Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

AUNE

Nuorisolle

Kirjoitti

Immi Hellén

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1896.

Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, Helsinki.

Pohjatuuli oli äitynyt myrskyksi. Aavalla merellä, joka silloin oli jäässä, levitti se mahtavat siipensä ja lensi sitten Helsinkiä kohden hurjaa vauhtia. Näyttipä siltä kuin olisi se päättänyt paiskata kumoon kaikki taivasta tavoittelevat kivimuurit. Mutta lujina seisoivat ne perustuksillaan ja ainoastaan lunta katoilta sai raivostunut tuuli temmatuksi kylmään helmaansa. Sitä se sitten lennätteli pitkin katuja, heitteli vastaan tulijoille vasten kasvoja ja turkinkauluksen allekkin tunki. Esplanaadille päästyään sai se nuoret vaahterat kumartamaan itseään ja hyökkäsi sitten Runebergin patsaan kimppuun. Mutta se ei kumartanut. Puhui siinä myrsky tylyä kieltään metallimiehen korvaan, joka ei näyttänyt kuulevan sitä. Eikä kuulleet sitä kesän kukkasetkaan, jotka patsaan juuressa nukkuivat hangen alla. Toisellainen oli se tuuli oleva, joka heidät oli saapa hereille — lempeänä liikkuisi se mailla laulaen uuden elämän ihanaa laulua sortuneille.

Mutta olipa siellä kuitenkin aivan lähellä pieni kalpea kukkanen, joka kuuli ja tarkasti seurasi myrskyn riehuntaa. Pohjoisesplanaadilla Runebergin patsaan kohdalla oli kivitalon ensimmäisessä kerroksessa ikkuna, jota paksut varjostimet peittivät. Sieltä takaa loisti himmeä valo talvisen iltapäivän hämärään ja siellä lepäsi pieni, kalpea Aune vuoteessaan. Pehmeä oli vuode ja koko huone niin pehmeä ja lämmin kuin linnunpesä, johon emä on rinnastaan hienoimmat untuvansa nokkinut. Ja kuitenkaan äidin käsi ei ollut sitä vuodetta valmistanut, sillä se oli jo aikoja sitten maassa maatunut. Aune oli vasta muutaman viikon vanha, kun äiti kuoli. Nyt oli hän jo kohta kolmentoista ja tämän ikänsä kaiken oli hän ollut sairaana. Enimmät ajat oli täytynyt maata vuoteessa, väliste kun oli parempi, nostettiin pyörätuoliin. Jalkoja täytyi varoa. Niissä oli luumätä. Käveltäisiköhän niillä milloinkaan?

Se päivä oli taas ollut vaikeampi. Niin huonolla säällä kolotti jalkoja aina pahemmin. Toinen olisi niitä tuskia kärsiessään jo vaikeroinutkin, mutta Aune makasi aivan hiljaa. Lumivalkoisten lakanain välistä näkyi vaan laihat ja surkastuneet, mutta kuitenkin suloiset kasvot, joita tummat kähärät ympäröivät. Ja suuret, tummat, äärettömän surulliset silmät katselivat arasti ikkunaan päin, jota pohjatuuli kolkutteli.

Sinä päivänä oli Aune kokonaan unohtanut oman kipunsa. Koko päivän oli hän ajatellut sitä pientä poikaa, josta Leena kertoi aamulla tehdessään tulta uuniin, sitä pientä kerjäläispoikaa kaukana Pohjanmaalla, josta sanomalehdissä oli kerrottu. Uupui taipaleelle, sinne jäi hankeen. Tuisku peitti niin, ettei jäänyt näkymään muuta kuin toinen käsi ja vähän repaleista nutunhihaa. Muuten ei olisi löytynytkään. Yksinään kuoli pimeään yöhön myrskyn raivotessa noin juuri kuin nytkin.

Aune kuuli selvästi tuskanhuutoa ja valitusta myrskyn äänessä. Ehkä se olikin tullut tänne kertomaan, että siellä taas oli joku lumiin peittymässä. Tullut vaatimaan apua parempiosaisilta ja senvuoksi kolahutti hänenkin ikkunaansa. Voi, jospa hän vaan olisi terve, eipä hän silloin viruisi untuvapatjoilla toimetonna! Mutta eipä hän nyt voinut muuta kuin itkeä päänalaisensa märäksi ja puristaa hentoset sormensa ristiin peitteen alla ja koko sielullaan pyytää taivaallista Isää suuresta armostaan auttamaan kaikkia onnettomia maailmassa.

Leena hiipi sisään varpaillaan, luuli Aunen nukkuvan. Teki taas tulta uuniin ja istuutui siihen ääreen sukkaansa kutomaan. Aune katseli häntä salavihkaa vuoteestaan. Uunin tuli valaisi Leenan kasvoja. Kuinka hän vielä oli nuoren näköinen, vaikka oli jo yli neljänkymmenen ja niin hyvän ja herttaisen! Hänen kasvoissaan oli sellaista kirkkautta, jota Aune ei ollut huomannut kenessäkään toisessa. Mutta se tuli kai siitä, että Leena joka päivä ajatteli ijankaikkisia asioita ja eli sisällistä hengen elämää Jumalassa. Sanomattoman paljon piti Aune Leenasta. Hän olikin hoitanut Aunea hänen syntymästään asti. Ja Aune oli mielestään Leenalta oppinut enemmän kuin opettajattarelta, joka jo monta vuotta oli käynyt hänen terveempinä päivinään opettamassa hänelle tämän maailman viisautta. Ja kumminkin oli Leena vaan kouluja käymätön mökin lapsi maalta.

Aune unohti hetkeksi kalvavan surunsa. Leenan läsnäolo oli aina lohduttava ja rauhoittava. Mutta kun tuuli taas kovasti tärähytti ikkunaa, kävi se hänelle luihin ja ytimiin ja ajatukset alkoivat taas kulkea samaa surullista uraansa.

— Leena — kuiskasi hän hetken kuluttua — oliko siinä kinnasta?

— Missä, lapseni?

— Kädessä joka näkyi hangesta.

— Ei siitä puhuttu mitään, mutta tuskinpa. Kukapa niille kerjäläislapsille kintaita. Sitäkö se nyt taas on ajatellut pienoseni koko päivän? Ei noin helläsydämmiselle pitäisikään kertoa sellaisia.

Leena nousi sivelemään kalpeata poskea ja tummaa kähärää. — —

Aune luuli eteisen kellon soineen. Niin hän erehtyi joka ilta. Isää hän odotti, isää, joka oli viisas ja oppinut, korkea virkamies, senaattori, joka teki paljon työtä ja joka äärettömästi rakasti pientä, sairasta tyttöään.

— Aune, iloni — oli isällä tapana sanoa ja siihen lisäsi Aune: ja suruni.

— Niin, Aune, iloni ja suruni!

Alinomaa vaan tahtoi nousta se ajatus, että miksei hän, Aune, sentään kuollutkaan pienenä ja pikku veli jäänyt elämään. Veli olisi nyt jo viisitoistavuotias. Hän olisi terve ja reipas, punaposkinen ja väkevä. Häntä isä löisi olalle ja sanoisi:

— Lauri, iloni! — Sitä toista sanaa silloin ei tarvittaisikaan.

Mutta siellä Lauri lepäsi äidin vieressä ja hän tässä vaan oli sairas raukka — isän ilona ja suurena suruna.

Kun Aune joskus oli puhunut näitä isälleen, niin hän oli sanonut, että oli väärin ajatella niin. Eihän yksikään kuolevainen tiedä kuinka suuria suruja Lauri olisi voinut tuottaa isälleen. Ja koska Aunesta vielä oli paranemisen toivokin, niin saattoi hän täydellä syyllä sanoa pikku tyttärestään: iloni ja toivoni!

Näin oli isä lohdutellut, se hellä ja rakas isä.

Ja siellä hän nyt soitti viimeinkin. Kiireiset askeleet lähenivät Aunen huonetta ja kaksi hentoa käsivartta ojennettiin tulijata vastaan. Ja tulija tunsi että elämä olisi kolkko ja arvoton, elleivät ne käsivarret iltaisin odottaisi väsynyttä työmiestä.

— Onko sen ollut ikävä isää?

— On sen. Muistikos isä yhtään Aunea?

— Ketäpäs hän sitten olisi muistanut.

Leena toi sisään uuden lampun, jonka isä oli tuonut Aunelle tuliaisiksi. Sepä vasta valaisi! Isä asetti sen Aunen viereen pöydälle ja kysyi, osoittaen kupuun maalattua maisemaa:

— Tunnetko tuota?

Vieno puna nousi Aunen kasvoihin ja suu vetäysi hymyyn.

— No, voi sentään, siinähän on Ahtola! Kuinka se siihen on tullut?

Isä oli antanut oikean taidemaalarin valokuvan mukaan maalata siihen heidän kesäasuntonsa.

Ihastuksella katseli Aune sitä kuvaa. Kuinka kaikki siinä oli tuttua. Hän muisti niin hyvin juuri sen illan, jona valokuva otettiin. Punaisen rakennuksen ikkunat loistivat kuin ystävälliset silmät. Rantakoivut katselivat kuvaansa lahden peilistä. Isä istui ongella kallion alla ja Leena järjesti kahvipöytää kuistilla. Aune istui pyörätuolissaan rantasella lukien Topeliuksen saduista "Kuinka metsän pienet lapset oppivat lukemaan." Hänellä oli päässään leveälierinen kesähattu ja siinä seppele sinisistä ruiskukista. Kuinka sekin oli luonnollisesti maalattu tuohon. Pieni mökki lahden toisella puolen oli sekin niin aivan luonnollinen. Aune melkein odotti että ovi avautuisi ja pikku Matti tulisi pihalle paitasillaan. Taikka että pikku Miina tulisi polkua myöten mansikkatuokkonen kädessä ja Aune saisi painaa hopearahan ja vehnäleivän hänen ruskeaan kätöseensä.

Kesämuistot ja kesätunteet heräsivät lapsen sielussa ja täyttivät sen hetkeksi ilolla ja riemulla.

Isä oli tyytyväinen keksintöönsä.

— Sitä se nyt katselee Auneni pieni talven pitkinä puhteina, että paremmin jaksaisi odottaa uutta kesää.

Leena oli jo tuonut iltaruuan sisään. Isä söi usein Aunen kanssa ja silloin maistui ruoka kummallekin parhaalta. Kun Aune oli terveempi, istui hän pyörätuolissaan pöydän ääressä. Nytkin taas täytyi istua sängyssä. Mutta merkillistä kuinka kaikki ruoka sinä iltana maistui mansikkamaidolle.

Isäkin katseli mielihyvällä uutta lamppua, sillä hän rakasti luontoa ja rauhallista maaelämää.

— Sainpahan toki sen onnellisesti kotiin, vaikka myrsky oli vähältä temmata sen käsistäni.

