Produced by Tapio Riikonen

KASPAR ZINGLERIN SYDÄN

Kirj.

Ingeborg Maria Sick

Suomennos.

WSOY, Porvoo, 1915.

Tyroolin maa.

"Tyroolin uljas kotka, miks oot niin punainen? — Punaisna hehkuu päivä, punaisna virtaa viini ja hurme vainolaisen — siks olen punainen."

Kaukana etelässä päin, laakean, lainehtivan tasangon reunalla, lepää suuria sinertäviä, kultareunaisia pilviä.

Siellä kohoaa Tyroolin maa.

Tyroolin maa … Sen vuoret ovat korkeat valkoisine, lumenpeittämine, ylpeine huippuineen. Kun aurinko laskee mailleen, pitävät valkoiset vuorenhuiput sen viimeisiä liekehtiviä säteitä vankeinaan, kunnes ne itse muuttuvat hehkuvan punaisiksi.

Kaukana alhaalla leveissä, vihreissä laaksoissa, missä virrat juoksevat, kypsyy suuria, raskaita rypäleitä — varjossa tummansinisinä, auringonpaisteessa punaisina, ikäänkuin näiden kuulaitten kuorien alla olisi tulta tai verta. Ja matalien, vaikeitten talojen pihamailla viikuna- tai kastanjapuun alla tarjoillaan vieraalle punaista viiniä ja leipää.

Vihollisverestä ei näe jälkeäkään — maassa on syvä rauha — mutta monessa paikoin muistutetaan mieleen, miten verta virtasi ja kuinka maan omat lapset uhrasivat itsensä. Muistan ison haudan pienellä ötzthalilaisella kirkkomaalla; haudan vanhaan kiveen oli piirretty: "Anno 1799 kuolimme me köyhät sotilaat Tyroolin puolesta ja olemme tähän haudatut."

Kuulen Inn-virran kohisevan jyrkkien kallioäyräittensä välissä Pontlatzerin sillan alla, jossa Tyroolin kotka niin lujasti iski terävät kyntensä ryntäävien vihollisten parveen, että kaikki saivat surmansa.

Näen luostaritornin kalliolla ja punaisen merkin sillä kohdalla muuria, mistä nunna mieluummin heittäytyi syvyyteen kuin antautui ranskalaisten sotilaitten käsiin…

Mutta punaisemmastakin verestä muistutetaan Tyroolin maassa. Pitkin kaikkia laakson teitä — missä marmorisirpaleet hohtavat ja postivaunut matavat eteenpäin — viiniköynnösten loppumattomien rivien välissä, vuoren jyrkimmänkin polun reunalla — kaikkialla on isoja ristejä. Ja ristiinnaulitun käsistä ja jaloista, mutta eniten kyljen haavasta tihkuu veripisaroita ristin puille — lähtien punaisimmasta sydämestä, mikä on sykkinyt tässä maailmassa.

Tähän pyhään, punaiseen sydämeen on Tyroolin maa vihkiytynyt horjumattoman uskollisena — jota uskollisuutta asukkaat itse sanovat "Tyroolin tavaksi." Siitä laulavat he laulussa, joka on heille rakkain. Kesäkuussa, jolloin vietetään juhlaa pyhän sydämen kunniaksi, ovat kaikki vuorien rinteet hehkuvan punaisina puhjenneista alppiruusuista, joita poimitaan alttarien koristuksiksi.

Merkillinen vetovoima on punakotkaisen vaakunakilven maalla! Sitä täytyy rakastaa samansuuntaisella rakkaudella, jolla rakastaa omaa maatansa.

Tyroolin maassa on kaunista… Kävely poikki alppiniittyjen kesäpäivänä on jo juhla. Alppiniityt kesäaikoina, ne ovat kuin päivänpaistetta — päivänpaistetta lähtee vihreästä maasta, kaiken värisiä välkkeitä ja säteitä.

Loistavan keltaista, tulipunaista, liekehtivän sinistä!

Vaalean kullanhohtavia kevätkukkia, kulleroita, orvokkeja… Korkeita tulililjoja, jotka kuin liekehtivät, vaniljakämmekkäitä lämpimine purppuralehtineen, vähäisen vaaleampia neilikoita, kalpean punertavia kevätesikkoja… Sametinsinisiä gentianoja, isoja, tummia lemmenkukkia, sinikelloja, joiden väri on syvä kuin orvokin, akileijoja… Ja näitten välissä pitkiä valkeita rivejä — satakaunoja, valkoisia kellokukkia.

Niityn loistavan väririkkauden poikki juoksee kapea vesi, joka on kimmeltävän kirkas, jäätävän kylmä — vetäen perässään joukon nuokkuvia kukkia, jotka ovat kuin lasipinnan alla kirkkaan veden virratessa.

Vuorien rinteillä humisevat metsät, joissa kasvaa tummia, jäykkiä kuusia ja korkeita petäjiä kuparinkiiltävine runkoineen, pitkää mustaa partaa oksissaan ja syötävät siemenet kävyissään. Metsän pehmeässä maassakin kasvaa kukkasia — niityn loistavan rikkauden leppeämpi jatko: vahan-kuulakoita talvikkeja, väriseviä, hienoja vanamoita, kalpeansinisiä, köynnöstäviä elämänlankoja. Tuoksu lepää siellä paikoillaan, värehtien metsän syvyyksissä kuin pyhä suitsutus kirkon holveissa…

Tyrooli on hurskas maa. Siellä loistavat monien pienten kappelien valot laaksoista ja vuorilta. Kellot soivat pitkin päivää — soittavat kirkkoon varhain ja myöhään. Ja etäisimmistäkin pienistä vuorimajoista tulevat kirkkomiehet joka pyhäaamu laaksoon — lähtevät kotoa ensimäisen kelmeän aamunsarastuksen koittaessa saapuakseen ajoissa kyläkirkon päiväjumalanpalvelukseen. Talojen valkoisilla seinillä taistelee pyhä Yrjänä lohikäärmettä vastaan, tai leikkaa pyhä Martti leveän ratsukaapunsa kahtia kietoakseen puoliskon alastoman kerjäläisen ympärille, ja vuoren rinteen metsien pimeimmissäkin syvyyksissä, missä on niin eksyttävän autiota, niin ahdasta, että tuntee tuskan siellä olevan väijyksissä, riippuu pyhä kuva, joka tahtoo jakaa yksinäisyyden kanssamme ja muuttaa sen turvalliseksi. Tai myöskin on johonkin korkeaan männynrunkoon kirjoitettu: "On hyvä muistaa vainajiaan. On hyvä rukoilla vainajien puolesta", — jotta väristys, joka syntyy vastoin tahtoamme kulkiessamme pimeän metsän läpi, voisi muuttua rukoukseksi niiden puolesta, jotka ovat kulkeneet suuren varjojen laakson läpi. — —

Ihmiset, jotka asuvat Tyroolin maassa, ovat sitkeätä ja neuvokasta sukua, hiukan hitaita liikkeiltään, ajatuksiltaan terveitä; heidän sydämensä on oikealla paikalla, ja verensä on punaista — vaikkakin se ehkä virtaa jossain määrin raskaasti ja vitkallisesti. Heissä ei ole kotkan lentoa — vaakunansa kotkasta huolimatta; juuret ovat syvällä maassa, syvällä kotimullassa, mutta niissä piilee voimakkaita, hiljaisia ylöspäin kasvamisen mahdollisuuksia.

Sillä se mikä on maasta ei kuitenkaan voi lentää taivaaseen. Mutta se voi kasvaa sitä kohden. Ja mitä syvemmälle se on juurtunut, sitä korkeammalle se voi kohota valoa kohti.

Tyroolin maa esiintyy ensin taivaan kaltaisena — suurina kultareunaisina pilvinä taivaanrannalla…

Se tulee maaksi sille, joka on kasvanut siihen kiinni — maaksi, enemmän kuin moni muu paikka; se muuttuu siksi maaksi, josta ihminen on luotu — joka voi ottaa ihmisen niin kokonaan valtoihinsa, että hän tulee maaksi jälleen, eikä miksikään muuksi — mutta myöskin siksi maaksi, josta ihminen voi nousta. — —

Paljon enemmän olisi sanottavaa maasta ja kansasta — ja tulisi sanoa paljon paremmin. Mutta ei milloinkaan saisi sanotuksi kaikkea sitä, mikä voi sisältyä pelkkiin sanoihin: Tyroolin maassa.

Kaspar Zinglerin sydän.

Kun Kaspar Zinglerin piti naida, sanoivat kaikki tytöt Kortschissa, että niin hitaan ja laiskan ja tunteettoman miehen otti vain se, joka ei voinut ketään muuta saada.

Kaspar oli monta vuotta asunut yhdessä sisarensa Annan kanssa, ja niin oli hänen mielestään parasta — sillä hän oli nyt kerran siihen tottunut. Mutta eräänä iltana hämmästytti Anna häntä sanomalla: "Kuulehan, Kaspar — huomennahan hautaa Hans serkku vaimonsa ja jää ihan avuttomaksi kahden ison poikansa kanssa. Hän ei voi uudestaan naida ennenkuin vuosi ja päivä on kulunut — mutta sinä voit sen tehdä vaikkapa jo huomenna, jos tahdot. Olen ajatellut että minun on nyt parasta muuttaa hänen luoksensa."

Kaspar istui vaiti jonkun aikaa ja mietti hänen sanojaan. Tämä oli tullut niin odottamatta! Sitten aukaisi hän suunsa vakavasti kieltääkseen, sillä hän ei todellakaan aikonut naida.

Mutta silloin juolahti hänen mieleensä, että Anna ehkä mielestään piti tätä tilaisuutena, jonka ei pitänyt antaa luisua käsistään.

Hän oli luullut, että Anna jo aikoja sitten oli jättänyt sellaiset tuumat; mutta kun nainen kerran saa päähänsä hankkia itselleen miehen, ei mikään voi häntä siitä estää. Ja voisihan todellakin ajatella niin käyvän, että Hans-serkku tarttuisi satimeen ja ottaisi hänet — huolimatta kirpeistä sanoista, joita saattoi singahtaa hänen jossain määrin hampaattomasta suustaan — kun hän kerran ehti tottua pitämään häntä talossaan.

Hän sanoi siis vain: "Niinpä kyllä, Anna — mutta kenenkäs minä sitten naisin?"

"Naapurin Bethin tietysti! Hän on nähnyt joka päivä miten minä täällä hyppään ulos ja sisälle sinun vuoksesi. Hän tietää millaista sinulla tulee olla. Kaikki voi käydä melkein yhtä hyvin, kuin jos minä vielä olisin täällä. Ja hän tahtoo mielellään pois kotoaan. Hänellähän ei ole niinkään hyvä olo isäpuolensa luona."

Hautajaisten jälkeisenä päivänä Anna puhui Hans-serkulle muutostaan hänen luokseen. Senjälkeen pistäytyi hän naapurissa — ja lyhyen ajan kuluttua lähti Kaspar papin luokse puhuakseen häistä.

Jokapäiväinen elämä ei yhtään muuttunut siitä, että Anna muutti pois ja Bethi tuli hänen sijaansa. Hän ei ollut kaunis, hiukan litteärintainen ja pyöreäselkäinen ja oli sivuuttanut ensimäisen nuoruutensa — mutta sen oli Kasparkin sivuuttanut — ja niin ei hänessä ollut yhtään niitä hullutuksia, joihin mies pian väsyy.

