Ida Aalberg

IDA AALBERG

Kirj.

Ilmari Räsänen

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1925.

SISÄLLYS:

Alkulause.
I. Vanhemmat.
II. Kotoa pois.
III. Suomalaisen teatterin vaellusvuosilta.
IV. Saksalainen teatteri ja Marie Seebachin koulu.
V. »Noora» ja Unkarin Triumfi.
VI. Myrskyä ja kiihkoa.
VII. Sarah Bernhardt. Väljemmille vesille.
VIII. Neuvonantajia ja ystäviä.
IX. Ensimmäinen »eurooppalaistumis»-yritys.
X. Ida Aalberg kuvaa omaa kehitystään.
XI. Lauri Kivekäs.
XII. Taide- ja avioelämää.
XIII. Ristiriitoja.
XIV. Itsenäisenä yrittäjänä. Uusi avioliitto.
XV. Skandinaavian kiertue 1894. Vierailunäytäntöjä.
XVI. Uusi koulu.
XVII. Uuden koulun vaikutuksesta Ida Aalbergin taiteeseen.
XVIII. Viimmeisien vuosien taiteellisesta toiminnasta.
XIX. Ida Aalberg yksityiselämässä.
XX. Loppusanat.
Viiteselitykset.

Alkulause.

Olen ryhtynyt laatimaan kuvausta Ida Aalbergin elämästä muutamien hänen muistoaan kunnioittavien henkilöiden kehoituksista.

Kun nyt lähetän tämän kirjan julkisuuteen, en voi olla sanomatta, että teen sen monin epäilyksin.

Pyrkimyksenä on ollut antaa tosiasioihin perustuva kuva Ida Aalbergin elämänvaiheista ja taiteilijakehityksestä. Mutta on syytä epäillä, tekeekö tämä kirja kaikkine tosiasioilleen oikeutta Suomen suurimman näyttämötaitein ja muistolle.

Monesti on työtä tehdessäni tuntunut siltä, että Ida Aalbergin elämän kuvaaminen kaipaisi romantikon ja runoilijan kynää. Eikö kirja, jossa olisi mielikuvituksen lentoa, lyyrillisyyttä ja voimakas persoonallinen väritys, sopisi paremmin kuvaamaan häntä, taiteilijaa, jonka sielun sanotaan olleen intohimoa ja myrskyä, ja naista, joka kylvi ympärilleen hurmiota, kuin tyyni ja kriitillisyyteen pyrkivä teos monine — mahdollisesti hyvinkin arkipäiväisine — totuuksineen?

Mitä ovatkaan tosiasiat, joihin kuvauksessani koetan nojautua?
Taidearvosteluja, kirjeitä ja muistelmia, joiden pätevyydestä ja
todistusvoimasta voi olla eri mieltä. Tärkein ja varmin tosiasia, Ida
Aalbergin oma taide, on iäksi häipynyt silmistämme.

Emile Faguet sanoo Francisque Sarceysta, kuuluisasta ranskalaisesta teatteriarvostelijasta, laatimassaan ylistävässä muistokirjoituksessa:

»Hän erehtyi sangen usein, hän puhui itseään vastaan toisinaan, ja kuitenkin, sanon sen vielä kerran, hän oli luotettavin kaikista ranskalaisista näyttämötaiteen arvostelijoista. Näin väittäessäni pidän parhaana sitä, joka vähimmin erehtyy.»

Ida Aalbergin aikalaiset ovat paljon kirjoittaneet hänen taiteestaan. Jos todella olisi keinoja määrätä, kutka heistä ovat vähimmin erehtyneet, voisi turvallisin mielin laatia hänen elämäkertansa.

Kirjeet ovat tavallisimmin tilapäistuotteita. Kokoelma Ida Aalbergin kirjeitä ei anna oikeaa kuvaa hänen henkensä voimasta eikä siitä, mihin hän parhaina hetkinään pystyi.

Muistelmat, kirjallisetkin, ovat persoonallisten tunteitten värittämiä. Esitykselle, joka pyrkii totuuteen, on suullinen muistitieto kaikkein petollisin pohja.

Siis totuus, jonka näillä edellytyksillä sanon Ida Aalbergista, on puolinaista ja epävarmaa ja kuva, jonka voin hänestä piirtää, jää valjuksi ja verettömäksi.

Nykyhetkellä, jolloin vasta vuosikymmenen on kulunut Ida Aalbergin kuolemasta, monen tosiasian julkaiseminen saattaa olla uhkarohkeata. Sellainenkin, mikä ehkä viidenkymmenen vuoden päästä olisi kaunista totuutta, voi nyt tuntua häikäilemättömältä tahdittomuudelta ja rumalta julkeudelta.

Kuitenkin olen ottanut epävarmaankin totuuteen pyrkimisen, asiallisen pohjan ja jyrkän puolueettomuuden kuvaukseni lähtökohdaksi ja ohjeeksi. En yritä etsiä Ida Aalbergin ylistykseksi kauniita sanoja enkä ratkaista hänen arvoaan tuottavan mielikuvituksen avulla. En kirjoita tätä kirjaa yksinomaan Ida Aalbergin persoonallisia ystäviä ja ihailijoita varten, sillä uskon, että hän on enemmänkin kuin rakas muisto, selittämätön ihme tai kaunis kuva: nykyiselle ja tulevalle Suomelle hän on lähinnä kulttuuriprobleemi, jonka arvot ennemmin tai myöhemmin kaikissa tapauksissa ratkaistaan vain mahdollisimman objektiivisella ja puolueettomalla tutkimuksella.

Kaikkia niitä henkilöitä, jotka tiedoillaan ja neuvoillaan ovat tukeneet tätä yritystäni, ensimmäisen yhtenäisen Ida Aalbergin elämänkuvauksen laatimista, pyydän sydämestäni kiittää. Jos kuvaukseni havaitaan aihettaan vastaamattomaksi ja vajavaiseksi, ei se ole heidän vikansa. Erikoisen arvokkaalta on minusta tuntunut avuliaisuus, jota seuraavat henkilöt ovat osoittaneet: vapaaherratar Irja Uexkull-Gyllenband, neiti Bertha Forsman, rouva Maila Mikkola, neiti Ellen Nervander, rouva Katri Rautio, neiti Kaarola Avellan, neiti Mandi Alcenius, neiti Bärtta Rainio, rouva Emmy Rejman, rouva Hilja Jorma, rouva Allen Pippingsköld, insinööri Antti Antero, kouluneuvos K. Kerkkonen, taloustirehtööri Emil Sipilä, arkkitehti Josef Stenbäck, kirjailija Jalmari Finne, professorit Valfrid Vasenius, O.E. Tudeer, Hj. Appelgren-Kivalo ja V.A. Koskenniemi, lehtori Niilo Lehmuskoski, nimismies L.M. Ojala, Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Adolf Lindfors, Axel Ahlberg ja Jussi Snellman, kihlakunnantuomari Arthur Pippingsköld, asemapäällikkö H. Pippingsköld sekä filosofiantohtorit K.K. Mejnander ja E.A. Tunkelo. Pyydän heille kaikille lausua vilpittömän kiitokseni.

Helsingissä lokakuussa 1925.

I. R.

I.

VANHEMMAT.

Ensimmäinen kysymys Ida Aalberg-arvoituksen ratkaisemisessa on kysymys siitä, mikä osuus verellä ja sukuperinnöllä oli hänen persoonallisuutensa ilmenemisessä ja hänen taiteellisessa työssään.

Useimmat niistä, jotka tutustuivat Ida Aalbergiin hänen elämänsä parina viimeisenä vuosikymmenenä, voinevat loihtia mieleensä kuvan aatelisnaisesta, joka osasi kantaa arvonsa niin moitteettomasti kuin ikänä kukaan synnynnäinen rotunainen.

Eräs Ida Aalbergin naispuolisista ihailijoista, hänkin aatelinen, on kirjoittamassaan muistelmassa kuvannut juhlaa, joka 1899 vietettiin Seurahuoneella Helsingissä ja jossa ihailtu taiteilija oli mukana. Läsnä oli myöskin Ellen Key ja koko kaupungin henkinen aristokratia. Varsinaisen juhlan jälkeen asetuttiin sivuhuoneisiin. »Silloin astui sisään Ida Aalberg, hienona, notkeana, varmana, maailmannaisena eleissään ja olemuksessaan, tenhoavana myöskin näyttämön ulkopuolella. Kaikkialla, missä hän kulki, häntä ympäröi juhlatunnelma ja ihailu. — Sellaisena hänet muistan.»

Virtasiko Ida Aalbergin suonissa ylimysverta tai voidaanko hänen olemustaan selitettäessä vedota edes perittyyn kulttuuriin? Vai voiko syvien rivien lapsi ponnistuksillaan ja loistavilla luonnonlahjoillaan yhden elämän aikana kohota sellaiseen hienostuneisuuteen ja täydellisyyteen kuin Ida Aalberg ainakin monen aikalaisen silmissä nousi?

Itse Ida Aalberg tuntuu uskoneen, että hänen esi-isäinsä joukossa oli miehiä, joilla oli ritarikilpi ja aatelisarvo. Ei ole tietoa, mitä perusteita hänellä oli tähän luuloonsa, mutta semmoisen viittauksen hän ainakin teki, kun Maila Talvio erästä kirjoitelmaa varten kyseli taiteilijan vanhemmista ja lapsuudesta.

Usein on myöskin väitetty, että koko Ida Aalbergin olemus oli etelämainen ja ainakin hyvin epäsuomalainen. Hjalmar Neiglick väitti jo 1880-luvulla sitä, ja myöhemmin toistettiin samaa monessa yhteydessä. Jo Ida Aalbergin ulkomuotokin on monen mielestä todistanut hänen suomalaista sukuperäänsä vastaan: on katsottu sen edustavan enemmän ruotsalaista kuin suomalaista tyyppiä.

Oliko Ida Aalbergin suonissa vieraan kansan verta? Kun Maila Talvio näki hänet ruumiina, vailla kaikkia mahdollisia naamioita, vailla kaikkea mahdollista teennäisyyttä, hän sanoi saaneensa mitä elävimmän vaikutelman siitä, että kaiken loiston ja hienostuneisuuden takana Ida Aalbergin eläessäkin oli ollut varsin tyypillinen hämäläinen nainen.

Ida Aalbergin sukupuu ei ole selvä, mutta se, mikä tiedetään, ei anna paljoakaan tukea otaksumille, että hänessä olisi ollut vierasta verta.

Ida Aalbergin lahjakkuus ja eräät hänen luonteenominaisuutensa viittaavat lähinnä isänperintöön. Mutta isänpuolelta ei hänen sukujuuriaan voi täydellä varmuudella seurata kuin varsin vähän matkaa.

Hänen isänsä äiti oli Pälkäneeltä kotoisin ja Liisa Eerikintytär nimeltään. Tämä oli köyhien vanhempien lapsi ja joutui jo nuorena maailmalle. Kotipitäjästään hän lähtee Vanajaan ja Hämeenlinnaan ja toimii sitten palvelijattarena tässä kaupungissa ja sen ympäristöllä olevissa pitäjissä. Asiakirjatiedoista päättäen Liisa Eerikintyttären elämä on ollut suorastaan suuripiirteisen surkea. Hän saa kokonaista seitsemän aviotonta lasta. Ensimmältä hän ansaitsee elatuksensa olemalla imettäjänä herrasperheissä, hänen omat lapsensa joutuvat luonnollisesti kunnan niskoille. Myöhemmin käyttävät kirkonkirjat Liisa Eerikintyttärestä nimitystä pesijätär. Suurena tautivuonna 1853 hän kuoli koleraan.

Liisa Eerikintyttären kolmannen pojan, Antin, isästä on ainoana virallisena osviittana se merkintä, jonka kasteen toimittanut pappi on tehnyt kirkonkirjan marginaaliin lapsen nimen kohdalle. Nähtävästi äidin puheitten perusteella on siihen kirjoitettu nimi Ahlberg ja sen oheen kysymysmerkki.

Tämä maininta voi tarkoittaa vain yhtä henkilöä, varatuomari ja oikeusneuvos Anders Johan Ahlbergia. Liisa Eerikintytär oli seitsemäntoistavuotiaana tyttönä Hämeenlinnaan saavuttuaan saanut ensimmäisen palveluspaikan nahkuri Matti Ahlbergin, varatuomarin isän, perheessä, mutta ennen kolmannen poikansa syntymistä, joka tapahtui 5/X 1832, hän oli monet kerrat saanut vaihtaa palveluspaikkaa.

Varatuomari Ahlbergista on muistitietona säilynyt, että hän oli hyvin musikaalinen henkilö. Hän oli hyvä viulunsoittaja ja joutui raivoihinsa, jos kuuli huonoa musiikkia. Pihallaan hän ei kärsinyt posetiivinvääntäjää. Hyväsydäminen ja antelias hän myöskin kuuluu olleen. Hämeenlinnan nuoret tytöt menivät setä Ahlbergin luo, jos tahtoivat päästä teatteriin tai konserttiin. Lisäksi kerrotaan, että hän asianajajana ei milloinkaan ottanut ajaakseen likaisia juttuja. Toimiessaan Hauhon tuomiokunnan v.t. tuomarina hän jollakin virkamatkalla ankarasti vilustui ja kuoli yhdeksän viikkoa sairastettuaan, 25/VI 1860.

Liisa Eerikintyttären kolmas poika sai saman etunimen kuin varatuomari Ahlberg. Se on kuitenkin siksi yleinen nimi, ettei yhtäläisyys sinänsä todista suuriakaan. Merkillisempää on, että hän myöhemmin Hämeenlinnasta pois muutettuaan otti liikanimen, joka vain vähän eroaa varatuomari Ahlbergin liikanimestä. Jos varatuomari Ahlberg oli Liisa Eerikintyttären pojan isä, joutui Ida Aalberg myöhemmin Tanskassa ja Norjassa kulkemaan ihmisten puheessa iso-isänsä nimellä. Näissä maissa muistetaan kyllä vieläkin suuri näyttelijätär Ida »Åhlberg» [aa luetaan tanskan kielessä o:ksi]. Isoisältään voisi Ida Aalbergin silloin sanoa perineen taiteilijalahjat, herkän hermoston ja vilunarkuuden. Miksipä ei tämän suhteen valossa voisi puhua myöskin veressä peritystä kulttuurista!

Oltuaan kasvatettavana makasiinimittari Antti Girsin perheessä Liisa Eerikintyttären poika Antti jätti 1847 synnyinkaupunkinsa ja siirtyi Janakkalan pitäjään. Siellä hän sai paikan eräässä seudun monista aateliskartanoista, Iso-Hiidessä, jonka tuohon aikaan omisti entinen maaherra Anders Gustaf Langenskiöld. Todennäköisesti Anttia ensin käytettiin jonkinlaisena asiapoikana kartanossa, mutta hän sai siellä myöskin opetusta, joka ei tule kaikkien osaksi. Kartanon neidit, maaherran tyttäret, olivat hyvin mieltyneet hänen reippauteensa ja hyvään päähänsä. Heidän sanotaan opettaneen häntä lukemaan ja kirjoittamaan. He teettivät hänellä myös puutarhatöitä Iso-Hiiden suuressa puutarhassa.

Mutta Antti Ahlberg, sillä tällä nimellä hänet nyt tunnettiin, ei kaikessa hyväpäisyydessään ollut mikään mallinuorukainen. Jo lapsena hän oli ollut niin villi ja raju, että ikäkumppanit pelkäsivät häntä. Ja jo nuorukaisiällä hänessä ilmenivät ominaisuudet, jotka painoivat leimansa hänen elämänjuoksuunsa aina myöhäiseen vanhuuteen asti. Nämä ominaisuudet olivat hyvin vahva aistillisuus ja taipumus kevytmielisiin kujeihin, hummailuun ja juopotteluun.

Iso-Hiidessä hän osasi säikyttää suosijoitaan, Langenskiöldin neitejä, karkealla maalaiskomiikalla. Hänen neljä vuotta talossa oltuaan hänet erotettiin palveluksesta siksi, että oli luvattomasti Langenskiöldin mustalla parivaljakolla kyyditellyt Turengin kylän piikoja. Työttömäksi jouduttuaan Antti Ahlberg ensin aikoi siirtyä Helsinkiin, koskapa ehti jo ottaa muuttokirjankin. Nämä tuumat raukesivat kuitenkin, kun hän sai paikan varatuomari Nils Johan Spåren omistamassa Leppäkosken kartanossa.

Varatuomari Spåre oli vasta vähän aikaisemmin muuttanut Janakkalaan ja ostanut Leppäkosken. Hänen sanotaan rakastaneen iloista elämää ja muhkeita pitoja. Lapsia hänellä ei ollut, mutta paitsi vaimoaan oli hän Tuusulasta kartanoon muuttaessaan tuonut mukanaan pari palvelijatarta. Vuoden 1852 alussa nuori Antti Ahlberg meni avioliittoon tuomari Spåren palvelijattaren Amanda Sofia Strömforsin kanssa. Samoihin aikoihin, kuten kirkollinen rikoskirja tietää kertoa, häntä sakotettiin ensikertaisesta salavuoteudesta. Seuraavana vuonna Amanda Sofia Ahlberg kuoli lapsivuoteeseen.

Leppäkosken kartanossa Antti Ahlberg oli monenlaisissa toimissa. Kirkonkirjoissa hän ensin on »renki, nuorimies Anders Ahlberg», tai »palvelija Anders Ahlberg», sitten, vähäistä myöhemmin, häntä jo nimitetään rakennusmestariksi. Vaimon kuoleman yhteydessä 1853 hänet mainitaan puutarhuriksi. Varmuudella tiedetään myöskin, että tuomari Spåre on käyttänyt häntä kuskina. Todennäköisesti Antti Ahlberg oli Leppäkosken kartanon »faktotum», kaiken tekijä.

Tuomari Spåren kuskina Antti Ahlberg nähtävästi tutustui naiseen, josta tuli hänen toinen vaimonsa. Agneta Charlotta Lindroos oli taloudenhoitajattarena vuorineuvoksetar Idestamin omistamalla Lahdentaan tilalla Tyrvännön pitäjässä. 1854 Antti Ahlberg meni vihille Charlotta Lindroosin kanssa. Morsiamen naittajana ja kasvatusisänä esiintyi tuomari Spåre.

Tästä avioliitosta syntyi seitsemän lasta. Yksi lapsista oli Ida
Aalberg.

Äidin puolelta Ida Aalbergin suku johtaa Tuulokseen. Äidin isoisä, Krister Laurinpoika, oli vuokraaja. Hänellä oli poika, vouti Aleksander Lindroos, joka 1836 siirtyi ajuriksi Hämeenlinnaan. Jo Tuuloksessa Aleksander Lindroos oli ottanut aviokseen Pernajassa syntyneen Maja Stina Veckmanin., Toivoniemen kartanon taloudenhoitajattaren. Tästä avioliitosta syntyi kolme tytärtä, joista nuorin oli Agneta Charlotta, Antti Ahlbergin vaimo.

Charlotta Lindroos oli syntynyt 21/V 1829 ja oli siis jonkin verran miestään vanhempi.

Kaikki Lindroosin tyttäret puhuivat sujuvasti ruotsia. Heidän äitinsä oli kotoisin ruotsalaisesta seudusta ja oli opettanut kielensä lapsilleen. Ruotsin kielen taitoisina he saivat edullisia palveluspaikkoja.

1850-luvun lopulla tuli Suomen ensimmäisen rautatien rakentaminen Helsingistä Hämeenlinnaan päiväjärjestykseen. Leppäkosken kartanossa vieraili usein ratainsinöörejä, joiden tuttavuuteen myöskin Antti Ahlberg pääsi. Rautatie alkoi vetää häntä puoleensa, niinkuin myöhemmin elämässä häntä vetivät kaikki uudet pyrkimykset, yritykset ja aatteet. Ennen pitkää hän luopui kartanon palveluksesta ja liittyi rautatien rakentajiin. Ymmärryksellään ja vilkkaalla huomiokyvyllään Ahlberg pian pääsi ratainsinöörien suosioon. »Hän käsitti kaikki yhdestä sanasta, hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin suomalaiset miehet yleensä ovat», kertoi hänestä myöhemmin eräs rataa rakentamassa ollut insinööri. Ahlbergilla oli kokemusta rakennustöissä, olihan hän jo kartanon palveluksessa ollessaan ollut »rakennusmestari», ja hän oli tottunut seurustelemaan ruotsinkielisten herrojen kanssa. Jonkun ajan kuluttua hänet nimitettiin neljännesmieheksi, s.o. työnjohtajaksi, ja hän sai suoritettavakseen vaikeita luottamustehtäviä.

Rakennusalalla se työ, johon Antti Ahlbergin nimi kunniakkaimmin liittyy, on Leppäkosken pitkän rautatiesillan teko. Hän sai suunnitelmien käytännöllisestä toteuttamisesta tässä työssä paljon kiitosta. Kerrotaan hänen monesti vaivanneen päätään ratkaistessaan teknillisiä vaikeuksia, joista hänellä ei ollut kokemusta. Mutta hän ei hellittänyt, vaan mietti itsepintaisesti, kunnes pääsi selvyyteen. Hänestä ei oltu suotta tehty Saimaan kanavan rakennustöissä koulitun miehistön johtajaa.

Kerrotaan myös, että Antti Ahlberg oli hyvin vaativa työnjohtaja. Hän ei sietänyt laiskureita eikä nahjustelijoita. Ja jos työväen keskuudessa syntyi riitoja ja tappeluita, mikä tapahtui usein, ei Ahlberg kutsunut avukseen Turenkiin majoitettuja kasakoita, niinkuin määrä oli, vaan antoi ojennuksen omalla voimallisella kädellään. Vihapäissään hän saattoi heitellä miehiä maahan ja jokeen, mutta nämä eivät uskaltaneet käydä häneen käsiksi, koettivat vain edempää pilkata nimittelemällä häntä »kuski-Antiksi».

Varsinkin väkijuomia nautittuaan Antti Ahlberg oli helposti ärtyvä ja tappeluun valmis. Ja väkijuomain käyttö oli siihen aikaan yleistä. Helsinki—Hämeenlinnan rataa rakennettaessa kotipoltto oli vielä sallittua. Selvänä Ahlberg sensijaan yleensä oli iloinen ja vilkas mies. Hänen ylin ystävänsä oli Jussi Pukuri niminen talonpoika ja huutokaupanpitäjä, joka oli »oikein semmoinen vanhan kansan viisas mies, osasi rovastillekin lukea annakan ulkoa». Usein nämä ystävykset elivät iloista elämää, joivat ja pelasivat korteilla »mariaassi»-peliä. He olivat kumpainenkin pelissään niin itsepintaisia, että voivat istua »vaikka viikon kortit käsissä, ei toinen eikä toinen antanut perään». Mutta oli heillä yhteisiä vakaviakin hommia; yhdessä he m.m. perustivat ensimmäisen tiilitehtaan paikkakunnalle, joka nykyisinkin on tunnettu tiiliteollisuuspaikka.

