"TEE TYÖ JA OPI PELAAMAAN!"

Kirj.

Tiitus [Ilmari Kivinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1915.

"Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa, mutta etpä tiedä, kusta hän tulee ja kuhunka hän menee".

Jukolan Timo

I

Vaskiseppä Grönberg on kaupunkimme voimakkaimpia ja mieltäkiinnittävimpiä persoonallisuuksia. Vaikka hän onkin vain pieni ja kuivettunut ukko.

Hän pisti piikkipartaisen, terävänenäisen päänsä ajuri Jehkosen vaunuvajan ovesta sisään ja huusi lujalla, mitä suurinta suuttumusta ja pelättävintä vihaa värähtelevällä vanhanmiehen äänellä seuraavan kovan ja verenhimoisen tuomion:

— Miljoona hirsipuuta suoraan linjaan halki Suomenniemen Kotkan kauppatorilta Utsjoen pappilan pihaan asti, ja joka hirsipuuhun yksi sosialisti!

Tätä kauheata toivomusta seurasi kahden sekunnin pituinen äänettömyys, jonka jälkeen tämä tulevaisuuden yhteiskunnalle peräti vaarallinen vaskiseppä kirkaisi kärsimättömästi:

— Oletko sinä Jehkonen siellä sisällä vai et? Varmaankaan ei punapartainen, rokonarpinen ajuri Jehkonen kuulunut maan suurimpaan puolueeseen, tai luotti hän melkoisiin, jo päältäkin selvästi näkyviin ruumiinvoimiinsa, sillä hänen rämeä äänensä vastasi vajan pimeimmästä nurkasta:

— Joo, täällähän minä… minkätähden sinä ne sosialistit hirtät?

— Paholaiset! sanoi Grönberg, vihaamiaan sosialidemokraatteja silminnähtävästi yhä edelleenkin tarkoittaen. — Pimeässäpä sinä täällä kuhkit! moitti hän sitten Jehkosta, astuen samassa ovesta sisään.

— Jätä ovi auki, niin tulee valoa! neuvoi ajuri.

Vaskiseppä totteli tätä kehoitusta — jalallaan, potkaisten oven auki, niin että se rysähti selkosen selälleen vajan seinää vasten ja jäi sitten vapisemaan ruostuneille saranoilleen kuin vaskisepän pontevan esiintymisen pelästyttämänä.

— Jaa, sen minä sanon, ettei tässä maassa järjestystä tule, ennenkuin korppi on nokkinut silmät viimeisen sosialistin päästä! huusi Grönberg, kiihtyen taas äkkiä täyteen raivoon. — Onko sinulla, Jehkonen, joutavia viikatteita?

— Taitaahan niitä olla joku, vastasi ajurin ääni, mutta lisäsi kuitenkin miettivästi: — Missä kunnossa sitten lienevät.

— Anna sinä minulle pari viikatetta lainaksi täksi ja huomiseksi päiväksi, niin minä niitän sinulle sitten tuon potaattipellon pientareet, esitti Grönberg, sieraimet vielä vihasta värähdellen. — Niittomiehet rupesivat kesken päivän vaatimaan palkankorotusta, mutta minä ajoin ne helvettiin…

Grönberg vaipui istumaan kuormavankkurien aisalle, potkaisi jaloistaan vanhan setolkkaremmin ja alkoi sadatella työväkeä voimakkain, valituin kirouksin.

Jehkonen ei vastannut näihin purkauksiin juuri mitään, ähki ja puhkihan vain edelleenkin vajan nurkassa, joitakin rattaita korjaten.

— Se on se nikkari Tilli, joo, se vanha pulituurin juoja, joka niillä on tässä kaupungissa profeettana ollut, purki Grönberg katkerana hampaankolostaan huomioitaan ja kokemuksiaan. — Tämä halvattu saarnaa näille tolvanoille oikeuksista ja sorrosta — kuuletko, Jehkonen: oikeuksista ja sorrosta! Senkö karvahäntä heitä on tässä kaupungissa sortanut? Ja senkö tuhannen oikeuksia heillä sitten pitäisi olla? Jos Tillikin saisi oikeuden mukaan, niin… Tämä tekee minulle, hyväkäs, keinutuolin. Ottaa siitä kaksikymmentä markkaa. Tuo tuolin, haisee pulituurilta, kehuu työtään ja saapi rahan, puhtaan rahan kahtena kymmenmarkkasena kouraansa. No nyt on meillä keinutuoli! sanon minä akalle. Pätiipä nyt olla ja herrastella tässä vaskisepän perheessä! Anoppi tulee illalla kylään, istuutuu keinutuoliin ja roiskis! Kahtena kappaleena, kahtena kappaleena, on se Tillin tekemä keinutuoli, ja anoppi ylösalaisin nurkassa kukkaruukkujen päällä, koivet kohti taivasta. Semmoista se on se Tillin työ! Ja tämä hornan timpermanni sitten vielä puhuu oikeuksista — ja pyhistä vapauksista — ja tasa-arvoista…

Grönberg sylkäisi niin, että toiseen seinään lensi.

— Ketä sinulla oli niittomiehinä? kysyi Jehkonen levollisesti rattaiden alta.

— No ne Sauna-Maijan pojat! huusi vaskiseppä mitä syvimmällä inholla. — Nämä laiskat rahjukset alkavat kesken päivän puhua nälkäpalkoista ja riistämisestä. Minäpä otin rautakihvelin aidalta ja kiljaisin, että pois pellolta, Sauna-Maijan sikiöt, ja silmänräpäyksessä! Arvasivatkin ne lähteä, ennenkuin päät rupesivat kolisemaan! Minä niitän sen pellon nyt akan kanssa huomisiltaan mennessä, ja jos yksikään sosialisti tämän päivän perästä minun porttini sisäpuolelle astuu, niin katsokoon eteensä! Annatko sinä niitä viikatteitasi, vai pitääkö minun vielä lähteä niitä muualta kerjäämään?

Pyyntö ei ollut kovin kohteliaaseen muotoon puettu, mutta Jehkonen, joka ei ollut turhan tarkka pikkuasioissa, konttasi hyvänsävyisesti esiin rattaiden alta, pyyhki enimmän tervan ja rasvan käsistään housujensa takapuoliin ja sanoi:

— Tulehan tänne liiteriin, niin katsotaan.

Parin minuutin kuluttua tuli Grönberg halkoliiteristä, olallaan kaksi viikatetta.

— Kyllä minä sitten niitän ne pientareesi… en näitä ilmaiseksi pyydä enkä tahdo! vakuutti tuima vaskiseppä.

— Tottapahan! murahti Jehkonen ja palasi takaisin vaunuvajaan jatkamaan keskeytynyttä työtään.

* * * * *

Päivä oli kuumimmillaan.

Kadulla surisivat tuhannet hyönteiset. Kauppias Raholan ajomies, yllään ainoastaan siniset, paikatut housut, jauhoinen paita ja pään ja niskan peitteenä tyhjä kahvisäkki, ajoi pitkin katua, seisoen korviasärkevästi rätisevillä nelipyöräisillä kuormarattailla, joilla oli vannerautoja. Raatimies Palinin talon seinää vastaan oli pystytetty telineet, joilla hääräsi maalari, päässään pahvista tehty tuhruinen maalarinlakki.

Rakennusmestari Jurmon pihasta oli lehmä kävellyt kadulle ja söi ahneesti kadun vierillä kasvavaa ruohoa. Mutta kohtapa juoksi kadulle paljasjalkainen tytönrehvana, joka kiljuen ja huitoen alkoi ajaa lehmää takaisin pihaan. Lehmä huiskautti päätään ja häntäänsä ja läksi lönkyttelemään portista sisään, jolloin sen kylki raapaisi pahasti huojahtavaa portinpieltä.

Kelloseppä Kenosen eli Kana-Kenosen kanalauma oli niinikään lähtenyt kadulle jaloittelemaan. Suurella innolla ja ylläpitäen keskenään vilkasta kaakatusta reposteli tämä melkoiseksi osaksi muukalaissyntyinen herrasväki kaikenlaisia kadulla olevia, auringonpaisteessa hautuvia jätteitä.

Vaskiseppä ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota näihin kaupunkimme sisäiseen elämään luonnostaan kuuluviin ilmiöihin, vaan käveli kiireesti kotiin, jossa hänen vaimonsa, tanakan ja hyväntuulisen näköinen nainen, istui huivi päässä pihanpuolisilla portailla kutoen sukkaa ja silloin tällöin vilkaisten pieneen, vilkkaaseen porsaaseen, joka peuhasi pihamaalla.

— Jehkoseltako sait viikatteet? kysyi vaimo mieheltään.

— Jehkoselta. Lähdetään sitten! vastasi vaskiseppä.

— Katso, Maikki, taloa ja puotia! huusi emäntä sisään avoimesta keittiönovesta. — Minä lähden isän kanssa heinäpellolle niittämään.

— Kyllä! kuului nuorekas ääni jostain sisähuoneesta. Grönbergin Maikki, ainakin meidän mielestämme erittäin miellyttävä nuori nainen, istui avoimen ikkunan ääressä myymälän vieressä olevassa kamarissa neuloen ahkerasti ja luoden silloin tällöin katseen sille autiolle, auringonpaahteessa kuumuuttaan hohtavalle pikkukadulle, jonka varrella vaskiseppä Grönbergin liike oli. Pitkään aikaan ei kadulla näkynyt mitään muuta kuin Kana-Kenosen kanalauma, joka oli poikennut valtakadulta poikkikadulle. Hiljainen, hyvin hiljainen ja melkein kuuma tuulenleyhkä löyhytteli ohuita, lumivalkoisia ikkunaverhoja ja Maikin pellavanvärisiä hiuskiehkuroita.

Porsas oli kavunnut sisään ja kuului nyt uikuttaen ja sorkat permantopalkkeja vasten rapisten juoksentelevan keittiössä. Tyttö juoksi ajamaan porsaan pellolle ja tämä viehättävä saparoniekka kiiruhti pakoon porstuaan ja putosi vingahtaen portailta, kätkeytyen pihan keskellä olevaan pieneen perunamaahan. Kun tyttö palasi takaisin ikkunansa ääreen, oli Lehtolan lihakaupan edustalle kadun toiselle puolen ilmestynyt Sutisen tunnettu, häijyluontoinen hevonen. Tuo matala, ruskea luontokappale, jonka pää oli siitä omituinen, että sen etupuoli oli valkea ja takapuoli ruskea, mikä vähän edempää katsoen vaikutti siltä, kuin olisi pää kahdesta erivärisestä kappaleesta kiireessä tai ruskean etukappaleen puutteessa kyhätty, seisoi siinä tyytymättömästi pärskyen, etujalat ohjaksilla sidottuina.

Rattailla kelletti selällään kaksi vasikanrunkoa. Niiden alle oli levitetty harmaa säkki.

Rannasta päin kävellä ketkutteli laiskasti, silloin tällöin yrittäen haukata surisevan kärpäsen suuhunsa, metsänhoitaja Korpelaisen Hektor. Lihakaupan kohdalle päästyään se pysähtyi, sillä se oli huomannut luun hevosen jaloissa.

Hevonen, joka tähän saakka oli päätään heitellen ja lakkaamatta sieraimiaan pärskäytellen koettanut nykiä ohjaksia löyhemmälle, alkoi kavalan näköisenä vilkuilla sivulleen ja koetti hillitä pärskymistään, huomatessaan koiran pysähtyvän viereensä. Ilkeämielisesti ja pahantahtoisesti muljahtelivat sen silmänvalkuaiset silmillä roikkuvan pitkän otsatukan alta.

Koira yritti lähestyä luuta varovasti, hyvin varovasti, sillä se aavisti, että hevosella oli paha mielessä. Hevosen pää oli kääntynyt sivullepäin, mutta koiraa se ei ollut huomaavinaankaan, vaikka pitikin sitä koko ajan tarkoin silmällä. Se oli kavala, ilkeä, pahansuopa hevonen.

Viuh! Nyt se potkaisi, juuri kun koira oli saamaisillaan luun hampaisiinsa. Potku olisi ollut kovakin, ellei kärryn aisa olisi melkoisesti vähentänyt sen voimaa.

Koira älähti ja juoksi häntä koipien välissä tiehensä. Hevonen pärskyi taas, heitteli päätään ja vilkuili ympärilleen.

— Siinäpä häijy hevonen! ajatteli Maikki Grönberg.

— Peto hevosen hahmossa! sanoi nuorenmiehen ääni tytön vierestä.

— Hui! Sus siunatkoon, miten sinä minut pelästytit, Kalle! huudahti tyttö toruen.

— Annahan kättä kumminkin! sanoi nuori, valkoiseen helletakkiin, vaaleihin housuihin ja punareunaisiin lipokkaisiin puettu, Kalleksi mainittu mies.

Tämä mies oli kauppias Kurosen kauppa-apulainen Kalle Kannas, erittäin nokkela, kohtelias ja siisti liikemiehen alku, minkä tahdomme heti hänen suosituksekseen mainita.

— Mistä sinä tulet? kysyi tyttö, purren langan poikki terävillä, valkoisilla hampaillaan.

— Olin tuolla rannassa tavaroita vastaanottamassa. Kotonako ukko? kysyi nuori mies matalalla äänellä ja loi ikkunasta sisään niin pelokkaan silmäyksen, että selvästi saattoi havaita hänellä olevan erittäin korkeat käsitykset ukko Grönbergin persoonallisista ominaisuuksista.

— Ei ole, heinäntekoon läksi, sanoi tyttö, irroittaen sormillaan langan pään hampaistaan.

— Entäs äitisi? kuulusteli nuorukainen, hengähtäen helpommin, mistä päättäen äiti ei ollut läheskään niin hirvittävä kuin isä.

— Äiti on myös niittämässä, ilmoitti tyttö.

— Olet siis yksin?

Meidän on ohimennen myönnettävä, ettei Kalle Kannas näyttänyt mitään muuta niin innokkaasti toivovan.

Tyttö nyykäytti päätään myymälän oveen päin. Nuori mies ymmärsi tämän viittauksen ilman pitempiä selityksiä ja tuli sisään mainitusta ovesta. Tyttökin tuli kamarista myymälään. Sulhanen nousi istumaan tiskille ja morsian kävi seisomaan, tiskiin nojaten, hänen kupeelleen.

— Mikähän tästä lopuksi tulee? huokasi tyttö, pistäen suuhunsa sokeripalan, jonka oli juuri löytänyt Kallen taskusta.

— Antaa ajan kulua, kyllä aika neuvon tuopi, sanoi poika, jolla nähtävästi oli n.s. optimistinen maailmankatsomus.

— Isä ei suostu koskaan! valitti tyttö. — Kun äiti toissapäivänä alkoi puhua siihen suuntaan, että minunkin alkaisi olla aika mennä naimisiin, niin isä suuttui silmittömästi. Se on niin ikävää sen isän laita, kun se on niin äkkipikainen! huokasi vaskisepän ainoa tytär, pudottaen samalla pienen paperipalasen sulhasensa niskaan paidankauluksen ja ihon väliin, mistä leikillisestä tempusta päättäen isäukon julmuus ei ollut sentään häntäkään vielä vallan maahan masentanut.

— Astun isäsi eteen vielä tänä iltana ja selitän asian, sanoi poika uljaasti, röyhistäen rintaansa ja pistäen vasemman peukalonsa liivin kainaloon, missä asennossa hän ihmisystävällisistä kasvonpiirteistään huolimatta teki melko sotaisen ja sankarillisen vaikutuksen.

— Älä Herran nimessä! säikähti tyttö ja tarttui Kalle Kannaksen takinliepeeseen ikäänkuin peläten, että tämä toimelias nuorukainen juuri tällä hetkellä, jolloin ukko Grönberg heilutteli lujissa vaskisepänkourissaan niin vaarallista asetta kuin viikatetta, juoksisi tekemään hänelle niin julkean ehdotuksen kuin että hra Grönberg hyväntahtoisesti suvaitsisi lahjoittaa Kurosen kauppa-apulaiselle ainoan tyttärensä, vieläpä kohtuulliset myötäjäisetkin kaupantekijäisiksi.

— Isä on riitaantunut niittomiestensä kanssa ja on tänään vallan raivoissaan, kertoi tyttö varmemmaksi vakuudeksi. — Hän voisi tappaa sinut… kun ei hän koskaan vihapäissään tiedä, mitä hän sanoo ja tekee.

— Onhan se totinen ja kiivas ukko! myönsi poika yleisesti tunnetun tosiasian.

— Jos isällä olisi aavistustakaan näistä meidän väleistä, niin en minä uskaltaisi olla päivääkään kotona, sanoi tyttö varmasti.

— Mutta ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tiedoksi tulee, väitti poika.

— Niin, huokasi tyttö. — Kyllä se on kamala paikka…

* * * * *

Kun Kalle Kannas vihdoin ehti Kurosen puotiin, otti kauppias Kuronen, joka oli tuntikauden odotellut apulaistaan päästäkseen lähtemään moottorivenheellään kauniissa Kihosaaressa olevaan melkein valmiiseen huvilaansa, hyvin kylmäkiskoisesti vastaan hänen selityksensä, että yksi tavaralaatikoista oli mennyt hajalle ja että Kallen sitäpaitsi, jos mieli pelastaa nuori ja kaupunkimme liike-elämälle kallis henkensä auringonpistolta, oli ollut aivan välttämätöntä käydä uimassa. ("Se olisi kyllä pitänytkin tehdä!" huomasi Kalle samassa.)

— Minä saan täällä seisoa päiväkaudet yksin puodissa…, napisi Kuronen kapinallisesti seinällä olevalle, heleänvärisessä Pearsin saippuareklaamissa hiuksiaan levittelevälle suurisilmäiselle, valkohampaiselle ja punahuuliselle, ikuisesti hymyilevälle neitoselle, joka oli ihanampi kuin taivaan enkeli. — Kun olet illalla pannut puodin kiinni, niin nostele sisäkkö-Marin kanssa huonekalut takaisin Yrjön huoneeseen ja puhdista varsinkin kirjoituspöytä.

— Eikös lattiaa maalatakaan? kysyi Kalle Kannas.

— Ei tällä kertaa… meille tulee siihen huoneeseen asumaan kesävieras, sanoi kauppias, ottaen päällystakin kainaloonsa.

— Nainen vai mies? kysyi kauppa-apulainen asianharrastusta ilmaisevalla äänellä.

— Se ei kuulu sinuun! jyrähti hermostunut Kuronen vihaisesti ja läksi puodista ulos kadulle, paiskaten mielenosoituksellisesti oven kiinni, niin että tiuku kilisi kannikkeessaan pitkän aikaa.

— Ukko on huonolla tuulella, sanoi konttorineiti Julia Leijanen, pistäen huomattavasti käherretyn päänsä puodin ovesta sisään, mutta jättäen vielä muun osan viehkeätä olemustaan viereiseen konttorihuoneeseen. — Jos herra Kannas on oikein, oikein kiltti, niin sanon herra Kannakselle, kuka meille tulee Yrjö-herran huoneeseen asumaan.

Herra Kannas ei tosin voinut oikein sietää neiti Leijasta, mutta koska uteliaisuus tällä kertaa voitti hänen vastenmielisyydentunteensa, niin vakuutti hän hieman vastahakoisesti olevansa oikein kiltti, jolloin neiti Leijanen heitti häntä leikillisesti kummipallolla. Kalle Kannas koppasi pallon lennosta käteensä ja asetti sen varovaisuuden vuoksi taakseen hyllylle.

— Niin, kuulkaas herra Kannas, liverteli neiti Leijanen, Yrjö-herra kirjoitti matkaltaan Turusta, että hän oli siellä laivan Tukholmaan lähtöä odotellessaan sattunut tulemaan tuttavaksi erään kirjailija Tuulosen kanssa — Kauno Tuulonen, eikö se ole kaunis ja runoilijalle sopiva nimi! Kun Yrjö-herra nyt viipyy koko kesän Englannissa ja hänen huoneensa täällä kotona on vapaana, niin oli hän luvannut huoneensa kirjailija Tuuloselle, joka haluaa työskennellä muutaman kuukauden jossakin pikkukaupungissa aiheita ja vaikutelmia saadakseen, ja herra Tuulonen on kirjoittanut saapuvansa muutaman päivän päästä. Ukko on murjottanut koko päivän ja murissut akalle, ettei hän ymmärrä, mikä Yrjöön on mennyt, kun rupeaa haalimaan tänne meidän niskoillemme tuikituntemattomia musteentuhrijoita ja nälkätaiteilijoita — ihan niin ukko sanoi — mutta akka on sitä mieltä, että herra Tuulonen on varmaankin hienostisivistynyt ja hyvin miellyttävä mies, kun Yrjö — tarkoitan Yrjö-herra — on häneen niin mieltynyt. Onhan Yrjö-herralla niin hyvä maku! Mihin herra Kannas sen pallon kätki?

— Sitä en teille anna, sanoi Kalle Kannas jyrkästi, asettuen pallon eteen, selkä vasten hyllyä. — Pitäkää kyntenne siitä erossa, sanon minä!

— Minulla on aina ollut niin hyvä flaksi kirjailijain ja taiteilijain piirissä, ilmoitti neiti Leijanen, läheten Kalle Kannasta yhä lähemmäs ja lähemmäs kuin kristittyä ihmistä kiusaukseen johdattava, valkeuden enkeliksi pukeutunut sarvijaakko.

— Milloinkahan sinä, senkin räkättirastas, olet kirjailijain ja taiteilijain piirissä ollut! ajatteli Kalle Kannas perin epäkohteliaasti ja loukkaavasti hurmaavasta työtoveristaan, jonka vaanivia, kissamaisia liikkeitä hän piti tarkoin silmällä.

— Odotan niin kirjailija Tuulosta! huudahti valkopuseroinen keijukainen. — Oi, kuinka minä häntä odotan tässä mahdottoman kuivassa ja proosallisessa kaupungissa, jossa niin harvoin pääsee todella sivistyneiden ihmisten seuraan! Nyt sen sain! kiljaisi hän samassa voitonriemuisesti, saaden äkillisellä hyökkäyksellä käteensä kummipallon ja yrittäen uudestaan heittää sillä Kalle Kannasta. Kauppa-apulainen ehti kuitenkin tarttua neitosen käsiin kiinni ja rupesi melkeinpä suuttuneena vääntämään heittoasetta hänen kädestään.

Tyttö ponnisteli lujasti vastaan. Käherretyt hiukset olivat joutuneet runolliseen epäjärjestykseen ja kasvot hehkuivat punaisina. Kalle Kannas oli kuitenkin niin vihainen, ettei hän edes huomannutkaan, millainen aarre hänellä oli melkein sylissään.

— Ai, herra Kannas, älkää vääntäkö minun sormiani! kirkui neiti Leijanen — mutta kirkui hiljaa.

— Pallo tänne, taikka katkaisen kyntenne! murisi Kalle Kannas tylysti.

Kamppailun ollessa kuumimmillaan oli raollaan olevan puodin ovi hiljaa avautunut ja sisään astunut Jumppilan vanha matami, joka pysähtyi ovenpieleen ja siinä nöyrästi odotteli kisan päättymistä. Hartaasti ja mitä osanottavaisimmin, pää kallellaan, katseli akka kauppa-apulaisen ja konttorineidin voimainkoetusta, silminnähtävästi ihan huolissaan siitä, ettei vain pieninkään rahtu eikä piirto jäisi häneltä huomaamatta. Eipä hän ollut koskaan uskovaisten rukoushuoneella seurannut niin innokkaasti uuden maallikkosaarnaajan esiintymistä kuin nyt näiden kahden maailmanlapsen rimpuilemista.

— Oi… voi voi… herra Kannas… herra Kannas!… en jaksa enää… olette niin hirmuisen vahva! kuiskasi neiti Leijanen uupuneena ja suoraan sanoen vaipui "herra Kannaksen" syliin, hellittäen pallon kädestään. Kalle Kannas nakkasi pallon tiskin alle ja huomasi samassa Jumppilan matamin, joka kädet ristissä ja pää väärässä, melkeinpä autuaallinen ilme kasvoillaan seisoi liikahtamatta ovella.

Kalle Kannas työnsi keijukaisen niin vihaisesti luotaan, että tyttö horjahti tiskin reunaa vasten ja huomasi samassa hänkin akan. Neiti Leijanen pakeni kiljahtaen puodista konttoriin. Kalle Kannas oli tulipunainen ja sadatteli mielessään armottomasti suloista toveritartaan.

— Mitä olisi asiaa? kysyi hän sitten akalta niin äkäisesti, että tämän polvet notkahtivat.

— Voi hyvä rakas puukhollari, vinkui akka, antakaa anteeksi, että häiritsin… en minä tiennyt… kahvia tarvitsisin neljänneksen, hyvä rakas puukhollari.

Kalle Kannas mittasi kahvia tavallista vapaamielisemmin, antoipa vielä kourallisen keksejäkin kaupantekijäisiksi. Me emme voi katsoa ihmisten sydämiin, vaikka heistä kirjoitammekin, mutta pidämme varsin mahdollisena, että keksien tarkoituksena oli tukkia akan suu. Uskallammepa mennä niinkin pitkälle, että otaksumme Kalle Kannaksen salaisesti toivoneen, että keksit takertuisivat akan kurkkuun ja tukehduttaisivat hänet. Tämä on kyllä hirmuinen väite lähimmäisestämme, mutta me olemme tehneet mainitun johtopäätöksen Kalle Kannaksen kasvoilla kuvastuneen ilmeen nojalla. Ovathan silmät yleensä tunnustetut sielun peiliksi.

II

— Seis! sanoi kapteeni komennustorveen.

Laiva lähestyi hiljaa laituria.

— Takaisin!

Potkurit mylläsivät vettä.

— Seis!

Laiva painui laituria vasten ja kallistui vähän. Muuan laivamiehistä heitti paksun köyden laiturille.

— Poika hoi, juutastako sinä toljotat! Pistä kiinni pollariin!

Hölmistyneen näköinen risainen poika, joka oli ollut saada köyden päähänsä, pisti silmukan pollariin.

— Seisoo siinä, senkin tolvana, suu auki eikä ymmärrä mitään! haukkui laivamies poikaa.

— Minä en olekaan sinun passarisi! huusi tolvanaksi syytetty kimeällä äänellä.

— Älä räkätä! karjaisi vihaisen ja liian vähän nukkuneen näköinen laivamies.

— Siivolla siellä! huusi kapteeni komentosillalta.

— Onko ne Kinnuselle tulevat paketit teidän mukana? huusi laiturilta takkuinen jätkä, jolla oli oljenkorsia selässään ja housujen takapuolissa, mistä päättäen hänen viimeöisessä makuupaikassaan ei ollut käytetty lakanoita.

— Kysy perämieheltä! vastasi kapteeni, joka silmäkulmat kurtussa katseli laivamiestensä puuhia.

— Hyvästi nyt, herra kapteeni! Ja kiitos hauskasta matkasta! sanoi kapteenin selän takana nuori, vaaleaverinen, lihavahko herrasmies, jolla oli pyöreät ja itsetietoiset, mutta hyvin jokapäiväiset kasvot sekä kädessään pieni, ruskea matkalaukku, joka näytti monet kolhut kokeneen tässä murheen laaksossa.

Kapteeni tekeytyi vähän ystävällisemmän näköiseksi, puristi hätäisesti toisen ojennettua kättä ja mutisi:

— Hyvästi, hyvästi…

— Ja kiitoksia nyt vielä kerran oikein paljon tästä hauskasta matkasta! sanoi pyöreänaamainen hartaasti.

— Ei kestä… rahallannehan sen olette maksanut! vastasi kapteeni kieltämättä hiukan epäkohteliaasti, kääntyi sitten jälleen hoitamaan virkatehtäviään ja kiljaisi kiukkuisesti kaidepuun yli laiturille:

— Ei saa kääntää pystyyn sitä kauppias Kitusen laatikkoa! Senkö täytistä te sitä pyörittelette!

Pyöreänaamainen ja ruskealaukkuinen ei näyttänyt juuri erikoisemmin loukkautuneen kapteenin kylmyydestä, vaan käveli tyynesti ja nykerö nenä pystyssä laivasta laiturille.

— Mikähän käki se tuokin mahtoi olla? huomautti kapteeni rouvalleen, joka oli tullut kapteenin hytistä komentosillalle ja nojasi miehensä vieressä kaidetta vasten.

— Ei se ainakaan minua ensinkään miellyttänyt, sanoi rouva. — Teki vähän sivistymättömän ja niin perin pöyhkeän vaikutuksen.

— Ja matkusti koko ajan ensimmäisessä luokassa, vaikka oli ostanut vain toisen luokan piletin, murahti kapteeni. — Mutta en viitsinyt hänelle siitä mitään huomauttaa, kun tilaa kerran oli.

Tietämättä mitään osakseen tulleesta verraten epäedullisesta arvostelusta pyöreänaamainen seisoi laiturilla ja katseli alentuvasti hymyillen pientä kaupunkiamme, jonka laitimmaiset talot pilkoittivat rantatörmältä puiden tuuhean vihreyden lomitse.

Sitten hän kääntyi poliisimiehen puoleen, joka ikävystyneen näköisenä, kädet seläntakana, seisoi kasassa olevien vehnäjauhosäkkien leimoja tarkastellen ja näytti kärsivän helteestä.

— Voiko konstaapeli sanoa, mistä saa hevosen? kysyi muukalainen.

— Jaa, että issikan? kysyi vuorostaan konstaapeli, kääntyen matkustavaiseen päin ja nykäisten tervehdykseksi lakkinsa reunaa oikean kätensä etusormella.

— Niin, ajurin! sanoi pyöreänaamainen nuori herra äänellä, joka tuntui todistavan hänen liikkuneen maailmassa.

— Näyttää tuolta tulevan tuo ajuri Tiihonen… jos hän joutanee ottamaan herran kyytiinsä, aprikoi järjestyksenvalvoja, tarkastellen matkustavaisen ruskeata laukkua.

— Eikö täällä aina pidä olla ajureita, kun laiva tulee? kysyi nuori miehemme kulmakarvojaan kohottaen ja katsellen konstaapelia käsi puuskassa.

— Milloin on, milloin ei, vastasi poliisi välinpitämättömästi. — Tässä kaupungissa on niin vähän ajureita, ettei niitä joka paikkaan riitä, lisäsi hän sitten selitykseksi ja kaupunkimme puolustukseksi.

Tiihoseksi mainittu ajaa lönkytteli lähemmäksi.

— Tiihonen! sanoi poliisi. — Onko sinulla kyytiä?

— Ei, vastasi Tiihonen, kiristäen ohjaksia ja alkaen kääntää hevostaan miesten kohdalle tultuaan.

— Otatko sinä sitten tämän herran kyytiisi? kysyi poliisi, kaivellen miettiväisenä nenäänsä.

— Voipihan tämän ottaa, myönsi Tiihonen ja kiljaisi hevoselleen, joka potki ja telmi kärpästen käsissä: "Ka-ka, ka-ka! "

— Kuuluu tämä Tiihonen ottavan herran kyytiinsä, tulkitsi poliisi vieraalle Tiihosen vastauksen, ikäänkuin olisi kääntänyt sen muulle kielelle.

Kunnioittamatta enää poliisia yhdelläkään silmäyksellä, vielä vähemmän kiitoksella vieras nousi Tiihosen rattaille, heitettyään pienen käsilaukkunsa Tiihosen polville.

— Mihinkäs ajetaan? kysyi Tiihonen, kokoillen ohjasperiä käteensä.

— Parhaaseen hotelliin! sanoi vieras, heittäytyen selkäkenoon.

— Se on sitten niinpaljon kuin seurahuoneelle, selitteli ajuri saamaansa määräystä. — Hei, konkari, alapas ravata, huusi hän senjälkeen hevoselleen, joka tästä pontevasta vaatimuksesta innostui hölkkäjuoksuun.

Ajettiin seurahuoneelle päin.

— On sitä tänä kesänä tuota lämmintä, huomautti ajuri kyydittävälleen.

Kirjailija Kauno Tuulonen ei alentunut vastaamaan. Hän vain ajatteli ihmeissään, millaisia moukkia tämän kaupungin issikat olivat, jotka puhuttelivat kyydittäviään, vieläpä niinkin hienoja herroja ja arvokkaita henkilöitä kuin hän oli, melkein kuin vertaisiaan.

Kun ei Tiihonen saanut keskustelua alkuun, ajoi hän vähän aikaa ääneti, mutta teki sitten uuden yrityksen.

— On se kauppias Kinnunen tuohon rakentanut vähän toisenmoisen talon kuin se entinen oli, joka toissa talvena paloi! huudahti hän uuden, suuren kauppatalon ohi ajettaessa.

— Ajaa nyt vain eikä puhu roskaa! ärähti hermostunut kirjailija.

Tällainen odottamaton ja tässä osassa maata tuntematon tapa ottaa osaa keskusteluun säikähdytti issikka Tiihosen niin pahanpäiväisesti, että tämä rehellinen, vaikkakin hra Tuuloseen verrattuna kovin halpa-arvoinen ja mitätön kansalainen oli pudota alas kuskipukiltaan kadulle. Tosin ei hän siinä olisi päätään halaissut, eipä edes isoa nenäänsäkään loukannut, katu kun ei näet ollut kivillä laskettu, mutta sitä pahemmin olisi hänen kiiltävänappinen issikannuttunsa tuhrautunut, sillä viimeöinen ankara sade oli muuttanut pehmeän, multaisen kadun yhtämittaiseksi rapakoksi.

Ajuri Tiihonen ei enää yrittänytkään jatkaa keskustelua karskin kyydittävänsä kanssa, vaan ajoi ääneti, piiskaansa silloin tällöin vihaisesti huimauttaen, seurahuonetta kohti. Sitä hän vain mietti, että missähän niitä noin ylpeitä herroja ja syöttiläitä kasvaa.

Tultiin siitä seurahuoneen eteen. Tiihonen pysähdytti ruunansa ja herra Tuulonen kysyi äänellä, joka osoitti hänen kyllä ymmärtävän, että issikka aikoo nylkeä häntä, mutta samalla vakuutti, ettei tämä katala aikomus tule onnistumaan:

— Mitä olen velkaa?

Tiihonen muljautti pukiltaan syrjäsilmäyksen kyydittävänsä pyöreään, parrattomaan ja pönäkkään naamaan, sylkäisi pitkän sylen ja murahti:

— Ei mitään!

Kauno Tuulosen suu, joka oli isänmaallisissa tilaisuuksissa ja nuorisoseurojen kesäjuhlissa puhunut kansalleen niin monta ylevää, opettavaista ja viisasta sanaa, oli tällä kertaa hyvin tyhmistyneen näköinen. Se oli aivan pyöreä pelkästä hämmästyksestä ja ällistyksestä. Hän ei käsittänyt mitään.

— Kuinka, mitä olen velkaa? kysyi tuo pyöreä suu uudestaan.

— Ei mitään, ei mitään! toisti Tiihonen kiireesti.

— Mutta mitä se merkitsee? tiedusteli ymmälle joutunut kirjailija.

Ja ajuri vastasi seuraavalla tavalla:

— Merkitsee vain sitä, että annoin herralle ilmaisen kyydin. Taitaa herra tarvita rahansa paremmin kuin minä.

Tämä uskomaton julkeus ja röyhkeä solvaus, joka oli sitäkin katkerampi, kun se sivusi melkoisen läheltä totuutta, nosti veren herra Tuulosen päähän, ja hän huusi:

— Poliisi!

Lähimmässä kadunkulmassa seisova valkotakkinen konstaapeli, joka ei näkynyt tällä hetkellä mitään niin kipeästi kaipaavan kuin jotain tekemistä, ihastui ikihyväksi, kuullessaan virka-apuaan tarvittavan, ja lähestyi ajuria ja kirjailija Tuulosta nopein, mutta silti arvokkain ja määräperäisin askelin, tervehti hra Tuulosta sotilaalliseen tapaan ja kysyi:

— Jaa että mistä olisi kysymys?

— Tämä issikka ei tahdo ottaa minulta maksua! ilmiantoi hra Tuulonen ajurinsa kiihkeällä, mielipahasta värähtelevällä äänellä.

— Että kuinka? kysyi esivallan palvelija, joka ei tahtonut uskoa kuulemaansa.

Tämä ajuri kieltäytyy ottamasta minulta maksua! huusi hra Tuulonen korvat punaisina. — Minä tarjoan hänelle maksua, mutta hän kieltäytyy ottamasta sitä vastaan!

— Onko se niin? kysyi poliisi ajurilta, kiinnittäen hyvään tuttavaansa Tiihoseen ihmettelevän katseen.

— On! myönsi tämä kunnon mies hyvin rauhallisesti.

Seurahuoneen avonaisiin ikkunoihin alkoi ilmestyä uteliaita päitä, ja katukäytävälle pysähtyi pari, kolme avojalkaista poikaa.

— Jaa, sanoi poliisi, raapien hämillään niskaansa. — Tämä on vähän outo tapaus. Minkätähden sinä Tiihonen et ottaisi tältä herralta maksua?

— En minkään tähden, sanoi Tiihonen, koroittaen vähän ääntään ja vilkaisten ikkunoihin. — Rupesin matkalla tykkäämään niin tästä herrasta, että päätin kyyditä hänet ilmaiseksi.

Poliisi alkoi tajuta, että tässä oli hänellä edessään yksi niitä salaperäisiä arvoituksia, joita joskus sattuu ihmiselämässä. Mutta sitten hän älysi huomauttaa:

— No, jos niin on, niin sittenhän ei herran tarvitse mitään maksaa.

— Jaa, jaa, mutta kun minä tahdon maksaa! huusi hra Tuulonen täyttä kurkkua. — En tahdo ilmaista kyytiä hänen konillaan!

— Kuulkaa vieraatmiehet päältä, että tämä nuori kaunis herra loukkaa minun ruunani kunniaa! sanoi ajuri Tiihonen ympärillä seisovalle arvoisalle yleisölle.

— Ha ha haa! nauroivat vieraatmiehet, joita tapaus ja siihen liittyvä mieltäkiinnittävä keskustelu näytti suuresti huvittavan.

Yleisöä olikin jo kertynyt riitelevien ympärille parikymmentä henkeä, ja kadun toisella puolenkin olevien talojen ikkunoissa näytti asia herättävän vilkasta harrastusta.

— Viskaali tulee! huomautti eräs risaisesti puettu, hiukan juovuksissa oleva kansalainen ja lähti kiireesti kävelemään poispäin, mutta muu yleisö, jolla ei nähtävästi ollut mitään selvittämättömiä asioita kaupunkimme poliisipäällikön kanssa, jäi levollisena paikoilleen.

Viskaali tuli pitkin katua raatihuoneelta päin parin muun herran kanssa. Nähtyään väkijoukon keräytyneen seurahuoneen edustalle hän kääntyi konstaapeli Tossavaisen puoleen, joka jäykkänä kuin olisi seipään nielaissut ja kunniaa tehden ryhtyi antamaan raporttiaan.

Herra Tuulonen kohotti kohteliaasti hattuaan ja sanoi:

— Herra viskaali, kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, ettei ajuri halua ottaa maksua. Nimeni on Tuulonen, kirjailija…

— Etkö sinä tahdo ottaa maksua herra Tuuloselta? kysyi viskaali, kääntyen otsa rypyssä ajuri Tiihoseen päin.

— En, herra viskaali! vakuutti ajuri varmasti. — Minä en halua tämän herran rahoja.

— Minä tahdon joka tapauksessa maksaa ja vaadin edesvastuuta…! aloitti hra Tuulonen lujasti.

Viskaalia harmitti. Hän rykäisi kiukkuisesti ja sanoi sitten hra Tuuloselle:

— Hyvä herra! Jos ajuri olisi vaatinut teiltä liikaa, niin olisi asianlaita aivan toinen. Mutta kun hän kieltäytyy ottamasta maksua vastaan, niin on se minun ymmärtääkseni hänen oma asiansa, eikä häntä voida siitä rangaista.

Hra Tuulosen jalolle otsalle oli kohonnut hiki.

Haluaisin kuitenkin saada tietää, kuinka paljon ajurintaksa laivarannasta tänne seurahuoneelle on? kysyi hän, ääni vähän vapisten.

— Seitsemänkymmentäviisi penniä, ilmoitti poliisi. Hra Tuulonen kaivoi kukkarostaan kaksi hopealanttia, jota tehdessään hän oli niin hermostunut, että kukkaro oli vähällä pudota hänen hyppysistään kadulle. Rahat asetti hän samalle istuimelle, jolla hän äsken itse oli istunut, ja tempaisi kapsäkkinsä Tiihosen polvilta.

— Kuule sinä Ratilaisen poikarukka! sanoi ajuri lempeällä äänellä paljasjalkaiselle pojanressulle, jonka naama ei näyttänyt pitkään aikaan olleen tekemisissä veden kanssa. — Herra näkyy tahtovan antaa sinulle namusrahoja. Ota ne tuolta rattailta ja kiitä herraa!

Vihasta säkenöiden raivasi hra Tuulonen itselleen tien väkijoukon läpi seurahuoneen eteiseen, Ratilaisen poika hyökkäsi tempaamaan rahat käteensä, kun taas ajuri Tiihonen läimäytti hevostaan selkään ja ajoi täyttä laukkaa tiehensä riemuitsevan kansan keskuudesta.

— Mitä te tässä töllistelette! huusi viskaali mainitulle kansalle.

— Hajaantukaa! huusi konstaapeli Tossavainen, muuttuen äkkiä tavattoman virkaintoiseksi.

Väkijoukko alkoi hitaasti hälvetä, keskustellen innokkaasti ja jokseenkin äänekkäästi päivän suuresta tapahtumasta, jonka todistajana sillä oli ollut onni olla.

Mutta viskaali, joka oli ollut ystävineen menossa seurahuoneelle aamiaiselle, kääntyi sisään seurahuoneen ovesta.

Poliisi loi ympärilleen ylpeän silmäyksen, kohensi tuppivyötään, silitteli valkeita käsineitään ja alkoi kävellä edestakaisin seurahuoneen edustalla.

Kadulla vallitsi taas järjestys, hiljaisuus ja rauha.

III

Ajuri Tiihosen iso kukko kiekaista heläytti ensimmäisen kerran.

Ajuri Tiihosen kukko ei kukkona yleensä ole mikään erikoisen merkillinen tai esimerkiksi kelpaava lintu. Kaupungissamme on monta muuta, jopa kymmeniäkin parempia kukkoja, mutta Tiihosen kukko soveltuu erinomaisesti tarkoitukseensa juuri ajuri Tiihosen kukkona.

Muut kukot kiekuvat kello kahdelta, kolmelta, neljältä… miten mikin sattuu heräämään, häiriten vain tällä liian varhaisella esiintymisellään isäntäväkensä makeinta aamu-unta. Ja aivan hyödyttömästi, sillä kuka hullu nousisi kaupungissa kolmelta tai neljältä, puhumattakaan kello kahdesta? Ei edes kaupunkimme yövartiakaan, ukko Rummukainen, joka on illalla puoli kahdentoista aikaan nukahtanut Nikkilän tyhjään heinämakasiiniin, jossa hän tavallisesti näin kesäiseen aikaan lepää yönsä, uskoen vaarinpidon kaupungin turvallisuudesta taivaallisen isänsä ja torninvartia Nissisen huoleksi. (Ohimennen voimme samalla kuitenkin mainita, että myöskin Nissinen jättää täydellisellä ja kauniilla lapsen luottamuksella leiviskänsä hoidon Luojansa haltuun ja huomaan, heräten vasta siihen kauheaan räminään, joka ilmoittaa Heinilän kartanon suuren maitokuorman saapuneen Kauppaneuvoksenkadun päähän.)

Tiihosen kukko sitävastoin on ymmärtänyt ottaa kutsumuksensa talon todellisen hyödyn ja elämänjärjestyksen kannalta. Ensimmäisen kerran kiekaisee se kello viideltä. Silloin on renkipojan noustava puhdistamaan rattaita ja hoitamaan hevosia.

Toisen kerran antaa tämä älykäs kotieläin kurkkunsa soida kello kuusi. Silloin kapuaa Tiihonen kuskipukille, tempaisee ohjaksista, huutaa hevoselleen: "i-grai, musikka!" — tyhjentäen siten koko venäjäntaidon varastonsa — ja ajaa virantoimitukseensa joko laivarantaan taikka kauppatorin nurkalle.

Naapuritalossa, joka mahdollisesti on joskus vedenpaisumuksen jälkeenkin ollut keltaiseksi maalattu, mutta jonka nykyisestä väristä on vaikea sanoa sitä taikka tätä, aukenee muutamia kadunpuoleisia ikkunoita, nimittäin sellaisia, jotka eivät ole painuneet niin paljon kadunpinnan alapuolelle, ettei niitä voida avata. Tämän ainakin ikäänsä nähden suuresti kunnioitettavan rakennuksen keskiosa on nimittäin painunut maan sisään ikkunalautoja myöten, ja katon harja on samassa suhteessa notkistunut kuin ikälopun hevoskaakin selkä. Vanhat muistelevat nähneensä nuoruudessaan vielä kivijalkaakin rakennuksen alla, mutta siitä mahtaa olla hyvin kauan. Upporikas kunnallisneuvosvainaja, jonka omaisuuteen tämä talo oli kuulunut, oli pari vuosikymmentä takaperin, saatuaan siitä kerran mahdollisimman ystävällisen, oikeastaan leikillisen huomautuksen kaupungin viranomaisilta, aikonut korjauttaa sitä, mutta kun hänen rakennusmestarinsa oli tarkastanut taloa ja ilmoittanut, ettei sitä voi korjata muuten kuin rakentamalla sen kokonaan uudestaan, oli kunnallisneuvos antanut viranomaisten leikin jäädä leikiksi ja rakennuksen entiselleen. Siinä hän tekikin varsin ymmärtäväisesti, sillä vielä senkin jälkeen oli tämä talo arveluttavasta ja huolestuttavasta ulkomuodostaan huolimatta ansainnut hintansa kaksinkertaisesti, vaikkakin kivijalka oli vähitellen painunut näkymättömiin.

Rakennuksen portinpuoleinen pää oli uljaimmin taistellut vuosien painoa ja perustuksensa pehmeyttä vastaan. Ikkunain alalaudoista oli kadun nurmikkoon matkaa vielä yli kyynärän verran, joten siinä päässä taloa asuvat tunsivat olevansa ikäänkuin ylemmässä kerroksessa talon keskiosan vuokralaisiin nähden.

Mutta Tiihosen kukon herättävä vaikutus ulottui laajemmallekin.

Kadun toisella puolen asuva klassillisen lyseon rehtori, luonnontieteiden lehtori Johan Augustus Perander eli Pessu, kuten lyseolaiset häntä tavallisesti nimittivät, on myöskin tullut järjestäneeksi nousunsa Tiihosen kukon aamuhuutojen mukaan.

Niinpä hän tänäänkin herää Tiihosen kukon ensimmäiseen kiekaisuun, nousee tapansa mukaan sängystään, hiihtelee pehmeissä, lämpöisissä tohveleissaan ikkunan ääreen ja ottaa vastaan ilmapuntarin ja lämpömittarin raportit.

Ne lupaavat erittäin kaunista, poutaista säätä, ja todettuaan, että Tiihosen renkipoika ohjesääntöjensä mukaisesti ryhtyy puhdistamaan rattaiden pyöriä ja kiilloittamaan likasuojuksia, palaa rehtori sänkyynsä ottamaan vielä pienen aamu-unen.

Lopullisesti nousee hän Tiihosen kukon toisen kerran kiekaistua.

Äskenmainitussa, osittain jo maan mustiin multiin vaipuneessa talovanhuksessa asuu eräs viipurilainen jarrumiehen leski, muuan vanha pariskunta, jota sanotaan Nahka-Paapaksi ja Nahka-Paapan mammaksi, ompelijatar Hilda Laine sisarineen, pari ryypiskelevää, mutta siitä huolimatta useimmiten yhtä janoista kuin nälkäistäkin käräjäkirjuria vaimoineen, ja lapsineen, sekä asioitsija Saksman perheineen, jota ei kotona ole muuta kuin ukko itse, leskimies, sekä yksi poika ja yksi tytär.

Asioitsija Saksmanin perhe asuu juuri siinä päässä rakennusta, joka on portin vieressä ja siis ylimpänä. Tämäkin todistaa mainitun perheen varakkaimmaksi, sillä sen pään huoneet, juuri korkeamman asemansa ja siis laajempien näköalojensa vuoksi maksavat viisi markkaa enemmän kuussa kuin talon muut huoneet.

Pihan perällä on sitäpaitsi rakennus, joka liittyy suoranaisena jatkona ulkohuoneisiin, niin että ulkoapäin on vaikea sanoa, missä ulkohuoneet loppuvat ja asuinhuoneet alkavat. Ja vaikeatapa sitä olisi aivan tarkoin määritellä sisästäkään päin. Täällä asuu muutamia epämääräisiä ukkoja ja akkoja, ja parilla akalla on lapsiakin, jotka meluavat kilpaa rottien kanssa rappeutuneissa vajoissa tai ovat piilosilla hernemaassa. Pihan koko keskiosa on nimittäin hernepeltona, jossa kullakin talon vuokralaisella on pari penkkiä.

Päärakennuksen vuokralaisista availivat siis ikkunoitaan muut paitsi edellämainitut käräjäkirjurit, jotka eivät olisi saaneetkaan ikkunoitaan auki, kun maanpinnan läheisyys teki tuollaisen yrityksen mahdottomaksi Avatuista ikkunoista kurkisteli kadulle pörröisiä päitä ja haukottelevia naamoja. Ompelijatar pudisteli ulos sänkyvaatteitaan, ja jarrumiehen leski ripusti ikkunastaan kuivamaan lapsenriepuja.

Saksmaneilla oli kadun puolella kaksi ikkunaa. Portinpuoleiseen, joka oli ollut auki koko yön, ilmestyi paitahihasillaan oleva noin 30 vuoden ikäinen mies, jolla oli tuuheat, ruskeat viikset ja hieman luisevat kasvot. Katse oli hajamielinen, mutta muuten muistuttivat silmät ja nenä haukkaa, joka valmiina lähtöön tarkastelee oksaltaan uuden päivän merkkejä ja tunnustähtiä.

Ajuri Tiihonen ajoi ulos portistaan.

— Huomenta! sanoi nuorempi Saksman ikkunastaan.

— Huoment'! vastasi Tiihonen ja pysäytti hevosensa. — Tulee kuuma päivä!

— Tuntuu tulevan! myönsi ikkunassa olija. — Torilleko se Tiihonen ajaa?

— Laivarantaan, ilmoitti Tiihonen. — Yöllä on tullut laivoja.

Tämän lyhyen, mutta virkistävän keskustelun päätyttyä kiljaisi Tiihonen hevoselleen: "Ala ravata!", räpsäytti ohjasperiä ja ajoi tiehensä.

Vähän ajan kuluttua käveli rannasta päin pitkin katua hitain askelin keski-ikäinen, tanakka ja hyvin puettu mieshenkilö, nähtävästi joku matkailija, joka uteliaasti ja mielenkiinnolla näytti tutustuvan paikkakunnan merkillisyyksiin. Saavuttuaan maahan vaipuvan notkoselkäisen talon kohdalle hän pysähtyi, katseli rakennusta kauan ja eri puolilta ja tervehti sitten Lauri Saksmania, joka yhä edelleen hengitti ikkunassa raikasta aamuilmaa.

— Huomenta! sanoi vieras herrasmies.

— Antakoon! vastasi toinen, joka oli koko ajan pitänyt muukalaista silmällä.

— Onko tämä se talo, jota ennenmuinoin sanottiin "Neuvoksen aarrearkuksi"? kysyi vieras.

— On, vastasi ruskeaviiksinen. — Nykyään sanotaan tätä vain "Arkuksi", lisäsi hän sitten.

— Tässä kai asuu asioitsija Saksman? kysyi tuntematon, nyppien mietteissään kultaisia kellonperiään.

— Asuu, mutta hän lähti juuri kaupungille, vastasi nuorempi Saksman, katsellen toista entistä tarkemmin. — Tulee kai parin tunnin kuluttua kotiin.

Vieras kohotti lakkiaan, ikkunassa oleva Arkun asukas nyykäytti päätään, ja jäi haukansilmineen katselemaan, miten tuntematon hitain, varmoin askelin jatkoi matkaansa katua ylöspäin, pientä käsilaukkuaan heilautellen ja pysähtyen joka portin kohdalla katsomaan pihaan.

Kaupunki läähätti tulisessa auringonpaahteessa, vaikka kello oli tuskin puolta kymmentä aamupäivällä.

Rehtori Perander oli ollut tavallisella aamukävelyllään torilla, kysellyt maalaisilta kalanhintoja ja kuullut uutisia tutuilta isäntämiehiltä. Pellikkavaaran Simoselta oli sairastunut punatautiin kaksi lehmää ja hieho. Hieho ja toinen lehmä olivat parantuneet, mutta toinen lehmä, talon paras lypsäjä, oli kuollut lääkkeistä ja lääkitsemisestä huolimatta.

Sitten oli rehtori käynyt laivarannassa katselemassa siellä vallitsevaa vilkasta vilinää. Yöllä oli tullut suuri laiva, pitkämatkaiset "Ilmatar" ja "Vedenneito" olivat lähteneet, huutopillejään mahtavasti törähytellen, kaukaisille vesille, ja lähipaikkakuntien liikennettä välittävät pienemmät laivat olivat saapuneet väkeä täynnä, toimeenpannen kaupunkia lähestyessään kauheat kilpa-ajot, jotka olisivat vähemmän suotuisissa olosuhteissa voineet hukuttaa sekä laivat että matkustajat.

Lähtiessään kotiinsa aamiaiselle tuli rehtori Peranderia vastaan sama outo muukalainen, joka oli haastatellut ikkunassa ollutta Lauri Saksmania.

Muukalainen pysähtyi ja sanoi tyynesti:

— Päivää, Pessu! Rehtori Peranderia tällainen tuttavallisuus suuresti hämmästytti, jonka johdosta hän hämillään änkytti:

— Minulla ei ole kunnia…

— Ole vaiti! sanoi omituinen vieras huolettomasti. — Kuinkas olet muuten viime aikoina voinut ja kuinka järkesi juoksee?

— Tuota noin… Jaakkolako? huudahti rehtori.

— Tuota noin… Jaakkola! vakuutti vieras, ojentaen lujan kouransa.

Emme ehkä ihmettele kunnianarvoisan koulumiehemme hämmästystä, kun kuulemme, ettei hän ollut nähnyt lapsuutensa tappelu- ja sittemmin ylioppilastoveriaan kolmeenkymmeneen vuoteen.

— Mistäs tulet? kysyi rehtori, kun ensimmäinen jälleennäkemisen synnyttämä ihastuksen puuska oli ehtinyt mennä ohi.

— Amerikasta! vastasi toinen lyhyesti, osoittaen samalla merkitsevästi oikealla etusormellaan kultaisia kellonperiään. Sitten hän iski silmää, nauroi niin että katu kajahti ja tökkäsi samaisella etusormellaan rehtoria vatsaan.

Kun nämä peräti merkilliset temput, jotka mahdollisesti sisälsivät kokonaisen elämäntarinan lyhyesti ja kuvaannollisesti esitettynä, olivat suoritetut, sanoi rehtori äkkiä jyrkästi:

— Sinä tulet meille aamiaiselle!

Tähän haasteeseen vastasi vieras vielä jyrkemmin:

— Varmasti!

Rehtori oli niin haltioissaan, että hän kotimatkallaan, luotettavien kaupunkilaisten todistuksen mukaan, käveli kolmea täysikasvuista henkilöä vasten ja olisi tallannut jalkoihinsa katukäytävällä leikkivän pienen lapsen, ellei kultaisilla kellonperillä kaunistettu amerikkalainen olisi ehtinyt pelastaa pienokaista sysäämällä rehtorin äkkiä syrjään.

Tultiin rehtorin taloon.

Pihalla, vanhojen ja tuuheiden puiden siimeksessä, vallitsi miellyttävä viileys. Korkea, vaaleanvihreäksi maalattu lauta-aita sulki pihan kadullakulkevien uteliailta katseilta. Puiden alla oli keinu, pöytä ja korituoleja.

— Omako talo? kysyi Jaakkola.

— Oma, vastasi rehtori.

— Kelpaa sinun, vanha peruukki, asua! sanoi Jaakkola vakaumuksen lämmöllä ja läimäytti rehtoria käsilaukulla selkään.

* * * * *

Rehtori ja hänen vieraansa, Amerikasta palannut kansalaisemme ja kaupunkilaisemme Jaakkola, olivat syöneet lujan aamiaisen, ja nämä kunnioitusta ansaitsevat herrat istuivat nyt korituoleissa pihamaalla puitten katveessa, poltellen rehtorin pitkiä piippuja. Siinä lähistöllä istui nurmikolla rehtorin tytär, Anna-neiti, pitkänhuiskea, vaaleaverinen tyttö, kirjaillen pöytäliinaa.

Herroilla oli paljon puhumista, sillä kolmessa vuosikymmenessä oli kummallekin ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Nyt tutustutti rehtori vierastaan kaupungin sisäiseen elämään ja nykyiseen asujaimistoon.

— Svebeliuksen neidit ovat yhä edelleenkin kaupungin ylhäisimmät, hienoimmat ja arvokkaimmat henkilöt, kuten lähtiessäsikin.

— Ja suurimmat juorukontit! liitti neiti Perander välihuomautuksen, nostamatta katsetta työstään.

— Jaa, hm, se on valitettavasti totta sekin, myönsi rehtori silitellen harmaata partaansa. — Joka tapauksessa on parasta, jos tahdot hengellesi rauhan, ettet millään tavoin rupea vetämään vastaköyttä heidän kanssaan.

— Asuvatko he yhdessä? kysyi vieras, joka näytti kuuntelevan isäntäänsä aivan erikoisella mielenkiinnolla.

— Kaksoiset Anna Kristina ja Mathilda Fredrika asuvat isänsä, senaattori ja ritari Svebeliuksen kuoltua siinä kirkkopuiston vieressä olevassa nelikulmaisessa talossa, joka on vastapäätä kirkkokaivoa. Nuorin, Fanny Margareta, jota sanotaan hieman omituiseksi, asuu erikseen Pastorinniemessä.

— Kaksoisia sanotaan kaupungissa Antti-neidiksi ja Matti-neidiksi, selitti tytär nurmikolta. — Kolmas heistä taas viettää maailmasta eristettyä elämää pienine omituisuuksineen ja hänellä on täysi työ puolustautuessaan maisteri Wahlin rakkaudenvimmaisilta hyökkäyksiltä…

— Maisteri Wahlin! huudahti Jaakkola.

— Älä Herran nimessä huuda niin kovaan! säikähti rehtori. — Hän asuu tuon lankkuaidan toisella puolen, ja hänellä on vielä mainiot korvat niinkuin silmätkin. Se on merkillinen juttu, mutta kerron sen sinulle sitten sisällä, lupasi rehtori matalammalla äänellä. — Luulenpa, että se vanha hyypiä kuuntelee nytkin tuolla aidan takana.

Jaakkola istui pitkän aikaa otsa syvissä rypyissä kuin pohtien jotain salaperäistä arvoitusta. Sitten hän kysyi:

— Olen ollut huomaavinani, että tässä kaupungissa on suunnattomasti rakennusmestareita… mistä ihmeestä niitä on tänne niin jumalattomasti sikiytynyt?

— Varoihinsa päässyt talollinen myy maansa ja mantunsa, muuttaa kaupunkiin, ostaa tontin ja rakennuttaa sille talon — tai korjauttaa ainakin kattoa tai lankkuaitaa, selitti rehtori. — Sitten on hän rakennusmestari. Niitä on meillä nykyään viidettäkymmentä.