Kasparin talo oli siisti ja valkoinen, sen katto oli uusi, ja pyhän Antoniuksen kuva oli maalattu oven yläpuolelle. Hän omisti kaksi isoa keltaisenharmaata härkää, joiden vertaisia ei ollut missään hänen tuntemassaan kylässä, kolme lehmää, kaksi porsasta, kaksi vuohta ja monta kanaa. Hänen palveluksessaan oli renkipoika, joka oli apuna lehmiä lypsettäessä ja ulkotöissä — mutta Anna oli jaksanut hoitaa talouden ilman piikaa, ja samoin piti Bethinkin jaksaa. Bethin oli joka tapauksessa käynyt hyvin, tuumi kylän vanhempi väki — ja ennenkaikkia Kaspar itse.

Kaikki kävi nyt hyvin noin puolentoista vuoden ajan. Mutta silloin sattui ikävä häiriö, eikä kukaan voi ihmetellä, että Kaspar tuli vähän nyreäksi. Bethi istuskeli voihkien eikä voinut käydä työhön käsiksi niinkuin ennen ja valitti pienintäkin toimitellessaan.

Ja itse hän odotteli taloonsa pientä piimäsuuta, joka häiritsi rauhaa sekä öin että päivin. — Ja vihdoin piti kiireimmän kaupalla lähteä Schlandersiin hakemaan kätilöä mitä sopimattomimpina aikoina — kerran ja kaksikin — ilman että siitä mitään syntyi.

Niinpä ei kukaan voi moittia Kasparia siitä, että hän kolmannella kerralla otti asian rauhallisemmin, kun Bethi sanoi sen nyt tapahtuvan.

Eihän ollut yhtään syytä juosta itseään hengästyksiin — ajatteli hän kulkiessaan tietä eteenpäin. Jos piippu sammuu, on kyllä aikaa sitä uudelleen sytytellä, ja Hans-serkun kanssa, joka tuli tuolta niityn poikki, ehtii kyllä puhua järkevän sanan härkien vuokraamisesta nyt syksyksi, — niinpä hän pysähtyy ja tekee hänen kanssaan valmiin sopimuksen. — —

Kun Kaspar sitten vihdoinkin saapui takaisin kätilö Liselin kanssa, näkivät he surkean näyn: Bethi makasi puoleksi tajuttomana penkillä — lapsi oli syntynyt ja pudonnut lattialle.

* * * * *

Kasparilla oli tapana saapuessaan työstään päivälliselle joka suupalan lomassa vilkaista kehtoa kohti, jossa pikkuinen makasi — enimmäkseen liikkumattomana, päästämättä ääntäkään, ikäänkuin alituisessa horroksessa. Kun ateria sitten oli päättynyt, asettui hän kehdon eteen heilutellen suurta hopeakelloaan edestakaisin auringonpaisteessa. Yleensä näytti siltä kuin se ei olisi huvittanut lasta, kuin lapsi ei edes olisi huomannut sitä; mutta kun se joskus räpytteli sinisiä silmiään ja hymy valaisi sen pikkuruisia kasvoja, sanoi hän heti: "Katsoppas, miten se voi hymyillä! Miten siitä on hauskaa leikkiä isän kanssa!"

Mutta aamuisin ja iltasin, kun lasta hoidettiin, piti hän huolta siitä, että oli ulkona huoneesta. Sillä joka kerta kun siihen käytiin käsiksi, huusi pienokainen surkeasti ja hillittömästi.

"Hän ei pidä siitä, että häntä riisutaan ja pestään", sanoi hän.
"Tuommoisilla pikkuisillakin on jo oikkunsa."

"Niinpä niillä on", sanoi Bethi, joka oli niin tottunut lapsen kirkumiseen, että sitä tuskin huomasikaan. —

"Jos tätä menoa jatkuu, niin hän kasvaa ulos kehdostaan, ennenkuin tulee vuodenkaan vanhaksi. Tuommoinen iso, reipas tyttö!" Niin sanoi Kaspar joka kerta kun hän näytti pienokaistaan jollekin. Sillä hän tiesi, että kaikki heti ajattelivat miten pienen tilan se otti patjojen välissä, ja miten näytti siltä kuin ei se olisi yhtään kasvanut, vaikka kuukausi kuukaudelta kului.

Eräänä päivänä sanoi Bethi: "Hänen laitansa taitaa sittenkin olla pahoin. Sillä on varmaan jotakin vikaa selässä."

Kaspar nousi äkkiä tuoliltaan — vihaisena ja puna kasvoilla. "Miksi et ole siitä puhunut jo aikoja sitten? Ja kuitenkin olet muka äiti. Sinunhan pitäisi tietää, vaivaako lastasi jokin vai eikö!"

"Kunpa olisin voinut estää lasta putoamasta lattialle silloin! Sillä kyllä se siitä on johtunut."

"Sekin vielä!" Kaspar kiivastui huomatessaan että hän voisi moittia
Bethiä muustakin.

"Mutta eipä ole niin helppoa, kun on ihan suunniltaan tuskista eikä ole ennestään kokemusta niissä asioissa."

"Nyt haen lääkärin", sanoi Kaspar, ottaen lakkinsa.

"Luuletko, että se on tarpeellista? Ajattelin, että Lisel voisi antaa meille jotain millä voitelisimme."

"Minä haen lääkärin", toisti Kaspar päättävästi. "Onpa hänellä kuitenkin isä — raukalla!"

Lääkäri tutki lasta, ja tietysti oli selässä vikaa. Miksi ei oltu haettu häntä ennemmin?

Kaspar nyökäytti merkitsevästi vaimolleen: "Siinäpä itse kuulet!
Minkälainen äiti oletkaan, kun et ole sitä ennemmin huomannut!"

Mutta Bethi tiesi siihen, ettei ollut tapana ajatella lääkäriä ennenkuin pidettiin tautia varmasti vaarallisena. Paha oli jo aikaiseen saanut alkunsa. Kesällä ennenkuin lapsi oli syntynyt, oli postitalossa asunut ulkomaalainen rouva pienen, vaaleakiharaisen, heikon tytön kanssa. Tytöilä oli tapana istua ulkona pieni kirja helmassaan, johon hän piirteli ohuilla ja nopeilla pikkusormillaan. Hän oli myöskin piirtänyt kuvan Kasparin talosta ja oli usein kulkenut siitä ohitse. Häntä oli Bethi katsonut liian paljon. Kun sitten pikkuinen ilmestyi maailmaan, ei hän ollut isän eikä äidin näköinen, vaan tarkalleen muistutti tuota vierasta, vaaleakiharaista ulkomaalaista tyttöä — ja tietysti oli hän myöskin heikko, niinkuin se toinenkin oli ollut.

Ainoa mikä voisi auttaa, oli viedä pikkutyttö kyläkirkossa olevan ison "Armonkuvan" luo, johon ne, jotka siellä olivat parantuneet, olivat ripustaneet monta vahasta tehtyä kättä ja jalkaa sekä kultaisia ja hopeisia sydämiä. Ehkä myöskin "joen pyhä äiti" tahtoisi armahtaa pientä raukkaa!

* * * * *

Tapa, millä Kaspar Zingler puhui pienestä viallisesta tytöstään, oli melkeinpä naurettava. Bethi, joka ei koskaan oikein voimistunut synnyttämisen perästä, kuoli ennenkuin lapsi oli täyttänyt viisi vuotta; mutta Kaspar oli lapselleen sekä isänä että äitinä, ja enemmänkin.

Anna pudisteli usein päätään: "Hänestä ei toki pidä kasvattaa prinsessaa!" — Anna oli taas leskenä muuttanut Kasparin luokse. Hans-serkku oli kuollut ja molemmat nuoret poikansa olivat naineet äkkipikaa; toinen heistä oli ottanut talon haltuunsa. Mutta Anna oli sieltä muuttanut rouvan arvoisena ja sievoinen rahasumma taskussaan — paitsi sitä, mitä poika oli antava hänelle vuosittain.

Ei aiheuttanut sanottavaa muutosta sekään että Bethi muutti kirkkomaalle ja Anna saapui hänen sijaansa. Yhtä seikkaa Kaspar kuitenkin kaipasi, kun hänen vaimonsa oli poissa: sitä, ettei hänellä enään ollut ketään jonka niskoille olisi voinut sälyttää lapsensa heikkouden. Joka kerta kun hän katseli pientä, viallista olentoa, oli kuin häntä olisi jokin kalvanut, jokin, mikä ei johtunut ainoastaan säälistä lasta kohtaan. Ja olisi niin hyvä voida panna tämä jonkin toisen syyksi. Mutta aina kun hän näin tunsi, ei hän tietänyt kuinka paljon hyvää hän soisi pienelle tytölleen.

Talon etupuolelle aurinkoiselle paikalle, jossa ennen oli vain roskaläjiä, oli Kaspar valmistanut pienen puutarhan — se oli ensimäinen ja ainoa Kortschissa — ja istuttanut siihen joukon kirjavia kukkasia. Hän kulki pitkiä matkoja hankkiakseen siihen muutamien oikein kauniitten kukkien siemeniä. Lapsi rakasti aurinkoa ja punaisia kukkasia ja istui siellä pienellä penkillä, jonka hän oli sille laittanut.

Sitten oli hän myöskin postinkantajan kautta hankkinut pienet, sievät keltaiseksi maalatut vaunut, joilla hän kuljetti tyttöstä suurien kastanjapuitten varjoon vuorenrinteen alle, sillä tyttö hengästyi kävellessään niin kauas. Hän kantoi hänet usein sylissään ylös jyrkännettä, jos tyttö tahtoi katsella ympäristöä.

Nukenkin oli hän hankkinut lapselleen, ja sillä se leikki yksinään, riisui siltä vaatteet ja puki sen taas, tuuditti sitä uneen ja puheli sille niin kauniisti kuin pieni viisas äiti.

Hän ei voinut niinkuin muut lapset telmiä ja juosta ja huutaa — ja hän karttoikin mieluimmin muita. Ei voinut muuta ajatella kuin että he olivat puhuneet hänelle hänen viastaan. Sellaisilla ei ole sen parempaa ymmärrystä!

Mutta sitä ei ollut täysikasvuisillakaan Kortschissa. Saattoi tapahtua että yksi ja toinen lausui ihan kuuluvasti, kun lapsi oli huoneessa: "Kas kun ei se lapsiraukka kasva! Huomaa selvästi miten selkä yhä enemmän ja enemmän käyristyy. Niinpä niin, hän jää ainiaaksi kyttyräselkäiseksi!"

Alussa yhtyi tähän Anna sanoen: "Niin, Jumalan pyhä äiti, niin — olisi varmaan ollut parempi, että häneen olisi kuolettavasti sattunut sinä päivänä kun hän putosi lattialle ja löi selkänsä vialliseksi, pikkuraukka!" — Mutta kerran, kun Kaspar sen kuuli, niin hän pui nyrkkiä ja sanoi: "Jos kerrankin vielä lausut sellaisia sanoja, niin voit lähteä hakemaan toista Hans-serkkua! Minun luonani et saa olla kauempaa."

Toivottiin ettei pieni tyttö huomannut niin tarkoin näitä kovia sanoja, ja ettei hän muistaisi niitä. Mutta eräänä päivänä kun Kaspar poltti piippuaan päivällisen päälle puutarhapahasessaan, josta hän oli niin ylpeä, kuuli hän tytön sanovan nukelleen, jonka kanssa hän penkillä leikki: "Tahdon mielelläni tuoda sinulle kauniin, punaisen nuken; mutta sinun tulee sillä aikaa maata kauniisti hiljaa! Muuten voit pudota penkiltä ja satuttaa selkäsi. Ja se olisi itsellesi ikävintä! Silloin voisit mieluummin samalla kuolla — käsitäthän sen!"

