.

— Siitä aidan nurkasta, missä meidän nykyinen likakuoppamme on, menee, pieni oja meidän puutarhan puolelle, huomautti Miina.

— Sitä ei ole todistettu, sanoi siihen herra Nilsperi.

— Mutta se on helppo todistaa, sanoi Miina. — Vaikka paikalla lähdetään katsomaan.

— Ja vaikka se olisikin todistettu, lisäsi herra Nilsperi, niin ei se vaikuta mitään asiaan, sillä…

Taloustirehtööri Menlös oli lukemattomia kertoja vaihtanut jalkaa ja hypistellyt koko ajan viiksensä päitä. Hän olisi jo kypsynyt lahjoittamaan pois parhaan pyssynsä, jos vain saisi sillä asian käsittelyn päättymään. Mutta lihava rouva Maria Menlös on seisonut järkähtämättömänä, samoilla jalkainsa sijoilla koko ajan. Ja, yhtä järkähtämättömänä, selkä suorana, on seisonut myöskin rouva Mathilda Montonen.

Ja äkkiä, kenenkään aavistamatta, valmisti taloustirehtööri Menlös korkealle oikeudelle ja kaikelle yleisölle suuren yllätyksen.

— Vaikka olisikin todistettu, sanoi siis herra Nilsperi Miinan väittämästä ojasta, niin ei se vaikuta mitään asiaan, sillä se on joka tapauksessa talvella tukossa.

— Mutta se aukenee keväällä, sanoi Miina.

Silloin aukaisi suunsa herra taloustirehtööri Menlös, sanoen yleiseksi hämmästykseksi:

— Talvella likavesi jäätyy!

Kaikki katsoivat suu auki. Taloustirehtöörikin oli alkanut ottaa väittelyyn osaa! Jopa jotakin…

Varmaankin oli taloustirehtööri Menlös väsymyksen aiheuttamassa tilapäisessä ja silmänräpäyksessä ohimenevässä mielenhäiriössä tehnyt kummallisen tekonsa, sillä itsekin säikähti hän sitä niin, että karahti punaiseksi.

Eikä rouva Menlös osannut muuta kuin katsoa ällistyneenä mieheensä ja mutista:

— No mutta Menlös…!

Kuuntelijat taas supattivat toistensa korvaan ovensuussa:

— Osasipas letkauttaa itse Menlöskin!

— Ei se olekaan mikään tuhma mies.

— Juu, menipäs Nilsperiltäkin suu tukkoon!

Oikeus keskeytti äkkiä istunnon ja kaikki saivat käskyn poistua odotushuoneeseen.

Mutta tuskin olivat viimeiset päässeet oven taakse, kun ovi taas avattiin, ja sekä kuulijat että asianosaiset kiiruhtivat kuulemaan, mitä nyt seuraisi.

Auskultantti Kivilouhos sanoi:

— Jutun käsittely keskeytetään puoleksi tunniksi, jolla aikaa oikeuden jäsenet käyvät tutustumassa tapahtumapaikkaan.

XXII

Ja sitten lähti korkea oikeus niiden rikosten tapahtumapaikalle, joista tämä suuri juttu oli nostettu.

Juhlallinen näky: edellä auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen, sitten poliisi Miettinen, sitten Nilsperi ja rouva Montonen, sitten herrasväki Menlös, rouva pää pystyssä ja herra viiksiään kierrellen, ja sitten kaikki muu väki, torimatamit, Sippo, Markula, Maijastiina Mönkkynen, Remes, Kriikuna, setä Salmela ja muut. Sillä kaikki tahtoivat olla läsnä. Mutta kaikkein ensimmäisenä juosta viiletti Peurasen Asko viisikymmenpenninen kädessään, ja hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat.

Halki torin eteni kulkue arvokkaasti Papinkadulle päin. Pysähtyivät maalaiset kuormiensa ääressä mittaamasta voita, kaloja ja muita tavaroita, keskeytyi kaupan hieronta, vasujen yli kumartuneet selät oikenivat, ja jokaisessa talossa matkan varrella huudettiin:

— Tulkaa sukkelaan katsomaan!

Ja silloin kaikki ikkunaan juoksivat, ja katsottuaan kiiruhtivat ulos tiedustelemaan, mistä oli kysymys. Ja sen kuultuaan liittyivät kyselijätkin kulkueeseen. Auki jäivät ovet, pikku lapsi jäi keinuttajatta kehtoonsa ja alkoi parkua, mutta eipä ollut kuulijaa eikä viihdyttäjää, jäi kahvipannu kiehumaan hellalle, kiehuen ylitse, niin että poro liedessä tuprusi, mutta eipä tullut ketään, joka olisi sen nostanut hellan reunalle rauhoittumaan. Lattialle putosi sukankudin kutojan sylistä ja sohvan alle kieri kerä, jossa sen kissanpoika otti huostaansa, sotkien lopuksi kaiken langan.

Mutta kulkue saapui Menlösin pihaan, ja poliisi Miettinen sanoi:

— Pysykää te ihmiset loitompana, että korkea oikeus saa tarkastaa.

Ja korkea oikeus tarkasti. Tarkasti lankkuaidan, jolla musta säkinriekale yhä roikkui, kunnioitti sitäkin rähjää ohimennen silmäyksellään, tarkasti likakuopan ja kysyi Miinalta:

— No missä kohden se hiiri oli?

— Tässä näin, selitti Miina. — Tässä näin se lepäsi, se vainaja, häntä tuonne portaille päin… muistan vielä senkin. Ja sitten on tuossa vielä tuo laudanpätkä, jolla minä sen yli aidan heitin… Näin! Näin tartuin ja näin heilautin! Enkä, kehno vieköön, yhtään muistanut koko kaivoa.

Mutta Mönkkysen Maijastiina oli noussut Menlösin keittiön portaille ja seisoi siellä kädet puuskassa, aivan samassa paikassa ja aivan samassa asennossa kuin rouva Maria Menlös sinä kohtalokkaana aamuna, jolloin hän ensi kerran huomasi tuon kirotun säkin siistin pihansa valkoisella hangella, ja Mönkkysen Maijastiina huusi:

— Tässä seisoin minä, herra tuomari ja pormestari! Tässä justiinsa seisoin ja näin, kun häntä huiskahti!

— Ole vaiti! sanoi poliisi Miettinen, mutta Maijastiina huusi:

— Valani päältä minä puhun!

Tarkoin tutki oikeus likakuopan, ja Nilsperi sanoi:

— Niinkuin nyt korkea oikeus havaitsee, niin ei tässä ole mitään ojaa tuonne puutarhan puolelle.

— Tulkaapas keväällä katsomaan! vastasi Miina kiivaasti.

— Ei saa riidellä niin kovalla äänellä, nuhteli poliisi Miettinen.

Mutta raastuvanoikeuden jäsenet keskustelivat matalalla äänellä keskenään, ja lähtivät sitten Montosen pihaan, jonne myöskin saapuvilla oleva suuri kansanpaljous heidän perässään kiiruhti.

— Tässä on se kaivo, ilmoitti poliisi Miettinen.

— Ja tähän se hiiri putosi! huusi Peurasen Asko, tökäten sormellaan maahan. Ja sitten sen kissa otti ja vei tuonne!

Ja Peurasen Asko viittasi sinne päin, jonne kissa oli juossut hiiri suussa, mutta hänen isänsä, makasiinimies Antti Peuranen, joka seisoi makasiinin portailla kädet housuntaskuissa, huusi pojalleen:

— Pääsetkö pois sieltä riehkumasta!

Asko jo muuten juoksikin pois.

— Näin lähellä sitä toisella puolen olevaa likakuoppaa on tämä kaivo, sanoi rouva Montonen.

— Ja maa viettää tänne päin! lisäsi herra Nilsperi.

— Eikä vietä! sanoi Miina.

— Kyllä se viettää! huusivat eräät torimatamit, mutta toiset eukot kiistivät:

— Tasaista maatahan tämä on… ei tämä vietä sinne eikä tänne!

— Maa viettää tännepäin! karjaisi herra Nilsperi silmiään akoille muljauttaen. — Maa viettää tänne päin, kun minä kerran niin sanon, ja likavesi juoksee lumen alla tuon aidan alitse suoraan tähän kaivoon! Eihän tässä ole väliä kuin joku metri.

— Pitäisi olla vatupassi tai joku muu kone, millä mitata, minne päin tässä maa on kallellaan, arveli torikauppias Sippo, mutta eukot sanoivat hänelle:

— Älä sinä, Sippo, aina niitä viisauksiasi laula! Kyllä herrat tietävät ilman sinuakin!

— No niin, sanoi herra Kivilouhos raatimies Waaraselle, kaivaen savukkeen taskustaan ja kääntäen päällystakkinsa kauluksen pystyyn.

— Niin, sanoi Waaranen. — Nythän tämä on nähty.

— Onko veljellä tulitikkuja? kysyi oikeuden puheenjohtaja Waaraselta.

Ei sattunut olemaan raatimiehellä, mutta ainakin viisi muuta miestä kiirehti tarjoamaan tulta herra Kivilouhokselle, ja Sipon tikusta hän savukkeensa sytytti.

— Olisi nyt ottanut tulta paremmalta mieheltä kuin Sipolta, kuiskuttelivat matamit. — Sippo siitä vain nyt koko viikon röyhistelee.

Mutta Asko tulla touhusi kaivolle takaisin, ja sylissään hän riepotti suurta, ruskeata kissaa.

— Tässä on se kissa! huohotti Asko. — Tämä sen hiiren vei!

— Vai se sen vei, sanoi tuomari.

— Tämä vei! vakuutti Asko.

Nyt ei ollut asiassa enää mitään epäilemistä, kun oli kerran kissakin nähty. Katseltiin kissaa ja lähdettiin takaisin jatkamaan raastuvanoikeuden istuntoa.

Mutta kun Asko kysyi, pitääkö kissakin tuoda sinne, niin sanoi raatimies Waaranen, että ei tarvitse.

Siihen Sippo arveli:

— No olisihan se voinut kissakin siellä olla… varmuuden vuoksi ja asian valaisemiseksi.

XXIII

Taas istui korkea oikeus, taas vuoleskeli puheenjohtaja lastuja kynästään ja näpsäytteli ne sitten raatimiehen puolelle, ja taas näpsäytteli raatimies Waaranen samat lastut edestään permannolle.

Ja oikeuden puheenjohtaja kysyi… noin vain ylimalkaan, kohdistamatta kysymystään kenellekään erityisesti:

— Siitä mustasta säkistäkö se sitten koko tämä riita alkoi… siitä, jonka me näimme siellä aidalla?

Katselivat toisiaan asianosaiset.

Sitten sanoi rouva Montonen:

— Siitä.

Ja rouva Menlöskin myönsi:

— Siitä. Sen heittivät ensin kauppias Montosen pihasta meidän puolellemme.

— Se on valhe! sanoi rouva Montonen.

Siitä sukeutui laaja väittely. Oikeus siihen lopuksi tuskastui ja sanoi:

— Olkoon miten tahansa… ei siitä kuitenkaan näy selvää saavan.

Oli vielä tutkimatta kunnianloukkauksia koskeva puoli jutussa, ja rouva Montonen oli haastattanut Markulan todistajaksi.

Mutta nyt huomasivat kaikki, että Markulan tila oli kovin heikko. Hän tuskin pysyi jaloillaan ja hymyili ilmeettömästi.

— Mikä sinulla on? kysyi auskultantti Kivilouhos. — Oletko juovuksissa?

— Ju-juovuksissa? änkytti Markula — Mi-minäkö? Kuinka minä juovuksissa… oikeuden edessä! On vain vähän he-heikko oltava…

— No mitäs sinä tiedät tähän asiaan kertoa?

— Mihin asiaan? tiedusteli Markula raukeasti, pidellen kiinni pöydän kulmasta.

— Onko rouva Menlös sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen paikkaräätälin tyttäreksi?

Markulaa nikotti. Sitten hän mongersi:

— No jos on sa-sanonutkin, niin mitäs siitä… tosiasiahan se on.

Vihan puna leimahti nyt rouva Montosen poskille, mutta herra Nilsperi huusi:

— Herra puheenjohtaja! Tämä mies on juovuksissa kuin sika.

— Sikako? kysyi Markula, huiskauttaen veltosti kämmentään. Sitten hän vakuutti:

— Selvä mies… en ole maistanut tippaakaan… mutta päätä huimasee… kun on heikko terveys…

Mutta Häkkisen eukko sanoi ovenpielestä kovalla äänellä:

— Sillä on pullo tuolla porstuassa halkolaatikon takana, ja sieltä se on pistäytynyt vähä väliä maistamassa!

— Yleisö on hyvä ja pitää suunsa kiinni! huomautti puheenjohtaja.

Ja katsoen ankarasti Markulaan hän kysyi:

— Oletteko te tuonut väkijuomia oikeuspaikkaan?

— Jaa minäkö? kysyi Markula, joka koetti selvitä, kun asia alkoi käydä hänelle vaaralliseksi.

Sitten laski hän kaksi mustaa, vapisevaa sormea pöydän reunalle ja vannoi:

— Jos löytyy mitä pulloja halkolaatikon takaa, niin heti saatte tuomita hirteen, herra lakineuvos!

— Konstaapeli Miettinen on hyvä ja käy noutamassa pullon tänne, sanoi auskultantti Kivilouhos poliisille.