IV

Kaupunkilaiset, joiden on joskus tapana puhua pahaa toisistaan, väittävät maisteri Wahlia lähes satavuotiseksi, mutta se on aivan varmasti valetta. Maisteri Wahl erosi kolleganvirastaan lyseossa noin viisi vuotta takaperin täysin palvelleena ja nuhteettomana poikamiehenä, ja koska hän erotessaan oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, niin käsittää jokainen, vaikkei olisikaan perehtynyt korkeampaan matematiikkaan, että maisteri Wahl on yhtä kaukana satavuotiaasta kuin 30-vuotias 60-vuotiaasta. Toinen seikka, joka voimakkaasti todistaa mainittua hataraa juorupuhetta vastaan, on se, että maisteri Wahl vasta kolme vuotta takaperin rakastui tulisesti nuorimpaan Svebeliuksen neitiin, siihen, joka asuu Pastorinniemessä. Onko kukaan tavannut korviaan myöten rakastuneita satavuotiaita? Me emme ainakaan ole tavanneet, emmekä suoraan sanoen halua tavatakaan, vielä vähemmän tehdä kertomustamme naurunalaiseksi haalimalla siihen moisia päästään vialla olevia muinaismuistoja.

Maisteri Wahl oli siis tuskin 70 vuoden ikäinen, ja virallinen tilastokin todistaa, ettei sitkeän ja elinvoimaisen kansamme keskuudessa 70-vuotiaiden miesten — eikä naistenkaan — vihille astuminen suinkaan ole niin harvinainen tapaus, että siitä kannattaisi erityistä melua nostaa.

Mutta vaikka se olisi kielletty rikoslaissamme, niin ei se tässä tapauksessa olisi vaikuttanut mitään asiaan, sillä kestettyään yli 35-vuotisen tulikoetuksen lyseon alaluokkien enimmän kiusattuna koulumestarina oli maisteri Wahl tullut sitkeämmäksi kuin purukummi, ja jos hän sai päähänsä jonkin asian, niin ei sitä olisi saanut sieltä pois muulla kuin dynamiitilla.

Iskettyään silmänsä neiti Fanny Margareta Svebeliukseen, joka silloin oli ainoastaan viidenviidettä ikäinen, oli maisteri Fredrik Wahl nukkunut hieman rauhattomasti seuraavan yön, pukeutunut aamulla hännystakkiin, jonka vasemmasta kainalosta oli sauma ratkennut, ja lähtenyt komea kukkakimppu sylissään ajamaan Pastorinniemeen.

Jos harjasniskainen vuorenpeikko olisi tullut rytisten sisään suljettujen ovien läpi ja vaatinut Fanny-neitiä peikottarekseen, niin ei tämä arka, herkkä ja ylenmäärin tunteellinen neito olisi voinut enemmän kauhistua kuin päästyään selville siitä, mitä maisteri Wahlin vierailu oikein tarkoitti. Neiti Svebelius pyörtyi silmänräpäyksessä ja taloon oli haettava lääkäri. Maisteri Wahl, joka luuli äkillisen ilon lyöneen hänen lemmittynsä tajuttomaksi, lähti kotiinsa hyvin tyytyväisenä ensimmäisen rynnäkkönsä oivalliseen tulokseen, riisui hännystakin yltään ja meni nukkumaan. Seuraavana aamuna hän arveli rakastettunsa voimistuneen sen verran, että voisi painaa hänet sydäntään vasten, mutta portissa tuli häntä vastaan roteva sairaanhoitajatar ja paksuniskainen renki, jotka ilman pitempiä puheita tarttuivat maisterin käsivarsiin ja taluttivat hänet ulos portista, ilmoittaen hänelle talon emännän ehdottoman ja jyrkän kiellon astumasta enää milloinkaan Pastorinniemen portin sisäpuolelle. Maisteri Wahl esitti heti mitä pontevimman vastalauseensa, mutta sitä ei otettu ensinkään huomioon, ja portti paukahti lukkoon aivan hänen nenänsä edessä.

Tultuaan kuukauden kuluessa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä samalla tavoin talutetuksi Pastorinniemen portin ulkopuolelle, näkemättä tänä aikana kertaakaan edes rakastettunsa hameenlievettä, alkoi maisteri Wahlille vähitellen selvitä, ettei hän tätä tietä ainakaan mitään pikaista voittoa saavuttaisi. Mutta jos joku luulee, että tämä havainto olisi vaikuttanut jollain tavoin jäähdyttävästi maisterin tunteisiin, niin erehtyy hän perin pohjin. Päinvastoin se oli kuin tulta tappuroihin. Turhaanpa olisikin tämä kokenut koulumies viidenneljättä ajastajan kuluessa takonut oppilaittensa enimmäkseen melkoisen visaisiin päihin lauseita sellaisia kuin "ahkeruus kovan onnen voittaa, ahkeruus unenkin estää", ellei hän olisi näitä vihdoin itsekin oppinut.

Maisteri Wahl teki kuten moni muukin suuri sotapäällikkö: hyökkäyksensä tultua takaisin lyödyksi hän alkoi varustautua uusiin sotatoimenpiteisiin järjestelmällisellä ja perusteellisella pommituksella. Hän sulkeutui kokonaan huoneeseensa ja laati siellä joka päivä kymmenen arkin pituisen rakkaudenkirjeen, joka olisi tuottanut kunniaa paljon nuoremmillekin kosiomiehille. Ja saatuaan mielipahakseen kuulla, että Pastorinniemessä sytytettiin uunit hänen kirjeillään niitä edes avaamatta, hän opetteli väärentämään käsialaansa ja lähetti kirjeensä milloin mistäkin postitoimistosta, osoittaen tällöin vallan hämmästyttävää kekseliäisyyttä.

Maisteri Wahl vainosi Fanny-neitiä kirkossa ja teatterinäytännössä, iltamissa ja hautajaisissa, sanalla sanoen kaikissa tilaisuuksissa, joissa hän vain voi päästä sydämensä kuningattaren lähettyville. Vihdoin ei viimemainittu uskaltanut liikkua kaupungilla tai kaupungin ympäristöllä muulloin kuin milloin tiesi kiusanhenkensä syystä tai toisesta poistuneen kaupungista. Mutta kosijapa oli niin ovela, että koetti visusti salata tuollaiset matkansa, milloin hän sattui sellaisia tekemään.

Vaikka Pastorinniemen hallitsijatar olikin julistanut valtakuntansa täydelliseen piiritystilaan maisteri Wahliin nähden, onnistui viimemainitun kuitenkin tunkeutua tuohon häneltä kiellettyyn, mutta hänen niin himoitsemaansa paratiisiin. Olipa hän päässyt heittäytymään Fanny-neidin jalkoihinkin, ennenkuin viimemainitun hätähuudot kutsuivat hyvinharjoitetun palvelusväen paikalle antamaan tarmokkaalle kosijalle pikaisen, ehkä hieman kovakouraisenkin lähdön.

Kaupunkilaiset olivat tätä itsepintaista taistelua seuranneet pari vuotta mitä suurimmalla mielenkiinnolla, mutta ihmiset tottuvat kaikkeen, eikä tähän juttuun oltu viime aikoina kiinnitetty mitään erikoista huomiota muulloin kuin milloin maisteri oli keksinyt jonkin aivan uuden, entisiäkin nerokkaamman sotajuonen.

Paitsi maisteri Wahlia pelkäsi Fanny-neiti tulipaloa, likaisia ja resuisia kerjäläisiä sekä basilleja. Niinpä hän ei tarttunut mihinkään muuten kuin hansikkaat kädessä, ja kaupungin rouvat kertoivat hänen hansikkaat kädessä kylpevänkin.

Muuten hän oli kaikin puolin hyvä ihminen.

Jaakkola, joka toistaiseksi asui rehtori Peranderin luona, päätti käydä tervehtimässä Svebeliuksen neitejä, kaksoisia nimittäin, ja toteuttikin heti tämän päätöksensä. Vanhat kaupunkilaiset, jotka ovat kuuluisia hyvästä muististaan, kertoivat hänen ylioppilasvuosinaan heitä hieman hakkailleenkin. Olkoonpa sen väitteen todenperäisyyden laita miten tahansa, niin varmaa ainakin on, että hra Jaakkola sai hyvän vastaanoton, koskapa hän palattuaan lausui rehtori Peranderille:

— Tuhlaajapoika ja entinen sikopaimen ei saanut parempaa vastaanottoa isänsä tykönä kuin minä tässä kaupungissa.

Aivan samaa mieltä kaupunkilaistemme vieraanvaraisuudesta ei hra Tuulonen aluksi ollut.

Selvittyään ajuristaan hän astui seurahuoneen eteiseen katkeralla mielellä, jota ei ollut omiaan lieventämään se kylmähkö varovaisuus, jolla hotellin palvelusväestö näytti suhtautuvan sekä häneen että hänen vaatimattomaan matkalaukkuunsa. Varsinkin viimemainittua tarkastelivat sekä ovenvartia että hra Tuulosta huoneeseensa ohjaava siivoojatar varsin kriitillisesti.

Tuodessaan päiväkirjan nimen kirjoittamista varten siivoojatar lausui kaiken kukkuraksi toivomuksen, että herra Tuulonen suorittaisi maksun huoneestaan etukäteen.

— Luuletteko minua rosvoksi?! kuohahti hra Tuulonen.

Ei, ei suinkaan. Siivoojatar päinvastoin koetti saada hra Tuulosen vakuutetuksi siitä, että hänellä omasta puolestaan oli varsin korkeat käsitykset hra Tuulosen persoonasta, mutta pysyi kuitenkin yhä edelleen väitteessään, että matkustajat, joilla ei ole matkatavaroita, suorittavat maksun etukäteen.

— Mikäs tämä sitten on? kysyi hra Tuulonen, viitaten pieneen matkalaukkuunsa, mutta siivoojatar loi niin merkillisen katseen tuohon esineeseen, että hra Tuulonen punastui niskaan asti, kaivoi kukkaronsa ja maksoi kolme markkaa, yhden vuorokauden vuokran.

— Kauempaa en aio tässä pesässä viipyä, sanoi hän maksaessaan.

— Jaha, kiitos! sanoi siivoojatar ja läksi, mutta kääntyi ovessa ilmoittamaan:

— Ruokasali on tämän käytävän päässä, vasemmalla.

Herra Tuulonen katseli ympärilleen. Huone oli ikävän näköinen, ikkunaverhot tupakansavusta mustat, tuolipahaiset narisivat arveluttavasti ja seinäpaperit olivat parista paikasta halkeilleet. Näköala oli pihan puolelle. Pihalla oli rattaita, vesitiinuja, kumollaan olevia tyhjiä pakkilaatikoita ja olutkoreja ynnä muuta samanlaista sekatavaraa. Avonaisesta ikkunasta kantoi tuulenhenki sisään paistin ja sipulin käryä, ja savuisten ikkunaverhojen poimuihin oli sotkeutunut paarma tai ampiainen, joka pörisi siellä vimmatusti.

Nuori kirjailijamme, joka oli vaipunut surunvoittoisiin katselmuksiin, muisti paistinkärystä, ettei hän ollut syönyt vielä aamiaista. Hän pesi silmänsä, katseli henkeviä kasvojaan seinällä olevasta peilistä, joka vääristi ja muokkasi ne vielä henkevämmiksi, melkeinpä peloittaviksi, ja lähti sitten etsimään ruokasalia, jonka hän helposti löysikin käytävän päästä kuuluvan lasien ja lautasten helinän opastamana.

Suurehkossa, verrattain upeassa ruokasalissa aterioi osa kaupunkimme henkiseen ja rahaylimystöön kuuluja punakoita, hikisiä herrasmiehiä. Siellä, erään ikkunan luona olevan pöydän ääressä istui viskaalikin seurueineen. Herroilla oli pöydillä olevista mahtavista olutpuolikaspattereista päättäen enemmän jano kuin nälkä, mutta eihän se vuodenaikaan katsoen ollutkaan mikään ihme.

Kirjailija, jota vaivasi se kiinteä huomio, jota paikkakunnan alkuasukkaat hänelle ensin omistivat, astui nurkassa olevan yhteisen voileipäpöydän ääreen, hieroi valkoisia, lihavahkoja käsiään toisiaan vasten ja tarkasteli arvostelevasti voileipäpöydän laitoksia. Niitä vastaan ei hänellä ollut mitään muistuttamista, sillä alkuasukkaat olivat kyllä opettaneet ravintoloitsijan kohtelemaan heidän vatsojaan niille tulevalla arvonannolla ja huolenpidolla. Sitten hän latoi lautaselleen kunnioitusta herättävän määrän maukkaita ja ravitsevia ruokatavaroita, valitsi joutilaan pöydän, tilasi asiaankuuluvat ryypyt ja oluet ja alkoi ruokkia ruumistaan.

Viereisestä huoneesta kuului suljettujen ovien takaa myöskin lautasten ja haarukoiden kilinää, kovaa puheensorinaa, naurua ja tuolien kolinaa.

Äkkiä muut äänet vaikenivat, kuului vain matalaa mutinaa, kunnes sekin lakkasi, ja täten syntyneestä hiljaisuudesta puhkesi ilmoille jonkinlainen kvartettilaulu, koskapa siinä oli huomattavissa sekä ylempiä että alempia ääniä:

"Lö-kö-kö-kö Lökkönen, Mö-kö-kö-kö Mökkönen Läksivät laivalle, lai-lai-laivalle…"

Herra Tuulonen kuunteli tätä kaunista laulua ja katsoi sitten kelloa, joka oli vasta neljänneksen yli 11 aamupäivällä. Laulajat olivat siis ehtineet jo melkoisen pitkälle, vuorokauden aikaan katsoen.

— Mikä huone tuo on? kysyi hän tarjoilijattarelta.

Laiha ja laihuutensa lisäksi vielä ankarasti kureliiviin kiristetty tarjoilijatar, ensimmäinen ihminen tässä kaupungissa, joka oli kohdellut kirjailijaa hänelle kuuluvalla arvonannolla, vaikkakin ehkä hiukan liian tuttavallisesti herra Tuulosen mielestä (joka oli ottanut vasta kaksi ryyppyä), sanoi että viereinen huone oli pienempi ruokasali.

— Kutka siellä oikein laulavat? tiedusteli nuori mies senjälkeen otsaansa rypistäen.

— Rakennusmestarit tietysti! Rakennusmestarit aloittavat aamiaisensa syönnin aina kello yhdeksän aikaan, heti kun ravintola on avattu, ja alkavat laulaa puoli kahdentoista tienoissa.

— Olisipa hauska nähdä sellaisia herroja, sanoi kirjailija suvaitsevasti hymyillen. — Voinko minä jatkaa aamiaistani tuolla toisessa salissa?

— Se käy kyllä päinsä, sanoi tarjoilijatar.

Parin minuutin kuluttua oli palveleva neitonen kattanut hänelle pienen pöydän viereisen salin ovinurkkaan, ja pihviä syödessään oli kirjailijalla tilaisuus tarkastella sitä valittua ja äänekästä seuraa, joka kolmen yhteenliitetyn pöydän ääressä huoneen toisessa päässä oli aloittanut aikamoiset juomingit.

Pöydän päässä istui pitkä, luiseva, pitkäpartainen ukko, jonka sinipunertava kotkannenä loisti huomattavasti valkeata täysipartaa vasten. Parta ulottui liivin puoliväliin, paksujen, hopeisten kellonvitjojen kohdalle, antaen omistajalleen varsin arvokkaan, patriarkaalisen ulkonäön. Muut pöydän ääressä istujat olivat lihavia, punoittavia ja hikisiä keski-ikäisiä miehiä, jotka tuntuivat ehtineen kallistaa jo monta lasia, huolimatta siitä, että ravintola oli vasta kolmatta tuntia auki.

Aluksi eivät rakennusmestarit kiinnittäneet mitään huomiota uuteen tulokkaaseen. Mutta neljännestunnin kuluttua nousi kaikkein lihavin heistä, astui hiukan epävakaisin askelin herra Tuulosen luo, joka kateellisena oli kuunnellut juomaseuran kerskauksia rikkauksistaan, teki kumarrusta tarkoittavan liikkeen ja sanoi vähän sammaltaen:

— Anteeksi, nimeni on Retunen… rakennusmestari Retunen…

Herra Tuulonen nousi, vastasi tervehdykseen kohteliaasti, puristi herra Retusen pehmeätä, hikistä kättä ja esitteli itsensä:

— Tuulonen, kirjailija.

Kuullessaan herra Tuulosen arvonimen näytti rakennusmestari Retunen tulevan mieluisasti yllätetyksi ja selitti kovasti anteeksipyydellen, että hänen tarkoituksensa oli ollut pyytää herra kirjailijaa samaan pöytään.

— Mutta mitä nämä toiset herrat…?

Toiset herrat, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, ilmoittivat meluten herra Retusen esiintuoneen koko pöytäseuran yksimielisen ja hartaan toivomuksen.

Koska kirjailija Tuuloselle oli aina erittäin mieluista päästä rahakkaiden ja alkoholipitoisten juomien nauttimista harrastavien kansalaisten seuraan, niin ei hän tehnyt mitään esteitä.

Rakennusmestareilla puolestaan ei ollut katumisen syytä, sillä kun heidän melkoisesti rajoitettu pöytälauluvarastonsa oli lopussa, opetti kirjailija heille uusia, kerrassaan erinomaisia.

Mennessään kello yhden aikaan uimaan pysähtyi rehtori Perander seurahuoneen kohdalla kuuntelemaan pienemmästä ruokasalista lainehtivaa melua. Siellä veteli rakennusmestarikuoro äsken oppimaansa, sittemmin kansanlauluksi muuttunutta veisua:

"Eipä meittiä. Ei piru saa. Taivaassa meitill' on torpanmaa".

Ja bassot vakuuttivat möristen:

"Piru ei saa. Ja eikähän se saa, Kun taivaassa meitin on torpanmaa".

V

Jaakkola saapui tervehtimään vanhaa tuttavaansa ukko Saksmania.

Ukko Saksmania ei meidän tässä tarvitse tarkemmin esitellä, sillä hän on juuri se sama valkopartainen, kyömynenäinen kunniavanhus, joka edellisessä luvussa istui musikaalisten rakennusmestarien pöydässä puheenjohtajan paikalla.

Siihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän oli ensiksikin rakennusmestariyhdistyksen kunniajäsen ja toiseksi saman arvoisan yhdistyksen kunnioitettu puheenjohtaja. Aluksi oli hieman epäröity, voitaisiinko miestä, joka ei itse ole rakennusmestari, valita rakennusmestariyhdistyksen päämieheksi, mutta ukko Saksman iski silloin nyrkkinsä pöytään ja ilmoitti maatilanomistajana ollessaan rakennuttaneensa kartanoon hyvän, ensiluokkaisen ja ihka uudenaikaisen kivinavetan.

— Kuka teistä, herrat yli-insinöörit, kykenee rakentamaan ensiluokkaisen kivinavetan? oli ukko Saksman kysynyt musertavan ivallisesti.

Nöyryytetyt rakennusmestarit olivat luoneet katseensa seurahuoneen lattiaan ja valinneet ukko Saksmanin puheenjohtajakseen. He olivat hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä ukko Saksman, joka vielä vanhoilla päivilläänkin oli terävä kuin partaveitsi, ajoi rakennusmestarien lukuisat ja monesti erinomaisen sotkuiset talonkauppajutut kolme kertaa huokeammalla kuin kaupungin asianajajat ja muut tuomarismiehet, jotka ukko Saksman sitäpaitsi useinkin armottomasti höyhensi.

Tultuaan siihen notkoselkäiseen, maahan vajoavaan taloon, jota sanottiin Arkuksi, meni Jaakkola sisään portista, tarkasteli pihassa olevaa hernemaata, astui sisään ensimmäisistä rapuista ja koputti.

— Sisään!

Jaakkola huomasi tulleensa pieneen keittiöön, josta nuori, veikeä tyttö, silminnähtävästi ukko Saksmanin tytär, ohjasi hänet kamariin. Siellä otti hänet vastaan Lauri Saksman, ja kun Jaakkola oli esittäytynyt tälle kunnon miehelle, selitti Saksman nuorempi:

— Isä on jossain rakennusmestarien kanssa — luultavasti seurahuoneella — mutta tulee kai pian. Ukko ei tosin enää juuri paljon ryyppää, on tullut varovaiseksi, kun ikääkin on karttunut jo paljonlaiseen, mutta hän on niin kaikki kaikessa tämän kaupungin rakennusmestareille, etteivät ne osaa edes lasia kallistaa, ellei ukko ole mukana.

— Täällä onkin paljon rakennusmestareita, sanoi Jaakkola.

— Onhan niitä, myönsi nuorempi Saksman, tappaen ikkunasta sisään lentäneen kärpäsen suoraan lennosta ja jatkaen tämän taidonnäytteensä jälkeen: — Oikeastaan ne ovat vain tavallisia talonomistajia, mutta joku niistä keksi ensin itselleen rakennusmestarin arvonimen, ja toiset seurasivat heti esimerkkiä. Varsinaisia rakennusmestareita on kaupungissa vain kaksi, ja erotukseksi rakennusmestariyhdistyksen jäsenistä rupesivat he nimittämään itseään arkkitehdeiksi.

Sitten ilmaisi nuori mies olevansa rakennusmestarien kruununperillinen ja valmistautuvansa siihen tärkeään tehtävään, joka häntä odotti, oleskelemalla kotonaan viisaan levossa, ryöväriromaaneja lukien ja kärpäsiä tappaen, jossa viimemainitussa urheilussa hän vakuutti saavuttaneensa erinomaisen taidon. Kuultuaan, että Jaakkola aikoi ostaa itselleen talon, hän sanoi:

— Siinä suhteessa ette voi saada parempaa neuvonantajaa ja apulaista kuin isä-ukko on. Hän tuntee tämän kaupungin talot paremmin kuin omat taskunsa.

Samassa tulikin sisään ukko Saksman. Hän käveli vielä pää pystyssä ja silmät kirkkaina, ja lukuunottamatta sinipunertavaa könkönenää oli hänen kasvoillaan hyvä väri.

Hän puristi voimakkaasti Jaakkolan kättä ja sanoi:

— Olet ollut kauan poissa!

— Olenhan minä, myönsi vieras.

— Ukko Saksmania on sen ajan kuluessa monessa liemessä keitetty, mutta ukko on vielä ukko! sanoi vanhus, heittäytyen istumaan keinutuoliin ja alkaen kiivaasti keinua. — Vielä ei ole ukon selkää notkistettu, vaikka seurapiiri onkin sitten viimenäkemän ehkä tullut hieman sekalaisemmaksi. Kuinka sinua on onnistanut?

— Noh, kohtalaisesti, kiitos kysymästä.

— Miljoona?

— Vähemmän.

— Satatuhatta?

— Enemmän.

— No niin, enempää ei minun tarvitse tietääkään. Kaupungilla kerrottiin, että sinä olet kerännyt itsellesi miljoonan. En sitä uskonut, — arvelin puoletkin riittävän — ja lisäsin siitä syystä omasta puolestani toisen miljoonan. Niin että sinä olet nyt kahden miljoonan mies. Rakennusmestariyhdistys, joka tapansa mukaan oli jonkinverran väkijuomien liikuttama, olisi valinnut sinut heti kunniajäsenekseen, mutta kun otaksuin, ettet ehkä erikoisemmin välittäisi tuosta kunniasta, sain sen tällä kertaa ehkäistyksi. Mutta yhdistyksemme ovet ovat sinulle avoinna, ne ovat sinulle selkosen selällään… ha ha ha!…

Vanhus räjähti kauheaan nauruun, niin että keinutuoli natisi liitoksissaan.

Saksmanilta lähdettyään käveli Jaakkola jonkin aikaa kaupungilla, ennenkuin palasi rehtori Peranderin asuntoon. Hän mietti mielessään äskeistä vierailuaan ja hänen täytyi myöntää, ettei hän nuorempaan Saksmaniin nähden ollut oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi. Ukko oli entisellään, vuodet eivät tosiaankaan olleet näkyneet hänen selkäänsä notkistaneen, mutta pojasta ei saa selvää, onko hän kala vai lintu, suuri filosoofi vaiko suuri lurjus ja laiskajaakko. Missään tapauksessa hän ei ollut mikään tusinaihminen.

— Mutta tyttö oli vietävän nätti! ajatteli Jaakkola lopuksi. — Mistähän on semmoinen huuhkaja kuin ukko Saksman moisen tytön saanut?

Jaakkola oli saapunut kaupungin vanhan kivikirkon luo, johon häntä liittivät monet lapsuudenmuistot. Kirkkomaan portti oli lukossa, jonka johdosta hän kiersi kirkon takana olevaan pieneen puistikkoon ja istahti penkille puitten siimekseen katselemaan leikkiviä lapsia.

Hiekkaläjällä istui pari valkotukkaista poikaa syvämietteisesti keskustellen. Toisella pojalla oli yllään punaiset uimahousut, toinen oli aivan alasti, sillä hän oli, merkillistä kyllä, ripustanut housunsa kuivamaan syreenipensaan oksalle.

— Sinun isäsipä ei ole rakennusmestari, sanoi housuton poika.

Punahousuinen mietti kauan tätä surullista, mutta nähtävästi kieltämätöntä asianhaaraa. Sitten keksi hän sopivan vastauksen.

— Sinun isälläsipä ei ole suurta sikaa.

— Eihän sinunkaan isälläsi ole, väitti housuton.

— Onpas! noin iso sika!

Punahousuinen levitti laihat käsivartensa. Housuton oli lyöty.

Ja nauttien täysin siemauksin voitostaan huudahti punahousuinen haaveillen:

— Sitten se meidän iso sika tapetaan jouluksi ja me saamme sianpaistia!

Äänettömyys. Housuton kaiveli hiekkaläjää murheellisen näköisenä. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat:

— Meilläpä on koira, Musti!

— Entäs sitten? kysyi punahousuinen, joka ei näyttänyt ymmärtävän, mihin toinen tähtäsi.

— Me tehdään Mustista paistia jouluksi ja syödään Musti!

Tämä näkökohta saattoi toisen aluksi hämilleen. Pian hän kuitenkin äkkäsi:

— Tepä kuolette, jos syötte koiranlihaa!

Housuton oli nyt kuitenkin ilmeisesti voitonpuolella tässä väittelyssä ja huudahti:

— Jos me kuolemme, niin sitten me pääsemme taivaaseen!

— Oikein, poikani, pidä sinä vain puoliasi! sanoi Jaakkola, joka oli hyväksyvästi kuunnellut housuttoman esittämiä väitteitä.

— Täälläkö sinä setä leikit pikkupoikien kanssa! sanoi Anna Perander, joka tuli puistikon poikki yllään keveä kävelypuku ja olkihattu. — Odotimme sinua isän kanssa kahville, mutta sinua ei näkynyt eikä kuulunut.

— Kuule, poika, pane housut jalkaasi, kun naisväkeä tulee! sanoi Jaakkola alastomalle pojalle. — Pistäysin tuolla ukko Saksmania tervehtimässä.

— Vai niin, sanoi Anna. — Ukko on kai entisellään? kysyi hän sitten välinpitämättömällä äänellä.

— Entisellään oli. Ja taitaa entisellään pysyäkin loppuun asti. Hänellä on hyvin miellyttävä tytär, mikä hänen nimensä taas olikaan?

— Martta. Onhan hän kyllä miellyttävä tyttö.

— Tunnetko häntä tarkemmin?

— Olimmehan me samoilla luokilla tyttökoulussa.

— Seurustelette kai yhä edelleenkin ahkerasti keskenänne?

— No, eipä juuri… isä ei pidä Saksmaneista, vastasi Anna vältellen.

Anna Perander ja Jaakkola lähtivät kävelemään kotia kohti. Aurinko alkoi tehdä laskuaan ja miljoonat hyttyset tanssivat sen kultaisissa säteissä iltatanssiaan. Lehmät oli tuotu kaupungin laitumelta ja melkein jokaisesta pihasta kuului karjan kellojen kotoinen kilkatus ja kalkatus.

Sepän- ja Kellonsoittajankadun kulmassa tuli heitä vastaan omituisen näköinen pitkä mies yllään kulunut, mutta huolellisesti harjattu puku. Hänellä oli jonkinlainen hunningolle joutuneen Mefiston piikkipartainen naama, suuret kravunsilmät ja hieman kiero nenä. Hän käveli yksin, kädet seläntakana, päätään keikutellen, mutisten jotain puoliääneen ja salaperäisesti naurahdellen. Anna Peranderin ja Jaakkolan kohdalle tultuaan hän säpsähti, muuttuen samalla silmänräpäyksessä vakavan ja tärkeän näköiseksi, käänsi päänsä poispäin, kurotti kaulaansa ja venytti leukaansa, kuin olisi hänellä ollut kaulassaan paisuma, joka kaulukseen sattuen tuotti hänelle kipua. Samalla hän kohenteli kalvosimiaan ja astui jäykkänä muutamia askelia.

Jaakkola ei voinut olla katsahtamatta taakseen ja ennätti parhaiksi huomata jännityksen taas ikäänkuin laukeavan omituisen herran kasvoilta ja hänen jatkavan matkaansa polviaan hieman notkutellen, hyräillen jotain ja vasemmalla kädellään salaa tahtia lyöden.

— Kuka hän oli? kysyi Jaakkola.

— Tehtailija Takkulan poika. Isä kuoli, jättäen jälkeensä suuren omaisuuden, lähes puoli miljoonaa. Poika muutti heti kaikki rahaksi ja lähti Parisiin. Kahdeksaan vuoteen ei hänestä kuulunut muuta kuin joskus kaukaista humua. Sitten hän ilmestyi kerran kotimaahansa pennitönnä ja tuollaisena kuin hänet näit. Sukulaiset pitävät hänestä nyt huolta. Mitä kaikkea hänelle lienee Parisissa tapahtunut, sitä ei kukaan tiedä, mutta rahoistaan hän siellä ainakin pääsi — ja vähästä järjestään.

— Hänet olisi hirtettävä! sanoi Jaakkola.

VI

Kaupungissamme ja tässä kertomuksessamme "Arkun" nimellä tunnetun talon pihamaalla telmivät lapset hernemaassa, ja jarrumiehen leski ilmestyi huoneistonsa ovelle, kiljuen:

— Pääsettekö pois, kakarat, sieltä hernemaasta! Sotkevat riettaat nuo muutamat vaivaiset herneenvarret… ei annettaisi köyhälle edes niistäkään iloa!

Nahka-Paapa kömpi pihan poikki keppinsä varassa ja itsekseen mutisten.

— Menkää, Paapa kulta, ajamaan pois nuo hävyttömät pennut tuolta hernemaasta, rukoili jarrumiehen leski mairitellen Nahka-Paapaa. — Menkää nyt, Paapa kulta, kun teillä on noin vahva keppikin. Eivätkö liene jo sotkeneet Paapankin herneitä viimeistä vartta myöten! lisäsi hän sitten viekkaasti, saadakseen Nahka-Paapan omasta kohdastaankin innostumaan asiaan.

Nahka-Paapa vihasi pihanperäläisten lapsia sammumattomalla vihalla, joten jarrumiehen lesken ehdottama tehtävä ei ollut hänelle suinkaan vastenmielinen. Keppi pystyssä hän hyökkäsi hernemaahan nopeudella, jollaista ei olisi odottanut hänen ravistuneilta liikuntovälineiltään.

Puoli tusinaa likaisia, resuisia lapsia, jotka kuuluivat pihan perällä asustavan Sikasen huonekuntaan, pakeni parkuen hernemaasta, josta näkyi Nahka-Paapan harmaa, lahoa kantoa muistuttava pää ja sen yläpuolella heilahteleva ryhmysauva.

Lasten huuto ja kiljunta kutsui näyttämölle Sikasen akan. Hän ilmestyi eräälle ovelle siinä hökkelirivissä, joka käsitti ulkohuoneet ja pihanperäläisten asunnot.

— Mitä se Nahka-Paapa lapsiraukkoja ajelee! huusi Sikasen akka vihaisella äänellä ja nyrkkiään heristellen.

— Pitäkää kurissa pentunne älkääkä päästäkö niitä hernemaahan pahojaan tekemään! neuvoi jarrumiehen leski. — Ei ole kohta yhtään herneenvartta pystyssä, kun nuo teidän elävät siellä kaiket päivät sotkevat!

— Kuka siellä on sotkenut! huusi Sikasen eukko. — Katsokaa nyt itse, mitä jälkeä tuo teidän Nahka-Paapanne tekee! Syytetään sitten köyhän lapsia, kun ensin usutetaan tuo ukonrähjä hävityksen tekoon!

Sikasen eukko oli tavallaan oikeassa, sillä Nahka-Paapa teki tosiaankin ikävää jälkeä hernemaassa, kompuroidessaan pitkin penkkejä ja kompastuessaan niihin vähän väliä.

— Tulkaa jo pois, Paapa kulta! huusi jarrumiehen leski.

Ukko Saksman oli ilmestynyt portailleen ja näytti suuresti nauttivan tapahtumasta ja siihen liittyvästä ajatustenvaihdosta.

Nahka-Paapa kömpi esiin hernevarsikosta kuin mikäkin tonttu, mutisten ja mutisten.

— Aina ne vain vainoovat lapsiraukkoja… ei se köyhän lapsi saisi leikkiäkään… tulkaa sisään lapsikullat! mankui Sikasen eukko. — Älkää itkekö, lapsiraukat, tulkaa sisään niin saatte äidiltä voileipää!

— Kuka heitä tässä on vainonnut, mutta mitäs ette ensinkään pidä kurissa puoskianne! huusi jarrumiehen leski.

— Väy väy väy! huusivat lapsiraukat.

— Tuolla tavalla näet vänkyttävät vanhemmille ihmisille vasten silmiä! vetosi jarrumiehen leski ukko Saksmaniin, mutta viimemainittu nauroi vain täyttä kurkkua.

— No nythän se kuuluu sen entisen Jaakopsonninkin poika tulleen takaisin Amerikasta? tiedusteli jarrumiehen leski ukko Saksmanilta.

— Tulihan se, myönsi ukko, pyyhkien naurunkyyneleitä poskiltaan.

— Tuo Hilda Laine kertoi, että oli se amerikkalainen jo teilläkin käynyt?

— Kävihän se, sanoi ukko, sytytellen sikariaan ja istuutuen portaille päivää paistattamaan.

— Hölyävät näet kaupungilla, että sillä olisi viisi miljoonaa… tietääkö herra Saksman, onko siinä mitään perää?

— Valetta se on! sanoi ukko.

— No sitähän minäkin sanoin, innostui leskiakka. — Mistä ne semmoiset rikkaudet yhdelle ihmiselle tulisivat! Eihän sillä Takkula-vainajallakaan kuulu olleen niin paljoa, vaikka oli semmoinen pohatta?

— Niin, valetta se on, toisti ukko Saksman rauhallisesti, pöllytellen paksuja savuja. — Saatte sanoa minun vastuullani kenelle tahansa, joka niistä Jaakkolan miljoonista puhuu, ettei hänellä ole päälle kahden miljoonan.

— Vai ei ole kuin kaksi… no sitähän minäkin. Mutta onpa sitä siinäkin… on maar sitä siinäkin yhdelle miehelle, niin… kun ei näet kuulu rouvaakaan olevan.

— Eihän sillä ole rouvaa eikä perillisiä, todisti ukko Saksman.

— Voi, voi, vai ei ole perillisiäkään! Sitähän ne akat nyt puhuvat tuolla pyykkihuoneella, että kenenkähän se ottaa… totta kai se nyt rouvan ottaa, kun kerran on tänne tullut?

— Se on tietty, sanoi ukko. — Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut!

— No ihan niin justiinsa, ihan niin justiinsa, aivan kuin minun suustani! Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut — niin — ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva, sanotaan sanassakin. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla — niin — ja yksinänsä on ihminen, vaikka hän olisi miljooniensakin parissa… ei ole rahalla sielua — niin — ja kuka sitten perii kaiken sen, mitä hän vieraalla maalla on koonnut? Tuntemattomille ihmisille menee, kun hänestä kerran aika jättää — niin — ja kuolla täytyy hänenkin, ei auta — ei auta meitä rikkaus eikä miljaardit eikä biljaardit, kuolla pitää vain, ja sitten: mihinkä jää sult' rikkaus, maailman paha prameus, kun mato silmääs' kaivaa, ja perkel' sieluus' vaivaa? — niin…

Jarrumiehen leski pysähtyi vetämään henkeä ja kuivaamaan silmiään esiliinan nurkkaan, ja tätä pysähdystä käytti ukko Saksman hyväkseen kysyäkseen:

— Onkos siitä kuulunut, ketä ne arvelevat sille Jaakkolalle rouvaksi?

Akka oli taas heti asiassa kiinni:

— Onhan sitä kuulunut ja onhan sitä puhuttu ja tuumattu monelta kantilta — niin — ja sitähän ne kuuluvat useimmat arvelevan rakennusmestari Relanterin leskeä, kun se on niin rikas ja muutenkin vielä näyttävä ihminen ja säätyläisen tytär — niin — "immeiset immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan", sanottiin minun kotipuolessani ennen vanhaan, ja kyllä se tavallisesti paikkansa pitää… Ja olisihan se sitten se apteekkarin leski, vaan huolineeko tuo semmoinen miljuneeri hänestä, kun sillä on, sillä apteekkarin leskellä, semmoinen pahannäköinen näppylä nenässä, ja ihminen näkee sen kuin silmäin edessä on — niin — ja eivätkö liene senkin apteekkarin lesken sadattuhannet huvenneet lapsia kouluuttaessaan — paikattuja paitoja ja muita alusvaatteita kuuluu pyykissäkin olevan, ja näinhän minä sen itsekin, kun heidän vaatekoriaan tuolla pyykkihuoneella vähän kaivelin — ja joka toinen sukka oli parsittu — niin — antaisivat köyhille, jos kerran semmoisia rikkaita ovat kuin miltä tahtovat näyttää… eiväthän ne ennen ole tämän kaupungin rikkaat ja mahtavat parsituissa kulkeneet — niin — ja varsinkin se semmoinen näppylä nenässä, kun on kuin mikä karpalo. Minä sanoin että ei, ei tule se tapahtumaan! Olisihan niitä sitten muitakin rakennusmestarin leskiä, mutta eihän se niistä, entisistä piioista ja mökkiläisen tyttäristä, kun on kerran miljuneeri ja oli herra jo ennen Amerikkaan lähtöään. Vaan tämä nyt olisi ainoa tämä Relanterin leski, kun on satatuhatta pankissa ja talo ja on rovastin tytär ja äiti kuuluu olleen oikein Ruotsinmaasta eikä ollut kunnolleen suomea oppinut eläissään, vaikka oli koko ikänsä semmoisessa pitäjässä Savossa, jossa ei ruotsinkieltä osannut kukaan muu kuin vallesmannin rouva. Ei ollut näet itse vallesmannikaan osannut kuin hyvin huonosti ruotsia, semmoinen suomalainen tollisko oli ollut! Niin että kyllä tämä Relanterin leski on syntyjään parempien ihmisten lapsia, vaikka miten lienee mennyt tavalliselle turpeenpuskijalle, niinkuin se Relanterikin oli ollut ennen tänne kaupunkiin muuttoaan ja rakennusmestariksi tuloaan…

Nyt täytyi jarrumiehen lesken taas pysähtyä henkeä vetämään. Ukko Saksman odotteli rauhallisesti jatkoa, katsellen, miten pääskyset härnäsivät käräjäkirjurien kissaa. Kissa, suuri, harmaa otus, monen linnun surma, makasi raukeana kuumassa auringonpaisteessa nurmikolla, silloin tällöin vähän käpäliään nuoleskellen, ja pääskyset sinkoilivat oikein parvena sen yläpuolella, kovasti virskuttaen ja laskeutuen välistä niin matalalle, että siivet melkein kissan selkää sipaisivat. Kissapa ei kuitenkaan ollut tästä tietääkseenkään, mutta mitä suunnitelmia se kiusanhenkiensä tulevaisuuteen nähden rakenteli, sitä ei voi kenkään tietää.

Pitkään ei puhelias leskivaimo kuitenkaan joutanut lepäämään.

— Olisivat sitten vielä ne Svebeliuksen neidit, Antti-ryökkynä ja Matti-ryökkynä… nehän ovat ylhäistä sukua ja varakkaitakin. Taitavat olla lapsuuden tuttaviakin sen Amerikan miljuneerin kanssa, mutta niihin älä hyvä Luoja salli miljuneerin takertua…

— No, miksikäs niin? kysyi ukko Saksman, ottaen sikarin suustaan.

— Nehän ovat ihan erottamattomia… jos hän toisen ottaa, niin pitäisi ottaa toinen myöskin, eikähän me olla täällä Turkin uskossa! Ja siksi toiseksi minä luulen, että niistä yhdestäkin saisi enemmän kuin tarpeekseen…

— Mutta onhan Fanny-neiti sitäpaitsi… jos hän ottaisikin sen?

— Mitä? Pastorinniemen ryökkynän! huusi leskiakka ihmeissään, läiskäyttäen kätensä yhteen. — Mitenkä hän sitä ottaisi, joka on päästään vialla!

— Turhia loruja! sanoi ukko Saksman. — Fanny-neiti on yhtä viisas kuin mekin.

— No, no — niin, no — jos herra Saksman sen paremmin tietää kuin minä, niin en minä tahdo sitten siihen mitään sanoa. Mutta Lehikoisen Amanta, joka on palvellut Pastorinniemessä, on kyllä kertonut minulle sellaista Fanny-ryökkynästä, etten ainakaan minä uskaltaisi yötäni nukkua saman katon alla kuin hän. Kun näet kuuluu hansikkaita pitävän sellaisissakin paikoissa, ettei minun sovi sitä tässä sanoa, ja jos paljain käsin on sattunut oven ripaan koskettamaan, niin lysooliveden kanssa on heti kädet pestävä! Ovatko nämä viisaan ihmisen kujeita?

On vaikea sanoa, kuinka kauan tätä vilkasta ja mieltäkiinnittävää keskustelua olisi ylläpidetty, ellei samassa portille olisi ilmestynyt rakennusmestari Retunen, joka ähkien ja puhkien ja ankarasti hikoillen haastoi ja manasi ukko Saksmanin oluenjuontiin seurahuoneelle, jonne hänen ilmoituksensa mukaan oli jo ehtinyt kertyä rakennusmestarikunnan valiojoukko.

Ukko Saksman oli sitäkin esteettömämpi lähtemään heti, kun hänellä sattui olemaan lakkikin valmiiksi päässä.

Pihalla oli taas hiljaista, ainoastaan joku auki jätetty liiterinovi narahteli hiljaisessa tuulenhengessä. Ei missään näkynyt sieluakaan. Käräjäkirjurin kissakin oli, kyllästyttyään pääskysten kiusantekoon, tassutellut isäntäväkensä luo. Sikasen lapset olivat tainneet lähteä uimaan.

Vähän ajan kuluttua poikkesi portista sisään nuorehko, mutta siitä huolimatta hiukan kumarassa kävelevä mies, jolla oli yllään ainoastaan vaalea, karkea piikkopaita, hihaton päälle päätteeksi, ja samasta aineesta tehdyt housut. Päässä ei ollut muuta kuin pitkä, olkapäille valuva, rohtimenkaltainen tukka, jaloissa oli tuohivirsut, selässä tuohikontti ja kädessä pitkä, koivuinen sauva.

Kontinkantaja oli luonnollisten elämäntapojen apostoli, entinen satulaseppä Matti Muikkunen, joka oli muuttanut nimensä samalla kuin entiset elämäntapansakin ja oli nyt nimeltään Matti Luonto. Hän kulki talosta taloon, kylästä kylään, myyskennellen kontissaan olevia, luonnollisia elämäntapoja neuvovia kirjasia ja saarnaten koko olemuksellaan voimakkaasti järkiperäisten elintapojen puolesta. Oman ilmoituksensa mukaan hän söi ainoastaan kasvisruokia, ollen siis siinä suhteessa Johannes Kastajaakin etevämpi, jonka ruokana, kuten tunnettua, olivat m.m. heinäsirkat. Keskiviikkoisin hän ei syönyt mitään, ja paastosi sitäpaitsi joka kesä yhteen kyytiin kolme tai neljä viikkoa. Hänellä oli vetisenharmaat, ymmyrkäiset ja totiset silmät ja hänen leukaansa peitti pitkä, vaaleanruskea parransänki.

Ihmiset olivat jo aikoja sitten tottuneet häneen, ja vain harvoin pysähtyi kadulla joku maalainen katsomaan hänen jälkeensä. Ainoat, joiden näytti olevan mahdoton tottua häneen, olivat koirat. Nämä aina valppaat luontokappaleet nostivat hänen lähestyessään tavallisesti hirmuisen äläkän ja ilmaisivat peittelemättömän toivomuksensa olevan saada iskeä vahvat hampaansa hänen laihoihin sääriinsä. Tämän johdosta vallitsi hänen ja koirien välillä ainainen sotatila, josta luonnonihminen kuitenkin pitkän sauvansa avulla poikkeuksetta selvisi voittajana.

Hän ei mielellään mennyt huoneisiin, vaan hoiti kirjakauppaansakin talojen portailla. Istuttuaan jonkin aikaa portailla keräytyi hänen ympärilleen ihmisiä, ja silloin hän otti kontistaan kirjasia, otti yhden kerrallaan käteensä ja piti sitä jonkin aikaa ylhäällä peukalonsa ja etusormensa välissä, niin että katsojat voivat lukea kirjan nimen. Jollei kukaan halunnut kirjaa ostaa, pisti hän sen mitään puhumatta konttiinsa ja otti esille toisen. Kauppojen jälkeen, tai jos ei niitä syntynyt, hän nosti kontin selkäänsä ja käveli ulos portista yhtä vaiteliaana kuin oli tullutkin. Harvoin hän ketään edes silmiin katsoi.

Lauri Saksman oli ainoa, jonka kanssa hän ryhtyi pitempiin puheisiin, selitellen hänelle matalalla äänellä maailmankatsomustaan ja suunnitelmiaan. Miten juuri Lauri Saksman oli tullut saavuttaneeksi hänen luottamuksensa, sitä on vähän vaikea syrjäisen sanoa, mutta nähtävästi oli rakennusmestarien vallan kruununperillisessä jotain, mikä veti luonnonihmistä puoleensa.

Matti Luonto oli tuskin astunut portista sisään, ennenkuin äsken vielä typötyhjälle näyttämölle ilmestyi takkuinen, roistomaisen näköinen koira. Mistä se lieneekään siihen ehtinyt? Ehkäpä se oli nukkunut hernemaassa taikka halkoliiterin oven takana. Joka tapauksessa se alkoi haukkua ja rähistä vimmatusti, pysytellen kuitenkin turvallisen välimatkan päässä luonnonihmisen pitkästä sauvasta.

Martta Saksman, joka tapansa mukaan puuhaili punakkana keittiössä, katsahti ulos ikkunasta kuullessaan koiran metelöimisen ja huusi kamarissa leposohvalla loikovalle veljelleen:

— Lauri, ystäväsi on tullut taas!

— Kuka?

— Matti Luonto.

Kruununperillinen laski kirjan kädestään pöydälle, mutta piti kärpäslätkän kädessään ja käveli paitahihasillaan portaille. Aurinko oli nyt kiertänyt rakennuksen taakse, niin että portailla voi avopäinkin istua.

Luonnonihminen oli istahtanut toiselle portaalle — useampia niitä ei ollutkaan — hellittänyt kontin selästään ja katseli nyt miettiväisenä lahonnutta kaidepuuta. Lauri Saksman istuutui hänen viereensä ja tavoitteli lätkällään kärpäsiä lennosta.

Oltiin ääneti pitkän aikaa. Aidan takaa kuului ajuri Tiihonen riitelevän renkinsä kanssa ja ärähtävän jotain hevoselleen.

— Kuuluuko mitä? kysäisi Lauri Saksman vihdoin lyhyesti.

— Ka… mitäpä tässä… paitsi tuota kuumuutta, vastasi toinen hitaasti.

— Oletko myynyt kirjoja?

— Eihän noita ole juuri saanut myydyksi tähän aikaan… kaupunkilaiset eivät osta paljon muutenkaan, ja mailla ovat ihmiset heinätöissä.

Koira pakkasi yhä ärhentelemään piikkopukuiselle, jolloin Lauri Saksman kumartui ikäänkuin ottaakseen kiven maasta. Koira juoksi silloin ulos portista.

Luonnonihminen katseli virsujensa kärkiä. Toinen jalkineista oli kulunut, niin että varvas pisti esiin.

Sitten hän jatkoi, puhellen kuin itsekseen:

— Mutta minä aloitinkin viime viikolla kuukauden pituisen paaston, niin etten minä mitään tarvitse, paitsi vettä… ja sitä saa ilmaiseksi.

— Sinä tulet hyvin vähällä toimeen, sanoi Lauri Saksman.

— Tuleehan sitä näin kesällä, myönsi luonnonihminen. — Mutta talvella on suuremmat kulungit.

— Hm.

— Sitä ajattelin sinulta kysyä, uskaltaisinko minä asettua tuonne Kelovuorelle asumaan? sanoi luonnonihminen äkkiä, luoden nopean syrjäsilmäyksen Lauriin.

Lauri huomasi luonnonihmisen silmissä omituisen kiillon, jota ei niissä ennen ollut näkynyt.

— Kelovuorelleko? Miksi sinne? kysyi hän vähän kummissaan.

Luonnonihminen vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:

— Henki sanoi minulle: Mene Kelovuorelle ja tee itsellesi pesä puuhun, asuaksesi siellä vapaana ja luonnollisena…

Saksman nuorempi, joka oli pitänyt tarkoin silmällä lähestymisyrityksiä tehnyttä paarmaa, rusensi sen äkkiä läiskällään ja sanoi sitten:

— Mistä tiedät, että se oli henki?

— Kyllä sen tuntee! vakuutti luonnonihminen innokkaasti.

Lauri Saksman oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten:

— Kissan jalka sinulle puhuu, vaan ei mikään henki! Minä luulen, että sinä paastoat aivan liiaksi ja tulet lopulta kaistapäiseksi.

Luonnonihminen ikäänkuin vaipui kokoon kuullessaan tällaista puhetta ainoan uskottunsa suusta. Toiselle alkoi tämä käydä vähän sääliksi, jonka johdosta hän hetken kuluttua virkkoi:

— Niin, tiedäthän sen ennestään, etten minä oikein usko niihin sinun henkiisi. Mutta jos päähäsi on pälkähtänyt mennä asumaan puuhun rakentamaasi pesään, niin mitäpäs siinä. Saattaisi siellä olla hauskakin näin kesällä. Vaan jos olet aikonut siellä myöskin talvella asua, niin kyllä silloin on parasta, että menet ensin Repolaan karhuja ampumaan ja sisustat sen sitten karhunnahoilla.

— Enpä minä vielä talvesta tiedä… kunhan nyt kesänkin ensin, sanoi luonnonihminen hiljaa.

— Asu sinä vain Kelovuorella kaikessa rauhassa, kunhan et tulta pitele. Jos kuka sinua hätyyttäisi, niin tule sanomaan minulle.

— En minä muuta pelkää, vaan jos tuo kaupungin metsänvartija Tolonen kieltää…

— Ole huoleti, kyllä minä Tolosen aisoissa pidän. Minua pelkäävät Svebeliuksen neiditkin, sillä minä osaan tarvittaessa päästää heistäkin liikkeelle sellaisia juoruja, että kuolleet hevoset nousevat seisaalleen. Ja Tolosen pikkusyntejä minulla on tiedossa enemmän kuin hänellä on varpaissa kynsiä. Niin että ole sinä vain rauhassa ja rakenna itsellesi pesä korkeimman kuusen latvaan.

Matti Luonto asetti kontin selkäänsä ja lähti syvästi kiitollisena rakentamaan itselleen asuinsijaa puuhun kaupungin ulkopuolella olevalle Kelovuorelle. Saksman nuorempi katseli hänen lähtöään tuuheita viiksiään liikutellen ja palasi sitten kamariin lukemaan rosvoromaaniaan ja pitämään sohvaltaan silmällä, mitä kadulla tapahtui.

VII

Jos luulemme, että kirjailija Kauno Tuulonen olisi jäänyt pitemmäksikin aikaa seurahuoneelle rakennusmestarien henkevästä seurasta ja heidän ilmaisesta kestityksestään nauttimaan, niin silloin tunnemme perin huonosti tätä lupaavaa nuorukaista.

Hra Tuulonen osasi kyllä iloita iloitsevaisten kanssa ja koukisti kätensä siinä, missä joku toinenkin, varsinkin silloin, kun se ei hänelle mitään maksanut — ja rakennusmestareillemme on totuuden ja kohtuuden nimessä annettava tinkimättä se tunnustus, että he aina ilmaiseksi, vieläpä mitä suurimmalla mielihyvällä syöttivät ja varsinkin juottivat niitä hengen ylimyksiä, pääasiassa kesämatkoilla olevia aloittelevia taidemaalareita ja kiertelevien teatteriseurueiden jäseniä, jotka olivat suvainneet laskeutua korkeuksistaan nopeasti kiitäväksi iltahetkiseksi tavallisten pikkukaupunkirakennusmestarien kieltämättä kylläkin hyvinvarustettuun pöytään.

Mutta herra Tuulonen ymmärsi myöskin vallan erinomaisesti yhdistää huvin ja hyödyn. Saapuessaan tähän pikkukaupunkiin, jota hän sivumennen sanoen tietysti sydämensä pohjasta halveksi, oli hänellä ollut määrätty tarkoitus ja päämäärä, jonka hän aikoi toteuttaa järkähtämättömästi kuin Napoleon. Hän oli sattumalta joutunut nuoren, kauppakorkeakoulunsa juuri päättäneen Yrjö Kurosen seuraan, tämän ollessa matkalla Turun kautta Englantiin, ja Samppalinnan kauniissa ravintolassa iltaa istuttaessa oli nuori Kuronen hyvän soiton ja vielä paremman punssin vaikutuksesta niin lämmennyt, että oli tarjonnut kirjailijalle vapaan asunnon koko kesäkaudeksi kotonaan hiljaisessa maaseutukaupungissa, jossa hän saisi rauhassa päättää aloittamansa suuren romaanin. Seuraavana aamuna hän oli kyllä, muistettuaan hieman epäselvästi edellisen illan tapahtumat, syvästi katunut tuota lupaustaan, mutta kun kirjailija, joka seuraavana aamuna ilmestyi hotelliin noutamaan häntä silliaamiaiselle, kysyi, vieläkö hän pysyi lupauksessaan, ei hän ollut kehdannut peruutua siitä, vaan oli vielä ennen lähtöään kirjoittanut kotiinsa kirjeen, jossa hän suositteli hra Tuulosta kotiväelleen niin hyvin kuin osasi, ja kiiruhti sitten laivaan häveten tekoaan. Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä aamulla ei hra Tuulonen ollut tuntunut läheskään niin miellyttävältä kuin edellisenä iltana, ja hän aavisti, etteivät hänen vanhempansa suinkaan tulisi tuntemaan erikoista kiitollisuutta ainoata poikaansa kohtaan siitä seurasta, jonka hän oli heille toimittanut.

Kirjailija Tuulosella sitä vastoin ei mielestään ollut mitään syytä katua kauppaansa. Hän oli kyllä ollut tarpeeksi terävänäköinen huomatakseen sen mielenmuutoksen, jonka yhden yön uni oli hänen uudessa ystävässään vaikuttanut, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan.

Hän oli näet onkinut tietoonsa, että kauppias Kuronen oli sangen varakas, ja että hänellä, paitsi poikaansa, oli vain yksi lapsi, miellyttävä ja hyvän kasvatuksen saanut tytär. Silloin se tuuma kypsyi kirjailija Tuulosen aivoissa.

— Kukapa tietää! ajatteli hän, pakatessaan pientä matkalaukkuaan. — Kukapa tietää…!

— Kukapa tietää! ajatteli hän vihellellen Turun asemasillalla, odottaessaan junan lähtöä. Ja sama iloinen ajatus askarteli alituiseen hänen aivoissaan, kun hän lopuksi laivalla lähestyi matkansa päämäärää.

Rakennusmestarien seurassa ollessaan hän käytti aikansa hankkiakseen laulujen lomassa itselleen tarpeellisimmat tiedot Kurosen perheen tavoista ja jäsenistä, ja kuulemansa oli vain omiaan vahvistamaan häntä päätöksessään.

Erotessaan myöhään illalla rakennusmestariensa seurasta hän oli juonut veljenmaljat koko pöytäseuran kanssa, lukuunottamatta valkopartaista ukko Saksmania, joka oli kohdellut häntä melkoisen kylmästi, melkeinpä kuin ei häntä olisi pöydässä ollutkaan. Mutta ukko oli onneksi eronnut seurasta ennen päivällistä, suureksi suruksi rakennusmestareille ja suureksi iloksi hra Tuuloselle, jota ukon tutkiva ja ilmeisesti epäluuloinen katse oli koko ajan vaivannut. Rakennusmestarit sitävastoin olivat kerrassaan mieltyneet kirjailijaan hänen hauskojen juttujensa vuoksi, jotka olivat jo kolme vuotta sitten olleet ikivanhoja Turussa, mutta jotka täällä herättivät hämmästystä uutuudellaan ja pirteydellään, ja ennenkaikkea hänen suuren ja repäisevän lauluvarastonsa takia. Kun sitten illan suussa oli siirrytty pianohuoneeseen ja hra Tuulonen oli pariinkymmeneen kertaan rämpyttänyt pianolla ne kaksi pientä harjoituskappaletta, jotka hän osasi, oli hän ehdottomasti aseman herra, ja yksinpä rakennusmestari Kopparikin, joka muuten syvästi halveksi tieteitä ja taiteita, mutta varsinkin niiden edustajia, tunnusti empimättä hänet etevimmäksi ja ensimmäiseksi tässä seurassa.

Rakennusmestarien kaipaus oli syvä ja vilpitön, mutta sitä oli omiaan jonkinverran lieventämään hra Tuulosen lupaus pistäytyä silloin tällöin seurahuoneella ilahduttamassa uusia tuttaviaan. Ja verotettuaan uusia ystäviään useilla kymmenillä markoilla pienten tilapäisten lainojen muodossa olisi hän ollut valmis myöntämään, että noissa rakennusmestareissakin oli joitakuita valoisia puolia, niin suuria nautoja kuin he hänen mielestään muuten olivatkin.

Ja seuraavana päivänä muutti kirjailija puolenpäivän tienoissa kauppias Kuroselle.

Vastaanotto olisi voinut olla hullumpikin. Ukko Kuronen, vanhanpuoleinen, ilmeisesti koko lailla hermostunut ja kärtyinen mies, koetti silminnähtävästi olla niin kohtelias kuin osasi, ja rouva Kuronen, lihavahko, hieman yksinkertaisen, mutta ylipäänsä hyvänsuovan näköinen porvariemäntä, oli pelkkää päivänpaistetta. Hän saattoi hra Tuulosen Yrjön huoneeseen ja pyysi häntä olemaan kuin kotonaan, ja kirjailija puolestaan vakuutti vilpittömästi tekevänsä parhaansa siinä suhteessa.

Huone oli suuri ja valoisa, kolmi-ikkunainen kulmahuone. Muusta, vanhanaikaisesta, mutta mukavasta huonekalustosta erosi silmiinpistävästi suuri, uuden uutukainen kirjoituspöytä siihen kuuluvine varustuksineen ja pronssisine, kreikkalaista kiekonheittäjää esittävine pystykuvineen. Yksi ikkunoista oli kadullepäin, eikä siitä avautuva näköala ollut omiaan ilahduttamaan mieltä, mutta pihalle päin olevista ikkunoista näkyi joukko vanhoja puita sekä niiden välissä pari riippumattoa ja niiden alla houkutteleva, siisti nurmikko.