Kaspar lähti nopeasti puutarhasta pelloilleen. Hänen kasvonsa olivat vihasta punaiset. Tiellä osui hän suoraan kylän vanhaa pappia vastaan, joka pysähdytti hänet, niinkuin hänen tapansa oli, ja kysyi, miten hänen luonansa voidaan.

"Ajattelen tässä kulkiessani, miten ihmiset ovat kummallisia täällä Kortschissa", sanoi Kaspar — sillä papille saattoi puhua kaikkea. "On niinkuin ei heillä olisi hituistakaan sydäntä rinnassaan."

"Näin kummallisia ovat ihmiset monessa muussakin paikoin kuin Kortschissa", sanoi vanha, lempeä pappi. "Se sydän, joka meillä itsekullakin luonnostaan on, ei ole paljon arvoinen. Sitä verrataan eräässä kohdin pyhässä raamatussa kiveen."

— Kiveen, juuri niin — se oli oikea sana! Niillä on varmaan oikeata harmaatakiveä rinnassaan, muutamilla, koska saattoivat katsella tuollaista pientä, kultakiharaista tyttöstä ilman että heidän sydämensä olisi heltynyt ja johdattanut heidän mieleensä vain lempeitä ja rohkaisevia sanoja, jotka eivät olisi tehneet hänelle elämää vieläkin vaikeammaksi.

Millaiset kasvot hänellä olikaan! Oikeat enkelin kasvot, joiden takia olisi voinut sekä nauraa että itkeä — ja joita katsellessaan saattoi tulla paremmaksi ihmiseksi!

Ja millaiset olivatkaan hänen sormensa! Ohuet, nopeat, värittömät sormet pyöreine kynsineen eivät koskaan olleet toimettomina; aina niiden piti tehdä jotain. Kaikkea mitä hyvät luostarin sisaret, jotka usein kävivät häntä katsomassa, hänelle opettivat — hän heti oppi tekemään. Hän oli tuskin kymmenvuotias, kun hän jo osasi kutoa niin näppärästi, että pienet tikut kalisivat, ja valmistaa isoja, valkeita liljoja paperista ja kauniita hopealankakukkia kirkkoon ja palmikoida pieniä koreja ja kehyksiä oljista.

Aina kun Kaspar oli tuvassa, seisoi hän hiljaa, katsellen pientä tyttöä, joka istui tehden yhtä tai toista ikkunan ääressä. "Voi, kuinka nuo sormet voivatkin liikkua", sanoi hän. "On kuin ne lumoisivat. Pääni ihan menee pyörälle niitä katsellessa!"

Silloin hän nosti pienet, vakavat kasvonsa isäänsä kohti niin rauhallisesti ja tyytyväisenä, hymyn välke sinisissä silmissään.

Se oli toista kuin silloin kun hän pakotti itsensä hymyilemään oikein koko suullaan — silloin oli hän aina jostain peljästynyt, mutta ei tahtonut sitä näyttää, sen isä tiesi. Sen hymyilyn, jossa suu oli kuin voisi se yhtä hyvin kääntyä itkuun, tunsi isä kaikilta niiltä kerroilta, jolloin muut puhuivat tytön viasta ikäänkuin olisivat ymmärtämättömiä — mutta mikä pahinta eivät äänettömiä — elukoita, tai silloin kun hän teki lähtöä kouluun tai tuli sieltä kotiin.

Opettaja häntä kiitti, sillä hän oli taitava lukemaan ja laskemaan, ja muut lapset eivät suinkaan joka päivä kiusanneet häntä sillä, että hän oli raajarikko — mutta aina lähtiessään kouluun hymyili hän Kasparille tavalla, jonka piti kuvastaa iloa — mutta joka oli niin pelokas, että isän sydäntä ihan vihlasi.

Kun hänestä tuli koulutyttö, oli Kaspar ostanut hänelle kulkukauppiaalta seppeleen, niinkuin muillakin tytöillä oli, jotta hän voisi kulkea toisten mukana kulkueissa suurien juhlien aikoina.

Hän ei ollut ostanut viheriän valkoista, kirjavaa, niinkuin useimmilla oli, vaan loistavan sinisen — suurista lemmenkukista solmitun — vaikkakin se oli kaikkein kallein ja vaikkei hän muuten ollut juuri altis luopumaan rahoistaan.

Kun pikkutyttö sai seppeleen käsiinsä ja alkoi koetella sitä kauniille, vaalealle tukalleen, nousi kevyt puna hänen värittömille poskilleen. Hän nousi tuolille kurkistaakseen seinällä riippuvaan pieneen pyöreään peiliin ja sanoi: "Kunpa nyt selkäni olisi samallainen kuin muiden — niin voisin olla oikein sievä, eikö totta?"

Tämä oli ensimäinen kerta jolloin hän puhui siitä isälle — ja jotain nousi tämän kurkkuun, joka teki hänelle vaikeaksi heti vastata. Mutta sitten hän huusi: "Sievä! Sinä olet paljoa sievempi kaikkia muita — vaikka ne ovatkin niin suorat, että — — että ihan kallistuvat taaksepäin."

Tytöllä ei ollut tapana nauraa — mutta nyt hänen siniset silmänsä alkoivat nauraa… ne eivät ainoastaan hymyilleet, vaan oikein nauroivat, isän tätä sanoessa.

Mutta ottaessaan osaa kulkueeseen Kristuksen ruumiin juhlassa ja isän katsellessa häntä kulkueen miesryhmästä joka kerta kun pysähdyttiin, oli hänen luonnottomasti avautuneen suunsa ympärillä tuo pelon herättämä hymyily, ja Kaspar tiesi, että hän kulki siinä muiden joukossa pelokkaana ja arkana ja onnettomana loistavan sinisine seppeleineen.

* * * * *

Sinä syksynä, jolloin pikku tyttö oli täyttänyt kymmenen vuotta, tuli häneen yskä ja hän hengästyi vähemmästä kuin ennen.

Kaspar osti hänelle kokonaisen pussillisen rintasokeria ja piti hänet sisällä huoneessa, mutta siitä ei ollut apua. Silloin haettiin lääkäri. Hän tutki pientä, laihaa rintaa, nyökäytti päätään ja sanoi: "Tästä kyllä parannutaan." Mutta ulkona pudisteli hän päätään: "Keuhkoissa on vikaa. Rinta on kärsinyt selän paineesta."

"Mutta siitä hän kai voi parantua aikaa myöten?" kysyi Kaspar.

Lääkäri kohautti olkapäitään.

— Eräänä päivänä tuli Kaspar papin luokse ja laski kourallisen rahoja hänen eteensä. Joka kerta viime aikoina kun oli rakennettava kappeli tai pystytettävä pyhäinkuva, oli Kaspar ensimäinen joka antoi rahojaan siihen, ja aina hän sanoi: "Jotta pieni tyttöni kasvaisi ja voimistuisi."

Nyt hän vain sanoi: "Pieni tyttöni — — ei jaksa enää."

"Mitä nyt on, Kaspar?" kysyi pappi.

"Hänen selkänsähän on aina ollut viallinen", sanoi Kaspar, jonka alahuuli liikkui niin kummallisesti, "mutta nyt on rintakin tullut sairaaksi — eikä se voi käydä laatuun! Kun meillä on joku, joka raataa puolestamme — ajattelen esimerkiksi Marttia, häntä, joka auttaa minua kastanjan korjuun aikana ja kantaa säkit vaunuihin Bernhardin kanssa — niin sanomme: nyt et enää jaksa, sanomme me. Ja me sanomme samoin äänettömille elukoillekin, jotka puolestamme raatavat."

"Niin, oletkohan aina niin sanonut, Kaspar, ennenkuin toisilla on ollut liian raskasta, ennenkuin he ovat rasittuneet liikaa?" sanoi pappi, pudistaen vähän päätään.

"Sanomme niin jo äänettömille elukoillekin", toisti Kaspar. "Niidenkään ei pidä raataa liian paljon. Mutta pieni tyttöni — hän ei enää jaksa. Hän ei saa olla kipeänä sekä edestä että takaa. Hän ei jaksa! — — Eikä siinä ole oikeudenmukaisuuttakaan. Sillä se ei ole hänen syynsä — se on minun!"

"Mikä on sinun syysi?"

"Se että hän vioittui. Sinä päivänä, jolloin hän syntyi ja jolloin tapaturma sattui, silloin en pitänyt kiirettä hakiessani Liseliä — minua suututti se, että olin turhaan kiirehtinyt kaksi kertaa. Sitä vain kulkiessani ajattelin — enkä mitään muuta."

"Eihän ole varmaa, että sittenkään olisit tullut ajoissa kotia, Kaspar — mutta on hyvä tehdä tiliä itsensä kanssa myöskin itsekkäistä ajatuksista."

"En ole sitä ennen niin ajatellut — en edes ripille mennessäni — mutta nyt en voi enää päästä eroon näistä ajatuksista. Minusta tuntuu koko ajan kuin astuskelisin tietä pitkin ja sanoisin itselleni: älähän nyt juokse itseäsi hengästyksiin — katsastahan vähän piippuasi — sillä ei siitä suinkaan tälläkään kertaa tule mitään! — — ja kotona — siellä makaa Bethi tuskissaan, mutta se ajatus ei minua yhtään liikuta! Hän tulee yhä sairaammaksi — ja niin syntyy pieni olento… Minusta tuntuu kuin näkisin ihan elävästi edessäni, kuinka hänen siniset silmänsä ikäänkuin kysyvät: eikö ole ketään, joka tahtoo ottaa minua vastaan? enhän voi itseäni auttaa! Minulla varmaan ei ole lainkaan isää? Ei — hänellä ei ollut isää. Sillä kun hän makasi kovalla permannolla, käveli isä tiellä ja sytytteli piippuaan! Kaikki pahahan on johtunut siitä kerrasta. Mutta ei suinkaan tytön tarvitsisi kärsiä sentakia! — Minusta on yhdentekevää, mihin ne käytetään" — hän sysäsi rahoja niin että ne kilisivät, "kunhan ne vain auttavat häntä."

"Tahdon rukoilla hänen puolestaan", sanoi pappi, "ja ajatella häntä pyhässä messussa. Mutta sinunkin tulee rukoilla."

"Niin olen tehnytkin. Olen ollut kaikkien seudun pyhäinkuvien luona rukoilemassa. Mutta tuntuu siltä, kuin ei se yhtään auttaisi."

"Kyllä se auttaa, Kaspar — mutta tulee nöyryyttää sydämensä ja ottaa apu sellaisena kuin se tulee."

— Kaspar kulki kotiinpäin. Papin oli helppo sanoa, että tuli tyytyä apuun sellaisena kuin se tuli. Tyttönen ei ollut hänen! Voi, jospa voisi löytää yhdenkään — ja sellainenhan pitäisi toki löytää monien pyhimysten joukosta! — jonka tunteet olisivat pienokaista kohtaan vähänkin sellaiset kuin hänen, ja jolle voisi huutaa, niin että hän heti sen ymmärtäisi: hänelle ei pidä antaa enempää kannettavakseen, sillä hän ei jaksa! Ja joka sitten poistaisi painon minulta ja oikaisisi samalla viallisen selkärangan.

