LUMOTTU MAA

Kertomus nuorisolle

Kirj.

ILMARI TULIMAA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.

I

Sisarukset Aino ja Reino viettivät vuonna 1918 kesää eräässä Keski-Suomen kylässä. Sinä kesänä ei riittänyt monesta talosta ruoka-aineita edes vanhoillekaan saatikka sitten muille kesävieraille, ja siksi nuoret lähtivät noin peninkulman päässä sijaitsevaan metsätorppaan ostamaan leipää ja voita.

Reinon selässä oli melkein tyhjä reppu, sillä ne muutamat pienet kirjavihkoset, jotka he aikoivat jättää tulijaisiksi torpan väelle, eivät pussia pullistuttaneet.

Reippaasti ja iloisin mielin kulkivat sisarukset, joiden päätä kaunisti edellisenä keväänä saatu valkolakki. Kaitainen metsäpolku vei ensin läpi petäjikön ja laskeutui sitten koivuja ja haapoja kasvavaan laaksoon. Sielläkös räkättirastaat pitivät ilvettään! Laakson pohjassa solisi pieni puro, joka uoman äyräistä päättäen kevättulvien aikana oli hyvinkin vuolas. Siltana johti puron yli pyöreä, kuorittu haapa, jota myöten Reino ensin kulki toiselle puolelle, jääden sitten katsomaan, miten sisko suoriutui. Hyvin hän pääsikin, niinkuin voimistelussa harjaantuneen tytön tulikin.

Vähitellen maa alkoi kohota. Polku johti leveän Kalliovaaran yli. Koivut loppuivat. Kuuset ja solakat petäjät olivat mäenrinteen kasvatteja. Ylhäällä kalliolla kasvoi kuitenkin ainoastaan jokunen yksinäinen honka, joka mahtavilla juurillaan syleili kalliopaasia välttääkseen myrskyn runtelemien sisartensa kovan kohtalon. Moni uljas honka oli saanut tuntea tyvellään purevan sahankin ja päässyt matkailemaan kauas syntymäsijoiltaan — luomakunnan herroja palvelemaan. Lähellä kallionlaen pohjoista reunaa yhtyi tiehen toinen idästäpäin tuleva polku, ja siinä sisarukset pysähtyivät ja loivat odottavat katseensa polun suuntaan. Reino vilkaisi kelloaan ja virkkoi: — Saavuimme neljännestuntia liian aikaisin. Yhdeksitoistahan Ruthin piti täällä meihin yhtyä.

— Pianhan aika kuluu tässä odottaessa, sanoi Aino.

He istuutuivat kivelle ja puhelivat niitä näitä, Reinon luodessa tämän tästä silmänsä suunnalle, josta odotetun piti tulla.

— Pidätkö sinä paljon Ruthista? kysyi Aino hymyillen veljeltään.

— Kukapa ei voisi olla hänestä pitämättä, vastasi veli vältellen.

— Mutta pidätkö enemmän kuin muista tytöistä, enemmän kuin — minusta? tutki Aino.

— Soisitko sinä, että minä pitäisin hänestä enemmän kuin omasta rakkaasta sisarestani; sanoi Reino katsoen hellästi sisareensa.

— Sinä et halua vastata suoraan, mutta ei ole tarviskaan. Tiedänhän minä muutenkin, että Ruth Rautamo on sinusta maailman paras ja kaunein tyttö. Ja hänkin pitää — niin pitää — pitää —, — sinä toivot nyt kovin hartaasti, että sanoisin: sinusta, mutta jätänpä sanomatta. Saat ottaa siitä itse selvän.

Reino loi taas silmänsä itää kohden, mutta kun sieltä ei odotettua näkynyt, kohotti hän katseensa taivaalle, jossa mustia pilviä kohosi esiin. Näytti tulevan oikein valtava ukkossade. Pian näkyi salamain leimahduksia ja kuului etäistä jyrinää.

Vuoren pohjoinen sivu oli jotenkin jyrkkä, mutta siellä kasvoi tiheätä kuusikkoa. Sinne kuusikon turviin riensivät nuoret juoksujalkaa. Paksut, synkät pilvet olivatkin jo aivan heidän yläpuolellansa, ja kohta alkoi putoilla suuria pisaroita.

— Katsos, Aino, tuonne vasemmalle, siellähän vasta mainio sateensuoja on!

— Mennäänkin sinne, siellä on oikein topatut sohvatkin! ehdotti sisar.

Muutamalla harppauksella pääsivät nuoret kallioluolaan, jonka katon muodosti ulkoneva kallionkieleke. Perällä oli sammaloituneita kiviä. Aino istuutui matalalle, pehmeälle istuimelle ja hänen viereensä toiselle, sohvantapaiselle, heittäytyi Reino pitkälleen.

Ukkonen jyrähteli nyt aivan Kalliovaaran päällä, ja välistä oli jyrähdys niin ankara, että vuori tuntui vapisevan perustuksiaan myöten. Mutta ukkospilvet menivät pian ohi, ja kohta kuului ainoastaan heikkoa jyrinää kaukaa lännestä.

Aino istui ja katseli sateen valumista. Se muodosti kuin esiripun luolan suulle, miljoonista pisaroista kudotun. Mistähän tuo vesi on tällä kertaa kotoisin, onkohan se Karjalan ja Aunuksen vesiä? ajatteli Aino. — Vesi ja ilma, kuinka ne kiertelevätkään, lakkaamattomassa kulussa. Tuokin vesi on voinut olla Siperian mäntyjen neulasissa ja juosta Obissa ja Jeniseissä; se on voinut sitä ennen virrata pyhässä Gangesjoessa, ja hurskaat hindut ovat siinä peseytyneet; Niilissä siinä ovat uineet krokotiilit; se on ehkä joskus ollut mehuna Ranskan viinitarhojen rypäleissä, tai chichajuomana jibaroindiaanien kesteissä. Tuo ihmeellinen elämän ylläpitäjä valuu niin kauniina tuossa edessäni, ja kenties minäkin saan juoda juuri tätä nestettä pisaran Nevalammin Mansikin maidossa, kun teemme tänne seuraavan retken.

— Ikävä, ettei Ruth ennättänyt ajoissa. Nyt hän voi kastua, sanoi Reino, katsellen hänkin sateen valumista.

— Tottahan hän on päässyt jonkin ison kuusen suojaan, niin että älä turhia sure hänen puolestansa, lohdutteli Aino.

Reino sulki silmänsä ja antoi ajatuksensa askaroida Ruthissa. Ruth pikku tyttönä Turussa, jolloin Reino jo oli hänen ritarinsa ja saattoi tyttöä kotiin luistinradalta. Ruth yhteiskoulussa samalla luokalla kuin hän sisarineen. Koko kouluaika kulki hänen sisäisen silmänsä sivu yhtenä vilauksena aina valkolakin saantiin asti. Ruthin loistavat silmät katsoivat nytkin häneen, ne valaisivat, ne lämmittivät häntä. Ruthin kirkas, helähtävä ääni hiveli hänen korviansa. — Kun nyt sade lakkaisi pian, että saisi hänet nähdä taas oikein ilmielävänä ja saisi olla hänen seurassaan koko päivän. — Oli erinomainen onni, että Rautamotkin tulivat tänne sisä-Suomeen täksi kesäksi. — Ainoastaan viisi kilometriä Peltolasta Mäenpäähän, Ruthin luo, Ruthin luo! — — Reino toisti ajatuksissaan nuo sanat useaan kertaan.

Yht'äkkiä hän tunsi vajoavansa makuupaikkoineen alas, mutta siinä vaipumisessa oli niin suloista nautintoa, ettei hän tahtonut avata silmiänsä.

Sateen sohina lakkasi ja silloin Reino avasi silmänsä.

— Mitä ihmettä! — Missä ollaan! Ei näy kuusia, ei taivasta, ei muuta kuin vuorta hämärässä valossa.

Reino hieroi silmiänsä ja nousi istualleen, mutta ympäristö ei silti muuttunut. Aino istui hänen vieressään ja näytti nukkuvan.

— Aino, Aino, herää jo! Nouse ylös!

Aino hypähti pystyyn. — Mikäs on hätänä? Joko sade on lakannut? Mutta, — mutta, missä me olemme! Ainokin hieroi silmiänsä. — Onko peikko vienyt meidät vuoren sisään? kysyi hän naurahtaen, mutta naurussa oli hyvinkin pelokas sointi.

