Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
"TEE TYÖ JA OPI PELAAMAAN!"
Kirj.
Tiitus [Ilmari Kivinen]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1915.
"Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa, mutta etpä tiedä, kusta hän tulee ja kuhunka hän menee".
Jukolan Timo
I
Vaskiseppä Grönberg on kaupunkimme voimakkaimpia ja mieltäkiinnittävimpiä persoonallisuuksia. Vaikka hän onkin vain pieni ja kuivettunut ukko.
Hän pisti piikkipartaisen, terävänenäisen päänsä ajuri Jehkosen vaunuvajan ovesta sisään ja huusi lujalla, mitä suurinta suuttumusta ja pelättävintä vihaa värähtelevällä vanhanmiehen äänellä seuraavan kovan ja verenhimoisen tuomion:
— Miljoona hirsipuuta suoraan linjaan halki Suomenniemen Kotkan kauppatorilta Utsjoen pappilan pihaan asti, ja joka hirsipuuhun yksi sosialisti!
Tätä kauheata toivomusta seurasi kahden sekunnin pituinen äänettömyys, jonka jälkeen tämä tulevaisuuden yhteiskunnalle peräti vaarallinen vaskiseppä kirkaisi kärsimättömästi:
— Oletko sinä Jehkonen siellä sisällä vai et? Varmaankaan ei punapartainen, rokonarpinen ajuri Jehkonen kuulunut maan suurimpaan puolueeseen, tai luotti hän melkoisiin, jo päältäkin selvästi näkyviin ruumiinvoimiinsa, sillä hänen rämeä äänensä vastasi vajan pimeimmästä nurkasta:
— Joo, täällähän minä… minkätähden sinä ne sosialistit hirtät?
— Paholaiset! sanoi Grönberg, vihaamiaan sosialidemokraatteja silminnähtävästi yhä edelleenkin tarkoittaen. — Pimeässäpä sinä täällä kuhkit! moitti hän sitten Jehkosta, astuen samassa ovesta sisään.
— Jätä ovi auki, niin tulee valoa! neuvoi ajuri.
Vaskiseppä totteli tätä kehoitusta — jalallaan, potkaisten oven auki, niin että se rysähti selkosen selälleen vajan seinää vasten ja jäi sitten vapisemaan ruostuneille saranoilleen kuin vaskisepän pontevan esiintymisen pelästyttämänä.
— Jaa, sen minä sanon, ettei tässä maassa järjestystä tule, ennenkuin korppi on nokkinut silmät viimeisen sosialistin päästä! huusi Grönberg, kiihtyen taas äkkiä täyteen raivoon. — Onko sinulla, Jehkonen, joutavia viikatteita?
— Taitaahan niitä olla joku, vastasi ajurin ääni, mutta lisäsi kuitenkin miettivästi: — Missä kunnossa sitten lienevät.
— Anna sinä minulle pari viikatetta lainaksi täksi ja huomiseksi päiväksi, niin minä niitän sinulle sitten tuon potaattipellon pientareet, esitti Grönberg, sieraimet vielä vihasta värähdellen. — Niittomiehet rupesivat kesken päivän vaatimaan palkankorotusta, mutta minä ajoin ne helvettiin…
Grönberg vaipui istumaan kuormavankkurien aisalle, potkaisi jaloistaan vanhan setolkkaremmin ja alkoi sadatella työväkeä voimakkain, valituin kirouksin.
Jehkonen ei vastannut näihin purkauksiin juuri mitään, ähki ja puhkihan vain edelleenkin vajan nurkassa, joitakin rattaita korjaten.
— Se on se nikkari Tilli, joo, se vanha pulituurin juoja, joka niillä on tässä kaupungissa profeettana ollut, purki Grönberg katkerana hampaankolostaan huomioitaan ja kokemuksiaan. — Tämä halvattu saarnaa näille tolvanoille oikeuksista ja sorrosta — kuuletko, Jehkonen: oikeuksista ja sorrosta! Senkö karvahäntä heitä on tässä kaupungissa sortanut? Ja senkö tuhannen oikeuksia heillä sitten pitäisi olla? Jos Tillikin saisi oikeuden mukaan, niin… Tämä tekee minulle, hyväkäs, keinutuolin. Ottaa siitä kaksikymmentä markkaa. Tuo tuolin, haisee pulituurilta, kehuu työtään ja saapi rahan, puhtaan rahan kahtena kymmenmarkkasena kouraansa. No nyt on meillä keinutuoli! sanon minä akalle. Pätiipä nyt olla ja herrastella tässä vaskisepän perheessä! Anoppi tulee illalla kylään, istuutuu keinutuoliin ja roiskis! Kahtena kappaleena, kahtena kappaleena, on se Tillin tekemä keinutuoli, ja anoppi ylösalaisin nurkassa kukkaruukkujen päällä, koivet kohti taivasta. Semmoista se on se Tillin työ! Ja tämä hornan timpermanni sitten vielä puhuu oikeuksista — ja pyhistä vapauksista — ja tasa-arvoista…
Grönberg sylkäisi niin, että toiseen seinään lensi.
— Ketä sinulla oli niittomiehinä? kysyi Jehkonen levollisesti rattaiden alta.
— No ne Sauna-Maijan pojat! huusi vaskiseppä mitä syvimmällä inholla. — Nämä laiskat rahjukset alkavat kesken päivän puhua nälkäpalkoista ja riistämisestä. Minäpä otin rautakihvelin aidalta ja kiljaisin, että pois pellolta, Sauna-Maijan sikiöt, ja silmänräpäyksessä! Arvasivatkin ne lähteä, ennenkuin päät rupesivat kolisemaan! Minä niitän sen pellon nyt akan kanssa huomisiltaan mennessä, ja jos yksikään sosialisti tämän päivän perästä minun porttini sisäpuolelle astuu, niin katsokoon eteensä! Annatko sinä niitä viikatteitasi, vai pitääkö minun vielä lähteä niitä muualta kerjäämään?
Pyyntö ei ollut kovin kohteliaaseen muotoon puettu, mutta Jehkonen, joka ei ollut turhan tarkka pikkuasioissa, konttasi hyvänsävyisesti esiin rattaiden alta, pyyhki enimmän tervan ja rasvan käsistään housujensa takapuoliin ja sanoi:
— Tulehan tänne liiteriin, niin katsotaan.
Parin minuutin kuluttua tuli Grönberg halkoliiteristä, olallaan kaksi viikatetta.
— Kyllä minä sitten niitän ne pientareesi… en näitä ilmaiseksi pyydä enkä tahdo! vakuutti tuima vaskiseppä.
— Tottapahan! murahti Jehkonen ja palasi takaisin vaunuvajaan jatkamaan keskeytynyttä työtään.
* * * * *
Päivä oli kuumimmillaan.
Kadulla surisivat tuhannet hyönteiset. Kauppias Raholan ajomies, yllään ainoastaan siniset, paikatut housut, jauhoinen paita ja pään ja niskan peitteenä tyhjä kahvisäkki, ajoi pitkin katua, seisoen korviasärkevästi rätisevillä nelipyöräisillä kuormarattailla, joilla oli vannerautoja. Raatimies Palinin talon seinää vastaan oli pystytetty telineet, joilla hääräsi maalari, päässään pahvista tehty tuhruinen maalarinlakki.
Rakennusmestari Jurmon pihasta oli lehmä kävellyt kadulle ja söi ahneesti kadun vierillä kasvavaa ruohoa. Mutta kohtapa juoksi kadulle paljasjalkainen tytönrehvana, joka kiljuen ja huitoen alkoi ajaa lehmää takaisin pihaan. Lehmä huiskautti päätään ja häntäänsä ja läksi lönkyttelemään portista sisään, jolloin sen kylki raapaisi pahasti huojahtavaa portinpieltä.
Kelloseppä Kenosen eli Kana-Kenosen kanalauma oli niinikään lähtenyt kadulle jaloittelemaan. Suurella innolla ja ylläpitäen keskenään vilkasta kaakatusta reposteli tämä melkoiseksi osaksi muukalaissyntyinen herrasväki kaikenlaisia kadulla olevia, auringonpaisteessa hautuvia jätteitä.
Vaskiseppä ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota näihin kaupunkimme sisäiseen elämään luonnostaan kuuluviin ilmiöihin, vaan käveli kiireesti kotiin, jossa hänen vaimonsa, tanakan ja hyväntuulisen näköinen nainen, istui huivi päässä pihanpuolisilla portailla kutoen sukkaa ja silloin tällöin vilkaisten pieneen, vilkkaaseen porsaaseen, joka peuhasi pihamaalla.
— Jehkoseltako sait viikatteet? kysyi vaimo mieheltään.
— Jehkoselta. Lähdetään sitten! vastasi vaskiseppä.
— Katso, Maikki, taloa ja puotia! huusi emäntä sisään avoimesta keittiönovesta. — Minä lähden isän kanssa heinäpellolle niittämään.
— Kyllä! kuului nuorekas ääni jostain sisähuoneesta. Grönbergin Maikki, ainakin meidän mielestämme erittäin miellyttävä nuori nainen, istui avoimen ikkunan ääressä myymälän vieressä olevassa kamarissa neuloen ahkerasti ja luoden silloin tällöin katseen sille autiolle, auringonpaahteessa kuumuuttaan hohtavalle pikkukadulle, jonka varrella vaskiseppä Grönbergin liike oli. Pitkään aikaan ei kadulla näkynyt mitään muuta kuin Kana-Kenosen kanalauma, joka oli poikennut valtakadulta poikkikadulle. Hiljainen, hyvin hiljainen ja melkein kuuma tuulenleyhkä löyhytteli ohuita, lumivalkoisia ikkunaverhoja ja Maikin pellavanvärisiä hiuskiehkuroita.