Kun Kaspar kulki kyläkaivon ohi, näki hän, että vanha Marianna istui siinä lepäämässä risukimppu selässään.

Kaksi miestä seisoi puhellen täyteläisen, punaposkisen tytön kanssa, joka oli noutamassa vettä, mutta kukaan heistä ei huomannut vanhusta.

"Sellaisia ovat ihmiset Kortschissa", ajatteli Kaspar. "Siinä seisovat tyhjäntoimittajat naureskellen Grethelin kanssa, eikä yksikään niistä huomaa, miten väsyneen näköinen vanha, kulunut eukko-parka on! Niin on kuin pappi sanoo, voisi luulla että heillä on kivi rinnassaan. — — Annahan kun kannan kimpun sinulle kotia, Marianna", sanoi hän äkkiä ja kumartui vanhuksen puoleen. "Sinähän et jaksa pitemmälle!"

Nyt katsahtivat tyttö ja miehet sinnepäin — yhtä hämmästyksissään kuin vanhus itsekin siitä että Kaspar Zingler vaivasi itseänsä toisen ihmisen puolesta.

Seuraavana päivänä kastanjoita noukittaessa sanoi Kaspar monta kertaa Martinille: "Älähan rasita itseäsi — lepäile vähäsen välillä. Ei niin paljon yhdellä kertaa! jos emme tänään ehdi tehdä työtämme loppuun, niin onhan päivä huomennakin."

Mutta koko ajan tuntui hänestä kuin tahtoisi hän saada jonkun käsittämään, että siten tehdään toisia kohtaan, ja että hänen pieni tyttönsä — ei voinut kestää enempää. Ei jaksanut — ei jaksanut! —

* * * * *

Päivät lyhenivät. Syysmyrskyt vinkuivat valittaen talon ympärillä, keltaiset lehdet alkoivat varista. Niityillä Kortschin ympärillä pisti syksyinen myrkkylilja kalpeat silkkilehtensä esiin ruskeasta mullasta, värisi tuulessa ja varisti kukkiaan, ikäänkuin ihmetellen, mitä tekemistä sillä oikeastaan oli täällä — keskellä tätä kolkkoutta ja pimeyttä, mihin se ei yhtään sopinut.

Kasparin pikku tyttö heikkoni. Hän yski niin että hento rinta oli särkyä ja hän laihtui, vaikka Kaspar usein haki lääkärin ja toi hänelle Schlandersin postihotellista kaikkia hienoja ruokia, joita Anna katseli vihamielisin katsein eikä pitänyt niitä sopivina kristillisille ihmisille, vaan ainoastaan tuollaisille puoli-pakanoille, jollaisia tiedettiin vieraitten olevan. — —

Joulu oli käsissä. Koskaan ennen ei Kortschissa oltu nähty niin kauniita tavaroita kuin ne, joita Kristuslapsi tuli valkean lumen yli tuomaan Kasparin kalpealle pikku tytölle — sen tunsivat paraiten Kasparin jalat ja kukkaro — mutta terveys ei ollut päällimäisenä kääröjen joukossa, niinkuin hän oli sanonut heidän voivan odottaa.

Joka kerta kun hengenahdistus tai vaikea yskänkohtaus vaivasi pikku tyttöä, käänsi hän siniset, kuumekiiltoiset silmänsä Kaspariin — ja niissä ilmeni äänetön ja tuskaisa kysymys, jonka Kaspar ymmärsi yhtä selvästi kuin jos hän olisi puhunut.

"Kyllä, kesäksi", vastasi hän heti ja nyökäytti rohkaisevasti isoa päätään. "Sitten kun aurinko taas paistaa lämpimästi, ja kukat heräävät puutarhassa ja sanovat: tässä olemme — silloin isän oma tyttö tulee terveeksi. Silloin heti. Kesällä — silloin me —"

Ei ollut loppuakaan sillä kaikella, mitä heidän silloin piti tehdä. Ennenkuin tuli liian kuuma piti heidän postivaunuissa lähteä Meraniin Andreas-enon luokse, joka kaupitsee veisteltyjä puuesineitä. Siellä oli niin korkeita taloja kuin Schlandersin kirkko, ja siellä kulkivat kaikki naiset hattu päässä, ja siellä oli suurempia ja hienompia puutarhoja kuin itse kirkkomaa. Ja sitten heidän piti — joka kerta keksittiin jotain uutta. Muuten ei Kaspar ollut laisinkaan kekseliäs, mutta nyt oli ihan hämmästyttävää — hänestä itsestään etupäässä — kuinka hän keksi kaikenlaista.

"Kesällä muuttuu kaikki hyväksi", sanoi hän aina lopuksi.

"Selkäkö myöskin?" kysyi kerran tyttönen.

"Niin, selkä myöskin", sanoi hän ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, ettei sitä voinut epäillä. Hänestä itsestäänkään se ei tuntunut valheelliselta eikä teeskennellyltä, vaan hän tarkoitti itse täydellä todella sitä mitä sanoi.

Kesällä — —

Mutta talvi voi olla pitkä — myöskin Kortschissa.

Kaspar heitti toisen polttopuun toisensa jälkeen takkaan, mutta punainen tuli ei voinut poistaa kylmänsinistä väriä pikkutytön ohuista sormista — jotka nyt lepäsivät toimettomina sylissä, liian väsyneinä jaksaakseen tarttua johonkin hänen taidokkaisiin töihinsä — tai lämmittää hänen pieniä jääkylmiä jalkojaan, jotka niin raskaasti riippuivat lattiaa kohden. Oli kuin kaikki se punainen veri, joka vielä liikkui hänen laihassa ruumiissaan, olisi kokoontunut hehkuviin täpliin hänen molemmille poskilleen.

Kun Kaspar oli tuvassa, istua kyykötti hän usein tytön tuolin luona, veti häneltä kengät ja sukat jalasta ja piteli hänen paljaita jalkojaan suurissa, lämpimissä käsissään, kunnes tunto palasi niihin. Ja kun tyttönen sanoi sen tekevän oikein hyvää — niin mitä merkitsi silloin, jos ruoka jäähtyikin tai piti kieltäytyä päivällisunestaan!

Joka aamu kun hän auttoi Annaa hänen pukiessaan tyttöä ja kantoi hänet korituoliin ikkunan ääreen ja huomasi, miten hän tuli yhä voimattomammaksi heidän käsissään, ajatteli hän: "Miten silloin on käyvä, kun emme enää saa häntä vuoteesta?" —

Voi, ainoa, ainoa, joka välitti siitä, ettei hänen pieni tyttönsä enää jaksanut!

* * * * *

Talvi tuli pitkäksi — myöskin Kortschissa. Mutta vihdoin alkoi lumi vetää valkoista vaippaansa korkeammalle ja korkeammalle ylös vuorenrinnettä, ja kaikkialla laakson pohjassa hiipi heräävä elämä pieninä, pulppuavina, vihreinä lähteensilminä esiin. Oli helpompi hengittää, sillä tiedettiin, että tämä oli hyvän ajan ensimäisiä oireita, ensimäinen kouraantuntuva todistus siitä, että kesä todella oli tulossa.

Kylän lapsilaumat riensivät ulos ahtaista tuvista ja juoksentelivat kevätauringon paisteessa. Kasparin pikku tyttö kuuli leikin ja naurun terveen raikunan.

"Voi, kuinka he ovat terveitä", sanoi hän silmät suurina ja ihmettelevinä.

Eräänä päivänä maaliskuun lopulla, kun Kaspar seurasi lääkäriä ovelle ja jäi puhumaan hänen kanssaan tapansa mukaan, kädet hiukan kosteina ja epävarmasti, kysyvästi hymyillen, sanoi tämä: "Nyt ei kai enää kauaa kestä. Lehtien lähtö ja lehtien puhkeaminen tavallisesti vievät ne — eikä hän taida elää tämän kevään yli."

Kaspar seisoi ihan äänetönnä ja veti otsansa syville rypyille, ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt noita suoria sanoja.

Sitten hän sanoi, äänessä merkillinen vieras sointu ja hiukan kovasti naurahtaen: "Ei suinkaan hän voi kuolla — kun ei hän edes ole oikein alkanut elääkään."

"On monta, jotka eivät koskaan pääse niin pitkälle", sanoi lääkäri, "enpä tiedä pitäisikö siihen sanoa sitä parempi, vai sitä pahempi."

Kaspar jäi ovensuuhun otsa rypyssä ja kädet nyrkissä katsomaan lääkärin jälkeen. Sitä parempi! Niin, miksikä ei! Hänellähän ei ollut pientä tyttöä, tohtorilla — vain kaksi pitkää pojanvetkaletta, joista hän varmaan ei pääsisi vaikka tahtoisikin — sillä rikkaruohoa on melkein mahdotonta saada häviämään.

Lääkäri ei tietänyt miltä tuntui omistaa pieni tyttö — joka ei koskaan ollut tuntenut itseänsä terveeksi, joka ei koskaan ollut nähnyt oikein iloista lapsuuden päivää — joka oli istunut ikäänkuin häpeänurkassa, eroitettuna kaikista — ja jolle nyt ei edes annettu lupaa elää! Hän ei saisi edes istua nurkassaan ja nauttia siitä vähäisestä auringonpaisteesta, mikä eksyi hänen luokseen!

Hän, lääkäri, oli seisonut yhtä levollisena kuin aina, lausuessaan hänen kuolemantuomionsa! Hänelläkin oli paljon kivistä sydämessään!

Siitä alkaen kun tyttö syntyi maailmaan, oli hänen harteilleen yhä vain lisätty kuormaa — enemmän kuin minkä hän jaksoi kantaa, enemmän kuin oli tarkoituksenmukaista ja tarpeellista ja inhimillistä — —. Mutta siinäkään ei ollut kylliksi. Nyt hänen piti vielä kuolla.

Kuolla — kuolla! — — Ei, se oli mahdotonta'!

— Miksi sitten kesän tarvitsi saapuakaan? Ketä saattoi silloin ajatella — kenelle raataa — kenelle elää? Miksi aurinko silloin nousisikaan? Silloinhan kaikki pysähtyisi! — — Olihan ollut, totta kyllä, aika, jolloin häntä ei ollut olemassa — mutta sellaista ei voinut enää kuvitellakaan. Koko talo puutarhoineen ja talleineen, härkineen ja lehmineen ja oven yläpuolelle maalattuine pyhimyksineen, koko Kortsch, kaikki ympäristön vuoret ja Meran tuolla laaksossa — kaikki tämä oli olemassa vain hänen takiansa! Jos hän oli poissa — silloin luhistui kaikki kokoon! Silloin voisi koko Kortsch mennä levolle — sillä silloin ei enää ollut mitään olemassa! Oli suorastaan naurettavaa sitä ajatellakin — niin mahdottomalta se tuntui!

Kuolla — kuolla… Voi ei, ei — ei! Sellainen pieni tyllerö, joka ei ollut muuta tuntenut kuin tuskia — hänen toki ei tarvinnut kuolla! Oli liikaa vaatia häneltä vielä sitäkin! Hänhän oli vain pikkuinen kiusaantunut, peljästynyt olento! Hän ei jaksanut — ei jaksanut enää!

Niin — mutta kuka välitti siitä, ettei hän enää jaksanut!

Oli ihan epätoivoista, että sitä ainoaa, joka tahtoi armahtaa häntä — häntä Kaspar ei voinut löytää. Tai — hänelle ei voinut huutaa, ei voinut saada kiinni hänen sydämestään!