Aune vavahti ja veitsi putosi lattialle. Myrsky temmata käsistä. Olisiko siis todellakin? — Kaikki iloisuus oli poissa. Ikäänkuin tuskassa tarttui hän isän käteen ja sanoi:

— Voi isäni, miksi eivät kaikki ihmiset ole onnellisia?

— Niinkö lapseni taas tuntee itsensä onnettomaksi?

Ei, ei hän, hänellä on liiankin hyvä. Muita hän muisti.

Isä suuteli pieniä kätösiä. — Nyt emme saa olla surullisia. Nyt mennään levolle ja nähdään kauniita unia uudesta lampusta ja Ahtolasta.

Pian olikin kaikki pimeätä ja hiljaista Aunen kodissa. Myrsky vaan ei väsynyt. Sen pauhua kuunteli Aune kauvan, kuunteli ja ajatteli.

— Ehkä tuuli olisikin tahtonut viedä sen sinne, missä ei ollut lamppua eikä kynttilää. Siellä sitä paremmin tarvittaisi — että jaksaisivat odottaa uutta kesää.

Näihin ajatuksiin hän viimein nukkui, huulillaan siunaus.

Mutta yöllä näki hän unta että myrsky tuli ikkunasta sisään, tuli aivan hänen sänkynsä viereen ja sanoi vakavalla ja surullisella mutta samassa lempeällä äänellä: antaako Aune uuden lamppunsa onnettomille?

— Rakas myrsky, annan, annan.

— Oikeinko sydämmestään mielellään?

— Voi, hän soisi että hänellä olisi sata lamppua, että saisi kaikki antaa!

Silloin myrsky kohotti lampun pöydältä ja vei sen mukanaan. Aune meni jäljessä nähdäkseen mihin päin se vei sitä. Hän näki sen kulkevan tyynesti ja tasaisesti ilmojen halki. Liekki suureni suurenemistaan. Aune seurasi yhä, ei hän muistanut, että jalat olivat olleetkaan kipeät. Mihin lamppu vaan tuli, siellä muuttui talviyö kirkkaaksi päiväksi, hanget sulivat, puut kävivät lehteen ja linnut lauloivat niin kauniisti, ettei Aune milloinkaan ennen ollut kuullut sellaista, eikä edes voinut aavistaa. Ja pieni poika, joka oli nukkunut hankeen, heräsi keskellä kukkain tuoksua, hyppäsi pystyyn punaposkisena ja raittiina ja sanoi:

— Makeastipa nukuinkin. — Aune meni lähemmäs ja — se olikin Lauri, hänen oma veljensä! Aune tarttui häntä käteen — eikä siinä ollut kinnasta — ja sanoi:

— Mennään nyt isän luo.

Siihen hän heräsi, mutta nukkui heti uudelleen, pitkään ja rauhallisesti.

Talvisen auringon säteet leikittelivät ikkunaruudulla, pilkistivät huoneeseen, hiiviskelivät siniselle silkkipeitteelle ja hyväilivät kalpeata poskea. Aune aukaisi silmänsä. Kuinka suloista oli herätä! Näin tervennä hän ei ollutkaan herännyt pitkiin aikoihin. Nyt voisi nousta ylös, päästä istumaan mukavaan pyörätuoliinsa.

Leenan auttaissa häntä pukeutuessa, kertoi Aune hänelle unensa. Leenan mielestä se oli kaunis uni ja niin tosi. Niin juuri on se pieni poika herännyt ikuisen kevään maassa, aavistamattoman ihanassa. Lampun valo, joka yönkin päiväksi muutti ja talven kesäksi, oli kuva suuresta, kaikki uhraavasta rakkaudesta. Niin jos ihmiset rakastaisivat toisiaan, eipä kävisi silloin elämän kuorma kellekkään liian raskaaksi.

Pyörätuoli lykättiin ikkunan alle, josta Aunen oli tapana katsella "maailman menoa", kuten Leena sanoi. Monta hetkeä oli hän istunut siinä, ja monenlaista menoa oli hän nähnyt ja ihmistäkin monenlaista. Aunen mielestä kuitenkin kaikki ihmiset kuuluivat kahteen eri ryhmään. Toisilla on kaikki hyvin tässä maailmassa, ei tarvitse kärsiä puutetta, ei kipua — ne ovat onnellisia. Toiset taas ovat alituisen surun ja puutteen alaisia tai saavat taistella tautien kanssa — ne ovat onnettomia. Aune, joka itse oli tutustunut kärsimykseen jo kehdossaan, tunsi suurempaa vetäymystä kärsiviin.

Siellä ne nytkin kulkivat kadulla kaikki sekaisin. Mikäpä niin tarkkaan tiesi, kuka heistä oli onnellinen, kuka onneton. Kiire vaan näkyi olevan kaikilla. Aunella yksin ei ollut kiirettä. Hän oli ulkopuolella tuota kaikkea eikä hän kuitenkaan voinut pysyä sille vieraana ja välinpitämättömänä. Väliste tuli oikein polttava halu päästä sinne joukkoon, mennä siellä mukana vaikka vaan liikkaamalla tai sauvain avulla. Niin hän oli nähnyt monen muun tekevän. Siellä ne liikkuivat pikku lapsetkin, häntä nuoremmat, tyytyväisen ja tärkeän näköisinä. Heilläkin oli siellä tehtävänsä. — Toimintahalu heräsi taas täyteen voimaansa eikä sallinut istua joutilaana.

Aune kääntyi katsomaan jotain tehtävää. Siellähän se seistä törötti nukkekaappikin nurkassaan. Lasioven takaa hymyilivät Anni ja Liisa ja monta muuta sekä ruskea- että sinisilmäistä nukkelasta. Jokohan rupeisi leikittelemään! Häntä nauratti sellainen ajatuskin. Olihan siitä jo niin kauvan, kauvan aikaa kuin leikki oli lystille tuntunut. Väliste tosin, kun serkut tulivat vieraisille, otettiin nuket esille. Mutta silloinkin Aunea enemmän huvitti serkkujen ilo, kuin itse leikki.

Suottakos tohtorikin oli taputtanut häntä päähän ja sanonut: Aunella on lapsen ruumis ja aikaihmisen ajatukset, kuten useinkin sairailla lapsukaisilla. Heille elämän todellisuus alkaa aikaisemmin kuin muille.

Nukkekaapista siirtyivät silmät kirjahyllyyn. Aurinkokin paistoi juuri sinne, paistoi kauniisiin kansiin suurine kultakirjaimineen. Siellä oli Topeliuksen rakkaat sadut ja monta muuta ystävää. Sieltä lehahti esiin kokonainen maailma, kirkas ja kuulakka, keväisen raitis ja päiväpaisteinen, täynnä sopusointua ja runoutta. Siinä maailmassa Aune oli viettänyt monta elämänsä suloisimpaa hetkeä, siinä viipynyt, siihen palannut. Mutta nyt ei joutunut sinne, nyt piti olla todellisempaa. Toisella hyllyllä olivat koulukirjat, mutta nekin saivat levätä vastaiseksi. Vasta helmikuun alusta alkaisi opettajatar käydä säännöllisesti, ja nyt oli vielä jäljellä tammikuuta muutamia päiviä.

Nytpä hän vasta muistikin, että hän jo eilen oli päättänyt mitä tänäin oli tehtävä. Leenalta pyysi hän punaista villalankaa ja sukkapuikot. Ne saatuaan alkoi hän luoda silmiä puikoille. Panisikohan neljätoista vai kuusitoista kullekkin? Parempi sentään että ovat liian suuret kuin liian pienet. Mieluisa työ alkoi ja se kävi kuin tottuneelta ainakin. Leenan kysymykseen, mitä hän kutoi, vastasi Aune hymyillen: kintaita Laurille.

Mistäpäs hän tiesi tulivatko ne Laurille vai Liisalle, Matille vai Maijalle — kunhan ne vaan saivat lämmittää kahta kylmän jäykistämää kätöstä, eivätpä ne muuta pyytäneetkään. Se ajatus lämmitti Aunen sydäntä ja lisäsi nopeutta sormiin.

Leena oli jo käynyt torilla kyökki-Eevan kanssa ja istui nyt siinä töineen. Kylmä oli ollut kovasti, Leenalta oli nenä ollut paleltumaisillaan, ja yhä vaan kiihtyi pakkanen.

Sepä tieto Aunelle kiirettä lisäsi. Hän kutoi niin että puikot kuumisivat ja puna nousi poskiin. — Hänelläkin oli kerran kiire!

Leena kysyi, oliko Aunea vielä aamusilla häirinnyt se outo kolina, jonka syytä he eivät olleet tienneet.

— Ei, kyllä hän väliste kuuli sitä, mutta ei se häntä häirinnyt.

Senaattorin, joka useinkin teki työtä aamupuoleen yötä, se aina herätti parhaasta aamu-unesta. Tänä aamuna oli Leena ottanut tutkiakseen sen syytä, ja päässytkin selville siitä. Kolina oli syntynyt siitä, että sanomalehtipoika juoksi kovaa vauhtia puukengissä kivistä porraskäytävää ylimpään kertaan asti. Koko käytävä kaikui moisista askeleista niin, ettei edes voinut tuntea niitä ihmisjalan synnyttämiksi. Leena oli varoitellut poikaa:

— Juokse hiljaa, astu varpaillas, herätät ihmiset! Ja poika koetti varpaillaan, mutta kuinkas sellaisissa jalkineissa voi? Käytävä oli vielä pimeä. Leena kuuli hänen kompastuvan ylös mennessään. Alaspäin hän pudottausi vielä kovemmalla kolinalla kuin tavallisesti. Leena huusi heidän oveltaan hänen jälkeensä: loukkasitko jalkasi? Mutta kuuli vastaukseksi vaan nyyhkytyksen ja alaovi paiskattiin kiinni aivan kuin vihassa.

— Olikohan puukenkäpoika vihainen Leenalle, joka oli käskenyt häntä varpaillaan kulkemaan?

— Ei tiedä. Eipä ole kumma, jos mieli joskus kävisikin katkeraksi, kun pienestä pitäin saa kovaa kokea. Kenties löi säärensä pahastikkin portaan terävään syrjään.

Aune ihmetteli, että on puisia kenkiä. Sellaisia hän ei koskaan ollut nähnyt.

— Paksuihin puupohjiin naulataan nahkapäälliset. Köyhät niitä käyttävät, kun ne ovat huokeat ostaa, vaikka ovatkin epämukavat — selitti Leena.

Puukengistä johtuivat Aunen ajatukset puujalkoihin. Hän oli kerran maatessaan nukutettuna pöydällä jotain pienempää leikkausta varten, kuullut isän huolestuneella äänellä kysyvän tohtorilta: mitä luulette, tuleeko näistä jalkoja? — Pimeältä näyttää, oli tohtori vastannut, toisen mahdollisesti voi pelastaa, mutta toinen, pelkään, ennemmin tai myöhemmin tulee poikkisahattavaksi.

Jonkinlaisessa horrostilassa oli hän kuullut sen, mutta kuitenkin aivan selvästi.