1862 kulki ensimmäinen juna Helsingistä Hämeenlinnaan, ja rautatie oli siis valmis. Antti Ahlberg otettiin Leppäkosken rataosan ratamestariksi. Hän sai asunnon valtion puolesta. Perheen kotina tuli tästä lähtien olemaan pieni punainen rakennus, jonka vieläkin voi nähdä junan ikkunasta, kun kulkee Leppäkosken aseman ohitse. Ennen aivan uneliaalle paikkakunnalle alkoi rautatien valmistuttua viritä liike-elämää. Jo 1860-luvulla Antti Ahlberg sai rakentaa huvilan kenraali Julius Mickwitzille, joka valitsi Leppäkosken kesänviettopaikakseen. Tämä herra oli hyvin innostunut tukkikauppoihin ja sai Ahlbergista itselleen hyvän apulaisen. Ahlberg kulki ostelemassa metsiä, ja Mickwitz oli häneen hyvin mieltynyt: kerrotaan, että heidän välinen sopimuksensa oli sellainen, että voitot oli pantava tasan, mutta mahdollinen tappio tuli Mickwitzin maksettavaksi. Ja Ahlberg tuntuukin näinä vuosina menestyneen hyvin. Hänellä oli luottoa pankissa, kuten oikealla liikemiehellä ainakin, ja 1870-luvun alussa hän osti itselleen Taappola nimisen tilan. »Minä teen rahaa vaikka -tuohesta», hän kuuluu näihin aikoihin sanoneen, ja joskus hän ehkä ansaitsi hyvinkin. Mutta Ahlberg ei nähtävästi osannut hallita rahoja, köyhäksi hän ainakin jäi. Taappolaa hän piti hallussaan vain vuoden, ja toisinaan kuuluu sattuneen, että ulosottomiehet tulivat vierailulle ratamestarin asuntoon.

Kun Ida Aalbergin nimeen läheisesti liittyvät iltahuvit 1870-luvulla tulivat muotiin paikkakunnalla, oli Antti Ahlberg mukana niitä järjestämässä ja ohjelmaa suorittamassa. Hän esiintyi monta kertaa näyttelijänä ja sai varsinkin Hoppulaisestaan »Murtovarkaudessa» paljon kiitosta. Suuren tyttären inspiratsioni ja kyky haltioitua näyttämöllä saattaa olla suorastaan isältä peritty lahja: Antti Ahlberg ihmetteli itsekin äkillisiä mieleenjohtumia, jotka hän toteutti näytellessään ja jotka vaikuttivat voimakkaasti yleisöön. Hänen sanotaan olleen mestari keksimään koomillisia vuorosanoja omasta päästään, ja vastanäyttelijät saattoivat olla pahassa pulassa koettaessaan pitää puoliaan hänen vilkasta mielikuvitustaan ja nopeaa älyään vastaan. Mutta iltahuveistakaan ei Ahlbergille koitunut yksinomaan kunniaa, sillä usein sattui, että hän esiintyi niissä juopuneena, ja silloin hän pyrki lähentelemään naisia, tai oli pelättävissä, että hän nostaisi tappelun.

Siitä, että Antti Ahlberg selvänäkin oli sydämikkö ja saattoi hakea oikeutta väkivaltaisin keinoin, on olemassa paljon kertomuksia. Niinpä kerran, kun eräs ratatöissä ollut työmies Leppäkosken sillan luona oli väittänyt, että Ahlberg oli pidättänyt pyhäpäivänä tehdystä työstä palkan, tämä kimmastui ja kävi mieheen käsiksi. Tällä kertaa Ahlbergin kuitenkin sanotaan kohdanneen väkevämpänsä, ankarassa yhteenotossa häneltä repesi paita, ja kun hän lähti poistumaan, huusi työmies hänen jälkeensä: »Miesten palkan pidättäjä ja ruununvaras, luuletko minua hakkaavasi kuten muita miehiä!» Tämä oli sentään liikaa. Ahlberg oli mennyt omalla rannallaan olleelle lautalle ja sillä seisoen melonut takaisin miehen luo hokien: »Vai olen minä miesten rahojen ja ruunun rosvo?» ja päästyään luo oli lauttaseipäällä pieksänyt herjaajansa tainnoksiin ja lopuksi heittänyt seipään poikittain maassa maanneen miehen päälle ja lausunut: »Anna sinä nyt minua selkään!» Vielä vanhoillaankin hänen sanotaan pystyneen kurittamaan erästä tunnettua tappelupukaria.

1880-luvun puolivälissä Antti Ahlberg, erään liian ankaran hummauksen jälkeen, päätti tehdä kääntymyksen parempaan elämään. Hän sai uskonnollisen herätyksen, ja hänen asunnossaan, jossa aikaisemmin oli tanssittu ja pidetty kekkereitä, pantiin nyt toimeen seuroja. Talon isäntä saattoi vieraidenkin läsnäollessa langeta lattialle polvilleen ja rukoilla hartaasti. Antti Ahlberg oli nimittäin uskonasioissa laestadiolainen, hihhuli, ja seurusteli nyt saarnamiesten ja hengellisten puhujien kanssa. Uskonnollista herätystä ei kuitenkaan kestänyt kolmeakaan vuotta.

Vaikka Antti Ahlbergin luonteessa olikin suuria varjopuolia, on häntä kuitenkin Leppäkosken aseman tienoilla mainittu »ylen hyväksi mieheksi». Hän oli auttavainen ja antelias, hänen sanotaan menettäneen rahoja ruvetessaan takausmieheksi, hän pelasti rohkeudellaan ja neuvokkaisuudellaan ainakin kolme kertaa ihmishengen. Jo Leppäkosken kartanossa ollessaan hän kerran, kun oli kyyditsemässä tuomari Spårea, oli osoittanut tavatonta miehuutta ja päättäväisyyttä. Vaunupari, jota Ahlberg ajoi, oli pillastunut ja ohjat olivat katkenneet, Lähellä oli koski ja näytti varmalta, että vaunut matkustajineen suistuisivat sinne, koska tulvavesi oli vienyt ylijohtavan sillan. Antti Ahlberg oli silloin nopeasti kavunnut pitkin vaunujen keskiaisaa hevosten suupieliin ja suitsista riippumalla saanut taltutetuksi vauhkoutuneet syöttiläät. Tämä tapahtui vasta jyrkänteen reunalla. Reippaasta teostaan Antti Ahlberg sai palkinnoksi kunniamitalin. Toisen kunniamitalin hänen kerrotaan saaneen siitä, että hän uimalla ja sukeltamalla pelasti rautatietöiden tarkastajan, joka pimeässä oli suistunut lautalta jokeen ja jo ennättänyt vaipua joen pohjaan. Erään hukkumaisillaan olleen pienen tytön hän niinikään toi uimalla maihin. Ehdoton pelottomuus on ehkä se Antti Ahlbergin ominaisuus, josta häntä kotipaikkakunnallaan enimmän on ihailtu ja josta siellä vieläkin kerrotaan tarinoita. Kun hän kerran kovakouraisesti rankaisi erästä suurikokoista ja voimakasta pohjalaista, niin tämä alakynteen joutuneena pyysi armoa ja kehoitti Ahlbergia lähtemään sovintojuhlille. Toiset kielsivät Anttia lähtemästä sanoen, että pohjalainen äkäisine veljineen kostaisi ja puukottaisi hänet sovintojuhlassa, mutta Antti Ahlberg lähti empimättä miehen mukaan, eikä hänelle mitään pahaa tapahtunutkaan.

Antti Ahlberg ei ollut mikään tavallinen tappelupukari. Hänessä oli suuren miehen ainesta. Niin vähäisissä ja kehittymättömissä oloissa kuin tuo villi ja intohimoinen henki elikin, hän ehti antaa näytteitä monipuolisista harrastuksistaan. Kotipitäjäänsä hän perusti työväen sairasapukassan. Hän ajoi köyhien asioita käräjillä ja otti innokkaasti osaa keskusteluihin kuntakokouksessa. Eivätkä hänen harrastuksensa koskeneet vain läheisen ympäristön ja kotipitäjän oloja. Hän oli sanomalehtien välityksellä muodostanut oman käsityksensä myös aikansa valtiollisista tapahtumista ja oloista. Kieliasiassa hän oli sangen kiivas suomalaisuuden mies ja puhui halventavia sanoja ruotsinkielestä. Hän oli mukana perustamassa Suomen työväen puoluetta ja lausui toivovansa, että joskus tulisi aika, jolloin torpparit vapautuisivat. Vävynsä Lauri Kivekkään kanssa Antti Ahlbergilla oli laajoja keskusteluja ulkomaiden asioista ja ulkopoliittisista kysymyksistä, jotka kovin kiinnittivät hänen mieltään.

Charlotta Ahlberg oli Antin puolisoksi tultuaan ja Janakkalaan muutettuaan ollut »oikein jalo ihminen». Hänen suvussaan on näkyvänä ominaisuutena taloudellinen henki ja säästäväisyys. Charlottan isä, Aleksander Lindroos, kykeni Hämeenlinnassa hankkimaan itselleen pienen talon, ja Charlottan sisar, Anna Lovisa, joka Hämeenlinnassa joutui avioksi suutarimestari J. Strömbergille, oli nuorempana tunnettu säästäväiseksi, vanhana itaraksi. Antti Ahlberg oli saanut vaimon, joka väsymättä saattoi uurastaa suuren perheensä hyväksi. Ratamestarin emäntä oli oivallinen kankaankutoja ja piti pariin otteeseen ruokatavarakauppaa ympäristön työväen varalle. Vaikka olikin kookas ja keski-ikäisenä lihava, Charlotta Ahlberg oli askareissaan ja toimissaan niin vikkelä, että Janakkalassa, joka tosin kuuluu Hämeeseen, sitä vieläkin ihmetyksellä muistellaan.

Äidin, ei isän, ansiota oli, että Ahlbergin perheestä lapset lähetettiin kouluun. Mutta luultavaa on, että äiti tahtoi saada lapsensa opin tielle vain siksi, että toivoi heidän tulevaisuudessa siten pääsevän edullisempaan taloudelliseen asemaan. Antti Ahlberg saattoi joskus ääneen lukea lapsilleen Dickensin tai Scottin romaania, kuten Ida Aalberg on kertonut, mutta äidin ajan ja harrastukset vei taloudenhoito kokonaan. Hän ei liene monesti tarttunut kirjaan ja kirjeen laadinnassa hän mieluummin käytti toisen henkilön apua.[1]

Ida Aalbergin kertoman mukaan hänen äitinsä oli hyvin uskonnollinen ja kuului heränneisiin. Kyllä Charlotta Ahlberg olikin uskonnollinen, mutta tuskin kuitenkaan missään syvemmässä mielessä. Hän kävi kirkossa ja käytti lapsiaankin siellä, vaikka matka oli verraten pitkä, ja paheksui teatteria, jota piti turhuutena ja jumalattomuutena. Mutta hänen sielunsa oli liiaksi kiinni tämän maailman puuhissa ja velvoituksissa kyetäkseen kääntymään Jumalan puoleen siinä mielessä kuin varsinaiseen herätykseen kuuluu. Charlotta Ahlberg oli uskonnollinen vain sen verran kuin siihen aikaan oli yleistä.

On vaikeata sanoa, johtuiko perityistä taipumuksista, kuten joku on arvellut ja luullut tietävänsä, vai sisällisestä vammasta ja sairaudesta, kuten myöskin on arveltu, että Charlotta Ahlberg myöhemmällä iällään alkoi kohtuuttomasti huumata itseään alkoholilla. Itse hän tuttavilleen syytti miehensä käytöstä juomahimonsa aiheuttajaksi. Jo aamuvarhaisella Charlotta Ahlberg saattoi kotonaan olla tolkuttomasti humalassa, ja niinkin arvokkaassa tilaisuudessa kuin kansakoulun vihkiäisissä hän voi esiintyä risaisessa esiliinassa ja pahasti päihtyneenä. Antti Ahlbergia, kuten valtion rautateiden nimikirja osoittaa, rangaistiin useita kertoja juopumuksesta sekä virantoimituksessa että sen ulkopuolella, jopa hänen 1894 tämmöisen yhä uudistuneen virheen takia täytyi ottaa ero toimestaan, mutta vaimonsa juomista hän ei voinut ymmärtää. Antti Ahlberg valitteli: »Jos hän tyytyisi yhteen punssiin, niin minä en sanoisi mitään, vaan kaataisin sellaisen hänelle joka aamu, mutta hän tahtoo suuren pullon viinaa päivässä ja se on liikaa». Emännän kiihko viinan hankkimisessa saattoi mennä joskus niinkin pitkälle, että hän luvattomasti pyrki aukomaan laatikkoa, jossa isäntä piti rahoja. Charlotta syytti miestään uskottomuudesta ja ylen tylystä kohtelusta. »Saat nähdä, että hän vielä kerran tappaa minut ja menee sitten naimisiin Kalistan kanssa», sanoi hän kerran ennustuksenaan eräälle tuttavalleen. Ei ollut ihme, että paikkakunnalla yleensä uskottiin Antti Ahlbergia syylliseksi vaimonsa murhaan, kun kävi niinkuin myöhemmin kävi.

Vuoden viimeisenä päivänä 1900 Charlotta Ahlberg kuoli olosuhteissa, jotka olivat niin epäilyttävät, että kuoleman syitä täytyi virallisesti tutkia. Poliisitutkintopöytäkirja puhuu sangen raskauttavaa kieltä Antti Ahlbergia vastaan, ja ruumiinavauksesta annettu lääkärin lausunto pitää varsin vähän todennäköisenä, että vammat, joiden johdosta kuolema aiheutui, olisivat johtuneet kaatumisesta sileälle lattialle. Erään poliisitutkinnossa olleen todistajan lausunnosta päättäen Antti Ahlbergia vaivasi häntäkin mustasukkaisuus, mieletön ja sairaalloinen päähänpisto, sillä olihan hänen vaimonsa jo yli 70 vuotta vanha.

Niin villiintyneen kuin Antti Ahlbergin varmasti tiedetään vaimonsa kuoleman edellä olleenkin, voi hyvin olla mahdollista, ettei hän tuottanut kuolemaa. Ainakaan ei häntä voitu sitovasti todistaa siihen vikapääksi, ja läheisilleen hän saattoi antaa täyden vakuutuksen viattomuudestaan. Hän tuntuu olleen tapauksesta syvästi järkytetty. Pari viikkoa myöhemmin hänen sanotaan iltahämärissä tulleen naapuriin ja kertoneen, ettei yökausiin saa unta silmiinsä, ellei maatessaan pidä pyhää kirjaa rintansa päällä.

1902 Antti Ahlberg meni kolmannen kerran naimisiin. Hänen kolmas vaimonsa oli Kaliksta Stolt, o.s. Jyvänen.

Antti Ahlberg kuoli 2/XII 1904.

* * * * *

Antti ja Charlotta Ahlbergin lapset olivat:

Johan Oskar s. 1855, k. 1923. Ida Emilia s. 1857, k. 1915. Aksel Mauritz s. 1860, todennäköisesti kuollut Amerikassa. Anton August s. 1864, k. 1865. Alma Maria s. 1866, k. 1869. Anders August s. 1870. Hugo Hjalmar s. 1872, k. 1904.

Ida Aalbergia pidettiin hänen eläessään yleensä vuotta nuorempana kuin hän todellisuudessa oli. Tai oikeammin: päivää vailla vuotta.

Ida Aalberg ei ole syntynyt 3/XII 1858 vaan 4/XII 1857, kuten Janakkalan kirkonarkistossa oleva kastekirja todistaa. Siihen aikaan Ahlbergit asuivat Leppäkosken kartanossa, joka siis oli Ida Aalbergin syntymäpaikka. Kummien joukossa on myöskin ollut varatuomari Spåre vaimonsa Napoleone Emilia Catharina Lovisa Spåren kanssa, ja luultavasti kartanonrouvan kunniaksi lapselle annettiin toiseksi nimeksi Emilia. Ida Aalbergin sanotaan syntyneen eräässä kartanon sivurakennuksessa, mutta kaste toimitettiin päärakennuksen salissa. On arveltu, että lapsi oli kivulloinen ja heikko, koska kirkollinen toimitus tapahtui jo kaksi päivää syntymisen jälkeen; sellainen kiireellisyys näet ei ollut paikkakunnalla muuten tavallista.

II.

KOTOA POIS

Kuinka moni Suomessa tietääkään sadun tytöstä, joka tunsi jumalallisen kutsumuksen povessaan, jätti isänsä ja äitinsä, lähti tuntemattomiin kohtaloihin ja tuli kansansa kaunistukseksi ja hyväntekijäksi!

Ida Aalbergin karkaaminen kotoaan muodostaa romanttisen ja mieltä viehättävän alun satuun, joka päättyy hyvin. Kun loppu on hyvä, on alkukin hyvä, ja lapsi, joka tavallisissa oloissa ansaitsisi moitetta tottelemattomuudesta, ymmärtämättömyydestä tai itsekkäästä kevytmielisyydestä, on kulkenut viisauden tietä ja sopii esikuvaksi toisille.

Ida Aalberg on Suomen nuorison esikuva, niin on kirjoitettu. Hän on se ennen kaikkea osoittamansa tahdon ja tarmon vuoksi. »Mökistä linnaan, Suomesta Eurooppaan» — niillä sanoilla on koetettu lyhyesti merkitä hänen tahtomisensa kahta huippukohtaa: kotoalähtöä ja pyrkimystä tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi.

Kotoa karkaaminen johti maineeseen ja taiteellisiin voittoihin, joista kansallisen kulttuurin harrastajat ovat voineet olla ylpeitä. Muutamia läheisiä omaisia lukuunottamatta häntä tuskin kukaan lienee siitä moittinut. Pyrkimys tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi on ollut Ida Aalbergin taiteilijauran traagillinen puoli, ja tämän pyrkimyksen syistä ja olemuksesta ovat monet lausuneet tuomionsa.

Millainen oli, oikeisiin puitteisiinsa asetettuna, Ida Aalbergin ensimmäinen suuri tahdonilmaus?

* * * * *

Sarah Bernhardt sanoo lapsuutensa ja nuoruutensa vuosista puhuessaan: »Minä ihailen merta ja lakeutta, mutta vuoria ja metsää minä en rakasta.» Ida Aalbergin synnyinseudulla ei ollut merta, jota hänkin myöhemmin ihaili, eikä liioin lakeutta.

Lapsuuden muistot tekevät rakkaaksi senkin, mitä lapsena ei ole rakastanut. Elämänsä viimeisinä vuosina Ida Aalberg kirjoitti erinomaisen kauniin kuvauksen nimeltä »Kotiseudun lumous». Se on ylistys hänen omalle kotiseudulleen ja kodilleen, missä hän kuitenkin, kuten hän itse toisella kertaa on tunnustanut, oli viettänyt »onnettoman, kaipaavan» lapsuuden.

Maantien varrella, aivan lähellä Leppäkosken asemaa ja ratamestarin asuntoa, on vuorenselänne, jonka korkein kohta on peloittavan äkkijyrkkä Haukankallio. Sieltä on laaja näköala eteläisiin ilmansuuntiin. Kesäisenä päivänä saattaa nähdä alla olevan laaksoinaan läpi virtaavan joen, joka hopeisena nauhana kulkee viljelysmaitten halki, lännessä välkkyy kolkka Kernaalan järveä ja etäisellä taivaanrannalla häämöttää siintäviä kukkuloita. Tuolta korkeudesta avautuu silmien eteen suomalainen sisämaanmaisema parhaassa valossaan. Mutta alhaalla laaksossa näkee vain peltojen vähäiset alat, kaltaisen joen, rautatien, rumat tiilitehtaat ja metsän, joka kaikkialla rajoittaa näköpiiriä.

Haukankalliolla, jos missään, tunteellinen mieli voi saada epämääräisen kaipauksen etäisyyteen ja toisiin oloihin. Sen tiedetään olleen nuoren Ida Aalbergin mieluisen olinpaikan. Siellä hän lienee istunut yksinäisinä hetkinä, ja yksinäisyyden henki synnyttää helposti ylpeyttä ja korkeita ajatuksia.

Jos kuusitoistavuotiaan tytön kaipaus ja haaveileminen sinänsä tarvitsevat jotakin selittämistä, tarjoaa Ida Aalbergin kotiseudun luonto jonkinlaisen selityksen. Se on voinut suosia unelmia ja nuoren mielen kaipausta, mutta se ei riitä selittämään, miten epämääräisestä haaveilemisesta kehittyi rohkea päätös ja ratkaiseva teko.

* * * * *

Charlotta Ahlberg ihmetteli vanhoilla päivillään, että taipumukset ja luonnonlaatu jo varhain ihmislapsessa näyttäytyvät. Näin puhuessaan hän tarkoitti tytärtään Idaa.

Ida Aalbergin lapsuudesta on olemassa useita kirjallisia kuvauksia. Pääasiallisesti ne on tehty taiteilijan itsensä kertomien muistojen pohjalla.

Ida Aalbergia on huvittanut kertoa, että hän lapsena oli erikoisen paha ja itsepintainen, villi ja omavaltainen: vitsaa annettiin ja vitsaa tarvittiin. Hän ei ollut välittänyt talousaskareista, joihin äiti oli koettanut häntä pakottaa, vaan oli livahtanut ulos ja ottanut osaa poikien rajuihin leikkeihin, niin heikkorakenteinen ja hento kuin oli ollutkin. Pahuudesta johtui sekin, että hän oli ollut kovin kärkäs komentelemaan toisia lapsia.

Että taiteilijan kuvaus, niin leikillisesti kuin hän toisinaan lienee sen antanutkin, ei ole vailla todellisuuspohjaa, todistavat ne muistelmat, joita muilla henkilöillä on ollut Ida Aalbergin varhaisimmasta lapsuudesta. »Korkeahenkinen ja oman arvonsa tunteva se oli jo pienenä», on paikkakunnalla kerrottu. Äidilleen, joka huokasi: »Sinä olet kuin lintu lennossaan, mikähän sinustakin tulee?» tytär vastasi: »Minusta tulee friherrinna.» On muistettu hänen keppi kädessä ajaneen pakoon kokonaisen lapsilauman, ja vanhin veli, Oskar, on kertonut, että Ida pienenä kapuillessaan Leppäkosken korkeassa rautatiesillassa oli pudonnut ja taittanut kätensä.