Se oli kai siksi, ettei hän voinut rukoilla oikein. Sitä, mikä hänessä niin kiihkeästi huusi apua pienen tyttönsä puolesta — sitä hän ei saanut sanotuksi.

Kun hän pysähtyi kappelin luona tai tienristeyksessä, kun hän iltasin polvistui vuoteensa viereen, sanoi hän ennen jokaista isämeitää ja jokaista Ave Mariaa: "Pienen tyttöni puolesta!" Sillä kaikki hänen rukouksensa olivat hänen puolestaan. Ja kuinka monta kertaa hän olikaan kirkossa hiljaisuudessa pyhittänyt hänelle pyhän messun!

Mutta se ei ollut auttanut! Eikä se häntäkään tyydyttänyt — sillä siinä ei ollut oikein tarpeeksi tehoavia sanoja hänen puolestaan.

Kunpa hän saisi sanotuksi oikean rukouksen hänen puolestaan oikealla paikalla — niin sen täytyisi voida auttaa! Rukous, joka selittäisi asian hyvillä, selvillä sanoilla, jotka jokaisen täytyisi ymmärtää — selittäisi asian juuri sillä tavalla kuin hän sydämensä joka lyönnillä tunsi: "Pieni tyttöni — ei saa kuolla!"

* * * * *

Eräänä iltana kun Kaspar Schlandersin postitalossa puheli postimiehen Peter Reinstadlerin kanssa, tuli tämä maininneeksi, että hänen vanha äitinsä Bozenissa oli ollut kuoleman kielissä, mutta silloin oli hänen veljensä tehnyt ristivaelluksen "Calvarienbergiä" ylös ja rukoillut hänen puolestaan jokaisen kärsimysaseman luona, ja nyt hän oli terve kuin kala.

"Katsos vain!" sanoi Kaspar. "Katsos vain!"

Illalla, kun hän istui tuvassa Annan ja pienen sairaan kanssa, sanoi hän aikovansa lähteä Meraniin huomenna aikaiseen postivaunuissa käydäkseen katsomassa, miten Andreas-eno voi uudessa kodissaan "ja voimmeko olla yötä hänen luonaan, kun kohta lähdemme sinne."

Mutta kun lapsi oli pantu vuoteeseen, lisäsi hän: "Aijon pistäytyä Bozenissa samalla, Reinstadlerin vanhaa äitiä katsomassa, joka oli kuoleman kielissä, mutta on parantunut niin että täytyy ihmetellä. Niin, oikeinpa täytyy ihmetellä! Kestää, sen mukaan kuin kertovat, vain tunnin ajaa junassa sinne."

Anna vastasi vähän kuin loukkaantuneena: "Saammepa nähdä, että seuraavalla kerralla lähdet Hampuriin!"

Hän oli kuullut Hampurista — sillä postinhoitajan Martha oli menneenä vuonna seurannut rikasta perhettä sinne — ja se oli hänen mielestään ihan nurinkurinen paikka, ihan vuoreton, jossain maailman lopussa.

Mutta kun kerran tahtoi kulkea tuolla jumalattomaila kulkuneuvolla, jota hän ei koskaan ollut nähnyt omilla silmillään — miksei samalla viedä asiaa loppuun asti!

— Seuraavana päivänä kulki Kaspar Zingler leveätä tietä pitkin Calvarienbergillä. Hänestä tuntui kuin olisi hän kantanut pientä tyttöään käsivarrellaan. Nyt piti laskea hänet alas jokaisen pienen kappelin eteen, — ja jokaisen ristinvaellusrukouksen rukoiltuaan tahtoi hän rukoilla hänen puolestaan. Hän tahtoi kertoa hänen tuskansa ja vaivansa sanoin, jotka voisivat liikuttaa kiveäkin ja joiden täytyi auttaa!

Koko hänen sydämensä oli täynnä sanoja hänen puolestaan. Tänään piti hänen ne lausua.

Hän kyllä tunsi kärsimys-asemat kotopuoleltaan — sekä kirkosta että monesta muustakin paikasta. Hän osasi ne ulkoa kaikki neljätoista tietämättä, milloin hän ne oli oppinut.

Mutta on merkillistä miten tutut asiat yhdellä kertaa voivat muuttua kuin vieraiksi.

Joko se johtui siitä, että ympäristö oli hänelle vieras, niin että kaikki oli toisen näköistä, tai siitä että henkilökuvat pienissä kappeleissa eivät olleet sellaisia, joihin hän oli tottunut, vaan olivat luonnollista kokoa ja seinistä ulkona, niin että melkein luuli, että niissä oli eloa. Hänen täytyi oikein katsoa niitä. Ja sen ohella tuli hän ajatelleeksi. Niin ei ollut hänen tapansa kärsimys-asemilla kotona.

Täällä kaikki muuttui niin kouraantuntuvaksi — melkein kuin se tapahtuisi juuri nyt. Sen hän huomasi heti ensimäisellä asemalla, joka esitti kuolemantuomion julistamista.

Kaspar teki ristinmerkin ja rukoili niinkuin oli tottunut tekemään: "Tämän väärän tuomion nimessä, jonka niin usein olen synneilläni vahvistanut" — —

Mutta kun hän oli lopettanut, seisoi hän ihan äänetönnä. Kaikki mitä hänen piti sanoa pienestä tytöstään, oli häipynyt mielestä.

Hänen kävi niinkuin usein käy, kun edeltäpäin ajattelemme mitä tulisi toiselle sanoa: toinen alkaa puhua — ja mitä itse olisi tahtonut sanoa, jääkin sanomatta.

Kaspar ei saanut sanaa suustaan — mutta hänen sisässään alkoi ääni puhua. Ja hänen täytyi seisoa kuuntelemassa sitä…

Kas, tässä lausuttiin kuolemantuomio — eikä ole vaikea ajatella miltä kuolemantuomio tuntuu! Se käy läpi luiden ja ytimien! Vaikka olisi sattunut ukkosilma tai maanjäristys, ei sitä olisi huomannut — sillä kuolemantuomio tuntuu paljon kauheammalta kuin ukkonen ja maanjäristys. — Tässä ei voinut suorastaan kuullakaan mitään muuta — —

Ja katsohan vaan, miten he olivat häntä kohdelleet! Olivat sitoneet hänet ja laahanneet häntä perässään, lyöneet, pilkanneet ja syljeskelleet häntä — vieläkin he osoittivat häntä sormellaan — painaneet orjantappuraseppeleen hänen otsalleen, lyöneet häntä piiskalla, niin että saattoi nähdä verisen lihan hänen selässään. Eikä hänellä ollut ollut paljoakaan parempaa aina siitä asti kun oli syntynyt — niin koditon hän oli, ettei ollut pientä sälesänkyä eikä edes kehtoa jossa hän olisi voinut maata niinkuin muut, vaan sai olla tallissa — ja jo silloin vainottiin hänen henkeään!

Mutta tämäkään ei riittänyt — nyt hänen piti myöskin kuolla.

Pontius Pilatus istui ihan tyynenä lausuessaan kuolemantuomion. Kuolemantuomion — tässä ei voinut muuta sanoa! Ei voinut puhua kenestäkään muusta. Se sai jäädä seuraavalle asemalle.

Seuraavalla asemalla, jossa risti nostetaan hänen selkäänsä, sanoi ääni heti Kasparissa: se nostettiin haavoittuneelle selälle — kirvelevälle, haavoja täynnä olevalle selkä-raukalle! Kuinka he saattoivatkin!

Hän ei koskaan ennen ollut ajatellut, miten joka askel, joka liikahdus oli kirvellyt kuin tuli — —.

Kaspar epäröi hetkisen pitikö hänen mennä seuraavalle — sillä siinä näkyi kaatuminen… kauhea maahan lankeaminen, jolloin ristin raskas poikkipuu tunki veriseen selkään.

Mitä hän itse sanoikaan? Mitkä olivat ne sanat, joita hän niin usein ennen oli toistanut — mutta jotka nyt painautuivat hänen ajatuksiinsa: "Minun syntieni raskas taakka painoi sinut maahan."

Kasparia väristytti.

"Hän ei jaksa enää, hän ei jaksa enää", sanoi ihan selvästi hänen sisässään, "mutta hänen täytyy ja täytyy vieläkin."

Hän katsahti vuoritietä ylös… Niin, vieläkin, vieläkin! Yksitoista kärsimys-asemaa vielä — kunnes ovat saaneet hänet hengiltä, kaikki nuo kivisydämiset. Sillä olipa kivisydämisiä muuallakin kuin Kortschissa, ja vielä kovempiakin! Niihin hän oli satuttanut itseään kunnes he hänet murskasivat — ja saattoivat panna hänet kalliohautaan viimeisen aseman luona — —.

— Kaspar luki kaikki ristinvaellus-rukoukset kulkiessaan hitaasti mäkeä ylös — kappelista kappeliin — ja senjälkeen koko tuskallisen rukousnauhan… Ja koko ajan puhui ääni hänen sisässään — sanoja, joita hänen täytyi kuunnella. Mutta hänen suustaan ei tullut sanaakaan siitä, minkä takia hän oli tänne lähtenyt.

"Ei", ajatteli hän seisoessaan taas mäen alla, "täällä en mitenkään voi puhua sanaakaan! Täällä puhutaan minulle liian paljon. — Sen täytyy tapahtua jossakin muualla." —

Mutta kun hän taas tuli kotia, tuntui käytöksensä hänestä merkilliseltä! Hän ei ymmärtänyt, miten oli käynyt niin, ettei hän voinut pakottaa itseänsä lausumaan kaikkea sanottavaansa pienestä tytöstä. Yhtä hyvin olisi hän voinut jättää koko kalliin matkan tekemättä!

Hänessä oli kuitenkin herännyt siellä monta ajatusta. Ne liikkuivat lakkaamatta hänen mielessään. Ja viimeisen kappelin raatiherra oli ollut ihan hänen isävainajansa näköinen — turbaania lukuunottamatta. Vanha Benedict Zingler oli sanonut monta viisasta sanaa, mutta Kaspar ei niistä ollut välittänyt, ei kuunnellut niitä niinkuin hänen olisi pitänyt. Mutta hän muisti nyt, että hänen isänsä oli sanonut:

"Meistä tuntuu usein kummalliselta, etteivät kaikki meidän sairautemme ja tuskamme tahdo jättää meitä. Mutta laita on nyt se, että maailmassa tulee olla yhtä paljon kärsimyksiä kuin on pahuuttakin — tasapainon vuoksi. Siksi ei voi niin helposti päästä vaivoistaan; ne eivät voi ilman muuta lentää tiehensä — jos niiden tulee olla täällä. Siksipä Laasin tien varrella olevaan isoon ristiin onkin kirjoitettu: 'Hän kantoi meidän sairautemme ja meidän kipumme hän sälytti päällensä'. Meidän Herrammekaan ei voinut haihduttaa niitä ilmaan — niinkuin ehkä ajattelemme kuullessamme kuinka hän paransi sairaita."

Näitä sanoja Kaspar nyt ajatteli. Koska hänen pikku tyttönsä sairaus ei voinut lentää tiehensä, se kai riippui siitä, että se oli osana sen pahan määrästä, jonka piti olla maailmassa, jotta iso vaaka pysyisi tasapainossa.

Mutta kärsimysten jakautuminen oli ja pysyi selittämättömänä! Olihan kylläkin järkeä siinä että kaiken tämän sairauden piti olla maailmassa, koska ihmiset olivat sellaisia — mutta miksi piti niiden kärsiä enemmän, jotka olivat tehneet vähimmän pahaa? Miksi piti hänen tyttönsä olla niin saaraana? miksi piti hänen kuolla? eikä mieluummin jonkun niistä toisista!