— Me olemme vajonneet vuoren sisään, mutta kyllä me täältä pois pääsemme, koskei täällä tämän pimeämpää ole. On kai täällä jokin rako, josta päästään ihmisten ilmoille, lohdutti Reino.

He lähtivät kävelemään tunnelia pitkin, joka tuntui viettävän alaspäin kiertäen ja kaartaen. Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen tuli seinä eteen. Siinä ei näyttänyt olevan minkäänlaista aukkoa tai rakoa. He pysähtyivät miettimään, mitä nyt oli tehtävä. Reino nojasi vuoren rosoista seinää vasten, ja tunsi silloin, että seinä antoi perään. Hän työnsi sitä yhä enemmän, ja mahtava paasi siirtyi vähitellen niin paljon, että avautui rako, tarpeeksi iso ihmisen siitä kulkea. Rohkeasti tunkeutuivat sisarukset aukkoon. Kun he olivat muutaman askeleen kulkeneet, loppui ahdas käytävä ja aukko sulkeutui heidän takanaan. Valtava paasi siirtyi hiljaa paikoilleen, kuin olisi se ollut ilmajarruilla varustettu ovi.

Kulkijain eteen avautui nyt korkea ja avara holvi, joka oli paljon valoisampi kuin äskeinen tunneli. Mutta missään ei näkynyt rakoa, josta katse olisi voinut taivasta tavoitella.

— Tämähän on kuin kirkko, sanoi Reino katsellen ympärilleen. — Katsohan näitä mahtavia pilareita! Kyllä on aikaa kulunut näidenkin teossa!

Pilarit olivat valkeata kalkkikiveä, tippukivimuodostuksia.

— Kas, tuolla on varmasti sakasti! sanoi Aino osoittaen sormellaan aukkoa "kirkon" vasemmanpuolisessa nurkassa.

— Sieltä sakastista kai päästäänkin ulos, koska pääovi on lukossa, arveli Reino.

Sisarukset menivät "sakastin" ovelle ja joutuivat taaskin mutkaiseen, puolihämärään käytävään. Mutta rohkein mielin he kulkivat edelleen.

Jo näkyi kirkas valo, yhtä kirkas kuin ainakin kesäisenä päivänä, jolloin ainoastaan hienot harsopilvet peittävät auringon.

Nuoret matkailijat päästivät ihastuksen huudon. He olivat ulkona. Niin he luulivat.

— Sanoinhan minä, että on täältä jokin tie ulos, virkkoi Reino hyvillään.

— Mutta tämähän on kuin satumaailmaa. Katsos, Reino, noita kiviä, kuinka ne hohtavat ja välkkyvät! Tuolla on valkoisia marmorikallioita, ja tuolla, oi, siellä näkyy olevan mitä ihanin puisto!

Reinokin katsoi ihmetellen eteen avautuvaa ihanuutta.

— Emme, siskoseni, olekaan maanpinnalla, vaan jossain lumotussa maassa vuoren sisässä. Voi, rakas sisko, mihin me olemmekaan joutuneet! Mutta eihän tämä mikään varsin paha paikka ole. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja kevyeltä hengittää, ja mikä suloinen tuoksu virtailee tuolta puistosta! Onpa täällä lämminkin, kuin ainakin heinäkuun päivänä.

— Veljeni taitaa oikein mieltyä täälläoloon. Et taida kaivata edes erästä tyttöäkään?

— Olisihan kyllä somaa, jos Ruth olisi täällä kolmantena ja hänen veljensä, viuluniekka, neljäntenä, mutta kaipa me heidät vielä joskus tapaamme.

"Viuluniekan" kuultuaan lehahti Aino punaiseksi ja lähtien hämillään astelemaan sanoi: — Lähdetään nyt tutkimaan tätä uutta maailmaamme!

Kävellessään eteenpäin sisarukset näkivät joka askeleella uutta ja ihmeellistä. Maa, jota he astuivat, oli jalokiviä täynnä.

— Tuo on varmasti timantti! Katsos, Aino, miten se loistaa ja sädehtii! virkkoi Reino ottaen kiven käteensä. — Tällä voisimme ostaa vaikka Keuruun komeimman kartanon.

— Entäs tämä tässä, ihasteli Aino, — voi kuinka kaunis punainen kivi! Miten ihanasti kuultaa sen ihmeellinen puna. Tämä on varmasti kaunein rubiini, mikä missään on milloinkaan ollut.

— Tuosta saat vielä safiirinkin, sanoi Reino, ojentaen sisarelleen sinisen kiven. — Täällä näkyykin olevan kaikkia jalokiviä, mitä oli Aaronin rintakilvessä ja ilmestyskirjan kaupungissa. Mutta mikä näistä on jaspis, mikä oniksi, krysoliitti, hyasintti tai ametisti, en tiedä, mutta tuo tuossa on kuitenkin kaikitenkin smaragdi. Kas tässä tämä viheriä, ota pois, kun annetaan!

Aino poimi vielä muutamia kauneimpia kiviä. Reino seisoi ja katseli sisarensa hommia.

— Aiotko jo heti perustaa jalokivikaupan? kysyi hän.

— Kunhan Turkuun takaisin päästään, vastasi sisar ja jatkoi: — Sinähän voitkin lähteä jo tänä iltana vuokraamaan sieltä puodin.

— Kiitos luottamuksesta, mutta saat ottaa minut yhtiökumppaniksesi.

— Luvataan, luvataan, ja myyjättäreksi Ruth! Hänen silmänsä täydentävät varastoamme.

Nuoret kulkivat taas eteenpäin. He joutuivat kukkakentälle, jossa oli jos jonkin näköisiä ja värisiä kukkia. Siinä oli korkeavartisia liljoja, matalia orvokkeja, hyasintteja, narsisseja, tulpaaneja, tuttuja ja tuntemattomia kukkia. Toiset olivat haaveellisen näköisiä kuin uneksivat neitoset, toiset taas näyttivät kuin ihmettelevän, mitä kumman kulkijoita heidän valtakuntaansa oli ilmestynyt.

Aino yritti taittaa yhden kukan, mutta veli varoitti:

— Kuule, älä huoli ottaa, turmelet elämän suotta.

— Ei oteta, ei, olisin vain tuon ihmeellisen sinikukan tuosta rintaani siirtänyt.

— Onhan sinulla vielä mesimarjankukka rinnassasi. Etkö muista, että ahneus on kaiken pahuuden juuri, lausui Reino opettavaisella äänellä.

— Sinut minä esitänkin tämän kukkatarhan kaitsijaksi, kun tavataan tämän valtakunnan kuningas.

— Saat sitten tulla joskus näitä katselemaan, mutta muista: ainoastaan katselemaan!

— Hyvä, hyvä, koetan muistaa. Mutta minkäs toimen minä täällä saisin?

— Pyri kanapiiaksi, se on oikein sopiva virka noin nuorelle ja somalle ylioppilasneitoselle. Silloin saisin minäkin joskus jonkun kananmunan.

— Katseltavaksi vain, ei maisteltavaksi.

Mutta äkkiä he pysähtyivät ja jäivät kuin lumottuina kuuntelemaan.

Edempää kuului mitä ihaninta musiikkia. Kuoro lauloi neliäänisesti urkujen ja harppujen säestyksellä.

Se oli ylistys- ja kiitoslaulua kaiken hyvän antajalle.

Aino ja Reino kuuntelivat ensin melkein hengittämättä. — Tokko enkelten kuorokaan voi ihanammin laulaa! — Täällä on siis olentoja, ja hyviä olentoja. Ihmisiäkö, vai enkeleitä? — Saakohan niitä oikein nähdä ja puhella niiden kanssa? Näin he ajattelivat.

Viimein he lähtivät kulkemaan sinne päin, mistä laulu kuului. He kävelivät hiljaa varpaillaan, etteivät häiritsisi kuoron sulosointuja.

He kulkivat läpi puutarhan, jossa oli puita kaikilta maailman ääriltä, ohi valkeiden marmoriveistosten, jotka olivat nähtävästi kuulujen taiteilijain tekemiä, mutta joita heillä ei nyt ollut aikaa pysähtyä katselemaan. He tahtoivat nähdä laulajat ja soittajat.