Poliisi lähti. Jännityksellä odotettiin hänen tuloaan, Markulan pidellessä kiinni pöydän reunasta.

— Ei siellä mitään pulloa ollut, ilmoitti kaikkein pettymykseksi Miettinen, palattuaan sisään.

— Johan minä sanoin! huudahti Markula, joka oli heittänyt tyhjän pullon torille, lähtiessään kulkueen perässä Menlösin likakuopalle.

— Mutta näkeehän sen jokainen, että se on päissään, huomautti rouva Montonen.

— Niin, kyllä se on tallukassa, kuului mutinaa yleisön joukosta.

— Selvin mies tässä huoneessa! vakuutti Markula ylimielisesti.

— Pitäisi haistaa sen henkeä, onko se ryypännyt, kuului ovensuusta.

Sippo se sieltä niin sanoi.

— Ei teidän tarvitse sieltä ovensuusta neuvoa, sanoi herra Kivilouhos. — Jos konstaapeli Miettinen tulisi haistamaan tämän todistajan henkeä.

Konstaapeli Miettinen astui Markulan eteen ja nuuhki. Sitten hän ilmoitti.

— Tämän Markulan ympärillä tuntuu aina sen verran pulituurin tuoksua, ettei saa oikein selvää, onko se enemmän ryypännyt.

Ja Markulalle hän sanoi:

— Puhalla henkeäsi!

Mutta Markula ei puhaltanut. Päinvastoin veti hän henkeä sisäänpäin.

— Se pidättää hengitystään, selitti Miettinen.

— Mutta ei se pitkään pidätä.

Odotettiin.

Markulan kasvot alkoivat muuttua sinertäviksi.

— Pitääkö sinulle antaa keinotekoista hengitystä! sanoi Miettinen äkkiä, tarttui Markulan käsivarsiin, nosti ne ylös ja painoi sitten, alas, rintaa vasten.

Silloin ei Markula voinut enää pidättää hengitystään. Hän puhalsi voimakkaasti, ja salin täytti väkijuomain tuoksu.

— Tänne asti tuntuu! todistivat torimatamit.

— Viekää se putkaan! sanoi auskultantti Kivilouhos poliisi Miettiselle.

Ja putkaan vietiin Markula.

Silloin aukeni oikeussalin sivuovi, se, joka vei tuomarin huoneeseen, ja sisään köpitti raastuvanoikeuden toinen raatimies, ukko Tujulin, viskaali Tujulinin isä, asettuen vaivalloisesti istumaan tuolilleen tuomarinpöydän ääreen, vastapäätä raatimies Waarasta.

— Päätös tulee, päätös tulee! kuului suhina ja sihinä yleisön joukossa.

Sillä raatimies Tujulin, joka oli jo kahdeksankymmenen vuoden vanha ja umpikuuro, saapui paikalleen silloin, kun oikeus alkoi valmistautua päätöstään tekemään. Siinä hän sitten istui jotain kynää hypistellen, itsekseen mutisten tai huuliaan napsutellen siihen saakka, kunnes päätös oli julistettu.

Ja totta olikin, että oikeus oli päättänyt antaa päätöksensä ja tehnyt sitä varten vahtimestari Komperolle salaisen merkin, josta tämä tiesi lähteä noutamaan ukko Tujulinia, että raastuvanoikeus olisi täysilukuinen.

XXIV

Suljettujen ovien takana harkitsee päätöstään raastuvanoikeus, mutta odotushuoneessa on kova jupina. Milloin se puhkeaa äänekkääksi väittelyksi, silloin hillitsee sen vahtimestari Kompero, sanoen:

— Olkaa hiljaa, akat! Raastuvanoikeus tekee päätöstä!

Jännittävää on odotus oven takana, kun oven toisella puolen ihmisten kohtalot ratkaistaan…

Kuluu viisi minuuttia, kuluu kymmenen minuuttia, kuluupa viisitoistakin minuuttia.

— Kyllä kai se Markula jo nukkuu putkassa, arvelee Häkkisen vaimo.

— Niin, eipäs päässyt päätöstä kuulemaan! ilkkuivat toiset torimatamit.

— Voi voi, nyt se tuomio tulee!

— Niin, ihan tuntuu sydänalassa niin kummalta! Tätä kiusallista odotusta! Mitähän ne nyt niin kauan…?

Herra Menlös seisoo odotushuoneen uunin edessä viiksiään hermostuneena nyppien, kohottamatta katsettaan permannosta. Lähellä häntä seisoo rouva Menlös, puhellen matalalla äänellä Miinan kanssa. Rouva Montonen seisoo selin heihin ikkunan ääressä ja rummuttaa ruutuun sormillaan. Todistajat kuiskuttelevat hiljaa keskenään.

Mutta asianajaja Bums on mennyt viereiseen pieneen tupakkahuoneeseen ja vetelee siellä ankaria haikuja. Eikä hän tiedä, että nuo samassa huoneessa tupakoivat Remes ja Kriikuna ovat juuri ne…

— Antakoon korkeampi voima raastuvanoikeudelle viisautta ja ymmärrystä tekemään päätöksensä sivistyksen ja ihmisyyden vaatimusten mukaan! huokaa setä Salmela.

— Häh! sanoo Nilsperi, kääntyen äkkiä setä Salmelaan päin. — Oikeuden on tehtävä päätöksensä lakipykäläin mukaan, eikä sivistyksen ja ihmisyyden.

— Niin, niin! myöntää setä Salmela. — Mutta huomioon ottaen myöskin sivistyksen ja ihmisyyden vaatimukset…

— Oikeus ei saa ottaa huomioonsa mitään muuta kuin mitä laki säätää! jyrähtää herra Nilsperi, suuri lakimies.

— Jos minä olisin tuomari…, aloittaa setä Salmela.

— Mutta hulluille ei anneta miekkaa! keskeyttää herra Nilsperi töykeästi.

— Puoli tuntia on jo kulunut! sanoi torikauppias Sippo odotushuoneessa.

— Hyvä isä, eikö tästä koko päivänä pääse kahville! päivittelivät torimatamit.

Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä kilahti istuntosalin oven vieressä oleva tiuku, ja sen ääni tuntui äkillisenä hermovärähdyksenä jokaisen odotushuoneessa olijan ruumiissa, niskasta kantapäihin asti.

Sisään kiirehti Kompero, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä avasi hän oven selkosen selälleen ja huusi: — Sisään!

Herra Bums nakkasi palavan sikarin pöydälle, tempaisi asiapaperikäärön kainaloonsa ja kiiruhti joukon etunenään, tunkien torimatamit syrjään, ja tiheänä joukkona pakkautuivat kaikki muut hänen perässään, sanomattoman jännityksen vallassa, kaulojaan kurottaen ja katkonaisesti hengittäen.

Kaksi sekuntia kesti se hiljaisuus, joka seurasi väkijoukon sisään törmäämistä. Raatimies Waaranen oli oikaissut selkänsä ja katsoi juhlallisesti ukko Tujuliniin, joka omissa ajatuksissaan hiljaa höpisi ja huuliaan maiskutteli.

Mutta eipä nyt kukaan katsonut raatimiehiin, vaan hovioikeudenauskultantti Kivilouhokseen kaikki katsoivat…

Kaksi sekuntia vain… mutta sekin tuntui pieneltä iäisyydeltä.

Nyt kohotti oikeuden puheenjohtaja kädessään olevaa paperia… nyt hän katsahtaa asiallisiin ja yleisöön… ja nyt hän avaa suunsa…

— Herra Jumala! huoahti Häkkisen matami, tarttuen kouristuksen tapaisesti sydänalaansa.

" Raastuvanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti harkittavakseen ja …"

Samalla tavoin jylähtää varmaankin korvissamme viimeisenä päivänä tuomiopasuunan ääni. Silloin kaikki muu olevaisuus häipyy näkyvistämme ja kuuluvistamme, ja me kuulemme ainoastaan tuon äänen, joka tempaa meidät valtaansa kuin valtameren suurin hyökylaine pienen palkoveneen, äänen, joka upottaa meidät, ympäröi meidät joka puolelta ja täyttää meidät viimeistä solua myöten ihmeellisellä, läpitunkevalla voimallaan.

Raastuvanoikeuden päätös:

Koska rouva Maria Menlös, niinkuin todistuksista ja hänen omasta tunnustuksestaan on selville käynyt, on antanut palvelijattarensa kaataa likavedet niin lähelle kauppias Montosen kaivoa, että kaivoveden puhtaus saattaa siitä joutua vaaran alaiseksi, niin langetetaan rouva Maria Menlös Rikoslain sen ja sen luvun ja sen ja sen pykälän nojalla 5. markan sakkoon. Ja koska rouva Mathilda Montonen on levittänyt vastaajasta huhua, että tämä olisi käskenyt heittää kuolleen hiiren kantajan kaivoon, eikä ole voinut tätä väitettään toteennäyttää, niin tuomitaan hänet Rikoslain sen ja sen luvun ja sen ja sen pykälän nojalla vetämään sakkoa 5 markkaa. Kaikki muut edesvastuuvaatimukset raukeavat joko aiheettomina taikka toteennäyttämättöminä, ja velvoitetaan kumpikin riitapuoli korvaamaan todistajainsa palkkiot.

Herra Nilsperi niisti äänekkäästi nenäänsä, kuiskasi jotain rouva Montoselle, joka vastasi siihen pienellä pään nyökkäyksellä, astui kaksi askelta eteenpäin, karautti kurkkuaan, muljautti silmiään ja ilmoitti tyytymättömyyttä päätökseen.

Rouva Menlös rykäisi, astui yhden askeleen eteenpäin ja rykäisi uudestaan.

Vihdoin pääsi hän ääneen:

— Onko — onko minua sakotettu, herra pormestari? kysyi hän värähtelevällä äänellä.

— On, myönsi auskultantti Kivilouhos ystävällisesti.

Raatimies Waaranen nyökäytti päätään, nipsautti viimeisen lastun pöydältä ja sanoi:

— Viisi markkaa.

Tähän asti oli rouva Menlös ollut kalpea, mutta nyt karahti hän tulipunaiseksi ja huudahti:

— Sehän on… sehän on…

— Rouva, rouva! huusi Miina hätäytyneenä.

— Mitä se on? kysyi Nilsperi uteliaasti.

— Rakas Maria, hillitse itsesi! kuiskasi taloustirehtööri Menlös.

— Ole vaiti! sanoi rouva Menlös.

— Mitä se oli? uteli Nilsperi.

Rouva Menlös astui vielä askeleen eteenpäin, kohotti — sitten uhmaavasti päätään ja sanoi lujalla äänellä:

— Minä valitan!

XXV

Sekavin tuntein poistuivat kaikki oikeussalista.

— Näinkö se päättyikin?

— Niinhän se taisi päättyä.

— Ei ole tässä kaupungissa ennen moista päätöstä kuultu, sanoi Häkkisen matami.

— No se olikin nyt kerran oikea Salamoonin tuomio, akat! sanoi torikauppias Sippo eukoille. — Semmoisia tuomioita kun tuomarit vähän useammin mätkisivät, niin lähtisi se akoilta riitelemisen halu. Vähän suuremmat sakot olisi vain saanut olla.

— Niin, mitäs ne nyt tuonvertaiset sakot semmoisille rikkaille!

— Ihan se on kuin pilkan tekoa.

— Mutta kun köyhää sakotetaan, niin kyllä silloin rojautetaan niin, että menee rahat ja kukkarot.

— Se onkin oikein, että köyhiä enemmän sakotetaan, sanoi Sippo. — Köyhien pitääkin elää äyrinsä mukaan ja siivosti… antaa rikkaiden tapella ja käräjöidä.

— Mutta näittekö, akat, miten se Nilsperi silmänsä mullisti? Minä luulin, että se siihen paikkaan pakahtuu.

— Johan se nyt pakahtuisi! Isommat rahathan se asianajaja aina saa, kun ei tule päätös mieleinen, vaan saa vielä valittaa ja juttua jatkaa.

— Taitaahan se niinkin olla…

— Niin se justiinsa onkin… on ne herrat osanneet asiat niin järjestää, että ne aina hyötyvät, kävipä puolin tai toisin.

— No turhaankos heiltä sitten olisi pitänyt mennä isot opit ja korkeat kouluutukset! sanoi Sippo, joka oli ehtinyt kojulleen ja avasi sen lukkoa.

Mieltäkiinnittävä virkistyshetki oli päättynyt. Torilla alkoi taas työn ja toimen aika.

Setä Salmela sanoi Kriikunalle:

— Mielestäni oli tämä päätös sopusoinnussa sekä sivistyksen että ihmisyyden kanssa. Ehkä olisi se ollut sitä vielä suuremmassa määrässä, jos ei olisi tuomittu minkäänlaisia sakkoja, vaan olisi vain kanteet kumottu molemmin puolin ja kuitattu kulut asiallisten kesken.

Mutta Remes sanoi siihen:

— No täytyihän sitä nyt antaa vähän sakkoa edes toriämmien mieliksi.

Asianajaja Nils Pehr Bums sanoi rouva Montoselle:

— Olisi hulluutta jättää juttua tähän. Moinen päätös on suorastaan käsittämätön. Minä panen pääni pantiksi, ettei se pidä hovioikeudessa. Paljon olen minä asioita ajanut, mutta enpä ole vielä näin typerää päätöstä nähnyt.

— Niin, tietysti me valitamme, sanoi rouva Montonen. — Tämähän on skandaali!