Porsas oli kavunnut sisään ja kuului nyt uikuttaen ja sorkat permantopalkkeja vasten rapisten juoksentelevan keittiössä. Tyttö juoksi ajamaan porsaan pellolle ja tämä viehättävä saparoniekka kiiruhti pakoon porstuaan ja putosi vingahtaen portailta, kätkeytyen pihan keskellä olevaan pieneen perunamaahan. Kun tyttö palasi takaisin ikkunansa ääreen, oli Lehtolan lihakaupan edustalle kadun toiselle puolen ilmestynyt Sutisen tunnettu, häijyluontoinen hevonen. Tuo matala, ruskea luontokappale, jonka pää oli siitä omituinen, että sen etupuoli oli valkea ja takapuoli ruskea, mikä vähän edempää katsoen vaikutti siltä, kuin olisi pää kahdesta erivärisestä kappaleesta kiireessä tai ruskean etukappaleen puutteessa kyhätty, seisoi siinä tyytymättömästi pärskyen, etujalat ohjaksilla sidottuina.
Rattailla kelletti selällään kaksi vasikanrunkoa. Niiden alle oli levitetty harmaa säkki.
Rannasta päin kävellä ketkutteli laiskasti, silloin tällöin yrittäen haukata surisevan kärpäsen suuhunsa, metsänhoitaja Korpelaisen Hektor. Lihakaupan kohdalle päästyään se pysähtyi, sillä se oli huomannut luun hevosen jaloissa.
Hevonen, joka tähän saakka oli päätään heitellen ja lakkaamatta sieraimiaan pärskäytellen koettanut nykiä ohjaksia löyhemmälle, alkoi kavalan näköisenä vilkuilla sivulleen ja koetti hillitä pärskymistään, huomatessaan koiran pysähtyvän viereensä. Ilkeämielisesti ja pahantahtoisesti muljahtelivat sen silmänvalkuaiset silmillä roikkuvan pitkän otsatukan alta.
Koira yritti lähestyä luuta varovasti, hyvin varovasti, sillä se aavisti, että hevosella oli paha mielessä. Hevosen pää oli kääntynyt sivullepäin, mutta koiraa se ei ollut huomaavinaankaan, vaikka pitikin sitä koko ajan tarkoin silmällä. Se oli kavala, ilkeä, pahansuopa hevonen.
Viuh! Nyt se potkaisi, juuri kun koira oli saamaisillaan luun hampaisiinsa. Potku olisi ollut kovakin, ellei kärryn aisa olisi melkoisesti vähentänyt sen voimaa.
Koira älähti ja juoksi häntä koipien välissä tiehensä. Hevonen pärskyi taas, heitteli päätään ja vilkuili ympärilleen.
— Siinäpä häijy hevonen! ajatteli Maikki Grönberg.
— Peto hevosen hahmossa! sanoi nuorenmiehen ääni tytön vierestä.
— Hui! Sus siunatkoon, miten sinä minut pelästytit, Kalle! huudahti tyttö toruen.
— Annahan kättä kumminkin! sanoi nuori, valkoiseen helletakkiin, vaaleihin housuihin ja punareunaisiin lipokkaisiin puettu, Kalleksi mainittu mies.
Tämä mies oli kauppias Kurosen kauppa-apulainen Kalle Kannas, erittäin nokkela, kohtelias ja siisti liikemiehen alku, minkä tahdomme heti hänen suosituksekseen mainita.
— Mistä sinä tulet? kysyi tyttö, purren langan poikki terävillä, valkoisilla hampaillaan.
— Olin tuolla rannassa tavaroita vastaanottamassa. Kotonako ukko? kysyi nuori mies matalalla äänellä ja loi ikkunasta sisään niin pelokkaan silmäyksen, että selvästi saattoi havaita hänellä olevan erittäin korkeat käsitykset ukko Grönbergin persoonallisista ominaisuuksista.
— Ei ole, heinäntekoon läksi, sanoi tyttö, irroittaen sormillaan langan pään hampaistaan.
— Entäs äitisi? kuulusteli nuorukainen, hengähtäen helpommin, mistä päättäen äiti ei ollut läheskään niin hirvittävä kuin isä.
— Äiti on myös niittämässä, ilmoitti tyttö.
— Olet siis yksin?
Meidän on ohimennen myönnettävä, ettei Kalle Kannas näyttänyt mitään muuta niin innokkaasti toivovan.
Tyttö nyykäytti päätään myymälän oveen päin. Nuori mies ymmärsi tämän viittauksen ilman pitempiä selityksiä ja tuli sisään mainitusta ovesta. Tyttökin tuli kamarista myymälään. Sulhanen nousi istumaan tiskille ja morsian kävi seisomaan, tiskiin nojaten, hänen kupeelleen.
— Mikähän tästä lopuksi tulee? huokasi tyttö, pistäen suuhunsa sokeripalan, jonka oli juuri löytänyt Kallen taskusta.
— Antaa ajan kulua, kyllä aika neuvon tuopi, sanoi poika, jolla nähtävästi oli n.s. optimistinen maailmankatsomus.
— Isä ei suostu koskaan! valitti tyttö. — Kun äiti toissapäivänä alkoi puhua siihen suuntaan, että minunkin alkaisi olla aika mennä naimisiin, niin isä suuttui silmittömästi. Se on niin ikävää sen isän laita, kun se on niin äkkipikainen! huokasi vaskisepän ainoa tytär, pudottaen samalla pienen paperipalasen sulhasensa niskaan paidankauluksen ja ihon väliin, mistä leikillisestä tempusta päättäen isäukon julmuus ei ollut sentään häntäkään vielä vallan maahan masentanut.
— Astun isäsi eteen vielä tänä iltana ja selitän asian, sanoi poika uljaasti, röyhistäen rintaansa ja pistäen vasemman peukalonsa liivin kainaloon, missä asennossa hän ihmisystävällisistä kasvonpiirteistään huolimatta teki melko sotaisen ja sankarillisen vaikutuksen.
— Älä Herran nimessä! säikähti tyttö ja tarttui Kalle Kannaksen takinliepeeseen ikäänkuin peläten, että tämä toimelias nuorukainen juuri tällä hetkellä, jolloin ukko Grönberg heilutteli lujissa vaskisepänkourissaan niin vaarallista asetta kuin viikatetta, juoksisi tekemään hänelle niin julkean ehdotuksen kuin että hra Grönberg hyväntahtoisesti suvaitsisi lahjoittaa Kurosen kauppa-apulaiselle ainoan tyttärensä, vieläpä kohtuulliset myötäjäisetkin kaupantekijäisiksi.
— Isä on riitaantunut niittomiestensä kanssa ja on tänään vallan raivoissaan, kertoi tyttö varmemmaksi vakuudeksi. — Hän voisi tappaa sinut… kun ei hän koskaan vihapäissään tiedä, mitä hän sanoo ja tekee.
— Onhan se totinen ja kiivas ukko! myönsi poika yleisesti tunnetun tosiasian.
— Jos isällä olisi aavistustakaan näistä meidän väleistä, niin en minä uskaltaisi olla päivääkään kotona, sanoi tyttö varmasti.
— Mutta ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tiedoksi tulee, väitti poika.
— Niin, huokasi tyttö. — Kyllä se on kamala paikka…
* * * * *
Kun Kalle Kannas vihdoin ehti Kurosen puotiin, otti kauppias Kuronen, joka oli tuntikauden odotellut apulaistaan päästäkseen lähtemään moottorivenheellään kauniissa Kihosaaressa olevaan melkein valmiiseen huvilaansa, hyvin kylmäkiskoisesti vastaan hänen selityksensä, että yksi tavaralaatikoista oli mennyt hajalle ja että Kallen sitäpaitsi, jos mieli pelastaa nuori ja kaupunkimme liike-elämälle kallis henkensä auringonpistolta, oli ollut aivan välttämätöntä käydä uimassa. ("Se olisi kyllä pitänytkin tehdä!" huomasi Kalle samassa.)
— Minä saan täällä seisoa päiväkaudet yksin puodissa…, napisi Kuronen kapinallisesti seinällä olevalle, heleänvärisessä Pearsin saippuareklaamissa hiuksiaan levittelevälle suurisilmäiselle, valkohampaiselle ja punahuuliselle, ikuisesti hymyilevälle neitoselle, joka oli ihanampi kuin taivaan enkeli. — Kun olet illalla pannut puodin kiinni, niin nostele sisäkkö-Marin kanssa huonekalut takaisin Yrjön huoneeseen ja puhdista varsinkin kirjoituspöytä.
— Eikös lattiaa maalatakaan? kysyi Kalle Kannas.
— Ei tällä kertaa… meille tulee siihen huoneeseen asumaan kesävieras, sanoi kauppias, ottaen päällystakin kainaloonsa.
— Nainen vai mies? kysyi kauppa-apulainen asianharrastusta ilmaisevalla äänellä.
— Se ei kuulu sinuun! jyrähti hermostunut Kuronen vihaisesti ja läksi puodista ulos kadulle, paiskaten mielenosoituksellisesti oven kiinni, niin että tiuku kilisi kannikkeessaan pitkän aikaa.