Pienenä kuolleen Alman sanotaan olleen Charlotta Ahlbergin lemmikin. Sitä tytärtään hän ei lakannut muistelemasta, mutta Idaa hän ei ymmärtänyt ja saattoi toisinaan käyttää hänestä rumia nimityksiä ja pahoja sanoja. Nuorempien sisarusten vaaliminen lienee ollut ensimmäinen niistä velvoituksista, joita äiti asetti tyttärelleen. Suurissa perheissä se on yleisenä tapana, ja Charlotta Ahlberg on kertonut eräälle tuttavalleen, että Ida oli pikku tyttönä usein itkien sanonut, ettei hän »koskaan, koskaan tahdo lapsia».

Kateus ja oman puolensa pitäminen ovat ominaisuuksia, joiden sanotaan näyttäytyneen Idassa usein tällä varhaisella iällä. On kuitenkin vaikeata mennä sanomaan, olisiko hän siinä kohden ollut kovinkaan erikoinen lapsi.

Pääasiassa lienee katsottava onnelliseksi sattumaksi, että ratamestari Ahlbergin tytär pääsi kouluun aikana, jolloin naisten opiskeleminen oli harvinaista. Onnellinen sattuma aiheutui kenraali Julius Mickwitzin tuttavuudesta ja liikekumppanuudesta Antti Ahlbergin kanssa.

Vuonna 1867 Ahlbergin perheen molemmat vanhimmat lapset lähetettiin kouluun, poika, Oskar, ruotsalaiseen alkeiskouluun Hämeenlinnaan ja Ida pikkulasten kouluun Helsinkiin. Kenraali Mickwitzin luona asuen tyttö kävi kahden vuoden ajan Bulevardin kadun varrella olevaa Kjöllerfeldtin koulua, jossa Helsingin hienosto yleensä käytti lapsiaan. 1869 Ida sai vapaaoppilaspaikan — kerrotaan sen tapahtuneen kenraalin suosituksesta — vasta perustettuun Suomalaiseen tyttökouluun. Tämä oppilaitos työskenteli hyvin vaikeissa taloudellisissa oloissa, ja kun Janakkalasta saatiin kuulla, että Idan isä muka oli varakas mies, menetti tyttö jo vuoden kuluttua vapaapaikkansa, jolloin vanhemmat ottivat hänet pois koulusta. Aivan osattomaksi opinnoista ei ratamestarin tytär vielä sittenkään jäänyt. Hän ei päässyt Helsinkiin, mutta sai käydä lukemassa Leppäkosken aseman lähellä, Sipilän talossa, asuvan neiti Tavaststjernan luona. Neiti Tavaststjerna, sivistynyt, ulkomailla matkustellut nainen, piti lapsista ja kaipasi toimintaa. Talvella 1870—1871 Ida säännöllisesti kävi hänen luonaan lukemassa. Neiti Tavaststjernan sanotaan luetuttaneen Topeliuksen »Maamme kirjaa» ja »Luonnon kirjaa» sekä sanelleen oppilaansa kirjoitettavaksi paljon runoja. Syksyllä 1871 tyttö vielä kerran pääsi kouluun. Turengin asemalle, joka on vain muutaman kilometrin päässä Leppäkoskelta, oli Viipurista muuttanut teknikko Qvist, perustettuaan sinne jonkinlaisen »pikipruukin». Hänen vaimonsa, Selma Qvist, oli käynyt saksalaisen koulun ja ryhtyi Turengissa antamaan opetusta paitsi omille lapsilleen myöskin ympäristön säätyhenkilöiden lapsille. Janakkalan nimismiehen kehoituksesta ratamestarin tytär lähetettiin tuohon kouluun. Opetus oli ruotsinkielistä, mutta Qvistin perheessä oli kotikielenä saksa, ja rouva Qvist tahtoi, että hänen koulussaan opittaisiin saksaa mahdollisimman paljon. Muussa opetuksessa noudatettiin, Ida Aalbergin tätä koulua käydessä, Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun toisen luokan kurssia, mutta saksaa luettiin enemmän. Käydessään Qvistin koulua Ida asui Juttilan talossa, jonka omistajat olivat Antti Ahlbergin läheisiä tuttuja.

Vuoden 1872 jälkeen ei ratamestari Ahlbergin tytär enää päässyt kouluun. Sillä, että varsinainen opintie loppui niin lyhyeen, tuli olemaan suuri merkitys hänen vastaisessa elämässään.

* * * * *

Millainen oli Ida Aalberg koulunkäynnin päättyessä?

Aikaisin jäljellä oleva näyte hänen käsialastaan lienee samaan aikaan Qvistin koulua käyneen Julia Blåfieldin muistokirjaan kirjoitettu säkeistö. Rivit eivät kirjoittajastaan sano mitään erikoista, säkeistö on mitä tyypillisiltä muistokirjarunoutta:

»Många har du till att minnas
Många också minnas dig
Låt ett litet rum dock finnas
I ditt minne ock för mig
Din förra skolkamrat
Ida

Taapola den 13/9 1872.»[2]

Paljon puhuvampi kuin tämä sovinnainen säkeistö on ensimmäinen valokuva Ida Aalbergista paria vuotta aikaisemmin suomalaisen tyttökoulun oppilaista otetussa ryhmäkuvassa. Maila Talvio on sen johdosta kirjoittanut:

»Jo tässä ensimmäisessä lapsuuden kuvassa eroaa hän kaikista tovereistaan. Hän seisoo pää pystyssä omalla tavallaan, hänen koruttomalla puvullaan on oma erikoinen tyylikkyytensä, keskellä uinuvia tyttöjä seisoo hän havahtuva katse suunnattuna maailmaan. Hän on tässä ensimmäisessä kuvassaan prinsessa tuhkimon puvussa, hän on oma itsensä, ylpeä ja yksinäinen ihmislapsi.»

Koulunkäyntinsä päätettyään Ida Aalberg tuskin enää oli se poikamaisen raju ja vallaton tyttö, joka hän oli ollut varhaisemmassa lapsuudessaan. Tosin hän saattoi vieläkin hämmästyttää tuttaviaan esimerkiksi istumalla ajelulla ollessaan takaperin kuskipukilla, mutta koulu lienee sentään hiukan tasoittanut entistä villeyttä. Kerrotaan, että Mickwitzeillä ei ollut vähintäkään valittamista hänen käytöksensä johdosta ja että Ida kouluaikanaan oli ollut hyvin kiltti. Mutta juuri tähän aikaan lienee hänessä näyttäytynyt se ominaisuus, josta hän lapsuutensa muistoja kuvaillessaan on laajasti puhunut: haaveilu ja kaipaaminen.

Ida Aalberg on kertonut, kuinka hän lapsuutensa päivinä oli yksinään kuljeskellut metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen.

Tiedot siitä, milloin tuleva suuri näyttelijätär oli ensi kerran nähnyt teatterin, ovat jonkin verran ristiriitaisia. Nähtävästi hänen omien puheittensa perusteella on kirjoitettu, ettei hän ole nähnyt näyteltävän ainakaan ennen vuotta 1874, jolloin hän itse sai näytellä ja pääsi myöskin katsomaan jotakin Suomalaisen teatterin esitystä Hämeenlinnaan. Suomalaisen teatterin historiassa on sentään poikkeava tiedonanto: siinä sanotaan, että Ida oli taivuttanut äitinsä lähtemään kanssaan Hämeenlinnaan toukokuussa 1873 katsomaan »Viuluniekkaa», joka oli teatterin avajaisnäytäntönä 4/V ja josta paikallinen sanomalehti kirjoittaa m.m.:

»Teatteri oli täpötäynnään väkeä, joka ihastuksella katseli 'Viuluniekkaa' ja kättentaputuksilla ja näyttelijöitä esiinpyytämällä osoitti mieltymystään. Katsojat kuuluivat suurimmaksi osaksi porvari- ja työkansan luokkaan, myös oli lähipitäjistä tullut sekä herras- että talonpoikaiskansaa, mutta vain harvoja kaupunkimme 'noblessista'.»

Ei ole mikään ihme, että Ida Aalberg elämänsä lopulla muisti lapsuutensa tapauksia sekä epätarkasti että väärin. Hän oli nähnyt teatterin Helsingissä jo Kjöllerfeldtin pikkulastenkoulua käydessään. Tiedetään, että hän eräänä iltana, kun kenraali Mickwitzin tyttäret olivat aikoneet mennä katsomaan jotakin näytelmää ruotsalaiseen teatteriin, oli itkenyt katkerasti, koska häntä ei oltu aiottu ottaa mukaan. Itku oli saanut toiset heltymään, Idalle oli ostettu 50 pennin lippu, ja lapsi oli ollut näkemästään »hirmuisen innostunut». Qvistin koulua käydessään hän oli toverilleen Julia Blåfieldille kertonut, että oli kerran nähnyt teatterin Helsingissä ja että muisto siitä askarrutti lakkaamatta hänen mieltään.

Todennäköisesti tuo varhaisessa lapsuudessa nähty teatteriesitys on antanut enemmän ravintoa hänen mielikuvitukselleen kuin ne seinään liisteröidyt sanomalehdet, joista hän itse on kertonut saaneensa ensimmäiset vaikutelmansa teatterista. Siitä on voinut johtua, että nuori tyttö käyttäytyi yksinäisillä vaelluksillaan kuin Ofelia, koristeli itseään kukilla ja puheli ääneen.

Sekä opiskellessaan neiti Tavaststjernan luona että myöhemmin Qvistin koulua käydessään Ida Aalberg on kertoman mukaan esiintynyt runonlausujana. Neiti Tavaststjerna on muistellut oppilaansa kerran »Maamme»-laulua lausuessaan tehneen käsillään niin vilkkaita liikkeitä, että opettaja oli johtunut ajatukseen, joka niin monen monesta lapsesta on suotta ja joskus turmioksikin sekä ajateltu että lausuttu: »Tuosta varmaan tulee näyttelijätär.» Rouva Qvist, niin on Ida Aalberg kertonut, oli koulun tutkintotilaisuudessa pannut hänet lausumaan »Adlercreutzia», ja oli suoritus saanut osakseen hienon rouva v. Kothenin tunnustuksen. Lausumisesta ei ole pitkä matka näyttelemiseen, ja on mahdollista, että Ida Aalberg oli jo kouluaikanaan saanut sitäkin koettaa: kerrotaan ainakin, että neiti Tavaststjernan äiti oli lapsia varten kirjoitellut pieniä näytelmäkappaleita, joita näiden tuli esittää nimi- ja syntymäpäivillä.

Ida Aalberg oli juuri ennättänyt saada ensimmäisen pitkän hameensa, kun hän tammikuussa 1874 joutui esiintymään näyttelijänä iltahuveissa. Janakkala oli näihin aikoihin suosittu ylioppilaiden lomanviettopaikka; varsinkin nähtiin siellä runsaasti savokarjalaisia ja pohjalaisia ylioppilaita, joiden koti oli kaukana Helsingistä. Näiden aloitteesta pidettiin nuokin iltahuvit, joissa nuori teatterientusiasti ensi kerran sai tyydyttää kaipaustaan näyttämölle. Tammik. 11 p:nä 1874 pidettiin Sipilän talossa iltahuvit, joissa 16-vuotias Ida Aalberg näytteli Katrin osaa »Kassan avaimessa» ja Mariaa »Silmänkääntäjässä». Eräässä »Morgonbladetin» maaseutukirjeessä on tilaisuudesta kerrottu:

»Huvi alkoi teatterinäytännöllä, jossa kolme kappaletta esitettiin, nim. 'Yökausi Lahdella', 'Kassan avain' ja 'Silmänkääntäjä'. Taiteenharrastajat olivat ylioppilaita ja muutamia teatteria harrastavia nuoria miehiä paikkakunnalta. Muutamat heistä esittivät naisroolejakin. Pari rahvaantyttöä astui myös ensi kerran näyttämölle. Yksi saleista oli sisustettu teatteriksi, joka osoitti asianmukaista ja hauskaa kuntoa, mutta johon myös oli vaadittu paljon työtä. Tästä tulee suurin kiitos Kerkkosen ja Ahlbergin perheille, jotka olivat olleet huvitilaisuuden etunenässä — — —»

Ida Aalberg on myöhemmin kertonut viettäneensä unettoman yön saatuaan tarjouksen tulla avustamaan näytäntöä. Eräät tilaisuudessa läsnäolleista muistelevat hänen onnistuneen hyvin ja liikkuneen näyttämöllä niin liukkaasti, että saattoi toiset esiintyjät varjoon. Pohjalaisten ylioppilaiden Kivekkään ja Päivärinnan sanotaan tämän ensiesiintymisen johdosta kehoittaneen häntä liittymään Suomalaiseen teatteriin.

Pääsiäisen aikana samana vuonna Ida Aalberg esiintyi kirkonkylässä vietetyissä arpajaisissa Leonorana Holbergin »Eiole aikaa» komediassa. »Morgonbladetissa» kerrotaan:

»Näyttelijät, joista monet kuuluivat rahvaanluokkaan ja luultavasti ensi kertaa esiintyivät näyttämöllä, suorittivat asiansa ihmeteltävän hyvin. Kaikki olivat hyvin oppineet osansa ja yhteisnäytäntö oli yleensä jotenkin hyvä. — Useiden pyynnöstä päätettiin kappale esittää toisen kerran ensi sunnuntaina »

Ida Aalbergin vastanäyttelijänä, Leanderina, esiintyi pitäjän kirkkoherran poika, myöhemmin tunnettu tiedemies Axel O. Heikel. Hän on muistellut Leonoran olleen viehättävän.

Samana vuonna Ida Aalbergin tiedetään vielä Brusilan talossa pidetyissä iltahuveissa esiintyneen Liisana Kiven »Yö ja päivä» kappaleessa.

Näistä amatöörinäytännöistä, niin perin vaatimattomia kuin ne lienevät olleetkin, Ida Aalberg sai osakseen kiitosta ja ymmärtämystä, parahiksi niin paljon, että se riitti kiihoittamaan nuorta, kunnianhimoista mieltä. Hän oli lapsena saanut asua kenraalin perheessä, ja Leppäkosken ratamestarin asunto saattoi senvuoksi tuntua liian vaatimattomalta. Perheen käytettävänä oli vain keittiö ja kaksi kamaria, kaikki niin matalia, että täysikasvuinen henkilö hyvin yletti kädellään kattoon. Hän oli myöskin käynyt koulua sen verran, ettei enää kuulunut aivan talonpoikaisiin, ja oli ennättänyt saada opinnoistaan tuon seurauksen, jota tervevaistoiset maalaiset usein syystä kyllä pelkäävät: suuren haluttomuuden taloudellisiin askarteluihin. Ratamestarin asunto ei ollut sopiva paikka joutilaalle herrastytölle, joka kuluttaa aikaansa ikkunan ääressä istumalla. Kamarien ikkunoista ei näe paljon muuta kuin korkean ratapenkeren, joka on varsin lähellä.

Heinäkuussa 1874 Ida Aalberg pääsi ripille ja tuli siis tavallaan aikaihmiseksi. Kysymys hänen tulevaisuudestaan tuli päiväjärjestykseen. Tytär tahtoi teatteriin, mutta siitä elämänurasta Charlotta Ahlbergilla oli ylen huono käsitys. »Ihmisen tulee tehdä työtä eikä näyttää itseään rahan edestä», hän sanoi. Äiti oli ainakin sen verran uskonnollinen, että tiesi teatterin turmeluksen ja siveettömyyden tyyssijaksi, ja tällä jyrkästi kielteisellä kannalla hän teatteriin nähden pysyi elämänsä loppuun asti. »Teatteri on synti. Joka sinne menee, lankeaa. Vain huonot ihmiset voivat olla teatterissa. Joka sinne menee, on kadotettu ja tuomittu.»

Äidin ja tyttären erimielisyys oli suuri. Senvuoksi nähtävästi keksittiin välitysehdotus: Idan tuli lähteä Jyväskylän seminaariin valmistuakseen kansakoulunopettajaksi. Tytär ei kuitenkaan ottanut lainkaan kuullakseen tällaista puhetta. Hänen ajatuksensa kulkivat liiaksi yläilmoissa, jotta äidin taloudellinen järki olisi voinut niitä käsittää. Isän äly oli monipuolisempi, ja hänen, Dickensin lukijan, tuskin on tarvinnut ottaa vallan pahakseen, että tytär teki kuin pieni David Copperfield: karkasi.[3] Joku on ollut tietävinään, että Antti Ahlberg olisi etukäteen ollut tietoinen tyttärensä lähdöstä.

Charlotta Ahlbergin sanotaan olleen ompeluseuran perustavassa kokouksessa Janakkalan pappilassa, kun tytär toteutti päätöksensä ja pakeni kotoaan Suomalaiseen teatteriin pyrkiäkseen. Jos niin on, olisi karkaaminen tapahtunut 6 p:nä marraskuuta 1874. Ida Aalberg matkusti Hämeenlinnaan, missä Suomalainen teatteri parhaillaan vieraili ja missä hänen vanhempi veljensä, Oskar, oli ruotsalaisen lyseon seitsemännellä luokalla ja seurusteli teatterin näyttelijäin kanssa.

Juhlapuheissa saatetaan Ida Aalbergin kotoa karkaamista selittää heräävän suomalaisen kansallishengen ilmaukseksi, ja Joogillinen puhuja voi silloin käsittää heräävän kansallishengen vain sokeaksi ja vaistomaiseksi. Tällä 16-vuotiaalla tytöllä, joka oli korkeintaan pari kertaa nähnyt teatterin, oli liian epämääräinen päämaali, jotta voisi täydellä todella uskotella hänen kansallista asiaa palvellakseen tehneen muka epäitsekkään uhrauksen jättämällä kotinsa ja vanhempansa. Vain karkurin myöhempi suuruus voi johtaa katsomaan tekoa juhlalliselta ja isänmaalliselta kannalta. Todellisuudessa Ida Aalbergilla tuskin oli voinut olla mitään korkeampia motiiveja tekonsa puolustukseksi. Se oli villin vaistoihmisen, Antti Ahlbergin, tyttären tahdonilmaus. Vain nuoruus ja kokemattomuus ja raisun temperamentin rohkeus ovat psykologialtaan oikeita puolustusmotiiveja ja »lieventäviä asianhaaroja», jos teko käsitetään semmoisenaan, ilman myöhempää historiaa.

Kotoa karkaaminen oli rohkea ja häikäilemätön teko. Itkien, kuten hän myöhemmin on kertonut, hän sanoi hyvästi hämmästyneille pikkuveljilleen ja lähti vanhempien poissa ollessa omin luvin Hämeenlinnaan. Myöskin hän on muistellut, että kotona häntä pidettiin iäksi menneenä ja että hän vasta vuosien kuluttua uskalsi sinne palata.[4] Seuraava lyhennetty ote kirjeestä, jonka vanhempi veli, Oskar Ahlberg, on kirjoittanut sisarelleen muutamia viikkoja karkaamisen jälkeen, antaa kuvan Ahlbergin perheen oloista ja tyttären teon vaikutuksesta kotona:

»Leppäkoskelta Jouluk. 29 päiv. (1874)

Rakas siskoseni!

Armas siskoseni! Onpa jo päiviä siitä, jopa viikkojakin kulunut ja vaipunut ijankaikkisuuten helmaan, kun viimeksi tavattiin Hämeenlinnassa jolloin jätimme hyvästit toinen toiseltamme. Tällä eron ajalla en ole lähettänyt sinullen ainoatakaan riviä täältä, ja tunnen itseni väärin tehneen siinä ja kuinka ikävältä tämä äänettömyys on mahtanut tuntua sinullen. Syy mitä varten en ole kirjoittanut mitään on se, että ajattelin, kun tuo juhlallinen ja iloinen joulujuhla on mennyt ohitse, olis minulle enemmin aihetta mistä sinullen kertoisin. Sitä varten käännyn aiheeseeni, nimittäin kertomaan sinullen joulustamme. Niinkuin luultavasti tiedät, niin oli Strömberg’in ja Mosteri täällä.[5] He tulivat aattoiltana, jolloin heitä vastaan otti terve tulleeks joulukuusi monineen kynttylöineen, jotka olivat sytytetyt vähää ennen. Sen jälkeen seuras joululahjat vaikka vähäpätöiset, mutta sentään tervetulleet. Lähden nyt kertomaan sinullen joululahjani. Net olivat: Strömbergiltä 20 mk, Tädiltä kirjoituskoneet, Mammalta saappaan harjat ja muilta henkilöiltä perheessä kaikenlaista pientä. Sitten seurais illallinen, jolloin muun muassa tulit sinä puheeksi, ja josta Strömberg puhui muutamia sanoja. Tämä puhe vaikutti pitkän äänettömyyden, jotten edes uskaltanut henkeäni vetää sillä häiritäkseni toisten ajatukset, jotka katsoa tuijottelivat alas lattiaan. Kun vihdoin katsahdin ylös, niin näin Papan silmissä kirkkaat vesi-karpaleet, jotka vähitellen vieruivat alas pitkin poskia. Vastalauseeksi lausui hän muutaman sanan, jonka pääsisältö oli hänen toivonsa, »että sinä niinkuin naispuoli säilyttäisit lapsellisen viattomuutesi ja etkä antais houkutella itseäs tämän viekkaan maailman kamalilta houkutuksilta, jotka vielä niin nuorelta tytöltä kuin sinä näyttävät viehättävältä ja hupaiselta. Sen saman sanon minä myös sinullen, ja jos sitä ett itse huomaa, joka on luultava, niin mieti tarkoin asiaa. Sillä jos naiskunniasi menetät, niin mikä etuisuus ja eteenpäin meno sinulla silloin on? — Ei mikään, sillä jokainen joka senlaista naista kohtaa, on se missä hyvänänsä, nykäisee kumppaliaan, jos hänellä kumppali on, kylkeen ja sanoo »Katso mokomaa, tuos on hän!» Älä myös unohda, sisareni, ettei mikään ilo, mikään nautinto, näyttäkööt he sinulta kuinka vietteleväiseltä ja loistavalta hyvänsä, ole korkeimmat, kuin puhtaan sydämesi; ja tämä ilo ja nautinto on puhdas omantuntosi rauha; säilytä tämä niinkuin omaisuutesi, niinkuin elämäs korkein kalleus. Muista sentähden, että vältät kaikkea senlaista, joka voisi nais-arvoasi alentaa. Tätä kaikkea en suinkaan sanonut sitä varten, että olisin nurjamielinen sinullen — en suinkain — vaan päin vastoin, armas siskoseni, omaksi hyväkses sanon sen, mutta ei ainoastaan sinun hyväkses vaan meidän kaikkein yhteisesti.