— Hävytöntä! sanoi rouva Menlös miehelleen. — Hävytöntä! Minun teki mieleni sanoa se heille päin naamaa.

— Ja minä jo pelkäsin, että rouva sanookin sen, kertoi Miina. — Silloin me olisimme joutuneet jokainen linnaan.

— Vaikka linnaankin! sanoi rouva Menlös. — Tämä on sittenkin hävytöntä. Tämä on väärä tuomio!

Ja kääntyen herra Menlösin puoleen hän sanoi:

— Eikös ole niin, Menlös?

Johon herra Menlös vastasi:

— Kyllä se niin on, rakas Maria.

— Minä valitan vaikka senaattiin asti, sanoi rouva Menlös. — Minun täytyy saada oikeutta!

Herra Menlös huokasi. Eikö tämä kirottu juttu koskaan lopu? Ikävältä näyttää yhä edelleen tulevaisuus. Ikävältä ja pimeältä.

Kun kaupungilla levisi sanoma tästä tuomiosta, niin synnytti se äärettömän hämmästyksen ja hälinän. Jos raastuvanoikeus olisi antanut päätöksen, että rouvien Menlösin ja Montosen on tarjottava toisilleen vehnäskahvit sekä limonaadia tuoreiden leivosten ja hedelmäin kera, niin ei se olisi voinut herättää suurempaa ihmettelyä kuin tämän oikeusjutun tällainen päättyminen. Kuuluihan puheenjohtaja tosin esittäneen päätöksensä tärkeän näköisenä ja lakikielellä, ja lieneehän se silloin maininnut joitakin Rikoslain pykälöitä, joita ei tietysti kukaan muista — lieneekö sellaisia pykälöitä koko laissa? — mutta siitä huolimatta oli moni sitä mieltä, että oikeus oli nähtävästi tehnyt pilaa koko asiasta.

Saa vain nähdä, eivätkö tuomarit nyt itsekin joudu sakkoihin ymmärtämättömyydestä virantoimituksessa, lukuunottamatta Tujulin-vanhusta, sillä hänhän on tietysti viaton, kun ei ole mitään kuullut.

Olipa kaupungissa tietenkin joitakuita kevytmielisiä irvihampaita, jotka samoin kuin torikauppias Sippokin pitivät päätöstä oikein Salomonin tuomiona, mutta vakavammat ja ajattelevammat ihmiset — ja nehän ne sentään ovat kaupungissamme enemmistönä, Luojan kiitos! — pudistelivat päätään ja sanoivat:

— Semmoista se on, kun ei tänne koskaan saada vakinaista pormestaria! Koko oikeudenkäyttö joutuu rappiolle.

XXVI

Talvi on vielä ja paksulti lunta maassa, mutta jopa sentään vanhat, rakkaat merkit ennustavat, että talven valta lähenee murtumistaan ja kevät on ovella.

Alenneet ovat hanget katujen varsilla, alenneet ja mustuneet. Päivisin monesti räystäät vettä tippuvat, kun aurinko lämpimästi paistaa ja lieto länsituuli hiljalleen löyhähtelee pitkin Papinkatua.

Torilla sanovat heinäkuormia kaupunkiin tuoneet maalaiset, että ostakaa nyt niin pitkään kuin aikaa vielä on. Viimeiset heinät näissä alkavat olla ladon pohjalta, ja kuka tietää, uskaltaako enää viikon parin päästä ensinkään jäälle lähteä. Nytkin siellä on paikka paikoin vettä niin, että hevoselta polvet kastuvat.

Oli varhainen aamu.

Kauppias Adam Montonen oli noussut tavalliseen aikaan, käynyt puodissa sanomassa hyvää huomenta kauppa-apulaisilleen ja pistäytynyt makasiinissakin antamassa ohjeita Antti Peuraselle, jolla näinä aikoina oli paljon työtä, kun maakauppiaat kiiruhtivat ostamaan suuria jauhomääriä ennen kelirikon alkua.

Sitten oli hän taivastellut hetkisen tallin edessä, jossa renki suki hevosia, taputellut hevosia lautasille ja kysynyt, joko ruunan jalka pian paranee.

Aamuhämärä hälveni hälvenemistään ja kaikki näytti lupaavan kirkasta säätä.

— Alkaa tästä kai näistäpuolin kevätkin tulla, sanoi kauppias Montonen.

Ja renki vastasi:

— Taitaapa tulla. Siitähän tuo jo vähän ilmassa hajahtaa.

Sanomalehden kantajapoika, lakkireuhkana korville asti painettuna ja isän suuret saappaat jaloissaan, tuli portista, sillä tänään oli taas kaupunkimme pienen sanomalehden ilmestymispäivä.

Poika aikoi viedä lehden tavalliselle paikalleen herrasväki Montosen lasikuistin penkille, ulko-oven viereen, mutta kauppias Montonen huusi pojalle:

— Tuohan se tänne!

Poika toi.

Kauppias Montonen otti tuoreen, vielä painomusteelta tuoksuvan lehden pojalta ja lähti sisään työhuoneeseensa silmäilemään lehteään.

Hän istuutui nojatuoliinsa kirjoituspöydän ääreen, kohotettuaan ikkunaverhoa korkeammalle, mutta kun päivänvaloa ei vielä sittenkään ollut oikein riittämään asti, sytytti hän kynttilän ja alkoi tutkia lehden sisällystä.

Kuinka välinpitämättömästi hän sen tekikään.

Niin, kuinka välinpitämättömästi me tavallisesti otammekaan tuollaisen pienen sanomalehden käteemme!

Tartumme siihen paljon välinpitämättömämmin kuin veitseen ja haarukkaan aamiaispöydässä.

Mehän tiedämme, että se maksaa vain puolen neljättä markkaa vuosikerta, ja että sen ilmoitushinnat ovat 8 penniä millimetriltä etusivulla ja 6 penniä takasivulla. Tiedämme ehkä senkin, että sen toimittaja on velkainen mies, jolla on viisi lasta, ja lehden konttorissa käydessämme olemme kurkistaneet avonaisesta ovesta toimitushuoneeseen ja nähneet, että sen tärkein huonekalu on suuri pöytä, jolla ajelehtii sanomalehtiä, mustepulloja, liimapulloja, vanhat sakset ja kynänvarsia ynnä muuta sekalaista tavaraa toivottomassa epäjärjestyksessä.

Mitäpä erinomaista voisikaan siis sellainen lehti meille kertoa? Avaamme sen kuin avaisimme nenäliinamme, mutta nenäliinaamme pidämme kuitenkin paljon tärkeämpänä ja avaamme sen joutuisammin, varsinkin jos meillä on nuha.

Ja silmäiltyämme viisi minuuttia lehden vähäpätöisiä uutisia ompeluseurain iltamista ja laihoja sähkösanomia, jotka kertovat aseman Meksikossa olevan edelleenkin uhkaavan ja kuuluisan napamatkailija Polariuksen saapuneen kotiin kaksi vuotta kestäneeltä retkeltään, heitämme lehden pois, viitsimättä enää vaivautua lukemaan sen alakertaa, jossa lehden "Mulipää" varmaankin taas juttelee siitä kauppatorin kiveämiskysymyksestä.

Mutta sattuupa kuitenkin joskus, että jollakin palstalla huomaamme pienen ristin, ja koska meidänkin on vaikea jättää lukematta kuolinuutisia, päätämme vilkaista, kuka on kuolleeksi mainittu. Ehkäpä joku herrastuomari, joku noita kerran kuussa kuolevia herrastuomareja, joka on tehokkaasti ottanut osaa paikkakuntansa kunnallisiin ja valistusrientoihin.

Ja niinpä me vilkaisemmekin nimeä, joka on sitä helpompi löytää, kun se on harvennettu.

Silloin me äkkiä vavahdamme, ja tuo puolen neliömetrin laajuinen paperipala, jonka kuka tahansa voi ostaa viidellä pennillä lehden konttorista ja konttorille sittenkin jää vielä kaksi penniä puhtaaksi voitoksi, alkaa vapista kädessämme.

Sillä tuo harvennettu nimi onkin parhaan ystävämme, ehkäpä läheisen sukulaisemmekin nimi.

Hyvä isä! Vastahan me viikko sitten vietimme iltaa saman miehen kanssa, ja silloin oli hän vielä mitä parhaissa voimissa. Mutta nyt on hän vainaja!

Näin voi tuo pieni lehti kostaa meille sen välinpitämättömyyden, jolla aina olemme sitä kohdelleet.

Mutta voi se kostaa sen toisellakin tavalla.

Ja kauppias Adam Montoselle kosti lehti toisella tavalla.

Kauppias Montonen vilkaisi haukotellen etusivun ilmoituksia, joista lehden oman kirjapainon olivat useimmat ja silmäänpistävimmät, käänsi sitten lehteä ja joutui täten tekstiosastoon.

Johtavan kirjoituksen otsikkona näkyi olevan "Pääelinkeinoamme kohottamaan!"

— Niin, kohota sinä vain! ajatteli herra Montonen ja siirtyi eteenpäin.

Mutta äkkiä pysähtyi keinutuoli ja vapisevin käsin laski herra Montonen lehden eteensä pöydälle, pyyhki otsaansa ja silmiänsä ja kumartui sitten varovaisesti uudestaan lehden yli, kuin olisi hän pelännyt sen palstoilta myrkyllisen höyryn tuoksahtavan häntä vastaan.

Uudelleen, yhä uudelleen luki herra Montonen tuon kohdan. Ja sitten alkoi hänen sisässään kuin tulivuoren purkaus: jymähtelee ja vavahtelee, tärisee maa-emo, sitten jysähdys kuin tuhat suurta tuliputkea ulvahtaisi, ja tulta ja savua ja kuumia kiviä syöksähtää kohti korkeutta.

Sellaiseltapa nyt tuntui kauppias Adam Montosen sielussa, ja ulkonaisesti purkautui tämä mahtava sielullinen liike hänen lyhyehkön, paksuhkon ruumiinsa eleissä ja otteissa siten, että hän työnsi nojatuolinsa rajulla liikkeellä kauaksi pöydästä ja hypähti ylös, alkaen kiivaasti kävellä edes takaisin huoneessa.

Ei hän nyt näe mitään ja tuskinpa kuulisikaan mitään. Kahdesti sysää hän kassakaapin vieressä olevan tuolin nurin ja molemmilla kerroilla nostaa hän sen vaistomaisesti taas pystyyn.

Ilmaa! Hänen täytyy saada ilmaa!

Täällähän on tukahduttavan kuuma!

Ja kauppias Montonen kiiruhti avaamaan ikkunan, joka rysähtäen lensi auki.

Helisevät ruudut sysäyksen voimasta ja hevosia sukiva renki kääntää päätään ja kysyy:

— Huusiko kauppias jotain?

— Ei… en…, vastaa kauppias käheällä äänellä, ottaa lunta ikkunalaudalta ja hieroo sillä otsaansa.

Ja kuin unissa liikkuja sulkee kauppias Montonen jälleen ikkunan, painaa hakaset huolellisesti kiinni, pyyhkii lumen kostuttamaa otsaansa nenäliinalla ja alkaa taas kävellä edes takaisin, edes takaisin, näkemättä mitään ja kuulematta mitään.

Mutta äkkiä välähtää jotain hänen mielessään ja kuin käärmeen pistämänä kääntyy hän katsomaan taakseen, sydämen jyskyttäessä ja korviensa humistessa. Puoleksi tajuttomana tuijottaa hän seinäalmanakkaan.

Niin, mitä hulluja hän tuumii! Päivätkin menevät sekaisin.

Eihän nyt ole huhtikuun ensimmäinen päivä. Olisihan hänen pitänyt se muutenkin muistaa! Mutta jos olisi ollut aprillipäivä… silloin se kirottu lehti tavallisesti syöttää jonkin oikein aika valheen.

Aikaapa toki vähitellen rauhoittua kauppias Adam Montonen, ja uudestaan tarttuu hän lehteen.

Mutta vielä nytkin tahtovat nuo pienet mustat rivit hyppiä ja keinua hänen silmissään.

Ei ole koskaan ennen tehnyt kahden rivin uutinen häneen sellaista vaikutusta.

Eikä ihme.

Sillä ensimmäisenä paikkakunnan uutisena on seuraava lyhyt, mutta selvä tiedonanto:

"Arvonomi.

Kauppaneuvoksen arvonimen on saanut kauppias Adam Montonen".

Vielä pari kertaa vetää kauppaneuvos Montonen syvään henkeä. Sitten ottaa hän sikarin ja jää se sormien välissä tuijottamaan ulos pihamaalle, jossa renki yhä hevosia sukii ja puhdistaa.

— Sukii hevosia… ajattelee kauppaneuvos Montonen kuin unissaan. — Matti sukii hevosia… kauppaneuvos Montosen hevosia…

Kauppaneuvos Montonen ravistelee itsensä hereille, sipaisee kädellä kasvojaan ja kävelee eteiseen puhelimen luo. Omituista, kuinka osasikin lyödä polvet heikoiksi!

Ei, ei toimittaja ole enää täällä, vastaa neiti lehden konttorista. — Jaa, se uutinen? Se saatiin puhelimitse Helsingistä… olisi sieltä tullut joukko muitakin samanlaisia uutisia, mutta täytyi ottaa vain tärkein, kun lehti olisi muuten myöhästynyt painosta… niin, niin, kyllä se on varmasti oikea uutinen… se on uutistoimiston virallisia uutisia… onnea vain, herra kauppaneuvos! Ei kestä, herra kauppaneuvos!… sti!