— Ukko on huonolla tuulella, sanoi konttorineiti Julia Leijanen, pistäen huomattavasti käherretyn päänsä puodin ovesta sisään, mutta jättäen vielä muun osan viehkeätä olemustaan viereiseen konttorihuoneeseen. — Jos herra Kannas on oikein, oikein kiltti, niin sanon herra Kannakselle, kuka meille tulee Yrjö-herran huoneeseen asumaan.
Herra Kannas ei tosin voinut oikein sietää neiti Leijasta, mutta koska uteliaisuus tällä kertaa voitti hänen vastenmielisyydentunteensa, niin vakuutti hän hieman vastahakoisesti olevansa oikein kiltti, jolloin neiti Leijanen heitti häntä leikillisesti kummipallolla. Kalle Kannas koppasi pallon lennosta käteensä ja asetti sen varovaisuuden vuoksi taakseen hyllylle.
— Niin, kuulkaas herra Kannas, liverteli neiti Leijanen, Yrjö-herra kirjoitti matkaltaan Turusta, että hän oli siellä laivan Tukholmaan lähtöä odotellessaan sattunut tulemaan tuttavaksi erään kirjailija Tuulosen kanssa — Kauno Tuulonen, eikö se ole kaunis ja runoilijalle sopiva nimi! Kun Yrjö-herra nyt viipyy koko kesän Englannissa ja hänen huoneensa täällä kotona on vapaana, niin oli hän luvannut huoneensa kirjailija Tuuloselle, joka haluaa työskennellä muutaman kuukauden jossakin pikkukaupungissa aiheita ja vaikutelmia saadakseen, ja herra Tuulonen on kirjoittanut saapuvansa muutaman päivän päästä. Ukko on murjottanut koko päivän ja murissut akalle, ettei hän ymmärrä, mikä Yrjöön on mennyt, kun rupeaa haalimaan tänne meidän niskoillemme tuikituntemattomia musteentuhrijoita ja nälkätaiteilijoita — ihan niin ukko sanoi — mutta akka on sitä mieltä, että herra Tuulonen on varmaankin hienostisivistynyt ja hyvin miellyttävä mies, kun Yrjö — tarkoitan Yrjö-herra — on häneen niin mieltynyt. Onhan Yrjö-herralla niin hyvä maku! Mihin herra Kannas sen pallon kätki?
— Sitä en teille anna, sanoi Kalle Kannas jyrkästi, asettuen pallon eteen, selkä vasten hyllyä. — Pitäkää kyntenne siitä erossa, sanon minä!
— Minulla on aina ollut niin hyvä flaksi kirjailijain ja taiteilijain piirissä, ilmoitti neiti Leijanen, läheten Kalle Kannasta yhä lähemmäs ja lähemmäs kuin kristittyä ihmistä kiusaukseen johdattava, valkeuden enkeliksi pukeutunut sarvijaakko.
— Milloinkahan sinä, senkin räkättirastas, olet kirjailijain ja taiteilijain piirissä ollut! ajatteli Kalle Kannas perin epäkohteliaasti ja loukkaavasti hurmaavasta työtoveristaan, jonka vaanivia, kissamaisia liikkeitä hän piti tarkoin silmällä.
— Odotan niin kirjailija Tuulosta! huudahti valkopuseroinen keijukainen. — Oi, kuinka minä häntä odotan tässä mahdottoman kuivassa ja proosallisessa kaupungissa, jossa niin harvoin pääsee todella sivistyneiden ihmisten seuraan! Nyt sen sain! kiljaisi hän samassa voitonriemuisesti, saaden äkillisellä hyökkäyksellä käteensä kummipallon ja yrittäen uudestaan heittää sillä Kalle Kannasta. Kauppa-apulainen ehti kuitenkin tarttua neitosen käsiin kiinni ja rupesi melkeinpä suuttuneena vääntämään heittoasetta hänen kädestään.
Tyttö ponnisteli lujasti vastaan. Käherretyt hiukset olivat joutuneet runolliseen epäjärjestykseen ja kasvot hehkuivat punaisina. Kalle Kannas oli kuitenkin niin vihainen, ettei hän edes huomannutkaan, millainen aarre hänellä oli melkein sylissään.
— Ai, herra Kannas, älkää vääntäkö minun sormiani! kirkui neiti
Leijanen — mutta kirkui hiljaa.
— Pallo tänne, taikka katkaisen kyntenne! murisi Kalle Kannas tylysti.
Kamppailun ollessa kuumimmillaan oli raollaan olevan puodin ovi hiljaa avautunut ja sisään astunut Jumppilan vanha matami, joka pysähtyi ovenpieleen ja siinä nöyrästi odotteli kisan päättymistä. Hartaasti ja mitä osanottavaisimmin, pää kallellaan, katseli akka kauppa-apulaisen ja konttorineidin voimainkoetusta, silminnähtävästi ihan huolissaan siitä, ettei vain pieninkään rahtu eikä piirto jäisi häneltä huomaamatta. Eipä hän ollut koskaan uskovaisten rukoushuoneella seurannut niin innokkaasti uuden maallikkosaarnaajan esiintymistä kuin nyt näiden kahden maailmanlapsen rimpuilemista.
— Oi… voi voi… herra Kannas… herra Kannas!… en jaksa enää… olette niin hirmuisen vahva! kuiskasi neiti Leijanen uupuneena ja suoraan sanoen vaipui "herra Kannaksen" syliin, hellittäen pallon kädestään. Kalle Kannas nakkasi pallon tiskin alle ja huomasi samassa Jumppilan matamin, joka kädet ristissä ja pää väärässä, melkeinpä autuaallinen ilme kasvoillaan seisoi liikahtamatta ovella.
Kalle Kannas työnsi keijukaisen niin vihaisesti luotaan, että tyttö horjahti tiskin reunaa vasten ja huomasi samassa hänkin akan. Neiti Leijanen pakeni kiljahtaen puodista konttoriin. Kalle Kannas oli tulipunainen ja sadatteli mielessään armottomasti suloista toveritartaan.
— Mitä olisi asiaa? kysyi hän sitten akalta niin äkäisesti, että tämän polvet notkahtivat.
— Voi hyvä rakas puukhollari, vinkui akka, antakaa anteeksi, että häiritsin… en minä tiennyt… kahvia tarvitsisin neljänneksen, hyvä rakas puukhollari.
Kalle Kannas mittasi kahvia tavallista vapaamielisemmin, antoipa vielä kourallisen keksejäkin kaupantekijäisiksi. Me emme voi katsoa ihmisten sydämiin, vaikka heistä kirjoitammekin, mutta pidämme varsin mahdollisena, että keksien tarkoituksena oli tukkia akan suu. Uskallammepa mennä niinkin pitkälle, että otaksumme Kalle Kannaksen salaisesti toivoneen, että keksit takertuisivat akan kurkkuun ja tukehduttaisivat hänet. Tämä on kyllä hirmuinen väite lähimmäisestämme, mutta me olemme tehneet mainitun johtopäätöksen Kalle Kannaksen kasvoilla kuvastuneen ilmeen nojalla. Ovathan silmät yleensä tunnustetut sielun peiliksi.
II
— Seis! sanoi kapteeni komennustorveen.
Laiva lähestyi hiljaa laituria.
— Takaisin!
Potkurit mylläsivät vettä.
— Seis!
Laiva painui laituria vasten ja kallistui vähän. Muuan laivamiehistä heitti paksun köyden laiturille.
— Poika hoi, juutastako sinä toljotat! Pistä kiinni pollariin!
Hölmistyneen näköinen risainen poika, joka oli ollut saada köyden päähänsä, pisti silmukan pollariin.
— Seisoo siinä, senkin tolvana, suu auki eikä ymmärrä mitään! haukkui laivamies poikaa.
— Minä en olekaan sinun passarisi! huusi tolvanaksi syytetty kimeällä äänellä.
— Älä räkätä! karjaisi vihaisen ja liian vähän nukkuneen näköinen laivamies.
— Siivolla siellä! huusi kapteeni komentosillalta.
— Onko ne Kinnuselle tulevat paketit teidän mukana? huusi laiturilta takkuinen jätkä, jolla oli oljenkorsia selässään ja housujen takapuolissa, mistä päättäen hänen viimeöisessä makuupaikassaan ei ollut käytetty lakanoita.
— Kysy perämieheltä! vastasi kapteeni, joka silmäkulmat kurtussa katseli laivamiestensä puuhia.
— Hyvästi nyt, herra kapteeni! Ja kiitos hauskasta matkasta! sanoi kapteenin selän takana nuori, vaaleaverinen, lihavahko herrasmies, jolla oli pyöreät ja itsetietoiset, mutta hyvin jokapäiväiset kasvot sekä kädessään pieni, ruskea matkalaukku, joka näytti monet kolhut kokeneen tässä murheen laaksossa.
Kapteeni tekeytyi vähän ystävällisemmän näköiseksi, puristi hätäisesti toisen ojennettua kättä ja mutisi:
— Hyvästi, hyvästi…
— Ja kiitoksia nyt vielä kerran oikein paljon tästä hauskasta matkasta! sanoi pyöreänaamainen hartaasti.
— Ei kestä… rahallannehan sen olette maksanut! vastasi kapteeni kieltämättä hiukan epäkohteliaasti, kääntyi sitten jälleen hoitamaan virkatehtäviään ja kiljaisi kiukkuisesti kaidepuun yli laiturille:
— Ei saa kääntää pystyyn sitä kauppias Kitusen laatikkoa! Senkö täytistä te sitä pyörittelette!