Viimein pääsivät sisarukset ihmeellisen salin äärelle. Etuseinän muodosti kreikkalaistemppelin pääty, jota seitsemän solevaa pilaria kannatti. Mitään muuta seinää ei edessä ollutkaan, niin että pilarien välitse voi vapaasti nähdä salin perälle saakka. Vaaleanpunertava sileä permanto, jota osaksi peittivät pehmeät matot, ulottui vuoren peräseinään asti, jossa oli maalauksia ja veistoksia. Katon muodostivat elävät kukkaköynnökset, jotka kasvoivat kahdestakymmenestä sivuseinämillä olevasta maljakosta. Vasemmalla puolella salia olivat urut, ja niiden ääressä laulajat ja soittajat.

Naislaulajia oli kaksi. Toisella, vanhemmalla, oli hyvin lempeät harmaansiniset silmät, ja heleäihoisista, puhdaspiirteisistä kasvoista loisti hyvyys ja rauha. Ruskea tukka oli kääritty korkealle pään päälle, ja siinä oli kuin kruununa sädehtivillä timanteilla koristettu kampa.

Hänen vieressään seisoi nuori, noin 20-vuotias, siis Ainon ikäinen, tyttö. Reino vavahti. — Ruth, ilmetty Ruth! Vaaleaverinen, kultatukkainen, kasvot kuin vanhan ajan kreikattarilla. — Ja silmät, nuo loistavat, sädehtivät silmät, — Ruthin silmät! — Ruth, eikä kuitenkaan Ruth. Tämä nuori laulajatar oli paljoa arvokkaamman näköinen ja ylhäinen kuin prinsessa.

Molempien naisten kasvoissa oli niin paljon yhtäläisyyttä, että heidät heti saattoi otaksua äidiksi ja tyttäreksi. Äiti ei näyttänyt juuri kolmeakymmentä vuotta vanhemmalta, niin että hän yhtä hyvin saattoi olla vanhempi sisar.

Molemmilla oli korkeat, kultakehyksiset, hopeakieliset harput, joita he näppäilivät laulaessaan.

Bassoa lauloi vanhahko, noin viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli musta, tuuhea parta; musta, hiukan kähärä tukka peitti hyvin muodostunutta päätä, kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, silmissä harras ilme.

Tumma- ja kiharatukkainen nuorukainen, joka soitti urkuja ja samassa lauloi tenoria, näytti Reinon ikäiseltä, siis 21-vuotiaalta. Hänellä oli ruskeat, haaveelliset silmät, hienopiirteinen nenä, viikset vasta pienellä alulla, suu ja leuka tarmokkaan näköiset. Hän muistutti kasvoiltaan Ruthin veljeä, mutta oli hyvin vakavan näköinen, ikäänkuin olisi hän ollut jo kauan elämän kovassa koulussa.

Basso ja tenori olivat nähtävästi isä ja poika. Laulajat olivat siis saman perheen jäseniä: isä, äiti, tytär ja poika.

Naisten puvut olivat vanhan ajan kreikkalaismallisia. Äidin valkoinen puku oli koristettu kultakirjaimilla, tyttären vaaleansininen hopealla huoliteltu. Neidon kullankeltainen tukka oli hajallaan, sitä sitoi ainoastaan hopeanhohtoinen otsanauha. Kaulassa oli puhtaan valkoinen helminauha.

Miesten puvut olivat muinais-suomalaista pukumallia. Hopeakudokset koristivat tummansinisen mekon kaula-aukkoa, hihansuita ja helmoja. Vyöt olivat naiskäsien mestariteoksia. Rinnustaa piti kiinni huoliteltu hopeasolki.

Aino ja Reino pysähtyivät hartaina seisomaan pilarien juurelle, pyhäkön kynnykselle. He ristivät vaistomaisesti kätensä ja jäivät kuin huumaantuneina katselemaan näkemäänsä ja kuuntelemaan ylistysvirren ihanata sointua.

Reinon korvia hiveli kuitenkin ennen kaikkea nuoren neidon helkkyvän helähtävä sopraano, ja hän katsoi kuin lumottuna neidon kasvoihin. — Hän onkin sisarineen taivaassa ja Ruth tuossa veljineen enkeleinä laulelevat, ajatteli hän.

Ainokin tunsi rinnassaan lumoavaa väristystä, erottaessaan kuorosta tenorin. Sisarukset siis kumpikin omistivat omakseen sen äänen, joka sai heidän sisimpänsä erikoisemmin värähtämään, mutta kuitenkin kaikki yhdessä: isän syvä basso, äidin lämminvärinen altto, harppujen hopeaäänet ja urkujen vieno säestys sulautuivat niin ihanaksi sopusoinnuksi, että nuoret tulokkaat tunsivat taivaallisen onnen täyttävän heidän rintansa. Liikutuksen kyyneleet tipahtelivat heidän silmistään. Konsertti päättyi, ja silloin keksi vanhemman naisen silmä nuoret vieraat salin kynnykseltä. Hän huudahti:

— Voi hyvä ihme, me olemme saaneet vieraita! Tulkaa, tulkaa, lapset, tänne peremmälle! Hän laski harpun käsistänsä ja riensi nuoria vastaan, jotka heti noudattivat näin sydämellistä kehoitusta.

Toisetkin katsahtivat ovelle, ja talon nuoret olivat hetkisen äänettömän hämmästyksen vallassa. — Heille tuli vieraita, tuli ihmisiä maan päältä ja hyviä ihmisiä, sillä heidän kasvonsa olivat hyvännäköiset. — Mutta jospa he ovatkin enkeleitä, jotka yhtä pian katoavat kuin ovat ilmestyneetkin? — Se olisi sekin ihanaa, mutta vielä ihanampaa olisi, jos nämä nuoret vieraat olisivat vain tavallisia ihmisiä ja jäisivät heidän luoksensa oikein olemaan.

Näitä ennätti talon nuori väki ajatella, kun äiti jo sulki syliinsä maanpäälliset tulijat.

Perheen isä ehti siihen myöskin ja sanoi: — Tervetuloa luoksemme! Suuri Luoja on teidät varmaan tänne lähettänyt. Kiitetty olkoon hän!

Sitten tuli nuorten vuoro tervehtiä toisiansa. Aino ja Reino tunsivat suurta ujoutta tervehtiessään, sillä nämä laulajat olivat paljon korkeammalla heitä, olivat yliluonnollisia olentoja. Talon tytär näytti käsittävän vieraiden ujouden ja piti liian kylmänä pelkkää kättelyä. Hän kiersi käsivartensa Ainon vyötäisille ja syleili ja suuteli häntä.

— Te olette sittenkin oikeita ihmisiä, ettekö olekin? kysyi hän.

— Olemme kyllä, kuinkas muuten, vastasi Reino. — Miksikäs neiti meitä ensin luuli?

— Arvelin, että olettekin enkeleitä, ja ilmestyitte kadotaksenne taas.

— Meillähän on syytä luulla teitä yliluonnollisiksi olennoiksi. Kun te äsken lauloitte niin ihanasti, niin arvelimmekin olevamme taivaassa, virkkoi Aino.

— Tulkaa, rakkaat vieraamme, tänne istumaan! Te olette kai nälissänne ja janoissanne, sanoi isäntä.

— Niin, Ruth, tuopas vieraille mania! pyysi äiti.

Reino katseli ihmetellen talon tytärtä. — Ihmeellistä, hänen nimensäkin on Ruth! — Ruthin vartalo, kasvot, silmät, ääni, nimi, mutta näyttää kuninkaan tyttäreltä.

Vanhemmat johtivat vieraansa istumaan huoneen peräpuolelle. Siellä oli matalia, pehmeitä nojatuolia, joiden päällystään oli kudottu kukkakoristeita. Näitä istuimia oli neljä ja sitäpaitsi pari samalla tavalla päällystettyä leposohvaa, sekä kaksi kahden hengen keinutuolia, jotka olivat leikkauksilla taidokkaasti koristettuja.

Aino ja Reino istuutuivat mukaviin nojatuoleihin. Mutta kun Aino vilkaisi kenkiinsä ja vertasi niitä talon asukkaiden siroihin sandaaleihin, niin häntä hävetti pitää niitä pehmoisella, kauniilla matolla, joka oli tuolin edessä. Hän ei tietänyt, miten oikein jalkansa asettaisi. Viimein hän koetti niitä niin paljon kuin mahdollista peittää helmoillaan.

Ruth toi pari pientä maljaa tarjottimella, joka oli tehty jostain valkometallista ja kaunistettu kukkamaalauksilla.

Aino oli niin hämmästynyt maljojen häikäisevästä kauneudesta, ettei hän heti uskaltanut koskea niihin.