Edes takaisin, edes takaisin kävelee taas kauppaneuvos Montonen huoneessaan.

Kuinka kohtelias tuo neiti Wenho sentään on! Hyvin miellyttävä tyttö! Mitähän sillä onkaan palkkaa, tyttöparalla? Täytyy ensi johtokunnan kokouksessa ottaa siitä selvä. Täytyy merkitä muistikirjaan, ettei unohdu. Ja toimittaja on ahkera mies… vielä lehden painoon mennessäkin soittelee uutisia Helsingistä asti… Ei ole miestä nähtykään moniin aikoihin tässä talossa. Mutta ensi sunnuntaina täytyy hänen tulla perheineen meille päivällisille.

— Olipas se, olipas se…! Ei olisi uskonut…

Ja kauppaneuvos kävelee kädet selän takana huoneessaan.

Aamu valkenee.

— Olipas se… olipas se… eihän sitä muistanut enää odottaakaan… kun se viipyi niin kauan… ja tuo riivattu hiirijuttu on sotkenut kaikki asiat…

Tuntikauden on jo rouva Montonenkin ollut ylhäällä. Keittiössä on hän antanut kaikki määräykset päivän ohjelmasta päivälliseen asti. Sitten tulee hän keittiöstä ruokasaliin ja istuutuu pöydän ääreen juodakseen kupin kahvia ja syödäkseen ranskanleivän viipaleen. Siinä on päivän sanomalehti monin kerroin taivutettuna hänen kuppinsa alle. Mitäs se ukko on sitä tuohon pistänyt?

Rouva Montonen avasi lehden ja alkoi, käännettyään sen luonnolliseen asentoonsa, katsella ilmoituksia.

Ei ollut ketään kihloihin mennyt eikä edes kuollutkaan. Harvoinhan meillä kuollaan ja vielä harvemmin kihloihin mennään.

Lähetysyhdistyksen ompeluseuralla on perheiltama… niin, niin, niinhän piti ollakin.

Ja Heikki Remes ilmoittelee joka numerossa "hyviä vehnäjauhojaan". Uskoisihan tuon jo vähemmälläkin. Ei meidän pappa paljon ilmoittele, mutta kylläpä kauppa silti käy.

Rouva Montonen käänsi lehteä.

Poikain kamarissa vaati Maire Mielikki Minerva Mattia pukeutumaan.

— Nouse heti ja pue yllesi!

Mutta Matti Mainio Mikael huusi:

— Kuule, älä kisko peitettä!

— Kiskon kunnes nouset. Ei nyt ole enää mikään nukkumisen aika!

Matti Mainio vain vastaan hangoitteli.

— Mene matkaasi! Osaan minä nousta sinuttakin!

— En mene ennenkuin nouset! Vai pitääkö minun mennä sanomaan äidille?

— Vai kantelemaan taas, kielilakkari!

Ja suuttunut Matti alkoi haukkua:

— Mairikki kairikki kappurajalka!

Silloin kuului ruokasalista äidin kimeä kiljahdus. Lapset oikein säikähtivät.

Mitä se oli? Tyyni, arvokas rouva Montonen ei koskaan huutanut eikä kirkunut.

Maire juoksi heti ruokasaliin.

Mutta äiti ei ollut enää siellä. Siellä oli vain nurin kaatunut kahvikuppi, jonka musta sisällys kiireesti käytti tilaisuutta valloittaakseen mahdollisimman suuren alan lumivalkoisesta pöytäliinasta.

Ei, rouva Montonen on isän huoneessa, jossa hän seisoo miehensä nojatuolin ääressä vedet silmissä, kykenemättä puhumaan mitään. Vaiti on hän ja taputtelee vapisevalla kädellään hiljaa Aataminsa turpeata, partaista poskea…

Ja kauppaneuvos Montonen, joka on nojautunut taaksepäin, hymyilee hillitysti, katsellen ulos ikkunasta ja naputellen sormillaan keinutuolin käsinojiin.

Hymyilee, hymyilee hillitysti kauppaneuvos Montonen ja naputtelee lyhyillä, paksuilla sormillaan keinutuolin käsinojiin.

Hänessä alkaa jo olla jotain ylimysmäistä…

Niin alkoi tämä päivä, suurin päivä herra Adam Montosen ja koko perheen elämässä.

Nopeasti levisi tieto kaupungillekin. Tulihan sanomalehti melkein joka taloon.

— No nyt! Nyt tuli Montosesta kauppaneuvos!

— Älä valehtele! Aina sinä…

— Katso itse, peijakas!

— No niinpähän on! No voi sun juutas!

— Nyt se on taas meidänkin kaupungilla kauppaneuvos!

— No niin on, niin on! No voi sun…! Vai nyt se tuli!

Ja vaimoväki juoksee kertomaan uutista pihan peräläisille, joille ei tule lehteä.

— Älkää ihmeessä! Vai jo tuli!

— Jo tuli, jo tuli!

— Kyllähän sitä on odotettukin… jo monta vuotta.

— Niin, niin! On odotettu! Mutta tulipas viimein! Ei koko kaupungissa muusta puhuttu. Jokaiselle maalaisellekin se torilla ensimmäiseksi kerrottiin.

Mutta maalaiset, nuo omituiset ihmiset, eivät osaa siitä niin innostua kuin kaupunkilaiset… innostunevatko mistään?

Toiset kohteliaisuuden vuoksi myönnyttelivät:

— Vai niin, vai niin…

Mutta muuan lammasnahkaturkkinen ukko murahti:

— Ka tulipa tuosta nyt vaikka mikä!

Eiväthän ne lammasnahkaturkkiset paljon ymmärrä arvonimistä. Taikka vaikkapa ymmärtäisivätkin, niin eivät ole ymmärtävinään. Ne ovat niin pahanpänttäisiä.

Ukko Blomkvist, postimestari, sanoi:

— Taitaa sitten olla tänä päivänä Montosenkin leuka vähän kekallaan… mutta olihan tuo joka tapauksessa hauska, että muistettiin viimein tätäkin maailmanlopun nurkkaa. Kun nyt vielä saataisiin oikea pormestari — ja pappi Kettunen hiiteen!

Piririm… piririm…

Kauppaneuvos Montosen puhelin se niin soi.

Se soi lakkaamatta koko aamupäivän.

Piririm… piririm…

Mutta ei vain mene kauppaneuvos Montonen itse koskaan ensimmäisenä puhelimeen, vaan Matti Mainio Mikael on saanut puhelimeen vastaamisen urakalla suorittaakseen.

Piririm… piririm…

— Halloo! Matti kimeällä äänellään huutaa. — Isäkö? On isä kotona, kyllä minä kutsun.

Ja sitten juoksee hän huutamaan isälleen:

— Taas isä kiittämään, sukkelaan!

Tulee kauppaneuvos Montonen puhelimeen.

— Halloo! Ahaa, velikö se on! Jahaa… heh heh hee… kiitos, kiitos! Niin, niin… he he he…! Veli käy nyt meillä! Terveisiä rouvallesi! Kiitos, kiitos, he he he…

Sitä loppumatonta onnentoivotusten sarjaa, sitä loppumatonta kiittelemistä, sitä taukoamatonta, sydämellistä hehetystä!

Kun ne kaikki onnittelijat ovat niin leikillistä väkeä! Sydämestään ne onnittelevat ja niin lämpimästi, mutta osaavatpa, vietävät, siinä sivussa pieniä sukkeluuksiakin lasketella: no eikös tunnu moiselta… no nyt veli vissiin pistää klubilla pieneksi trimtamtilkutiksi parhaille ystävilleen… älä, hyvä veli, suutu, jos en aina muistaisi aluksi sinua arvonimelläsi tituleerata…

Leikillistä ja hauskaa väkeähän ne ovat, nämä meidän kaupunkilaiset, he he he…

Piririm… piririm…

— Isä, kiittämään!

— Halloo! Kiitos, kiitos! He he he… aivan niin… veli pistäytyy nyt huomenna meillä, mamma taitaa oikein kahviksi pistää, he he he…

Oltiin aamiaisella.

— Tämä on ensimmäinen aamiainen kauppaneuvos Montosen perheessä! hoksaa Maire Mielikki Minerva, ja isä hyvillään hekottelee:

— Niin on, he he he…

Silloin avautui eteisen ovi ja kaikki kauppaneuvos Montosen kolme kauppa-apulaista sieltä hämillään tulivat, seisoen toinen toisensa selän takana, vanhin, pisin ja laihin etunenässä.

— Isä, mene eteiseen, siellä ovat meidän puotilaiset, kuiskasi rouva Montonen ja nyhjäisi miestään kylkeen.

Kauppaneuvos Montonen rykäisi, lykkäsi tuoliaan taaksepäin ja lähti eteiseen.

— Anteeksi, että me ruoka-aikana… me vain… toivottaa onnea herra kauppaneuvokselle… toivottaa, onnea… ja… ja…

— Kiitos, kiitos!

Ja kauppaneuvos Montonen puristi jokaisen apulaisensa kättä.

Ei ollut kauppaneuvos Montonen mikään puheiden pitäjä, mutta tällä kertaa hän aivan odottamatta piti pienen puheen:

— Te olette… hm… aina olleet uskollisia palvelijoita… hm… minä olen teihin hyvin tyytyväinen ja… hm… olen päättänyt antaa teille viidenkolmatta markan palkankoroituksen kuussa… olen sitä jo kyllä ennemmin ajatellut… hm… kiitos nyt vain…

Puolen tunnin kuluttua kävivät myöskin makasiinimies Antti Peuranen ja renki onnittelemassa. Kymmenellä markalla kuussa kohosivat heidänkin palkkansa.

XXVII

Seuraavan päivän aamu.

On vielä sakea aamuhämärä.

Poikien kamarin ovi narahtaa ja sisään livahtaa valkopukuinen olento.

Kummitusko? Enkelikö?

Ei kumpikaan. Kummituksethan ilmestyvät, niinkuin yleiseen tiedetään, vain puolen yön aikaan tai viimeistään kello yhden aikaan yöllä, eivätkä puoli seitsemän aikaan aamulla, ja enkelit taas liidellevät mieluimmin ikkunasta sisään. Ei missään luotettavissa kirjoissa kerrota heidän kulkevan ovia narisutellen huoneesta toiseen.

Ei, se on vain yöpukuinen tyttö, tukka auki ja tohvelit jaloissa. Se on viisitoistavuotias Maire, tarkemmin sanoen Maire Mielikki Minerva, joka nykii poikia olkapäistä ja sanoo:

— Vetäkää housut jalkoihinne ja tulkaa laulamaan… heti!

Mutta pojat ne vain unentohjakassa koettavat nykiä peittoa korviinsa.

— Ylös, heti! Taikka minä kiskaisen teidät koivista lattialle!

Se on hyvin reilu tyttö, se Maire Mielikki Minerva. Ei se turhia kursaile.

Mutta uniset pojat, päätään peitteen alle tunkien, mutisevat:

— Mitä laulamaan… ei nyt ole mikään nimipäivä… eikä syntymäpäiväkään…

— Olkoon tai ei, mutta nyt isälle laulamaan! Tai tuonko minä vesilasin?

Se on kamala uhkaus. Maire Mielikki Minerva on ennenkin tällaisissa tapauksissa noutanut vesilasin ja tiputellut siitä kylmää vettä poikien niskaan.

Eihän siinä mikään auta. Poikien on noustava. Mutta kyllä he samalla sisartaan haukuskelevat.

Ja parin minuutin kuluttua kajahtaa vanhempien makuuhuoneen oven takaa heleä-ääninen:

"Herää! Herää! Herää! Herää, jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla…"

Siihenpä herääkin kauppaneuvos Montonen. Ja juuri samassa kuuluu ikkunan alta voimakas kuoro bassojen mahtavasti jyristessä:

"Sua tervehdin! Mä sua tervehdin! Kun tyyni on yö ja tähtitaivas hohtaa…".

On nyt laulua! Lauletaan oven takana ja lauletaan ikkunan alla.

Kauppa-apulaisyhdistyksen kuoro siellä ikkunan alla on kunniatervehdyksellään.

Kiireesti alkaa pukeutua kauppaneuvos Montonen. Olipa tämä odottamaton ja hauska yllätys… turhaahan se nyt tosin oli, mutta täytyyhän kumminkin nousta kiittämään… kyllä ihmiset sentään ovat kovin ystävällisiä.

Mutta eivät olleet vielä lopussa yllätykset.

Kajahtaa samassa ikkunan alla, kajahtaa niin että lasit helisevät:

"Taa raa, tara rara raa…"

Torvisoittoa se on.

Porilaisten marssin uljaat säveleet siellä raikuvat.

Sinne on kahlannut lumihankeen ikkunan alle vapaaehtoisen palokunnan torviseitsikko, ja siellä se nyt tärisyttelee mahtavalla voimalla, polviaan myöten lumessa.

Mutta syrjempänä seisoo laulukuoro, valmiina aloittamaan toisen laulun.

Kosteiksi käyvät kauppaneuvos Montosen silmät. Tämä on aivan liiallista kunnioittamista. Enhän minä olisi tätä ansainnut. Aivan liiallista, aivan liiallista…

Ja koko päivä!

Loppumatonta juhlaa, loppumatonta juhlaa! Aamusta iltaan!