Ja kun hän sitten heräsi vuoteessaan, voi kuinka kalpeana isä istui siinä vieressä ja kuinka hänen äänensä värähteli, — siinä oli syvää surua ja ääretöntä hellyyttä. Silloin oli Aunelle selvinnyt, että hänen olemassa olonsa tuotti isälle suurta surua. Ja hänen oli tehnyt mielensä kietoa käsivartensa isän kaulaan ja kuiskata hänelle korvaan, ettei Aune pidä väliä, vaikka vietäisiin molemmat, kun isä vaan on iloisempi.

Ja kuitenkin oli ensi aikoina tuntunut kovin katkeralta, kun joku puujalkainen sattui kulkemaan hänen ikkunansa ohi. Siinä oli nähtävästi jalka sahattu poikki ja jatkettu puulla. Noin kai hänellekin tehdään ja noin hän sitten kävelee. Kenties onkin parempi että istuu aina pyörätuolissaan.

Mutta isän kanssa he eivät milloinkaan puhuneet näistä. He olivat molemmat vahvasti uskovinaan, että Aunen jalat vielä kerran paranevat ihan terveiksi, että hän vielä saa juosta kilpaa toisten lasten kanssa ja kirkkaina kesäpäivinä tanssia viheriäisellä nurmella kuin keijukainen!

Niinpä niin — puujalat ja puukengät. Aune jäi nyt siihen ajattelemaan, että asiat sentään ovat kummallisesti tässä maailmassa. Toisella on jalat mutta ei ole kenkiä, toisella taas kyllä olisi kengät, mutta jalkoja puuttuu.

Pitkän keskustelun perästä tulivat he Leenan kanssa siihen päätökseen, että koska sanomalehtipoika heidän tähtensä oli loukannut jalkansa, oli heidän velvollisuutensa auttaa häntä sen parantamisessa. Leena pitäisi aamulla varalta, milloin hän pistää sanomalehden kirjelaatikkoon ja kutsuisi hänet sisään. Jalka tutkitaan, voidellaan ja kääritään. Mutta koska pojalla aina on tulinen kiire, ottaisi Leena hänen edestään viedäkseen lehdet ylimpään kertaan asti ja poika saisi jatkaa matkaansa toiseen taloon.

Jalan hoito tapahtuisi Aunen kamarissa.

Kello oli tuskin lyönyt kahdeksaa seuraavana aamuna, kun Leena varovaisesti aukaisi Aunen oven ja toi sisään puukenkäpojan, jota sellainen kohteliaisuus näytti suuresti hämmästyttävän. Hänen piti heti istua pöydän luo ja Leena alkoi lampun valossa tutkimaan jalkaa.

— Kumpaanko sattui?

— Vasempaan, mutta se on jo melkein terve.

— Vai terve, kun on ihan mustana ja turpeissa. Hieroa pitäisi, mutta eihän se poikarassu jouda.

Leena voiteli salvalla ja kietoi siihen pitkän pehmeän kääreen, niinkuin hän oli lukemattomia kertoja kietonut toisiin jalkoihin.

Aune, jota poikanen nähtävästi ei huomannutkaan sieltä varjosta, oli noussut istuvilleen vuoteessaan. Hän katseli kömpelöä puukenkää Leenan polvella. Katseli suurta nahkalaukkua, joka sanomalehtiä täynnä hihnastaan riippui olalla ja näkyi painollaan tahtovan vetää kantajansa viistoon. Hänestä tuntui niin omituisen juhlalliselta, häntä melkein itketti. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli, että puukenkäpoika siinä tuolilla oli aivan sen pojan näköinen, jonka hän unissaan oli nähnyt heräävän.

Aune pyöritteli käsissään suurta punaista omenaa, jonka hän illalla oli saanut tuliaisiksi isältä ja silloin pistänyt tyynynsä alle. Mitenkä nyt saisi sen annetuksi?

Rientäissään ulos tuli poika kulkemaan aivan läheltä Aunen sänkyä. Silloin pisti Aune hänelle käteen omenansa ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:

Mikä sinun nimesi on?

— Lauri — vastasi poikanen yhtä hiljaa.

Suottapa hän sitä kysyikään. Mikäs se muu olisi voinutkaan olla?
Niinhän se oli unissakin — ja hänen veljensähän se oli!

Pistäissään omenan Laurin käteen oli Aune tuntenut, että se oli kylmä kuin jää.

Siellä se nyt juoksee tuulen vauhdilla talosta taloon, portaita ylös ja alas niin, että puukengät kolisevat. Tuntuukohan hyvältä sääressä ja syököhän se omenaa?

Leena oli kyytimässä sanomalehtiä. Hiiviskeli hiljaa, ettei häiritsisi ketään. Hyväpä olikin hiiviskellä, kun ei ollut puukenkiä. Aune tiesi että Leena ilolla olisi kiivennyt vaikka pilvien tasalle, kunhan vaan sai tehdä jotain yhdelle näistä pienimmistä.

Pöydällä tuolla odotti punainen lankakerä ja kinnas, joka oli peukaloa vailla. Kuinka kauvan se Leena viipyi. Eihän hänellä ollut aikaa siinä loikoa.

Mitähän jos kerran koettaisi pukeutua omin avuin, hämmästyttäisi
Leenaa, istuisi valmiina pyörätuolissaan, kun hän tulee.

Kas niin, eihän se ollutkaan niin mahdotonta kuin hän oli luullut. Isällä oli tapana sanoa, ettei mikään ole mahdotonta. Kenties onkin niin. Kenties hänkin vielä paranee, voi auttaa toisia sen sijaan, että nyt on toisten avun tarpeessa. Nyt olivat jo kengät jalassa. Varovaisesti vaan ylös. Äärettömästi koski jalkoihin. Ole väkevä, Aune, pelko pois! — Kuitenkin alkoi maailma musteta silmissä ja Leena löysi pikku Aunen tainnoksissa lattialta.

Kun hän sitten myöhemmin istui pyörätuolissaan kutoen toista kinnasta, nuhteli Leena häntä lempeästi uhkarohkeudesta ja kärsimättömyydestä. Kärsivällinen sydän on suuri aarre. Eikä pikku Aunen yhtään tarvitse surra sitä, ovatko jalat kipeät vai terveet. Kun hän vaan aina voisi rakastaa ilman itsekkäisyyttä, niin olisi taivas hänen sydämmessään ja taivaan enkelit rakentaisivat majansa hänen huoneesensa — — —.

Siirtyivät sitten puheet heidän uuteen ystäväänsä.

Luuliko Leena hänellä olevan sellaisia kapineita, joita hän nyt kutoi?

Ei ainakaan näkyvissä ollut. Takin taskusta pisti esiin vaan kynänvarsi ja pari kirjaa. Luultavasti hän kävi kansakoulua. Kovin köyhä hän varmaan oli. Leena oli huomannut, että sukissa oli monta reikää, housut olivat repaleiset ja kulunut väljä takki oli nähtävästi isälle tehty. Aune puolestaan ei ollut ehtinyt niin paljon katsomaan vaatteita. Hän oli katsellut kasvojen ilmettä ja huomannut niissä surun ja kärsimyksen jälkiä ja samalla jotain puhdasta ja sanomattoman hyvää. Tuhat kysymystä nousi, joihin olisi tahtonut vastauksen:

— Missähän se asui, elivätköhän isä ja äiti. Kenties olivat molemmat kuolleet. Kenties hän oli orpopoika vailla kotia ja turvaa. Olikohan koko avarassa maailmassa ketään, joka olisi häntä säälinyt ja rakastanut, lausunut ystävällisen sanan ja lohdutellut. Sukissa oli monta reikää — köyhäkin äiti olisi parsinut sukat ja paikannut vaatteet. Surua ja kärsimystä ilmaisivat kasvot — jospa voisi vähänkin ilahuttaa, jakaa omasta runsaudestaan, kieltää itseltään jotain toisen hyväksi!

Leenasta oli lohduttavaa, että hän sai käydä koulua, mitäpä kynä ja kirjat muuta olisivat merkinneet. Ja minkäpätähden he nyt kuvailivat hänen kohtalonsa niin tukalaksi, ehkä hänellä oli verrattain hyväkin.

Päivällispöydässä kertoi Aune kaikki isälleen ihmeellisestä unestaan alkaen. Hän ilmaisi myöskin, että Leena ja hän aikoivat ruveta köyhän pojan ystäviksi, auttaa häntä vähän vaatteilla y.m., mutta ennen kaikkea koettaa ilahuttaa hänen murheellista mieltään, ellei nimittäin isällä olisi mitään tätä kaikkea vastaan.

Eikä isä kieltänyt, päinvastoin lupasi heidän siihen tarkoitukseen käyttää hänenkin vanhoja vaatteitaan.

Aunen ilolla ei näyttänyt olevan rajoja. Hän vuoroin taputteli käsiään ja vuoroin puristi isän kättä: tiesihän hän sen, ainahan isä oli hyvä, eipä hän vielä milloinkaan ollut erehtynyt isästään.

Kun sen päivän ilta oli ehtinyt, lepäsi Aune aikaisin vuoteessaan. Ei häntä nukuttanut, väsytti vaan. Suloisesti raukaisi jäseniä, varsinkin käsivarsia ja käsiä, jotka koko päivän olivat olleet uutterassa työssä.

Tuli loimusi taas uunissa ja Leena istui siinä rauhallisena ja rauhoittavana. Lakannut oli jo myrskynkin raivo. Kuu loisti tyynellä talvitaivaalla ja tähdet virittivät lempeän valonsa. Tällaisina iltoina vedettiin aina ikkunanvarjostimet syrjään, että Aune sai katsella rakkaita tähtiään. Pienempänä oli hän luullut että äiti, pieni veli ja kaikki hyvät enkelit tähdistä katselivat häntä äärettömällä hellyydellä. Tähtien välkännässä luki hän silloin selvään kutsun: tule tänne! Ja hänet oli aina vallannut sanomaton halu päästä sinne ylös, seurata kutsua, valkein siivin liidellä kohti korkeutta. Hän oli myöskin ymmärtänyt, että hän silloin saisi jättää pienen sairaan ruumiinsa tänne, ja väliste oli tuntunut jo ihan siltä kuin hän jostain korkeammalta olisi katsellut alas maahan ja nähnyt siellä pikku Aunenkin kalpeana makaavan vuoteessaan.

Nyt hän kyllä jo tiesi, mitä tähdet ovat. Sen oli isä hänelle selittänyt, kun he kirkkaina talvi-iltoina yhdessä olivat ihmetelleet Ijäisen tekoja. Kuinka pieni on ihminen, oli isä usein silloin sanonut, kuinka pieni, ja kuitenkin — kuinka suuri! Sillä hänkin on osa siitä ijäisestä, jolla ei ole alkua eikä loppua, osa kaiken alkulähteestä, ja korkealla on hänen matkansa määrä!

