Eeva Aarnio: Kertomus nuorille

EEVA AARNIO

Kertomus nuorille

Kirj.

IMMI HELLÉN

Porvoossa, Werner Söderström 1901.

I.

Juhlallisena kulki maantie pikkukaupungin tullista sisämaan maisemaa kohden. Tulliportin pielessä istui muinen ahavoitunut ukonkytys, joka kaupungin puolesta vaati viittä penniä jokaiselta ajajalta. Mutta hän oli jo aikoja sitten jättänyt kunniapaikkansa yhtä ahavoituneelle eukolle, joka kojussaan pöytänsä takana seisoen tarjoili leivoksia ja virvoitusvesiä ohitse kulkeville.

Tie oli ensin leveätä kuin itse kaupungin valtakatu ja sitä reunustivat suuret puut, enimmäkseen ikivanhat koivut, mutta siellä täällä oli joku juhlallinen niinipuukin, joka ikäänkuin arvonsa tuntien nosti latvaansa ja ojenteli oksiaan tuulten tuuditettaviksi.

Vähitellen harveni puurivi tiepuolessa ja loppui viimein kokonaan. Tie, joka oli kavennut tavallisen maantien levyiseksi, laski loivaa mäenrinnettä laaksoon, kulki siltaa myöten pienen joen poikki ja kapusi sitten kanervaista vaaran kuvetta huipulle, josta näki kauvas.

Oli kirkas aamu toukokuun lopulla. Rattaat toistensa perästä pyörivät kaupunkia kohti. Istuen kuormillaan hoputtivat maalaisukot hevosiaan juoksuun. Joku hyräili iloisesti ja heilutti tyytyväisenä ohjanmutkaa ilmassa, piti tehdä hyvät kaupat tavaroillaan torilla sinä aamuna. Hevoset hirnahtelivat, voipytyt hyppivät rattaissa ja maitokuskien kiiltävät astiat hölkkyivät runsauttaan tiukasti suljettujen kantten alla. Viimeisenä tulla tuuditteli hyllyvä heinäkuorma. Sen ajaja, veikeän näköinen nuori mies, ei näyttänyt pitävän kiirettä. Huoletonna loikoillen suullaan kuormallaan, rallatti hän lystikseen iloista säveltä ja kääntyi välistä välinpitämättömästi katsomaan rattaan pyörää, joka hankasi heinähäkin kapua.

— Niin kauniita neitiä! sanoi hän heilauttaen lippalakkiaan.

Hän ei malttanut olla hypähtämättä pystyyn katsellakseen taakseen. Siellä näkyi vain kaksi pitkää palmikkoa, toinen tumma, toinen vaalea, jotka valuivat hennoille vartaloille, ja tuulessa liehuvat hatunnauhat.

Käsityksin laskivat tytöt loivaa alamäkeä. He melkein juoksivat tai paremmin liitelivät kuin kevään keijukaiset. Elämänilon nelivaljakko vilisti halki kukkakenttäin ja he istuivat vaunuissa.

Eeva Aarnio painoi poskensa toverinsa tummaan ohimoon, likisti häntä vyötäisiltä ja kuiskasi:

— Ah, kuin on ihanata elää!

Selma katsahti taakseen. Siellä käveli hänen veljensä Väinö, katse maassa, pilvi otsalla.

— Lähtiessä niin iloinen ja taas tuo onneton synkkyys!

Tytöt katsahtivat totisina toisiinsa ja pysähtyivät odottamaan.

Kun Väinö saavutti heidät, tarttui Eeva häntä oikeaan käteen, Selma vasempaan ja niin sitä mentiin ritirinnan tuttua tietä.

— Kolminaisliiton tärkein jäsen jättäytyy jälkeen, torui Selma.

— Paha, paha poika, nuhteli Eeva, ja molemmat hemputtivat he häntä kädestä aikalailla, aivan kuin olisivat tahtoneet ravistaa pois jonkun pahan painajaisen, joka vaivasi heidän hyvää veljeään.

Eeva oli vasta pari päivää sitten palannut Helsingistä oltuaan vuoden musiikkiopistossa harjoittamassa lauluopinnoita. Ja kolminaisliiton piti heti lähteä tavanmukaiselle kevätretkelle.

Nämä kolme olivat aivan kuin sisaruksia, vaikka heitä luonnonjärjestyksen mukaan ei voinut sanoa kaukaisiksikaan sukulaisiksi. He olivat kaiken ikänsä asuneet samassa talossa, tahi paremmin: kaupunginlääkäri Sommer oli asunut kauppaneuvos Aarnion talossa, joka oli aivan kaupungin keskipisteessä, torin ja valtakadun kulmassa. Kun jalka ei vielä oikein kyennyt kantamaan, oli käsikkäin tallusteltu sileällä pihamaalla, oli piehtaroitu puutarhan suvivehreässä ja helteisinä kesäpäivinä nukuttu pitkät unet omenapuitten ja vaahterain varjossa. Ja sitten oli kasvettu suuriksi…

He olivat ennättäneet sillalle ja pysähtyivät aivan kuin yhteisestä päätöksestä. Äänettöminä nojasivat he kaidetta vastaan. Joki oli tulvillaan ja sen vesi vilisti pienissä pyörteissä ohi heinikkorantain hiljaa solisten mennessään. Pajupensas uneksi rannalla ja tuomi kastoi valkeata kukkaansa pyörteeseen.

— Mitä sinä ajattelet? kuiskasi Selma Eevalle, joka silmät suljettuina näytti tarkasti kuuntelevan jotain.

Eeva ei heti vastannut. Mutta kun he äänettöminä nousivat vaaranrinnettä, kaikui Selman äskeinen kysymys hänen korvissaan ja hän sanoi:

— Mitäkö ajattelen? minä ajattelen että olen kaukana täältä, en oikein tiedä missä. Mutta kaunista siellä on. Kuulen suuren kansanjoukon riemuitsevan ja innostuvan, ja sävelten siivillä nousen huimaavaan korkeuteen…

— Mutta sisimmässäni soipi kumma sävel. Se on tyyni ja koristelematon kuin joen kevätsolina kotilaaksossani. Ja sen vieraan maan loisto ja kunnia ja rikkaus ja maine käy mitättömäksi, kun kuuntelen sitä säveltä. Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä seuraan, en voi muuta…

Eeva oli puhunut hiljaisella äänellä ja hitaasti aivan kuin hänen olisi siinä kertoessaan pitänyt nähdä ja tuntea kaikki, josta hän puhui. Hän käveli nojaten Selman käsivarteen ja silmät suljettuina ikäänkuin paremmin kuullakseen sisimpänsä ääntä. Leveälierinen hattu oli luisunut niskaan ja vaalea tukka laski laineina ohimoille ympäröiden korkeata otsaa. Piirteet, joita elähytti harvinainen henkevyys, olivat puhtaasti säännölliset. Puhuessa oli hänen kasvoillaan omituinen haaveksiva ilme, joka vilkkaasti vaihteli, niinkuin veretkin nousivat ja pakenivat hänen kasvoillaan.

— Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä seuraan, en voi muuta — lausui hän uudelleen ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakaaksi ja päättäväiseksi.

Hetki oli omituisen juhlallinen. Tuntui siltä kuin tämä nuori, tuskin kahdeksantoista vuotias tyttö olisi seisonut elämänsä vaikeimman ongelman edessä ja että hänen juuri silloin täytyi ottaa ratkaiseva askel, joka määräisi koko hänen elämänsä suunnan ja vastaiset vaiheet.

Kun Eeva aukasi suuret, haaveilevat silmänsä, kohtasi hän Väinön katseen, ja tämä, joka tarkkaan oli seurannut jokaista hänen sanaansa ja vivahdusta hänen kasvoillaan ja äänessään, sanoi innostuneesti:

— Sinun ajatuksesi ovat kauniit!

Hän oli ollut sanomaisillaan:

— kauniit niinkuin sinä itsekkin — mutta hän huomasi ajoissa, että se olisi kuulunut joutavalta. Niin olisi joku univormuun puettu keikari voinut sanoa teeskentelevälle, tyhjänpäiväiselle tytönhuitukalle, mutta hän — Eevalle!

— Oliko sitäpaitse, — ajatteli hän, — kielessä sanaa, joka likimainkaan olisi voinut kuvata sitä ylevää kauneutta, joka oli Eevalle ominainen, sitä suloa, joka säteili koko hänen olennostaan ja loi hänen ympärilleen ihmeellisen tenhomaailman.

— Tai en oikeastaan voi sanoa että ne ovat ajatuksiani — sanoi Eeva — ne ovat paremminkin kuvia, jotka tietämättäni ja tahtomattani nousevat mieleeni, viipyvät hetken ja poistuvat taas — himmeitä harhakuvia, mutta välistä tuntuvat ne ihmeellisen todellisilta.

Selma kääntyi Väinöön ja kuiskasi salaperäisesti:

— Se on aavistus.

Hän tarkoitti että se oli aavistus jostain suuresta elämäntehtävästä, johon heidän ystävänsä oli kutsuttu ja joka nosti hänet muita ylemmä.

— Ja nyt — jatkoi Eeva — nyt minä ilmoitan teille sen, jota en milloinkaan olisi luullut voivani sanoa yhdellekään ihmiselle. Se onkin ainoastaan teille ja tässä ympäristössä — minä elän sävelissä. Mitä se merkitsee? Koetan selittää sen teille. Ei ole ainoatakaan esinettä luonnossa, joka ei tuhansilla kielillä laulaisi minulle ainaista lauluansa hamasta lapsuudestani asti. Ilma, jota hengitän on laulun helinää. Kun kuljen tietä, visertävät ojavieret ja maahan poljetun heinänkorren kuulen kujertavan hyljätyn valitusta. Ja tuulten teitä leijaa luokseni säveliä, joita en ymmärrä. Vaan välistä on kuin minäkin voisin ja minunkin täytyisi laulaa…

Eevan innostus tarttui hänen seuraajiinsakin. Ihaillen katseli Selma häntä ja huudahti:

— Eeva, sinusta tulee vielä jotain suurta!

Eeva joutui hämilleen. Oliko hän kenties kiitellyt ja ylistellyt itseään, ei, niin väärin häntä ei voitu ymmärtää.

— Minustako jotain suurta! Oi, ei milloinkaan, enkä sitä tavoittelekkaan. Jos tietäisitte, mikä ahdistus minut usein valtaa luonnon ja sisimpäni ääniä kuunnellessani. Sillä minä tiedän että sitä, mikä niissä on syvintä, itse perussäveltä, sitä en kykene tajuamaan. Mutta se on olemassa, minä tiedän sen. Ja minusta on kuin pitäisi minun ponnistella kaikki henkeni voimat sitä tajutakseni. Mutta minä pelkään että vaikka ponnistelisin ikäni kaiken, en saa sitä koskaan kuulla. Ja kuitenkin täytyy minun sisäisestä pakosta laulaa, minun täytyy laulaen koettaa tulkita sitä, mitä en milloinkaan ole kuullut — oi, sentähden se onkin niin surkuteltavaa kujerrusta.

— Eeva, sinä olet kovin vaatimaton — vakuutti Selma — kaikki, jotka ovat kuulleet sinun laulavan, ihailevat ääntäsi. Ja, ajatteles mitä sanomalehdissä kerrottiin, kun julkisesti esiinnyit opiston päättäjäisissä — "erityistä huomiota herätti nuori…"

— Voi, säästä minua — rukoili Eeva — et voi aavistaa kuinka se kiusaa minua ja kuinka minua hävettää, itsehän tiedän parhaiten.

He olivat jo ennättäneet kukkulalle, josta näki kauvas, ja istuutuivat siihen tiepuoleen luonnon laatimaan kalliosohvaan.

— Täällä emme ole käyneet ainoatakaan kertaa sinun poissa ollessasi — sanoi Selma.

— Tänne emme milloinkaan tulekkaan ilman sinua — vakuutti Väinö totisesti.

— Voi teitä, rakas sisar ja veli — sanoi Eeva liikutettuna. Ja hän kertoi heille kuinka kovasti hän oli ikävöinyt lapsuutensa tovereita ja kotiseutuaan. Kuinka hyljätty ja yksinäinen hän mielestään oli ollut siinä suuressa, ventovieraassa kaupungissa, mutta täällä, täällä hän oli kotonaan!

Hän hyväili rosoista kallion kylkeä ja ikäänkuin vaistomaisesti kietoutui käsivarsi vieressä olevan nuoren koivun vartaloon. Ja kaukaa siintäviltä vaarain rinteiltä, yli auhtojen ahojen, läpi jylhäin hongikkojen soi tutunomainen sävel — se oli luonnon elämänlaulu.

Ne kolme istuivat ääneti. Kenties olivat he unohtaneet, että he olivat tulleet elämän hyörinästä ja että heidän sinne taas piti palata. Päivä paistoi heihin niinkuin koivuun ja kallioonkin, lauha tuulenhenki heitäkin hyväili, he tunsivat samaa kuin kanervikko ja männynvesa. Saraheinä työnsi elämänhaluista korttaan maasta, nuori leppä oikoili poimuisia lehtiään. Kaikki eli, hengitti ja kasvoi, sammalkin kallion kyljessä. — —

Eeva riuhtasihe ensin irti lumouksesta. Hänen piti heittäytyä kanervikkoon, piti painaa nuori rintansa maaemon povelle ja temmata sylinsä täyteen ruskeata kanervaa. Tuuli sitä oli piessyt, talvi kouristanut, mutta elinvoima sykki senkin suonissa ja sekin tuoksui kevättä.

Siitä vaaran huipulta näki kauvas. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa, välkähti vesiä. Päivänpaisteiset rinteet läikkyivät, varjojen langetessa vastapuolille, hämäriin kätkien, pehmeästi peitellen, hellästi hyväillen.

Sieltä täältä lahden poukamasta tai vaaran kupeelta kohosi savupilvi siintävään ilmaan — sielläkin elettiin, oltiin mukana luonnon kevätriemussa.

Kolminaisliitto jatkoi matkaansa. He kulkivat vielä vähän matkaa maantietä ja poikkesivat sitten metsäpolulle, joka pujottelihe puitten välitse, kulki notkon poikki ja heille tuttua mansikka-ahon laitaa yhä kauvemmas asutuilta mailta. Kiurut soittelivat heidän päänsä päällä, päivänsäteet karkeloivat joka mättäällä ja aho oli valkosenaan mansikankukkaa.

He eivät vielä olleet ennättäneet ahon päähän, kun Väinö, joka kulki edellä, pysähtyi, kääntyi tyttöihin päin, asettui heidän eteensä ja sanoi:

"Päivä pääskyille tulevi, ilo ilman lintusille, ei minulle milloinkana, tule ei päivä polvenansa, ei ilo sinä ikänä."

Tytöt säpsähtivät. Mitä hän tarkoitti? Hänessä oli taipumusta synkkämielisyyteen ja hänen puheensa oli joskus surumielisiä vastaisuuden viittauksia. Näin keväällä tapasi se häntä aina useammin.

Tytöt tarttuivat häntä taas kumpaankin käsipuoleen kuten äsken laskien leikkiä ja loruten aivan kuin lapselle. Pilvi haihtui Väinön otsalta, hän oli taas iloinen ja he kulkivat eteenpäin kevein askelin, kevein mielin sulautuneina luonnon kevätriemuun.

Polku puikkelehti nyt taajassa metsässä. Tuoksui pihkalehdille ja havulle. Varjo lankesi sinne niin synkkänä, että kaste vielä oli säilynyt nuoressa ruohossa. He riisuivat jalkineensa ja antoivat aamukasteen pestä pölyt paljaista jaloistaan. — Metsä yhä synkkeni. Siellä vallitsi jo suuren erämaan rauha. Se viehätti salaisella mahdilla. Teki mieli istahtaa joka mättäälle, puhella joka purolle, vastata joka linnun viserrykseen, mutta heidän matkallaan oli määrä ja piti rientää sinne.

Metsä yhä synkkeni. Hongat yhä suurenivat, kuuset tavoittelivat taivasta. Tuuli huojutteli latvoja, joka oksa yhtyi suureen kuoroon, soitti mukana suurta sinfoniiaa, jonka vertaista ei ole kuultu ihmiskäsin rakennetussa soittosalissa, se oli kaikkien tajuttava ja toi lohdutusta.

Väinö piteli sydänalaansa. Siellä paisui niin kummallisesti. Siellä oli ollut niin kutistunutta, niin onttoa, niin säveletöntä. Ja, oi, kuinka avaraksi se voi laajeta, kuinka paljon sinne mahtui metsän huminaa, säveleitä, kevättä ja nuoruutta, kun ne vain pääsivät vapaasti sinne virtailemaan, kun ei ollut esteitä, ei salpoja, ei sulkuja. Mieli tuntui niin omituisesti heltiävän.

Lapsuudesta asti oli hän ollut taipusa synkkämielisyyteen. Mutta viime keväästä, jolloin hän ei ollut läväissyt ylioppilastutkinnossa, ei hänen elämällään tuntunut olevan tarkoitusta lainkaan. Päivä vaan seurasi yötä, yö päivää. Kunhan aika kului, mitäpä millään väliä. Hän sulkeutui itseensä, vältteli ihmisiä eikä puhunut mitään kotona päiväkausiin.

Tällaista elämänriemua hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin. Mistä se nyt tulikaan, sisältä vaiko ulkoa? Puutko sitä kuiski hänen korvaansa? Vai tuliko se siitä armaasta olennosta, joka asteli hänen vieressään keveänä kuin aamun keijukainen, sielu täynnä säveleitä ja katse täynnä uskoa.

Väinö pyyhki hikihelmet otsaltaan. Hänessä kävi taistelu, hänessä oli syntymässä jotain uutta.

— Siinäpä se on — sanoi hän itsekseen. — Minä olen menettänyt uskoni elämään ja kaikkeen siihen kauniiseen, jota kerran pidin omanani ja jota luulin voivani toteuttaa. Oo, minä en enää ole mikään lapsi! — Ja minkätähden minä sen menetin? Pienen vastoinkäymisenkö tähden? — kuinka vähäpätöistä! Vai onko minun epäuskollani juurensa syvemmällä. Mutta kenties voi minullekin vielä päivä paistaa, kun vain jaksan uskoa. Niin, ihan varmaan!

Ja hänestä tuntui kuin olisi juuri se hetki ollut käännekohtana, kuin olisi hänen tiensä kuljettuaan rynköä ja louhikkoa ja pimeätä kuilun pohjaa, äkkiä noussut valoisille kukkuloille, jonne näkyi suvivehreä maisema lempeine lehtoineen ja jonne nousi sävel niin kirkas kuin satakielen ääni pohjolan kirkkaana kevätyönä.

Hänet valtasi riemu ja tyttöjen kummastukseksi huudahti hän haltioissaan:

— minä uskon, minä uskon!

Minkätähden hän sitten ei olisi uskonut? Olihan elämä olemassa ja olihan jokainen sen ilmestysmuoto ihana. Tokko hän sitä milloinkaan oli epäillytkään? — Hän olikin vain epäillyt omaa osuuttaan siihen ihanuuteen, — oliko hänessä edes sen käsittäjää, saatikka sitten sen kannattajaa ja kehittäjää?

Mutta nyt hän tunsi ettei hänellä ollut oikeutta epäillä sitäkään. Hän tunsi uutta voimaa virtaavan lamaiseen mieleensä, uutta uskallusta, uutta toivoa. Nyt hän jaksaisi nousta. Hän jaksaisi taistella kuin sankari, lyödä maahan esteet, voittaa vaikeudet. Hän jaksaisi taaskin tavoitella ihanteitaan, sillä ne elivät todellakin vielä. Hän näki niiden nousevan unhotuksen yöstä, jonne hänen uskottomuutensa ne oli karkoittanut. Hän näki niiden nousevan itkenein silmin, surunvoittoinen hymy huulillaan hänen uskottomuutensa tähden, mutta ne nousivat kuitenkin. — —

He olivat kulkeneet vihantain holvikattojen alla, kuin pyhässä pylväskäytävässä, ja heistä tuntui kuin olisi ystävälliset olennot heitä siellä ympäröineet, pilkistelleet puiden runkojen välitse, lähetelleet kirkkaita katseita ja viittoneet valkein kätösin. Ne olivat lapsuuden muistot, sillä he olivat jo lapsina tepastelleet tätä tietä. He olivat juosseet purojen kanssa kilpaa kasteikossa ja leikitelleet aamun tuulten kanssa kukkaisilla mättäillä. —

He tunsivat hyvin sen äkkitaitteen, josta polku nyt lähti jyrkästi alaspäin. Täytyi pidellä kiinni puitten rungoista, ettei menettäisi tasapainoaan. Hetken päästä seisoivat he hengästyneinä ja punakoina ponnistuksesta pienen metsäjärven rannalla. Ei värettä liikkunut sen pinnalla. Tuuli lennellä löyhytteli tuolla korkealla puitten latvoissa, sen siipi ei sattunut tänne. Jyrkkäin rantainsa suojassa oli se kuin uinaileva ajatus. Keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi tiheä metsä. Sen takaa tuprusi harmaa savu ilmaan.

Eeva huikkasi niinkuin paimenilla sillä paikkakunnalla oli tapana huikata kutsuessaan karjaansa laajoilla laitumilla. Hän osasi hyvin jälitellä joka käänteen monimutkaisessa, sanattomassa säveljaksossa, jonka tavallisesti vain paimenet osasivat, ja veti pitkään viimeistä ääntä. Huikkuu alkoi kiertää pitkin rantoja ja tuli takaisin, moninkertaisena mutta yhtä heleänä kuin se oli lähtenytkin. Eevan mielestä se takaisin tullessaan oli paljon kauniimpi, sillä metsä oli matkalla ennättänyt lisätä siihen omia sointujaan.

Ei aikaakaan niin saaren takaa alkoi näkyä käyrä veneen kokka ja kumarat hartiat. Siinä istui nähtävästi vanha ukko, sillä suortuvat, jotka tavallista pitempinä riippuivat huopahatun alta, välkähtelivät auringossa hopealle. Mutta vankasti veti käsi vielä airoa ja kohisten läheni vene rantaa. Väinö otti vastaan, ettei keula kolahtaisi kallioon, ja ketterästi hypähti ukko rantakivelle. He riensivät kaikin ojentamaan hänelle kättään.

— Jumalan terveeks — lausui ukko liikutettuna pusertaen kunkin heidän kättään.

— Sain vielä nähdä teidätkin ja tämän kauniin kesän, vaikka jo luulin tulleen lähdönajan sille pitkälle matkalle, jolta ei enään palata.

— Ooh, onko ukko ollut sairas? kysyivät he kaikin yhteen ääneen.

— Sairastin talvella pitkän ja kovan taudin. Taisin kylmetä syksyllä suo-ojalla. On sitä ennenkin seisottu syysvesissä vyötäisiä myöten, mutta vanhuus jo taitaa ruveta vaivaamaan. Ei otettu vielä — tottapa en ollut vielä valmis.

— Saimme mekin vielä nähdä teidät — sanoi Eeva hivellen ukon karkeata mekonhihaa.

Ukko alkoi kääntää leikiksi.

— Se on sitä meidän muorin muotivaatetta — sanoi hän ja oikasi mekkonsa rintamustaa.

— Ei ole tuotu Turkinmaalta, Saksanmaalta saatettuna, Venäeltä varsinkana, täällä kasvoi kaunihisti kotipellon pehmoisissa. Tääll' on vaate valmistettu, lipsuttu ja loukutettu, kangaspuissa poukutettu. Hyv' on hursti haartajalle, vaate väljä vääntäjälle, kyntäjälle karkeainen, ojatyössä oivallinen.

Ukko pisti mielellään runoksi, kun hän oli oikein hyvällä tuulella. Hän olisi voinut lasketella sitä vaikka kuinka pitkältä puuttumatta sanoja ja sointuja.

— Hyv' on mekko miehen yllä, miesi vieläi parempi!

lisäsi Väinö lyöden ukkoa tuttavallisesti olalle.

— Niin, siihen me kaikin yhdymme — sukasi Selma ujona lomaan. Hän oli aina hieman hämillään ukon seurassa, mutta se tuli vain siitä suuresta kunnioituksesta, jota hän tunsi ukkoa kohtaan.

Eeva jäi mietteisiinsä. Hänkin olisi tahtonut sanoa jotain ukon hurstimekosta, mutta ei löytänyt heti mieleisiään sanoja. Tuossa tuokiossa oli hän valmis. Veitikkamaisesti hymyillen katsahti hän ukkoon ja alkoi lausua:

— miks on mekko mieluisesi, ylen hyvä hurstivaate? Siks on mekko mieluisesi, kun on ystävän tekoa, vaimon viisaan valmistama, ompelema armahaisen.

Ukko siihen heti:

— Oikein osas Eeva-neiti, se sen laittoi laaullisen. Valkas hurstin huhtikuussa keväthangen heittehillä, sulavilla suksen teillä. Se sen leikkas liepsahutti ilman kaavan käyttämättä. — Vaikk' on vanha, vanha muori, mulle on se aina nuori.

Ukon mielestä siinä jo oli lorua kylliksi niin halvasta asiasta kuin työmiehen hurstimekosta, mutta Eeva arveli että tässä maailmassa on loruttu paljon halvemmistakin asioista.

— Kas sitä Eeva-neitiäkin vain minkälaisia laskettelee! No niin, kaikkihan me ollaan sitä samaa alkujuurta, Kalevan sukua suurta. Väinämöisen verta meidän kaikkein suonissa juoksee joku pisara ainakin.

Ukko oli aina ollut hiukan ylpeä suuresta syntyperästään.

— Neitikö yhä, miksi ei pelkkä Eeva, niinkuin olen pyytänyt? Unohdatte aivan sukulaisuutemme. Isä on nyt oikein kirkonkirjoista ottanut selvän siitä, eikä se ole niinkään kaukaista. Eikä hän mistään ole niin ylpeä, kuin siitä että hän polveutuu suorastaan kansasta.

Pienen riidan jälkeen piti ukon nyt käydä perään istumaan. Väinö kävi soutajan paikalle ja molemmat tytöt tuhdolle keskelle venettä. Se oli ukon oma tekemä vene. Ei vuotanut pisaraakaan, sen he tiesivät vanhastaan. Ja sillä oli oma tyylinsä: kaksihanka, kolmilaita, kiperinä kokka, keula, eikä ole mikään seula — se oli ukon oma arvostelu veneestään ja sen tyylinen kuului olevan koko kuikka kulkemaan. Keulassa oli tekijän nimikirjaimet ja vuosiluku kauniisti kaiverrettuna. Airojen ja melan lapioihin oli kirjailtu koristeita. Siinä oli oma runollisuutensa, siinä vanhassa tervatussa veneessä, niinkuin kaikessa muussakin, mikä oli lähtenyt ukon kädestä.

Vene lähti hiljaa liukumaan eteenpäin. Oikein silmiä huikasi kaikki se kirkkaus, joka säteili heitä vastaan joka taholta. Loisti yllä ja loisti alla, rannat puineen, pensaineen, kivineen, kallioineen, kaikki näytti sulavan siihen samaiseen väriloistoon.

Kun he äsken katselivat alas vaaralta, näkivät he kaiken tämän kauneuden loitompaa. Nyt he olivat sen keskessä, se ikäänkuin otti omakseen.

— Onko täällä aina näin kaunista? sai Eeva sanotuksi kääntyen ukkoon.

— Miksi sen kukin arvannee, toisinaan on pilvessäkin ja se on taas kaunista omalla tavallaan.

— Hyvä ukko, laskekaa aivan läheltä saarta — pyytelivät tytöt.

— Väinö, anna airojen levätä.

Kuinka se ranta siinä oli herttainen. Nuoret koivut seisoivat salaperäisinä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa muulle metsälle:

— Mepä tiedämme jotain, mutta emme sano, se on salaisuus.

Haapa paistoi punaiselle pelkästä uteliaisuudesta, mutta mänty myhäili moisille lapsellisuuksille. Pihlaja koetti peitellä omaa salaisuuttaan: sillä oli nuoret umput paisumassa lehväin alla ja se aikoi jonakin kirkkaana aamuna hämmästyttää kaikkia puita ja rantaa pukeutumalla valkeisiin. — Muuten näyttivät kaikki puut alati utelevan vedenkalvolta:

— Mitä pidät meistä, olemmeko mielestäsi kyllin kauniita?

Mutta pajupensas oli turhamaisin kaikista. Ei kukaan koko saarella ollut niin vaaleanvehreissä kuin se, ja se oli kaalannut kauvaksi veteen paremmin nähdäkseen kuvaisensa.

Ukko alkoi jo hiljalleen meloskella eteenpäin.

— Eeva-muorin kahvit siellä kohta kiehuu kuiviin, kun niin kauvan viivytellään.

— Arvasitteko ketä täältä oli tulossa? uteli Eeva.

— Kyllä se kuultiin, ei ole täällä toisilla paimenilla niin ehjää äänen juoksua.

Näin mieleistään äänensä arvostelua Eeva ei milloinkaan ennen ollut kuullut. "Toisilla paimenilla", ooh, se oikein tuntui hyvältä sydänjuuriin. Ollakkin täällä paimenena! Voisiko ajatella mitään runollisempaa? Huikata karjaansa yksin laajoilla laitumilla, syödä mättäitten marjoja, juoda metsän lähteistä ja nukkua yönsä tuoksuvassa heinässä jollain ylisellä, jonne hatarasta katosta pilkkisi taivaan tähdet ja kirkas kuu!

Vene lähti liikkeelle saaren suojasta ja pian tuli heille näkyviin vähäinen mökki vastaisella rannalla. Lieneekö taiteilija konsaan siveltimellään loihtinut esiin mitään runollisempaa kuin oli se matala maja ympäristöineen. Ranta oli siltä kohdalta lakeampaa, vietti vain vähäisen vedenpintaa kohden. Metsä oli vetänyt vehreätä lievettään vähän ylöspäin antaakseen tilaa pienille peltotilkuille, jotka levittivät vihantia sarkojaan pitkin rannikkoa. Niitten keskitse kulki polku rakennusta kohden, jonka takana kohosi tumma havumetsä ikäänkuin vartijana ja samalla suojana pohjoisia tuulia vastaan. Päätypuolella ja pihamaassa kasvoi lehtipuita ja pensaita, mutta ikäänkuin kaikkien niitten valtijana oli mökin nurkkauksella mahtava koivu. Se oli niin suuri että pieni maja näytti melkein katoavan sen vihantain lehväin runsauteen, joka peitti suurimman osan kattoa ja muodosti miellyttävän verhon tuvan ikkunan yläruudun eteen. Kaikki tämä oli siksi lähellä rantaa, että vedenkalvo loi kuvaisen siitä.

Sitä kuvaa olisi tahtonut katsella kauvan.

— Hyvä Väinö, anna airojen levätä — pyyteli Eeva sama haaveellinen ilme kasvoillaan, kuin aamulla tiellä. Väinö luki hänen katseestaan:

— Levätköön henkemme tässä ihanuudessa, levätköön se tässä levossa, kirkastukoon tässä kirkkaudessa.

— Oi niin, hän kuuntelee säveleitä, joita muut eivät kuule, hän kätkee ne sydämmensä pohjaan, ja kerran, kerran hän ne sieltä laulaa maailmaan kaikkien kuultaviksi — sillä hän on niitä valituita!

— Kas, Eeva-muori huiskuttaa huiviaan rannalla! huudahti Selma herättäen heidät haaveilusta ja he rupesivat kaikin huiskuttamaan hänelle vastaan.

Oi sitä vanhusta! Siellä hän seisoi sunnuntaiasussaan — hän oli siis pukeutunut tulokasten tähden — huivin oli hän temmannut harmailta hapsiltaan huiskuttaakseen heille. Mutta mistä oli hän ottanut sen ylevän ryhdin, sen hienostuneen olotavan, joka jo kaukaa katsoen näytti olevan hänelle ominainen?

He olivat jo aivan lähellä rantaa ja oi, kuinka paljon lempeyttä säteili heitä vastaan vanhan mummon kurttuisista kasvoista, joista katseli lapsen viattomat silmät!

Vilpitön oli se ilo ja ystävyys, jolla tervehdykset lausuttiin pitkän erossaolon jälkeen. Mutta ennenkun lähdettiin nousemaan majaa kohden, piti kolminaisliiton uudistaa lapsuutensa muistoja kaalaamalla kirkkaassa vedessä hiekkarannikolla. Valkea hiekka oli käynyt hienoille aalloille — siinä oli illan laine lepattanut, siihen väsähtänyt, siihen vaimentunut, ja siinä se nukkui vieläkin nähden unta rantaäyrään kukkasista.

He istuivat pihassa tuomen alla.

— Tiesipä tuomikin milloin piti kukkaan puhjeta, eilen se vielä uinaili umpuissaan — sanoi Eeva-muori mielihyvällä katsellen kukkeata ihmisryhmää, joka hänen mielestään niin hyvin sopi yhteen kukkivan tuomen kanssa.

— Nyt, nyt kukkii tuomi, huomenna taivaan tuulet jo karistavat maahan sen hempeyden — lausui ukko miettiväisen näköisenä. Nuoret ymmärsivät niin hyvin mitä hän tarkoitti, hän oli pannut erityisen painon jokaiselle sanalle ja hänen silmänsä näyttivät katselevan jonnekkin kauvas.

— Et usko kevättä viehkeää, et muotoa ihaninta, sun henkes ainaista ikävää ei tyydytä paljas pinta. Sä katsot luotujen juurehen, sä uskot henkehen suurehen ja palvelet korkehinta. —

hyräili hän itsekseen.

He arvasivat että ukko itse oli sepittänyt säkeet ja että hän niissä lauloi oman henkensä ainaisesta ikävästä. Sitä he eivät milloinkaan ennen olleet tulleet ajatelleeksi ja se antoi heille aihetta paljoon aprikoimiseen.

Ukon täytyi tälläkin kertaa kertoa heille se sama tarina, jonka he olivat kuulleet jo monasti ennen, nimittäin kertomus siitä kuinka hän ensin oli löytänyt tämän mökkinsä paikan, kuinka hän samottuaan soita ja maita kontti selässä, kirves olalla eräänä syyskesän iltana ensikerran oli seisonut juuri siinä paikassa, missä mökki nyt sijaitsi. Siinä oli heti tuntunut niin tutunomaiselta, puut olivat tuntuneet puhuvan hänelle, jylhät rannat siinä sivuilla tuntuivat kohonneen niin korkeiksi suojellakseen sitä matalampaa rantaa ja kuu oli juuri luonut lempeätä valoaan yksinäisen metsäjärven rauhalliseen pintaan. Hänen päätöksensä oli heti ollut valmis. Tuossa tuokiossa oli kontti ollut kuusen juurella ja kirves lennättelemässä lastuja harmaan hongan kyljestä. Piti heti kaataa yksi sen paikan entisistä haltijoista ikäänkuin voitonmerkiksi.

— Minä olin nuori silloin — sanoi ukko — oikaisten kumarata selkäänsä — veret poltti suonissa ja käsivarsi halusi taistelua.

— Sinusta olisi pitänyt tulla sotamies — oli isälläni tapana sanoa. Ja itse uskoin, että olisin jaksanut taistella vaikka koko maailmaa vastaan.

Ei milloinkaan voisi hän unhottaa, millä jyminällä ja pauhulla se vanha honka kaatui siihen hänen kirveensä iskuista. Kaatuessaan murskasi se monta pienempää puuta, ja kun sen lakkapää latva vaipui maahan ja tyvi kirposi kannosta, oli kuulunut kuin huokaus, haikea ja syvä, ja kaiun kantamana palasi se huokaus takaisin tuhansina huokauksina, sillä koko seutu tuntui yhtyneen siihen. Siitä nuoresta miehestä oli tuntunut melkein siltä kuin hän olisi tehnyt jonkun ilkityön, mutta vanhasta hongasta tuli sittemmin kolme vankkaa hirttä hänen tupansa seinään.

Kaadettuaan puun oli hän käynyt pitkälleen sen viereen, mätäs päänsä alla. Hän oli heti ollut kuin omalla pohjalla, melkein kuin omassa tuvassaan, sillä hän oli varma asiastaan — isäntä oli antanut hänelle luvan valita minkä paikan tahansa sillä alueella torpanmaaksi. Hänellä oli ollut aikomus nukahtaa siinä yösydäntä, mutta uni pakeni häntä. Mielikuvitus teki joutuisaa työtään, loihti esiin olemattomia kuutamoyössä. Siinä kohosi uuden asunnon valkeat seinät, katto kaartui, räystäs remusi, ikkuna iloitsi, savu hulmusi uuninpiipusta. Vieressä vihersi pellon sarka. Vilja aaltoili tuulessa, tähkäpäät paisuivat — se oli kaikki hänen, hänen omaansa, hänen hikensä ja vaivansa hedelmää. Voima paisutti hänen käsivarttaan, teki mieli hypätä pystyyn ja aloittaa heti.

Silloin kuului kimakka vihellys, kuului toinen, kuului kolmas. Vuoriko sieltä lähti vierimään hänen päällensä, vai peikkonsako se vain lähetti pelottelemaan yksinäistä uinailijaa? Maa vapisi hänen allaan, tanner tömisi, kalliot kumisivat. Sitten kuului selvät askeleet ja totisesti, ne lähenivät häntä. Ne tulivat suoraa päätä häntä kohden, ne olivat jo aivan lähellä. Hän oli aina ollut rohkea ja uljas, mutta veri tuntui jäähtyvän hänen suonissaan, kun puitten välistä irvisteli häntä vastaan hirviö sellainen, jonka vertaista hän ei ollut nähnyt, vai liekö se vasta ollut sen varjo, kuutamon suurentama. Hän hapuili kirvestään, mutta ei löytänyt. Täytyi heittäytyä pitkälleen ja tekeytyä kuolleeksi. Hän kuuli nyt sen temmeltävän aivan vierellään. Se oli täydessä raivossa: hihkasi ja paukutteli yhteen kämmeniä, kieritteli kiviä ja katkoi puita, tömisti maata jaloillaan ja karjui niin että metsä raikui. Nuori mies makasi suullaan ja koetti pidättää hengitystään. Ei aikaakaan niin hän tunsi karvaisen kuonon niskassaan. Se huohotti kuumaa hengitystä. Se nuuski tarkoin niskan ja pään, hartiat, koko selkäpuolen ja jalat. Se koetti kuonollaan kääntää sitä kuollutta miestä, mutta luopui yrityksestään — mitäpä kuolleesta, se ei ole vaarallinen vihamies. Nähtävästi oli se kuullut hongan kaatumisen ja tullut ottamaan selvää uudesta naapuristaan, kenties taistellakseen sen kanssa elämästä ja kuolemasta.

Nuori mies hengitti taas. Hän eli siis todellakin vielä. Hirviö alkoi poistua. Hän katsoi sitä varovaisesti näreen takaa. Nyt se oli hänen konttinsa kimpussa. Tutki sen tarkoin sisältä ja päältä, piteli kämmenissään, heitti ilmaan ja otti kiinni kuin pallon. Reikäleipä kieri maahan kontista. Sen se sieppasi suuhunsa ja lähti leipä hampaissa lönkyttämään sinnepäin mistä oli tullutkin, mutta nähtävästi paljon leppyisempänä kuin tullessaan.

Viisainta olisi ehkä ollut nousta heti ja livistää tiehensä peikkojen pesästä, mutta kuin taikaiskun lyömänä, kuin salaisen voiman pitelemänä täytyi hänen jäädä siihen pitkälleen koko yöksi. Hänen täytyi jäädä siihen katselemaan kuinka kuu tyynesti teki kaartaan tummalla laella, kuinka tähti toisensa perästä viritti valonsa yön taivaalle, aamun sarastaessa sammuakseen suuremman valon tieltä. Hänen täytyi jäädä siihen vavistakseen itseänsä voimakkaamman edessä, sillä se yö oli hänen elämänsä merkillisin.

Metsän takaisesta suosta tuli yön kylmät usvat hiiviskellen. Ne asettuivat puitten oksiin riippumaan, ne paneutuivat kerros kerrokselta paksuna peitteenä järven pinnalle, ne laskivat kylmän liepeensä nuoren miehen polttaville ohimoille, ne ahdistivat hänen rintaansa kuin painajainen ja sulkivat häneltä tien tähtitaivaaseen. Missä oli nyt hänen käsivarttensa suuri voima? Sinä yönä hänelle selvisi, että se maa, jonka päällä hän makasi, oli se taistelutanner, jolla hänen sotaiset urostyönsä olivat suoritettavat, että hänen siinä oli saatava voitto voimakkaista vihollisista tai kunnialla kaaduttava.

Yhä raskaampina lankesivat yön usvat, vuorten onkalot kaikuivat huuhkainten huutoa ja petojen temmellystä, mutta hän ei kuunnellut niitä. Se tuska, joka väänteli hänen kasvonsa piirteitä ja tärisytti koko hänen ruumistaan, oli sisällistä laatua. Nuori mies taisteli sinä yönä ensimmäistä kertaa Jumalansa kanssa.

Ja aamun sarastaessa, kun usvat hälvenivät ja tie tähtitaivaaseen taas oli avoinna, teki hän sotilasvalansa. Hän teki sen vapaasta tahdosta, kenenkään vaatimatta. Hän teki sen vain itselleen ja sille, jonka hän tunsi olevan ihmistä voimakkaamman. Hän teki sen kädet ristissä rinnallaan ja katse tähdättynä aamun koita kohden. — —

Sitten meni hän laskemaan mökkinsä perustusta. — Sen nuoren miehen palvelusaika on jo kohta päättynyt eikä hän tiedä onko hän aina jaksanut pysyä uskollisena lupaukselleen.

Ukko oli puhunut tyynesti ja hitaasti ja omituinen kirkastettu ilme kasvoissaan. He eivät ennen olleet nähneet häntä sellaisena. Eivätkä he myöskään ennen olleet kuulleet sen merkillisen yön loppukohtausta. Ukko oli ehkä tähän asti pitänyt heitä liian lapsellisina ymmärtämään sitä. Kertomus oli aina ennen päättynyt siihen, kun karhu lähti lönkyttämään pois reikäleipä suussa ja silloin he kaikin olivat vetäneet helpotuksen henkäyksen, sillä jokainen heistä oli tuntenut sen karvaisen kuonon niskassaan.

Punastuen tunnusti Eeva nyt, että hän isoon tyttöön asti oli luullut siinä puhutun todellisesta vuoren peikosta, ukko kun ei milloinkaan ollut maininnut petoa oikealta nimeltään. — —

— Kuinkas kauppaneuvos ja rouva voivat? — uteli ukko — en ole jaksanut käydä kaupungissa koko talvena.

— Kas kun unohdin aivan — sanoi Eeva — hyvin paljon terveisiä heiltä. Isä sanoo oikein kaivanneensa teitä talven kuluessa, tiedättehän että kuulutte hänen ystäviinsä. Ja äiti vakuutti etteivät viime talviset matikat maistuneet suolta eikä maalta, kun eivät olleet kotoisin teidän apajoistanne.

— Sielläpä ne on matikat ja muut minulta onnekseen elelleet Hietajärven jäitten alla, mutta ovatpahan sitten sitä suurempia ensi talvena.

— Ja äiti käski vieläkin kiittämään teitä puuvillakankaasta, joka on hänen ihastuksensa — sanoi Eeva kääntyen mummoon — ja siihen kiitokseen minäkin yhdyn. Äiti sanoo teitä hovikankurikseen. Nähkääs vain uutta pukuani, tunnettehan oman käsialanne. En viihdy missään niin hyvin kuin tässä.

Ja hän heilahtihe ympäriinsä mummon edessä vaaleansinisessä kotileningissään, jonka alta hento vartalo näytti vieläkin nuorteammalta kuin muuten.

— Onpahan kuin tuossa — naurahti mummo — nyt sopisi kenties sanoa: varsi se vaatteen kaunistaa.

Heillä oli niin paljon puheltavaa Eeva-muorin kanssa ja niin paljon katselemista siinä ylt'ympärillä. Kaikki oli niin tuttua lapsuuden ajoista asti ja kaikki oli niin ihmeellisesti ennallaan ja kuitenkin oli siinä joka kerran oma viehättävä uutuutensa. Se oli erityinen pieni, runollinen maailmansa, ikäänkuin erillään kaikesta muusta. Mikä siinä sitten oli erikoisempaa kuin muualla, sitä he eivät voineet selittää. Se vain oli varma, että nurmi siinä pienessä pihamaassa tuntui vihannammalta kuin muualla, tuomenterttu valkeammalta ja taivas siltä kohden kuulakammalta. Oli kuin joka esine, joka puu olisi puhunut ihmiskorvalle tajuttavaa kieltä. Halkopino vajan pielessä laski leikkiä lastukkaan kanssa viimevuotisista lumista, joita he kumpikin kauvan olivat salaa säilyttäneet allaan, mutta jotka nyt kuitenkin soljuivat viileinä virtoina maan kamaran alla kenenkään tietämättä. Lehmitarha maahan levitettyine lehvineen houkutteli istahtamaan aituukselle katselemaan mummon askareita. Ja ukon suorat pellonojat ilmaisivat oivallisesti tekijänsä luonteen. Juuri näin, ei mutkaa, ei koukkua, suoraan ja rehellisesti.

Eeva-muori uskoi heille että ne pellonojat olivat miltei ainoa asia, josta ukko tunsi ylpeyttä tässä maailmassa, ne ja syntyperä. —

Kolminaisliitto oli hajaantunut, mikä minnekkin. Väinö oli lähtenyt katiskaa kokemaan ukon kanssa.

Selma istui suuren koivun juurella lyöden arpaa saraheinillä. Hän oli niin syventynyt tehtäväänsä, että näytti kokonaan unohtaneen ympäristönsä.