Pyöreänaamainen ja ruskealaukkuinen ei näyttänyt juuri erikoisemmin loukkautuneen kapteenin kylmyydestä, vaan käveli tyynesti ja nykerö nenä pystyssä laivasta laiturille.
— Mikähän käki se tuokin mahtoi olla? huomautti kapteeni rouvalleen, joka oli tullut kapteenin hytistä komentosillalle ja nojasi miehensä vieressä kaidetta vasten.
— Ei se ainakaan minua ensinkään miellyttänyt, sanoi rouva. — Teki vähän sivistymättömän ja niin perin pöyhkeän vaikutuksen.
— Ja matkusti koko ajan ensimmäisessä luokassa, vaikka oli ostanut vain toisen luokan piletin, murahti kapteeni. — Mutta en viitsinyt hänelle siitä mitään huomauttaa, kun tilaa kerran oli.
Tietämättä mitään osakseen tulleesta verraten epäedullisesta arvostelusta pyöreänaamainen seisoi laiturilla ja katseli alentuvasti hymyillen pientä kaupunkiamme, jonka laitimmaiset talot pilkoittivat rantatörmältä puiden tuuhean vihreyden lomitse.
Sitten hän kääntyi poliisimiehen puoleen, joka ikävystyneen näköisenä, kädet seläntakana, seisoi kasassa olevien vehnäjauhosäkkien leimoja tarkastellen ja näytti kärsivän helteestä.
— Voiko konstaapeli sanoa, mistä saa hevosen? kysyi muukalainen.
— Jaa, että issikan? kysyi vuorostaan konstaapeli, kääntyen matkustavaiseen päin ja nykäisten tervehdykseksi lakkinsa reunaa oikean kätensä etusormella.
— Niin, ajurin! sanoi pyöreänaamainen nuori herra äänellä, joka tuntui todistavan hänen liikkuneen maailmassa.
— Näyttää tuolta tulevan tuo ajuri Tiihonen… jos hän joutanee ottamaan herran kyytiinsä, aprikoi järjestyksenvalvoja, tarkastellen matkustavaisen ruskeata laukkua.
— Eikö täällä aina pidä olla ajureita, kun laiva tulee? kysyi nuori miehemme kulmakarvojaan kohottaen ja katsellen konstaapelia käsi puuskassa.
— Milloin on, milloin ei, vastasi poliisi välinpitämättömästi. — Tässä kaupungissa on niin vähän ajureita, ettei niitä joka paikkaan riitä, lisäsi hän sitten selitykseksi ja kaupunkimme puolustukseksi.
Tiihoseksi mainittu ajaa lönkytteli lähemmäksi.
— Tiihonen! sanoi poliisi. — Onko sinulla kyytiä?
— Ei, vastasi Tiihonen, kiristäen ohjaksia ja alkaen kääntää hevostaan miesten kohdalle tultuaan.
— Otatko sinä sitten tämän herran kyytiisi? kysyi poliisi, kaivellen miettiväisenä nenäänsä.
— Voipihan tämän ottaa, myönsi Tiihonen ja kiljaisi hevoselleen, joka potki ja telmi kärpästen käsissä: "Ka-ka, ka-ka!"
— Kuuluu tämä Tiihonen ottavan herran kyytiinsä, tulkitsi poliisi vieraalle Tiihosen vastauksen, ikäänkuin olisi kääntänyt sen muulle kielelle.
Kunnioittamatta enää poliisia yhdelläkään silmäyksellä, vielä vähemmän kiitoksella vieras nousi Tiihosen rattaille, heitettyään pienen käsilaukkunsa Tiihosen polville.
— Mihinkäs ajetaan? kysyi Tiihonen, kokoillen ohjasperiä käteensä.
— Parhaaseen hotelliin! sanoi vieras, heittäytyen selkäkenoon.
— Se on sitten niinpaljon kuin seurahuoneelle, selitteli ajuri saamaansa määräystä. — Hei, konkari, alapas ravata, huusi hän senjälkeen hevoselleen, joka tästä pontevasta vaatimuksesta innostui hölkkäjuoksuun.
Ajettiin seurahuoneelle päin.
— On sitä tänä kesänä tuota lämmintä, huomautti ajuri kyydittävälleen.
Kirjailija Kauno Tuulonen ei alentunut vastaamaan. Hän vain ajatteli ihmeissään, millaisia moukkia tämän kaupungin issikat olivat, jotka puhuttelivat kyydittäviään, vieläpä niinkin hienoja herroja ja arvokkaita henkilöitä kuin hän oli, melkein kuin vertaisiaan.
Kun ei Tiihonen saanut keskustelua alkuun, ajoi hän vähän aikaa ääneti, mutta teki sitten uuden yrityksen.
— On se kauppias Kinnunen tuohon rakentanut vähän toisenmoisen talon kuin se entinen oli, joka toissa talvena paloi! huudahti hän uuden, suuren kauppatalon ohi ajettaessa.
— Ajaa nyt vain eikä puhu roskaa! ärähti hermostunut kirjailija.
Tällainen odottamaton ja tässä osassa maata tuntematon tapa ottaa osaa keskusteluun säikähdytti issikka Tiihosen niin pahanpäiväisesti, että tämä rehellinen, vaikkakin hra Tuuloseen verrattuna kovin halpa-arvoinen ja mitätön kansalainen oli pudota alas kuskipukiltaan kadulle. Tosin ei hän siinä olisi päätään halaissut, eipä edes isoa nenäänsäkään loukannut, katu kun ei näet ollut kivillä laskettu, mutta sitä pahemmin olisi hänen kiiltävänappinen issikannuttunsa tuhrautunut, sillä viimeöinen ankara sade oli muuttanut pehmeän, multaisen kadun yhtämittaiseksi rapakoksi.
Ajuri Tiihonen ei enää yrittänytkään jatkaa keskustelua karskin kyydittävänsä kanssa, vaan ajoi ääneti, piiskaansa silloin tällöin vihaisesti huimauttaen, seurahuonetta kohti. Sitä hän vain mietti, että missähän niitä noin ylpeitä herroja ja syöttiläitä kasvaa.
Tultiin siitä seurahuoneen eteen. Tiihonen pysähdytti ruunansa ja herra Tuulonen kysyi äänellä, joka osoitti hänen kyllä ymmärtävän, että issikka aikoo nylkeä häntä, mutta samalla vakuutti, ettei tämä katala aikomus tule onnistumaan:
— Mitä olen velkaa?
Tiihonen muljautti pukiltaan syrjäsilmäyksen kyydittävänsä pyöreään, parrattomaan ja pönäkkään naamaan, sylkäisi pitkän sylen ja murahti:
— Ei mitään!
Kauno Tuulosen suu, joka oli isänmaallisissa tilaisuuksissa ja nuorisoseurojen kesäjuhlissa puhunut kansalleen niin monta ylevää, opettavaista ja viisasta sanaa, oli tällä kertaa hyvin tyhmistyneen näköinen. Se oli aivan pyöreä pelkästä hämmästyksestä ja ällistyksestä. Hän ei käsittänyt mitään.
— Kuinka, mitä olen velkaa? kysyi tuo pyöreä suu uudestaan.
— Ei mitään, ei mitään! toisti Tiihonen kiireesti.
— Mutta mitä se merkitsee? tiedusteli ymmälle joutunut kirjailija.
Ja ajuri vastasi seuraavalla tavalla:
— Merkitsee vain sitä, että annoin herralle ilmaisen kyydin. Taitaa herra tarvita rahansa paremmin kuin minä.
Tämä uskomaton julkeus ja röyhkeä solvaus, joka oli sitäkin katkerampi, kun se sivusi melkoisen läheltä totuutta, nosti veren herra Tuulosen päähän, ja hän huusi:
— Poliisi!
Lähimmässä kadunkulmassa seisova valkotakkinen konstaapeli, joka ei näkynyt tällä hetkellä mitään niin kipeästi kaipaavan kuin jotain tekemistä, ihastui ikihyväksi, kuullessaan virka-apuaan tarvittavan, ja lähestyi ajuria ja kirjailija Tuulosta nopein, mutta silti arvokkain ja määräperäisin askelin, tervehti hra Tuulosta sotilaalliseen tapaan ja kysyi:
— Jaa että mistä olisi kysymys?
— Tämä issikka ei tahdo ottaa minulta maksua! ilmiantoi hra Tuulonen ajurinsa kiihkeällä, mielipahasta värähtelevällä äänellä.
— Että kuinka? kysyi esivallan palvelija, joka ei tahtonut uskoa kuulemaansa.
Tämä ajuri kieltäytyy ottamasta minulta maksua! huusi hra Tuulonen korvat punaisina. — Minä tarjoan hänelle maksua, mutta hän kieltäytyy ottamasta sitä vastaan!
— Onko se niin? kysyi poliisi ajurilta, kiinnittäen hyvään tuttavaansa
Tiihoseen ihmettelevän katseen.
— On! myönsi tämä kunnon mies hyvin rauhallisesti.
Seurahuoneen avonaisiin ikkunoihin alkoi ilmestyä uteliaita päitä, ja katukäytävälle pysähtyi pari, kolme avojalkaista poikaa.
— Jaa, sanoi poliisi, raapien hämillään niskaansa. — Tämä on vähän outo tapaus. Minkätähden sinä Tiihonen et ottaisi tältä herralta maksua?
— En minkään tähden, sanoi Tiihonen, koroittaen vähän ääntään ja vilkaisten ikkunoihin. — Rupesin matkalla tykkäämään niin tästä herrasta, että päätin kyyditä hänet ilmaiseksi.