Ja kun Aune nyt lepäsi siinä katsellen rakkaita tähtiään, tiesi hän että se voima, joka hohtaa häntä vastaan mittaamattomista maailmoista, on ääretön rakkaus. Ja kun hänen oma pieni sydämmensä nyt paisui rakkaudesta isää, Leenaa, Eevaa, puukenkäpoikaa ja kaikkia luotuja kohtaan, tunsi hän, että tämä on nyt juuri sitä, josta Leena oli sanonut, että taivaan valtakunta olisi hänen sydämmessään. Ja toden totta, vähäpätöiseltäpä nyt tuntui olivatko jalat kipeät vai terveet. Yhtä ainoata hän nyt vaan pyysi: että se, mikä tällä hetkellä täytti hänen sydämmensä, pysyisi siellä aina, aina.

Valkeni sitten seuraavan päivän odotettu aamu ja taas istui Lauri Aunen kamarissa. Leenan hoidellessa hänen jalkaansa, joi Lauri kahvia. Aune ja Leena olivat olleet kovin pahoillaan siitä, etteivät olleet eilen huomanneet tarjota hänelle mitään lämmittävää. Nyt piti hänen sen sijaan juoda kaksi kuppia leivosten kanssa. Niin hyviä leivoksia ei Lauri milloinkaan ennen ollut maistanut, mutta hän oli niin hämmillään, että oli vähällä pudottaa kauniin kupin lattiaan konttaisesta kädestään. Ihan sinisen punaiset olivat kädet, kyllä näkyi selvästi, mitä oli tarpeen. Laurin pois mennessä pisti Aune nyt siis hänen käteensä ne punaiset kintaat. Hämmästynyt poika teki äkkiä syvän kumarruksen ja kolahtaen löi laukku Aunen sängyn laitaan. Säikähtäneenä juoksi hän sitten ulos ovesta.

Leena oli jalkaa hieroessaan kysynyt hänen perheolojaan. Isä
elää ja on työmies. Äiti kuoli, kun Lauri oli seitsenvuotias.
Nyt on äitipuoli, jolla on kaksi lasta: poika ja pieni tyttö.
Kaksitoistavuotias hän on ja käy kansakoulua.

Siinähän olikin kyllin tietoja yhdeksi kertaa. Sitä Aune vaan katui, ettei hän ollut antanut hänelle kättä, kun sanoi hyvästi. Olisi pitänyt puristaa sitä konttaista kättä. No nyt oli arvon kintaat. Jospa lämmittäisivät sydänraukkaakin, joka ehkä vilusta värisi isän kuluneen takin alla!

Leena kantoi vinniltä senaattorin käytettyjä vaatteita. Niistä he valitsivat paksuimman ja lämpimimmän puvun, joka oli pienennettävä Laurille. Onneksi oli Leena, jonka isä oli tehnyt räätälintyötä, ennen kotonaan oppinut ompelemaan miestenkin vaatteita. Senvuoksi olikin hän aamulla ottanut mitan Laurista noin vaan huomaamatta. Ei nyt siis muuta kuin ryhtyä työhön.

Aune puolestaan oli alkanut kutomaan sukkaa. Ilo ja onni loisti hänen silmistään, kun hän istui siinä ikkunan alla tuon tuostakin katsahtaen ulos kadulle. Siellä liikkuivat ihmiset talvitamineissaan, mitkä ajaen, mitkä kävellen. Viluisilta näyttivät kaikki. Ja kaikki tuntuivat niin rakkailta Aunelle.

Tuisku oli tehnyt korkeat kinokset esplanaadiin. Kuinka valkea, kuinka häikäisevän valkea oli siellä hanki! Aune etsi muististaan, oliko hän nähnyt mitään muuta niin valkeata. Niin, vaahto, jota aallot myrskypäivinä ajelivat Ahtolan rannikolle ja kenties joutsenen siipi sekä liljan lehti.

Ja nyt johtui hänelle mieleen ihana kevätaamu pari vuotta takaperin. Häntä lykättiin pyörätuolissa pitkin Kaisaniemen puistoa. Joutsenet uiskentelivat lammikossa. Pysähdyttiin siihen rannalle ja Aune heitteli niille ruokaa. Seuraavana päivänä oltiin äidin haudalla. Siellä oli valkea lilja juuri levittänyt lehtensä aamuauringossa. Ja Aune oli silloin ajatellut, että kumpikohan on valkeampi joutsenenko siipi vaiko liljan lehti. Ja jäljestäpäinkin oli hän sitä ajatellut, mutta ei hän ollut tiennyt kumpiko.

Ja kun hän nyt istui siinä katsellen huikaisevan puhdasta hankea, ei hän enää etsinyt vertailuja, mutta hänen sieluunsa nousi ajatus, että noin, juuri noin puhdas mahtaa hyvän ihmisen omatunto olla. Ja syvä kaiho täytti taas mielen. Aune muisti nyt, että juuri samanlaista kaihoa hän oli tuntenut katsellessaan vaahtoa rantasella ja niinä kevätaamuina puhtaan puhtautta ihaillessaan.

Leena selitti että se kaiho ei ollut muuta kuin ihmishengen ikävä sitä korkeinta puhtautta, josta se on kotoisin ja johon sen on palattava. Syvälle on se kaiho juurtunut ihmissieluun, mutta maallisen elämän kirjavassa leikissä sen ääni usein vaikenee. Ei ole kultaa kaikki se, mikä kiiltää vastaamme vaihtelevista muodoista eikä taimi viattomuuden kukkaset joka tarhassa. Eikä taimi ne aina ihmisrinnassakaan. Mutta autuaat ovat puhtaat sydämmestä…

Olipa heillä nyt kiire. Leena ompeli neula kuumana ja Aunen sukka kasvoi kasvamistaan. Ei ollut heillä nyt aikaa pitkiin pakinoihin eikä paljon mietiskelyynkään.

Se ajatus vaan tahtoi vaivata Aunea, että kun sillä on äitipuoli, niin jos se ei olekkaan hyvä Laurille. Aune tosin ei tuntenut ketään, jolla olisi emintimä, mutta saduissa ja kertomuksissa ne aina vihasivat ja kiusasivat lapsipuoliaan.

Leena kyllä tunsi monta emintimää, hänellä itselläänkin oli ollut, eivätkä kaikki suinkaan rakasta lapsipuoliaan niin paljon kuin pitäisi. Voipi olla syytä lapsissakin, eikä voi tuomita ketään, ja toivottavasti Laurin emintimä on hyvä hänelle.

Aunea vaan peloitti, niin, häntä aavistutti niin kummallisesti, että ei, ei ole Laurin emintimä hyvä hänelle. Minkästähden hän muuten olisi niin surullisen ja kärsineen näköinen? Jos Leena vaan olisi nähnyt kuinka arasti ja säikähtäneenä hän katsoi Auneen, kun laukku vahingossa löi sängyn laitaan, aivan kuin olisi pelännyt kuulevansa tylyn sanan tai saavansa rangaistusta. Aunen sydäntä vilhoi ja kouristi eikä hän jaksanut ajatella loppuun sitä ajatusta. Turhaan koetti Leena johtaa puhetta hauskempiin asioihin ja isäkin tuli kotiin tuliaisineen ja helline sanoineen, mutta Aune oli surullinen sinä iltana.

Vasta myöhään illalla, kun tulet jo oli sammutettu ja Aune oli saanut uskotuksi surunsa ja huolensa Korkeimman huostaan, vasta silloin alkoi hän rauhoittua.

Kun Lauri seuraavana aamuna istui Aunen kamarissa, oli hän entistään surullisempi, näyttipä aivan siltä kuin hän olisi hiljan itkenyt. Leena huomasi heti, että hänen korvansa olivat lumivalkoiset, jäässä siis. Hän juoksi heti lunta kadulta ja hieroi ne kuumiksi. Sitten sitoi hän niihin kapean silkkihuivin. Sääri oli jo melkein terve. Kun Lauri sitten riensi ulos ja ujosti kumarsi jäähyväisiksi, tarttui Aune nyt hänen käteensä ja sanoi lempeästi:

— Minä olen Aune ja tahdon olla sisaresi. Mutta, voi, kuinka kätesi on kylmä! Eivätkö kintaat olekkaan lämmittäneet?

Silloin tyrskähti Lauri itkuun ja nyyhkytti, ettei niitä hänellä enää olekkaan. Hän näytti olevan ihan epätoivossa ja itki niin, että oli siihen paikkaan pakahtua. Leena kuiskasi Aunelle, että se lapsi parka on varmaan hukannut ne, pudottanut kadulle tai johonkin porraskäytävään juostessaan. Molemmat koettivat he nyt lohdutella Lauria, minkä voivat. Nehän olivat vaan kintaat. Huomispäivänä voi hän saada toiset, tahi vaikka jo tänään. Pudottiko hän ne?

— Ei hän niitä pudottanut, mutta kun hän tuli kotia eilen ja emintimä näki ne, otti hän ne pois ja löi Lauria ja veti tukasta ja sanoi, että hän oli varastanut ne, vaikkei hän milloinkaan ole mitään varastanut. Sitten iltasella oli Lauri nähnyt ne emintimän omalla pojalla.

Katkonaisesti ja nyyhkyttäen sai hän tämän kerrotuksi ja riensi sitten pois.

Leena huusi hänen jälkeensä:

Tule tänne illalla, meillä on tärkeätä asiaa, koeta päästä!

Uusia vaatteitaan hakemaan Leena häntä näin kutsui. Niitten piti valmistua illaksi, sentähden piti joutua ompelemaan.

Ei Aune enää jaksanut pysytellä istumassa. Hervotonna ja entistään kalpeampana vaipui hän vuoteeseen. Huulet yhteen puserrettuina ja elottoman näköisenä lepäsi hän siinä, rinta vaan nousi ja laski taajaan. Siellä taisteli suru ja ahdistus ja viha. Niin viha, jota hän tuskin milloinkaan oli tuntenut, mutta nyt tunsi hän vihaavansa Laurin emintimää. Eikä ollut enään yhdentekevä olivatko jalat kipeät vai terveet. Olisi pitänyt päästä heti juoksemaan Laurin kotiin. Olisi pitänyt saada sanotuksi sille kelvottomalle emintimälle, että hän se juuri itse oli varas, joka vei orpolapsen ainoat kintaat. Ja millä oikeudella hän ne antoi omalle pojalleen, ei Aune niitä hänelle ollut kutonut. Ei, ei sitä jaksanut ajatellakkaan.

Leena säikähti. Hän tiesi että Aune oli liian heikko kestämään sellaista mielenliikutusta. Rauhoittaakseen häntä lupasi Leena käydä Laurin kodissa, mutta heti hän ei voinut lähteä, eiväthän he tienneet edes, missä hän asuikaan.