Mutta Eeva oli hiipinyt tupaan. Kuinka kaikki sielläkin oli ennallaan. Lattiasta, laesta, joka sopesta hohti sama puhtaus kuin ennenkin. Valkaistu takkauuni hahlaimineen täytti oviloukon, leveät rahit kiersivät seiniä, perällä oli pöytä, istuimet ympärillä ja keskellä peräseinää oli tuvan merkillisin huonekalu, suuri, ukon oma tekemä seinäkello. Siihen kuului siniseksi maalattu kellokaappi, joka ylettyi katon rajasta lattiaan asti, ja valkea taulu. Kaapin etupuoleen oli maalattu keltaisia tähtiä ja kummallisia koukeroita ja siitä oli ukko kerran opettanut heille tähtitiedettä. Siinä oli aurinko keskellä, kaikki kiertotähdet ratoineen ympärillä, pohjantähti ja ridanseula, kukin määrätyllä etäisyydellään auringosta ja määrätyssä asennossa kunakin eri vuodenaikana. Ukko oli sanonut, että se kello osoitti ajan kulun yhtä tarkasti kuin aurinko, eikä sitä tarvinnut vetää kuin kerran viikossa.

Eeva-muori oli kerran uskonut heille suurena salaisuutena, että ukko saatuaan tämän kellon valmiiksi mietiskelee toista, jota ei tarvitsisi vetää milloinkaan, vaan joka kerran käymään pantuna kävisi seisahtumatta maailman loppuun asti. Eeva-muori oli luullut tietävänsä, että ukko mietiskelee sitä melkein aina. Se ainakin oli varma, että hän usein yölläkin nousee tekemään laskujaan eikä häntä silloin saa häiritä.

Ja tämä kello oli ukon mielestä siihen uuteen verrattuna vain pahanpäiväinen rämppä, ei paljon parempi lehmänkelloa.

Mutta Eevan mielestä tämä vanhakin oli sangen merkillinen kello. Sehän oli melkein kuin ihminen? Äskenkin, kun hän tuli tupaan, oli hän ollut tervehtimäisillään sitä aivan kuin ihmistä ja hän melkein odotti, että se alkaisi puhumaan.

Eikö se sitten puhunut? Eikö sen naksutus kuulunut lakkaamatta, öin päivin, kesin talvin, ja eivätkö ihmiset hyvin ymmärtäneet sen kieltä? — Pisara pisaralta, hetki hetkeltä yhä eteenpäin, ei seisahdusta, ei sulkua ja niin on oleva aina. Hetkien laskijat vain vaihtuvat, viipyvät hetkisen ja häipyvät pois kuin varjot, ja niin on oleva aina, ei seisahdusta ei sulkua.

Ja kun se sinikaappinen kello kokonaisen tunnin vaellettua pois ikuista tietään, korottaa äänensä ilmaistakseen sen ihmisille, kuinka lempeästi, kuinka hellävaraa soi sen ääni silloin, aivan kuin se säälisi ihmistenlapsia, jotka laskevat sen lyönnit.

Vai helähteleekö se kenties niin hellävaraa vain tässä tuvassa, jossa sen lyöntiä laskee kaksi vanhaa, joiden elämänhetket jo on helpot lukea. —

Kellosta siirtyvät hänen silmänsä ukon sorvuutuoliin ja mummon rukkiin, jotka oli siirretty uuninloukkoon odottamaan talven pitkiä puhteita. Hän sai niin selvänä eteensä sellaisen talvi-illan salomaan tuvassa. Sorvuutuoli surisee, lastut lentää, rukinpyörä hyrrää. He ovat reippaita kuin nuoret. Mitä se haittaa, että pyryilma kasvattaa korkeata kinosta seinän takana, että tuuli tuivertaa lehdetöntä koivua ja lyö sen jäisiä oksia ikkunaan, että metsää ja maata siinä ympärillä peittää pimento. Heidän lietensä tuli voisi valaista synkimmänkin yön ja kesän hengettäret ovat asettuneet heidän yksinäiseen majaansa.

Tuvassa oli kuitenkin esine, joka ensi käynnistä asti enin oli kiinnittänyt Eevan huomion ja sen esineen tähden hän nytkin oli hiipinyt sinne yksin ja salaa saadakseen olla kahden sen kanssa ja kuitenkin oli hän heittänyt sen seurustelun viimeiseksi.

Vasemmalla sivuseinällä uunin ja suuren seinäkaapin välissä oli pieni komero, se oli ikäänkuin pieni pyhättö, johon vanhukset näkyivät keränneen ne tavaransa, jotka olivat heille rakkaimmat ja kalliimmat. Siinä oli ensinkin nelisnurkkainen pöytä, jolle oli asetettu monenmoista tavaraa. Muun muassa oli siinä kirjoitusneuvot — ukko oli jo ikämieheksi elettyään itse opetellut kirjoitustaidon. Sitten oli siinä kaikellaisia vanhoja muistoja, isien isiltä perittyjä, jotka hyvin olisivat puolustaneet paikkansa jonkun kansantieteellisen museon kokoelmissa. Siinä oli muun muassa monenmoisia kivikauden aseita ja työkauja, kummallisen näköisiä ruostuneita solkia ja muita metallikapineita, joilla kullakin oli oma historiansa. Siinä oli tulukset, joilla ukon isä vanhalle hyvälle tavalle uskollisena kuolemaansa asti oli iskenyt tulta piippuunsa, vaikka tulitikutkin lopulla hänen ikäänsä jo olivat käytännössä.

Pöydän vieressä oli hylly, jossa oli talon kirjasto. Se ei ollut suuren suuri, muutamia nidoksia vain, mutta niitä oli viljelty sitä ahkerammin. Siinä oli paitse raamattua ja useita muita hartauskirjoja, joista monet olivat sangen vanhoja, Kalevala ja Kanteletar, jotka niiden kerääjä itse oli lahjoittanut ukon isälle. Sillä häneltä hän oli saanut monta pitkää runoa, jotka jo olivat unohtuneet sen aikuiselta kansalta.

Mutta seinällä näitten tavarain yläpuolella riippui hirvensarven haarassa Suomen soitin kantele, ja sen eteen pysähtyi Eeva. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Eeva-muori oli saanut sen perinnöksi isoäidiltään, joka oli opettanut hänet soittamaankin sitä, ja hän taas oli perinyt sen äidiltään, joka aikoinaan oli ollut kuuluisa kanteleen soittaja. Niin se oli kulkenut tyttäreltä tyttärelle miespolvesta miespolveen, eikä kenkään tietänyt sen ikää ja tuntematon oli sen tekijä. Koppa oli vanhuuttaan mustunut. Kenties sen tumma väri myöskin oli muistona savupirttien seiniltä, joilla se entisaikoina oli riippunut. Mutta kielet olivat hohtavan kirkkaat ja helkkyivät hopealle, milloin Eeva-muorin sormet niitä koskettivat.

Mitä kaikkea se olisikaan voinut kertoa!

Eeva seurasi kanteleen vaiheita hämärässä muinaisuudessa. Hän kuuli sen soivan Sammon sodasta voittajana palaavain riemullisella retkellä, hän kuuli sen helkkyvän Pohjolan häissä, karkelon käydessä sileällä sillalla ja Väinämön laulun lakehen nousten. Taas itki sen kielet katoa neidon, kuoloa kovaa ihanan immen.

Niin, se oli soittanut surussa ja ilossa, se mustunut kannel.

Pohjolan kesäöinä oli sen helkettä kaikuneet lempeät lehdot ja hongikot jylhät. Ja kun se talvi-illan iloksi oli viritetty soimaan ihmisten asunnossa, oli savupirtin seinä kasvanut korkeammaksi, laki kohonnut ja lattia laajennut.

Kuinka paljon se olisikaan voinut kertoa!

Hän katseli sitä yhä, väsymättömästi ja hartaasti. — Vaiti, eikö sen kieli värähtänyt? eikö kuulunut kuin hiljaista soiton helinää, ja kaihoa, kaihoa soi se sävel.

— Mitä kaihoat sinä vanha kannel? Kaihoatko nuoruuttasi, ammoin kadonnutta, jolloin koppasi vielä oli valkea? Loistoaikaasiko kaihoat, jolloin sinua riemusaatossa kannettiin juhlasta juhlaan, jolloin suuret sankarit sinua heijailivat voimakkailla käsivarsillaan ja ihanat immet koskettelivat kieliäsi?

— Oi, sinä vanha kannel! harvoin saat sinä enään kuulla oman äänesi. Vanhan mummon vapiseva käsi vain joskus liikuttelee kieliäsi, muuten olet mykkänä, sinä monikielinen!

— Ja kuitenkin voisit sinä vielä nostaa ilon ylimmilleen nuorten kisoissa, suurten sankarien povella voisit sinä vielä riemusta remahdella ja sun soittos voisi vielä helkkyä niin ihanasti, että sitä kummissaan kuuntelisi kaikki. Sillä sinä olet nuori ja siinä on sun mahtisi. Koppasi vain on mustennut, mutta soinnussasi asuu ikuisen kevään mahti, joka ei konsaan voi vanheta eikä kuolla. Ja sinä olet luotu soimaan murheessa ja ilossa. — Mutta sinä olet niin ääneti, niin ääneti!

Eeva kuvitteli siirtyneensä muutaman satasen vuotta taaksepäin ajassa. Hän tahtoi sen päivän olla vieraisilla muinaissuomalaisten luona, eikä mikään siinä ympäristössä häirinnyt hänen mielikuviaan. Ei edes sekään, kun Eeva-muori alkoi huikkailla kokoon vieraitaan päivällisaterialle, joka oli nautittava pihamaan varjokkaimmassa paikassa suuren pihlajapensaan suojassa. Siihen oli kannettu jykevä honkapöytä, joka oli peitetty hohtavan valkealla palttinaliinalla, mummon omaa tekoa. Jokaista varten oli puulautanen ja puulusikka. Ukon mielestä oli hyvä tulla omillaan toimeen. Kalamiehet olivat saaneet katiskasta suuren hauvin, ja siitä oli muori kodassa valmistanut oivallisen kalakeiton. Pöydällä oli vielä puhdasta rukiista leipää, vasta kirnuttua voita, suuri puinen viilikehlo, jonka laidasta itsekukin söi lusikallaan, sekä kaljahaarikka. Kaikki erinomaisen maukasta.

Ei auttanut mikään, isännän täytyi itsensä istua kunniapaikalle pöydän päähän, ja emäntä, joka vain olisi tahtonut sivulta katsella ja tarjoilla vierailleen, otettiin väkisin mukaan. Eeva myhäili itsekseen. Kaikkihan oli niinkuin ollakkin piti. Eikö kunnianarvoista ukkoa siinä pöydän päässä olisi voinut luulla miksi Kalevalan sankariksi tahansa! Hänkin oli nyt pukeutunut sunnuntai-asuunsa vierasten kunniaksi, joka seikka ihan liikutti nuoria.

— Täällä käy niin harvoin vieraita, varsinkaan kaupunkilaisia, että tuntuu oikein juhlalliselta — sanoi ukko halkaisten hauvin pään, jonka hän oli nostanut lautaselleen. Ei aikaakaan niin hän jo heilautteli pitkää leukaluuta näppiensä välissä ja laususkeli verkalleen:

"Kuss' on koppa kanteletta? Hauvin suuren leukaluusta."

Eeva heläytti iloisen naurun. Sepä vasta oivallisesti kävi hänen ohjelmaansa! — Ja mummo siinä vieressä lempeine kasvoineen, joka itsensä unohtaen vain piti huolta muista, eikö hän ollut kaikkien äitien esikuva, sekä muinaisten että nykyisten. Mutta Eevan silmissä hän oli niitä muinaisia. Ja kun hän hitaasti huojutti vartaloaan edestakaisin, luuli Eeva hänen muistelevan jotain vanhaa runoa ja juuri olevan aikeessa ruveta laulamaan.

Ei puuttunut siinä puhetta pöytäkunnalta, laskettiin leikkiä ja toimettiin totisia. Pöydästä noustessa naureskeli mummo:

— Tämmöisiä herkkuja sitä näin metsämökissä vieraille tarjotaan.

— Herkkuja ne meistä todenperästä onkin — sanoi Selma.

— Eipä vain olekkaan hätää näitten herkkuin ääressä — sanoi ukko laskien leveän kämmenensä honkapöydän laidalle — mutta on sitä tältä pöydältä syöty petäjäistäkin.

— Se oli siihen aikaan, kun halla tuli metsän takaisesta suosta ja jääti joka tähkän heilimöivässä pellossa.

— Ja kun kontio joskus kaatoi ainoan lehmän — lisäsi mummo — niin ei ollut aina särpimestäkään tietoa.

Mutta ne olivat jo kaikki voitettuja aikoja, ja kaiketi olivat ne olleet tarpeen ajallaan, että he nyt sitä paremmin ymmärtäisivät antaa arvon hyville päiville. Niin vain, ei ollut heillä mitään valittamista.

Nuoret katselivat heitä liikutuksissaan. Siinähän heillä noissa vanhuksissa oli edessään ikäänkuin koko Suomen kansa — kovasti koeteltu, mutta lannistumaton, sitkeä kuin suopetäjä, aina yhtä uskollinen ja mieli täynnä vastaisuuden luottamusta.

Ja heidän siinä istuessaan tuumaillen menneitä ja tulevia, tuli kevätkäkönen lentää lekutellen ja istahti sen suuren koivun latvaan, joka kasvoi mökin nurkkauksella. Siinä alkoi se kukkua helkytellä sydämmensä pohjasta ja toinen käki vastasi sen kukuntaan toiselta rannalta, jostain sieltä lahden takaa.

— Osasipa taaskin mielipaikkaansa — sanoi ukko — sen varalta se siihen heitettiinkin.

Ja hän alkoi maanitella sitä vanhan runon sanoilla:

Siinä kukkuos käkönen, helkyttele hietarinta, hoiloa hopearinta, tinarinta riukuttele, kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläki ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni, rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vieriäni!

Ja hän lisäsi samaan henkäykseen:

Vielä kukkuos käkönen kahden vanhan vierahille, yksinäisten ystäville, kuku ehjä elon onni, aamu armas, päivä kirkas, illan taivas tähtösihin — sulhot sorjat neitosille pojalle impi ihana!

Eikä Eevan mielikuvasta enään puuttunut mitään todellisuudessa. —

Iltapuoleen vei ukko vieraansa katsomaan suoviljelystään. Silloin hän oli oikein innostuksissaan. Sillä suuren metsäntakaisen suon kuivaaminen oli hänen mieliajatuksiaan.

— Nostaa hallan koko seutuun. Monta toukoa on tuhonnut, viljaa vienyt, säälittä ahmii nälkäiseen kitaansa, mutta sen valta on voitettavissa — puhui ukko heidän seistessään laajan suon reunalla, joka kasvoi matalaa mäntyä, vaivaiskoivua ja karhunsammalta.

— Mutta minkä sille yksi mies mahtaa? Sen kimpussa pitäisi olla kokonainen kirkkokansa. Kolmattakymmentä vuotta olen mynkinyt tätä kuin myyrä, ja alkaissani luulin ennen iltaa pääseväni laidasta laitaan. Päivä jo alkaa hämärtyä, illan varjot lankeevat raskaina, enkä ole vielä ennättänyt puolitiehenkään.

Mutta nuoret ihmettelivät sitä alaa, joka siinä oli valmiiksi ojitettuna, voisi sanoa kanavoituna, sillä leveinä kuin kanavat kulkivat ojat poikki suon leikellen sen suoriksi saroiksi ja ne olivat sangen syvät ja reunojaan myöten täynnä ruskeata suovettä. Saroilta oli puut kaadettu ja suuret juurakkeet väännetty maasta sekä kannettu rovioihin. Sammaleiset mättäät olivat kuivat kuin tuhka. Ei olisi tarvinnut muuta kuin antaa kulon kulkea, niin siinä olisi ollut valmis viljamaa. Mutta ukko ei joutanut katsahtamaan taakseen, hänen silmänsä tähysti suon toista laitaa, mutta loitolla oli se vielä ja vanhus alkoi aavistaa, että sinne hän ei ehtisi milloinkaan.

— Enemmän sitä pitäisi olla, en ole saanut aikaan enempää minä vähäväkinen. Saavat sitten jatkaa toiset nuoremmat. Sainpahan minäkin piirtää vähäpätöisen puumerkkini kotimaan kamaraan. Muuta en ole voinutkaan osaltani tehdä sen hyväksi, ja päivä jo alkaa hämärtyä, illan varjot tummeta.

— Ukko on kunnialla suorittanut päivätyönsä — sanoi Eeva ja loi häneen kiitollisen katseen — hän on piirtänyt kauniin puumerkin kotimaansa kamaraan.

Ja kolminaisliitto muisteli usein jälkeenkinpäin sitä kaunista päivätyötä, jonka ukko oli suorittanut. Hän oli tehnyt sen aivan hiljaa, nostamatta vähääkään melua ja hän oli antanut itsensä kokonaan alttiiksi. Hänen ponnistuksiaan oli katselleet ainoastaan korpikuuset ja suopetäjät. Ja kun hän kerran laskisi väsyneen päänsä viimeiseen lepoon, nousisivat unhotuksen kukat hänen haudalleen eikä jälkimaailma milloinkaan mainitsisi hänen nimeään. —

He istuivat taas pihamaalla majan edustalla ja katselivat kaiholla kuinka nopeasti aurinko teki kaartaan länttä kohden lyhentäen heidän viivyntäaikaansa. Sillä he olisivat tahtoneet jäädä sinne vaikka taloksi.

— Tämä — virkkoi Väinö totisesti — tämä on sitä todellista elämää, jota ihminen maailman alusta asti on määrätty elämään, minä tunnen sen. Me kaupunkilaiset vietämme valhe-elämää. Me nielemme pölyn kuivilta kaduilta, me täytämme mielemme turhuudella ja meidän ruumiimme kuihtuu luonnollisen liikkeen puutteessa. Mitä kääpiöitä meistä kasvaakaan näihin raittiisiin luonnonlapsiin nähden! Täällä, tässä ympäristössä minäkin vielä voisin elpyä elämään ja voisin toimittaa jotain hyödyllistä.

Mikä heitä sitten estäisi muuttamasta tänne? Eivätkö he voisi tulla jo huomispäivänä? Ei kukaan heistä kaivannut kaupunkia ja he rupesivat kaikin tosissaan tuumaamaan muuttoansa salomaan mökkiin ainakin kesäksi nyt ensin ja sitten kerran vastaisuudessa kokonaan. Kotiväki varmaankaan ei panisi vastaan. Olivathan Eevan vanhemmat ihastuneet ikihyväksi siellä käydessään toissa kesänä. Ja olihan heillä jo katsottuna huvilanpaikkakin Hietajärven rannalla, aivan lähellä mökkiä.

Ukko ja mummo kuuntelivat heitä hymyssä suin.

— Eiköhän kävisi sentään ikäväksi pitkän päälle, kun on tottunut toisellaiseen — he arvelivat.

Mutta nuoret vakuuttivat, että juuri tällaisesta he pitävät, että tämä tavaksi tullut kevätretki oli heidän hauskin päivänsä koko vuodessa ja että he ajatuksissaan elivät sen yhä uudelleen ja uudelleen.

Sitten muistelivat he ensimmäistä käyntiään siellä. Kuinka he vielä ollessaan koulun alaluokilla kerran olivat lähteneet tänne kasvien keruuretkelle, eksyneet tuntemattomassa metsässä, pelänneet susia ja karhuja, juosseet väsyksiinsä asti ja viimein osuneet tämän saman järven rannalle, joka nyt oli heille niin tuttu ja rakas. Nääntyneinä olivat he istuneet rannalle itkemään ja siitä oli ukko, joka juuri sattui olemaan rysiään kokemassa, korjannut heidät veneeseensä ja lähtenyt viemään kotiansa "mummon syötellä ja juotella", kuten hänen sanansa olivat sattuneet.

Perille päästyä ei mummo ollut heittänytkään heitä vähille syöttämisille ja juottamisille, oli vielä pannut evästäkin matkan varalle ja käskenyt tulemaan toistekin. Mutta kun hän päälle päätteeksi oli ottanut vanhan kanteleen hirvensarven haarasta ja soitellut heille kauneimmat laulunsa — silloin oli heistä tullut ainaiset ystävät, joita ei voisi eroittaa muu kuin kuolema.

— No voittehan tulla ja ottaa haltuunne koko hovin sitten, kun aika meistä vanhoista jättää — tuumaili ukko — voitte uusia kauppakirjat isännän kanssa. Eipähän menisi silloin ihan vieraalle.

— Niin, eipähän meillä olekkaan omia lapsia, joitten eteen raataa. Kesäasuntona tää ainakin menisi mukiin, kun rakentaisi vähän lisää.

Mutta nuoret selittivät, että he tahtoivat tulla sinne jo ukon ja mummon eläessä, muuten heidän aina olisi ikävä vanhoja ystäviään. Voisihan vähän jatkaa rakennusta, että saisi kamarin tai tuvan lisää. Ja he innostuivat jo tuumaamaan, minnepäin sitä jatkaisi ja innostuksissaan unhottivat he, etteivät he vielä olleet oman kohtalonsa määrääjiä.

Kenties olisivat he unhottaneet lähteä kotiinkin, ellei mummo vanhalle hyvälle tavalle uskollisena olisi tullut tuvasta kantele käsivarrella ja istuutunut valkean tuomen alle virittämään sen kieliä. He kerääntyivät kaikin siihen ympärille, mutta mieliala oli muuttunut surulliseksi, sillä he tiesivät soiton olevan jäähyväisiksi.

Tottuneella kädellä kiersi mummo kanteleen nauloja, pingoitti toista kieltä, hellitti toista, siitä lähti oikea ääni, siitä väärä — hänellä oli vielä sangen tarkka korva. Tuota pikaa sai hän siitä koko ääniasteikon selvänä ja puhtaana, ei kuulunut soraääntä lainkaan. Sitten alkoi hän soitella, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin ja viimein varmasti, niin että kajahteli mustennut koppa, sen ihanan suvivirren säveltä, jonka hän ennenkin oli soittanut lähdönhetkenä. Ja kanteleen säestämänä veisasi Eeva kirkkaalla äänellään:

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen…"

Näin kanteleen säestämänä he veisasivat koko virren.

Mutta ennenkun he olivat ennättäneet loppuun, oli koko seurue yhtynyt säveleeseen. Ukkokin, hattukulu kädessään, veisasi sydämmensä pohjasta värisevällä äänellään nuorten mukana suvivirren ihanaa säveltä. — — "Sä Saaronin kaunis kukka, kukoistus laaksoissa…"

Ja kun viimeinen ääni oli kajahtanut heidän huuliltaan ja kanteleen kieli oli lakannut heläjämästä, soi suvivirsi vielä yhtä ihanana luonnossa siinä ympärillä.

Ja tuomen valkea terttu vavahteli salaisesta onnesta, ikäänkuin se ei olisi tiennytkään, että taivaan tuulet jo huomenna karistavat maahan sen hempeyden. —

Molemmat vanhukset lähtivät saattamaan heitä järven poikki. Sinne he näkivät mökin häipyvän saaren taakse. Se jäi sinne iltaruskoon ja auringon kultaan ja sen ikkuna, jonka yläreunaa peitti vehreä varjostin, vilkutti heille jäähyväisiään aivan kuin kirkas tähti, joka olisi tahtonut valaista heidän tietään halki elämän.

Hyvästi heiteltäessä ei tuhlattu paljon sanoja. Väinö, joka enimmäkseen oli ollut ääneti, mietteisiinsä vaipuneena, sanoi puistellessaan ukon kättä:

— Se nuori mies, joka vietti ihmeellisen yön paljaan taivaan alla, on toteuttanut ihanteensa, sillä hän uskoi itseensä.

Sitten alkoivat he notkeina kuin oravat kavuta jyrkännettä pian saadakseen kiinni polkunsa päästä, sillä heillä oli pitkä matka kaupunkiin.

Päästyään ylös kääntyivät he vielä kerran katsomaan taakseen. Mummo oli taaskin temmannut huivin päästään huiskuttaakseen heille. Ukko seisoi hattukulu kädessään, kasvot kuvastaen sisällistä kirkkautta, kun hän huusi sinne ylös ikäänkuin vastaukseksi Väinön äskeisiin sanoihin:

— Se nuori mies uskoi Jumalaan ja itseensä.

II.

Samana päivänä, jolloin kolminaisliitto teki huviretkensä salomaan mökkiin, oli rouva Aarniolla vieraita.

Henkikirjuri Heitmannin rouva tuli jo varhain aamupäivällä, sanoi olevansa aivan yksin kotona, miehensä kun oli virkamatkoilla maaseudulla. Hän sanoi aamulla nähneensä tämän talon nuorten vaeltavan poispäin kaupungista salkut olalla ja hän oli tullut töineen koko päiväksi saadakseen kerran taas pitkästä aikaa rauhassa keskustella lapsuutensa ystävän kanssa.

Tullessaan oli hän viipynyt hetken valoisassa verannassa, joka oli täynnä kukkain tuoksua. Siellä olivat suurten neerioiden oksat riipallaan uhkeita vaaleanpunaisia kukkia, joitten tuoksu sekaantui heliotroopien ja ruusujen lemuun. Auringon paahteessa tuntui siellä oikein tukahduttavalta. Kun talonväkeä ei kuulunut, ei näkynyt, oli hän ripustanut päällysvaatteensa eteisen naulaan ja vilkaissut kyökkiin, josta sai kuulla kauppaneuvoksen rouvan istuvan Eeva-neidin huoneessa. Sitten kulki hän upeasti sisustetun salin brysselimattoa pitkin, johon jalankapse tuntui tukehtuvan, toiseen päähän huonetta, jossa hän paksujen uutimien lomasta kopautti Eevan huoneen ovelle.

— Sisään — kuului sieltä iloinen ääni — ooh, sinäkö sieltä tulet, kuinka hauska! — He syleilivät ja suutelivat toisiaan ja kävivät istumaan kahden puolen pyöreätä pöytää kumpikin nojatuoliinsa.

— Täälläpä tuntuu viileältä ja hyvältä, minun tuli oikein kuuma matkalla. Harvinaisen varhainen kesä tänä vuonna.

— Muutamat pelkäävät takatalvea — sanoi rouva Aarnio.

— Kas, enhän olisi tuntenutkaan Eevan huonetta, täällähän on kokonaan muutettu sitten viime käyntini.

— Eeva tahtoi näin, hän on saanut noudattaa omaa makuaan. Minä puolestani en tästä pidä, näyttää kolkolta ja autiolta. Vai kuinka sinun mielestäsi?

Rouva Heitman ei vastannut heti. Hänen tarkka silmänsä tähysti huoneen joka loukkoa. Seinät ja katto olivat kokonaan valkeat. Huonekalut olivat päällystetyt vaalean sinisellä. Siinä oli pianiino nuotteineen, toisessa peränurkassa oli kirjahylly, toisessa vanhanaikuinen piironki peilineen. Sohva ja tuolitkin olivat vanhaa tyyliä, niissä oli jotain arvokasta ja samalla omituinen kodikkaisuus. Sohvapöydällä oli ruukussa ryhmä valkeita narcisseja ja piironginpäällystä oli täynnä puoleksi kuihtuneita kukkavihkoja pienissä laseissaan. Muuten ei ollut ensinkään kaikkea sitä pienen tavaran paljoutta — viuhkoja, vaaseja, neulatyynyjä, stafliita y.m. — joka tavallisesti nuorten neitojen huoneihin painaa rihkamakaupan leiman. Kaikessa vaaleudessaan teki huone katsojaan vakavan vaikutuksen. Siinä ei ollut turhamaisuutta lainkaan, mutta siinä oli jotain läpikuultavaa ja kirkasta. Tuntui siltä kuin nuoren neitosen ajatukset olisivat leijailleet siellä utuisina ja täynnä nuoruudenunelmata.

— Oi, täällä on suloista, — sanoi rouva Heitman kuin itsekseen — ainoastaan Eevan huone voi olla tällainen!

Rouva Heitmannin suuriin, ruskeisiin silmiin oli tullut haaveellinen ilme. Hän nojasi kaunista päätään tuolin selkään ja vaipui mietteisiinsä. Nuoruudessaan oli häntä pidetty suurena kaunottarena ja hän oli vieläkin sangen kaunis, mutta hänen kasvonsa kuvastivat ilmeisesti väsymystä. Oliko se elämään kyllästystä. Oliko hän onneton avioliitossaan? Vai oliko hän ylipäänsä odottanut elämältä enemmän kuin se voi antaa? Arveltiin jos jotakin, mutta kukaan ei tiennyt varmasti mitään. Hän ei avannut sydäntään yhdellekään, häntä pidettiin umpimielisenä ja hieman ylpeänä ja hän seurusteli ani harvain kanssa koko kaupungissa.

— Hän on viehättävin tyttö, minkä minä olen nähnyt — sanoi hän.

— Kun et vaan luulisi liikoja — virkkoi rouva Aarnio nojatuolistaan, ja nauraa heläytti perään iloisesti. Hän istui siinä neule kädessä raittiina kuin elämä itse. Vartalo oli täyteläinen, kasvot pyöreähköt, hipiä hieno ja poskilla yhä vieläkin ruusun puna. Hän oli ollut aika sievä nuorena tyttönä ja häntä oli yleisesti kutsuttu hyväilynimellä "mesimarjan kukka." Hän katseli maailmaa raittiilla sinisilmillä, joissa ei ollut haaveellisuutta rahtuakaan.

— Ja tässä hän seurustelee taiteen hengetärten kanssa — jatkoi rouva Heitman äskeistä ajatustaan.

— No niitä teidän seurustelujanne — jota ei saa seurustelemaan edes naapurien kanssa.

— Että hän on Eevan äiti — ajatteli rouva Heitman ääneti katsellen ystävätään. He olivat olleet koulutovereita ja kasvinkumppaneita ja kaikki heidän nuoruutensa muistot olivat yhteiset. Mitään syvempää sympatiiaa ei ollut milloinkaan ollut heidän välillään, siksi he olivat liian erilaiset, mutta heidän luonteensa olivat kumminkin täydentäneet toisiaan ja he olivat vuosien kuluessa oppineet luottamaan toistensa ystävyyteen. Viime vuosina oli heidän välinsä vähän vieraantunut. Kullakin oli omat harrastuksensa, eikä jouduttu usein käymään toisissaan. Sitäpaitse oli kohtalon langat kutoutuneet kummallisesti heidän tielleen, ja oli ollut aika, jolloin rouva Heitman oli luullut, ettei hänellä milloinkaan olisi voimaa avata kauppaneuvos Aarnion ovia.

— Että hän on Eevan äiti — ajatteli hän vieläkin yhä ääneti katsellen ystävätään. Se oli kenties kumminkin tosi, mitä hän niin monasti, oli kuullut sanottavan — Alma Aarnio on yksinomaan käytännön ihminen. Hän itse ei ollut sitä ennen huomannut. Ihminen näkee useinkin nuoruuden aikaiset ystävänsä halki elämän ensi nuoruuden hohteessa. Nyt hän kaipasi hänessä henkisyyttä.

Mitä hän sitten vaati Eevan äidiltä? Eikö hän olisi kelvannut kaikkien perheenemäntien esikuvaksi? Puuhasihan hän varhaisesta aamuhetkestä iltaan myöhään uupumatta kotinsa hyväksi. Niin, sanottiinpa että hän se oikeastaan hoiti koko talon asiat, sillä kauppaneuvos Aarnio ei suinkaan ollut luotu asioitsijaksi. Rouvan ansiona yleinen mielipide siis myöskin piti talon yhä kasvavaa vaurastusta. Hän näytti olevan niitä onnen helmalapsia, joille kaikki onnistuu, joille kultaa sataa kuin taivaasta ja joille elämä on kuin silkkiä. Hän oli todellakin oivallinen talonemäntä.

— Mutta ymmärtääkö hän tytärtään? — ja rouva Heitman katseli häntä yhä, pitkään ja kysyvästi.

Häntä sanottiin myöskin kunnianhimoiseksi. Hänen kotinsa piti olla komein, hänen puutarhansa parhaiten hoidettu, hänen pitonsa loistavimmat koko kaupungissa. Eikä siinä kaikessa — sen hän nyt huomasi — kumminkaan ollut sitä hienostunutta makua, joka aateloi yksinkertaisimmankin kodin.

Rouva Heitman ei ollut ennen ajatellut näitä asioita kriitillisellä mielellä. Hän oli nähnyt ystävänsä ja kaiken, mikä koski häntä, nuoruudenmuistojen hohteessa. Mutta kun hän nyt katseli taappäin, muisteli menneitä aikoja ja niitä monia loistavia pitoja, joissa hänkin oli ollut tässä kodissa, johtui hänen mieleensä, että pikku Eeva hänen mielestään aina oli näyttänyt niin ihmeellisen vieraalta siinä ympäristössä, että hän oli ollut kuin arka linnunpoikanen, joka katseli ympärilleen suurin, rukoilevin silmin, aivan kuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi jokaiselta, että hän esiintyi puettuna kaiken maailman hetaleihin. Ja rouva Heitman muisti myöskin, että hän joskus mielessään oli verrannut Eevaa johonkin jaloon kasviin, joka oli istutettu sille sopimattomaan maaperään, jossa se kenties kuihtuisi. Mutta hän ei ollut selvittänyt itselleen, minkätähden se maaperä sitten olisi ollut sopimaton.

— Kuinka minä olisin onnellinen, jos minulla olisi sellainen tytär — sanoi hän.

— Sinä haaveilet Hanna — torui rouva Aarnio. Sitten lisäsi hän leikillisesti:

— Mitä niistä tytönhuitukoista, sinulla on poika. Jos minä saisin valita, ottaisin empimättä pojan.

— Pojistapa on niin vähän iloa äideilleen, kulkevat maat ja mantereet, ei saa nähdä vuosikausiin.

— Kylläpä ne tytötkin näkyvät voivan kulkea, ja kun vielä joutuvat naimisiin, menettää heidät kokonaan. Sellainen on maailman meno.

Rouva Heitman säpsähti vähän. Ei suinkaan hän voinut tarkoittaa, että Eeva pian joutuisi naimisiin. Ei, hänhän oli vielä niin nuori, Alma oli luonnollisesti puhunut vain ylimalkaan. Mutta hän alkoi kuitenkin hermostuneesti astua edestakaisin lattialla. Nähtävästi oli hänellä jotain erityistä sydämmellään, mutta hänen oli vaikea päästä puheen alkuun. Niin, hän oli todellakin tänään tullut sinne puhuakseen Eevasta. Hän oli aikonut puhua avomielisesti kuin ystävän kanssa ainakin, mutta nyt se tuntui mahdottomalta. — Kun pääsisi alkuun! Hän pysähtyi katselemaan niitä puoleksi kuivettuneita kukkavihkoja Eevan peilin edessä, hän otti niitä käteensä, ne tuoksuivat vielä. Ne olivat Eevan matkakukkia, Helsingistä saatuja. Hän oli nähnyt ne hänen rinnassaan, kun hän astui maihin laivasta.

— Eeva on ennättänyt saada paljon ystäviä Helsingissä — sanoi hän.

— Ainahan nuoret ystävyydenliittoja solmivat. Heiltä se käy pikemmin kuin meiltä vanhemmilta. Eikä ne liitot kaikki taida olla niin pysyväistä laatua, mutta Eevalla on uskollinen sydän, minä pelkään liiankin uskollinen.

Taas sävähti rouva Heitman. Oliko hän todellakin solminut jotain liittoja Helsingissä? Ja jos olisi solminut, niin ei suinkaan niistä ainakaan voisi puhua monikossa. Mutta mitä tarkoitti hän sillä, että Eevalla olisi liian uskollinen sydän? — Kenties he perältäkin molemmat pelkäsivät samaa. Ei, nyt hänen täytyi rohkaista luontonsa ja puhua suunsa puhtaaksi. Sydänalassa tuntui vain niin oudolta, aivan kuin jokin siellä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka lähellä se asia kuitenkin oli hänen sydäntään! — Nyt, nyt oli otollinen hetki! Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa päistikkaa sukeltaakseen itse polttopisteeseen, tokasi rouva Aarnio:

— Huomasitko sinä äsken minun uusia salinvarjostimiani?

Ei, niitä hän todellakaan ei ollut huomannut.

— No, sinä vasta olet se ainainen haaveilija, ei se kuule, eikä näe. Olisipa luullut niitten pistävän silmään.

— Annas kun ravistan pois liiallisen haaveellisuutesi kuten muinoinkin! — Ja rouva Aarnio pyöräytti reippaasti vierastaan vyötäisiltä ympäriinsä lattialla.

— Nyt vien sinut katsomaan niitä.

— Eivätkö ne ole kauniit? Ne on uusinta mallia, suorastaan Pariisista tuodut, koko Suomessa ei mahda olla sellaisia.

Ja emäntä kierrätteli vierastaan käsipuolesta ympäri koko salin. Aina siellä oli jotakin uutta katsottavaa jossain sopessa.

— Kas, tässä on Eevan uusin valokuva, onko se onnistunut? — Hän antoi rouva Heitmannille käteen kauniin stafliin, jossa oli Eevan muotokuva kabinetti suuruutta.

Kuinka hän oli kaunis siinä yksinkertaisessa puvussaan, pitkä palmikko riipuksissa rinnalla ja vuokko napinreijässä! Mikä omituinen sekoitus lasta ja täysikasvuista neitoa. Näytti siltä kuin hän olisi katsellut tai kuunnellut jotain kaunista. Ja taas siinä vilahti sama arka linnunpoikanen, joka suurin, rukoilevin silmin pyysi anteeksi, että hän esiintyi näin loistavassa ympäristössä.

Rouva Heitmannin täytyi tehdä emännän kanssa pieni kiertomatka ympäri koko talon. Ruokasalissa he istuutuivat kahvipöydän ääreen. Se oli todellakin hauska huone, sisustettu suomalaiseen kuosiin. Huonekalut olivat suomalaista mallia, suomalaiset koristekankaat peittivät seiniä, suomalaiset matot lattiata. Siellä riippui oikein supisuomalainen eväskonttikin seinällä kuin kotonaan ainakin ja hyllyllä sen yläpuolella oli oluthaarikka hörössä korvin.

— Tämä on isän ja Eevan aistin mukaista — selitti rouva Aarnio.

— Isällä ja Eevalla on hyvä aisti — sai hän vastaukseksi.

— Niin, minäkin jo olen alkanut tottua tähän, vaikka se ensin tuntui oudolta. Mutta katsos tätä näköalaa, se se vasta jotain maksaa!

Siitä oli todellakin laaja ja kaunis näköala. Lähinnä oli osa kaupunkia, joka katuineen, rakennuksineen, puutarhoineen vähitellen vietti rantaa kohden ja sitten äärimmäisenä lavea laivalaituri. Sen kyljessä oli nytkin pari laivaa iloisesti liehuvine lippuineen. Ja sitten siintävä järvi ja sen metsäiset rannat.

Äärimmäinen rakennus kaupungin rannassa oli Aarnion komea tavaramakasiini. Sen ovet näkyivät olevan auki ja sen edustalla puuhaili monta miestä ahkerassa työssä. Tavarasäkkiä lykättiin pikkurattaissa toisia sisään, toisia ulos, kuormia tehtiin, toisia purettiin.

— Kas tuollaisesta minä pidän — sanoi rouva Aarnio — toiminnasta ja puuhasta. Siitä leipä kasvaa, siitä varallisuus koituu, se on toista kuin haaveilu, se on elämän todellisuutta. — Katsohan tuota miestä, kun ajaa rattaan pyörän keskelle jauhosäkkiä!

Hän sieppasi kiikarin.

— Enkös sitä arvannut, siinä on nyt jauhot laiturilla. Kas, onhan siellä arvon meidän ukkokin. Minun silmääni vain ei vältä. Näes Hanna, tämä on minun valtaistuimeni, tämä nojatuoli tässä ikkunan alla. Tästä minä hallitsen valtakuntaani, pidän ohjakset käsissä ja annan vilistää. Sillä suoraan sanoen ja meidän kesken puhutuksi — meidän ukko on hiukan epäkäytännöllinen — sinä kyllä tunnet hänet vanhastaan.

— Mutta annas olla, eikös sieltä jo hinaajalaiva tuo sokerilastia! No totta tosiaan, ja täyttä pöllyä sittenkin, ja sitä odotettiin vasta illalla myöhään.

Samassa heläytti hän telefoonikelloa ja komensi:

— Silmät auki siellä alhaalla! Sokerilasti on kohta rannassa eikä reitti ole vapaa.

Heti syöksähti miehiä venheisiin pitkät keksit kädessä. Lotjat saivat koreasti siirtyä syrjään pienen mutta urhean hinaajalaivan tieltä, joka jo tuprutti sankkaa savuaan jonkun kymmenen metrin päässä rannasta. Tuota pikaa se jo huohotti laiturin kyljessä aivan kuin uuvuksiin ajettu hevonen.

— Hengästyikö pikku hepo? — puhui rouva Aarnio hyvitellen — tekisi oikein mieli silitellä kylkiä. Se on niin virkku ja nopsa, ei sen ole voittanutta. Ja tuollaista jättiläistä se on hinannut jälessään halki aavain vetten!

— Annas kun minäkin katson pitkäsiimalla — pyysi rouva Heitman — ah, sehän on suuri kuin vuori, ja sekö on täynnä sokeria!

— Se niin, ja hyvää se onkin, parasta Stettiniläistä.

— Niinkö kaukaa sitä tuodaan?

— Niin kaukaa, ulkomaalainen on taas tätänykyä huokeampaa kuin kotimainen. On sitä siinä monen mummon kupposeen.

Rouva Aarnio teki sitten seikkaperäisesti selkoa syistä sokerin hinnan nousuun ja laskuun sekä kotona että ulkomailla. Ja lopuksi luetteli hän kaikki ne sekä kaupunki- että maalaiskauppiaat, jotka ottivat sokerinsa heiltä, ja laskipa vielä ihan pennilleen paljonko he tavallisesti saivat voittoa kilolta.

— Sinä olet asioimisnero, kerrassaan nero! — huudahti rouva Heitman, mutta hän ei ollut kuullut puoliakaan rouva Aarnion jutuista, hän näytti olevan pelkkänä silmänä.

Hitaasti kuljetti hän kiikaria edestakaisin, mutta hän ei katsellut jauhokulia, ei sokeritoppia eikä puuhailevia työmiehiä. Hänen silmänsä seurasivat sitä kookasta miestä, joka rauhallisin askelin mittasi laivasiltaa päästä päähän. Nyt hän ottaa muistikirjan povitaskustaan. Hän pysähtyy kirjoittamaan. Tavaroitaanko hän laskee ja suuria voittojaan? —

Hän sai niin selvänä eteensä ne kasvot, jotka kerran, nuoruudenpäivinä olivat kuvastaneet pelkkää ihanteellisuutta. Olikohan siitä jälellä vähääkään. Eikö hän jo ollut hukannut itseään siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin? Hän ei jaksanut ajatella sitä ajatusta loppuun asti.

Kuinka kirkas se otsa oli ollut, kuinka katse syvä! Siihen aikaan oli hänen henkensä asunut aatteitten maassa, hänen, joka nyt rauhallisin askelin mittasi laivasiltaa, ja hän oli päättänyt pyhittää elämänsä tieteen palvelukseen. Mutta hänet oli uhrattu tai paremmin: hän oli uhrannut itsensä. Hän ei ollut jaksanut vastustaa äidin kyyneleitä, hänen oli pitänyt pelastaa perhe vauriotilasta. Hän oli naimisliiton mukana saanut sievän omaisuuden ja nousemassa olevan liikkeen haltuunsa ja hänestä oli tullut kauppamies.

Hän katseli tarkasti niitä kasvoja. Missä oli nyt niitten entinen ihanteellisuus, niitten nuoruudenpäiväin henkevyys? Oliko sitä olemassakaan? Kenties piili se kumminkin jossain siellä silmäluomien alla tai varjossa tuuhean poskiparran, vai oliko se ehkä sukeltanut niihin syviin vakoihin, jotka aika oli uurtanut molemmin puolin suupieliä. Oi, jos se entinen nuorukainen olisi hetkeksi vain astunut esiin sieltä naamarin takaa, näyttäytynyt edes vilahdukselta, kun hän vain olisi tiennyt sen elävän, vaikka se sitten taas olisikin ainiaaksi pukeutunut mahtavan kauppaneuvoksen naamariin!

Hän pysähtyy taas tekemään muistiinpanoja. — Tavaroitaanko hän laskee ja suuria voittojaan? Katselijan sydäntä alkaa kouristaa. —

Siellä käy myräkkä laivasillalla. Sokerilastia puretaan, miehet häärii, rattaat jyrrää. Mutta hän, joka rauhallisin askelin mittaa laivalaituria, tietääkö hän mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu? Tuskin vain.

Nyt vasta kiikarilla katsojan silmät alkaa auveta. "Minun mieheni on hiukan epäkäytännöllinen" — niin hän todellakin näkyy olevan. Kuinka väärin hän oli arvostellut häntä. Ilmaisivatko ne kasvot sitten halpaa voitonpyyntiä? Ken tiesi kuinka siintävän kuulakka se aatteen maailma oli, jossa hänen henkensä liiteli sokerikuormain jyristessä siitä ohitse.

— Näkyykö siellä meidän ukkoa? — kysyi rouva Aarnio punakkana emännänpuuhista — päivällinen olisi valmis.

— Taisi se kävellä siellä.