Meni siinä aamiaiset ja päivälliset ohi, ilman että niitä yritettiinkään laittamaan. Mutta kukapa niitä nyt muisti ajattelemaankaan!

Vieraita, kukkia, puheita… leikillisiä puheita ja vakavia puheita. Oli siinä keittiön puolella tulinen kiire kahvin keitossa, kuppien pesussa, leivosten järjestelyssä, lasien kuivaamisessa, pullojen avaamisessa. Ei ehtinyt kunnolla hengittämäänkään. Yksi palvelijattarista ei ehtinyt paljon muuta tekemään kuin kahvia keittämään. Kun yhden pannun nostit tulelta niin ala heti toista laatia hellalle.

Mutta eihän ihminen tule kauppaneuvokseksi kuin kerran eläissään. Ja suurin osa ihmisistä ei tule kertaakaan!

Puolen päivän aikaan olivat juhlallisuudet ylimmillään.

Niin paljon vieraita! Lauluseuralaisiakin oli kahdeksantoista henkeä. Kovasti se semmoinen joukko kukilla koristettua kahvipöytää rasitti ja verotti, mutta sepä joukko se antoikin juhlalle oikean leiman. Vähä väliä se keskellä salia uuden laulun kajahdutti, ja kun kauppaneuvos Montonen pyysi saada tarjota laulukunnan rahastolle pienen, vaatimattoman avustuksen, sata markkaa, niin kuiskasi johtaja jotain laulajien korvaan, koputti tahtipuikollaan tuolin selkään, kohotti molemmat kätensä ylös ilmaan kuin uimataituri, joka korkealta lavalta valmistautuu hyppäämään mereen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti repäisevä, mahtava:

"Tuhat kertaa eläköön…!"

Suurenmoinen oli varsinkin setä Salmelan puhe.

Sointuvalla, värähtelevällä äänellä tämä kunnioitettava, nuorekas vanhus puhui siitä suuresta merkityksestä, joka kauppias Montosen — kauppaneuvos Montosen, korjasi puhuja, — elämäntyöllä on ollut paikkakunnallemme, puhui hänen hyvästä, jalosta sydämestään, joka ei koskaan unhota köyhiä ja sorrettuja, puhui hänen jalosta, ylevästä puolisostaan, joka on kaikkien kunnon perheenemäntien esikuva, puhui hänen kauniista kodistaan ja yhtä kauniista perhe-elämästään, ja puhui niistä suurenmoisista lahjoituksista, joita kauppaneuvos Montonen on tehnyt sivistyksen ja ihmisyyden aatteiden edistämiseksi, ja joitten johdosta hän on ansainnut tulevienkin sukupolvien kiitollisuuden ja kunnioituksen…

Kaikki olivat hyvin liikutettuja tämän puheen aikana, ja kaikkein enimmän liikutettu oli setä Salmela itse.

Puheensa loppupuolella hän melkein itki.

XXVIII

Niin hauskaa ja juhlallista oli siis kauppaneuvos Montosen perheessä.

Mutta millaista oli elämä samaan aikaan aidan toisella puolen, taloustirehtööri Menlösin perheessä?

Ikävää se siellä oli, ikävää ja alakuloista.

Rouva Maria Menlös ei paljon puhunut, ei pukahtanut. Synkän näköisenä hän vain liikkui omissa hommissaan, jääden tuon tuostakin tuijottamaan raskaissa ajatuksissaan eteensä.

Kaisu itkeskeli hiljaa ompeluksiensa ääressä. Eikö tämä surkeus koskaan lopu?

Ja taloustirehtööri Menlös istui allapäin asekamarissaan. Ei maistunut lukeminen, ei huvittanut aseiden käsitteleminen. Piippukin unohtui.

Hänkin ajatteli: milloinkahan tämä loppuu?

Miinakin oli huonolla tuulella. Hänen täytyi nyt kantaa likasangot navetan taakse, ja siellä oli paljon lunta, eikä polkua sinne minkäännäköistä.

Kantautuivat ne viestit kauppaneuvoksen talossa vallitsevista juhlallisuuksista Menlösinkin perheen korviin, mutta niistä ei puhuttu sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa.

Sen oli rouva Maria Menlös kuitenkin mielessään vannonut: juttua jatketaan viimeiseen oikeusasteeseen asti! Nyt ei hän enää ainakaan peruudu. Kävi sitten miten kävi.

Surumielin siirrymme pois Menlösin talosta ja ohjaamme kulkumme torille.

— Markula kuuluu taas viime yönä olleen putkassa, kertoi Häkkisen matami.

— Niin, nyt se on viskaalin armon aurinko laskenut, niinkuin se viskaali sille kerran ennusti. Mutta kukas käskee juovuksissa oikeuden eteen astumaan!

— Sanokaas muuta! Jos olisi meillä ankarampi pormestari, niin linnassa istuisi nyt Markula semmoisesta rikoksesta.

— Niin istuisi.

— Mutta olisi se ollut soma kuulla sitä Markulan todistusta, jos se olisi ollut niin paljon tolkussaan, että olisi osannut todistaa.

— Liekö tuolla ollut mitään oikeata todistamistakaan…

— Markulallako? Hyvänen aika! Markulahan se juuri ne pahimmat loukkaukset kuljetti Menlösin kyökistä Montosen kyökkiin ja Montosen kyökistä Menlösin kyökkiin. Ja niissä olikin semmoisia sanoja, että jos vain ne olisivat oikeuden korviin tulleet, niin kyllä, olisivat sakot olleet vähän erikokoiset! Jos siitä olisi paljailla sakoilla selvittykään.

— Niin, mutta mitäs se nyt enää välittää koko asiasta rouva Montonen, kun semmoinen ilo tapahtui! Kemuja siellä kuulutaan pidettävän yötä ja päivää, ja niin sanoi Maijastiina Mönkkynen, joka siellä on kyökissä astioita pesemässä ollut, kuluvan kahvia ja vehnäsiä ja kaakkuja, ettei sillä ole mitään määrää. Samppanjaakin kun ovat juoneet kymmeniä pulloja… joka kuuluu olevan niin hirveän kallista…

— Vai oikein samppanjan kanssa!

— No oikein!

— Niin, niin, kyllähän rikkaiden kelpaa!

— Niin, niin, kyllähän niiden kelpaa.

— Mutta oikein sääliksi käy sentään tuo Menlösin rouva, kun se on niin masentuneen ja vanhentuneen näköinen. Näittekö sitä tänä aamuna, kun se täällä torilla kävi?

— Näinhän minä. Ja neitiä tulee ihan surku!

— Niin, niin, viatonhan se on, lapsiraukka, olipa äiti millainen tahansa.

— Viatonhan se on. Mutta minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle, kolmanteen ja neljänteen polveen… juu, juu…

Ja silmiänsä pyyhkäisi kunnon matami.

Jatkamme matkaa.

Jos menisimme esimerkiksi Raatihuoneenkadun mäelle? Siellähän emme olekaan pitkään aikaan käyneet.

Pikkupojat ne siellä mäkeä laskea viilettelevät niinkuin ennenkin. Ja niinkuin ennenkin paiskelevat he jääpalasilla ja kokkareilla sitä tien vieressä olevaa, valkeaksi maalatusta rautapellistä tehtyä taulua, jossa on kirjoitus:

"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla".

Asko Peuranen se siellä häärää muiden mukana.

Askolla ei muuten, ohimennen sanoen, ole enää todistajapalkkiotaan, sitä pormestarilta saamaansa viisikymmenpennistä.

Jonkun päivän hän sitä visusti säilytti ja talletti. Mutta kun kauppiaasta tuli kauppaneuvos ja isä sai palkankoroitusta, niin päätti Askokin jollain tuntuvalla tavalla viettää tätä merkkipäivää. Käytyään torikojuilla ja useissa kauppapuodeissa kirkas hopearaha kourassaan hintoja kysymässä tuli hän lopuksi siihen päätökseen, että piparikakut ovat edullisimpia ostaa, ja niitä hän ostikin, saaden aimo pussillisen, kaksikymmentä kappaletta. Ja kun hän sitten söi ne kaikki yhdellä kertaa, niin on hänellä täysi syy hihkaista toisille pojille, kelkan huiminta vauhtia kiitäessä:

— Minäpä söin eilen piparikakkuja mahani täyteen!

— Vai söit sinä! huutavat toiset pojat kateellisina. — Oletkos sinäkin kauppaneuvos!

— En ole minä, sanoo Asko. — Mutta meidän kauppias on. Ja isälle lisättiin palkkaa niin paljon, ettei mihin panna. Äiti keittääkin ensi pyhänä riisiryynipuuroa!

Niin kaikkialla siis iloitaan, ja kaikkialla on ilon syytä.

Mutta taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin majassa asuu painostava ikävyys ja alakuloisuus.

Sanomme vielä kerran:

Kirottu olkoon se musta hiilisäkki!

Ja se pahanhengen hiiri!

XXIX

Nyt alkaa lukijan kärsivällisyys vihdoinkin olla lopussa.

Lukija koroittaa katseensa meihin ja pyytää lyhyttä ja selvää vastausta kysymykseensä:

Kuinka päättyi rouvien Maria Menlösin ja Mathilda Montosen välinen suuri hiirijuttu? Vai eikö se ole vieläkään lopussa?

Me kiiruhdamme vastaamaan:

Kyllä se on päättynyt. Kyllä se on lopussa, eikä se enää ikinä, siitä olemme varmasti vakuutetut ja siitä ovat myöskin taloustirehtöörin rouva Maria Menlös ja kauppaneuvoksetar Mathilda Montonen varmasti vakuutetut, nouse uudestaan kummittelemaan, kunnioitettujen ja säädyllisten perheiden välistä sopua rikkomaan ja kunnon kaupunkimme järjestystä ja rauhaa häiritsemään.

Se juttu on kuin onkin saatettu loppuun asti, se on haudattu, se on pyyhitty pois sekä rouva Menlösin että rouva Montosen muistista, ja yhtä turhaa on sinun lähteä sitä sieltä etsimään kuin kuollutta hiirtä kauppaneuvos Montosen kaivosta.

Mutta me pyydämme kuitenkin saada kertoa tämän jutun päätöksenkin samalla uskollisella perinpohjaisuudella, jolla me olemme sen edellisetkin vaiheet esittäneet.

Niin, päättynyt on nyt hiirijuttu.

Ja se päättyi tavalla, jota ei kukaan olisi osannut odottaa. Kaikkein vähimmin rouva Menlös.

Torstaina sai kauppaneuvos Montonen lukea uutisen arvonimestään, ja perjantai oli hänen perheessään varsinainen pääjuhlan päivä, soittoineen, lauluineen, kukkasineen ja puheineen.

Lauantaita vasten yöllä näki rouva Maria Menlös omituisen unen.

Hän oli seisovinaan Montosen kaivolla ongenvapa kädessä ja onkivinaan.

Ihmisiä tuli ja meni, ja moni kysyi häneltä:

— Mitä sinä ongit?

Siihen vastasi rouva Menlös:

— Minä ongin hiirtä.

Mutta sitten tuli paikalle rouva Montonen ja kysyi:

— Mitä te minun kaivostani ongitte?

Siihen ei rouva Menlös tahtonut mitään vastata, sillä häntä hävetti tunnustaa, että hän onki hiirtä.

Mutta Peurasen Asko sanoi makasiinin portailta:

— Se onkii hiirtä meidän kaivosta.

Silloin tahtoi rouva Menlös juosta pois, mutta hän ei päässyt minnekään, ja rouva Montonen lähti taluttamaan häntä sisään taloonsa, joka oli kuin suuri linna, täynnä toinen toistaan komeampia juhlasaleja, ja jostain kaukaa kaikuivat vapaapalokunnan torvisoittokunnan sävelet, ja kaikkialla oli runsaasti koristeltuja pöytiä, jotka notkuivat herkkujen paljoudesta.

Mutta kaikkein viimeiseksi tulivat he pienen huoneen ovelle, ja sen huoneen nurkassa oli pieni pöytä.

— Mitä tuolla pöydällä on? kysyi rouva Menlös.

— Sitä minä en uskalla sanoa, vastasi rouva Montonen hiljaa.

Mutta rouva Menlös tahtoi välttämättä nähdä mitä sillä pöydällä oli, ja riistäytyen irti rouva Montosen käsipuolesta astui hän pöydän luo.

Pöydällä oli suuri nimipäivärinkilä, sellainen, jollaisen hän niin usein entisinä aikoina oli nähnyt herrasväki Montosen kahvipöydällä, ja rinkilän keskellä oli pieni, kuollut hiiri, kukkien ympäröimänä.

— Tuossahan se on juuri se hiiri, jota minä olen onkinut! huudahti rouva Menlös.

Mutta kun hän kääntyi katsomaan rouva Montosta, niin olikin tämä kadonnut, ja rouva Menlös huomasi seisovansa Montosen ruokasalissa, ja pöytien ympärillä istui torvisoittokunta soittaen valssia, ja soittaessaan pistelivät soittajat pöydältä leivoksia ja karamelleja torviensa suista sisään, ja ruokasalin astiakaapin päällä seisoi setä Salmela pikkupojan puvussa, lyhyissä polvihousuissa ja merimiespuserossa, ryhtyen pitämään puhetta ja huutaen:

— Tämä on sivistystä ja ihmisyyttä!