Lempeästi selitti Leena sitten Aunelle, ettei hän suinkaan voinut ottaa sanoakseen tylyjä sanoja Laurin emintimälle, sillä se ei olisi oikein. Jos hän oli käyttäytynyt väärin, oli hän varmaan tehnyt sen siitä syystä, ettei hän ymmärtänyt paremmin. Heidän oli antaminen hänelle kaikki anteeksi ja niin oli Laurinkin opittava tekemään. Missä viha ja tylyt puheet vallitsevat, kaukanapa on sieltä taivaan valtakunta. Senpätähden pikku Aunenkin oli varjeltava sydämmensä, ettei vihan rumat ajatukset pääsisi sieltä karkoittamaan rauhan enkeleitä. Eikä milloinkaan saisi unohtaa, että ainoastaan hyvällä voi voittaa pahan.

Mutta Aunesta tuntui tällä hetkellä aivan mahdottomalta antaa anteeksi Laurin emintimälle. Ja koska Leena ei ottanut nuhdellakseen häntä, oli Aunen itsensä kirjoitettava hänelle kirje. Hän mietti nyt vaan kuinka hän sen kirjoittaisi, mutta ei löytänyt mielestään kyllin ankaria sanoja.

Sinä päivänä ei Aune ensinkään jaksanut nousta vuoteeltaan. Kovin hänestä nyt tuntui elämä tukalalta. Isäkin oli matkalla, tulisi kotia vasta monen päivän päästä ja Leena vaati häneltä mahdottomia. —

Jopa alkoi sen ikävän päivän ilta hämärtää. Aune oli nukahtanut.
Herätessään kuuli hän ikäänkuin lempeän äänen sanovan:

— Ainoastaan hyvällä voi voittaa pahan.

Aune etsi katseellaan Leenaa, mutta häntä ei ollut huoneessakaan, eikä se ollut Leenan äänikään. Hänestä alkoi tuntua niin kummalliselta. Hän tiesi nyt, että se ääni kuului hänelle henkimaailmasta, hyväin henkien kotimaasta, ja hän uskoi nyt että se, mitä ääni sanoi, on totinen tosi.

Hän ymmärsi nyt myöskin, että ainoa, mitä hänen tällä hetkellä oli tekeminen, oli sydämmestään antaa anteeksi Laurin emintimälle. Mutta hän piti kuitenkin velvollisuutenaan sanoa muutamia sanoja Laurin puollustukseksi. Leena nosti pienen pöydän sängyn viereen ja siinä Aune nyt kirjoitti hentosella kädellään näin kuuluvan kirjeen:

/# Laurin emintimälle!

Väärinpä teitte orpopoikaa kohtaan, kun syyttömästi soimasitte häntä varkaaksi ja otitte pois kintaat, jotka minä kudoin hänelle. Pyydän nyt siis Teitä ystävällisesti antamaan ne hänelle takaisin. Tässä lähetän Teidänkin pojallenne pienet kintaat, ja jos muuten voin Teitä palvella, niin teen sen ilolla. Ystävyydellä

Aune H.
#/

Aune luki Leenalle kirjeensä ja Leena sanoi, että sellaisen kirjeen hän mielellään ottaa viedäkseen.

Siinä nyt olivat vaatteet valmiina. Kuinka kauniit! Kangas näytti aivan uudelta, niin sievää sinisenharmaata. Aunen mielestä ne olisivat kelvanneet vaikka keisarin pojalle. Sitä Leenaa minkälainen räätälimestari! Olisi pitänyt päästä hoviräätäliksi. Aune tunsi itsensä ihan kelvottomaksi, sillä kukapa sen tiesi, milloin sukat valmistuisivat. Nyt piti Leenan panna myttyyn vaatetten kanssa parin Aunen omia sukkia ja sitä paitse hänen kintaansa. — —

Kauvan olivat he jo odottaneet, kun vihdoin eteisen kelloa soitettiin hiljaa ja arasti. Leena riensi avaamaan. Siellä seisoi Lauri hengästyneenä. Hänellä oli kova kiire, oli ollut asialla ja täytyi kiiruhtaa kotiin. Leena sieppasi mytyn kainaloonsa ja lupasi Aunelle pian palaavansa.

Matkalla kyseli Leena, mitä asioita se pieni mies nyt oli toimitellut ja Lauri kertoi käyneensä kauppahallissa ostamassa silakoita. Niitten piti ennättää iltaiseksi ja hän oli juossut melkein koko matkan, mutta pelkäsi kumminkin viipyneensä liian kauvan.

Pian he pääsivätkin perille, vaikka Lauri asui laitakaupungilla. Pimeitä portaita myöten kiipesivät he jonnekkin hyvin korkealle ja kun Lauri viimein aukaisi oven, huusi äreä ääni hänelle vastaan:

— Missä sinä koko illan viivyttelit?…

Ääni vaikeni, kun Leenakin samassa kävi sisään ja arvokkaasti toivotti hyvää iltaa.

Mies, joka oli pitkällään sängyssä, nousi istuvilleen ja vastasi tervehdykseen. Vaimo puuhasi jotain uunin edessä selin Leenaan. Huonetta valaisi niukasti kehno lamppu. Leena ei ollut ensinkään edeltäkäsin ajatellut, mitä hän sanoisi eikä oikein tiennyt kuinka aloittaisi. Sanoi vaan sitten suoraan:

— Meidän pieni sanomalehtipoikamme näkyy olevan vaatteiden tarpeessa, tässä olisi hänelle lämmin talvipuku. Ja tässä on sinulle kintaat, lapsi kulta. Leena silitteli pöydän luona istuvan poikasen päätä.

— Nouse kiittämään Lauri, sanoi isä. Voi hyvä rouva, Jumala teitä palkitkoon! Kyllä onkin Lauri-rukalla ollut huonot vaatteet. Köyhyys sen tekee. Huonot ovat olleet työansiot ja sairauskin on vaivannut. No Lauri, nouse kiittämään!

Lauri koetti irtaantua pikku Annin syleilystä, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Anni oli kietonut pienet käsivartensa Laurin kaulaan ja rupesi itkemään, kun hän väkisin aikoi irroittaa ne.

— Se on niin kiintynyt siihen poikaan, selitti isä, ei päästä kaulasta irti iltakausiin ja nukkuukin syliin.

— Sehän osoittaa vaan, että Lauri on ollut hyvä pienelle siskolleen, arveli Leena.

Niin, teillehän minulla vielä on kirje, sanoi Leena ojentaen kirjeen emintimälle, jonka kasvoissa oli jotain kovaa ja tylyä.

— Nyt hyvästi ja Herran huomaan! Tulethan sitten aamulla Lauri.

Isä meni lamppu kädessä saattamaan alas portaista.

— Kovat on päivät Lauri-rukalla. Orpo hän on äidistään, mutta Jumala näkyy muistavan orpoakin. — Ja isä pyyhki kyyneleen poskeltaan karkealla kädellään. — — —

Pitkäksi kävi odotusaika Aunelle. Eeva istui sen aikaa sisällä ja kertoi siinä Aunelle omenoita kuoriessaan elämänsä tarinan.

Kun Leena vihdoinkin tuli, olipa Aunella silloin kyselemistä. Leenan piti kertoa kaikki juurta jaksain.

Suuresti Aunea ilahutti se, että Laurin isä oli rehellisen ja hyvän näköinen mies ja niin helläsydämminen. Ja voi sitä pientä Annia! Mitähän sille antaisi? Jotakin pitää hänen saada palkinnoksi suuresta rakkaudestaan Lauria kohtaan.

Emintimä vaan oli kova ja tyly, tyly ja kova. — — Leena oli jo sanonut hyvää yötä; hän makasi aina viereisessä huoneessa ja väliovi oli auki. Tuletkin oli jo sammutettu, mutta ylhäällä tuolla välkkyivät taivaan tulet ja niitä Aune katseli vielä kauvan. Ja niitten valossa heräsi hänen mielessään toivo ja uskallus.

Mikseikäs ääretön rakkaus, joka voimallaan maailman piiritkin kannattaa, mikseikäs se voisi löytää tietä ihmisrintaan ja taivuttaa emintimänkin sydäntä hyvyyteen orpolasta kohtaan!

Kun isä oli palannut Leenaa saattamasta ja asettanut lampun takaisin pöydälle, toi emintimä hänelle kirjeensä luettavaksi. Isä luki ääneen ja se oli hänen mielestään kaunis ja ystävällinen kirje, mutta emintimän muoto muuttui vihasta:

— Vai kieliä kannetaan kylään ja häväistään kotiväki, voi sinä kelvoton! No sen sitä saa palkakseen, kun ottaa vieraan lapsen holhotakseen ja vaatteetkin päältään riisuu sen hyväksi, voi minua onnetonta!

Hän peitti kasvonsa esiliinallaan ja itki.

— Täytyihän minun sanoa, kun pikku neiti tahtoi tietää, mihin ne olivat joutuneet, sanoi Lauri onnettoman näköisenä, vaikka hän tavallisesti oli ihan vaiti toruttaessa.

Isä tahtoi illallista pöytään, että pääsisi levolle. Siihen nyt kokoontui koko perhe, paitse pikku Annia, joka jo ennätti nukkua kehtoonsa Laurin viereen. Syötäissä ei puhuttu mitään. Lauri kuori perunaansa pöydän alakulmalla ja otti silakan, niitä omia ostamiaan. Oli siinä voitakin, mutta siihen Lauri harvoin koski. Hän oli huomannut, että emintimä katsoi häneen vihaisesti, jos hän hitusenkin vuoli sitä veitsensä kärjellä leivälleen. Tulihan tuota toimeen ilmankin.

Lauri lopetti syöntinsä ennen muita. Piti vielä ennättää vähän vilaista kirjaansa, ennenkun lamppu sammutettaisiin, sillä ei sitä hänen tähtensä poltettu. Hänellä oli huomiseksi läksynä "Jaakopin uni". Se oli kertausta ja hän muisti sen entisestään. Luki kumminkin vakuuden vuoksi kertaalleen lävitse.

Teki mieli katsella niitä uusia vaatteita. Olisi tehnyt mieli koetellakkin niitä, mutta eihän sitä nyt rohjennut, kun ei isäkään puhunut niistä mitään.

Alkoivat sitten laittauta levolle. Laurikin suori vuoteensa seiniviereen lattialle. Ei siinä ollut patjoja eikä peitteitä, olipahan vaan joitakin vanhoja ryysyjä. Kova siinä oli ja kylmä näin talvella. Välistä vilutti niin että hampaat kalisivat eikä voinut nukkua. Senpävuoksi Lauri harvoin riisuutuikaan.

Siihen hän nytkin siis paneusi kolkolle vuoteelleen, mutta vierelleen lattialle laittoi hän ne uudet vaatteet. Hänestä tuntui niin somalle, oli aivan kuin hän olisi saanut uuden ystävän, joka tahtoi hänelle hyvää. Ja koska huone jo oli pimeä, ettei kukaan nähnyt, ojensi hän kätensä ja kosketteli sitä uutta ystäväänsä. Se oli niin hienoinen ja pehmeä. Lauri ei voinut muuta kuin hyväillen silitellä. Ja vielä hänen nukkuissaankin hiveli pieni kätönen uuden nutun rintapieltä.