— Taisiko vain, etkö sinä tarkemmin nähnyt, vaikka niin kauvan siinä tähystelit. Te olette molemmat juuri yhtä maata, ei sekään kuule eikä näe. Mihinkähän te joutuisitte, jos olisitte maailmassa sattuneet pariskunnaksi? nauroi rouva Aarnio.

— Eipä niitä satuteta yhteen niin sopimattomia — vastasi vieras hämillään.

— Kah, kosteathan tämän on lasit, eihän tällä näekkään. Ethän vain ole itkenyt?

Hän katsoi rouva Heitmannia tutkivasti silmiin. Tämä tuli yhä enemmän hämilleen.

— Katselin kenties liian kauvan, rasitin ehkä silmiäni.

— Hanna, rakas ystävä, oletko pahoillasi? Olenko loukannut sinua? Enhän minä mitään pahaa tarkoita, muuten vain lasken leikkiä siitä ainaisesta haaveellisuudesta. Tiedänhän hyvin etteivät kaikki ihmiset voi olla saman kaavan mukaan tehtyjä ja johan tämä maailma hukkuisi pelkkään aineellisuuteen, jos kaikki olisivat yhtä proosallisia kuin esimerkiksi minä. Päin vastoin minä melkein ihailen sitä ominaisuutta muissa. Sehän minun muinen sai ukkoonikin ihastumaan. Ja mitä sinuun tulee, niin tiedänhän oivallisesti hoitavasi taloutesi…

— Rauhoitu, rakas ystävä — keskeytti hänet rouva Heitman — minäkö olisin loukkaantunut sinuun, ja mistä syystä? — hui hai!

Rouvat olivat jo ehtineet vilkkaaseen keskusteluun kasvien hoidosta — se asia heitä ainakin huvitti molempia yhtä paljon — kun kauppaneuvos astui sisään.

— Ooh, niin harvinainen vieras, mustaan puuhun pilkka!

Rouva Heitman hymyili vain vastaukseksi. Hän katsahti tulijaan kysyvästi — oliko hän jo ennättänyt vetää naamarin silmilleen?

— Etpä arvaa, Kaarlo, mitä me täällä olemme tehneet. Me olemme leikitelleet koulua. Minä olen, näet, selittänyt Hannalle kauppataidon salaisuuksia ja hän on ollut erittäin harras oppilas. Asian käytännöllistä puolta olemme saaneet tutkia laivasillalta, jota vuoron perään olemme tähystelleet, niin että silmät ovat olleet jäädä kiikariin.

— No, sitten olette nähneet siellä minutkin — sanoi Aarnio.

— Niin, me näimme teidät ja te olitte unohtaneet vetää naamarin kasvoillenne — vastasi rouva Heitman.

Mitä hän olikaan sanonut? Hän säikähti omaa ääntään, se oli soinut niin oudosti. Ja oliko häntä edes ymmärretty oikein. Seurasi hiljaisuus eikä hän pitkään aikaan uskaltanut katsahtaa Aarnioon.

Oli jo istuttu pöytään. Rouva Heitmannin katse kierteli seinäkoristeissa. Hetki oli kiusallinen. Silloin kuuli hän kauppaneuvoksen tyynen äänen, niin, siinä oli hellyyttä hänen äänessään, kun hän sanoi rouvalleen:

— Alma, emmekös mekin ole leikitelleet koulua? Emmekös me ole leikitelleet sitä jo parikymmentä vuotta, me kaksi. Sinä olet selitellyt minulle kauppataidon salaisuuksia ja asian käytännöllistä puolta olemme tutkineet laivasillalla ja makasiineissa. Mutta sinulla on ollut kehno oppilas, sangen kehno, eikö niin, Almaseni.

Kauppaneuvos katseli rouvaansa lempeästi, miltei säälitellen. Mutta rouva Heitmannin mielessä kummitteli arka linnunpoikanen, joka pyysi anteeksi, ettei häntä oltu luotu kauppamieheksi.

— Kuinka lieneekin — vastasi rouva Aarnio iloisesti — tyytymätön en ainakaan ole ollut oppilaaseeni.

— Se tulee siitä että sinulla on niin paljon kärsivällisyyttä — sanoi kauppaneuvos taputellen rouvaansa olalle — niin vain "rakkaus on kärsivällinen ja laupias."

Se pieni perhekohtaus, jota näkemään rouva Heitman näin äkkiarvaamatta oli joutunut, teki hänet onnelliseksi. Hän tiesi nyt, ettei Kaarlo Aarnio kumminkaan ollut hukannut parempaa itseään siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin. Ja hän tiesi vielä, että jos se vaimo, jonka kohtalo oli antanut hänen osakseen, ei täysin kyennytkään ymmärtämään häntä, niin antoi hän kumminkin hänelle hellyyttä ja teki hänen kotinsa lämpimäksi tyyssijaksi, jossa täytyi viihtyä. Kenties hän ei kaivannutkaan muuta, kenties hän oli täydellisesti onnellinen.

Kauppaneuvos käänsi keskustelun politiikkaan, mutta kun rouvat eivät sanottavasti ottaneet siihen osaa, lakkasi puhelu hetkeksi kokonaan.

— Näittekö te, hyvät ystävät — katkaisi rouva Aarnio äänettömyyden — niitä silkkimustia, jotka tässä taas kävivät pihassa aamusella kuopien, korskuen? Minä niitä ihailen joka päivä. Juuri sellainen vaunupari pitäisi meilläkin olla. Pätisipä silloin liikkua! En ole vielä saanut ukkoa suostumaan, mutta annahan ajan ehtiä, ajetaan se vielä perille sekin asia. Sitten, Hanna, käymme usein yhdessä ajelemassa ukkoinemme — hän iski veitikkamaisesti silmää rouva Heitmannille.

— Vai otetaan ukotkin mukaan — myhäili Aarnio ja jatkoi totisesti:

— Ei taida tohtori Sommer saada miestä pelastetuksi elämälle.

— Minkätähden sitten valitakkin lääkärikseen juuri Sommer — sanoi rouva Aarnio — ketäpä hän ennenkään lie parantanut?

— Ja kieltämättä on hän kuitenkin lahjakas — puolusteli rouva Heitman — hänestähän odotettiin niin paljon, luultiin hänen kuolevan vähintäin professorina yliopistossa. Ja etevänä tiedemiehenä häntä kai vieläkin pidetään. Hänen on vain vähän vaikea suoriutua käytännöllisessä elämässä, niinkuin monen muun. Suuret surut ovat sitäpaitse kenties tehneet miehen hiukan hajamieliseksi.

— Minä yhdyn täydellisesti viimeiseen puhujaan — vakuutti Aarnio — hyvä mies ja nerokas, tunnen hänet hyvin ylioppilasajoiltani. Ikävä vain että hän muutamain erhetysten tähden todellakin näkyy menettäneen yleisön luottamuksen. Eihän lääkärikään ole muu kuin ihminen. Sääli on lapsia.

— Säälipä kyllä — sanoi rouva Aarnio — pojasta nyt ainakaan ei mitään tule. Tässä hän on kuleksinut tyhjäntoimittajana koko pitkän talven pää kallellaan, kolmannella kymmenellä oleva mies. Ei puhu, ei pukahda, mitä hautonee mielessään.

— Ikävintä oli ettei hän mennyt uusimaan ylioppilaskirjoitusta keväällä — tuumi kauppaneuvos — sillä nyt häneltä ainakin on tie suljettu virkamieheksi pääsyyn ja pojan uppiniskaisuus on syynä siihen, että välit isän kanssa nyt on kokonaan rikotut.

— Niin, mutta hänpä kuuluukin aikovan taiteilijaksi — sanoi rouva Aarnio hiukan ivallisesti.

— Hm, senkin asian laita on vähän niin ja näin — virkkoi Aarnio. Kun Väinö hylättiin ylioppilaskirjoituksissa, oli isä heti kiivaudessaan polttanut maalauskojeet, hän piti niitä syynä siihen, että tutkinto kävi huonosti. Eikä hän kuulu tahtovan tietää mitään koko taiteen harrastuksesta.

— Minun mielestäni se ei ole oikea menettelytapa — puolusteli rouva Heitman — jokaisen pitäisi saada seurata luonnollista taipumustaan, ja minä uskon todellakin, että Väinöllä on taitelijalahjoja. Jo piennä poikana jälitteli hän luontoa niin, että sitä täytyi ihmetellä. Ja muotokuvia hän oli ihan mestari tekemään, niinkuin hyvin tiedätte. Otti kuvan ihmisestä, joka kulki katua hänen ikkunansa ohitse, kuin valokuvauskoneella vain. Entäs kumppaneista ja opettajista koulussa, ei sellaiset synny ilman luontoperäistä taipumusta.

— Sangen ihmeellistä muuten on — jatkoi Aarnio — että hänen tutkintonsa kalpaten kävi. Hän oli aina ollut luokkansa parhaimpia, lahjakas ja ahkera myöskin.

— Hyvä ystävä, puhukaamme nyt suoraan kerrankin — sanoi rouva Aarnio koko kaupunkihan sen tietää, minkätähden Väinön tutkinto niin kävi: hyvin yksinkertaisesti sentähden, että hän juuri polttavimman matemaattisen koetteen aikana sattui saamaan sen onnettoman kohtauksen, joka häntä välistä tapaa. Ja sanottakoon sitä millä kauniilla nimellä tahansa, niin tosiasia kuitenkin on ja sinä pysyy, että hän silloin kokonaan menettää ajatuskykynsä.

— Hänen kohtalonsa on todellakin kova — sanoi rouva Heitman ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin — muistelen kuulleeni, että hän pienenä olisi pahasti säikähtänyt tai jotain sellaista.

— Ties sen — sanoi rouva Aarnio — heikkohermoinen hän aina on ollut niinkuin äitinsäkin, joka nuorena kuolikin.

— On olemassa niin paljon salaperäistä, jota emme voi selittää — sanoi Hanna — näyttää joskus siltä, kuin luonnon oikku olisi määrääjänä ja se tekee mielen toivottomaksi. Hän sattui vaan saamaan heikomman ruumiin ja hänen asemansa tässä taistelussa voipi käydä tukalaksi.

— Lapsi raukat ovat tässä kasvaneet melkein kuin meidän perheessä — jatkoi rouva Aarnio — olen rakastanut heitä milten yhtä paljon, kuin jos olisivat olleet omiani, kun ovat olleet niin orpoja.

— Mutta tänäpäivänä sinä puhut katkerasti — sanoi kauppaneuvos totisesti.

— Jos puhun katkerasti, niin on minulla siihen omat syyni.

He nousivat pois pöydästä ja kävivät saliin. Mieliala oli käynyt raskaaksi eikä keskustelu tahtonut sujua. Kauppaneuvos asteli sikari hampaissa edestakaisin brysselimattoa pitkin ja pysähtyi ikkunan alle.

— Siellä hän nyt kävelee — sanoi hän. Molemmat rouvat tulivat ikkunaan. Siellä alhaalla asteli tohtori Sommer puutarhankäytävätä vasta lehteen puhjenneitten vaahterain alla. Hänellä oli yllään pitkä aamutakki vehreästä verasta, kaulus ja vyö olivat punaiset, samaten pyöreä lakki, joka peitti päälakea. Jalassa oli hänellä tohvelit.

— Tämä sama puku on hänellä ollut jo monta herran vuotta — kertoi rouva Aarnio — kumma että kestääkin. Tohveleita vain joskus uusitaan. Ja tässä puvussa hän usein ottaa vastaan potilaansakin, varsinkin niinä päivinä, jolloin hän on "tieteillyt" niinkuin esimerkiksi tänäin. Hän on taas kaiken päivää keitellyt kemiallisia liuvoksiaan, on saanut tässä vain pitää sekä ikkunoitaan että oviaan suljettuina, ettei tukahuttava kaasu heidän puoleltaan pääsisi sisään. Minä olisin sangen iloinen sinä päivänä, jolloin hän muuttaisi meidän talosta, ja iloinen monestakin syystä.

Rouva Aarnio oli pannut erityisen painon viimeisille sanoilleen, ja koko viimeisen lauseen oli hän kuiskannut rouva Heitmannin korvaan, sillä hän ei tahtonut että miehensä tietäisi hänen ajatustaan ainakaan vielä.

Rouva Heitman katseli tarkasti vaeltavaa tiedemiestä. Hän oli todellakin hauskan näköinen punaisessa lakissaan. Olisiko tavallisella, jokapäiväisellä miehellä ollut rohkeutta esiintyä tuossa puvussa? Tukka oli pikimusta, samaten viikset ja poskiparta, kasvojen muoto jalo, nenä korkea, silmät kuin yö. Rouva Heitman teki sen huomion, että hän oli harvinaisen kaunis mies ja että Väinö oli ilmeinen isänsä kuva.

— No totta tosiaan — nauroi rouva Aarnio — etteikös sen ole nenä noessa! No niin se käy kokille. Voi minun päiviäni, ei nyt tarvitsisi muuta kuin että tulisi joku potilas.

Nyt se rypistää ankarasti kulmakarvojaan, vilkaisee sitten taskukelloaan. Sen on odotusaika, eikä kuulu potilaita. Hän rypistää yhä enemmän otsaansa, astuu yhä vinhakammin, heilauttaa käsivarttaan, napsauttaa sormillaan. Nyt hän jo melkein juoksee — kumma ettei lyö päätään puun runkoon. Hän on kovin huonolla tuulella, kun on vastaanottoaika eikä kuulu potilaita.

Ei, rouva Aarnio, tohtori Sommer ei ensinkään odota potilaita, hän päin vastoin pelkää niitten tulevan. Hän on tiedemies. Hän ajattelee kemiallista liuvostaan, se on jäähtymässä; kun sen ainekset ovat kiteytyneet, on hänellä oleva kädessään uusi, ennen tuntematon aineyhdistys, joka kenties tulee olemaan kuinka tärkeä ihmiskunnan kehitykselle. Hän on varma siitä, sitä merkitsee sormien napsutus. Hän laskee vielä kerran liuvoksensa ainesuhteet, sitä tietää otsan rypistäminen. Huomenna jo kenties lentää hänen keksintönsä tiedekunnalle Helsinkiin, sitä merkitsee kävelijän tuima vauhti. Eikä tohtori Sommer lainkaan lyö päätään puun runkoon.

Rouva Heitman tuli ehdottomasti verranneeksi toisiinsa niitä kahta miestä, joita hän tänään oli katsellut sivulta päin ja joitten sielunelämään hän tarmonsa takaa oli koettanut tunkeutua, ja hän kysyi itseltään:

— Kumpi heistä on onnellisempi?

Toisen astuttavaksi näytti elämä asettaneen kauniimmat kenttänsä, pehmeimmät pientarensa. Elämän onni hymyili hänelle lämpimän kodin jokaisesta sopesta. Hän nautti kanssaihmistensä kunnioitusta ja luottamusta. Aineellisen varallisuuden mukana kasvoi hänen arvonsa päivä päivältä. Hänen laivansa viiltelivät vesiä, hänen metsänsä huminoivat penikulmain laajuudelta, hänen nimellään oli kaikua. Mutta hänen sisimmässään kävi taistelu, hänen täytyi voittaa itsensä, tekeytyä toiseksi kuin hän oli, ja hänen elämänsä olisi kuitenkin voinut olla toisellainen.

Tohtori Sommerin ulkonaiset elämänehdot eivät olleet niinkään loistavat. Murheen maljasta häntä juotettiin. Ja kuitenkin oli hän onnellinen mies. Itselleen uskollisena eli hän sisimmässään ehyttä elämää, jota ei vaikeimmatkaan ulkonaiset olot voineet häritä.

— Kas kuinka hän astuu tuolla pää pystyssä, voitostaan varmana. Hän on kuin kuningas valtakunnassaan!

Pieni tyttö tulee puutarhaan. Hänellä on käsi kääreessä, hän etsii tohtoria. Pelosta kalpeana niiaa hän käytävän reunassa. Tohtori ei huomaa, hän elää tieteen maailmassa. Hän ei muista omia raskaita huoliaan, hän ei näe heräävää kevättä ympärillään eikä hän huomaa kalpeata lasta, joka yhä uudelleen niiaa käytävän reunassa. Viimein tyttö rohkaisee luontonsa. Hän asettuu niiaamaan keskelle käytävätä juuri hänen eteensä. Nyt hän huomaa hänet. Kuinka ystävällisesti hän tarttuu tyttöä käteen ja taluttaa hänet sisään hellästi kuin isä lapsensa.

— Sellainen hän on — sanoi Aarnio — aina ystävällinen varsinkin vähempiosaisia kohtaan, ja köyhiltä hän ei ota penniäkään.

— Ja on sitten itse niin köyhä, ettei edes jaksa vuokraansa maksaa — huomautti rouva Aarnio ovessa mennessään talouttaan katsomaan.

Kauppaneuvosta itseään kutsuttiin konttoriin ja rouva Heitman jäi yksin. Hän aukaisi ikkunan. Iltatuuli tuuditteli puutarhan nuorta vehreyttä. Lehmus loi varjoa ja poppeli tuoksui. Hän hengitti syvään. Hänenkin rinnassaan kierteli keväinen tuulahdus. Tuntui kuin siellä jotain olisi sulanut, jotain vapautunut. Nuoruudenunelmat, maahan tallatut, kuoloon tuomitut, uskalsivat kohottaa ruususiipensä paljon romun alta. Mitä kaikkea niiden peitteeksi olikaan heitetty vuosien kuluessa. Siinähän oli kokonainen vuori niiden hautakumpuna ja olihan sen haudan partaalla unhotuksen sävelkin jo ammoin loppuun soinut. — Lennelkää, te ruususiipiset nuoruudenunelmat illan viileässä! Eläkää vielä hetkinen, sillä te ette enään ole vaarallisia. Te olette vain varjo entisestänne, ettekä te enään voi tuottaa kärsimystä.

Hän istui siinä kauvan unelmiin vaipuneena. Poissa oli raukeus hänen kasvoistaan. Hän oli sinä päivänä nähnyt niin paljon kaunista, että ne muistot taas elähyttäisivät mieltä pitkiksi ajoiksi.

Hiekassa siellä käytävällä näkyivät vielä tohtori Sommerin jäljet, tiedemiehen, joka oli muukalainen ihmisten keskellä, — suurten, kömpelöiden tohvelien jäljet ja niitten vieressä pienet, sirot, paljaan lapsenjalan painamat.

Ja kenties näkyivät ne vielä jossain muuallakin kuin puutarhan-käytävän löyhässä hiekassa. —

Alkoi kuulua askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Rouva Heitman säikähti. Hän tahtoi olla yksin, hän tahtoi ajatella rauhassa. Hän pakeni Eevan kamariin. Hän sulki oven ja heittäytyi nojatuoliin. Kuinka helppo siinä oli hengittää. Kuinka hyvin hän ymmärsi sen lapsen mielen. Kuinka hyvin hän tajusi hänen tarpeensa luoda tällainen oma pieni maailmansa itselleen ja ajatuksilleen. Sehän oli kuin virkistävä kosteikko keskellä väsyttävää aavikkoa, tämän maailman turhamaisuuden ikävää aavikkoa.

Rouva Heitman ajatteli itseään ja omia ajatuksiaan ja sitä asiaa, jota varten hän oikeastaan oli tullut tänne. Ja hän naurahti sen vähäpätöisyydelle. Eevan kuvan edessä, täytyi kaiken, mikä oli itsekästä ja halpaa ja pientä sulautua pois aivan kuin usvat haihtuvat auringonsäteitten tieltä. Ja hän päätti, että se asia saisi ainiaaksi jäädä ajamatta.

Eevan soittokoneen kansi oli jäänyt auki. Tuntui kuin koskettimet vielä olisivat liikkuneet, kuin viimeinen sävel vielä olisi värähdellyt huoneessa. Nuottivihko oli auki telineellä. Rouva Heitman nousi katsomaan, mitä siinä oli esillä. Se oli kansanlaulu.

Pöydällä oli avattu kirja ylösalaisin käännettynä, se oli nähtävästi kesken lukemisen. Hän otti sen käteensä. Se oli eräs englanninkielestä käännetty romaani. Lukija oli lyijykynällä merkinnyt reunoihin mieluisimpansa kohdat. Rouva Heitman luki sellaisen.

"Oi musiikki, sinä ihanin niistä hengistä, jotka Jumalata palvelevat, millä olen ansainnut että niin usein käyt luonani? Se on liiaksi paljon, sinä suuri ja jumalallinen henki, että sinä laskeut sen luo, joka on halvin palvelijoistasi! Sillä minä olen liian kurja voidakseni sanoa maailmalle, kuinka kaunis pelkkä siipeisi suhina on, kuinka suloinen huultesi huokaus, kuinka ihana hiljaisin kuiskeesi! Viivy siellä, sinä Luojan äänen ylevin muoto, viivy siinä puhtaassa ja värittömässä eetterissä, joka yksin on sinulle sovelias olinsija! Minun ääneni sinua kauhistuttanee. Oi rakkaimpani, olkoon palvelijallesi kylliksi, saada uneksia sinusta ja kuolla!" —

— Ihanteitten maassa sinä asustat Eeva, kantakoon siipesi kauvas — sanoi rouva Heitman laskien kirjan kädestään.

Kun rouva Aarnio myöhemmin tuli vieraansa luo, löysi hän hänet soittokoneen äärestä, sillä hän oli taitava pianon soittaja. Sävelten aalloilla oli hän liidellyt merta kirkasta ja karitonta pois olevaisuuden ahtailta aloilta.

— Johan sinä soitollas minutkin viet mukanas — sanoi Alma Aarnio — mieheni olet sinä aivan lumonnut. Hän on koko ajan istunut kuin kivettyneenä tässä ikkunan alla ja siellä hän näkyy istuvan vieläkin, enkä minä suinkaan nyt soisi herättää häntä, sillä tahtoisin puhua kanssasi kahdenkesken eräästä asiasta, joka hyvin rasittaa mieltäni.

Rouva Heitman aavisti hämärästi minnepäin puheet nyt kääntyisivät ja hänen olisi tehnyt mieli paeta pois niitä kuulemasta.

— Sinä et soita enään, Alma — sanoi hän vältellen — se on vahinko, sinulla on kuitenkin taipumusta, ja äänesikin oli oikein kaunis. Kenties Eeva sinulta onkin perinyt laululahjansa.

— Ne on jo laulettu minun lauluni ja soiteltu minun soittoni — vastasi Alma Aarnio hiukan surumielisesti — tässä maailmassa valitettavasti ei tulla toimeen pelkällä musiikilla. Kuules, Hanna, sinun täytyy kuunnella minua muutamassa asiassa, joka on huolenani, mutta josta en ole voinut hiiskua edes miehellenikään. Minä luotan sinun arvostelukykyysi ja minä tiedän sinun ottavan osaa toisen suruun aivan kuin jos se olisi omasi. Sanos, Hanna, uskotko sinä että lapsuuden ystävyys nuoren naisen ja miehen välillä kehittyneemmälläkin ikäkaudella voi pysyä pelkkänä ystävyytenä.

— On sanottu että se ei sitä tee — vastasi Hanna Heitman — mutta minun uskoni on toinen. Minä uskon että miehen ja naisen välillä voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys millä ikäkaudella tahansa, ilman että siihen tarvitsee sekoittua rahtuistakaan lemmellisyyttä. Mutta se riippuu luonteista, kehityskannasta ja monesta muusta seikasta.

— Puhukaamme peittelemättä, sanoi Alma Aarnio ja hänen äänensä vähän värähteli — sinä tiedät ketä minä tarkoitan ja miksi minä ylimalkaan puhun näistä asioista. Tässä minun silmäni alla ovat he kuin sisaruksina leikitelleet lapsuutensa viattomat leikit. He ovat ylenneet nuorukaiseksi ja neidoksi ja veljeksi ja sisareksi he yhä sanovatkin toisiaan, mutta kuka voi tutkia sydänten salaisuudet? Ken tietää mitä voi herätä nuoressa mielessä, kun kävellään käsityksin kevätillan viehkeydessä. Tämä pelko ei ole milloinkaan ennen pujahtanut mieleeni, mutta näinä päivinä on se vaivannut minua kuin paha aavistus.

— Onko sinulla sitten mitään erityisiä syitä pelkoosi? — kysyi Hanna Heitman ja katsoi Almaa tutkivasti silmiin.

— Ei varsinaisesti. Sen vain olen huomannut että heidän katseensa liian kauvan viipyvät toisissaan, ja että Väinö Eevan tultua on ihan kuin uusi ihminen, hän on iloinen, puhuu ja nauraa, näkee ja kuulee aivan niinkuin muutkin. Mutta hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan äänen ja puhuu ainoastaan Eevalle. Ja sitten hänen mustain silmäinsä kiilto on välistä ihan peloittava, on kuin niistä katselisi noituuden henget, ja minä vapisen valvattini puolesta onko hän jo saanut hänet lumoihinsa?

— Olisiko sinusta sitten niin suuri onnettomuus, jos Eeva rakastuisi Väinöön? — kysyi Hanna Heitman.

— Hanna, Hanna, ja sitä sinä kysyt, sinä, joka olet meidän perheen läheinen ystävä! Täytyyhän sinun ymmärtää, jos vähänkin ajattelet, että se olisi kaikkein suurin onnettomuus, mikä meidän perhettä voisi kohdata. Ajatteles, puolihupsu haaveilija, josta ei milloinkaan voi mitään tulla, ja meidän ainoa lapsemme! Ei, se ei saa tapahtua, ennen antaisin hänet tuonen neitten tuuditella. Minun täytyy keksiä keinoja saadakseni heidät eroitetuksi. "Mikä on kaukana silmästä, se on kaukana sydämmestäkin" sanotaan.

— Meidän äitien keinot auttavat valitettavasti niin vähän — sanoi Hanna Heitman ja huokasi syvään —

mitä taidamme ihmiset poloiset elon lankojen kehrääjille?

— Ja kun vielä tuntee Eevan luonteen — jatkoi Alma Aarnio levottomana minkä hän kerran on saanut päähänsä, sitä ei mikään mahti ota sieltä. Sanotaan että hän on perinyt sen ominaisuuden minulta, en tiedä, mutta hänessä se ainakin esiintyy moninkertaisena. Se vain on varma, että jos Eeva kerran mieltyisi Väinöön, niin hän ei hänestä luopuisi, tuli mitä tuli.

Hanna Heitman kuunteli häntä aivan tyynenä. Hän vain ihmetteli itseänsä ja mielensä muutosta. Hän oli aamulla tullut tänne sydän täynnä pelkoa juuri saman asian tähden, joka ahdisti Eevan äidin mieltä, vaikka toisesta syystä. Hän oli tullut tänne pyytääkseen Alma Aarniota ajoissa torjumaan onnettomuutta kodistaan ja hän oli uskotellut itselleen, että hän teki sen sulasta ystävyydestä Eevaa ja koko Aarnion perhettä kohtaan.

— Koeta rauhoittua, hyvä ystävä — sanoi hän tarttuen Almaa käteen — minä uskon ihan varmaan, että pelkosi on kokonaan perusteeton. Sanoin äsken mielipiteenäni, että miehen ja naisen välillä millä ikäkaudella tahansa voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys, pelkkä ystävyys, mutta että se riippuu luonteista, kehityskannasta ja monesta muusta seikasta. Väinön luonnetta en niin tarkoilleen tunne, mutta Eevan luulen tuntevani juuri sellaiseksi ystävyys-luonteeksi. Sukkamielen, sulohaltijan, en luule vielä jalkaansa astuneen hänen kukkamaihinsa, hänen kuiskeilleen on hänen korvansa kuuro, ainakin vastaiseksi. Se on minun varma vakaumukseni, ja minua on aina pidetty ihmistuntijana. Pelkäät Väinön jo kenties saaneen hänet lumoihinsa. Ei, hyvä ystävä, niinpäin se ei konsaan käy. Sielutieteellinen tosiasia on, että voimakkaampi henki aina vie mukanaan heikomman, ja näistä kahdesta on Eeva epäilemättä voimakkain. Jos jompikumpi heistä on lumoihin joutunut, on se ollut poikarukka. Ja omista sanoistasi päättäen on niin jo käynyt — hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan äänen. — Sanoit siitä asiasta siis olemme selvillä. Sanoin: poikarukka, mutta sillä en suinkaan tarkoittanut, että hänen kohtalonsa tässä suhteessa olisi säälittävä, päinvastoin. Sillä se maailma, johon Eeva hänet vie mukanaan, on ihanteen kirkas maailma, ja jos Väinö jaksaisi seurata häntä sinne, kenties soisi siellä hänellekin sävel, joka nostaisi lamaisen mielen ja antaisi elämisen rohkeutta.

— Mielikuvitusta, ystäväni — sanoi Alma Aarnio surullisesti — sinä elät mielikuvitusten maailmassa ja katselet olevia oloja haaveitten hunnun lävitse. Mutta jonkun verran perää voi puheessasi kuitenkin olla, varsinkin mitä lumoukseen tulee. Ja minun täytyy tunnustaa, että mieleni nyt on koko joukon rauhallisempi kuin alkaissani tätä keskustelua. Mutta jonkinlaisiin varokeinoihin minun kumminkin täytyy ryhtyä.

Vähitellen katosi levottomuus kokonaan hänen kasvoistaan, joihin sen sijaan tuli päättäväisyyttä ja rohkeutta. Hän oli niin tyytyväisen näköinen, että näytti siltä kuin hän jo olisi ollut aivan selvillä ohjelmastaan.

Nuoruudenystävät istuivat vastakkain, ääneti, kumpikin vaipuneena ajatusmaailmaansa. He istuivat lähekkäin, pieni pöytä vain oli välillä narcissikukkineen, ja kuitenkin olivat he kaukana toisistaan. Olivatko he oikeastaan milloinkaan ymmärtäneet toisiaan!

Läheisyydessä olevan vanhan kirkon kello löi yksitoista kumeata lyöntiä.

— Hyvänen aika, yö on tulossa ja aamulla varhain he jo lähtivät.

Hanna Heitman nousi lähteäkseen. Kesäillan viileässä kulki hän hiljaista katua kotiaan kohti.

Mutta kun hän tuli sille nurkkaukselle, josta hänen olisi pitänyt kääntyä rantakadulle, jonka varrella hänen kotinsa oli, niin hän kääntyikin toisaalle. Ilta oli niin kaunis, että se vietteli hänet vielä lähtemään kävelylle. Ajattelematta minnepäin hän menisi, kulki hän kuin vaistomaisesti valtakatua pitkin tulliporttia kohden. Ei ollut enään juuri ketään liikkeessä. Siellä täällä porttikäytävissä seisoi palvelustyttöjä ja nuoria työmiehiä iloisesti keskustellen. Jostakusta avonaisesta ikkunasta kurkisti uteliaat kasvot myöhäistä vaeltajaa. Hän kulki kiireisin askelin aivan kuin hän olisi paennut jotakuta. Ketä sitten? itseäänkö ja omia ajatuksiaan?

Hän ajatteli miestään, joka kierteli maaseutua vaivaloisilla virkamatkoilla ja joka aina oli ollut hänelle hellä ja hyvä.

Sitten ajatteli hän poikaansa, ainoata lastaan, josta hänellä tähän asti oli ollut vain iloa. Hän seurasi häntä sinne kauvas Elben rannoille, jossa hän oli opintoja harjoittamassa. Hän oli vasta niin nuori, Väinön ijässä, yhdenkolmatta, ja hän oli jo ennättänyt niin kauvas opin tiellä. Mutta, oi kuinka kaukana hän oli kotimaastaan ja äidistään, yksin ventovieraissa. Hanna Heitmannin teki mieli istuutua tiepuoleen itkemään. — Ja hänen oli ikävä siellä, hän tiesi sen, vaikka hän kirjeissään huolellisesti karttoikin sitä sanomasta. Surumielisyys puhui kumminkin rivien välistä, vaikka hän koettikin reippaasti kertoa opinnoistaan, jotka häntä huvittivat ja suuren kaupungin loistoelämästä, joka oli hänelle niin uutta.

Sitä paitse pelkäsi äiti, että hänen sydäntään kalvoi syvempikin suru kuin koti-ikävä. Minkätähden hän ei milloinkaan maininnut Eevan nimeä? Ei kirjeissäänkään koskaan sanallakaan kysynyt niinkuin muita vähemmänkin tuttuja kotipuolen ihmisiä. Ja Eevan seurassa oli hän viime vuosina ollut jäykkä ja äänetön. Eikä hänen tunteensa olleet tuulten ajeltavissa.

Hanna Heitman oli jo ennättänyt viertotielle. Oli jo melkein puolenyön aika. Heikosti vain punersi enään lännen ranta. Iltatuuli oli tyyntynyt, ei värähtänyt koivun vaalea lehvä, eikä huojunut oksa niinipuun. Kesäyön kirkkaus loi joka esineeseen tenhoisaa valoaan. Hanna Heitman pysähtyi, hän katseli alaspäin loivaa rinnettä ja yhä kapenevaa maantietä. Vieläkö hän jatkaisi kävelyään vai täytyisikö jo palata kaupunkiin? Mutta ennenkuin hän ennätti tehdä päätöksensä, näki hän kaukaa kolme ihmisolentoa, jotka olivat tulossa kaupunkiin päin. Hän tunsi heidät heti. Eikö hän ollutkin lähtenyt heitä vastaanottamaan? Oliko hänen nyt kääntyminen vai astuttava eteenpäin? Hän ei tahtonut häiritä heitä. Hän poikkesi tiepuoleen ja istuutui suuren niinipuun alle, joka tuuheilla, alasriippuvilla oksillaan kokonaan peitti hänet näkyvistä.

Ryhmä läheni hitaasti, ja yhä hitaammin jota lähemmäksi se tuli, aivan kuin he olisivat pelänneet, että matka loppuu liian pian. Eeva käveli keskessä, sen hän näki jo kaukaa. Nyt saattoi jo eroittaa heidän ulkomuotonsa yksityisseikkoihin asti. Siinä oli paljon kauneutta koolla kasvojen jalostuneissa piirteissä ja hentojen vartaloiden nuorteissa muodoissa.

Nyt kuului jo puhekkin. Se oli Eevan ääni:

— — mutta se on kuitenkin olemassa! me sen tiedämme, ja minä uskon että kaikki nuoret sen tietävät. Mutta sitten tulee elämä, arkielämä kiistoineen. On kuin paneutuisi unhotuksen huntu heidän silmilleen tai kasvaisi epäilyksen kaihit. Ja kun he eivät enään näe selvästi, eivät he enään jaksa uskoakkaan. Ani harvat, taiteilijat ja runoilijaluonteet sen säilyttävät läpi elämän. Niinpä ystävämme, vanhukset salomaan mökissä.

— Rakas sisar ja veli, jos me todella päätämme uhrata elämämme korkeimman kauneuden palvelukseen, niin emme saa säikähtää suurimpiakaan vaikeuksia, meidän täytyy antaa itsemme kokonaan alttiiksi, niinkuin…

Enempää ei rouva Heitman voinut selvästi eroittaa. Hän näki heidän pysähtyvän lyömään kättä toistensa kanssa ikäänkuin lupauksen vahvikkeeksi ja pian he katosivat hänen näkyvistään.

III.

Seuraavana aamuna ani varhain istui kauppaneuvos Aarnio pulpettinsa ääressä työhuoneessaan. Hänellä oli vieressään korkea pinkka tilikirjoja, konttoristien tekemiä, jotka hänen oli katsottava lävitse, ja hän selaili parhaillaan sellaista laskien yhteen sivumääriä ikäviä numeroita, verraten summia toisiinsa ja seuraten tarkalleen kaksinkertaisen kirjanpidon mutkikasta kulkua. Tuon tuostakin veti hän aimo savun väkevästä sikarista ikäänkuin huumatakseen itseään ja saadakseen innostusta, jota häneltä toden teolla kokonaan näytti puuttuvan. Muuten hän ei nostanut katsettaan tilikirjasta, rivi riviltä, sivu sivulta yhä eteenpäin. Joskus vain vilkasi hän korkeata pinkkaa siinä vierellään, hän loi siihen toivottoman katseen — tulisiko siitä loppua milloinkaan! Mahdotonta, sillä toisella puolen pihaa konttorihuoneessa kävi yhtämittainen rapina paperille aamusta iltaan, siellä syntyi yhä uusia pinkkoja, yhtä korkeita ja yhtä loppumattomia.

Telefooni soi. Hänen piti varmalla äänellä antaa määräyksiä, joiden pätevyydestä hän usein itse oli jotenkin epävarma. Hänen piti ratkaista tärkeitä asioita yhtäkkiä vain, ja siinä tehtävässä täytyi hänen usein turvautua vaimonsa vilkkaaseen ajatuksen juoksuun ja syntyperäiseen asioimisneroon.

Taas painausi hän tilikirjaan. Rivi riviltä, sivu sivulta! Eikö hänen hartiansa jo näyttäneet kumarilta kuin vanhuksen? Ja hän oli kuitenkin mies parhaassa ijässään. Hänen kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja samalla päättäväisyyttä. Niistä saattoi lukea: minä olen päättänyt täyttää sangen ikävän velvollisuuden.

Välillä huudettiin häntä makasiiniin. Oli tekeillä tärkeitä kauppasopimuksia, hänen piti itsensä olla mukana vertailemassa tavaroita, laskemassa arvioita.

Ja taas hän sukelsi numerojen valtamereen, saarettomaan, rannattomaan. Hän laski tarkkaan ja täsmällisesti joka numeron. Vetämättä helpotuksen henkäystä siirsi hän pois valmiin kirjan ja ojensi kätensä ottamaan uutta.

Silloin kuuli hän hiljaista sipsutusta tuolinsa takaa ja hennot kädet laskettiin hänen silmilleen.

— Arvaa ken olen — sanoi ääni, joka oli olevinaan karhea.

Tämä oli tavaksi tullut leikki, ja se lie ollut hauska pikku tytöstä, jonka oli täytynyt kiivetä tuolille yltääkseen painamaan somat, pehmeät kätensä isän silmille. Ja sitä leikkiä jatkettiin yhä vielä, vaikka jo tultiin toimeen tuolittakin. Tuolille kiipeejä tyttö oli päässyt istumaan isän polvelle, hän oli saanut selailla suuren tilikirjan lehtiä, ja kun hän oli luonut siniset silmänsä isään ja kummeksien kysynyt:

— Minkätähden sinä aina lasket?

Isä oli suudellut häntä poskelle ja vastannut:

— Pikku Eevan tähden.

Hänestä oli ollut hauskinta ajatella asiata siltä kannalta.

Se, joka jo tuli toimeen tuolinkin avutta, istuutui siihen vastapäätä toiselle puolen pulpettia. Hän ei enään tehnyt lapsuuden aikaista kysymystään, mutta hän loi numeroita laskevaan mieheen katseen pitkän ja tutkivan, joka samalla oli täynnä hellyyttä. — Olikohan sielläkin jo kaihet kasvamassa? ja jos niin olisi, täytyisi niiden sulaa pois hänen rakkautensa loisteessa!

Sitten kietoi hän käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi hymyillen:

— Pikku Eevan tähden, eikö niin?

Isä ei ensin vastannut mitään, mutta hänen kasvoihinsa tuli tuskallinen ilme. Tiesikö hän itsekkään minkätähden? Sitten sanoi hän hellästi:

— Jos siihen ensinkään syytä on olemassa, on parhain syy se minkä mainitsit.

— Oi isä — sanoi Eeva, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä — kerran minä tahtoisin tehdä sinun puolestasi jotain suurta ja ihanata, niin, sen pitäisi olla suurinta ja ihaninta, mitä ihminen toisen puolesta tehdä voi! Ja minä tahtoisin antaa itseni kokonaan alttiiksi. Mutta minä en vielä tiedä, mitä se olisi. Se hetki tulee kuitenkin kerran, minä aavistan sen.

Ja numerojen valtamerta purjehtivalle tuntui kuin siihen äkkiä olisi noussut vihanta saari hänen eteensä, missä pysähtäin sai levähtää.

Telefoonin soitto herätti heidät todellisuuteen. —

— Isä rukka, niinhän sinä olet jauhossa kuin mylläri — nauroi Eeva, kun he taas olivat rauhassa, ja iloisesti laulaen: "mylläri, miksei käy sun myllys?" puisteli hän hänen harteitaan ja hihojaan kelpolailla laulun tahdissa.

— Mylläri — toisti isä — juuri niin, sepä oivallinen vertaus! parempaa ei ole tarvis. Tämän myllärin mylly se vain ei jouda seisomaan. Lakkaamatta sen rattaat jyskää ja ryskää. Tulee jauhoja, paljon jauhoja, ei kumma, jos tarttuisi takkiinkin, jos tunkisi silmiin ja sieramiin.

— Ken mylläriksi on luotu, hän rakastaa myllynsä jyrinää. Ken ei ole mylläriksi luotu, hän kuulee siinä vain soraäänet.

— Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.

Eeva katseli häntä kummissaan. Hän ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti. Sen, minkä hän nyt kuuli, oli hän jo aikoja sitten aavistanut. Mutta että hän todellakin sanoi sen hänelle näin suoraan! Hänen teki mieli langeta isän kaulaan ja kiittää häntä siitä avomielisyydestä, mutta hän jäi tyynesti paikalleen. Sitten sanoi hän kuin itsekseen:

Minkätähden sitten rakentaa niin suuria myllyjä?

— Se on maailman meno. Baabelin tornin ajoista asti ovat ihmiset niitä yritelleet. Se mies kenen rakennus korkeimmalle kohoisi, kenen katto pilviä viistäisi, kenen myllynjyrinä kuuluisi kauvimmaksi.

— Minusta on kuin ihmisten sielunrauhan täytyisi paeta suurten ja raskasten myllynkivien jyrinää, rauhan ja onnen.

— He eivät rakasta sielun rauhaa sanoi vanhempi puhujista — rauhattomuutta he rakastavat, sitä he etsivät ja sen he löytävät.

— Mutta onnea he rakastavat ja sitä he ennen kaikkia etsivät, ja sitä he eivät löydä ilman rauhaa.

— He ainakin luulevat sen löytäneensä.

He riemuitsevat kuin lapsi, joka on saanut käteensä kiiltävän leikkikalun, joka ennen pitkää hajoaa sen käteen kuin saippuakupla, jättäen sen itkemään turhia kyyneleitä.

— Oi isä, kenties rakastavat he sitä jyrinää vain sentähden, että se huumaa heidän korvansa kuulemasta toista ääntä, jota he eivät jaksa kuunnella, kun eivät jaksa sitä seurata. —

Kauppaneuvos Aarnio katseli tytärtään ilomielin. Se oli hänen lapsensa! Millä oli hän ansainnut niin suuren onnen, hän joka pyöritteli raskaita myllynkiviä? Niin oli siis kuitenkin olemassa ikuinen rakkaus — jota hän joskus oli epäillyt — joka johtaa ihmistenlapsia heidän teillään, joka vetää heitä puoleensa. Hänelle oli tytär sen ikuisen lähettiläs.

Kauppaneuvosta kutsuttiin konttoriin — mylly kaipasi mylläriä.

Eeva katseli häntä ikkunasta, kun hän kulki pihan poikki. Kuinka tämä yksi vuosi, jonka hän oli ollut poissa, oli ennättänyt vanhentaa häntä. Hänen askeleensa olivat raskaat, melkein kuin vanhuksen.

Eeva oli oikeastaan tullut isänsä huoneeseen puhuakseen salomaan mökistä ja mieliteostaan muuttaa sinne. Onni ettei hän vielä ollut ennättänyt! Sillä isää hän todellakaan ei saisi, ei hennoisi heittää.

IV.

Iltapuoleen samana päivänä, jona Eeva oli keskustellut isänsä kanssa, oli kolminaisliitto taas koolla. He istuivat Aarniolan puutarhan kulmassa lehmusmajassa, joka kesillä oli heidän tavallinen kokouspaikkansa ja jonka he olivat nimittäneet "muistojen majaksi."

Ijänikuisten puitten rungot kasvoivat sammalta, mutta niiden vihannuus oli yhtä tuore kuin konsaan nuorempainkin puitten. Ne olivat rouva Aarnion kantaisän istuttamat, niitä oli aikain kuluessa pidetty melkein kuin pyhinä puina ja ne olivat sentähden saaneet kasvaa oman sisäisen suunnitelmansa mukaan. Ei kenkään ollut taittanut oksaa, ei leikannut lehvää paitse kenties syysmyrsky joskus laistessaan yli kaupungin. Mutta sekin tuntui pidelleen niitä hellävaraa — monta muuta oli se taittanut tai temmannut juurineen maasta, monta nuorempaakin kuin nämä.

Siellä oli turvepenkit niiden juurella ja sinne saattoi kokonaan piiloutua muulta maailmalta tuuheain oksain alle, jotka muodostivat sekä seinät että katon, joka oli niin tiivis, että vaikka olisi satanut kuinka rankasti, ei pisaraakaan tunkeutunut lävitse.

Sillä majalla oli perheen kesken oma utuinen tarunsa, jota kerrottiin polvesta polveen ja joka oli kuin runon tuulahdus menneisyyden hämäristä.

Eeva oli juuri kertonut tovereilleen kantaisänsä, toiskätisen huilunsoittajan tarun, jota muuten pidettiin melkein kuin perhesalaisuutena, ja siellä sammaltuneitten lehmusten salaperäisessä varjossa teki se omituisen vaikutuksen nuoriin mieliin. Kun lauha kevättuuli humahteli vehreässä katossa heidän päänsä päällä, luulivat he kuulevansa jälkikaikuja metsänimmen, huilunsoittajan armaan äänestä, kun hän lauloi nuorta onneaan, joka oli ollut kaunis mutta lyhytaikainen. Ja taas soi siellä yksin jääneen valitus huilun sävelten sammuvina katkelmina.