Pöydällä oli hyvässä järjestyksessä puolen korttelin korkuinen pakka suuria, valkeita kirjoituspaperiarkkeja, virallista paperia nro 2. Kaikesta päättäen olivat ne siihen asetetut varta vasten kirjailijan käytettäväksi. Hra Tuulonen hymyili, mutta tunsi samalla jostain syystä hieman punastuvansa. Hänellä oli laukussaan suuren, tekeillä olevan romaaninsa käsikirjoitusta kymmenkunta arkinpuolikasta, jotka hän kerran neljä vuotta takaperin pyhän innostuksen vallassa oli kirjoittanut, mutta joihin ei sen jälkeen ollut tullut riviäkään lisää. Hieman epäröityään hän asetti käsikirjoituksen keskelle pöytää, sytytti sitten savukkeen, heittäytyi mukavaan asentoon suureen keinutuoliin ja vaipui mietteisiinsä.

Jonkin ajan kuluttua hän muisti, ettei hän ollut nähnyt tärkeintä, nimittäin talon tytärtä, Anni-neitiä.

Hra Tuulonen nousi, vilkaisi peiliin ja astui eteiseen. Laajasta ja aina hämärästä eteisestä johti eri huoneisiin neljä ovea, jotka kaikki olivat auki, mutta yhdessäkään huoneessa ei näkynyt ketään. Pantuaan merkille, että sali, jossa oli m.m. suuri palmu ja piano, teki hienon ja arvokkaan vaikutuksen, asetti hra Tuulonen pyöreän, matalan olkihatun päähänsä, otti kepin käteensä ja lähti ulos pihamaalle.

Sielläkin vallitsi sama hiljaisuus ja autius. Kivillä lasketun kauppapihan asuinrakennuksen pihasta erottavien tuuheiden puiden lomitse näki kirjailija vain vilauksen makasiinirengin jauhoisesta selästä.

Hra Tuulonen tunsi olonsa hieman yksinäiseksi. Päätäkin tuntui kivistävän. Hänen mielestään ei talonväen puolelta ollut ollenkaan kohteliasta jättää vieraansa heti tällätavoin yksikseen.

Samassa ilmestyi rakennuksen siitä päästä, jossa puotihuoneisto oli, näkösälle solakka, veikeä, valkopukuinen neitonen, päässään leveä, kukilla runsaasti koristettu hattu, jonka alla liehahteli vallattomasti pari irtainta, vaaleaa kiharaa. Tyttö otti pari tanssiaskelta, mutta huomasi samassa hra Tuulosen ja loi punehtuen silmänsä alas.

Hra Tuulosen sydän, joka hänen omakätisesti allekirjoittamiensa, useissa joululehdissä ja muissa tilapäisjulkaisuissa tuon tuostakin runopukuisessa muodossa antamiensa vakuutusten mukaan oli niin usein voimakkaasti sykähdellyt ilosta, taikka surusta, jonkun kerran vihasta, mutta paljon useammin rajattomasta, palavasta ja yli-inhimillisestä, vaikkakin todennäköisesti toivottomasta rakkaudesta, tykytti tällä hetkellä ankarammin kuin koskaan ennen.

Niin voimakkaasti vaikutti tämä ilmestys häneen.

Tyttö loi häneen puoleksi aran, puoleksi — ah! — veitikkamaisen katseen, kiiruhtaessaan hänen ohitseen. Katseen, joka kesti vain silmänräpäyksen, mutta jonka vaikutus oli suuri.

Kynämme on valitettavasti liian harjaantumaton ja kömpelö voidaksemme kuvata sitä riemun, onnen, toivon, rakkauden ja rajattoman ihastuksen hyökyaaltoa, joka tässä silmänräpäyksessä huuhteli hra Tuulosen runollista sydäntä. Jonkinlaisella vahingonilolla tahdomme senvuoksi mainita, että tuo samainen hyökyaalto teki hra Tuulosenkin niin kömpelöksi ja saamattomaksi, ettei hän ehtinyt tervehtiä, ei edes nousta seisomaan tuon taivaallisen ilmiön vilahtaessa hänen ohitseen.

Hra Tuulonen oli varustautunut vaikeaan tehtävään. Hän oli alkanut vaistomaisesti saada sen käsityksen, että neiti Kuronen olisi mahdollisesti hänen otettavakseen joltisenkin korkealla oksalla, ja hän oli pannut koko luottamuksensa aitosuomalaiseen sitkeyteensä. Varovasti urkkimalla kaikilta mahdollisilta tahoilta hän oli saanut kuulla Anni Kurosesta asioita, jotka ennustivat melkoisia vaikeuksia hänen yritykselleen.

Mutta tämä heilakka! Hra Tuulonen hymyili jo etukäteen. Mikäli hra Tuulonen kokemuksestaan tunsi tällaisia asioita — ja meidän täytyy tunnustaa, että hra Tuulosella, kuten muuten hänen runonsakin todistavat, on todellakin jonkinverran kokemusta näissä asioissa — oli hän varma siitä, että hän kesyttäisi tuon tytönheiskaleen yhdessä viikossa. Tuskinpa vaatisi tuo tehtävä niinkään pitkää aikaa.

Mutta näin selvästi, järkevästi ja käytännöllisesti kykeni hra Tuulonen ajattelemaan vasta noin parin minuutin kuluttua, kun äskenmainittu hyökyaalto oli vähän laskeutunut.

Tyttö oli mennyt sisään paraatiportaista. Hra Tuulonen oli vielä kahdenvaiheilla, mennäkö perässä ja esitellä itsensä vai odottaako paikoillaan hänen palaamistaan, kun tyttö taas ilmestyi portaille, luoden häneen jälleen tuollaisen salamannopean, puoleksi aran, puoleksi veitikkamaisen silmäyksen, joka äsken oli aiheuttanut hra Tuulosen sydämessä sellaisen tunteiden kuohun.

Tällä kertaa oli runoilijamme kuitenkin jo päässyt tunteittensa herraksi. Hän nousi seisomaan ja varustautui ensimmäiseen hyökkäykseen, mutta huomasi samassa, että tyttö oikaisi pihan poikki suoraan kadulle, vilkaisten kuitenkin portista mennessään taakseen.

Hra Tuulonen oli hyvin tyytymätön siihen, että tyttö oli lähtenyt kaupungille, mutta mielissään ja hyvillään siitä, että tämä vielä portilla vilkaisi taakseen.

— Alku on varsin lupaava! totesi hra Tuulonen ja läksi kadun kautta Kurosen puotiin, tutustuakseen siihenkin osaan uutta asuinpaikkaansa.

Puodissa oli vain Kalle Kannas. Ostajia ei ollut yhtään.

Hra Tuulonen esitteli itsensä kauppa-apulaiselle ja syventyi sitten tarkastamaan pientä, siroa valokuvauskonetta, jonka toinen kertoi juuri äsken ostaneensa.

Kirjailija antoi koneesta hyväntahtoisen ja alentuvaisen tunnustuksensa, mutta pitkää aikaa ei hän viihtynyt Kalle Kannaksen seurassa. Häntä hieman loukkasi se, ettei tuo vähäpätöinen puotilainen kohdellut häntä kirjailijalle ja sivistyskeskuksista saapuneelle miehelle kuuluvalla kunnioituksella, vaan puhutteli häntä huolettomasti ja kevyesti, melkeinpä kuin vertaistaan.

Kalle Kannas taas ei ehtinyt vieraan lähdettyä ruveta itselleen selvittelemään, minkä vaikutuksen talon uusi asukas oli tehnyt häneen, sillä samassa tuli ostajia, ja hänen oli ryhdyttävä hoitamaan tehtäviään. Ensin hän kuitenkin kääri uuden koneensa huolellisesti samoihin papereihin, jotka hän äsken oli sen ympäriltä purkanut.

Hra Tuulonen lähti melkoisen ikävystyneenä kävelemään kaupungille, mutta huomasi joka paikassa niin naurettavia ja pikkukaupunkimaisia ilmiöitä, että tuli jälleen hyvälle tuulelle.

Hänen palatessaan takaisin oli talo yhtä autio kuin ennenkin.

— Nämäpä vasta merkillisiä ihmisiä?! ajatteli hra Tuulonen. — Missähän ne oikein piileskelevät?

Paremman puutteessa hän meni huoneeseensa, heittäytyi selälleen sohvalle ja kuorsasi minuutin kuluttua ankarasti.

Hän heräsi vasta siihen, että palvelustyttö tuli pyytämään häntä päivälliselle.

Ruokasalissa oli pöytä katettu vain kolmelle hengelle, ja hra Tuulonen sai pöytätovereikseen herra ja rouva Kurosen.

— Pyydämme anteeksi, sanoi rva Kuronen, että herra Tuulonen on saanut olla niin kovin yksin ensimmäisenä päivänään, jolloin herra Tuulonen ei kai vielä työhön ryhtyne, mutta miehelläni ja minulla on ollut niin paljon puuhaa uuden huvilamme kuntoonlaittamisessa, ettemme ole parhaalla tahdollammekaan ehtineet…

Hra Tuulonen kiiruhti tietysti heti vakuuttamaan, että hänen päivänsä oli kulunut erinomaisen hupaisesti. Hän oli kävellyt kaupungillakin… täällä oli niin kovin paljon mieltäkiinnittävää katselemista j.n.e.

Hra Kuronen vilkaisi hieman epäluuloisesti puhujaan, mutta ei huomannut hänen kasvoissaan mitään ivallista vivahdusta. Hetken kuluttua kysyi kauppias:

— Oletteko jo kauankin ollut meidän Yrjön tuttava?

— Hm, jaa — oikeastaan tutustuin häneen vasta nyt, Turussa…

— Sen arvasinkin, sanoi kauppias, — sillä Yrjö tavallisesti puhuu kaikista tuttavistaan, mutta teistä hän ei ole mitään maininnut…

Tämän huomautuksen johdosta syntymäisillään olleen kiusallisen hiljaisuuden kiiruhti hra Tuulonen taitavasti katkaisemaan puhkeamalla oikeaan ylistysvirteen Yrjö Kurosen miellyttävistä, oivallisista ja miehekkäistä ominaisuuksista. Harva isä voi pysyä aivan kylmänä, kun saa kuulla kehumisia ainoasta pojastaan, ja päivällisen loppupuolella oli ukko Kurosen mielialassa selvästi havaittavissa muutos vieraansa eduksi.

— Mutta… muistelen kuulleeni, että herrasväellä on toinenkin lapsi, sanoi hra Tuulonen vihdoin, ikäänkuin olisi tämä asia äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.

Taas vilkaisi Kuronen vieraaseen, mutta tämän viaton naama ei antanut mitään aihetta epäluuloihin.

— On tytär, sanoi kauppias lyhyesti.

— Anni lähti jo eilen huvilallemme, selitti rouva Kuronen. Hänellä on siellä niin kovin paljon järjestämistä.

— Eilenkö! huudahti hra Tuulonen hyvin hämmästyneenä. Näin tänään pihamaalla erään neidin ja arvelin häntä neiti Kuroseksi.

— Se on varmaankin ollut neiti Leijanen, selitti rouva Kuronen.

— Meidän konttoristimme, täydensi ukko Kuronen selitystä.

VIII

Vaskiseppä Grönberg oli tällä välin ehtinyt saada aikaan kaikenlaista. Ajuri Jehkoselta lainaamillaan viikatteilla oli hän vaimoineen niittänyt heinäpeltonsa, olipa jo korjannut heinät latoonkin. Sitten hän oli lupauksensa mukaan niittänyt myöskin Jehkosen perunapellon pientareet.

Välillä oli hän ennättänyt hoitaa liikkeensäkin asioita. Maikin ikävä velvollisuus oli ollut ilmoittaa, että heidän sällinsä Jeremias Kuitu oli mestarinsa ruvettua heinäntekoon ratkennut juomaan ja juonut kolme päivää yhteen kyytiin.

Ukko Grönberg oli ollut hakemassa kotoaan uutta kovasinta katkenneen sijaan ja kuullut tällöin mainitun uutisen apulaisensa valitettavasta hairahduksesta, jonka tytär kyllä koetti esittää kiivaalle isälleen niin varovaisin sanoin kuin mahdollista, mutta joka kuitenkin oli vaikuttanut tähän vilkasveriseen ja toimintatarmoiseen vanhukseen jokseenkin samalla tavalla kuin ruutitynnyriin pistetty tulikekäle.

Ukko oli istahtanut tuolille hikeä pyyhkimään, mutta hypähti heti pystyyn, kuin olisi raketti alkanut räiskiä hänen allaan, ja huusi:

— Onko se lurjus nyt pajassa?

— Älkää nyt, isäkulta, nostako siitä melua, ennenkuin heinänteko on lopussa! pyysi tyttö hartaasti, vastaamatta suoraan kysymykseen. — Jos sattuisi vielä tulemaan joku kiireellinen tilaus sillä aikaa…

— Pidä sinä vain huoli omista asioistasi, kyllä minä omani hoidan! kivahti Grönberg, ollen hirveän kiihtymyksen vallassa. — Mitä apua ja hyötyä sinä luulet minulla olevan apulaisesta, joka juo ja relluttelee heti kun isännän silmä välttää. Kadulle minä semmoiset miehet heitän!

Ja ukko Grönberg, joka ei koskaan siekaillut päätöksiensä toimeenpanossa, painoi hatun lujasti päähänsä ja hyökkäsi pihan poikki pajansa ovelle.

— Jeremias! huusi hän, ääni vihasta täristen.

— No nyt tulee vihuri! ajatteli kohmeloinen Jeremias, hyvin käsittäen, mistä oli kysymys. Ääneen hän vastasi:

— Täällä on!

— Ulos sieltä, heti! karjaisi Grönberg.

Jeremias kolisteli joitakin vaskenromuja eikä tuntunut pitävän erikoisempaa kiirettä.

— Pitääkö sinua tulla auttamaan, vai?! huusi hänen pelättävä isäntänsä.

Jeremias ilmestyi vähitellen hitaasti pajan ovelle, nenä noessa ja silmät veristävinä.

— Kävele suoraan yhtä kyytiä kadulle portista, äläkä koskaan pistä päätäsi minun ovieni sisäpuolelle! julisti Grönberg.

— Mistä syystä? kysyi Jeremias viattoman ja hämmästyneen näköisenä.

— Syystäkö? huusi ukko Grönberg aivan tyrmistyneenä moisesta julkeudesta. — Vai kysyt sinä vielä syytä, senkin juopporatti!

— Neljäntoista päivän irtisanominen! väitti Jeremias uhkamielisesti.

— Jaa, että irtisanominen! kiljaisi ukko. — Sen sinä, peijakas vieköön, saat pikemmin kuin luuletkaan!

Ja ennenkuin ällistynyt kisälli oli kerinnyt koota ajatuksensa, oli Grönberg karannut hänen niskaansa kuin kanahaukka sorsan kimppuun ja potkinut hänet portille asti. Siinä keräsi ukko kaikki voimansa juhlalliseen lähtöpotkuun, ja kisälliparka lensi sen voimasta keskelle katua. Hattu putosi portille, sen potkaisi ukko omistajansa perässä.

Jeremias otti hattunsa maasta, pudisteli siitä pölyn pois ja painoi sen jälleen päähänsä. Sitten hän kääntyi katsomaan ympärilleen, olisiko lähistölle sattunut näkijöitä, voidakseen vaatia entistä isäntäänsä edesvastuuseen pahoinpitelystä ja väkivallasta, mutta huomasi ikäväkseen, ettei ketään todistajia ollut saapuvilla.

— Tämä tulee teille vielä kalliiksi! huusi Jeremias, heristäen nyrkkiään Grönbergille.

Ukko seisoi portilla hajasäärin, yhä edelleen uhkaavana ja tarmokkaana. Jeremias lähti hitaasti kävelemään pitkin katua.

— Se asia on nyt selvitetty, sanoi Grönberg tyttärelleen.

— Kunhan ei vain tulisi vielä joitakin jälkiselvityksiä, ajatteli tytär, mutta ei kuitenkaan viitsinyt sitä ääneen lausua.

Jälkijupakkaa tämä selkkaus aiheuttikin, vieläpä aika lailla.

Jeremias Kuitu oli valittanut ammattiyhdistykselleen laittomasta työstä erottamisesta. Yhdistys valitsi kaksi edustajaa keskustelemaan ukko Grönbergin kanssa asiasta, ja lähettiläiden tehtäväksi oli annettu koettaa taivuttaa ukko Grönbergiä sovintoon.

Tuntien ukon vääjäämättömät ja jyrkät periaatteet sosialistisiin rientoihin nähden osoitti lähetystö hyvää harkintaa jäädessään kadulle ja keskustellessaan vaskisepän kanssa avonaisen ikkunan kautta. Liikkeen omistaja ei kuitenkaan tuntunut olevan puolestaan taipuvainen minkäänmoisiin myönnytyksiin ja kehoitti lähetystöä astumaan sisään, jos se kaipaisi tukevampia todistuksia ukon lujasta päätöksestä, minkä kutsun rauhanneuvottelijat sentään kohteliaasti, mutta varmasti hylkäsivät.

Kun ei tämä yritys johtanut toivottuun tulokseen, oli ammattiyhdistys katsonut velvollisuudekseen julistaa Grönbergin liikkeen lakkotilaan. Tämän sodanjulistuksen olivat äskeiset rauhanneuvottelijat käyneet antamassa vastapuolelle, tälläkin kertaa ikkunan läpi. (Ohimennen mainittakoon, että myöskin Grönberg lähetti puolestaan ammattiyhdistykselle terveisensä saman lähetystön mukana, mutta olivat nämä terveiset sitä laatua, ettei niitä edes lievennettyinäkään voida painosta julaista.)

Näin olivat Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välit käyneet varsin kireiksi. Mutta sitten sattui tapaus, joka kärjisti ne huippuunsa.

Lopetettuaan heinänteon tunsi Grönberg tarvetta puhdistaa nahkansa kiusallisesta, kutittavasta heinänpölystä ja päätti lähteä Maijalan saunaan kylpemään.

Hän otti kainaloonsa puhtaan paidan ja pyyhinliinan ja käveli Maijalan saunaan, joka on kaupungin kaatopaikan reunassa Kellonsoittajankadun päässä. Käsityöläisenä, vaikkakin mestarina, hän meni viidenkolmatta pennin puolelle — oikeastaanhan se onkin kolmenkymmenen pennin puoli, kun kylpyvihta maksaa viisi penniä.

Riisuuduttuaan yhteisessä pukeutumishuoneessa ja nähtyään seinällä kahden miehen vaatteet hän kysyi kylvettäjä-ämmältä, keitä saunassaolijat olivat.

— Riku Nikki ja Topi Pösönen, vastasi ämmä.

Grönbergin silmissä välähti. Ämmä ei kuitenkaan tätä välähdystä huomannut, eikä olisi luultavasti käsittänyt sen syytä, vaikka olisi huomannutkin.

Lukija kuitenkin epäilemättä käsittää sen, kuultuaan, että Topi Pösönen oli ammattiyhdistyksen puheenjohtaja ja Riku Nikki saman yhdistyksen pöytäkirjuri — juuri sen yhdistyksen, jonka kanssa ukko Grönberg oli sotakannalla.

— Minä olen tehnyt kovasti heinää! sanoi Grönberg painavasti.

— Vai niin! sanoi kylvettäjä-ämmä. — Sittenhän se kylpy maistuu.

— Luulisi maistuvan! sanoi Grönberg. — Koko pinta on täynnä heinänrupaa. Mutta minä otan kovan löylyn, lisäsi hän ääntään koroittaen. — Saako teidän saunasta tänä iltana oikein kovan löylyn?

— No eiköhän saane, arveli ämmä. — Ei ole vielä tänään ollut kuin kahdet kylpijät. Tulenko minä löylyä heittämään?

— Ei tarvitse, sanoi Grönberg kiireesti. — Kyllä minä heitän itsekin lauteille mennessäni.

— Mestari katsoo sitten, ettei seiso luukun kohdalla, kun heittää, neuvoi ämmä. — Se puhaltaa löylyn ulos niin tuimasti, että nahka palaa, jos kohdalle sattuu.

— Koetan katsoa, lupasi Grönberg ja astui saunaan.

Sauna oli melkein pimeä. Lauteilta kuului kylpevien puhkumista, silloin tällöin joku vihdan läiskäys ja puheen porinaa.

— Tarvitaanko lisää löylyä? huusi ukko Grönberg. Täällä on tulossa uusia kylpijöitä.

— Mahtuuhan tänne lisää kylpijöitä ja lisää löylyäkin, sanoi Riku Nikki, joka ei pimeässä erottanut, kuka tulija oli.

— No minä lyön sitten löylyä vankanlaisesti, sanoi Grönberg.

Uunin vieressä oli avara vesisaavi ja sen vieressä kaksi suurta kippoa, joissa kylpijät tavallisesti pesivät päänsä. Grönberg täytti molemmat kipot ääriään myöten vesisaavista, avasi uunin luukun, huomaten samalla, että uuni oikein päältäkin kihisi kuumuuttaan, ja paiskasi nopeasti veden molemmista kipoista uunin kiukaalle.

Kiuas parahti ja paukahti. Töintuskin ennätti ukko Grönberg kyykistyä lattiaan, kun höyry hirmuisena pilvenä ampuutui uunista kuin savu laukaistun kanuunan kidasta.

Vaikutus oli voimakas.

Kamalasti karjahtaen syöksyivät molemmat lauteilla olleet miehet alas, putosivat portailta päistikkaa lattialle ja kiiruhtivat kiroten ja voivotellen ulos koko saunasta. Grönbergiä, joka oli vetäytynyt syrjään ja kärsi kuumuudesta, vaikka olikin kyykistynyt permannolle, eivät he ehtineet edes huomaamaankaan.

Seuraavana aamuna mittasi kauppa-apulainen Kalle Kannas kaikessa rauhassa kauraryynejä postinkantaja Sipilän emännälle, kun puotiin astui maalari Tolvanen ostamaan lehtitupakkaa ja kertoi hämmästyttäviä uutisia.

Hän ei tiennyt enempää eikä vähempää kuin että ukko Grönberg, jonka katkera ja leppymätön sosialistiviha oli tunnettu koko kaupungissa, oli tehnyt puoleksi onnistuneen murhayrityksen kahta metallityöläisten ammattiyhdistyksen huomattavinta luottamusmiestä Topi Pösöstä ja Riku Nikkiä vastaan. Oli päivänselvää, että kysymyksessä oli kostomurha, sillä eihän kaupungissa ollut viime vuorokausien aikana paljon muusta puhuttukaan kuin Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välillä puhjenneesta ilmisodasta.

Tapauksen kaameutta oli omansa suuresti lisäämän se petomaisen julma kuolemantapa, jonka ukko Grönberg oli uhreilleen valmistanut: elävältä polttaminen kuumassa vesihöyryssä. Pahoin palaneina olivat Topi ja Riku töintuskin päässeet pakenemaan julmurin kynsistä. Heidän huikeat hätähuutonsa olivat kutsuneeet paikalle paljon väkeä, poliisikin oli kutsuttu, palohaavoja tarkastettu ja poliisitutkinto pidetty. Ukko Grönberg kieltää kuitenkin jyrkästi kaikki ja puolustautuu sillä, että hän, kuten jo edeltäpäin oli kylvettäjä-ämmälle ilmoittanut, oli kovan löylyn tarpeessa ja sitäpaitsi saanut Topilta ja Rikulta itseltään nimenomaisen luvan lyödä vahvasti löylyä. Eikähän hän ollut muuta tehnytkään.

Tästä puolustuksesta huolimatta olivat poltetut maalari Tolvasen tietämän mukaan päättäneet nostaa jutun Grönbergiä vastaan kaksoismurhayrityksestä.

Sipilän emäntään, joka oli Grönbergin emännän äitipuolen serkku, vaikutti tämä uutinen niin järkyttävästi, että hän sai sydämentykytyksen ja kiiruhti Grönbergin asuntoon hankkimaan lähempiä tietoja murhenäytelmästä.

Kalle Kannas puolestaan ei oikein tiennyt mitä uskoa. Pitkin päivää sai hän uusilta puodissakävijöiltä lisätietoja, jotka vahvistivat todeksi edellisten kertojien tiedot ja värittivät tapahtumaa uusilla vivahduksilla, ja hän tunsi sitäpaitsi mainiosti ukko Grönbergin kiukkuisen ja tulisen luonteen, jonka ilmauksiin hänellä omastakin puolestaan oli syytä tuntea pelonsekaista mielenkiintoa, varsinkin tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta varsinaista murhayritystä ei hän sentään voinut uskoa toivomansa appiukon tahtoneen tehdä.

Illalla, kun puoti oli suljettu, päätti Kalle Kannas lähteä kuulostelemaan, millä kannalla asiat olivat Grönbergin asunnossa. Kävellen kadun toista puolta teki hän sen huomion, että Maikki näytti olevan yksin kotona, istuen tavallisella paikallaan avonaisen ikkunan ääressä ja ommellen jotain.

Kalle siirtyi toiselle katukäytävälle ja lähestyi ikkunaa. Tyttö huomasi hänet ja sanoi:

— Tule sisään.

— Oletko yksin kotona? tiedusteli ylkämies varovaisuuden vuoksi.

— Isä lähti kalaan ja äiti on vieraisilla.

Kalle uskalsi nyt pistää päänsä siihen jalopeuran luolaan, joka oli hänen mielitiettynsä kotina.

Heti sisälle tultuaan hän huomasi, että jotain erikoista oli tapahtunut. Maikki oli itkeneen, kalpean ja hyvin juhlallisen näköinen.

Kalle luuli tämän johtuvan eilisillan saunakohtauksesta ja alkoi kysellä, mutta tyttö, vaikka myönsikin tapauksen kiusalliseksi, sanoi, ettei se sentään kai niin kovin vaarallinen ollut. Topi Pösönen ja Riku Nikki olivat käyneet lääkärissä, mutta vaikka he olivat omien vakuutustensa mukaan miltei kuoliaiksi kärventyneet, ei lääkäri ollut voinut huolellisimmallakaan tutkimisella löytää heistä mitään palohaavoja eikä ollut määrännyt heille lääkkeitä. Poliisitutkinnon toimittanut ylikonstaapeli oli näin ollen ollut sitä mieltä, että juttu murhayrityksestä, jos Topi ja Riku sellaisen todellakin nostavat, raukeaa toteennäyttämättömänä. Ukko näytti kuitenkin olevan asian johdosta hiukan hermostunut, mutta se tekisi hänelle varmaankin vain hyvää ja opettaisi häntä hillitsemään vastaisuudessa paremmin sisunsa.

Kalle tunsi itsensä heti rauhallisemmaksi ja yritti lähestyä morsiantaan, mutta silloin sanoi tyttö:

— Meidän välillämme on nyt kaikki lopussa!

— Häh? kysyi Kalle Kannas, voimatta uskoa korviaan.

— Kaikki saa nyt olla lopussa meidän välillämme, uudisti tyttö jäykästi, soinnuttomalla äänellä.

— Mutta mistä syystä? änkytti Kalle, tuntien hiuksienpa nousevan pystyyn.

— Sinä voit mennä nyt matkaasi! tarkisti tyttö tiedonantoaan. — Ja toivon, ettet enää koskaan astu silmäini eteen.

Vaikka olikin aivan huumautunut tästä äkillisestä iskusta, oli Kalle Kannaksella kuitenkin vielä parahiksi sen verran sielun- ja ruumiinvoimia jäljellä, että jaksoi pyytää lisäselityksiä.

Tyttö sanoi silloin ihmettelevänsä hänen julkeuttaan. Ihmettelevänsä sitä, että Kalle Kannas, joka on maailman suurin petturi ja maailman sydämettömin ihminen, kehtaa seisoa hänen edessään kaiken sen jälkeen, minkä koko kaupunki tietää. Hän oli, tyttö nimittäin, jo pitkän aikaa tuntenut sydämessään jonkinlaista epäluuloa, vaikkei tähän saakka ollut jaksanutkaan sitä todeksi uskoa. Mutta sen jälkeen kun Jumppilan matami oli nähnyt hänen hellästi syleilevän neiti Leijasta Kurosen puodissa keskellä päivää ja toitottanut tiedon tästä näytelmästä ympäri kaupunkia, ei Maikki Grönberg koskaan, ei koskaan tahtoisi olla missään, ei missään tekemisissä Kalle Kannaksen kanssa!

Turhaan Kalle Kannas vakuutti viattomuuttaan ja koki selittää asiaa. Tyttö ei edes kuunnellut häntä, vaan pyysi itkien häntä poistumaan mitä pikimmin talosta ja menemään neiti Leijasensa luo, joka varmaankin juuri tällä hetkellä odotti häntä ikävöiden. Näin ollen ei Kallen auttanut muu kuin lähteä.

Hurjassa sekamelskassa pyörivät ajatukset Kallen aivoissa hänen kävellessään ilman päämäärää pitkin hiljaisia katuja. Vasta hautausmaan aidan luona hän tuli jälleen tajuihinsa. Ja hänen myllertävissä aivoissaan kasvoi ja lujittui vakaumus, ettei hänellä ollut enää muuta tehtävissä kuin hirttää itsensä.

Mutta sitä ennen hän tahtoi kuitenkin kuristaa Jumppilan matamin kuoliaaksi.

IX

Tähän aikaan alkoi kaupungilla levitä uskomaton huhu.

Se oli niin outo, tavaton ja ällistyttävä, ettei kukaan osannut aluksi sanoa sen johdosta yhtään mitään. Mutta yhä uudet ja uudet viestit vahvistivat sitä.

Ja tämä huhu, joka päivä päivältä kasvoi, varttui ja vahvistui kuin käenpoikanen, oli se, että Jaakkola, jonka luultujen tarumaisten rikkauksien loiste oli häikäissyt koko kaupungin, hakkaili neiti Svebeliusta, mutta ei Antti-neitiä eikä Matti-neitiä, vaan — kauheata kertoakin — hullua Fanny-neitiä.

Melkein joka päivä nähtiin Amerikan pohatan kävelevän Pastorinniemeen ja viipyvän siellä useita tunteja. Ja eräänä päivänä saattoi koko kaupunki omin silmin nähdä Fanny-neidin ja Jaakkolan ajavan vaunuissa halki kaupungin, vieläpä pysähtyvänkin parin talon kohdalla innokkaasti keskustellen.

Tämä satumainen näky vaikutti niin voimakkaasti kaupungilla, että luotettavalta taholta kerrottiin useiden henkilöiden menettäneen järkensä. Emme tiedä, onko se totta, mutta se ainakin on totta, että Jumppilan matami juuri niihin aikoihin sai halvauksen, joka lamautti hänen suuren puhekykynsä, ja tämänkin onnettomuuden katsottiin johtuvan mainitusta mieliäkuohuttavasta tapahtumasta.

Kerrottiin myöskin, että Antti-neiti ja Matti-neiti olivat raivoissaan. Ihmekös tuo! Mutta tämän raivon syistä oli vallalla useita eriäviä mielipiteitä.

Tähän aikaan jakautui kaupunki kahteen puolueeseen. Alkoi näet ilmestyä henkilöitä, jotka julkisesti väittivät, ettei Fanny-neiti olisikaan niin hullu kuin oli yleensä luultu. Nämä rikkiviisaat henkilöt olivat tietävinään, että Fanny-neiti 18-vuotisena neitosena oli rakastunut mielettömästi nuoreen ja kauniiseen ylioppilas Jacobsoniin, sittemmin Jaakkolaan, joka niihin aikoihin matkusti Amerikkaan, ja kätkeytyi nyt suruineen Pastorinniemeen, jonne hän eristäytyi muusta maailmasta erakkoelämää viettämään ja jossa hänen pienet omituisuutensa hankkivat hänelle hullun nimen ja maineen. Mutta nyt oli — näin selittivät mainitut rikkiviisaat — Jaakkola pitkän poissaolonsa jälkeen palannut takaisin naimattomana syistä, joilla ehkä saattoivat olla kolmisenkymmentä vuotta vanhat juuret, ja ihmiset voivat nyt omin silmin nähdä, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.

Enemmistö oli kuitenkin yhä edelleenkin lujasti entisessä vakaumuksessaan, että Fanny-neiti oli kuin olikin päästään vialla. Ja tämä enemmistö alkoi osoittaa taipumusta omaksumaan sen katsantokannan, etteivät asiat Jaakkolankaan yliskamarissa olleet juuri paremmalla tolalla.

Mutta missä on maisteri Wahl? Mihin ihmeeseen tämä huomattava ja kunnioitettava vanhus on hävinnyt? Niin kyseli jokainen toiseltaan. Ja täydellä syyllä, sillä maisteri Wahl oli joku aika takaperin kadonnut tuntemattomalla tavalla, eikä hänestä ollut sen jälkeen kuulunut hiiren hiiskausta.

Maisteri Wahl ei kuitenkaan ollut vielä tullut kootuksi isäinsä tykö. Sen sai Jaakkola piakkoin elävästi tuta.

Jaakkola oli tähän saakka asunut yhä edelleenkin rehtori Peranderin luona, mutta sanaakaan kaikesta siitä, mitä kaupungilla puhuttiin, ei talossa oltu vaihdettu. Palvelustytöt olivat kyllä kerran alkaneet keittiössä jutella siitä, mutta olivat saaneet Anna-neidiltä sellaisen läksytyksen, että muistivat sen vielä seuraavalla viikollakin.

Mutta eräänä iltana, illallisen jälkeen, kun rehtori Perander ja Jaakkola istuivat pihalla tupakoiden, sanoi Jaakkola:

— Kuules, Pessu, nyt sinä pääset loisestasi. Minä olen ostanut talon.

— Mitä? Milloin? huudahti rehtori hämmästyneenä.

— Tänään iltapäivällä. Ostin Silvénin talon kauppatorin laidasta. Muutan siihen huomenna. Perustan rautakaupan.

Sen talon, jonka tuleva rautakauppias Jaakkola oli ostanut kaupungin parhaalta liikepaikalta, oli omistanut varakas, lapseton leskimies, koroillaan elävä entinen apteekkari Otto Silvén. Hän oli sisustanut sen aistikkaasti ja mukavasti, ja talo oli aivan uusi ja ensiluokkaisesti rakennettu.

Jaakkola oli käynyt ukko Saksmanin kanssa tarkastamassa taloa, ja ukko Saksman oli sanonut, ettei hänen tietääkseen paremmin rakennettua taloa ollut toista koko maassa. Se oli ukko Saksmanin lausumaksi erittäin huomattava tunnustus, ja Jaakkola oli, neuvoteltuaan Saksmanin kanssa siitä, mitä talosta kannattaisi maksaa, mennyt ukko Silvénin puheille ja kysynyt ovelta:

— Myöttekö talonne?

— Myön! oli ukko vastannut silmää räpäyttämättä.

— Irtaimistoineen?

— Myöskin irtaimistoineen, oli ukko vastannut pyytämättä vieläkään vierasta istumaan.

— Mikä on hinta irtaimistoineen? oli Jaakkola sitten kysynyt.

Ukko oli istunut silmät ummessa pari minuuttia, sitten hän oli vastannut:

— Kaksisataakymmenentuhatta.

— Ja luovutus tapahtuu heti?

— Heti! oli ukko vastannut.

— Kauppa on tehty! sanoi Jaakkola.

— Talo on teidän! sanoi ukko Silvén.

Hän oli ojentanut laihan, kurttuisen kätensä Jaakkolalle ja Jaakkola oli sanonut:

— Maksun saatte huomenna.

— Hyvä on! sanoi ukko Silvén.

Sitten oli ukko lähtenyt kävelemään poikki lattian. Ovella hän oli kääntynyt ja kysynyt:

— Saanko ottaa hatun päähäni?

Silloin oli Jaakkolalta päässyt nauru.

— Saatte ottaa hatun, vieläpä kaikkikin vaatetavaranne ynnä muut semmoiset. Mutta jääkää nyt tänne vielä ensi yöksi. Huomenna laadimme kauppakirjan ja suoritamme muut muodollisuudet.

Jaakkolan äkillinen ja odottamaton talonosto antoi kaupungin kahvitädeille uutta vettä myllyihin. Oltiin, eikä suotta, sitä mieltä, että oli jouduttu suurten tapahtumain kynnykselle.

Eikä mikään ollutkaan tervetulleempaa. Kovin oli hiljaista ja jokapäiväistä ollut elämä viime aikoina kaupungissa. Miten suuri ainesten puute oli ollut, käy selville siitä, että kevättalvella oli Sikasen akan kanasta puhuttu toista viikkoa.

Sikasen akalla oli näet ollut kaksi kanaa. Toinen niistä, se harmaantäplikäs, oli sairastunut. Kaksi päivää oli Sikasen akka tuuditellut sairasta sylissään ja tarjonnut sille kaikenlaisia herkkupaloja, mutta mikään ei ollut kelvannut. Sitten oli kana kolmantena päivänä kuollut. Sikasen akka oli itkenyt, mennyt vainaja sylissä halkoliiteriin ja hakannut kanalta pään poikki. Senjälkeen oli hän mennyt torille ja myynyt kanan kojukauppias Pylkkäselle, jonka erikoisalana oli varustaa kaupunkilaisten päivällispöydät lintupaistilla. Vasta parin viikon kuluttua oli huhu Sikasen akan kanankaupasta levinnyt kaupungille Lauri Saksmanin suosiollisella myötävaikutuksella, mutta silloin ei enää voitu saada selkoa siitä, kenen keittiöön tuo harmaantäplikäs oli joutunut.

Tällaisesta seikasta, kuten sanottu, oli kaupungissa kevättalvella riittänyt puheenaihetta enemmän kuin viikon ajaksi. Olivatpa jotkut alkaneet vaatia Sikasen akan saattamista oikeuden eteen, vaikka tuo ankara ehdotus tosin sai raueta, kun ei kanavainajan viimeisistä vaiheista oltu saatu varmaa selkoa. Lauri Saksman vain joutui kaikkien oikeinajattelevien perheenäitien vihoihin, sillä he olivat vakuutetut siitä, että hän pelkästä ilkeydestä oli säilyttänyt Sikasen akan mieltäkääntävän salaisuuden omana tietonaan siihen saakka, kunnes arvasi kanan tulleen syödyksi.

Nyt sitävastoin ei olisi joudettu kiinnittämään mitään huomiota siihen, vaikka olisi saatu kuulla Sikasen akan kissan käyneen läpi samat vaiheet kuin hänen harmaantäplikäs kanansa.

Eikä yksin kahvikesteissä, vaan myöskin rakennusmestaripiireissä seurahuoneella, vieläpä seuraklubillakin, jossa ainoastaan varsinaiset herrat saivat janonsa sammuttaa ja nyppiä toisiaan korttipelissä, olivat päivän tapahtumat vilkkaan keskustelun aiheena.

— Kuules, veli, sanoi pormestari Andersson tullinhoitaja Spöörille, mikähän mies se Jaakkola oikein on?

— Mistä hiidestä minä tiedän, enhän edes tuntenut häntä ennen hänen historiantakaista Amerikkaan lähtöäänkään. Mutta eiköhän hän liene tavallinen ihminen, kuten me muutkin, otaksui Spöör.

— Kuuluu perustavan tänne rautakaupan, tiesi raatimies Johansson.

— No sitä täällä kyllä tarvittaisiinkin, sanoi pormestari. — Kunnollista nimittäin. Ja varmaankin pystyy hän sen kunnolliseksi saamaan, kun on kerran pystynyt Amerikassa itselleen omaisuudenkin kokoamaan.

— Kuinkahan suuri omaisuus sillä mahtanee olla? kysyi raatimies. — Akat puhuvat monista miljoonista.

— Puoli miljoonaa, vähän päälle, puuttui pankinjohtaja Skarp viereisestä pöydästä puheeseen. — Pyydän muuten huomauttaa, etteivät hänen rahansa tietysti meidän pankissa ole.

— Taisi maksaa vähän liikaa talostaan, sanoi tullinhoitaja.

— Tahtoi näyttää, että "näin me amerikkalaiset", murahti pormestari.

— Tjaa, se on vähän vaikea sanoa, lausui pankinjohtaja. — Hänellä kuuluu olleen apunaan ukko Saksman, ja kyllä se vanha Holofernes osaa pitää huolen siitä, ettei kovin paljoa liikaa makseta. Ja ottakaa huomioon, hyvät herrat, että hän sai pienimpiä yksityiskohtiaan, viimeistä naulaa myöten täydessä kunnossa olevan talon ja asunnon. Hänen ei tarvinnut hukata yhtään minuuttia sen sisustamiseen. Ei muuta kuin ala olla ja elää.

— Ja mennä naimisiin Pastorinniemen Genovevan kanssa! lisäsi raatimies.

— No se on vissi se! vakuutti pormestari. — Joka päivä näen ikkunastani hänen kävellä keputtelevan Pastorinniemeen niin että keppi viuhkaa. Mutta, hyvät herrat, missä on ukko Wahl?

— Niin, mihin hiiteen on ukko hävinnyt juuri nyt, kun koko kaupunki kaipaa häntä? huudahti raatimieskin.

Samana iltana oli Jaakkola lähtenyt kävelemään kaupungin ulkopuolelle.

Hänellä oli aamupäivällä ollut pitkä keskustelu Fanny-neidin kanssa Pastorinniemessä. Sen jälkeen oli hän työskennellyt koko päivän ahkerasti uudessa talossaan, kirjoittanut kirjeitä, tehnyt kustannusarvioita ja lähettänyt sähkösanomia. Välillä hän oli käynyt antamassa määräyksiä puusepille ja maalareille, jotka olivat työssä rakennuksen siinä päässä, johon myymälä oli tuleva. Se oli alunpitäen liikehuoneistoksi rakennettu, mutta oli ollut käyttämättä apteekkari Silvénin hallitessa taloa. Siinä oli nyt vain suoritettava eräitä muutostöitä.

Ensi sanoista olivat puusepät ja muut työntekijät tajunneet Jaakkolan mieheksi, joka osasi panna työn käyntiin, tiesi mitä on tehtävä ja miten se on tehtävä. Hän ikäänkuin sähkötti ympäristönsä heti kun hän työhön ryhtyi. Rehtori Perander, joka oli pistäytynyt päivällä ohikulkiessaan katsomaan ystävänsä puuhia, ei ollut tuntea Jaakkolaa samaksi mieheksi, joka niin tyynesti ja levollisesti nautti joutilaisuudesta ja "katsasteli", kuten hän sanoi.

— Tässä on nyt taas eri meininki! sanoi Jaakkola jostakin katonrajasta rehtorin sisäänastuessa. — Ensi kuussa pitää liikkeen olla pystyssä ja hyvässä vauhdissa.

— Niin, ellet sitä ennen ole pudonnut noilta tikapuiltasi ja taittanut niskaasi, sanoi rehtori.

— Ei poika, älä luule! Näkisitpä, millaisilla telineillä ukkoset New Yorkissa keikkuvat, kun pilvenpiirtäjän rautarunkoa rakennetaan!

Päivän työn tehtyään oli Jaakkola lähtenyt kävelemään ohi kirkon, halki kirkkopuistikon ja pitkin rantaa vievää polkua kaupungin laitumille päin.

Ilta oli lämmin, mutta pilvinen ja hämärä.

Hänen päästyään Jussinpuron poikki sillaksi asetettujen hirsien yli sukelsi tien vierestä esiin olento, jota olisi voinut pitää jonain romanttisen ryöväriheimon kunnioitettuna johtajavanhuksena — pieni, kuivettunut ukko, jolla oli hartioillaan haalistunut sinertävä viitta ja tavattoman leveälierinen huopahattu syvälle päähän painettuna. Nenällä oli pyöreät silmälasit ja leuassa vaaleanharmaa, harva parta.

Tämä merkillinen otus, joka nähtävästi oli tullut puron reunaa johtavaa polkua Pastorinniemestä päin, pysähtyi kädet ristissä rinnalla keskelle tietä Jaakkolan eteen ja sanoi ohuella, vinkuvalla äänellä:

— Mite te teelle vaanitte?

Jaakkola pysähtyi hämmästyneenä ja tarkasteli ukkoa.

— Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyi hän.

— Mine olen majister Wahl, jos tietee tahdotte, vinkui ukko. — Nyt te olette satimessa!

— Ahaa, sanoi Jaakkola, jonka hartioita pidätetty iloisuus alkoi hytkyttää. — Vai olette te maisteri Wahl! Sanomattoman hauskaa tavata pitkästä aikaa. Minun nimeni on Jaakkola.

— Mine tieden sen! kirkaisi ukko. — Ei, elkee ojentako minulle, ketenne, en mine siihen kuitenkaan tartu.

— Yhtä lystiä, sanoi Jaakkola, pistäen kädet päällystakkinsa taskuihin. — Mitäs te sitten oikein minusta haluatte?

— Olenhan jo kysynyt teilte, ette mite te teelle vaanitte? huusi ukko kimeällä äänellä.

— Suuremmalla syyllä voisin minä tehdä teille saman kysymyksen, sanoi Jaakkola, tarkastellen ryöväripäällikkö-maisteria silminnähtävästi hyvin huvitettuna. — Mutta jos välttämättä tahdotte tietää, niin olin täällä vain kävelyllä, iltakävelyllä.

— Miksi hiivitte te iltakevelylle metsesse kuin rosvo? jatkoi ankara ukko kuulusteluaan. — Tunnustakaa suoraan, ette te aioitte kiertee tete tiete Pastorinniemeen! kiljaisi maisteri ja otti niin uhkaavan askeleen eteenpäin, että Jaakkola vaistomaisesti peräytyi askeleen.

— Hen pakenee! Hen pakenee! kirkui ukko riemuissaan.

— Enkä pakene! väitti Jaakkola hiukan nolona. — Mutta mitäs teillä oikein on asiaa minulle?

— Tunnustakaa, ette aikomuksenne oli hiipie Pastorinniemeen! huusi ukko.

— Minä käyn Pastorinniemessä päivällä, selitteli Jaakkola hyväntahtoisesti. — Päivällä ja valtatietä myöten. Olin siellä muuten jo tänään aamupäivällä.

— Mine tieden sen! huusi vanhus, heristäen nyrkkiään. — Te olette olleet sielle usein, liian usein! Luulitte voivanne tehde mite haluatte minun poissaollessani. Mutta nytpes olettekin kiikisse!

— Miksi en minä saisi käydä Pastorinniemessä milloin haluan? kysyi Jaakkola.

— Siksi, ette mine kiellen sen! huusi ukko, hypähtäen tasajalkaa tantereesta, molemmat nyrkit pystyssä.

— Mutta jospa en välitä kiellostanne? kysyi Jaakkola.

— Fanny kuuluu minulle! kirkaisi ukko. — Olen teneen puhunut henen sisariensa kanssa, ja he ovat ilmoittaneet, ettei heille enee ole miteen minua vastaan.

— Vai niin, mutta mikäli olen huomannut, on Fannyllä itsellään koko joukon teitä vastaan, sanoi toinen.

— Te tulette katumaan, ellette heti katkaise velejenne Fannyn kanssa! huusi ukko.

— Vanha mies, sanoi Jaakkola vakavasti. — Annan täyden kunnian harmaille hiuksillenne…

— Mite on teille minun hiusteni kanssa tekemiste! huusi ukko aivan suunniltaan raivosta.

— Kunnioitan ikäänne, mutta annan teille samalla sen hyväätarkoittavan ilmoituksen, että ellette tästä hetkestä alkaen heitä rauhaan neiti Svebeliusta, jota olette vuosikausia hävyttömästi kiusannut, niin joudutte tekemisiin minun kanssani, ja silloin teidät peijakas perii! Minä toimitan teidät heti hullujenhuoneeseen!

— Mihin?! kirkaisi ukko.

— Hullujenhuoneeseen! toisti Jaakkola järkähtämättömästi.

— Haa, konna! huusi maisteri, kaivoi taskustaan jotain ja heitti sen Jaakkolan silmille.

Jaakkola koppasi lennosta käteensä tuon esineen ja havaitsi sen vanhaksi, kuluneeksi hansikkaaksi. Hän ripusti sen varovaisesti vieressä olevan pajupensaan oksaan, mutta ukko huusi:

— Teiden on taisteltava kanssani!

— Mitä! huudahti Jaakkola kummissaan. — Tahtoisitteko nyrkkeillä kanssani?

— Ei, kaksintaistelu pistooleilla, kymmenen askeleen peeste… piff, paff, puff! huusi vanhus, sätkytellen käsiään ja jalkojaan, niin että viitta liehahteli hänen hartioillaan.

Jaakkola pani kätensä ristiin ja katseli ukkoa vilpittömästi ihmetellen.

— Kuulkaa, menkää nyt kotiin nukkumaan! sanoi hän sitten isällisesti. — Minä ainakin olen saanut teistä tarpeekseni ja käännyn takaisin.

— Hen pelkee! Hen pelkee! hihkaisi ukko ihastuneena.

Jaakkola kääntyi takaisin, pitäen kuitenkin varansa, ettei ukko saisi pukata häntä alas puroon. Sillalla hän kääntyi antamaan viimeisen varoituksen:

— Ja muistakaa sanani: ellette lakkaa hassutuksistanne, niin teidän käy huonosti!

— Pelkuri! Raukka! huusi ukko. — Mine en velite — heiden uhkauksistanne!

Jaakkola lähti kävelemään takaisin kaupunkiin, ukon jäädessä voitonriemuisena seisomaan puron toiselle puolen, hajasäärin, kädet lanteilla ja leveälierinen hattu korvien yli painettuna.

X

Kähkösen lesken turhamaisuus aiheutti seuraavana aamuna pienen kohtauksen Neuvoksen Arkun pihamaalla.

Kähkösen leskellä, joka asuu pihan perällä olevassa rakennuksessa aivan Sikasen huonekunnan seinäntakana, on tytär, joka on naimisissa Tampereella poliisikonstaapelin kanssa. Tästä tyttärensä arvoasemasta on Kähkösen leski hyvin ylpeä ja käy joka kesä tytärtään ja vävyään tervehtimässä.

Nytkin hän oli ollut tällaisella matkalla ja palasi juuri kotiin.

Hän oli ottanut laivarannasta ajurin, ajuri Jehkosen, ja käskenyt ajaa kotiinsa.

Jehkonen kyyditsi hänet portille ja pysäytti siihen hevosensa, mutta akka huusi:

— No aja pihaan asti!

— Enkä aja, sanoi Jehkonen. — Eihän siellä pääse kääntymään takaisin.

— Pääset kyllä kääntymään, kun ajat tuon hernemaan ympäri, sanoi akka. — Älä luulekaan, että minä sinulle mitään maksan, ellet kyyditse minua portaitten päähän asti!

Jehkosen rokonarpinen naama nytkähteli kiukusta. Ensin hän aikoi hypätä alas kuskipukilta, heittää akan myttyineen ja nyytteineen kadulle ja ajaa tiehensä maksua ottamatta, mutta sitten meni tähän kunnon hevosmieheen riivaaja, joka muutti hänen mielensä. Hän huitasi hevostaan piiskalla ja ajoi hyvää vauhtia pihaan. Saksmanin portaitten päässä oli maassa isonlainen kivi, ja hän ajoi ensiksikin sen yli, niin että rattaat pahasti keikahtivat ja Kähköskä kiljaisi korvia vihlovasti. Samassa löi Jehkonen hevostaan toisen kerran piiskalla, ja koni lähti nelistämään täyttä kyytiä hernemaan ympäri. Kun lähestyttiin hernemaan takana ulkohuonerakennuksen sitä ovea, joka kuului Kähköskän huoneeseen, huusi akka:

— Ptruu… ptruu… kuule, Jehkonen, älä aja enää… voi hyvä isä kun ajoi ohi!

— En saanut hevosta pysähtymään! rämähti Jehkonen, lasketellen täyttä neliä ympäri pihaa.

Kähköskän huudot ja kiljunta kutsuivat ulos koko talon väen. Ulkohuonerakennuksesta tuli Sikasen akka lapsineen ja muut siellä asuvat akat ja ukot, toisella puolen ilmestyivät portailleen ukko Saksman ja Martta, kohmeloiset käräjäkirjurit ja ompelijatar sisarineen sekä jarrumiehen leski, pieni, puolialaston lapsi käsivarrellaan.

Jehkonen antoi hevosensa nelistää kolme kertaa ympäri pihan Kähköskän kiljuessa ja voivotellessa ja lukuisan katsojajoukon äänekkäästi riemuitessa.

Neljännen kerran ulkohuonerakennuksen kohdalle tullessaan ajoi hävytön Jehkonen niin läheltä hernemaata, että rattaiden oikeanpuoleiset pyörät putosivat hernemaan ojaan ja Kähköskä lensi rattailta myttyineen suin päin hernemaahan, vieläpä juuri omaan penkkiinsä.

— Hööööö! hurrasi ihastunut katsojajoukko, ja Sikasen lapset hyppivät rajattomassa riemussaan korkealle ilmaan.

Ennenkuin Kähköskä oli ehtinyt päästä jaloilleen hernemaasta, oli Jehkonen nostanut rattaat ojasta ja ajanut tiehensä. Siinä hän teki varsin viisaasti, sillä julmistunut Kähköskä olisi ylös päästyään raapinut hänen kasvonsa verille kuin vihastunut kollikissa.

Kun Kähköskä ilmestyi näkyviin hernepenkistä, esitti ukko Saksman, joka polvet koukussa ja vatsaansa pidellen oli nauranut läkähtymäisillään tälle ilmaiselle, erinomaisesti esitetylle näytökselle, eläköönhuudon Kähköskälle:

— Eläköön!

— … köööön! yhtyi kiitollinen katsomo keuhkojensa pohjasta suosionosoitukseen.

Kun ei Kähköskä nähnyt Jehkosta missään, huusi hän, pudistellen multaa hameistaan, mytyistään ja käsistään:

— Osasipas hävitä näkymättömiin, pahanhengen rupinaama! Onko tämä mikä ajuri, tämä, joka lennähtää ihmistä kuin rietas! Hävytön heittiö, ptfui! Ei olisi ensin viitsinyt pihaan ajaa ja sitten teki tämän! Mutta olipa vieraitamiehiä, oli, oli, oli vieraitamiehiä, oli, oli, oli näkijöitä tarpeeksi asti, kaikki olivat läsnä hyvät naapurit ja kylänmiehet ja Saksmannin pitkäparta ja Sikasen akka pentuineen, ja kyllä nyt on lysti ja kyllä nyt nauretaan ja rähätetään "hähä hähä hähä" ja kyllä nyt on kielet pitkällä ja vesi tippuu suupielistä ja niin ollaan kuin korpit ja silmätkin noukittaisiin turvattoman lesken päästä… rähähähä hähähähä! matki suuttunut akka toisten naurua ja kömpi ovelleen, tehden kuitenkin koko katsomolle omistetun ruman tempun, ennenkuin hävisi ovesta sisään.

Katsojat palasivat, hyvin tyytyväisinä näkemiinsä ja kuulemiinsa, takaisin kukin kotilietensä ääreen. Ukko Saksman vain jäi istumaan portailleen ja jarrumiehen leski lapsi käsivarrellaan seisomaan omalle portaalleen.

— No siinä nyt näki herra Saksmankin, miten ylpeys riivaa tuommostakin vanhaa akkaa! aloitti jarrumiehen leski sujuvasti. — Kerjuulla elää tämä Kähköskäkin toisen puolen vuotta ja toisen puolen juoksee vaivaishoidon herrojen luona mankumassa, — niin — ja issikalla häntä vain pitää kyyditä kuin parasta ruustinnaa! Se on taas ollut siellä tyttärensä luona, — niin — ja kun tytär on poliisin rouvana, niin siitä on sitten Kähköskän nokka pystyssä eikä jaksa nyyttejään laivarannasta tänne asti kantaa! He-he-he, ihan näet naurattaa kun ajattelee, miten komeasti se tahtoi ajaa pihaan ja näyttää, että näin sitä meillä tullaan poliisin rouvan kestistä Tampereelta — ja komeasti tultiinkin, niin että kuono oli lopuksi multapenkissä, he-he-he! Minä ihan annan tuolle Jehkoselle vehnäskahvit, kun se ensi kerran tästä sivu ajaa. Ei kannattaisi ylpeillä, ei kannattaisi ylpeillä Kähköskänkään — niin — viime kuussa sai meiltäkin kupillisen kahvinpapuja lainaksi, eikä ole vieläkään ollut millä takaisin maksaa, vaikka kannattaa laivoissa ja junissa matkustaa ja issikalla ajella ympäri hernemaata! Mutta kun synti ja rietas saa ihmisen sydämessä vallan, niin on se sokea, "pöyhistellen ihmiskurja on niin nurja, ettei huoli kestäkään"… tietäähän sen, kun on poliisi vävynä! Olisi jo aika Kähköskälläkin ajatella tilaansa, niinkuin veisataan, että "mistäs siis sä olet tullut vaivainen näin ylpeeksi, sull' ei mitään aluss' ollut, lopuks' kaikki katoopi, kuink' ei sua inhota komeutes korea, tiedäthän: se häviääpi, matoin ruuaks' viimein jääpi" — niin —

Jarrumiehen leski veti henkeä, huokasi, niisti nenäänsä ja pyyhki silmiään esiliinalla. Sitten hän jatkoi:

— Kummallinen on maailma tähän aikaan, ihmeellisen kummallinen — niin — mitähän tiennee? Ei se ainakaan hyvää tiedä, tietäneekö sitten pahaa, niin — Ei ole tainnut herra Saksman kuullakaan vielä sitä viimeisintä asiaa, kun näet tulee kaksintaistelu sen maisteri Wahlin ja sen entisen Jaakobsonnin pojan välillä, sen miljuneerin…?

— En minä ole vielä sitä kuullut, ilmoitti ukko Saksman ihmeissään ja totuuden mukaisesti.

— Niin, semmoinen on asia, että se Wahlin maisteri on eilen antanut manuun sille miljuneerille siitä Pastorinniemen ryökkinästä — niin —. Eikös se ole hullua, kun kaksi hullua rupeaa kaksintaisteluun kolmannesta hullusta… he-he-he? Vaikka eihän tämä olisi mikään naurun asia, tämä kaksintaistelu… Kamalaa on, kun kaksi ristittyä ihmistä ja herraa alkaa ampua toisiaan ihan välipuheen perästä ja kuuluuhan ne olevan vieraatkin miehet semmoisessa tilaisuudessa — niin — ja lääkäri ja pappi. Niin kertoivat akat tuolla torilla, että semmoinen on laki kaksintaistelussa, että kuka ensiksi kuolee, niin lääkäri sen todistaa kuolleeksi ja sitten pappi siunaa haudan siihen paikkaan — niin — mutta eikö se olekaan sanottu herroille ja muille ylhäisille, että ei sinun pidä tappaman?

— Mistäs te oikein olette sellaisia uutisia kuullut? kysyi ukko Saksman epäileväisesti.

— Voi, voi, herra Saksman, koko kaupunkihan siitä puhuu… Wahlin maisteri on itse kertonut, että hän on antanut sille miljuneerille manuun kaksintaisteluun ja ampuu sen seulaksi. Nyt kuuluu Wahlin maisteri harjoittelevan ampumaan omissa huoneissaan, ja kadulle kuuluu kuuluvan sellainen räiske, etteivät ihmiset uskalla ohi kulkea… ja semmoinen paksu ruudinsavu kuuluu pöllyävän ikkunoista — niin — kamalaa on ajatella sitä Wahlin maisteria, kun on semmoinen vanha tarhapöllö ja vielä tuollaisia asioita puuhaa… akat sanoivat sen miljuneerin tehneen jo testamenttinsa — niin — voi hyvä isä kun vellipata on unohtunut tulelle, joko lie pohjaanpalanut!

Jarrumiehen leski katosi äkkiä sisään. Lauri Saksman tuli samassa portista ja sanoi:

— No nyt sitä, isä, tulee lysti, kun ukko Wahl on ilmestynyt kaupunkiin!

— Sitähän se tuo jarrumiehen leski tuossa juuri toimitti. Tiesipä vielä kaksintaistelunkin olevan tulossa.

— Kyllä siinä perää on. Kuulin torilla akkojen siitä kaakattavan ja pistäydyin kysymässä Jaakkolalta itseltään. Jaakkola oli vähän harmissaan siitä, että asia oli jo joutunut kaupunkilaisten hampaisiin, ja kertoi, että Wahl oli eilen illalla ollut syödä hänet ja haastanut oikein kaksintaisteluunkin… mutta kyllä se ukko on vielä päivissä, jos se saa Jaakkolan suuttumaan.