Koska nyt varoitus sisältöni on päättynyt, niin kyhäilen sinullen muutamia uutisia täältä — Janakkalasta. Josta nyt ensin aion puhua on: »Ompelu seuran» neljännestä kokouksesta. Sinä tiedät, että senlainen kokous on olemassa, mutta en epäile, että se nais-puolten tavallinen perisynti — uteliaisuus — varmaankin sinuakin vaivaa. Maanantaina Joulukuun 28 päivänä oli seuran neljäs kokous Brusilassa. Minä myös menin sinne. Päästyäni Ylöstaloon menin sitten – – – kokoukseen, mutta arvaappas mikä kummallinen näky? — Jokainen istui niin äänetönnä ja ahkerasti työssään, että tuskin nostivat silmiään jollekulle sisääntulialle. Mikä neuloi täkkiä eli peittoo, mikä taasen esiliinaa eli jos jotakin. Heidän noin tunninaikaa niin istuttuaan kuului äkisti ääni, mistä kaikkein työnsä päälle kiinitetyt silmänsä äkkiä nousivat ylös, hymyyvin huulin. Tämä ääni tuli siitä, että Axel Heikel luki Mielikkiä. Tämä nimi jonka kirjeessäni kohtaat, ehkä kummastuttaa sinua. Mutta tiedätpäs! Tämä nimi on nimenä yhdelle pienelle sanomalehdelle, jonka kaksiarkkisen sanomalehden, seura itse toimittaa; johon kukin tyttö saa ajatuksensa jostakin aineesta kyhäillä paperillen. Viime kokouksen »Mielikissä» oli luettavana: »Ison vihan ajoista, tapaus Janakkalassa», »Miinan ja Mantan mietteitä», jossa muitten henkilöitten joukossa sinä myös olit ja tämän kappaleen oli sinun suuri ihailias (nim: Janne Kerkkonen) kirjoitanut. Seuraava kappale oli »Kirje Alma orpanallen Hämeenlinnassa». Lukemisen jälkeen alkoi taasen työ, mutta ei enää siinä syvässä äänettömyytessä kuin taanoin, vaan päin vastoin puheltiin vilkaasti vieläpä naurettiinkin ja leikkiä lyötiin. Tätä sitten jatkettiin aina 11 illalla. Tällä tavoin olen nyt kirjeessäni sinullen lyhyesti haastellut seuran neljännen kokouksen. — Me täällä saamme myös Tammikuun 8 päivänä 1875 arpajaiset ja iltahuvit ompeluseuran toimesta, jossa toivon tulevan hyvin hupaista. Tämän vuoden viimeiset päivät ovat nyt käsillä ja uuden vuoden ensimmäinen päivä koittaa idän taivaalla. Tämä, tällä tavoin ilmaantunut kiitollisuuden ja onnen toivotusten juhlapäivä, tarjoo sydämelleni sen tervetulleen tilaisuuden, taitaakseni ilmoittaa sydämeni puhtaammat ja pyhimmät tunteet rakkaudestani sinuun. Ensinnä lähetämme sydämelliset terveekset sinullen, sitten sen toiveen että niin pikaa kuin mahdollista saamme vastauksen kirjeestämme. Sitten! kun minulla eikä muilla sinun omaisillas ole tilaisuutta, toivottaaksemme onnea sinullen omassa asunnossasi, niin kuitenkin rakkautemme ja toivomme täyttää meidät kaikki tuhansilla onnen toivotuksilla. Se »Kaikkein korkeimpi» valvokoon ylitses, niinkuin tähänkin asti, ja antakoon sinullen terveyttä ja onnea aikeesasi. Levittäköön hän varjelevan kätensä ylitses; ja hän on myös antava minullen terveyttä vieläkin kirjoittamaan sinullen ja koitan en ainoastaan sanoilla, vaan myöskin teossa totuuttamaan kuinka onnelliseksi olen tuntevaitseni, että ainiaan olet kutsuva minua rakkaaksi, kiitolliseksi

veljekses Oskar.

P.S. Älä unohda velvollisuuksias rouva Aspegrenia kohden. Tervehdi myös kaikkia minun tuttaviani.»

III

SUOMALAISEN TEATTERIN VAELLUSVUOSILTA.

Suuressa taiteilijajuhlassaan tammikuussa 1914 Ida Aalberg piti puheen, jossa hän lyhyesti kuvasi kulkemaansa taivalta. Hän lausui kiitollisen tunnustuksensa taiteilijauransa kahdelle johtotähdelle: suomalaisuuden hengelle ja Kaarlo Bergbomille.

Vastatessaan juhlapuheisiin hän silloin ihanan liikutuksen vallassa ja äänen nyyhkytyksistä katkeillessa kertoi:

»Täällä on mainittu, että se oli suomalaisen kansan tyttö, joka 40 vuotta sitten astui sille yksinkertaiselle näyttämölle siellä Hämeen sydämessä. Kyllähän se on totta. Mutta minä uskon, että kyllä kai se oli suomalaisuuden henki, joka silloin oli herännyt ja joka, vaikka minä en sitä myöskään tiennyt, oli ottanut minut, vienyt minut, herättänyt minut ja pannut minun sisääni sen innon, että minä ikäänkuin näin sen päämaalin edessäni, vaikka minä en ollenkaan tiennyt, mitä näytelmätaide on. Ja sillä sisäisellä innostuksella, jonka suomalaisen kansallisuuden henki luultavasti oli minuun pannut, se minut saattoi kaiken lävitse, antoi minulle sen voiman, että jaksoin tehdä, vaikka olin lapsi, kaiken sen, minkä vanhempani pitivät pahana, mutta joka minusta oli kaikkein korkeinta. Se tosikansallisuuden henki, se minut saattoi tohtori Bergbomin luokse, ja silloin hän tietysti heti sen huomasi, sen Hän otti minut Kyllä hän on ollut se, joka minut on kehittänyt. Siitä syystä, kun tätä päivää näin suurenmoisesti juhlitaan ja minä olen aivan sanaton, minulla on tarve mainita hänen nimensä, sisällinen kiitollisuus sitä vaatii, ja siksi pyytäisin, että me ajattelisimme tohtoria, että me kaikki — en tiedä mitä me teemme — ajattelisimme häntä. —»

Vaikkakin tämä puhe pidettiin juhlahumussa ja vaikkakin sen suurimpana tehona lienee ollut tapa, jolla se tulkittiin, tahtoisi sille kernaasti antaa suuren ja rehellisen tunnustuksen arvon. 1914 Ida Aalbergilta vaadittiin rohkeutta tunnustaa taiteensa suurimmaksi opettajaksi Kaarlo Bergbom, ja siihen aikaan hänellä ei liioin pitänyt olla läheistä kiitollisuusvelkaa suomalaiselle kansallishengelle. Hänellä oli siihen aikaan toinen opettaja, joka oli tilaisuudessa läsnä ja joka ei käsittänyt Bergbomin arvoa Ida Aalbergin kehitykselle läheskään niin suureksi. Suomalainen kansallisuus taas oli vähäistä aikaisemmin, parin yksinäisyydessä ja suuressa alakuloisuudessa vietetyn vuoden kuluessa, näyttänyt hänestä hengeltään raa'alta ja käsittämättömältä.

Sekä suomalainen kansallinen herätys että Kaarlo Bergbom ovat tärkeitä tekijöitä Ida Aalbergin elämässä ja kehityksessä, vaikka Ida Aalberg ei milloinkaan perusolemukseltaan ollut varsinainen aatteen ihminen ja vaikka Kaarlo Bergbom ei mitenkään riitä ainoaksi avaimeksi hänen taiteilijamenestyksensä selvittämisessä.

Käytettävinä olevista tiedoista päättäen Ida Aalbergin taiteilijataipaleen alkupuolella on näillä kummallakin tekijällä ollut verraten vähän sanomista.

* * * * *

Kun ratamestari Ahlbergin tytär karkasi kotoaan, vietti Suomalainen teatteri vaellusvuosiaan. Varsinkin teatterin puheosaston kohtaloksi oli tullut kiertäminen paikasta paikkaan, kaupungista kaupunkiin, sillä Helsinki oli liian pieni ja liiaksi ruotsinkielinen kyetäkseen kannattamaan nuorta yritystä.

Suomalainen teatteri oli syntynyt kotoisen kielitaistelun merkeissä. Kaarlo Bergbom oli tosin nuoruudestaan asti elänyt näyttämötaiteen lumoissa, mutta hänen omaksumansa poliittinen kanta oli sangen määräävänä tekijänä suomalaisen teatterin syntysanoja lausuttaessa ja Suomalaisen teatterin alkutaipaleella yleensä. Taide ja politiikka kulkivat käsikädessä.

Kaarlo Bergbomin olemuksessa mainitaan olleen jotakin melkeinpä naisellisen pehmeätä. Kuitenkin hän oli intohimoinen ja kiihkeä luonne, jolla oli suuri vaikutusvoima ihmisiin. Hän sai ruotsinmaalaisen naisen, Hedvig Charlotta Raan, luopumaan ruotsalaisesta teatterista ja yhtymään suomalaisen teatterin perustamispuuhiin, mutta sensijaan hänen omat ruotsinkieliset oopperatähtensä kieltäytyivät jyrkästi edes yhtä kertaa esiintymästä ruotsalaisella näyttämöllä. On suurisuuntaista, että hän perusti suomalaisen teatterin tyhjästä, mutta vaikuttaa varsin vähän korkealta taidepyrkimykseltä, että hän perusti samaan aikaan kaksi teatteria: Suomalaisen oopperan ja puheosaston. Suomalaisen teatterin historiasta, niin Kaarlo Bergbomia ihannoiva kuin se onkin, näkee jo siitä selvästi, että ooppera oli lähempänä hänen sydäntään kuin puheosasto, jolle hän alkuaikoina, vaellusvuosina, tuskin oli voinut olla enempää kuin kaukainen komentaja, jonka päätehtävä oli toisaalla.

Kun Kaarlo Bergbom ohjasi Suomalaista oopperaa, sai Suomalaisen teatterin puheosastoa maaseudulla ohjailla Oskari Vilho. Se oli vaivalloinen, raskas ja murheellinen tehtävä. Vilho oli työteliäs ja kansallisen aatteen elähyttämä, mutta kovin usein hän puhkesi valituksiin, kun köyhyys, sairaus, juonittelut ja kansallisen hengen puute näyttelijöissä tahtoivat kiertävältä teatteriseurueelta nostaa tien pystyyn. Rahanpuute oli toisinaan niin kova, ettei päästy lähtemään ja teatterin naiset itkivät. Vilhoa itseään vaivasi huono terveys, ja 1880-luvun alulla keuhkotauti veikin hänet lopulta hautaan. Arvostelujen yhteydessä saa lukea yhtä mittaa sairaustapauksista, jotka vaikeuttivat matkailijoiden työtä. Ja useat näyttelijät eivät tahtoneet omaksua Bergbomin suomenmielisyyttä ainakaan omaan kieleensä nähden. Lisäksi he juonittelivat niin, että Vilho kaikesta innostuksestaan huolimatta toisinaan oli aikeissa erota.

On selvää, että teatterin esitykset alkuaikoina saattoivat tyydyttää vain varsin vähäisiä taidevaatimuksia. Melkein kaikki teatterin jäsenet olivat aloittelijoita, ja yksin suomalaiset maaseutulehdetkään, jotka kansallisen innostuksen vallassa tervehtivät seuruetta, eivät voineet olla toteamatta »virheitä». Vielä 1879, jolloin Suomalainen teatteri oli ollut toiminnassa seitsemän vuotta, saattoi ruotsinkielinen aikakauslehti merkitä aikaansaannokset oppilasnäytteiden tasolla oleviksi ja useimmat näyttelijät kolmannen tai neljännen luokan keskinkertaisuuksiksi sekä moittia johtoa siitä, että se kohtelee puheosastoa äitipuolen tavoin antamalla sen ilman kuria ja ohjausta viettää kiertelevää mustalaiselämää. Että tämä lausunto ei aiheutunut yksinomaan puoluemielestä ja ilkeydestä, selviää Oskari Vilhon ja eräiden muiden näyttelijäin Bergbomille lähettämistä kirjeistä, jotka puhuvat selvää kieltä kurittomuudesta, keskinäisistä riidoista ja kateudesta. Hyvällä tuulella ollessaan Vilho kirjoitti uskovansa, että Suomalainen teatteri parissa vuodessa kehittyisi pohjoismaiden ensimmäiseksi — siihen tarvittiin muka vain, että se tai se lahjakas nuorukainen tai se tai se »hyvin siisti, sivistynyt, suomenmielinen ja vankka nainen — varsin hyvällä lauluäänellä ja kauniilla teatterikasvoilla» liittyisi mukaan kiertomatkalle. Mutta kun pessimismi sai hänet valtaansa, ei hän voinut salata, että suomenkieltä kauheasti rääkätään ja että teatterin näyttelijät olivat turhamaisia ja tyhjänpäiväisiä mahtailijoita. Pyytäessään eroaan 1877 Vilho m.m. kirjoitti:

»Ennen oltiin Suomalaisen teatterin jäseniä. Nyt ollaan artisteja joka 'sorkka' kiireestä kantapäähän saakka. Eihän se merkitse mitään, jos ei yleisö ymmärtäisikään kaikkia sitä sekamelskaa mitä sille tarjotaan kunhan vaan 'ageerataan' kuin tuulimyllyt ja tehdään taidepausseja kun muisti pettää.»

Heikoilla näyttelijävoimilla oli vaikeata uskaltautua suuren draaman esittämiseen, ja Suomalaisen teatterin ohjelmisto luonnollisesti ei ollut perin korkealla tasolla. Hyvin usein täytyi turvautua »peliin ja musiikkiin», ja draaman sijasta saatettiin joskus yleisölle tarjota »Sailorboy» ja »Poika comique», jopa kerran, Porissa, yhdyttiin yhteistoimintaan erään akrobaattitaiteilijan kanssa. Ettei Vilho pelkän tilapäisen katkeroitumisen vuoksi moittinut näyttelijäkuntaa innon ja harrastuksen puutteesta, näkee senaikuisista suopeamielisistä sanomalehtiarvosteluista, joissa voidaan m.m. todeta: »Huomaittiin, etteivät näyttelevät henkilöt oikein tainneet osiansa.»

Yleisö luonnollisesti oli useimmissa paikoissa kovin kehittymätöntä kyetäkseen ottamaan vastaan korkeampaa hengen ravintoa. Sanomalehdissä ei suotta moitittane maaseudun teatteriyleisöä meluamisesta ja sopimattomasta käytöksestä.

Kaikista vajavaisuuksistaan ja puutteistaan huolimatta Suomalainen teatteri sai retkillään osakseen paljon lämpöä ja ymmärtämystä. Sen kunniaksi järjestettiin juhlia, joissa puhuttiin paljon, maisteltiin maljoja ja tanssittiin. Yksityiset näyttelijät saivat lahjoja ja sydämellisiä ystävyydenosoituksia osakseen, usein heille annettiin asunto ilmaiseksi ja heidät kutsuttiin paikkakunnan perhejuhliin. Heitä hemmoteltiin niin, ettei ole ihmeellistä, jos Vilho valitti tovereittensa käsittävän taiteilijakutsumuksen näin: »On hyvin hauskaa kulkea kaupungista kaupunkiin ja tutustua uusiin ihmisiin».

»Terve tänne tultuanne,
teille täysi onnenmalja!»

sanoilla tervehdittiin heitä yksin ruotsinkielisessä Vaasassakin ja lohduteltiin matkan vaivoista runoilemalla:

»Taideniekkain teillä kasvaa vahvat orjantappuraiset. Pistin tuikkii, yllyttääpi, ruusu mieltä ilahuttaa. Suru silloin, ilo tällöin, tuskat, innot, työt ja vaivat aamuin, illoin, ihan aina: näissä taitureitten retket.»[6]

Yleinen ja lämmin innostus, jolla Suomalaisen teatterin ensi askeleita seurattiin, on levittänyt ruusuista hohdetta sen työlle ja toiminnalle.

Oskari Vilholla ei ollut valtuuksia hyväksyä Ida Aalbergia Suomalaisen teatterin jäseneksi, kun tämä ilmestyi Hämeenlinnaan. Niinpä tyttö sai kotinsa ohitse matkustaa Helsinkiin, missä pääsi Bergbomin puheille. Tämä otti karkurin ystävällisesti vastaan, opetti häntä viikon ajan ja hyväksyi Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hämeenlinnasta puhenäyttämö matkusti Turkuun, missä esiintyi samanaikaisesti oopperaosaston kanssa. Täältä vuoden 1875 alussa vanhemmalle veljelleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg kertoo elämästään ja oloistaan. Se on sangen puhuva kirje:

Min snälla Broder!

ȁbo den 17 Febr.

Tack så mycket för ditt kärkomna bref, som jag fick i början af denna månad och förlåt att jag icke har förut skrifvit ej heller genast svarat ditt sista bref, du tror väl och har skäl också, att tro jag är rysligt vårdslös ock likgiltig i min skrifning, orsaken har varit, (jag måst öppet tillstå) att jag har haft mycket treflig här och till det andra så har jag haft rysligt mycket att göra, man har tre gånger mera att göra då man är tillsammans med Operan, alla dagar måst man gå på Opera repititioner som man måst sjunga med i körerna och dessutom Dramatiska. —

Många nya roller har jag fått som jag måst instudera förty Fru Aspegren skall i vår resa till Paris för att utveckla sig i sin konst, och jag får då börja och spela de flesta af hennes roller om jag bara kan — I söndags gafs Luci för Sjunde och sista gången och Emmy Strömmer hyllades rysligt af Publiken efter Vansinnighets sen ropades hon tre gånger fram och fick emottaga en stor Lager krans och Blom bukett. —

Sista Söndags en vecka var här en stor Maskerad bal, och der var de flesta af Finska Teaters medlemmar maskerade. Vi föreställde di Olympiska Gudar och Gudinnor dit hörde icke allenast våra egna utan äfven fremmande, vi klädde oss på Teatern och derifrån gick vi sedan alla till Socitetshuset när vi trädde in i Salongen så gick först Jupiter med sin gemål Juno sedan Mars och Minerva, sedan Venus och Apollo ock Neptun och Ceres, Jag var Flora Blomstergudinnan, öfver höljd af blommor och en blomsterkcrg i handen mitt par var Mercurius Herr Anderson m m, der var rysligt trångt för den var besökt af 1,200 personer mycket trefligt var der Doctor Bergbom var äfven der. måndags var jag hos Bangens, Stafva lystes första gången i Söndags med Maschinisten Lindholm hon sickar hjertliga helsningar till dig

Från Åbo res Finska Teatern till Björneborg, vi biträder änny Operan Fra Diavolo som i dag ges första gången den kommer att gå fyra fem gångor, jag tror att vi res i nästa vecka härifrån. — Rysligt ledsamt får jag efter Abo för jag haft mycket, mycket roligt, förty vi bor uti en utmärkt hygglig familj, di har trenne fullvuxna barn mycket trefliga och snälla. — Nej nu måst jag sluta mitt bref, efter pappret blir slut. Hälsa så rysligt mycket till Strömberg's och Axel Anni et Janne Kerkkonen, Flickorna Kilpinen och hälsa moster Johanna och säg att hon kan skrifva några rader till R. in i ditt bref, nog skall jag sedan ge det åt honom för intte bryr han sig om jag säger eller ej. Adjö må väl dett önskar syster Ida.

Var snäll och skrif åt mig efter 2'3 veckor och addressera det sedan till Björneborg förty du kan intte skrifva föryt när jag ej vet säkert när vi res —»[7]

Turusta Puheosasto siirtyikin Poriin. Täällä nuori aloittelija sai ensimmäisen itsenäisen tehtävänsä. Vilho matkusti ulkomaille, ja teatterin johto uskottiin entiselle pedagogille Ismael Kalliolle, johon Ida Aalberg oli tutustunut jo aikaisemmin Janakkalassa, missä Kallio oli ollut kesää viettämässä. Kallio kuitenkin sairastui ja näki katkeroituen, että johtajalle kuuluvia toimia annettiin hoitaa nuoren Edvard Törmäsen, »lapsen», kuten närkästynyt vanhempi näyttelijä hänestä Bergbomille kirjoittaa.

Mikä oli Ida Aalbergin ensimmäinen osa? Eräs 1890-luvulla Ida
Aalbergille omistettu ylistysruno alkaa seuraavin säkeistöin:

»Hur stark är icke ändå människoviljan,
När hon med snillet vandrar hand i hand!
Så kan den säga, som såg Dig på tiljan
För första gången i »På Lemos strand».

Det var om sjelf Du minnes, den teater,
Som inredd var i »Otava-salong»;
Där såg jag Dig så rädd, med tvungna later:
Ty konstens verld var än för Dig så trång.

Du tycktes mig orolig, liksom flarnet,
Som böljan drifver fram å skummig elf;
»Hvad månde också bli af detta barnet?»
Jag tänkte då i tysthet för mig själf.

Ett år förgick, och då jag såg Dig åter
På samma tilja, så förändrad här,
Jag blygdes smått — och hoppas Du förlåter
Om själf Du mins Din tjusande 'Jane Eyre'.»[8]

Runo on tiedonantajana kyllä varsin epäluotettava. Niinpä Ida Aalberg näytteli »Jane Eyreä» vasta 1879 eikä tuossa osassa milloinkaan esiintynyt Porissa. Hän on kuitenkin saattanut, kuten itsekin myöhemmin on muistellut — ellei nyt muisteleminen ole johtunut juuri tästä runosta — esiintyä ensi kerran »Lemun rannalla» kappaleessa, vaikka paikkakunnan sanomalehdet eivät tietäneet siitä mainita mitään. Ainoa nimeltä mainittu henkilö K.G. Rosendahlin vähäisessä isänmaallisessa laulunäytelmässä oli Aug. Aspegren, jonka sanotaan olleen hyvä korpraali Knall. Sensijaan voidaan pitää varmana, että Ida Aalberg Porissa joutui esiintymään kappaleessa »Erehdykset eli promotioonimuistoja», sillä »Satakunta» kirjoitti: »Herra Tavaststjernan musiikki antoi puheosille miellyttävää vuoroa, ja nuori neiti Ahlberg otti tällä näyttämöllä ensimäisiä vähän arastelevia askeleitaan.»