— Olkaa toki hyvä! kehoitti tarjoilija.

Aino otti pikarin, joka oli hienoa punertavaa lasia. — Tämähän on pelkkää rubiinia, ajatteli hän. Ja neste siinä näytti myöskin punaiselta. — Onkohan tämä viiniä, ja minä kun en ole eläissäni viiniä maistanut. — Mutta miten voisi kieltäytyä nauttimasta, kun nämä ovat niin hyviä ihmisiä! Aino piti pikaria hetkisen aikaa kädessänsä, ennenkun uskalsi kostuttaa sen sisällöllä huuliaan. Mutta tuntiessaan, ettei siinä ollut mitään väkevyyttä, vaan päinvastoin hyvin suloinen maku, hän tyhjensi pian pikarinsa.

Reino punastui, kun noin äärettömän ylhäinen neiti tarjosi hänelle juotavaa, mutta nousi reippaasti pystyyn ja otti kiittäen lasinsa. Hän ei aristellut juomaa, vaan vei pikarin heti huulilleen.

— Tämähän on vasta ihmeellistä ainetta, oikeata nektaria, jumalten juomaa! — Mitä tämä oikein on? kysyi Reino, kääntyen emännän puoleen.

— Se on mania, meidän ainoata ruokaamme ja juomaamme.

— Sille on annettu nimi Israelin lasten mannan mukaan?

— Niin juuri!

— Mitä neiti siitä aineesta piti? kysyi nuori isäntä Ainolta.

— Oi, tämä on ihanaa juomaa. Siinä ovat kaikki hyvät maut yhdistetyt, eikä kuitenkaan voi sanoa, mikä niistä on päämaku.

Kun maljat olivat tyhjät, otti Ruth ne vastaan, huuhtoi altaassa ja vei hyllylle, jossa oli riveissä samallaisia, mutta erivärisiä pikareja.

— Haluatteko nyt katsella tarkemmin lähdettä, josta ruumiimme ravinto kumpuaa? kysyi emäntä.

— Voi, niin mielellämme! vastasivat vieraat.

Mentiin kaikin salin peräseinämälle. Siellä oli puhtaan valkoinen marmoriallas, jonka molempiin päihin valui vuoresta pieni vesipuro. Vettä oli altaassa noin neljännesmetrin vahvuudelta, eikä sitä siihen enemmän voinut karttuakaan, sillä seinän puoleisen sivun rei'istä juoksi liika vesi pois. Altaan kummassakin päässä oli veistokuva valkeasta marmorista. Toinen esitti Rebekkaa kaivolla. Rebekka ojentaa juuri astiaansa ja sanoo: Juo, minä juotan kamelisikin! Rebekan kuva oli muovailtu äärimmäisellä huolella. Kasvoista uhosi nuorekas viehkeys ja sulous, ja ne aivan kuin elivät. Avonaiset huulet näyttivät lempeän kehoittavasti sanovan: Juo!

Reino katsahti veistoksesta Ruthiin ja huomasi, että tämä oli ollut sen mallina. — Oi, kuinka ihanaa olisi, jos hänkin oppisi veistämään marmoria ja kykenisi luomaan Ruthin kuvan!

Altaan toisessa päässä oleva veistos esitti vanhempaa naishenkilöä, jolla myöskin oli vesiastia kädessä. — Ei tuo Rakel ole, tämä on vanhempi ja kokeneempi nainen. Mutta naisen kasvoilla näkyi harras odotus ja toivo. Äkkiä valkeni Ainolle ja hän virkkoi ääneen: — Tämä on samarialainen vaimo!

— Niin on, vahvisti Reino, ja hän sanoo: Herra, anna minulle sitä elävää vettä!

Perheen pää loi silloin lämpimän katseen vieraisiin, katsahti sitten puolisoonsa, ja he nyökäyttivät ymmärtämyksellisesti toisilleen.

Altaan yläpuolella oli hopeavanteilla vyötetty sinertävälasinen kannellinen maljakko, johon kultaputkea myöten valui vuoren seinästä ihmeellistä mania.

Maljakko veti noin neljä litraa. Se oli lähes puolillaan nestettä, jota putkesta valui niin hitaasti, ettei nesteen pinta näyttänyt ollenkaan kohoavan.

Kun Aino ja Reino päät yhdessä katselivat laitetta, virkkoi emäntä: — Tämä tässä on meidän ruoka-aittamme.

— Ettäkö teillä ei muuta ruokaa olekaan? kysyi Reino ihmetellen.

Talonväki hymähteli.

— Oliko teidän nälkä, kun tulitte tänne? kysyi isäntä.

— Oli kyllä, vaikka eihän sitä juuri muistanut, kun saimme nähdä ja kuulla niin paljon kaunista. Kuitenkin ennätin ajatella, että nytpä saadaan jotakin syödä, kun täällä on niin ylellisen rikasta, selitti Reino.

— Tekeekö vielä mielenne ruokaa?

— Ei ollenkaan, ehätti Aino vastaamaan. — Tuntuu aivan kuin olisin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan.

— Niin tuntuu minustakin, myönsi Reino.

— Tällä juomalla me olemme eläneet täsmälleen kaksisataa vuotta, lausui nuorukainen.

— Kaksisataa vuotta! Vierailta pääsi ihmetyksen huudahdus.

Talonväki ja uudet tulokkaat kävivät sitten jälleen istumaan, isäntä ja emäntä nojatuoleihin, molemmat sisarusparit keinutuoleihin. Isäntä aloitti:

— Vuonna 1718, kesäkuun 30 päivänä, siis täsmälleen kaksisataa vuotta sitten, paetessamme kodistamme venäläisiä, jouduimme ihmeellisellä tavalla tänne. Lepäsimme eräässä luolassa ja pidimme sadetta; siinä nukahdimme ja kun heräsimme, olimme maanalaisessa käytävässä. Siitä asti on tämä ollut meidän maailmamme.

— Aivan samoin mekin äsken tänne jouduimme, eräästä luolasta, jossa odotimme sateen lakkaamista, virkkoi Reino ja lisäsi: — Mutta ettehän te ole edes viidenkymmenen ikäinen ja teidän lapsenne eivät ole yhtään vanhemmannäköisiä kuin mekään.

— Kuitenkin olemme teitä 200 vuotta vanhempia, sanoi talon tytär hymyillen.

— Ihmeellistä! Kuules Reino, me taidammekin nähdä vielä unta. — Niin, tämän täytyy olla unta, sanoi Aino kuiskaten veljelleen.

— Unena minäkin olen tätä pitänyt, mutta minä purasin äsken varmuuden vuoksi sormeani, ja se teki kipeätä. Katsos tuossa noita hampaitten jälkiä. Sen mukaan tämä olisi totta. Sitten Reino kääntyi vanhempien puoleen ja sanoi: — Te mainitsitte, että tulette tänään olleeksi täällä täsmälleen kaksisataa vuotta.

— Niin, aivan niin!

— Mutta nythän on heinäkuun 13 päivä. Te olette ajasta 2 viikkoa jälellä.

— Etkö sinä, Reino, huomaa, että he noudattavat vanhaa ajanlaskua, huomautti Aino.

— Niin, kuinka te voisittekaan tietää, että Suomessa siirryttiin vanhasta, julianisesta ajanlaskusta uuteen, gregorianiseen, vuonna 1753, selitti Reino.

— Sitten on meidänkin siirryttävä kaksi viikkoa eteenpäin, eikö niin, isä?

— Tietysti, David. — Kuinka maamme kävi vuoden 1718 jälkeen, jäikö se kokonaan ryssien haltuun? kysyi isäntä.

Reino kertoi, kuinka Kaarle XII:n kuolema sinä vuonna joudutti rauhantekoa, joka kuitenkin vasta v. 1721 tehtiin Uudessakaupungissa, jolloin Venäjä luovutti takaisin suurimman osan Suomea.

Nyt päätettiin, että täst'edes Reino seuraavina päivinä luennoisi Suomen historiasta niin tarkkaan kuin muisti. Talonväellehän oli niin äärettömän mielenkiintoista kuulla maamme vaiheista.

— Meillä on tänäpäivänä kaksisataismuistopäivä, ja nyt siitä tuli oikein suuremmoinen juhlahetki, kun saimme teidät, rakkaat lapset, luoksemme, virkkoi emäntä lämpimällä äänellään, silmät tulvehtien lempeyttä ja rakkautta.

Aino rohkaisi nyt mielensä ja pyysi, että talonväki laulaisi vielä.