Lauri istui isänsä viereen portaalle, nyppi viiksiään ja jatkoi:

— Kävin säikyttelemässä metsänvartija Tolosen, joka oli ruvennut hätyyttelemään Matti Luontoa, ja Tolonen oli aluksi hyvin koppavata poikaa, mutta kun minä aloin puhua niistä kaatuneista puista, jotka hän keväällä möi omin lupinsa Räsäselle, niin lankesi siltä luonto! Ihan oli nenänpääkin valkoisena. Ja Matti saa nyt asua rauhassa puussaan. Kävin sitten Mattia katsomassa. Oli rakentanut jonkinlaisen lavan ainakin kahden sylen korkeuteen muutamaan isoon petäjään ja lavalle havumajan. Siellä hän nyt sitten paastoaa. Elää kuin kotka pesässään.

Sikasen akka kulki hernemaan poikki portille päin tyhjä pärevasu selässään.

— Minnekäs Sikasen emäntä oikein vasun kanssa lähti? kysyi Saksman.

— Läksin tuolta Nissisen työmaalta lastuja kahvipuikseni pyytämään, sanoi akka, pysähtyen keskustelemaan. — Ei viitsi kotonakaan olla, kun tuo Kähköskä haukkuu ja säkentää seinän takana, niin ettei sitä jaksa koko päivää kuunnella. Mutta eiköhän herkeä säkentämästä kun kahvinhajua nokkaansa saapi! Vaan taitaa saada tänä päivänä minun kahviani odottaa… on se niin hävittömästi siellä minunkin kunniaani loukannut. Se on niin hävitön ihminen, että sitä ei uskoisi! On se välistä makeata ja matlakkaa, niin että luulisi, ettei ihmisellä voi tuon parempaa ystävää olla, mutta annas taas toisen kerran! Se on olevinaan vielä semmoinen unennäkijäkin. Kuulkaas, herra Saksmanni, minkälaisia unia se näkee! Yhtenä päivänä viime kesänä oli tuolta jarrumiehen lesken porstuasta kadonnut varsiluuta, ja tietäähän sen, minkälainen kotkotus tässä pihassa silloin oli! Jarrumiehen leski haukkui rosvoiksi koko talon väen, jokaisen erikseen — teistäkin sanoi, ettei sitä tiedä, vaikka olisivat nuo Saksmannit ottaneet, kun aina tässä pihalla kuikuilevat, eivätkä taida omat luudat hääviä olla… ajatelkaas, herra Saksmanni! — ja sitten oli mennyt Kähköskä hänen luokseen kertomaan nähneensä semmoisen unen, että se kadonnut varsiluuta oli muka minun porstuassani! Minun porstuassani! Ja eikös vain akka, nimittäin tuo jarrumiehen leski, tule minun porstuaani ja ala siellä hamuilla ja koluta. Minä olin juuri puuronkeitossa — oli lauantaipäivä siinä puoli kolmen korvissa, taisi olla jo kohta kolmekin — ja kuulen kolinaa porstuasta ja ajattelen, että koiratkohan siellä koluavat vai olisiko se Tiihosen sianporsas taas lähtenyt juoksentelemaan ja tullut meidän porstuaan. Aukaisen oven ja ajattelen että ajan pois, olipa tuo sitten koira tai porsas. Siinä on sinulla sitten koira tai porsas! Jarrumiehen leski on juuri ulos menossa, meidän luuta kädessä. Minä kysyn, että mitä hän meidän porstuasta hakee, ja tämä alkaa soimata minua, että olen muka pihalta ottanut hänen varsiluutansa. Kyllähän minä annoin hänelle senkin varsiluudan! Tulihan siitä oikein käsirysy, ja kun pihalle päästään ja katsotaan, niin minun luutanihan se tietysti oli. Ei ole meillä milloinkaan vierasta tavaraa tarvittu eikä haluttu. Rehellisinä on koetettu olla ja vaeltaa, vaikka on paljon murhetta ollut ja vastoinkäymistä, jaa jaa, sillä rehellisyys se maan perii, ja puuro kerkisi siinä kahakassa palaa pohjaan. Mutta Kähköskä ihmettelee siinä samassa jarrumiehen lesken hävittömyyttä, että sillä tavalla ihmisiä epäilee ja syyttää, vaikka itse oli koko sopan keittänyt. — Terveenäkö se on tämä herra Saksmanni ollut?

— Terveenähän sitä on oltu, kiitos kysymästä.

— On tainnut olla Martta-ryökkinäkin terveenä?

— Mikäpäs häntä olisi vaivannut, nuorta ihmistä.

— Niin, kyllähän nuorten kelpaa — hyvä isä, kun menee tässä päivä tarinoidessa, ja minulla on niin kiire niitä lastuja hakemaan. No hyvästi nyt sitten!

XI

Herra Tuulonen heräsi aamulla kello kahdeksan tienoissa kadulta ikkunansa alta kuuluvaan rummun pärrytykseen, joka ensin hiukan säikähdytti häntä.

Hän hypähti vuoteestaan ja avasi ikkunan, pistäen päänsä ulos.

Kadulla ei näkynyt muuta kuin vanha, ontuva ukko, joka suurta, paikattua rumpua pärryttäen marssi eteenpäin hyvin sotaisen näköisenä.

Kadunkulmaan päästyään ukko pysähtyi, päästi soittokoneestaan ankaran loppupärrytyksen ja luki sitten kovalla äänellä seuraavan julistuksen:

" Kuulutus! Huomenaamulla muutetaan kaupungin karja Sipilän niityltä Jussinpuron laitumelle. — Rahatoimikamari ".

Tiedonantonsa ensimmäisen ja viimeisen sanan lausui ukko erityisellä ponnella, pisti sitten julistuksen taskuunsa ja lähti mahtavasti rummuttaen ontumaan seuraavaan kadunkulmaan. Hra Tuulonen oli täten tutustunut kaupunkimme julkiseen "rummuttajaan" Kyllös-Pekkaan.

Kirjailija pukeutui ja lähti ulos, otettuaan käteensä pari kirjaa Yrjö Kurosen kirjastosta.

Aamu oli kaunis. Pihapuissa livertelivät linnut, vanhan haavan lehdet kahisivat tuulessa ja nurmikko tuoksui raikkaasti.

Nuori mies asettui mukavaan asentoon riippumattoon ja alkoi lukea.

Neljännestuntiin ei pihalla näkynyt ketään.

Sitten juosta sipsutteli pihan poikki puodista päin neiti Leijanen.

Hän ei näyttänyt huomanneenkaan hra Tuulosta.

Neiti Leijasen tultua aivan lähelle putosi hänen kädestään lankakerä, vierien juuri riippumaton alle.

Hra Tuulonen kiiruhti heti hyppäämään alas riippumatosta, mutta koska matto oli hieman liian korkealla, niin ei se onnistunut ensi yrityksellä.

Neiti Leijanen huudahti hiljaa huomatessaan hra Tuulosen rimpuilemisen riippumatossa ja sanoi:

— Ai, anteeksi… älkää vaivatko itseänne… mutta samassa onnistui hra Tuulosen pudottautua alas riippumatosta. Vähällä oli, ettei hän pudonnut neiti Leijasen niskaan, viimemainittu kun juuri silloin kyykistäytyi ottamaan lankakerää puun juurelta.

Kirjailija esitti itsensä, ja neiti Leijanen vakuutti syvästi punehtuen, että hänestä oli tavattoman hauskaa tutustua. Aivan samaa vakuutti omasta puolestaan mitä lämpimimmin myöskin hra Tuulonen.

Nuorten välille olisi varmaankin sukeutunut pitempikin keskustelu, ellei neiti Leijanen samassa olisi kuiskannut: "kauppias tulee" ja rientänyt nopein, kevein askelin tiehensä.

Kauppias Kuronen ei kuitenkaan ollut huomannut mitään. Hän oli tulossa kaupungilta ja oli ilmeisesti tavallista paremmalla tuulella.

Kirjailija asettui jälleen riippumattoon ja alkoi lukea. Vähitellen hänen katseensa kuitenkin siirtyi kirjan lehdiltä puitten latvoihin, joiden välitse näkyi sinistä taivasta ja pilvenhattaroita.

— Mukava tyttö! ajatteli hän, neiti Leijasta tarkoittaen. — Ehkäpä hänen kanssaan voi pitää hieman hauskaa…

Hra Tuulonen vaipui haaveilemaan. Mutta äkkiä hän muisti, mitä varten oli tähän kaupunkiin saapunut, karisti kaikki neiti Leijaseen suuntautuneet rusohohteiset haaveet ajatuksistaan ja rankaisi huikentelevaista mieltään alkamalla uudelleen ahkerasti lukea "Monte-Criston kreiviä".

* * * * *

Aamiaispöydässä tutustui hra Tuulonen neiti Anni Kuroseen.

Kirjailija oli kuvitellut neiti Kurosta omenaksi, joka mahdollisesti saattoi kasvaa korkeanlaisella oksalla, mutta havaitsi nyt suureksi pelästyksekseen, että tässä olikin nähtävästi kysymys taatelista, joka oli huikean palmun latvassa.

Neiti Kuronen oli hyvin miellyttävä, hyvin sivistynyt ja hyvin kohtelias, mutta hänellä oli merkillinen eikä suinkaan rohkaiseva tapa katsella hra Tuulosen pyöreitä, nykeröllä nenällä ja vetisenharmailla pässinsilmillä kaunistettuja kasvoja kuin kaukoputken läpi, nimittäin kääntäen kaukoputken ohuemman pään hra Tuuloseen päin, jolloin, kuten tunnettua, katseltava esine siirtyy kuin taivaanrantaan.

Neiti Kuronen jutteli siitä huolimatta vilkkaasti ja älykkäästi, melkeinpä liiankin älykkäästi kirjailijamme mielestä. Hänellä oli suuri varasto omia kokemuksia ulkomailta, sillä hän oli matkustellut paljon, ja hän osasi kertoa havainnoistaan huvittavalla tavalla, mutta kun hra Tuulonen ei ollut koskaan käynyt Maarianhaminaa edempänä, käänsi hän pian keskustelun kotoisiin asioihin. Siitä oli se seuraus, että neiti Kuronen alkoi tehdä hänen tulevaa suurta romaaniaan koskevia kysymyksiä. Kirjailija noudatti kuitenkin salaperäistä vaiteliaisuutta tuohon teokseen nähden, ja siihen hänellä kyllä olikin hieman syytä.

— Toivottavasti saatte täällä ollessanne paljon työtä tehdyksi, sanoi neiti. — Koetamme puolestamme antaa teidän olla niin rauhassa kuin suinkin.

Hra Tuulonen kiiruhti vakuuttamaan, ettei se ollut ensinkään tarpeellista. Olisi päinvastoin virkistävää seurustella niin paljon kuin mahdollista miellyttävien ja sivistyneiden ihmisten kanssa. Se lisäisi työhalua, avartaisi näköaloja ja antaisi uusia vaikutteita.

— Meidän seurassamme ette varmaankaan kovin paljon avartaisi näköalojanne, hymyili neiti Kuronen vaatimattomasti. — Mutta olemmekin järjestäneet asiat niin, että voitte työskennellä aivan häiriytymättä. Me olemme kaiket viikot mailla, huvilassa, ja kaupunkiasuntomme on vapaasti käytettävissänne. Voitte isännöidä aivan mielenne mukaan. Isä on kyllä täällä kello kuuteen asti illalla, mutta hän on omissa hommissaan ja enimmäkseen myymälän puolella. Olisimme mielellämme antaneet herra Tuuloselle yhden huoneen huvilastamme, mutta rakennus on vielä osaksi keskeneräinen…

Kirjailija tunsi ikäänkuin maan luisuvan jalkainsa alta. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen hänen ajatellessaan tulevia pitkiä, yksinäisiä viikkoja.

— Niin, sanoi rouva Kuronen. — Kun Yrjökin lähti koko kesäksi Englantiin, niin emme pitäneet kiirettä huvilan kuntoon laittamisella. Mutta toivottavasti tulee kirjailija sunnuntaisin meitä silloin tällöin tervehtimään. Neiti Leijanen ja Kalle Kannas, kauppa-apulaisemme, ovat usein sunnuntaisin siellä, kun ilma on kaunis.

Hra Tuulonen kiitti lämpimästi ja vaipui surumielisiin ajatuksiin.

— Se on ollut näinä päivinä merkillisen masentuneen näköinen, sanoi kauppias Kuronen, puuttuen keskusteluun ensi kerran koko aterian aikana.

— Kuka? kysyi rouva Kuronen.

— No, sepä Kalle Kannas. Ihan kuin olisi voinsa myönyt ja rahansa hukannut. Ei se ole ensinkään hänen, tapaistaan…

— Onneton rakkaus! sanoi neiti Kuronen.

— Hm, murahti isäukko. — Tai huono ruuansulatus. Mutta tottapahan siitä toipuu, kun on aikansa päätään riiputtanut.

Aamiaisen jälkeen lähtivät rouva ja neiti Kuronen huvilalle. Hra Tuulonen käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessaan ja mietti asemaansa.

Hän ei ollut vielä ehtinyt päästä mihinkään päätökseen, kun palvelustyttö parin tunnin kuluttua kävi pyytämässä häntä aamupäiväkahville ruokasaliin.

Siellä valkeni hra Tuulosen maailmankatsomus taas melkoisesti, sillä pöytätoverinaan oli hänellä neiti Leijanen, joka mitä rakastettavimmalla tavalla hoiti emännän tehtäviä. Hra Tuulonen, joka pari tuntia takaperin oli samassa pöydässä tuntenut itsensä arveluttavan pieneksi ja köykäiseksi neiti Kurosen kriitillisen katseen edessä, varmistui taas silmänräpäyksessä neiti Leijasen seurassa siksi maailmanmieheksi, mikä hän epäilemättä varsinkin tällaisella maalaispaikkakunnalla oli.

Neiti Leijanen oli puolestaan suorastaan suloinen. Hänen koko olennostaan henki ihaileva arkuus ja arka ihailu hra Tuulosen väkevää ja voimakasta runoilijapersoonallisuutta kohtaan, ja se kaino, vaatimaton tapa, jolla hän ilmitoi sydämensä syvyydessä jo pitkän aikaa piilleen salaisen toivomuksen päästä vielä joskus kauas, kauas pois näistä ahtaista oloista ja näiden pikkumaisten ihmisten keskuudesta kauniiseen, iloiseen, vapaaseen maailmaan, teki melkeinpä liikuttavan vaikutuksen.

Nopeasti, oi nopeasti kiiti se puolituntinen, joka neiti Leijasella oli käytettävänään kahvilomakseen. Hra Tuulosen innokkaista pyynnöistä huolimatta hän ei kuitenkaan uskaltanut viipyä kauempaa, huomauttaen että "ukko on niin hirveän tarkka tällaisissa pikkuasioissa", mutta hän lupasi kuitenkin tulla illalla kävelemään hra Tuulosen kanssa ja puristi lähtiessään hra Tuulosen kättä hieman alakuloisesti hymyillen ja pienillä, pyöreillä poskillaan kaino punastus.

— Ehkäpä nämä arkipäivät sentään menevät, kunhan järjestetään, ajatteli hra Tuulonen.

Ja hyvinhän ne menivätkin. Hra Tuuloselta kului viikko kuin Muhametin paratiisissa. Hän nukkui hyvin, söi hyvin ja kuherteli — meidän täytyy valitettavasti jo käyttää tätä sanaa — neiti Leijasen kanssa. Tyttö oli tosin vielä hiukan kaino ja arka, mutta arkuus näkyi vähenevän nopeasti päivä päivältä.

— Ei kuitenkaan tämän pitemmälle! ajatteli hra Tuulonen joka ilta, palattuaan saattamasta neiti Leijasta hänen kotiinsa ja keskusteltuaan tämän pirteän neitosen kanssa taiteista, runoudesta, kuutamon vaikutuksesta ihmismieleen, kukista, tähdistä ja sielujen sympatiasta.

Meidän on kuitenkin, väärinkäsitysten välttämiseksi, annettava hra Tuuloselle se tunnustus, ettei hän hetkeksikään unohtanut suurta päämääräänsä. Hän oli tosin vielä hietikolla palmun juurella, ja palmu oli korkea, mutta juuri siinä hän erosi useista muista runoilijoista, että vaikeudet vain kannustivat ja karaisivat häntä, ja kun taateli oli vähintäänkin 50,000 markan arvoinen — ukko Kurosen kuoltua vieläkin arvokkaampi — niin kannatti hänen mielestään lähteä kiipeämään puuhun vaikka kynsin ja hampain.

Aivan joka ilta ei hän sentään neiti Leijasta saatellut. Eräänä päivänä hän lähti seurahuoneelle tervehtimään ystäviään rakennusmestareita.

Nämä suuresti kunnioitettavat kansalaiset ottivat hra Tuulosen vastaan ihastuksen horinalla. Rakennusmestarien suosikki rämpytteli taas niitä kahta kappaletta, jotka hän osasi soittaa pianolla, jonka jälkeen ryhdyttiin laajoihin ja voimaperäisiin lauluharjoituksiin. Rakennusmestarit olivat mielikarvaudekseen unohtaneet kaikki muut hra Tuulosen laulut paitsi tuon jylhässä yksinkertaisuudessaan ja vakaumuksen syvyydessä mahtavasti vaikuttavan hymnin "Eipä meittiä". Sitä olivatkin rakennusmestarit sitten vedelleet ainakin viisisataa kertaa. Kello yhden aikaan yöllä lähti kuoro jaloittelemaan, ja havaittuaan, ettei minkäänlaisia järjestyksenvalvojia ollut läheisyydessä, viritti se järisyttävällä äänen voimalla keskellä katua laulun:

"Suutarin on suuri parta…"

Tähän vastasi hyvinharjoitettu kvartetti kadun toisesta päästä:

"Koska meill' on nyt joulu. Juhla armas lapsien…"

Sieltä oli tulossa joukko kaupungin herroja, jotka olivat olleet pienellä illallisella seuraklubilla ja olivat nyt kotimatkalla, hyvin virkistyneinä niin ruumiin kuin hengenkin puolesta.

Molemmat lauluseurat tervehtivät toisiaan lauluilla. Senjälkeen päätettiin toimeenpanna leskenjuoksu. Osanottajat järjestyivät pareiksi. Lihava rakennusmestari Retunen joutui leskeksi, ja hänen huudettuaan: "Viimeinen pari ulos!" lähtivät rakennusmestari Mattila ja raatimies Johansson juoksemaan.

Rakennusmestari Retunen osoittautui suuresta vatsastaan huolimatta kaikkien ihmeeksi melkoisen hyväksi juoksijaksi ja oli jo saamaisillaan kiinni Johanssonin, kun viimemainittu äkkiä pyörähti erääseen palokujaan, huutaen mennessään:

— Juokse, Mattila, Sikilän pihan kautta minua vastaan! Kaikki kolme hävisivät näkyvistä. Silloin ehdotti klubilaisten pisin mies, proviisori Brändvik:

— Juostaan me nyt niitä piiloon!

Tämä sukkela esitys hyväksyttiin riemulla, ja miesjoukko lähti juoksemaan laivarantaan päin.

Hetken kuluttua saapuivat edelliset juoksijat takaisin. Retunen oli kuin olikin saanut kiinni Johanssonin ja palasi nyt hänen kanssaan käsikoukussa, Mattilan kävellessä leskenä perässä.

Kolmikon suuttumus oli vilpitön ja suuri, havaitessaan, minkä halpamaisen jutkun toiset olivat heille tehneet. Ilmaistuaan äänekkäästi vastalauseensa he kaatoivat erään lahon portinpatsaan ja lähtivät kotiinsa.

XII

Oli sunnuntai. Aamupäivä.

Kirjailija Tuulonen oli laittautunut sunnuntaikuntoon ja lähti laivarantaan, josta höyrypursi Sirkka veisi hänet Kurosen huvilalle.

Laivalle saapuivat myöskin neiti Leijanen ja Kalle Kannas.

Neiti Leijanen tuli purren perään ja oli pian vilkkaassa keskustelussa hra Tuulosen kanssa, mutta alakuloisen näköinen Kalle Kannas meni, tervehdittyään kirjailijaa niukalla lakinkohotuksella, keulaan ja pysyi siellä koko matkan.

Kurosen huvila oli kauniilla paikalla, mutta siitä oli vasta rakennuksen toinen pää kunnossa.

Pihamaa ja puutarha olivat sitävastoin täydessä järjestyksessä, sillä kauppias Kuronen oli ostanut vanhan, hyvinhoidetun huvilan, rakennuttaen siihen vain uuden asuinrakennuksen.

Huvilalla saivat vieraat ensimmäiseksi sen tiedon, että kauppias Kuronen vaimoineen ja tyttärineen oli lähtenyt puolen peninkulman päässä olevaan kauppias Salinin huvilaan, jonne kauppias Salin itse oli moottorivenheellään käynyt heitä hakemassa. Mutta he olivat antaneet palvelusväen toimeksi saattaa perille vilpittömän toivomuksen, että vieraat olisivat tästä huolimatta ihan niinkuin kotonaan.

— Kiitoksia paljon! ajatteli hra Tuulonen harmistuneena.

Eikä suinkaan suotta.

Hän oli varustautunut tänä päivänä aloittamaan ensimmäisten piirityshautojen kaivamisen sen linnoituksen ympärille, johon hänen tuleva puolisonsa oli varustautunut. Häntä oli laivassa salaa harmittanut, että neiti Leijanenkin oli "tuppautunut" mukaan, sillä viimemainitun läsnäolo vaikuttaisi häiritsevästi hänen suunnitelmiinsa, mutta nyt hän tunsi harminsa keskellä kiitollisuutta neiti Leijasta kohtaan, jonka läsnäolo pelasti hänet kuolettavan ikävästä päivästä.

— Tämähän on aivan kuin minun järjestelmällistä karttamistani! soimasi Kauno Tuulonen ajatuksissaan herrasväki Kurosta. — Ensin saan olla yksin koko viikon kaupungissa, tuo keikaileva tytönletukka ja sivistymättömät talonhuijarit ainoana seuranani, ja sunnuntaiksi puikkivat vieraisille!

Hra Tuulonen ryhtyi nyt korvaamaan edes vähäiseksi osaksi vahinkoaan pitämällä innokkaasti seuraa neiti Leijaselle.

Kalle Kannaksesta ei heillä ollut mitään haittaa, sillä tämä surullisen haahmon ritari hävisi kohta valokuvauskoneineen ja murheellisine mielialoineen kiertelemään metsää ja kallioita sillä niemellä, jolla huvila oli.

Neiti Leijanen oli sunnuntaipuvussaan ja tukka huolellisesti käherrettynä vielä viehättävämpi kuin arkipäivinä. Hän puhui paljon ja nauraa kikatti iloisesti jokaiselle sanalle, minkä kirjailija suustaan päästi. Hra Tuulonen jäi itsekin välistä ihmettelemään, mitä merkillisen lystillistä ja sukkelaa hän olikaan mahtanut lausua, riehahtelevan toverinsa purskahtaessa niin hillittömään nauruun.

Päivällistä syötiin kolmisin. Neiti Leijanen ja hra Tuulonen ylläpitivät vilkasta, henkevää keskustelua luonnon kauneudesta, maalaiselämän eduista ja varjopuolista, suurkaupunkielämän ihanuudesta ja pikkukaupunkielämän naurettavasta mitättömyydestä. Kalle Kannas oli aivan vaiti tai naurahti kohteliaasti, mutta hieman vaisusti, kun kirjailija lausui jonkin väittämän, joka silminnähtävästi oli sukkeluudeksi tarkoitettu.

— Herra Kannas on viime aikoina ollut niin hirveän hiljainen, sanoi neiti Leijanen, joka alusta alkaen oli ollut selvillä siitä, että työtoverinsa surumielisyys oli mustasukkaisuutta hänen takiaan ja joka mielessään suuresti nautti toisen sydämentuskista.

— Varmaankin se johtuu huonosta ruuansulatuksesta, kuten kauppias Kuronen arveli. Minä suosittelisin herra Kannakselle kasvisruokia tai pientä paastoa, neuvoi kirjailija suopean leikillisesti.

Kauppa-apulainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja avasi jo suunsa antaakseen pisteliään vastauksen, mutta malttoi sitten mielensä ja vastasi rauhallisesti:

— Olen nukkunut viime aikoina hiukan huonosti ja olen siitä syystä ehkä vähän väsynyt.

— On omituista, mikä teille pikkukaupunkilaisille oikeastaan voisi unettomuutta aiheuttaa? Sehän on sellainen kulttuuritauti, josta luulisi ainakin teidän, herra Kannas, säilyneen! sanoi kirjailija Tuulonen, hieman sääliväisen hymyn väreillessä hänen pyöreillä, itsetietoisilla kasvoillaan.

— Niin, todellakin! huudahti neiti Leijanen, helähtäen iloiseen nauruun.

— Jollei tuo ole jokseenkin peittelemätön letkaus minun koulunkäymättömyydestäni, ajatteli Kalle Kannas, niin sitten ei mikään. — Mutta olkoon.

Eikä hän sitten puhunut enää sanaakaan päivällispöydässä.

Päivällisen jälkeen täytyi kirjailijan välttämättömästi nukahtaa. Hän oli tottunut pitämään perusteelliset ruokalevot, eikä häntä haluttanut uhrata tätä suurta nautintoa neiti Leijasen takia. Hän siis pyysi anteeksi neitoselta, että hänen täytyi mennä hetkiseksi lepäämään, ilmoittaen päätään kivistävän.

Neiti Leijanen lausui valittelunsa kirjailijan pahoinvoinnin johdosta ja tarjoutui parantamaan hänen päänsä käsilaukussaan olevilla pulvereilla, joita hän itse samanlaisissa tapauksissa käytti, mutta hra Tuulonen kieltäytyi niitä nauttimasta, ilmoittaen pulverien olevan vahingollisia hänen sydämelleen.

Koska neiti Leijanen luonnollisesti kaikkein viimeiseksi olisi tahtonut vahingoittaa hra Tuulosen sydäntä, tyytyi hän kohtaloonsa. Kirjailija laskeutui levolle tuuhean koivun juurelle ja nukkui toista tuntia, jonka ajan neiti Leijanen käytti osaksi peilin edessä istumiseen, osaksi runollisiin haaveisiin.

* * * * *

Oli jo iltapäivä.

Ilma tuntui vähän viileämmältä. Tuuli, joka myöskin oli ollut päivällislevolla, heräsi ja lehahti lentämään. Aurinko oli kiertänyt metsäisen vuoren taa, mutta ilmestyi nyt sen toiselta puolen näkyviin, lähempänä taivaanrantaa kuin vuoren taakse purjehtiessaan.

Hra Tuulonen heräsi, ojenteli puutuneita jäseniään, haukotteli ja katsoi kelloaan. Kuluisi vielä pari tuntia, ennenkuin "Sirkka" saapuisi laituriin, viedäkseen sunnuntaivieraat takaisin kaupunkiin.

Koska kirjailija tunsi suuresti virkistyneensä, lähti hän etsimään neiti Leijasta. Tämä ei ollutkaan vaikeasti löydettävissä, sillä hän istui rakennuksen toisella puolen olevassa amerikkalaisessa keinussa, hyräillen hentomielisiä säveliä.

— Onko herra Tuulosen pää nyt terveempi? kysyi neitonen osaaottavasti.

Kirjailija ilmoitti käänteen parempaan päin tapahtuneen, mikä tieto suuresti ilahdutti toista.

— Ehkä lähtisimme kävelemään tuonne rannalle päin? ehdotti kirjailija.

Jos hän olisi pyytänyt neiti Leijasta kanssaan maailman ääriin, olisi tämä suostunut silmää räpäyttämättä. Vielä vähemmän voi hänellä siis olla mitään väittämistä esitettyä vaatimatonta retkeilysuunnitelmaa vastaan.

Aluksi he kävelivät rantaan päin vievää tietä pitkin, mutta poikkesivat sitten eräälle niitylle, jolla kasvoi kauniita kukkia. Neiti Leijanen keräsi pienen, sievän kukkakimpun ja pisti sen hra Tuulosen rintaan, napinläpeen. Napinläpi sattui olemaan juuri kirjailijan sydämen kohdalla, mutta sehän oli räätälin syy eikä neiti Leijasen.

Käveltiin äänettöminä halki niityn ja noustiin aidan yli. Aidan takana oli kantoinen aho, jonka toisella reunalla kasvoi lehtimetsää, ja lehtimetsän takana, järven rannalla, oli rosoinen, pensaita ja pieniä mäntyjä kasvava kallio.

— Neiti Leijanen on niin totinen, huomautti kirjailija äkkiä.

Puhuteltu loi katseensa maahan. Emme ole aivan varmat siitä, mutta pidämme kuitenkin sangen todennäköisenä, että neitosen rinnasta samalla kohosi pieni, aivan pieni huokaus.

— Onko neiti Leijasella ikävä? jatkoi kirjailija tutkimustaan.

— Oh… on… tai ei… en tiedä itsekään… sopersi neiti Leijanen hiljaa.

Kirjailija huiski kepillään poikki päivänkakkaroita, joita sillä kohdalla kasvoi erittäin runsaasti, ja ajatteli, että mitähän tässä oikein olisi tehtävä.

Koivikossa niukahdutti neiti Leijanen pienen jalkansa. Ei tosin ensinkään vaarallisesti, mutta kuitenkin sen verran, että hän alkoi kävellä yhä vaivalloisemmin ja vihdoin, heidän päästyään tuon äskenmainitun kallion juurelle, vaipui istumaan rantakivelle ja valitti, ettei hän voinut kävellä kauemmaksi.

— Oi voi, miten koskee! valitti neito.

— Jos minä hieroisin teidän nilkkaanne, esitti kirjailija.

— Voi voi, ei teidän pidä vaivata itseänne minun tähteni!

Nuori mies vakuutti, ja aivan totuudenmukaisesti, ettei se ole hänelle mikään vaiva, vaan päinvastoin ilo. Tältä kannalta katsottuna esiintyi asia tietysti koko lailla uudessa valossa, mutta oli kuitenkin vielä eräs seikka, johon neitosen mielestä oli ehkä kiinnitettävä huomiota ennen asian lopullista ratkaisua:

— Mutta jospa se ei ole sopivaa? kuiskasi hän.

Tämä oli hra Tuulosen mielestä kovin lapsellinen pelonaihe, sillä, kuten hän huomautti, tässä ei ollut ketään syrjäisiä näkemässä, joten kenenkään sopivaisuudentunteet eivät voineet tulla loukatuiksi.

— Mutta… olettehan te kuitenkin herra… ja mies…

Tietysti. Hra Tuulonen oli jos kukaan herra ja mies, sanalla sanoen herrasmies. Mutta herrasmiehenä hän tietysti tiesi varsin hyvin, mikä on sopivaa, mikä ei.

— Meidän kesken, huomautti hän, eivät tietysti tarvitse mitkään joutavanpäiväiset muodollisuudet tulla kysymykseen.

Neiti Leijaseen sanat "meidän kesken" vaikuttivat kuin hieno, hyväilevä sähkövirta, joka värähdytti hänen notkeata vartaloaan hiusneuloista kengän korkoihin saakka. Hän ei enää väittänyt vastaan, vaan riisui matalan, soljella kiinnitettävän kengän vasemmasta jalastaan, ja hra Tuulonen alkoi hieroa hänen nilkkaansa. Alussa neitonen hieman kiljahteli, mutta tottui sitten.

— Alkaa jo tuntua vähän paremmalta, sanoi hän hetken kuluttua.

Tuuli kahisi kalliolla pensaissa, männynkäppyröissä ja risukoissa, heidän edessään olevalla aukealla järvenpinnalla loiskuivat, läikkyivät ja lipattivat tuhannet pienet laineet, ja aurinko heitti heleän valaistuksen edempänä olevan saaren rannalla punertavina paistaviin satavuotisten honkien kylkiin.

— Paljon kiitoksia, kyllä se jo on hyvä! sanoi neito.

— Ei, sallikaa minun vielä!… huudahti nuori mies.

Neito salli hänen jatkaa.

Hetken kuluttua sanoi kirjailija:

— Miksi te olette nyt iltapäivällä ollut niin surullinen?

— Ei se ole mitään… ettekä te voisi kuitenkaan auttaa minua, vastasi tyttö hiljaa.

— Mutta jospa sittenkin voisin! huudahti nuori mies. — Tekisin vaikka mitä, saadakseni teidät jälleen iloiseksi.

— Mitäpä te välitätte siitä, mitä tällainen tyttöparka ajattelee ja kärsii! sanoi neiti Leijanen katkera sävy äänessään. — Te voimakas ja ylpeä suuren maailman mies…!

Mutta nyt olivat viime aikoina jonkin verran turtuneina olleet runoilijavaistot heränneet nuoren miehen sydämessä melkein samankaltaisella voimalla kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi kerran näki neiti Leijasen.

— Mitäkö välitän?! huudahti hän. — Antaisin vuoden elämästäni, saadakseni teidät hymyilemään! Uhraisin kaikki, mitä minulla on, voidakseni auttaa teitä! Uhmaisin vaikka koko maailmaa, jos vain tietäisin sillä… Tässä kohden runoilija äkkiä vaikeni, sillä tyttö ikäänkuin raukeni hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa vasten, niin että napinlävessä oleva kukkakimppu rutistui, ja kuiskasi:

— Oi Kauno, minäkin olen rakastanut sinua ensi hetkestä saakka!

Sitten hän suuteli hra Tuulosta.

Ellei viimemainitulla muutenkin olisi ollut pystytukka, olisi se aivan varmaan noussut pystyyn tällä hetkellä. Ajatukset tanssivat villiä hypikepyörikettä hänen aivoissaan ja veri jyskytti ohimoissa, tuntuen kuin hurjassa tahdissa toistavan hänen korvissaan ilkkuvaa: "Nyt sinä olet kiikissä… kiikissä kiikissä kiikissä kiiiiii — iiiiii — iiii — iikissä…"

Nuori mies istui aivan tyrmistyneenä, tyttö vielä puoleksi kivellä, puoleksi hänen sylissään. Tytön jalka oli yhä edelleen hänen kädessään.

Vihdoin tyttö irroitti hiljaa jalkansa ja otti näin vapaaksitulleen käden omaansa.

* * * * *

Kalle Kannas oli päivällisen jälkeen kierrellyt niityillä ja metsissä, hävittänyt erään variksenpesän ja ottanut sieltä täältä valokuvia.

Hän oli täten vähitellen saapunut metsänreunassa olevalle kalliolle, istahtanut muutaman suuren katajapensaan juurelle varjoon ja antanut katseensa harhailla ulapalla.

Kuinka kauan hän näin oli istunut, valokuvauskone polviensa välissä, sitä ei hän olisi osannut sanoa, kun alhaalta rannalta kuului ääniä ja hän huomasi neiti Leijasen ja hra Tuulosen saapuvan.

Ensin oli Kalle Kannas aikonut nousta ja poistua toisten huomaamatta, mutta nähtyään neiti Leijasen jalkaansa valitellen istuutuvan kivelle, ei hän katsonut paikanvaihdosta tarpeelliseksi, siirtyihän vain hieman lähemmäksi katajapensasta, etteivät toiset huomaisi häntä.

Täten hän joutui edelläkerrotun kohtauksen todistajaksi alusta loppuun, ainoastaan parinkymmenen metrin päässä.

Mitä neiti Leijanen hra Tuuloselle kuiskasi, sitä ei hän kyllä kuullut, mutta sen paremmin hän näki, mitä sitten seurasi.

Ensin hän katui sitä, että oli jäänyt paikoilleen, sillä hänestä tuntui ilkeältä, että hän, vaikkapa tahtomattaankin, oli joutunut tuollaisen kahdenkeskisen kohtauksen syrjästäkatsojaksi. Mutta samassa silmänräpäyksessä välähti hänen mielessään ajatus, joka melkein huumasi hänet. Hän käänsi vähän konettaan ja painoi nappia. Kuului hiljainen näpsähdys, joka kokonaan hukkui tuulen huminaan, ja alempana oleva pari oli tullut valokuvatuksi juuri tärkeimmällä hetkellä.

Hetken kuluttua nousivat alhaalla olevat seisomaan. Kalle Kannas näki heidän lähtevän kävelemään eteenpäin pitkin rantahietikkoa. Neiti Leijanen, joka ei enää ensinkään ontunut, nojautui kiinteästi herra Tuuloseen. Minuutin kuluttua he olivat kadonneet näkyvistä.

Oli hyvä, ettei kukaan ollut tällä hetkellä jossain toisessa piilopaikassa valokuvaamassa Kalle Kannasta itseään, sillä kuva olisi näyttänyt tämän järkevän ja tyyniluontoisen kauppa-apulaisen esittämässä yksinään rantakalliolla jonkinlaista hurjaa, riemuitsevaa sotatanssia, jollaista varmaankin julmat ihmissyöjät esittävät padan ympärillä, odottaessaan vihollisensa kypsymistä, se kuitenkin erona, ettei tanssivalla ihmissyöjällä todennäköisesti ole kädessään valokuvauskonetta.

Puolen tunnin kuluttua meni Kalle Kannas, poikkeamatta enää huvilalle, laiturille "Sirkkaa" odottamaan. Hän istui laiturin reunalla, silitellen silloin tällöin hellästi pientä, siroa konettaan, jupisten ja naurahdellen itsekseen kuin hölmö.

Kului vielä neljännestunti, ennenkuin "Sirkan" huuto kuului Palvionniemen takaa.

Laivan laskiessa rantaan saapuivat laiturille myöskin neiti Leijanen ja hra Tuulonen. Tyttö oikein säteili onnesta, mutta kirjailija, vaikka hymyilikin aina häntä puhutellessaan, näytti hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi vaivannut päätään jollain vaikealla laskuopillisella esimerkillä.

Pari meni laivan peräosaan, mutta Kalle Kannas asettui pannun viereen katselemaan, miten hikinen ja rasvainen koneenkäyttäjä, jonka nenä oli aivan noessa, puuhasi koneensa ääressä.

Kaupungin rannassa kysyi onnellinen Julia-neiti Kalle Kannakselta, jotain sanoakseen ennenkuin erottiin:

— No onko herra Kannas nyt saanut paljon hauskoja kuvia uudella koneellaan?

— En tiedä, vastasi Kalle. — Olen vielä tottumaton käsittelemään tätä. Mutta toivottavasti edes yksi kuvista on onnistunut…

Aavistamatta tässä viattomassa vastauksessa piilevää hirveää salaisuutta kirjailija lähti saattamaan neiti Leijasta kotiin, mutta Kalle Kannas kiiruhti juoksujalkaa asuntoonsa kehittämään ottamiaan levyjä.

XIII

Aurinko laski.

Hiljaisuus levittäytyi yli kaupungin.

Viimeisetkin ihmiset, jotka olivat ikävystyneen näköisinä istuneet kirkkopuiston penkeillä tai seisoskelleet laivarannassa laivoja katselemassa, olivat lähteneet kotiinsa nukkumaan.

Taivaalle keräytyi harmaita pilviä, ennustaen sadetta, ellei heti, niin ainakin huomiseksi.

Kauppias Jaakkola, joka oli saanut myymälänsä muutos- ja korjaustyöt loppuunsuoritetuiksi lauantai-iltaan mennessä, oli ollut päivällisellä Pastorinniemessä ja illallisella rehtori Peranderin luona, väitellyt rehtorin kanssa valtiollisista asioista, sanonut rehtorin alettua haukotella hyvää yötä ja lähtenyt kotiin.

Koska ilta oli lauha eikä Jaakkola koskaan ollut pelännyt pientä kastumista, eivät taivaan merkit ensinkään vaikuttaneet hänen päätökseensä kävellä puolituntia pitkin kaupunkia ennen nukkumaan menoaan.

Astuttuaan ulos rehtori Peranderin talon portista hän huomasi Arkun portinviereisessä ikkunassa ukko Saksmanin valkoisen parran. Hän poikkesi siis tervehtimään vanhaa tuttavaansa ja kysyi, eikö hänenkin alkaisi jo olla aika mennä nukkumaan.

— Ei ole paljon enää nukkumisesta väliä näin vanhemmalla puolen ikää, sanoi ukko. — Mikä onkin varsin paikallaan, sillä haudassa saa kuitenkin nukkua oikein tarpeekseen. Olen tässä muuten pitänyt jo tuntikauden silmällä sitä miestä, joka pitää sinua silmällä.

— Mitä ihmettä? kysyi kummastunut rautakauppias.

Ukko Saksman alensi vähän ääntään ja sanoi:

— Etkö ole huomannut, että ukko Wahl vakoilee sinua? Me olemme jo parina kolmena päivänä panneet sen merkille, sinun käydessäsi tuolla Peranderin luona. Nytkin se peijakkaan huuhkaja on istunut tikapuillaan koko sen ajan, minkä olet ollut Peranderilla. Teillä näyttää olevan selvittämättömiä asioita keskenänne! sanoi ukko ja hymyili kuin vanha susi.

— Antaa hänen vakoilla, sanoi Jaakkola. — Minä en sittenkään ryhdy kaksintaisteluun hänen kanssaan.

Annettuaan ukko Saksmanille tämän vakavan ja rauhoittavan lupauksen Jaakkola lähti jatkamaan matkaansa, vilkaisten kuitenkin vähän ajan kuluttua taakseen nähdäkseen, hiipikö ukko Wahl hänen kintereillään. Mutta kilpakosijaa ei näkynyt.

* * * * *

Palotorni oli pienoisella töyräällä kaupungin laidassa. Siitä oli se etu, ettei torninvartian tarvinnut katsella ympärilleen, kuten sellaisissa torneissa, jotka ovat keskellä kaupunkia, vaan suoraan eteensä. Kaupunki oli silloin kuin tarjottimella hänen edessään.

Torninvartia Nissinen seisoskeli päivät torninsa kaidepuuhun nojaten ja syljeskellen reunan yli maahan. Yövuorossa ollessaan hän sitä vastoin laskeutui pitkälleen ja nukkui aamuun asti. Jos tulipalo syttyi yön aikana, niin juoksi palavasta rakennuksesta joku paitasillaan oleva henkilö tornin juurelle ja huusi:

— Nissinen, Nissinen! Meillä palaa!

Ja oitis Nissinen kapsahti jaloilleen, otti naulasta suuren vaskitorven ja alkoi törähytellä peloittavia, tulta ja savua julistavia säveliään, jotka saivat koko kaupungin jalkeille, herättäen viimein kellonsoittaja Koposenkin, vaikka viimemainittu olikin erittäin sikeäuninen. Kellonsoittaja Koponen veti heti housut jalkaansa ja kiiruhti läppäämään kirkonkelloja. Juhlallisen kaamea oli silloin näytelmä: mahtavat keltaisenpunaiset liekit syöksyivät mustalle taivaalle, lennättäen miljoonia kipinöitä, valkomekkoisia palokuntalaisia juoksi pitkin katuja, Nissinen puhalsi torveensa kuin tuomiopäivän pasuunaan: "tuut — tuut — tu-uuut!" ja Koponen läppäsi kirkontornissa hätäkelloa: "päm päm, päm päm, päm päm!" Joskus ehti sikeäuninen Koponen kylläkin ottamaan osaa näytelmään vasta palon loppuessa, mutta kaupunkilaiset olivat kuitenkin tyytyväiset tällaiseen jälkisoittoonkin, joka arvokkaalla tavalla lopetti öisen tilaisuuden.

Kerran vain sattui Koposelle paha erehdys: yöllä oli pääkaupunkilainen auto saapunut kaupunkiin ja törähytteli Koposen ikkunan alta ajaessaan torveensa "tuut tuut tuut!" aivan samanlaisella äänellä kuin Nissisen palotorvi. Koponen sattui nukkumaan niin keveästi, että heräsi heti. Ehkäpä vaikutti siihen sekin seikka, että torvi törähti juuri hänen ikkunansa alla. Koponen juoksi heti kirkontorniin ja alkoi läpätä. "Päm päm, päm päm, päm päm!" kaikui yli hiljaisen, nukkuvan kaupungin. Nissinen heräsi tornissaan ja alkoi puhaltaa: "tuut-tuut — tu-uut!" Ihmiset juoksivat puoleksi pukeutuneina palotornin juurelle ja huusivat: "Nissinen hoi, missä palaa?" Nissinen huusi vastaan: "En minä tiedä, kysykää Koposelta, se alkoi läpätä!" Ihmiset juoksivat halki kaupungin kirkolle ja huusivat: "Koponen, kuule Koponen! Älä rämpytä niin vietävästi, että kuulet kun sinulta kysytään!" Koponen keskeytti läppäämisensä, pisti päänsä ulos tornin ikkunasta ja huusi: "Häh?"

— Missä palaa? huusi väkijoukko.

— Hiidestäkö minä tiedän! kiljui Koponen. — Kysykää Nissiseltä!

— Nissinen sanoi, että sinä olit alkanut läpätä ensin!

— Enpäs alkanut, Nissinen tuuttasi ensin! kiisti Koponen, veti päänsä takaisin ja jatkoi kiivaasti työtään: "päm päm, päm päm!"

Vähitellen päästiin kyllä selville siitä, mistä erehdys johtui, mutta paljon oli vielä puuhaa, ennenkuin saatiin Nissinen lopettamaan toitotuksensa ja Koponen pämpätyksensä. Senjälkeen tuli Koponen niin varovaiseksi, ettei koskaan mennyt läppäämään, ennenkuin oli käynyt palopaikalla ja nähnyt talon olevan ilmitulessa.

* * * * *

Palotornin alapuolella oli suuri vaja, jossa kaupungin rakennusmestarin työmiehet suorittivat kaikenlaisia kirvesmiehen ja puusepän töitä. Vajan lattia oli täynnä laudanpätkiä, höylänlastuja ja muuta rojua. Nurkassa oli pari vanhaa, suurta höyläpenkkiä. Vajan ovet olivat tavallisesti auki yöt päivät, koska avain oli kadonnut pari vuotta sitten, eikä vajassa sitäpaitsi ollut mitään sellaista, joka olisi voinut varkaalle kelvata. Palotorni oli tämän vajan toisessa päässä.

Kulkiessaan palotornin ohi kurkisti Jaakkola sisään vajan ovesta, mutisi "huono järjestys!" ja sytytti sikarinsa, heitti tulitikun maahan ja jatkoi matkaa kotiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän jo nukkui sikeästi.

Keskiyön aikana juoksi pitkin katuja kauppias Kinnusen renki, lyöden nyrkillään ikkunalautoihin ja huutaen:

— Palotorni on tulessa!

Tämä kaamea uutinen sai muutamassa minuutissa koko kaupungin jalkeille. Kellonsoittaja Koponenkin heräsi, juoksi palotornin luo ja nähtyään vajan palavan kiiruhti takaisin kirkolle läppäämään. "Päm päm, päm päm, päm päm!" soi hätäkello hirmuisesti.

Talonomistajien renkejä ja ajomiehiä karahutteli paikalle vesitynnyreineen. Palokuntalaisia juoksi valkoinen mekko yllään ja keltainen nauha lakissaan. Palomestari saapui klubilta ja hänen punainen hattunsa vilahteli hetki hetkeltä kasvavassa väkijoukossa. Kolisevia ruiskuja tuotiin paikalle vapaaehtoisen palokunnan jonkin matkan päässä olevasta varastohuoneesta, letkuja asetettiin paikoilleen ja joku suihku suunnattiin jo tuleenkin, joka mahtavana suilakkeena loiskahteli korkeuteen vajan ovesta kuin tultasyöksevän lohikäärmeen hehkuva kieli.

— Mutta missä on Nissinen? kuului huuto väkijoukosta.

— Niin, missä on Nissinen?

— Hyvä isä, Nissinen on varmaankin palanut!

— Se on yrittänyt yksin sammuttaa ja hukkunut tuleen!

Koko läsnäoleva kansanpaljous oli silmänräpäyksessä vakuutettu siitä, että Nissinen oli kuollut sankarikuoleman liekeissä. Akat voivottelivat ja itkivät.

— Voi sitä Nissistä, kun semmoinen loppu piti hänellekin tulla!

— Koko ikänsä hän muita tulenvaarasta varjeli ja vartioi, mutta tuleen piti hänen poloisen itsensä lopuksi hukkua!

Silloin eräs pöhkönnäköinen poika sanoi:

— Vaan jospa se vielä nukkuu tuolla tornissa?

— Pitää huutaa, että se heräisi! sanoi muuan mies, joka heti hyväksyi pojan katsantokannan.

Ja kansanpaljous koroitti äänensä ja huusi:

— Nissinen, Nissinen! Torni palaa!

Liekit nuoleskelivatkin jo palotornin vajanpuoleista kylkeä.

Nissinen oli iltapäivällä, ennen vartiovuorolleen tuloa, ollut vävynsä Jussi Kemppaisen luona. Vävy oli tarjonnut appiukolleen useita väkevänlaisia kahvipunsseja, joista oli se seuraus, että palovartia nyt nukkui tavattoman sikeästi…

Hän oli kyllä jo jonkin aikaa unensa läpi hämärästi kuullut jotain melskettä ympäriltään, mutta ei ollut vielä jaksanut herätä. Väkijoukon tärisyttävä huuto sai hänet vihdoinkin hereille.

Nissinen kuuli alhaalta ankaran kohinan, yö oli muuttunut valoisaksi kuin päivä, kirkkaat liekit leimahtelivat aivan tornin vieressä ja ilma tuntui kuumalta. Mutta yli kaiken melun, yli hevosien hirnuminen, yli palomestarin kiljumisen, yli ruiskujen ja vesitynnyrien kolinan ja yli tulen kohinan ja räiskeen kuuli palovartia väkijoukon huudon, joka oli kuin meren pauhu: "Nissinen, Nissinen, torni palaa!"

Silloin kapsahti Nissinen jaloilleen, näki vajan palavan ja lieskan leimuavan pitkin tornin toista kylkeä ja kuuli kellonläppäyksen kirkontornista. Ja silloin tempasi Nissinen palotorven naulasta, veti keuhkonsa ilmaa täyteen ja nosti torven huulilleen. Hänen poskensa pullistuivat hirmuisesti ja palotorvi alkoi mylviä:

— Tuut—tuut—tu-uut!

— Nissinen on vielä tornissa! huusi riemuitseva väkijoukko.

— Tuut—tuut! mylvi Nissisen torvi.

— Nissinen, tule sukkelaan alas tornista! huusi huolestunut väkijoukko.

— Tuut—tuut—tuut—tu-uut! vastasi Nissinen.

— Ei se pääse enää alas tornista — portaat jo palavat! huomautti se äskeinen pöhkönnäköinen poika.

— Voi hyvä isä, nyt se Nissinen palaa kuitenkin sinne! parkuivat akat.

— Hyppää alas sieltä tornista! huusi palomestari. — Muuten palat sinne kohta!

Nissinen oli nyt itsekin huomannut tilansa vaarallisuuden ja lakannut toitottamasta. Hän lähti tulemaan alas portaita, mutta lieska löi jo sieltä häntä vastaan.

Kuullessaan palomestarinsa komennon Nissinen kurkisti yli kaiteen ja vastasi:

— En minä uskalla hypätä, minä katkaisen jalkani ja niskani.

— Tänne palopurjeita! huusi palomestari.

Silloin huomattiin, ettei palopurjeita oltu tuotukaan paikalle. Kun palotorni oli yksinäisellä paikalla, ei tarvinnut mitään palopurjeilla suojella.

Palomestari puhkesi voimakkaisiin sadatuksiin, joiden vaikutuksesta muutamia valkomekkoisia lähti juoksemaan varastohuoneelle päin.

Sinne oli kuitenkin matkaa pari, kolmesataa metriä, ja yhä korkeammalle leimahtelivat liekit pitkin palotornin seiniä. Vielä minuutti, ja Nissinen olisi auttamattomasti hukassa.

— Kun olisi vaikka vanhoja palttoita, minkä päälle hypätä! arveli edellämainittu pöhkönnäköinen poika, raapien miettiväisenä kainalokuoppaansa.

Se oli pelastava sana. Silmänräpäyksessä oli väkijoukko riisunut rakennusmestari Retusen yltä päällystakin. Tämä osoitti tervettä vaistoa, sillä koska rakennusmestari Retunen oli lihavin läsnäolijoista, niin oli hänen päällystakkinsa tietysti avarin ja niin ollen tarkoitukseen sopivin.

Toistakymmentä miestä tarttui päällystakin reunoihin ja pingoitti sen keskelleen tornin juurella. Tuli ei ollut vielä onneksi ehtinyt vastatuuleen tunkeutua sille puolen tornia, niin että voitiin asettua aivan tornin viereen.

— Ei tuo kestä yksinään! sanoi pöhkönnäköinen poika arvostelevasti.

Liekit, jotka ylhäällä levisivät nopeammin kuin tornin juurella, olivat jo ympäröimäisillään Nissisen, jonka tila alkoi näyttää toivottomalta.

Pojan huomautuksen kuullessaan oli väkijoukko sanaakaan sanomatta riistänyt päällystakin eräältä toiselta rakennusmestarilta, joka oli melkein yhtä lihava kuin Retunenkin, ja asettanut takit päällekkäin. Puolentoistakymmentä tanakkaa miestä piteli lujin kourin kiinni takkien reunoista.

Palotorni roihusi nyt mahtavana tulipatsaana, joka varmaankin näkyi penikulmien päähän. Vielä silmänräpäys, ja Nissinen hukkuisi liekkeihin.

— Hyppää nyt, Nissinen! huusi väkijoukko.

— Mutta älä hyppää minun niskaani! huusi eräs tilapäisen pelastuspurjeen pitelijöistä.

Nissinen hyppäsi. Eihän siinä muu auttanut.

Palovartia lensi alas palavasta tornista sääret väärässä ja kädet harallaan. Takinliepeet liehuivat ilmassa, ja sekunnin kuluttua hän mätkähti rakennusmestarien päällystakeille, jotka onneksi kestivät tämän äkillisen ja ankaran koetuksen.

— Eläköön! huusi väkijoukko.

— Mahasta ihan vihlasi pudotessa! sanoi lentomatkan tehnyt Nissinen.

Palotorni leimusi nyt yhtenä roviona. Näytelmä oli kaamean suurenmoinen.

Palokuntalaiset lopettivat työnsä, koska mitään ei ollut pelastettavissa eikä mitään varjeltavaa ollut läheisyydessä.

— Nythän se vasta on oikea palotorni! sanoi seppä Viinanen, ihaillen liekkien komeutta.

Mutta viskaali, joka oli ollut klubilla palomestarin kanssa, ryhtyi pitämään alustavaa poliisikuulustelua tulen irtipääsyn syistä.

— Sinä, senkin tuhjake, et tietysti tiedä mitään? hän kysyi halveksivasti Nissiseltä.

— Ka en, sanoi Nissinen. — Painosti illalla niin, että taisin vähän torkahtaa.

— Mikä hornan palovartia sinä olet, joka nukut vartiopaikassasi! kiljaisi palomestari. — Virasta sinut pitää erottaa!

— Ka, eipä tuota ole enää virkapaikkaakaan, murisi uninen Nissinen, tuijottaen palavaa torniaan.

Silloin tunkeutui väkijoukon läpi viskaalin luo ukko Wahl sinisine viittoineen ja leveälierisine hattuineen, pyöreine silmälaseineen ja valkoisine partoineen. Vinkuvalla äänellä ilmoitti ukonkääppänä kauppias Jaakkolan hiipineen myöhään illalla ladon ovelle, sytyttäneen tulitikun ja heittäneen sen latoon, poistuen sitten nopeasti.

Tämä ilmianto synnytti suuren hämmästyksen. Viskaali kysyi:

— Kuinka maisteri sattui sen näkemään?

— Mine nein sen roiston hiiviskeleven pitkin katuja siihen aikaan, jolloin rehelliset ihmiset ovat menneet nukkumaan, vinkui ukko, ja leksin henen peresseen.

Kun ei tutkimuksessa käynyt ilmi mitään muuta, kuin mitä maisteri Wahl oli ilmoittanut, julisti viskaali, että poliisitutkintoa jatketaan poliisikamarissa seuraavana aamuna kello kymmenen, ja eräs tulipalopaikalla oleva poliisikonstaapeli sai tehtäväkseen kutsua kauppias Jaakkolan poliisikuulusteluun.

XIV

Kello puoli kymmenen aikaan seuraavana aamuna oli kauppias Jaakkola, käytyään aamukävelyllään tarkastamassa palopaikkaa, täydessä työssä järjestämässä myymälänsä sisustamista kolmen tästä päivästä lähtien palvelukseensa astuneen kauppa-apulaisen avulla, kun sisään astui poliisikonstaapeli, joka pyysi häntä saapumaan tulipalon johdosta toimitettavaan poliisitutkintoon.

Jaakkola ihmetteli kutsua, mutta lupasi kuitenkin saapua tuohon huomattavaan tilaisuuteen, kävi muuttamassa ylleen toisen takin ja lähti poliisikamariin.

Tämä kunnioitusta herättävä virasto oli Papinkadun varrella olevassa vanhassa talossa, jonka toinen puoli oli maalattu keltaiseksi, toinen viheriäiseksi.

Jaakkolan saapuessa poliisikamarin pihaan ei pihamaalla näkynyt ketään muita kuin ukko Römpötti, joka sahasi halkoja pihan perällä olevan ulkohuonerakennuksen edustalla.

Ukko Römpötti oli kaupungin julkinen syntipukki, joka tavallisesti tuotiin poliisikamariin, jos kaupungissa tapahtui katumellakoita, torikahakoita tai muita suuria epäjärjestyksiä. Tästä oli ukko Römpötille se huomattava etu, ettei hän pidätyspäivinään saanut myrkyttää itseään mielijuomallaan pulituurilla, ja kaupungin poliisilaitokselle se etu, että Römpötti vapaan asuntonsa ja ruokansa korvaukseksi sai siivota ja talvella myöskin lämmittää poliisiputkat, sahata ja pilkkoa halot sekä tehdä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä palvelusta.

Nytkin oli ukko Römpötti tällaisessa tilapäisessä pakkotyössä.

Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen oli näet julistanut hänet eilen pidätetyksi sen vuoksi, että oli tavannut Römpötin pahasti päissään tappelemassa eräässä palokujassa muutaman maalaisen vasikannahkakauppiaan kanssa. Tappelu oli tosin sitä laatua, että Römpötti makasi kamalasti öristen maassa vatsallaan ja vasikannahkakauppias istui hänen hartioillaan, vanuttaen Römpöttiä tämän pitkästä tukasta ja potkien häntä kantapäillään kylkiin, aivan kuin olisi hän ollut ratsastaja ja Römpötti hänen ratsunsa. Näin ollen olisi ehkä puolueettoman katselijan mielestä ollut pidätettävä pikemmin vasikannahkakauppias kuin Römpötti, mutta vasikannahkakauppias esitti, että kun kiireelliset liikeasiat eivät tekisi vasikannahka-asioitsijan pidättämistä suotavaksi, Römpötti uhrattaisiin hänen sijastaan oikeudenjumalattaren alttarille. Tätä vastaan ei poliisi Kekkosellakaan ollut oikeastaan mitään muistuttamista, jonka johdosta Römpötti vietiin putkaan.

Hänen vankeutensa ei kuitenkaan ollut erittäin ankaraa nyt enempää kuin ennenkään. Sen illan ja yön hän nukkui putkassa vanhurskaan unta, kuorsaten niin, että vanhan rakennuksen perustukset vapisivat, heräsi aamulla virkistyneenä sielun ja ruumiin puolesta, koputti ovelle, pääsi ulos, sai leipää, suolaista kalaa ja muutamia perunoitakin, sekä hyvänlaista kaljaa palanpaineeksi, jonka jälkeen hän sai ryhtyä siivoamaan poliisikamarin huoneita. Sen tarpeessa ne olivatkin, sillä niitä ei oltu puhdistettu senjälkeen kuin Römpötti oli viimeksi putkassa ollut. Sitten ryhtyi tämä järjestysvallan kouriin langennut, hairahtunut kansalainen sovittamaan vielä sovittamatta olevia syntejään halonhakkuulla poliisikamarin pihan perällä olevan halkopinon ääressä.