Kuinka paljon ne puut olivat nähneet ihmisten iloja ja ihmisten suruja! Kuinka moni siinä oli uneksinut niiden juurella, nyt oli heidän vuoronsa, sitten tulisi toisten.

He istuivat siellä kauvan kuunnellen muinaisia tarinoita ja he olivat yksimieliset siitä, että elämä kuitenkin on rikas, vaikka se onkin kuin lyhyt välähdys taivaan ranteella, kuin huilun sävelen sammuva katkelma. Ja se on rikas siinä määrässä kuin se oli iki-ihanteen tavoittelemista. — —

— Siskot — sanoi Väinö — ennenkuin tänä iltana lähdemme täältä, täytyy minunkin vähäisen uskoa teille sielunelämääni, sen verran kuin se yleensä toiselle on uskottavissa. Se on vaikea tehtävä varsinkin minulle, joka aina olen ollut umpimielinen ja jonka sielunelämä on ollut kaikille kuin suljettu kirja. Oi, jos voisin nyt avata sen eteenne, luettavaksenne, sillä teiltä en tahtoisi salata mitään.

— Älkää säikähtäkö, vaikkei minun tunnustukseni tulekkaan olemaan niin valoisa kuin Eevan eilinen, siinä on synkät varjonsa. Te ette tunne minun kärsimyksiäni! Yksin olen minä ne kantanut ja yksin pitäisi minun ehkä kantaa ne hautaan asti, mutta ettette odottaisi minulta liikoja, teen minä sen.

"Muistojen majassa" vallitsi salaperäinen hämärä, ja Väinö alkoi.

— Pienenä minä pelkäsin peikkoja, senhän muistatte. Nyt seuraa minua tumma haltija. Se hiiviskelee minun ympärilläni ja se on minun vihamieheni. Kun elämässäni on joku ratkaiseva hetki, kas silloin on tumma haltijani valppain. Hän se seisoi minun vierelläni matemaattisen kokeenkin aikana ja kateellisella kädellä pyyhki pois ja hämmensi numerot paperistani, sillä laskea minä kyllä taidan. Ja minä tiedän, että se seuraavalla kerralla olisi tehnyt juuri samalla tavalla, sentähden en yrittänytkään.

Väinö painoi molemmat kätensä ohimoihinsa, epätoivo kuvastui hänen kasvoissaan ja hänen huulensa vapisivat, kun hän jatkoi:

— Minä tiedän mitä se tumma haltija kernaimmin tahtoisi, minä ymmärrän sen aikeet: niinkuin se kateellisella kädellään pyyhki pois ja hämmensi numerot paperistani, niin tahtoisi se hämmentää ajatuksenikin. — Kumpa vain en itse olisi syypää kärsimykseeni. —

— Mutta sitä se ei milloinkaan voi — huudahti Eeva. — Sillä se, joka sen valon viritti, on voimakkaampi kuin kaikki pimeyden vallat yhteensä. On niitä olemassa haltijoita muitakin kuin tummia! — Hänen äänensä soi vakuutusta ja uskoa.

Selma piteli Väinön kättä ja itki hiljaa.

— Ei, tämä on raukkamaista! — huudahti Väinö nousten istuviltaan.

— Anteeksi, minä olen säikäyttänyt teitä. Sitä en tahtonut, senverran minussa toki on miehuutta. Tulin kenties liioitelleeksikin. Se oli vain yksi sivu, synkin sivu sisimpäni kirjasta. Kun käännetään lehteä, voi toinen sivu olla valoisampi.

— Mitä siinä on?

— Kaihoa syvää, epäröiviä askeleita, turhaa tavoittelua, mutta se ei kuitenkaan ole kokonaan toivotonta. Siinä on aina joku valonvälähdys pilven lomasta, ja välistä, niinkuin eilisellä retkellä, ratkeaa päivä paistamaan täydeltä terältään karkoittaen kaiken epäilyksen.

— Sillä minunkin, murheen lapsen, on annettu aavistaa ihanne! Sentähden rohkenin eilen lyödä kättä kanssanne liiton vahvikkeeksi. Ja minä tein sen mieli täynnä uskallusta ja tulevaisuuden toivoa. Sitten yön yksinäisyydessä alkoi kaunis rakennukseni horjua perustuksillaan. Minusta tuntui kuin olisin luvannut liikoja, kuin olisin esiintynyt pettäjänä teidän edessänne. Se ajatus kiusasi minua yöllä ja sentähden täytyi minun tehdä tunnustukseni. Kun vaivuin uneen, näin meidät kaikki matkaan lähdössä. Meillä oli kullakin purtemme ja me lähdimme aavalle merelle. Teidän purtenne olivat uudet ja uljaat. Tuuli täytti valkeat purjeet ja onnen käet kukkuivat mastojen huipuissa. Keveästi viilsi vene vettä ja te istuitte perässä iloisesti laulellen.

— Minun venheeni oli lahonut ja vuotava. Mastopuut olivat poikki ja purjeet riippuivat repaleina. Yritin soutamalla saavuttaa teitä, mutta airot olivat paripuolet ja käsivarteni tuntuivat puutuneilta. Te viitoitte minulle ja huutelitte tulemaan, mutta minä en jaksanut. Ja minä heräsin juuri silloin, kun vuotava venheeni oli uppoamaisillaan aaltojen alle.

— Näin on laita teidän matkatoverinne. Onko hänellä oikeutta lainkaan pyrkiä teidän mukaanne? Kenties on hän vain esteeksi teillekin.

— Väinö, noin sinä et saa puhua — huudahti Eeva — mekö heittäisimme sinut yksin taistelemaan! Senkö verran sinä luotat meihin? Ei, rinnatusten sitä mennään, purren laita purren laidassa, ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä se aavan takainen. Ja mitä, vaikkei saavutettaisikaan — onhan kumminkin oltu sitä varten matkalla.

— Siskot — sanoi Väinö — teidän rakkautenne tekee minut onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin kenties voitte aavistaakkaan, eikä se kuitenkaan voi minua auttaa ratkaisevana hetkenä. Ymmärtäkää minua oikein. Se voi tosin antaa minulle innostusta ja voimaa ponnistelemaan, mutta itse kilvoitusta, sitä on käytävä yksin ja omin neuvoin. — Elämä on opettava meille paljon, jota emme vielä voi ymmärtää.

— Elämä on opettava meille paljon — toisti Selma.

— Ja meidän on uskottava elämään — jatkoi Eeva — ja itseemme ja siihen, joka…

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kirkonkellot rupesivat soimaan siinä aivan lähellä. Kuinka kovalta niiden ääni kuului, kuinka kylmältä ja tylyltä. Se ihan peljätti. Soittamistavasta kuuli, että ne olivat hautaus- tai sielukellot.

— Joku on päättänyt retkensä — sanoi Väinö. — Minun luullakseni kuolemanhetki on onnellisin ihmisen elämässä.

Hän nojasi päätään niinipuun sammaleiseen runkoon ja hänen kasvoissaan kuvastui sielunrauha. Oliko se sama muoto, joka äsken kuvasti tuskaa? Kuinka kaunis se oli näin levossaan!

— Ne eivät peloita — lausui Väinö jatkaen äskeistä ajatustaan — kuulkaa, kuinka niiden ääni on lauhtunut lempeäksi! Siinä on lohdutusta ja sovintoa.

— Minusta on aina tuntunut siltä, kuin kuolema olisi armahtavaisempi kuin elämä.

Tytöt katselivat häntä ihmeissään. He tunsivat niin hyvin valot ja varjot hänen kauniilla otsallaan, vaikk'eivät he olleetkaan tietäneet syvimpiä syitä niiden vaihteluun. Mutta olivatko he milloinkaan ennen nähneet häntä näin kauniina, otsaa näin varjotonna ja huulia näin onnellisessa hymyssä, kuin nyt hänen puhuessaan kuolemasta.

— Täällä "muistojen majassa" on niin painostavaa tänä iltana — sanoi Selma — menkäämme Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, tulkaa, sisko ja veli.

— Vaan nytpä onkin isän kahvin aika — jatkoi hän — minun on mentävä niihin hommiin — ja niin sanoen juoksi hän sisään.

Väinö ja Eeva rupesivat kuokkimaan uutta kukkalavaa, joka työ heiltä päivällä oli jäänyt kesken.

Ilta oli mitä ihanin. Nuorta viehkeätä elämää uhkui heitä vastaan joka taholta: omenapuu paisutti umppujaan, pääskypari rakensi pesäänsä huvihuoneen räystääseen. Ilma soi tuhansia ääniä: sirkan sirinää, sääsken soittoa ja laululintujen liverrystä. Heidän kääntäessään turpeita nousi toukkaa ja muurahaista näkyviin.

— Kuinka suuri ja valtava se henki onkaan — puhkesi Eeva puhumaan — joka elähyttää kaikkia olentoja, joka ikäänkuin kantaa niitä voimakkailla käsivarsillaan ja antaa kullekin tehtävänsä olentojen suuressa sarjassa. Vaikkei silmäni voikkaan nähdä luonnon salaisuuksiin, ovat ne kuitenkin auvenneet näkemään jokaisessa sen olennossa sen hengen ilmauksen. Sentähden onkin minulle jokainen olento sen hengen pyhittämä, eikä minulla ole mitään oikeutta suotta sortaa sen elämää.

— Juuri niin minäkin ajattelen — innostui Väinö — samallahan estäisin sen täyttämästä tarkoitustaan, ja tarkoituksen täyttäminen lienee alemmalla asteella olevalle yhtä kallis velvollisuus kuin ylemmälläkin.

Heidän allaan vihersi nuori nurmi tuhansine eri muotoineen. Siinä oli kortta korren vieressä ja siellä täällä kehitti joku tänne eksynyt metsäkukkanen varttaan ja lehviään avatakseen teränsä auringolle joko sinisenä, valkeana tai kullankeltaisena.

— Minua on välistä huvittanut ajatella — sanoi Eeva — että kukkasillakin on sielu niinkuin meillä ihmisilläkin ja että niiden ulkonainen olemus on enemmän tai vähemmän onnistunut kuva siitä sielusta, niinkuin meidän ihmistenkin.

— Ja niin se onkin — sanoi Väinö kiihkeästi — ne saavat vain vapaasti seurata sisäistä kutsumustaan. Luonto hellittelee lapsiaan povellaan. Se antaa jokaisen heistä täyttää tarkoituksensa vapaasti ja ilman esteitä. Valo antaa runsaan värivarastonsa kukkasten käytettäväksi ja taivaan kaste kirkkaimmat helmensä. Onko kumma että ne jaksavat toteuttaa ihanteensa!

Kirkonkellot soivat yhä. Niiden ääni tuntui todellakin lauhtuneen lempeämmäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa ja kuitenkin tuntui niiden väräjävä helke laskevan kuin suruharsona yli nuortean luonnon, yli kukkaan puhkeavan omenapuun ja nuortean ihmisryhmän sen juurella.

— Aivan toista on ihmislapsen — jatkoi Väinö äskeistä ajatustaan — hänelle useinkin asettuu rajat ja esteet, häntä vaaditaan kasvamaan kaavain mukaan, mukautumaan muotoihin, jotka ovat hänen hengelleen vastenmieliset ja vieraat. Ja jaksaako hän kehittää ihmisyytensä ihanteen puhtautta?

Hänen äänensä, joka ensin oli ollut katkera, oli muuttunut surumieliseksi.

Hän asettui seisomaan tyttöjen eteen, painoi kätensä povelleen ja sanoi:

— Uskotteko te, että jumalkipinä tässäkin povessa polttaa? Kehno minä olen sitä kantamaan, mutta se on kuitenkin uskottu minun huostaani — suruksiko vai iloksi itselleni ja muille, sitä en tiedä. Sen tiedän vain, että se polttaa kuin kuluttava tuli — se vaatii minua ilmaisemaan itsensä jollakin tavoin. Minun pitäisi pukea se korkeimman kauneuden muotoon ja näyttää se maailmalle. Mutta onko minussa sen tekijää? Jos minä olisin saanut jäädä sinne niiden luonnonihmisten pariin, tuntuu minusta siltä kuin siellä olisin jaksanut tehdä työtä ja minusta olisi elpynyt uusi ihminen. —

Silloin avasi tohtori Sommer työhuoneensa ikkunan, josta pöllähti kokonainen pilvi kirpeän hajuista alkaalikeitoksen höyryä, ja sen pilven takaa katselivat hänen tavallisesti totiset tiedemieskasvonsa niin loistavina, että nuoret ihan hämmästyivät. Ja kuinka hellästi hänen äänensä soi, kun hän huusi sinne alas:

— Väinö, tules tänne!

— Nyt on jotakin tapahtunut — sanoi Selma — jotain aivan tavatonta. Olisiko isän työ viimeinkin onnistunut, hänen monivuotinen työnsä?

Mutta miksi hän ei ollut kutsunut heitä molempia, miksi vain Väinön? Kenties oli hän kutsunut Väinön sanoakseen hänelle:

— Seuraa vapaasti taipumustasi! Minä en enään pane esteitä. Tänään tilaan sinulle siveltimet ja värit ehommat entisiä.

Tytöt seisoivat odotuksissaan tohtorin porrasten edessä. Ja Selma kertoi Eevalle kuinka tuskalliselta hänelle oli tuntunut nähdä isän ja pojan välit niin särkyneinä kuin ne olivat olleet koko pitkän talven. Tuskin olivat he sanaa vaihtaneet, ja milloin tohtori oli puhutellut Väinöä, oli hänen äänensä kuulunut kovalta, hänen, joka muuten oli ystävällinen ja lempeä jokaiselle. Kenties nyt tapahtuisikin muutos jonkun onnellisen sattuman kautta.

He seisoivat yhä porrasten edustalla odotellen selitystä, kun Väinö hiljaa avasi ikkunan ja sanoi heille:

— Isän koe on onnistunut, minä kirjoitan hänen sanelunsa mukaan kirjettä tiedekunnalle.

— Eeva — sanoi Selma — nyt on hetki käsissä, jolloin meidän on toimittava.

— Niin, meidän on todellakin taottava niin kauvan, kuin rauta on kuuma — lausui Eeva innostuen — huomenna, kenties jo olisi myöhäistä.

— Sinun, Eeva, on puhuttava hänen puolestaan, sinun sanaasi hän parhaiten kuuntelee. Isä kun niin pitää sinusta.

— Minä puhun hänen puolestaan vielä tänä iltana — sanoi Eeva vakaasti. — Ja kyllä hän suostuu. Tällä hetkellä menen minä hänen luokseen.

Ja hän astui ylös portaita varmoin askelin, ilman vähintäkään epäilystä. Mikä ryhti siinä hennossa vartalossa, mikä päättäväisyys pään asennossa!

Selma jäi odottamaan. Mitä isä sanoisi? Kenties hän jyrkästi kieltäisi, kenties kävisi vielä kovemmaksi Väinöä kohtaan.

Sisältä ei kuulunut mitään. Selmaa ihan peloitti.

Mutta sitten ajatteli hän häntä, joka viimeksi oli kulkenut niitä portaita niin rauhallisena, niin voitostaan varmana. Hänkö ei onnistuisi! Kävihän kaikki, mihin hän vain kajosi, kuin itsestään. Eikä hän peljännyt mitään, sillä hänellä oli kaikki hyvät henget liittolaisinaan.

Näitä miettiessään rauhoittui Selma kokonaan. Hän vain odotti Eevaa palaavaksi, mutta hän viipyi kauvan.

Vihdoin viimeinkin aukeni tohtorin ovi ja iloisena tuli Eeva Selman luo.

— Kaikki on hyvin — sanoi hän — Väinö saa lähteä vaikka huomispäivänä!

Niin suurta onnea he tuskin olivat rohjenneet toivoa. Ja se kohtasi Väinöä, heidän veljeään, jonka mieli äsken vielä oli ollut niin masennuksissa. Nyt se nousisi kuin maahan tallattu nurmi. Vielä ne hänenkin purtensa mastoissa onnen käet kukkuisivat ja ritirinnan heidän venheensä viillättäisivät elämän ulapalla.

— Mutta kuinka sinä niin kauvan viivyit? — kysyi Selma silitellen hänen vaaleata palmikkoaan.

— Ooh, me puhuimme paljon — vastasi Eeva — minä sain aivan kuin vahingossa vilkaista hänen sydämmensä salatuimpiin ja minä näin siellä pelkkää kultaa.

— Hän tosin ei sanonut sitä — jatkoi Eeva — mutta minä luulen että hän on surrut, surrut enemmän kuin iloinnut elämässään, sinun hyvä isäsi.

— Sen minä kyllä olen tiennyt — sanoi Selma ja hänen kauniit mustat silmänsä herahtivat täyteen kyyneleitä — mutta minun luullakseni on hän tehnyt työtä vielä enemmän kuin surrut. Oi, kuulisitpa vain hänen puhuvan työn siunauksesta! Työtä hän tekee päivän kaikki hetket ja sitä hän ylistää kuin parhainta toveriansa.

— Jospa olisit nähnyt kuinka onnellinen hän oli äsken tehtyään päätöksensä Väinöstä. Hän oli ihan hyvillään siitä, että olin tullut hänen puheilleen ja siten auttanut häntä voittamaan oman itsekkään luontonsa, — sillä kunkin meistä — sanoi hän — on taisteltava painajaista vastaan omassa povessamme.

— Isä rukka — huokasi Selma — hänen taistelunsa on kyllä ollut vaikea.

— Nyt hän olisi valmis mihin uhrauksiin tahansa Väinön puolesta. Hän esitti itse, että hän saisi matkustaa jonkun etevän taiteilijan opastettavaksi. Mutta minä selitin hänen halunsa vetävän vain Hietarannan mökkiin. Luulisin sitä valintaa onnellisimmaksi, varsinkin kun Väinö koulun piirustusopettajalta sai niin hyvät alkeet, että hän helposti voi tehdä pieniä harjoitelmia ominpäinsä luonnon mukaan. Eikä puutu Hietarannassa kauniita aiheita.

— Minustakin tuntuisi turvallisimmalta — sanoi Selma — jos hän olisi Hietarannassa. Siellä hänen rauhaton mielensä varmaan parhaiten rauhoittuisi. Koko siinä ympäristössä on jotain viihdyttävää, jotain erikoisesti hänelle sopivaa, sen hän sanoi jo siellä ollessamme.

— Ja ennen kaikkia — lisäsi Eeva — on siellä ukko ja mummo ja heidän mukanaan vankka henkinen valta hänen tukenaan.

— En ihmettele, että isä mielellään päästää hänet Hietarantaan, hän kun ihastui ikihyväksi mummoon sinä kesänä, jona mummo oli hänen potilaanaan, ja ukkoa hän tavallisesti sanoo patriarkaksi.

— Sinne me saatamme hänet jo huomenna, minä autan sinua matkavalmistuksissa — innostui Eeva.

— Voi kuinka sinä aina olet hyvä! — iloitsi Selma — minne minä joutuisin ilman sinun ystävyyttäsi? Elämäni olisi kuin yksinäisen orvokin elämä ahon laidassa.

Oli jo myöhä, mutta he eivät malttaneet vielä erota. He istuivat vielä hetkeksi nuorelle nurmelle nauttiakseen illan rauhasta. Sielukellot olivat jo aikaa sitten lakanneet soimasta ja suruharso, jonka niiden väräjävä helke tuntui laskeneen yli uinailevan luonnon, oli haihtunut pois jättääkseen illan rusohohteen leikittelemään omenapuun aukeavilla umpuilla ja nuorten neitten kukkeilla kasvoilla. Puutarhan siivekkäät asujamet virittelivät viimeisiä iltavirsiään pian painaakseen päänsä siiven alle nukkuakseen uuden pesän pehmoisissa. Kuulakka oli taivas, kuulakka vaahteran vieno lehti.

* * * * *

Sinä yönä Eeva ei ollut saada unta silmiinsä ensinkään. Päivän tapahtumat pyörivät hänen edessään kuin panoraaman kirjavat kuvat. Ne täyttivät koko hänen olentonsa, antoivat työtä aivoille ja panivat tunteet vilkkaaseen toimintaan.

Se olikin ollut merkillinen päivä hänen elämässään.

Ensinkin keskustelu isän kanssa aamulla oli auvaissut hänen silmänsä selvästi näkemään sen, minkä hän tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. Ja se, minkä isä kuvaannollisissa lauseparsissa oli uskonut hänelle omasta sielunelämästään ja käsityskannastaan, herätti hänessä vain iloa, joskin toiselta puolen sääli pyrki puhumaan surunvoittoista kieltään riemun lomasta. Mitä kaikkea hän olikaan kärsinyt vuosien kuluessa, hänen rakas isänsä! Kärsinyt vaieten, avaamatta sisimpäänsä yhdellekään ihmiselle, nyt vasta hänelle, lapselle — hän oli siitä onnellinen.

Mutta kun hän ajatteli omia puheitaan aamullisessa keskustelussa, tuntuivat ne nyt hänestä niin merkillisen vierailta. Mitä hän oikeastaan tiesi ihmissielun suurista taisteluista, joista hän oli puhunut kuin asiantuntija? Ja mikä oli se ihmeellinen hetki, jona hänen sallittaisi isänsä puolesta tehdä jotain? Eikö ne kaikki olleet vain hänen oman haaveellisen mielensä hourailuja, vai olisiko todellakin hänelle kangastanut tulevaisten tapahtumain kaukainen ranta.

Sitten kohtaus "muistojen majassa" oli omiaan vieläkin tärisyttämään hänen hermostonsa hienoa kudosta. Ja hän lupasi itselleen, että hän tästä lähtein koettaisi olla valoisana haltijana veljensä vierellä. Ja hän luuli tuntevansa, että jumalallinen tahto oli määrännyt hänet siihen tehtävään.

Yön hetket kuluivat. Hänen jo ollessa uneen uupumaisillaan kaikui vielä hänen korvissaan sielukellojen surullinen helke. Ja hän muisti Väinön sanat:

— Minusta on aina tuntunut siltä kuin kuolema olisi armahtavaisempi kuin elämä.

Hän oli jo siirtynyt unten maihin. Hän oli olevinaan suuressa monikerroksisessa myllyssä. Sen rattaitten jyrinä oli kuin kosken valtava pauhu. Sen pölypilvet olivat tukahuttaa hänet ja hänet valtasi ahdistus. Ja jostain alhaalta, hyvin syvältä, kuin raskaitten painojen alta kuului väsynyt ääni, se oli hänen isänsä ääni:

— Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.

V.

Kesäkuu oli alkanut riemullisena ja täynnä toiveita. Kuumeentapaisella kiireellä näytti kaikki kehittyvän maaemon uhkuvalla povella päivänterän paahtaessa. Oli tyyni ilta. Rouva Aarnio kykki puutarhalavan ääressä. Hän kylvi ruokakasveja mustaan, muhisevaan multaan. Sen työn hän aina tahtoi suorittaa omalla kädellään. Hän oli varma siitä, että siemen silloin parhaiten itäisi, juuri työntyisi joutuisammin ja kasvu tulisi kahta kauniimpi. Hänen kyökkikasvinsa olivatkin aina tuottaneet hänelle kunniaa. Ne olivat saaneet ensimmäisen palkinnon pääkaupunginkin puutarhanäyttelyssä. Hänen nimensä oli ollut lehdissä kaikkien luettavana, ja ensimmäisenä, se oli sentään jotain!

Hän mietti näitä, tottuneella kädellä vetäessään suoraa vakoa pehmeään multaan, ja ehdottomasti vetäytyi hänen suunsa tyytyväisyyden hymyyn. Siemenet sirotteli hän määrätyn matkan päähän toisistaan, kattoi vain hyppysillään ja tasoitteli kämmenellä taputellen, ikäänkuin hyväillen. Jos hän olisi ollut taikauskoinen, olisi hän varmaan lukenut jonkun vanhan loihdun manatakseen Mannun ukkoa panemaan "turpeen tunkemahan, maan väkevän vääntämähän, tuhansin nostamaan neniä, saoin haaroja hajottamaan", mutta hän ei ollut lainkaan taikauskoinen.

Siinä oli pitkä rivi lavaa lavan vieressä, lyhyttä ja pitkää, kullakin oma tarkoituksensa. Oli siinä kylvää kyyhätellä moneksikin illaksi, mutta se työ ei tuntunut lainkaan työläältä rouva Aarniosta, vaikka täytyikin kykkiä kumaraisissaan ja välistä paneutua polvilleenkin. Antoipa kesän lämmittää ja syksyn kypsytellä, niin saattoi siitä taaskin koitua kunniaa ja ratketa rahaakin.

Innostuksen puna hehkui hänen kasvoillaan, kun hän heitti hernettä, painoi papua muhevaan peltoonsa. Ei hän joutanut katselemaan kauneutta ympärillään, eikä suuresti kuuntelemaan lintujen iloääniä varjoa luovain puiden oksilla.

Oli kuitenkin yksi ääni, joka erityisesti näytti herättävän hänen huomiotaan. Hän saattoi hetkeksi unohtaa vakonsa peittämättä ja vajota unelmiin sitä kuunnellessaan. — Se oli Eevan ääni, joka helähteli hänen huoneensa avoimesta ikkunasta, pulppusi kuin kevätpuro metsän helmassa, helkkyen hopealle ja matkien metsän sointuja.

Rouva Aarnio peitti vakonsa, tasoitteli kämmenellä taputellen ja kuunteli taas. — Minkätähden se juuri sinä iltana teki häneen niin syvän vaikutuksen?

Laulun lomasta ja mukana kuului säestys pehmeänä ja täyteläisenä seuraten laulajan tunnetta.

Ei kukaan muu kuin Hanna Heitman voinut soittaa sillä tavalla, eikä kenenkään toisen säestys niin hyvin käynyt yhteen Eevan laulun kanssa.

Alma Aarnio kylvi vakonsa, peitti ja tasoitteli. Huokaukset kuolivat pois itsestään. Hän täytti vain velvollisuutensa. Ja pian oli hän yhtä innostunut työhönsä kuin äsken.

Mutta sitten tapahtui jotain, joka sai hänet ihan pois suunniltaan.

Aavistamatta mitään pahaa astua toikkaroi tohtori Sommer hajamielisyydessään suurella tohvelijalallaan keskelle hänen vasta tasoitettua lavaansa. Tohtori Sommer, joka taas oli "tieteillyt" koko päivän, teki tavallisia harppauksiaan iltasella puutarhassa ja oli ollut kompastumaisillaan kylväjään.

Alma Aarnio ei ollut juuri heikkohermoinen, mutta se pieni kolttonen, joka muuten olisi mennyt nauruna, suututti nyt häntä.

— Kuinka kelvotonta!

— Säästäkää toki edes lavojani ellette minua säästä! — huusi hän ärtyisästi tohtorin jälkeen, joka säikäyksissään juoksi hänestä toiselle käytävälle aamunutun liepeet levällään ja lakki toisella korvallisella.

Alma Aarnion muuten tavallisesti lempeät sinisilmät tummenivat suuttumuksesta, kun hän katseli sen kömpelön herrasmiehen liikkeitä. Ja tämä kolttonen ei suinkaan vähentänyt sitä vastenmielisyyttä, jota hän ennestään tunsi tohtoria kohtaan.

Mutta mistä se vastenmielisyys johtui, siitä hän ei itsekkään ollut oikein selvillä. Ja se olikin oikeastaan herännyt hänessä vasta viime aikoina. Minkäpähän tohtori sille taisi, että hänen liikkeensä olivat kömpelöt, eikä ne semmoiset seikat häntä itseään suinkaan huolestuttaneet.

Siinä kutoutui yhteen niin monta seikkaa, jotka olivat omiaan herättämään vastenmielisyyttä rouva Aarniossa — tukahuttavat alkaalihöyryt, maksamattomat vuokrat, naurettava puku ja Väinö! — niin, kenties viimeksi mainittu syy olikin painavin.

Mutta kun hän muisti äskeistä kömpelyyden kohtausta, niin häntä ihan puistatti. Kompastua häneen ja sitten astua suorastaan hänen lavaansa. No kaikkia ollakkin pitää!

— Tulisiko tuo mies häntä vielä miten nöyryyttämään? — Semmoinen taikauskoinen ajatus vilahti hänen mielessään.

— Joutavia — jupisi hän itsekseen — kuinka se voisi olla mahdollista!

Tyytyväisyyden hymy palasi hänen huulilleen, kun hän sitten ajatteli Väinön pikaista poistumista näyttämöltä. Kuinka helposti se oli käynyt! — Eivätkö pelkät hänen ajatuksensa olleet karkoittaneet häntä, ennenkuin hän edes oli ennättänyt panna toimeen ohjelmansa ensimmäistäkään kohtaa!

Sisältä kuului yhä laulu ja soitto, aaria oli vain muuttunut kansanlauluksi. Alma Aarnio arvasi etteivät he hevillä väsyisi, kun kerran taas olivat saaneet yhteen pitkästä aikaa. Ja hän nautti heidän laulustaan ja soitostaan yhä jatkaen työtään. Se rauhoitti ja poisti katkerat tunteet.

Sitäpaitse hän oli iloinen siitä että Eeva, joka useinkin oli sangen itsepäinen, sinä iltana ainoastaan heikon vastarinnan jälkeen oli suostunut äitinsä pyyntöön esiintyä siinä iltamassa, jonka kaupungin rouvat pian panisivat toimeen köyhäin hyväksi.

Sitä varten kai he nyt harjoittelivatkin.

Alma Aarnio oli juuri lopettanut sen päiväisen urkkonsa, kun postimies ilmestyi pihaan ja, nähtyään rouvan puutarhassa, tuli suoraan hänen luokseen.

Siinä oli pääkaupungin ja joku ulkomainenkin sanomalehti ja paksu pinkka kirjeitä niinkuin tavallisesti — ikäviä asiakirjeitä. Mutta Alma Aarniolle niissä oli erityinen viehätyksensä. Hän istuutui puutarhasohvalle ja laski postin sen edessä olevalle pöydälle. Ensimmäiseksi vilkasi hän lehdestä, oliko Venäjän kurssi noussut vai laskenut, ja alkoi sitten selailemaan kirjeitä eroittaen ulkomailta tulleet kotimaisella postimerkillä varustetuista. Ne olivat tosin kaikki osoitetut hänen miehelleen, mutta hän oli tottunut aukaisemaan ne kuin omansa. Yhteen aikaan oli hän yksin hoitanut koko kirjevaihdon, mutta vuosien varrella oli se kasvanut niin suureksi, että siinä oli työtä useammallekin.

Hän otti ensiksi ulkomaalaiset kirjeet, vetäsi auki kuorten laidat ja luki lyhyet ilmoitukset sekä pitkät hintaluettelot. Se kävi melkein koneentapaisesti. Useimmissa oli vain tavarantarjouksia ja jokainen luonnollisesti kiitti omaansa parhaimmaksi ja huokeimmaksi.

— Tuo ei olisi hullumpaa, eikä tuo — innostui hän sanomaan ääneensä, ja veti punaisella liidulla suuren "Huom!" jokaiseen kuoreen, jonka sisällys erityisesti oli herättänyt hänen huomionsa.

Kotimaisten kirjeiden joukosta löysi hän yhden, joka ulkoasultaan kokonaan erosi kaikista muista. Huolimatta siitä että käsiala oli huonompaa ja päällekirjoitus kulki vähän vinoon, viehätti se häntä erikoisuudellaan. Se ei ainakaan ollut jähmettynyt asiakirjeitten tavalliseen kaavaan, vaan oli siinä ominainen luonteensa ja sen vehreästä kuoresta tuoksahti jonkun verran runollisuutta.

Alma Aarnio käänteli ja katseli sitä kirjettä ensin ulkoapäin. Mistä se mahtoi olla ja kenen kirjoittama? Siinä oli vain "kauppias" "kauppaneuvoksen" asemesta, mutta kumma kyllä se ei harmittanut häntä juuri ensinkään. Jos asiakirjeessä olisi ollut sellainen pukki, olisi hän pitänyt sen loukkauksena.

Vaikka hän olikin tottunut empimättä aukaisemaan kaikki miehensä kirjeet, tuli hän ajatelleeksi, että olikohan hänellä oikeus aukaista tätä. Se näytti niin salaperäiseltä. Uteliaisuus voitti kuitenkin ja pian oli hän lukemassa hienolta postipaperiarkilta seuraavaa:

"Herra kauppias! Teidän tyttärellänne on harvinainen laulunlahja, ehkä meillä ennen kuulumaton. Jos teille on mahdollista, älkää katkaisko hänen kehitystään, sillä hänestä voisi vielä varttua sellainen laulaja, jonka ääni kantaisi yli merten ja mannerten. Mutta hänen täytyy välttämättä päästä ulkomaille…"

Enempää Alma Aarnio ei nähnyt, kirjaimet alkoivat hyppiä niin omituisesti hänen silmissään. Se tuli niin odottamatta. Hän tiesi kyllä, että Eevalla on kaunis ääni, mutta niinhän on monella muulla. Tällainen ajatus ei ollut päässyt pujahtamaan hänen rohkeimpiinkaan unelmiinsa.

Untako hän näki vai oliko se täyttä totta!

Hänen pieni Eevansa, se hento lapsi, jota hän aina oli nuhdellut liiallisesta haaveellisuudesta, jota hän korkeintaan oli ajatellut virkamiehen rouvana heidän kelpo kaupungissaan — hänenkö tiensä nyt kävisikin kunnian kukkuloille!

Hän ei kyennyt sitä täysin tajuamaan näin äkkiä, täytyi vähitellen tottua siihen ajatukseen.

Hän luki kirjeen uudelleen ja pääsi tällä kertaa loppuun asti. Siinä oli alla musiikkiopiston johtajan nimi ja lopulla kirjettä antaa hän käytännöllisiä neuvoja opintopaikan valinnasta ja tarjoutuu itse hänen saattajakseen sinne, koska hän muutenkin syyspuolella aikoi käydä ulkomailla.

Sinä iltana unohti Alma Aarnio postin puutarhan pöydälle, ja se oli aivan tavaton tapaus hänen elämässään. Siellä nyt tuuli lennätteli tärkeitä asiakirjeitä pitkin pientareita ja nurmia Alma Aarnion ajatusten kierrellessä tyttärensä kunniakkaassa vastaisuudessa.

Heidän perheelleen oli siis tulemassa uusi ajanjakso, joka kokonaan poikkesi hänen suunnitelmastaan.

Hän päätti näyttää kirjeen miehelleen vasta iltasella, kun he olisivat kahden makuuhuoneessa.

Eeva saisi tietää asiasta vasta seuraavana aamuna.

Käytännöllinen, järkiperäinen Alma Aarnioko siellä todellakin kulki unelmissaan, laiminlyöden sekä liikkeenhoitajan hommat että emännän velvollisuudet.

Sisäkkö kävi kutsumassa illalliselle.

Portaita noustessaan oli hän niin ajatuksissaan ettei ollut huomata Hanna Heitmannia, joka siinä kotiinlähdössä tuli häntä vastaan.

— Kas, sinäkö, kiitos kauniista soitosta! Etkö jää illalliselle?

Hänen teki mieli näyttää kirje Hannalle, mutta päätti kuitenkin vastaiseksi olla näyttämättä.

— Miksi juuri vieraalle ensimmäiseksi?

— Mutta oliko hän oikeastaan vieras heidän perheessään? Eikö hän itse, äiti, ollut paljoa vieraampi tyttärelleen?

Illallispöydässä ajatteli Alma Aarnio:

— Kenties hän vielä nousee kunnian kukkuloille, ja niitä rinteitä noustessaan vetäisi hän muitakin hetken matkaa mukanaan.

— Kuinka minä olen ollut sokea, näkyyhän se koko hänen olennostaan.

VI.

Oli ollut monta sadepäivää perätysten.

Se oli hiljaista, lämmintä kesäsadetta, joka hautoi ja paisutti sitä, minkä piti kehittyä ja kasvaa. Se tunki maakamaran alle, syvälle salaisiin elämän keskuksiin. Se nousi hienoja juuria myöten elämän nesteenä runkoihin ja väräjäviin lehviin. Se pesi puhtaaksi kalliot ja kentät ja juoksi sameina puroina katuojissa.

Ei tehnyt mieli liikkua ulkona.

Selma istui Eevan luona hänen kamarissaan. He olivat vetäneet esiin kaikki lapsuuden muistot laatikkojen komeroista. Selmakin oli tuonut tavaransa sinne. Ne piti tarkastaa vielä viimeisen kerran ja sitten polttaa ne, mitkä olivat joutavia.

Siellä oli vielä säilössä paperinuket monen monituisine kirjavine pukuineen. Ne katselivat heitä uskollisin sinisilmin, ne hymyilivät kuin ennenkin, ja niitten mukana heräsi eloon kokonainen mielikuvituksen maailma, rikas ja rajaton ja jossa ei ollut mitään mahdottomuuksia.

— Poltetaanko? — kysyi Selma, mutta hänen äänensä ei ilmaissut vähintäkään hävittämishalua.

— Ei toki. Niistä voi olla seuraa vielä istuessaan ryppyisenä, valkomyssyisenä mummonakin — kenties yksin.

Ja armoitetut paperinuket pääsivät entiseen kätköönsä.

Sitten tuli esille koko joukko kuihtuneita kukkasvihkoja ja yksityisiä kukkiakin. Ne nyt ainakin joutaisivat liekkien uhriksi.

He alkoivat tarkastella kutakin erikseen. Ihmeellistä kuinka niiden muoto oli säilynyt, vaikka kahisivatkin kuivuuttaan. Useaan oli kiinnitetty kapea paperikaistale, johon lapsellisella käsialalla oli kirjoitettu joku sana vihkosen merkityksestä.

— Ensimmäiset vuokot keväällä 188. Poimittiin hengenuhalla Mäntyvaaran jyrkimmältä rinteeltä ja Väinön saapas jäi hankeen.

— Selmalta syntymäpäivänä. Nyt olen yhdeksän vuotta ja sain sen mitä enin olin toivonut.

Eeva naurahti. Mitä se oli mahtanut olla? Senaikuiset toiveet eivät liene olleet varsin vaikeat täyttää.

— Viimeinen sinikello. Löydettiin marraskuun 17 päivänä rannalta kiven vierestä, varsi oli taittunut ja satoi lunta, mutta se eli vielä ja tuotiin sisälle vesilasiin.

Eeva muisti selvästi kuinka hänen hyppysiään oli paleltanut, kun hän hellävaraa oli kantanut sitä ja puhallellut lämmintä henkäystä sen kupuun, ettei se jäätyisi matkalla.

— Poltetaanko? — kysyi Eeva vuorostaan, äänessä heräävä kaiho.

— Voisiko polttaa keväimen tuoksut ja elämänsä aamukoitteen? — sanoi Selma sovitellen kuihtuneita kukkia takaisin laatikkoon.

Hän nosti huulilleen kuivettuneen orjanruusun, jonka historiaa hän ei muistanut eikä siihen oltu liitetty ainoatakaan sanaa. Mutta se puhui itse puolestaan, sillä se paistoi vielä punervalle ja oli säilyttänyt vienon tuoksunsa.

Kirjeet olivat vielä katselematta. Niitä oli kummallakin iso käärö sitaistuna kokoon vehreällä silkkinauhalla. Useimmat niistä sisälsivät vain muutaman sanan, jotka olivat kirjoitetut suurilla, epätasaisilla kirjaimilla, rivien kulkiessa viistoon. Niitä oli lähetetty Aarnion entisen Mustin mukana rakennuksesta rakennukseen, jota tointa se viisas elukka oli pitänyt erittäin tärkeänä ja kunniakkaana. Muutamain kulmissa näkyi vielä suurten hammasten sijat.

Eeva luki sieltä:

— Minä näin sinut eilen kun ajoit isäsi sylissä ruunan reessä mikset sinä katsonut meidän ikkunaan.

W. S.

Eräs Selmalta Eevalle tullut kirje herätti erikseen huomiota, sillä sen sisältä putosi pieni pastellimaalaus, joka esitti pikku tyttöä sini- ja punaraitaisessa leningissä.

Se oli ilmetty Eeva niiltä ajoilta.

Tytöt katselivat sitä ihastuksella. Sehän oli oikea taideteos, vaikk'eivät he olleet ymmärtäneet sitä siihen aikaan.

Pieni kenkä näytti nahkasta tehdyltä, leningin runsaat poimut olivat kohollaan ja vaikka suu hymyili, asui silmässä totisuus.

Kirje, jonka sisältä se putosi, oli vähän myöhemmältä ajalta ja kuului näin:

— Väinö sanoo että sinun pitäisi ottaa illalla lastenjuhlaan sini- ja punaraitainen leninkisi. Hän sanoo että siinä on tyyliä ja se pukee sinua parhaiten värien puolesta. Ajatteles, vaikka hän on poika ymmärtää hän sellaisia asioita paremmin kuin me, Hänellä on jotain eriskummallista silmissään, joka tekee että hän näkee paremmin kuin muut. — Tässä saat kuvasi, joka on aivan kuin sinä itse, mutta hän ei pidä sitä onnistuneena ja lupaa kerran vielä tehdä paremmankin.

— Näistä kai tehdään aimo rovio — sanoi Selma tekeytyen totiseksi.

— Voisithan polttaa mielesi uskollisuuden ja siteet, jotka liittävät sydämmen sydämmeen.

Kuinka paljon niitä olikin punoutuneina heidän välilleen, niitä siteitä! Ne olivat syöpyneet sinne, kutoutuneet kultalangoiksi, joita ei mikään tuli kykenisi kuluttamaan, vaikka kaikki niiden ulkonaiset merkit joutuisivatkin liekkeihin.

— En polta tätäkään — sanoi Selma pidellen kädessään pientä valkeata käärylää, ja hänen kasvoihinsa tuli jotain selittämätöntä.

— Eroittaako se meidät? — kysyi Eeva arasti.

— Sekö eroittaisi! kuulee että sinä et tiedä mitä se merkitsee. Nyt vasta tiedän mitä rakkaus on omaisiinikin ja ystäviini ja kaikkiin olennoihin. Oi, minä olen niin rikas, niin rikas! On kuin nyt vasta olisin herännyt eloon ja kuin pienin hetki nykyistä elämääni sisältäisi enemmän kuin koko edellinen elämäni yhteensä. Oi, sitä ei voi selittää, se täytyy itsensä kokea.

— Mutta sinä et kuitenkaan ole sama kuin ennen. Ennen ainakin luulin tietäväni salaisimmatkin ajatuksesi. Meidän välillä ei ollut mitään hämäryyttä, ei mitään salaperäistä tunnemaailmaa, ei mitään selittämätöntä. Nyt kun vaivut unelmiisi, tuntuu minusta kuin siirtyisit jonnekkin hyvin kauvas, minne minä en milloinkaan voi seurata sinua, ja minusta on kuin sinä olisit hävinnyt minulta kokonaan.

Eeva taisteli kyyneleitä vastaan, mutta koetti kuitenkin näyttää iloiselta. Hän ei tahtonut häiritä ystävänsä onnea.

— Niin, minä todellakaan en ole sama kuin ennen — sanoi Selma hyväillen häntä — mutta nyt minä päin vastoin olen paljon lähempänä sinua kuin ennen. Nyt minun tunteeni sinua kohtaan on ehjempi ja syvempi. Ja nyt minäkin koko sydämmestäni voin huudahtaa:

— Ah, kuin on ihanata elää!

Eeva silitteli hänen tummaa tukkaansa ja katseli häntä ihmeissään. Hän ajatteli, että kauniimmaksi se kumminkin teki hänet ja hellemmäksi, se hänelle itselleen tuntematon, jota ei voinut selittää, vaan jota itsensä täytyi kokea. Ja hän päätti olla aivan levollinen siitä asiasta.

Selma oli sillä välin kehittänyt koko joukon valkeata silkkipaperia käärylästään pöydän kulmalle, ja piteli nyt kädessään jotain tummaa rihmamaista, josta olisi ollut vaikea sanoa, mikä se aikoinaan oli ollut.

— Se on lemmenkukka — sanoi hän hiljaa, sivellen sen lakastunutta vartaloa.

— Oletko sinä saanut sen? — kuiskasi Eeva arasti. Hän melkein pelkäsi sitä tuntematonta, jota hän itse tuskin milloinkaan tulisi kokemaan.

— En — sanoi Selma — minä olen löytänyt sen. Minä näin, kun se putosi hänen rintapielestään ja kenenkään huomaamatta nostin sen maasta.

Kun hän lausui "hänen", levisi heleä puna hänen kasvoilleen, jotka muuten tavallisesti olivat kalpeat.

— Hänkin rakastaa sinua — sai Eeva sanotuksi.

— En tiedä oikein — sopersi Selma — mutta minä luulen niin. Hän katsoi minuun kerran niin kauniisti.

— Tiettävästi hän rakastaa, — ajatteli Eeva, — kuinka voisi olla häntä rakastamatta! Hänen mielestään ei kenkään voinut olla kauniimpi kuin Selma, seistessään siinä rusohohteissaan, silmät loistaen salaperäistä onnea.

Ja koska Selma nyt kerran oli ollut näin avomielinen, uskalsi Eevakin vielä kysyä:

— Onko hän tällä seudulla?

— Nyt hän on kaukana — vastasi Selma huoahtaen.

— Ja sinä kaipaat häntä?

— Kaipaan, enkä kaipaa. Jos näkisin hänen tulevan, juoksisin varmaan pakoon. Hän saisi asua vaikka toisessa tähdessä, kun hän vain joskus ajattelisi minua.

— Ja kuinka usein pitäisi hänen ajatella sinua, sinä pieni veitikka? — uskalsi Eeva jo lyödä leikiksi.

— Kuinkako usein? sitä todellakaan en ole ajatellut. Mutta kun nyt ajattelen, niin varmaan pitäisi hänen muistella minua yhtä usein kuin minäkin häntä.