— Oi niin mielellämme, meillähän on vielä parikin laulua esittämättä virkkoi Ruth. — Veljeni, kuoronjohtajamme, on kaikki laulumme säveltänyt. Nyt saatte kuulla hänen juhlakantaattinsa. Ruth loi veljeensä hellyyttä, rakkautta ja ylpeyttä uhkuvan katseen.

Kuoron johtaja asettui taaskin soittamaan urkuja, naiset harppuineen kävivät paikoilleen, ja esitys alkoi.

Hartaina ja sydän iloa tulvillaan kuuntelivat sisarukset ihanan ja juhlallisen kantaatin esitystä. Se oli pitkä, mutta he toivoivat, että sitä jatkuisi yhä. — Ei taivaassakaan voi kuulla ihanampaa, ajattelivat he.

Kun urkujen loppusoiton vieno pianissimo haipui hiljaisuuteen ja soittaja laskeutui istuimeltaan, meni Reino puristamaan kädestä mestaria ja virkkoi: — Te olette vallan suuremmoinen! Olen minä kuullut paljonkin musiikkia ja nautin musiikista, mutta en ole vielä kuullut mitään tämän vertaista.

Nuorukainen sanoi siihen: — Mitä lahjoja Jumala on meille antanut, niitä meidän on kehitettävä, ja minulla on ollut aikaa yllin kyllin. Tietysti te molemmat laulatte?

— Olenhan minä yrittänyt hiukan bassoa.

Aino riensi kiitokseksi syleilemään Ruthia, unohtaen ujoutensa. Kääntyen sitten äidin puoleen hän kuitenkin kysyi arkaillen: — Sallitteko?

Perheen emännän silmiin kohosivat liikutuksen kyyneleet, ja hän virkkoi: — Sinä suloinen lapsi, minä rakastan sinua kuin olisit oma tyttäreni. Syleile sinä minua vain niinkuin äitiäsi ainakin.

— Kai Aino neitokin laulaa? kysyi David. — Sopraanoa, eikö totta?

— Olenhan minä vähin laulellut, mutta kun minä kuuntelen sisarenne ääntä, niin minä oikein häpeän omaani.

— Kyllä teistä laulajia tulee! rohkaisi mestari.

— Kunhan satakin vuotta harjoittelemme, naurahti Reino.

— Te vaan teitittelette toisianne, vaikka jo sovittiin, että olette keskenänne sisaria ja veljiä.

— Suokoon äiti aikaa tottumiseen, sanoi David.

— Niin, me olemme vasta kolmen tunnin tuttuja, mutta huomenna me olemme jo unhottaneet koko te-sanan, lausui Reino.

— Kertokaa nyt meille jotakin itsestänne, pyysi äiti.

Reino aloitti:

— Olemme orpoja. Isä kuoli ollessamme kuuden- ja seitsemänvuotiaita. Hän oli pikkuvirkamies, Salomon Borg, Turussa, mutta me muutimme sukunimemme Puroksi, kun isoisämme kotitalon nimi oli Purola. Koulussa annettiin ukille kuitenkin hienompi nimi, niinkuin siihen aikaan oli tapana, josta useinkin oli se seuraus, että rehdin suomalaisen pojasta tuli jo nimensä perusteella ruotsalainen. Meidän isämme kuuluu kuitenkin olleen ankara suomenmielinen, vaikka häneltä nimi jäi muuttamatta. Äitimme kuoli 5 vuotta sitten, ja silloin otti enomme meidät kasvateikseen ja jouduimme käymään Tampereen yhteiskoulua kuudennelta luokalta alkain. Olimme samalla luokalla, vaikka minä olenkin vuoden ja neljänneksen sisartani vanhempi. Toissa keväänä saimme kultalyyran lakkineen.

— Turun yliopistossa? kysyi isä.

— Ei, Helsingin, jossa yliopisto on ollut Turun palosta, vuodesta 3827, aikain. — Olimme kesää viettämässä eräässä talonpoikaistalossa, ja meidän piti tänään hakea voita eräästä peninkulman päässä olevasta metsätorpasta, sillä talosta ei luvattu voita näin heinäaikana, kun sisällissodan aikana karjakin pieneni.

— Mikä sota se oli? kysyi David.

Reino kuvasi lyhyesti edellisen kevättalven tapahtumat ja siitä sekä maailmansodasta johtuneen elintarvepulan.

— Kyllähän meidän nyt kelpasi tänne tulla, sillä me pääsimme asuttuun taloon, mutta millainen oli vastaanotto, kun te tänne tulitte? Ei suinkaan tämä tällaisessa kunnossa ollut?

— Eipä tietenkään, vastasi isäntä. — Meillä ei ollut mukanamme muuta kuin tuo Raamattumme, ja hän osoitti pöydällä olevaa vahvaa, nahkakantista kirjaa. — Kun näimme ryssien tulevan, sieppasin minä sen pöydältä ja sitten riensimme hengen hädässä metsään ja jouduimme tänne. Tuo kirja onkin meidän paras aarteemme, ilman sitä olisi elämämme täällä äärettömän puutteellista. Luemme siitä luvun joka päivä. Te huomaatte piankin, kuinka rikkaaksi se on elämämme tehnyt.

Äiti jatkoi: — Kun saavuimme tänne, olimme sangen surkeassa tilassa. Emme olleet vuorokauteen mitään syöneet. Tuli ilta ja pimeä, ennenkuin pääsimme tänne avarampaan osaan, ja yön saimme nukkua käytävässä. Kun aamulla heräsimme ja jouduimme tänne, niin näimme, että täällä oli aivan autiota ja kuollutta. Olimme jo joutua epätoivoon, kun kuulimme iloksemme veden hienoa solinaa. Tulimme ääntä kohden ja löysimme tuon vesipuron. Voi, kuinka vesi maistui silloin hyvältä! Rupesimme katselemaan elämää jo hieman valoisammin ja mietimme, miten täältä pois pääsisimme, sillä emme osanneet epäillä, ettemme löytäisi täältä tietä takaisin maanpinnalle.

— Silloin huomasin minä, jatkoi Ruth, — vesipuron yläpuolelta tippuvan vettä, niinkuin ensin luulin; kastoin sormeni pään siinä ja vein sen kielelleni.

— Ja silloin Ruth sanoi: Mitä tämä on? selitti David. — Sentähden annoimme tälle elämännesteelle mani-nimen.

— Minä tunsin heti ensi tipasta ihmeellisen voiman ja sulon ruumiiseeni virtaavan, jatkoi Ruth. — Ja tämä ihmeellinen aine on meitä ylläpitänyt nämä kaksisataa vuotta.

— Se onkin kuin vanhojen kreikkalaisten jumalten juomaa, vakuutti Reino. — Senpätähden tekin olette aina pysyneet nuorina, kauniina ja kuolemattomina kuin Olympon jumalat.

— Kyllä meidänkin aikamme tulee eritä täältä, ainakin sitten, kun saamme Jumalan avulla maailmamme valmiiksi, lausui isä ja jatkoi: — Ja nyt, kun te, nuoret lapsemme, olette tulleet avuksemme, niin tokkopa ehdimme ensimmäisten ihmisten ikäänkään.

Samassa kello löi 12. Kello oli kiinnitetty marmoriseinään urkujen vasemmalle puolelle. Sen ääni oli pehmeän hyväilevä ja kolmisointinen. Viimeisen lyönnin kaiku kiiri kauan huoneessa korvia hivelevänä. Kun ääniaallot vaimenivat, otti Ruth tarjottimen, asetti sille kuusi pikaria ja meni täyttämään ne manilla. Maniastiassa oli kultainen hana, ja kallis juoma virtasi pikareihin kuten ainoastaan jumalainen nektari voi virrata.

Ruth tarjosi ensin vanhemmilleen, sitten Ainolle, Reinolle ja veljelleen. Kun hän itsekin oli ottanut maljasen käteensä, lausui isä:

— Me kiitämme Sinua, taivaan ja maan Jumala, tästä lahjastasi ja nautimme mania muistaen sinun hyvyyttäsi!

Sen jälkeen he alkoivat nauttia juomaa pienin siemauksin, hitaasti. Reino ja Aino seurasivat tarkasti vanhojen asukkaiden esimerkkiä. He huomasivat, että samoin kuin näiden ihmeellisten ihmisten käytös, elämä ja työ oli taidetta, samoin heidän ruumiillinenkin nauttimisensa tapahtui taiteellisesti.