Römpöttiä ei kukaan pitänyt silmällä, eikä se ollut tarpeellistakaan. Minnepä hän olisi paennut? Ja miksi hän olisi paennut? Poliisin huostasta päästyään saisi hän nukkua jonkun pensaan suojassa tai korkeintaan jonkun vajan nurkassa, kun taas putkassa oli hyvät olkipahnat, ja Römpötin ruokaileminenkin oli hänen kultaisessa vapaudessaan ollessaan useimmiten hyvin epätietoista ja sattuman varassa.

Jaakkola, joka oli katsellut ympärilleen, huusi Römpötille, osoittaen rakennuksen keskimmäistä ovea:

— Tuostako poliisikamariin mennään?

Römpötti keskeytti sahuunsa, pyyhki nenäänsä oikean käden hihaan, katseli Jaakkolaa tuokion vetisillä silmillään ja sanoi:

— Ka, siitähän sinne pääsee…

Jaakkola alkoi siis kiivetä poliisikamarin lahoja, pahasti narisevia portaita.

Tultuaan pimeään porstuaan hän näki erään oven olevan raollaan ja astui siitä sisään. Huone oli nähtävästi jonkinlainen odotushuone.

Siellä ei tällä hetkellä ollut ketään. Tupakansavua siellä sen sijaan oli sitäkin enemmän, josta päättäen huone ei ollut vielä kovin pitkää aikaa ollut tyhjänä. Perällä oli pitkä, jotenkin musta pöytä, jolla oli papereita ja sanomalehtiä. Pitkin seinävieriä kiersi huoneen ympäri paksut penkit. Seinillä oli joitakin virallisia tupakansavun tummentamia ja kärpästen pilkuttamia kuulutuksia, ilmoituksia poliisin etsimistä henkilöissä ja heidän tuntomerkeistään, ynnä muita samantapaisia julistuksia.

Paitsi penkkejä oli huoneen ainoan, pihalle päin olevan ikkunan edessä jonkinlainen matalahkolla selkänojalla varustettu istuin. Se ei ollut penkki, sillä penkiksi se oli liian lyhyt. Ei se ollut tuolikaan, sillä tuoliksi se oli liian pitkä. Sohvaksi se oli liian rahimainen ja rahiksi liian sohvamainen. Se muistutti jonkin verran vanhanaikaista kahden hengen keinutuolia, josta oli otettu pois jalakset ja käsinojat.

Jaakkola istuutui tähän vehkeeseen ja alkoi katsella ympärilleen.

Huoneen sisustus ei jaksanut kiinnittää hänen mieltään kuin minuutin. Toisen minuutin hän katseli katossa surisevia kärpäsiä, joka hyönteislaji oli huoneessa erittäin lukuisasti edustettuna. Sitten hän suuntasi katseensa ulos ikkunasta pihalle, jossa ukko Römpötti yhä edelleen sahasi halkoja.

Vähän ajan kuluttua ilmestyi poliisikamarin pihaan kaupungin etsiväpoliisi Juhola, joka ruumiillisilta mittasuhteiltaan muistutti entisajan tunnettua filistealaista voimamiestä Goljatia. Hänen perässään tallusteli resuinen poika, jota suuri poliisimies näkyi taluttavan ohuista, kiiltävistä vitjoista, ja Jaakkolasta näytti siltä kuin poika, joka oli hyvin säikähtäneen ja masentuneen näköinen, itse olisi pidellyt kiinni vitjoista, jotka eivät millään tavoin olleet kiinnitetyt hänen ranteeseensa.

Kun poliisi poikineen tuli sisään, osoittautuikin asia sellaiseksi.

— Saat päästää nyt irti! sanoi poliisimies pojalle, ja poika hellitti samassa ketjuista, jotka Jaakkola tunsi tuollaisiksi ranteenkiristysketjuiksi, joissa on tappi kummassakin päässä ja joilla poliisi masentaa pidättämänsä, vastarintaa tekevän henkilön.

Poliisi avasi erään nähtävästi putkaan vievän oven, työnsi pojan niskasta sisään ja väänsi oven lukkoon.

Sitten hän ripusti ketjut naulaan ja huomautti selitykseksi pojan pidättämiseen:

— Oli varastanut torilla kananmunia erään maalaisen kuormasta.

Ja huomattuaan Jaakkolan tarkastelevan seinälle ripustettuja ketjuja poliisi jatkoi viekkaasti, silmää iskien:

— Ne ovat minun "sähkövitjani". Kun pidätän jonkun pikkupojan, niin annan sille ketjujen toisen pään käteen ja käsken pitää lujasti kiinni, sillä jos hän hellittää, niin saa hän samassa ketjuista sellaisen iskun, että se voisi tappaa härän ja kaksi hevosta. Pojat antaisivat ennemmin leikata kätensä poikki kuin hellittäisivät ketjuista.

Jaakkola ihmetteli ison miehen suurta oveluutta ja kysyi sitten, eikö poliisitutkinto pian jo ala.

— Tuollahan noita näyttää alkavan tulla miehiä — — eivätkö liene sitä varten, sanoi poliisi, katsoen ulos ikkunasta.

Odotushuoneeseen saapui palovartia Nissinen ynnä muutamia muita tilaisuuteen kutsuttuja miehiä. Sitten saapui viskaali, ja hänen seurassaan tullinhoitaja Spöör asianomaisen palovakuutusyhtiön edustajana. Viimemainitut herrat menivät odotushuoneen läpi sen takana olevaan kansliahuoneeseen, tervehtien ohimennessään kauppias Jaakkolaa lyhyellä kumarruksella.

Sitten tuli viimemainitun suureksi ihmeeksi ukko Wahl yllään iankaikkinen sininen viitta.

Ovessa loi tämä tarmokas vanhus pyöreiden silmälasiensa lävitse kilpakosijaansa katseen, joka ilmaisi useita erilaisia, voimakkaita tunteita ja intohimoja, kuten ivaa, katkeruutta, halveksimista, voitonriemua, vahingoniloa ja kostonhimoa, mutta ennen kaikkea vihaa, syvää, sammumatonta ja viimeiseen hengenvetoon saakka leppymätöntä vihaa.

Ukko ei ruvennut istumaan, vaan kävellä köpitti edestakaisin huoneessa kädet seläntakana ja viitta hartioilla heilahdellen. Jaakkolaa hän ei enää kunnioittanut ainoallakaan silmäyksellä.

Hetken kuluttua avasi poliisilaitoksen Goljat oven ja käski sisään palovartia Nissisen, joka huolestuneen näköisenä rykäisi, pyyhkäisi leukaansa ja astui sisään.

Torninvartian kuulustelu kesti kymmenen minuuttia. Koko aikana ei odotushuoneessa puhuttu mitään. Tuntemattomat miehet katselivat miettiväisinä kenkäinsä kärkiä, Jaakkola silmäili pöydältä ottamaansa vanhaa sanomalehteä, ukko Wahl mittaili yhä edelleen lattiaa tuiman näköisenä ja kärpäset surisivat katossa.

Sitten aukeni ovi, Nissinen astui ulos punakkana ja hikisenä ja maisteri Wahl kutsuttiin sisään.

Ukko muljautti uhkaavan silmäyksen Jaakkolaan ja katosi ovesta.

Jaakkola oli alkanut aavistaa, että hänen kutsumisensa poliisikuulusteluun oli jossain yhteydessä ukko Wahlin läsnäolon kanssa. Mutta missä, siitä ei hän päässyt perille, vaikka vaivasikin sillä päätään.

Maisteri oli kuulusteltavana tuskin viittä minuuttia. Sitten tuli kauppias Jaakkolan vuoro.

Kansliahuoneen kalustona oli pari pöytää, suuri, vanha kaappi ja muutamia tuoleja, joista yhdellä istui tullinhoitaja Spöör. Suuremman pöydän takana istui viskaali, jolla oli turpeat kasvot ja pitkät, ruskeat viikset. Hänen lähellään teki muistiinpanoja unisen ja laiskan näköinen nuori mies.

Viskaali pyysi Jaakkolaa kertomaan, mitä tämä oli tehnyt ennen nukkumaan menoaan.

Jaakkola kertoi tarkoin iltakävelynsä, unohtamatta palotornin ohitse kulkuaan ja työvajan ovelta katsomistaan.

— Huomasitteko vajassa mitään epäilyttävää? kysyi viskaali.

— En muuta kuin suuren epäjärjestyksen, vastasi Jaakkola.

— Ette myöskään tuntenut mitään palonkäryä?

— En, en mitään.

— Teittekö tulta, katsoessanne vajan ovesta?

— En.

Viskaali katseli edessään olevaa paperiarkkia, johon oli lyijykynällä tehty jonkinlaisia harakanvarpaita ja jonka alareunaan oli piirretty isonenäisen miehen naama, jota viskaali kuulustellessaan varjosti, ja sanoi:

— Maisteri Wahl ilmoittaa teidän tehneen tulta vajan ovella ja heittäneen sitten palavan tulitikun vajaan.

— Vai niin, maisteri Wahl on siis vakoillut minua?

— Siltä se vähän näyttää, sanoi viskaali, alkaen sivellä viiksiään, mistä varovaisuustoimenpiteestä huolimatta tarkkanäköinen katsoja saattoi havaita hänen koettavan piilottaa hymyn noihin suuriin huulikoristeisiinsa.

— Ja syyttää minua murhapoltosta! huudahti Jaakkola.

— Sitä hän ei ole väittänyt, sanoi viskaali. — Mutta hän pysyy lujasti ilmoituksessaan, että kauppias raapaisi tulta tulitikulla ja heitti tikun sitten latoon.

— Hävytöntä! sanoi Jaakkola. — Konnamaista! lisäsi hän sitten varmemmaksi vakuudeksi.

— Käskekää sisään maisteri Wahl! sanoi viskaali isolle poliisille, joka seisoi ovenpielessä, mielenkiinnolla seuraten kuulustelun kulkua.

Maisteri Wahl astui sisään ja tuli aivan pöydän viereen.

— Kauppias Jaakkola kieltää tehneensä tulta vajan ovella, sanoi viskaali.

— Sen kylle uskon! vinkui ukko. — Mutta hen valehtelee! Hen on suuri lurjus!

Jaakkola otti askeleen eteenpäin kuin lyödäkseen maisteria. Ukko seisoi liikahtamatta paikoillaan kuin odottaen lyöntiä, ja hänen silmänsä kiiluivat vahingoniloisesti.

— Punnitkaa sananne! sanoi viskaali vakavasti.

— Hen valehtelee! kirkaisi ukko. — Hen ei uskalla tunnustaa. Hen on suuri pelkuri! Hen otti tulitikkulaatikon takkinsa vasemmasta taskusta ja raapaisi tulta.

Jaakkola säpsähti.

— Se on totta! huudahti hän. — Sytytin sikarini vajan ovella. Nyt vasta muistan.

— Hen tunnustaa! hihkui ukko. — Hen ei uskalla enee kieltee. Hen sytytti ladon palamaan!

— Saatte mennä! sanoi viskaali ukko Wahlille.

Maisteri lähti, mutta kääntyi ovella ja sanoi:

— Pitekee hente tiukalla! Hen on kiero mies!

Kauppias Jaakkola myönsi siis sytyttäneensä sikarin vajan ovella, mutta pysyi jyrkästi väitteessään, että hän pudotti tulitikun maahan ja polki sen sammuksiin. Hän piteli aina varovaisesti tulta. Hän huomautti sitäpaitsi, että tulipalo oli huomattu vasta tuntia myöhemmin kuin hän oli kulkenut palotornin ohi.

— Tuli on voinut huomaamattanne jäädä kytemään lastuihin vajan ovelle ja on levinnyt siitä vähitellen vajaan, arveli vakuutusyhtiön asiamies, mutta Jaakkola ei pitänyt sitä mahdollisena.

Silloin raotettiin ovea ja pitkätukkainen, takkuinen pää kurkisti odotushuoneesta poliisikamarin kaikkein pyhimpään.

— Kuka horna sieltä kurkistelee! huusi viskaali.

— Ei saa talla tänne! sanoi ovea vartioiva poliisi, yrittäen vetää oven kiinni.

Huolimatta Goljatin yrityksestä onnistui pitkätukkaiseen päähän kuuluvan vartalon tunkeutua sisään ovenraosta. Kaikkien ihmeeksi osoittautui tulija luonnonihmiseksi, Matti Luonnoksi. Ovenvartia päästi neuvottomana oven kokonaan auki, ja pitkätukkainen, piikkopukuinen, tuohivirsuinen veljemme astui sisään, vasemmassa kädessään pitkä sauvansa ja oikeassa kädessään kaksi poikaa, joita hän hallitsi niskasta, niin että pojat näyttivät uusilta yhteenkasvaneilta siamilaisilta kaksoisilta.

— Mitä tämä on? kysyi viskaali ankarasti.

— Tässä ovat ne pojat, jotka sytyttivät viimeöisen tulipalon, ilmoitti luonnonihminen nöyrästi.

Pojat olivat yöllä, samoihin aikoihin kuin tulipalo syttyi, ilmestyneet Kelovuorelle, melkein Matin pesän alle. Poikien keskinäisistä puheista pääsi luonnonihminen pian selville siitä, että pojat olivat menneet yöksi palotornin alla olevaan vajaan ja tupakoidessaan yöllä päästäneet varomattomuudessaan tulen irti. Silloin oli luonnonihminen laskeutunut puusta, ottanut heidät kiinni ja vienyt pesäänsä, jossa oli sitonut heidät köydellä puuhun kiinni.

Pojat tunnustivat tekonsa poliisikuulustelussa, joka senjälkeen julistettiin päättyneeksi.

— Kiitos, vanha velho! sanoi Jaakkola, astuessaan odotushuoneeseen ja tavatessaan siellä ukko Wahlin. — Tällä kertaa ette oikein onnistunut. Keksikää seuraavaksi kertaa jotain parempaa!

Ukko kohotti raivoissaan nyrkkinsä ja koetti pukata sillä Jaakkolaa vatsaan. Jaakkola tarttui hänen käteensä, pyöräytti hänet seinään päin seisomaan ja lähti tiehensä.

— Vekivaltaa! huusi ukko. — Pidettekee henet!

Kukaan läsnäolijoista ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ryhtyä vangitsemaan Jaakkolaa, joka siis pääsi esteettömästi lähtemään. Portilla hän tapasi ukko Römpötin, joka katseli häntä vetisillä silmillään, pyyhki nenäänsä ja ilmoitti ylpeästi:

— Nyt sitä olen minäkin taas vapaa mies!

— Niin olen minäkin, vastasi Jaakkola ja antoi Römpötille viisikymmentä penniä.

Iltapäivällä kävi Jaakkola Arkussa tervehtimässä ukko Saksmania ja tapasi silloin hänen nuoremman poikansa, varatuomari Otto Sakkamaan, joka oli saapunut käymään kotonaan Helsingistä ja jonka ukko esitteli Jaakkolalle silminnähtävällä ylpeydellä.

Varatuomari oli hauska ja iloluontoinen nuori mies, jossa ei ollut havaittavissa ukon ja vanhemman veljen omituista ivamielisyyttä ja kiusanteon halua ympäristöään kohtaan. Hän puhui vapaasti ja avomielisesti kaikista asioista, vieläpä niinkin yksityisluontoisista kuin että hän oli salakihloissa ja että hänen valittunsa oli tässä kaupungissa.

— Anna Perander! pääsi Jaakkolalta aivan tahtomattaan.

Ukko Saksman silitteli kiperästi hymyillen valkoista partaansa ja hieroi sitten heleätä nenäänsä vasemman käden peukalon ja etusormen välissä. Varatuomari nauroi.

— Ei, ei aivan, vaikka arvasittekin melkoisen lähelle. Anna Perander on vain minun puhemieheni. Oikeastaan on minulla koko ajan ollut piiput kallellaan häneen päin ja ukko Pessu epäilee minua vieläkin, mutta hän ei tiedä, että me olemme hänen tyttärensä kanssa tehneetkin toisenlaisen sopimuksen kuin alkuperäisesti oli aikomus. Hän ei tahdo luopua isästään ja toimitti minulle toisen. Rehtori Pessu sulkee minut syliinsä ja isäukon ja Laurin myöskin, kunhan asian oikea laita paljastuu. Mutta minä vannotan teitä, ettette puhu hänelle vielä mitään tästä asiasta! Tahdomme valmistaa hänelle yllätyksen.

— Minä vannon! sanoi Jaakkola juhlallisesti.

— Mutta tiedätkös sinä, kutka nykyään yllyttävät Wahlia tekemään sinulle kiusaa? kysyi ukko Saksman Jaakkolalta.

— No kutka?

— Antti-neiti ja Matti-neiti!

— Sitä minä vähän aavistinkin, sanoi Jaakkola. — Vaikka en tahtonut itsekään uskoa sitä mahdolliseksi.

— Varsinkin Antti-neiti, vahvisti ukko. — Tiedän sen aivan luotettavista lähteistä.

Senjälkeen kertoi Jaakkola, minkä juonen ukko Wahl oli hänelle viimeksi virittänyt.

Lauri Saksman, joka oli kuunnellut keskustelua ottamatta siihen osaa — hän oli näet aloittanut uuden, laajan rosvoromaanin — lähti Jaakkolan poistuessa saattamaan häntä ja teki hänelle erään ehdotuksen, jota Jaakkola ensin kuunteli päätään pudistellen, mutta johon hän vihdoin antoi suostumuksensa, puhjeten niin äänekkääseen nauruun, että ohikulkijat kääntyivät katsomaan taakseen.

— Matti Luonto on juuri siihen sopiva mies, sanoi Lauri. — Hän on oikea helmi!

— Ha ha ha! nauroi Jaakkola, pyyhkien naurunkyyneliä silmistään. — Hullu juttu!

Jaakkolan kauppa-apulaiset ihmettelivät sinä päivänä, miksi heidän isäntänsä oli niin hyvällä tuulella.

Hän ihan loisti.

XV

Oli iltapäivä.

Tuollainen rauhallinen iltapäivä, jolloin kauppiaat seisoskelevat paitahihasillaan myymäläinsä portailla, kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla, tuumien että tuskinpa enää ostajia tulee… paras siis pistää puoti kiinni ja lähteä pitkänsiiman laskuun. Jolloin lehmänkellojen kilkatus ja kalkatus karjaa Jussinpuron laitumelta tuotaessa kaikuu kautta kaupungin. Jolloin Sinkkolan mulipää lehmä on paarmaa säikähtäen karannut häntä pystyssä rakennusmestari Koljosen pihaan ja sotkenut sorkillaan portin vieressä olevaa kukkapenkkiä, ja jolloin Sikasen akan lapset alkavat yhä tiukemmin huutamalla vaatia:

— Äiti hoi! Anna voileipää!

Tähän aikaan raahaa Sukkulan mummo ukko Römpötin suosiollisella avustuksella pitkin katua pois torilta pientä, kahdella matalalla puupyörällä kulkevaa kahvikojuaan. Mutta anteeksi! Lukijamme ei tunnekaan vielä Sukkulan mummoa. Se on se sama mummo, joka kello viidestä aamulla kello seitsemään illalla myy kahvia torilla tuossa samaisessa kojussa. Viidellä pennillä saa läkkimukillisen kahvia ja kolme sokeripalasta. Jos joku tahtoo herkutella, niin ottaa hän vielä korvapuustinkin, mutta se maksaa viisi penniä lisää. "Tipot" taas ovat pienempiä vehnäsiä, mutta niitäpä saakin kaksi viiteen penniin. Maalaiset ostavat mieluummin korvapuusteja, koska niiden keskellä on hiukan sokerisulaketta, mutta käytännölliset ajurit ja torikauppiaat ostavat tavallisesti tipoja, koska he ovat huomanneet, että kahdessa tipossa on enemmän vehnästä kuin yhdessä korvapuustissa. Ostavatpa ajurit usein sokeriakin hevosilleen Sukkulan mummolta. Sokeria saa viidellä pennillä kaksitoista palasta, ja hevoset pitävät suuresti tästä kestityksestä.

Ja se on juuri se sama Sukkulan mummo, joka tinki varkaiden kanssa viime vuonna.

Sukkulan mummo asuu Kellonsoittajankadun toisessa päässä pienessä mökissä, jossa on vain kaksi huonetta. Eräänä syksy-yönä hän kuuli viereisestä huoneesta melua ja alkoi huutaa, luullen siellä olevan varkaita. Varkaitahan siellä olikin, ja ne tulivat sieltä heti ja ilmoittivat hirttävänsä mummon pellinnauhoihin, ellei hän lakkaa huutamasta ja anna rahojaan.

Mummo sanoi antavansa rahat sillä ehdolla, että rosvot poistuvat eteiseen. Vähän aikaa neuvoteltuaan varkaat menivätkin sinne. Silloin mummo väänsi oven lukkoon ja päästi tytärvainajansa keskenkasvuisen pojan, joka asui Sukkulan mummon luona, ulos ikkunasta apua hakemaan. Rosvot alkoivat tulla kärsimättömiksi ja potkivat ovea, vaatien heti käsiinsä niitä kolmeasataa markkaa, jotka mummo ensi hädässään oli tunnustanut asunnossaan olevan. Mummon täytyi itse rikkoa eteisen ovessa oleva pieni ikkunaruutu ja ojentaa sieltä rosvoille rahat. Mutta kun rosvot laskivat rahoja, olikin siinä vain 65 markkaa viidenmarkan seteleinä. Tällaisesta epärehellisyydestä ja sopimuksen rikkomisesta rosvot suuresti suuttuivat ja vaativat koko summan. Mummo tinki oviaukon läpi, ojensi aina vähän rahaa lisää ja manasi rosvoja menemään tiehensä. Rosvot sadattelivat mummoa ja uhkasivat murtaa oven, elleivät he saa ainakin kaksisataa markkaa. Näin tinkien oli mummon ollut pakko antaa jo 170 markkaa, kun pihaan samassa juoksi kirveillä ja seipäillä varustettu miesjoukko, joka otti rosvot kiinni, ja Sukkulan mummo sai rahansa takaisin.

Tämä neuvokas mummo laahasi juuri kojuaan pitkin katua kotiinsa päin Kurosen kaupan ohi. Mummo veti aisoista ja ukko Römpötti lykkäsi takaapäin. Pahat kielet olivat tietävinään, että ukko Römpötin ja Sukkulan mummon välillä oli olemassa n.s. hellempi suhde, ja että Sukkulan mummo vielä menisi naimisiin Römpötin kanssa, mutta me voimme vakuuttaa sen varmasti valheeksi. Eihän Sukkulan mummo, joka niin kekseliäästi ja kylmäverisesti oli pelastanut omaisuutensa murtovarkailta, voi olla niin hullu, että ottaisi Römpötin tuhlaamaan vaivalla ansaittuja säästöjään. Ei, Römpötti sai vain joka kerta, kun hän oli lykännyt mummon apuna kahvikojun torilta kotiin, kaksi suurta kupillista kahvia vehnäsen kanssa. Se oli mummon tavallinen taksa tästä avustuksesta, eikä Römpötillä ollut mitään oikeutta esittää sen lisäksi muita vaatimuksia, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskivat Sukkulan mummon sydäntä ja kättä.

Kalle Kannas kiinnitti juuri rautapönkiä puodin ikkunaluukkujen päälle, ja Sukkulan mummo sanoi:

— Jopas panee puukhollarikin puotinsa kiinni!

— Joutaahan tämä, sanoi kauppa-apulainen. — Ei ole koko iltapäivänä ostajia ollut.

— Se on nyt niin kamalan hiljainen aika, kun alkaa olla heinäntekokin parhaillaan, valitteli mummo, kiskoen kärryjä edelleen.

Mutta Kalle Kannas, vaikka aina pitikin talonsa puolta, ei tällä hetkellä välittänyt vähääkään kauppamarkkinoilla vallitsevasta hiljaisuudesta. Hänellä oli pää täynnä muita, yksinomaan hänen omiin yksityisasioihinsa kohdistuvia ajatuksia.

Maikki Grönberg istui tavallisella paikallaan ikkunan ääressä käsitöitä tehden. Ukko Grönberg oli pajassaan, joka yhä edelleenkin oli lakkotilassa, mutta jossa ukko itse liehui sitäkin ahkerammin, ja hänen vaimonsa oli lähtenyt johonkin kaupungille.

Oli hiljaista kadulla. Tuuli vain kantoi silloin tällöin vähän palonkäryä läheisiltä palotornin raunioilta, muistuttaen tuosta äskeisestä suuresta tapahtumasta.

Tyttö ompeli syvissä ajatuksissa, niin kiintyneenä työhönsä ja niin vaipuneena mietteisiinsä, ettei huomannut Kalle Kannasta, ennenkuin, tämä yskähti hiljaa ikkunan alla.

— Oletko yksin kotona? tiedusteli nuorimies ensimmäiseksi tavallisuuden mukaan.

Tyttö loi häneen terävän katseen ja sanoi:

— Olenhan sanonut, ettet saa käydä enää minua tapaamassa!

— Minun täytyy näyttää sinulle jotain, joka ehkä saa sinut muuttamaan päätöksesi, sanoi Kalle Kannas.

Tyttö näytti epäröivän, mutta vastasi sitten:

— Tule sisään!

Kalle Kannas meni myymälään, jonne tyttökin tuli, otti povitaskustaan postikortin kokoisen valokuvan ja ojensi sen mitään puhumatta tytölle.

— Neiti Leijanen ja… ja…

— Ja kirjailija Tuulonen! täydensi Kalle Kannas. — Vieläkö nytkin epäilet minua?

Kuvassa näkyivät molemmat henkilöt niin selvästi, ettei mitään erehdystä voinut syntyä, ja sellaisessa asennossa, joka puhui puolestaan paremmin kuin puolen arkin pituinen selitys.

— Siinä se nyt sitten on se "sinun neiti Leijasesi", kuten minulle sanoit! huomautti Kalle Kannas katkerasti.

Sivuutamme vaitiololla nyt seuranneen keskustelun ja muut asiat ja siirrymme suoraan siihen, että ukko Grönberg sattui astumaan sisään, ennenkuin Kalle Kannas ehti edes saada kättään Maikin vyötäisiltä. Ukko aivan jähmettyi.

Huomattuaan hänet siirtyi onnellinen sulhasmies nopeasti puolen askeleen päähän tytöstä ja sanoi:

— Päivää… lämmin ilma on ollut tänäänkin…

— Ahaa! huusi ukko. — Vai on ollut lämmin ilma! Vai on ollut niin vietävän kuuma päivä! Ja tänne läksit jäähdyttelemään! Voi sinä turkinpunainen…

— Isäkulta! rukoili tytär.

— Vai isäkulta! Vai jo johtui isäkultakin mieleen! Mene sisään siitä, minulla on tälle nuorelle kauniille herralle vähän kahdenkeskistä asiaa!

Tyttö, joka tunsi isänsä riehahtelevan luonteen, siirtyi sanaa sanomatta viereiseen huoneeseen. Siinä ei hän oikeastaan mitään menettänyt, sillä keskustelu kävi siksi korkeassa äänilajissa, että jokainen sana olisi kuulunut kauas kadullekin, jos olisi sattunut kuulijoita olemaan. Lopuksi potkaisi vaskiseppä vävypoikatarjokkaansa vähääkään kursailematta kadulle.

— Se on vielä kätevä ja jalkava ukko! tunnusti Kalle Kannas itselleen, ottaessaan lakkinsa ovenedustalta katukäytävältä ja pannessaan auenneen kauluksensa jälleen kiinni. — Kyllä siitä vielä hyvä appiukko tulee, jahka vähän talttuu.

Appiukko oli sillävälin siirtynyt viereiseen huoneeseen esitelmöimään tyttärelleen hyvistä tavoista ja siitä verrattain pimeästä tulevaisuudesta, joka Maikkia odottaisi, ellei hän heittäisi mielestään Kalle Kannasta ja yleensä kaikkia sellaisia mieshenkilöitä, jotka tavalla tai toisella voitiin käsittää kosiomiehiksi. Tässä esitelmässään kohosi ukko Grönberg sellaiseen kaunopuheisuuden lentoon, että hän alkoi hetken päästä itsekin ihmetellä suuria puhujalahjojaan ja lähti melkoisesti rauhoittuneena takaisin työhönsä, tultuaan ensin kadulle kurkistettuaan vakuutetuksi siitä, ettei siltä taholta enää mikään vaara uhannut hänen kotoista rauhaansa.

Mutta Kalle Kannas lähti kotiinsa ja kirjoitti siellä Maikilleen pitkän kirjeen, jonka hän seuraavana päivänä, Maikin kulkiessa Kurosen puodin ohi, pisti morsiamensa käteen.

Kun Maikki oli lukenut Kallen kirjeen, lausui hän sulhasmiehestään seuraavan ankaran arvostelun:

— Kalle on hullu!

Sitten hän otti kynän ja paperia ja ilmoitti tämän merkillisen keksintönsä kirjeellisesti ihailijalleen.

Seurauksena oli Kallen puolelta uusi, vielä pitempi kirje, jossa hän laajasti perusteli niitä näkökohtia ja ehdotuksia, jotka olivat saaneet Maikin epäilemään hänen järkensä tilaa.

Tätä kirjeenvaihtoa kesti viikon päivät, ja se johti varsin ällistyttävään tulokseen.

Kun Grönbergin emäntä seuraavana lauantai-iltana palasi navetasta lehmää lypsämästä, tapasi hän herransa ja miehensä hyvin arveluttavassa mielentilassa, jossakin tuolla raivon ja epätoivon välimailla, kourassaan palloksi rutistettu kirje, jonka hän tuon tuostakin paiskasi lattialle ja potkaisi nurkkaan, mutta jonka hän seuraavassa silmänräpäyksessä taas otti käteensä, levitti auki ja alkoi lukea, saadakseen aiheen uuteen purkaukseen.

Kirje oli Maikilta isälleen, ja tytär toi siinä esille koko joukon ajatuksia, jotka lyhimmiten voitaisiin ehkä supistaa seuraaviin ponsilauselmiin: että hänen isänsä on julma tyranni; että mainitun tyrannin ainoa tytär on syvästi onneton; että, koska edellämainittu tyranni on potkaissut syvästi onnettoman tyttärensä rakastetun kadulle, niin ei tytär tahdo enää päivääkään olla vielämainitun tyrannin katon alla; että useinmainittu, syvästi onneton tyrannin tytär on täysi-ikäinen eikä pieni turvaton lapsi, jota tyrannit saavat kohdella mielensä mukaan; ja lopuksi että ukko Grönberg, vielä kerran, on julma ja sydämetön tyranni.

Sitäpaitsi sisälsi kirje muutamia hämäriä viittauksia toiselle paikkakunnalle muuttamisesta tai järveen menosta — miten ne vain tahtoi käsittää.

Jos ukko Grönberg oli toivonut paremmalta puoliskoltaan myötätuntoa, ymmärtämystä ja kannatusta tällä raskaalla hetkellä, jolloin hän piteli kourissaan oman lihansa ja verensä sodanjulistusta häntä vastaan, niin hän erehtyi perusteellisesti, sillä hänen emäntänsä, selvittyään ensimmäisestä itkukohtauksestaan, ei suinkaan säästellyt sanoja takoessaan miehensä tietoisuuteen sitä vakuutusta, että vaimo ja äiti yhtyi täydellisesti lapsen ja tyttären järkähtämättömään mielipiteeseen kyseessäolevan puolison ja isän tyrannimaisista ominaisuuksista. Oman puolisonsa suusta sai ukkoparka kuulla senkin masentavan tiedon, että häntä, ukko Grönbergiä nimittäin, pidetään koko kaupungissa sietämättömän pahansisuisena hirviönä, jonka kanssa kukaan ihminen ei voi tulla toimeen.

Mihin Maikki oli lähtenyt, siitä hän ei ollut mitään ilmoittanut, mutta kaikki merkit viittasivat siihen, että hän oli muuttanut maaseurakunnassa asuvan enonsa Jooseppi Kinkan luo. Ja siihen taloon ei ukko Grönbergin ollut päätään pistämistä, sillä Jooseppi Kinkka oli hänen verivihollisensa sukulaisuudesta huolimatta — tai ehkä juuri sukulaisuuden takia.

XVI

Kunnioitettu ystävämme kirjailija Kauno Tuulonen on tällä haavaa pahanlaisesti satimessa, mutta siinä on hänellä kieltämättä suurin osa omaa syytään. Hän oli antanut runollisen kielensä houkutella hänet liian pitkälle neiti Leijasen seurassa, ja kun sitten neiti Leijasen kaulaanlankeemus tapahtui, ei hänellä ollut riittävästi moraalista rohkeutta voidakseen sanoa neitoselle, että tässä oli tapahtunut valitettava erehdys ja väärinkäsitys. Toivoen, että aika jollain tavoin selvittäisi vyyhdin ja päästäisi hänet pälkähästä, hän oli antanut asian jäädä silleen, mutta vannottanut mitä ankarimmin neiti Leijasta pitämään tapahtuman heidän kahdenkeskisenä salaisuutenaan.

Mitä neiti Julia Leijaseen tulee, niin koskettivat tosin hänen korkeakantaiset kengänpohjansa vielä katukivitystä, pihanurmikkoa sekä Kurosen myymälän ja konttorin permantopalkkeja, mutta hänen sielunsa oleskeli enimmäkseen seitsemännessä taivaassa. Vaikka hra Tuulonen karttoikin häntä niin paljon kuin mahdollista, ei hän kuitenkaan voinut välttää kohtaamasta neitosta vähintäänkin puolenkymmentä kertaa päivässä, ja joka kerta tyttö loi häneen silmäyksen, joka puhui suunnilleen yhtä paljon kuin kaksi keskikokoista rakkaudenkirjettä yhteensä. Sitäpaitsi tyttö kysyi häneltä joka kerta, kun he joutuivat kahden kesken:

— Oi Kauno, miksi olet niin harvoin minun seurassani?

Johon nuori miehemme vastasi aina seuraavin sanoin:

— Tiedäthän, se romaani… se vie minulta nykyään kaiken aikani.

— Tuo kauhea romaani… heitä se tuleen! pyysi tyttö.

Itse asiassa ei hra Tuulosella periaatteessa suinkaan ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, mutta sitä karttoi hän tietysti visusti ilmaisemasta.

Joka aamu herätessään lupasi kirjailija itselleen:

— Tänään selitän tytölle kaikki ja teen eron.

Ja joka ilta ennen maatamenoaan hän vilkaisi suuttuneena kuvaansa peilissä, heristi sille nyrkkiään ja mutisi hampaitaan kiristäen:

— Raukka, nahjus, saamaton vätys!

Mitä pitemmälle aika kului, sitä vaikeampi oli hänen selittää tytölle, että tämä oli käsittänyt väärin Kauno Tuulosen aikomukset ja ettei viimemainittu koskaan tulisi menemään naimisiin hänen kanssaan. Lopuksi kiusasi tämä asia hra Tuulosta niin, että hän alkoi nukkua huonosti ja menettää ruokahalunsa, mikä häneen nähden oli varsin merkillepantava ja harvinainen ilmiö.

Aika, tuo kaikkivoipa, johon hän oli toiveensa perustanut, siis päinvastoin pahensi hänen asemaansa eikä suinkaan parantanut sitä.

Jokailtaiset kävelyretket neiti Leijasen kanssa, jotka viime viikolla olivat tuottaneet kirjailijalle mieluista vaihtelua hänen elämänsä yksitoikkoisuudessa, olivat muuttuneet kidutustilaisuuksiksi, jolloin hän teeskenteli, valehteli ja näytteli iloista naamaa, näkymättömien, mutta pahanilkisten pikkupaholaisten kärventäessä hänen sieluaan hehkuvilla kekäleillään. Eräänä iltana hän ei ollut neiti Leijasta vastassa kadulla, kun tämä läksi työstään. Hra Tuulonen oli tuntia aikaisemmin paennut seurahuoneelle, jossa rakennusmestarien ydinjoukko otti hänet vastaan vilpittömillä ja valtaavilla suosionosoituksilla. Se ilta kului repäisevän hauskasti. Neiti Leijanen unohtui kokonaan hänen mielestään, eivätkä laulut ole seurahuoneella koskaan kaikuneet niin voimakkaina kuin sinä iltana ja seuraavana yönä. Rakennusmestarikuoro kävi lopulta niin äänekkääksi, että ravintolan omistaja kaksi kertaa kävi pyytämässä herroja olemaan hiukan hiljempaa. Tällaista äänioikeuden riistämisyritystä eivät rakennusmestarit olleet koskaan ennen kokeneet.

Mutta seuraavana päivänä olivat neiti Leijasen silmät punaiset ja niiden ympärillä mustat renkaat. Kahvipöydässä, jossa he tavallisuuden mukaan olivat kahden, hän sai hysteerisen kohtauksen, ja hra Tuulosella oli täysi työ saada hänet rauhoittumaan. Hän lupasi, ettei hän koskaan enää tekisi sillä tavalla, katui ja sai anteeksiannon.

Kauno Tuulonen tunsi vaipuvansa hetki hetkeltä yhä syvemmälle siihen suohon, johon hän oli erehdyksessä tullut polkaisseeksi.

Joku toinen olisi tuollaisessa tapauksessa hänen sijassaan jättänyt saappaansa suohon ja poistunut kaikessa hiljaisuudessa paikkakunnalta, mutta niin ei tehnyt hra Tuulonen. Hän oli nimittäin, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, erittäin itsepintainen mies, mikä on jokseenkin harvinaista nykyajan nuorisossa, ja hän oli päättänyt, maksoi mitä maksoi, ajaa alkuperäisen suunnitelmansa perille.

Näin oli aika kulunut torstaihin asti. Oliko neiti Leijanen tämän ajan kuluessa alkanut aavistaa, että jotain oli vinossa, sitä on meidän vaikea mennä sanomaan, mutta se on ainakin varmaa, että hän riippui lemmityssään kiinni kiinteämmin kuin koskaan ennen. Nyt ei hra Tuulonen enää uskaltanut ajatellakaan mitään välien rikkomista, ennenkuin hän olisi saanut asiansa selviksi toisella taholla, sillä hän pelkäsi, että neiti Leijanen siinä tapauksessa panisi toimeen ikävän kohtauksen, joka voisi odottamatta viedä karille koko yrityksen. Parasta oli kai antaa asian mennä menojaan ja sitten, kun se suuri voitto oli saatu, selvittää välit neiti Leijasen kanssa äkkiä ja pontevasti.

Tehtyään lopullisesti tämän päätöksen tunsi hra Tuulonen itsensä rauhallisemmaksi ja katsoi voivansa osoittaa neitoselle suurempaa huomaavaisuutta kuin viime päivinä.

Torstaina iltapäivällä tuli kaupunkiin neiti Kuronen.

Anni Kurosella oli ollut hieman paha omatunto sen välinpitämättömyyden johdosta, jota hra Tuulosta kohtaan Kurosen perheessä oli osoitettu. Kun hänen nyt täytyi erikoisista syistä — valmistaakseen erään suuren pöytäliinan, josta oli tuleva alallaan mitä arvokkain taideteos! — viipyä kaupungissa pari viikkoa, päätti hän korvata Kurosten laiminlyönnit osoittamalla hra Tuulosta kohtaan erikoista ystävällisyyttä.

Hra Tuulonen loikoili pihamaalla salapoliisikertomuksia lueskellen, kun neiti Kuronen tuli sisään portista. Yllätettynä ja ihastuksissaan nousi kirjailija tervehtimään häntä, ja ihastuksensa kasvoi vielä suuremmaksi, kun neiti Kuronen rakastettavasti hymyillen ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Tässä minä nyt olen — saanko ryhtyä pitämään teille seuraa täällä yksinäisyydessänne?

Hra Tuulonen ei ollut uskoa aistimiensa todistusta ja oli pyörtyä ilosta, voimatta ensinkään käsittää, mikä neiti Kuroselle oli tullut.

Viimemainittu pyyteli anteeksi sitä, etteivät Kuroset olleet huvilassaan viime sunnuntaina, ja kertoi sitten, että hänen täytyi viipyä kaupungissa kaksi viikkoa, saadakseen valmistetuksi erään suuren ja paljon työtä vaativan pöytäliinan, ja kysyi, saisiko hän silloin tällöin häiritä hra Tuulosen kirjallisia töitä pyytämällä häntä pitämään seuraa neiti Kuroselle tunnin tai pari päivässä.

Oikeastaan lienee meidän turha mainita hra Tuulosen vastanneen, että hänen aikansa oli kokonaan, kokonaan neiti Kurosen käytettävissä ja ettei hän, Kauno Tuulonen, olisi mistään niin mielissään kuin saadessaan omistaa mahdollisimman suuren osan ajastaan neiti Kuroselle.

Kirjailija puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että neiti Kuronen katsahti häneen hieman pitkään, mutta purskahti sitten nauramaan ja sanoi:

— Te runoilijat liioittelette niin mahdottomasti!

Hra Tuulonen heräsi kuin huumauksesta, punastui hämillään, huomatessaan olleensa vähällä mennä kenties liian pitkälle näin alussa, mutta ryhtyi sitten kääntämään asiaa leikiksi ja otti ihastuneesti vastaan neiti Kurosen tarjouksen tulla sisään hänen kanssaan juomaan iltapäiväkahvia.

Puolen tunnin kuluttua alkoi hra Tuulonen tulla tajuihinsa huoneessaan ja huomasi silloin tanssivansa sormiaan näpsäytellen keinutuolin ympärillä. Hän muisti kuluneen puolen tunnin tapahtumat kuin unessa: kuinka herttainen Anni oli ollut… mistä he olivat jutelleet… kuinka heidän sormenpäänsä koskettivat toisiaan, kun Anni tarjosi hänelle kahvia… kuinka Anni silloin näytti vähän punastuvan… kuinka Annin oli lopuksi täytynyt lähteä rehtori Peranderille, jossa rehtorin tytär odotti häntä ryhtyäkseen opastamaan neiti Kurosta tuon suuren taiteellisen pöytäliinan alkuvalmistuksissa…

— Minä voitan, minä voitan! riemuitsi kirjailija Tuulosen sielu. — Hänelle on tullut ikävä minua! Miksi täytyy hänen juuri kaupungissa ommella tuota pöytäliinaa? Loruja! Voi minua onnenpoikaa… minä… minä… minä…

Kädet niskassa hän tanssi nyt sohvan edessä kiihkoisaa sotatanssia, nostaen polvet korkealle ilmaan ja huutaen aina väliin: "hei!"

Hän oli niin onnellinen, että hän olisi pakahtunut, ellei hän olisi käyttänyt tätä keinoa jonkinlaisena varaventtiilinä.

Kun palvelustyttö, joka oli kaksi kertaa arasti koputtanut, tuodakseen pöydälle vesikarahvin, johon kirjailija oli pyytänyt raikasta vettä, ei saanut mitään vastausta, oli hän pudottaa tarjottimen maahan, avatessaan oven ja nähdessään heidän kesävieraansa hyppivän ja loiskivan keskellä lattiaa kuin vasikka.

Samassa huomasi kirjailija palvelustytön, pysähtyi, punastui selkäruotoon asti ja änkytti:

— Minä… minä hyppelin vähän…

— Niin, sanoi tyttö hiljaa, vilkuillen hätäisenä ympärilleen, sillä hän pelkäsi mielipuolen tuossa tuokiossa hyökkäävän hänen kimppuunsa ja iskevän hänet kuoliaaksi.

— Hyppeleminen edistää verenkiertoa… minä hypin ja voimistelen aina, istuttuani pitkän aikaa kirjoituspöydän ääressä…

— Niin, sanoi tyttö, alkaen tämän luonnollisen selityksen saatuaan rauhoittua. — Tässä olisi maisterille raitista vettä…

— Kiitos!… Saarankin pitäisi hyppiä välistä — se edistää verenkiertoa! sanoi kirjailija ystävällisesti.

— Niin… kiitos… sanoi Saara, niiasi ja poistui, arvattavasti harkitsemaan hra Tuulosen hyppimisehdotusta.

Samassa kuului kadunpuoleisesta ikkunasta hiljainen koputus. Kauno Tuulonen hätkähti ja meni katsomaan.

Kadulla odotti häntä neiti Leijanen.

Hra Tuulonen sadatteli hiljakseen, painaessaan hatun päähänsä. Mutta kadulle päästessään hän oli jo ehtinyt malttaa mielensä ja hymyili hyväntahtoisesti ystävättärelleen.

Neiti Leijanen sitävastoin ei hymyillyt, vaan oli synkkä kuin ukkospilvi.

— Mikäs meidän pientä nirpukkaamme vaivaa? kysyi hra Tuulonen hänelle ominaiseen sukkelaan ja hupaiseen tapaan.

Pieni nirpukka sähähti kuin kissa vastatessaan:

— Luulit kai, etten nähnyt, millä tavoin keikuttelit pyrstöäsi neiti Kuroselle! Kyllä minä näin kaiken ikkunasta! Sinä vaihdat tunteitasi kuten pa… pa… pa…

— Paitaa, sanoi Kauno Tuulonen, auttaakseen tyttöä eteenpäin.

Kirjailijasta oli tämä erittäin mieluista puhetta neiti Leijasen suusta. — Enemmän sitä lajia! ajatteli hän. Sitten pieni riita ja ero. Silloin on se asia selvä!

Mutta se ei ollut selvä niin helposti.

Sillä kun kirjailija ylpeästi huomautti olevansa vapaa mies, olevansa oikeutettu olemaan kohtelias muillekin naisille kuin neiti Leijaselle ja ilmoitti aikovansa vastakin noudattaa erikoista kohteliaisuutta neiti Kurosta kohtaan, jonka vanhempien kotona hän, ventovieras ihminen, oli saanut osakseen niin ystävällistä, vieläpä sydämellistäkin kohtelua, niin puhkesi neiti Leijanen viljaviin kyynelvirtoihin, vakuutti olevansa häijyin ja tyhmin tyttö maailmassa ja vannoi, ettei hän lakkaa itkemästä, ennenkuin Kauno Tuulonen on antanut hänelle anteeksi.

Koska kulkeminen itkevän ja tyrskivän tytön rinnalla halki kaupungin aina on omiaan kiinnittämään asiaankuulumattomien uteliasta huomiota puoleensa, niin ei hra Tuulosen auttanut muu kuin antaa anteeksi Julialleen. Vieläpä hyvin nopeasti. Toivottu ja tarjoutunut riidanrakentamistilaisuus raukesi siis siihen sekä neiti Leijasen kiihkeään vakuutukseen, ettei hän koskaan tule luopumaan Kaunostaan — lupaus, jota nuori mies kuunteli sekavin tuntein.

Seuraavana päivänä oli kahvipöydässä kolme henkeä, nimittäin kirjailija sekä neidit Kuronen ja Leijanen. Neiti Kuronen oli iloinen, vilkas ja puhelias kuten tavallisestikin. Neiti Leijanen, joka oli tuntenut hänet jo pitemmän aikaa, olisi ehkä sanonut, että Anni-neiti oli tavallista vilkkaampi ja iloisempi. Aluksi se seikka, hyvin ymmärrettävästä syystä, oli vähällä ruveta hieman huolestuttamaan neiti Leijasta, mutta naisen hienolla vaistolla hän tajusi pian, ettei tuo iloisuus voinut johtua hra Tuulosen läsnäolosta.

Kauno Tuulonen esiintoi koko joukon järjettömyyksiä, kuten rakastuneiden tapa on, mutta neiti Kuronen puhui niin paljon, ettei kukaan ehtinyt kiinnittää huomiota runoilijan merkillisiin puheisiin. Neiti Leijanen lopulta oikein hämmästyi neiti Kurosen puheliaisuutta. Hra Tuulonen, jolla oli omat ajatuksensa neiti Kurosen iloisuuden syistä, hymyili koko ajan onnellista, vaikka verrattain pöllömäistä hymyä, mutta niin ovela osasi hän tälläkin hetkellä olla, huolimatta siitä, että oli riemusta ja rakkaudesta aivan pyörällä päästään, että tuon tuostakin salaa loi säteilevän katseen neiti Leijaseen. Ja kun neiti Leijasella taas oli oma käsityksensä näiden katseiden merkityksestä, niin loistivat hänenkin kasvonsa. Jos taiteilija olisi nähnyt nämä ihmiset ja maalannut heistä taulun, niin olisi hän sen nimeksi aivan varmaan merkinnyt "Onnellisia ihmisiä".

Taaskin täytyi neiti Kurosen lähteä heti kahvipöydästä noustuaan Peranderille. Hra Tuulonen toivotti mielessään koko Peranderin talon asujineen ja kaikkine muine sisältöineen hiiden hinkaloon, mutta muuten hän oli ylimalkaan sangen tyytyväinen asioiden tähänastiseen kehitykseen. Pääasia oli valloittaa vankka, heltiämätön jalansija neiti Kurosen sydämessä. Kyllähän sitten olisi helppo lopettaa välit neiti Leijasen kanssa.

Sinä iltana sanoi Julia Leijanen, Kauno Tuulosen saatellessa häntä taas tapansa mukaan kotiin:

— Sinä olet ollut tänään vallan loistavalla tuulella… minä olen niin ylpeä sinusta!

Kirjailija hymyili tyytyväisenä ja alkoi hyräillä jotain.

XVII

Sen jälkeen kun ukko Wahlin yritys saada kauppias Jaakkola syytteeseen murhapoltosta oli mennyt myttyyn, ei tuota toimeliasta vanhusta näkynyt kaupungilla kolmeen päivään muuta kuin yhden kerran, jolloin hänen oli nähty tulevan Svebeliuksen neitien — Antti-neidin ja Matti-neidin — talosta.

Mutta samaan aikaan alkoi kaupungilla levitä huhuja, että ukko Wahl oli luvannut toimeenpanna sarjan oikein ihmeellisiä skandaaleja, jollei kauppias Jaakkola luovu nuorimmasta neiti Svebeliuksesta. Samat huhut kertoivat, että ukko Wahlia kannustivat ja yllyttivät näissä edesottamisissaan toiset Svebeliuksen neidit, jotka aina olivat olleet pienellä sotakannalla sisarensa kanssa ja jotka nyt olivat suuresti suuttuneet siitä, että Jaakkola, sivuuttamalla kokonaan vanhemmat sisaret ja mainitsematta heille sanallakaan aikomuksistaan, aikoi ottaa heidän sisarensa.

Kuultuaan näistä huhuista lähti Anna Perander varoittamaan Jaakkolaa. Tämä, jonka rautakauppa alkoi jo olla täydessä kunnossa, hymyili vain, kun Anna kertoi, mitä oli tekeillä.

— Niin, setä, hymyile sinä vain, sanoi Anna, mutta sinä et tunne vielä tarpeeksi Antti-neitiä, joka on tämän kaiken takana, etkä voi aavistaakaan, kuinka julkea ja itsepintainen ukko Wahl on. Tietysti eivät he voi sinulle mitään varsinaista vahinkoa tehdä, mutta he voivat saattaa sekä sinut että nuorimman neiti Svebeliuksen naurunalaiseksi sellaisella hetkellä, jolloin tuollainen kohtaus saattaisi vaikuttaa hirmuisen kiusallisesti.

— Tarkoitat: vihkiäisissäni! sanoi Jaakkola nauraen.

— Esimerkiksi silloin! myönsi Anna.

— Ole sinä vain levollinen, sanoi Jaakkola. — Ennenkuin sinne asti tullaan, on saattanut tapahtua monenlaisia asioita, ja niin Antti-neiti kuin ukko Wahlkin muuttaa esiintymistään tässä jutussa. Kuinka muuten isäsi jaksaa?

— Isä lähti eilen Ouluun tervehtimään veljeään, joka on viime aikoina vähän sairastellut, ja viipyy sillä matkalla pari viikkoa. Niin, minä olen joka tapauksessa varoittanut sinua!

— Kiitos vain! sanoi Jaakkola. — Palkinnoksi olisi minun kai tarjottava sinulle kuppi kahvia, mutta lykkään sen kuitenkin siksi, kunnes on saatu edes jonkinlainen emäntä taloon. Voit myöskin olla rauhassa siitä, etten käy teillä isäsi poissaollessa! lisäsi rautakauppias salaperäisesti, iskien samalla silmää niin peijakkaan viekkaan näköisenä.

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Anna punastuen.

— Voisihan ehkä sattua, että tulen sopimattomaan aikaan, sanoi ovela rautakauppias vieläkin salaperäisemmin. — Minä ehkä tiedän, ehkä aavistan jotain…

— Sinä olet yksinkertainen, vanha ja ilkeä tolvana! huudahti tyttö, läiskäyttäen juuri huoneeseen tulleen kauppa-apulaisen suureksi ihmeeksi ja kauhuksi liikkeen päämiestä poskelle ja juosten tiehensä.

Mutta Jaakkola avasi vain ikkunan ja huusi poisrientävälle tytölle nauraen:

— Nyt minä olen siitä varma! Ei meitä petetä!

* * * * *

Hiljainen iltapäivä.

Koko kaupunki torkkui.

Ihmiset torkkuivat, hevoset torkkuivat, kyyhkyset torkkuivat, ajuri Tiihosen kukko torkkui ja aurinkokin torkahti pienen pilven takana. Keittiöistä kuuluva paistinpannujen pihinä vaikutti uuvuttavasti kuin kehtolaulu, ja vanha viiri kirkon tornissa kirahteli silloin tällöin hiljaisessa, melkein huomaamattomassa tuulenhengessä kuin unissaan itkua äännähtelevä pieni lapsi.

Oli sellainen helteinen päivä… mitäpä olisi silloin voinutkaan muuta tehdä kuin torkkua!

Silloin alkoi äkkiä kuulua Kirkkokadun päästä koiran haukuntaa.

Äänestä päättäen se oli Sinkkolan piski. Sehän se tuolla tavoin räkytti ja äyski.

— Mitähän se oikein tiuskuttaa? ajatteli itsekseen Janhusen matami, levittäessään pyykkivaatteita kuivamaan katukäytävän reunalla kasvavien koivujen väliin kiinnitetylle nuoralle.

Nyt yhtyi haukuntaan jo toinenkin koira. Sillä oli leveä, laiska, louskuttava ääni.

— Metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, mutisi Janhusen matami.

Hektorin äänestä ei voinut erehtyä.

Mitä lähemmäksi haukunta lähestyi, sitä useampia koiria siihen yhtyi. Melkein joka talosta kiiruhti portille koira katsomaan, mistä oli kysymys, ja edustamaan taloaan tilaisuudessa.

Ikkunoita avattiin siellä täällä ja ikkunoista kurkisti kadulle haukottelevia päitä.

Keskellä katua käveli luonnonihminen, luontaisen terveydenhoidon apostoli Matti Luonto virsuissaan, kontti selässä ja pitkä sauva kädessään. Hänen perässään, kohtuullisen välimatkan päässä sauvan ulottuvilta, juoksi neljä tai viisi kiukkuista, terhentelevää koiraa, jotapaitsi esijuoksijoina toimi pari takkukarvaista rakkia, jotka äänekkäästi julistivat ympäristölle kulkueen lähestymisen.

— Mattihan se on… ja oikein pyhävaatteissaan, totesi Janhusen matami, jääden kädet lanteilla katselemaan juhlakulkuetta.

Matti Luonnon juhlapukuna oli avara valkoinen liinapaita ja lumivalkeat, nilkkoihin asti ulottuvat housut, joiden takapuolessa loisti komeilla kirjaimilla tunnettu vehnäjauhomerkki: " Gold Medal ".

Matin juhlahousut olivat nimittäin valmistetut käytetyistä vehnäjauhosäkeistä, jotka, kuten tunnettua, soveltuvat erinomaisesti alusvaatteiden valmistukseen. Tähän arvokkaaseen seurueeseen liittyi matkan varrelta jokainen koira, joka sattui sen huomaamaan, ja konsertti oli lopuksi korviasärkevä.

Herättämästään huomiosta välittämättä, välittämättä myöskään nelijalkaisten seuralaistensa pirullisesta rähinästä Matti käveli hiljaisena ja nöyränä, mutta samalla tyynenä ja arvokkaana valkoisessa paidassaan ja valkoisissa kultamitalipöksyissään kohti päämääräänsä, ja levollisena laskeutui hänen pitkä tukkansa hartioille.

Näin käveli hän keskellä katua aina Svebeliuksen neitien taloon asti Kirkkopuiston reunassa. Koirat, harkittuaan asiaa, katsoivat viisaimmaksi pysähtyä portille odottamaan tapahtumain kehitystä, mutta Matti itse astui suoraan pääportaita ylös ja soitti ovikelloa.

— Menkää kyökinportaita! sanoi sisäkkö, joka järjesti kukkaruukkuja pienille jalustoilleen kuistilla, jossa oli lasiseinät.

— Haluan tavata neiti Anna Kristina Svebeliusta, sanoi luonnonihminen nöyrästi, mutta varmasti.

Juuri se henkilö, itse Antti-neiti, jota Matti Luonto oli ilmoittanut haluavansa tavata, tulikin samassa kaikessa komeudessaan avaamaan ovea.

Nähdessään totisen veljemme Matin tarkasteli uhkea nainen hänet kiireestä kantapäähän asti silmäyksellä, joka vei aikaa vain sekunnin, mutta joka riitti kiinnittämään hänen huomioonsa kaikki Matin puvuston yksityiskohdat.

— Mitä haluatte? kysyi neiti Anna Kristina sitten kovalla, terävällä äänellä, jota hän aina käytti, joutuessaan tekemisiin alhaiseen kastiin kuuluvan olion kanssa.

— Haluaisin puhua neiti Anna Kristina Svebeliukselle pari sanaa kahden kesken, sanoi Matti Luonto alati nöyrään, mutta järkähtämättömään tapaansa.

— Mitä salaisuuksia teillä voi olla minulle kerrottavana? kysyi talon valtijatar kummastusta ilmaisevalla äänellä. — Käykää sisään!

Matti Luonto astui sisään, astuipa käskemättä aina saliin asti, jonka ovi oli auki, ja istuutui varovaisesti ovenpielessä olevalle tuolille.

Neiti Svebelius oli niin ällistynyt tuon hänelle näöltään kylläkin tutun vieraan omituisesta häikäilemättömyydestä ja rohkeudesta, ettei hän edes muistanut antaa Matille sitä läksytystä, minkä hänen tunkeileva esiintymisensä olisi ansainnut.

Tarkasteltuaan valkopukuista miestä hetken äänettömänä hän meni istumaan sohvaan ja sanoi Matille ylpeästi kuin kuningatar:

— No puhukaa nyt asianne, mutta nopeasti! Minulla on vieraita!

Se oli epäilemättä totta, sillä Svebeliuksen neideillä oli aina vieraita, runsas valikoima kaupungin kielevimpiä kahvitätejä, joiden äänekäs ja nopea puhelu kuului viereisestä huoneesta, jonka ovi oli jäänyt raolleen.

Silloin nousi Matti ylös ja piti, katse permantoon luotuna, seuraavan peräti merkillisen puheen:

— Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla… nämä sanat ovat lausutut kaikille, siis myöskin sinulle, Anna Kristina Svebelius, ja minulle, Matti Luonnolle… koska me emme vielä kumpikaan ole avioliiton satamaan ehtineet, niin pyydän minä täten sinua vaimokseni…

Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Matti tassutellut virsuissaan lattian poikki ja notkisti nyt toisen polvensa Antti-neidin edessä, lausuen hiljaa ja vakavasti:

— Minä rakastan sinua, Anna Kristina!

Sitten kun Antti-neiti voi mitään puhua — ja siihen kului melkoinen aika — hän huusi kauhistuksissaan:

— Ihminen on hullu!

— Niin, ihminen on hullu… ellei hän mene naimisiin, myönsi luonnonihminen hiljaiseen tapaansa. — Minä rakastan sinua!

Samassa silmänräpäyksessä kauhistutti kaikkia talossa olevia naisia sydäntäsärkevä hätähuuto:

— Auttakaa! Apua… apua!