Kortschissa oli kyllä siihen tarpeeksi lapsia ilman häntäkin. Oli iloisia lapsia, terveitä lapsia, vallattomia lapsia, joita ei koskaan mikään ollut vaivannut, jotka olivat leikkineet ja telmineet niin että se jo riittäisi, jotka huusivat niin että korvat menivät lumpeen kun tuli ulos, ja jotka eivät koskaan voineet pysyä sovinnossa keskenään. Yhtä vähemmän — totisesti, se ei olisi vahingoksi!

Hän ei tahtonut olla suomatta heille kaikkea terveyttä ja iloa, jota heillä oli ollut — mutta voisihan toki sittenkin yksi heistä kuolla!

Sitä ei ollut niin vaikea ajatella eikä se ollut läheskään niin väärin kuin silloin, kun oli kysymyksessä sellainen pieni raukka, joka ei ollut koskaan ollut terve eikä koskaan ollut tehnyt kenellekään pahaa!

Joka kerta kun Kasparin katse sattui yhteen tai toiseen lapsista, nousi hänessä ajatus: "Voisi hyvin kuolla joko tuo tai tuo." Hän ei tahtonut siten ajatella — mutta hän ei voinut olla niin tekemättä.

Esimerkiksi tuo Christoffer — pieni lihavavatsainen Stofferl, joka oli saapunut niin sopimattomasti Martin Hutterille — yhdeksäntenä — kun kaikki muut jo olivat isoja. Sisaret olivat väsyneet ja suuttuneet häntä hoitaessaan tai odottaessaan häntä hänen ollessa heidän muassaan. He jättivät hänet ja hän tulla lönkytti aina kaukana heidän perässään parkuen täyttä kurkkua.

"Tuollainen — joka on vain kiusana!" Kaspar pysähtyi eräänä päivänä pojan eteen ja pudisteli päätään.

Sitten hän äkkiä nosti hänet käsivarrelleen. "Koetetaanpa, emmekö saa kiinni noita isoja tyttöjä", sanoi hän. "Eivät saakaan toista kertaa juosta edelle!"

Lapsen itku oli jäänyt kesken ja hän katseli sanatonna Kasparin käsivarrelta hänen kasvojansa.

"On väärin, ettette voi odottaa Stofferlia", sanoi hän sisarille. "Hän luulee että jätätte hänet — ja hänen pienet jalkansa lipeävät kun hän tahtoo kiirehtiä perässänne."

Kun Kaspar jatkoi matkaansa ja vielä tunsi lämpöisen lapsen ruumiin painon käsivarrellaan, ajatteli hän: "Ei, Stofferlin ei tarvitsisi olla se! Tuollainen pikkuinen paksuvatsainen, joka käydä lyllertää eteenpäin — niin avuttomana ja luottavaisena! Ei, mutta onhan muitakin valittavina."

Pitkällä Walpurgalla esimerkiksi oli monta hentokätistä pikku tyttöstä, jotka raatoivat ja ahertivat siinä määrin, että täytyi ihmetellä, etteivät heidän ohuet kätensä ulettuneet polviin asti — ja joiden aina piti kuulla äidin valittavan syöjien paljoutta.

Yksi heistä pysähtyi eräänä päivänä Kasparin talon edustalle asettaakseen ison maitoruukun penkille ja pyyhkiäkseen kädellään kasvojansa, joissa oli hiukan huolestunut ja puolihapan mummoilme.

Kaspar katseli häntä ikkunasta — sitten hän meni ulos.

"Onko se raskas?" kysyi hän osottaen ruukkua.

Tyttönen pani molemmat kätensä ristiin pienelle vatsalleen ja seisoi valmiina juttelemaan.

"Siksi varsinkin sitä on mahdoton käsitellä", sanoi hän, "kun se on niin liukas! Kielen pitää olla keskellä suuta, kun kantaa sitä — sillä jos se liukuu käsistä, silloinpa tietää saavansa!"

"Miksei teillä ole maitoämpäriä?" kysyi Kaspar. "Sellaisen voitte saada
Schlandersista."

"Ei ole varaa siihen", sanoi tyttönen kerkein kielin. "Meidän täytyy kantaa maitomme ruukussa — kunnes jollekin meistä sattuu niin onnettomasti että se särkyy."

Kaspar haki taskustaan. "Siinä saat viisikymmentä helleriä maitoämpäriin, Resi", sanoi hän.

Tyttö suuteli ruskettunutta kättä. "Kiitoksia, Kaspar Zingler", sanoi hän. "Kyllä muistan rukoilla kauniisti sairaan tyttösi puolesta."

Kaspar katseli häntä, kunnes hän katosi Walpurgan taloon. — Ei, pikkuiselle, hentokätiselle raatajalle, joka heti tahtoi palkita vähäisen ystävällisyyden, ei voinur toivoa muuta kuin hyvää! — —

Hän ei saattanut keksiä ketään, joka voisi sairastua ja kuolla hänen pienen tyttönsä puolesta — jonka harteille voisi sälyttää koko hänen taakkansa.

Vihdoin hänestä tuntui, että vaikka lapset huusivat kuinka kauheasti tahansa, ei kuitenkaan ollut ketään heidän joukossaan, ei edes ketään Kortschin pisimmissä ja pahimmissa pojissakaan, jota ilman tahtoisi elää — ei ketään, jota olisi hennonut ajatella kylmänä ja äänettömänä ja kuolleena!

* * * * *

Eräänä huhtikuun aamuna, kun Kaspar ja Anna tahtoivat auttaa tyttöstä vuoteestaan, sanoi tämä: "Minä en jaksa", ja hänen silmänsä, jotka tulivat suuremmiksi päivä päivältä, kasvojen yhä pienentyessä — ikäänkuin silmät olisivat ne kokonaan vallanneet — kääntyivät tuskallisesti kysyen Kasparin puoleen.

Ja ennenkuin hän tiesikään mitä hänen piti sanoa, kuuli hän itsensä vastaavan — ihan tyynesti ja rohkaisevasti: "Ei, sillä olemme vähän väsyneitä tänään. Se ei mitään merkitse. On paljon parempi, että lepäämme päivän tai kaksikin — että pääsemme väsymyksestä ja että oikein voimme nauttia päästessämme taas ikkunan ääreen, tai ehkä vähäsen ulos auringonpaisteeseen."

Hän sanoi aina "me" puhuessaan hänen kanssaan. Se olikin ihan luonnollista, hänhän oli kaikessa mukana.

— Päivän, kaksi — ja jo montakin päivää oli pikkuinen tyttö ollut vuoteessa. Mutta väsymys ei vähentynyt, se lisääntyi. Yskä riuhtoi rintaa pahemmin kuin ennen ja ulkonevaa selkäraukkaa pakotti; sitä oli vaikea pitää ehyenä, kun hänen aina piti niin raskaasti sillä maata. Nahka alkoi kulua siitä rikki — niin että tyttö kärsi kovasti kun Kaspar sitä pesi ja voiteli lääkärin määräysten mukaan. Hän pelkäsi, ettei Anna voisi tarpeeksi pehmeästi sitä hoidella — hänen omat isot, karkeat sormensa saattoivat olla varovaisemmat, kun hän niillä kosketteli häntä, mutta tästä huolimatta tyttö vaikeroi. Niin, ihoton selkä — ajatteli hän — ja sitä oli vain pieni osa!

Hänestä tuntui eräänä päivänä, että hänen piti tytölle kertoa, miten verestävällä selällä oli kannettu isoa ristiä — —

Mutta hän lisäsi siihen: "Katsohan, sinulla ei ole mitään hätää! Ensin tulee käydä oikein pahoin, jotta kaikki voisi muuttua oikein hyväksi. Nyt syntyy haavoja selkääsi ja siihen koskee kipeästi, mutta kun me sitä näin kääreillä hoidamme niin saat nähdä, etteivät ainoastaan haavat siitä parane — vaan että se myöskin samalla oikenee."

Pienen tytön silmät kiinnittyivät häneen missä hän vain liikkui tai seisoi tuvassa, ja niiden tuskallinen kysymys muuttui päivä päivältä hänelle yhä vaikeammaksi kestää, mutta hänellä oli aina valmiina lohdutus sitä rauhoittaakseen.

Monta kertaa hänen herätessään aamuisin tai noustessaan makuulta yöllä tytön valittaessa, viilsi häntä ikäänkuin kuolemantuska, joka nosti kylmän hien hänen otsalleen: "Mitä nyt, mitä nyt? — ja mitä keksisin hänelle sanottavaa, jotta hän luulisi, ettei se ole vaarallista?" — mutta hetken perästä kuuli hän miten hän itse rohkaisevasti selitti tytölle hänen sairautensa huononemista.

Häntä itseään ei tuska kuitenkaan päästänyt rautaotteestaan. "Kun pahin saapuu, ja hän sen tuntee, mitä silloin — voi Herra Jumala, mitä silloin?" — —

Eräänä päivänä oli Anna juttusilla pitkän Walpurgan kanssa talon edustalla.

"Ajattelepas sentään mitä Kaspar voi jutella tytölle", sanoi hän. "Hän uskottelee hänelle toisen valeen toisensa perästä siitä, miten hänen laitansa on! Mutta hän saa kuitenkin pian tietää totuuden."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Kaspar, joka oli saapunut paikalle.
"Minkä totuuden?"

"Sen tietysti, ettei hänellä ole pitkiä aikoja enää elettävänä! Senhän jokainen huomaa."

Mutta silloin Kaspar iski nyrkkinsä siinä tuvan edustalla olevaan pöytään, niin että molemmat naiset hätkähtivät, ja huusi:

"Ei, se se on muuttuva valeeksi! Kaikki mitä pienelle tytölleni sanon, on totta, se on silkkaa totta! Minä itse siitä vastaan — niin, sen teen!"

— Sillä nyt hän sen tiesi — nyt se oli iskenyt häneen kuin salama: hänen itsensä piti kuolla.

Kaikki ikävä ja paha mitä tytön oli pitänyt kärsiä siitä asti kun hän oli liian pieni — oli hänen syytään. Hän oli kauan sen tiennyt — eikä hän kuitenkaan ollut huomannut, että siis hänen myöskin tuli se sovittaa.

Hänhän oli ajatellut milloin yhtä, milloin toista Kortschin syyttömistä lapsista ja tuuminut että se tai se kernaasti voisi sairastua ja kuolla! Ja silloin oli vain yksi, joka sen saattoi tehdä, ei, vaan jonka piti se tehdä!

Ei ollut ihmeellistä, etteivät hänen rukouksensa olleet auttaneet ja että oli ollut saman tekevää kävikö hän pyhän Aloysiuksen tai pyhän Joosepin luona, vuoren pyhän äidin tai virran pyhän äidin luona, kärsimys-asemilla täällä tai Bozenissa — koska hän aina oli samallainen pelkuri ja ryömi piiloon, ei ollut tietääkseenkään ja vaati, että se paha minkä hän oli tehnyt, lähtisi ilman muuta tiehensä taas — siten kuin hänelle olisi helpointa ja mukavinta. Hän ei ollut kertaakaan astunut esiin ja sanonut rehellisesti ja kunniakkaasti:

"Se on minun syytäni kaikki! Suo siis minun kuolla."