Mutta vielä enemmän kuin manista nautti Reino Ruthin olemuksesta, hänen istumisestaan, hänen liikkeistään, hänen ihmeellisestä kauneudestaan. Kaikki oli tytössä prinsessamaisen ylevää, mutta sittenkin hän oli kuin Ruth Rautamo. Ja taaskin Reino ajatteli näkevänsä vain unta. — Mutta tämä ei voi olla unta, kun kaikki on niin todellista ja tätä on kestänyt jo niin kauan.

Reino katsoi kelloaan Ruthin korjatessa pois maniastioita ja kysyi sitten: — Miten teidän kellonne on kuusi tuntia joko edellä tai jäljessä?

Isäntä vastasi: — Meidän päivämme alkaa, samoinkuin vanhojen juutalaistenkin, aamusta, kun valo tulee. Silloin on kello 12, nyt on tätä päivää kulunut 12 tuntia.

— Nukutaanko täällä myös? kysyi Aino luoden silmänsä huoneen oikealla sivulla oleviin verhoihin, jotka olivat samettimaista sinistä kangasta ja peittivät oviaukot, joista päästiin sisempiin suojiin. Ovia erotti toisistaan kolmen enkelin Gabrielin, Rafaelin ja Arielin ihanat kuvapatsaat.

— Kyllä, myönsi äiti, — kello kahdelta menemme levolle ja nukumme aamuun kello 12:een, jolloin nousemme, laulamme aamuvirren ja juomme mania ensi kerran. Sitten teemme työtä kello kuuteen, jolloin on toinen manin juonti, kahdeksasta kahteentoista on taas työaika, ja sitten kolmannen manin jälkeen menee aika täällä salissa lukiessa ja puhellessa, kunnes on aika mennä nukkumaan. Tänään, kun oli suuri juhla, emme olleet työssä ollenkaan, ja huomenna on sunnuntai, jota mekin luonnollisesti vietämme lepopäivänä.

— Mutta tehän nukutte paljon, aivan kuin lapset meillä enon kotona, sanoi Reino.

— Me seuraamme luonnon järjestystä. Täällä tulee pimeä kello kahdelta, ja aamulla kahdeltatoista alkaa täysi päivä.

— Talvellako myöskin?

— Ei täällä ole talvea, enempää kuin syksyä tai kevättäkään. Meillä on ainainen kesä, niinkuin tuolla ylhäällä suloisimman suven aikana.

— Mistäs johtuu tämä valo, kun ei tänne päivä pääse eikä aurinko ylety?

— Kyllä se johtuu auringosta, vastasi David. — Sen lämpö- ja valosäteet tunkeutuvat tänne läpi kallion. Ne imeytyvät vuoreen, josta sitten tasaisesti leviävät yli koko valtakuntamme.

Kello yhden lyönnin vielä väreillessä ilmassa David meni pöydän luo, avasi Raamatun aivan lopusta ja alkoi lukea Johanneksen ilmestyskirjan lähinnä viimeistä lukua.

Kaikki kuuntelivat hartaina kuvausta ihmekaupungista, mutta vieläkin enemmän Aino ihaili lukijan sointuvaa ääntä.

— Ja nyt te, rakkaat lapset, saatte laulaa oman virtenne, että saamme kuulla, millaisia virsiä nykyään Suomessa lauletaan.

Emännän pyyntö oli niin herttainen, että nuorista tuntui aivan mahdottomalta kieltäytyä. He katselivat toisiansa ja loivat sitten hämillään silmänsä talonväkeen, mutta kaikkien kasvoilla näkyi harras odotus. Äskeinen luku toi nuorille sisaruksille mieleen virren 142, jonka he osasivat kokonaisuudessaan ulkoa.

He lauloivat. Mutta kun he aloittivat kolmatta säkeistöä, meni David urkujen ääreen ja alkoi säestää. Nyt kävikin veisuu paremmin, he lauloivat lämmöllä, sillä nyt oli heillä sydän mukana, ja kun he pääsivät loppusäkeistöön, niin he tunsivat, että virrenveisuukin tuottaa suurta nautintoa. Reino tunsi sielunsa ikäänkuin jalostuneen ja ajatteli: — Noin jalojen ihmisten seurassa kehityn minäkin varmaan paremmaksi.

— Se oli kaunis virsi! kehui äiti.

— Niin, se onkin meidän suurimman runoilijamme Johan Ludvig Runebergin tekemä, myönsi Reino.

— Teiltä saamme ehkä montakin uutta virttä virsikirjaamme, lausui David.

— Emme osaa monta ulkoa, tuskin kymmentäkään, tunnusti Aino.

— Se on hauska, että te olette laulajia. Nythän tuleekin kuorostamme iso, iloitsi Ruth.

— Toivomme, että opimme teidän kanssanne laulamaan, sanoi Aino vaatimattomasti.

Päivän lopuksi piti isä hartaan iltarukouksen, jossa hän kiitti Jumalaa siitä siunauksesta, jota he olivat saaneet osaksensa näinä kahtenasatana vuotena. Viimeksi sulki hän taivaallisen Isän huomaan nämä kaksi lasta ja pyysi, että hekin saisivat nauttia samaa armoa ja hyvyyttä, jota he itse olivat saaneet osakseen niin runsain määrin. Sitte pani hän toisen kätensä Ainon ja toisen Reinon pään päälle ja sanoi: — Sinut, suuri Luoja, me otamme todistajaksi nyt tänä juhlapäivänä, jolloin käsittämättömässä viisaudessasi olet lähettänyt nämä lapsesi meidän luoksemme, että me otamme, hellimme ja kasvatamme heitä omina lapsinamme.

Vahvistukseksi syleilivät vanhemmat, samoin Ruth ja David, maan päältä tulleita lapsina, sisarena ja veljenä.

Aino ja Reino tunsivat tällä hetkellä niin syvää liikutusta, etteivät he kyenneet sanomaan mitään, mutta heidän silmänsä ja kasvonsa ilmaisivat kyllä, kuinka onnellisia ja äärettömän kiitollisia he olivat uusille omaisilleen.

Kello läheni kahta tai Reinon kellon mukaan kahdeksaa. Oli siis hankkiuduttava levolle.

Ruth ja David luovuttivat vuoteensa uusille sisaruksilleen. Eivätkä siinä vastaväitteet auttaneet. Maanantaina oli ensi työksi ruvettava valmistamaan uusia sänkyjä ja vuodevaatteita. Siihen asti, kunnes ne valmistuivat, saivat vanhemmat lapset nukkua leposohvilla.

Niin kului Ainon ja Reinon ensipäivä maninmaassa, ja talonväellä päättyi kahdessadas vuosi.

Ilma alkoi äkisti pimetä. Hiljaisuus ja rauha vallitsi uudessa kodissa. Ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon hiljainen tikutus ja puron vieno solina. Se oli tuutulaulu nuorille tulokkaille, jotka olivat eläneet elämänsä merkittävimmän päivän.

II

Reino ja Aino heräsivät vienoihin säveliin. He hämmästyivät, eivätkä heti muistaneet, missä he olivat. Kesäinen päivänvalo välkkyi kultaisessa sängyn päädyssä ja hohti sinisissä verhoissa. Vaaleanpunainen vaate, pehmyt kuin silkki, oli makaajan peitteenä. Aino siveli sitä sormillaan ja epäili yhä omaa olemistaan, kun verhot aukenivat ja Ruthin suuret, loistavat silmät tervehtivät suun hymyillessä ja kultakutrien sädehtiessä.

— Joko Aino-sisko jaksaa nousta?

Silloin Aino tuli täyteen tajuunsa ja huudahti riemuiten: — Oi Ruth! Hän nousi vuoteestaan ja sisaret tervehtivät syleillen toisiaan.

Ruth toi nyt uuden valkoisen puvun, joka oli runsaasti koristettu kulta- ja hopea-ompeluksilla ja pyysi Ainoa pukeutumaan siihen. Kiitollisena otti Aino puvun vastaan, sillä olihan hänen oma pukunsa kovin epäsointuinen tässä ympäristössä.

Ruth auttoi Ainoa pukeutumisessa, kiinnitti kultaisen soljen rintaan, sitoi otsanauhalla vaalean tukan, antoi sievät, koruommellut tohvelit jalkoihin, pyöräytti sitten Ainoa ympäri ja virkkoi: — Nyt ei veljesi tunne sinua eiliseksi sisarekseen!