Kun talon melkein mielettömäksi pelästynyt naisväki yhtä säikähtyneine vieraineen juoksi saliin, kohtasi sitä outo näky:

Sohvalla huusi ja potki neiti Anna Kristina Svebelius, josta yleensä tiedettiin, ettei hän koskaan ollut pelännyt ketään eikä mitään. Hänen kasvoillaan oli tavattoman kauhun ilme.

Hänen edessään oli lattialla polvillaan pitkätukkainen, päivänpaahtama harvapartainen mies, jolla oli yllään paita ja valkoiset housut sekä tuohivirsut ja selässään suuri tuohikontti. Tämä harvinainen kosiomies toisteli tuon tuostakin, katsoen potkivaa ja kirkuvaa naista kasvoihin:

— Minä rakastan sinua!

— Auttakaa… viekää pois tuo hirmuinen mies… minä pyörryn! huusi Antti-neiti.

Koska koko talossa oli miesväestä yhtä suuri puute kuin naisluostarissa, pisti eräs vieraista päänsä ulos ikkunasta ja huusi:

— Poliisi! Poliisi!

Kirkkopuistossa ei sattunut tällä hetkellä olemaan muita ihmisiä kuin Muttoskan 9-vuotias Petteri, joka hyppi vasemmalla jalalla, pitäen oikean jalkansa varpaiden välissä viispennistä, jolla äitinsä oli lähettänyt hänet ostamaan tulitikkuja. Tämä nuori henkilö pysähtyi suu auki katsomaan huutajaa.

— Poliisi! Juokse poika sukkelaan hakemaan poliisia! huusi ikkunasta näkyvä naisenpää.

Muttoskan Petteri tuumi jonkin aikaa ja ilmoitti sitten:

— Poliisit lähtivät verkonlaskuun!

Mutta hätähuudot olivat avoimien ikkunain kautta kuuluneet naapuritaloihin. Väkeä alkoi keräytyä sen talon portille, josta poliisia huudettiin.

Sillä välin oli Matti Luonto noussut seisomaan ja sanonut hiljaa, nöyrästi:

— Ei minua varten tarvitse poliisia hakea… lähden minä muutenkin. Ja näin sanoen hän lähti kävelemään ovelle, mutta kääntyi vielä kynnyksellä ja lausui:

— Minä tahdon joka tapauksessa Anna Kristinan vaimokseni.

Sitten hän poistui.

Eteisen nurkasta hän otti pitkän sauvansa ja astui ulos. Pihalla odottava koirajoukko tervehti häntä ihastuksen ulvonnalla. Matti karkoitti lähimmät koirat sauvallaan ja astui ulos portista, jolloin väkijoukko antoi tietä hänelle ja hänen perässään syöksähtävälle, rähisevälle koirajoukolle.

— Mikä siellä on hätänä? kysyi muuan akka Matilta, mutta tämä jatkoi matkaansa mitään vastaamatta, ja hänen housujensa takapuolelta loistivat ylpeät sanat:

"Gold Medal".

XVIII

Sen merkillisen päivän jälkeisenä päivänä, josta viime luvussa kerrottiin, saapui kaupunkimme laivarantaan — meillä ei ole vielä rautatietä, mutta saamme sen varmaankin aivan piakkoin, sillä valtiopäivillä on kolmenkymmenen kahden vuoden aikana tehty yhteensä seitsemänkymmentä anomusta ja ehdotusta kaupunkimme liittämisestä valtion rautatieverkkoon — saapui siis kaupunkimme laivarantaan teatterikiertue Cangastus & Muttonen, jonka jäsenet me heti riennämme erittäin suurella mielihyvällä esittelemään lukijallemme.

Kiertueen jäsenten, taiteilija Woldemar Cangastuksen ja herra Jassi Muttosen, menneisyys on oikeastaan hämärän salaperäisyyden esiripun takana. Me olemme kuitenkin, palvellaksemme lukijoitamme, koettaneet hiukan kohottaa tuon esiripun reunaa ja kurkistaa sen alle, saaden tällöin selville sen verran, että taiteilija Cangastus on ensin kilvoitellut valkean lakin saamiseksi ja ollutkin juuri pääsemäisillään päämääräänsä, kun eräs pulpetista permannolle pudonnut pieni paperilappu, johon oli suoritettu pari nerokasta matemaattista tehtävää, ja vartioivan opettajan ilkeämielinen turhantarkkuus katkaisivat hänen lupaavan tiedemiesuransa ja pakottivat hänet ohjaamaan kykynsä muille aloille. Herra Muttosen entisyydestä emme, tutkimuksistamme huolimatta, sitävastoin tiedä senkään vertaa — ikävä kyllä, sillä hän on joka tapauksessa mieltäkiinnittävä henkilö, kuten myöhemmin tulemme näkemään.

He saapuivat kaupunkiimme vanhassa Mainingissa, joka yhä vieläkin saattaa häpeään kaikki ne profeetat, jotka ovat ennustaneet sille joko hyvin äänekästä loppua paljon kokeneen höyrykattilansa räjähdyksessä, tai aivan äänetöntä loppua kovassa aallokossa jonain pimeänä ja myrskyisenä syysyönä.

Muita matkustajia ei laivassa ollutkaan. Eikä ollut myöskään muuta yleisöä vastaanottamassa näitä vieraitamme kuin pari paljasjalkaista poikaa, joilla oli onget olalla ja matopurkit kädessä, ja Kähkösen leski, joka kysyi laivan lämmittäjältä, eikö tällä ollut kirjettä Kähköskälle viimemainitun velivainajan leskeltä, joka antoi joskus Kähköskän toimitettavaksi pieniä kaupunkiasioita.

Lämmittäjä, joka oli pistänyt hikiset ja nokiset kasvonsa laivan reunan yli ja syventynyt niiden huolelliseen ja perinpohjaiseen puhdistamiseen, ilmoitti kesken kiireen Kähköskälle, ettei hänellä ollut minkäännäköistä kirjettä kenellekään, minkä masentavan tiedon saatuaan Kähköskä ensin vähän huokaili ja haikaili, mutta unohti sitten pian surunsa huomatessaan teatterikiertueen Cangastus & Muttonen, joka oli sille ominaisella arvokkaisuudella astunut ulos höyrypurresta ja katseli nyt ilta-auringon kultaisessa hohteessa kylpevää kaupunkiamme, jota kohti tämä taiteilijapari lähti kävelemään.

Taiteilija Cangastus oli keskikokoinen ja laiha, huolestuneen ja samalla syvämietteisen näköinen mies, jolla oli pitkä nenä ja etupuolelta kalju pää, mikä teki hänet tavattoman korkeaotsaisen ja viisaan näköiseksi. Päässä oli tummunut olkihattu ja hartioilla laaja päällystakki, jonka silmäänpistävimpänä osana olivat kauhean suuret taskut. Kun vielä mainitsemme, että hänen housunsa olivat puolen korttelia liian lyhyet, mutta hänen tukkansa ikäänkuin tuon puutteen korvaamiseksi puolen korttelia liian pitkä, ja että hän lausui ajatuksensa syvällä, ehkä hieman surunvoittoisella rintaäänellä, niin olemme antaneet hänestä mahdollisimman seikkaperäisen ja omantunnontarkan kuvan.

Näyttelijä Muttonen oli lyhyt, teerenpisamainen, punatukkainen, pystynenäinen ja teräväkielinen henkilö. Hän ontui vähän oikeata jalkaansa ja syljeskeli hämmästyttävän taiturimaisesti, sillä häneltä puuttui yläleuasta kaksi hammasta. Hän käveli aina herra Cangastuksen vasemmalla puolen, mutta puoli askelta jälempänä, varmaankin siitä syystä, etteivät vastaantulijat erehtyisi siitä, kumpi tämän huomiota ja tunnustusta saavuttaneen kiertueen päämies oli.

— Lausun meidät tervetulleiksi tähän kulttuurikeskukseen ja suljen meidät sen taidettarakastavan väestön vieraanvaraisuuteen, sanoi herra Muttonen, ottaen päästään sellaisen lippalakin, jollaisia koneenkäyttäjät tavallisesti pitävät, ja kumartaen rantapuiston reunassa olevalle pahasti kallistuneelle pölkylle, jonka päässä oli maistraatin sakkotaulu varoitukseksi niille uskalikoille, jotka rohkenivat ryhtyä tallaamaan puiston ruohokenttää, mikä muuten, vaikkakin hieman harventuneena, oli valloittanut myöskin viisi vuotta takaperin hiekoitetut käytävät haltuunsa. — Olkoon toimintamme tällä paikkakunnalla menestyksellinen sekä taiteelliselta että myöskin rahalliselta kannalta katsottuna! lisäsi hän sitten hartaana toivomuksenaan, sylkäisten keskelle sakkotaulua ja lähtien nilkuttamaan johtajansa perässä.

— Amen! murahti herra Cangastus kumeasti. — Minulla on nälkä! ilmoitti hän sitten vielä kumeammalla äänellä.

— "Nälkä meill' on aina vieraanamme", lauloi herra Muttonen. — Kiertueen rahaston tila on markka kaksikymmentä penniä, lisäsi hän virallisella äänellä.

— Hm, sanoi kiertueen johtaja ja vaipui taas syviin mietteisiin.

Kahdessa kirkonkylässä ja yhdessä n.s. taajaväkisessä yhdyskunnassa oli kiertueella ollut melkoisen hyvä menestys, mutta seuraavassa kaupungissa oli sitä kohdannut tuntuva vastoinkäyminen, kun ensimmäisessä näytännössä oli ollut saapuvilla, paitsi viittätoista vapaapilettiläistä, ainoastaan kaksi maksanutta katselijaa, ja toisessa näytännössä, johon oli jaettu neljäkymmentä vapaapilettiä, kolme vapaapilettiläistä ja eräs maalaisukko, joka oli ostanut 50 pennin seisomapaikan, ja joka hänkin sai rahansa takaisin anteeksipyynnöllä, että näytäntö oli sattuneesta syystä peruutettava. Kiertue, johon oli kuulunut seitsemän jäsentä, oli tällöin hajaantunut, mutta sen päävoimat, johtaja Cangastus sekä kiertueen rahastonhoitaja, koomillisten osien esittäjä herra Jassi Muttonen olivat päättäneet horjumattomalla lujuudella pitää yllä kiertueen nimeä ja mainetta, ja "ontuvallakin jalallani polkaisen minä maasta uudet legioonat näyttämötaiteilijoita lippumme ympärille!" oli herra Muttonen sanonut.

Nyt me siis tiedämme näistä herroista kaiken, mitä meidän tarvitsee tietää.

— Onko väestö paennut valloittajien hyökätessä kaupunkiin? kysyi herra Muttonen, katsellen ympärilleen. — Kotkankatseeni ei kohtaa yhtään vieraanvaraista alkuasukasta — oi, ei ainoatakaan!

Koska kaupunkimme väestöllä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan kiertueen vierailusta, ei se siis ollut voinut ryhtyä sellaiseen varokeinoon kuin kaupungin tyhjentämiseen. Kurosen puodin kohdalle tultuaan näkivätkin näyttämötaiteilijamme melkoisen osan kaupungin väestöstä seisomassa sekä vastapäätä olevalla jalkakäytävällä että myöskin keskikadulla, vaihtaen innokkaasti ja äänekkäästi ajatuksiaan jostakin yleistä huomiota herättäneestä tapauksesta.

Svebeliuksen neidit olivat nimittäin lähteneet iltapäivällä kävelylle kaupungille, ja oli heidän matkaansa silloin liittynyt hiljainen ja nöyrä luonnonihminen Matti Luonto, joka oli alkanut kävellä Anna-neidin rinnalla ja puhua hänelle tulevaisuudensuunnitelmistaan, joihin tuntui lähinnä kuuluvan Matti Luonnon ja Anna Kristina Svebeliuksen kirkollinen vihkimys ja nuoren parin muuttaminen luonnonmukaiseen ja terveelliseen omaan kotiin Kelovuorelle. Neidit vaativat Mattia silmänräpäyksessä poistumaan seurastaan, jolloin tämä tottelevainen, mutta itsepintainen kansalainen oli jättäytynyt pari askelta jäljemmäksi ja seurasi heidän perässään pitkine sauvoineen ja valkoisine kultamitalihousuineen kuin mikäkin kansallinen kunniavartia.

Tämä näky oli omiaan saamaan koko kaupungin jalkeille. Ei ollut päätöntä ikkunaa eikä hymytöntä päätä, ja mitä kaupungin koiriin tulee, niin eivät ne suinkaan siekailleet liittyessään niihin virkaveljiinsä, jotka olivat ilokseen huomanneet luonnonihmisen taas esiintyvän virkistämässä kaupungin yksitoikkoista iltapäivää.

Svebeliuksen neidit olivat suunniltaan häpeästä ja raivosta, poiketessaan kiireesti Kurosen puotiin ja katsellessaan ovilasien läpi, miten kadulle kertyi suuri väkijoukko, Matin seisoessa katse maahan luotuna, sauvaansa nojaten puodin rapuilla.

— Menkää ajamaan pois tuo inhoittava mies puotinne rappusilta! sanoivat neidit Kalle Kannakselle.

Viimemainittu, joka oli syntisellä ilolla seurannut tapahtumain kehitystä, yritti vastustella, mutta Svebeliuksen neitien katseet nujersivat silmänräpäyksessä hänen vastustushalunsa.

Kalle avasi siis oven, jolloin ääni väkijoukosta tervehti häntä:

— Hei, Kalle!

— Neidit käskivät teidän astua alas portailta, sanoi Kalle luonnonihmiselle.

— Eihän se ole neitien puoti! kuului kapinallinen huomautus väkijoukosta.

— Kyllä minä astun alas portailta, sanoi luonnonihminen alistuvaisesti ja kuuliaisesti.

Matti Luonto astui alas portailta ja Svebeliuksen neideiltä pääsi helpotuksen huokaus, mutta ilo ei tullut pitkäaikaiseksi, sillä luonnonihminen pysähtyi portaiden viereen katukäytävälle.

— Neidit pääsevät kyllä tuon konttorin läpi pihalle ja sieltä portista toiselle kadulle, neuvoi Kalle Kannas.

Neidit noudattivat viivyttelemättä tätä vihjausta. Samalla hetkellä sanoi Lauri Saksman, joka seisoi isänsä kanssa väkijoukossa, luonnonihmiselle:

— Morsiamesi pujahtaa pakoon pihaportista!

Matti Luonto käveli heti kadunkulman ympäri pihaportille ja joutui tällöin parahiksi Svebeliuksen neitejä vastaan.

— Poliisi! huusi Anna Kristina.

Koska kauppias Kurosen talon portilta on seurahuoneelle vain kivenheiton matka, ja seurahuoneen edustalla tavallisesti on poliisi — ellei häntä näy kadulla, niin löytää hänet varmasti seurahuoneen keittiön puolelta oluen juonnista — niin läksi järjestyskonstaapeli Tossavainen heti juoksemaan niin että tuppi heilui sinne päin, josta huuto kuului.

— Tämä mies ahdistaa meitä kadulla, huusi Antti-neiti vihasta rätisten. — Eikä poliisi tee mitään! Minä valitan pormestarille! Minä valitan kuvernöörille! Kuvernööri on minun serkkuni!

— Kuka ahdistaa neitiä? kysyi konstaapeli Tossavainen, katsellen ympärilleen.

— Tuo ihminen! huusi Anna Kristina, viitaten luonnonihmiseen. — Pidättäkää hänet! Vangitkaa hänet!

Poliisi kohautti vyötään ja laski kätensä Matin olkapäälle.

— Seis! huusi ääni väkijoukosta, joka oli kiirehtinyt Matin perässä portille.

— Kuka puhuu? kysyi poliisi ankarasti. — Lauri Saksman, asioitsija Saksmanin vanhin poika! vastasi huutaja rohkeasti.

— Mitä olisi asiaa? kysyi poliisi.

— Koko tämä väkijoukko voi todistaa, ettei Matti Luonto ole tehnyt mitään pahaa näille neideille.

Väkijoukko, joka oli piirittänyt poliisi Tossavaisen ja Matti Luonnon (jonka olkapäällä esivallan käsi yhä edelleen raskaana lepäsi), näytti kaikesta päättäen valmiilta todistamaan Matin eduksi vaikka viimeisellä tuomiolla.

— Vangitkaa hänet minun vastuullani! huusi neiti Anna Kristina Svebelius, joka sisarineen oli jäänyt piirin ulkopuolelle.

— Herra puheenjohtaja! kuului väkijoukosta.

Konstaapeli Tossavainen katseli ympärilleen nähdäkseen, ketä tuollaisella arvonimellä kunnioitettiin, mutta äkkäsi pian sen nähtävästi olevan tarkoitetun hänelle itselleen ja vastasi siis arvokkaasti:

— Kuka pyysi puheenvuoroa?

— Minä, asioitsija Saksman, edellisen puhujan isä ja rakennusmestariyhdistyksen puheenjohtaja, sanoi puhuja, pistäen ison, heleänvärisen nenänsä näkyviin väkijoukosta.

— Ukko Saksmanilla on puheenvuoro! ilmoitti konstaapeli Tossavainen vakavasti.

— Minä vain huomautan konstaapelille siitä ankarasta edesvastauksesta, jonka laki säätää laittomasta vangitsemisesta! lausui ukko Saksman kovalla äänellä.

Järjestysvallan edustaja pyyhki sillä kädellään, joka ei ollut Matti Luonnon olkapäällä, hikeä otsaltaan, ja hänen katseensa etsivät Svebeliuksen neitejä, kuvernöörin serkkuja.

Mutta näitä vaikutusvaltaisia henkilöitä ja vielä vaikutusvaltaisemman henkilön sukulaisia ei näkynyt missään. He olivat kaikessa hiljaisuudessa peräytyneet Kurosen kauppatalon pihalle ja sieltä toisen portin kautta sille kadulle, jonka varrella puoti oli.

— No joko ne nyt hävisivät! ihmetteli poliisi.

— Niin, laki säätää laittomasta vangitsemisesta ankaran edesvastauksen! toisti ukko Saksman varoittavasti.

— Laki seetee, laki seetee! huusi kimeä ääni portilta. — Piteke te, konstaappeli, vain kiinni velvollisuudesta ja pidetteke se lurjus.

— Kuka puhuu? kysyi konstaapeli Tossavainen, jonka päivänpaahtamille kasvoille oli levinnyt helpotuksen hymy, hänen huomattuaan Svebeliuksen neitien poistuneen näyttämöltä.

— Mine puhun! Mine olen majister Wahl — eikö konstaappeli tunne minut? huusi puhuja.

— Joo, kyllähän minä tunnen, myönsi konstaapeli.

— Niin noh, niin noh! huusi ukko Wahl innoissaan huitoen.

— Järjestys! huusi Riku Nikki, toinen vaskiseppä Grönbergin kuuluisan murhayrityksen uhreista. — Täytyy pyytää puheenvuoroa järjestyksessä — eikö niin, herra puheenjohtaja?

— Niin juuri! myönsi konstaapeli Tossavainen, kasvot loistaen sisällisestä ilosta. — Haluaako kukaan puheenvuoroa?

— Herra puheenjohtaja! sanoi heleänvärisen nenän kunniakas omistaja.

— Ukko Saksmanilla on puheenvuoro, ilmoitti konstaapeli tärkeänä.

— Herra Saksmanilla! huomautti Lauri Saksman merkitsevällä äänenpainolla.

— Herra Saksman vanhemmalla on puheenvuoro, korjasi puheenjohtaja ilmoitustaan.

— Pyytäisin vain kysyä maisteri Wahlilta, lausui ukko Saksman, minkä tähden hän vaatii Matti Luonnon pidätettäväksi?

— Herr ordföran… herra puheenjohtaja! kirkui maisteri Wahl. — Mine vaadin teme pitketukka hullu mies pidetetteveks sen tehden, ette hen kulkke fröken Svebeliuksen peresse kuin yks koira… hen on vaarallinen ihminen… hen on hullu ja hen teke vallan kiusa ja harmi fröken Svebeliukselle! Se ei ole miken laitton fangitseminen, jos otta kiinni temen pitketukka hullun miehen!

— Herra puheenjohtaja!

— Ukko… herra Saksmanilla on taas puheenvuoro, julisti poliisi.

— Vai maisteri Wahl se tässä nyt puhuu kiusanteosta! huusi ukko Saksman. — Kysykääpäs häneltä, arvoisat kansalaiset, kuka se hävytön ja juonikas äijä on, joka on vuosikaudet tehnyt ilkeätä kiusaa nuorimmalle neiti Svebeliukselle! Kysykää häneltä, kuka on köpittänyt neiti Fanny Svebeliuksen perässä kuin vanha kyöpeli, itsepintaisena kuin synti, ja katkeroittanut viattoman, kenellekään mitään pahaa tekemättömän naisen elämän sekä saattanut hänet naurunalaiseksi koko kaupungissa! Kysykää häneltä…

— Suu kiinni! huusi ukko Wahl. — Te ette ole minun tuomarini, tesse on kysymys teste pitketukkaisesta…

— Tässä on kysymys jokaisesta, joka tekee turvattomille naisille häiriötä! huusi pitkä ja paksu rakennusmestari Illikainen, jonka ritarilliset tunteet ukko Saksmanin loistava ja kaunopuhelias esitys oli saanut kuohuksiin.

— Herra puheenjohtaja! huusi sihteeri Riku Nikki.

— Annetaanpas selkään ukko Wahlille! kiljaisi eräs keskenkasvuinen poika, mutta säikähti samassa itsekin ehdotustaan ja piiloutui kiireesti väkijoukkoon.

— Hyvä! huusi osa väkijoukosta.

— Kannatetaan! huusi toinen osa.

Mutta ukko Wahl oli jo kadonnut. Huomattuaan, mille puolelle väkijoukon tunteet kallistuivat, oli hän hävinnyt samaa tietä kuin äsken Svebeliuksen neiditkin.

— Maisteri Wahl on poistunut kokouksesta, ilmoitti Lauri Saksman.

— Herra puheenjohtaja! huusi ammattiyhdistyksen sihteeri uudestaan.

— Herra Riku Nikillä on puheenvuoro, sanoi konstaapeli Tossavainen, jonka kasvot loistivat sitä kirkkaammin, mitä pitemmälle kokous ehti käsittelyissään.

— Minä pyytäisin, että pysyttäisiin asiassa, lausui puhuja. — Pyytäisin, että kokous keskustelisi siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä kansalaisemme Matti Luonnon laittoman vangitsemisen johdosta.

— Matti Luontoa ei ole vielä vangittu, huomautti konstaapeli Tossavainen.

— Pyytäisin sitten, että keskusteltaisiin siitä, onko kansalaisemme Matti Luonto vangittava vai päästettävä vapaaksi, jatkoi Riku Nikki. — Arvoisat kansalaiset! jatkoi hän sitten ääntään koroittaen. — Minä ehdottaisin, että kansalaisemme Matti Luonto päästettäisiin vapaaksi.

— Hyvä! huusivat arvoisat kansalaiset jyrisevällä äänellä. — Kannatetaan!

— Onko se kansan tahto? kysyi konstaapeli Tossavainen ylevästi ja juhlallisesti.

— On! riemuitsi kansa.

— Onko se yksimielinen päätös? kysyi puheenjohtaja kaiken varmuuden vuoksi.

— On! huusivat läsnäolijat.

— Herra puheenjohtaja! kuului samassa kiihkeä ääni.

— Kuka pyysi puheenvuoroa? kysyi konstaapeli Tossavainen otsaansa rypistäen.

Väkijoukosta tunkeutui esiin lyhytkasvuinen, punatukkainen, ontuva mies, joka kumarsi oikealle ja vasemmalle lakki kädessä ja sanoi:

— Arvoisa yleisö! Rohkenen huomauttaa, että on olemassa myöskin ehdotus herra Matti Luonnon vangitsemisesta.

— Minä en ole mikään herra, sanoi matalalla äänellä luonnonihminen, joka koko tämän keskustelun ajan oli seisonut nöyränä ja äänettömänä paikoillaan, konstaapeli Tossavaisen oikea käsi vasemmalla olkapäällään. — Minä olen kaikkien palvelija…

— Kukas te olette? kysyi konstaapeli Tossavainen uudelta tulokkaalta.

— Minä olen kiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitaja, näyttelijä Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen, kumartaen jälleen oikealle ja vasemmalle.

— Matti Luonnon vangitsemisehdotusta ei ole kukaan kannattanut! huusi Riku Nikki. — Ehdotus, jota ei ole kannatettu, raukeaa.

— Minä kannatan! sanoi punatukkainen häikäilemättömästi.

Matti Luonto loi pieneen punatukkaiseen näyttelijään levottoman katseen, ja useat äänet huusivat uhkaavasti:

— Mistä syystä?

— Herättääkseni huomiota! sanoi punatukkainen, siristäen viekkaasti silmiään, ja kumarsi taas oikealle ja vasemmalle. — Me olemme aikoneet antaa tässä kaupungissa näytäntöjä, ja meidän täytyy siitä syystä koettaa herättää huomiota. Reklaamin vuoksi!

— Hyvä! huusi perin ihastunut rakennusmestari Illikainen, joka tunsi rajatonta kunnioitusta kaikkia näyttämötaiteen edustajia kohtaan. — Ha ha ha! Hyvä!

— Minä siis kannatan sen pakoon lähteneen vanhan herran ehdotusta, että herra palvelija Matti Luonto vangittaisiin, jatkoi punatukkainen reippaasti, ja teki sen sanottuaan kohteliaat kumarrukset kaikille ilmansuunnille.

— Mitäs sitten tehdään? kysyi konstaapeli Tossavainen ymmällä. — Toiset tahtoivat, että tämä Matti päästettäisiin vapaaksi, toiset taas vaativat häntä vangittavaksi.

— Ehdottaisin äänestystä! sanoi näyttelijä nopeasti.

— Hyvä, kannatetaan! huusi väkijoukko.

— Kuinkas tässä sitten oikein äänestettäisiin? kysyi konstaapeli Tossavainen epäröiden.

— Huutoäänestys tietysti! sanoi Lauri Saksman.

— Sehän on selvä! vahvisti ukko Saksman.

— Hyvä, oikein hyvä! riemuitsi Illikainen.

— No, äänestäkää sitten! sanoi Tossavainen.

— Vapaaksi! huusivat useat äänet.

— Ei! hihkasi Jassi Muttonen varpailleen nousten.

— Hm, sanoi konstaapeli Tossavainen epätietoisena. — Yhdet huutavat yhtä, toiset toista…

— Herra puheenjohtaja! sanoi Riku Nikki. — Saanko minä semmoisiin asioihin perehtyneenä toimittaa äänestyksen?

— Kyllä! lupasi konstaapeli kiireesti ja mielissään siitä, että toinen otti suorittaakseen tämän pulmallisen tehtävän.

— Kuulkaa nyt, arvoisat kansalaiset! huusi Riku Nikki. — Ne, jotka haluavat, että Matti Luonto päästetetään vapaaksi, huutavat "jaa". Jos "ei" voittaa, niin on Matti Luonto vangittava.

— Jaa! Jaa! huusi kymmenkunta ääntä.

— Ei saa huutaa sillä tavoin! neuvoi Riku Nikki. — Pitää huutaa yhtä aikaa! Huutakaa sitten kaikki yhtä aikaa, kun minä olen lukenut kolmeen.

— Ei kuitenkaan tarvitse huutaa hyvin kovasti, huomautti konstaapeli Tossavainen hiukan huolestuneena.

— Ei muuta kuin yhdellä äänellä jokainen, sanoi eräs mies väkijoukosta. — Ääni ja mies…

— Ensiksi minä kysyn, hyväksytäänkö tämä minun tekemäni äänestysehdotus? sanoi Riku Nikki.

— Hyväksytään! huusi kokous yksimielisesti.

— Siis: ne arvoisat kansalaiset, jotka tahtovat Matti Luonnon vapaaksi, huutavat "jaa". Ne, jotka vastustavat sitä, huutavat "ei". Pitäkää nyt varanne, kun minä olen lukenut kolmeen. Jaa vaiko ei? Yks, kaks, kolm…

Tällä silmänräpäyksellä järisytti kaupunkiamme hirmuisin huuto, mitä meillä milloinkaan on kuultu. Penikulmien päähän kaikui varmaankin tänä tyynenä kesäiltana kuin pitkäisen jylinä:

— Jaaaa… aaa!!

Ei kukaan ollut voinut jäädä epätietoisuuteen siitä, kumpi mielipide oli voitolla.

— "Jaa" on voitolla! ilmoitti äänestyksen toimittaja kokouksen puheenjohtajalle, konstaapeli Tossavaiselle äänestyksen tuloksen.

— Kyllä minä kuulin, vastasi Tossavainen, jonka korvat olivat melkein lukossa. — Matti Luonto pääsee siis vapaaksi. Ala laputtaa!

Ja sitten huusi konstaapeli väkijoukolle:

— Alkakaa nyt hajota hyvän sään aikana ja tavallista vikkelämmin, ennenkuin pormestarit ja viskaalit ovat meidän kimpussamme. Hajaantukaa! Huusitte vietävät niin, että korvat meni halki!

Tyytyväisenä oikeuden voittoon ja viattoman vapautukseen alkoi väkijoukko nopeasti hajota.

— Kiitoksia paljon, hyvät ihmiset! sanoi Matti Luonto lähtöä tekevälle väkijoukolle.

— Ei kestä, ei kestä! vakuutti hra Jassi Muttonen.

Poliisi käveli jo seurahuoneen nurkalle päin hyvillään siitä, että oli saanut hauskan puolituntisen kesken yksitoikkoista virantoimitustaan.

— Kiitos itsellesi, sanoi Lauri Saksman Matti Luonnolle, heidän kävellessään rinnakkain palotornin raunioille päin. — Sinä hoidat tehtäväsi erinomaisesti.

— Vaikealta tämä tosin minusta vähän tuntuu, sanoi luonnonihminen, tavoittaen sauvallaan takkuista koiraa, joka oli hiipinyt hänen lähelleen silminnähtävästi pahoissa aikeissa.

— Niin, kyllähän sen arvaa, sanoi rakennusmestarien vallanperillinen. — Mutta jos koettaisit kestää vielä vähän aikaa, niin minä luulen, että me pääsemme voitolle.

— Kylläpä tätä silti kestää, kun niikseen tulee — mitäpä minusta väliä…, sanoi luonnonihminen. — Mielellänihän minä teen tämän pienen palveluksen hyville ystäville, jotka aina ovat minua auttaneet. Se minua vain vähän peloittaa, jos viranomaiset puuttuvat asiaan.

— Ole huoleti! Mitä se viranomaisiin kuuluu, jos sinä olet korviasi myöten rakastunut — hihii — kun et kerran kenellekään mitään pahaa tee! Ja jos joku syrjäinen, viranomainen tai kuka tahansa yrittää sekaantua asiaan, niin onpa sinulla mahtavia liittolaisia ja auttajia: kauppias Jaakkola, joka on oikeastaan sangen tanakka mies, isäukko sekä hänen kauttaan kaikki rakennusmestarit, ja ennen kaikkea yleinen mielipide, kuten juuri huomasit. Pari samanlaista juttua vielä kuin tuo äskeinen, niin kyllä Anna Kristina Svebeliuksen ja hänen rakkaan sisarensa niskat nöyrtyvät.

— Minä teen parhaani, lupasi luonnonihminen.

— Herrat on siis näyttelijä, sanoi rakennusmestari Illikainen punatukkaiselle. — Minun nimeni on Illikainen, rakennusmestari Raafael Illikainen.

Ja hra Illikainen puristi voimakkaasti näyttelijän kättä.

— Minun nimeni on vain Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen. — Näyttelijä Jassi Muttonen. Mutta sallikaa minun esittää johtaja Cangastus, c-kirjain alussa — mihinkäs se nyt hävisikään?

Johtaja Cangastus löytyi kuitenkin aivan läheltä. Hän vain haastatteli kadunkulmassa avopäin, kädet housuntaskussa seisovaa Kalle Kannasta, saadakseen tältä lähempää valaistusta äskeisen kohtauksen ymmärtämiseksi.

Johtaja Cangastus antoi esitellä itselleen rakennusmestari Raafael Illikaisen, ja viimemainittu kunnon mies ylisti itseään onnelliseksi rohjettuaan pyytää kiertueen molemmat johtajat, sekä taiteellisen että taloudellisen, vaatimattomalle illalliselle seurahuoneelle — pyyntö, johon uudet tuttavamme suhtautuivat erittäin suopeasti.

Me emme tiedä, mitä kaikkea seurahuoneella sinä iltana puhuttiin, päätettiin, lausuttiin ja laulettiin, mutta sen me kumminkin tiedämme, että kun ajuri Tiihonen puoli kahden aikaan yöllä kuuli kadulta tavallista kovempaa ääntä ja unentohjakkeisena kurkisti ulos ikkunasta, näki hän rakennusmestari Illikaisen laskettelevan täysin purjein, vaikkakin hieman epävarmoin askelin, keskellä katua, toisessa käsikoukussaan pieni, punatukkainen ja ontuva henkilö, joka melusi hirveästi, ja toisessa käsipuolessaan laiha, pitkänenäinen ja pitkätukkainen mies, joka juuri ajuri Tiihosen asunnon kohdalla kohotti vasemman kätensä kohti taivasta ja huusi jotain, josta Tiihonen ei oikein saanut selvää. Tämän kolmivaljakon jäljessä asteli, ei rinnakkain, ei riveissä eikä ryhmissä, vaan peräkkäin, hanhenmarssissa, kymmenkunta yhdistyksen arvokkainta jäsentä paljain päin, niin juhlallisin ja arvokkain askelin, kuin heidän jonkinverran heiluva tilansa vain salli, ja laulaen hitaassa tahdissa:

"Eipä meittiä Ei piru saa…"

— Häpeemättömät, kun laulavat virsiä humalapäissään! murahti ajuri Tiihonen, joka oli pohjaltaan vakava mies, ja painautui jälleen vuoteeseensa.

Kulkue jatkoi matkaansa rakennusmestari Illikaisen talon portille. Siinä otettiin yhtä hellät kuin äänekkäätkin jäähyväiset, sillä kiertue Cangastus & Muttonen oli saanut asunnon ja täysihoidon rakennusmestari Illikaisen perheessä, ilmaiseksi tietystikin — järjestely, jota parempaa kiertue varsinkaan rahastonsa tilaan katsoen ei voinut toivoa.

XIX

Seuraavana päivänä aamupäivällä ei kaupungissamme tapahtunut mitään mainittavaa, ellemme ota lukuun sitä, että rakennusmestari Retunen, joka oli kuulunut viimeöiseen saattueeseen, tavattiin varhain aamulla Sukkulan mummon kahvikojusta sikeässä unessa. Ellei Sukkulan mummo olisi ollut niin vanha, että olisi ikänsä puolesta sopinut Retuselle melkein isoäidiksi, niin olisi tämä ollut paha skandaali, mutta nyt ei, Sukkulan mummon yleisesti tunnettuihin hyveisiin ja suureen ikäeroon nähden, ollut jutussa mitään muuta hämärää kuin se, miten Retunen oli mummon kahvikojuun joutunut. Retusella itsellään ei siitä asiasta ollut kaukaisinta aavistustakaan, mutta hän piti kuitenkin mahdollisena, että hän oli erehtynyt ovissa, ja aikoessaan mennä kaupungin eteläpuolella olevaan kotiinsa olikin jotenkuten tullut menneeksi sisään kaupungin pohjoispuolella asuvan Sukkulan mummon kahvikojuun.

Sukkulan mummo oli ensin vihainen, aijai kuinka vihainen hän oli! Siitä nimittäin, että hän ja ukko Römpötti olivat saaneet laahata nukkuvaa Retusta, nettopaino 120 kg, halki kaupungin.

— Ja minä vielä haukuin Römpöttiä siitä, ettei hän lykännyt paremmin, kun se koju tuntui niin pahuksen raskaalta! huusi Sukkulan mummo toisille, ympärillä päivitteleville torimuijille.

Mutta kun Retunen antoi Sukkulan mummolle markan ja Römpötille viisikymmentä penniä, niin oli rauha jälleen maassa, ja nuo kelpo ihmiset lupasivat kyyditä hra Retusta saman taksan mukaan vaikka joka aamu Sukkulan mummon kahvikojussa.

Iltapäivällä tapahtui sitävastoin sellainen huomattava seikka, että kauppias Jaakkolan keittiöön ilmestyi Svebeliuksien kaksoisneitien punaposkinen sisäkkö, joka jätti kauppias Jaakkolalle neiti Anna Kristina Svebeliuksen omakätisen kirjeen.

Neiti Svebelius kirjoitti hyvin tietävänsä, kuka oli saanut vähäjärkisen luonnonihmisen kätyrikseen ja kuka oli saattanut hänet, neiti Svebeliuksen, naurunalaiseksi. Neiti Svebelius ilmoitti olevansa turvaton ja syvästi loukattu nainen, ja tietävänsä, ketä hän saa kiittää siitä, että hän on syvästi loukattu nainen. Hän ei kuitenkaan tahtonut mainita mitään nimiä, halusi vain ilmoittaa, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, vaikka herra Jaakkola veisi hänen sisarensa Amerikan maahan, ja että jos se nimeltä mainitsematon henkilö, joka on aikaansaanut viime päivien suuret häväistysjutut, päästää hänet eroon luonnonihmisestä, niin tulee neiti Svebelius puolestaan tekemään voitavansa siihen suuntaan, että maisteri Wahl tyytyy rauhallisena kohtaloonsa.

Kauppias Jaakkola luki kirjeen kahteen kertaan. Ja luettuaan sen toiseen kertaan hän hymyili. Sitten hän istahti kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti neiti Anna Kristina Svebeliukselle kohteliaan vastauksen, jossa hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa kirjainkaupustelija Matti Luontoon, jonka kanssa hän ei ollut koskaan sanaakaan vaihtanut, mutta kiinnitti samalla huomiota siihen, että mikäli hän sattuu tietämään, on asioitsija Saksmanin vanhin poika Lauri Saksman ainoa henkilö kaupungissa, joka nauttii mainitun omituisen kaupustelijan täyttä luottamusta ja joka siis mahdollisesti voisi saada hänet luopumaan tekemistään päätöksistä.

Me emme tiedä, millä mielellä niin arvokas nainen kuin neiti Svebelius ryhtyi kirjeenvaihtoon niin epämääräisen ja sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevan mieshenkilön kuin Lauri Saksmanin kanssa, mutta olemme joka tapauksessa tulleet siihen vakaumukseen, että ystävämme Matti Luonnon esiintyminen oli mahtanut tehdä asianomaisella taholla syvän vaikutuksen, koskapa Svebelius-neitien punaposkisen sisäkön nähtiin vielä samana iltana tulevan ulos Arkun portista ja Lauri Saksmanin viisi minuuttia myöhemmin lähtevän vihellellen kaupungille.

— Hei, Lassi! huusi joku hänelle Kurosen kauppapuodin portailta.

Lauri Saksman tunsi huutajan hyväksi tuttavakseen Kalle Kannakseksi, joka takin hiha jauhoisena viittaili hänelle innokkaasti.

Lauri pysähtyi ja kysyi:

— Mitä tahdot, nuori ystäväni?

— Minulla olisi sinulle tärkeätä asiaa, selitti kauppa-apulainen huomattuaan, ettei ketään syrjäisiä näkynyt kuulomatkalla. — Mihin olet menossa?

— Pienelle asialle. Poikkean myöhemmin virastoosi. Hyvästi, poikaseni!

Kalle Kannas palasi takaisin puotiin jauhoja mittaamaan, mutta Lauri Saksman jatkoi matkaansa Jaakkolan rautakauppaan, palasi neljännestunnin kuluttua takaisin, oltuaan tämän ajan kahdenkeskisessä keskustelunsa Jaakkolan kanssa, ja ohjasi askeleensa ohi Kurosen puodin ja rehtori Peranderin talon maisteri Wahlin portille, astui pihaan, nyki kuistin oven ulkopuolella olevaa soittokellon kädensijaa ja jäi odottelemaan tämän toimenpiteen seurauksia.

Hän odotti minuutin, odotti kaksikin, mutta seuraukset jäivät tulematta.

Silloin tarttui hän uudelleen kädensijaan ja helisti kelloa oikein rehellisesti.

Kului vielä minuutti.

Soittaja oli juuri käymäisillään kolmannen kerran kädensijaan kiinni, kun kuistista kuului liikettä, lukon ratinaa ja hakojen irroittamista, ovi aukeni raolleen ja maisteri Wahl pisti päänsä oven raosta.

— Mike te olette ja mite te soitta? kysyi talon isäntä kaikkea muuta kuin kohteliaalla äänellä.

Vaikka maisterin olemus sillä hetkellä tavallista enemmän muistutti vihaista huuhkajaa, ei se kuitenkaan näyttänyt peloittavan Lauri Saksmania, joka kohotti hattuaan ja sanoi:

— Hyvää päivää, maisteri!

— Kuka hen on?

— Hän on eräs maisterin lähimmistä naapureista — entinen oppilas sitäpaitsi, vaikka maisteri ei ehkä muista…, esitteli vieras itseään.

— Kylle mine muistan, hen oli huono oppilas! muisti maisteri ja koetti vetää ovea kiinni, mutta Lauri Saksman oli pistänyt jalkansa oven rakoon, niin ettei yritys onnistunut.

— Niin, nähkääs, maisteri, kova pää…

— Kova pee — juu! Mutta hen oli sitepaitsi suuri rakkari ja hunsvotti — menke matkanne!

Ja taas yritti vanha koulumies lopettaa keskustelut entisen oppilaansa kanssa.

— Kuulkaahan, maisteri, älkää kiristäkö ovea, minulla on liikavarpaita! huudahti vieras, joka tunsi todellakin kipua oven raossa olevassa jalkaterässään.

— Noh, vieke sitten pois teiden kipeite liikkavarpaita! neuvoi maisteri ja kiristi vielä enemmän.

Hankkiakseen liikavarpailleen helpotusta tarttui maisterin vieras oven kädensijaan ja veti ovea auki.

— Aikooko hen tunkea vekisin minun huoneeseen? huusi maisteri. — Minulla on pistoolit, mine ammun hente!

— Minä olen nähnytkin ne pistoolit… ollessani ennen muinoin maisterin luona laiskanläksyllä, vakuutti Lauri Saksman ja kehaisi: — Niillä ampuisi vaikka karhun. Mutta maisterin täytyy nyt ottaa minut vastaan. Minulla on hyvin tärkeätä asiaa maisterille.

Ukko Wahlin uteliaisuus heräsi oitis.

— Mite asia henelle on minulle?

— Ei siitä voi tässä puhua, maisterin täytyy päästää minut sisään. En viivy kymmentä minuuttia.

Maisteri mietti.

— Noh, hen saa tulla siseen. Mutta hen on luvannut, ette hen ei viivy kymmente minuttia!

Lauri Saksman astui sisään ja pääsi ukko Wahlin kaikkein pyhimpään, jossa hän monet kerrat oli laiskan läksyllä ollessaan saanut tukkapöllyä niin että hampaat helisivät. Siitä oli jo parikymmentä vuotta, mutta kaikki oli vielä aivan ennallaan. Pistoolit olivat seinällä ristissä kirjoituspöydän yläpuolella.

— Noh?! sanoi ukko Wahl.

Lauri Saksman otti taskustaan sen kirjeen, jonka punaposkinen sisäkkö oli puoli tuntia takaperin hänelle tuonut ja ojensi sen maisteri Wahlille. Ukko luki sen hitaasti, tumman, uhkaavan punerruksen alkaessa vähitellen nousta hänen ryppyisille poskipäilleen. Sitten hän antoi kirjeen takaisin ja kysyi:

— Mike on tarkotus?

— Kyllähän maisteri sen ymmärtää, vastasi toinen.

— Mine en ymmerre muuta kuin ette hen on yhe edelleen sama rakkari ja hunsvotti kuin ennen. Ulos! huusi maisteri vihan vimmassa.

— Jollei maisteri nyt lupaa jättää rauhaan kauppias Jaakkolaa ja hänen morsiantaan…

— Henen morsian! Kauppasaksa, sillinhirtteje…! huusi ukko.

— … niin koituu maisterille siitä ikävyyksiä, jatkoi nuori mies, antamatta keskeyttää itseään.

— Ja jollei hen nyt heti kevele ulos minun talosta, niin koittu henelle viele suurempi ikevyys! kirkaisi maisteri, joka oli siirtynyt kirjoituspöydän luo.

— Tahdoin vain varoittaa maisteria…

— Ja mine tahdon vain varoittaa hente. Mine teen niinkuin mine suvaitsen herra kauppamies Jaakkolan kanssa, ja jollei hen nyt astu teste huoneesta elevene, niin astua hen siite kuoliaana! huusi maisteri ja ojensi kätensä kohti seinällä riippuvia aseita.

— Kyllä minä astun mieluummin elävänä, jos on vara valita. Minä olen nyt varoittanut maisteria. Eikä minun kanssani saa leikkiä, sanoi Lauri Saksman, joka oli jo ovella menossa ja koetti mahtavalla puhetavalla tehdä vaikutuksen maisteriin.

— Eike myös minun kanssa leikitelle! julisti maisteri. — Hen siis todellakin lehtee!

— Kyllä. Kauniita ilmoja on muuten ollut.

— Mite?!

— Tulee hyvä heinävuosi. No hyvästi sitten, maisteri!

Ukko Wahl kiiruhti vieraansa perässä sulkemaan ovensa, joita hän ei koskaan hevillä avannut.

Lauri Saksman tuli Kurosen myymälään ja sanoi Kalle Kannakselle, joka reistaili valokuvauskoneensa kanssa:

— Olen nuoren ystäväni käytettävissä.

— Istu tuohon tiskin reunalle… ota tuosta sanomalehti allesi, siihen kaatui äsken siirappia.

Lauri Saksman istuutui tiskille, heitti jalkansa ristiin, katseli seinällä riippuvia heleitä reklaamikuvia ja sanoi:

— Olen pelkkänä korvana.

— Niin, näes, se Maikki…, aloitti kunnon kauppa-apulainen hieman hämillään.

— Niin, se Maikki, sanoi toinen tyynesti. — Jatka!

— Hän ei ole nyt kotona…

— Tiedetään.

— Lähti pois kotoa, saadakseen ukon suostumaan.

— Eikä ukko suostu sittenkään!

— Minähän sen oikeastaan panin alkuun…

— Arvattiin.

— Se on kamalan sisukas ukko…

— On.

Lauri Saksman otti tiskillä avoinna olevasta kaupantekijäislaatikosta savukkeen, sytytti sen ja sanoi pitkän äänettömyyden jälkeen, joka oli Kalle Kannaksesta alkanut tuntua tuskalliselta:

— Joka ei opi pelaamaan saa aina tehdä työn. Sinä olet alkanut pelata ukko Grönbergin kanssa, ja jos sinä nyt häviät, niin saatpa melkein varmaan pyyhkiä partaasi.

— Niin, senpätähden minä…

— Ajattelit, että jos minä pelaisin apuna?

— Niin…

Äänettömyys. Kalle Kannas hikoili.

— Samapa se, sanoi Lauri Saksman hetken kuluttua. — Kirjoita Maikillesi, että tulee heti kaupunkiin. Mikäli tunnen ukko Grönbergiä, niin ei asia liene aivan vaikea järjestää. Mutta pitää osata pelata, poikaseni. Tässä maailmassa pitää osata pelata!

Annettuaan tämän isällisen neuvon pudottautui nuori mies alas tiskiltä, taputti Kalle Kannasta vielä isällisemmin päälaelle ja valmistautui juuri lähtemään, kun puotiin astui lyhyenläntä, punatukkainen ja ontuva mieshenkilö, joka teki ylenmäärin kohteliaan kumarruksen kummallekin nuorelle miehelle.

— Anteeksi olemukseni! Nimeni on Jassi Muttonen, kiertueesta Cangastus & Muttonen. Onko minulla ilo puhutella herra Kannasta? kysyi hän liukkaasti, kääntyen Lauri Saksmaniin päin.

— Teillä on ilo puhutella herra Saksmania, sanoi toinen levollisesti. — Mutta jos haluatte iloita myöskin herra Kannaksesta, niin on hän tuolla tiskin takana.

— Ahaa, kiitos, herra Saksman! Erittäin miellyttävä tuttavuus! Todellakin hauska tutustua! Anteeksi, herra Kannas! Nimeni on Muttonen, Jassi Muttonen. Näyttelijä ynnä muuta. Ettekö suostuisi rupeamaan Joosepiksi? Neiti Leijanen on ystävällisesti suostunut Eevaksi.

— Miksi Joosepiksi? kysyi Kalle Kannas melkoisen tyhmän näköisenä.

— Oppipojaksi. Kraatarimestari Aapelin oppipojaksi Kiven kuolemattomassa näytelmässä "Kihlaus". Kiertueemme esittää sen täällä ensi sunnuntaina. Eikö nyt ole tiistai?

— Mistäs te neiti Leijasen löysitte? kysyi Kalle Kannas.

— Johtaja Cangastus tuntee sattumalta kirjailija Tuulosen, joka taas suositteli neiti Leijasta. Neiti Leijanen suostui heti.

— Tietysti. Ja suositteli minua Joosepiksi?

— Niin. Osahan on niin helppo. Siinä ei ole paljon vaivaa…

— Kuinka suuret voimat kiertueella itsellään on? puuttui Lauri Saksman puheeseen.

— Kaksi miestä, Cangastus ja minä Muttonen. Kiertue kärsi haaksirikon kesken purjehduskauden. Robinson Cangastus ja Perjantai Muttonen pelastuivat tälle saarelle. Täytyy toimia jotain, sillä on kysymys olemassaolosta.

— Aivan oikein, myönsi Lauri Saksman.

— Herra Kannas suostuu siis! Kiitoksia paljon! Se on erittäin ystävällisesti tehty. Tietysti kohtuullinen osinko näytännön tuloista…

Herra Kannas kiirehti ilmoittamaan, ettei hän ole suostunut eikä ole aikonutkaan suostua. Tästä tuli herra Muttonen niin hämmästyneeksi ja liikutetuksi, että itku ei näyttänyt olevan kaukana.

— Minulla on teille tiedossa sopiva Jooseppi, sellainen, joka on ennenkin esiintynyt seuranäytelmissä, sanoi Lauri Saksman.

Herra Jassi Muttonen kirkastui.

— Oi, sanokaa hänen nimensä! Minä riennän tuulena hänen luoksensa. Tuulena, tuulispäänä, hirmumyrskynä…!

— Parturi Jönsson, sanoi Lauri Saksman.

— Suostuuko hän?

— Ilolla! Olkaa varma siitä.

— Minä riennän! huudahti punatukkainen. — Sulkeudun suosioonne, hyvät herrat! Mieluinen tuttavuus!

Hän oli jo ovella.

Mutta siinä hän kääntyi takaisin ja nilkutti Lauri Saksmanin luo.

— Anteeksi! Pieni tunkeileva kysymys: voitteko lainata viitosen kiertueelle? Suoritetaan takaisin viimeistään näytäntöpäivän iltana.

— Ei, sanoi Lauri Saksman. — Minulla on harvoin niin suuria rahoja.

— Anteeksi sitten! Ehkäpä tämä toinen herra…? sanoi kerkeä näyttelijä, kääntyen toivorikkaana Kalle Kannaksen puoleen.

Tämä toinen herra näytti epätietoiselta, mutta Lauri Saksman kiiruhti pelastamaan hänet.

— Hän pyysi juuri äsken pientä avustusta minulta.

— Jahah, jahah! No ei sitten mitään. Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, että olen kuluttanut kallista aikaanne. Sulkeudun vielä kerran suosioonne ja kiiruhdan. Velvollisuuteni kutsuu minua, taide kutsuu, Melpomene ja Thalia, nykyisin varsinkin Melpomene…

Lauri Saksman lähti myös, sanoen:

— Tulen opastamaan teidät parturi Jönssonin luo.

— Te murskaatte minut ystävällisyydellänne! Olen teille kiitollinen kalpeaan kuolemaani saakka! huudahti eloisa taiteilija.

Heidän tultuaan kadulle sanoi Lauri Saksman näyttelijälle:

— Pyytäisin teiltä pientä — enkä niin aivan pientäkään — palvelusta. Tietysti asianmukaista rahallista korvausta vastaan.

— Paistun jännittävän odotuksen hiilivalkealla! Uhraisin punaisen pääni, jos voisin sillä palvella ympäristöäni! vakuutti tämä merkillinen mies. — Ja se on suuri uhraus, sillä punaiset päät ovat harvinaisia. Mutta rahasta uhraisin molemmat pääni tänä kiertueellemme raskaiden koettelemuksien aikana, lisäsi hän, vääristellen naamaansa mitä ihmeteltävimmällä tavalla. — Olen nimittäin kiertueen rahastonhoitaja. Muun muassa.

— Kysymys on vain pienestä kepposesta, sanoi Lauri Saksman. — Haluaisitteko ryhtyä tuon äskeisen Kalle Kannaksen kilpakosijaksi?

XX

Ulkona paistoi päivä lämpimästi, kadulla kaakattivat Illikaisen kanat ja pihalla melusivat ja tappelivat keskenään Illikaisen lapset, mutta Illikainen itse emäntänsä kanssa, joka oli kuin leivinuuni, istui salin sohvassa ja nautti täysin siemauksin taiteesta.

Sillä Illikaisen salissa harjoiteltiin nyt hikipäin Kiven "Kihlausta".

Salin toinen pää esitti kraatari Aapelin huonetta: perällä ovi, oikealla pöytä — Illikaisen suuri sohvapöytä, ja sen vieressä rahina punaisella päällystetty salin tuoli. Vasemmalla tulisijana toinen pöytä, jonka ääressä parturi Jönsson seisoi oppipoika Jooseppina, kauhalla (viivottimella) liikutellen liedellä kiehuvaa pataa: Illikaisen mustaa huopahattua. Keskellä permantoa seisoi teatterinjohtaja Cangastus päättäväisen näköisenä, ja Illikaisen vanhin poika, lyseolainen, 15-vuotias Heikki Illikainen istui liesipöydän alla kuiskaajana.

Salin toisella puolen, ikkunan ääressä, istui viehättävästi hymyillen ja vuoroaan odottaen Herrojen-Eeva, neiti Leijanen, ainoa näytelmän henkilöistä, joka jo osasi osansa ulkoa.

— Valmiit! huusi johtaja Cangastus, jolloin tavallista useamman totilasin nauttinut Jooseppi hätkähti ja liikautti niin hermostuneena viivotin-kauhaansa, että pata putosi lattialle, ja Illikainen huusi sohvaltaan:

— Ei tee mitään, ei tee mitään… se on vanha hattu, he he he!

Kuiskaaja ojensi padan Joosepille, joka asetti sen paikoilleen liedelle, ja johtaja Cangastus huusi uudestaan:

— Valmiit! ja läiskäytti kolme kertaa kämmeniään yhteen, jolloin Eenokki, nimittäin herra Jassi Muttonen, nilkutti kraatari-Aapelin huoneeseen ja sanoi:

— Päivää, Jooseppi!

"Jooseppi kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi, hellittämättä kuitenkaan kauhaa kädestänsä: päivää!" luki kuiskaaja puoliääneen pöydän alta.

— Kuiskaaja ei saa kuiskata sulkumerkkien välissä olevia sanoja! huomautti hra Cangastus.

— Lue sinä poika vain mitä on luettava, äläkä joutavia loruja! huusi harmistunut isä sohvalta.

— Heikki! Etkö tottele! huusi huolestunut äiti.

— Otetaan alusta! sanoi Cangastus. — Valmiit!

Eenokki:

"Päivää, Jooseppi!"

"Päivää!" vastasi parturi Jönsson, osoittaen siten tutustuneensa ainakin osansa alkuun.

— Joosepin pitää kääntää enemmän päätään Eenokkiin päin, muistutti hra Cangastus.

— Ahaa! sanoi parturi Jönsson. — Nä-näinkö?

— Niin, mutta kauhaa ei saa päästää kädestä, neuvoi johtaja. — No, jatketaan nyt!

Eenokki:

"Sainpas mestariltas tärkeän kutsumuksen tulemaan tänne hänen huoneeseensa noin tähän aikaan".

Hikinen parturi potkaisi pöydän alla istuvaa kuiskaajaa ja murahti:

— Sano nyt sukkelaan!

"Niin on asia!" luki kuiskaaja.

"Niin on asia!" sanoi Jooseppi.

Näin jauhettiin eteenpäin hartaasti ja innostuksella. Ihastusta herätti varsinkin hra Cangastuksen esiintyminen. Se oli suurta, syvää, todellista taidetta, ja se kosketteli kaikkein herkimpiä kieliä neiti Leijasen sydämessä.

Joosepin osan tulevaisuus näytti tosin hieman harmaalta, mutta Joosepillahan olikin vain pieni sivuosa.

— Hyvä siitä tulee! riemuitsi Illikainenkin, kun kappale oli ensi kerran päästy päähän.

— Kunhan on sunnuntaihin asti harjoiteltu, niin eiköhän se jo ala mennä, myönsi johtaja Cangastuskin. Aika on kyllä lyhyt, mutta sitä pontevammin täytyy työskennellä. Joosepin pitää koettaa huomiseksi oppia osansa ulkoa.

* * * * *

Nyt sai herra Tuulonen olla rauhassa neiti Leijaselta.

Ja kuten edellisestä tiedämme, oli hra Tuulonen jo ehtinyt rakastua neiti Anni Kuroseen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.

Ikävä kyllä hän ei kuitenkaan ehtinyt vaihtaa montakaan sanaa päivässä rakkautensa esineen kanssa, sillä viimemainittu oli kaiket päivät rehtori Peranderilla, jossa hän valmisti sitä merkillistä, suurta ja taiteellista pöytäliinaa.

Hra Tuulonen huomasi alkaneensa vähitellen vihata pöytäliinoja. Varsinkin taiteellisia.

Sitäpaitsi hän tunsi vastenmielisyyttä rehtori Peranderin perhettä kohtaan, ja kuultuaan sattumalta, että taiteellisen pöytäliinan valmistuksessa avusti lankavyyhtien pitimenä, maahan pudonneiden kerien nostajana ja kadonneiden neulojen etsijänä joku varatuomari Sakkamaa, hän tajusi heti, että siinä mahdollisesti piili jotain.

Neiti Kurosen kaupunkiin saapumisen herättämä ihastus alkoi silloin muuttua epäluuloksi ja mustasukkaisuudeksi, ja hra Tuulonen kirjoitti tämän tunteen vallassa kaksi runoa, synkimpiä, mitä koskaan oli hänen kynästään ja sydämestään vuotanut.

Eräänä päivänä lähti hra Tuulonen kävelemään kaupungille, haihduttaakseen synkkiä ajatuksiaan.

Tultuaan sille kadulle, jonka varrella Arkku kaikkine asukkaineen, rehtori Peranderin talo ynnä muut kertomuksessamme esiintyvät tärkeät paikat olivat, pysähtyi hän Peranderin talon portin kohdalle ja silmäsi pihaan.

Portti oli vähän raollaan, ja raosta näki kirjailija, miten neidit Kuronen ja Perander sekä nuori, tummaverinen, vilkkaan näköinen herrasmies, joka ei voinut olla kukaan muu kuin varatuomari Sakkamaa, istuivat puitten siimeksessä olevan suuren, ompelutarpeita täynnä olevan pöydän ääressä, ja koko piha oli täynnä iloista puhelua ja heleätä naurua.

— Vai niin niitä taiteellisia pöytäliinoja tehdään! ajatteli kirjailija katkerasti.

Tällä hetkellä hän vihasi itseään, noita pihassa istuvia iloisia ihmisiä ja varsinkin neiti Kurosta, sekä koko hyvää kaupunkiamme. Hän tunsi itsensä hylätyksi, loukatuksi olennoksi, ja himoitsi kostoa.