Mutta yöllä kiihtyi pakkanen oikein ankaraksi. Ja kuta enemmän se kiihtyi, sitä kylmemmäksi kävi Laurin kodin lattia. Ja kun Lauri nyt lepäsi siinä vilusta väristen, kuvitteli hänelle unissa se mitä hän oli lukenut illalla.

Unet kuvailivat hänelle, että hänpä se juuri onkin Jaakop, joka makaa siinä yksinään paljaan taivaan alla sortuneena ja suruissaan. Taivaan enkelit kävelevät ylös ja alas tikapuilla ja ihana enkeli lähestyy Lauria, tarttuu häntä käteen ja sanoo:

— Minä olen Aune ja tahdon olla sisaresi…

Seuraavana aamuna ilmestyi Lauri tavalliseen aikaan Aunen kamariin. Edellisinä kertoina oli hän ollut siihen määrään arkeillaan ja hämillään, että oli unohtanut tervehtääkin tullessaan. Nyt tuli hän toisella mielellä. Aunen sanat eilisestä olivat koko ajan soineet hänen korvissaan rohkaisten ja ilahuttain. Hän tiesi nyt varmaan, että vaikka Aune oli hieno ja ylhäinen neiti, ei hän kuitenkaan halveksinut häntä, köyhää työmiehen poikaa, joka puukengillään peloitti pois ihmisten aamurauhan.

Senpävuoksi Lauri tänä aamuna iloisesti toivotti hyvää huomenta. Meni sitten Aunen luo, ojensi kätensä ja kiitti vaatteista. Ja lie hymyilivät toisilleen tuttavallisesti. Samaten kiitti hän Leenaa.

Lauri huomasi, että molemmat tarkastelivat häntä, sitä uutta pukua luonnollisesti, että mitenkä se kävi hänelle. Ja hän tuli hämilleen, tuntui niin oudolta. Hän oli jo niin tottunut isän väljään takkiin liian pitkine hioineen. Se oli kuin vanha rakas tuttava, vaikka monta vilua oli hän siinä nähnyt.

Leena tarkasti säärtä ja selitti, että se jo oli ihan terve. Mutta Laurin täytyi kuitenkin luvata joka aamu pistäytyä heillä saamassa vähän lämmitystä. Eihän se häntä viivyttänyt, kun Leena sen sijaan kantoi lehdet heidän portaissa. — — —

Ja siellä hän taas juosta viillätti kylmässä aamuilmassa. Mutta ei ollut hänen nyt kylmä. Kun vinha viima puski vastaan, niin se uusi ystävä, joka tahtoi hänelle hyvää, tuntui liittyvän lähemmäksi häntä ja ikäänkuin hyväili hänen hentosia jäseniään. Ja Laurin teki mieli hyväillä vastaan.

— — Sinä päivänä oli Aune taas terveempi. Hän istui tavallisella paikallaan ja jaksoi kutoa sukkaansakin. He puhuivat Leenan kanssa siitä kuinka onnellisia he olivat, kun saivat osoittaa ystävyyttä osattomalle. Ja he olivat vakuutetut siitä, ettei korkeampaa maallista onnea olekkaan.

Samassa soi eteisen kello. Sieltä tulivat serkut, Elli ja Saimi, kaksi Aunen ikäistä tyttölasta. He suutelivat Aunen kalpeita poskia, taputtelivat häntä ja sanoivat häntä armaaksi serkkukullakseen. Kylläpä he taas olivatkin iloisella tuulella.

Elli alkoi kertomaan, että he eilen illalla olivat olleet lastentanssijaisissa professori P:llä. Ja kilvan vakuuttivat molemmat, että siellä oli ollut äärettömän, äärettömän, äärettömän hauskaa. Heillä oli molemmilla ollut vaaleanpunaiset leningit ja kaikki olivat sanoneet, että ne vaatettivat verrattomasti. Kaikki tytöt ja pojat olivat olleet sievän sieviä ja niin he liehuivat tanssissa kuin kesäperhot nurmikolla.

Professori itse oli pitänyt kauniin puheen tälle "keijukaiskansalle", kuten hän sanoi, rusottavista kevätaamuista — lapsuutta hän niihin vertasi — ja lapsuusajan viattomasta ilosta. Lopuksi oli näytelty "Prinsessa Ruusunen". Se oli onnistunut mainiosti. Nanny B. oli ollut herttaisa Ruusunen ja Linda A. komea kuningatar. Ruusuja, kaikenvärisiä oli ollut niin paljon, että niistä muodostui kokonainen metsä, jonka peitossa koko hovi nukkui satavuotista untaan.

Jaa, kielin ei voinut kuvailla kaikkea sitä ihanuutta.

Elli ja Saimi eivät voineet muuta kuin toivoa, että Aunenkin jalat pian paranisivat, että hänkin saisi ottaa osaa sellaiseen riemuun. Sitten piti hänen heti oppia tanssimaan. Kyllä Elli opettaisi. Hän oli jo käynyt tanssikoulun ja tanssiminen oli hänen mielestään hauskinta maailmassa. Nytkään ei hän malttanut olla pyörähtelemättä muutamia kertoja ympäri Aunen kamarin lattiaa.

Tällä kertaa serkut eivät joutaneetkaan viipymään kauvan. He olivat vaan pistäytyneet ohi kulkeissaan tervehtimään pientä armasta serkkukultaansa. Taas he suutelivat ja taputtivat ja jättivät hyvästi näkemään asti.

Kotimatkalla sanoi Saimi Ellille, että ehkei heidän sentään olisi pitänyt olla niin vallattomia Aunen luona eikä kertoa niin paljon niistä tanssijaisista. Tuskinpa Aune sentään milloinkaan paranisi ja tuskinpa hänen jaloillaan koskaan tansittaisi.

Niin, arveli Elli, ehkä Aunen mieli vaan kävi surulliseksi, kun kuuli toisten ilosta. Hän ei ollut puhunut juuri mitään, hymyillyt vaan niin kummallisesti heidän kertoessaan.

Saimi luuli kumminkin huomanneensa, ettei Aune ollut pahoillaan. Hänen katseessaan oli ollut jotain kirkastettua ja hänen hymyilyssään jotakin ihan autuaallista. Katsellessaan Aunea oli Saimi tullut ajatelleeksi sitä kaunista pyhimyksen kuvaa, joka oli hänen pienen rukouskirjansa kannessa, ja jota hän aina oli ihaillut.

Ja Saimi oli huomannut oikein. Aune ei ollut ensinkään pahoillaan siitä, ettei hän voinut päästä tanssijaisiin. Mutta muisti hän senkin ajan, jolloin sydäntä oli särkenyt, kun toiset lapset puhuivat iloistaan. Minkätähden hänen, juuri hänen kohtalonsa piti olla näin kova, kun kaikki muut olivat terveitä ja onnellisia? Ja monta kyyneltä oli hän silloin itkenyt ikävinä iltoina. Eikä ollut hän silloin onnellinen.

Mutta se oli jo voitettu kanta. Ja vaikka hänen jalkansa paranisivat tänään taikka huomenna, eipä hänen sittenkään tekisi mieli tanssia. Toisetpa toimet häntä silloin kutsuisivat. Eihän siinä ollut mitään pahaa, lapsuusajan viattomassa ilossa, mutta Aune tunsi kumminkin, että se maailma, jossa hän eli, oli niin paljon korkeammalla sitä toista kuin taivas on maasta.

Se maailma oli laskeutunut hänen luokseen, kun hän hiljaisina hetkinä oli kuunnellut Ijäisen ääntä sielussaan, ja kun hän tähtien valossa oli avannut sydämmensä sille rakkaudelle, joka ulottuu kaikkialle ja jokaiseen. Ja sitä maailmaa ei Aune milloinkaan tahtonut laskea luotaan, sillä siinä on ikuinen onni.

Kuuluivat näin päivät ja yöt tyynesti ja tasaisesti eteenpäin.

Lauri kävi joka aamu juomassa "lämmitystään". He tarjosivatkin nyt hänelle maitolämmitystä, koska se on terveellisempää ja ravitsevampaa. Hänen piti juoda sitä oikein paljon vehnäleivän kanssa, että jaksaisi ponnistella.

— Niin, ponnistelemista se on elämä, Lauriparka, sanoi Leena. Eikä auta uupua kesken aikaa. — —

Aune alkoi jo ikävöidä isää, joka vielä oli matkalla. Hän tiesi että isä matkusti tärkeissä isänmaan asioissa ja, että hänenkin elämänsä oli kovaa ponnistelemista. Aune oli välistä öisillä, kun sattui heräämään, kuullut isän raskailla askelilla mittaavan huoneensa lattiaa. Ja vaikka hän sitten aamusella olikin hymysuin astunut Aunen kamariin, oli kumminkin synkkä suru piileskellyt otsan poimuissa. Aune oli pelännyt, että isä taas suree hänen tähtensä. Mutta eräänä iltana oli hän rohkaissut luontonsa ja kysynyt:

— Mitä isäni suree?

Johon isä oli vastannut surevansa Suomen tulevaisuutta.

Useasti oli hän sitten puhunut Aunelle siitä, kuinka meidän kansa on pieni ja kuinka muut mahtavammat voisivat sitä sortaa ja ryöstää siltä sen kalleimmat oikeudet, ja että ainoa pelastus oli hengen miekalla taisteleminen. Ja siihen taisteluun oli jokaisen otettava osaa. Niin, sillä miekalla voivat pienet tyttösetkin taistella. Ja Aune oli juuri ollut kysymäisillään, että jalattomatkinko, mutta ei ollut hennonut sentään. — —

Jospa isä nyt vaan pian palaisi matkaltaan, niin Aune saisi sanoa hänelle, että hänkin tahtoo taistella kaiken sen puolesta, joka kärsii vääryyttä tässä maailmassa ja jota sorretaan.

— — Seuraavana päivänä, kun Aune taas istui kuumeentapaisella innolla kutomassa sukkaansa, tuli tohtori aivan odottamatta. Hän asettui Aunen eteen, katseli häntä tutkivasti, kävi totiseksi ja sanoi:

Minne kiire, mamsselikulta, ja näinkö niitä voimia tuhlataan?

Hän otti pois kutimen ja sulki ystävällisesti Aunen kädet omiinsa. Ne ihan vapisivat rasituksesta.

Mutta tohtorisetähän oli itse luvannut, että hän saisi kutoa.

Niin, joskus huvin vuoksi vähäsen, mutta ei miksikään kutomakoneeksi, lapsikulta, siihen meillä ei ole varaa, ei totisesti ole meillä siihen varaa. Ja hän katseli huolestuneena sitä hentoa pientä olentoa siinä edessään, joka näytti heikontuneen hänen viime käynnistään.

Aunen täytyi pitkälleen sänkyyn, että tohtorisetä sai tutkia jalkoja. Eivätpä olleet paranemaan päin nekään. Aune oli aivan liiaksi paljon istunut pyörätuolissaan jalat riipuksissa. Nyt ei saisi pitkään aikaan laskea jalkoja alaspäin. Minkä istui, piti istua sängyssä.