Aino loi katseensa kuvastimeen, hämmästyi itsekin omaa somuuttaan ja sanoi ihastuneena: — Olenko minäkin näin? — — —? Ja jatkoi ajatuksissaan: — Miltähän minä Davidin silmissä näytän?

Reino tuli yht'aikaa tyttöjen kanssa saliin omasta makuusuojastaan puettuna Davidin tummansinisestä kankaasta tehtyyn mekkoon. Hän tervehti lämpimästi Ruthia ja sisartansa ja meni sitten toivottamaan hyvää huomenta vanhemmille.

Tervehtiessään emäntää Aino kysyi suloisesti hymyillen: — Minä saan siis sanoa teitä äidiksi?

— Oi lapseni, minä olen nyt sinun äitisi. Tuntuu niin äärettömän hyvältä saada tällaista nuorta tyttöä helliä ja hoivailla.

Aino loi katseensa Ruthiin, joka järjesteli kukkapöytää.

Äiti arvasi Ainon ajatuksen ja sanoi: — Ruth on minulle pikemminkin kuin sisar. Mehän olemme melkein yhtä vanhoja, ainoastaan 20 vuotta ikäeroa!

— Eihän Ruth ole hituistakaan vanhemman näköinen kuin Aino, virkkoi Reino, mutta joutui samassa hämilleen, kun hän oli uskaltanut mainita ristimänimeltä tuota ylhäistä neitoa, jonka hän vasta eilen ensi kerran näki.

Silloin Ruth kääntyi Reinoon päin, katseli häntä hurmaavilla silmillään ja sanoi:

— Taitaisi sinusta, Reino, olla mielenkiintoisempaa nähdä minut 200 vuotta vanhemman näköisenä kuin sisaresi, että saisit sanoa minua mummoksi?

— Ei, ei, ei, torjui Reino, — silloin tämä lumottu maa ei olisi kovinkaan hauska paikka. — Enkä minä olisi tänne tullutkaan, jatkoi nuorukainen rohkeasti, — ellei täällä olisi ollut oikeata Ruthia.

David katseli Ainoa kuin uutta ilmestystä. Sisaren puku teki Ainon niin ihmeen ihanaksi. Nuoren miehen rinnassa läikähteli lämmin laine ja hän tunsi sydämessään sellaisen autuuden tunnon, jollaista hän ei ollut koskaan ennen elämässään tuntenut.

Kun oli veisattu aamuvirsi, jolloin isä soitti urkuja, äiti luki 92:sen psalmin ja lausui Herran rukouksen.

Sen jälkeen nautittiin aamumani ja mentiin sitten ulos tarkastamaan ympäristöä ja tutustumaan tämän ihmemaan salaisuuksiin.

Heti pilarien ulkopuolelta alkoi puisto. Siinä oli ensimmäisinä kaksi kookasta koivua keväisessä vehreydessään. Puistossa oli samaa lajia puita ainoastaan kaksi kappaletta kutakin. Sen kaikki 400 puuta olivat maapallon eri osista. Paitsi koivua, Suomen puita oli vielä kuusi, tuomi ja pihlajaparit. Nämä molemmat viimemainitut parit olivat täydessä kukassa. Oli puita, joita Aino ja Reino eivät olleet nähneet edes kuvissakaan. Muutamissa puissa oli mitä loistavimpia kukkia, ja palmuissa suuremmoisen komeita lehtiä. Joka vuosi lisääntyi puisto uudella puuparilla, joka kasvoi sinä vuonna täyteen kasvuunsa ja jäi sellaiseksi kukkineen, lehtineen.

Kukkapuiden oksilla oli pieniä laululintuja, jotka aamuin illoin laulelivat sulosäveleltään. Kukin kukkapuu synnytti oman lintuparinsa. Niitä oli nykyään 20 paria, kauniita niinkuin maanpäällisetkin livertäjät.

Ihmemaan asukkaat olivat hyviä ystäviä pikkusiivellisten kanssa, jotka tulivat heidän olkapäillensä ja ojennetuille käsille, liverrellen ihastustaan tästä sunnuntaisesta vierailusta.

Eräs linnuista uskalsi tulla Ainonkin olkapäälle. Aino ojensi kätensä ja houkutteli lintusta siihen.

— Tämä on aivan meidän pääskysemme muotoinen, mutta tällä on hopeaa siivissä. Miksi te tätä nimitätte? kysyi Aino kääntyen Davidin puoleen.

— Kyllä me sitä pääskyksi nimitämme, vastasi David.

Aino vei lintusen lähelle poskeaan, ja pääsky alkoi nokallaan hyväillä neitosen poskea. — Voi, kuinka sinä pääsky pieni olet kiltti! ihasteli Aino, ojensi sitten kätensä ja lintunen lensi pihlajan oksalle.

— Mutta eihän täällä ole hyönteisiä, millä lintuset elävät, huomautti Reino.

— Niillä on oma maninsa; kukkien tuoksu riittää niille ravinnoksi, vastasi Ruth.

Puiden välissä ja puiston ympärillä kasvoi kukkia. Niitä oli myöskin 200 lajia, mutta kukkia oli satoja samaa lajia. Kukin laji kasvoi myöskin yhtenä vuonna täyteen kukkaansa ja jäi sellaiseksi kuihtumatta, kuolematta.

Ruth keksi ensiksi uuden kukan taimen ja huudahti:

— Tämän vuoden kukka! Voi pientä ressua, mikä sinustakin tulee, kun aikuiseksi pääset!

Reino katseli kukan tainta lähempää ja tiesi: — Sehän on mesimarjan alku.

— Voi hyvä ihme, minä pudotin kukkani tänne tullessamme, ja nyt tämä maailma alkaa niitä kasvattaa, ihasteli Aino.

— Teidän tuloanne siunaten Luoja on ne tänne nyt lähettänyt, sanoi isä.

Perhe kulki hiljalleen kierrellen, kaarrellen puistossa. Siellä oli niin paljon kaunista nähtävää. Silmä sai yllin kyllin nauttia mitä runsaimman kauneuden rikkautta.

— Mennään nyt virralle! esitti David.

— Onko täällä virtakin! huudahti Reino ihastuneena. — Tämä on sittenkin oikea paratiisi eikä maanalainen maailma.

He saapuivat virran rannalle. Se oli kivenheiton levyinen vuo, joka alkoi salin puoleisen vuorenseinän juurelta ja päättyi vastaiselle puolelle 1200 askeleen pituisena.

Virran ranta oli melkein kauttaaltaan hienoa keltaista hiekkaa; ainoastaan keskikohdalla oli vihreätä nurmikkoa mataline kukkineen, ja siihen lähelle ulottui puiston kulma.

Vastaisella puolella oli noin 10 m korkea kallio, joka äkkijyrkkänä kohosi virrasta. Kallio oli samaa punertavaa marmoria, josta salin permanto oli tehty.

— Onko tuossa virrassa kaloja? kysyi Reino. — Minä olin viime yönä saamaisillani uistimella suuren lohen, mutta juuri kun olin nostamassa sitä veneeseen, pyörähti se ympäri ja vei koukut mennessään. Oikein kyynel kierähti silmääni, se kun olisi ollut ensimäinen loheni, ja senkin piti mennä. Oli sentään onni, että se oli vain unta.

Ruth meni aivan veden partaalle ja kutsui: — Tui, tui!

Silloin siihen ui pieniä, kullan- ja hopeanvälkkyviä kaloja. — Tässä näette toista lajia meidän eläinkuntaamme!

Pikku kalaset uivat aivan heidän silmäinsä alla ja pitivät puhtaan kirkkaassa vedessä kaunista kisaansa.

— Kaikki täällä on puhdasta ja kaunista! ihaili Aino. — Uskaltaisikohan tuohon mennä uimaan? Hän koetteli vettä sormillaan, — Tämähän on lämpimämpää kuin eilen Herajärvessä.

— Joka päivähän me käymme uimassa, myönsi David. — Mennäänkö nyt? Tavallisesti me käymme keskipäivällä, mutta voimmehan nyt tehdä poikkeuksen.

— Menkää vain, te nuoret! Me katselemme uintianne. Antakaa sunnuntai-uimapukunne Ainolle ja Reinolle.

— Onko teillä oikein eri sunnuntaiuimapuvutkin? kysyi Aino, kun he olivat puun suojassa, jonka oksilla riippui kaksi uimapukua, toinen niistä hopeanvärinen, silkinhieno.