Pihan poikki kulki samassa nuori, vaaleaverinen nainen portille päin. Hra Tuulonen läksi kävelemään eteenpäin ja pysähtyi lukemaan maisteri Wahlin talon nurkkaan naulattua painettua tiedonantoa:

'Hauskan iltaman toimeenpanee Kiertue CANGASTUS & MUTTONEN ensi sunnuntaina täkäläisellä Seurahuoneella vaihtelevalla ohjelmalla joka päättyy näytelmällä

"KIHLAUS" Huvinäytelmä kirj. Aleksis Kivi.

Aapeli…….. Wald. Cangastus. Eenokki……. Jassi Muttonen. Eeva………. Julia Leijanen. Jooseppi…… G. Jönsson.

Lopuksi yleinen tanssi.

Iltama alkaa klo 1/2 8 i.p. Pääsymaksut: herroilta 2 mk., naisilta 1:50, lapsilta ja palvelusväeltä puolet'.

Äskenmainittu vaaleaverinen nainen oli neiti Maikki Grönberg, joka oli saanut sulhaseltaan tärkeän kirjeen, sanonut kiitolliset jäähyväiset enolleen Jooseppi Rinkalle: ja muuttanut maaseurakunnasta takaisin kaupunkiin, ja jolle oli toistaiseksi, Kalle Kannaksen, Lauri Saksmanin: ja Otto Sakkamaan yhteisestä toimesta, hankittu asunto rehtori Peranderin talossa, jossa hän avusti palvelijattaria keittiöpuuhissa tai piti seuraa talon neidille.

Maikki Grönberg meni kadun poikki Arkun portille, johon kohta ilmestyivät Lauri Saksman ja näyttelijä Jassi Muttonen, ja iltamailmoitusta lukeva kirjailija kuuli seuraavan salaperäisen keskustelun:

— Niin, nyt minä olen tullut, sanoi vaaleaverinen neitonen.

— Terve tuloa! sanoi ruskeaviiksinen nuori mies. — Saanko luvan esitellä teille tulevan sulhasenne, herra Muttosen.

— Hi hi hi! nauroi tyttö hämillään.

— Olen ihastunut heti ensi silmäyksestä! vakuutti punatukkainen innokkaasti.

— Hi hi hi! hihitti tyttö jälleen.

— Varmaankaan ette tule salaamaan tunteitanne tulevalta appiukoltanne, sanoi ruskeaviiksinen punatukkaiselle, naurahtaen samalla merkitsevästi.

— Saammepa nähdä! vakuutti punatukkainen. — Minä loistan, minä hehkun, minä palan…! huusi hän, kohottaen oikean kätensä ylös ja painaen vasemman kätensä sydäntään vasten.

— Ja neiti puolestaan rakastuu teihin hurjasti! vakuutti ruskeaviiksinen.

— Minä koetan, lupasi tyttö.

— Koetatte! Eikö rakkaus leimahtanut teissä kuin salama, nähtyänne minut? huudahti punatukkainen. — Tämä oli suuri pettymys! Olen aina luullut, että naiset hurmaantuvat minuun ensi silmäyksestäni, selitti hän sitten.

— Saattepa nähdä, että entinen sulhanen tulee mustasukkaiseksi, ennusti ruskeaviiksinen.

— Mitä tämä merkitsee? ajatteli Kauno Tuulonen. — Kuka tuo tyttö on ja mitä ihmettä he oikein puhuvat?

— Kallesta ei ole vaaraa, sanoi tyttö. — Mutta minä pelkään, että isä tappaa teidät, huokasi hän sitten.

— "Oi kuinka kuolo nyt kaunis ois, jos kultansa keralla kuolla vois!" huudahti punatukkainen kiihkeästi.

— Minäpä en tahtoisi vielä kuolla, ilmoitti tyttö.

— Ette minunkaan kanssani? kysyi punatukkainen hellästi, rukoilevasti.

— En! sanoi tyttö varmasti.

— Valloitukseni edistyy hitaasti! valitti punatukkainen. — Te olette keskustellut kanssani jo viisi minuuttia, ettekä vieläkään tahtoisi kuolla kanssani! hän lisäsi moittivasti. — Minä sitävastoin antaisin isänne takoa minut kahvipannuksi, jos vain sitten pääsisin teidän pöydällenne…

— Saanko pyytää nuorta paria sisään nauttimaan kupin kahvia, sanoi ruskeaviiksinen. — Siellä voimme tarkemmin keskustella tästä uudesta rakkaussuhteesta.

Portilla seisoneet hävisivät pihaan, ja Kauno Tuulonen katseli heidän jälkeensä suu auki.

— Käsittämätöntä! hän mutisi puoliääneen, päätään pudistaen.

Rehtori Peranderin pihasta kuului yhä edelleen iloinen nauru ja puhelu, joka alkoi taas raadella kirjailijan sydäntä. Synkissä mietteissä hän lähti kävelemään eteenpäin.

Sinä päivänä oli herra Tuulonen huonolla tuulella, jota haihduttaakseen hän illalla lähti kaupunkimme parhaalle hyvän tuulen ja mielenkevennyksen lähteelle, seurahuoneelle.

Mutta onnettomuudet eivät tule koskaan yksin. Tapahtui sellainen ihme, ettei seurahuoneelle koko iltana saapunut yhtään rakennusmestaria eikä muutakaan tuttua.

Herra Tuulonen ei voinut sitä käsittää. Mutta jos hän olisi ollut synnynnäinen kaupunkilaisemme, niin olisi asia tuntunut hänestä aivan luonnolliselta.

Sillä koko kaupunki puhui vain ensisunnuntaisesta suuresta iltamasta lausuntoineen, puheineen ja näytelmäkappaleineen, ja seurahuoneen vakinaiset vieraat kokoilivat nyt voimiaan vuoden suurenmoisimpiin juominkeihin.

Syötyään vaatimattoman illallisen ja selailtuaan ruokasalin nurkkahyllyllä olevia puolenvuoden vanhoja, repaleisia koti- ja ulkomaisia pilalehtiä lähti herra Tuulonen raskain mielin kotiin, tietämättä mitään siitä, että neiti Kuronen oli illalla, käydessään etsimässä puodista tulipunaista lankavyyhtiä, huomannut erään hyllyn nurkalla viidenkolmatta pennin muistikirjan alla Kalle Kannaksen ottamia valokuvia, selaillut niitä, huudahtanut äkkiä hämmästyksestä ja viheltänyt pitkään.

Mutta kun puoti jo oli kiinni ja Kalle Kannas oli mennyt Peranderille, jossa hän juuri sillä hetkellä istui keittiön eteisessä halkolaatikon kannella Maikki Grönbergin rinnalla, niin ei kukaan kuullut tuota vihellystä.

XXI

— No tänä aamuna se oli sitten raastuvassa esillä Topi Pösösen ja Riku Nikin juttu ukko Grönbergiä vastaan murhayrityksestä! kertoi maalari Tolvanen seuraavana päivänä Kurosen puodissa.

— Vai oli! huudahti Kalle Kannas. — No kuinkas kävi?

— Eihän siinä kuinkaan käynyt. Kanne kumottiin toteennäyttämättömänä, ja pormestari haukkui niin ukko Grönbergin kuin Topi Pösösen ja Riku Nikinkin ja kehoitti heitä tekemään sovinnon. Oli pitänyt oikein saarnan, ja sitten oli ukko Grönberg sanonut, että kyllä hän puolestaan antaa anteeksi. Pormestari oli silloin pyytänyt heitä antamaan kättä toisilleen oikeuden edessä, mutta Grönberg oli sanonut, että ennen korppi tulee valkoiseksi kuin hän sentään sosialisteille kättä antaa. On se aika ukko, kun se kerran minkä saa päähänsä! kehaisi Tolvanen, vaikkei hän hyväksynytkään ukko Grönbergin valtiollisia mielipiteitä.

— Kyllä se on! myönsi Kalle Kannas vakavasti.

— Kun on näet oman tyttärensäkin ajanut kotoa pois, jatkoi Tolvanen. — Ei ole tainnut puukhollari kuullakaan?

— Vai on ajanut! ihmetteli Kalle Kannas. — Mitähän se siitä ajoi?

— Eikö liene pitänyt jotain silmäpeliä poikien kanssa, kun se oli semmoinen hyvännäköinen tyttö, aprikoi Tolvanen aavistamatta, että Kalle Kannas juuri harkitsi, montako vuotta hän mahtaisi saada, jos halkaisisi Tolvasen pään kädessään olevalla kymmenen kilona punnuksella.

— Mutta lähtö siitä sitten olikin tytölle tullut, jatkoi Tolvanen kertomustaan. — Sanoivat akat sen muuttaneen ihan toiseen lääniin, mutta taisi olla valepuhetta, koska minä omin silmin näin sen tänä aamuna tuolla rehtori Peranderin pihalla.

* * * * *

Ukko Saksman istui portaillaan ja kuunteli jarrumiehen lesken kaunopuheista esitystä:

— No nyt sitä tuli toki näytelmäseurat ja teatterit tähänkin kaupunkiin… kiertolaisia kuuluvat olevan ja Illikaisen piika sanoi, että niillä on siinä teatterissa semmoinen punapää Muttonen, joka kuuluu olevan niin hirveä tupakanpolttaja, että aina on talo savua täynnä kuin tulipalossa, ja niin kuului olevan hakki vaimojen perään, että ensimmäisenä päivänä oli porstuassa suutaan tarjonnut kana-Kenosen piika-Reetalle, vaan oli toki sattunut leukaan, ettei ihan keskelle suuta — niin — mutta Reeta kun oli suuttunut ja haukkunut niin, että oli tullut koko talon väki siihen, eikä ollut se punapää osannut edes hävetä, vaikka oli sillä tavoin syntiä tehnyt, vaan oli vain sanonut, että hän luuli muka Reetaa oman talon väeksi — niin — ja Illikainen oli vain nauranut, vaikka on perheen isä, mutta tietäähän sen Illikaisen koko kaupunki, mikä mies se on, eikä ole sen akkakaan muuta kuin entinen piika, vaikka nyt pitää kaikkien rouvaksi sanoa — niin — ja kaiket päivät nyt meiskataan siellä Illikaisen salissa ja teatteria näytellään, ja Illikainen akkoineen istuu sohvalla eivätkä piikaraukat kerkiä muuta tekemään kuin passaamaan niitä teatterilaisia — niin — kolmenlaisen leivän kanssa on aina kahvit, monta kertaa päivässä, ja illalla teevedet ja päivällä limonaatia salin pöydällä ja paakelseja vaikka mitä myöten, kun ne niitä harjoituksia pitävät, ja joka ilta juopi Illikainen totia niiden herrojen kanssa — herrojako sitten lienevät vai mitä — niin, ja entäs kun se parturi Jönsson on pannut koko liikkeensä kiinni ja pelaa sekin teatteria, ja pormestarikin kuului sanoneen, että taitaa pitää lähteä Helsinkiin tukkansa leikkauttamaan — niin — se on niin hyväntahtoinen mies se pormestari, kyllä minä vain panisin Jönssonin viralta pois, jos minä olisin pormestari, ja panisi vissiin viskaalikin, jos olisi pormestarina — niin — se onkin vähän luja mies se viskaali, kun oli viime yönäkin vetänyt kolmea herraa korvalle klubilla, ja ikkunoita olivat särkeneet tapellessaan, ja Jönsson kuului olleen koko viikon yhtämittaisessa humalassa — tietäähän sen, kun on näyttelijäksi korotettu tavallisesta parturista — ja sieltä Illikaiselta se nyt kuuluu joka päivä sen Leijasenkin tytön kikatus, ja se kirjaltaja Tuulinen vai mikä Tuulantei se on — he he he! — joka tässä oli muutaman viikon sen Leijaskan kelkassa, taisi jäädä nyt pois mielestä, kun se ryökkynä sai oikein teatterin johtajan sihtiinsä, ja kuului sanoneen neiti Leijanen, että hän pyrkii syksyllä kansalliseen teatteriin Helsinkiin, vaikka eikö noilla liene itsellään parempiakin taiteilijoita — niin. Kurosen piika-Saara oli kertonut, että se kirjaltaja on vähän päästään vialla ja kuuluu yksinään ollessaan seinillekin hyppivän kamarissaan, ja sitähän ne akat tiesivät kanssa torilla kertoa, että se aikoo sitä Kurosen neitiä, mutta sen minä sanon, että siitä se saapi suutaan pyyhkiä, niin hyvä ja kaunis ja viisas tyttö ei mene semmoiselle herralle, kun oli se kirjaltaja näet tuon issikka Tiihosenkin kanssa tapellut heti kaupunkiin tultuaan, ja monena yönä on seurahuoneella juonut ja renttuillut (jarrumiehen leski vilkaisi salavihkaa Saksmaniin, mutta tämä poltteli järkähtämättömän levollisena) rakennusmestarien sakissa — opettaa pian rakennusmestaritkin ryyppäämään…

— Ha ha ha! nauroi ukko Saksman.

— He he he… leikkiähän minä, sillä kyllähän herra Saksman tuntee rakennusmestarit ja ymmärtää leikin — niin, ja siitä punapäästä kun näet unohtui kertomatta, että se on nyt ruvennut viettelemään sitä vaskiseppä Grönbergin tytärtä, jonka…

Mutta nyt säikähti jarrumiehen leski, muistettuaan äkkiä, että oli nähnyt punapään ja Maikki Grönbergin yhdessä käyvän pari kertaa Saksmanilla, ja jatkoi aivan toisessa äänilajissa:

— Vaikka sitä minä en usko, en en en usko vaikka mikä olisi ja kiistin akkoja vastaan torilla, kun ne alkoivat sillä tavalla ihmisten kunniaa leikata, ja sanoin että aina teidän pitää kaikki asiat tietää ja juoruta ja pahoinpäin kääntää, vaikka katkismuksessakin sanotaan, että meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme valhettele lähimmäisestämme emmekä häntä petä, panettele taikka pahaan huutoon saata, vaan puolustamme häntä, ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää ja selitämme kaikki parhain päin — niin — mutta jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset puhuvat, tulee heidän tehdä luku tuomiopäivänä, hoh hoi — niin, niin…

Jarrumiehen leski pyyhkäisi silmiään ja sanoi:

— Pitää lähteä katsomaan sitä Sikasen akkaa, kun se aamulla valitteli sydänalaansa kipeäksi.

Jarrumiehen leski lähti hernemaan ympäri Sikasen akkaa katsomaan, ja kertoi sitten Sikasen akalle:

— Tuolla se nyt istuu se Saksmanin ukko portaillaan ja on niin tyytyväisen näköinen, kun on saanut sen tuomaripoikansa kotiin, ja nyt ne kalastavat sitä Kurosen ylpeätä ja mahtavaa ja koppavaa neitiä rysäänsä, ja se Saksmanin tuomari on ollut tuolla rehtori Peranderilla joka ikinen päivä siitä asti, kun rehtori läksi matkalle, ja Kurosen neiti myös siellä kaiket päivät… että viitsii sekin Peranderin neiti! Laimin on tainnut tulla lyötyä senkin tyttöraukan kasvatus, kun on isä niin kauan leskenä ollut, ja vaikka onkin koulun rehtorin tytär. Ei taitaisi olla Saksmanin nuorella herralla rehtorin pihaan päätään pistämistä, mutta kun se rehtori nyt on poissa, niin passaahan siellä elostella. Mutta jo minä nauraisin, jos se rehtori nyt tulisi äkkiä kotiin ja ajaisi pellolle sen Saksmanin pojan. Se on koko joukko niin mahtavaa sen poikansa päältä, että ihan sylettää — ptfui! Jo minä antaisin kauppias Kurosena tytölleni hyvän kyydin, kun pitää seuraa semmoisten kuin Saksmanien kanssa… kuka sitä tietää kuinka monta salavaimoa sillä tuomarillakin on jo ennestään Helsingissä, kun ne herrat kuuluvat siellä elävän niinkuin sianporsaat. Ja olettekos te kuullutkaan, kun ne Saksmanit nyt ihan taimo tahallaan auttavat muuatta punapäätä näyttelijää — mikä liekin lenkkujalka halunkki, kiertolaisiksi oli niitä lehdessäkin haukuttu — viettelemään sen vaskiseppä Grönbergin tytön onnettomuuteen, ja nyt se tyttö on vähä väliä yhdessä sen punapään kanssa, ja Saksmanilla pidetään kohtauksia, ja Peranderin piikojen kanssa näkyy nyt tyttöparka asuvan — niin siistinä tyttönä kun sitäkin on ennen pidetty, mutta ei näy olevan mitään takeita näistä nykyajan nuorista — voi voi kun tulisi se rehtori kotiin, että loppuisi moinen rietas elämä, kun sydän ihan tahtoo pakahtua sitä katsellessa…

* * * * *

Ukko Grönberg takoi pajassaan niin että seinät tärisivät.

Hän oli voittanut kirottujen sosialistien jutun, hän oli saanut kärventää Topi Pösösen ja Riku Nikin nahan raastuvassa, niinkuin hän oli kärventänyt samat nahat saunassa, ja hänen itseluottamuksensa ja voimansa olivat tämän viimeisen voiton johdosta kasvaneet jättiläismäisiksi.

Silloin tuli pajaan Lauri Saksman, kädessään vanha kahvipannu.

— Päivää! sanoi nuori mies. — Tämä pannu olisi tinattava, jos mestarilla on aikaa.

— Tinataan vaan! sanoi Grönberg pontevasti. — Mitenkäs isäukko jaksaa?

— Kiitos kysymästä, hyvinhän se jaksaa.

— Panee sen pannun tuohon nurkkaan, kehoitti vaskiseppä. — Kyllä se on huomenna valmis.

Lauri Saksman vetäytyi lähemmäksi ovea, katsoi pajan laitoksia ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:

— Joko teidän Maikki on kauankin ollut palveluksessa rehtori Peranderilla?

Vaskiseppä keskeytti työnsä ja kysyi:

— Häh?

Nuori mies uudisti kysymyksensä.

— Kuka sen on sanonut, että meidän Maikki siellä on?

— Itse minä sen olen nähnyt… siinähän me asumme vastapäätä.

Vaskiseppä veti syvään henkeä ja vastasi sitten:

— En minä ole siitä mitään tiennyt.

Lauri Saksman oli vaiti jonkin aikaa. Sitten hän jatkoi:

— Meistäkin se tuntui vähän omituiselta… ja ihmiset ovat alkaneet sitä ihmetellä ja akat puhua.

— Akatko?! huusi ukko Grönberg.

— Niin, tietäähän sen, miten pian ne meidän kaupungin akat ottavat asiat onkeensa, varsinkin kun sattuu sitten vielä…

Nuori mies pysähtyi.

— Varsinkin kun sattuu sitten vielä mitä? huusi ukko.

— En tiedä, sopiiko minun siitä puhua, sanoi Lauri Saksman, tuntuen epäröivän.

— Suu puhtaaksi! huusi ukko silmät palavina. — Kyllä minä, piru vieköön, kestän kuulla millaisia uutisia tahansa!

Saatuaan näin tarmokkaaseen muotoon puetun luvan ilmaista tietonsa jatkoi Lauri Saksman:

— Sehän siinä on vähän arveluttavaa, kun sitä teidän Maikkia on alkanut liehutella muuan näyttelijä…

— Vai on jo näyttelijäkin mukana! huusi ukko.

— On, semmoinen punatukkainen, vähän ontuva mies, jolla taitaa olla hyvin kirjavat elämänvaiheet.

— Mutta ei siitä ole meidän Maikille vaaraa, sanoi ukko, ajatellen ensi kertaa eläissään jonkinlaisella tyytyväisyyden tunteella Maikin ja Kalle Kannaksen välistä suhdetta.

— Tyttärenne näkyy kuitenkin hyvin usein olevan sen maankiertäjän seurassa, ja Kalle Kannas…

— Kuka? kysyi ukko Grönberg uhkaavasti.

— Kalle Kannas on sanonut, että hän pelkää pahinta. Eikö hän ole ollut salakihloissa teidän tyttärenne kanssa? kysyi Lauri Saksman häikäilemättömästi.

— Ei! sanoi ukko Grönberg jyrkästi.

— Vai niin, minulle hän kuitenkin kertoi olleensa, mutta arveli nyt, että asiat ovat pahalla kannalla, kun näyttelijä on heidän väliinsä tunkeutunut. Näyttelijät ne ovat sellaisia poikia petkuttamaan ja tekemään onnettomiksi nuoria, kokemattomia tyttöjä… Kalle Kannas olisi ollut niin kunnon mies ja kaikin puolin mallikelpoinen, mutta se näyttelijä on kaiken maailman heittiö… sillä kuuluu olevan melkein joka kaupungissa vaikka minkälaisia juttuja.

Ukko Grönberg alkoi takoa, takoi aivan koneellisesti, huomaamatta ensinkään, että taottava putkenkappale oli pudonnut pajan lattialle. Lauri Saksman katseli jonkin aikaa seinällä riippuvia kiiltäviä läkkikannuja ja sanoi sitten:

— Hyvästi!

Grönberg keskeytti takomisen, katsahti silmät verestävinä nuoreen mieheen ja kysyi vähän vapisevalla äänellä:

— Oletteko te itse nähnyt meidän Maikin sen näyttelijän seurassa?

— Useita kertoja, sanoi Lauri Saksman.

— Tiedättekö sen lurjuksen nimen?

— Kyllä. Jassi Muttonen. Hyvästi!

— Hyvästi, hyvästi, sanoi ukko, joka tuntui kymmenen vuotta vanhemmalta kuin Laurin pajaan tullessa.

Lauri Saksman lähti.

Ukko Grönberg istui pajassaan puolen tuntia liikahtamatta, lattiaan tuijottaen.

Kerran vain hän avasi suunsa ja mutisi puoliääneen:

— Vai semmoista siitä rupesi tulemaan…

Lauri Saksman, joka ikkunan poskessa olevalta sohvaltaan näki kaiken, mitä kadulla tapahtui, ei ollut enää puoleen tuntiin huomannut näköpiirissään minkäänlaista liikettä.

Olikin jo ilta. Kello oli puoli yhdeksän, ja kaikki kunnon kaupunkilaiset olivat riisuneet takin ja liivit yltään ja kengät jaloistaan sekä alkaneet odotella illallista. Mitäpä asiaa saattoi enää kenelläkään olla kadulle?

Sitä enemmän olikin siis omansa kääntämään huomiota puoleensa ukko Grönberg, joka oli ilmestynyt rehtori Peranderin talon portille lakki uhmaavasti korviin asti painettuna, ja keskusteli siinä kiivaasti ainoan tyttärensä kanssa, joka seisoi tosin vain kolmen askeleen päässä hänestä, mutta kumminkin täysin turvallisena, sillä hän tiesi ehtivänsä paiskata portin lukkoon, jos isäukko yrittäisi äkillisellä hyökkäyksellä saada kadonneen lampaan haltuunsa.

— Sinä, sinä…! sanoi vaskiseppä nyrkkiään heristäen. — Sinä olet kaunis lapsi, sinä!

— Kenen on syy, että minun täytyi lähteä kotoa pois? kysyi tytär.

— Kenenkö?! hihkaisi vaskiseppä. — Vielä häntä puhuu!

— Älkää puhuko niin kovaan! pyysi tytär. — Ihmiset kuulevat.

— Kuulkoot, sanoi vaskiseppä, alentaen kuidenkin ääntään. — Sittenpähän saavat tietää, millainen tytär minulla on.

— Niin, ja millainen isä minulla on, lisäsi tytär asian molemminpuoliseksi valaisemiseksi.

— Etkö sinä muista, mitä huoneentaulussa sanotaan lapsille… "Olkaa kuuliaiset vanhemmillenne kaikessa ", tiedusteli ukko.

— Ja vanhemmille siinä sanotaan, että "te isät älkää yllyttäkö lapsianne vihaan", lisäsi tytär osoittaen siten olevansa tutustunut huoneentaulun muihinkin pykäliin.

— "Vaan kasvattakaa heitä kurituksessa ja herran nuhteessa!" täydensi ukko Grönberg kiireesti asianomaisen paikan.

— Sinä et siis tule enää koskaan kotiin? kysyi vihdoin vaskiseppä niin tylyllä äänellä kuin osasi, peittääkseen levottomuuttaan ja mielenliikutustaan.

— Se riippuu kokonaan teistä, isä, vastasi tytär.

— Vai riippuu vielä minustakin jotain, huokasi vaskiseppä katkerasti. — Minusta taitaa riippua sekin, että sinä kuulut ruvenneen seurustelemaan kaikenlaisten retkujen ja maankiertäjien kanssa! huudahti hän sitten kuohahtaen.

— Isä! varoitti tytär, jonka poskille äkkiä kohosi uhkaava punerrus.

— Älä isättele! kiukutteli vaskiseppä. — Sinä kuulut ruvenneen seurustelemaan muutaman vihoviimeisen näyttelijärentun kanssa… koko kaupunki siitä jo laulaa ja huutaa…

— Minä en koskaan seurustele renttujen kanssa! sanoi tytär lujasti! — Te, isä, ette antaisi minun seurustella kenenkään kanssa. Oliko Kallekin renttu?

— Se sinun punapäinen näyttelijäsi kuuluu olevan kaikenmaailman huijari ja petkuttaja, jatkoi vaskiseppä, vastaamatta kysymykseen. — Petturi ja viettelijä! Sinä saat vielä katkerasti katua…

— Ohoo! sanoi tytär ylimielisesti. — Mitä sitten?

— Sittenpähän näet! huudahti ukko Grönberg. — Mutta älä luulekaan, että minun oveni ovat sinulle avoinna, jos sinulle käy hullusti!

— Taiteilija Muttonen on kunnon mies, sanoi tytär.

— Vai niin! sanoi isäukko musertavan halveksivasti. — Entäs Kalle Kannas, etkö sinä sitten ollut hänen kanssaan salakihloissa? Kylläpä sinä todellakin olet…

— Kalle Kannas on Kalle Kannas ja taiteilija Muttonen on eri asia, selitti tytär vilkuillen tulipunaisena ympärilleen, olisiko läheisyydessä tämän yksityisluontoisen ajatustenvaihdon kuuntelijoita. — Enhän minä kuitenkaan olisi saanut Kallea! Kuka potki Kallen ovesta ulos? kysyi hän sitten.

— Luuletko sinä, että minä annan tyttäreni mieluummin jollekin tuntemattomalle maailmanrannan kiertäjälle? kysyi vaskiseppä syvän harmin vallassa.

— Kuka on sanonut, että minä olen aikonut mennä naimisiin hänen kanssaan? kysyi tytär vuorostaan.

— Mitäs varten sinä sitten hänen kanssaan seuraa pidät? tiedusteli isä.

— Muuten vain… lystin vuoksi, sanoi tytär peloittavan kevytmielisesti.

— No jos joku olisi sanonut, että minä saan kuulla sinun suustasi semmoisia sanoja, niin enpä totisesti olisi uskonut! vakuutti ukko.

Ja sitten hän ilmoitti tyttärelleen seuraavan hirvittävän tuomion:

— Jos näen sinut kertaakaan sen lurjuksen kanssa, niin halkaisen hänen päänsä! Kahdeksi kappaleeksi!

Tehtyään tämän ankaran päätöksen pyörähti vaskiseppä ympäri ja lähti tiehensä.

XXII

Kurosen makasiinirenki Jussi kulki kumarassa, katse maahan luotuna, eikä siis voinut vaatia, että hän olisi huomannut kirjailija Kauno Tuulosta.

Ja koska nyt sitäpaitsi oli perjantai, joka on yleensä tunnettu onnettomuuksien päiväksi, niin tapahtui, että Jussi ja kirjailija Kauno Tuulonen törmäsivät yhteen puodin pihaporrasten ja makasiinin välillä.

Syy oli tietysti kirjailijan, ja sen hänelle Jussi heti selittikin sanoin, jotka eivät olleet juuri valikoituja, mutta sitä suorempia.

Ja mitäpä tekemistä olikaan kirjailijalla epätasaisen kivityksen peittämällä päivänpaahteisella makasiinipihalla?

Miksi ei hän pysynyt sillä alueella, joka hänelle kuului ruohomattoineen, varjoisine puineen ja riippumattoineen?

Miksi hän kuljeskeli silmät auki, mutta näkemättä mitään, korvat auki, mutta kuulematta mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui?

Miksi hän käveli jauhosäkkiä kantavaa Jussia vasten, miksi hän ei huomannut, että neiti Leijanen meni aivan hänen ohitsensa näytelmäharjoitukseen näyttelijä Cangastuksen kanssa, joka oli tullut noutamaan Herrojen-Eevaa, miksi hän ei huomannut rakennusmestari Retusta, joka antoi hänelle portilta kiihkeitä viittauksia, jotka merkitsivät pientä olutkestitystä seurahuoneella, ja joka sitten, kun kirjailija ei vastannut hänen signaaleihinsa edes pään nyökkäyksellä, jatkoi matkaansa pettyneenä ja syvästi suuttuneena — niin miksi?

Niin monta kysymystä… ja kuitenkin voidaan niihin vastata kaikkiin yhdellä kertaa kolmella yksinkertaisella sanalla:

Hän oli kosinut!

Mikä odottamattoman nopea ratkaisu! Mikä merkillinen käänne!

Mutta sellaista voi sattua, kun on kysymyksessä rakastunut ja sitäpaitsi mustasukkaisuuden vallassa oleva runoilija.

Kuinka oli kaikki tapahtunut?

Vaikeata olisi sitä ollut selittää herra Tuulosen itsensäkään. Se oli tapahtunut odottamatta kuin maanjäristys, ja kirjailijan koko olemus oli vielä aivan sekaisin.

Neiti Kuronen oli ollut kotona koko aamupäivän ja tehnyt käsitöitä. Kirjailija oli lukenut hänelle. Vähän aikaa. Sitten he olivat keskustelleet ties mistä. Ainakin rakkaudesta. Veri nousi vähitellen kirjailijalle päähän. Miksi neiti Kuronen hymyili niin kummallisesti, kun kirjailija kysyi, tiesikö hän, mitä rakkaus on? Miksi hän äkkiä punastui, kun herra Tuulonen suoraan ja kiihkeästi kysyi, oliko hän koskaan ollut rakastunut?

Ja silloin oli maailma kierahtanut muutamia kertoja ympäri kirjailijamme silmissä, ja kun hän vihdoin alkoi tointua, huomasi hän olevansa polvillaan neiti Anni Kurosen pienten, ruskeakenkäisten jalkain juuressa, ja hänellä oli jonkinlainen hämärä käsitys siitä, että hän nähtävästi oli tunnustanut rakkautensa neiti Kuroselle. Mitä kaikkea hän oli neiti Kuroselle sanonut, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan, mutta varmaankin oli se ollut varsin vaikuttavaa, sillä neiti oli kuin puulla päähän lyöty.

Herra Tuulonen oli vihdoin noussut ylös ja lausunut julki kiihkeän vakaumuksensa, että neiti Kuronen kutsuu nyt varmaankin paikalle isänsä ja Kalle Kannaksen ja renki-Jussin heittämään hänet ulos, ja neiti Kurosella oli täysi työ saada kosijansa uskomaan, ettei se suinkaan ollut hänen aikomuksensa. Neiti Kuronen oli sitäpaitsi luvannut antaa vastauksensa sunnuntaina, ja poistunut sitten omaan huoneeseensa.

Herra Tuulosella oli siis todellakin toiveita, mutta siitä huolimatta hän oli kuin kiirastulessa. Kaksi päivää vielä!

* * * * *

Kolme tuntia myöhemmin tuli rehtori Perander kotiin matkaltaan.

Koska hän tuli kotiin ainakin puoli viikkoa aikaisemmin kuin oli odotettu, niin tapasi hän tyttärensä ja varatuomari Sakkamaan istumassa neulomapöydän ääressä mitä tuttavallisimmassa seurustelussa. Tytär huudahti hämmästyneenä ja iloissaan, varatuomari oli kuin koulupoika, jonka naapuri on yllättänyt hedelmäpuutarhastaan, ja rehtori Peranderin otsa meni pilveen — ilmiö, joka ei jäänyt huomaamatta kummaltakaan nuorelta.

Tervehdittyään lyhyesti ja verraten kylmästi sekä ainoata tytärtään että varatuomaria, meni rehtori sisään matkalaukkuineen. Ja vaihdettuaan paljon merkitsevän silmäyksen vieraansa kanssa juoksi neiti Perander isänsä perässä.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Peranderille myöskin neiti Kuronen, toista tuntia myöhästyneenä ja hajamielisen näköisenä. Varatuomari ei kuitenkaan ennättänyt tehdä hänelle mitään kysymystä, sillä samassa tuli rehtori tyttärineen ulos. Rehtorin otsalta oli pilvi kadonnut, hän meni iloisena puristamaan neiti Kurosen kättä, ja yksin tein hän kätteli uudelleen myöskin tuomarismiestä ja lausui hänet, ensi kerran elämässään, sydämellisesti tervetulleeksi.

Mitä sitten lieneekään tytär isälleen kertonut!

* * * * *

Rakennusmestari Illikaisen talossa oli kova touhu.

Näytelmäharjoituksia pidettiin niin kiinteästi, ettei parturi Jönsson ehtinyt edes puoleksi tunniksi pistäytyä seurahuoneelle, vaikka päätä tuntui kivistävän. Hän oli oppinut osastaan suunnilleen neljännen osan ja vannoi osaavansa koko osansa sunnuntaina kuin katekismuksen.

— Paremmin, paljon paremmin kuin katekismus on se teidän osattava! huusi Jassi Muttonen, heittäen mehuvettä ja leivoksia pöydälle tuovaan sisäkköön palavan katseen. — Kuinka kuuluu ensimmäinen käsky?

— Sinun pitää… sinun pitää…, muisteli parturi, mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei hän voinut vastata punatukkaisen esittämään teologiseen kysymykseen.

— Niin, siinä sen nyt näette! Paljon paremmin kuin katekismuksenne on teidän osattava osanne!

Mutta Jooseppia lukuunottamatta alkoi näytteleminen jo sujua koko lailla. Illikainen osasi jo ulkoa melkein kaikkien osat, ja sohvallaan istuen hän auttoi ulkomuististaan pöydän alla istuvaa poikaansa kuiskaajan tehtävissä.

— Kuinkahan se meneekään ylihuomenna, kun nyt jo menee näin hyvin! huomautti hän vaimolleen, ja vaimo vastasi:

— Jaa-ah!

— Taiteilija Muttonen olisi hyvä ja tulisi vähän ulos, sanoi sisäkkö herra Muttoselle.

— Kuka rohkenee häiritä minua työssäni? huudahti näyttelijä.

— Vaskiseppä Grönbergillä olisi asiaa herra Muttoselle, sanoi sisäkkö.

— Vaskiseppä Grönbergillä! huusi herra Muttonen ja vilkaisi taakseen, nähdäkseen, oliko ikkuna auki.

— Missä hän on? Eteisessäkö? kysyi punatukkainen tuttavamme varovaisesti.

— Ei, pihalla, sanoi sisäkkö.

— Minä menen, ilmoitti näyttelijä. — Herrasväki suo anteeksi eikä anna häiritä itseään.

Toiset, jotka eivät aavistaneet, mistä oli kysymys, jatkoivat rauhassa harjoitusta, ja Illikainen kunnostautui suurenmoisesti, edustaessaan sohvaltaan väliaikaisesti kraatarimestari Eenokkia ja puhjeten ukkosen kaltaiseen naurunpurkaukseen, joka kerran kun oli saanut vuorosanansa sanotuksi.

Mutta näyttelijä Muttonen nilkutti portaille ja näki portaiden alapäässä pienen, piikkipartaisen ja terävänenäisen ukon, joka kysyi häneltä:

— Vai niin, tekö se olette se näyttelijä Muttonen?

— Minä olen näyttelijä ja rahastonhoitaja Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen ylevästi. — Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

— Herra kuuluu alkaneen hieroutua minun tyttäreni tuttavuuteen! sanoi vaskiseppä uhkaavasti.

— Enhän minä tiedä, kuka teidän tyttärenne on, vastasi näyttelijä lempeästi. — Minulla on paljon tyttötuttavuuksia, lisäsi hän sitten selitykseksi.

— Kyllä te tiedätte, kuka minun tyttäreni on! ärjäisi ukko. — Se on Maikki Grönberg, jos sekin vielä täytyy teille sanoa!

— Ahaa! neiti Grönberg! huudahti punatukkainen ihastuneena. — Erittäin hupainen ja miellyttävä neiti! Ja te olette hänen isänsä! Onnittelen teitä! Sanomattoman hauskaa tutustua! Todellakin, sanomattoman hauskaa tutustua!

— Minä en onnittele teitä, jos saan niskanne kouriini! huusi ukko Grönberg. — Minä väännän sen nurin! ilmoitti hän sitten raivostuneena.

— Siinä tapauksessa toivoisin, ettei niskaparkani koskaan joutuisi kouriinne! huokasi herra Muttonen. — Millä olen pahoittanut teidän mielenne?

— Minä kiellän teitä seurustelemasta tyttäreni kanssa! sanoi ukko Grönberg.

— Ei, älkää kieltäkö? rukoili herra Muttonen. — Hän on rakastettavin ihminen…

— Kiellän! huusi vaskiseppä.

— Oi, kuinka surullista! sanoi Jassi Muttonen, ottaen taskustaan kirjavan nenäliinan ja pyyhkien sillä silmiään. — Juuri, kun minä olin niin onnellinen, tuli tämä isku! "Onnen majat ovat kaikki mustaksi maalatut murheella…"

— Lupaatteko olla koskaan enää menemättä tyttäreni seuraan? kysyi ankara isä.

Illikaisen nuoremmat lapset olivat ryhmittyneet keskustelevien lähelle ja kuuntelivat suut auki ja silmät pyöreinä. Illikaisen palvelijattaret olivat avanneet keittiön ikkunan toisenkin puoliskon, kuullakseen paremmin.

— Jospa tietäisitte, kuinka mielelläni antaisin sellaisen lupauksen! sanoi näyttelijä, nenäliina silmillä. — Mutta ihminen on niin heikko…

— Vastatkaakin sitten itse seurauksista! sanoi ukko Grönberg. — Tulkaapas tänne minun luokseni, niin saatte nähdä!

— Voi, en uskalla tulla teidän luoksenne! vaikeroi herra Muttonen. — Te olette tällä hetkellä hieman kiihtynyt, herra Grönberg. Minä uskallan paljon helpommin lähestyä teidän tytärtänne kuin teitä itseänne…

Ukko Grönberg kumartui maahan, sai käteensä nyrkinkokoisen kiven ja paiskasi sen kohti näyttelijää. Tämä ennätti kuitenkin vetäytyä eteiseen, ja kivi jyskähti eteisen ovea vasten.

Vaskiseppä lähti kiireesti pois Illikaisen pihasta.

XXIII

Oli tullut lauantaiaamu.

Siitä hetkestä saakka, jolloin maisteri Wahl oli sulkenut eteisensä oven, päästyään eroon Lauri Saksmanista, ei hän ollut näyttäytynyt asuntonsa ulkopuolella, ja jos joku pahaa-aavistamaton kaupunkilainen olisi silloin yrittänyt tulla hänen luokseen, olisi siitä varmaankin koitunut hänelle mitä valitettavimmat seuraukset.

Sillä ukko Wahl oli, luettuaan sen kirjeen, jonka neiti Anna Kristina Svebelius oli kirjoittanut Lauri Saksmanille, pois suunniltaan, ja yksinpä hänen vanhanpuoleinen taloudenhoitajattarensa Miinakin, joka muuten hallitsi maisteria melkein rajattomalla vallalla, liikkui nyt henkeänsä peläten tässä vihan ja vimman majassa.

— Mite hen teke minun huoneessani! Ulos! huusi maisteri aina, kun Miina pisti päänsä ovesta sisään pyytääkseen isäntäänsä ruualle.

Tänä aamuna kuuli maisteri sattumalta avoinna olevien ovien läpi keittiöstä Kähköskän karhean äänen. Kähköskä oli nimittäin tullut myymään maisterin taloudenhoitajattarelle kananmunia, jotka Kähköskän velivainajan leski oli lähettänyt kaupunkiin myytäväksi Mainingin koneenkäyttäjän mukana.

— No huomennahan ne kuulutaan ensi kerran kuulutettavan se kauppias Jaakkola ja Pastorinniemen ryökkynä, kertoi Kähköskä.

— Hss! sanoi Miina.

Mutta maisteri oli jo kuullut tarpeeksi.

Hän tajusi nyt menettäneensä lopullisesti taistelun, mutta hän päätti kuitenkin mennä sanomaan neiti Anna Kristina Svebeliukselle suorat sanat, sellaiset sanat, jollaisia tämä petollinen liittolainen ei ole vielä elämänpäivinään kuullut!

Maisteri pisti päähänsä mustan, leveälierisen huopahattunsa, heitti sinertävän viitan hartioilleen ja lähti ulos niin että ovet paukkuivat.

— Hyvä isä, mihin se maisteri nyt lähti? hurisi Miina keittiön ikkunasta. — Kahvi on juuri valmis!

Maisteri ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi kiivaasti matkaansa.

— Mitähän kamalaa sillä taas on mielessä! huokasi Miina, joka varsinkin viime aikoina oli elänyt alituisessa pelossa ja vavistuksessa.

Mutta neidit Anna Kristina ja Mathilda Fredrika eivät olleet kotona.

Kauppias Jaakkola oli kutsunut heidät sovintojuhlaan Pastorinniemeen, ja lyhyen neuvottelun jälkeen olivat kaksoiset päättäneet tarttua tarjottuun sovinnonkämmeneen ja lähteneet nuorimman sisarensa virallisiin kihlajaisiin täydessä juhlapuvussa.

Matti Luontoa ei ollut näkynyt heidän asuntonsa edustalla sen hetken perästä, jolloin punaposkinen sisäkkö oli palannut takaisin Saksmanin keittiöstä.

Maisteri Wahl oli aivan hengästynyt perille päästessään ja soitti ovikelloa niin että koko talo helisi.

Mainittu punaposkinen sisäkkö tuli avaamaan ja sanoi, etteivät neidit ole kotona.

— Misse he ovat? kysyi maisteri kiukkuisesti.

— Pastorinniemessä, vastasi sisäkkö.

— Mite, Pastorinniemesse! huusi maisteri.

— Niin, Pastorinniemessä, vakuutti tyttö. — Mutta jos maisterilla on jotain sellaista asiaa, jonka minä voin toimittaa…

— Et sine voi toimittaa miteen! huusi maisteri, niin että tytön polvet notkahtivat. — Mine menen sinne itse, mine saan sielle kunnian treffa koko konkkaronkka samalla kerta!

Ja jättäen ällistyneen sisäkön avossa suin seisomaan eteiseen lähti maisteri juoksujalkaa tiehensä.

Kun maisteri tiesi, ettei hänen ollut helppo päästä Pastorinniemeen maan puolelta, päätti hän tehdä hyökkäyksensä vesitse. Hän kiiruhti siis venerantaan.

Muttoskan Petteri ja hänen vanhempi veljensä Iisakki olivat juuri lähdössä ongelle.

— Lehdettekö soutamaan minut Pastorinniemeen? kysyi maisteri Iisakilta.

Iisakki katsoi epäröiden veljeensä.

— Mine maksan teille markan! lupasi maisteri.

— Noh! riemastuivat pojat, jotka eivät olisi voineet enemmän ihastua, jos maisteri olisi pistänyt kymmenmarkkasen kummankin kouraan.

— Eikö se vuoda teiden vene? kysyi maisteri, joka pelkäsi kovasti vettä ja jalkojensa kastumista.

— Ei tämä paljon vuoda, sanoi Iisakki. — Ja Petteri saa heittää äyskärillä pois sen, minkä vuotaa.

Maisteri astui venheen perään ja tarttui melaan. Iisakki ja Petteri istuutuivat soutamaan.

Poikien venhe vuoti tietysti hirvittävästi, kuten poikien venheet aina tekevät.

— Petteri, heite pois vette! huusi maisteri. — Ja sine toinen poika souda yksin!

Petteri sai nyt kökötellä koko matkan venheen keskellä pitäen sitä niin kuivana kuin mahdollista, Iisakki souti kuin mies ja maisteri piti perää kuin itse Kristoffer Kolumbus.

Pastorinniemessä oli mieliala parhaimmillaan. Saapuvilla olivat vain lähimmät omaiset ja parhaimmat ystävät. Jaakkola oli tehnyt täydellisen sovinnon morsiamensa sisarien kanssa ja säteili ilosta. Samppanjapullojen korkit paukahtelivat.

Silloin kuului laiturilta päin kimeätä kiljuntaa:

— Auttakaa! Tulkaa apuun! Maisteri hukkuu.

Maisteri Wahl oli, yrittäessään kömpiä venheestä laiturille, pudonnut venheen äkkiä kallistuessa veteen. Iisakki sai onneksi hänen kauluksestaan kiinni ja kannatti häntä vedenpinnalla, ja Petteri huusi apua minkä kurkusta lähti.

Jaakkola lähti juoksemaan rannalle, ja hänen perässään juoksi pihalla ollut renki-Pekka sekä koko talon väki, lukuunottamatta Fanny-neitiä, joka kuultuaan sanan "maisteri" alkoi vapista eikä liikahtanut paikaltaan.

Kauppias Jaakkola ja Pekka nostivat vettävaluvan maisterin heti rannalle.

— Vieke minut siseen! huusi maisteri! — Mine kuolen!

— Ei, ei sisään! huudahti Anna Kristina. — Lähettäkää hänet kotiinsa!

— Mine en lehde pois temmöisene! huusi maisteri.

— Tänne peitteitä tai mitä tahansa, huusi Jaakkola.

Tuotiin kiireesti pari huopapeitettä, joihin Jaakkola kääri sätkyttelevän ukon.

Kauppias Jaakkolan oli kyydinnyt Pastorinniemeen ajuri Jehkonen ja Svebeliuksen neidit ajuri Tiihonen, ja olivat heidän hevosensa portinpielessä, ajurien istuessa keittiössä saamassa osansa kestityksestä.

— Jehkonen! huusi Jaakkola. — Olkaa hyvä ja kyyditkää maisteri Wahl heti kotiinsa ja tulkaa sitten takaisin minua odottamaan!

— Ei! Mine en lehde nein! kirkui maisteri. — Vekivaltaa!

— Pekan täytyy lähteä viemään häntä, sanoi Anna Kristina.

Renki-Pekka oli sillä välin juossut vaunuvajaan ja tuonut sieltä suuren hevosloimen, jonka hän vielä kääri maisterin ympärille, niin ettei ukosta näkynyt mitään muuta kuin kiukkuiset kasvot.

Jaakkolan määräyksestä tarttui Pekka maisteriin kainaloiden alta ja Jehkonen jaloista. Maisteri koetti potkia, mutta peitteet ja loimet ehkäisivät tämän yrityksen. Sitä enemmän osoitti ukko niin ollen mieltään huutamalla ja kirkumalla.

Maisteri Wahl kannettiin rattaille, ja renki-Pekka istutti tämän metelöivän käärön viereensä. Jehkonen nousi kuskipukille, ja kuorma lähti liikkeelle.

Mutta rattaiden perässä juoksivat itkukurkussa Muttoskan Iisakki ja Petteri, huutaen:

— Maisteri, maisteri, entäs se markka!

— Pojat hoi! huusi Jaakkola. — Tulkaa takaisin.

Pojat kääntyivät takaisin vedet silmissä.

— Tässä on teille markka kummallekin! sanoi Jaakkola, pistäen molempien soutumiesten jokseenkin likaisiin kouriin kiiltävän hopearahan ja saavuttaen tällä suurenmoisella anteliaisuudellaan Muttoskan poikien ihailun ja rajattoman kiitollisuuden.

— Ja menkää nyt keittiöön, niin saatte siellä ehkä vehnäskahvit, sanoi Jaakkola, joka tänä päivänä tahtoi kykynsä mukaan tehdä onnellisiksi kaikki ihmiset, ja joka tässä jalomielisessä tarkoituksessaan onnistui ainakin Muttoskan poikiin nähden täydellisesti.

Pastorinniemen renki-Pekalla ei ollut koskaan ollut niin vastahakoista vierustoveria kuin tällä kertaa. Eikä ajuri Jehkosella koskaan niin kiittämätöntä kyydittävää, Kähköskäkin huomioon otettuna.

Ukko Wahlin, vaikkakin hän oli ilmoittanut kuolemansa olevan lähellä, onnistui kuitenkin saada sanotuksi sekä Pekasta että Jehkosesta koko joukko sellaisia asioita, että nämä rehelliset ja ilkeyksien laskettelemisessa sellaisen taiturin kuin ukko Wahlin kanssa jo etukäteen häviölle tuomitut miehet istuivat korvat punaisina ja koettivat ajaa vastaantulevien ohi niin nopeasti kuin suinkin. Ehdottipa Jehkonen jo kerran Pekalle, että he pysähdyttäisivät hevosen ja antaisivat maisterille vakavan ja hyvin ansaitun selkäsaunan tai heittäisivät tuon hävyttömän käärön tien viereen, katajapensaisiin, mutta vaikka kiusaus olikin suuri, hylkäsi Pekka kuitenkin nämä molemmat hänen harkittavakseen alistetut esitykset.

Kaupunkiin tultuaan katsoi maisteri parhaaksi pitää suunsa kiinni, vaikka hänellä kaikesta päättäen olisikin vielä ollut yhtä ja toista sydämellään. Hänen vaikenemisestaan huolimatta herätti kulkue, johon oli liittynyt puolenkymmentä paljasjalkaista, rattaiden perässä juoksevaa hihkuvaa poikaa, siksi suurta huomiota, että sekä ajuri että Pekka tunsivat olonsa jossain määrin noloksi ja olivat hyvin tyytyväiset, kun matka vihdoin päättyi maisteri Wahlin talon portille.

Kyytimiehet veivät kyydittävänsä sisään samalla tavoin kuin olivat hänet rattaillekin tuoneet, nimittäin kantaen. Maisterin uskollinen Miina, joka oli ikkunasta nähnyt maisterin tulon ja luullut jonkin surullisen onnettomuuden kohdanneen tuittupäistä isäntäänsä, juoksi vastaan siunaten ja parkuen, mutta kyytimiehet jättivät maisterin hänen huostaansa minkäänlaisitta selityksittä ja lähtivät kiireesti ajamaan takaisin Pastorinniemeen.

Itkevä ja päivittelevä Miina riisui maisterin yltä läpimärät vaatteet ja puki hänelle kuivaa ylle kuin pienelle lapselle, saaden tällöin maisterin kiukunpurkauksista sen käsityksen, että joku ilkeä ja vaarallinen vihamies oli yrittänyt hukuttaa maisterin, vaikkei tuo katala aikomus ollutkaan onnistunut.

Miinan tarkoituksena oli pakottaa maisteri pysymään vuoteessaan ainakin kolme vuorokautta, mutta tuskin oli ukko saanut ylleen kuivat liinavaatteet ja lasin konjakkia, kun hän jo, välittämättä vähääkään Miinan ankarista vastalauseista, nousi, pukeutui täyteen asuunsa ja ilmaisi järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä takaisin Pastorinniemeen antamaan kauppias Jaakkolalle tukevan korvapuustin, mahdollisesti kaksikin.

Turhaan rukoili pelästynyt Miina maisteria luopumaan tuosta päätöksestään. Maisteri ei, kuten jo olemme useita kertoja tulleet näkemään, ollut niitä miehiä, jotka niin vain antavat järkähdyttää päätöksiään. Hän painoi päähänsä hatun, joka oli vielä leveälierisempi kuin se, joka riippui kuivamassa keittiössä, ja ryntäsi ulos.

— Maisteri, maisteri kulta! rukoili Miina, juosten isäntänsä perässä. — Älkää menkö, hyvä maisteri! Voi hyvä isä kuitenkin, mihin pitää ihmisen joutua!

Portilla tarttui Miina maisterin takinliepeeseen kiinni, mutta maisteri tempaisi itsensä vihaisesti irti ja huusi:

— Menke hiiteen! Mine olen isente talossa! Menke pois, taikka mine potkin teidet pellolle!

Maisteri meni menojaan, huolimatta mistään.

Lauri Saksman ja luonnonihminen, jotka olivat istuneet syvämietteisessä keskustelussa ikkunan ääressä ja nähneet sekä maisterin kotiintuomisen että hänen uuden lähtönsä, menivät kadulle, ja Lauri Saksman kysyi Miinalta, mistä oli kysymys.

— Voi voi, hyvä herra Saksman, itki eukko. — Juuri äsken oli hukuttamaisillaan itsensä, ja nyt se onneton lähti Pastorinniemeen lyömään kauppias Jaakkolaa korvalle.

Lauri Saksman koetti udella Miinalta, mitä maisterille oli tapahtunut, mutta kun ei eukko tiennyt oikeastaan mitään, niin piti hän lyhyen sotaneuvottelun luonnonihmisen kanssa.

— Taitaa olla parasta, että sinä puutut vielä kerran asioihin, sanoi hän lopuksi Matti Luonnolle. — Ja peloittele nyt kerta kaikkiaan pois pahanhengen juonet ukko Wahlin nahasta. Heittäydy hulluksi, sillä hulluja se pelkää enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Luonnonihminen heitti kontin selkäänsä, otti sauvan käteensä ja lähti pitkin askelin kävelemään samaan suuntaan, mihin maisteri Wahl oli lähtenyt.

Portille kokoontuivat hänen lähtöään katsomaan kohmeloiset käräjäkirjurit, pihanperällä asuvat akat, kuten Kähköskä ja Sikasen akka lapsineen, sekä jarrumiehen leski.

Kaikki tahtoivat tietää, mistä oli kysymys, mutta Lauri Saksman palasi mitään vastaamatta sisään.

— Siinä se on herra! sanoi jarrumiehen leski toisille akoille. — Ei näet kannata edes vastata köyhän kysymykseen! Mutta eivätkö nuo alenne taas nokat Saksmanin joukolta, kun kuuluu jo rehtorikin tulleen kotiin!

XXIV

Samaan aikaan istui ukko Grönberg myymälänsä vieressä olevassa kamarissa jakkaralla, toinen jalka paljaana, käärien siihen valkeata riepua, sillä kenkä oli hiertänyt nahkan rikki.

Hänen vaimonsa ruokki röhkivää porsasta pihalla. Kärpäset surisivat ikkunoissa. Muuten oli hiljaista.

Silloin kuuli vaskiseppä kadulta tuttua ääntä, ja kohottaessaan päätään näki pahoille teille suistumassa olevan tyttärensä Maikin kulkevan toisella puolen katua kirotun punatukkaisen, ontuvan näyttelijän rinnalla, vilkkaasti ja iloisesti keskustellen.

Ukko Grönberg tarvitsi tointuakseen noin kaksi sekuntia.

Mutta sittenpä hän olikin valmis toimimaan.

Tällä kertaa ei punatukkainen tulisi välttämään kohtaloaan.

Vihan sokeassa vimmassa tempaisi ukko Grönberg aseekseen ensimmäisen esineen, jonka sattui käteensä saamaan. Se oli hänen vaimonsa pitkä, vaaleanharmaa sukka, jota hänen vaimonsa oli ollut parsimassa, ennenkuin uikuttava porsas ilmaisi nälkänsä, ja jonka vaimo silloin oli jättänyt sängyn päälle.

Tämä sukka kädessään, toinen jalka paljaana ja toisessa jalassa kenkä, syöksyi sotainen vaskiseppä myymäläänsä, hyppäsi yli tiskin ja juoksi kadulle.

— Nyt tulee isä, nyt pakoon! huudahti Maikki Grönberg saattajalleen.

Vasta kadulle tullessaan huomasi ukko Grönberg, millainen ase hänellä oli kädessään. Mutta hän kumartui alas, otti maasta puolen kilon painoisen kiven ja pudotti sen sukanvarren suusta sisään, jolloin kivi solahti sukan kärkeen. Nyt oli ukko Grönbergillä käytettävänään peloittava nuija, eikä ollut olemassa minkäänlaista syytä otaksua, ettei hän sitä myöskin tulisi käyttämään heti kun tilaisuus siihen tarjoutuisi.

Maikki Grönberg edellä ja ontuva näyttelijä perässä juoksivat vaskisepän hirmuisen vihan uhrilampaat lihakauppias Lehtolan talon portista sisään. Maikki juoksi Lehtolan keittiöön, mutta vainottu näyttelijä oikaisi pihan poikki palokujaan, repien lankkuaidan yli kavutessaan vasemman housunlahkeensa halki, ylhäältä alas asti.

Maikki Grönberg oli luullut, että isänsä, nähtyään näyttelijän päässeen pakoon, luopuisi takaa-ajostaan ja palaisi takaisin, mutta näkikin nyt kauhukseen, ettei ukolla ollut mitään sellaisia aikeita.

Ukko Grönberg kapusi nimittäin hänkin lankkuaidan yli ja katosi palokujaan.

Herra Jassi Muttonen oli tähän saakka pitänyt juttua hupaisena pilana, joka antoi hänen seikkailunhaluiselle ja toimeliaalle hengelleen mieluista vaihtelua kaupunkimme arkielämän yksitoikkoisuudessa, mutta valittaessaan juuri palokujassa ruskeiden housujensa surullista kohtaloa hän näki ukko Grönbergin peloittavien kasvojen kohoavan yli lankkuaidan reunan, ja asia alkoi nyt esiintyä näyttelijällemme melkoista vakavammassa valossa kuin tähän saakka.

Palokujan toisella puolen oleva tontti kuului työväenyhdistyksen talolle. Lankkuaidassa oli kyllä portti, mutta sen eteen oli siirretty rikkatynnyri, niin ettei porttia saanut auki.

Koska aikaa ei ollut menetettävissä, kiipesi herra Muttonen tynnyrin reunalle ja pääsi siitä lankkuaidan harjalle, mistä pudottautui työväenyhdistyksen pihaan.

Näyttelijän pysähtyessä palokujassa surkuttelemaan housujaan oli ukko Grönberg, jota eivät liiat lihat painaneet, päässyt melkein hänen kintereilleen. Ontuva näyttelijä ei sitäpaitsi ollut läheskään niin hyvä juoksija kuin ukko Grönberg. Kaksi tai kolme sekuntia myöhemmin kuin näyttelijä oli hypännyt pihaan oli myöskin ukko Grönberg aidan harjalla ja hyppäsi alas niin että maa tömähti.

Tässä suuressa hädässä — sillä nyt oli hätä käsissä! — huomasi näyttelijä polkupyörän pihaporrasten vieressä, hyppäsi pyörälle ja ajoi ulos kadulle.

Se oli Riku Nikin polkupyörä.

Mutta sen vieressä oli myöskin Topi Pösösen polkupyörä, ja kun vaskiseppäkin oli perehtynyt polkupyöräilemisen jaloon ja hyödylliseen taitoon, niin hyppäsi hän tietysti tälle toiselle pyörälle ja ajoi näyttelijän perässä.

Riku Nikki ja Topi Pösönen sommittelivat juuri kaikessa rauhassa ammattiosaston viime kuukausikokouksen pöytäkirjaa, kun Topi Pösönen sattui katsomaan ulos ikkunasta, juoksi sitten pihanpuolella olevaan ikkunaan, näki polkupyörät kadonneiksi ja huusi:

— No voi sun halvattu kuitenkin, kun varastivat pyörät ihan nenän alta!

Riku Nikki kaatoi kiireessään mustepullon, jolloin sen sisällys muodosti pöydällä oleville papereille Mustanmeren kartan, ja ammattiosaston molemmat toimihenkilöt juoksivat kadulle, huutaen täyttä kurkkua:

— Ottakaa rosvot kiinni!

Ketä varkaat olivat, siitä eivät he ehtineet selkoa saada, pitkäkyntiset kun näet ajoivat aika vauhtia jo pitkän matkan päässä. Hyvin epäilyttävän ja lurjusmaisen näköisiltä he kuitenkin näyttivät.

Herra Jassi Muttonen ajoi edellä hurjaa vauhtia, tuskanhiki otsallaan.

Hänen perässään polki, vihasta puhkuen, ukko Grönberg, toinen jalka paljaana ja varpaiden ympärillä valkoinen riepu.