Ei tullut Aune iloiseksi näistä, mutta ei kovin surulliseksikaan. Olipa hän ennenkin monta pitkää talvea asunut yksinomaan sängyssään. Tulihan sitä toimeen siinäkin ja mikäs olikaan tullessa höyhenpatjoilla, silkkipeitteen alla lämpimässä kamarissaan. Pahinta oli sukkain.

Saadakseen Aunen iloisemmaksi rupesi tohtori tapansa mukaan laskemaan leikkiä. Ja hän kertoi kaikesta siitä, mitä hän joka päivä näki liikkuessaan siellä ulkona maailmassa. Paljon hän siellä oli nähnyt, mutta kaikkein viimeksi oli hän nähnyt lentokoneen. Niin, kohta Aune saisi kamarinsa ikkunasta katsella kuinka ihmiset siellä ulkona lentelevät kuin lintuset. Istuutuvat vaan välistä lepäämään jonnekin puun oksalle esplanaadissa tai katon harjalle. Eihän sitä ijankaikkisesti viitsi kävellä köpistellä tämän vanhentuneen maan pinnalla. Ja kukapa sen tiesi vaikka ne ruumiinosat tulevaisuuden ihmisellä kokonaan kutistuisivat ja kasvaisi siivet sijaan.

Aune katseli suurin silmin tohtorisetää. Hän ei tarkkaan tiennyt puhuiko se nyt totta vai laskiko leikkiä siitä jalkain surkastumisesta. Lentokoneeseen hän kyllä uskoi. Olihan isä näyttänyt hänelle lentokoneen kuvankin ulkomaan sanomalehdistä.

Vai kutomakoneeksi koko tyttö, jopa nyt joutavia! Ja mitä hän sitten aikoi tehdä niillä kaiken maailman sukilla, joita sitä kyytiä kudottiin?

Aune loi vakaan katseen tohtoriin ja kysyi omituisen juhlallisella äänellä, että eikö tohtorisetä, joka oli nähnyt niin paljon siellä ulkona avarassa maailmassa, eikö hän milloinkaan ollut sattunut näkemään pakkasen puremaa sukatonta lapsenjalkaa. — Ja kyyneleet tunkivat väkisinkin esille mustain silmäripsien alta.

Tohtori laski kätensä Aunen sydämmelle.

— Sellaistako täällä liikkuu? Sinä armas henki! Mutta hän uskoi, että Aunen isä on valmis ostamaan vaikka useamman sukkaparin kuin nämä sormet jaksaisivat kutoa kymmenessä vuodessa, kun Aune vaan pyytää.

Vieläkin täytyi Aunen kysyä siltä hyvältä tohterisedältä, joka oli nähnyt niin paljon maailmassa, oliko hän koskaan nähnyt kenenkään tanssivan puukengissä.

Sitä hän todellakaan ei muistanut nähneensä. Eivät taida olla ne oikein mukavat tanssikengiksi.

— Entäs puujaloilla sitten? Niin, Aune tarkoitti vaan, että oliko tohterisetä koskaan nähnyt puujalkaisen tanssivan?

— Viisastellakko se nyt alkaa, pieni veitikka? Terveillä jaloilla sitä vaan tanssitaan ja senpävuoksi Aunenkin jalkoja nyt on koetettava terveiksi.

Tohtori nousi lähteäkseen. Aune ojensi hänelle pienoisen kätensä ja sanoi, ettei hän viisastellut. Mutta sitä ennättää ajatella niin paljon tuhmaa ja viisasta hiljaisessa huoneessaan neljän seinän sisällä. Kaikellaiset ajatukset tulevat mieleen, tulevat ja menevät, nousevat ja laskevat kuin aallot meressä.

Eteisessä sanoi tohtori Leenalle, että nyt oli leikki poissa taas, että piakkoin taas oli tehtävä leikkaus ja sen varalle oli koottava voimia. Ja ennen kaikkea piti koettaa pitää yllä iloista mieltä.

Mutta tiellä mennessään ajatteli hän, että aavistikohan se armas lapsi kuinka mahdotonta, kuinka tuiki mahdotonta oli pelastaa hänen jalkojaan. Hänen sanansa olivat saaneet erityisen painon, kun hän mainitsi puujalkoja ja omituisen varmasti oli hän silloin katsonut tohtoriin. Mahdotonta tuiki…

Ja tohtori astui muoto synkkänä katua alaspäin. Poikkesi sitten poikkikadulle mennäkseen toisen sairaan luo.

Aune oli jo ennättänyt saada monta kirjettä isän matkalta, ja nyt hän vihdoinkin taas oli kotona. Hän oli istunut pitkät rupeamat Aunen vuoteen vieressä. He olivat jo ennättäneet puhua miltei kaikesta, mitä taivaan alla voi tapahtua ja Aunesta tuntui nyt taas niin turvalliselta.

Siinä olivat tuliaiset vielä esillä pöydällä, ja kylläpä se isä taas oli muistanut niitä tuodakkin. Siinä oli kirjoja korukansissa, siinä kaunis leninkivaate, siinä kallisarvoinen helminauha. Mitäpä kaikkea isä ei olisikaan tahtonut antaa pikku tytölleen, ainoalle ilolleen. Jos hänen vallassaan olisi ollut, niin olispa hän antanut Aunelle vaikka tähden tuolta taivaan sinilaelta.

Mutta sitä, mitä hän kaikkein kernaimmin olisi tahtonut antaa ja jota Aune kipeimmin kaipasi, se ei ollut hänen annettavissaan, eikä voinut siinä auttaa mikään maallinen mahti. Ja sepä se oli hänen elämänsä suuri suru. — —

Isä oli jo lähtenyt virastoon. Leena missä lie häärinyt. Aune oli yksin ja hän nautti nyt siitä. Nautti siitä ettei kuulunut risahdusta, ei rasahdusta ei ihmisen askelta eikä ääntä.

Aurinko paistoi sisään huoneeseen, kirkasti joka komeron ja valaisi synkät sopet. Kielot tuoksuivat pöydällä. Aune sulki silmänsä.

Hänestä oli aivan kuin juhannusaatto. Hän istuu Ahtolan rannalla. Hiljaa lyövät siinä laineet ruohikkoon. Peipponen laulaa koivun oksalla ja lahden takaa kuuluu käen surunsekainen kukunta. Ja tuulenhenki tuo metsästä juuri tuota samaa tuoksua. Aune levittää sieramensa ja nauttii.

Yhä pitää hän silmänsä suljettuina. Antaa lainetten loiskia ja käen kukkua lahden takana — kun on juhannusaatto…

Aune heräsi unelmistaan vasta, kun Leena tuli sisään hieroen kylmiä käsiään ja sanoi, että kohta taitaa tulla pyry, koska kaikki savut lyövät alaspäin katoilta.

Aune pyysi taas syliinsä niitä suloisia kukkalapsiaan. Isä oli eilen lähettänyt ne puutarhurilta. Niitä oli satoja ryhmässä kauniissa vasussa. Täytyi katsella oikein läheltä, katsella ja ihaella. Ja ihmetellä sitä, että noin valkeata voi nousta mustasta mullasta. Nekin ovat niitä puhtaita. Ja taas heräsi kaiho sydämmessä. Sehän oli taas sitä ikävää, sitä ainaista koti-ikävää.

Ja kun, aurinko nyt paistoi ja täytti huoneen lempeällä valollaan, pyysi Aune, että ikuinen valo paistaisi hänen sieluunsa, kirkastaisi joka komeron ja valaiseisi synkät sopet.

— — — Leena oli ennustanut oikein. Heti iltapäivällä alkoi pyryttää. Lunta tuli taivaan täydeltä ja tuuli tanssitti suuria lumihöytäleitä vallattomasti ilmassa. He olivat syöneet päivällistä yhdessä, isä ja Aune, ja isä oli jäänyt siihen viettämään hämärähetkeä.

Kun he tällaisina hämärähetkinä näin istuivat yhdessä, kiertyivät heidän puheensa useinkin aineeseen, joka molemmille oli mieluisa ja rakas. Ja siihen ne kiertyivät nytkin — äiti vainajaan. Isän piti kertoa uudelleen pienetkin erityiskohdat hänen elämästään ja kuolemastaan. Mutta kaikki ne sisältyivät siihen, että hänen elämänsä oli ollut ihana rakkaudentyö ja hänen eronsa täältä autuas. Ja yhdessä he surivat sitä, ettei häntä enään ollut olemassa tässä maailmassa. Ja yhdessä he iloitsivat siitä, että saivat säilyttää hänen muistonsa niin pyhänä ja kirkkaana elämänsä tiellä. — —

Ulkona yhä pyrytti ja tuiskutti. Taivas kävi uhkaavan mustaksi, tuntui hankkivan rajuilmaa.

Ei aikaakaan niin siellä jo repi ja ryski, ulvoi ja ärjyi. Isä oli noussut kävelemään. Hän astui edes takaisin lattialla ja pysähtyi usein ikkunan eteen katsellakseen sinne ulos. Aune uteli mitä isä nyt näki siellä. Ja isä vastasi, että hän katseli vaan kuinka tuuli tuiverteli puita, kuinka ne siellä horjuivat ja häilyivät, milloin minnekkin päin kaaristellen.

Ihmistä ei näkynyt liikkeellä. Mies metallinen vaan seisoi siellä suorana, pelkäämättä paikallaan. Ja isä sanoi, että joka kerran, kun hän näki sen jalon ryhdin myrskysäässä, tuli hän ajatelleeksi, että noin juuri on miehen seistävä elämänkin myrskyssä horjumatta, häilymättä. Ja noin on seistävä sen, joka suuren asian puolesta taistelee, pää pystyssä ja taipumatta tuulten mukaan. — —

Aunen kamari alkoi jo vähitellen käydä pilkkosen pimeäksi. Hämärähetki oli siis lopussa ja Leena viritti valot. Laittoipa hän taas tulta uuniinkin, ettei tulisi kylmä yöllä, sillä tuollainen myrsky tunkee tukevainkin seinäin lävitse. Vedettiin sitten ne paksut uutimet ikkunan eteen. Suljettiin pois sinne koko talvi tuiskuineen ja rajuilmoilleen. Mitäpä he siitä! Aunen kamarissa oli tyyntä ja lämmintä ja kielojen tuoksua ja kesäinen Ahtola lampun kuvussa…

Mutta huonolla säällä kolotti jalkoja aina pahemmin. Ja vaikka Aune makasikin aivan hiljaa eikä vähääkään vaikeroinut, näkyi kuitenkin kasvojen ilmeestä, että hän kärsi kovaa tuskaa. Sen tähden rupesikin Leena hiljalleen hieromaan jalkoja sillä hyvällä voiteella, joka aina lievensi tuskia. Ja isä istuutui viereen, piti pienoista kättä kädessään ja koetti lohdutella.