Poliisi alkoi tajuta, että tässä oli hänellä edessään yksi niitä salaperäisiä arvoituksia, joita joskus sattuu ihmiselämässä. Mutta sitten hän älysi huomauttaa:
— No, jos niin on, niin sittenhän ei herran tarvitse mitään maksaa.
— Jaa, jaa, mutta kun minä tahdon maksaa! huusi hra Tuulonen täyttä kurkkua. — En tahdo ilmaista kyytiä hänen konillaan!
— Kuulkaa vieraatmiehet päältä, että tämä nuori kaunis herra loukkaa minun ruunani kunniaa! sanoi ajuri Tiihonen ympärillä seisovalle arvoisalle yleisölle.
— Ha ha haa! nauroivat vieraatmiehet, joita tapaus ja siihen liittyvä mieltäkiinnittävä keskustelu näytti suuresti huvittavan.
Yleisöä olikin jo kertynyt riitelevien ympärille parikymmentä henkeä, ja kadun toisella puolenkin olevien talojen ikkunoissa näytti asia herättävän vilkasta harrastusta.
— Viskaali tulee! huomautti eräs risaisesti puettu, hiukan juovuksissa oleva kansalainen ja lähti kiireesti kävelemään poispäin, mutta muu yleisö, jolla ei nähtävästi ollut mitään selvittämättömiä asioita kaupunkimme poliisipäällikön kanssa, jäi levollisena paikoilleen.
Viskaali tuli pitkin katua raatihuoneelta päin parin muun herran kanssa. Nähtyään väkijoukon keräytyneen seurahuoneen edustalle hän kääntyi konstaapeli Tossavaisen puoleen, joka jäykkänä kuin olisi seipään nielaissut ja kunniaa tehden ryhtyi antamaan raporttiaan.
Herra Tuulonen kohotti kohteliaasti hattuaan ja sanoi:
— Herra viskaali, kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, ettei ajuri halua ottaa maksua. Nimeni on Tuulonen, kirjailija…
— Etkö sinä tahdo ottaa maksua herra Tuuloselta? kysyi viskaali, kääntyen otsa rypyssä ajuri Tiihoseen päin.
— En, herra viskaali! vakuutti ajuri varmasti. — Minä en halua tämän herran rahoja.
— Minä tahdon joka tapauksessa maksaa ja vaadin edesvastuuta…! aloitti hra Tuulonen lujasti.
Viskaalia harmitti. Hän rykäisi kiukkuisesti ja sanoi sitten hra
Tuuloselle:
— Hyvä herra! Jos ajuri olisi vaatinut teiltä liikaa, niin olisi asianlaita aivan toinen. Mutta kun hän kieltäytyy ottamasta maksua vastaan, niin on se minun ymmärtääkseni hänen oma asiansa, eikä häntä voida siitä rangaista.
Hra Tuulosen jalolle otsalle oli kohonnut hiki.
Haluaisin kuitenkin saada tietää, kuinka paljon ajurintaksa laivarannasta tänne seurahuoneelle on? kysyi hän, ääni vähän vapisten.
— Seitsemänkymmentäviisi penniä, ilmoitti poliisi. Hra Tuulonen kaivoi kukkarostaan kaksi hopealanttia, jota tehdessään hän oli niin hermostunut, että kukkaro oli vähällä pudota hänen hyppysistään kadulle. Rahat asetti hän samalle istuimelle, jolla hän äsken itse oli istunut, ja tempaisi kapsäkkinsä Tiihosen polvilta.
— Kuule sinä Ratilaisen poikarukka! sanoi ajuri lempeällä äänellä paljasjalkaiselle pojanressulle, jonka naama ei näyttänyt pitkään aikaan olleen tekemisissä veden kanssa. — Herra näkyy tahtovan antaa sinulle namusrahoja. Ota ne tuolta rattailta ja kiitä herraa!
Vihasta säkenöiden raivasi hra Tuulonen itselleen tien väkijoukon läpi seurahuoneen eteiseen, Ratilaisen poika hyökkäsi tempaamaan rahat käteensä, kun taas ajuri Tiihonen läimäytti hevostaan selkään ja ajoi täyttä laukkaa tiehensä riemuitsevan kansan keskuudesta.
— Mitä te tässä töllistelette! huusi viskaali mainitulle kansalle.
— Hajaantukaa! huusi konstaapeli Tossavainen, muuttuen äkkiä tavattoman virkaintoiseksi.
Väkijoukko alkoi hitaasti hälvetä, keskustellen innokkaasti ja jokseenkin äänekkäästi päivän suuresta tapahtumasta, jonka todistajana sillä oli ollut onni olla.
Mutta viskaali, joka oli ollut ystävineen menossa seurahuoneelle aamiaiselle, kääntyi sisään seurahuoneen ovesta.
Poliisi loi ympärilleen ylpeän silmäyksen, kohensi tuppivyötään, silitteli valkeita käsineitään ja alkoi kävellä edestakaisin seurahuoneen edustalla.
Kadulla vallitsi taas järjestys, hiljaisuus ja rauha.
III
Ajuri Tiihosen iso kukko kiekaista heläytti ensimmäisen kerran.
Ajuri Tiihosen kukko ei kukkona yleensä ole mikään erikoisen merkillinen tai esimerkiksi kelpaava lintu. Kaupungissamme on monta muuta, jopa kymmeniäkin parempia kukkoja, mutta Tiihosen kukko soveltuu erinomaisesti tarkoitukseensa juuri ajuri Tiihosen kukkona.
Muut kukot kiekuvat kello kahdelta, kolmelta, neljältä… miten mikin sattuu heräämään, häiriten vain tällä liian varhaisella esiintymisellään isäntäväkensä makeinta aamu-unta. Ja aivan hyödyttömästi, sillä kuka hullu nousisi kaupungissa kolmelta tai neljältä, puhumattakaan kello kahdesta? Ei edes kaupunkimme yövartiakaan, ukko Rummukainen, joka on illalla puoli kahdentoista aikaan nukahtanut Nikkilän tyhjään heinämakasiiniin, jossa hän tavallisesti näin kesäiseen aikaan lepää yönsä, uskoen vaarinpidon kaupungin turvallisuudesta taivaallisen isänsä ja torninvartia Nissisen huoleksi. (Ohimennen voimme samalla kuitenkin mainita, että myöskin Nissinen jättää täydellisellä ja kauniilla lapsen luottamuksella leiviskänsä hoidon Luojansa haltuun ja huomaan, heräten vasta siihen kauheaan räminään, joka ilmoittaa Heinilän kartanon suuren maitokuorman saapuneen Kauppaneuvoksenkadun päähän.)
Tiihosen kukko sitävastoin on ymmärtänyt ottaa kutsumuksensa talon todellisen hyödyn ja elämänjärjestyksen kannalta. Ensimmäisen kerran kiekaisee se kello viideltä. Silloin on renkipojan noustava puhdistamaan rattaita ja hoitamaan hevosia.
Toisen kerran antaa tämä älykäs kotieläin kurkkunsa soida kello kuusi. Silloin kapuaa Tiihonen kuskipukille, tempaisee ohjaksista, huutaa hevoselleen: "i-grai, musikka!" — tyhjentäen siten koko venäjäntaidon varastonsa — ja ajaa virantoimitukseensa joko laivarantaan taikka kauppatorin nurkalle.
Naapuritalossa, joka mahdollisesti on joskus vedenpaisumuksen jälkeenkin ollut keltaiseksi maalattu, mutta jonka nykyisestä väristä on vaikea sanoa sitä taikka tätä, aukenee muutamia kadunpuoleisia ikkunoita, nimittäin sellaisia, jotka eivät ole painuneet niin paljon kadunpinnan alapuolelle, ettei niitä voida avata. Tämän ainakin ikäänsä nähden suuresti kunnioitettavan rakennuksen keskiosa on nimittäin painunut maan sisään ikkunalautoja myöten, ja katon harja on samassa suhteessa notkistunut kuin ikälopun hevoskaakin selkä. Vanhat muistelevat nähneensä nuoruudessaan vielä kivijalkaakin rakennuksen alla, mutta siitä mahtaa olla hyvin kauan. Upporikas kunnallisneuvosvainaja, jonka omaisuuteen tämä talo oli kuulunut, oli pari vuosikymmentä takaperin, saatuaan siitä kerran mahdollisimman ystävällisen, oikeastaan leikillisen huomautuksen kaupungin viranomaisilta, aikonut korjauttaa sitä, mutta kun hänen rakennusmestarinsa oli tarkastanut taloa ja ilmoittanut, ettei sitä voi korjata muuten kuin rakentamalla sen kokonaan uudestaan, oli kunnallisneuvos antanut viranomaisten leikin jäädä leikiksi ja rakennuksen entiselleen. Siinä hän tekikin varsin ymmärtäväisesti, sillä vielä senkin jälkeen oli tämä talo arveluttavasta ja huolestuttavasta ulkomuodostaan huolimatta ansainnut hintansa kaksinkertaisesti, vaikkakin kivijalka oli vähitellen painunut näkymättömiin.
Rakennuksen portinpuoleinen pää oli uljaimmin taistellut vuosien painoa ja perustuksensa pehmeyttä vastaan. Ikkunain alalaudoista oli kadun nurmikkoon matkaa vielä yli kyynärän verran, joten siinä päässä taloa asuvat tunsivat olevansa ikäänkuin ylemmässä kerroksessa talon keskiosan vuokralaisiin nähden.
Mutta Tiihosen kukon herättävä vaikutus ulottui laajemmallekin.