Kaukana heidän perässään juoksivat avopäin Topi pösönen ja Riku Nikki, huutaen:

— Apua! Ottakaa kiinni rosvot! Ottakaa kiinni pyörävarkaat!

Säikähtyneet ihmiset pistivät päänsä ulos ikkunasta ja huusivat:

— Poliisi!

Toiset taas riensivät kadulle ja lähtivät juoksemaan Riku Nikin ja Topi Pösösen perässä.

Herra Jassi Muttonen kuuli takanaan huutoa, melua ja kiljuntaa, mutta kun hän käänsi päätään, hän näki vain vaskisepän piikkiparran ja vihasta vääristyneet kasvot sekä polkupyörän ohjaustangolla riippuvan pitkän naistensukan, johon hän itse oli nähnyt Grönbergin pistävän aikamoisen kiven.

Ja herra Muttonen koetti parantaa vauhtia.

Ajuri Jehkonen oli juuri tulossa kauppias Jaakkolan talolta, jonne hän oli kyydinnyt kauppiaan Pastorinniemestä, kun häntä vastaan tulivat ensin polkupyöräilijät, sitten Topi Pösönen ja Riku Nikki.

— Käännä ympäri ja ala ajaa perässä! huusivat viimemainitut, hypäten rattaille. — Ne varastivat meidän polkupyörämme! Anna hevosesi lentää minkä käpälistä pääsee! Kaksinkertainen vauhti ja kaksinkertainen maksu!

Jehkonen käänsi hevosensa ja lähti laskettelemaan kaikkein parasta vauhtiaan, mutta siitä huolimatta huusivat takaa-ajajat hänelle vähän väliä:

— Aja paremmin! Aja kuin tulipalossa!

— Minä ajan jo paremminkin kuin tulipalossa, huomautti Jehkonen totuudenmukaisesti ja läiskäytti taas piiskalla hevostaan.

— Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni varkaat! hihkaisivat kyydittävät taas.

Vauhti oli hurja. Ja takana kohosi taivaalle mahtava tomupilvi. Siellä juoksi kymmeniä ihmisiä, huutaen:

— Poliisi, poliisi! Ottakaa rosvot kiinni!

XXV

Luonnonihminen oli ensin kävellyt, mutta sitten alkoi hän pelätä, että maisteri Wahl ehtisi Pastorinniemeen, ennenkuin hän saisi ukon kiinni.

Matti Luonto kiristi silloin suolivyötään, kohautti selässään olevaa konttia ja lähti juoksemaan.

— Hau-uh, huh, vuh! alkoi silloin kuulua muutamilta porteilta.

— Hiuk-viuk-viuk! kuului toisilta porteilta.

Kaikenlaisia koiria, suuria ja pieniä, pitkähäntäisiä ja aivan hännättömiäkin alkoi juosta luonnonihmisen perässä. Koirat eivät vielä koskaan ennen olleet nähneet Matin juoksevan, ja luonnonihmisen käytös herätti siis niiden piirissä entistäkin vilkkaampaa huomiota ja harrastusta.

Mutta nyt oltiinkin jo kaupungin laidassa, niin ettei Mattia kohtuudella voitu syyttää katumellakan toimeenpanemisesta.

Kaupungista päästyään jatkoi tämä rähisevä joukko matkaansa pitkin Pastorinniemeen vievää tietä.

Edellä juoksi Matti Luonto, kädessään pitkä sauva, jolla hän silloin tällöin huitaisi taakseen, ja parinkymmenen sylen päässä haukkuva koiralauma, vingahdellen, töyttien toisiaan ja puraisten silloin tällöin ohimennen jotain edessä olevaa virkaveljeä koipeen.

Maisteri Wahl oli jo puolivälissä kaupungin ja Pastorinniemen välillä, kun hän kuuli takaapäin hirmuista rähinää, ja pysähtyessään katsomaan taakseen näki mielipuolena pitämänsä luonnonihmisen juoksevan perässä niin että pitkä tukka löyhki ja kädessään hirmuinen sauvansa.

— Hiiii!! Huuuu!!!! huusi luonnonihminen, nähdessään maisterin pysähtyvän.

Ja silloin selvisi maisterille, että luonnonihminen oli tulossa kostamaan maisterille sen johdosta, että maisteri oli äänestänyt hänen pidättämisensä puolesta kauppias Kurosen talon portilla pidetyssä kansalaiskokouksessa.

Tässä oli henki kysymyksessä!

Koska maisteri Wahl ikävuosistaan huolimatta oli nopeatuumainen mies, niin hyppäsi hän tieltä ojan poikki pormestarin suurelle ja hyvin hoidetulle perunapellolle ja lähti juoksemaan pitkin peltoa niin että multakokkareet lentelivät.

Luonnonihminen olisi kuitenkin saanut maisteri Wahlin kiinni jokseenkin pian, elleivät hänen nelijalkaiset seuralaisensa olisi aiheuttaneet hänelle jonkin verran viivytystä.

Kun ei luonnonihminen, maisterin nähtyään, enää joutanut huitomaan sauvalla taakseen, oli koiralauman rohkeus paisunut huomattavasti, ja koirat olivat nyt aivan hänen kintereillään, etunenässä metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, joka aina toimi kaupungin koirien puheenjohtajana kaikissa julkisissa tilaisuuksissa.

Luonnonihmisen yrittäessä hypätä tieltä pormestarin perunapellolle luuli Hektor, että luonnonihminen aikoo pujahtaa metsään takaa-ajajiaan piiloon, sillä Hektor tovereineen oli siinä helposti käsitettävässä harhaluulossa, että luonnonihminen koko ajan oli juossut Hektorin seuruetta pakoon.

Niinpä siis Hektor tarttui lujine hampaineen luonnonihmisen mitalihousujen lahkeeseen, ja luonnonihminen putosi silloin ojaan, rähisevän koiralauman syöksyessä hänen ylitsensä.

Se oli ensimmäinen kerta, jolloin koirien oli onnistunut toteuttaa aikomuksensa Matti Luontoon nähden.

Mutta se oli myöskin viimeinen.

Kului tuskin viittä sekuntia ennenkuin Matti taas oli jalkeilla.

Silloin tuli koirille lähtö!

Matti ehti mätkäistä pari kolme kertaa sauvallaan koiraparveen, jonka jäsenet mielettömän kauhun vallassa, ulahdellen ja vingahdellen lähtivät pakenemaan kaupunkiin päin. Matti juoksi niiden perässä muutamia kymmeniä askelia, pommittaen niitä samalla tarmokkaasti kivillä, mutta luopui pian takaa-ajostaan ja kääntyi sensijaan katsomaan entistä takaa-ajettavaansa. Sillä välin oli maisteri Wahl, kiittäen armeliasta kaitselmusta, ehtinyt juosta perunapellon poikki ja katosi juuri pellon takana olevaan metsään.

Luonnonihminen lähti nyt vuorostaan harppailemaan perunamaan poikki.

Maisteri Wahl, joka oli pysähtynyt metsänreunaan huohottamaan ja pitämään silmällä vainoojansa puuhia, näki suureksi kauhukseen Matti Luonnon ryhtyvän jatkamaan takaa-ajoa.

Silloin lähti maisteri Wahl juoksemaan metsän poikki lähellä olevalle Kelovuorelle niin että risut jaloissa räiskivät.

Outo ja kaamea olisi varmaankin tämä näky ollut, jos olisi sattunut syrjäisiä katselijoita. Edellä juoksi vanha ukko, leveälierinen hattu päässään ja pyöreät silmälasit nenällään, juoksi hengästyneenä ja kauhun ilme ryppyisillä kasvoillaan.

Ja hänen perässään juoksi pitkätukkainen, valkopukuinen luonnonihminen kontti selässä ja pitkä sauva kädessä.

Maisteri oli jo ehtinyt Kelovuorelle, joka oikeastaan ei ollut vuori eikä mikään, olihan vain korkeahko loiva kunnas. Kuolemanpelko antaa voimia kenelle tahansa, ja maisteri oli verraten ketterä vanhus. Erään korkean puun runkoa vastaan oli pystyssä pienet tikapuut, jotka veivät jonkinlaiselle harmaista laudoista kyhätylle lavalle. Maisteri kiipesi kiireesti tikapuita myöten lavalle ja ehti vetää tikapuut perässään, ennenkuin luonnonihminen ennätti paikalle.

Maisteri oli toistaiseksi turvassa luonnonihmisen omassa pesässä.

Vaikkei luonnonihminen yleensä ollut herkkä tajuamaan asioiden huvittavia puolia, ei hän kuitenkaan voinut pidättää nauruaan, nähdessään, minne maisteri oli päässyt häntä pakoon. Mutta kun tällainen iloisuuden ilmaus ei oikeastaan kuulunut Matti Luonnon jokseenkin kolkosti vaikuttavaksi tarkoitettuun ohjelmaan, niin koetti Matti Luonto antaa naurulleen niin kamalan ja mielipuolimaisen kaiun kuin suinkin, onnistuen tuossa yrityksessään niin loistavasti, että itsekin säikähti päästämäänsä ääntä. Millaisia mielialoja tuo kaamea nauru maisterissa synnytti, se on helposti käsitettävissä, varsinkin kun ottaa huomioon sen yksinäisen ja eristetyn aseman, jossa hän tällä hetkellä oli.

— Ha ha ha haa! huusi luonnonihminen, ravistellen päätään, niin että tukka löyhki ympäri korvien, ja pyöritellen kamalasti silmiään. — Vieläkö sinä nytkin vaadit minua vangittavaksi?

Tietysti ei maisteri olisi mitään muuta varsinkaan juuri tällä hetkellä niin hartaasti halunnut, mutta oli kuitenkin siksi viisas, että varoi ilmaisemasta ajatuksiaan. Nyt hän vain mulkoili mitään vastaamatta lavan reunalta vaaralliseen viholliseensa.

— Tule alas minun pesästäni! huusi luonnonihminen hetken kuluttua.

— Kylle mine tulen alas, jos sine ensin menet pois, sanoi maisteri niin makealla äänellä kuin osasi.

— Minä en mene tästä pois! sanoi Matti Luonto, alkaen taas pyöritellä silmiään. — Se on minun pesäni!

— Mite hen minusta tahto? kysyi maisteri.

— Minä tahdon syödä sinut! huusi luonnonihminen.

Maisteria värisytti.

— Kuulka nyt, hyve ysteve, ollan nyt ystevet ja tehden sovinto! imarteli ukko, rauhoittaakseen hullua.

— Hen on hyve mies, mine olen myös hyve mies!

— Sinä! sanoi Matti Luonto. — Sinä olit menossa lyömään kauppias Jaakkolaa korvalle. Mutta nytpä minä syönkin sinut!

Maisteri raivostui äkkiä ja huusi:

— Etpes syö, etpes syö, ehe kutti, etpes syö! Sine peese tenne ylös!

— Minä hakkaan kirveellä puun poikki! ilmoitti luonnonihminen.

Maisteri oli saada halvauksen, mutta huomasi samassa, ettei hullulla ollutkaan kirvestä. Viekas tuuma välähti äkkiä hänen aivoissaan ja hän huusi:

— Niin, jos sine menet kaupunkiin ja tuot kirven, niin sine voit hakata teme puu poikki.

Luonnonihminen hymyili salaa tälle sukkelalle keksinnölle, joka ehkä olisi onnistunut, jos maisteri olisi ollut tekemisissä oikean hullun kanssa. Sitten hän sanoi:

— Enpä minä hakkaakaan tätä puuta poikki, minä odotan siksi, kunnes sinä tulet alas.

— Kylle sinulle sitten nelke tule, sanoi maisteri. — Mine en tule ennen alas, ennenkuin sine olet mennyt tiehes.

— Nälkäkö! sanoi luonnonihminen halveksivasti. — Minä voin paastota neljä viikkoa yhteen kyytiin.

Silloin katosi maisterista viimeinenkin jäljellä ollut rohkeuden kipinä, sillä olihan hänkin toki kuullut luonnonihmisen pitkistä paastoista ja tiesi, että Matti Luonto aivan hyvin voisi toteuttaa uhkauksensa, mitä syömättömyyteen tulee.

— Kuulka nyt, hyve mies! rukoili maisteri. — Mite hen tahto, jos hen mene pois?

— Minä tahdon syödä sinut! sanoi luonnonihminen järkähtämättömästi.

Mutta nähdessään maisterin tuskan alkoi hyväsydämiselle Matille tulla sääli ukkoa. Mietittyään hetken aikaa hän sanoi:

— Kuulkaa nyt, maisteri! Jos te kunniasanallanne lupaatte ja vannotte jättävänne kauppias Jaakkolan ja Svebeliuksen neidin rauhaan tästä hetkestä saakka, niin saatte tulla rauhassa alas puusta. En minä sentään niin hullu ole kuin te näytte luulevan.

Maisteri ensin hämmästyi luonnonihmisen äänen ja puheensävyn muuttumista, mutta alkoi sitten epäillä, että tässä piili ehkä kavala juoni hullun puolelta. Kuitenkin hän tahtoi käyttää mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:

— Mine lupan!

— Ja vannotteko? kysyi luonnonihminen.

— Mine vannon! Onko hen nyt tytyveinen?

— Olenhan minä, jos vain pidätte sananne. Mutta muistakaakin, että jos ette pidä puhettanne, niin silloin te saatte minusta vastuksen! uhkasi Matti Luonto.

— Mine piden aina mite mine lupan! sanoi ukko Wahl ylpeästi. — Mine olen gentlemanni.

— Noh, hyvä on, kyllä minä uskon, sanoi Matti Luonto alkaen jälleen palata oikeaan elementtiinsä, nöyryyteen ja hiljaisuuteen. — Maisteri laskee nyt vain tikapuut alas, niin minä autan maisteria tulemaan sieltä pois.

— Ohoh, elkke luulko! huudahti maisteri. — Mine en tule teelte pois, ennenkuin hen on mennyt matkansa! Lehteke kevelemen tuonne pein… kun hen on jellen Pastorinniemen tielle, niin mine tulen alas.

Luonnonihmisen pesästä näki puiden latvojen lomitse pormestarin perunapellolle ja Pastorinniemeen vievälle tielle asti, ja maisteri laski mielessään, että kun Matti Luonto on päässyt Pastorinniemen tielle, niin ehtii hän laskeutua puusta ja juosta päinvastaiselle suunnalle Pellikkavaaran tielle, jonka varrella on tiheässä ihmisasuntoja.

— Noh, minä menen sitten, sanoi luonnonihminen tottelevaisesti ja lähti kävelemään takaisin Pastorinniemen tielle.

Muutaman minuutin kuluttua näki maisteri luonnonihmisen päässeen tuolle tielle ja lähtevän jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin.

Silloin alkoi maisteri kiireesti laskea alas tikapuita, jotka hän oli äärimmäisillä ponnistuksilla saanut kiskotuksi ylös Matti Luonnon pesään.

Tikapuut alkoivat äkkiä luisua hänen käsistään ja putosivat pitkälleen puun juurelle.

Maisterin voimilla ei ollut ajattelemistakaan laskeutua alas puun runkoa myöten, vielä vähemmän hyppäämistä suoraan maahan.

Hän jäi siis kuitenkin vangiksi Matti Luonnon pesään.

XXVI

Läpi kaupungin ajoi herra Jassi Muttonen sydämessään kauhistus, ajoi ulos kadun toisessa päässä olevasta tulliportista ja mennä viiletteli nyt Pellikkavaaraan päin johtavaa tietä myöten.

Miksi hän ei kääntynyt Illikaisen taloon vievälle kadulle ja kätkeytynyt Illikaisen leveän selän taakse? Miksi hän ei hypännyt alas pyörältä ja juossut pakoon mihin taloon tahansa?

Siksi, että kun aivan kintereillä, kymmenkunnan sylen päässä ajaa sellainen mies kuin ukko Grönberg kiukkuisena kuin vaapsahainen ja kivi sukassa, niin silloin ei ehdi harkitsemaan mutkia eikä käännöksiä, vielä vähemmän pysähdyksiä.

Ja nyt kiidettiin pitkin Pellikkavaaran tietä.

Yhä lähempää kuului ukko Grönbergin huohotus. Ukko Grönberg oli paljon vanhempi kuin herra Jassi Muttonen, mutta ukko Grönbergin molemmat jalat olivat terveet, lukuunottamatta ennen mainittua pientä kengänhiertämää hänen paljaassa jalassaan.

Vielä pari minuuttia, ajatteli herra Muttonen, niin hän saavuttaa minut ja iskee kuoliaaksi. Tämä olisi kyllä hyvin juhlallinen ja vaikuttava loppu näyttelijälle, mutta en kuitenkaan tahtoisi loppua niin…

Silloin hiljensi hän äkkiä vauhtia ja hyppäsi pois pyörältään. Hän tosin kaatui pyörineen maahan, mutta pääsi silmänräpäyksessä pois alta ja pois ukko Grönbergin alta, joka ei ehtinyt kääntää pyöräänsä, vaan ajoi herra Jassi Muttosen — tai oikeastaan Riku Nikin — pyörää vasten ja meni tietysti nurin.

Kun vaskiseppä selvisi siitä rykelmästä, jonka molemmat pyörät olivat tielle muodostaneet, näki hän Jassi Muttosen katoavan metsään tien vasemmalle puolen. Hän päästi sotahuudon, heilutti sukkaansa ja lähti juoksemaan uhrinsa perässä.

* * * * *

Nähtyään isänsä kiipeävän Lehtolan lankkuaidan yli Jassi Muttosen perässä oli Maikki Grönbergille tullut hätä käteen. Hän lähti juoksemaan Kurosen puotiin, kertoi hengästyneenä, mitä oli tekeillä ja pyysi Kalle Kannasta ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin tulevan appiukkonsa hillitsemiseksi.

Kalle Kannas ei tosin ollut oikein selvillä siitä, mitä olisi tehtävä, mutta hän oli juuri nähnyt herra Muttosen ja herra Grönbergin ajavan myymälän ohi tavalla, joka tuntui todistavan, että jälkimmäisellä herralla oli jotain tärkeätä asiaa edelliselle herralle. Kun nyt huutavia ja meluavia ihmisiä juoksi samaan suuntaan, päätti Kalle pistää puodin oven lukkoon ja yhtyä yleiseen takaa-ajoon, nähdäkseen, miten seikkailu päättyisi ja voidakseen tarpeen tullen jollakin sopivalla tavalla olla joko herra Muttosen tai herra Grönbergin taikka molempienkin apuna.

Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen nukkui toisessa poliisilaitoksemme pidätyshuoneista eli putkista, sillä hänellä oli päivystysvuoro eikä viileässä putkassa ollut kärpäsiä.

Hän heräsi siihen, että seinään jyskytettiin ulkoapäin ja useat äänet huusivat:

— Poliisit, poliisit! Eikö siellä ole yhtään poliisia?

Silloin hyppäsi Kekkonen ylös, avasi ristikkoikkunassa olevan pienen ilmanvaihtoruudun ja huusi unisena:

— Häh? Mikä on hätänä?

— Kun rosvot varastivat Riku Nikin ja Topi Pösösen polkupyörät työväenyhdistyksen pihalta!

— No ottakaa ne kiinni!

— Johan niitä ajetaankin takaa, mutta pitäisi tulla poliisejakin avuksi! huusi joku.

— Ei täällä nyt ole poliiseja, ilmoitti konstaapeli Kekkonen.

— Olethan siellä sinä ainakin! väitti maalari Tolvanen, joka oli yksi seinän jyskyttäjistä.

— Mutta minulla on tisuuri! vastasi konstaapeli Kekkonen.

— Minkä se sanoi itsellään olevan? kysyi eräs akka maalari Tolvaselta.

— Tisuurin, selitti maalari.

— Mikä se semmoinen on? tiedusteli utelias akka.

— Se on jotain virantoimitusta, sanoi maalari. — Saakelin poliisit, kun ei niistä koskaan ole apua!

Sitten lähtivät kaikki juoksemaan eteenpäin.

Mutta maalari Tolvanen oli langettanut liian ankaran arvostelun kaupunkimme valppaista ja virkaintoisista järjestyksenvalvojista. Päivystysvuorostaan huolimatta heitti näet konstaapeli Kekkonen poliisilaitoksen omiin hoteisiinsa ja alkoi juosta sinne päin, minne näki muidenkin juoksevan. Ja häneen liittyivät kaupunkimme toisetkin järjestyksen valvojat, jotka olivat olleet kalassa ja kantoivat juuri suurta, puolillaan kaloja olevaa kalavasua. He jättivät sen Lehikoisen Amantan silmälläpidon alaiseksi ja nousivat ajuri Tiihosen rattaille, jotka olivat juuri kyydinneet kotiin Svebeliuksen neidit, ja lähtivät ajamaan huikeata vauhtia Pellikkavaaran tielle.

Tomu pölysi hirmuisesti kuivalla tiellä. Huuto ja melu oli ankara.

Sitten palotornin palon ei kaupungissamme oltu kuultu sellaista elämää.

* * * * *

Maassa makaavat kuivat oksat paukahtelivat poikki, ja välistä kuului karkea sana, kun vaskiseppä loukkasi paljaan ja kipeän jalkansa risuihin tai ruohon peitossa olevien lahojen kantojen jätteisiin.

Herra Jassi Muttonen oli kyllä aluksi voittanut hieman aikaa — ja tällä kertaa niin kallista aikaa — ukko Grönbergin kömpiessä pois polkupyörärykelmästä, mutta pianpa alkoi vihollinen taas tulla lähemmäksi ja lähemmäksi, antaakseen tyttärensä kunnian ja maineen puolesta aikakautemme ankarimman selkäsaunan onnettomalle näyttelijälle.

Tällä kauhealla hetkellä kirosi herra Muttonen sen päivän, tunnin ja minuutin, jolloin hän oli suostunut Lauri Saksmanin ja Kalle Kannaksen ehdotukseen ja ottanut vetääkseen päälleen kaupungin sisukkaimman miehen vihat. Herra Muttonen olisi yksin tein kironnut myöskin neiti Maikki Grönbergin ja hänen sulhasensa, jonka puolesta hän oli tällä hetkellä mitä vaarallisimmassa asemassa, ellei samalla peloittava mätkähdys olisi keskeyttänyt hänen synkkiä katselmuksiaan.

Tämä mätkähdys ei tosin vielä osunut herra Muttosen selkään, mutta se kuului kuitenkin hyvin läheltä. Innoissaan ja kiihkoissaan huimi vaskiseppä vaimonsa hirvittävällä sukalla mäntyjen ja kuusien runkoja niiden ohi juostessaan — ehkäpä tapahtui se myöskin harjoituksen vuoksi.

Mätkis… mätkis… mätkis!

Yhä lähempänä mätkähteli.

Herra Muttonen oli kuoleman tuskassa.

Mätkis… mätkis… mätkis…!

Loppu läheni!

Herra Muttonen tiesi varmasti olevansa ruumiillisilta voimiltaan paljon heikompi mies kuin vaskiseppä, mutta päätti nyt joka tapauksessa ryhtyä vastarintaan. Mitäpä siitä, vaikka hän joutuisikin taistelussa tappiolle! Olisihan se joka tapauksessa kunniallisempaa ja helpompaa kuin tulla aivan yksinkertaisesti ja avuttomasti pieksetyksi puolikuoliaaksi… jos tuo hirmuinen ukko edes siihenkään tyytyisi.

Tehtyään tämän epätoivoisen päätöksen alkoi herra Muttonen, yhä edelleenkin juosten henkensä edestä, vilkuilla kauhistuneilla silmillään ympärilleen, nähdäkseen jonkin sopivan puolustusaseen.

Tuolla, tuolla!

Siellähän oli, muutaman kymmenen askeleen päässä, pitkä karahka. Sillä voisi hän ehkä hyvinkin pidellä puoliaan.

Pitkin harppauksin, niin pitkin kuin hänen viallinen jalkansa myönsi, juoksi hän karahkan luo ja yritti, temmata sen käteensä, mutta karahkapa olikin kiinni kaatuneessa puunrungossa, eikä irtautunut ensi otteella.

Samassa silmänräpäyksessä oli vaskiseppä herra Muttosen niskassa, kohotti hirmuisen lyömäaseensa ja iski — iski oikein olantakaa…

Luulette varmaankin, että me tästä hetkestä alkaen saamme merkitä kiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitajan ja toisen tukipylvään vainajien kirjoihin taikka ainakin pahasti haavoittuneiden luetteloon. Niin luuli herra Muttonen itsekin.

Mutta herra Muttosen hetki ei vielä ollut tullut. Tyhjä, pehmeä naistensukka läiskähteli vain hänen hartioihinsa.

Sillä kivi oli, vaskisepän harjoitellessa aseensa käyttöä männynkylkiin, syönyt sukan kärjessä olleen pienen reiän yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes kivi nyt hurahti metsään kuin lingosta.

Herra Muttonen oli siis pelastunut tutustumasta tuohon kiveen, mutta valitettavasti ei ukko Grönberg itse ollut lentänyt samaa tietä kuin hänen kivensä, vaan alkoi, heitettyään vaimonsa petollisen sukan maahan, leipoa, takoa ja muokata herra Muttosta nyrkeillään, jotka eivät olleet paljon kiveä pehmeämmät.

Nyt koroitti herra Muttonen äänensä ja huusi. Huusi niin paljon kuin jaksoi. Ja syytä hänellä kyllä oli huutaakin.

— Nyt… on… se… hetki tullut… jolloin minä olen saanut… sinun kirotun… niskasi… kouriini… ja nyt minä… väännän…! ähkyi ukko Grönberg, kiristäen näyttelijää niskasta hirmuisesti.

— Aa… apua! kiljui herra Muttonen.

— Etkö… sinä… pahanhengen punatukkainen… pukki… heitä… minun tytärtäni… rauhaan! ähisi ukko Grönberg, leipoen taas, varmaankin vaihtelevaisuuden vuoksi, herra Muttosen selkää.

— Aa… apua! Tappaa! huusi herra Muttonen.

Silloin kuului äkkiä ylhäältä, korkeudesta, ääni:

— Ele tappa!

Vaskiseppä Grönberg ja hra Jassi Muttonen olivat nimittäin hekin joutuneet Kelovuorelle, vieläpä melkein luonnonihmisen pesän alle, jossa maisteri Wahl parhaillaan mietti keinoja, miten päästä alas puusta.

Tavattomasti hämmästyen käänsi vaskiseppä päätään ja katsoi taivaalle. Taivaalla ei kuitenkaan näkynyt mitään merkillistä.

— Mite te tappele? kysyi sama salaperäinen ääni uudestaan.

Vasta nyt huomasi ukko Grönberg, että puhuja oli maisteri, ja että maisteri oli puussa.

Mutta samassa ehtivät takaa-ajajat, etunenässä Riku Nikki ja Topi Pösönen, tapahtumapaikalle.

Takaa-ajajat olivat nähneet varkaiden joutuneen kesken kaiken tappeluun ja kuulleet pieksettävän surkeat hätähuudot. Se oli takaa-ajajista tuntunut hyvin ihmeelliseltä.

Mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui heistä asia, kun he tappelupaikalle tultuaan tunsivat piestävän punatukkaiseksi näyttelijäksi ja pieksäjän vaskiseppä Grönbergiksi.

— Sehän on näyttelijä Muttonen! huudahti Riku Nikki, joka, kuten muistamme, oli tullut tuntemaan näyttelijän kauppias Kurosen portilla pidetyssä yleisessä kansalaiskokouksessa.

— Ja tämä ukko on melkein samannäköinen kuin se ukko, joka meitä kärvensi Maijalan saunassa! huomautti Topi Pösönen, katsellen vaskiseppää mitä syvimmän ihmetyksen vallassa.

— Minkätähden ne meidän polkupyörät varastivat? aprikoi Riku Nikki.

Uutta väkeä saapui paikalle.

— Joko saitte kiinni? huusivat muutamat jo kaukaa.

— Lyökää vietäviä! kehoittivat toiset, jotka eivät myöskään vielä tienneet, ketä kiinnijoutuneet olivat.

— Sehän on ukko Grönberg? Eikös se ole ukko Grönberg? kysyivät ällistyneet tulijat, päästyään lähemmäksi.

— Siltä se näyttää! myönsivät aikaisemmin tulleet.

— Kukas se on tuo toinen mies?

— Kuuluu olevan näyttelijä.

— No voipas hitto! päivittelivät jotkut neuvottomina.

Ukko Grönberg oli ottanut taskustaan nenäliinan, repäissyt sen kahtia ja ryhtynyt sitomaan vertavuotavia varpaitaan.

Näyttelijä Jassi Muttonen istui melkein menehtyneenä mättäällä, hikoillen ja huohottaen ankarasti.

— Minkätähden sinä Grönberg sen polkupyörän varastit? kysyi eräs kierosilmäinen mies.

— Häh! Varastinko?! kiljaisi vaskiseppä.

— Niin… ka, etkös sinä sitten sitä varastanut? kysyi kierosilmäinen tyhmistyneen näköisenä.

— En! huusi Grönberg. — Sanotko sinä vielä, että minä olen varas?

— Enhän minä sitä ole sanonut! kiiruhti kierosilmä väittämään. — Minä vain arvelin, että jos sinä olisit sen muuten varastanut…

— Kyllä tämä oli oikeastaan paha asia tälle vaskisepälle, sanoi Topi Pösönen miettiväisen näköisenä. — Paljon pahempi kuin se sauna-asia…

— Älä turise! sanoi vaskiseppä töykeästi.

— Eikä tämä ole paljon parempi asia tälle näyttelijällekään, arveli Riku Nikki.

Nyt tulivat paikalle jo hengästyneet poliisit. Tuli myöskin Kalle Kannas.

— Nämäkö ne ovat ne pyöränvarkaat? kysyi konstaapeli Kekkonen.

— Nämä! ilmoitti Riku Nikki.

— Älä valehtele! ärjäisi ukko Grönberg, joka oli saanut varpaansa sidotuksi ja oli taas valmis valvomaan etujaan ja oikeuksiaan.

— Eikös tämä ole se herra, joka silloin yhtenä päivänä äänesti että "ei"? tunnusteli konstaapeli Tossavainen näyttelijä Muttosta.

— Kyllä se minä olen, myönsi Muttonen, hieroskellen niskaansa.

— Joo, kyllä se se on! vahvistivat eräät mainittuun kokoukseen osaaottaneet, takaa-ajajiin liittyneet kansalaiset.

— No johan on ihme ja kumma paikka! myönsivät poliisitkin asian outouden, ja sanoivat sitten ankarasti:

— Tämä on semmoinen paikka, että sitä on lähdettävä poliisikamariin selvittelemään.

Ja poliisikamariin siitä sitten ruvettiin lähtemään. Mutta silloin kuului puusta huuto:

— Kuulka, elke menkö viele!

— Kuka siellä puussa on? kysyivät poliisit ihmeissään.

— Mine olen, majister Wahl! huusi ukko. — Peesteke minut alas!

— Maisteripahan näet on! huusivat kaupunkilaiset ihmeissään.

— Mitäs se maisteri siellä tekee? tiedustelivat poliisit ymmällä.

— Nostakaa tikapuut pystyn, ette mine peesen pois! huusi maisteri, vastaamatta kysymykseen.

— Pitäähän se päästää maisteri pois puusta, sanoivat muutamat miehet hyväntahtoisesti ja nostivat tikapuut pystyyn.

Maisteri alkoi varovasti kavuta puusta alas.

— Kuinkas maisteri sinne puuhun sitten oikein joutui? uteli konstaapeli Tossavainen.

— Eihen se teille kuulu! sanoi maisteri tikapuilta.

— No eihän se kyllä oikeastaan kuulu, senpuolesta…, myönsi konstaapeli Tossavainen. — Vaikka olisihan tuo ollut hauska tietää.

Ja sitten sanoivat poliisit:

— Jos arvoisa yleisö lähtisi nyt poliisikamariin. Tämä asia pitää selvittää ennen auringonlaskua.

— Me nimittäin lähdemme illalla pyhäksi kalaan, lisäsi konstaapeli Kekkonen selitykseksi.

Viskaali oli tullut poliisikamariin ja oli vihoissaan, kun ei tavannut siellä yhtään sielua, ei edes päivystyskonstaapelia.

— Kyllä minä näytän niille tupenrapinat! uhkasi hän itsekseen.

Mutta juuri siinä juonitellessaan näki hän suuren kansanpaljouden täyttävän poliisikamarin pihan.

Jotain erikoista oli siis tapahtunut.

— Ei saa tulla sisään muut kuin asianomaiset! huusi konstaapeli Tossavainen varovaisuuden vuoksi.

— Asianomaisiahan tässä kaikki ollaan! kiisti se ennenmainittu kierosilmäinen.

— Älä tolkuta! sanoi konstaapeli Kekkonen. — Odottakaa tässä pihalla. Jos jotain tarvitaan todistajaksi, niin kyllä hänet kutsutaan sisään.

— Onhan tässä todistajia, myönsi maalari Tolvanen.

— Oo-on! On tässä todistajia ja vieraita miehiä! ylpeili väkijoukko monilukuisuuttaan.

Poliisit, hra Jassi Muttonen, vaskiseppä Grönberg sekä Riku Nikki ja Topi Pösönen astuivat sisään.

Poliisikamarin pihalla olevat takaa-ajajat ja vieraatmiehet asettuivat istumaan mikä minnekin sekä alkoivat tupakoida ja keskustella päivän suuresta tapahtumasta.

Kului kaksikymmentä minuuttia.

Sitten ilmestyi portaille konstaapeli Kekkonen, joka kovalla äänellä kysyi:

— Onko täällä kauppa-apulainen Kalle Kannas?

— On! vastasi kysytty, joka istuikin juuri portaitten alimmalla astuimella.

— Olisi tultava sisään kuulusteltavaksi, ilmoitti poliisi.

Kalle Kannas nousi ja noudatti kutsua.

— Jopahan alkavat kuulustella vieraitamiehiä! vilkastui väkijoukko.

— Mutta kyllä tässä menee huomisaamuun, jos aikovat kaikkia kuulustella, arveli maalari Tolvanen.

Se oli kuitenkin turha pelko, sillä ketään muuta ei kutsuttu todistamaan kuin Kalle Kannas, ei edes maalari Tolvasta itseäänkään, vaikka hänen mielensä kovin tekikin.

Kalle Kannaksen todistuksella oli suuri merkitys, se kun kaikissa kohden vahvisti todeksi näyttelijä Jassi Muttosen omituisen selityksen tämän mellakan oikeasta syystä.

Ankaraa ristikuulustelua kesti lähes tunnin. Sen päätyttyä piti tutkimuksen toimittanut viskaali jylisevän puheen, jossa varsinkin näyttelijä Jassi Muttonen ja kauppa-apulainen Kalle Kannas saivat kuulla kunniansa, mutta eipä kiivasluontoinen vaskiseppäkään jäänyt osattomaksi.

Ja sitten piti viskaali toisen, lyhyemmän ja vähemmän jylisevän puheen, jossa hän, kaupunkimme arvon ja kunnian nimessä, kehoitti kaikkia läsnäolijoita sopimaan asian keskenään.

Ukko Grönberg oli aluksi hyvin vihainen, mutta vähitellen alkoi hänen tuimille kasvoilleen hiipiä jonkinlainen sovinnollista hymyä tarkoittava irvistys, jonka ilmenemiseen epäilemättä melkoiselta osaltaan vaikutti tieto siitä, ettei hänen tyttärensä kunnia ja maine oikeastaan ollut ollutkaan missään vaarassa.

Riku Nikki ja Topi Pösönen, vaikka kuuluivatkin ukko Grönbergin niin katkerasti vihaamaan puolueeseen ja vaikka olivatkin menettäneet vaskiseppää vastaan nostamansa oikeusjutun, osoittautuivat pohjaltaan hyväntahtoisiksi ja jalomielisiksi miehiksi, sillä kun ukko Grönberg oli luvannut korvata molempien polkupyörien rytäkässä kärsimät pienet vauriot, niin ilmoittivat he luopuvansa kaikista edesvastuuvaatimuksista.

— Ette te taida sitten ollakaan oikeita sosialisteja? epäili vaskiseppä, mutta Topi Pösönen ja Riku Nikki vain hymyilivät.

Kun viskaali oli saanut sovinnon aikaan, varoitti hän syyllisiä toimeenpanemasta vastaisuudessa enää samanlaista mellakkaa kaupungissamme ja ilmoitti antavansa omastakin puolestaan kaikkien enempien toimenpiteiden raueta. Poliisitutkinto oli päättynyt ja asianosaiset saivat poistua.

— Se on loppu nyt! ilmoitti konstaapeli Tossavainen pihallaoleville.

— Eikös meitä kuulustellakaan? tiedustelivat pettyneet vieraatmiehet.

— Eikä kuulustella! sanoi konstaapeli Tossavainen. — Alkakaa vain laittautua kotiin töillenne.

— Mitä töitä niitä enää on, lauantai-iltana! sanoivat harmistuneet kaupunkilaiset ja lähtivät tiehensä.

Kun vaskiseppä Grönberg, Jassi Muttonen ja Kalle Kannas astuivat ulos poliisikamarista, sanoi ukko Grönberg Kalle Kannakselle:

— Tulehan meille tänä iltana — minulla on sinulle vähän asiaa… ja tuo Maikki tullessasi.

— Niin, jos hän lähtee tämän herra Kannaksen mukaan! huomautti hra Jassi Muttonen merkillisesti irvistäen.

— Sinä punatukkainen kanalja! sanoi ukko näyttelijälle, heristäen hänelle samalla kaikessa ystävyydessä samaa nyrkkiä, joka oli tätä kahden vieraan ihmisen rakkauden viatonta uhrilammasta vasta toista tuntia takaperin niin armottomasti löylyttänyt. — Sinä voit myöskin tulla meille tänä iltana.

— Kiitoksia kutsusta! sanoi näyttelijä kohteliaasti kumartaen. — Minä tulen tietysti ilolla, sillä onhan minulla teistä vain mieluisia muistoja!

Ukko Grönberg katseli häntä paheksuvasti ja sanoi sitten:

— Sinä olet suuri rakkari ja peijuoni, mutta tulehan nyt kumminkin.

Ja varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä:

— Kyllä minä koetan tänä iltana olla siivolla.

— No noh, kyllä tulen, lupasi näyttelijä.

Kalle Kannas muisti samassa, että puodin ovi oli yhä lukossa, ja lähti kiireesti hoitamaan virkavelvollisuuksiaan.

Mutta ukko Grönberg alkoi äkkiä raapia niskaansa ja sanoi huolestuneena:

— Pahuus, kun jäi se eukon sukka sinne metsään!

Hra Jassi Muttonen otti taskustaan pitkän sukan ja ojensi sen vaskisepälle, sanoen vain:

— Tässä se on.

Ukko Grönberg otti sukan, vilkaisi siihen, pisti sen taskuunsa, tarkasteli pitkään hra Muttosta, pudisteli sitten päätään ja sanoi:

— Kyllä sinä olet aika vensperi!

XXVII

Ihana, säteilevä sunnuntaiaamu.

Tiesivätkö taivaan linnut, että tänään oli sunnuntai?

Varmaankin tiesivät. Miksi muuten ne olisivat virittäneet aamuvirtensä sellaisella voimalla ja sellaisella innolla? Miksi muuten olisi pihoista, kirkkopuistosta ja metsästä kaupungin reunasta tuhatääninen viserrys kohonnut taivaalle niin puhtaana, niin riemuisana?

Tunsivatko puut, tunsiko ruoho maassa, että nyt oli siunattu sabatin päivä?

Miksipä olisivat puitten lehdet muutoin niin vienosti, niin äärettömän hiljaa ja kuitenkin kuuluvasti kahisseet, miksi muuten olisi ruoho niin hurmaavan hienosti tuoksunut?

Tiesikö Tiihosen kukko, että nyt oli pyhäaamu? Tiihosen kukko tiesi sen, siitä olemme vakuutetut. Ja siksipä heläytti se sankaritenorillaan niin raikkaan ja kirkkaan aamusävelen, että se selvästi kuului Kelovuorella pesässään nukkuvan luonnonihmisen korviin ja herätti hänet.

Eikä kuitenkaan renkipoika noussut puhdistamaan Tiihosen rattaita, sillä olihan nyt sunnuntai myöskin renkipojalla.

Eikä Tiihonen noussut valjastamaan hevostaan, kapuamaan kuskipukilleen, räpsäyttämään ohjasperiä, viuhauttamaan piiskaa ja huutamaan: "i-grai musikka!" Sillä ajurillakin on joskus sabatti.

Ja silloin on sabatti myöskin ajurin hevosella. Kaunis on kesäinen, pilvetön sunnuntaiaamu kaupungissamme!

Avaat ikkunasi: et kuule mitään kolinaa kadulta. Katsahdat ulos: et näe yhtään ihmistä liikkeellä.

Mutta puut, pensaat ja ruoho maassa tuoksuvat suvivirttään, ja korkea, kuulakka sinitaivas helisee tuhansien pienten siivekästen riemuitsevaa: "Sen suven suloisuutta…"

Ei kaukana syrjäisessä metsäkylässä, ei syvällä sydänmaalla, ei saaressa merellisessä tunnu mielestämme sunnuntaiaamu niin juhlalliselta kuin kaupungissamme.

Niiden tunnelmien vuoksi, joita se sydämessämme, sielussamme ja mielessämme herättää, kannattaa meidän hikoilla yksitoikkoiset, kuumat ja kuivat arkipäivät sen pölyssä ja kävellä jalkamme kipeiksi sen epätasaisella, huonosti hoidetulla katukivityksellä, sekä sietää mielentyyneydellä sen ainaiset, pikkumaiset juorut, jotka saavat alkunsa tiesi mistä, mutta lakkaamattomana, katkeamattomana hämähäkin lankana juoksevat talosta taloon, huoneistosta huoneistoon, Kekkolan keittiöstä Makkolan makuukamariin ja Makkolan makuukamarista Kukkolan keittiöön.

Kaikki tämä matala, jokapäiväinen ja alhainen, joka on tarttunut koko olemukseemme, niin että se heltiää meistä tuskin kuolemassakaan, kaikki tuo mitätön, arvoton ja likainen tuntuu sunnuntaiaamuna olevan pyyhitty pois pienestä ja vähäpätöisestä, mutta meistä, sen asukkaista, niin rakkaasta kaupungistamme ja sen joskus säälillä mainituista, mutta useammin nauraen selostetuista sisällisistä oloista kuin rihvelitaululta jolta äiti on pesusienellä pyyhkäissyt lapsensa kömpelöt tuherrukset.

Mitäpä siitä, vaikka maanantai onkin samanlainen kuin lauantai, ja lauantai samanlainen kuin perjantai, ja ihmiset samanlaisia päivästä toiseen ja vuodesta vuoteen — mitäpä siitä! Sillä tämän kaiken vastapainoksi pysyvät myöskin meidän kirkkaat ja säteilevät, poutaiset ja pilvettömät sunnuntaiaamumme vuodesta vuoteen yhtä kauniina, yhtä puhtaina ja yhtä rauhoittavina.

Niin, Tiihosen kukko julisti osaltaan sunnuntairauhan alkaneeksi.

Mutta silloinpa alkoikin aamun kaunein hetki jo olla ohi. Sillä se on yhtä lyhyt kuin kauniskin.

Neuvoksen Arkun pihan perällä olevassa rakennuksessa narisi joku ovi, ja Sikasen akka ilmestyi näyttämölle aamupuvussaan, yllään lyhyt yöröijy ja punaraitainen alushame ja kädessään peltinen, reunoista ruostunut pesuvati, jonka hän asetti oven vieressä pihalla olevalle, vanhuuttaan harmaalle rahille, ja jonka ääreen Sikasen akan lasten nyt oli kirvelevin sydämin käytävä, saadakseen hekin osaltaan tuntea ihossaan, että nyt oli sunnuntaiaamu.

Sillä Sikasen akan lasten oli pestävä silmänsä joka sunnuntaiaamu, ja pantiin tämä suvun ulkonaista puhtautta tarkoittavan järjestyssäännön määräys täytäntöön järkähtämättömällä ankaruudella.

Mutta tänä aamuna ei sitä toimeenpantu ainoastaan yhtä ankarasti kuin ennen, vaan päinvastoin vielä ankarampanakin: tänä aamuna täytyi näiden suurimmaksi osaksi luonnollisessa vapaudessaan kasvaneiden nuorten pestä ei ainoastaan kasvot vaan myöskin kaulansa. Ja kun kaulojen viime pesemisestä oli kulunut epämääräinen, mutta joka tapauksessa melkoisen pitkä aika, ja kun huolekkaan äidin kriitillinen katse piti tarkoin silmällä tämän kiusallisen toimituksen aluksi varsin vaatimattomia tuloksia, niin ei meidän sovi suuresti kummastella sitä, jos Sikasen suvun puhdistushommat aiheuttivatkin äänekkäitä huomautuksia ja vastaväitteitä pestävien taholta ja olivat siten omansa jossain määrin hälventämään tämän kauniin aamun suloista sunnuntaitunnelmaa.

Jopa ilmestyi portailleen jarrumiehen leskikin, kaasi ämpäristä likaveden portaiden viereen, sillä hän oli jo ehtinyt suoriutua pesupuuhistaan, vieläpä pestä osan lapsensa pyykkiäkin, levitti pesemänsä vaatekappaleet portaiden kaidepuulle kuivamaan ja jäi ämpäri kädessä katselemaan Sikas-perheen suurta puhdistusta.

Kauanpa ei hän malttanutkaan pysyä äänettömänä katselijana, vaan laski ämpärin portaille ja lähti hernemaan ympäri puhuttelemaan Sikasen eukkoa.

— Huomenta taas! Kaunis päivä tulee. Onko teidätkin kutsuttu tänä päivänä Saksmanin puolelle kahville?

— Kävihän se neiti kutsumassa meitäkin, halpa-arvoisia…, huokasi Sikasen akka ja huusi vanhimman jälkeiselle pojalle:

— Ota sukkelaan saippua ja harja ja pese kaulasi, kun korvien alla musta rinki kuin mikäkin halspanta!

— Mikähän heillä oikein lienee? tiedusteli jarrumiehen leski. — Olisikohan nimipäivät?

— Liekö nuo nimipäivät… eikös nyt ole Magdaleenan päivä? sanoi Sikasen akka.

— Niin, niin, Magdaleenan päivähän se onkin… vasta muistan! myönsi jarrumiehen leski. — Mutta jos olisi syntymäpäivät?

— Saattaa olla syntymäpäivät, murahti Sikasen akka. — Sittenpähän tuon kuullee…

— Siellä on leivottu ja siellä on paistettu, niin että meille asti on vehnäsen haju tuntunut, kertoi jarrumiehen leski — Ja koko tämän pihan väki on kutsuttu päiväkahville, Nahka-Paapan joukkokin. Lienevätkö kutsuneet vielä muitakin vieraita…

Yhä korkeammalle nousi aurinko. Kaupunkimme oli herännyt. Pyhäpukuisia ihmisiä alkoi näkyä kaduilla jokusia.

Jo kajahtivat vanhan, rakkaan temppelimme kellojen tutut äänet. Kaupunkilaiset täyttivät kirkon ääriään myöten. Sillä olihan nyt ihana suvinen sunnuntai ja kuulutettaisiinhan nyt neiti Fanny Margareta Svebelius ja kauppias Jaakkola ensimmäisen kerran kristilliseen avioliittoon.

Heleänä tulvi kirkon avatuista ikkunoista sinitaivaalle tuo kaunis:

"Jo joutui armas aika…"

Eikö kunnon pastorimme tänään saarnannut paremmin kuin koskaan ennen, sydämellisemmin ja lempeämmin kuin milloinkaan? Vai tuntuiko se vain siltä?

Ja eikö Pastorinniemen neiti näyttänyt nuoremmalta ja kauniimmalta kuin ennen? Varmasti! Näimmehän me sen kaikki. Emmehän me muuta katsoneetkaan kuin häntä, ja tietysti myöskin kauppias Jaakkolaa, joka nuorekkaana ja tanakkana istui hänen rinnallaan etupenkissä. Sillä kauppias Jaakkola tahtoi kunnioittaa synnyinkaupunkinsa vanhaa perinnäistapaa, jota vastaan ei vielä kukaan ollut rikkonut, ja olla kirkossa, etupenkissä, sinä sunnuntaina, jolloin hänen ja hänen morsiamensa nimi ensi kerran saarnatuolista lausuttaisiin.

Ja kun se hetki tuli, niin huomasitteko, panitteko merkille sen omituisen kohauksen, joka juuri silmänräpäystä ennen ikäänkuin kulki yli kirkon, ja sitä seuranneen tavattoman hiljaisuuden, jossa ei hengähdystäkään kuulunut, ennenkuin pappi oli lukenut kuulutuksen sanat loppuun asti!

* * * * *

Jumalanpalvelus oli päättynyt. Alkoi sunnuntai-iltapäivä.

Rehtori Peranderilla oli pieni juhlallisuus, jossa olivat saapuvilla kauppias Jaakkola morsiaminensa, ukko Saksman, Lauri Saksman, varatuomari Sakkamaa ja neiti Martta Saksman, kauppias Kuronen rouvineen ja heidän tyttärensä Anni, ja jossa tilaisuudessa rehtori Perander, istuttuaan hetken aikaa miettiväisenä, koputti äkkiä lasin reunaan, nousi hiljaisuuden vallitessa seisomaan ja piti niin kauniin puheen neiti Kurosen ja varatuomari Sakkamaan kihlauksen johdosta, että ukko Saksmanillakin, Laurin ilmoituksen mukaan, oli vedet silmissä, mitä sitten muilla! Ukko Saksman oli kyllä myöhemmin koettanut väittää tämän tiedon, mikäli se hänen silmiään koskee, jyrkästi perättömäksi, mutta hänen suureksi mielipahakseen ei kukaan ole välittänyt hänen vastaväitteistään.

Tähänpä voisikin kertomuksemme sopivasti, säädyllisesti ja kauniisti loppua, ellei meidän velvollisuutemme olisi kertoa, mitä tiedämme kirjailija Kauno Tuulosesta ja kiertue Cangastus & Muttosen toimeenpanemasta suuresta näytelmällisestä iltamasta seurahuoneellamme. Sääliväisyydestä lukijaamme kohtaan — jonka kauniin tunteen huomaamme häpeäksemme heräävän meissä vasta kertomuksemme lopussa — emme tahdo millään tavoin kuvata hra Tuulosen mielialaa niiden kahden päivän aikana, jotka neiti Kuronen oli tuominnut hänet odottamaan vastausta kosintaansa.

Mainitsemme vain, että hra Tuulonen kahden unettoman yön jälkeen tuli siihen lohdulliseen vakaumukseen, että neiti Kurosen aikomus on kaikesta päättäen antaa hänelle myöntävä vastaus niiden kaupunkimme seuraelämässä kauan loistavina muistossa pysyvien tanssiaisten aikana, joilla kiertue Cangastus & Muttosen suuri näytelmäilta tultaisiin lopettamaan.

Hänen tultuaan tähän vakaumukseen, heräsi hra Tuulosen mielessä syvä harrastus iltamavalmistuksia kohtaan, ja hän lähti seurahuoneelle katselemaan niitä. Rakennusmestarikunnan ydinjoukko oli jo kokoontunut sinne heti kirkkoajan jälkeen valmistelemaan itseään oluenjuonnilla illan suurenmoista voimainkoetusta varten. Se pysyi kuitenkin eräässä syrjähuoneessa, hyräillen vain hiljakseen, mutta mikä melu ja pauhu juhlasalissa, jossa laitettiin suurella kiireellä kuntoon kraatari Aapelin tupaa! Mikä huuto ja hälinä, mikä juokseminen ja töytäileminen, mikä naputus, kolkutus ja koputus!

Ja kaiken kaaoksen keskellä seisoi teatterinjohtaja Cangastus tyynenä, ylevänä, varmana ja rauhallisena kuin kuningas, antaen lyhyet, täsmälliset määräyksensä leuka vasten kaulaliinaa painettuna ja syvällä, vaikuttavalla rintaäänellään, jota ei kenkään voinut vastustaa, kaikkein vähimmän neiti Leijanen, joka tuon tuostakin vaipui haaveillen katselemaan tuota miehekästä ilmestystä.

Hra Tuulonen huomasi tämän kaiken, ja vaikka hän ei ollutkaan mitään niin hartaasti toivonut kuin sellaista onnenpotkausta, joka erottaisi hänet neiti Leijasesta ilman mitään raatelevaa ja järisyttävää kohtausta, niin tunsi hän kuitenkin tällä hetkellä jonkinlaista vastenmielisyyttä näyttelijä Cangastusta kohtaan.

Sellaisia olemme me miehet… ikävä kyllä. Kuka etsii maasta ensimmäisen kiven, heittääkseen sillä kirjailija Kauno Tuulosta tässä suhteessa? Meillä ei ainakaan ole siihen halua — eikä oikein rohkeuttakaan. Herra Tuulonen hylkäsi todellisella sankaruudella rakennusmestarien hartaat ja vilpittömät esitykset ja lähti takaisin asuntoonsa.

XXVIII

Kauno Tuulonen näki heti sisääntultuaan pöydällään suljetun, hienolla naisen käsialalla hänelle osoitetun kirjeen, jonka Saara, palvelijatar, oli pistänyt pöydälle kirjailijan poissa ollessa.

Hra Tuulonen kokosi rohkeutensa ja avasi kuoren hieman vapisevin käsin.

Sieltä putosi pöydälle toinen, aivan pieni, valkoinen nimikorttikuori.

Sen sisällä oli kaksi nimikorttia. Toisessa oli nimi Anni Kuronen. Toisessa Otto Sakkamaa.

Kun kirjailija vähitellen oli alkanut tointua ensi huumauksestaan, huomasi hän pöydälle pudonneen jotain muutakin tuosta kirjekuoresta, jota hän heilutteli koneellisesti kädessään.

Se oli valokuva.

Kauno Tuulonen tuijotti siihen ällistyneenä.

Mitä tämä oli?!

Valokuvassa näkyi louhikkoista rantaa ja vähän vettä. Eräällä kivellä istui kirjailija Kauno Tuulonen, suudellen neiti Julia Leijasta. Molempien kasvot näkyivät niin selvästi, ettei mitään epäilystä henkilöihin nähden voinut olla olemassa…

Viisi minuuttia myöhemmin kirjoitti hra Tuulonen herrasväki Kuroselle lyhyen jäähyväiskirjeen, jossa kiitti herrasväkeä hänelle osoittamastaan ystävällisyydestä ja ilmoitti matkustaneensa pois paikkakunnalta.

Sitten hän puki ylleen päällystakin, pani hatun päähänsä, otti pienen matkalaukun käteensä ja lähti.

Niin me ainakin luulemme hänen lähtönsä tapahtuneen. Kukaan talon asukkaista ei nimittäin ollut sitä huomannut. Ensimmäisen laivan piti lähteä seuraavana yönä kello kahden aikaan. Kirjailija meni laivaan ja tilasi itselleen hyttipaikan.

* * * * *

Iltama seurahuoneella onnistui suurenmoisesti. Suurenmoisesti! Siellä oli koolla kaupunkimme koko parhaimmisto. Varatuomari Sakkamaa piti lennokkaan puheen isänmaalle. Valtaavia suosionosoituksia! Näyttelijä Cangastus lausui vaikuttavasti runon "Sua lemmin!" Suuria suosionosoituksia!

Sitten seurasi näytelmäkappale "Kihlaus".

Sen esityksessä sattui muuan pieni kommellus, jota me, totuuden nimessä, emme voi vaitiollen sivuuttaa.

Vastoin ankaria varoituksia ja nimenomaisia, juhlallisia lupauksia oli Jooseppi, parturi Jönsson, näet pahasti päissään ja takerteli kiusallisesti osassaan. Lopuksi hän pysähtyi kokonaan eikä saanut selvää Illikaisen pojan kuiskauksista, vaikka ne kuuluivat salin perälle asti. Silloin kauhistunut rakennusmestari Illikainen, joka istui ensimmäisellä tuolirivillä ja osasi Joosepin osan ulkoa, tahtoi auttaa Jooseppia ja sanoi jokseenkin kuuluvalla äänellä paikaltaan ne sanat, joihin Jooseppi ei päässyt kiinni.

Parturi Jönsson, kuullessaan jotain sanottavan katsomosta, kumartui eteenpäin, katsoa pöllötteli yleisöön ja änkytti:

— E-ettäs… mitä?

Silloin astuivat kraatari Aapeli ja Herrojen-Eeva päättäväisesti sisään ennen vuoroaan ja jatkoivat näytelmän suoritusta, antamatta Joosepille enää tilaisuutta häväistä itseään ja teatteriseuruetta. Kaikki sujui nyt erinomaisesti.

Kirjailija Tuulonen oli hämärän tultua lähtenyt viimeisen kerran kävelemään kaupunkimme kaduille, joilla hän ei enää koskaan elämässään tulisi tämän illan jälkeen kävelemään, seurahuoneelle päin.

Hän pysähtyi erään sivuhuoneen ikkunoiden alle.

Huoneessa viettivät rakennusmestarit juhlailtaa laulaen. Mutta he eivät laulaneet enää Kauno Tuuloselta oppimaansa "Eipä meittiä", vaan uutta, viisivärssyistä laulua, jonka hra Jassi Muttonen oli heille opettanut.

Ikkunat olivat auki, ja kirjailija ehti kuulla laulun viimeisen värssyn:

"Kun vihdoin päättyy päiväntyö. Ja lähdönhetki täältä lyö. Niin sukukunta sureva Mun etsii testamenttia. Se sisältää, kun avataan: Tee työ ja opi pelaamaan!"

Hra Tuulonen, joka oli tosin tehnyt työn, mutta ei ollut osannut pelata, kääntyi takaisin laivalle.

Kesäyön hämäryys peittää kaupungin, mutta seurahuone säteilee valomerenä, josta kuuluu äänekäs puheen sorina, lasien kilinä, nauru, laulu ja kaupunkimme V.P.K:n torvisoittokunnan sävelet sekä tanssin jytinä. Johtaja Cangastus tanssii neiti Leijasen kanssa, varatuomari Sakkamaa luonnollisesti Anni Kurosen kanssa, kauppias Jaakkola yhtä luonnollisesti enimmäkseen tietysti Fanny Svebeliuksen kanssa, mutta tanssittaa myöskin Anna Peranderia sekä Martta Saksmania, joka viimemainittu valloittaa yhdellä vilauksella kaikkien kaupungin poikamiesten sydämet. Kalle Kannas tanssittaa ainoastaan Maikki Grönbergiä, mutta punatukkainen ystävämme hra Jassi Muttonen tanssittaa ilman erotusta jokaista, jolla on hameet yllä. Ja niin omituiselta kuin se kuuluneekin, niin väittävät hänen tanssittamansa, että hra Muttonen oikeastaan tanssii kaikkein parhaiten koko joukosta. Vaikka hän käveleekin vähän ontuen. Maikki Grönbergiä tanssittaa hän kuitenkin useammin kuin muita.

Eikä ukko Grönberg iske häntä sukalla, johon on kivi pistetty, vaikka näkeekin tyttärensä tanssivan punatukkaisen näyttelijän kanssa. Meidän rehti vaskiseppämme on nyt rauhallisemmissa puuhissa ja keskustelee runsailla nautintoaineilla lastatun pöydän ääressä Riku Nikin ja Topi Pösösen kanssa ikuisen rauhaa ehdoista.

Sivuhuoneista kuuluu rakennusmestarien laulu, kaikuen joskus voimakkaasti yli soiton ja tanssin jytinän. Ja jokainen värssy päättyy mahtavaan säkeeseen:

"Tee työ ja opi pelaamaan!"

Mutta äkkiä puhkeaa koko iltamayleisö eläköönhuutoon, niin järisyttävään, että kattokruunujen liekit alkavat lepattaa ja ällistyneet rakennusmestarit juoksevat salin ovelle katsomaan, mitä on tekeillä.

Vahvasti punoittava ukko Grönberg on vain temmannut kainaloonsa sosialidemokraattisen ammattiosaston sihteerin Riku Nikin ja tanssittaa häntä ympäri permantoa…