Silloin alkoivat musikantit soittaa kaikin voimin, ja rouva Menlösistä tuntui, että hän oli nuori tyttö ja halusi päästä tanssimaan. Mutta kun häntä tuli tanssiin pyytämään Markula, joka oli pukeutunut Mönkkysen Maijastiinan hameisiin, niin huudahti rouva Menlös "hyi!" ja heräsi samassa.

— Sanoitko jotain, rakas Maria? kysyi taloustirehtööri Menlös, avaten silmänsä.

— En, vastasi rouva Menlös. — Taisin nähdä unta.

Mutta koko aamupäivän se uni hänen ajatuksiaan askaroitti. Mitähän se mahtoi merkitä? Varmaankin merkitsi se jotain pahaa. Pahaahan sellaiset unet tavallisesti merkitsevät.

Miina oli huonolla tuulella. Aamulla oli häntä vastaan, kun hän oli Perälän kaivolta vesikeikkaansa tuomassa, tullut Mönkkysen Maijastiina, ja se oli haukkunut häntä minkä oli jaksanut. Miina oli antanut aluksi sanan sanasta, mutta kukapa voi Mönkkysen Maijastiinalle sellaisessa kilpailussa puoliaan pitää!

Nyt oli Miina navetassa lehmiä ruokkimassa. Herra Menlös oli lähtenyt kävelemään, aikoen samalla pistäytyä kirjakaupassa, ja Kaisu istui kamarissa ommellen.

Rouva Menlös seisoi keittiössä yksinään, nostaen juuri kahvikupilla mannaryynejä harmaasta paperipussista kivivatiin.

Silloin aukeni ovi ja sisään astui kauppaneuvos Montosen palvelijatar Anna Riitta, pysähtyen oven pieleen.

Jopa jotakin!

Rouva Maria Menlös kääntyi heti häneen päin, pannen kahvikupin pöydälle ja kädet lanteilleen sekä kohottaen päänsä pystyyn kuin vanha sotaratsu, joka kuulee hyökkäysmerkin.

Mutta Anna Riitta katseli hänen ohitseen seinällä riippuvaan kalalautaan ja sanoi kiireesti, ikäänkuin olisi lukenut ulkoa vaikeasti opitun läksyn:

— Kauppaneuvoksetar käski sanomaan terveisiä ja pyytämään anteeksi, että teidän kaivotienne on ollut sulettuna… kauppaneuvoksetar käski sanomaan, että hän on hyvin pahoillaan, että on tämmöistä sattunut… kauppaneuvoksetar käski sanomaan, että jos herrasväki tahtoisi vasta käyttää yhteistä kaivoa, niin olisivat kauppaneuvos ja kauppaneuvoksetar siitä hyvin iloiset… kauppaneuvoksetar käski sanomaan, että syy on kokonaan hänen… ja pyytämään anteeksi… hyvästi!

Anna Riitta meni, mutta kun Kaisu hetken kuluttua tuli keittiöön, niin istui hänen äitinsä vielä suu auki ja tuijotti oveen, josta Anna Riitta oli kadonnut…

— Mitä nyt, äiti? kysyi Kaisu.

Mutta rouva Menlös ei huomannut hänen kysymystään, ei sittenkään, kun Kaisu oli sen toistanut.

Mitä tämä on? Mitä tämä on?

Vihdoin tointui rouva Maria Menlös sen verran, että jaksoi nousta ylös.

Ensin ryyppäsi hän kahvikupillisen vettä vesisaavista.

Sitten loi hän tyttäreensä, ainoaan lapseensa Kaisuun, sanomattoman avuttoman katseen.

Ja sitten hän, ikäänkuin jyrkän ja ratkaisevan päätöksen tehden, lähti keittiön portaille.

Totta…!

Totta oli.

Tie kaivolle oli taas auki!

XXX

Rouva Maria Menlös kulki edes takaisin, huoneesta huoneeseen.

Mutta välillä pysähtyi hän aina miehensä, taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin eteen ja sanoi:

— Mitä se merkitsee? Ymmärrätkö sinä sitä, Menlös?

Silloin imaisi herra Menlös piipustaan oikein pitkän savun, katsahti miettiväisenä vaimoonsa ja sanoi:

— Ei, en minä ymmärrä, rakas Maria!

Ja rouva Menlös käveli kävelemistään, pysähtyen vihdoin tyttärensä eteen.

— Kaisu, ymmärrätkö sinä?

Kaisu veti langan piukempaan, puraisi sen poikki ja sanoi:

— En, äiti.

Rouva Menlös meni keittiöön, siirteli astioita paikasta toiseen, pisti pesään halon, pysähtyi sitten kädet puuskassa Miinan eteen ja sanoi:

— Ymmärtääkö Miina, mitä tämä oikein merkitsee?

Miina pyyhki kädet esiliinaansa, nosti kastrullin tulelta, pudisti päätään ja sanoi:

— En, hyvä rouva! Minä en sitä ensinkään ymmärrä!

— En minäkään! sanoi rouva Menlös.

— Se käy yli ymmärryksen, selitti Miina.

— Niin todellakin, Miina! huudahti rouva Menlös. — Oikean sanan sanoit, Miina! Se käy yli ymmärryksen, se käy yli ymmärryksen!

Ja sitten astui rouva Menlös jälleen miehensä eteen, katsoi häneen pitkään ja sanoi:

— Se käy yli ymmärryksen! Eikö ole niin, Menlös?

Silloin vetäisi herra Menlös taas pitkän savun piipustaan ja myönsi:

— Juuri niin, rakas Maria!

Ihmehän se olikin, ja siksipä ei rouva Menlös voinutkaan sitä käsittää.

Mutta koska varsinaisia ihmeitä ei kuulu enää nykyaikoina tapahtuvan, niin on meidän löydettävä joku luonnollinen selitys rouva Montosessa tapahtuneelle suurelle ja odottamattomalle mielenmuutokselle.

Tarkkanäköinen lukija on sen jo varmaan osittain aavistanutkin.

Mitäpä välitti enää rouva Montonen, kauppaneuvoksetar Montonen naurettavasta, turhanpäiväisestä riitajutusta, jonka hän oli nostanut ollessaan vielä tavallisen, vaikkapa varakkaankin kauppiaan rouva!

Anteeksipyyntöön alentuminen oli sentään aivan toinen juttu.

Hänkö pyytämään anteeksi rouva Menlösiltä? Hänkö, kauppaneuvoksetar Mathilda Montonen!

Ei koita koskaan sellainen päivä!

Ei koita se päivä, ei valkene se aamu…

Mutta se päivä koitti, se aamu valkeni piankin, niinkuin jo olemme nähneet.

Avattiin kiinninaulattu lankkuaita, ja hallitsijattarensa valtuutettuna lähettiläänä esitti Anna Riitta sitäpaitsi täydellisen anteeksipyynnön, niin täydellisen, ettei se jättänyt enää pienintäkään toivomisen varaa ja ettei sellaista koskaan olisi saatu rouva Menlösistä puserretuksi, ei edes hydraulisella puristimella.

Ja tämä ihme oli suureksi osaksi setä Salmelan ansiota, setä Salmelan, joka onnentoivotusjuhlassa kauppaneuvos Montosen luona oli pitänyt niin kauniin ja niin liikuttavan puheen.

Kun setä Salmela vedet silmissä oli lopettanut suurenmoisen puheensa ja hänen sen lopussa kauppaneuvos Montoselle esittämänsä, mielenliikutuksesta värähtelevin äänin kohotetut eläköönhuudot olivat vaienneet, huomasi setä Salmela kaksi kaunista, kirkasta kyyneltä rouva Montosenkin silmissä. Ja silloin johtui setä Salmela ajattelemaan, kuinka kaunista ja sopusointuista olisi nyt tämän jalon, ylevän naisen, äitien esikuvan elämä, jollei sitä sumentamassa olisi mustana pilkkuna tuo inhottava hiirijuttu.

Setä Salmela tiesi, ettei maksanut vaivaakaan koettaa tällä hetkellä pyytää rouva Menlösiä ojentamaan sovinnon kättä. Mutta varmaankin oli tämä hänen miehelleen ja perheelleen sattunut suuri tapaus ja onni kypsyttänyt rouva Montosen rauhaan ja sovintoon.

Ja tuskin oli rouva Montonen ehtinyt pyyhkiä silmistään ne kyyneleet, jotka setä Salmelan kaunopuheisuus oli niihin nostanut, kun jo setä Salmela pyysi hänet sivuhuoneeseen ja siellä sellaisin sanoin, jollaiset voivat vain hänen huuliltaan vuotaa, vannotti häntä Jumalan sekä sivistyksen ja ihmisyyden nimessä pyrkimään sovintoon rouva Menlösin kanssa.

Rouva Montonen katsoi vakavasti setä Salmelaan ja sanoi:

— Tahdon ajatella asiaa.

— Kiitos! sanoi setä Salmela hyvillä mielin.

Mutta rouva Montonen tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja sanoi:

— Kiitos itsellenne, setä Salmela, kauniista sanoistanne!

Seuraavana päivänä ajatteli kauppaneuvoksetar Montonen vakavasti tätä asiaa.

Hän sulkeutui huoneeseensa eikä sallinut kenenkään häiritä itseään kokonaiseen tuntiin.

Ja tämän tunnin kuluessa taisteltiin hänen sydämessään suuri ja ratkaiseva taistelu.

Musta enkeli ja valkoinen enkeli siellä taistelivat, mutta valkoinen enkeli oli jo alunpitäen voitonpuolella. Se oli saanut hyvän otteen mustan enkelin kauluksesta, ja vaikka musta enkeli hirmuisesti ponnistelikin vastaan, koettaen kaikin voimin kuohuttaa kavioillaan ylpeyden ja turhamaisuuden sameita pohjamutia rouva Montosen sielusta rumaksi lätäköksi, johon musta enkeli sitten voisi piiloutua ja pelastua, niin ei valkoinen enkeli kuitenkaan hellittänyt, vaan piti jalosti puolensa ja livautti lopuksi kirkkaalla, välkkyvällä miekallaan mustan enkelin pään poikki.

Sitten kohotti rouva Montonen kasvonsa, ja niitä kaunisti nyt rauhallinen lempeys ja hyvyys.

Ja hän astui Aataminsa huoneeseen, taputti tämän poskea ja sanoi:

— En tahdo enää ikinä ajatella sitä hiirijuttua. Maksa Nilsperille, mitä olen hänelle velkaa, ja sano, ettei juttua jatketa. Minä en tahdo olla pikkumainen.

Silloin kauppaneuvos Montonen kohotti päätään, nojautui taaksepäin, nosti vasemman jalkansa ristiin oikealle polvelleen, naputti salaperäisesti hymyillen sormillaan tuolinsa kädensijoja ja sanoi sitten:

— Niin, sinun asemassasi olevan henkilön ei oikein sovikaan jatkaa moista juttua…

Mutta rouva Montonen näki ruokasaliin palattuaan Peurasen Askon telkkuvan pihamaalla, avasi ikkunan ja huusi:

— Asko! Tulehan tänne!

Asko lähestyi hieman hidastellen. Varmaankin on paha merrassa, kun itse kauppaneuvoksetar…

— No tule nyt nopeammin! En minä sinua syö!

Tämä lupaus rauhoitti Askoa jonkin verran, ja hän lähestyi vähän kiiruummin.

— Menepäs pyytämään isääsi, että hän olisi hyvä ja avaisi lankkuaidan Menlösin puolelle.

Asko juoksi viemään tätä sanomaa makasiiniin niin että tukka leuhkui. Mutta Antti Peuranen huudahti suuttuneena:

— Kuka sinut on opettanut valehtelemaan, poika!

— Enkä valehtele! kimitti Asko. — Niin rouva sanoi!

Koska asia oli aivan liian mahdoton ainakaan Askon puheiden perustuksella uskottavaksi, lähti Antti Peuranen itse ottamaan selkoa siitä, mitä kauppaneuvoksetar oli oikein tarkoittanut. Mutta rouva Montonen sanoi:

— Niin, jos Antti olisi hyvä ja kävisi ottamassa pois laudat, jotka Antti silloin naulasi tuonne aitaan kaivon luo.

Antti kynsi korvallistaan, mutta käsky oli selvä.

Hän siis lähti noutamaan kirvestä ja sorkkarautaa, ja viiden minuutin kuluttua väänsi ja paukutteli hän jo sulkua auki.

Mutta kun työ oli tehty ja reitti Menlösin puolelle taas oli auki, katseli hän aukkoa pitkän aikaa syvissä mietteissään ja mutisi sitten:

— No tätä minä en ainakaan omalla järjelläni käsitä…!

Eihän se ihme ollutkaan.

Eivät sitä käsittäneet muutkaan.

Mutta koska rouva Montonen ei ole sellainen ihminen, joka jättäisi alkamansa tehtävän keskeneräiseksi, niin kutsui hän luokseen Anna Riitan ja selitti hänelle, että hänen olisi nyt käytävä, pyytämässä rouva Montosen puolesta anteeksi rouva Menlösiltä.

Kun Anna Riitta tämän kuuli, niin ei hän voinut muuta kuin katsoa emäntäänsä silmät ympyräisinä ja sanoa:

— Häh?

Siinä olikin rouva Montosella aika työ, ennenkuin hän sai Anna Riitan käsittämään ja uskomaan, mistä oli kysymys. Ja silloin Anna Riitta suoraan ja peittelemättä ilmaisi pahimmat aavistuksensa kysymyksessä ja huudahduksessa:

— Onko kauppaneuvoksetar… onko kauppaneuvoksetar tullut höpelöksi?!