Seuraavina kuukausina eivät sanomalehdet sisältäneet mitään tietoja Ida Ahlbergin näyttelemisestä, mutta luultavasti hän oli esiintynyt, koska Ismael Kallio Bergbomille lähettämässään kirjeessä sai syytä seuraavaan purkaukseen: »Minä en ymmärrä mistä hän on saanut semmoisen teeskennellyn lausumatavan scenillä, jota näkyy hänen olevan hyvin vaikea jättämään ja jota hän ei kumminkaan käytä jokapäiväisessä puheessaan. Arvelin hänen antaa yksityisesti lukea osansa Perjantaina, mutta kuten muistanet, nimitin viime kirjeessäni, etten ollut oikein terve viime päivinä.»[9] Ja hän sanoo samassa kirjeessään vielä: »Mitä Preciosan antamiseen tulee, niin täytyy minun huomispäivänä koettaa Ahlbergin lausumista Preciosana. Hän on lukenut osan rouva Aspegrenin edessä, siitä saan nähdä, jos hän siihen sopii, jollei, saapi Tötterman koettaa.»

Preciosana Ida Aalberg esiintyi ensi kertaa Oulussa. Sanomalehdet eivät puhuneet hänestä mitään, mutta Oskari Viilto, joka oli palannut teatteriin, kirjoitti suorituksesta Bergbomille: »Hän oli mielestäni sangen viehättävä, etenkin ensimäisessä näytöksessä, jossa oli ehtinyt paremmin kypsyä; epätasaiset liikuntonsa tulevat varmaan aikaa voittaen sulavammiksi.» »Preciosassa» on nimiosan esittäjällä myöskin laulunumeroita, ja on omituista, että Vilho saattoi antaa niin suopean arvostelun, sillä erään toisen asian yhteydessä hän tiedoitti teatterin johtajalle: »Ahlbergilla sanotaan olevan niin huono gehöri ettei juuri kelpaisi laulamaan Taalaan kesäöillä.»

Sanomalehtien taidearvostelut olivat tähän aikaan luonnollisesti niukkoja ja vähän sanovia. Lehdet ilmestyivät maaseutukaupungeissa harvoin, ja on ymmärrettävää, kun tällaisen pienen lehden arvostelija kirjoitti, että »viikkolehden ei sovi kaikkia esiintyjiä arvostella». Eräs toinen arvostelija taas avoimesti ja vaatimattomasti tunnusti, ettei hän »korkeampaa taidetta lainkaan ymmärrä». Syksyllä 1875 Ida Aalberg sai Porissa, missä teatteri uudelleen vieraili, pari lyhyttä mainintaa. Tyttöosassaan »Gringoiressa» hänen näyttelemisessään sanottiin ilmenneen »viehättävän naivitetin» ja tunnustettiin, että »Ahkeruus ja innokkaisuus on johtanut neiti Töttermanin edemmäksi taiteen pitkällä tiellä, neidit Hellsten ja Ahlberg ovat voittaneet ensimäisen ujoutensa ja pelkonsa.» Mutta myöskin pääkaupungin lehdillä oli varsin vähän sanomista, kun puheosasto vuoden lopulla pistäytyi sinne. Suomalaisuutta suosiva »Morgonbladet» kirjoitti laajemmin ja paremmin kuin »Uusi Suometar», mutta »Helsingfors Dagblad» ja »Hufvudstadsbladet» eivät sanoneet mitään. »Morgonbladet» tiesi kertoa Ida Ahlbergistakin, että kappaleessa »Onhan pappa sen sallinut» »neidit Ahlberg ja Stenberg voittivat yleisön suosion esiintymisensä naturalismilla», ja »Uusi Suometar» arvosteli, että v. Moserin »Yhdistysjuhlassa» »neidet Savolainen, Hellsten ja Ahlberg sekä herrat Lundahl ja Leino suorittivat tehtävänsä tyydyttävästi.» »Preciosasta» »Uusi Suometar» kirjoitti: »Päähenkilönä näytteli neiti Ahlberg sangen suloisesti, ja ylimalkain sujui esitys hyvin.»

Jo vuoden 1875 arvosteluista voi nähdä, että Ida Aalberg oli yksi niistä tuhansista näyttelijöistä, jotka ensi menestyksestään, tai oikeammin: osakseen tulleesta suosiosta, saavat kiittää nuoruuttaan. Nuoruuttaan ja nuorekasta suloaan hän näytti yleisölle, kyky ja taide olivat vielä tulevaisuuden huomassa. Hän oli vielä melkein lapsi, ellei iältään, niin ainakin ulkonaiselta olemukseltaan. Kaarola Avellanin, joka kesällä 1876 Kuopiossa liittyi Suomalaiseen teatteriin, oli vaikeata uskoa, että Ida Aalberg olisi silloin ollut jo kahdeksantoista vuoden ikäinen. Hän oli pitkä ja laiha tyttö, hänellä oli suuret siniset silmät, seurassa hän ei puhunut paljoa, ja yleensä häntä pidettiin sangen yksinkertaisena, melkeinpä tyhmänä. Kerrotaan Kaarlo Bergbomin kuulleen moitteita siitä, että hän salli moisen pikku hanhen olla teatterissa. Vuosi 1876 ei tuonut mitään sanottavaa muutosta. Suomalainen teatteri vaelteli sangen paljon ja Ida Aalbergista kerrottiin perin vähän. »Pietarin Lehti» sai »Puolan juutalaisen» johdosta todeta, että »neiti Ahlberg on sievä tyttö», ja viipurilainen »Ilmarinen» näki hänet »hyviä toiveita» antavaksi kertoen lisäksi: »Neiti Ahlbergin kieli on erittäin ihanan sointuista ja viehättävää.» Vuoden lopulla hämeenlinnalainen lehti sanoi hänen jo liikkuvan ja toimivan näyttämöllä »ihan moitteettomasti».

Vuonna 1876 Ida Ahlberg näyttää muuttaneen nimensä kirjoitustapaa. Tämän jälkeen hän oli Ida Aalberg. Samana vuonna joukko ylioppilaita Helsingissä muutti ruotsinkieliset nimensä suomalaisiksi, m.m. Lauri Kivekäs. Oliko nuoren näyttelijättärenkin nimenmuutos suomalaisen kansallishengen ilmaus?[10] Jos niin oli, oli se ainoa näkyvä ja varsin puolinainen ilmaus suomalaisuuden vaikutuksesta Ida Ahlbergiin. Jäljellä olevat ruotsinkieliset kirjeet vuodelta 1876 osoittavat melkein yhtä naivia tyttöä kuin kirjeet vuodelta 1875, joissa kaikki aatteellisuus on kaukana, mutta joissa tyttömäisesti lörpötellään elämän pikku tapauksista. Ainoa merkki, josta voi päätellä, että Ida Aalberg jo 1876 pyrki eteenpäin taiteessa, on ruotsalaisen kirjailijan Alfhild Agrellin uudenvuoden päivänä 1877 kirjoittama kirje. Se osoittaa, että Ida Aalberg oli tutustunut häneen ja tutkinut osaa, jota hän vasta monta vuotta myöhemmin joutui näyttelemään, nim. Violan osaa Agrellin näytelmässä »Pelastettu». Alfhild Agrell kirjoitti: »Hyvä neiti Alberg!

Tämmöisenä päivänä, jolloin kernaasti tekee tilinpäätöksen, tunnen tarpeen kaiken leikinkin ohella sanoa Teille vakavan sanan ja kiitoksen yhteistyöstämme syksyllä. Kiitos siitä, että niin täysin ja lämpimästi antauduitte Violan osaan. Se osoitti syvempää rakkautta kuin paljas mieltyminen hyvään osaan. Luulen että Teidän voimanne karaktäärinäyttelijänä piilee juuri tuossa kyvyssä antaa itsensä.»

Vuosi 1877 kului sekin melkein lopulleen tuottamatta mitään suurempaa voittoa. »Pietarin Lehti» jatkoi edellisten vuosien virttä arvostelemalla »Orposisaruksia»; »Orposisarukset olivat neiti Aalberg ja herra Törmänen, jotka kumpikin suorittivat osansa tyydyttävästi. Semminkin oli neiti Aalberg hyvin sievä ja miellyttävä.» Vuoden lopulla teatteri tuli taas kerran Helsinkiin, ja silloin esiintyi Ida Aalbergin nimi useamminkin sanomalehdissä. Niinpä »Morgonbladet» tiesi kertoa, että huvinäytelmässä »Enon rahat» neiti Aalberg oli »avioliiton solmijatar, joka ansaitsi suuren menestyksensä» ja että »vanhastaan tuttu »Kukka kultain kuusistossa» on niin järjettömän naivi, että se meidän aikanamme tuntuu vieraalta ja jää vaille mielenkiintoa, mutta nyt se saavutti huomiota neiti Aalbergin rakastettavan ja hienon näyttelemisen vuoksi», ja lisää jälkimmäisen kappaleen johdosta Ida Aalbergia tarkoittaen: »Tänä iltana hän voitti kaiken, mitä aikaisemmin olemme häneltä nähneet; häntä palkittiin esiinhuudolla.» »Uusi Suometar» kirjoitti, että kappaleessa »Ohdakkeet ja laakeri» Ida Aalberg oli ollut »reipas nuori poika, onnettoman kuvanveistäjän veli» ja Kiven »Karkureissa» »suloinen ja sievä» ja kiitti »Enon rahojen» johdosta »siitä reippaasta tavasta, jolla hän toimittaa Paulinen osan» ja yhtyi »Morgonbladetin» mielipiteeseen arvostellessaan »Kukkaa kultain kuusistossa».

Oltuaan kolme vuotta Suomalaisen teatterin palveluksessa ja juuri täytettyään kaksikymmentä vuotta Ida Aalberg yhtäkkiä saavutti menestyksen, joka kohotti hänet näyttelijänä korkeammalle tasolle tai ainakin painoi hänen nimensä paremmin teatteriyleisön tietoisuuteen. Unkarilaisen »Kylän heittiön» ensi-illassa 5/XII 1877 Ida Aalberg sai Borishan osaa esittäessään tilaisuuden voimakkaisiin tunnepurkauksiin ja saavutti ehdottoman menestyksen. Yksin »Hufvudstadsbladetkin» esitti hänet nyt lukijoilleen nuorena, suloisena näyttelijänä ja »Helsingfors Dagblad» kirjoitti: »Ida Aalbergilla on samalla kertaa sekä harvinaisen kaunis vartalo että syvä tunteellisuus, jonka ohella ääni ja lausuminen hämmästyttävät puhtaudellaan ja sulollaan.» »Uusi Suometar» sanoi: »Neiti Aalberg veti kuitenkin kaikista kappaleessa esiintyvistä henkilöistä suurimman mieltymyksen puoleensa, ja täydestä syystä, sillä hänen esityksensä oli puhdas, hieno ja tunteellinen ja hän oli todellakin viehättävä Boriska.» Huomattavin sentään on »Morgonbladetin» arvostelu, jossa sanottiin: »Neiti Aalbergin sisäinen ja puoleensa vetävä naisellisuus yhtyi miellyttävästi varmempaan pyrkimykseen ja suurempaan draamalliseen energiaan kuin mitä aikaisemmin olemme voineet hänessä havaita.» Puhe »puoleensa vetävästä naisellisuudesta» ja »draamallisesta energiasta» osoittavat arvostelijan olleen joko onnellisen sanojen valitsijan tai suorastaan erinomaisen tarkkanäköisen henkilön. Yleinen arviointi Ida Aalbergin kyvystä, jonka lehti vähän myöhemmin julkaisi, oli paljon merkityksettömämpi, siinä puhuttiin »yksilöllisestä käsityksestä», joka tuskin on, Ida Aalbergiin sovitettuna, ollut totta, ja »sangen suuresta välittömyydestä», joka on ollut tärkeätä ja totta, ja onnistumisen »rajoitetusta alasta», joka puhe tuskin on ollut täysin perusteltua V. Soinin »Kevään oikkujen» yhteydessä, jolloin arviointi annettiin.

Kevätkaudella 1878 sanomalehtiarvostelu ei sano Ida Aalbergin taiteellisesta esiintymisestä mitään erikoista tai uutta. Merkitään vain edelleen, että hänellä on kaunis ääni ja että hän puhuu hyvää suomea.

Vuosina 1875—1878 sekä suomalaisuuden henki että Kaarlo Bergbom, ainakin käytettävissä olevista tiedoista päättäen, ovat olleet verraten merkityksettömät Ida Aalbergille. Suomalaisuuden henki tuskin on häntä kannustanut hänen pyrkimyksissään, ja Kaarlo Bergbom olisi tuskin voinut vaatia itselleen, vaikka olisi ollut työssä mukanakin, osuutta niihin vaatimattomiin menestyksiin, joita Ida Aalbergilla näinä vuosina oli.

Eräästä Oskar Ahlbergin kirjeestä kesältä 1877 näkyy, että sisar tuohon aikaan oli ollut epävarma, kannattiko hänen jatkaa valitsemaansa uraa. Ida Aalberg oli keväällä luvannut luopua teatterista ja aikonut ruveta elämään tätinsä Anna Lovisa Strömbergin perheessä, koska ei tahtonut olla vanhempainsa kodissa. Kun hän kuitenkin uudisti välikirjansa, sai kiihkeä veli aiheen syyttää sisartaan kevytmielisyydestä ja »Faustin» Valentinin tavoin puuttua tämän yksityisiin suhteisiin. »On tapana ollut sanoa», Oskar Ahlberg kirjoitti, »että rakkaus tekee sokiaksi, mutta mitä sinun rakkautes on, sitä osoittaa sinun kaikki rakkauden historias. Mitä minä kumminkin tiedän sinun kaikista ihailioistasi on niitä ollut koko kosolta, siis yks mennyt toinen tullut. Niitä on minun tietääkseni hyvin useassa kaupungissa. Päähenkilöt ovat kai olleet Törmänen, Borg ja nyt viimeksi Böök.» Viimeksimainittuun varsinkin Oskar Ahlberg kohdisti suuttumuksensa ja lausui sisarelleen ankaran kirjeensä lopulla: »Näistä asioista en nyt tällä kertaa enään mainitse mitään, mutta sen sanon, että se kultainen päivä vielä koittaa, jolloin huomaat itsesi olevan väärällä tiellä ja luot silmäyksen menneeseen elämääsi. Nyt lopetan tämän kirjeeni lauseella: Katso eteesi, ettet lankea!»

Edvard Törmänen oli melkein yhtä nuori sekä iältään että näyttelijänä kuin Ida Aalberg. Hän oli saanut melkeinpä ylioppilassivistyksen ja Suomalaiselle teatterille hän oli tärkeä ennen kaikkea näytelmien suomentajana. Hän tuntuu olleen toivottomasti rakastunut Ida Aalbergiin, koskapa tämä ystävälleen Ida Qvarnströmille kirjoitti ruotsinkielisessä kirjeessään kesällä 1876 m.m.:

»Kysyt, kuinka on minun ja Törmäsen laita? useampia samanlaisia kohtauksia kuin Viipurissa on tapahtunut, mutta minä annoin saman vastauksen kuin silloinkin. Kun hän kuuli, että matkustaisin kotiin, päätti hänkin tehdä niin ollakseen lähempänä minua, vaikka hänet oli loma-ajaksi kutsuttu Savonlinnaan.»

Ja eräässä toisessa kirjeessä hän kertoo rouva Qvarnströmille:

»Tänään esiinnyn ensimmäistä kertaa »Orposisaruksissa» ja vastanäyttelijänäni on Tor! saa nähdä kuinka siinä käy. — — —»

Viimeisinä aikoinaan Suomalaisessa teatterissa Törmänen häpäisi itseään juopottelullaan. Hän kuoli hyvin nuorena.

Asser Borg, tuomiorovastin poika Kuopiosta, oli tutustunut Ida Aalbergiin jo Janakkalan iltahuveissa, joissa itsekin oli ollut näyttelemässä. Hän oli teologi ja tuli papiksi. Ida Aalbergille tämä »suhde» lienee ollut varsin merkityksetön. Berg tuli myöhemmin mielipuoleksi ja heittäytyi laivasta Itämereen, mihin hukkui.

Kolmas Oskar Ahlbergin nimeltä mainitsema »suhde» lienee sentään ollut tärkeämpi Ida Aalbergille.

Bruno Böök oli Suomalaisen teatterin rakastajien ja nuorekasten sankarien esittäjä. Hän oli sivistyneestä perheestä ja näinä alkuaikoina hänen sanotaan olleen ainoan todellisen »herran» teatterissa. Näyttelijänä hän ei erikoisempia saavuttanut ja mikään syvällinen luonne hän tuskin on ollut. Kaarlo Bergbom ei hänestä pitänyt. Kun Bergbom kerran vei Böökin ulkomaiselle opintomatkalle, hän valitti, että tällä oli »ehdoton taipumus sirkukseen ja varieteehen». Bruno Böök oli kyynikko ja juonittelija, joka matkoilla antoi vakavamieliselle Vilholle paljon huolta. Hän harrasti kaikkialla ruotsinmielisten seuraa, saattaen tällä Vilhon valituksiin, vaikka tämä toisaalta voikin erottaa Böökin muista teatterin juonittelijoista toteamalla, että hän oli »liian veltto ajaakseen kirjallista intrigiä».

Ulkonäöltään Böök oli komea ja kaunisvartaloinen mies. Hän esiintyi hienosti ja pukeutui hyvin. Helsingin hienojen naisten sanotaan olleen hyvin hullaantuneita Bruno Böökiin ja juosseen hänen jäljessään. Suomalaisen oopperan »Ragnarökissä», kuten Bergbom hauskasti nimitti lauluosaston loppujuhlaa, annettiin kummankin teatterin jäsenille leikillisessä ohjelmalehtisessä jonkin tanssin suoritus. Bruno Böökille Bergbom siinä keväällä 1879 määräsi tehtäväksi tanssia yhdessä Suomalaisen oopperan Don Juanin esittäjän kanssa »Pas de séduction» tanssin, viettelemistanssin.

Syksyllä 1877 Oskari Vilho kirjoitti Bergbomille m.m., että Edvard Törmänen oli ilmoittanut heti eroavansa teatterista ja että mitkään pyynnöt eivät näytä auttavan. Samassa kirjeessä hän kertoi: »Tuo tunnettu Böökin ja Ahlbergin kurtiisi on täällä Jyväskylässä yltynyt oikein inhoittavan imeläksi. Kyllä heidän jo olisi pitänyt päästä johonkin päätökseen.» Böökin sanotaan olleen kihloissa Ida Aalbergin kanssa ja myöskin on tiedetty kertoa, että Ida Aalberg olisi samanaikaisesti ollut kihloissa menen muun kanssa. Hän ei kunnolla ehtinyt antaa toisen kihloja takaisin kun jo toiselta ne otti, sanotaan. Böök oli kerran Kuopiossa ruvennut valvomaan morsiamensa askeleita ja silloin huomannut, että tällä samana päivänä oli järjestetty kohtaus eräiden toisten nuorten herrojen kanssa. Siitä aiheutui kihlautuneiden välillä kiihkeä riitakohtaus, joka sitten uudistui tavan takaa. Böök rupesi häijyksi ja päästi kyynillisyytensä valloilleen. Helsingissä hän kerran parin toverin kuullen sanoi jotakin hyvin loukkaavaa Ida Aalbergille. Se tapahtui näyttämöharjoituksen aikana, ja Ida Aalberg hyökkäsi kiihtyneenä näyttämölle valittamaan Bergbomille, joka ohjasi harjoitusta. Bergbom puuttuikin asiaan ja vaati, että Böökin oli tehtävä julkinen anteeksipyyntö. »Harjoituksia ei saa häiritä», Bergbom selitti lopuksi.

Seuraavana päivänä odotettiin Böökin julkista anteeksipyyntöä. Se oli lyhyt: »Pyydän anteeksi, että olen häirinnyt harjoitusta.»

Mutta riitakohtausten välillä kihlautuneilla oli sovinnon hetkiä, jolloin loukattu Ida Aalberg suhtautui niin lämpimästi Böökiin, että kohtauksien todistajat olivat aivan kummissaan. He vaihtoivat lemmekkäitä silmäyksiä ja olivat kuin nuoret rakastavaiset ainakin. On väitetty, että kyynillinen Böök tahtoi Bergbomille osoittaa voivansa loukata Ida Aalbergia tämän ottamatta asiaa sen vakavammin.

Kun Ida Aalberg palasi ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, tuntuivat kihlautuneiden välit väkisin särkyvän. Böök ei kuulu sitä tahtoneen, mutta mikään ei ollut auttanut. He joutuivat seuraavina vuosina vielä sangen usein näyttelemään vastakkain, ja harjoituksissa kerrotaan heidän kiihkeiden draamavuorosanojen lomassa vaihtaneen yhtä kiihkeitä omia vuorosanojaan.

Vielä elämänsä viimeisenä kesänä Ida Aalberg muisteli lämpimästi »nuorena kuollutta, hienoa Bruno Böökiä».

IV.

SAKSALAINEN TEATTERI JA MARIE SEEBACHIN KOULU.

Alkutaipaleella, kuten sanottu, Kaarlo Bergbom yleensä vain etäältä vaikutti perustamansa Suomalaisen teatterin puheosaston elämään ja toimintaan. Teatterilla ei ollut pätevää ohjausta, ja senvuoksi kysyttiin yksityisiltä näyttelijöiltä yritteliäisyyttä ja itsenäistä harrastusta, jos mielivät edistyä taiteessaan. Ammattitaitoa lähdettiin hakemaan ulkomaalaisilta opettajilta, sillä Helsingin ruotsalaista teatteria, vaikka se olikin vanhempi ja seisoi vankemmalla pohjalla, ei haluttu käyttää esikuvana. Jotakin ruotsalainen teatteri kyllä lienee sentään pakostakin antanut suomalaisen teatterin vanhimmille näyttelijöille. Pitkässä polemiikissa, jota hämeenlinnalaisessa »Hämäläinen» lehdessä syksyllä 1874 käytiin näyttelijäin opinnoista, toinen puoli väitti, että Raa-puolisot, ruotsalaisen teatterin suositut näyttelijät, olivat olleet esikuvana suomalaisen teatterin parhaille voimille, Charlotta Raa rouva Aspegrenille ja Frithiof Raa herra Lundahlille. Toinen puoli taas arveli, ettei ruotsalaisesta teatterista ainakaan silloin ollut opettajaksi, ja ehdotti: »Parhaaksi esikuvaksi luulisimme Danein kansallisteatterin, taikka ehkä vielä parhaammaksi Norjan.»