— Ja kuinka usein sinä häntä muistelet? — kysyi Eeva tekeytyen totiseksi.

— Niin minä — minä ajattelen häntä aina.

— Siinä nyt ollaan kumminkin — häntä aina. Milloinka sitten meitä muita?

— Oi, sinä et ymmärrä minua, sinä et tiedä, millä tavalla minä häntä ajattelen. Ajatella häntä on sama kuin ajatella kaikkea sitä, mikä on hyvää ja kaunista. Hänen kuvansa ei karkoita sydämmestäni entisiä ystäviä, se päinvastoin ikäänkuin kirkastaa heidätkin. Se kirkastaa siellä jokaisen komeron ja, jos minussa jotakin hyvää on ollut, vaikka vain uinuvana mahdollisuutena, niin on se saanut sen eloon herätetyksi. Minä kuljen kuin ruusumaissa. Ja minä rakastan sinua, Eeva, enemmän kuin milloinkaan ennen. Oi, jos sinä voisit uskoa minua!

Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen kauniille kasvoilleen.

— Nyt minä sen uskon — sanoi Eeva — minä uskon kaikki mitä sinä sanot. Anteeksi että epäilin! Se tuli vain tietämättömyydestä.

Hän pyyhki pois kyyneleet ystävänsä kasvoilta ja sulki hänet syliinsä.

Mutta hän oli kuitenkin ongelman edessä.

Kuinka saattoi ihmistä sillä tavalla rakastaa?

Epäilemättä oli Selman tunne suuri ja kaunis, maasta kohoova, taivasta tavoitteleva, mutta että se kohdistui ihmiseen, kuoleman alaiseen, pieneen ja heikkoon, tai että ihminen oli sen herättäjä — sitä hän ei ymmärtänyt.

Taidetta, ylevää, jumalaista, sitä hän ylinnä kaikesta rakasti. Se hänet sai haltioihinsa, se hänen eteensä avasi ruusutarhat. Se puhui hänelle kuolematonta kieltään, se nosti hänet maasta. Se, se yksin oli lemmen arvoinen!

Mutta Selma rakasti ihmistä.

Eevasta tuntui että, jos hän alkaisi sillä tavalla ihmistä rakastamaan, olisi se epäilemättä taantumista.

Mutta hän vaikeni.

Ken voi nähdä toisen sisimpään? Ken voi tietää, mikä siellä on suurinta? Kenties se mikä meistä näyttää vähäarvoisimmalta.

Mutta millainen olikaan se ihminen, joka sellaisen tunteen oli saanut hereille. Oliko hän koskaan nähnyt sitä? Tältä paikkakunnalta kotoisin, mutta nyt kaukana. Hän tiesi vain yhden. Hänessä alkoi herätä aavistus. Mutta hänellä ei ollut oikeutta arvailemiseen. Selma ei ollut uskonut sitä hänelle, sillä hyvä. Joutava uteliaisuus oli aina ollut hänestä vastenmielistä. —

Ne, mitkä olisi olleet poltettavat, pääsivät takaisin laatikkojen komeroihin, joskus pitkäin vuosien kuluttua kenties taas otettaviksi sieltä loihtimaan esiin lapsuusmaailman kimmeltäviä muistoja. Pitkäin vuosien, jotka veisivät lapsuudenystäväin purret elämän ulapalle tuulten tuuditella, aaltojen ajella kenties kauvaksi toisistaan.

He ajattelivat samaa asiaa, ja vaikka he olivat ääneti, tiesivät he toistensa ajatukset.

Tulevaisuus, verhon kätkemä, houkutteleva ja peloittava, mitä toisi se mukanaan?

— Onnea sinulle ainakin, onnenlapselle — sanoi Selma varmasti — meistä muista ei tiedä kuinka kohtalomme langat kiertynee.

Ja oli kuin pilven varjo olisi liitänyt hänen äsken onnesta loistavain kasvojensa yli.

— Ei Selma, se onni on minulle vähäarvoinen, jota en saa jakaa teidän kanssanne. Etkö muista: rinnatusten, purren laita purren laidassa, ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä se aavan takainen. Minä puolestani en rupea seuranpettäjäksi.

Hän pani erityisen painon sanalle minä ja hänen äänensä soi hieman nuhtelevalta, kun hän lausui viimeiset sanat.

Mutta Selma ei huomannut sitä. —

* * * * *

Oli lakannut satamasta.

Äkkiä välähti aurinko esiin häipyväin pilvien lomasta. Tytöt tervehtivät sitä ilolla. Oli jo alkanut tuntua painostavalta, kun se niin kauvan oli kateissa ollut.

Kuinka kaikki heti muutti muotoa. Yksin uunikin nurkassaan ja seinät näyttivät ilostuvan, ja narcissikukat Eevan pöydällä käänsivät valkeita kupujaan sädetten suudeltaviksi.

Eeva aukaisi molemmat ikkunapuoliskot, ja he istuutuivat ikkunalaudalle.

Lukemattomat vesihelmet väreilivät puitten lehvillä ja nurmikolla. Auringonsäteiden taittuessa niihin tuikehtivat ne joko seitsenvärin sätehissä tai kuultivat kullalle ja hopealle. Ja äsken valjulla taivaanranteella upeili kaunis sateenkaari.

— Näes, Selma — sanoi Eeva — kun puhuimme tulevaisuudestamme ja epätietoisina katselimme ilman usviin, aukesi eteemme tämä ihanuus. Minusta se ikäänkuin ennustaa meille — näin kirkas, näin toiveita täynnä on se oleva! Oi, miksei ole Väinökin sitä nyt kanssamme katselemassa, että hänkin siihen uskoisi!

He olivat niin vaipuneina kirkkaan tulevaisuutensa katselemiseen, etteivät huomanneet maalaisnaista, joka arastellen aukaisi puutarhan portin ja nähtyään tytöt ikkunassa hiljalleen lähestyi heitä. Hän oli jo aivan heidän edessään, kun Selma havahtui ja kysyi:

— Lääkäriäkö etsitte?

— Een — vastasi nuori nainen verkalleen — minulla olisi vain täällä kirje. Tuolta metsäkyliltä kulkeissani annettiin se tuodakseni. Kun eihän olisi kastunut sateessa.

Ja hän veti huivinsa alta rintapielestään paksun kirjeen.

Tytöt kumartuivat lukemaan päällekirjoitusta.

— Neiti Selma Som…

— Se on Väinöltä — huudahti Selma ihastuneena. — Käsialan tunnen kaukaakin.

Ja juuri kun me kaipasimme häntä — riemuitsi Eeva.

Eeva kiiruhti toimittamaan jotain sen tuojalle.

Kun hän hetken päästä palasi huoneeseen, oli Selma jo auvaissut sateessa liuvonneen kuoren, ja Eevan mielestä koko huone oli täynnä metsän tuoksuja, joita kastunut kirje oli tuonut mukanaan.

— Luetaan yhdessä, ääneen — ehdotti Selma — se on luonnollisesti meille yhteinen.

— Niinpä lue sinä — pyyteli Eeva asettuen mukavaan asentoon nojatuoliin.

He koettivat kumpikin salata toisiltaan sitä levottomuutta, joka yhdistyi heidän iloonsa kirjeen saannista.

Selma luki:

— Siskot!

Minä en rupea kirjoittamaan Teille tavallista kirjettä, mutta lähetän tässä jokapäiväiset muistiinpanoni, jotka ovat tehdyt päiväkirjan muodossa. Näistä parhaiten näette nykyisen mielentilani, toiveeni ja tuumani. Sillä minä olen todellakin niin itserakas, että luulen Teidän mielenkiinnolla seuraavan elämääni täällä. — Terve!

Veljenne

W. S.

1 p. kesäkuuta. Ensimmäinen aamu täällä. He ovat itse muuttaneet aittaan ja antaneet tuvan kokonaan minun haltuuni. Sanovat kesällä aina nukkuvansa aitassa eikä päivillä paljon joutuvansa olemaan seinäin suojassa.

Nukuin heidän sängyssään. Allani oli puhtaat oljet ja palttinainen raiti, peitteenä suomalainen ryijy. En ole mahtanut nukkua niin hyvästi siitä asti kuin piennä kehdossa äitini tuutimana.

Heräsin, kun tuttava seinäkello löi neljä. Uniset silmäni sattuivat ikkunan vehreään varjostimeen, ja olin heti selvillä olinpaikastani. Tuossa tuokiossa olin ulkona.

Maa oli aamukasteissaan. Kuljin polkua myöten metsään päin. Ei taipunut oksa, ei liikkunut lehti, mutta väräjävä ilma oli täynnä lintuin säveleitä.

Minä surkuttelin teitä, jotka vielä venyitte vuoteissane. Minä surkuttelin kaikkia muita paitse itseäni. Astuin pää pystyssä, hartiat suorina ja ylpeilin siitä että olin ensimmäisenä ylhäällä. Vanhukset varmaankin hämmästyisivät!

En ajatellut tieni suuntaa, astuin vain hengittäen syvään, laajentaen kutistunutta rintakehääni.

Niin tuli äkkiä eteeni aukea paikka. Se oli ukon suo. Näin sarat ja kanavat, roviot ja juurakkeet, ja aivan kuin maan alta kohosi eteeni kumarat hartiat, joille hattukulun alta valui hopeaiset hapset. Ja minä olin luullut olevani ensimmäinen! Kuinka pieneksi tunsin itseni hänen edessään, kuinka unteloksi ja laiskaksi!

Astuin lähemmäs. Hän ei huomannut minua. Hän seisoi ruskeassa suovedessä vyötäisiään myöten. Hänen käsivartensa liikkuivat aivan kuin marssin tahdissa. Lapio nousi ja laski, ja noustessaan toi se paljon mustaa suomutaa korkealle ojanpaulalle.

Joskus pysähtyi hän hetkeksi hengähtämään. Näin hien valuvan hänen otsaltaan, ja kädellään varjostaen silmiään näin hänen huolestuneesti tähystävän suon toista laitaa.

Sitten puristi suonikas käsi taas lapionvartta ja käsivarret alkoivat liikkua kuin tahdissa. Kumarat hartiat kumartuivat yhä syvempään ja valkea hapsi heilahti.

Eikö minun, joka olen nuori, olisi pitänyt astua sinne hänen sijaansa, pyytää häntä oikaisemaan koukkuista selkäänsä ja pyyhkimään hikeä vuosien ja murheitten uurtamalta otsalta?

Minä nauroin ivanaurua itselleni ja käännyin astumaan takaisin mökkiä kohden puhuttelematta ukkoa, joka ei ollut huomannut minua.

Tässä nyt istun pöytäni ääressä, sen saman honkapöydän, jolta vastikään söimme herkullisen aterian. Että minä todellakin nyt olen täällä ja että minä saan olla täällä koko kesän!

Maalaustarpeeni levitin tähän heti tultuani. Tässä on väriputkilot edessäni, tässä paletti. Voi teitä, sirot siveltimeni, tunnuttehan lasten leikkikaluilta nyt, kun vastikään katselin ukon lapiota! Ja kuitenkin tekisi minunkin mieleni piirtää teillä puumerkkini jonnekkin. Tänäin en vielä aloita työtäni. Täytyy ensin olla silmänä.

Illalla. Onnellinen päivä! Tunnen kasvaneeni kuluessasi. Olen saanut ilmaa keuhkoihini ja rauhan mieleeni. En muistele mitään, en toivo mitään, en pelkää mitään. Täällä minun ei tarvitse peljätä mitään! Tämä huone on täynnä taikakaluja. Hämärässä muinaisuudessa manattiin niillä hornan henget, karkoitettiin pahuuden voimat. Tämä huone on täynnä taikakaluja ja se on täynnä kahden hurskaan ajatuksia.

He menivät jo levolle. Vastikään pani ukko aitan oven säppiin.

Mummo, mummo, minä kuulen vielä sinun sorjan soittosi! Minä nukun sen helinään ja vielä unissanikin hivelee se korvaani.

2 p. Te nostatte taas päätänne, te minun entiset ihanteeni. Oi nouskaa, levittäkää siipenne lentoon! Minun uskottomuuteni älköön milloinkaan enään painako teitä unhotuksen aallokkoon.

On eräs asia, joka antaa minulle uskon itseeni, joka sytyttää sammuneen hiillokseni ja muuttaa mustankin valkeaksi. Mutta en tahdo sitä sanoin lausua. Pelkään että jo ajatuksenkin keveä kosketus loukkaa sitä.

Heräsin tänäin, kun aamurusko väreili ikkunani pienillä ruuduilla. Katselin sen sulavia värivivahduksia. Nekin ovat täällä ehjemmät kuin muualla.

Kuulin, kun säppi liikahti aitan ovessa. Minä tiesin mitä se merkitsi. Samassa liitikin suuri varjo pitkin huoneeni seinää, sillä oli kumarat hartiat ja lapio olalla. — —

Luonto, sinä vedät minua puoleesi. Sinä olet minun äitini, suo minun olla lapsenasi. Minun askeleeni horjuvat, minun käteni vapisee. Sulje minut syliisi, anna minun juoda voimaa poveltasi. Avaa minun silmäni näkemään salatuimpiisi!

Aamun hohteessa kiersin metsäjärven pysytellen harjanteilla. Katselin väylää, jota venheemme silloin kiiti, saarta, jonka sivuutimme, polkuja, joita astelimme. Enkä ollut yksin, tunsin teidät vierelläni. Muuten en olisikaan jaksanut kantaa kaikkea sitä kauneutta, sitä kaihoa, jonka se herätti mielessäni.

Ooh, minä tiedän, mitä tekisin, jos voisin kastaa siveltimeni rusopilven punaan, metsän tuoksuvaan vehreyteen ja rannan hopeoihin!

3 p. Nyt se alkaa. Pöytäni on täynnä sammalta ja jäkälää, pyöreitä kiviä ja monenmuotoisia lehtiä. On parasta pysytellä maan pinnalla ja alkaa sen alhaisimmista muodoista, vähitellen, askel askeleelta uskaltaakseen ylemmäs.

— Kehityksessä ei ole hyppyjä — sanoi opettajani muinen.

Luuletteko että on helppo maalata muuramenlehteä niin, että luulisi sen mättäältä taitetuksi tai sammalta niin että se tuoksuu suolle?

Minä tiedän että, kun alan sitä yritellä, saan antaa alttiiksi mieleni tyyneyden ja öitteni unen. Ja minä saan kuolla koko muulle maailmalle. Ja kuitenkin minä nyt tunnen eläväni sitä elämää, joka tekee minut onnelliseksi ja johon kauvan olen kaihonnut.

4 p. Näytin tänäin harjotelmiani vanhuksille. He eivät olleet tyytyväisiä niihin, ja minä luotan heidän arvosteluunsa. Pitää yrittää uudestaan.

— Muuramenlehti ei koskaan ole noin vaalea — sanoi mummo.

— Ja karhunsammal vivahtaa usein enemmän punaiseen — väitti ukko, ja hän kai sen tietää jos kukaan.

Tästä minulle selviää, että minun onkin muutettava työpaikkani suon syrjään.

Iltasilla meillä aina on hauskin. — Silloin me huvittelemme omalla tavallamme. Eilen esimerkiksi oltiin vesillä koko ilta. Koeteltiin ukon kanssa kaikki kalastuskeinot tuiki huonolla menestyksellä.

— Puusta kai se nyt tulee tehtäväksi kalan kuva — arveli ukko — kalatkin näkyvät viisastuneen nykyaikana, vähemmilläkin vehkeillä sai heidät ennen vanhaan uskotelluksi.

Huonon kalaonnen unhotimme kokonaan mummon kahvipannun ääressä, jonka hän oli kiehauttanut kivenkolossa saaren rannalla. Ja ukko kertoi niin hauskoja kaskuja muinaisilta ajoilta, että oli helppo unhoittaa, että rantakala sillä kertaa oli jäänyt keittämättä. —

Sitä paitse on minulla pieni salaisuus, jolla aion hämmästyttää teitä, kun tulen käymään kaupungissa. Siihen minun täytyy käyttää ukon ja mummonkin aikaa, jota palkitakseni minäkin puolestani tahdon auttaa heitä.

Oltiin vasta mummon kanssa kantamassa karjanrehua riihestä ja laitettiin siitä kodassa tulelle aimo keitos.

Mummo tahtoo aina estellä.

— Ei herroista ole tällaisiin töihin, muuta kuin tahraavat hyvät vaatteensa.

Mitä hän sanoneekaan, kun illalla menen hänen kanssaan juottamaan Punikkia. Sillä minä tahdon tästä puolin kantaa kaikki vedet. Olen nähnyt kuinka monasti hänen täytyy pysähtyä hengähtämään noustessaan vesisanko kädessä loivaa rantamäkeä.

Niin vain minä kuulun nyt heihin.

5 p. Jos minä kerran voin toteuttaa jotakin elämässä, niin ei se ole minun oma ansioni. On olemassa kaksi asiaa, jotka ovat sen vaikuttaneet. Toista en tahdo mainita, mutta toinen on se, että olen saanut olla näiden ihmisten parissa.

Täällä olen katsellut elämän todellisuutta kasvoista kasvoihin. Ja täällä olen oppinut alttiiksi antamisen suuren taidon, jota paitse on mahdoton nousta jyrkänteitä, jota paitse turhaan kokotat käsiäsi pyhintä kohden.

Ja luonto, sinä minun suuri lohduttajani, täällä minä tunnen sinun vahvain valtasuontesi tykinnän. Minä saan painaa pääni sinun viihdyttävään helmaasi, minä saan tuntea kuinka tyynesti sinun suonesi sykkii ja minä saan maistaa sinun rauhasi runsauden.

Ja kun minä kuljen täältä, vien minä mukanani aarteen, jota elämän huiminkaan pyörre ei voi minulta ryöstää. Mutta minä en tahdo ajatella lähtöäni täältä. Minä en muistele mitään, en toivo mitään, en pelkää mitään.

Minä olen vain onnellinen.

Mutta kun minä tulen täältä — sillä minun on kumminkin tultava — niin minä tulen uutena ihmisenä!

Selma oli lukenut kaikki yhteen jaksoon heidän vaihtamatta sanaakaan. Hän oli lukenut hitaasti ja omituinen juhlallisuus äänessään ja näytti siltä kuin hän aina lehteä kääntäessään olisi pelännyt, mitä uusi sivu mahdollisesti toisi mukanaan. Viimeiset sanat lausui hän voitonriemulla ja katsahti Eevaan.

Eeva istui samassa asennossa, johon hän oli asettunut aljettaissa, pää painettuna taaksepäin tuolin selkänojaa vastaan ja silmät suljettuina.

— Luojan kiitos — sanoi hän hiljaa — se oli enemmän kuin olin odottanut.

Selma nousi istuviltaan, astui Eevan eteen ja kumartuen hänen puoleensa, kysyi hän:

— Mitä luulet hänen tarkoittavan sillä eräällä, joka antaa hänelle uskon itseensä, muuttaa mustankin valkeaksi ja jota hän ei tahdo sanoin lausua?

— Sisko — sanoi Eeva tarttuen Selman käsiin — etkö ymmärrä, sitä korkeinta ihannetta hän sillä tarkoittaa.

— Niinkö?

— Epäiletkö sinä sitä sitten?

— En epäile, ajattelin vain että eikö se korkein ihanne joskus voisi pukeutua ihmisen muotoon?

Eeva säpsähti. Mutta sitten hän sanoi vakuuttavasti:

— Sitä se ei voi, sillä ei ole muotoa ensinkään.

VII.

Ei ollut oikeastaan enään mikään iltamien aika, kun juhannus jo oli viikon, parin päässä, mutta J:n kaupungissa oli parhaillaan iltama käymässä. Sen olivat toimeenpanneet kaupungin porvarisrouvat, sillä niinkutsuttu intelligenssi, johon kuului lyseon opettajien ja muiden virkamiesten perheet, oli jo siirtynyt kesätiloilleen.

Iltaman varsinaisena tarkoituksena oli erään ahdinkotilaan joutuneen perheen auttaminen, joka muuten hyvin olisi käynyt päinsä kaikessa hiljaisuudessa toimeenpannulla keräykselläkin. Mutta kauppiasten rouvat ajattelivat, että saisivathan samalla vähän huvitella hekin, joita velvollisuudet piti kaupungissa kaiken kesää. Iltama olikin alussa aiottu viettää vain perheiltamana tuttuin kesken, mutta kun ohjelma kuvaelmineen ja soitto- sekä laulunumeroineen yhdistetyin voimin saatiin jotakuinkin rikkaaksi, päätettiin panna ilmoitus siitä paikkakunnan lehteen. Ja seurauksena oli, että kaupungin seurahuone oli kertynyt täpösen täyteen huvitteluhaluista yleisöä, vaikka olikin kesä. Ne kaupunkilaiset, joiden kesäasunnot olivat läheisyydessä, olivat järjestään saapuneet, ja olipa tullut useita maalaisperheitäkin.

Istuttiin pilkkosen pimeässä salissa odotellen esiripun nousemista. Alma Aarnio istui nojatuolissa ensimmäisessä rivissä, pormestarin rouva oikealla ja viskaalinrouva vasemmalla puolellaan, jotka molemmat olivat saapuneet maalta kunnioittamaan iltamaa läsnäolollaan.

Rouvat olivat ennen aina itse olleet kuvaelmia järjestämässä, mutta tällä kertaa oli se homma heitetty kokonaan nuorten käsiin. Ei oltu arvattu tulevan näin paljon vieraita, jotka katselevat arvostelevin silmin ja joilla luonnollisesti on vaatimuksensa.

He lausuivat julki toisilleen levottomuutensa kuvaelmien onnistumisesta. Katselijain joukossa kuului sattumalta olevan pääkaupunkilaisiakin, muiden muassa eräs etevä taiteilijakin. Hankaisihan se koko kaupungin kunniaan, jos ne eivät onnistuisi.

— Minä en pelkäisi puoleksikaan niin paljon, jos Eeva olisi mukana — kuiskasi pormestarinrouva Alma Aarnion korvaan — voi, miksei hän ruvennut?

— Hänpä kun esiintyy laulajana — kuiskasi Alma takaisin.

— Hän sitten kumminkin laulullaan pelastaa meidän kunniamme, joskaan kuvaelmat eivät onnistuisi.

Alma Aarnio kummeksi pormestarinrouvan harvinaista tuttavallisuutta sinä iltana. Hän oli muuten parantumaton aristokraatti ja Alma Aarnio oli ennen aina luullut huomaavansa jonkinlaista alentuvaa ylhäisyyttä hänen käytöksessään itseään kohtaan, vaikka he kyllä olivat sinätkin. Mutta nyt hän rupesi harvinaisen tuttavalliseksi, taputteli hänen kättään ja oli kuin ystävä ainakin. Alentuvaa ylhäisyyttä ei tuntunut nimeksikään.

Esirippu nousi.

Kuvaelma esitti mustalaisleiriä kirjavine pukuineen, kitaroineen ja hurjine lauluineen. Se onnistui mainiosti. Suosionosoituksista ei ollut tulla loppua. Täytyi näyttää yhä uudelleen.

Kuvaelman henkilöistä veti erikseen huomion puoleensa eräs nuori mies, jonka naamari oli erinomaisen hyvä ja joka lauloi mainiosti.

— Kuka se on tuo herra? — kysyi viskaalinrouva uteliaana Alma Aarniolta.

— Sitä tässä itsekkin ihmettelen — vastasi Alma — mutta elleivät aistimeni kokonaan petä, on se totisesti Armas Heitman. Enkä minä edes ole tiennyt, että hän on saapunut kotiin. Hänenhän piti olla ulkomailla vielä toinenkin vuosi yhtä kyytiä.

— Ulkomaista puhuen — kuiskasi pormestarinrouva ystävällisimmällä äänellään — Eevahan kuuluu kohta matkustavan Berliiniin.

Ahaa, ajatteli Alma, sieltäpäinkö tuuli käykin, sekö siihen olikin syynä? Tässä taitaakin arvo olla nousemassa.

Mutta hän vastasi niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin voi:

— Siihenhän se taitaa käydä.

— Se onnenlapsi — jatkoi pormestarinrouva — mutta eikö sinua peloita lähettää lastasi yksin suureen maailmankaupunkiin? Minusta tuntuu kuin en uskaltaisi sinun sijassasi lähtemättä itse mukaan.

— Onhan siellä toisetkin toimeen tulleet — vastasi Alma — hänen opettajansa seuraa mukana ja hän toimitetaan hyvään perheeseen asumaan. Mikäpä siellä sitten on hätänä!

— Kenties mikä loistotähti hänestä vielä nousee laulumaailman taivaalle — sanoi viskaalinrouva, joka oli seurannut heidän keskusteluaan.

— Eihän noista vielä tiedä tähdistä eikä taivaista näin edeltäkäsin — vastasi Alma pysytellen arvokkaan välinpitämättömänä.

— Sanotaan että hänestä on olemassa joku vanha ennustus — pitkitti pormestarinrouva — joka on yhteydessä kantaisän tarun ja "muistojen majan" kanssa — onko siinä perää?

— Kaikki ne tuleekin kuulluksi — ihmetteli Alma Aarnio yhtä välinpitämättömän arvokkaana.

— Se on tiettykin, että kaikki nyt tulee kuulluksi, mikä teidän perhettä koskee — selitti viskaalinrouva — sillä koko kaupunkihan nyt puhuu vain teistä. —

Esirippu nousi.

Katsojilla oli edessään Döbeln Juuttaalla. Armas Heitman näytteli Döbelniä ja voitti suosiota.

Alma Aarnio ei kuullut ei nähnyt. Sen hän vain tiesi, että hänen perheensä nyt jo oli ja vastedes yhä suuremmassa määrässä tulisi olemaan yleisen huomion esineenä.

Oliko se sitten oikeastaan hänelle mikään outo ajatus? Eikö hän ollutkin aina pyrkinyt juuri siihen?

Mutta että se tuli tässä muodossa!

Hänen entinen osansa oli siis nyt loppuun näytelty. Tähän asti hänen oli pitänyt edustaa toiminimi "kauppaneuvos-Aarniota" ja hän toivoi tehneensä sen tarpeellisen arvokkaasti. Mutta tästä lähtein tulisi hänen edustaa taidetta ja hän epäili omaa kykyään siinä suhteessa. —

Oli vielä jäljellä yksi kuvaelma. Sitä odotellessa soitti torviseitsikko kotimaisia säveleitä ja surinana kävi salissa vilkas keskustelu.

Alma Aarnio istui nojatuolissaan suorana kuin kynttilä. Hän koetti tarkistaa korviaan kuullakseen, mistä oli puhe hänen ympärillään, mutta se kävi mahdottomaksi. Hän tiesi vain olevansa yleisen huomion esineenä. Ei ollut yhdentekevä kuinka hän liikutti päätään, kuinka hän puhui, kuinka hän nauroi, kuinka hän piti käsiään. Se samalla sekä kiusasi häntä että tuotti nautintoa.

Viimeisen kuvaelman jälkeen oli Eevan määrä esiintyä.

Äiti alkoi olla levoton hänen puolestaan. Hän tiesi kyllä hänen kunnialla suoriutuvan tehtävästään, mutta hänen levottomuutensa koski enemmän hänen ulkoasuaan.

Että hän oli jättänytkin hänet kotia itse valvomatta hänen pukeutumistaan! Eeva oli todellakin niin välinpitämätön vaatteista, että hän olisi voinut esiintyä missä asussa tahansa.

Alma Aarnio koetti rauhoitella mieltään sillä, että hän itse omalla kädellään oli asettanut esille Eevan huoneeseen kaikki, mitä kuului hänen sen iltaiseen pukuunsa. Siellä oli vaalea, aivan uusi villaleninki pitkine vyölle solmittavine silkkinauhoineen. Ja pöydällä oli valkeat ranskalaiset hansikkaat pitsinenäliinan ja puutarhurin laittaman kukkakimpun vieressä. Tottapahan aikainen tyttö osaa siitä ottaa ylleen valmiit vaatteet.

Alma Aarnio oli tahtonut laittaa hakemaan kampaajaneitiä laittamaan hänen tukkansa kauniille solmulle päälaelle niinkuin muilla hänen ikäisillään neidoilla jo oli, mutta siitä Eeva ei ollut antanut puhuakkaan.

Soitto lakkasi, esirippu nousi. Näyttämöltä kuului lausuntoa ja laulua, mutta Alma Aarnio ei kuolemakseenkaan olisi voinut sanoa, mistä siellä oli puhe.

Hänen levottomuutensa kiihtyi.

Esirippu laski viimeisen kerran. Salissa alkoi taas käydä surina, aivan kuin se olisi ollut suuri ampiais- tai mettiäispesä, mutta hän ei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa.

Esirippu nousi taas. Soittokone oli vedetty esille. Vahtimestari puuhasi siellä sytytellen kynttilöitä kumminkin puolin nuottitelinettä ja siirtäen soittotuolin paikoilleen.

Alma Aarnio näki kaikki kuin unessa.

Surina salissa alkoi vähitellen hiljetä. Ihmiset katselivat ohjelmiaan. Kuului vain paperin kahinaa. Joku vilkaisi kelloaan.

Sitten oli aivan hiljaista, peloittavan hiljaista.

Kuului astuntaa. Hän säpsähti. Ei, se ei ollut näyttämöltä. Joku käveli salin pitkää keskikäytävää ovensuusta perälle päin. Askeleet lähenivät. Aivan heidän eitensä kulki sorja nuori mies ja istuutui tyhjälle tuolille viskaalinrouvan viereen.

— Taiteilija F. Helsingistä, hieno mies — kuiskasi pormestarinrouva Alman korvaan — meillä on ollut kunnia pitää häntä vieraanamme maatilallamme.

Alma katsahti häneen syrjästä. Hienot, älykkäät kasvot. Puku vähän erikoinen. Hän tarkasti ohjelmaa. Alma tiesi hänen lukevan sieltä:

— Laulua pianon säestyksellä, esittää laulunharrastaja.

Hänen levottomuutensa, jota taiteilijan ilmestyminen hiukan oli laimentanut, yltyi uudestaan.

— Hän antaa odottaa itseään liian kauvan — huomautti pormestarinrouva.

— Pitäisikö minun kenties lähteä hakemaan häntä — ajatteli Alma. Mutta hän tunsi että hänen jalkansa tuskin kantaisivat. Ja hän jäi istumaan.

Samassa aukesikin näyttämön sivuovi ja Hanna Heitman tuli sisään nuottivihko kädessä ja heti hänen jäljessään Eeva.

Alma Aarnio olisi tahtonut vajota maan alle — Eeva tuli pumpulileningissä, siniristikkäisessä arkileningissä, ja avokäsin.

Alma ei nähnyt enään, maailma musteni hänen silmissään ja hän luuli kuulevansa terävän äänen selkänsä takaa:

— Sehän on häpeä.

"Aamulla varhain, kun aurinko nousi" helkkyi sieltä heleänä kuin taikahuilun säveleet, mutta Alma Aarnion ensi hämmennys oli muuttunut suuttumukseksi.

— Aamulla varhain sinun olisi pitänyt pukeutua ihmisiksi, sinä uppiniskainen lapsi, niin äitisi ei tarvitsisi suuren yleisön edessä hävetä silmiään maalle. Tottelematon tyttö, sinä olet kasvatettu liiaksi hemmoitellen. —

Ensimmäinen laulu palkittiin innokkailla suosionosoituksilla.

Alma Aarnio uskalsi jo katsoa näyttämölle.

Siellä hän seisoi niin tyynenä kuin koko tämä maailma pukuineen ja suosionosoituksineen ei olisi liikuttanut häntä lainkaan.

"Taivas on sininen ja valkoinen" soi sieltä kirkkaana kuin ilmatarten iltalaulut, mutta Alma Aarnion suuttumus ei ollut vieläkään asettunut.

— Taivaan nimessä, mikset sinä ottanut yllesi sitä kaunista pukua, jonka vaseti olin hankkinut tätä tilaisuutta varten!

Eikä hän voinut unhoittaa niitä hienoja ranskalaishansikkaita, jotka nyt ilman aikojaan viruivat Eevan pöydällä ja hukkaan kuihtuvaa kukkavihkoa, johon oli taitettu kaupungin ansarin kauneimmat kukkaset.

Mutta Eeva seisoi siellä sinisessä pumpulileningissään ja vihkonen metsäorvokkia kädessään kauniimpana kuin milloinkaan ennen. Liikuttiko häntä ranskalaishansikkaat enempää kuin mikään muukaan tämän maailman turhuus.

Hän oli ottanut ohjelmaansa vain kansanlauluja, ja kun ne luontoperäisessä, koristelemattomassa kauneudessaan helkkyivät hänen huuliltaan, vei hän kuulijansa mukanaan laulun ihannemaihin.

Viimeiseksi lauloi hän "miksi laulan", ja kun sen viime sävel oli kajahtanut, vallitsi salissa ehdoton hiljaisuus. Ei mitään räikeätä kätten paukutusta, ei mitään myrskyä.

Vasta kun Hanna Heitman oli noussut tuoliltaan ja Eeva hänen jäljessään oli alkanut poistua, tyynesti niinkuin hän oli tullutkin, kajahti kuin yhteisestä päätöksestä eläköönhuuto. —

Alma Aarnio oli Eevan laulaessa erikseen koettanut huomata, minkä vaikutuksen laulu tekisi helsinkiläiseen taiteilijaan. Hän oli heti ottanut huomioonsa, ettei hän ainoatakaan kertaa yhtynyt kätten paukutukseen. Oliko hän siis tyytymätön?

Alma Aarnio ei ollut mikään kasvonilmeistä lukija, mutta vaikea ei ollut hänenkään nähdä, että taiteilija ilmeisesti nautti Eevan laulusta. Hän nojasi päätään taaksepäin ja piti välistä silmiään suljettuina ja silloin hänen ilmeikkäät kasvonsa väreilivät kuin sisällisesti liikutuksesta. — —

Tuolirivit oli siirretty pois ja yleisen tanssin piti alkaa. Osa yleisöä oli asettunut istumaan pitkin salin seiniä, toiset olivat vetäytyneet sivuhuoneisiin.

Eeva istui eräässä sivuhuoneessa äitinsä ja Hanna Heitmannin keskessä. Hän tähysteli lakkaamatta saliin. Hän etsi mustaa kiharapäätä, jonka hän laulaessaan varmasti oli nähnyt väikkyvän jossain siellä takana. Nyt sitä ei näkynyt missään.

Selman hän näki salin alapäässä. Hän oli mustissaan, mutta Eevan mielestä kumminkin kauniimpi kuin kaikki ne muut vaaleisiin puetut tytöt yhteensä.

Torviseitsikko soitti ensimmäisen valssin, mutta ei ilmestynyt ainoatakaan paria lattialle. Maisteri H., joka talven kuluessa aina oli avannut tanssijaiset pormestarin Elsan kanssa, oli poissa. Ja Elsa istua nöpötti äitinsä vieressä valkeissaan ja viuhka kädessä salin peräseinällä turhaan odotellen tanssittajaa.

Ensimmäisen valssin säveleet yhä raikuivat kuin kuuroille korville. Siitähän oli ihan häpeät tulossa.

— Minun täytyy pelastaa kaupungin kunnia — ajatteli pormestarinrouva.

Hän nousi ja kulki varmoin askelin suorastaan helsinkiläisen taiteilijan luo, joka seisoi vapaassa asennossa nojaten herrain huoneen ovipieleen.

Herttaisesti tervehdittyään häntä sanoi hän:

— Herra F., pelastakaa meidät tästä kiusallisesta pulmasta. Meidän tanssivat herrat eivät satu olemaan kaupungissa, ei ole ketään, ken rohkenisi ottaa ensi askeleet tanssisalin lattialla.

— Rouvani, — vastasi herra F. tehden syvän kumarruksen — minä tosin olen huono tanssija, mutta jos voin tehdä teille palveluksen, niin rohkenen koetella.

Tyytyväisenä palasi pormestarinrouva paikoilleen. Hän oli varma siitä, että taiteilija pyytäisi hänen Elsansa ensi tanssiin, tuskinpa hän tunsikaan paikkakunnan muita nuoria neitoja. Sehän oli luonnollista.

Hän näki taiteilijan hätäisesti vilkaisevan ympärilleen. Hän etsi tanssitoveria. Eikö hän nyt heti huomannut Elsaa, joka kiireestä kantapäähän oli hienoimmin puettu kaikista.

Hän näytti valinneen. Kiireisin askelin kulki hän salin poikki.

Elsa sävähti punaiseksi kuin marja.

Taiteilija kulki salin poikki Elsan ja hänen harmista kalpenevan äitinsä ohitse siihen sivuhuoneeseen, jossa Eeva istui.

Hän sanoi nimensä ja pyysi Eevaa tanssiin.

Eeva esteli.

— Minä tanssin niin huonosti — sanoi hän.

— Sittenhän hyvin sovimme yhteen, minäkään en ole mestari sillä alalla — naurahti taiteilija — sallikaa minulle, neiti Aarnio, se kunnia ja ilo — lisäsi hän katsoen Eevaa avonaisesti silmiin.

Eeva kiinnitti metsäorvokkinsa, joita hän yhä vielä oli pidellyt kädessään, rintapieleensä ja laski kätensä taiteilijan käsivarrelle.

He pyörähtivät pariin kertaan salin ympäri ja taiteilija toi hänet entiseen paikkaansa. Pusertaen Eevan kättä jäähyväisiksi ja kiitokseksi, sanoi hän:

— Te kannatte omaa symboolianne povellanne, neiti, tuokaa se yhtä tuoksuvana ja metsäisen raittiina takaisin maailmankaupungista. —

Pormestarinrouva oli harmissaan. Hän oli varma siitä, että kaikki olivat huomanneet hänen pettymyksensä.

Jollakin tavalla piti hänen harminsa päästä purkautumaan.

Sopivassa tilassa istuutui hän Alma Aarnion viereen ja hänen olotavassaan ja äänessään oli taas entistä alentuvaa ylhäisyyttä, kun hän pisteliäästi sanoi:

— Sietääkin Eevan päästä kotoa, jos ei muuten niin ainakin oppiakseen seurustelutaidon alkeita ja pukeutumisen ensimmäisiä sääntöjä. Minun täytyy tunnustaa, että olen kelpolailla hävennyt hänen puolestaan tänä iltana.

Alma Aarnion lauhkeat silmät näyttivät tummenevan ja hänen äänensä värähteli hillittyä suuttumusta, kun hän vastasi:

— Ooh, rauhoitu, kyllä minä kannan ne häpeät, mitkä hänen puolestaan tarvitsee kantaa.

Eivätkä rouvat sen koommin nähneet toisiaan sinä iltana.

Helsinkiläinen taiteilija käveli kiihkeästi edestakaisin herrain huoneen lattiata. Hän näytti kokonaan unohtaneen, ettei hän ollut yksin, vaan että hänellä oli ympärillään joukko pikku kaupungin porvareita, jotka uteliain katsein seurasivat jokaista hänen liikettään.

Soitto taukosi ja tanssivat parit hävisivät lattialta.

Taiteilija oikasihe ja astui saliin. Hän kulki keskelle lattiaa ja pysähtyi.

— Arvoisa seura — alkoi hän — minä rohkenen korottaa ääneni keskuudessanne, vaikka olen vieras ja muukalainen paikkakunnalla. — Meillä on tänä iltana ollut harvinainen taidenautinto. On olemassa onnenlapsia, joille on uskottu avaimet taiteen pyhimpään. Heidän asiansa on valvoa, ettei alttarin tuli milloinkaan pääse sammumaan, ja heidän asiansa on antaa sen tulen joskus leimahtaa ulkopuolella odottavan joukon nähtäväksi.

Me olemme tänä iltana olleet sinä ulkopuolella odottavana joukkona.

Me emme ole ainoastaan kuulleet kansanlaulua sen ylevässä, yksinkertaisessa kauneudessa, me olemme myöskin nähneet sen edessämme koristelemattomassa kainoudessaan, metsäorvokin raittius olennossaan.

Minä kiitän sen esittäjää ja olen varma siitä, että me kaikin yhdymme siihen kiitokseen. —

Hän kumarsihe ja poistui.

Eeva oli puheen aikana koettanut piiloutua Selman taakse, jonka rinnalle hän juuri oli päässyt istumaan. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että hänen olisi pitänyt nousta seisaalleen, mutta se olisi ollut mahdotonta. Ja heti kun taiteilija oli poistunut ja salissa kaikki alkoi olla ennallaan, otti hän Selmaa käsivarresta ja veti hänet eteiseen. Sieltä he vetäysivät lasiverannan kaukaisimpaan kolkkaan, jossa he viimeinkin olivat kahden.

— Minä en voi, en voi olla täällä näin yleisen huomion esineenä — tuskaili Eeva — se kiusaa minua niin sanomattomasti. Poistukaamme kenenkään huomaamatta.

— Voi sinua — sanoi Selma hyväillen hänen kättään — metsäorvokki, se on kaunein vertaus ja siksi minä sinua kutsun tästä lähtein.

— Mutta Selma, mikä sinua vaivaa — huudahti Eeva säikähtyneenä — nyt vasta huomaan kuinka kalpea olet, oletko sinä sairas?

Selma ei heti vastannut. Hän hymyili niin omituisesti. Hän koetti tekeytyä levolliseksi. Ei häntä mikään vaivannut.

— Ei Selma, minua sinä et petä — sanoi Eeva vakaasti — jotain on tapahtunut, älä teeskentele.

— Sinua minä en tahdokkaan pettää — vastasi Selma — jos lienen tavallista kalpeampi, tulee se kenties siitä, että hän on täällä.

Kolme viimeistä sanaa lausui hän kuiskaamalla.

— Niin, minäkin näin hänet laulaissani — sanoi Eeva — ja hänelle minä juuri omistin lauluni, hänelle ja sinulle, teille molemmille. Minä ajattelin koko ajan, että olimme kolmen kesken jossain kaukana, jonkun tyynen järven rannalla. Näin järvenpinnan kimaltelevan ilta-auringossa, näin rannan puut ja näin teidät vierelläni — muita en nähnyt. Jos vähääkään onnistuin, oli se vain sentähden. Mutta miksi tekee hänen täällä olonsa sinut levottomaksi? Etsikäämme hänet ja poistukaamme kaikin yhdessä.

— Me puhumme eri henkilöistä — naurahti Selma — minä en tarkoita Väinöä.

— Ah, nyt minä vasta ymmärrän, onko hän todellakin täällä? No sitten sinä et tahdokkaan poistua.

— Minä tahdon — sanoi Selma totisesti — ja juuri sentähden, että hän on täällä. Etkö muista sanoneeni: jos hän tulisi, juoksisin varmaankin pakoon. Lähtekäämme heti. Väinö on jo mennyt.

— Mennyt? — ihmetteli Eeva.

— Niin — vastasi Selma — silloin kun sinä tanssit taiteilijan kanssa, näin hänen nuolena kiitävän alas portaita.

He tulivat kotia. He etsivät tohtorin puolelta, puutarhasta, "muistojen majasta", ei missään jälkeäkään Väinöstä. Palvelustytöltä saivat he kumminkin tietää, että hän oli lähtenyt takaisin maalle "omaan valtakuntaansa", kuten hän oli sanonut.

Rauhoittuneina kävivät tytöt Eevan huoneeseen.

Heti sisään tultuaan huomasivat he ikkunalla isohkon paperikäärylän, joka keskeltä oli sitaistu yhteen vanamokukan varsilla ja kenties juuri siitä syystä oli niin ihmeen hauskan näköinen. Se oli nähtävästi puutarhan puolelta pistetty sisään iltamaan lähdettäissä auki jääneestä ikkunasta.

Eeva luki käärepaperista:

— Eeva Aarniolle eräältä, joka ei ole taiteilija.

Seuraavassa hetkessä lausuivat tytöt ilohuudahduksella kaksi rakasta ystävää tervetulleiksi luokseen. Seinältä hymyili heille Hietarannan ukko ja Eeva-muori ilmielävinä.

Siinä siis oli salaisuus, jolla Väinö oli tahtonut heitä hämmästyttää ja johon hänen oli täytynyt käyttää vanhustenkin aikaa, jota palkitakseen hän kantoi karjanrehua ja juotti Punikkia.

— Oi sitä poikaa! Ja hänkö ei olisi taiteilija!

Vanhukset toivat mukanaan oman maailmansa, johon tyttöjen oli niin helppo vajoutua. Heidän mielessään se oli keväisen kirkas, täynnä kanteleen säveleitä ja tuomen tuoksua.

Mutta kun he tarkemmin katselivat niitä kasvoja, joissa jokainen kurttu oli heille ennestään tuttu, oli heistä niinkuin he olisivat lukeneet vanhaa tarua kärsityistä tappioista, unhotetuista toiveista ja illan rauhasta viisasten asunnossa.

VIII.

Heti juhannukselta aljettiin Aarniolassa valmistella tytärtä Berliinin matkaa varten. Ompelukone hyrräsi aamusta iltaan. Pääkaupungista oli tuotettu taitava ompelija, joka Pariisin uusimpain muotilehtien mukaan valmisteli pukuja, toisen toistaan komeamman. Ei säästetty silkkiä ei samettia, ei helmiä, ei helyjä. Piti näkyä jo kengänkärjestä ja helman hiepsinnästä, ettei sitä tyhjästä talosta tytärtä lähdetty ulkomaille suorimaan.

Hän itse oli vaipunut omaan ajatusmaailmaansa ja vietti suurimman osan päivästä soittokoneensa ääressä. Ompelija sai useinkin väsymään asti odottaa häntä koettelemaan uutta leninginylistä, joka koetteleminen tavallisesti tapahtui salin suuren peilin edessä rouva Aarnion läsnäollessa.