Sillä — vaikkakin voisi tuntua siltä kuin tämä olisi liian ankara rangaistus vain siitä, että hän oli hiukan viipynyt matkalla kätilön luokse sinä päivänä, niin hän tunsi itsessään, ettei se ollutkaan pahinta. Ei, pahin oli siinä, että — se ei tapahtunutkaan vain minään määrättynä kertana! Vaan sellaisena kuin hän kuljeskeli sinä päivänä tietä pitkin ja harmitteli kaikkea vaivaa ja vain ajatteli itseään — juuri sellaisena hän oli elänyt kaiken aikansa ajattelematta ketään muuta.

Miten kaikki selveni hänen ajatellessaan tätä! Kaikkina niinä vuosina, jolloin Anna oli ollut hänen luonansa nuoresta asti, hän ei koskaan ollut sanonut hänelle sanaakaan kiitokseksi hänen vaivoistaan. Vaikkakaan sisar ei ollut erikoisen lempeä ja vaikkakin hän työstään sai elatuksensa — niin onhan kuitenkin tiettyä, miten vähäinenkin tunnustus voi tehdä sydämeen asti hyvää. Hän olisi ehkä siitä muuttunut lempeämmäksi.

Sitten tuli Bethi. Hänkin oli uskollisesti raatanut hänen puolestaan — silloinkin kun hän kantoi pientä tyttöään ja oli niin vaivautunut. Eikä hän koskaan ollut ajatellut säästää häntä tai hankkia hänelle siitä syystä apua. Ei, hän oli häntä siitä moittinut ja torunutkin — ja kuitenkin se oli hänen oma syynsä yhtä paljon kuin hänenkin!

Bethi raukka! Synnytyksen perästä ei hän enää voimistunut entiselleen. Hän kitui vielä parisen vuotta, kunnes hän seurauksien rasittamana kuoli. Eikä hän koskaan, ei kertaakaan ollut sanonut: "Miksi olitkaan niin kauan matkalla sinä päivänä?" Ei, vaan kun hän koetti vierittää syyn pienokaisen selän viallisuuteen hänen niskoilleen — niin oli hän alistuvasti siihen suostunut.

Ja kun hän huononi — silloin oli hän pudistanut päätään Annalle tai isäpuolelle heidän käydessään häntä katsomassa ja sanonut: "Kyllä varmaan loppu nyt lähenee — ei hän enää koskaan siitä parane! Hän ei enää kauan elä, saammepa nähdä."

Miten hän olikaan siinä seisonut oman vaimonsa vuoteen ääressä — ihan tyynenä! — ja lausunut hänelle kuolemantuomion niin, että hän itse oli sen kuullut — ajattelematta, kuinka se varmaan viilsi häntä luihin ja ytimiin.

Yhtä hyvänä ja sävyisänä pysyi hän kuitenkin loppuun saakka — ja hänen kärsivälliset silmänsä ilmaisivat hänen alistuvan kaikkeen, mitä hänen piti kärsiä! — —

Bethi raukka! Hänen olisi ennemmin pitänyt jättää hänet rauhaan silloin kun Anna vihdoin tahtoi naida Hans-serkun! Hänen olisi ollut parempi pysyä kotonaan, vaikkakin hän oli lapsipuoli, kuin joutua hänelle! — —

Koskapa hän kerran oli ollut sellainen kotiväelleen, niin ei voinut ihmetellä että hän oli liikkunut vuosi vuodelta naapurien ja kaikkien muitten joukossa välittämättä vähääkään siitä mikä heitä koski — sanoen aina vain, että koska hän oli pitänyt huolta omista asioistaan, niin saattoivat kai hekin omansa hoitaa! Hän huomasi kyllä nyt miten he ihan ällistyivät kun hän vaan taputteli jonkun lapsen päätä tai osoitti jollekulle heistä hiukan ystävällisyyttä. Tämä ihmettely todisti enemmän kuin monet sanat! Se osoitti paraiten, minkälainen Kaspar Zingler oli toisten ihmisten ajatuksissa täällä Kortschissa!

Hän käveli kauan talon edustalla senjälkeen kun naiset olivat menneet sisälle hämärän langetessa laakson niittyjen yli, ja kaiken vaipuessa pimeän ja hämärän valtaan ikäänkuin kietoutuen pehmeitten, harmaitten varjojen hämähäkinverkkoon — —

Hänen sielussaan kaikki kuitenkin yhä enemmän selveni. Oli kuin olisi lyhdyllä valaistu pimeätä nurkkaa. Hän ei koskaan ollut luullut, että sillä tavalla voisi nähdä oman itsensä! Rukoiltiinhan kyllä joka kerta ripille mentäessä, että voisimme nähdä vikamme yhtä selvästi kuin näemme ne tuomiopäivänä mutta emme ajatelleet, että niin tapahtuisi.

Mutta nyt oli kuin kuolemantuska hänen pienen tyttönsä puolesta olisi tuonut muassaan tuomiopäivän ja pakoittanut häntä pitämään perinpohjaisen ripin itsensä kanssa.

Kysymys ei ollut ainoastaan kaikesta, mitä hän oli tehnyt, sanonut tahi ajatellut ja mikä ilmestyi uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksiinsa. Ei, hän tunsi muistoissaan harhaillen sellaistakin tapahtuneen, mikä ei ollut sanoja, ei tekoja, ei edes ajatuksia, mutta mikä oli ollut taustana ja oli pahempaa kuin kaikki muu. Hän ei voinut pysähtyä — hänen piti hapuilla perille asti, ihan perille, sinne mistä oli tullut kaikki kova ja kiero ja taipumaton — — Ja mitä hän silloin huomasikaan siellä? Eikö siinä ollut — —

Ei, ei, sitä hän ei voinut myöntää — ei edes itselleen — että hänellä olisi —

Mutta eikö hän juuri siksi ollut luullut, että kaikilla muilla oli sellainen rinnassaan?

Ja juuri siihen oli hänen oma pikku tyttönsä satuttanut itsensä vialliseksi sinä päivänä, jolloin hän syntyi maailmaan. Hän ei satuttanut itseään lattiaan. Lattia ei ole läheskään niin kova kuin ihmissydän voi olla!

Hän ei tahtonut nähdä asiaa siinä valossa, mutta hänen täytyi. Hän ei voinut sulkea sielunsa silmiä päästäkseen näkemästä. Tahtomattaankin täytyi hänen nähdä, mitä hänen sielussaan oli. Hänen täytyi nähdä — sydämensä.

Kyllä sentään hän tahtoikin nähdä! Sillä mitä kauemmin hän katseli, sitä selvemmäksi — päivänselväksi — muuttui se, että juuri hänen nyt piti kuolla! Hän ei ollut hituistakaan liian hyvä tullakseen sairaaksi ja kuollakseen!

Hänen piti alkaa yskimällä öisin ja sitten hengästyä ja väsyä työssään — aina hänen piti tuntea kuumetta kuivissa, polttavissa käsissään — — ja pian hänen piti käydä vuoteeseen, tytön alkaessa hengittää vapaammin ja voidessa nousta ylös ja mennä ulos auringonpaisteeseen. Tytön sisäänpainuneet posket muuttuivat hiukan punaisiksi ja pyöreiksi — ja vihdoin tuli hän ihan terveeksi sinä päivänä, jolloin — — — jolloin hänet kannettaisiin ulos…

Kun tyttö ei enää olisi sairas eikä senvuoksi enää omituinen ja erikoinenkaan, jommoisena muut häntä pitivät, silloin hänen ei suinkaan olisi niin vaikea olla ilman isäänsä. Ja jos ei Anna tahtoisi jäädä hänen luokseen — niin olihan silloin Meranissa Andreas eno, jolla ei ollut pienokaisia ja jonka vaimo oli vallan hullaantunut lapsiin.

Siellä hänen olisi hyvä olla — ja kun rinta oli voimistunut, niin saataisiin nähdä miten selkä oikenisi — miten hän kasvaisi suoraksi ja suureksi ja kauniiksi vuosien kuluessa… kantaisi hattua kauniilla, vaaleilla hiuksillaan ja olisi oikein hienon näköinen.

Kunnollisen ja hyvän miehen hän kyllä löytäisi aikanaan, ja hän voisi saada pieniä, vaaleakiharaisia lapsia — joilla olisi hänen omat siniset silmänsä ja hänen aikaisimpien vuosiensa kiertyvät pikkukiharat… ja ne lapset olisivat suoraselkäisiä — ja reippaita ja terhakoita.

Mutta he eivät koskaan olisi niin iloisia ja mieluisia kuin silloin kun isoisä tulisi Kortschista heidän luokseen. He kiipeisivät hänen syliinsä — yksi kummallekin polvelle — kääntäisivät nurin hänen taskunsa katsoakseen onko hän pistänyt niihin jotain hyvää — repisivät häntä hiuksista — tarttuisivat hänen piippuunsa — —

Ei, sehän olikin totta! — isoisähän olisi levännyt aikoja sitte
Schlandersin kirkkomaassa…

Kaspar pelästyi ja veti syvään henkeä. Oli sittenkin vaikea ajatella pienintäkään seikkaa tytöstä — hyvää tai pahaa — jossa ei hän ollut osallisena!

Mutta hänenhän pitikin kärsiä — mikäli hän todella aikoi kantaa hänen tuskaansa!

— Joku kulki hämärässä ohitse, tervehti ja kysyi sairaan tytön tilaa.
Kaspar saattoi päättää äänestä että se oli Wenglerin nuori poika.

"Kiitos", vastasi hän. "Keväthän on vaikea aika. Mutta" — sen hän sanoi erikoisella painolla — "kyllä saamme hänet ihan terveeksi, kun pääsemme sydänkesään! — Niin, sitä kai sinäkin ikävöit?" lisäsi hän. Kaikki tiesivät, ettei Wenglerin poika oikein elänyt ennenkuin niinä kuukausina, jolloin metsästeltiin kauriita.

"Niin", sanoi nuori mies, "kohta en voi enää täällä tulla toimeen — vaikka siihen vielä on aikaa. Pappi sanoi juuri minulle: pidähän nyt huolta siitä, sanoi hän, ettei sinua kaivata sunnuntaimessuissa, kun se aika tulee — niinkuin viime vuonna! Ja minä, vastasin: kyllä, sanoin minä, pastori on kyllä oikeassa siinä, että voi tuntua jumalattomalta samota siellä ylhäällä vuorilla pyhät ja aret. Mutta pyhässä raamatussa on useammin kuin kerran kirjoitettu — sanoin minä — että 'hän meni ylös vuorelle rukoilemaan'. Ja niin se on, ettei ehkä missään tule rukoilleeksi niin kuin juuri tuolla ylhäällä. Tuntuu kuin seisoisi itse Herran kasvojen edessä. — Niin sanoin suoraan papille." —

Kaspar seisoi liikkumattomana kuunnellen miten toisen askeleet häipyivät pimeään.

Kas, miten Wenglerin poika ymmärsi selittää asian! Hän oli jotain oppinut, hän!

"Hän meni ylös vuorelle rukoilemaan.".. Siellä oli varmaan oikea paikka — ja se olikin niin selvästi ymmärrettävissä. Eikö pappi itsekin ollut sanonut, että "siellä missä maa loppuu, alkaa kristityille taivas" — ja kyllähän nyt jokainen tiesi, ettei kukaan voinut koskaan vaeltaa niin kauaksi, että tulisi maan loppuun, sillä maa oli pyöreä. Mutta saattoi mennä ylöspäin ja sieltä sen löytää. Ylöspäin maa joka tapauksessa päättyi — korkeilla vuorten huipuilla — ja siellähän silloin alkoi taivas.