Kadun toisella puolen asuva klassillisen lyseon rehtori, luonnontieteiden lehtori Johan Augustus Perander eli Pessu, kuten lyseolaiset häntä tavallisesti nimittivät, on myöskin tullut järjestäneeksi nousunsa Tiihosen kukon aamuhuutojen mukaan.
Niinpä hän tänäänkin herää Tiihosen kukon ensimmäiseen kiekaisuun, nousee tapansa mukaan sängystään, hiihtelee pehmeissä, lämpöisissä tohveleissaan ikkunan ääreen ja ottaa vastaan ilmapuntarin ja lämpömittarin raportit.
Ne lupaavat erittäin kaunista, poutaista säätä, ja todettuaan, että Tiihosen renkipoika ohjesääntöjensä mukaisesti ryhtyy puhdistamaan rattaiden pyöriä ja kiilloittamaan likasuojuksia, palaa rehtori sänkyynsä ottamaan vielä pienen aamu-unen.
Lopullisesti nousee hän Tiihosen kukon toisen kerran kiekaistua.
Äskenmainitussa, osittain jo maan mustiin multiin vaipuneessa talovanhuksessa asuu eräs viipurilainen jarrumiehen leski, muuan vanha pariskunta, jota sanotaan Nahka-Paapaksi ja Nahka-Paapan mammaksi, ompelijatar Hilda Laine sisarineen, pari ryypiskelevää, mutta siitä huolimatta useimmiten yhtä janoista kuin nälkäistäkin käräjäkirjuria vaimoineen, ja lapsineen, sekä asioitsija Saksman perheineen, jota ei kotona ole muuta kuin ukko itse, leskimies, sekä yksi poika ja yksi tytär.
Asioitsija Saksmanin perhe asuu juuri siinä päässä rakennusta, joka on portin vieressä ja siis ylimpänä. Tämäkin todistaa mainitun perheen varakkaimmaksi, sillä sen pään huoneet, juuri korkeamman asemansa ja siis laajempien näköalojensa vuoksi maksavat viisi markkaa enemmän kuussa kuin talon muut huoneet.
Pihan perällä on sitäpaitsi rakennus, joka liittyy suoranaisena jatkona ulkohuoneisiin, niin että ulkoapäin on vaikea sanoa, missä ulkohuoneet loppuvat ja asuinhuoneet alkavat. Ja vaikeatapa sitä olisi aivan tarkoin määritellä sisästäkään päin. Täällä asuu muutamia epämääräisiä ukkoja ja akkoja, ja parilla akalla on lapsiakin, jotka meluavat kilpaa rottien kanssa rappeutuneissa vajoissa tai ovat piilosilla hernemaassa. Pihan koko keskiosa on nimittäin hernepeltona, jossa kullakin talon vuokralaisella on pari penkkiä.
Päärakennuksen vuokralaisista availivat siis ikkunoitaan muut paitsi edellämainitut käräjäkirjurit, jotka eivät olisi saaneetkaan ikkunoitaan auki, kun maanpinnan läheisyys teki tuollaisen yrityksen mahdottomaksi Avatuista ikkunoista kurkisteli kadulle pörröisiä päitä ja haukottelevia naamoja. Ompelijatar pudisteli ulos sänkyvaatteitaan, ja jarrumiehen leski ripusti ikkunastaan kuivamaan lapsenriepuja.
Saksmaneilla oli kadun puolella kaksi ikkunaa. Portinpuoleiseen, joka oli ollut auki koko yön, ilmestyi paitahihasillaan oleva noin 30 vuoden ikäinen mies, jolla oli tuuheat, ruskeat viikset ja hieman luisevat kasvot. Katse oli hajamielinen, mutta muuten muistuttivat silmät ja nenä haukkaa, joka valmiina lähtöön tarkastelee oksaltaan uuden päivän merkkejä ja tunnustähtiä.
Ajuri Tiihonen ajoi ulos portistaan.
— Huomenta! sanoi nuorempi Saksman ikkunastaan.
— Huoment'! vastasi Tiihonen ja pysäytti hevosensa. — Tulee kuuma päivä!
— Tuntuu tulevan! myönsi ikkunassa olija. — Torilleko se Tiihonen ajaa?
— Laivarantaan, ilmoitti Tiihonen. — Yöllä on tullut laivoja.
Tämän lyhyen, mutta virkistävän keskustelun päätyttyä kiljaisi Tiihonen hevoselleen: "Ala ravata!", räpsäytti ohjasperiä ja ajoi tiehensä.
Vähän ajan kuluttua käveli rannasta päin pitkin katua hitain askelin keski-ikäinen, tanakka ja hyvin puettu mieshenkilö, nähtävästi joku matkailija, joka uteliaasti ja mielenkiinnolla näytti tutustuvan paikkakunnan merkillisyyksiin. Saavuttuaan maahan vaipuvan notkoselkäisen talon kohdalle hän pysähtyi, katseli rakennusta kauan ja eri puolilta ja tervehti sitten Lauri Saksmania, joka yhä edelleen hengitti ikkunassa raikasta aamuilmaa.
— Huomenta! sanoi vieras herrasmies.
— Antakoon! vastasi toinen, joka oli koko ajan pitänyt muukalaista silmällä.
— Onko tämä se talo, jota ennenmuinoin sanottiin "Neuvoksen aarrearkuksi"? kysyi vieras.
— On, vastasi ruskeaviiksinen. — Nykyään sanotaan tätä vain
"Arkuksi", lisäsi hän sitten.
— Tässä kai asuu asioitsija Saksman? kysyi tuntematon, nyppien mietteissään kultaisia kellonperiään.
— Asuu, mutta hän lähti juuri kaupungille, vastasi nuorempi Saksman, katsellen toista entistä tarkemmin. — Tulee kai parin tunnin kuluttua kotiin.
Vieras kohotti lakkiaan, ikkunassa oleva Arkun asukas nyykäytti päätään, ja jäi haukansilmineen katselemaan, miten tuntematon hitain, varmoin askelin jatkoi matkaansa katua ylöspäin, pientä käsilaukkuaan heilautellen ja pysähtyen joka portin kohdalla katsomaan pihaan.
Kaupunki läähätti tulisessa auringonpaahteessa, vaikka kello oli tuskin puolta kymmentä aamupäivällä.
Rehtori Perander oli ollut tavallisella aamukävelyllään torilla, kysellyt maalaisilta kalanhintoja ja kuullut uutisia tutuilta isäntämiehiltä. Pellikkavaaran Simoselta oli sairastunut punatautiin kaksi lehmää ja hieho. Hieho ja toinen lehmä olivat parantuneet, mutta toinen lehmä, talon paras lypsäjä, oli kuollut lääkkeistä ja lääkitsemisestä huolimatta.
Sitten oli rehtori käynyt laivarannassa katselemassa siellä vallitsevaa vilkasta vilinää. Yöllä oli tullut suuri laiva, pitkämatkaiset "Ilmatar" ja "Vedenneito" olivat lähteneet, huutopillejään mahtavasti törähytellen, kaukaisille vesille, ja lähipaikkakuntien liikennettä välittävät pienemmät laivat olivat saapuneet väkeä täynnä, toimeenpannen kaupunkia lähestyessään kauheat kilpa-ajot, jotka olisivat vähemmän suotuisissa olosuhteissa voineet hukuttaa sekä laivat että matkustajat.
Lähtiessään kotiinsa aamiaiselle tuli rehtori Peranderia vastaan sama outo muukalainen, joka oli haastatellut ikkunassa ollutta Lauri Saksmania.
Muukalainen pysähtyi ja sanoi tyynesti:
— Päivää, Pessu! Rehtori Peranderia tällainen tuttavallisuus suuresti hämmästytti, jonka johdosta hän hämillään änkytti:
— Minulla ei ole kunnia…
— Ole vaiti! sanoi omituinen vieras huolettomasti. — Kuinkas olet muuten viime aikoina voinut ja kuinka järkesi juoksee?
— Tuota noin… Jaakkolako? huudahti rehtori.
— Tuota noin… Jaakkola! vakuutti vieras, ojentaen lujan kouransa.
Emme ehkä ihmettele kunnianarvoisan koulumiehemme hämmästystä, kun kuulemme, ettei hän ollut nähnyt lapsuutensa tappelu- ja sittemmin ylioppilastoveriaan kolmeenkymmeneen vuoteen.
— Mistäs tulet? kysyi rehtori, kun ensimmäinen jälleennäkemisen synnyttämä ihastuksen puuska oli ehtinyt mennä ohi.
— Amerikasta! vastasi toinen lyhyesti, osoittaen samalla merkitsevästi oikealla etusormellaan kultaisia kellonperiään. Sitten hän iski silmää, nauroi niin että katu kajahti ja tökkäsi samaisella etusormellaan rehtoria vatsaan.
Kun nämä peräti merkilliset temput, jotka mahdollisesti sisälsivät kokonaisen elämäntarinan lyhyesti ja kuvaannollisesti esitettynä, olivat suoritetut, sanoi rehtori äkkiä jyrkästi:
— Sinä tulet meille aamiaiselle!
Tähän haasteeseen vastasi vieras vielä jyrkemmin:
— Varmasti!
Rehtori oli niin haltioissaan, että hän kotimatkallaan, luotettavien kaupunkilaisten todistuksen mukaan, käveli kolmea täysikasvuista henkilöä vasten ja olisi tallannut jalkoihinsa katukäytävällä leikkivän pienen lapsen, ellei kultaisilla kellonperillä kaunistettu amerikkalainen olisi ehtinyt pelastaa pienokaista sysäämällä rehtorin äkkiä syrjään.