— Ei ole vaikea saada käymään sille varrelle — kiitteli ompelija — ei vedä viistoon, ei tee ryppyä, ei lyö laskosta.

Tai:

— Sopisippa se vartalo vaikka kuninkaan tyttärelle.

— Katso nyt itsekkin vähäsen — nuhteli äiti — täytyy sitä jo sinun ijälläsi oppia itsekkin pitämään huolta. Eipähän sinne kamarineitsyttä laiteta täältä mukaan Berliiniinkään.

Mutta hänellä näkyi olevan hyvin tarkkaamaton oppilas. Eeva tuskin kuuli äitinsä kehoituksia. Muualla hänen ajatuksensa asuivat.

Tähän aikaan rupesi hän kirjoittamaan päiväkirjaa. Ei senvuoksi että hän olisi aikonut näyttää sitä kenellekään, tai joskus jättää sen jälkimaailmalle luettavaksi. Hän kirjoitti sitä vain omaksi huviksi. Siten hän sai ajatustensa vallattomat lintuset, joiden lentoa muuten oli vaikea hillitä, ikäänkuin siivestään kiinni kytketyiksi ja oman harkintansa alaisiksi. Salaisimmatkin ajatuksensa uskoi hän yksinäisinä hetkinä päiväkirjansa valkealle lehdelle, mutta ihmisten seurassa muuttui hän entistäänkin vähäpuheisemmaksi, josta syystä jotkut luulivat häntä ylpeäksikin. — —

— Vieras maailma — kirjoitti hän sinne — minä pelkään sinua, ja sinä vedät minua puoleesi. Unissani olen minä nähnyt sinun loistosi. Se on huikaissut silmiäni, se on huumannut mieleni. Se on nostanut minut korkealle, se on painanut minut alas. Ja sen huipuilla ollessani olen minä kyllästyneenä kääntänyt sille selkäni.

Vieras maailma, sinä verhojen takainen, minä tunnen sinut, enkä minä tunne sinua. Sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta, jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin aarteeni. Sanos, avaatko sinä minun silmäni näkemään salatuita maailmoita, vai teetkö sinä minut entistänikin sokeammaksi.

Vieras maailma, minä pelkään sinua ja kuitenkin vedät sinä minua puoleesi. —

Ei mikään ole minulle hämärämpää kuin oman sisimpäni äänet. Ken ne minulle selittäisi?

Mitä sinä minulle kuiskaat, ääni tuttu ja tuntematon? Vaikken ymmärrä sinua, täytyy minun kuitenkin aina sinua kuunnella. Päivän hälinässä, arkitöitten touhussa kuulen sinut, ja kun minulle avautuu taiteen kirkas maailma ja minun sallitaan laulun siivillä liihoitella sen autereisilla aloilla, soit sinä kumminkin aina siellä pohjalla. —

Minä rakastan taidetta. Siinä asuu jumala, se avaa taivaat ihmisen eteen, se nostaa hänet maasta, se on korkeinta mitä minä tiedän. Yksi päivä sen esikartanoissa on parempi kuin tuhannen muualla.

Vieras maailma, sinä vedät minua puoleesi, sillä sinä viet minut niihin esikartanoihin. Kohta, kohta olen minä niissä! Mutta minä tahdon tulla sinne nöyränä kuin lapsi, sillä minä olen pienin sinun palvelijoistasi. —

Välistä tuntuu minusta kuin jos taiteenkin takana, vaikka se onkin niin pyhä ja korkea, olisi jotain vielä pyhempää, jotain vielä ihanampaa. Ja minusta on kuin sisimpäni ääni tähtäisi niitä maailmoita.

Vieras maailma, jos minä tietäisin, että sinä avaat minun korvani tajuamaan sen, mikä minulle on hämärätä, niin minä rientäisin sinun rajoillesi pyhiinvaeltajan halvassa asussa. Minä tulisin kuin kerjäläinen, sauva kädessä ja jalat verinaarmuilla matkan vaivoista, mutta minä tulisin vavisten onnesta.

Sisimpäni ääni, minä rakastan sinua, vaikka sinä tuotat minulle suurinta tuskaa. Ja kerran minä vielä tajuan sinut ja silloin minä seuraan yksin sinua, eikä mikään voi estää minua sinua seuraamasta. —

Onko minun sitten välttämättä lähdettävä? Keneltä minä sitä kysyisin?

Äidiltänikö?

Hän vastaa minulle silkkien ja samettien, helmien ja helyjen takaa:

— Ymmärtämätön lapsi, sinun luonnollisesti on lähdettävä.

Isältänikö?

Minä käyn hänen työhuoneeseensa. Hän on painautuneena tilikirjoihinsa. Hartiat alkavat käydä kumariksi. Päähän on ilmestynyt harmaata — pikku Eevan tähden. Hän kohottaa päätään. Katseen raukeus on poissa. Vastenmielinen on muuttunut mieluisaksi. Minä luen hänen onnellisista kasvoistaan:

— Ei siis aivan turhaan.

Ja minä tunnen, että riistäisin häneltä suuren onnen, jos olisin lähtemättä.

Teiltäkö kysynen, te lapsuuteni leikkien toverit, te nuoruusunelmain uskolliset kumppanit?

Eronkyynelten takaa näen teidän heittelevän muistonkukkasia sille tielle, joka vie minut luotanne, mutta joka kumminkaan ei voi meitä ainaiseksi eroittaa.

Ja jos se meidät eroittaisi?

Taivaan nimessä, koska se vie minut sen korkeimman kauneuden esikartanoihin, minä astuisin sille silmääni räväyttämättä ja katsahtamatta taakseni. Sillä sille retkelle lähteissä minulla ei saa olla esteitä. Kylmällä kädellä repäisen minä rikki kaikki sydänten väliset utuhienot siteet kuin hämähäkin verkot, jos ne yrittävät esteinä paneuta tielleni. Kyynel ei saa sumentaa silmääni näkemästä tähteni loistoa, joka viittaa minua ennen aavistamattomiin.

Ja kuitenkin, eronkyynelten takaa, näen minä teidän heittelevän kukkia tielleni, mutta minä en käänny niitä poimimaan, sillä sitä en saa tehdä.

Olenko minä siis pettänyt teidät?

Tahtomattani olen sen tehnyt. Olen puhunut asioista, joita en ole selvään tajunnut, olen tehnyt lupauksia, joihin minulla ei ole ollut oikeutta. Se on ollut erehdys ja erehdys on korjattava.

Mutta te ette soimaa minua, te annatte minulle kaikki anteeksi, sillä teillä on se rakkaus minua kohtaan, joka ei omaansa etsi, ei pahaa ajattele.

Te heittelette kukkia minun tielleni ja te tiedätte minun noudattavan korkeinta lakia. —

Kysynkö vielä teiltä, te ystäväni siellä seinällä?

Teidän arvosteluunne luotan ehkä eniten. Elämän viisaus asuu teidän otsallanne, se puhuu teidän silmäinne syvyydestä, teidän kasvojenne kurtuista.

Mutta te vaikenette.

Kun olen ollut parissanne, on minusta aina tuntunut siltä kuin te tietäisitte enemmän kuin mitä tahdotte sanoa. Ja siltä minusta tuntuu nytkin.

— Se täytyy itsensä kokea — kuulen teidän vastaavan.

Mutta minä tahtoisin tietää sen, ennenkuin nivukseni ovat käyneet hopeoihin ja kasvoni kurttuun.

Te vanhat ystäväni, miksi mieleni heltyy joka kerran, kun katson teitä? Kulunutta elämäännekö ajattelen, kieltäymyksessä elettyä? Vai sitäkö pelkään, että tienne päähän enään on vain vähäisen taivalta jäljellä.

Ei elämäänne eikä kuolemaanne ajatellessani nouse kyyneleet silmiini, sillä te olette onnellisimmat kaikista niistä ihmisistä, jotka minä tunnen. Mutta minusta on niin ihmeellistä ajatella, että onnenkin ajalla teidän henkenne on tuntenut ainaista ikäväänsä johonkin pyhempään, johonkin saavuttamattomaan.

Vanhat ystäväni, minä en kysele teiltä, vaikka elämän viisaus asuukin otsallanne, en teiltä enkä muilta. Sillä minun ei tarvitse, minä en saa kysyä keneltäkään.

Kun elämäni suurin kysymys nousee eteeni pelottavassa juhlallisuudessaan, seison minä vavisten sen edessä, mutta minä olen yksin ja minun täytyy olla yksin.

Kun tähteni minua viittaa ylevässä kirkkaudessaan, seuraan minä sen säteitä, vaikka tieni veisi pitkin hautain partaita, poikki tuonen virran. —

Mutta, vanhat ystäväni, elämän aavoille lähteissäni tahdon minä ottaa teidän kuvanne mukaani, että muisto teistä varjelisi minua takertumasta tämän maailman turhuuteen. —

Hämärintä kaikesta on minulle kuitenkin sisimpäni ääni, ja minä odotan sen selittäjää.

IX.

Kesä kului kulumistaan. Se alkoi jo kallistua loppupuolilleen. Eevan vaatevarastoon oli karttunut monta uutta uljasta pukua, "jotka kenties voisivat kelvata arkena", niinkuin rouva Aarnio sanoi. Hienoimmat leningit, ne, joissa hän sitten esiintyisi valmistuttuaan, piti tehtämän Berliinissä ja ne saisivat maksaa mitä tahansa.

— Onneksi meillä on mistä ottaa — iloitsi rouva Aarnio — ei sitä suotta ole aherrettu ja kerätty aittoihin elämän varrella. —

Muuten oli elämä yksitoikkoista, uneliasta. Satoi ja paahtoi vuorottain. Kärpäset surisivat ja kylänurmikko rehoitti katukäytävillä.

Kesän merkkitapauksia oli Väinön toisen kirjeen saapuminen.

Hän oli vaiennut kauvan, mutta tytöt olivat levollisia, sillä he olivat usein saaneet ukon ja mummon suusanalliset terveiset hänen hyvinvoinnistaan.

Tällä kertaa lähetti hän vain päiväkirjan muodossa tehdyt muistiinpanonsa ilman minkäänlaista kirjeellistä omistusta heille, mutta nämä muistiinpanot tuntuivat monesti yksinomaan heitä varten kirjoitetuilta. Ensimmäisen kerran oli hän kirjoittanut iltaman jälkeisenä päivänä ja sanoo silloin:

— Että yksi ainoa yö voi olla niin pitkä! Että yksi ainoa yö voi tehdä nuorukaisesta vanhuksen! Eilen minä olin nuori, se on: minä olin kuningas rajattomassa valtakunnassa. Minä omistin kaikki ne aarteet, mitkä konsaan ovat viehättäneet ihmislapsen silmää ja saaneet hänet uneksimaan onnesta. Valohon minä katselin, ihanuutta minä imehdin, se minut nosti tenhomaailmaansa ja minä liitelin yli inhan todellisuuden, loukkaamatta jalkaani sen teräviin harkkoihin.

Tänäin minä olen vanha, se on: minä en enään ole kuningas. Minun aarteeni ovat ryöstetyt, minun taivaani on samea, minua ahdistaa joka puolelta synkät seinät. En enään usko omaan voimaani.

Minkätähden pitää sen kuolla, joka on kaikkein kauneinta? Senkötähden ettei sen asunto ole tässä alhossa?

Mutta miksen minä nouse taistelemaan sen puolesta? Miksen minä luo taivasta sen asunnoksi? Miksen minä pelasta sitä kuolemasta?

Nuku pois sinä pieni sinisilmäinen lapsi, sinun asuntosi todellakaan ei ole tässä alhossa. Minä en itke sinun haudallasi, en itke enkä naura, en edes ivanaurua omalle itselleni. —

Viime yönä täytyi minun taistella painajaisen kanssa.

Se rietas rohkeni siis pyrkiä tähänkin pyhättöön.

Ensi kerran kävin minä siitä taistelusta voittajana. Mutta yksin minä en sitä voittanut, en yksin enkä omalla voimallani. Minun täytyi manata esiin kuva niin kirkas, että kaikki pimeyden vallat sitä vapisevat.

Sillä sinä olet kuitenkin olemassa. Hädän hetkenä seisoit sinä minun vierelläni, vaikka minä jo pidin sinua sairaan mielikuvitukseni harhakuvana.

Sinä olet ollut minua niin lähellä. Minä olen nähnyt vain sinut, kuullut vain sinun äänesi, puhutellut vain sinua. Minä olen ollut niin sulautuneena sinuun, että jos kaunis ajatus on välähtänyt mielessäni, en ole tietänyt onko se omani vaiko sinun.

Mutta eilen sinut temmattiin minusta niin kauvas, kauvas. Valtameren aallot nousivat pauhaamaan välillemme ja korkeat tunturit nostivat välillemme lumiset huippunsa — eikö ajatuskin väsyneenä pysähtyisi niitten juurelle?

Ja minä tunsin että niin täytyy olla aina. Ja kuitenkin seisoit sinä minun vierelläni hädän hetkenä, vaikka sinä olet niin kaukana ja vaikka sinä aina tulet olemaan niin kaukana minusta. —

Äsken revin siekaleiksi muutamia harjotelmiani, joita ensin pidin onnistuneina. Siekaleet tallasin jalkaini alle, sillä ne ovat viheliäisintä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Luulenpa että näköni on tullut tarkemmaksi. Kenties olen myöskin saanut enemmän terästä jäntereihini.

Ei, minä en olekkaan vanhus — mies minä olen! Mies, joka tietää mitä hän tahtoo ja tekee mitä hän tahtoo. Se pitkä yö on tehnyt nuorukaisesta miehen.

Mutta jos minä jotakin saisin aikaan elämässä, niin ansio ei olisi minun. Sinun se olisi, sinun, joka olet niin kaukana ja jota minä kuitenkaan en konsaan laske luotani.

Minä näen sinut aina, ja kuitenkaan en milloinkaan enään tahdo nähdä sinua näillä silmillä. Sillä minä olen nähnyt sinut ihanimmillasi ja sellaisena tahdon sinut aina muistaa. — —

Kumartuen Eevan puoleen ja silmät kyynelissä kysyi Selma:

— Kenestä luulet hänen puhuvan?

— Sisko — vastasi Eeva ääni värähdellen liikutuksesta — minä luulen hänen puhuvan siitä korkeimmasta ihanteesta, sillä hairahdusta olisi kaikki muu.

— Niin — sanoi Selma — siitä hän puhuu, siitä juuri, mutta hänelle se on pukeutunut ihmisen muotoon, ja, Eeva, minä tunnen sen ihmisen.

Kalpeana seisoi Eeva hänen edessään. Selma kuuli hänen äänensä, joka oli täynnä sääliä. Mutta Selman korvaan kuului se kovalta kuin teräksen kalke:

— Sitä sen ei olisi pitänyt tehdä. — —

He lukivat eteenpäin.

Heinäkuun 7:tenä päivänä oli Väinö kirjoittanut: Älkää luulko että koko sisintäni uskon lentävälle paperiarkille. Se olisi liian kevytmielistä, ja jotakin sitä täytyy pitää yksinomaan itseänsäkin varten.

Te sanoitte muinoin, että valot ja varjot vaihettelivat minun otsallani — mielessäni ne ainakin vaihettelevat, lyövät leikkiänsä kuin vallattomat lapset, ja minä katselen niiden leikkiä voimatta niitä hillitä. —

Minun on täällä hyvä olla. Minä en kaipaa ketään, enkä mitään. Ja te teette minulle suuren palveluksen, jos olette käymättä täällä. Minulla on omat syyni tähän pyyntöön.

Paitse vanhuksia, jotka muuttumatta aina ovat samat, on minulla täällä eräs ystävä, joka tekee minut onnelliseksi ja jonka uskollisuus ei konsaan tule pettämään, kun minä vain jaksan pysytellä sille uskollisena. Se on työ.

Olen pyytänyt mummoa herättämään itseäni joka aamu silloin, kun hän itsekkin nousee, ja uskollisesti on hänen vanha kätensä heläyttänyt ikkunaani. Ja vaikka jo olen antanut merkin heräämisestäni, olen nähnyt sen vielä viipyvän ruudulla vehreän varjostimen alla ikäänkuin siunaten.

Hänen runolliselle mielelleen lienee kumminkin se herättämistäpä ollut liian runoton, koska hän viime aikoina on vaihettanut sen toiseen. Nyt saan joka aamu herätä kanteleen soittoon, ja joka aamu on hänellä uusi ohjelma. Kun siihen on herännyt, pysyy kaiken päivää hyvällä tuulella ja työ käy kuin itsestään. —

Minkätähden pyytäisin minä mitään erikoisempaa elämänonnea? Eikö siinä ole kyllä, että saan tehdä työtä.

Olenhan täällä saanut katsella elämän todellisuutta silmiin? Eivätkö turhat haaveilut haihdu olemattomiin tämän pöydän ääressä, jolta aikoinaan on syöty petäjäistäkin. —

Tuolla he kävelevät yhdessä peltonsa paulaa. Auringon kullassa näyttää heidän halpa työasunsa kauneimmalta juhlapuvulta. He pysähtyvät katselemaan heilimöivää ruista, joka hiljaa aaltoilee illan tuulessa.

En malta mieltäni. Minun täytyy juosta sinne kolmanneksi.

Heinäkuun 8 p. Taaskin äitini! Hän ilmestyy minulle nykyään niin usein unissani. Se on aina juuri sama uni. Minä olen olevinani pieni lapsi ja lepään hänen helmassaan. Minä katselen hänen mustiin silmiinsä, jotka minä niin hyvin muistan, mutta hänen katseensa on käännettynä toisaalle. Hän ei huomaa minua ensinkään enkä minä uskalla muistuttaa häntä olemassaolostani. Se on tuskallinen uni.

Viime yönä muutti se muotoa. Hän katsoi minuun rajattoman hellästi eikä laskenutkaan minua luotaan.

Heinäkuun 9 p. Että kumminkin piti käymän niin! Hän on sitä kyllä aavistellut kaiken kesää, se viisas ukko, jonka silmä näyttää tunkeneen luonnon salaisuutten perille, ja joka vanhoista merkeistä edeltäpäin tietää laskea tuultenkin tiet. Päätänsä puistellen on hän katsellut kiirehtivää kesää ja suonsa ojalla olen kuullut hänen pakinoivan:

— Paljon on sun povessasi vielä vihollista viljelyksen, jot'ei käsivartein taltutella jaksanunna. Sorru suomutiin inha irvihammas. Ahmi kitahasi sammalta ja jäkäliä. Sua varten suorittu ei viljamaita.

Heräsin aamun sarastaessa. Luulin kuulleeni liikettä. Aivan oikein, siellä he seisoivat peltonsa paulalla. Arvasin mitä oli tapahtunut ja kiiruhdin heidän luokseen. Olin aikonut lausua lohdutuksen sanan, mutta vaikenin, sillä he todellakaan eivät olleet sen tarpeessa.

Kun päivän säteet iloisesti leikittelivät jäätyneissä tähkäpäissä, nosti ukko hattukulua harmailta hapsiltaan, kohotti kättään sinilakea kohden ja sanoi:

— Hän tuolla ylhäällä, Hän kyllä tietää mitä Hän tekee. — —

* * * * *

Kesän toinen merkkitapaus oli vähäpätöisempää laatua, mutta ei ollut kuitenkaan jättämättä jälkiä nuoriin mieliin.

Selma ja Eeva olivat juuri kyhäämässä yhteistä kirjettä Väinölle Eevan kamarissa, kun tultiin sanomaan, että oli tullut vieraita. Samassa alkoikin salista kuulua tuttuja ääniä.

— Hanna Heitman ja Armas! — huudahti Eeva ja rientäessään tervehtimään heitä tarttui hän Selman käteen viedäkseen hänet mukanaan. Mutta Selma olikin muuttunut kivipatsaaksi ja mahdoton oli saada häntä hievahtamaan paikaltaan.

— Älä sano että olen täällä — pyysi hän niin nöyrä rukous äänessään, että Eeva ehdottomasti lupasi täyttää hänen pyyntönsä.

Kun Eeva hetken kuluttua tuli ottamaan nuottivihkojaan huoneestaan, oli Selma poissa. Olisiko hän piiloutunut? Eeva haki häntä huonekalujen takaa ja kurkisti vaatekaappiinkin. Poissa hän oli. Paennut ikkunasta.

Nyt hän oli varma siitä. Kuinka kummallista sentään! —

Armasta olisi tuskin tuntenut entisestään. Ennen hän aina oli istua nyhjöttänyt nurkassa hiiskumatta sanaakaan, nyt hän liikkui ja puheli vapaasti. Hänen olotavassaan oli sitä huoletonta, jota tulee niihin, jotka ovat oleskelleet suurissa maailmankaupungeissa. Hän kertoi paljon ylioppilaselämästä Berliinissä, varsinkin siellä opiskelevista muukalaisista, matkoistaan Saksan muissakin kaupungeissa, museoista ja taidekokoelmista, teaattereista ja konserteista. Ja hän onnitteli Eevaa sinne pääsön johdosta.

— Sillä — sanoi hän — ulkomailla liikkuminen aukoo eteemme laajemmat näköalat, on kuin raittiit tuulahdukset siellä puhaltaisivat päällitsemme ja…

— ja ennen kaikkea — keskeytti Hanna Heittnan — avaa se silmämme näkemään kuinka kallis meille on kotimaamme, eikö niin, Armas? Minä tiedän erään opiskelevan nuoren miehen, jonka kesken töitään ja kesken kaikkea kauneutta piti päästä edes käväsemään kotimaassaan, kun ei tullut muuten toimeen.

Eikä Hanna Heitman malttanut olla hyväilemättä poikansa päivänpaahtamaa poskea.

— Juuri niin, äiti, — naurahti Armas — ja se nuori mies on tullut huomaamaan, ettei missään kuitenkaan ole niin hyvä kuin täällä ja että tämä on parhain maa auringon alla.

— Armas on ollut pitkällä pyöräretkellä — selitti Hanna Heitman — kiertänyt Savot ja Karjalat ja sanoo olleensa kuin seitsemännessä taivaassa. Sentähden on hän näin päivänpaahtama ja sentähden vasta nyt olemme teilläkin, vaikka hän jo huomenna taas lähtee jatkamaan opinnoitaan.

Eeva oli koko ajalla tuskin kuullut, mistä oli puhe. Hän oli tuijottanut Armaaseen kysyvin katsein. Hänestä oli vain niin ihmeellistä. Oliko hänessä sitten mitään erikoisempaa? — Ei hän ainakaan sitä keksinyt. Ei hän edes ollut erinomaisen kaunis, Väinö oli paljon kauniimpi. Jotain reipasta ja miellyttävää hänessä oli, mutta sitähän on kaikissa nuorissa ihmisissä.

Ja Selmassa hän oli saanut aikaan sellaisia ihmeitä!

— Mennään puutarhaan — ehdotti Alma Aarnio.

— Niin todellakin sanoi Armas — ilta onkin ihanimmillaan.

Ja he menivät kaikin Aarnion kauniiseen puutarhaan, jota Alma mielihyvällä näytteli vierailleen.

Alma otti heti Hannaa käsipuolesta ja vei hänet katsomaan kyökkipuutarhaansa, sillä se sentään oli hänen varsinainen ilonsa ja ylpeytensä.

Sepä vasta rehotti. Silmissä tuntui se työntävän vartta ja maa muhisi ja halkeili tehden tilaa paisuville juurille.

— Lähetät varmaankin taas näyttelyyn — sanoi Hanna.

— Kenties, jos onnistuu myönteli Alma — itse olen kylvänyt joka siemenen.

— Se minun keväällinen pelkoni näkyy olleen perätön — sanoi Alma, kun he tehtyään kierroksen puutarhan ympäri istuutuivat vehreään puusohvaan.

— Sanoinhan sen — vastasi Hanna — muissa maailmoissa Eeva elää. Näyttää siltä kuin hän ei paljoa tietäisi siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Ja he siirtyivät puhumaan Eevan matkasta ja siitä, miten hän oikeastaan tulee selviämään oudoissa oloissa, hajamielinen kun on ja elää muissa maailmoissa. —

Jäätyään kahdenkesken Eevan kanssa näytti Armas menettäneen puhelahjansa ja maailmaa nähnyt gentlemanni muuttui yhtäkkiä ujoksi koulupojaksi. Hän yritti sanoa jotain, mutta sanat kuolivat huulille.

— Ah ajatteli Eeva — hän kaipaa Selmaa, hän yritti kysyä jotain hänestä, mutta ei saanut tehneeksi sitä, poika rukka.

He kulkivat juuri tohtorin rakennuksen ohitse. Sieltä ei kuulunut hiiskahdusta, ikkunat olivat suljetut eikä näkynyt ketään.

— Että Selma kuitenkin saattaa olla niin kova häntä kohtaan!

Huilunsoittajan lehmusmajan luona pysähtyivät he. Vanhat niinipuut olivat juuri täydessä kukassa ja iltatuulen mukana levisi niistä vieno tuoksu yli koko seudun.

Eeva hyräili: "niinipuun kukkiessa, kesä on kaunoisin, armahin auringon loiste, suotuisin siimeskin."

— "Niinipuun kukkiessa" olen kerran ennenkin seisonut niiden juurella — alkoi Armas ja hänen äänensä tuntui tulevan kuin haudasta. — Siitä on jo kauvan, olin silloin vasta pieni poika.

— Näetkö, Eeva, tuota pientä reikää puutarhan aidassa? Siellä takana minä seisoin ja tuosta reiästä tirkistelin minä tänne sisään. Täällä leikki kolme minun ikäistäni lasta. He näyttivät onnellisilta yhdessä, mutta minä olin niin yksin aidan takana.

— Näin pienen kultakutrisen tytön heittelevän lentosuudelmia leivoselle ilmaan ja taputtelevan vanhain niinipuitten runkoja kiitokseksi heidän hyvästä tuoksustaan. Siitä asti olen minä rakastanut näitä puita, sillä ne tuoksuivat silloin minullekin sinne aidan taakse. Näes Eeva, on olemassa tapahtumia ja asioita, joita ei milloinkaan voi unhottaa.

— Niin se on — minun osani elämässä on aidanraosta tirkistellä toisten onnea.

Hän oli katsonut Eevaan niin kauniisti ja niin surullisesti, että Eeva oli heltyä itkuun.

Mutta minkätähden hän ei puhunut mitään pienestä tummakutrisesta tytöstä?

Eeva ajatteli sitä koko illan ja jokin tunne hänessä kielsi häntä mainitsemasta tätä tapahtumaa Selmalle.

X.

Oli varhainen aamu. Ilma tuntui kolakalta ja oli vielä täynnä syysyön usvia. Siitä huolimatta näytti koko kaupunki jo olevan jalkeillaan, vaikka se muuten tavallisesti tähän aikaan vuorokaudesta vielä uinui herttaista yöuntaan.

Rantakatu vilisi alaspäin rientäviä ihmisiä ja laivasillalla niitä tungeskeli taajassa.

Matkustajalaiva puhki laiturin kyljessä, hetken päästä kääntääkseen keulansa ulapalle sankkaan usvaan.

Ihmispaljous laivasillalla oli saattojoukkoa, mutta saatettava ei ollut vielä saapunut. Unisimmat hieroivat pois unta silmistään, toiset kävelivät kiivaasti edestakaisin lämpimikseen, sillä kiireissään olivat he juosseet alas ohkaisissa kesäpukimissaan. Muutamilla oli käsissään kukkakimppuja, nähtävästi aiotut annettaviksi lähtevälle.

Ken se sitten oli?

Hän, joka ikäänkuin yhteisesti sinä aamuna oli laitettava maailmaan hankkimaan kunniaa ja maineen loistoa pienelle syntymäkaupungilleen, joka muuten kuului unhotettuihin tässä maailmassa, joka ikänsä kaiken — eikä se enään ollut nuorimpia — oli uinaillut sisäjärven rannalla kuunnellen sydänmaan metsäin huountaa, uskaltamatta kohottaa puurakennustensa kattoja varsin korkealle. Tuskinpa milloinkaan suuruuden tavoittelu oli kuulunut sen rehellisten porvarein ohjelmaan. Syrjäisestä asemastaan olivat he seuranneet suuren maailman tapahtumia ja menoa melkein kuin jotain pilventakaista, jonka laineet eivät milloinkaan voisi suoranaisesti saavuttaa heidän rauhallisia rantojaan.

Ja niukat olivat ne kukkaset, joita taiteen hengetär oli kylvänyt heidän sarkoihinsa. Heidän maaperänsä oli liian karu, heidän ilmastonsa liian kolakka niin hentojen tainten kukintapaikaksi.

Jos suuri maailma joskus oli laittanut jonkun taiteen edustajan, esimerkiksi laulajan — eikä se kuitenkaan koskaan laittanut parhaimpiaan — heidän kaupunkiinsa, oli sitä pidetty merkkitapauksena, vaikka tämä taiteilija poikkesikin heidän luokseen vain ohimennen suurempain kaupunkien väliä kulkeissaan.

Että tämä heidän oma pieni kylänsä itse milloinkaan voisi olla edustettuna siellä, missä loistotähdet levittävät valoaan, sellainen ajatus ei koskaan ollut juolahtanut heidän mieleensä.

Vaan nyt se oli tapahtumaisillaan.

Tämä ajatus kohotti kunkin heidän itsetuntoaan, kun he aamukylmässä värjöttivät laivasillalla hengittäen syysyön usvia ja odotellen matkaan lähtijän saapumista.

Matkustajalaivan vieressä keljotti Aarnion urhea hinaajalaiva. Se oli saapunut yöllä suuren vehnäjauholastin kanssa ja purkaustyö oli jo alkanut. Tavaramakasiinin ovet olivat selkosen selällään ja sieltä levisi tympeyttävä siirtomaantavaran haju sekaantuen sankkaan usvaan. Jauhosäkkien täyttämiä käsirattaita työntävät miehet tungeskelivat taajan ihmisjoukon lävitse.

— Tuo on liian runotonta tällaisella hetkellä — sanoi kauppias Leivo naapurilleen, raatimies Rimmelle — se loukkaa minun kauneudenaistiani ja häiritsee sitäpaitse koko juhlatunteen. Se olisi kiellettävä.

— Anna jyristä — vastasi Rimpi — ei nyt jouda Aarnion pajan palkeet jouten lytjöttämään, lietsoa pitää kiivaastikkin. Ei niitä tyhjällä tehdä tällaisia matkoja.

Leivolla oli kädessään kimppu tulipunaisia astereita, ja hän oli aikeessa pitää pienen jäähyväispuheen.

— Eiköhän noita liene jo ennen lietsotuita — vastasi Leivo tahtoen lopettaa keskustelun siihen saadakseen uudelleen vaipua runollisen jäähyväispuheensa valmisteluun.

— Tokko noita liikoja liene — arveli Rimpi — leveä elämä vetää paljon.

Laivan kello oli jo kalkattanut ensimmäisen lähtösoittonsa eikä asianomainen vielä ollut rannassa.

— Kenties hän ei tulekkaan — sanoi pormestarinrouva vieressään seisovalle viskaalinrouvalle.

Edellinen oli sangen huonolla tuulella, hän oli jauhonnut uuden plyyssinuttunsa vehnäjauhosäkin kylkeen ja hän jatkoi äreällä äänellä:

— Se olisi hyvin Eevan tapaista. Viime hetkellä olisi hän saanut sen päähänpiston, ettei hän lähdekkään ja sillä hyvä. Siinä ei kerrassaan auttaisi rukoukset eikä uhkaukset, sillä itsepäinen hän on ja on aina saanut seurata omia mielijohteitaan.

Saattojoukko alkoi käydä levottomaksi. Kaikkien silmät tähystivät rantakatua kohden, mutta siellä katkasi usvaseinä näköalan. Piti vain rauhoittua ja malttaa mielensä.

— Siinä hän on — kuului maanpuolella äärimmäisen odottajan ääni. Ja surina laivasillalla muuttui hiljaisuudeksi.

Hän tuli nojaten isänsä käsivarteen yksinkertaisessa mustassa puvussaan ja vaalea letti riippuen vyötäisille.

Rouva Aarnio kulki hiukan jälestä. Hänen kasvonsa ilmaisivat mielenliikutusta, mutta se oli pikemmin suuttumusta kuin surua. Hänen oli ollut mahdoton saada Eevaa pukeutumaan siihen upeaan matkapukuun, jonka helsinkiläinen ompelija varta vasten oli valmistanut.

Laivasillalle päästyä saarti saattojoukko heidät niin, etteivät he päässeet askeltakaan eteenpäin. Tutut ja tuntemattomat ojensivat hänelle kukkavihkojaan ja aivan outojenkin kädet sovittelivat niitä ystävällisesti hänen rintapieliinsä.

Tämä odottamaton ystävyyden osotus liikutti Eevaa kyyneliin asti. Millä oli hän sen ansainnut, hän joka aina oli pysytellyt niin erillään kaikista näistä, vieraana ja melkein välinpitämättömänä? Nyt eronhetkellä olisi hän tahtonut syleillä jokaista, sanoa jokaiselle ystävällisen sanan.

Miten herttaiselta hän siinä näytti kyynelissään ja kukissaan.

— Minkä lapsen, minkä kokemattoman me laitamme sinne!

Mutta kun hän kolmannen soiton jälkeen yksin seisoi laivan kannella, oli lapsesta tullut nainen, joka tiesi, mitä hän tahtoi. Vakaa ilme hänen kasvoissaan sanoi selvemmin kuin sanat:

— Kokonaan siihen, ei puolittain! — yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhannen muualla. —

Viime hetkellä tunkihe kauppias Leivo esiin tulipunaisine astereineen ja alkoi juhlallisella äänellä:

— Neiti Aarnio, nämä yksinkertaiset kukkaset tulkkinani toivotan teille kaikkein meidän puolesta onnea pitkälle matkallenne. Te olette meidän lapsiamme, sentähden tuntuukin eronhetken haikeus jokaisen mielessä. Kohotkaa loistoon, saavuttakaa mainetta! Me seuraamme teidän menestystänne, sillä se on meidänkin, koska te olette meidän omamme. Ja kun teidän purtenne keula taas kääntyy kotirantaa kohden kunnian käet mastopuissa kukkumassa, niin me olemme tässä teitä vastassa ylpeillen ja iloiten…

Liikutus valtasi hänet, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa.

Hämmästyneenä, miltei säikähtyneenä oli Eeva kuunnellut häntä.

— Hänen lähtöään voi siis katsella siltäkin kannalta. Kuinka vähäpätöistä, kuinka surkuteltavan halpaa — maineen ja kunnian tähden!

Hän tunsi pyhää harmia. Hänen teki mieli riuhtaista kukkakimput rintapielistään ja singahuttaa ne sinne alas, antaa ne takaisin niille, jotka eivät jaksaneet kohottaa katsettaan sen korkeammalle.

Mitä hän teki heidän kukkasillaan? Oliko hänellä mitään yhteistä heidän kanssaan!

Mutta kun hän taas, laivan köysiä jo päästeltäessä laiturista, katsahti sinne alas ja näki heidän viittovan hänelle jäähyväisiksi silmissään toivo, jota hän tuskin tulisi täyttämään, muuttui hänen harminsa syväksi sääliksi.

Minkä taisivat he sille, että unhotuksen huntu oli paneutunut heidän silmilleen ja kasvaneet epäilyksen kaihet.

Hänen sydäntään kouristi. — Eikö siellä sitten ollut ketään, joka olisi voinut häntä ymmärtää?

Laiva eteni jo hiljalleen laiturista. Hän näki isänsä seisovan äärimmäisenä, hattu kädessään ja kasvoissaan syvä suru. Hän sen tiesi, minkätähden "pikku Eeva" nyt lähti matkaan.

Ja kun hän katsoi isäänsä, joka seisoi siellä niin surullisena, tunsi hän kalvavaa kipua sydämmessään ja taas välähti hänen mielessään hämärä aavistus jostain hetkestä, jona hänen sallittaisi tehdä hänen puolestaan jotain erinomaista.

Isänsä vieressä näki hän Hanna Heitmannin. Hän ei näyttänyt katsovan Eevaan niinkuin kaikki muut. Hänen katseensa näytti terävältä ja oli tähdättynä usvaseinään aivan kuin hän sen lävitse olisi tahtonut nähdä ne aavan takaiset rannat, joihin se onnenlapsi pääsi purjehtimaan.

— Hänkin sen tietää — ajatteli Eeva — ja sitten on jälellä vain yksi, — se solakka tyttönen, joka seisoi mustissaan laiturin kulmalla vähän erillään kaikista muista.

Eevan korvissa kaikui vielä hänen illalliset sanansa:

— Nyt sen tiedän. Minuun hän silloin katsoi niin kauniisti vain sentähden, että olen sinun ystäväsi. —

Laituri saattojoukkoineen oli jo katoamaisillaan usvaan.

Samassa alkoi vilvakka tuuli puhallella maan puolelta.

Se puhdisti äkkiä ilman siltä puolen ja jo välähti esiin aamuauringon armaat säteet. Laiva oli jo niin kaukana rannasta, ettei voinut eroittaa yksityisiä esineitä. Mutta hänellä oli edessään rauhallinen pikkukaupunki, joka oli hänet kasvattanut ja tuttu sisämaan maisema sen ympärillä. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa. Hän näki ne aamuhohteissaan. Aurinko kultasi rinteet ja huiput. Hän luuli kuulevansa metsän humun ja purojen kevätsolinan.

— Noin, noilla paikoin… — Ja hän nyökki sinnepäin, vaikkei kenkään nähnytkään hänen tervehdystään.

— Kenties juuri tällä hetkellä värisevä käsi siunaten viipyy pienellä ikkunaruudulla vehreän varjostimen alla.

— Kenties juuri tällä hetkellä kaksi käsivartta nousee kohden kukkuloita…

Ja hän riemuitsi siitä, että se tie, jota hän nyt oli kulkemassa, ei eroittaisi häntä niistä harvoista, jotka häntä ymmärsivät. Hänen ei tarvinnut kylmällä kädellä katkoa sydänten välisiä utuhienoja siteitä, sillä ne eivät paneutuneet esteinä hänen tielleen. Ne päinvastoin auttaisivat häntä pysymään uskollisena loppuun asti, sillä hän oli päättänyt antautua kokonaan. —

Aavemmalle ulapalle tultua oli laiva taas kokonaan usvan ympäröimänä. Se oli niin sankkaa, että tuskin voi nähdä eteensä kyynärää pitemmältä. Eeva katseli laivan keulaa kohden ja hän ajatteli, että usvaseinä hänen edessänsä oli kuin se verho, joka esti häntä näkemästä tulevia tapahtumia.

Ja taas nousi hänen mielessään kysymys:

— Vieras maailma, sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta, jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin aarteeni. —

Ja hänen sisimpänsä ääni havahtui taas puhumaan hämärätä kieltään, jota hän ei voinut selvittää. —

Silloin rupesi kuulumaan askeleita, jotka lähenivät laivan keulasta perää kohden, ja usvasta astui hänen eteensä mies, jota hän ennen ei ollut nähnyt. Hän pysähtyi Eevan eteen ja Eeva katsoi häntä suoraan silmiin. Tuntemattoman miehen kasvot olivat lempeät ja hänen ihmeelliset silmänsä näyttivät voivan katsoa toista sielun pohjaan.

Eeva ei tiennyt kuinka kauvan he olivat seisoneet näin vastakkain, hän tiesi vain, että se oli ollut merkillinen hetki hänen elämässään.

Tuntematon mies oli sitten kääntynyt ja kadonnut usvaan, josta hän oli tullutkin eikä Eeva sen koommin nähnyt häntä koko matkalla.

Mutta hänestä tuntui, että se mies olisi voinut selvittää hänelle hänen sisimpänsä äänen, että hän olisi voinut selvittää hänelle kaiken, mikä hänelle oli hämärätä.

Ja hänestä tuntui, että siihen mieheen hän olisi voinut varmasti luottaa, sillä se veisi hänet siihen, mikä on ehdottomasti oikeata.

Ja jokin aavistus sanoi hänelle, että he kerran vielä kohtaavat toisensa.

XI.

Syksy ja talvi oli mennyt menojaan. Huhtikuun viimeinen päivä oli käsissä.

Kauppaneuvos Aarniolla odotettiin vieraita. Talossa oli ollut suuri siistintä. Paikat kiilsivät ja hohtivat puhtautta. Eevankin huone, joka koko talven oli ollut suljettuna, oli laitettu kuntoon ja sen ovi oli ystävällisesti levällään saliin.

Alma Aarnio kulki huoneesta huoneeseen heittääkseen viime silmäyksen joka soppeen. Joka pöydällä oli kukkiva ruusu, talon omia kasvatteja. Hän käänteli ja asetteli kukka-astioita, että kasvin kaunein puoli parhaiten tulisi näkyviin. Tultuaan vakuutetuksi siitä että talo kokonaisuudessaan kestäisi ankarimmankin tarkastuksen, jäi hän peilin eteen vielä kerran silmätäkseen omaa pukuaan. Se oli todellakin nuhteeton: musta hame hienoa silkkikukallista villakangasta ja sinipunerva silkkipusero koristettu mustilla pitseillä kaunisti häntä.

Tyytyväisenä istuutui hän salin kiikkutuoliin ja hänen katseensa eksyi uuteen katossa riippuvaan kristalliruunuun, jonka hiotut lasit välkähtelivät kevätillan sammuvassa hohteessa.

Hänen mielensä heltyi niin kummallisesti, kun hän ajatteli tämän viimeksi kuluneen vuoden tapahtumia. Ensiksikin musiikkiopiston johtajan kesällinen kirje, sitten koko pitkän talven kestävä mielenjännitys, sillä Eeva oli itsepäisesti kirjeissään vaiennut töistään ja edistyksestään. Näitä viimepäiväin iloisia uutisia taas tuskin jaksoi kantaa menettämättä mielensä tasapainoa.

Verraten lyhyen opintoajan jälkeen oli hän jo saanut esiintyä Berliinin suuressa oopperassa ja sanomalehdet olivat häntä kilvan kiitelleet.

Hänen pikku Eevansa, joka oli kasvanut tässä hänen silmäinsä alla, joka aina oli ollut hiljainen ja liiankin vaatimaton ja jota hän, oma äiti, niin vähän oli ymmärtänyt — hän oli hurmannut maailmankaupungin hienostuneen yleisön, jolla oli suuret taiteen vaatimukset! Musikaalisissa piireissä puhuttiin vain hänestä ja sanomalehtien palstoilla lensi hänen nimensä yli koko sivistyneen maailman.

Alma Aarnio siirtyi ikkunan ääreen, otti sanomalehden pöydältä ja luki ainakin sadannen kerran, mitä siinä sanottiin hänen tyttärestään, sillä hän tuskin rohkeni uskoa silmiään…

Huhtikuun viimeistä päivää oli jo monta vuotta vietetty Aarnion perheessä pienellä juhlallisuudella. Se oli Eevan syntymäpäivä. Tänä vuonna se oli luvultaan 20:nes. Ja tänä vuonna oli perhejuhlalla sitäpaitse erityinen merkityksensä, jonkatähden Alma Aarnio olikin pitänyt erityistä huolta sen onnistumisesta. Piti juoda Eevan malja kuohuvassa samppanjassa ja lopuksi piti syödä oikein juhlaillalliset.

Alma Aarnio istui siinä odotellen vieraitaan ja ihmetellen tulisiko pormestarinrouva. Heidän välinsä oli viime keväisestä iltamasta asti olleet vähän kiinteät ja he olivat mielellään vältelleet toisiaan. Alma olisi nyt kumminkin suonut hänen tulevan. Näin onnenhetkellä antoi hän niin mielellään anteeksi toisen pikkuviat.

Hänen toivonsa toteutuikin, sillä pormestari koko perheineen olivat ensimmäiset tulokkaat ja pian oli koko sali täynnä onnittelevia syntymäpäivävieraita.

Siitä tuli todellinen perhejuhla siinä merkityksessä, että kaikki tunsivat olevansa kuin yhtä perhettä, jolla oli yhteinen ilonaihe, sillä yhteisesti he olivat laittaneet hänet sinne niittämään kunniaa, nousemaan loistoon, josta heijastus lankeisi heidänkin syrjäiseen kyläänsä, koska hän oli heidän.

Keskustelu koski luonnollisesti melkein koko ajan Eevaa. Katseltiin hänen valokuviaan, joita oli hyvinkin nuorilta päiviltä, pienestä paitaressusta asti solakkaan neitoon. Pari oli Berliinistäkin lähetettyä. Katselijat huomasivat, että hän niissä kaikissa oli ihan sama: sama kysyvä katse, samat viattomat lapsenkasvot.

Kaikki rouvat muistivat niin hyvin, minkä näköinen hän oli ollut yksivuotiaana, kun häntä vaunuissa vedeltiin pitkin katuja, kaksi, kolmi-, neljä- ja viisivuotiaana j.n.e. Hänet oli huomannut erikseen muista lapsista, sillä hänessä oli jo silloin ollut jotain erikoisempaa. Ken vain kerran oli nähnyt hänen katseensa, ei voinut sitä milloinkaan unhoittaa. Samalla kuin se näytti kysyvältä, oli siinä jotain verhottua, joka teki että näytti siltä, kuin hän koko ajan olisi katsellut tai paremmin kuunnellut jotain kaukaista kaunista.

— Minulla on vielä tallessa hänen kastinpukunsakin — sanoi Alma Aarnio tuoden esiin mitä somimman valkeasta harsosta ja pitseistä tehdyn laahusniekka pikku leningin, eessä vaaleanpunaisia silkkiruusukkeita.

— Kuinka hauskaa nähdä — iloitsivat kaikki — kuinka soma!