Jo lapsena Ida Aalbergin sanotaan mielineen ulkomaille. Hän oli usein ja hartaasti pyytänyt opettajaansa neiti Tavaststjernaa kertomaan ulkomaanmatkoistaan, ja hänen sanotaan joskus huokailleen vieraista maista puhuttaessa: »Kunpa joskus pääsisi sinne.» Kesällä 1878 toive vihdoin toteutui, Ida Aalberg lähti, saatuaan Porissa lahjanäytännön, Saksaan. Oskar Ahlberg opiskeli siihen aikaan kemiaa Dresdenissä, joka kaupunki tuli sisarenkin matkan päämaaliksi.

Tämä Ida Aalbergin ensimmäinen ulkomaanmatka tapahtui onnellisen tähden alla. Tosin hän koki vaikeuksia ja ikävyyksiä, mutta hän hankki silloin perusteet ammattitaitoonsa, joka myöhemmin kohosi niin korkeaksi, että hänen taiteilija-arvoansa vähäksyvätkään henkilöt eivät ole voineet sitä puolta kieltää.

* * * * *

1870-luvulla sanotaan teatteriolojen Saksassa olleen surulliset. Aikaisemmin koko saksalaisella kielialueella oli ollut vain harvoja hovi- ja kaupunkiteattereita, ja laki oli kieltänyt näyttämötaiteen vapaan harjoittamisen. Mutta 1869 rajoittavat asetukset kumottiin, ja silloin syntyi uusia teattereita kuin sieniä sateella. Tästä oli seurauksena, että näyttelijäin lukumäärä lisääntyi tavattomasti. Saksan-Ranskan sotaa seuranneen inflation jälkeen tuli maahan taloudellinen pulakausi, jolloin teattereitakin alettiin johtaa entistä enemmän liikemiesnäkökohtia silmälläpitäen. Varsinkin nuorempien teattereiden tunnussanaksi tuli vetonumeroiden (»Schlager») keksiminen sekä ohjelmiston valinnassa että näyttelemisessä. Vastaperustettujen lukuisien uusien teattereiden vaikutuksesta oli maahan muodostunut monipäinen näyttelijäproletariaatti, josta voitiin huokealla palkata huonoja voimia näytäntöihin, mutta yleisön houkutukseksi hankittiin näyttämöesitystä kannattamaan jokin suuri nimi, joka tarjosi mahdollisuuksia reklaamiin. Se oli »vierailujen» aikaa. Mistään runoteoksen yhtenäisestä esityksestä ei ollut kysymys, »kukin näyttelijä näytteli omasta puolestaan ja vierailija kaikkien puolesta». Niinpä saatettiin 1880 Nürnbergissä suurimmaksi osaksi uusilla voimilla esittää Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» yhden ainoan harjoituksen jälkeen, joka sekin oli kestänyt vain puolitoista tuntia. Se oli tanssia kultaisen vasikan ympärillä, ja eräs saksalaisen teatterin historioitsija on todennut, että 1870-luvulla Saksassa näyteltiin draamaa pintapuolisemmin kuin milloinkaan muulloin.

Hoviteatterit, jotka saivat ruhtinailta raha-avustusta, olivat poikkeusasemassa. Mutta niihin oli muodostunut byrokraattinen hallintojärjestelmä, joka vanhoillisuudessaan vei taiteen ikävyyteen ja homehtumiseen.

Goethe oli teatterinjohtajana vaatinut esityksille yhtenäistä tyyliä. Hän oli ottanut esikuvaksi antiikin juhlallisuuden, tyylitellyn lausunnan ja hitaat liikkeet, jotka myöhemmin johtivat Saksan näyttämöillä mauttomaan liioitteluun ja onttoon paatokseen. Jos Goethea voi pitää saksalaisen näyttämöidealismin perustajana, on Ludwig Schröder, suuri näyttelijä ja teatterinjohtaja, saksalaisen näyttämötaiteellisen naturalismin isä. Schröderinkin sanotaan pyrkineen esityksen yhtenäisyyteen. Richard Wagner oli oopperauudistuksissaan vaatinut sekä yleisön että näyttelijäin määrätietoista kasvattamista. Ja 1874 Meiningenin herttua oli lähettänyt Ludwig Chronegkin johdolla kuuluisan teatteriseurueensa kiertämään maailmaa, seurueen, jonka tarkoituksena oli esittää runoteoksia, eikä yksityisiä näyttelijöitä. Ja vaikka parilla saksankielisellä näyttämöllä saattoi olla etevä ohjaaja, joku Laube tai Dingelstedt, niin 1870-luku oli kuitenkin lähinnä taiturinäyttelijäin aikaa Saksassa. Oli paljon hyviä näyttelijöitä, »tähtiä», »vierailijoita», mutta vähän hyviä teattereita.

Kaarlo Bergbomilta Ida Aalberg sai suosituskirjeen eräälle Saksan tunnetuimmista »tähdistä», Marie Niemann-Seebachille. 1870-luvulla tämä lienee ollut kuuluisin kaikista saksalaisista naisnäyttelijöistä, ja vaikka hänen maineensa myöhemmin himmentyi, on hänellä aivan varmaan ollut annettavana sitä, mitä opintomatkalla oleva Ida Aalberg kaipasi: ammattitaitoa.

Marie Seebach oli traagillisten osien esittäjä, ja vaikka hän vierailunäytäntöjensä vuoksi oli kuulu kautta maan, ei hän kuitenkaan tunnu olleen mikään »kulissienrepijä», joka intohimoisuudellaan olisi vallannut yleisönsä. Hän oli lähes viisikymmentävuotias, kun Ida Aalberg tuli hänen oppiinsa, ja jo paljon aikaisemmin oli saksalainen teatteriarvostelu merkinnyt hänen taiteensa tunnusmerkilliseksi ominaisuudeksi resignatsionin ja elegisen sävyn. 1867 oli Berlinissä kirjoitettu hänen Maria Stuart esityksensä johdosta m.m.: »Koko luonteensa mukaisesti Marie Seebach antoi etusijan kärsivälle, murtuneelle ja raskasmieliselle ruhtinattarelle ja koetti kaiken aikaa herättää katsojan myötätuntoa vangittua ja petettyä marttyyria kohtaan. Ihanan, korvia hivelevän puheensa ja jalon, plastillisen ryhtinsä avulla hän siinä onnistuikin erittäin suuressa määrässä. Tuntui kuin olisi hänellä tulkitsemisessaan ollut perusmotiivina: 'Olen vain varjo Mariasta'.»

Kaarlo Bergbomia on moitittu siitä, että hän ei käsittänyt Ida Aalbergin taipumusta traagilliseksi näyttelijäksi, ennenkuin tämä oli käynyt Marie Seebachin koulua. Marie Seebachille on annettu kunnia Ida Aalbergin oikean alan keksimisestä. Totta onkin, että Bergbom, kuultuaan sisareltaan Ida Aalbergin lukevan saksalaisen opettajansa johdolla vain traagillisia osia, ilmaisi pettymystä ja aikoi ehdottaa, että kuuluisa näyttelijä luettaisi oppilaallaan iloisempia tehtäviä. Mutta mitä Kaarlo Bergbom tuohon aikaan voikaan tietää Ida Aalbergista, kehittymättömästä, oppimattomasta ja lapsellisesta tytöstä. Marie Seebach taas saattoi antaa tulokkaalle traagillisia tehtäviä lähinnä siksi, että hänen oma luonteensa veti niihin. Että hän silloin tämän sielussa tapasi »muutamia omia jänteitään», kuten hän Bergbomille kirjoitti, oli todella onnellinen keksintö.

Vasta Dresdenissä Ida Aalbergissa alkoi näkyä voimakastahtoinen pyrkimys ja luja työtarmo. Heinäkuun 15 p:nä hän kirjeessään vanhemmilleen kertoi opinnoistaan Marie Seebachin luona:

»Minä oon ensimäinen Skandinaavi hänen monista oppilaistaan, ja semmoisena hän kohtelee minua erinomaisen hyvin, voin sanoa paraiten kaikista oppilaista. Oon ollut kutsuttu hänen luokseen kerran osalliseksi yhteen suureen päivällispitoihin, ja hänen luonansa tullut tuntemaan monta Dresdenin mainioimpia henkilöitä. Tänä iltana oon hänen kanssaan kutsuttu hänen sukulaisensa erääseen ranskalaiseen perheeseen. Voin sanoa etten vielä koskaan ole niin ahkerasti työskennellyt kuin täällä, aikani on niin tärkeä, että ei tuntia päivällä voi antaa mennä hukkaan. Monta päivää on mennyt, kun en ole jalallani ulos huoneestani astunut, ainoastaan kieltä tutkinut, en tähän saakka vielä ole tietänyt mitä paljon vaivaa ja ahkeruutta tarvitaan kieltä oppiakseen; kolme ja kaksi kuinka sopii on Rouva Seebachin luona ja joka tunniksi on uutta jonka ensin kotona täydyn kääntää suomeksi voidakseni ymmärtää, sitäpaitsi on mulla 4 tuntia viikkoossa kieltä varten erään neiti Nikolain edessä, vaan ainoastaan tämän kuun loppuun, sillä silloin täydyn jo osata lopun itsekseni tutkia, niin olen päättänyt.» – – –

Joutuessaan opetuksensa välillä vierailumatkoille Marie Seebach kirjoitti oppilaalleen. Lämpimästä sävystä voi päättää, että Ida Aalberg oli voittanut opettajansa sydämen muutenkin kuin skandinaavisuudellaan. Elokuussa 1878 Wykissä päiväämässään kirjeessä Marie Seebach m.m. sanoi:

»Toivottavasti olette harjoittanut Jolanthaa, Kätcheniä ja Luisea ja tutkinut saksan kieltä. — Säilyttäkää kaunis innostuksenne taiteeseen samanlaisena kuin tähänkin asti, jotta opettaminen tuntuisi opettajasta yhtä rakkaalta kuin tähän saakka. — — —»

Ida Aalbergin valtioavun anomusta Marie Seebach puolsi vieläkin kaunissanaisemmin ja lämpimämmin kuin Kaarlo Bergbom. (Siitä huolimatta keisarillinen senaatti hylkäsi tämän anomuksen.) Ja kun Ida Aalberg Marie Seebachin poissa ollessa ilmoitti tälle, että hänen, vastoin aikaisempaa luuloaan, oli lähdettävä Suomeen, kirjoitti opettaja:

»Coburgissa 14. XII. 1878 Ehrenburgin linnassa.

Rakas Ida!

Rivisi ovat minua kovin, kovin hämmästyttäneet. Minäkin olisin iloinnut, jos olisin edes pikaisesti vielä kerran saanut harjoittaa kaikki roolit kanssasi ennenkuin lähdet. Myöskin siitä olisin iloinnut, että olisin saanut antaa Sinulle siunaukseni tielle. Sen teen kuitenkin nyt ja huudan sinulle sydämestäni: onneksi olkoon! On aivan oikein, että empien astut suureen tehtävääsi, mutta Sinun taiteellinen lahjakkuutesi, Sinun runollinen mielesi, Sinun rakkautesi taiteeseen, avaavat Sinulle kauniin tulevaisuuden, jos vain ahkerasti edelleenkin pyrit. Herttuallisen perheen ja yleisön puolesta olen täällä saanut osakseni samaa entusiasmia kuin muulloinkin. — — — Toivon, että opetuksestani on Sinulle ollut hyötyä. Kirjoita minulle Helsingistä heti, kun olet näytellyt, ja tervehdä johtajia puolestani mitä parhaiten. Olet tuottanut minulle paljon iloa ahkerana ja lahjakkaana oppilaana. Jumala kanssasi. Rakkaudella syleilee Sinua

Marie Seebach.»

Schröderin edustaman näyttämöllisen realismin traditsioneja kannatti tähän aikaan näyttämöohjaaja Heinrich Laube, joka toi uudestaan saksalaiselle näyttämölle luonnollisen puhetavan. Marie Seebach kuului toiseen koulukuntaan, suuntaan, joka näyttämötaiteilijalta vaati lähinnä suurta tekniikkaa. Idealistisen suunnan edustajalta vaadittiin tähän aikaan näyttelemisessä jaloa arvokkuutta ja kehitettyä puhetaitoa. Hänellä tuli olla hyvin kehitetty ääni, joka intohimoisissa purkauksissa pani »koko talon täräjämään». Marie Seebachin taiteesta kirjoitetut arvostelut osoittavat, että hän taiteilijana eli Weimarin Apollon traditsioneista. Ida Aalberg tutki hänen luonaan eräitä niistä osista, joita hän myöhemmin Suomessa näytteli.

Juhannuspäivänä 1878 vanhemmilleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida
Aalberg kertoi elämästään seuraavalla tavalla:

»Dresden 24 p. Kesäkuuta.

Rakkaat Vanhemmat!

Viimeisen kirjeeni varmaan olette saaneet? —

Meillä oli vähän outoa täällä eilen Juhannus iltana, sillä kun sitä juhlaa ei ollenkaan tunneta täällä Sachsissa, niin ei myöskään ei vietetä, kaikki suomalaiset erittäin herrat puuhasivat suuresti että meidän piti mennä kaikki maalle, mutta ei siitä tuumasta tullut mitään, sillä yhdellä oli yksi este toisella toinen, vihdoin päätimme mennä »Grosse Garten'in» suuri komea kuninkaallinen puisto jossa joka ilta on musikki, Rouva ja herra Jächnich olivat »förkelinä» siellä joimme teetä ja viiniä, haasteltiin naurettiin ja kiisteltiin, meillä, minulla ja eräällä Herra Sundqvistilla (Hattulasta) oli suuri riita, hän on nimittäin suuri Svekomaani, johon ei kumppanien oikaisu sanat vielä ole pystyneet, vaan nyt me kaikki olemme päättäneet ruveta suuresti työskentelemään puhdistaaksemme häntä tuosta taikauskosta, vieläpä löimme vetoa että ennenkuin tuleva Juhannus aamu koittaa, niin hän on uudesti syntynyt. Tänään olemme päättäneet mennä Laschewitz'in hyvin kaunis maisema lähellä kaupunkia. Suomalaisia kansanlauluja useesti kuulee, sillä me olemme yhdistäneet »trion» johon kuuluu Minä supraani, Berg [K.G. Berg] Kuopiosta, tenori, ja nuori Biedermann basso. Baronessa Biederman [Ida Aalberg asui v. Biedermannin pensionaatissa, jossa ennenkin oli asunut paljon suomalaisia] on suuri musiikki tuntia, ja hän erittäin ihailee meidän kotimaisia laulujamme, heti kun minä muutin heille hän myöskin tahtoi tulla tutuksi Oskarin [Oskar Ahlberg, joka asui Jänichin pensionaatissa] ja hänen bolagistinsa kanssa. Täällä on hirveän kuuma, erittäin kuin ei ole tottunut siihen, niin tuntee suuren rasituksen, ja on niin pitkä matka Elbelle ja myöskin niin liian kallis ettei tahtois rasita, 50 p kerralta, täällä ei ole niinkuin Suomessa jossa löytyy niin paljon vettä, että ei tarvitse siitä niin pyhänä pitää.» — — —

»Almberg Slöör Wahlström [Suomalaisen teatterin johtokunnan jäseniä] y.m: olivat käyneet Kenraali-Guvernöörin luona ja pyytäneet häneltä minulle suosituskirjeen Venäjän ministerille täällä. Seuraavana päivänä kun kotoa lähdin olin Almberg'in ja Slöör'in kanssa kansliassa tulin esitetyksi ja sain mainitun kirjeen sekä Dresdeniin että Köpenhaminaan. Se kirje tuottaa minulle suuret edut Kuninkaallisessa teaterissa 'vapaa biljetin', pääsyn harjoituksiin, ja tietysti aivan toinen kohteleminen kaikilta, kun olen ministerin suojelun alla. En ole vielä käynyt hänen luonansa, enkä olisi voinutkaan vielä mennä, sillä Neiti Ingman sanoi ett'en voi mennä muuten puettuna heidän kaikkein luoksensa kuin mustalla silki läningillä, yksityisenä voisin mennä, vaan ej nyt kun representeeraan koko Suomalaisen kansalis teaterin. Rouva Jänichin kanssa kävin ostamassa, se tuli maksamaan noin 130 S:markkaa, kyllä olisin 60:nelläkin saanut mutta muutaman ajan päästä se olisi itsestään murentunut. Tämä on parasta silkiä ja niin paksua että itsestään seisoo, minä otin 12 metriä, se tulee aivan yksinkertainen. Teaterissa olen käynyt 3, 4 kertaa se tulee hyvin kalliiksi itse ostaa, sillä halvemmalla ei voi mennä kuin 4 markkan vaan en ole saattanut olla poissa, sillä olisin tehnyt väärin; kun ovat näytelleet samoja kappaleita kuin meillä ja jossa minulla on ollut pääosa; — tänä iltana näytellään »Preciosa» yksi paraita näyttelijöitä Neiti Ellmenreich näyttelee pääosan, minä tietysti menen katsomaan, voidakseni vertailla ja tuomita. Tänään minä ostin 2 biljettiä toisen annan Rouva Jänichille, jollain lailla palkitakseni hänen vaivojaan. —

Minä olen niin ahkerasti työskennellyt, lukenut ja kirjoitanut Saksaa, sillä olen tehnyt sen päätöksen että Kesäkuussa oppia kieli varsin puhtaasti, ja sen lupauksen minä pidän.» —

»Tänään me Suomalaiset kävimme yhdessä osassa suuressa Zvingelin museosa nimittäin »Tafvel galleriassa» sieltä olisi niin paljon kertomista, siellä löytyy noin 5000 tuhatta taulua ja niiden arvo lasketaan 30,000,000 miljonaa Saksan markkaa, siellä on yksi taulu joka on kalliin helmi kaikista mitä Euroopassa löytyy, paras hedelmä jonka taide on luonut, nimittäin Rapfaelin »Madonna» joka on niin ihana että tuntikaudet voipi siitä nautia, en muista kuinka monta kymmentä tuhatta se on maksanut. Rapfael oli suurin maalari mailmassa, syntyisin Italiassa ja eli 1580 ja 1630 välillä. —

Olisihan sitä niin hirveen paljon kertomista tästä taiteen keskipisteestä, vaan tulevassa kirjeessä lisää, sillä ei voi niin paljon paperia yhdessä kirjeessä saada esille. —»

Dresdenissä asui tähän aikaan verraten paljon suomalaisia, m.m. sisaruspari Anna ja Eva Ingman. Anna Ingman, jolle Emilie Bergbom oli kirjeessä Ida Aalbergia suositellut, välitti tutustumisen Marie Seebachinkin kanssa.

Lahjanäytännössä keväällä 1878 kootusta kolehdista huolimatta Ida Aalbergin matkakassa ei kestänyt »representeerata koko Suomalaista kansalisteateria» ja hän joutui varsin pian taloudelliseen pulaan. Hän kirjoitti hätääntyneenä kotiin, ja Antti Ahlberg koettikin auttaa tytärtään pienehköllä rahalähetyksellä. Varojen puute pakotti Ida Aalbergin keskeyttämään opintonsa aikaisemmin kuin olisi halunnut. Kirjeenvaihto todistaa, että hän sai turvautua sekä suomalaiseen, norjalaiseen (Dresdenissä oli Skandinaavinen klubi) että saksalaiseen avuliaisuuteen selvitäkseen opintomatkansa aineellisesta puolesta. Avustukset olivat pieniä lainoja — Suomalainen teatteri antoi, kutsuessaan hänet takaisin, ennakkomaksua —, jotka Ida Aalberg pian maksoi takaisin.

Vanhemmille kirjoitetut kirjeet eivät anna täydellistä kuvaa Ida Aalbergista Dresdenin ajalta. Ne ovat vilpittömiä lapsen kirjeitä, joista kyllä voi pilkistää esille eräänlainen »suomalaisuuden henki», mutta jotka esim. »Rapfaelillaan», joka »eli 1580 ja 1630 välillä» antavat hänestä liian kehittymättömän kuvan. Henkilöt, jotka tunsivat hänet jo ennen ensimmäistä ulkomaamatkaa, ovat todistaneet, että hän jo silloin osasi miellyttää paljaalla olemuksellaan. »Hänessä oli jotakin merkillisen ja puoleensavetävän reilua» on eräs varhaisen nuoruuden tuttava kertonut. Ja Dresdenissä oloajalta on todistuksia, että Ida Aalberg kykeni miellyttämään muitakin kuin vanhaa opettajatartaan Marie Seebachia. Kun Dresdenissä oleskelevat suomalaiset opiskelijat tunsivat koti-ikävää ja olivat alakuloisia, pyysivät he luokseen Ida Aalbergia. Hän oli heistä ainoa olento, joka »rakastettavalla tavallaan» saattoi heitä lohduttaa. Thiodolf Rein, joka kesällä 1878 kävi Dresdenissä, on muistelmissaan kertonut:

»Suomalaisista miehistä ja naisista, jotka tähän aikaan olivat Dresdenissä, voidaan mainita maalari, neiti Eva Ingman ja ennen kaikkea Ida Aalberg, jota minulla oli onni pari kertaa siellä tavata. Alotettuaan näyttelijäuransa Suomalaisessa teatterissa hän nyt harjoitti opintoja kuuluisan näyttelijättären rouva Niemann-Seebachin luona. Eräällä höyrylaivamatkalla jonka tein ylös Elbe-virtaa läpi Saksilaisen Sveitsin aina Böhmin rajalle asti, hänkin sattui olemaan matkustajien joukossa. Laivan kannelta saatoimme yhdessä ihailla kauniita vuori- ja metsämaisemia, joiden läpi kuljimme. Paikasta, jossa laiva laski maihin, lähdimme jalkaisin Erzgebirgessä olevalle Prebischthorin kukkulalle ja minulla oli kunnia ottaa neiti Aalberg käsivarteeni ja johtaa häntä ylös jyrkkää vuorta, jonka laelta me katselimme laajaa ja suurenmoista näköalaa yli ympäröivän alppiseudun. Ida Aalberg oli suuri taiteilijana, mutta osasi myöskin henkilönä olla erittäin rakastettava ja mielenkiintoinen. Hän oli hyvin älykäs, osiensa esityksessä hän ei antautunut yksinomaan välittömän tunteen johdettavaksi, vaan koetti myöskin täysin käsittää ja ymmärtää draamallista karakteria ja mitä sen esittäminen vaati. Mietelmissään näyttämötaiteesta hän saattoi olla suorastaan syvämietteinen. On helppoa ymmärtää, että hänen kehitykselleen Dresdenissä olo koitui suureksi hyödyksi, koska näyttämöolot siellä olivat sangen korkealla tasolla, josta minäkin voin vakuuttautua näkemällä erinomaisella ja minulle unohtumattomalla tavalla esitettävän sellaisia kappaleita kuin Goethen »Egmont».»