Tultiin rehtorin taloon.
Pihalla, vanhojen ja tuuheiden puiden siimeksessä, vallitsi miellyttävä viileys. Korkea, vaaleanvihreäksi maalattu lauta-aita sulki pihan kadullakulkevien uteliailta katseilta. Puiden alla oli keinu, pöytä ja korituoleja.
— Omako talo? kysyi Jaakkola.
— Oma, vastasi rehtori.
— Kelpaa sinun, vanha peruukki, asua! sanoi Jaakkola vakaumuksen lämmöllä ja läimäytti rehtoria käsilaukulla selkään.
* * * * *
Rehtori ja hänen vieraansa, Amerikasta palannut kansalaisemme ja kaupunkilaisemme Jaakkola, olivat syöneet lujan aamiaisen, ja nämä kunnioitusta ansaitsevat herrat istuivat nyt korituoleissa pihamaalla puitten katveessa, poltellen rehtorin pitkiä piippuja. Siinä lähistöllä istui nurmikolla rehtorin tytär, Anna-neiti, pitkänhuiskea, vaaleaverinen tyttö, kirjaillen pöytäliinaa.
Herroilla oli paljon puhumista, sillä kolmessa vuosikymmenessä oli kummallekin ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Nyt tutustutti rehtori vierastaan kaupungin sisäiseen elämään ja nykyiseen asujaimistoon.
— Svebeliuksen neidit ovat yhä edelleenkin kaupungin ylhäisimmät, hienoimmat ja arvokkaimmat henkilöt, kuten lähtiessäsikin.
— Ja suurimmat juorukontit! liitti neiti Perander välihuomautuksen, nostamatta katsetta työstään.
— Jaa, hm, se on valitettavasti totta sekin, myönsi rehtori silitellen harmaata partaansa. — Joka tapauksessa on parasta, jos tahdot hengellesi rauhan, ettet millään tavoin rupea vetämään vastaköyttä heidän kanssaan.
— Asuvatko he yhdessä? kysyi vieras, joka näytti kuuntelevan isäntäänsä aivan erikoisella mielenkiinnolla.
— Kaksoiset Anna Kristina ja Mathilda Fredrika asuvat isänsä, senaattori ja ritari Svebeliuksen kuoltua siinä kirkkopuiston vieressä olevassa nelikulmaisessa talossa, joka on vastapäätä kirkkokaivoa. Nuorin, Fanny Margareta, jota sanotaan hieman omituiseksi, asuu erikseen Pastorinniemessä.
— Kaksoisia sanotaan kaupungissa Antti-neidiksi ja Matti-neidiksi, selitti tytär nurmikolta. — Kolmas heistä taas viettää maailmasta eristettyä elämää pienine omituisuuksineen ja hänellä on täysi työ puolustautuessaan maisteri Wahlin rakkaudenvimmaisilta hyökkäyksiltä…
— Maisteri Wahlin! huudahti Jaakkola.
— Älä Herran nimessä huuda niin kovaan! säikähti rehtori. — Hän asuu tuon lankkuaidan toisella puolen, ja hänellä on vielä mainiot korvat niinkuin silmätkin. Se on merkillinen juttu, mutta kerron sen sinulle sitten sisällä, lupasi rehtori matalammalla äänellä. — Luulenpa, että se vanha hyypiä kuuntelee nytkin tuolla aidan takana.
Jaakkola istui pitkän aikaa otsa syvissä rypyissä kuin pohtien jotain salaperäistä arvoitusta. Sitten hän kysyi:
— Olen ollut huomaavinani, että tässä kaupungissa on suunnattomasti rakennusmestareita… mistä ihmeestä niitä on tänne niin jumalattomasti sikiytynyt?
— Varoihinsa päässyt talollinen myy maansa ja mantunsa, muuttaa kaupunkiin, ostaa tontin ja rakennuttaa sille talon — tai korjauttaa ainakin kattoa tai lankkuaitaa, selitti rehtori. — Sitten on hän rakennusmestari. Niitä on meillä nykyään viidettäkymmentä.
IV
Kaupunkilaiset, joiden on joskus tapana puhua pahaa toisistaan, väittävät maisteri Wahlia lähes satavuotiseksi, mutta se on aivan varmasti valetta. Maisteri Wahl erosi kolleganvirastaan lyseossa noin viisi vuotta takaperin täysin palvelleena ja nuhteettomana poikamiehenä, ja koska hän erotessaan oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, niin käsittää jokainen, vaikkei olisikaan perehtynyt korkeampaan matematiikkaan, että maisteri Wahl on yhtä kaukana satavuotiaasta kuin 30-vuotias 60-vuotiaasta. Toinen seikka, joka voimakkaasti todistaa mainittua hataraa juorupuhetta vastaan, on se, että maisteri Wahl vasta kolme vuotta takaperin rakastui tulisesti nuorimpaan Svebeliuksen neitiin, siihen, joka asuu Pastorinniemessä. Onko kukaan tavannut korviaan myöten rakastuneita satavuotiaita? Me emme ainakaan ole tavanneet, emmekä suoraan sanoen halua tavatakaan, vielä vähemmän tehdä kertomustamme naurunalaiseksi haalimalla siihen moisia päästään vialla olevia muinaismuistoja.
Maisteri Wahl oli siis tuskin 70 vuoden ikäinen, ja virallinen tilastokin todistaa, ettei sitkeän ja elinvoimaisen kansamme keskuudessa 70-vuotiaiden miesten — eikä naistenkaan — vihille astuminen suinkaan ole niin harvinainen tapaus, että siitä kannattaisi erityistä melua nostaa.
Mutta vaikka se olisi kielletty rikoslaissamme, niin ei se tässä tapauksessa olisi vaikuttanut mitään asiaan, sillä kestettyään yli 35-vuotisen tulikoetuksen lyseon alaluokkien enimmän kiusattuna koulumestarina oli maisteri Wahl tullut sitkeämmäksi kuin purukummi, ja jos hän sai päähänsä jonkin asian, niin ei sitä olisi saanut sieltä pois muulla kuin dynamiitilla.
Iskettyään silmänsä neiti Fanny Margareta Svebeliukseen, joka silloin oli ainoastaan viidenviidettä ikäinen, oli maisteri Fredrik Wahl nukkunut hieman rauhattomasti seuraavan yön, pukeutunut aamulla hännystakkiin, jonka vasemmasta kainalosta oli sauma ratkennut, ja lähtenyt komea kukkakimppu sylissään ajamaan Pastorinniemeen.
Jos harjasniskainen vuorenpeikko olisi tullut rytisten sisään suljettujen ovien läpi ja vaatinut Fanny-neitiä peikottarekseen, niin ei tämä arka, herkkä ja ylenmäärin tunteellinen neito olisi voinut enemmän kauhistua kuin päästyään selville siitä, mitä maisteri Wahlin vierailu oikein tarkoitti. Neiti Svebelius pyörtyi silmänräpäyksessä ja taloon oli haettava lääkäri. Maisteri Wahl, joka luuli äkillisen ilon lyöneen hänen lemmittynsä tajuttomaksi, lähti kotiinsa hyvin tyytyväisenä ensimmäisen rynnäkkönsä oivalliseen tulokseen, riisui hännystakin yltään ja meni nukkumaan. Seuraavana aamuna hän arveli rakastettunsa voimistuneen sen verran, että voisi painaa hänet sydäntään vasten, mutta portissa tuli häntä vastaan roteva sairaanhoitajatar ja paksuniskainen renki, jotka ilman pitempiä puheita tarttuivat maisterin käsivarsiin ja taluttivat hänet ulos portista, ilmoittaen hänelle talon emännän ehdottoman ja jyrkän kiellon astumasta enää milloinkaan Pastorinniemen portin sisäpuolelle. Maisteri Wahl esitti heti mitä pontevimman vastalauseensa, mutta sitä ei otettu ensinkään huomioon, ja portti paukahti lukkoon aivan hänen nenänsä edessä.
Tultuaan kuukauden kuluessa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä samalla tavoin talutetuksi Pastorinniemen portin ulkopuolelle, näkemättä tänä aikana kertaakaan edes rakastettunsa hameenlievettä, alkoi maisteri Wahlille vähitellen selvitä, ettei hän tätä tietä ainakaan mitään pikaista voittoa saavuttaisi. Mutta jos joku luulee, että tämä havainto olisi vaikuttanut jollain tavoin jäähdyttävästi maisterin tunteisiin, niin erehtyy hän perin pohjin. Päinvastoin se oli kuin tulta tappuroihin. Turhaanpa olisikin tämä kokenut koulumies viidenneljättä ajastajan kuluessa takonut oppilaittensa enimmäkseen melkoisen visaisiin päihin lauseita sellaisia kuin "ahkeruus kovan onnen voittaa, ahkeruus unenkin estää", ellei hän olisi näitä vihdoin itsekin oppinut.
Maisteri Wahl teki kuten moni muukin suuri sotapäällikkö: hyökkäyksensä tultua takaisin lyödyksi hän alkoi varustautua uusiin sotatoimenpiteisiin järjestelmällisellä ja perusteellisella pommituksella. Hän sulkeutui kokonaan huoneeseensa ja laati siellä joka päivä kymmenen arkin pituisen rakkaudenkirjeen, joka olisi tuottanut kunniaa paljon nuoremmillekin kosiomiehille. Ja saatuaan mielipahakseen kuulla, että Pastorinniemessä sytytettiin uunit hänen kirjeillään niitä edes avaamatta, hän opetteli väärentämään käsialaansa ja lähetti kirjeensä milloin mistäkin postitoimistosta, osoittaen tällöin vallan hämmästyttävää kekseliäisyyttä.