Ja kastinpuku kulki kädestä käteen ihmettelyn ja ihailun esineenä. Useat herratkin, joita sellaiset asiat muuten eivät huvita, ottivat sen hellävaraa käteensä kuin minkä ihmekapineen.

— Ja minulla oli kunnia kastaa hänet — sanoi vanha pastori Winter hymyillen herttaisinta hymyään — ja te rouva Heitman olitte sylikummina ettekä osannut päästää auki myssynnauhoja. Voitteko kieltää ettei minulla ole hyvä muisti?

Hanna Heitman punastui ja alkoi puolusteleita.

— Niin, nähkääs, se tuli siitä että unhotuin katselemaan sen ihmelapsen kasvoja. Koko ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään ja hän näytti kysyvän minulta:

— Ken sinä olet ja mitä kaikki tämä merkitsee?

— Niin, kuka silloin olisi voinut aavistaa — sanoi vanha pastori silitellen paljasta päätään — mutta kerronpa teille, hyvät ystävät, muutaman tapahtuman hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta. Se muistui heti mieleeni, kun nää kuulumiset tulivat.

— Eräänä kesäiltana tulin käymään täällä Aarniossa. En löytänyt ketään sisältä, niin pistäysin puutarhaan. Siellä näin pikku Eevan, joka silloin oli korkeintaan kolmivuotias eikä osannut vielä selvään puhua, polvillaan puun alla, jonka alimmalla oksalla peippo visersi. Hän oli samassa asennossa hievahtamatta niin kauvan, että minua ihan ihmetytti.

— Mitä Eeva niin tarkkaan katselee? kysyin viimein.

— Eeva kattoo kuinka lintu panee suunsa, kun laulaa — vastasi lapsi kuiskaamalla, ettei säikäyttäisi pois lintua.

— Niin — sanoi kauppaneuvos, joka oli ollut ääneti Eevasta puhuttaessa — linnut hänen ensimmäiset opinantajansa olivat. Niitä matkimalla hän alkoi laulajauransa.

— Senpätähden — huudahti kauppias Leivo, joka ei enään jaksanut hillitä innostustaan — senpätähden soikin hänen äänensä kuin leivojen ja satakielten! Niin, onpa kuin kuulisi siinä kaikki metsän parhaat lauluäänet yhtäaikaa. Sellainen mestari oli hän jo sinne lähteissään, millaisena hän sieltä sitte palanneekaan! —

Luettiin sitten vielä ääneensä sanomalehtiarvostelu juhlallisuuden vuoksi, vaikka kaikki jo sen tunsivat ennestään.

Maisteri Müller, lyseon saksankielen opettaja, joka oli asunut Berliinissä ja piti saksalaisia lehtiä, tiesi vielä enemmän kuin muut. Hän veti taskustaan paperin, johon hän oli suomentanut parin muun lehden arvostelun Eevan ensimmäisestä esiintymisestä.

Hän asettui salin kristalliruunun alle ja luki juhlallisella äänellä:

"— — Ei ole pitkiin aikoihin kuultu niin taipuisaa ääntä, jossa on mehevä, terve sointuisuus, ääntä, jossa on täyteläisyyttä ja loistava väri, jossa huomaa nuoruuden rikkauden kaikessa kulumattomassa voimassaan. Hän laulaa koko sielustaan ja kykenee antamaan erilaisille tunteille viehätystä ja makua…"

Toinen lehti sanoo muun muassa:

"Viehkeys täyttää hänen neitseellisen äänensä ja viattomuus loistaa hänen lapsenkatseestaan…"

— Se, se kuuluu joltain — sanoivat herrat, ja naisten silmissä näkyi kyyneleitä.

— Lapsenkatseestaan, se on oikea sana — sanoi Hanna Heitman kuin itsekseen.

— Jumalankiitos — sanoi vanha pastori pannen kätensä ristiin — Jumalankiitos että hän on pysynyt samallaisena kuin hän oli lähteissään!

Müllerillä oli vielä taskussaan eräs lausunto, mutta sen hän säästi vähän tuonnemmaksi. Ei auttanut antaa liian paljon hyvää yhtäaikaa.

Kuulijat eivät tyytyneet siihen yhteen lukemiseen. Käännökset kiertelivät kädestä käteen.

— Hullunkurisinta on — kertoi Müller — että Berliinissä kuuluu miehestä mieheen kulkevan mitä omituisimpia taruja hänen syntyperästään ja lapsuudestaan. Toiset tietävät hänen viistoistavuotiaaseen tyttöön asti paimenena huikkailleen kotimaansa laajoilla laitumilla, kunnes joku taiteen ystävä sattumalta tapasi hänet ja laittoi hänet ihmisten ilmoille.

— Toiset taas luulevat hänen saaneen ihmeellisen äänensä omituisten taikatemppujen kautta, mitkä eräs kuuluisa Lapin noita olisi neuvonut hänelle, ja että hänen silloin olisi täytynyt luvata nuoren sydämmensä ainaisen lemmen säveleille. Niin pian kuin maallinen lempi pääsisi pujahtamaan hänen sydämmeensä, menettäisi hän kokonaan lauluäänensä.

Müllerin kertomus huvitti suuresti seuraa. Mutta Alma Aarnion mielestä berliiniläisten kumminkin olisi pitänyt saada tietää, että heidän suosikkinsa oli kasvanut rehellisessä porvarisperheessä, ettei hänellä ollut vähintäkään tekemistä Lapin noitain kanssa ja ettei hän itse, vaan hänen kantaäitinsä se oli, joka hämärässä muinaisuudessa paimenena oli huikkaillut kotimaansa laitumilla ja joka oli lausunut sen ennustuksen, että hänen suvussaan kerran vielä syntyy sellainen laulaja, jonka ääni kantaa yli merten ja mannerten.

— Hänen istuttamansa niinipuut ovat vielä meidän puutarhan nurkkauksessa vanhuuttaan sammaleisina — lisäsi hän.

Ja seuran piti heti päästä katsomaan niitä.

Kevätillan hämärässä kerääntyivät he kaikin niiden juurelle. He ihmettelivät sammaleisia jättiläisrunkoja ja valtavia latvoja, jotka jo paisuttivat kevään umppuja. Kaikin he kyllä tunsivat ne puut ennestäänkin. Näkyiväthän ne yli koko kaupungin ja täyttiväthän ne kukinta-aikanaan koko tienoon tuoksullaan. Mutta nyt katseltiin niitä tarun taikahohteessa. Ne olivat nähneet heidän kaupunkinsa kasvavan siihen vähitellen, uuden ja taas uuden kodin nostavan lakeaan. Ne olivat nähneet vanhain sortuvan hautoihinsa ja nuorten nousevan jatkamaan heidän kesken jäänyttä rakentamistaan. Ne olivat kuin muistomerkit entisajan haudalla ja niiden humu oli kuin isäin ääni nuoremmille sukupolville. —

Aarnion syntymäpäivävieraat olivat joutuneet runollisen tunteen valtaan. He kävelivät ryhmittäin pitkin puutarhan käytäviä ja muistelivat sitä pientä tyttöä, jonka ainoana maailmana tämä puutarha kerran oli ollut ja jonka maailma nyt oli laajennut niin suuren suureksi.

Eräs rouvaryhmä sattui pysähtymään tohtorin rakennuksen eteen. Alaslaskettujen varjostinten lomasta näkyi valoa. Kuului puheen hyminää. Rouvat tarkistivat korviaan. Sointuva, kaunis miehen ääni puhui pitkään. Sanoja ei voinut eroittaa. Sitten alkoi kuulua kuorolaulua. Siinä oli enimmäkseen nuorten naisten ääniä, joihin sulavasti yhtyi joku syvä bassokin.

Alma Aarnio pudisteli päätään. — Taas yksi uhri — sanoi hän.

— Selma on siis myöskin liittynyt heihin.

— Ihmeellinen vaikutusvoima sillä miehellä muuten on — sanoi Hanna Heitman — kokonaisia perheitä on hän käännyttänyt.

— Ja varsinkin on hänen vaikutusvoimansa suuri nuoriin naisiin — sanoi pormestarinrouva — olen ajatellut että heidät hän varmaan suorastaan hypnotiseeraa kummallisella katseellaan. Minä vain en uskaltaisi laskea Elsaa hänen seuroihinsa.

— Hänen silmänsä ovat todellakin ihmeelliset — sanoi Hanna Heitman — jokin lumousvoima niissä mahtaa olla. Kun hän vain kadulla vastaan tullessaan iskee katseensa ihmiseen, tuntuu se tunkevan luihin ja ytimiin asti.

— En luule sitä miksikään erinomaiseksi lumousvoimaksi — puuttui viskaalinrouva puheeseen — mutta hänen katseensa puhuu sisäistä vakaumusta, suurta innostusta ja…

— ja kiihkoilua — keskeytti pormestarinrouva — sitä etupäässä, se on varma. Maltillisuus on hyvä kaikessa.

— Sanottakoon hänestä mitä tahansa — jatkoi viskaalinrouva — ylevä ihminen hän kumminkin on ja pyrkii elämässään toteuttamaan sitä, mitä hän opettaa.

— Taidat jo sinäkin kuulua hänen seurakuntaansa — ilkkui joku.

— Enkä kuulu, mutta en sitä häpeänäkään pitäisi.

— Se vain on varma — vakuutti pormestarinrouva — että papit kohta saavat saarnata tyhjille seinille. Enkä ymmärrä missä suhteessa tämä lahkolaisuus olisi rehellistä kirkonkäyntiä parempi. Mitä lie tyhjää tunteiden kuohuttamista.

— Vai mitä meidän pastori arvelee? — lisäsi hän kääntyen pastori Winteriin, joka sattumalta läheni rouvain ryhmää.

— Mitä kiista koskee, arvoisat rouvat? — kysyi pastori tehden kumarruksen.

— Meidän uutta apostolia — vastasi joku joukosta — eli "siirappisaarnaajaa", kuten häntä jokapäiväisessä puheessa nimitetään.

— Minä puolestani en tahdo tuomita ketään — sanoi pastori tyynesti — meille on sanottu: "joka ei ole meitä vastaan, hän on meidän puolestamme" — ja hän kulki edelleen jättäen rouvat kiistelemään.

— Niin se vain on — jatkoi pormestarinrouva — papit saavat saarnata tyhjille seinille ja iltamat jäävät ilman yleisöä. Kuinka oli esimerkiksi laita viime suomalaisenseuran? Oikein hävetti, kun oli parisenkymmentä henkeä ja tuskin yhtään tanssikelpoista naista. Aivan kuin viaton huvittelu olisi syntiä. He ottavat elämän liian synkältä kannalta, ihmisraukat.

— Ja pahinta on — sanoi Alma Aarnio — että se helposti voi johtaa tekopyhyyteen. Tässä he kulkevat pää kallellaan ja Sankeynlaulut huulilla uskaltaen tuskin puhutella meitä vaivaisia syntisiä ja vältellen meidän seuraamme, kenties pelosta tulla saastutetuiksi. Ei sopinut Selmankaan tulla edes meille tänäiltana. Ja hän oli kumminkin Eevan paras ystävä. Tästä en henno edes kirjoittaa Eevalle, hän tulisi niin pahoilleen.

— Niin, heillähän oli oikein liitto — sanoi pilkallinen ääni joukosta — kolminaisliitto, vai kuinka? Eivätkä he paljo nähneetkään muita ikäisiään.

— Ei hyvät vieraat — keskeytti Alma — nyt meidän on käytävä sisään, ilta on viileä ja kostea, voisimme vilustua.

Ja rouvaryhmä lähti liikkeelle Sankeynlaulun tunteellisen sävelen kaikuessa heidän jälkeensä illan hämärään. Eivätkä he voineet kieltää, että laulu oli kaunista.

Useimmat muut vieraat olivat jo edellä ennättäneet talon loistavaan saliin, jonka katossa kristalliruunu sädehti ja hohti kuin aurinko juhannuksen aikaan.

Keskustelu kävi surinanaan eri ryhmissä.

Pormestarinrouva kertoi äskeiselle kuulijakunnalleen tietävänsä monta kotia, joissa tämä uudenaikainen uskonto on katkaissut pyhät perhesiteet ja synnyttänyt katkeruutta ja eripuraisuutta aviopuolisoiden tai lasten ja vanhempain väliin, kun toiset heistä ovat sen omistaneet, toisten toki säilyttäessä järkensä.

— Varjelkoon sellaisesta — huokasi Alma Aarnio täyttäessään vierastensa viinilasit vanhanaikuisesta hopeakannusta — maljanne! tämä lämmittää kylmästä tultua.

Muutamat herroista tulivat kilistämään lasia rouvain kanssa. —

— Taiteen hengettäret mahtavat viihtyä tässä ilmapiirissä — sanoi lyseon piirustuksenopettaja, hienonnäköinen hoikka mies, lyöden lasinsa laitaa Alma Aarnion lasiin — herrasväki ei taida tietääkkään, että tästä talosta on tänä vuonna lähtenyt maailmalle siipiänsä koettamaan toinenkin taiteilija-aines, vaikka eri alalla. Tarkoitan Väinö Sommeria, joka koko talven hyvällä menestyksellä on harjoittanut maalausta pääkaupungissa sekä oppilaana Ateneumissa että yksityisesti taiteilijan johdolla. Tapasin hänen opettajansa äskettäin käydessäni Helsingissä ja hänellä tuntui olevan mitä parhaat toiveet Väinöstä. Sanoi hänen harjotelmainsa tulevan olemaan oppilasnäyttelyn kaunistuksena keväällä.

— Kun vain pysyisi tervennä kaikinpuolin poika-rukka — sanoi säälittelevä ääni joukosta.

— Ooh, kyllä hän siitä reipastuu — vakuutti piirustuksenopettaja. — Nyt kun hän on päässyt omalle alalleen, on hän kuin kala vedessä. Ja työtä hän kuuluu tekevän kuin mies — hänen maljansa, onnea pojalle!

Rouvat jäivät puistelemaan päätään ja kuiskailemaan toisilleen.

Illallispöydässä kiertyivät puheet taas yksinomaan Eevaan.

Vierasten ihaillessa ruokahuoneen supisuomalaista sisustusta, selitti kauppaneuvos, että se oli syntynyt Eevan aistin mukaan ja oli hänen hartaan toivonsa tuote.

Katseltiin mielihyvällä suomalaista eväskonttia ja kaljahaarikkaa, jotka olivat päässeet seinäkoristeiksi, ja nostettiin korkea lapsentuoli nurkastaan pöydän ääreen.

— Tässä näin sen paikka muinen oli — sanoi Aarnio ja siirsi tuolin toiseen kohti.

Sinä iltana tuntui kuin he kaikin olisivat muuttuneet lapsiksi. Teki mieli heittää pois kaikki jäykkyys ja juhlallisuus ja leikitellä lasten lailla tulen ympärillä, joka loimusi ruokasalin suomalaisessa takassa levittäen kodikkaisuuden tunteen joka soppeen ja jokaisen mieleen.

Mielialan ollessa hilpeimmillään veti maisteri Müller taskustaan säästämänsä paperin.

— Minulla on vielä erään saksalaisen kirjailijan lausunto neiti Aarniosta.

Suurimmatkin herkuttelijat unohtivat heti lautasensa. Jokaisen katse kääntyi Mülleriin, joka alkoi yhtä juhlallisesti kuin äsken:

— Ei kukaan muu voi äänellään niin erinomaisella tavalla tuoda esiin ihannetta ja unelmia kuin hän. Kun kuulee hänen laulavan, tulee ehdottomasti ajatelleeksi sitä kaukaista maata, joka on hänet kasvattanut ja sen runollista laulajakansaa, joka tuntuu tälle lapselleen antaneen kauneimmat lahjansa. Ajatus siirtyy sinne kankaille Kalevan, jossa on kaunis taistelu käymässä aseilla hengen. Ja me uskomme sen kansan tulevaisuuteen, sillä se kansa, jonka hengenlahjat ovat niin runsaat, on luotu elämään…

Tämä se vasta sai vieraat oikein juhlamielelle. Melkein jokainen silmä oli kostea.

Pyyhkien kyyneleet silmäkulmistaan, sanoi vanha pastori Winter:

— Oi sitä lasta, hän ei edusta ainoastaan tätä kaunista kotiaan ja syntymäkaupunkiaan, koko syntymämaataan hän edustaa, ja niin kauniilla tavalla. Maineen kukkulat on hän saavuttamaisillaan, ja on kuitenkin säilyttänyt viattoman ja nöyrän lapsenmielensä. — Jumala häntä siunatkoon tuhatkertaisesti!

— Mutta milloin saamme nähdä hänet? Tulee kai hän kotia kesäksi? — kysyi joku.

— Niin, milloin hän tulee kotia? kuului monelta haaralta.

— Se on epätietoista — vastasi kauppaneuvos — kesän hän tulee viettämään Etelä-Ranskassa erään kuuluisan laulajattaren perheessä saadakseen hänen johdollaan katkaisematta harjoittaa opinnoitaan, joita hän sitten talven kuluessa taas jatkaa konservatoriossa.

— Kas se tyttö tekee asiansa perusteellisesti — tuumailivat herrat.

— Eeva on niitä ehjiä luonteita — selitti Hanna Heitman — kokonaan hän antautuu, sydämmellään ja sielullaan, puolinaisuus on hänelle ventovierasta. —

— Minulla olisi eräs esitys arvoisalle seuralle — sanoi maisteri Müller — eiköhän olisi paikallaan, että laittaisimme yhteisen onnittelusähkösanoman Eeva-neidille Berliiniin vai mitä arvelette?

Esitys otettiin ilolla vastaan. Ja pian oli Berliiniä kohden kulkemassa "kotoisen takkavalkean äärestä terveiset" ja pitkä jono nimiä, joiden omistajat itse eivät milloinkaan tulisi näkemään sitä kaupunkia.

Illallisen päätyttyä ja seuran iloisesti pakistessa mokkakahvin ääressä, vei Alma Aarnio Hanna Heitmannin Eevan kamariin uskoakseen hänelle muutamia salaisuuksia, joita koko kaupungin vielä ei tarvinnut tietää.

— Tiedäppäs Hanna — alkoi hän — nämä oli viimeiset kemut tämän katon alla.

Hanna katsoi häneen hämmästyneenä — mitä se merkitsi?

— Vihon viimeiset tämän katon alla ja näiden seinäin suojassa, niin, sinä luonnollisesti et ymmärrä minua, ennenkuin selitän. Näes, Hanna, minä saan aina niitä päähänpistoja ja yksi sellainen on jo kauvan minua ahdistellut karkoittaen öittenikin unen. Nyt on asia selvillä ja ohjelma valmis ja huomispäivänä aletaan sitä panemaan toimeen. Kenenkä luulisit vievän meidän taloa eteenpäin ellen minä sitä tekisi? — Jos kaikki hyvin käy nähdään näillä samoilla perustuksilla ensi vuonna uhkea kivitalo!

Hanna Heitman oli kuin pilvistä pudonnut — ja mikä tätä sitten vaivaa?

— Hanna, minä puhun sinulle kuin ystävälle, sinä tunnet heikkouteni eräässä suhteessa, sinä tiedät että minä mielelläni tahdon kulkea etunenässä. Eihän koko meidän kaupungissa ole kunnollista kivitaloa, joku vanhanaikuinen, kaksikerroksinen, pahanpäiväinen remeli. Tämä meidän tulee kolmikerroksinen, korkeat ikkunat ja uljaat pihtipielet, minulla on jo piirustukset laatikossani. Kaarlo on kauvan ollut vastaan, mutta ainahan minä asiani perille ajan, ja nää viime päiväin uutiset ovat olleet omiaan saamaan hänetkin innostumaan asiasta. Täytyyhän meidän toki valmistua arvokkaalla tavalla ottamaan vastaan tytärtämme. Niin, Hanna, kun Eeva kotirantaan saapuu, saa hän ajaa hurauttaa silkkimustilla kivilinnan eteen — mitä arvelet siitä asiasta?

Hanna vaikeni hetken aikaa.

— Älä pahastu, Alma — alkoi hän sitten — mutta jos oikein tunnen Eevan, niin hän kernaimmin kävelisi rannasta ja astuisi iloisemmalla mielellä tuttuun tupaan kuin uljaimpaankaan kivilinnaan, minkä voit saada aikaan. Ulkonainen loisto ei kuulu hänen erikoisalaansa.

— Ei niin — naurahti Alma — sehän seikka se muinen oli meidän ainaisena riidan aiheenamme. Mutta tottumus on toinen luonto, usko pois, siinä suhteessa hän ainakin palaa toisellaisena, kuin hän lähti. Mikäs on auttanut? Sitä on pakostakin ollut esimerkiksi pukeutuminen ihmisittäin esiintyessä, minä kyllä tiedän, joka olen maksanut ompelijain laskut. Sitä paitse komea vastaanotto itse teossa ymmärrettävästi ei olekkaan niin paljon Eevan itsensä tähden, kuin muun maailman, jonka huomion ja arvostelun alaisina me tästä lähtein tulemme olemaan kaikin puolin.

— Huomenna keskipäivän aikaan jo tulevat työmiehet repimään alas pientä rakennusta.

— Entäs tohtorin? — kysyi Hanna kummastuneena.

— He muuttavat aamulla.

— Sinun harras toivosi siis toteutuu, olet varmaankin iloinen.

— En yhtä paljon kuin luulin edeltäpäin — vastasi Alma, jota loukkasi moite Hannan äänessä — nyt on se välttämättömyyden pakosta, täytyyhän meidän toki saada rakentaa.

— Ja minnekkä he muuttavat?

— Rantakadulle — vastasi Alma hämillään.

— Siihen rapistuneeseen rakennukseen kenties, joka on ollut kylmillään koko talven.

— Niin, mutta sitä on korjattu — sanoi Alma joutuen yhä enemmän hämilleen. — Omituista sentään — ajatteli hän — soimasiko Hanna häntä siitä, että he uskalsivat rakentaa, vaikka tohtori Sommer sattuikin asumaan heidän talossaan, vaikka hän oli sattunut asumaan heillä parikymmentä vuotta, jopa kykenemättä maksamaan vuokraansa koko ajalta. He todellakin olisivat tarvinneet rahansa nyt ryhtyessä rakentamaan, kun täytyi itsensäkin tehdä velkaa. Soimasiko Hanna häntä siitä?

Ei hän soimannutkaan. Hänen mieleensä muistui vain niin selvästi eräs kevätpäivä, jolloin pienet avojalan jäljet näkyivät hiekassa suurten tohvelin jälkien vierellä. Ja omituisen varmana tuli hänen mieleensä:

— Sellaiselle käy vielä hyvin jo tässäkin elämässä!

— Luulet ehkä minulla vieläkin olevan kaunaa Väinöä kohtaan — sanoi Alma — mutta siinä erehdyt kokonaan, päinvastoin käy minun häntä kovin sääliksi. Äsken esimerkiksi en suorastaan hennonut kaikkien aikana sanoa suoraa totuutta hänestä. Sillä minun tiedossani on tuoreemmat viestit hänestä kuin maljan esittäjällä.

— Noo — huudahti Hanna jääden säikähtyneenä tuijottamaan Almaan.

— Ne harjotelmat, joista hän puhui, kyllä eivät tule olemaan minkään näyttelyn kaunistuksena. Niihin on Väinö perästäpäin piirtänyt mustia käden kuvia, muka tumman haltijan käsiä, jotka kateellisina pyyhkivät pois kaiken onnen hänen elämästään. Se on muka symbolismia.

— Se kovanonnen lapsi! Mutta Eevalle sitä älköön kirjoitettako, se voisi häiritä hänen työtään. —

— Mutta miksi, miksi on toinen luotu kärsimään, toinen nauttimaan? Onko se vain kohtalon leikkiä, vai onko kaiken takana syvemmät syyt, joita emme kykene tajuamaan? — —

Oli jo puolenyön aika, kun Aarnion vieraat kulkivat kukin kotiansa läpi nukkuvan kaupungin.

Se oli ollut hauska ilta, oikein juhlailta, sen kaikki myönsivät, ja se oli vienyt heidät kaikki lähemmäksi toisiaan. —

* * * * *

Seuraavana aamuna ani varhain heräsi Hanna Heitman kovaan jyrinään kadulta.

Aivan oikein, siellä pyöri tohtorin tavarakuorma verkalleen eteenpäin rantakatua kohden. Kaapit olivat kumollaan rattaiden pohjissa ja tuolien jalat sojossa taivasta kohden.

Hetken päästä tulivat tohtori ja Selma kumpikin kantaen tohtorin kemiallisia koneita.

Tohtori käveli otsa rypyssä ja näytti tarkasti miettivän jotain, kenties jotakin uutta aineyhdistystä, jonka perille hän oli pääsemäisillään.

Mutta Selma oli itkenyt.

XII.

Eeva oli kotimatkalla.

Hän oli lentänyt pikajunassa halki Euroopan. Itämeren aallot olivat tuuditelleet häntä kotimaan rannoille ja nyt istui hän jo taas samassa laivassa, joka lähes kaksi vuotta sitten sankan usvan lävitse oli kuljettanut hänet laajan ulapan päässä olevalle rautatieasemalle.

Hänellä oli oma pieni hyttinsä salongin takana. Hän oli matkustanut yöjunassa Hangosta ja häntä raukasi. Nukkua hän kuitenkaan ei olisi voinut. Hän oli nojallaan vuoteen patjoja vastaan ja katseli ulos ikkunasta, jonka hän oli avannut.

Ulappa aaltoili hiljalleen ja sen pinta sädehti ja kimmelsi auringossa. Kone jyskytti säännöllisesti ja kohisten vetäytyi vesi loitommas laivan kyljestä.

Siinä kohinassa oli jotain rauhoittavaa, jotain lepoon viihdyttävää.

Silmät huikenivat, kun katseli vedenpinnan kimmellystä, sentähden sulkikin hän silmänsä ja kuunteli vain veden kohinaa.

Ikkunasta virtaava raitis aamuilma vilvoitti hänen polttavaa otsaansa ja tykkiviä ohimoitaan. Hän oli kuin virkoamassa jostain huumaustilasta, kaksi vuotta kestäneestä huumeesta.

Miksipä hän muuksikaan olisi voinut sitä nimittää? Oliko hän ollut oma itsensä hetkeäkään koko ajalla? Ja oliko hän ollut onnellinen?

Hän oli palvellut taidetta, joka oli suurinta mitä hän tiesi. Niin oli hän sanonut itselleen joka päivä, kun hän väsymään asti oli harjoittanut loppumattomia mutkikkaita säveljaksoja. Niin oli hän sanonut itselleen, kun hänen silkkiin ja harsoon puettuna oli pitänyt esiintyä meluavan joukon edessä ja ottaa vastaan sen myrskyisä suosio.

Kun hän nyt ajatteli sitä kaikkea, puistatti vastenmielisyyden tunne koko hänen hentoa elimistöään. Hänestä tuntui kuin hän koko ajan olisi pettänyt itseään ja muita ja kuin hänen nyt juuri siinä nojatessaan vuoteen patjoihin ja kuunnellessaan veden kohinaa ulkoa, olisi pitänyt tehdä tiliä jonkun edessä, mutta hän ei oikein tiennyt kenen.

Hän eli taas uudelleen ne kaksi vuotta kaikkine yksityiskohtineen, kärsi niitten kärsimykset ja tunsi niitten riemut.

Välistä kaalasi hän erämaan polttavassa hiekassa. Erämaan kuuma tuuli oli tukahuttaa hänet ja toivotonna oli hän nääntymäisillään kesken taivalta.

Mutta sitten aukeni taas hänen eteensä vilvakka keidas. Hän lepäsi sen siimeksessä, hän joi voimaa sen pulppuavista lähteistä, hän hengitti sen viileyttä.

Ne oli ne hetket, jolloin hän vajonneena suurten mestarien teoksiin, unohtaen koko maailman, eli kokonaan niissä. Ne hetket oli hän elänyt yksin huoneessaan, kuulematta arvostelua, kuulematta joukon ylistystä.

Hän viipyi niissä nytkin mielellään, mutta muut kuvat hämmensivät hänen nautintoaan ja hänen täytyi yhä tehdä tiliä.

Hän muisti niin selvään, millä tunteilla hän viimeksi oli kulkenut tätä ulappaa, kuinka hän oli päättänyt antautua kokonaan ja kuinka hän siten oli luullut saavuttavansa ihanteen.

Oliko hän nyt askeltakaan lähempänä sitä kuin lähteissään?

Se oli paennut häntä, väistynyt pois hänen tieltään. Hän ei ollut mahdollinen näkemään sitä taikka tuntemaan sen läheisyyttä. Hän ei ollut etsinyt sitä oikealla tavalla. Syy oli hänessä itsessään.

Hän tunsi masentavaa pettymystä, peljättävää tyhjyyttä mielessään.

Sitä, mitä hän ei ollut etsinyt, oli liiankin runsaasti tullut hänen osakseen. Hänen nimensä oli kulkenut maineen siivillä kaupungista kaupunkiin, ja oopperain tirehtöörit olivat alkaneet hänestä kilpailla. Hän oli sitoutunut kahdeksi vuodeksi Berliinin oopperaan ja hänen piti palata sinne syksyllä.

Tällä hetkellä tuntui se tuiki mahdottomalta. Mutta se tuli kenties vain väsymyksestä.

Laiva pysähtyi laituriin. Tuli lisää matkustavaisia. Eukkoja nyytit kädessä ja miehiä piippunysä hampaissa. Eeva katseli ikkunasta, kuinka he kaalasivat vedessä, sillä vesi oli tulvillaan ja laituri veden alla. Harmaarunkoiset lepät ja rantakoivut näyttivät kasvavan järvessä.

Puut olivat jo kerinneet suureen lehteen. Päivänen paahtoi ja oli nähtävästi kuuma, sillä rannalla seisojat pyyhkielivät hikeä otsaltaan. Vähän ylempänä rantatörmällä oli vasta tervattu vene kumollaan ja tervan haju tunki Eevan luo hyttiin asti.

Hän katseli tätä kaikkea kuin hyvin kaukaa. Hän katseli sitä kuin omia mielikuviaan. Hän ei ollut vielä päässyt selvästi käsittämään, että se oli todellista. Matka oli käynyt niin joutuisaan, niin huimaavan kiireesti.

Laiva viillätti jo taas aukealla ulapalla. Oli tyyntynyt kokonaan. Veenkalvon kimmellys huikasi silmiä. Hän kuunteli vain kohinaa laivan kyljessä ja nukahti siihen. — —

Hän heräsi kovaan pamaukseen. Säikähtyneenä hypähti hän pystyyn ja katsahti ulos. Taivas ja vesi olivat peloittavan mustat. Salamat risteilivät tummalla pohjalla. Välistä aukesi kuin tulimeri taivaanranteelle.

Rajumyrsky heitteli laivaa armottomasti. Aallot nousivat niin korkealle, että kokonaan peittivät hytin ikkunan.

Eevan jäsenet olivat jähmettyneinä pelosta. Teki mieli mennä etsimään ihmisiä, mutta ei päässyt liikahtamaan. Hän peitti kasvonsa käsillään, mutta se ei estänyt häntä näkemästä taivaan tulten hirveätä leikkiä. Laivan kannelta hänen päänsä päältä kuului kova jyske. Hän luuli tuntevansa, että laiva oli vaipumaisillaan aaltojen alle.

Ahdistus valtasi hänet. Pitikö hänen nyt kuolla? — kuolla, kuolla — häntä kauhistutti se ajatus. Näin lähellä häntä se ei ollut milloinkaan ennen ollut. Hän luuli jo kuulevansa aaltojen kuohunnan päänsä päältä. Hän lyyhistyi vuoteen soppeen, painoi päänsä patjaan ja koetti sopertaa lapsena oppimaansa rukousta, mutta huulet olivat jäykät, kieli oli kankeana hänen suussaan.

Silloin alkoi salongista kuulua laulua. Sävel, jota hän ei muistanut ennen kuulleensa, oli yksinkertainen ja täynnä hartautta. Se oli tyyni ja levollinen kuolemankin uhatessa. Se rauhoitti häntä ihmeellisesti.

Hän nosti päänsä patjoista. Taivas yhä salamoi, aallot yhä kuohuivat. Hän peitti kasvonsa käsillään ja kuunteli salongista kuuluvaa laulua.

Kun se vaikeni, puhui syvä ja soinnukas miehen ääni:

— Jos hän nyt olisi ihmisen muodossa meidän keskellämme, niin hän nuhtelisi meitä heikkouskoisia ja ainoalla sanalla asettaisi hän aaltojen pauhun, sillä tuuletkin ja meri olivat hänelle kuuliaiset.

— Taikka jos minulla olisi usko, että minä vuoret siirtäisin, niin minä huutaisin yli raivoavan ulapan: vaikene! ja se laskeutuisi äänetönnä minun eteeni, päilyvään pintaansa heti kuvastaen taivaan kirkkaan sinen…

Hän sanoi vielä jotain, mutta Eeva ei voinut eroittaa mitä se oli.

Ja taas alkoi kuulua yksinkertainen, harras laulun sävel. Kuuli että siellä oli useampia laulamassa.

Ken oli se puhuja? Hänen pelkkä äänensä sointu vaikutti rauhoittavasti ja hänen sanansa tuntuivat tunkevan läpi luiden ja ytimien.

Eeva oli varma siitä, että se oli sama mies, joka kaksi vuotta takaperin oli astunut hänen eteensä sankasta usvasta ja jonka katsetta hän sittemmin ei ollut voinut unhoittaa. Se oli usein tullut hänen eteensä yksinäisinä hetkinä ja joskus oli se jäänyt tuijottamaan häneen, kun hän lamppujen huikaisevassa valossa otti vastaan kukkasateen innostuneelta yleisöltä.

Sattuma oli taas tehnyt heidät matkatovereiksi.

Kummallista, hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli kuin pois pyyhästy.

Hän oli koko ajan istunut kädet kasvoillaan ja kun hän nyt katsahti ikkunasta, oli säässä jo tapahtunut muutos. Kajaat näkyivät taivaan ranteella, salamat olivat sammuneet ja aallokko näytti olevan asettumaisillaan.

Olivatko luonnonvoimat jo aikansa temmeltäneet ja lakkasivat luonnostaan, vai hänkö oli tehnyt ihmetyön? Hän oli lausunut sanan "vaikene" sellaisella voimalla, että olisi luullut pimeydenkin valtain täytyvän sitä totella.

Eevan teki mieli nähdä hänet uudestaan ja kuitenkin pelkäsi hän sitä kohtausta.

Laivan tarjoilijaneiti tuli katsomaan, oliko hän vielä hengissä.

— Herra varjelkoon, tällaista rajuilmaa eivät vanhatkaan muista nähneensä — sanoi hän.

— Kutka laulavat? — kysyi Eeva kääntämättä päätään häneen.

— Uskovaiset pitävät hartaushetkeä — kuiskasi hän, ääni vielä vavisten säikähdyksestä — he ehkä ovat meidät pelastaneet.

Eeva jäi istumaan vuoteelle. Hän kuunteli salongista kuuluvaa laulua ja katseli yhä kirkastuvaan luontoon. Ja niinkuin kuohupäät siellä vaimenemistaan vaimenivat, niin vaimenivat hänenkin mielensä kuohut, kunnes oli aivan tyyntä sisällä ja ulkona. — —

Siinä väipähti ohi tuttu saari. Siinä sivuutettiin niemi ennen nähty.

Hän oli siis todellakin kotona! Se ajatus täytti nyt kokonaan hänen mielensä. Tunkien syrjään kaiken muun, tempasi se hänet huimaavaan onnentunteeseen.

Nyt ei häntä enään pidellyt mikään. Tyhjän salongin kautta pujahti hän kannelle, jonne kaikki matkustajat olivat kerääntyneet. Jokin erityinen seikka näytti kiinnittävän heidän huomionsa, sillä he seisoivat kaikin laivan oikean puolisella laidalla katsellen ulapalle.

Eevakin, joka oli tullut ylös vain tervehtiäkseen kotipuolen tuttua luontoa, liittyi heihin. Ja hän tuli parhaiksi nähdäkseen äitinsä suuren sokerilastin vajoavan ahventen valtakuntaan.

— Paras stettiniläinen meni parempiin suihin — kuuli hän jonkun laivamiehistä ilkkuen sanovan.

Karin reunassa oli urhea hinaajalaiva surkeasti kyljellään. Se oli rajuilman tuhotyötä.

Se viestikö hänen nyt piti viedä äidilleen?

Koko tapaus tuntui hänestä kiusalliselta.

Jospa hän ei olisi joutunutkaan sen todistajaksi!

Kun oli sivuutettu kari, jonka kylkeen hinaajalaiva oli lyyhistynyt, hajaantuivat matkustajat kukin haaralleen.

Eeva seurasi erikseen erästä pientä parvea, joka oli asettunut laivan välikannelle, tahi paremmin vain yhtä heistä, joka näytti olevan päätä pitempi kaikkia muita.

Hän ei ollut erehtynyt, hän oli nähnyt hänet kerran ennen.

Ja kun hän nyt katseli hänen jalostunutta muotoaan, hänen kalpeita kasvojaan, joissa voitettujen taistelujen jäljet tuskin enään näkyivätkään ja joista säteili vain rauha ja rakkaus, alkoi hänestä taas tuntua kuin hänen olisi pitänyt tehdä tiliä.

— Hänellekö?

— Ei, ihmiselle hänen ei sitä tarvinnut tehdä, sen hän ainakin tiesi. Ja hän kääntyi toisaalle.

Ulappa oli jo iltahohteissaan. Se ei enään huikaissut silmää, se vain kuvasti sinisen taivaan ja keveät pilvenhattarat.

Rannat kiitivät ohi yhä tutumpina.

Pian, pian olisi hän siellä! Hän istuu jo muistojen majassa. Hän painaa päätään sammaleiseen runkoon. Ja hänellä on vierellään ne, jotka häntä ymmärtävät.

Lepoa hän tarvitsi, lepoa ja rauhaa.

XIII.

Hän oli ajaa hurauttanut silkkimustilla kivilinnan eteen.

Hän oli luullut tulevansa kotiinsa, mutta koti oli paennut pois tämän uuden talon tieltä, joka oli hänelle ventovieras. Tämän tieltä oli "muistojen majakin" saanut siirtyä…

— Äiti, äiti, sitä sinun kumminkaan ei olisi pitänyt tehdä!

Tämän tieltä oli ihmistenkin pitänyt paeta, niiden, jotka olivat hänelle rakkaimmat, joita paitse hänellä ei tuntunut kotia olevankaan.

— Äiti, missä oli sinun sydämmesi?

Oli yö, mutta hän ei voinut nukkua.

Hän painoi polttavaa otsaansa kiviseinään. Hän tiesi nyt kaikki. Väinö asui maaseudulla erään leskirouvan luona, mutta hän ei ollut oikein terve. Toivoa hänestä kuitenkin oli. Hän teki työtä sielläkin ja hänen sairautensa ilmeni oikeastaan vain siinä, ettei hän mistään hinnasta tahtonut nähdä omaisiaan.

Selmaa hän tuskin tunsi entisestään. Eeva oli kysynyt häneltä taas, kuten kerran ennen:

— Eroittaako se meidät?

— Sitä en tiedä — oli hän vastannut — mutta sen tiedän, että se yhdistää minut kaikkeen siihen, mikä kärsii ja huokaa vapautusta.

Eeva ajatteli sitä vastausta valoisana kevätyönä valvoessaan siinä uudessa huoneessa, joka oli valmistettu hänen varalleen ja jossa häntä ympäröi mukavuus ja komeus, mutta jossa hän kuitenkaan ei tuntenut olevansa kotonaan.

Eikö hänkin sitten kärsinyt? Hän oli tahtonut kokonaan antautua jollekin, joka hänen mielestään oli ollut suurinta kaikesta ja joka oli sen arvoista, että sille ansaitsi antaa koko elämänsä.

Omituista kuinka vähiin se nyt tuntui hupenevan.

Ja hänen elämänsä, jonka piti olla niin ehyttä ihanteen palveluksessa — miksi tuntui se nyt näin rikkirevityltä?

Jos hän ei olisi lähtenytkään, kuinka toisin olisi kaikki!

Hän arvasi että hänen tähtensä muka tämä kivitalo oli noussut ylpeilemään entisen kodin perustuksille, karkoittaen kaiken runollisuuden mahtavuudellaan.

Hänen tähtensä silkkimustatkin tallissa korskuivat.

Häntä kiusasi sanomattomasti kaikki nää edistyspuuhat ja hän oli luullut huomanneensa, että ne olivat vastenmieliset hänen isälleenkin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin tämä kivitalo olisi painanut isän hartioilla, jotka näyttivät käyneen kumarammiksi.

Ja kaikki oli hänen syynsä.

Hän istui ikkunansa ääressä, joka oli jokseenkin samalla kohdalla kuin hänen entisen huoneensa ikkuna. Tämä uusi oli vain paljoa leveämpi ja korkeampi. Hän katseli puutarhaan, joka sekin oli muuttanut muotoa. Uudistuspuuhat olivat sitäkin repineet ja raastaneet.

Se olikin kenties hyväksi. Entisillään olisi se säilyttänyt liian monta muistoa.

Hän katseli tätä uutta aivan kuin jotakin vierasta, joka ei liikuttanut häntä.

Mutta hänen mieltään ahdisti yhä enemmän, jota pitemmälle yön hetket kuluivat.

— Oliko sitten kaikki hänen syynsä? sekin että Väinö oli poissa?

Hän vapisi sen kysymyksen edessä, eikä se antanut hänelle rauhaa. Hän koetti paeta sitä, kutsua mieleensä muita ajatuksia, mutta se tuli itsepintaisesti yhä uudelleen.

Jos hän vain olisi ollut kotona, jos hän vain olisi pysytellyt hänen vierellään! Mutta hän oli ollut uskoton lupaukselleen.

Kuinka vähäpätöiseksi kävikään nyt kaikki se, mitä hän oli tavoitellut ja jonka tieltä kaikki muu oli saanut väistyä.

Kuinka paljoa enemmän merkitsi yksi ainoa elävä ihminen, joka tarvitsi hänen apuaan, kuin kaikki utuiset ihanteet yhteensä, joita kuitenkaan ei voinut saavuttaa.

Hänen täytyi sovittaa kaikki, mitä hän oli rikkonut — tästä lähtein piti hänen palvella ihmisiä.

Mutta taide, niin, hän rakasti sitä kuitenkin, ja hän oli luullut täyttävänsä velvollisuuden. Minkätähden ahdisti nyt sitten näin hänen mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?

Hän muisti kaksivuotista sitoumustaan ja tunsi olevansa kuin kahleissa.

Hän muisti että hänen huomispäivänä, levättyään kaksi vuorokautta matkan jälkeen, piti esiintyä kotiseutunsa yleisön edessä, piti pitää tuliaiskonsertti.

Minkätähden tuntuikaan se nyt niin vastenmieliseltä? Kun vain olisi voinut paeta pois, heittää kaikki, laulajaiset ja muut!

Mutta sitä hän ei voinut. —

Aamun sarastaessa paneutui hän vuoteelleen ja nukkui painostava tunne sydänalassaan.

XIV.

Seurahuoneen sali oli äärin vierin väkeä. Oli tullut maaseutulaisiakin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, tahtoivat nähdä ja kuulla häntä, josta niin paljon oli puhuttu kotimaassa ja maailmalla.

Hän seisoi heidän edessään valkeassa silkkileningissä, joka oli matala kaulasta ja jonka pitkä laahustin oli paneutunut poimuihin lattialle. Kauniit hivukset laskivat nytkin luonnollisina laineina ohimoille, mutta olivat vasten entistä tapaa kierrettyinä kreikkalaiselle solmulle niskassa.

Ohjelman ensimmäisenä numerona oli Wagnerin "Elsas Traum" ja kuului siihen vielä suomalaisia ja norjalaisia sävellyksiä. Ja vaikka hän oli sangen väsynyt alussa ja hänestä esiintyminen tuntui vastenmieliseltä, lauloi hän kuitenkin mielensä lämpimiin varsinkin muutamia numeroita esittäessään. Mutta selvästi näkyi että suosionosoitukset olivat hänelle vastenmieliset, ja kun hän tuli kiittämään niistä, oli hänen hymyilynsä surumielinen ja raukea.

Alma Aarnio istui miehensä rinnalla ensi rivissä. Hänen mielestään yleisö pysyi aivan liian maltillisena. Oliko se ehkä odottanut enemmän? Itsepuolestaan hän ei voinut antaa minkäänlaista arvostelua, hänen mielensä oli siksi liian levoton ja kiihoittunut.

Puku ainakin oli nuhteeton, sen hän näki. Mutta edukseen Eeva ei ollut, sen olisi huomannut sokeakin. Hän ei siis kumminkaan jaksanut voittaa alakuloisuutta, joka häntä oli vaivannut kaiken kotonaoloajan.

Ja harmillisinta oli ettei hän lopulta ensinkään pysynyt ohjelmassa. Lauloi mitä mieleen sattui, ja mieleen sattui vain mollissa käypiä kappaleita, kaikkein traagillisimmat sävelsepustukset ja surunvoittoisimmat kansanlaulut.

Salissa alkoi Alma Aarnion mielestä vähitellen vallita hautajaismieliala.

Kun kaikki oli loppuun suoritettu, huudettiin häntä kuitenkin innokkaasti esille.

Alma Aarnio pujahti pukuhuoneeseen.

— Rakas Eeva, koeta voittaa itsesi, näytä että sinulla on luja tahto. Sinun täytyy lopuksi laulaa jotain iloisempaa, jotain oikein reipasta.

Hän rukoili niin hartaasti, että Eeva päätti noudattaa hänen mieltään.