Että hyvin nuoren neidon mietelmät olivat vaikuttaneet Reiniin, filosofiin, voimakkaasti, on ymmärrettävää. Todennäköisesti kuitenkin Ida Aalbergin lausumien syvällisten mietelmien takana oli vanha ja kokenut Marie Seebach, joka samoihin aikoihin oli kirjoittanut oppilaalleen:

»Koska Te tähän asti olette minun luonani opiskellessanne halunnut päästä vain käsitykseen roolien sisäisestä olemuksesta, niin olen myöskin pitänyt silmällä, että pian omalla kielellänne voitte niitä esittää.»

Ahkeruudellaan ja tarmollaan Ida Aalberg luuli oppivansa saksan kielen lyhyessä ajassa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Myöhemmin Ida Aalberg kävi monta uutta ja hyvää kurssia oppiakseen tuon suuren kulttuurikielen, mutta vähäisellä menestyksellä. Hän, jota joku — vedoten Ida Aalbergin yrityksiin näytellä eri kielillä — on pitänyt suorastaan kielinerona, ei elämänsä loppuun asti osannut kunnollisesti muuta kieltä kuin suomea.

Suomea hän osasi hyvin, joskaan ei virheettömästi. Arvostelu kiittää hänen ääntämistään jo alkuaikoina puhtaaksi ja sointuvaksi. Mutta vieraisiin kieliin hänellä oli, jos ottaa huomioon ahkeruuden ja yritteliäisyyden, keskitasoa huonompi taipumus.

* * * * *

Mitä jälkiä näkyi Marie Seebachin koulusta, kun Ida Aalberg palasi
Suomeen?

Turkin sodan aikana ja sen jälkeenkin Suomessa oli taloudellinen pulakausi. Raha oli ahtaalla ja vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen. Myöskin Suomalaisen teatterin toimintaan taloudellinen pula vaikutti tuntuvasti. Helsinkiläinen arvostelu vetoaakin siihen selitellessään, miksi yleisö jää pois teatterista. Mutta maaseutukiertueilla tuotti vaikeuksia sekin, että ensimmäinen innostus teatteria ja sen esityksiä kohtaan oli jo ennättänyt jonkin verran jäähtyä.

Kun Ida Aalberg kotiutui ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, oli Suomalainen teatteri Turussa ja varsin vaikeissa oloissa. Vilho ei ollut kestänyt matkavaikeuksia ja oli sairaana, paljon lupaava Kaarola Avellan oli opintomatkalla. Teatterissa vallitsi ohjelmiston puute, joka sai Bergbomit kiirehtämään Ida Aalbergin paluuta. »Kylän heittiön» menestys ei ollut ennättänyt unohtua, ja Marie Seebachin nimellä voi tehdä reklaamia.

Kun Ida Aalberg esiintyi Luisena »Kavaluudessa ja rakkaudessa», kirjoitti Emil Nervander »Åbo Postenissa»:

»Illan mielenkiinto luonnollisesti kohdistui enimmän nuoreen, äsken kotimaahan palanneeseen näyttelijättäreen neiti Aalbergiin, joka on opiskellut Saksan erinomaisen ja suurenmoisen taiteilijattaren rouva Niemann-Seebachin luona ja nyt kokeili Luise Millerin vaativassa osassa. Heti neiti Aalbergin näyttäytyessä häntä tervehdittiin erittäin sydämellisillä kättentaputuksilla, jotka auttoivat nuorta taiteilijaa unhottamaan alussa häntä varmaan vaivaavan pelkonsa. Hän huomasi esiintyvänsä suopealle yleisölle ja sai rohkeutta nopeasti kehittää vaikuttavan osan mielenkiintoista tulkintaa. Rakastettavalla ja rikaslahjaisella taiteilijalla on ollut nerokas esikuva, joka on opettanut häntä katsomaan syvästi ja voimakkaasti runouden lymypaikkoihin ja samalla avannut hänen silmänsä sille, mikä on kaunista ja, jos niin voimme sanoa, rehellistä näyttämöllisessä plastiikassa. Meidän pienellä, yleensä jonkin verran realistisella näyttämöllämme tuntui esitys ehkä hiukan suurelliselta yleisöstä, joka ei oikein tunne ulkomaan suuria näyttämöitä, ja ehkäpä moni hiljaisuudessa tuumi, että »kaikki, mikä kiilsi, ei ollut kultaa», koska esitys niin oleellisesti erosi siitä, mihin olemme tottuneet nähdessämme nuoria, miellyttäviä ruotsalaisia näyttelijättäriä, jotka ovat täällä esiintyneet, mutta joilta useimmiten on puuttunut melkeinpä kaikki kouluutus ja jotka ovat saaneet ottaa ohjaajakseen vain synnynnäisen vaiston siitä, mikä näyttämöllä on kaunista. Se vaisto on ruotsalaisilla verrattomasti suurempi kuin suomalaisilla. Mitä salongissa lieneekin ajateltu, niin kokonaisuudessaan osan syvä, kaunis ja vaikuttava tulkinta tehosi ja suosiota osoitettiin vilkkaasti ja vilpittömästi. Elämme siinä iloisessa uskossa, ettei tätä tarvitse katua, sillä jos kohta kulta, joka kiilsi, ei vielä ollut täysin sulanut, oli se kuitenkin oikeata kultaa, jota Suomen näyttämötaiteella ei ole liikoja. Antaapa ajan kulua, niin suomalainen puhenäyttämö saa neiti Aalbergista taiteilijan, joka on sille kunniaksi, jos hän pitää, mitä on luvannut. Suuresta ja lämpimästä mielenkiinnosta, jolla rouva Niemann-Seebach niin oleellisesti on edistänyt nuoren, vaatimattoman suomalaisen oppilaansa kehitystä, esitämme kaikkien kotimaisen näyttämön ystävien puolesta kunnioittavan kiitoksen. Jos oppilas joskus täysin itsenäisesti voi toteuttaa suuren mestarinsa opetuksen, on meille suomalaisille kaksin verroin rakasta äärimmäisenä pohjoisessa olevaan taidelaitokseemme yhdistää Marie Seebachin muisto.» — – –

»Sanomia Turusta» kirjoitti:

»Neiti Aalberg, joka nyt näytti, mitä hän oli taiteessaan edistynyt, sai vastaanottaa yleisön sulimmat mieltymyksenosoitteet. Kenties ilmaantui hänen näyttämisessään silloin tällöin ulkomaalaisuutta, mutta se kyllä haihtuu kylmässä Pohjolassa.» — – –

»Åbo Underrättelser» sanoi:

»Suomalainen seurue esitti eilen Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» draaman useissa kohdin odottamattoman hyvällä menestyksellä. Neiti Aalbergia, joka esitti Luisen vaikean osan, tervehdittiin riemulla heti kun hän ulkomaamatkansa jälkeen ensi kerran näyttäytyi ja palkittiin häntä inspiroidusta näyttelemisestään melkeinpä hurjin suosionosoituksin. Saksalaisen teatterin vaikutus ilmeni selvästi hänen käyttämistään suurista eleistä ja siitä, että hän useissa kohtauksissa painotti liian terävästi. Mutta kun tämä kaikki »asettuu» ja muuttuu liiallisesta taiteesta luonnoksi, silloin neiti Aalberg tuntuvasti kohottaa suomalaista näyttämöä ja tulee, mitä hän jo nyt onkin, sen koristukseksi.» — – –

Ulkomaalaiseen vaikutukseen nähden siis kaikki arvostelijat olivat yksimielisiä. Saavutettu tunnustus oli tunnustusta, jota annetaan oppilaalle. Arvostelijat eivät yksityiskohtaisesti olleet kyenneet määrittelemään ulkomaalaisen vaikutuksen luonnetta, Emil Nervanderinkin selostus oli siinä suhteessa kovin vähän antava, se on hyvästä tyylistään huolimatta teatteriharrastelijan ylimalkainen kyhäys. »Åbo Underrättelserin» puhe liioitellusta elekielestä ja liian voimakkaasta painotuksesta sensijaan tuntuu hyvin todennäköiseltä: nuoruus vie liioitteluun ja saksalainen tähtikoulutus oli sekin omansa johtamaan siihen.

Oskari Vilho on Bergbomille kirjoittanut vaikutelmistaan:

»Sinä kysyt, kuinka nti Aalberg on edistynyt? Siihen saatan suurella mielihyvällä vastata: paljon, hyvin paljon. Hän on kerrassaan kohonnut taiteilijaksi. Tosin on hän tuonut rikkaruohojakin vähän mukanaan, mutta näillä ei näy olevan niin syvät juuret, ettei hän omalla työllään voi helposti niistä päästä. Esim. tuo saksalainen tapa maalata sanoilla ei oikein soveltune suomenkieleen, joka on niin ääntiörikas ja pitkäsanainen. Muun muassa Aalberg nielee, tai oikeammin vivahduttamisen kautta hävittää sanojen päätteet, etenkin pitemmissä sanoissa. Vaan tuosta hän kyllä pääsee. Summa se, hän on edistynyt, ja tästä lähin hän ei enää lue rooliansa, hän tutkii sitä. Sen huomasin selvästi Laurastaan Maantien varrella.»

Vilhon arviointi oli sekä epämääräinen että epäselvä. Mitä hän oli käsittänyt »sanoilla maalaamisella»? Todennäköisesti Ida Aalbergin äänellistä moduloimiskykyä, joka oli Seebachin koulun tulos. Lausuntataito epäilemättä oli suomalaisen teatterin useimmilla jäsenillä sangen alkeellisella kannalla, ja Ida Aalbergin ulkomailta tuomat voimakkaat korostukset ja detaljeerattu lausunta hämmästyttivät yksin Vilhoakin, vaikka tämä oli Parisissa nähnyt semmoisenkin tekniikan mestarin kuin Coquelinin. Sanojen nielemistä ei voi selittää »sanoilla maalaamisesta» johtuvaksi, ja turkulainen lehti totesikin »Maantien varrella» esityksen johdosta:

»Neiti Aalberg esitti Lauran osan kevyesti ja miellyttävästi. Se, että hän sanoo sanat selvästi, on kiitettävää, ja toivottavasti kykenee jonkun verran avaamaan korvat muutamilta teatterin nuorimmista jäsenistä, joilla on väsyttävä tapa puhua niin nopeasti, että useinkaan ei oikein voi käsittää, mitä näyttämöllä esiintyvä herrasväki tarkoittaa.»

Marie Seebachin koulun vaikutusta saattoi lukea yksin Ida Aalbergin entisistäkin osista. Hänen heikkoudekseen mainittiin liialliset affektit. »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta »Åbo Underrättelser» kirjoitti:

»Hän esitti useat kohdat erinomaisesti, mutta vielä useammat suurella saksalaisella paatoksella, joka paikoittain oli aivan sopimaton tilanteeseen.»

Helsingissäkään, jossa teatteri aloitti näytäntönsä maaliskuun alussa 1879, ei Luise Miller »Kavaluudessa ja rakkaudessa» koitunut Ida Aalbergille ehdottomaksi menestykseksi.

»Uusi Suometar» kirjoitti:

»Neiti Aalbergin Luise Miller on sangen huolellisesti harjoitettu saksalaisen mallin mukaan, eikä tämä malli huono olekaan. Varsinkin on kiitettävää, että neiti Aalberg lausui hyvin selvästi. Tuo saksalainen tapa säännöllisesti koroittaa ja alentaa ääntä kävi kuitenkin mielestämme yksitoikkoiseksi ajan pitkään, niinkuin myös noiden 'ah'-huutojen paljous.[11] Että neiti Aalberg on edistynyt osoitti hän varsinkin muutamissa kohtauksissa, joista mainittakoon vangitsemisen kohtaus ja myrkyttämisen. Ladyn luona paisui hänen pathoksensa liiaksi. Ylimalkain olisi yksinkertaisempi käsitys saksalaisesta porvaristytöstä meidän mielestämme oikeampi; mutta neiti A. toimitti osansa johdonmukaisesti niinkuin hän oli sen käsittänyt.»

Helsingin ruotsinkieliset sanomalehdet osoittivat kevätkaudella 1879 Ida Aalbergille suopeuttaan. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» piti häntä etevänä ja »jo nyt aika kehittyneenä näyttelijänä, johon ohjelmisto tulevaisuudessa pääasiallisesti tulee nojautumaan. – – Se, joka näki nti Aalbergin »Kuningas Renén tyttäressä», yhtyy kyllä tähän. Hänen näyttelemisessään oli kohtuutta ja älyä, lämpöä ja naivisuutta.» — – – Mutta »Uusi Suometar» oli koko kevätkauden 1879 melkeinpä sotakannalla; jos lehti antoikin joskus tunnustusta, niin se tuli siinä muodossa, ettei vastaanottaja voinut siitä iloita. Voi olla oikein, kun lehti oli kirjoittanut »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta m.m.:

»Liian usein osoittaa neiti Aalberg hämmästystä ja muita sentapaisia liikutuksia, joita ammoittamalla ilmoitetaan.»

Mutta jos lehti kiitti, tuli kiitos esim. seuraavassa vähän ilahduttavassa muodossa:

(»Onhan pappa sen sallinut») »Neiti Stenberg saavutti suuressa määrässä yleisön mieltymystä Aurora Rosenvingen osassa. Neiti Aalbergin hieno ja onnistunut näytteleminen olisi ansainnut suurempaa huomiota kuin se näytti herättäneen», tai (»Korttiin katsojan») johdosta:

»Erinomaisen hyvin näytteli neiti Aalberg varsinkin viimeisessä näytöksessä.»

Jos tutkii »Uuden Suomettaren» arvosteluissa ilmestyviä reservatsioneja tältä ajalta, alkaa helposti uskoa Ida Aalbergin väitteeseen, että lehden arvostelija ajoi persoonallisia pyyteitä. Viimeksimainitussa, parhaassa, arvostelussakin oli pukinsorkka. Helsingin ruotsalaiset lehdet löysivät paljon kiitettävää Ida Aalbergin näyttelemisessä keväällä 1879, »Uusi Suometar» teki kerta kerralta jonkin ikävän »huomautuksen». Nuoren näyttelijän suurin voitto, »Jane Eyre», sai »Uudessa Suomettaressa» sangen ilkeän vastaanoton keväällä 1879. Kun »Hufvudstadsbladet» selitti hänen päivä päivältä edistyvän ja lähenevän suuren näyttelijän päämaalia ja »Helsingfors Dagblad» totesi menestyksen ja »Morgonbladet» kirjoitti m.m.:

»Myöhemmissäkin näytöksissä nti Aalbergin esitys oli niin tosi ja draamallinen, ettemme voi muuta kuin onnitella näyttämöä, johon hän on kiinnitetty, ja me ennustamme nuorelle näyttelijättärelle todella korkeaa taiteellisuutta, sillä lahjojensa ja opintojensa kautta on hän siihen oikeutettu —», niin »Uusi Suometar» kirjoitti vasta näytäntökauden loputtua:

»Näytäntökauden lopetti eilen Birch-Pfeifferin teeskennelty näytelmä »Jane Eyre», mikä on saavuttanut paljon suosiota sekä yleisön että arvostelijain puolelta, jotka tietysti ovat sentään muistelleet sen heikkojakin puolia.» — — — Ida Aalbergista, nimiosan esittäjästä, ei mitään.

Kun osa Suomalaisen teatterin näyttelijöitä kesällä 1879 vieraili Viipurissa, Ida Aalberg mukana, sai tämä kaupungin ruotsinkielisessä lehdessä arvostelun, joka osoitti, että hän yhtäkkiä alkoi vapautua oppilasmaisuudesta ja vaikuttaa yleisöön. »Viborgs Tidning» kertoi »Jane Eyrestä»:

»Myönnämme, että uteliaisuuden vallassa odotimme eilistä »Jane Eyre» esitystä. Olimme uteliaita neiti Aalbergin vuoksi, jolla oli pääosa, joka, olematta millään tavoin yhtenäinen ja tosi draamallinen luoma, esittäjältään vaatii suuria voimia. Meillä ei aikaisemmin ole ollut tilaisuutta tutustua neiti Aalbergin kykyyn, mutta esirippu ei vielä ollut laskeutunut ensimmäisen näytöksen jälkeen, kun jo olimme päässeet varmuuteen, että Suomalainen draamallinen näyttämö oli nuoresta näyttelijästä saanut todellisen taiteilijan, jolle arvostelu kunnioittaen kumartaa. Yksi ainoa esiintyminen oli tarpeeksi muuttaakseen uteliaisuutemme mitä lämpimimmäksi mielenkiinnoksi.

Erittäin miellyttävän ulkomuodon ohella on neiti Aalbergilla hyvin kaunis ja sympaattinen ääni, ilmeikäs mimiikki ja muuten näyttelemisessään eloa ja lämpöä, joiden ominaisuuksien vuoksi seuraa jakautumattomalla mielenkiinnolla nuorta taiteilijaa osan kaikissa vaiheissa. Hänen näyttelemisensä todistaa hänen harjoittaneen vakavia ja hyviä opintoja, se on läpeensä todellista ja draamallista, suloista ja hyvin harkittua yksityiskohdissaan. Enimmän ehkä miellytti meitä hänen esiintymisensä prologissa, jossa laiminlyöty ja luonnottomasti kohdeltu lapsi koettaa hakea lohtua tiedon aarteista ja paiskaa epätoivoissaan totuuden sanoja sen ympäristön silmille, joka säälimättömästi on häntä polkenut. Tässä neiti Aalberg osoittaa koko näyttelemisensä hienouden ja kauniin kykynsä viehättävällä tavalla. Se on jotakin sellaista, mitä pitää nähdä, sillä sitä on mahdotonta kuvailla. Mutta hänen esityksestään muissakin kohtauksissa on meillä vain kiitoksen sanoja, niin, me tunnustamme, että niiden huomattavien taiteilijain joukosta, joiden olemme nähneet esittävän »Jane Eyreä», tuskin ketään voidaan verrata häneen.»

Eräs Ida Aalbergin myöhempiä rakkaita ystäviä on sanonut, että hän Huusniemen näyttämöllä Viipurissa kuuli ensi kerran Ida Aalbergin äänen ja että se jo silloin vaikutti häneen vastustamattomalla viehätysvoimalla. Tämän myöhemmän ystävättären isä, kuullessaan tyttärensä jumaloivia sanoja nuoresta näyttelijättärestä, sanoi tutustuneensa tähän Helsingissä, missä Ida joskus teatterialansa alkuaikoina oli asunut Tukiaisen perheessä. Tytär pyysi silloin, että isä kutsuisi Ida Aalbergin lähellä Viipuria olevalle tilalleen, ja tämä pyyntö täytettiin. Ida Aalberg tuli, ajaen itse hevosta ja puettuna silkkipukuun. Hän oli käytöksessään niin luonteva, vilkas ja herttainen, että valloitti jokaisen sydämen. Hän puhui isän kanssa maanviljelyksestä samalla voittavalla mielenkiinnolla kuin tyttären kanssa tämän asioista. Leikittiin ja heitettiin kuperkeikkoja heinäladossa. Silkkipuku, vaikka olikin niin vahva, että »itsestään seisoi», ei kestänyt sitä menoa. Se kai olikin otettu mukaan siksi, ettei sen omistajalla ollut muuta oikein hyvää pukua.

V.

»NOORA» JA UNKARIN TRIUMFI.

Voimat kasvavat suurissa tehtävissä. Marie Seebach oli ensimmäisenä johtanut Ida Aalbergin suuriin osiin, ja keväällä 1879 tämä sai Suomalaisessa teatterissa koettaa voimiaan ja kasvoi ihmeellisen lyhyessä ajassa päätään pitemmäksi. On vaikeata määrätä, oliko Kaarlo Bergbomilla osuutta tämän kasvun jouduttajana. Valfrid Vasenius piti vähäistä myöhemmin »Valvojassa» Suomalaisen teatterin tyyliä realistisena. Bergbom ei erikoisemmin ollut kasvattanut sen näyttelijöitä, mutta mahdollista oli, että hän kritiikillään hiukan hälvensi Ida Aalbergin laulavaa saksalaista paatosta. Sanomalehtikritiikillä, joka merkitsi puutteita, on ollut oma osuutensa, sillä kukapa näyttelijä olisi kuuro sen sanoille. Ida Aalberg kirjoitti näihin aikoihin veljelleen, että hän kokoaa talteen jokaisen sanomalehtiarvostelun, missä hänestä puhutaan.

Näyttelijää ei voida kasvattaa yksistään kamarissa annetuilla lausuntatunneilla, jommoista Marie Seebachin opetus pääasiallisesti lienee ollut. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg esitti vakaumuksenaan, että näyttelijän on opittava ammattinsa näyttämöllä.

Ankaraa Viipurissa suoritettavaa työtä ei Ida Aalbergin hento ruumis kestänyt. Hän sai Suomalaisesta teatterista lomaa ja vietti alkusyksynkin 1879 kotonaan Leppäkoskella. Vasta lokakuussa hän saapui Helsinkiin ja sai kiitosta eräissä uusissa osissa, Vronina Anzengruberin »Valapatossa», Valpurina Oehlenschlägerin »Aksel ja Valpuri» draamassa ja Maryna Sheridanin »Parjauspesässä». Vielä häntä kiitettiin Björnsonin »Vastanaineissa» ja erikoisesti sanottiin hänen saavuttaneen yleisön mieltymystä ingénue-osasta Wilbrandin »Ensi lemmessä». Emil Nervander sanoi hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja rikkaudessa» alkuvuonna 1880, ettei hänen mielestään osaa voinut toivoa esitettävän »syvemmällä tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla eikä viehättävämmällä naisellisuudella». Ida Aalberg oli joitakin päiviä aikaisemmin esiintynyt Nervanderin kirjoittamassa jouluinteriöörissä »Pikku Suometar». Runebergin päivänä 1880 lausui näyttelijätär »Torpan tytön» ja hänen sanotaan olleen »sievän, iloisen ja vapaan» Juliana »En voi» kappaleessa.