Maisteri Wahl vainosi Fanny-neitiä kirkossa ja teatterinäytännössä, iltamissa ja hautajaisissa, sanalla sanoen kaikissa tilaisuuksissa, joissa hän vain voi päästä sydämensä kuningattaren lähettyville. Vihdoin ei viimemainittu uskaltanut liikkua kaupungilla tai kaupungin ympäristöllä muulloin kuin milloin tiesi kiusanhenkensä syystä tai toisesta poistuneen kaupungista. Mutta kosijapa oli niin ovela, että koetti visusti salata tuollaiset matkansa, milloin hän sattui sellaisia tekemään.
Vaikka Pastorinniemen hallitsijatar olikin julistanut valtakuntansa täydelliseen piiritystilaan maisteri Wahliin nähden, onnistui viimemainitun kuitenkin tunkeutua tuohon häneltä kiellettyyn, mutta hänen niin himoitsemaansa paratiisiin. Olipa hän päässyt heittäytymään Fanny-neidin jalkoihinkin, ennenkuin viimemainitun hätähuudot kutsuivat hyvinharjoitetun palvelusväen paikalle antamaan tarmokkaalle kosijalle pikaisen, ehkä hieman kovakouraisenkin lähdön.
Kaupunkilaiset olivat tätä itsepintaista taistelua seuranneet pari vuotta mitä suurimmalla mielenkiinnolla, mutta ihmiset tottuvat kaikkeen, eikä tähän juttuun oltu viime aikoina kiinnitetty mitään erikoista huomiota muulloin kuin milloin maisteri oli keksinyt jonkin aivan uuden, entisiäkin nerokkaamman sotajuonen.
Paitsi maisteri Wahlia pelkäsi Fanny-neiti tulipaloa, likaisia ja resuisia kerjäläisiä sekä basilleja. Niinpä hän ei tarttunut mihinkään muuten kuin hansikkaat kädessä, ja kaupungin rouvat kertoivat hänen hansikkaat kädessä kylpevänkin.
Muuten hän oli kaikin puolin hyvä ihminen.
Jaakkola, joka toistaiseksi asui rehtori Peranderin luona, päätti käydä tervehtimässä Svebeliuksen neitejä, kaksoisia nimittäin, ja toteuttikin heti tämän päätöksensä. Vanhat kaupunkilaiset, jotka ovat kuuluisia hyvästä muististaan, kertoivat hänen ylioppilasvuosinaan heitä hieman hakkailleenkin. Olkoonpa sen väitteen todenperäisyyden laita miten tahansa, niin varmaa ainakin on, että hra Jaakkola sai hyvän vastaanoton, koskapa hän palattuaan lausui rehtori Peranderille:
— Tuhlaajapoika ja entinen sikopaimen ei saanut parempaa vastaanottoa isänsä tykönä kuin minä tässä kaupungissa.
Aivan samaa mieltä kaupunkilaistemme vieraanvaraisuudesta ei hra
Tuulonen aluksi ollut.
Selvittyään ajuristaan hän astui seurahuoneen eteiseen katkeralla mielellä, jota ei ollut omiaan lieventämään se kylmähkö varovaisuus, jolla hotellin palvelusväestö näytti suhtautuvan sekä häneen että hänen vaatimattomaan matkalaukkuunsa. Varsinkin viimemainittua tarkastelivat sekä ovenvartia että hra Tuulosta huoneeseensa ohjaava siivoojatar varsin kriitillisesti.
Tuodessaan päiväkirjan nimen kirjoittamista varten siivoojatar lausui kaiken kukkuraksi toivomuksen, että herra Tuulonen suorittaisi maksun huoneestaan etukäteen.
— Luuletteko minua rosvoksi?! kuohahti hra Tuulonen.
Ei, ei suinkaan. Siivoojatar päinvastoin koetti saada hra Tuulosen vakuutetuksi siitä, että hänellä omasta puolestaan oli varsin korkeat käsitykset hra Tuulosen persoonasta, mutta pysyi kuitenkin yhä edelleen väitteessään, että matkustajat, joilla ei ole matkatavaroita, suorittavat maksun etukäteen.
— Mikäs tämä sitten on? kysyi hra Tuulonen, viitaten pieneen matkalaukkuunsa, mutta siivoojatar loi niin merkillisen katseen tuohon esineeseen, että hra Tuulonen punastui niskaan asti, kaivoi kukkaronsa ja maksoi kolme markkaa, yhden vuorokauden vuokran.
— Kauempaa en aio tässä pesässä viipyä, sanoi hän maksaessaan.
— Jaha, kiitos! sanoi siivoojatar ja läksi, mutta kääntyi ovessa ilmoittamaan:
— Ruokasali on tämän käytävän päässä, vasemmalla.
Herra Tuulonen katseli ympärilleen. Huone oli ikävän näköinen, ikkunaverhot tupakansavusta mustat, tuolipahaiset narisivat arveluttavasti ja seinäpaperit olivat parista paikasta halkeilleet. Näköala oli pihan puolelle. Pihalla oli rattaita, vesitiinuja, kumollaan olevia tyhjiä pakkilaatikoita ja olutkoreja ynnä muuta samanlaista sekatavaraa. Avonaisesta ikkunasta kantoi tuulenhenki sisään paistin ja sipulin käryä, ja savuisten ikkunaverhojen poimuihin oli sotkeutunut paarma tai ampiainen, joka pörisi siellä vimmatusti.
Nuori kirjailijamme, joka oli vaipunut surunvoittoisiin katselmuksiin, muisti paistinkärystä, ettei hän ollut syönyt vielä aamiaista. Hän pesi silmänsä, katseli henkeviä kasvojaan seinällä olevasta peilistä, joka vääristi ja muokkasi ne vielä henkevämmiksi, melkeinpä peloittaviksi, ja lähti sitten etsimään ruokasalia, jonka hän helposti löysikin käytävän päästä kuuluvan lasien ja lautasten helinän opastamana.
Suurehkossa, verrattain upeassa ruokasalissa aterioi osa kaupunkimme henkiseen ja rahaylimystöön kuuluja punakoita, hikisiä herrasmiehiä. Siellä, erään ikkunan luona olevan pöydän ääressä istui viskaalikin seurueineen. Herroilla oli pöydillä olevista mahtavista olutpuolikaspattereista päättäen enemmän jano kuin nälkä, mutta eihän se vuodenaikaan katsoen ollutkaan mikään ihme.
Kirjailija, jota vaivasi se kiinteä huomio, jota paikkakunnan alkuasukkaat hänelle ensin omistivat, astui nurkassa olevan yhteisen voileipäpöydän ääreen, hieroi valkoisia, lihavahkoja käsiään toisiaan vasten ja tarkasteli arvostelevasti voileipäpöydän laitoksia. Niitä vastaan ei hänellä ollut mitään muistuttamista, sillä alkuasukkaat olivat kyllä opettaneet ravintoloitsijan kohtelemaan heidän vatsojaan niille tulevalla arvonannolla ja huolenpidolla. Sitten hän latoi lautaselleen kunnioitusta herättävän määrän maukkaita ja ravitsevia ruokatavaroita, valitsi joutilaan pöydän, tilasi asiaankuuluvat ryypyt ja oluet ja alkoi ruokkia ruumistaan.
Viereisestä huoneesta kuului suljettujen ovien takaa myöskin lautasten ja haarukoiden kilinää, kovaa puheensorinaa, naurua ja tuolien kolinaa.
Äkkiä muut äänet vaikenivat, kuului vain matalaa mutinaa, kunnes sekin lakkasi, ja täten syntyneestä hiljaisuudesta puhkesi ilmoille jonkinlainen kvartettilaulu, koskapa siinä oli huomattavissa sekä ylempiä että alempia ääniä:
"Lö-kö-kö-kö Lökkönen,
Mö-kö-kö-kö Mökkönen
Läksivät laivalle, lai-lai-laivalle…"
Herra Tuulonen kuunteli tätä kaunista laulua ja katsoi sitten kelloa, joka oli vasta neljänneksen yli 11 aamupäivällä. Laulajat olivat siis ehtineet jo melkoisen pitkälle, vuorokauden aikaan katsoen.
— Mikä huone tuo on? kysyi hän tarjoilijattarelta.
Laiha ja laihuutensa lisäksi vielä ankarasti kureliiviin kiristetty tarjoilijatar, ensimmäinen ihminen tässä kaupungissa, joka oli kohdellut kirjailijaa hänelle kuuluvalla arvonannolla, vaikkakin ehkä hiukan liian tuttavallisesti herra Tuulosen mielestä (joka oli ottanut vasta kaksi ryyppyä), sanoi että viereinen huone oli pienempi ruokasali.
— Kutka siellä oikein laulavat? tiedusteli nuori mies senjälkeen otsaansa rypistäen.
— Rakennusmestarit tietysti! Rakennusmestarit aloittavat aamiaisensa syönnin aina kello yhdeksän aikaan, heti kun ravintola on avattu, ja alkavat laulaa puoli kahdentoista tienoissa.
— Olisipa hauska nähdä sellaisia herroja, sanoi kirjailija suvaitsevasti hymyillen. — Voinko minä jatkaa aamiaistani tuolla toisessa salissa?
— Se käy kyllä päinsä, sanoi tarjoilijatar.