Hän valitsi espanjalaisen laulun, huiman ja vallattoman, ja hän oli huima ja vallaton esittäessään sitä, vaikka sydänalaa ahdisti.

Se nosti myrskyn salissa ja äänekkäästi huudettiin sitä uudestaan.

Hän tuli esille koettaakseen yhä vieläkin voittaa itsensä.

Yleisö oli jo noussut paikoiltaan täyttäen keskikäytävän. Etäämpänä istuneet koettivat tungeskella niin lähelle laululavaa kuin suinkin ja kurkistelivat häntä uteliain katsein.

Hän ei saanut heti alkaneeksi huimaa espanjalaista lauluaan. Teki mieli hiukan tarkastella aaltoilevaa yleisöä. Olikohan siellä montakin tuttua?

Ja hänen mieleensä muistui se ilta, jona hän viimeksi oli seisonut tällä lavalla. Silloin oli hän etäällä nähnyt mustan sykkyräisen pään ja Selma, hänen siskonsa, oli seurannut häntä armain katsein. Ja hän oli laulanut heille.

Nyt ei näkynyt kumpaakaan.

Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa antaakseen vallattoman espanjalaisen laulun helkkyä huuliltaan odottavan yleisön ihastukseksi, kun hän yleisön joukossa tunsi kaksi henkilöä, joiden läsnäolo oli hänelle tuiki odottamaton — Hietarannan ukon ja mummon.

He seisoivat hiukan erillään muista, kahden tuolirivin välissä jotensakin lähellä lavaa — kyllin lähellä, että Eeva selvästi eroitti heidän kasvojensa ilmeen ja koko ulkoasunsa.

Hattukulu ukon kädessä oli sama entinen, monen kesän vaalentama vanha tuttu. Ja mummon tummansininen pumpulileninki oli ollut hänen ainoana juhlaleninkinään kaiken heidän tuttavuutensa ajan.

Eeva huomasi heti, että he olivat paljon vanhentuneet sitten viimenäkemisen. Ja nyt seisoivat he siellä katsellen häntä surunvoittoinen ilme kasvoissaan.

Hänelle selvisi kaikki. He olivat seuranneet häntä kaiken ajan, alati muistelleet, joka päivä rukoilleet hänen puolestaan. Sillä heidän uskollisuutensa oli järkkymätön. Nyt olivat he paikkakunnan lehdestä lukeneet ilmoituksen laulajaisista. Ukko oli lähtenyt suo-ojaltaan, mummo kangaspuista. He olivat pukeutuneet kirkkovaatteisiinsa, kulkeneet pitkän matkan, maksaneet ovirahansa, vaivalla ansaitun, ja pysähtyneet jonnekkin ovipieleen, missä vähimmän olisivat toisten tiellä.

Nyt olivat he rohjenneet näin lähennellä, hekin nähdäksensä häntä tarkemmin.

Ja hän seisoi heidän edessään silkissä ja kullassa, vallaton espanjalainen laulu huulillaan!

Hänen mielessään vilahti kolminaisliiton kevätretket, mustunut kannel, hallayöt, pettuleivät…

Ja hänen teki mielensä juosta heidän luokseen, langeta heille kaulaan ja pyytää anteeksi.

Hän koetti voittaa mielenliikutustaan, mutta se kävi hänelle ylen valtavaksi ja hän ratkesi hillittömään itkuun.

Yleisö katsoa tuijotti häneen tuiki hämmästyneenä. Mistä tämä nyt tuli? äsken hän vasta oli iloinen kuin päivänsäde.

Kauvan hän ei ollut mielenliikutuksen vallassa. Hänenhän piti laulaa.

Hän ei uskaltanut katsahtaa isäänsä eikä äitiinsä — kuinka onnettomilta he mahtoivatkaan näyttää tämän välikohtauksen tähden?

Se hänellä vain oli selvillä, että nyt hänen piti laulaa ukolle ja mummolle. Mitä olivat he välittäneet monimutkaisista aarioista ja espanjalaisista rallatuksista? Nyt oli heidän vuoronsa.

Hän muisti sillä hetkellä vain yhden laulun, josta hän tiesi heidän varmaan pitävän. Hän pyyhki kyyneleensä, oikaisihe, astui aivan laululavan reunaan ollakseen lähempänä heitä ja alkoi kuin ennen mummon säestämänä valkean tuomen alla:

"Jo joutui armas aika…"

Veisattuaan kaksi ensimmäistä värsyä poistui hän kiireisin askelin. Näytti aivan siltä kuin hän olisi tahtonut paeta silkkisen laahustimensa kahinaa.

Pukuhuoneessa heittäytyi hän sohvaan itkeäkseen kyllältään. Se virvoitti kuin keväinen sade ja painostava tunne hänen sydänalassaan muuttui keveämmäksi.

Hän oli nähnyt kuinka heidän kasvonsa kirkastuivat, ja se teki hänet onnelliseksi. Eikä hänen mieltänsä rasittanut ajatus siitä, mitä muu yleisö ajatteli hänen käytöstavastaan.

— Se oli meille — sanoi Eeva-muori ukon rinnalla laskiessaan seurahuoneen portaita — sitä lasta! Silkkienkin alla on hänen sydämmensä ennallaan.

Ja kyynel kieri kurttuiselle poskelle.

— Saammepa nähdä — kuiskasi pormestarinrouva viskaalinrouvalle — että hänestä vielä kuuluu outoja. Se loppukohtaus ei ollut hyvän enne.

Ja yleisön kulkiessa kotiinsa pitkin hiljaisia katuja, tunnusti moni itselleen tai toverilleen, että hän sentään oli odottanut enempää.

— Hän oli kenties vielä väsynyt pitkästä matkasta, pääteltiin, ja muutenkin liiaksi rasittunut, näyttikin surkastuneelta ja kuihtuneelta entiseen nähden.

Mutta joku tarkkasilmäisempi luuli huomaavansa, että hänen mieltänsä ahdisti salainen suru.

XV.

Vaikka kevätilta olikin kauneimmillaan, ajoivat Aarniolaiset kotiin laulajaisista katetuissa vaunuissa. Matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Eeva luuli huomanneensa, että hänen äitinsä oli sangen tyytymätön. Isän mielialasta hän ei ollut selvillä. Hän istui Eevaa vastapäätä pidellen tyttären saamaa kaunista kukkalyyryä polvellaan ja kumartui tuon tuostakin nauttimaan sen tuoksusta.

Porrasten edessä auttoi hän Eevaa vaunuista, ja silloin isä ja tytär vaihtoivat pitkän katseen.

— Nuhdetta siinä katseessa ei ollut — ajatteli Eeva hengittäen keveämmästi — isä kyllä häntä ymmärsi.

Illallispöytä oli katettu, mutta Eeva kieltäytyi tulemasta ruualle.

Hän riensi omaan huoneeseensa ja alkoi kiihkeästi riisuutua. Silkkileningin ylinen tuntui polttavan hänen hentoa vartaloaan ja pitkä laahustin ihan inhoitti häntä.

Hermostuneesti vetäsi hän kyynäspäitten yläpuolelle ulottuvat ranskalaishansikkaat kädestään, pyöräytti ne palloksi ja viskasi vaatekaapin pohjaan.

Isältä saamansa kultasen rannerenkaan ja paksut kaulavitjat laittoi hän pieneen pyöreään laatikkoonsa pumpuleihin, niinkuin ne olivat olleet, kun hän sai ne. Ja kun hän ripusti laahusniekka leninkiä ja hienoja, pitsihelma alushameita kaapin nauloihin, tuntui hänestä siltä, kuin hän ei milloinkaan enään tarvitsisi näitä helyjä ja hetaleita. — —

Ja sinä yönä hän taisteli Jumalansa kanssa.

Seuraavana aamuna hän etsi esille yksinkertaisimman pukunsa, vanhan mustan leningin ja pukeutui siihen. Hän pysytteli huoneessaan koko päivän.

Sydänalaa ahdisti vielä. Mutta kun iltakaste alkoi helmeillä puutarhan kevätvehreässä, täytyi hänen päästä ulos, saada hengittää raitista ilmaa.

Ja ennen kaikkea täytyi hänen saada tavata Selmaa, keskustella hänen kanssaan, avata hänelle koko sielunsa niinkuin ennen! Sanoa hänelle kuinka tyhjältä, vähäpätöiseltä, joutavalta hänen nykyinen elämänsä hänestä tuntui. Ja ne vuodet Berliinissä, kiihoituksessa, humussa eletyt — kuinka hukkaan menneiltä! Hän oli ollut kuin kuumesairas, jonka silmiin kuvastaikse olemattomat, joka elää harhakuvien keskellä pitäen niitä tosina. Hän oli jo luullut olleensa saavuttamaisillaan unelmainsa ihanteen, joinakin hetkinä oli se jo ollut ihan hänen omanaan, oli täyttänyt hänen olentonsa autuudella samalla kuin hän oli vavissut sen edessä. Ja hänen oli muka pitänyt näyttää se maailmalle. — Ja mille maailmalle!

Hän näki edessään berliiniläissalongin täynnä nautinnonhaluista, hienostunutta yleisöä. Veltot, väsyneet piirteet sai hän hetkeksi vilkastumaan. Hän näki taas kukkasateet ja kiiluvat katseet, hän kuuli kiihkeät hyvähuudot, joista hän joskus oli nauttinut, mutta jotka taas toiste olivat herättäneet hänessä selittämätöntä pelkoa. Näin kaukaa luuli hän paremmin voivansa arvostella sitä kaikkea. Hän luuli nyt voivansa selittää, miksi pelko ja ahdistus niin usein oli vallannut hänet keskellä voitonriemua, kun häntä oli tahdottu käsillä kantaa ja hänen nimeään oli mainittu kiihkeästi ja hellästi.

Hän luuli nyt tietävänsä, että häntä sellaisina hetkinä oli ympäröinyt irtipäästetty nautinnonhimo. Ja sille yleisölle oli hän tahtonut näyttää sen, mikä hänelle oli pyhintä kaikesta — sillä kauneuden etsintä oli hänelle uskontoa.

Hänen täytyi tehdä tiliä itselleen laskiessaan kotikaupunkinsa hiljaista torinviertä rantakatua kohden, jonka varrella Selma nyt asui.

— Kuinka juuri olikaan hänen laitansa ollut? Kuka voipi selittää, mitä nuoren ihmisen mieleen voi nousta, kun hän näkee maailman jalkainsa juuressa? — Oliko hän kenties kerjännyt heidän ylistelyään. Oliko hän ehkä pettänyt itseään? Oman kunnian himoko olikin ollut hänen johtotähtenään?

Hän huudahti kauhusta valjuna hoiperrellessaan vehreäksi maalatun puutalon seinustaa.

— Ja senkötähden se oli häntä paennut? Senkötähden tunsi hän nyt itsensä näin toivottoman köyhäksi, näin masennetuksi?

Hänen täytyi saada sanoa Selmalle kaikki, tunnustaa hänelle, mitä hän ei vielä ollut itselleenkään tunnustanut, mitä hän ei selvästi tiennyt eikä tajunnut. Selma kyllä ymmärtäisi häntä nyt niinkuin ennenkin.

Tietämättään oli hän pysähtynyt miettimään, selvittämään ajatuksiaan. Silloin kuuli hän hiljaista puhelua päänsä päältä. Hän katsahti ylös ja näki kuinka pormestarinrouva, Elsa ja joku kolmas, jota hän ei tuntenut, äkkiä vetäysivät ikkunauudinten taa, josta kuului tukahdutettua nauruntirskuntaa.

— Niin tosiaankin, se vehreä rakennus siinä torin laidassa, sehän oli pormestarin. Sen edustalla oli hän joskus lasna leikitellyt Elsan ja toisten lasten kanssa, ja täti oli heitellyt heille ikkunasta makeistötteröitä, joita he olivat ottaneet ilmasta vastaan — kuinka pitkä, pitkä aika siitä oli. — Nyt hänelle naurettiin uudinten takana.

Ja ristiriitaan hänen sielussaan yhtyi kalvava katkeruudentunne.

— Että hän olikin sattunut pysähtymään juuri sen ikkunan alle!

Hän melkein juoksi seuraavaan kulmaan. Tuntui ikäänkuin helpottavan sydänalaa, kun sai kääntyä rantakadulle. Järvi oli tyyni, ja iltataivaan hohde kuvastui sen heleään pintaan. Puut siinä rannalla hiukan säännöttömässä rivissä, uneksien kevätunelmiaan, kuinka tuttuja ne olivat hänelle. Ja kuinka tuttu oli hänelle se kevään tuoksu, joka huokui häntä vastaan rannan ruohikosta ja vihannista latvoista. Kuinka usein niiden alla oli uneksittu heleitä, kauvastähtääviä kevätunelmia, mutta hän ei ollut yksin silloin.

Ei tehnyt mieli uneksia nyt. Todellisuus oli liian tyly, liian kova ja se oli riistänyt häneltä kaikki.

Hän kysyi taas niinkuin yöllä valvoessaan: minkätähden ahdisti sitten näin hänen mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?

Hän oli pysähtynyt vanhan piilipuun alle ja nojaten sen kyhmyiseen runkoon katseli hän järven vastaista rantaa, joka näytti nousevan kirkkaudesta ja pyrkivän kirkkauteen. Se oli kuin käärittynä salaperäisyyden verhoon. Mutta sen tummain latvain alta tuntuivat rauhan ja lohdutuksen henget puhuvan hänelle äänetöntä kieltään ja hän jäi kuulemaan niiden kuiskeita.

Hänelle muistui niin elävästi mieleen heidän enin rakastetun opettajansa jäähyväispuhe tyttökoulusta erotessa.

— Jos teillä on suruja elämässä, oli hän sanonut — niin paetkaa luontoon, siellä olette ikäänkuin lähempänä Jumalaa — —

Hänellä oli nyt suru, suuri suru. Ja kenties hänen juuri olisi pitänyt päästä lähemmäksi Jumalaa saadakseen rauhan.

Kuu nousi vastaisen rannan metsän takaa. Kevätillan taivaalla oli se kuin aave entisestään, mutta kuvastui kuitenkin pitkänä keltaisena juovana järveen.

Siihen laski vene rantaan. Siitä nousi muutamia huviretkeilijöitä salkut ja kopat kädessä. Rantaa lähetessään olivat he väitelleet kiivaasti, mutta vaikenivat huomatessaan Eevan. Heidän kuljettuaan ohitse kuuli hän matalan naisäänen kuiskaavan: — siinä hän oli.

Väittely oli siis koskenut häntä. Tavallisessa mielentilassa olisi se käynyt häneen paljoa kiusallisemmin. Nyt herätti se vain heti ohimenevän vastenmielisyyden tunteen. Hänen sydämmensä oli liian täynnä surua ja ahdistusta ollakseen herkkä muille vaikutuksille.

Pieni poika juoksi pitkin rantaäyrästä ongenvapa toisessa läkkikannu toisessa kädessä. Hän muutteli paikasta toiseen koettaakseen kalaonneaan. Hänellä oli housun lahkeet käärittyinä yläpuolelle polvea ja tuontuostakin hän kaalasi nousuveden poikki päästäkseen kivelle, joka nosti rosoista päätään pinnan yli ikäänkuin oudoksuen veden paljoutta.

Kaksi palvelustyttöä kulki hartaasti keskustellen vesisangot kädessä pyykkilaituria kohti. Nyt pysähtyivät he kuuntelemaan soittoa, joka hiljaisena hyminänä kuului niemen takaa varsinaisesta rantapuistosta.

Koko kaupunki olikin siis siellä, ja sentähden oli tällä rannalla niin hiljaista, niin yksinäistä.

Eeva näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui kuin unessa. Hän oli kuin ulkopuolella itseään, katseli kuin jostain muualta sitä nuorta surevaa tyttöä, joka seisoi nojaten piilipuun runkoon, ja hänen kävi häntä sääli. Sillä hän tunsi kuinka rajusti hänen sydämmensä löi ja kuinka hän kärsi…

Ensin oli hän nauttinut yksinäisyydestä tai paremmin luonnon rauhasta ympärillään, mutta sekin alkoi ankaraksi. Oli kuin sekin olisi vaatinut häntä tilille.

— Niin, hänhän olikin matkalla Selman luo. Hän kyllä häntä ymmärtäisi, hän kyllä voisi häntä lohduttaa. Kivenheitto vain, siellä näkyi jo vanha rapistunut rakennus.

Hän kulki kiireisin askelin, mutta ennenkuin hän ennätti tohtori Sommerin asunnolle, pysähtyi hän äkkiä kuin taikaiskun lyömänä erään rantakadun varrella olevan matalahkon rakennuksen kohdalle. Ikkuna oli auki ja huoneesta kuului sama vakava ja soinnukas miehen ääni, jota hän laivassa oli kuunnellut. Hän joutui heti omituisen tenhon valtaan. Hän kuuli selvästi joka sanan.

"Rauhani minä annan teille, en minä anna teille niinkuin maailma antaa."

Rauhaa — niin sitäpä häneltä puuttui, muuta hän ei tarvinnutkaan.

"Tulkaa minun tyköni kaikki… minä tahdon teitä virvoittaa" — —

Kävelikö hän itse siihen huoneeseen vai veikö hänet joku toinen? Omastako vai toisen tahdosta hän joutui sinne — sitä hän ei tiennyt itsekkään.

Se vain oli varmaa, että hän siitä illasta kuului heihin.

XVI.

Varhain seuraavana aamuna oli Eeva taas menossa rantaan päin. Hänellä oli kirje kädessä. Se oli vietävä laivan postilaatikkoon. Hän kulki nopeasti ja kevein askelin. Hänen koko olennossaan oli sama itsetietoinen, päättävä ryhti, joka oli hänelle ominainen, mutta joka viime päivinä näytti luopuneen hänestä.

— Ei, hän ei katunut sanaakaan siitä mitä hän oli kirjoittanut. Muulla tavalla hän ei voinut menetellä. Nyt hänellä ei saanut olla siteitä, ei pauloja. Kaikki mikä sitoi hänet siihen, joka oli valhetta, oli säälittä reväistävä rikki. Nyt, näkevänä, oli hänellä oikeus korjata sokeana tekemänsä erehdykset.

Hän kulki nopeasti eteenpäin heiluttaen sitä tärkeätä kirjettä kädessään. Mutta hänen kasvoissaan kuvastui voitonriemu ja rauha.

Hanna Heitman, joka palasi viemästä kirjettä pojalleen, tuli häntä vastaan kadunkulmassa, mutta Eeva ei huomannut häntä.

Eevassa oli jotain, joka esti Hannaakin puhuttelemasta häntä. Mutta ohi kuljettuaan pysähtyi hän ja katseli melkein säikähtyneenä Eevan jälkeen.

— Olisiko hänkin? — sanoi hän puoliääneen.

— Ei, se ei voi olla mahdollista — mutta se tuli hänen silmissään ei tiennyt hyvää. —

Eeva ennätti rantaan parahiksi laivan lähtöön. Kirje liukui sievästi hänen kädestään laivan kyljessä olevaan postilaatikon aukkoon ja synnytti pienen kolinan ennättäessään pohjaan.

— Nyt oli siis palauttamaton teko tehty, askel astuttu.

Ja kevein mielin lähti hän nousemaan loivasti kohoovaa rantaäyrästä ylöspäin.

Se kirje rikkoi hänen kaksivuotisen sitoumuksensa.

XVII.

Lapsi, lapsi — nyyhkytti Alma Aarnio Eevan sohvan kulmassa — mitä olet sinä tehnyt! tai mitä olet sinä aikeessa tehdä, sillä totena minä todellakaan en vielä voi sitä pitää, niin kova sinä et voi olla meitä kohtaan.

— Mutta sinähän et tiedäkkään kaikkea. Kun kaikki kuulet, olen varma että taivut.

— Meitä on pidetty varakkaina, ja me olemme itsekkin tottuneet siihen ajatukseen, että aineellinen asemamme olisi taattu. Mutta on ollut asianhaaroja… emme ole voineet laskea kaikkea edeltäkäsin… meillä on ehkä ollut kadehtijoitakin… ja — miksi en sanoisi sitä suoraan? — emme ole tahtoneet kieltää mitään sinulta, ainoalta lapseltamme. Sinulle on uhrattu kaikki, sinun tähtesi on tehty kaikki, mitä tehty on. Tämä uusi rakennuskin, joka veti enemmän kuin ensin oli arveltukaan. Oli niin helppo saada lainaa, kun oli niin valoisat toiveet. Eeva, Eeva, sinun kädessäsi on meidän onnemme tai perikatomme!

— Heti kun huhu sinun luopumisestasi levisi kaupungille, sanottiin suurin sitoumus irti — me olemme hukassa! — Tämä rakennus horjuu perustuksillaan. — Mutta ei, me emme ole hukassa! Eikö niin Eeva? Hädän hetkenä panemme kaiken toivomme sinuun, sinä voit meitä auttaa yhdellä ainoalla sanalla. Sinä teet meidät vielä rikkaiksi, sinä annat meille takaisin, mitä olemme uhranneet, sinä et riko sopimusta. Nyt on sinulla tilaisuus näyttää kuinka paljon rakastat vanhempiasi… lapsi, lapsi!

Hän oli puhunut katkonaisesti, pidätellen nyyhkytystä ja jäi hyväilemään Eevan kättä.

Ensimmäinen tunne, minkä äidin hyökkäys Eevassa herätti, oli vastenmielisyys. Mutta jota kauvemmin hän katseli sitä surun murtamaa naista, joka sielunahdistuksessa rukoili häntä, sitä syvempi sääli heräsi hänessä häntä kohtaan.

— Äiti raukkani — sanoi hän istuutuen hänen viereensä — ja sitä sinä suret niin syvästi! Niin, nehän ovat sinun tavaroitasi, ja "kussa teidän tavaranne on, siellä on teidän sydämmenne." — Sinun rakennuksesi horjuu — jatkoi hän lempeästi — sannalle sinä sen perustit ja kun sade lankeaa ja virrat tulevat ja tuulet puhaltavat, täytyy sen kukistua, kuinka voisi se muuta!

— Mutta ihmiselle on sanottu: "jos sinun oikea silmäs pahentaa sinun, niin puhkaise se, ja jos sinun oikea kätes pahentaa sinun, niin hakkaa se poikki ja heitä pois luotasi: sillä parempi on sinulle…"

— Äiti rakkaani, parempi on sinullekin, että sinun sannalle rakennettu huoneesi kukistuu ja sinä rakennat uuden, avaramman ja ihanamman ja perustat sen kalliolle!

Eevan koko olennosta henki toivo ja luottamus ja hänen katseensa etsi äidin katsetta saadakseen antaa surevalle edes rahtusen omasta onnestaan.

Mutta Alma Aarnio nousi kalveten.

— Sekö on ainoa lohdutus, mikä sinulla on antaa — vaikeroi hän.

— Se on ainoa ja parhain.

— Kiittämätön lapsi, minusta et olekkaan koskaan välittänyt, mutta isän tähden toivon sinun vielä heltyvän. —

Äiti oli poistunut. Eeva istui pitkissä mietteissä. Uudet ajatukset tulivat lentäen liitäen sitä vauhtia. Ensin ne häntä hämmästyttivät, melkeinpä säikäyttivät, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rakasti niitä. Sillä ne aukoivat hänen eteensä uudet alat, hänen sielulleen mieluisat. Hän rakasti niitä kuin taivaan lähettiläitä, jotka tahtoivat hänen parastaan.

— Äiti raukkani, totta sinä sanoit, vähän olen sinusta välittänyt, mutta tästä lähtein saat nähdä kuinka paljon minä sinusta välitän.

— Ja isä, isä — nyt on hetki tullut, josta aina olen uneksinut, nyt minä saan tehdä sinun puolestasi jotain ennen arvaamatonta. Mutta että se tuli tässä muodossa!

— Nyt minä sinut vapautan vaikeasta taakasta. Oikaise jälleen kumarat hartiasi ja ole oma itsesi! Sinuun se ei voi käydä niin kipeästi, sinun halusi on aina ollut ylempiin. Minä kuulen jo sinun vetävän helpotuksen henkäyksen.

— Sillä suuret ja raskaat ovat myllynkivet.

* * * * *

Eeva ei nähnyt isäänsä koko sinä päivänä. Hän oli sulkeutunut huoneeseensa. Mutta illalla löysi hän pöydältään suljetun kirjeen, johon hänen nimensä oli kirjoitettu isän käsialalla. Väristen onnesta luki hän:

— Älä anna rukousten ja kyynelten horjuttaa itseäsi vakaumuksestasi, niinkuin eräs teki ennen sinua. — Se surmaa ihmisen. —

— Hän sitä siis ei pyydä. Ooh, kuinka hän on ylevä ja vapaa! Ja vielä vapaammaksi pitää hänen päästä! — Se surmaa ihmisen. — Itsestäänkö hän puhui? Kuinka olikaan hän kärsinyt! Mutta nyt muuttuisi kaikki.

Nyt saisivat he nähdä kuinka paljon hän rakasti heitä. Nyt hän alati palvelisi heitä eikä luopuisi heistä milloinkaan.

Ja hän antaisi itsensä kokonaan.

XVIII.

Oli kuin kaikki liike hetkeksi olisi lakannut siinä pienessä kaupungissa. Aarnion kauppapuodin ovet, jotka muuten tavallisesti näin kesäiseen aikaan aina olivat ystävällisesti levällään ja joissa hiljaisempinakin aikoina sentään aina oli tulijaa, menijää, olivat nyt tiukasti suljetut. Rautakisko kulki tylynä pielestä pieleen ja sen toisessa päässä riippui suuri ulkolukko mykkänä ja paljon merkitsevänä.

Laivasillalla oli niin oudon hiljaista. Missä olivat nyt jyryävät käsirattaat, jauhoiset rengit ja pyylevät kahvisäkit?

Aarnion tavaramakasiini törötti siinä suljetuin ovin, sekin ikäänkuin oudoksuen moista hiljaisuutta.

Koko kaupunki oli hämmästyksissään. Useimmille oli se tullut kuin salaman isku, mutta toiset pitivät sitä liiallisen suurentelemisen luonnollisena seurauksena ja sanoivat vain odottaneensa tätä loppukohtausta. Toiset surkuttelivat, toiset tunsivat kenties vahingoniloa, niinkuin maailmassa aina on tavallista.

Silkkimustat korskuivat Aarnion tallissa ja kiiltäväin vaunujen olisi tehnyt mieli vieriskellä pitkin katuja ja puistoteitä ihmisten ihailtavina. Se olisi toki ollut toista kuin torkkua pimeässä liiterissä pölyn laskeutuessa peitteeksi koko niitten komeudelle.

Mutta ei kuulunut ajajaa.

Puutarhassa tekivät syksyllä istutetut saksankuuset nuorta telkkää ja sen entiset asukkaat riippakoivu ja orapihlaja ihmettelivät, missä viipyi vireä vaalija. Pitkät ruokakasvilavat olivat kuin odotuksissaan nekin, muhisivat päivänpaisteessa ja työnsivät saviheinää jalompain tainten puutteessa. Myyrä pilkisti uteliaana reiästään. Hänenkö haltuunsa se valtakunta nyt heitettiinkin?

Missä viipyi siementen sirottaja, kussa kylväjä kotoinen? —

Alaslaskettujen uudinten takana, piilossa maailmalta, masentuneena, murtuneena, toivotonna.

— Huomenna ei ole seinäin suojaa, ei kuhun päänsä kallistaa. Vieras vie valtaistuimeni, outo ottaa kotini kauniin. Minne paeta häpeätä ja maailman pilkkaa? Pitäisi toimia talon ainoan toimelijaan — haaveilijoita ovat toiset — hankkia asuntoa, tehdä muuttoa.

Poissa on toimintakyky, saamatonna ja sairaana ennen vireä emäntä.

Ovelle kolkutetaan.

— Kuinka kiusallista! Pitääkö vielä ottaa vastaan vieraitakin?

Tohtori Sommer matkapuvussa, hämillään:

— Anteeksi rouva, miehenne ei ole kotona ja minun täytyy siis toimittaa asiani teille. Olen matkaan lähdössä, minua on kutsuttu muualle, tulin ajatelleeksi… tekisitte minulle todellakin ilon, jos tahtoisitte ottaa haltuunne nykyisen asuntoni. Huoneet ovat oikein siistit, vaikka rakennus päältäpäin näyttääkin hiukan ränstyneeltä. Enkä huoli ruveta viemään huonekalujakaan mukanani…

Hän heitti hyvästi ja poistui, ennenkuin Alma Aarnio ennätti tointua hämmästyksestään.

— Että apu oli tuleva sieltäpäin! — Siitä hän ei olisi voinut uneksiakkaan.

— Tämäkö nyt on se nöyryytys, joka joskus on vilahtanut mielessäni? — ajatteli Alma Aarnio.

Mutta, kumma kyllä, ei se tuntunut niin suurelta nöyryytykseltä. Ei ollut hituistakaan halveksimista, pilkkaa tai vahingoniloa sen miehen kasvoissa. Päin vastoin oli niissä kuvastunut vilpitön ystävyys ja osanotto.

Omantunnon ääni alkoi puhua Alma Aarnion povessa ankaraa kieltään, mutta samalla oli kuin joku lempeästi olisi kuiskaillut anteeksiantoa ja sovintoa. Siellä oli jotain kovaa ja jähmettynyttä, joka alkoi sulaa kuin routa päivänpaisteessa. —

Tohtori Sommeria oli kutsuttu Helsinkiin — tieteen palvelukseen — niinkuin kirjeessä oli ollut. — Meillä ei ole varaa jättää sellaista kykyä maaseudulla maatumaan.

Muutaman päivän kuluttua asuivat Aarniolaiset rantakadulla. Alkoi jo olla täysi kesä. Siinä oli vihannuutta ja laineläikkyä ikkunain alla, päivänpaistetta yltäkyllin ulkopuolella ja sisällä.

Kauppaneuvos asui tohtorin entisessä työhuoneessa, jonne hän oli pelastanut nuoruutensa aikuisen kirjaston. Naamarin oli hän ainaiseksi riisunut kasvoiltaan. Ja istuessaan entisten rakkaitten kirjainsa ääressä unohtaen menneisyyden ja tulevaisuuden, tuntui hänestä joskus kuin elämä vasta olisi alkamaisillaan ja hänkin saisi ottaa siihen osaa hengittäen vapaasti siinä ilmapiirissä, jossa hän oli luotu elämään ja jossa hän tunsi itsensä onnelliseksi.

Alma Aarnio oli valinnut pihan puoleisen huoneen. Häntä, joka ennen niin paljon oli rakastanut päivänpaistetta, tuntui se nyt vain rasittavan. Ja kun se vielä tuli ulapalta päin, jossa hinaajalaivat suitsuttivat savujaan ja tavara-alukset arvonsa tuntien halkoivat vettä ja rannassa kyhesivät leveätä kylkeään laituriin! — —

Mutta hänen toimintahalunsa, joka ensi iskusta oli ollut kuin lamauksisssa, alkoi vähitellen virota henkiin ja luoda itselleen uusia aloja, vaikka ne vastaiseksi pääsivätkin toteutumaan vain mielikuvituksen maailmassa.

Ja Eeva kulki heidän keskellään palvellen ja lohdutellen ja hellempänä kuin milloinkaan ennen.

XIX.

Selma oli käymässä entisessä kotikaupungissaan kaksivuotisen poissaolon jälkeen. He olivat Eevan kanssa matkalla Hietarannan mökkiin. Käsikkäin niinkuin ennenkin laskivat he kapenevaa maantietä laaksoon, jonka pohjassa pieni joki välkytteli vettään pensaikkojen suojassa. Siinä sillalla oli niin usein seisottu nojaten kaiteeseen ja kuunneltu joen kevätsolinaa — se oli jäänyt mieleen sävelenä soimaan halki koko elämän.

He muistelivat molemmat samaa asiaa, vaikka olivat ääneti — kolminaisliiton viimeistä kevätretkeä. Se tuntui olevan niin kaukana, lapsuuden päivänpaisteisilla rinteillä, jonnekka ei enään palata. Ja elämän todellisuus oli alkanut heille kummallekin niin varhain.

Kun he nousivat kanervaista vaaran kuvetta kukkulalle, josta näki kauvas, tuli raitis tuulenhenki heitä vastaan lauleskellen ainaista lauluaan — iloistako vai surullista — sen määräsi kunkin kuulijan oma mielentila. Metsän tuoksuja oli sillä mukanaan, se heilutteli kukkivan kanervan latvaa ja peitti kullankeltaisen haavanlehden sinne alle — ei toki, ei toki vielä vanhuuden merkkiä, uhkuihan kaikki vielä elämänintoa ja voimaa.

Kahden istuivat he luonnon laatimaan kalliosohvaan — kussa oli kolmas?

— Kussa on kolmas? — kysyi tummanvehreä lepikko tiepuolessa.

— Kussa on kolmas? — suhisi saraheinä kallion kyljessä.

— Kussa on kolmas? — uteli tuuli löyhytellen Selman synkkää suruharsoa.

— Kussa, kussa hän on? — kysyi ääni Eevan sisimmässä — niinkö kaukana, niinkö korkealla ettei siivekkäinkään maallinen ajatus voinut häntä saavuttaa, vai niinkö lähellä että hän saattoi tuntea kuinka ihmissydän värähteli sanatonta suruaan tai huimaavaa autuutta…

Eeva puhui taukoamatta, kertoi pikkuasioita, sivuseikkoja aivan kuin peljäten että tultaisiin pääasiaan.

Hän kertoi olevansa täysin onnellinen. Ulkonaisetkin olosuhteet olivat muodostuneet mitä parhaimmiksi. Työ tyttökoulun laulunopettajattarena oli hänelle mieluista. Hän tiesi kyllä että maailma häntä tuomitsi. Hän oli ollut uskoton asialleen, oli kaivanut leiviskänsä maahan… Mutta maailman tuomio ei voinut häiritä hänen onneaan. Ja hänen valtakuntansa oli niin laaja, siinä ei ollut ääriä ensinkään, sillä se käsitti kaiken sen mikä eli ja hengitti…

— Kas sielläkin tulee minun joukkoani! — ja hän tempasi ryysyisen tytön maantieltä helmaansa ja painoi hänet rintaansa vastaan hehkuen rakkautta.

Selma katseli häntä tutkivasti: ulkomuodoltaan hän ei näyttänyt lainkaan muuttuneen näitten vuosien kuluessa, sama hento vartalo, samat henkevät kasvot, joissa yhtaikaa kuvastui lapsen herkkä mieli ja luja päättäväisyys. Ja niinkuin ennen antautui hän nytkin koko sielullaan sille asialle, jonka hän oli ottanut omakseen.

Selma ymmärsi hänet niin hyvin. Lapsuudesta asti luuli hän tuntevansa miltei joka vivahduksen hänen luonteessaan. Joskus oli hän kuitenkin jäänyt seisomaan aivan kuin ongelman eteen. Oli vilahtanut esiin jotain aivan outoa, aivan selittämätöntä. Mutta Selma, joka oli tottunut pitämään Eevaa paljoa ylempänä tavallisia ihmisiä, siis itseäänkin, oli tyytynyt siihen selitykseen, ettei hän kaikessa kyennyt kohoamaan Eevan kannalle.

Nytkin oli hän ongelman edessä. Kuinka jaksoi Eeva olla niin täysin onnellinen juuri nyt? Eikö hän sitten tiennyt, että oli ollut olemassa eräs, joka kenties oli kärsinyt paljon hänen tähtensä, joka ainakin oli alati häntä ajatellut ja joka vastikään oli kuollut hänen nimensä huulillaan.

Oliko hän sitten enempi kuin ihminen? Vai kylmäkö hän vain oli, kova ja säälimätön? Ja ensikerran heräsi Selmassa jonkunlainen katkeruudentunne Eevaa kohtaan. —

Hietarannassa vietiin heidät tupaan, jonka seinät olivat täynnä muistoja kesäasukkaasta.

— Se on kuin unta vain, unta vain — sanoi ukko huojutellen harmaata päätään — unta vain koko elämä.

— Hän heitti ne uuninloukkoon lähteissään — selitti mummo, kun näki vierastensa silmäin seuraavan öljymaalausharjotelmia seinällä — käski minun sytyttää niillä tulta takkaani. — Vai sytykkeiksikö minä niitä! On niitä vielä tuohiakin ja tervaksia. Siinä on nyt suvi ollut seinällämme kaiken talven. Pienimmätkin liuskat pelastin. Tähän näin on yritetty ihmisen nivuksia, pehmeitä, laineisia. Letti siinä alempana näyttää juuri lähteneen sirojen sormien lomista. Täällä taas on palanen siniruutuista pumpulivaatetta, näkee selvästi että se on pumpulia. Siinä vieressä se jo paneutuu poimuihin. Ja tuolla kulmassa on leninginhiha. — Siihen kesken jäivät.

— Mutta sitten hän ne yhdisti — sanoi Selma hilliten mielenliikutustaan — ja hän sai aikaan jotain aivan harvinaista. Taiteilijat ovat käyneet sitä ihailemassa ja he vakuuttavat, että se voisi kaunistaa mitä taulukokoelmaa tahansa. Se on nuori tyttö luonnollisen suurena. Hän laulaa. Luulee kuulevansa sävelet. Hänellä on kimppu metsäorvokkia kädessään. Tuntee niiden tuoksun. Se ei ole maalattu kuva, se on elävä ihminen. Se ei ole liioitellun kaunis, mutta siinä on sitä henkevyyttä, jota ainoastaan ne valitut voivat vaatteelle kiinnittää silmin katseltavaksi.

Reunaan oli kirjoitettu:

— Tämän maailman turhuus viettäköön katoavaista riemuaan — se ei liikuta häntä…

— Minä tavoittelin puhtautta, ja se pakeni minua, mutta minä saavutan sen kuitenkin. —

Selma katsahti Eevaan, joka oli vetäytynyt sen pienen ikkunan luo, jota vehreä varjostin puoleksi peitti. Hän ei saanut tietää, mitä hänen kertomuksensa oli vaikuttanut, sillä Eeva painoi kasvojaan ruutuun ja tuntui olevan saavuttamattoman kaukana…

Kun he vanhalle tavalle uskollisina, ennen lähtöä olivat yhdessä laulaneet mummon säestykseen, toi mummo mustuneen kanteleensa Eevan helmaan virkahtaen:

— Ei ole minussa enään sen soittajata, liian ovat jo sormeni kangistuneet. Te sitä tästä lähtein helkytelkää notkein hyppysin, soitelkaa suruja ja iloja, ja menneitten muistoja kertokoon kumiseva koppa. Ei ole minulla muuta muistia antaa teille uskollisesta ystävyydestänne meitä vanhoja kohtaan.

Hän hyväili sen kylkiä kurttuisella kädellään kuin jäähyväisiksi.

— Mummo, mummo — sanoi Eeva liikutettuna — ainoan aarteenne te antaisitte. En henno ottaa sitä — en ainakaan vielä. Kenties sitten kerran, aikaan, joka vielä olkoon kaukana…

Ja hän juoksutti sen tupaan entiselle paikalleen hirvensarven haaraan unelmoimaan nuoruutensa sammuneesta loistosta, aavistamatta että sillä vielä oli edessään uusi ajanjakso täynnä nuoruusriemuja ja heleintä onnea…

— Kävitte niin kiireekseltänne — sanoi ukko saatettuaan heidät järven poikki — emme ennättäneet käydä edes suomaallani. On sen vähän sentään lähennyt toinen laita ja vanhimmissa saroissa versoo nyt rukiinoras. On se olemassa se, joka muistaa meikäläistäkin ja Hän elää, vaikka ihmiset kuolevat …

XX.

Syysilta peitti jo varjoillaan seudun, kun Selma ja Eeva astuivat metsäpolkua kaupunkia kohden. Oli viileää ja tyyntä. Ei kuulunut muuta kuin kuivain lehtien kahinaa, joita heidän jalkansa tallasivat. Mansikka-ahon laidassa tuli yksinäinen vaeltaja heitä vastaan pyssy olalla, ja syvällä petäjikössä takoi tikka puun kylkeä — ei elonmerkkiä muuta.

Puiden latvojen ja runkojen välitse laittoi kuu säteensä kirjailemaan maata. Kellastuneet mättäät välkähtelivät kummasti. He eivät tunteneet metsäänsä siinä valaistuksessa. He kulkivat kuin oudossa maassa, kumman kauniissa, jossa myrsky on viihtynyt lepoon, tuulet tauvonneet, sota sammunut.

Eeva nojasi Selman käsivarteen ja Selma tunsi, että hetki oli tullut, jolloin hän saattoi puhua.

— Muistatko Eeva sitä iltaa "muistojen majassa" — alkoi hän hiljaa — kun lauha kevättuuli humahteli lehmusten latvoissa ja hän nojasi päätään sammaleiseen runkoon, korkea otsa kokonaan varjotonna? — Juuri sellaisena minä sitten näin hänet, vaikka vieläkin kauniimpana. Ja minä ajattelin, että kuolema varmaankin oli ollut hänelle armahtavaisempi kuin elämä…

— Vähää ennen kuin hän sairastui, oli hän saanut työnsä valmiiksi ja silloin oli hän useita kertoja huudahtanut kuin haltioissaan:

— Nyt he saavat tulla… tulkoot vain kaikin… hänkin.

— Ankara kuumetauti liikkui paikkakunnalla. Se tarttui häneen. Isä ja minä lähdimme heti matkaan tiedon saatuamme, mutta myöhästyimme…

Selma tunsi Eevan käden värisevän omassaan, ja kesti kauvan, ennenkuin hän vastasi:

— Enkö muistaisi sitä iltaa! Kirkonkellojen ääni oli lauhtunut lempeäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa… Sisko, jos kyynel nyt vierähtää silmästämme, olkoon se ilokyynel, sillä se puhtaus, johon hän pyrki ja joka täällä pakeni häntä, sen on hän nyt saavuttanut…

— Oletko sinä varma siitä? — kysyi Selma kiihkeästi, seisahtuen Eevan eteen — oi, jos minä vain tietäisin, että hän on onnellinen! Mutta minä olen ollut sanomattomasti levoton. Mehän tiedämme, että on olemassa vain yksi tie, ja minä pelkään, että hän ei ollut sitä löytänyt.

Eeva ei vastannut heti. Hän kietasi käsivartensa Selman vyötäisille ja he kulkivat hiljalleen eteenpäin. Kuuvalo oli käynyt yhä kirkkaammaksi. Näytti siltä kuin se olisi pyrkinyt poistamaan kaiken, mikä oli hämärätä, epäselvää ja synkeätä. Taivaankansi oli ikäänkuin kohonnut ja tähti tähdeltä ilmestyi pilkkimään illan tyynessä.

Eeva katseli sinne siintäviin aivan kuin olisi hän tahtonut tähdistä lukea utuisia ihmiskohtaloita. Ja aivan kuin hän olisi sieltä saanut vastauksen, pysähtyi hän Selman eteen ja sanoi:

— Minäkin olen varma siitä… Minä olen ollut levoton. Mutta tänä iltana tässä kävellessämme tähtitaivaan alla on se selvinnyt minulle niin ihmeellisesti… Minä näen hänet edessäni niin elävänä nuoruuden innossa koko sielullaan tavoittelemassa ihannetta, hartaampana kuin kumpikaan meistä. Ja vaikka hän harhailikin ja ajoi unikuvia takaa niinkuin me ihmistenlapset usein teemme, niin mikseikäs Hän, joka pani kipinän polttamaan hänen poveensa, mikseikäs Hän voinut selvittää hänelle kaikkea, ennenkuin otti hänet ijäisiin. Mikseikäs Hän voinut näyttää hänelle iki-ihannetta. — Niin, sen hän teki määrättömästä armostaan. —

Metsäpolku oli jäänyt heidän taakseen ja he olivat jo nousseet maantietä kukkulalle, josta näki kauvas. Veet välkkyivät kuun hopeassa, ja jyrkät rannat loivat vakaita varjojaan. Tähtein sarja oli jo lukematon aivan, ja alhaalta sieltä pilkkivät valot pikkukaupungista, ihmisten asunnoista…

Sieltä nousi joku vaaran kuvetta heitä vastaan. Hän ei kulkenut ohitse, vaan kääntyi takaisin, päästyään heidän kohdalleen ja liittyi sanaakaan sanomatta kolmanneksi heihin.

Se oli Hanna Heitman.

He olivat astuneet ääneti aina sinne asti, missä maantie rupesi levenemään ja missä vanhat puut tiepuolessa ikäänkuin arvonsa tuntien nostivat latvojansa ja ojentelivat oksiaan tuulten tuuditeltaviksi. Mutta ei tuuditellut nyt tuuli latvaa eikä oksaa, ei hentoista heinänkorttakaan. Kolme naista vain hiiviskeli hiljaa tietä pitkin, ja kolme pitkää varjoa seurasi heitä tiepuolessa yhtä äänetönnä kuin he itsekkin olivat.

Viimein puhkesi Hanna puhumaan:

— Kenties siellä sentään jossain, tähtitarhoissa tai niiden takana on olemassa paikka, jonne ihmisen henki leijaa heitettyään nää maalliset, ja jossa sekin, jonka elämäntyö näyttää kesken jääneeltä, täydellisempään muotoon puettuna saa jatkaa kehitystään nousten kirkkaudesta kirkkauteen… Ja kenties siellä on vastassa ikuinen rakkaus, jonka edessä yksityinen ihminen merkitsee yhtä paljon kuin ne lukemattomat maailmat, jotka ovat Hänen käsialojaan ja joita Hänen henkensä kannattaa…

Tähtein välkettä silmissään katsoi Eeva häneen ja kysyi:

— Epäiletkö sinä sitä sitten?

— Minä olen sitä epäillyt, mutta nyt minä sen uskon.