Mutta kauppaneuvoksetar opetti Anna Riitalle tarkoin, mitä hänen oli sanottava, ja kun Anna Riitta osasi sen aivan sujuvasti, sai hän lähteä tälle perin omituiselle asialle.

Näin siis kaikki tapahtui.

XXXI

Oli jouduttu niin pitkälle, että kaupunkilaiset melkein joka päivä odottivat jotain uutta ja erikoista tapahtuvaksi, ikäänkuin olisimme olleet jossain maailman suurkeskuksista, ja toivorikkaina lausuivat toisilleen, herättyään aamulla sikeästä ja virkistävästä unestaan:

— Saa nähdä, mitä tänään tapahtuu!

Tästä aivan liiallisesta ahneudesta suuttumatta valmistikin Kaitselmus kaupunkilaisille vielä yhden yllätyksen, sen, jonka me jo tiedämme ja joka aiheutti niin suuren hälinän ja hämmästyksen, että Häkkisen matami sai huimaus- ja pyörrytyskohtauksen, josta hän kuitenkin tointui, kun Sipon emäntä hieroi hänen niskaansa ja päätään lumella.

Niin, kaupungille levisi tieto, että itse kauppaneuvoksetar Montonen oli pyytänyt anteeksi rouva Menlösiltä, ja ensimmäiset tämän uutisen tuojat ajettiin ivalla ja pilkalla häpeällisesti ulos ovesta. Mutta kun saapui viides ja kuudes samanlainen sanoma, niin alettiin niitä jo vähän kuunnella.

— No mitäs nyt sanotaan?

— Niin, sanokaapas, mitä nyt sanotaan!

— Onko semmoista ennen kuultu?

— Ei ole kuultu, eikä sano kuulleensa meidän vanha muorikaan, vaikka on jo yhdeksännellä kymmenellä.

— Sitähän minäkin. Semmoista ei ole kuultu milloinkaan koko maailmassa!

Paljon nähneet matkailijat kertovat eräillä koko- tai puolivilleillä kansoilla olevan salaperäisen taidon, jolla he äärettömissä erämaissa saavat tiedon tärkeistä tapauksista levenemään miltei sähkölennättimen nopeudella. Varmaankin omaavat kaupunkilaisemme saman yliluonnollisen taidon, sillä puolen tunnin kuluttua siitä, kun makasiinimies Antti Peurasen kirveenhamaran iskut olivat avanneet lankkuaidassa olevan, suljetun aukon, oli kauppaneuvos Montosen takapihalla, kaivon luona, jo yli viisikymmentä sielua katsomassa tätä käsittämätöntä näkyä, joukossa kolme vanhaa mummoa hamasta vanhan kaupunginosan äärimmäisestä laidasta saakka, josta mummoilla on mennyt puoli tuntia jo paikalle saapuessakin. Millä ajalla he siinä tapauksessa ovat ennättäneet asiasta ensin tiedon saada, se on arvoitus, jota ei meidän ymmärryksemme eikä kynämme pysty selittämään, sillä yhtään puhelinta ei niillä tienoin vielä siihen aikaan ollut, eikä Mönkkysen Maijastiinallakaan sentään siipiä ollut, vaikka hän olikin tunnetusti nopea sanansaattaja.

Hiljaisen hartauden vallassa katsoivat läsnäolijat tätä ihmeellistä näkyä, Menlösin ja Montosen raja-aidassa olevaa aukkoa.

Vihdoin sanoi eräs vanha ukko, jolla oli päässään silmälasit ja leuassa harmaa pukinparta:

— Niin, niin näkyy, hyvät ihmiset, mutta…

Ja hän alensi ääntään, vilkaisi ympärilleen ja jatkoi:

— Mutta se voi olla vaarallinen reikä…

Kaikki katsoivat häneen tuijottaen, lievän väristyksen vallassa.

Silloin alensi ukko ääntään vielä enemmän ja kertoi salaperäisen näköisenä:

— Tällä vanhalla raatimies Tujulinillakin oli kerran reikä puutarhansa aidassa, ja ei ollut sillä lysti, joka siitä reiästä yritti sisälle mennä.

Ukko vaikeni ja alkoi kopeloida piippua housuntaskustaan, ja tämä vitkasteleva esitystapa harmitti mummoja, joista pienin sanoi ohuella äänellä:

— No kerro nyt loppuun asti!

Mutta ukko murensi rauhallisesti toisesta taskustaan ottamansa, lyhyeksi poltetun sikarinpätkän piippunsa pesään, sytytti piippunsa ja jatkoi vasta sitten:

— Niin, siltä Tujulinilta oli varastettu puutarhasta marjoja… ja mitä lie varastettu semmoista, mitä näissä meidän kaupungin puutarhoissa siihen aikaan oli. Tähän aikaanhan niissä ei ole enää mitään, mutta siitä taitaa tulla jo yli neljäkymmentä talvea. Niin se raatimies antoi naulata aidan harjalle teräviä nauloja pystyyn, mutta jätti aivan kuin epähuomiossa yhteen nurkkaan semmoisen reiän, että siitä mahtui mies sisään, jos hyvin paljon kyykistäytyi. Ja seuraavana yönä siihen reikään tarttui Holperin poika. Se raatimies oli näet piilottanut sen reiän eteen semmoiset sakset, että ne heti räpsähtivät kiinni, kun vain oli ruohoon polkaissut, eikä niitä saanut ennen auki eikä irti, ennenkuin raatimies oli itse tullut avaimen kanssa aukaisemaan.

Ukko vaikeni ja kaiveli tulitikun päällä piippunsa pesää. Sitten hän lisäsi:

— Se Holperin poika meni merille ja on nyt ollut jo kuolleena vuosia parikymmentä, niin että kyllä asia on tosi.

Mummot huokasivat:

— Siunatkoon!

— Niin, on tässä maailmassa vaaroja ja väijytyksiä.

— Juu, juu… kun vain osaisi aina sitä oikeata tietä vaeltaa… ettei joutuisi ketunrautoihin.

— Ja tuommoisia väijytyksiä naapurit toisilleen rakentavat!

— Niin, eikö se ole kauheata?

— Mitäs se sitten olisi! Kauheatahan se on.

Eräs eukko uskalsi kuitenkin vielä epäillä:

— Mutta jospa ei siinä olekaan mitään väijytystä?

Mutta toiset eukot sanoivat hänelle:

— No mitäs varten tuohon muuten olisi tuommoinen reikä tehty?

Niin, mitä varten?

Ei siihen osannut enää se eukkokaan mitään sanoa. Olihan aidassa juuri semmoinen aukko kuin raatimies Tujulininkin aidassa, ehkä vähän suurempi vain, joten oli luonnollista, että aukon luona myös oli ketunsakset. Ne oli vain upotettu lumeen, niin ettei niitä näkynyt.

Mutta sillä äskeisellä eukolla, joka oli silmänräpäyksen epäillyt rouva Montosen kavalia juonia, oli poika, semmoinen kymmenvuotias vesa, jollaiset eivät osaa henkeänsäkään pelätä, ja tämä poika sanoa pöläytti äkkiä:

— Minä menen koettamaan, onko siellä mitä.

Silloinkos äiti huusi! Vai sinne sinun nyt pitäisi telläytyä!

Ja äiti tarttui toisella kädellä poikansa niskaan, otti toisella kädellä lakin hänen päästään, pisti sen tilapäisesti kainaloonsa ja tukisti sitten poikaa niin, että kyllä lankkuaita aukkoineen silmissä vilisi.

Samassa saapui paikalle muutamia torilaisia ihmettä katsomaan, ja nähdessään poikaa tukistettavan kysyivät he:

— Mitäs tuo poika on tehnyt?

— No kun olisi taimo tahallaan telläytynyt ketunsaksiin… siinä on ketunsakset aivan tuon reiän edessä lumessa.

Juuri silloin tuli Menlösin Miina vesikelkkaa vetäen siitä aukosta, ja eukot katsoivat häneen ihmeissään. Eihän siinä ollutkaan mitään ketunrautoja!

XXXII

Niin on mennyt lauantai, suurien, mutta herrasväki Menlösille suloisten mielenliikutusten päivä.

Ja nyt on sunnuntai, sunnuntai-aamu.

Antakaa käteemme kynä, jolla voisimme kuvata tämän kauniin kevättalven sunnuntai-aamun!

Antakaa meille sellainen kynä, kaatakaa mustetolppoomme sellaista mustetta, että voisimme, nyt eron hetkellä, maalata eteenne kauniin taulun, yhtä kauniin kuin on itse aihekin!

Mutta ah… kankea on kynämme, hidas ja raskas on kätemme, ja muste pullossamme on kuin mitäkin tököttiä! Mitenpä siis loisimme tuon kauniin taideteoksen, maalaisimme tuon taulun, jossa yhdellä silmäyksellä näkisimme, kuinka vesi alkaa tipahdella Montosen suuren ja ylpeän kauppakartanon katonräystäältä, ja miten kaksi vanhaa varista kaikessa rauhassa noukkii runsasta ravintoa suuhunsa juuri keskellä kauppatoria! Taulun, jossa näkisi, miten konstaapeli Miettinen kävelee Koulukatua pitkin kirkkoon, rinnallaan mustiin puettu vaimonsa ja kantaen sylissään kolmivuotiasta tytärtään, joka muuten juoksisi keskelle katua ja sotkisi siellä kurassa uudet, sievät pyhäkenkänsä, roiskuttaisipa vielä puhtaalle, punaraitaiselle mekolleenkin. Taulun, jossa kuulisi, kuinka vanhat, tutut äänet kirkontornista harvakseltaan kalahtelevat ja kumahtelevat, ja näkisi pastori Teofiilus Kettusen paitahihasillaan lopettelevan parran ajoa ikkunansa edessä.

Ylivoimainen on meille sellainen tehtävä. Siispä lakkaammekin haaveilemasta mahdottomia ja tyydymme mieluummin siihen pieneen pyyhyn, joka on kädessämme, kuin lähdemme leuhkan tavoin juoksentelemaan metsässä olevien kymmenien perässä, tyydymme pysymään varmalla maaperällä ja jupisemaan kertomustamme vanhaan, totuttuun tapaamme.

Pistäytyisimmekö kirkkoon?

Ehkäpä jätämme sen kumminkin.

Maunulin siellä vain soittelee ja nuuskaa vanhaan tapaansa, ja Laaksonen laulaa kovalla äänellä, mutta siinä ei ole mitään merkillistä. Mekin osaamme laulaa yhtä kovalla äänellä kuin Laaksonen, osaammepa soitella urkuharmoniakin. Mutta nuuskaa ei meidän nenämme siedä, sillä nuuskasta se rupeaa kovasti kutisemaan, ja sitten ei ole aivastelemisella loppua.

Ja pastori Kettunen saarnaa kuten ennenkin, mutta eihän meitä nyt nukuta. Olemme aivan varmat siitä, ettei pastori Kettusella ole tällä kertaa mitään yllätyksiä mielessään, mutta voimmehan kuitenkin kaiken varalta pitää pastori Kettusen vastaisuudessakin muistissamme, koska olemme nähneet ja kuulleet, mitä hänkin voi saada itsestään irti, kun sellainen sattuu hänen mieleensä juolahtamaan.

Niin, suoraan sanoen tekisi meidän mielemme pistäytyä meille rakkaaseen Menlösin perheeseen, saadaksemme nähdä, miten siellä nyt viime päivien merkillisten mullerrusten jälkeen jaksetaan.

Näettekö, miten lumi on sulanut! Koirankoppikin on miltei kokonaan näkyvissä. Kyllä tästä pian kevät tulee.

Mutta minne on musta säkinriekale aidalta joutunut? Sitähän ei näy missään. Kuka hyvä ihminen lieneekään korjannut koko pahennuksen pois?

No joutikinhan se, riivatun ketale! Vielä tänäkin rauhan päivänä syttyy viha sydämessämme, kun satumme sen muistamaan.

Olisittepa nähnyt taloustirehtööri Menlösin tänä aamuna, niin jo teitä olisi naurattanut.

Pahoin pelkäämme, että jos hän edelleen kehittyy tähän suuntaan, niin täytyy hänen rakkaan aviopuolisonsa Maria Menlösin sitoa hänet ruokasalin suuren pöydän jalkaan kiinni. Että saisi talossa rauhan.

Koko aamun on ukko näet ollut pelkässä pahanteossa.

Ensin söi aamulla kahvipöydässä sokeria kuin hevonen. Neljä palasta otti kummankin kupin kanssa, mankui sitten vielä ylimääräisenkin kupin ja otti senkin kanssa neljä palasta. Ikäänkuin sokeria sataisi talvella taivaasta niinkuin lunta! Mutta kun hän sitten lopuksi pisti sokerirasiasta kaksi palasta suoraan ja paljaaltaan suuhunsa, niin silloin otti rouva Menlös sokerin pois pöydältä, ja ukko alkoi hiljaisen tyttärensä Kaisun ihmeeksi ja puolisonsa Marian kauhuksi ja siveelliseksi suuttumukseksi puhella kevytmielisiä, kehui olevansa rakastunut ja sanoi, että rakastuneet syövät aina sokeria. Mutta kun hän sitten yritti ruveta taputtelemaan rouva Menlösiä, niin tarttui rouva tomutuslätkään ja ajoi hänet sillä omaan kamariinsa.