— Kun vaan jaksaisimme kesään, puhui hän. Päästäisi pois tästä kolkosta kaupungista pyryilmoineen sinne tyynen lahden rantaselle. Ja hän siirsi lampun lähemmäksi Aunea ja käänsi kesäisen Ahtolan aivan hänen eteensä.

Mutta Aune ajatteli nyt sitä talvista Ahtolaa. Ja häntä ihan värisytti, kun hän kuvaili mielessään minkälaista siellä nyt on. Ihan autiona on koko rakennus ja eteisen ovi lukittu ulkolukolla ja rautasalvalla salvattu. Myrsky lyö lunta pimeihin ikkunoihin ja vinguttaa kamalasti tuuliviiriä katolla. Jäässä on järvi ja ranta paksun hangen peitossa. Eikä laula nyt peipponen koivun oksalla. Kenties ulvoo siellä joku nälkäinen susi pihamaalla…

Mutta lahden takaa loistaa vienoinen valo. Siellä on kaksi pienoista päätä painettuna ikkunaruutuun. Matti ja Miina siellä kuuntelevat myrskyillan ääniä.

— Mikähän tänä iltana niin kamalasti metsässä huutaa? Kysyy Miina,

— Myrsky vaan ulvoo korpikuusen latvassa, vastaa Matti.

— Tai kenties susi ja metsän peikot.

Heitä alkaa peloittaa ja he juoksevat sänkyyn lämpimäin nahkasten alle. Peittävät ihan huppuun, etteivät kuule mitään ja nukkuvat sinne. —

Aunekin nukahti siihen kesken hieromisen, käsi isän kädessä.

— Jumalan kiitos, tuskat ovat lopussa tällä kertaa, sanoi isä. Ja hän oli niin äärettömästi kiitollinen siitä, että teki mieli langeta maahan siihen sängyn viereen ja kiittää ja ylistää siitä, että tuskat olivat lopussa sillä kertaa.

Kuinka rauhallisesti hän nukkuu. Hymyilee unissaan.

Ja he peittelivät hellävaroen. Painoivat peitteen sängynlaitaa vastaan, ettei putoaisi yöllä. Puhalsivat sitten tulet sammuksiin ja hiipivät pois varpaillaan, etteivät herättäisi nukkujaa.

— — — Mutta sinä yönä oli Laurin kovasti vilu vuoteellaan seinivieressä lattialla.

Kun Aune seuraavana aamuna heräsi, oli ulkona jo suuri päivä. Mutta Aunen kamarissa oli hämärä, sillä uutimet olivat vielä ikkunan edessä. Leena piti omasta huoneestaan varalta, milloin siellä silmät aukeisivat ja kun se viimeinkin tapahtui, oli hän heti vuoteen ääressä.

Leikkiä laskein kysyi hän Aunelta, että mikäs se on, kun "kaksi kultaista kerää yli orren katselee?"

Ja Aune vastasi siihen, että "yksi hiiri, kaksi häntää, kenkä — kuka sen arvaa?"

Leena ei ymmärtänytkään mitä Aune tarkoitti: sitä että nyt tuntui siltä, että saisi panna kengät jalkaan.

— Annetaan olla siellä hiirten nurkassaan vähän aikaa, sanoi Leena. Tohtori sattuisi tulemaan, niin säikähtäisi, se kun ei ensinkään pidä hiiristä.

Kysyi sitten Leena, että tietääkös Aune, mikä se on, kun: laiva liikkuu kultakeula merta suurta saarellista, kullat heittää kulkeissaan yli meren sekä maan.

Sitäpä Aune ei tiennytkään. Hän mietti ja mietti. Leena ei saa sanoa, kyllä hän sen arvaa ihan heti.

Leena nauroi, että ei hän sanokkaan, mutta hän näyttää sen. Ja hän on tilaisuudessa näyttämään sen ihan tällä hetkellä. Aune katsoo nyt vaan suoraan tänne!

Äkkiä veti Leena uutimet syrjään.

— Aurinko! huusi Aune. Kuinkas hän ei sitä heti huomannut? Se vanha aurinko!

Mutta Leenan mielestä se oli uusi, joka aamu ihan uusi, aivan niinkuin on Jumalan armokin ihmistenlapsille uusi joka aamu.

Samassa alkoi kirkonkellojen ääni kuulumaan ja silloin vasta muisti Aune, että oli pyhä. Hän piti paljon pyhäpäivästä, mutta tänään oli hänellä vielä ihan erityinen syy iloita sen tulosta. He olivat nimittäin Leenan kanssa kutsuneet vieraita aamupäiväksi. Ei niitä ollut monta, eikä olleet ne suuren suuria. Olipahan vaan se heidän yhteinen ystävänsä, poikanen puukengät jalassa.

Vaikka Lauri kävikin heillä joka aamu, niin eihän siinä ennättänyt puhua juuri mitään. Ja Aune olisi tahtonut tietää niin paljon: koulusta ja hänen tovereistaan, pikku Annista ja Laurin omasta äidistä y.m.

Sunnuntaiaamupäivän oli Lauri aina saanut käyttää oman mielensä mukaan. Usein luki hän silloin läksyjään tai kävi kirkossa. Kotona hän ei milloinkaan puhunut mitään niistä kirkossakäynneistään. Se oli hänen oma salaisuutensa ja hän kävikin siellä vaan äitinsä muiston vuoksi.

Eipä hän elämässään voisi unohtaa sitä kuinka oma äiti muinen sunnuntaiaamuna puki hänet kirkkovaatteisiin ja kuinka he sitten kaikin kolmen menivät kirkkoon, kuinka urut soivat ja kuinka hän tavallisesti nukkua nupsahti äitinsä kylkeen.

Niitä muistoja uudistaakseen hän niin mielellään vielä nytkin lähti sille samalle matkalle. Ja vaikkei hänellä enään aina ollutkaan kirkkovaatteita ja vaikkei äiti enään taluttanutkaan häntä kädestä, niin tuntui kumminkin ihan siltä kuin hänkin olisi ollut mukana matkalla. Ja onnellisena astui Lauri niitä samoja katuja, nousi samoja portaita ja tultuaan kirkkoon nojasi hän turvallisesti jykevään patsaaseen, jonka viereen hän aina koetti päästä istumaan. Siinä oli niin hyvä kuunnella urkujen ääntä — niitten samain urkujen — ja hyvä oli siihen joskus nukahtaakin, kuin muinen äitinsä kylkeen. —

Mutta nyt piti hänen mennä vieraisille. Aamulla oli Leena tarjonnut hänelle lämmityksen eteisessä, kun Aune sinä aamuna nukkui pitkään. Oli hivellyt poskea ja sanonut:

Tule nyt sitten, varmaan Aune odottaa!

Kumma kiire oli Laurilla sinä aamuna lehtiä jakaessaan. Tavallista aikaisemmin ennätti hän kotia. Toiset olivat aamiaisella. Isä kehoitti Lauriakin tulemaan, mutta häntä ei maittanut. Hän heittäysi pikku Annin viereen kehtoon. Anni tarttui heti kaulaan ja soperteli iloisesti. Laurikin soperteli Annin korvaan, kuiskasi hiljaa.

— Aune odottaa.

Heti syötyään alkoi emintimä hankkia kylään lapsineen ja se oli Laurin mielestä onnellisinta, mitä hänelle nykyhetkenä saattoi tapahtua, sillä nyt saisi hänkin rauhassa hankkia kylään.

Pikku Laurin ilottomassa elämässä olivat ne hetket onnellisimmat, joina hän sai olla kahden isänsä kanssa. Omituinen rauhan tunne laski silloin mieleen ja hän oli varma siitä, että isäkin tunsi ihan samaa. Sellaisina hetkinä olivat he useinkin aivan ääneti, mutta kun isä pitkään ja surullisesti katsoi häneen, tiesi Lauri hyvin mitä hän ajatteli. Ja entisten, onnellisempain aikain muisto yhdisti heidät ja liitti heidät lähemmäksi toisiaan. Ja kun Lauri silloin ei voinut muulla tavalla lohdutella isää, koetti hän aina tehdä hänelle pikku palvelluksia, niinkuin muisti äitivainaan tehneen.

Niinpä hän nytkin heti emintimän lähdettyä laittoi puhdasta vettä pesuastiaan ja kysyi eikö isä tahtoisi peseytyä. Aivan kuin Laurille mieliksi nousikin isä heti sängystä, johon hän oli heittäytynyt, ja alkoi hangata kasvojaan.

Lauri kertoi nyt isälleen, että häntä oli kutsuttu vieraisille ja yhdessä alkoivat he sitten laittamaan häntä matkaan.

Edellisenä iltana oli Lauri tosin ollut saunassa, mutta peseytyi nyt kumminkin oikein perinpohjin. Isä nosti sitten alas piirongilta vanhan peilirämän, jonka lasin pikku Anni oli lyönyt tuhansiin säröihin. Sen yhdessä kulmassa oli vielä varsin hyvä peilata, vaikkei nähnytkään koko kasvojaan yhtäaikaa. Laurista tuntui niin somalle istua näin peilin edessä ja katsella omaa kuvaansa. Harvoinpa hänellä oli aikaa sellaiseen harrasteluun. Aamusilla täytyi töytätä ulos silmä kourassa. Hyvä kun ennätti saada kengät jalkaan ja laukun olalleen.

Senpävuoksi hänestä nyt tuntuikin niin somalta istua näin peilin edessä. Tukkaa siinä piti kammata. Hänellä oli oma pieni luukampa, jonka hän kerran oli saanut joululahjaksi isältä. Ja hänellä oli aina ollut tapana kammata hivuksensa suoraan ylös otsalta ja ohimoilta. Nyt teki mieli koettaa jakausta korvalliselle. Miltähän se näyttäisi? Mutta hivukset eivät ottanut pysyäkseen. Saivat siis olla totuttuun tapaansa.

Onneksi oli hänellä puhdas paita. Välistä täytyi pitää samaa paitaa monta viikkoa. Olipa vielä puhdas nenäliinakin.

Kun vaatteet olivat yllä, koetteli Lauri kaulaansa sitä kapeata silkkihuivia, jonka Leena oli antanut hänelle korviin pakkaisaamuna. Sepä vasta kaunis oli, kun isä sitoi solmuun leuvan alle.

Nyt ei puuttunut enää muuta kuin kengät ja nepä olivatkin huonoimmat. Eikä ollut edes millä mustaisi niitä. He hieroivat noella, mutta ei siitä paljon apua ollut. No, ei auttanut muuta kuin jalkaan.

Ja nyt hän siis oli valmis lähtemään. Lakki hänellä oli hyvänlainen. Hän oli saanut sen jouluksi eräältä rouvalta, joka asui samassa talossa ja jonka asialla hän joskus oli juossut. Se oli kudottu punaisesta villalangasta ja tupsu päänlaella. Sattumalta olivat kintaat tulleet aivan samaan väriin.

Isä saattoi Laurin ovelle ja sanoi, että jos se hyvä neiti ei pahastuisi, niin hänkin lähettäisi terveisensä sille.