— Tietysti, vastasi Ruth. — Tätä pidin minä eilenkin suuren juhlan kunniaksi, pue sinä, sisko se nyt yllesi. Minä otan tämän sinivalkoisen.

— Voi, kuinka teillä on kaikki niin hienoa ja ruhtinaallisen loistavaa. Eivät maan monetkaan jumaliset ihmiset panisi tällaisia yllensä.

— Miksi emme käyttäisi sitä, mitä Jumala on meille antanut. Emmehän sittenkään kykene pukemaan itseämme niin kauniiksi, kuin Hän pukee kukat ja puut.

— Kyllä sinä vain olet kauniimpi kuin yksikään kukka, vaikka sinulla ei olisi mitään ylläsi, tunnusti Aino.

— Äläpä teekään minua itserakkaaksi, minäkin voin langeta samaan kiusaukseen katsellessani sinua.

Kohta olivat kaikki neljä veden helmoissa. He uivat kuin kalat sukeltaen ja molskien. Vaikka Aino ja Reino olivatkin hyviä uimareita, niin nyt he saivat nähdä oikeita uimamestareita. — Mutta noilla olikin yli kahdensadan vuoden harjoitusaika takanaan. Eikä Reino yhtään ihmetellyt, vaikka David ui nopeasti kuin hauki ja Ruth kevyenä kuin Huopanan kiisken mullonen.

Sitten seurasivat hypyt kalliolta. Aino ei uskaltanut ollenkaan yrittääkään. Reino hyppäsi alemmalta kohdalta, mutta David ja Ruth nousivat kallion ylimmälle reunalle ja liitivät kauniissa kaaressa halki ilman kuin lokit. Tätä katsellessaan päätti Reino saavuttaa tuon hyppytaituruuden ainakin vuoden kuluttua.

Kun he taas neljin molskivat vedessä, ajaen vettä toistensa päälle kuin vallattoman iloiset lapset ainakin, nauroivat Aino ja Reino niin, että kukat kedolla sitä ihmetellen kuuntelivat.

Kun nuoret olivat taas tavallisissa pukimissaan, virkkoi Aino veljelleen. — Minua vähän hävettää meidän naurumme. Ruth ja David eivät koskaan naura, vaikka he ovat yhtä nuoria kuin mekin, tarkoitan yhtä nuoren näköisiä. Pitävätköhän he sitä sopimattomana?

Pian he kuitenkin pääsivät siitä huolesta, sillä äiti virkkoi: — On niin virkistävää kuulla teidän nauruanne. Nämä meidän vanhat lapsemme ovat sen taidon jo kokonaan unhottaneet.

— Ettekö todellakaan naura koskaan ääneen? kysyi Reino kääntyen Ruthin puoleen.

— Eihän sitä näin vanhana enää osaa.

— Vai vanhoja te, olisittepa itse nähneet itsenne tuossa virrassa äsken peuhaavan kuin nuoret lohenpoikaset, niin ette sanoisi itseänne vanhoiksi!

— Ehkä teiltä taas opimme nauramisen taidon, kun enemmän yhdessä olemme.

— Entä osaatteko te itkeä? kysyi Reino.

— Eihän meillä ole täällä ollut mitään itkettävääkään.

Reino ajatteli: — Hyvin lähellä jumaluutta ovat nämä ihmiset. Ei ole heillä surua, ei sairautta, he eivät tarvitse ruokaa, eivätkä vanhene, tokkopa kuolevatkaan koskaan. Tahtoisin kuitenkin nähdä Ruthin edes kerran nauravan.

Oltiin kotimatkalla, kun Aino äkkiä pysähtyi ja huudahti iloisena. — Hyvänen aika, katsokaas näitä pieniä petäjän taimia!

— Niin, niin, siitä on todellakin 50 vuotta kulunut, kun tuomen saimme. Nyt tuli petäjän vuoro. David lisäsi: — Ensi puu oli koivu, viidenkymmenen vuoden kuluttua tuli kuusi ja v. 1818 ilmaantui pihlaja.

— Topeliuksen syntymävuonna, virkkoi Aino.

— Mikähän maamme puista tänne tulee taas viidenkymmenen vuoden päästä? virkkoi Reino.

— Oikeinko sinä toivot sen päivän näkeväsi? kysyi Aino.

— Eläisihän täällä vaikka Metusalemin ikäiseksi, naurahti Reino.

Lähellä asuntoa oli useita valkeasta marmorista veistettyjä vartalokuvia; ne esittivät kaikki raamatullisia henkilöitä ja olivat erittäin suurella huolella ja taidolla tehtyjä.

— Feidias ja Thorvaldsen ovat itse olleet täällä näitä veistämässä, sanoi Reino, lausuen arvostelun teoksista.

— Minä sanon heitä isäksi ja veljeksi, sanoi Ruth.

Siinä oli Jakob, joka juuri on herännyt, nähtyään unensa tikapuista enkeleineen, ja David harppua soittamassa. Kauan katseli Reino Ruthia, joka tähkäpää kädessä puhui Boaksen kanssa; elävä Ruth siinä oli ollut mallina.

Hiukan sivulla oli suuri kalliopaasi, johon oli hakattu Jeesuksen hauta. Haudassa oli kaksi enkeliä ja Maria Magdaleena kädet ristissä kuuntelemassa hartaana ja samalla hämmästyneen iloisena enkelien sanoja. Kohtaus oli niin liikuttavan kaunis, että Aino sitä katsellessaan sai pyyhkiä kyyneleen silmänurkastaan.

— Miten te olettekaan oppineet noin suuriksi mestareiksi? ihmetteli Reino taas.

— Kylläpä siihen vuosia kului ja monta marmorikappaletta turmeltui, ennenkuin uskalsimme ruveta esittämään näitä henkilöitä, virkkoi isä.

Kun he olivat vielä hetkisen katselleet monia muitakin veistoksia, sanoi perheen vanhin: — Nyt on aika mennä sisälle kuulemaan Herran sanaa.

Ruth asettui Raamatun ääreen ja aukaisi kirjan. Esille osui 103:s psalmi. Kun ensin oli veisattu sunnuntaivirsi, luki Ruth kiitospsalmin, ja luetun johdosta puhui isä Jumalan ja ihmisten suhteesta toisiinsa.

Reino ajatteli: — Kun noin välittömästi pappi puhuu, niin kelpaa sitä kuunnella.

Jumalanpalvelus päättyi virteen. Kauniita olivat tämän seurakunnan virret. Niiden tekemiseen olivat kaikki perheen jäsenet ottaneet osaa.

David näytti nuorille sisaruksille kirjaston. Se oli kirjahyllyllä urkujen oikealla puolella. Siinä oli virsikirja, johon oli otettu muutamia virsiä 1701 vuoden virsikirjasta, ne, mitä he olivat siitä muistaneet ulkoa; suurin osa oli kuitenkin heidän omia sepittämiään. Nyt päätettiin siihen lisätä ne virret, joita Aino ja Reino muistivat. Kirjastossa oli vielä muutamia satuja ja kertomuksia, joita Ruth ja David olivat toisilleen kertoneet. Mutta suurimman osan kirjastoa täyttivät Davidin sävellykset. Hän oli säveltänyt useita psalmeja ja kiitosvirsiä, mutta vielä enemmän omia tekemiään juhlakantaatteja. Musiikki olikin tämän perheen suurinta nautintoa.

Mistä paperi kirjoihin?

Se oli tehty valkeasta metallisekoituksesta. Metalli oli valssattu hienoksi kuin hienoin paperi. Kynä oli kullasta ja muste erään mustan kiven ja kalliokasvin liuosta.

Urkuja, sen ääntä ja näköä olivat nuoret sisarukset kovin ihailleet. Torvet olivat kullasta ja hopeasta. Sivukoristeina oli kaksi kerubia, jotka puhalsivat torviinsa. Nämä urut olisi mikä urkutehtailija hyvänsä tunnustanut täydelliseksi mestarinäytteeksi. Mutta niinpä se olikin isä Johanneksen ja Davidin viides saavutus, valmistunut 40 vuotta sitten.

Olivathan Aino ja Reino kuulleet aikaisemminkin kaunista urkujensoittoa, mutta Davidin soittaessa oli näiden urkujen äänessä jotain kuvaamattoman ihanaa.

Päivämanin jälkeen mentiin taas ulos katsomaan maalauksia jotka olivat vuoren seinässä, alkaen siitä, mistä virta lähti vuoren juuresta, 600 askeleen päässä salista.