Siellä hän sitten pysyi jonkin aikaa alallaan, taikka oikeammin sanoen alkoi reistailla pyssyjensä kanssa, purki ne kaikki alkuaineisiinsa ja jätti palaset huiskin haiskin, minkä minnekin, ja vihelteli ja hypähteli ja alkoi lopuksi lauleskellakin.

Hyvä isä taivaallinen! Tirehtööri Menlös lauleskelemassa!

Jos sitä konserttia saisitte kuunnella, niin maksaisittepa aivan varmaan viisikymmentä penniä, saadaksenne kuulla oikein mölyapinan äännähdyksiä. Sillä eihän ole, paratkoon, taloustirehtööri Menlösillä ääntä eikä korvaa hiuskarvan vertaa!

Mutta nyt hän kumminkin hyräili ja hoilotteli kerrassaan kammottavia säveliä, ja koroitti lopuksi äänensä sen päiväiseksi kiekaukseksi, että se kuului ruokasaliin asti, ja Kaisu huudahti äidilleen:

— No äiti! Nyt isä jo laulaa!

Ja sitä historiallista tapausta kuunteli rouva Menlös tuokion korvat hörössä, mutta sitten hän kesken aamupäiväkiireittensä vaipui istumaan keinutuoliin ja alkoi nauraa, nauraa niin, ettei hän ole sillä tavoin nauranut viiteen vuoteen. Hän oikein huusi ja potki, ja suuret naurukyyneleet vierivät hänen poskilleen. Lopuksi oli hän läkähtymisen vaarassa, ja pelastuttuaan siitä vaarasta piteli hän kylkiään ja änkytti, tulipunaisena kasvoiltaan:

— Isä laulamassa! Isä!

Ei, totisesti ei taloustirehtööri Menlösistä ole laulajaksi! Hänen laulunsa on vaarallista, sillä jos kuulijat kuolevat nauruunsa, niin on se hyvin surullinen loppu niin hauskalle tilaisuudelle.

Taloustirehtööri Menlösiä ei tänä aamuna olisi pitänyt ollenkaan jättää ilman tehokasta ja valpasta silmälläpitoa. Sillä lakattuaan lauleskelemasta alkoi hän muuta puuhailla, ja äkkiä kuului hänen kamaristaan pyssyn paukaus.

Säikähtynyt rouva Menlös kiiruhti tapahtumapaikalle, ja näki miehensä tarkastelevan pyssy kädessä pilkkaa, jonka hän oli kiinnittänyt seinään ja johon hän sitten oli salonkikiväärillään täräyttänyt huoneen toisesta päästä.

Sellainen villitty oli herra Johan Alfred Menlös tänä aamuna!

Taloustirehtööri Menlös nauroi pöhkömäistä naurua nähdessään puolisonsa kauhistuneen katseen, mutta rouva Menlös otti häneltä heti takavarikkoon sekä kiväärin että patruunat. Se olikin varovaisinta, sillä nykyisessä yltiöpäisessä mielentilassaan olisi hänen mieleensä ehkä saattanut juolahtaa alkaa huvitella silläkin tavoin, että olisi asettunut ikkunan pieleen vaaniskelemaan pyssy kädessä rauhallisia sunnuntaikävelijöitä, joita silloin tällöin joku näkyi Papinkadulla, ja alkanut niitä ammuskella, kuvitellen niitä muka hirviksi tai jäniksiksi.

Neljännestunnin kuluttua tapasi Miina hänet mylläämässä vaatekomerossa, ja nähdessään sen hävityksen kauhistuksen, jonka herra Menlös oli ehtinyt aikaansaada, huusi Miina:

— Herra jee!

Arvaten pahan olevan taas merrassa kiiruhti rouva Menlös paikalle.

Kaikki vaatteet olivat pudonneet naulakoistaan, ja komeron permannolla täten syntyneessä kasassa mylläsi hänen miehensä polviaan myöten.

Rouva Menlös vaati hänet silmänräpäyksessä tilille tästä törkeästä ja ennenkuulumattomasta ilkivaltaisuudesta, ja herra Menlös vastasi kutakuinkin röyhkeästi ja vaateliaasta, että hän tahtookin tänä päivänä ylleen "raidalliset housunsa ja pitkän juhlatakkinsa".

Eikähän siinä mikä auttanut. Hänen täytyi ne saada.

Sellainen peto on meidän rakkaasta taloustirehtööri Menlösistä tullut. Kohta ei rouva Menlösillä ole talossa mitään sanomista, mistä seikasta kaikki huolelliset perheenemännät voivat selkeästi havaita, kuinka vaarallista on hetkeksikään hellittää ohjaksia, kun on ne kerran tiukalle saanut. Sinä lyhyenä aikana, jolloin suru ja murhe olivat painaneet rouva Menlösin mieltä, oli hän antanut herra Menlösin olla ja liikkua omin päinsä, ja nyt, kun päivä jälleen paistoi ja rouva Menlös taas olisi ollut kykenevä pitämään yllä järjestystä talossaan, oli herra Menlösistä tullut sellainen vintiö, että häntä on miltei mahdotonta kurissa pitää.

Puolipäiväkahville saapui se vanha neiti Anderson, hyvä ja hurskas ihminen, joka hiirijutun alussa oli koettanut sopua ja rauhaa rakentaa.

— Nyt, rakkaat lapset, nythän tulee sovinto?

— Niin, kerskasi herra Menlös. — Se on tullut jo!

— No mutta Menlös! huudahti rouva Maria Menlös. — Vietkö sinä jo sanatkin suustani? Etkö anna minun edes puhua?

Sen verran oli toki herra Menlösissä vielä ihmistapoja ja hyvää kasvatusta jäljellä, että ymmärsi vähän hävetä ja mutista:

— No niin… suo anteeksi, rakas Maria!

Rouva Menlös oli kiitollinen siitäkin vähästä. Niin huimaavasti oli hänen auktoriteettinsa ollut alenemassa viime aikoina.

Ja sitten sanoi rouva Menlös neiti Andersonille:

— Rouva Montonen on pyytänyt minulta anteeksi, enkä minä ole se ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa ylitse, kun lähimmäiseni tarjoaa minulle sovinnon kättä. Eikö ole niin, Menlös?

Ja herra Menlös vastasi:

— Aivan niin, rakas Maria.

Rouva Menlös jatkoi:

— Tänä iltana menemme vierailulle Montoselle.

Vaiettuaan hetkisen lisäsi hän:

— Onhan minullakin puolestani anteeksi pyytämistä…

Ja hän keinutteli hiljaa ruumistaan ja huokasi:

— Sillä minäkin olen, Jumala paratkoon, vain syntinen ihminen.

Sydän keveänä poistui vanha neiti Anderson sinä päivänä Menlösin talosta.

Mutta samaan aikaan poistui kauppaneuvos Montosen talosta eräs toinen henkilö, jonka sydän ei suinkaan ollut täynnä kiitollisuutta tapahtuneen sovinnon johdosta, vaan joka sangen suuttuneen näköisenä tuhahteli sieraimiinsa ja muljautti pahasti silmiään Menlösin Miinalle, joka samassa sattui kulkemaan portin ohi.

Herra Nilsperi se oli.

Hänkin oli kuullut outoja huhuja tapahtuneesta sovinnosta ja kiiruhtanut kauppaneuvos Montosen luo ottamaan selkoa siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ja vannottamaan rouva Montosta luopumaan hullusta päähänpistostaan. Juttuhan voitettaisiin hovioikeudessa aivan varmasti!

Mutta rouva Montonen ei ollut edes tullut hänen puheilleenkaan, ja kauppaneuvos Montonen oli hänelle sanonut, ettei juttua missään tapauksessa tulla jatkamaan. Kauppaneuvos Montonen sanoi, että hän oli pähkähullu, kun antoi sen alkaakaan.

Sitten oli kauppaneuvos Montonen maksanut Nilsperille hänen tähänastiset vaivansa ja tehnyt sennäköisen ilmeen, että Nilsperi huomasi keskustelun päättyneen tähän.

Siitä syystä poistui herra asianajaja Nils Pehr Bums kauppaneuvos Montosen talosta sieraimiinsa tuhahdellen ja silmiään muljautellen.

XXXIII

Iltapäivä.

Hämärtää jo.

Kauppaneuvos Montosen ovikello soi.

Ja katso: siellä seisoi sellaisia vieraita, siellä kauppaneuvos Montosen tilavassa, lämpimässä, kodikkaassa eteisessä…

Sellaisia vieraita, joita ei oltu talossa pitkään aikaan nähty, nimittäin rouva Maria Menlös, taloustirehtööri Johan Alfred Menlös ja heidän tyttärensä, neiti Kaisu Menlös.

— Hyvää iltaa, kauppaneuvoksetar! sanoi rouva Menlös.

Ääni tuntui vielä vähän jäykältä.

— Hyvää iltaa, tervetuloa! Olkaa hyvät ja riisukaa yltä!

Kuinka luonnollisesti rouva Montonen sen lausuikaan!

— Tulimme kiittämään kauppaneuvoksetarta…, sanoi rouva Menlös.

— Ja onnittelemaan kauppaneuvosta, jatkoi taloustirehtööri Menlös kiireesti, sillä nyt oli jo kauppias Montonenkin saapunut eteiseen.

Vieraat kävivät sisään saliin.

Mutta rouva Menlös tahtoi heti puhua pari sanaa kahden kesken rouva Montosen kanssa.

— Minun täytyy pyytää anteeksi kauppaneuvoksettarelta! Syy oli kokonaan minun…

— Ei, tirehtöörskä, syy oli todellakin minun…

— Mutta eipäs! Olen niin pahoillani! Syy oli minun, kauppaneuvoksetar!

— Ei, tirehtöörskä…

— Kun minä näin sen säkin…

— Ei, tirehtöörskä! Minähän käskin naulata…

— Mutta, kauppaneuvoksetar! Minä en…

Ei, me emme voi jatkaa! Vaikeaksi käy kirjoittaminen silmien sumentuessa. Sellaista jaloa kilpailua!

Ja kuinka ylevältä kuuluukaan sivistyneiden ja arvokasten henkilöiden keskustelu!

— Tirehtöörskä… kauppaneuvoksetar! Kauppaneuvoksetar… tirehtöörskä!

Sellainen keskustelu ei hivele ainoastaan korvaa, vaan se hivelee myös sydäntäkin. Kuuntelisit sitä vaikka koko päivän.

Kuinka paljon hyvää sentään arvonimet saavatkaan aikaan! Varmaankin puhdistavat ja jalostuttavat ne ihmisten sydämiä enemmän kuin pastori Teofiilus Kettusen saarnat ja enemmän kuin Laaksosen johtaman Hoosianna-kuoron laulu adventtisunnuntaina.

Niin, me koroitamme äänemme ja sanomme rohkeasti:

Missä laki ja evankeliumi uupuneina, voimattomina laskevat aseensa, turhaan koetettuaan murtaa sydämen panssariportteja auki, siellä tuollainen pieni sana — ikäänkuin henkäys — arvonimi, joka on niin helppo sanoa, koputtaa hiljaa ovelle, ja katso: selki selälleen lentävät rautaiset portit, ihana valo silmiä huikaisee ja sisältä tervehtii vierasta näkymättömän orkesterin helisevä soitto…

Kauppaneuvoksetar Montonen ja taloustirehtöörskä Menlös ovat, niinkuin koko kaupunki tietää, myöhemmin olleet eri mieltä ainoastaan yhdestä asiasta. Kumpikaan ei nimittäin ole voinut suostua siihen, että toinen ottaisi syyn jutun alkamisesta omille niskoilleen.

Tätä hauskaa iltaa! Suuri ilo on meille siitä kirjoittaa.

Katsokaapa, kuinka rouvien sydämet ovat sulaneet!

Mutta hepä jo vähän vetistelivätkin kahden kesken. Eikä mikään, lukuunottamatta arvonimeä, tee niin hyvää kauan kärsineelle sydämelle kuin kyyneleet. Viimeisenkin jäykkyyden ne huuhtovat pois.

Maire Mielikki Minerva ja Kaisu tuolla sohvalla supattelevat toistensa korvaan, kädet toistensa vyötäisillä. Niin hauskannäköisiä tyttöjä.

Ja herrat puhuvat oikein politiikkaa ja ovat niin vietävän tohkeissaan!

Teekeittiö porisee pöydällä ja rouva Maria Menlös keinahtelee pyylevänä leveässä keinutuolissa, suu hymyssä. Oikein herttainen vanha rouva!

Sellaisia hyviä, kunnioitettavia ihmisiä kaikki tyyni! Herrapa heitä heilautelkoon!

Nyt tuli sisään kauppaneuvoksetar, taluttaen käsipuolesta makasiinimies Antti Peurasen Askoa, jonka hän juuri parhaaseen aikaan oli käsittänyt keittiöstä, ja sanoi:

— Tässäkin on yksi syntipukki! Tämä näki kissan ottavan hiiren eikä puhunut mitään silloinkaan, kun kaivoa pumputtiin tyhjäksi, vaikka koko ajan vieressä seisoi. Mutta selitäkin nyt näille sedille ja tädeille, miksi sinä et siitä mitään puhunut!

Ja syntipukki vilkuili ympärilleen komeassa, kirkkaasti valaistussa huoneessa, ja pyyhki nenänsä alustaa takkinsa hihaan.

Vihdoin hän hämillään mutisi:

— Ka, ne eivät olisi silloin… tyhjentäneet sitä kaivoa…