Niin niukkoja kuin tämän aikakauden teatteriarvostelut ovatkin, niistä kuitenkin voi päättää — se on toisinaan sangen selvästi sanottu — että Ida Aalberg jo tähän aikaan oli tullut helsinkiläisen teatteriyleisön lemmikiksi. Kuitenkin hän vasta helmikuussa 1880 saavuttaa voiton, joka oli ratkaiseva ja vei hänet näyttämötaiteilijana monta porrasaskelmaa ylemmäksi.

Helmikuussa 1880 Ida Aalberg ensi kertaa joutui tekemisiin »Pohjan Velhon» Ibsenin kanssa, jolla myöhemmin tuli olemaan sangen merkittävä osa hänen elämässään.

Millainen oli Ida Aalbergin ensimmäinen Noora?

* * * * *

Emil Nervander kirjoitti »Morgonbladetissa» Suomalaisessa teatterissa 25/II 1880 olleen »Nooran» ensi-illan johdosta:

»Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto Suomalaiselle näyttämölle. Henrik Ibsenin »Nukkekoti» esitettiin lukuisalle intelligentille yleisölle, joka jännityksellä, toisinaan melkein hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen sydäntäkouristavia kohtauksia. Oli tultu teatteriin iloisilla toiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä tavalla suorittaisi Nooran osan. Kohtaus kohtaukselta katseltiin hänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kuin esirippu oli laskenut ensimmäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut syväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili arvokkaasti Euroopan ensiluokan näyttämöillä nähtyjen esitysten kanssa. Nooran roolilla nti Aalberg kieltämättä on astunut todellisen taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä loistavan voittonsa johdosta. Illan kuluessa nti Aalberg huudettiin kymmenen kertaa esiin —.»

Myöhemmin Nervander vielä palasi asiaan lopettaen arvostelunsa:

»Pitäen silmällä myöskin osan vaikeutta saattanee liioittelematta väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi, mitä ainoakaan naisnäyttämötaiteilija tähän mennessä Suomessa on saavuttanut.» —

»Uusi Suometar» kirjoitti sekin verraten laajasti, m.m.:

»Suomalaisessa teatterissa lienee sangen moni toissailtana viettänyt juhlaa; aniharva lienee sieltä kotiin palannut ajattelematta elämän totisimpia ja vakaisimpia kysymyksiä. — Neiti Ida Aalberg todisti tosi-taiteilijan tavalla paremmin kuin sanomalehtikirjoittajamme Ibsenin esiintuomien aatteiden todenperäisyyttä.» —

Myöskin kaupungin ruotsinmielisissä lehdissä oli ylistäviä kirjoituksia, mutta sanomalehtiarvosteluista ei saa varmaa kuvaa Ida Aalbergin ensimmäisestä Noora-tulkinnasta.

Goethen ja Ranskasta tulleiden vaikutteiden ohella lienee myöskin Schillerillä ollut oma osuutensa saksalaisen näyttämöllisen idealismin kehittymiseen. Hän vaikutti siihen itse draamoillaan, joiden onnistunut tulkinta kysyi kehitettyä puhetaitoa. Ibsenin pohjoismainen »naturalismi» kasvatti Saksassakin myöhemmin aivan uuden näyttelijäpolven, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan puheensa loistolla eikä liioin tyytynyt näyttelemisessään tapailemaan paljasta luonnonmukaisuutta. Sen edustajat yrittivät puhua hermoillaan: lihasten värähtelyt, sormien liikkeet, ruumiin asenteet, jopa eräillä niinkin harvinaiset ilmeet kuin punastuminen ja kalpeneminen, olivat hermonäyttelijän keinoja, joilla hän kykeni osoittamaan sellaista, mitä oli runoilijan sanojen takana. Ruumiin ja sen liikkeiden mykästä kielestä antoivat näinä aikoina Saksassa loistavia esimerkkejä kuuluisat italialaiset näyttelijät Rossi, Salvini ja Ristori, mutta vasta Ibsenin draamoissa uusi tyyli tuli viettämään voittojaan.

Ibsen ei ollut tarkka omien draamojensa esitykseen nähden. Näyttelijäammattia hän tuskin voi kunnioittaa, hänen piintynyt tunnuslauseensa »olla oma itsensä» sopi huonosti näyttelijöihin, joiden työssään tulee ryömiä milloin mihinkin kuoreen. Eräälle Nooran tulkitsijalle hän kuitenkin kerran oli antanut ylistävän tunnustuksensa: Marie Ramlolle, jonka hän sanoi suorastaan pelastaneen kappaleen Münchenissä. Ibsen sanoi: »Sellaista Nooraa ei ole missään muualla. Se, joka on hänet nähnyt, ymmärtää, mitä minä Noorallani tarkoitan.» Kerrotaan, että Marie Ramlo ei tehnyt osasta mitään paraatiroolia ja että hän Nooraa tulkitessaan oli mahdollisimman kaukana sankarityylistä.

Kaarlo Bergbomin osuudesta Ida Aalbergin menestykseen ei ole varmaa tietoa, mutta luultavaa on, että hän kahdenkeskisessä keskustelussa — hänellä oli semmoinen hieno tapa — on neuvonut nuorta näyttelijätärtä, joka sangen puutteellisen älyllisen kouluutuksensa vuoksi ei uskaltanut luottaa omaan ymmärrykseensä. Jos Bergbom oli neuvonut Noorassa Ida Aalbergia, oli tämä ainakin tällä kertaa voinut palkita neuvot neuvoilla. Helsinkiläinen arvostelu totesi, että kappale oli näytelty Suomalaisessa teatterissa samassa asussa kuin Kristianiassakin. Norjan pääkaupunkiin oli vähäistä ennen muuttanut entisen Suomalaisen oopperan jäsen Alma Vikström, joka oli kirjeenvaihdossa Ida Aalbergin kanssa. Alma Vikström lähetti Ida Aalbergille tarkan kuvauksen norjalaisesta näyttämöasetuksesta. Bergbom sai luultavasti Ida Aalbergin välityksellä luoda silmäyksen piirustuksiin, jotka kuvasivat esitystä Kristianiassa. Ida Aalbergille ystävätär antoi neuvoja rouvien Hvasserin ja Juelin Noora-luomien nojalla. »Vielä kerran, Ida», hän kirjoitti, »älä missään tapauksessa tee häntä sentimentaaliksi, älä hetkeksikään, älä edes eron hetkellä. — Kysyt kirjeessäsi, esiintyikö hän ensimmäisessä näytöksessä rakastettavana, iloisena, leikkivänä vaimona, aivan niin, rakas Ida! Samoin olet aivan oikein ymmärtänyt toisen näytöksen, anna sen kohota niin, että tanssi on huippukohtana. Muistan kirjoittaneeni Sinulle viimeisestä repliikistä toisessa näytöksessä — tee se niinkuin minä sinulle sanoin — ja kolmannessa näytöksessä kylmä ja rauhallinen ja ikäänkuin väsynyt elämään, kun Helmer häntä hyväilee, kiusaa se häntä. Toisessa näytöksessä rouva Juel oli niin mestarillinen, etten ole milloinkaan voinut uneksia mistään niin mestarillisesta» (Seurasi kuvaus toisen näytöksen yksityiskohdista.)

Ibsenin »naturalismi» oli vain näennäistä naturalismia. Noora on ihannoitu nainen, hän on sankaritar, ja yksinkertaisuus ja hillintä eivät ole ainoat ja tuskin edes määräävät Noora-tulkinnan ansiot. Noorahan on siinä määrin ihanteellinen naiskuva, että August Strindberg sai sen johdosta raivokohtauksia. Todennäköisesti Ida Aalbergin ensimmäisen Nooran suurin ansio on ollut siinä, että hän nuoruudellaan ja viehkeydellään osasi valaa ihanteellisuuden verhon koko luoman yli. Että hänellä tuskin on ollut varsinaista Ibsen-näyttelijän tyyliä, voi päättää Frithiof Peranderin Ida Aalbergille myönnetyn lahjanäytännön jälkeen pitämästä puheesta. Pitkässä puheessaan Perander sanoi m.m.:

»Neiti Ida Aalberg! Yleisö on jo illan kuluessa, niinkuin usein muulloin, osoittanut Teille harrasta suosiota, sydämen pohjasta lähtenyttä kunnioitusta. Kukkasista näyttämö oli kadota näkyvistämme. Oli niinkuin olisi siihen, missä näyttämö oli ollut, noussut kukkainen keto, jossa Te olitte kukkien kultainen kuningatar. Tätä yleisön kunnioituksen osoitusta sallittakoon minun muutamalla sanalla jatkaa. – – – Luonteitten kuvauksessa muistuu Ibsenissä usein mieleemme Norjan mahtava luonto, jossa niin sanoakseni kaksi kappaletta, kaksi ainesta etupäässä vetävät puoleensa huomiomme, nuo jalot, maahan tunkeutuvat meren vuonot ja nuo jyrkät vuorikalliot, joihin edelliset väkevästi kiertyvät. Se, mikä Ibsenin teoksissa jalonlaiseksi kuvataan, näyttää saaneen viritystä jommastakummasta näistä. Toisessa niissä on niin sanoakseni vaimon, toisessa miehen luonne. Merellä on tavallansa vaimon luonne. Meri on notkea, norja, antautuva, hempeä, hienohelmainen, vaihtelevainen; huikentelevaisen vesikalvon alla on syvyys, jota kauhulla ajattelemme. Tänlaiseksi on runoilija tarkoittanut Noorankin luonteen. Te annoitte hänestä täydellisen, nerollisen, ihmeen hyvästi sattuvan kuvan. Te saitte näyttämölle luonnon ja elämän omat voimat. Teidän näytellessänne, Teidän kuvatessanne tuon luonteen vaiheita oli väliin kuin olisimme nähneet Norjan meren vuonon myrskyisenä ärjyvän kauheasti, peloittavasti kaikille tuon luonteen vaiheille, kaikille sen monipuolisille mutkille kykenitte Te antamaan muotoa ja väritystä, joka meissä on herättänyt ihmetystä. Korkea, solakka raita, joka on kasvanut Suomen sinisen salmen huostassa, joka meillä on nähnyt Vellamon valtaa, älynnyt noitten »sisarusten sotkotarten», noitten »rannan ruokoisten kälysten» viehättävää elämää, tämä korkea solakka raitamme osasi käsittää Norjan meren vuononkin luonteen, osasi näyttämöllä kuvata Nooran luonteen niin taitavasti, niin todellisesti, niin liikuttavasti» — — — j.n.e.

Peranderin puheen johdosta uskaltanee päätellä, että Ida Aalberg ensimmäisessä Noora-tulkinnassaan käytti kyllä saksalaisen deklamoivan koulun keinoja sopivalla tavalla miedonnettuina.

* * * * *

Ida Aalberg oli Saksasta lähtiessään Marie Seebachille luvannut pian palata. Kuitenkin hän vasta toukokuussa 1880 saattoi lähteä uudelle ulkomaamatkalle. Hän oli nyt toisin varustettu kuin 1878. Hän oli kokeneempi ja kehittyneempi kuin silloin, hän ainakin tuli toimeen Saksan kielessä, ja matkarahoja hänellä oli yllin kyllin. Senaatti oli myöntänyt hänelle 2000 markkaa, Pietarista hän oli saanut 1000 markkaa ja lahjanäytännöstä oli kertynyt 1500 markkaa. Koko tuon summan, 4500 markkaa, Ida Aalberg oli keväällä antanut ystävälleen Maria Grapelle, joka huolehti hänen rahoittamisestaan.

Ida Aalberg matkusti Saksaan, matkatovereinaan unkarilainen tohtori
Szinnyei ja tämän nuori suomalainen rouva.

Dresdenissä jatkoi hän osien tutkimista Marie Seebachin luona.
Kirjeessään Bergbomille tämä mainitsi tutkittavina olevina osina Jeanne
D’Arcin »Orleansin neitsyessä», Julian »Romeossa ja Juliassa» ja
Gretchenin »Faustissa», kaikki suuria tragediatehtäviä ja osia, joita
Ida Aalberg myöhemmin Suomessa näytteli.

Tällä matkallaan Ida Aalberg on pitänyt päiväkirjaa teatteriesityksistä, joita sai nähdä. Ruotsin-, suomen- ja saksankielillä hän on merkinnyt vaikutelmansa vihkoon, josta voi päättää, että hän on nähnyt ainakin 55 eri kappaletta saksalaisessa teatterissa. Hänen muistiinpanoistaan havaitsee, että hän oli istunut teatterissa tarkkaavana kuin koulussa. Ensimmäiset kirjoitelmat koskevat vaikutelmia Dresdenissä nähdyistä kappaleista. Hänen kritiikkinsä luonteesta on syytä antaa eräitä näytteitä:

1) Orleansin neitsyt (ruotsiksi kirjoitettu).

»Ellmenreich näytteli Johannan hyvin kauniisti, mutta melkein liian pehmeästi, liian naisellisesti; sankaritar tuli liian vähän näkyviin. Muuten osa on mahdollisimman vaikea, koska pitkin matkaa tarvitaan voimakasta deklamatsionia, joka vaatii suunnatonta äänen voimaa ja väsyttää yleisöä yksitoikkoisuudellaan. Senvuoksi rooli pitää jakaa niin moneen osaan kuin voi karakteerista luopumatta. Ensiksi yksinkertainen, vaatimaton lapsellinen paimentyttö, toiseksi, kun inspiratsioni valtaa hänet — tämä vaihe täytyy tehdä niin selväksi kuin mahdollista, niin että yleisö heti sen ymmärtää — voi esityksessä käyttää vain silmien ja kasvojen ilmeitä, ruumis ja jäsenet jäykistyvät, katse suuntautuu kohti taivasta, puheen aikana pitää silmistä näkyä uneksivan ilmeen, hän ei puhu nopeasti, ei kuin ulkomuistista, vaan hitaasti ja toisinaan keskeytellen, riippuen siitä, mitä hän hengessään näkee. Sitten kolmanneksi sotainen sankaritar, niinpiankuin hän on saanut kypäränsä ja haarniskansa hän on vain sankari, kylmä ja peloittava taistelutanterella, mutta taistelusta Lionelin kanssa täytyy näkyä, että hän saa voimaa korkeudesta, hänelle hän on kylmä ja vihainen aina siihen asti kunnes on katsonut häntä silmiin, silloin hän salaman tavoin tuntee maallisen intohimon sydämessään ja muuttuu heikoksi, hänellä ei ole voimaa tehdä Lionelille pahaa eikä tappaa tätä, siitä hetkestä, jolloin rakkaus on herännyt hänen rinnassaan hän tulee naiseksi, jonkinlainen kaipaava surumielisyys levittää sympaattisen hohteensa hänen ylitseen tämä hänen taistelunsa oman sydämensä tunteita vastaan, kärsivä nainen, on neljäs jakso, — mutta sitten vankilassa hän on voittanut heikkoutensa ja hän vahvistuu aina enemmän kuullessaan oman kansansa sotamarssin säveleitten tunkeutuvan sinne, sillä hän on uudelleen sankaritar, rukous tässä kohtauksessa on vaikeinta koko kappaleessa, se vaatii suurinta äänen voimaa ja syvintä tunnetta, suurinta hätää. Kuolinkohtauksessa hän on täysin kirkastunut, hän kuolee lippuineen rauhallisena ja tyytyväisenä taivaallisen hymyn valaistessa hänen kasvojaan. —»

7) Hellät sukulaiset kappaleesta on ruotsinkielinen dresdeniläisen ja suomalaisen esityksen vertailu; se loppuu: »Ainoastaan Thusneldasta ei nti Bormann voinut antaa tyydyttävää kuvaa, hän esitti sen ehkä enemmän keskustelusävyssä, mutta minä näyttelin naisellisemmin ja suuremmalla tunteella.»

9) Noita. Fittgernin kirjoittama näytelmä.

(Ruotsiksi): »Vaikkapa ottaa huomioon, että toiminta tapahtuu 30-vuotisen sodan ajalla ja että uskonnollisuuteen silloin sekaantui fanatismia, niin katsojan uskonnollisia tunteita loukataan varsinkin neljännessä näytöksessä, jossa hän seisoo ja kieltää Jumalan raamattu kädessään ja munkit seisovat hänen ympärillään ja laulavat rukousvirttä. Muuten kappaleessa on draamallista vaikuttavaisuutta, joka sentään viimeisessä näytöksessä heikkenee; kaikki loppuu odottamattomalla tavalla.

11) Nimetön kirjeenvaihto. Fuchs-Nordhoffin kirjoittama huvinäytelmä. (Ruotsiksi):

»Ensimmäistä kertaa pitkistä ajoista sain nähdä Ellmenreichin keskustelukappaleessa. Mikä suuri erotus puhetavassa suurten klassillisten tragediain ja tavallisten huvinäytelmäin välillä; edellisissä pitää enemmän deklameerata, mutta siinä pitää kuitenkin olla totuutta ja luontoa, täytyy kysyä itseltään: »kuinkahan minä tavallisessa elämässä sanoisin tuon lauseen», ja sitten kuunnella, miltä se kuuluu ja vaihtaa ääntä, niin ettei enää puhu samalla konversatsioniäänellä, se on hyvä ja huomioon otettava sääntö, täytyy puhua leveästi, antaa äänen tulla leveänä ja voimakkaana kuuluviin, keskustelusävy katoaa, kun tällöin on pakko puhua hitaasti, silloin voi ja saa hakea kaikkea kaunista ja sointuvaa kielestä hurmatakseen sillä yhtä hyvin kuin äänelläkin, esim. Ellmenreich nyt, hän puhui aivan luonnollisesti ja hyvin matalalla äänellä ja tavalliseen tapaan, mutta hän otti tarkasti varteen »pilkut» ja »pisteet», jos oli kysymys jostain tärkeästä lauseesta tai tärkeästä sanasta, niin hän sanoi sen vähän hitaammin, mutta aivan hiljaa ja totisesti ja luonnollisesti. —»

12) Medea. Grillparzerin kirjoittama murhenäytelmä. (Suomeksi):

»Ziegler, Jasonin vaimona oli mainio! Hän oli seisoessaan ja istuessaan sekä puhuessaan kuin liikunnoissaan 'klassisk skön' [klassillisen kaunis]. Medea on voimallinen passioneerattu nainen; naisellisuus ja heikkous puuttuu häneltä kokonaan, hänen oma miehensä kammoksuu häntä, hänen omat lapsensa pakenevat äitiään, sillä senlainen luonto kuin Medealla on, se on niin vihassa kuin rakkaudessa, niin ilossa kuin surussa suurellisen hirveä, hänen deklamationissaan ei saa löytyä vienoja naisellisia säveleitä, ei, kaikissa hänen eri äänissään täytyy tuo sisäinen tuli ja mahtavuus tulla esiin. Sillä sentähden tuntee Jason ensi silmäyksessä itsensä vangituksi Kreusan suloudesta ja lempeydestä, hän näkee hänen vienossa naisellisessa persoonassa kaiken sen jota hän omassa vaimossaan turhaan etsii ja ikävöi. Toki, Zieglerin näytäntötapa niin nerokas ja läpiajateltu kuin se todella on, — on niin taiteellinen että luonnollisuus ja tunne melkein kokonaan puuttuu. Huomaa varsin selvästi että hän usein voi poistua karaktäristä ja runoilijan ajatuksesta, voidakseen esiinluoda, jonkun liikunnon jonka hän tahtoi että herättäisi effektin, e:m:s: Medeassa, kuin hän polvillaan laahaa itseään rukoillen lapsiaan tulemaan luokseen, niin hän tekee sen mainiosti, vaan se ei ole Medean luonne, kuitenkin tahdon muistaa sen scenin [onko tässä alkulähde Ida Aalbergin kuuluisaan polvillaankulkemiseen Kirstinä »Elinan surmassa»?], hän toi esiin vastakohdat, ensin niin lempeän rukoilevaisesti, niin sydämellisen vienosti, — ja sitten — kuin ne käänsivät itsensä pois, kuinka sormet hänen ojennetussa kädessään vetäytyivät koukkuun, hänen huulensa ja koko leukansa pidentyi ulospäin kasvoista ja silmät vetäytyivät synkkiin hirvittäviin ryppyihin, ja hän samassa minuutissa kavahti ylös ja muuttui taasen tuoksi hirvittäväksi naiseksi. Ja muista myös se kohta, jossa hän ensi kerran huomaa että Jason'in ja Kreusan välillä on olemassa joku suhde, kuinka hän ensin synkkänä ja epäilevänä kääntää silmänsä (pää liikahtamaton) toisesta toiseen kuinka hänen kasvonsa vähitellen selkeä ja hänen huulillensa hyytyi tuo ainoa pieni ah! ikäänkuin tahtoisi hän sillä sanoa »vai niin, vai niin se on», vaan se oli mainiosti sanottu. Muista myöskin se paikka jossa hän menee Jason'in luokse ja pitää hänestä kiini ja puhuu aivan hiljaa melkein kuiskaillen vaan se näkyi mikä tuli, viha ja rakkaus paloi hänen sisällään jonka hän niin tahtoi tukahuttaa. — Hänen pukunsa, punainen hame ja musta kappa olivat kauniit ja pukivat hyvästi. Muista hänen tapaansa käyttää kappaansa eli manteliaansa.

13) Judith. Hebbelin kirjoittama tragedia. (Suomeksi):

»Ylipäänsä täytyy Ziegler'ille antaa se arvo että hän aina pukeutumisessaan hyvin tarkkaan seurasi aikakautta, niin myöskin nyt vaikka se hisupuku oli niin ruma, se ei ollut mikään hyvä rolli hänen repertoaarillaan, minä en ollut tyytyväinen. Vaan Porth tuona julmana raakana ja 'sinliga' [aistillisena] Holofernuksena oli ilettävää vaan todellinen, se hetki jolloin hän viinistä oli joutunut vähän kuumaksi ja tuo ihana nainen hänen vieressään saattoi hänet aivan hurmoksiin ja silloin hänen silmänsä, kun hän häntä katseli ja hän kädellään aivan löysästi meni hänen päänsä ja käsivartensa ja haltijansa ylitse oli niin ilettävä ettei tahtonut voida sitä katsella.»

* * * * *