Miten merkillistä, ettei tämä ennen ollut hänen mieleensä juolahtanut. Huomispäivänä menisi hän tuonne ylös — korkeammalle Kortschin alppimajaa, jonne hän ajoi lehmänsä kesällä, korkeammalle niitä seutuja, joihin hän oli opastanut vieraan naisen postitalosta, kun tämä tahtoi välttämättömästi poimia jalovalkoja — aina Martellerin lumihuipuille. Siellä hän tahtoi rukoilla oikean rukouksensa. Nyt hän kyllä saisi sanotuksi kaiken mikä oli hänen sydämellään, sillä nyt hän ei enää itse tahtonut pujahtaa piiloon.

"Kasvoista kasvoihin Herran kanssa", juuri niin se oli tapahtuva! Hänen itsensä luo hän oli menevä rukouksessaan pienen tyttönsä puolesta ja selittävä, että tytön taudin piti muuttaa häneen, sillä hänpä siihen oli syypää. Hän oli kyllä selittävä niin että ymmärrettäisiin, eikä hän lopettaisi ennenkuin tuntisi, että nyt häntä oli kuultu, että tuli tapahtumaan niinkuin hän tahtoi — sillä hänen tahtomansa ratkaisu oli oikea, ainoa oikea.

* * * * *

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan kulki Kaspar Zingler kaukana ylhäällä vuorilla pitkin jyrkkää, lumikinosten piirittämää kivierämaata, josta valkeat huiput kohosivat ilmoille.

— Ennen aamunsarastusta hän oli lähtenyt kotoa. Silloin oli hänen pieni tyttönsä vihdoin vaipunut raskaaseen uneen tuskallisen yön perästä, jolloin hän lakkaamatta oli ollut hänen luonaan. Viime päivinä oli tytön rinnassa alkanut korista ja röhähdellä niin merkillisesti ja hänen oli vaikea hengittää. Kaspar pani patjan toisensa jälkeen kipeän selän taakse ja nosti hänen sänkynsä isoon tupaan, joka oli ilmavin — mutta ei sekään auttanut. Hänen huoneeseensa vievä ovi oli avoinna, niin että pieninkin voihkiminen saattoi herättää hänet. Anna, joka nukkui yläkerrassa, oli tarjoutunut vuorotellen nukkumaan alhaalla, jotta Kaspar saisi joskus hiukan yölepoa — mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.

— Tunti tunnin perästä oli hän astunut vuorenrinnettä vuoristolaisen tukevin, varmoin askelin — ja rukous, joka hänen piti lukea, oli tullut niin pitkäksi! Niin pitkäksi se oli tullut kuin matka laaksosta tänne ylös.

Ensiksi vei tie isojen kastanjapuiden alitse, missä kasvoi valkoisia orvokkeja ruohistossa. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle — hän kulki niin ajatuksissaan — mutta kukat hän kuitenkin huomasi. Hän oli luvannut tuoda pikku tytölleen kevätkukkia matkaltaan alppimajalle — sinne hän oli selittänyt matkansa vievän.

Sitten matka johti jäykkien, tummien kuusijonojen läpi — siellä missä vuorenrinne tuli jyrkäksi ja epämukavaksi, missä kalliot joskus pistivät esille uhmailevina, huimaavan jylhinä ja isot, vaaleankeltaiset vuorivuohet pilkottivat tummien puiden lomasta, missä aamutuuli huokui omituisesti, mietteliäästi humisten… Ylös, ylös — tuonne missä matalat katajapensaat vaivoin löysivät jalansijan terävien, kylmien kivien välistä — missä lumi myöhään suli — missä pienet viluiset, kalpeat krookukset seisoivat kuin peljästyneet lapset, gletschereiltä tulevan sinisenkirkkaan jääveden solistessa niiden ympärillä…

Ylös, ylös — vieläkin korkeammalle! Koko ajan olivat hänen ajatuksensa lakkaamatta liikkeellä kooten kaikkea sitä mitä hänen piti sanoa saapuessaan huipulle — tai pikemmin kaivaen sitä esille. Sillä oli kuin hänen olisi täytynyt jatkaa siitä mihin hän illalla jäi, täytyi nyt kaivaa kaivamistaan yhä syvemmälle sielussaan saadakseen rukouksen sieltä esille. Siitä tuli hänen omasta mielestään niin liikuttava, niin sydämeen käypä, että sitä täytyi kuulla.

Täytyi — kunpa ei nyt vain kävisi niinkuin niin usein tapahtui, että mitä mieluimmin halusi, sitä ei voinut saada — sillä siinä, ettei sitä saanut, oli korkeampi tarkoitus.

Oi, ei, mikäpä korkeampi tarkoitus saattoi olla siinä, että pikkuisen tytön, joka ei koskaan ollut tuntenut itseänsä oikein iloiseksi, piti kärsiä niin paljon ja sitten kuolla! Ei, mutta että tauti muuttaisi häneen, siinä oli tarkoitusta, ja sitähän hän vain tahtoi pyytää.

Hän nousi nousemistaan — ja hän kaivoi kaivamistaan — löytääkseen paraimmat, vaikuttavimmat sanat.

Hän kaivoi — ei vain sydämensä mustinta multaa, missä hänen elämänsä sitkeät juuret olivat, vaan hän kaivoi sen takana olevaa tyhjää, pimeää kammiota, jossa nimetön tuska piiloitteleikse — sielunsa siinä syvyydessä, johon ihminen pelkää astua — jossa moni ehkei koskaan ole ollut, ennenkuin kuolema pakoittaa sinne koko hänen olemuksensa — mutta jossa hänen kuitenkin täytyy aloittaa rukouksensa, jos sen mieli ulottua taivaisiin.

"De profundis" — —

"Syvyyksistä huudan minä sinua, Herra" — syvyyksistä, missä kaikki verhot häviävät, joissa kaikki puhuvat samalla tavoin, auttamattomasti samalla tavoin — joissa sielu joko lyyhistyy kokoon, voitettuna, pimeän toivottomuuden masentamana, tai kohoaa, yhtyy huutoon, joka ilmaisee sen sammumatonta tahtoa elää, huutoon: pelasta kuolemasta!

* * * * *

Saavuttaessaan aution, kivisen ylämaan, joka kohosi huippujen ikuista lunta kohden — hikisenä ja hengästyneenä tasaisesta vaeltamisestaan huolimatta — huomasi Kaspar alapuolellaan joka taholla olevan sumua, joka ei ollut tiheätä eikä erikoisen näkyvää hänen kulkiessaan sen läpi, mutta joka nyt peitti siellä alhaalla kaiken, mihin hän katsoikin.

Vaivalloisesti hän kulki eteenpäin ja pysähtyi ylimmäiselle vuoriharjanteelle — siihen, missä rinne äkkiiyrkkänä painui syvälle laaksoa kohden. Hänen täytyi hetkiseksi sulkea silmänsä — sillä häntä ihan häikäisi. Hohti niin valkoiselta.

Laaksoa ei enää näkynyt — siellä oli vain ikäänkuin leveä, hopeanharmaa joki vuorenhuippujen välissä. Maa oli ihan hävinnyt. Ei ollut juuri minkäänlaista eroa ylhäällä eikä alhaalla — oli yhtä valoisaa, yhtä ilmavaa kummallakin puolen.

Ja joka taholta kohosivat lumihuiput toinen toisensa takana loistavassa valkeudessaan. Mieleen juolahti iso, vanha kuva kirkosta, jossa vapahdetut vanhurskaat oikealta puolelta pitkissä riveissä astuvat valtaistuimen eteen, ja kaikilla on yllään valkeat messukaavut…

Oli kuin täällä olisi kulkenut pyhimys pyhimyksen jälessä pitkissä, valkeissa messukaavuissa. Niin, olisipa voinut melkein ajatella, että jokainen heistä toimitti jumalanpalvelusta oman alttarinsa ääressä, kun taas ihan pienet huiput — sellaiset kuin Lumikellot tuolla, Ortler-vuoristossa — olivat kuoripoikia… he pitivät hiljaista messua täällä ylhäällä.

Hiljaisuus, äänetön hiljaisuus oli ehkä kaikista merkillisintä, kaikkein juhlallisinta! Oli kuin olisi se levinnyt valosta, kaikesta loistosta ja valkeudesta. — Kun hän äsken oli kulkenut vuoren jyrkännettä kohden ja hänen jalkansa oli kolahtanut kiveen, oli hän tahtomattaan pysähtynyt. Oli kuin kolina olisi täällä häirinnyt — kuin olisi se himmentänyt loistavaa valkeutta.

Tuolla alhaalla — kaukana, kaukana hohtavien sumujen alla — oli maailma. Siellä he ryömivät ja kömpivät, riitelivät ja melusivat keskenään, valittivat — ja syyttivät meidän Herraamme. Se oli kummallista täältä ylhäältä katsoen.

Täällä oli kaikki vaipunut rauhaan — ikäänkuin tahtoisi kaikki meille muistuttaa, ettei koskaan ole mitään sanottavaa.

Täällä ylhäällä missä maailmaa ei ollut, missä hän oli ihan yksinään suuressa, hiljaisessa messussa — täällä hänen nyt piti rukoilla oikea rukouksensa… rukous, joka oli niin pakoittava, koska hän pani siihen sydämensä tuskan, rukous, jota täytyi kuulla, koska hän siinä antoi elämänsä… rukous, joka oli niin pitkä kuin laaksosta tänne ylös… niin pitkä kuin ihmissydämen pimeästä syvyydestä ylös valoon asti…

Hän paljasti päänsä — tuuli siveli viileästi ja viihdyttävästi hänen kuumaa, hikistä otsaansa — hän teki kasvoillensa ja rinnallensa ristinmerkin ja risti kätensä.

Kauan seisoi hän äänetönnä ja liikkumatonna. Sitten avautui hänen suunsa ihan hitaasti. Ja hän sanoi:

"Jumala…"

Taas hän seisoi äänetönnä ja liikkumattomana — kasvoista kasvoihin valon kanssa, joka oli hiljaisuutta, hiljaisuuden kanssa, joka oli valoa — —

Kaikki hänen monet sanansa olivat äkkiä hävinneet hänen mielestään.
Mutta hän pani koko sydämensä tuohon ainoaan.

Ja sitten hän kulki taas alas.

* * * * *

Kasparin saapuessa kotiin iltapäivällä seisoi Anna ovella odotellen häntä.

"Jumalan pyhä äiti!" sanoi hän, "luulin jo hänen kuolevan käsiini. Koko aamun hän on ollut hyvin huonona. Ja koko ajan hän kyseli eikö isä jo pian tule? Ja sitten hän äkkiä katsoo tarkasti minuun ja sanoo: voitko rukoilla kuolinrukousta? sanoo hän. Minusta tuntui kuin polveni eivät olisi minua kannattaneet! Mutta puolenpäivän aikaan oli kuin tauti olisi helpottanut ja lieventynyt niin merkillisesti — ihan yht'äkkiä. Ja sen perästä hän on nukkunut."

Kaspar nyökkäsi — juuri puolenpäivän aikaan — niin!

"Lähetin Bernhardiin lääkäriä hakemaan, niinkuin olit sanonut. Hän tulikin, katseli häntä ja sanoi, että antaisimme vain hänen maata. No, sen nyt olisin toki itsekin ymmärtänyt! Ja pappikin oli täällä — ja rukoili niin paljon. Silloin juuri hänessä tauti keventyi." —