Produced by Jari Koivisto

KALEVALAN LAULUMAILTA

Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa

Kuvaus Vienan Karjalan maasta, kansasta, siellä tapahtuneesta runonkeruusta ja runoista itsestään

Kirj.

I. K. INHA

Helsingissä, Tietosanakirja-Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

Ensimäisen painoksen alkusanasta.
Minne ja miksi?
Kuinka tulin lähteneeksi Vienan Karjalaan.

Suomenniemen poikki Vienan Karjalaan.

Oulussa. — Matkan vastukset kelirikon uhatessa. — Karjalaisia nälänhätää paossa. Runotar taipaleella. — Puolangan vaarat. — Rajan poikki. — Metsäin keskellä pieni kylä, köyhä, mutta maan kuulu. — Vuokkiniemen kirkonkylä ei ole ilman viehätyksiään.

Karjalainen kotimme.

Ylä-Kuittijärven jäällä. — Jyvöälahti, mitä paras majapaikaksi.
— Karjalainen kylä. — Karjalainen talo. — Kielimestarimme. —
Kotiudumme.

Runonkeruussa.

Entinen runonkeruu. — Aion löytää ennen löytämätöntä. —
Kuutamossa erämaassa. — Musta Miikula ja hänen Vipusrunonsa.
— Toivon pääseväni kadonneitten runojen jäljille. — Jälleen
Jyvöälahdessa.

Hävinnyttä runoa etsimässä.

Kadonnut perhesormus. — Voassilainji Kostja. — Talvikalastus erämaassa. — Eräs Lönnrotin muistelma. — Pistojärvessä ei tahdota laulaa, vaikka ehkä osattaisiin. — Lähden yhä edempää etsimään. — Tiirovaara eli Koljola, Suomen rajalla ja Maanselällä. — Tapaan Martiskan pojan. — Sohvonja ja hänen kalevaiset rekilaulunsa.

Martiskainen Teppana.

Lohi-Pekka. — Teppana suostuu laulamaan. — Vanhat runot oikeassa ympäristössään. — Nykyinen runontaito. —- Kirvas kevätaamu. — Porojen juonia. — Pietarin herrat poroilla ajamassa.

Äijäpäivän aikoja Jyvöälahdessa.

Äijäpäivä. — Miten sitä vietetään. — Keino kulkutauteja vastaan. — Kelloja soittamassa. — Maura itkee Kustille. — Vedet aukeavat. — Panettelijan rangaistus.

Käytännöllistä perimätietoa.

Räähkät. — Kotielämässä vaarinotettavaa. — Maamiehen tietoja. — Metsämiehen tietoja. — Kalastustaikoja. — Vuodenaikain ja ilmain enteitä. — Vainajat. — Parannuskeinoja. — Varahvontan kokemukset.

Runonkerääjät.

Topeliuksen runonkeräys — Sjögren. — Lönnrotin keruumatkat. —
M.A. Castrén.

Alijärven Vasselei.

Kevättäjäin tulilla. — Alijärvi. — Vanha sokea runolaulaja —
Eloisa runonuotti.

Ylämaan poikki.

Maataipaleella. — Puhuttua vettä tukkijoelle. — Ortjo ehätyssavulla. — Kenttijärvi. — Löytöretkellä. — Kostamus ja sen kalmisto. — Karjalainen jaama. — Hepo ei juossut, mutta kyllä reki rasasi. — Leipä ja otsan hiki. — Eräs Lönnrotin muistelma. — Kontokki.

Eteläisellä rinnakkaisvesistöllä.

Luvajärvi. — Luvajärven kalmisto kirjoristeineen. — Vesitietä
Kiimaisjärveen. — Minin, — Nokeus. — Rogers pasha ahtaalla.
— Uusimman uskon molijat.

Isäin perintö.

Oikea salotaival. — Teppana Ryysä. — Vanha runo ei ole taikaansa menettänyt. — Varahvontan pataseikkailu.

Kyykkäkisa.

Kyykät ja konot. — Selän antajat ja ottajat. — Tervetullut rauhanhäiritsijä.

Kivijoki.

Eräsaunalla. — Ankara jokimatka. — Taivalkoski ja Laippa. —
Liiallista taivaltamisen himoa. — Ristiniemi. — Miinoa. —
Kalansaalista ei saa kiittää.

Rajalla.

Koti-ikävä. — Kaiho outona kulkea. — Miinoan kivi. —
Maanselänjärvi. — Maanselän Paavon töllillä. — Karjalaiset
palaavat jauhomatkalta. — Aarnioluontoa, aarniokansaa. —
Muinaisuuden kuiskeita.

Akonlahdessa.

Kiitehen järvi. — Akonlahti vahva loitsupaikka. — Luvatonta kruununviljan jakamista. —- Pohatat tyrmässä. — Naisien suru, kirjotamme heidän puolestaan kirjeen. — Ylhäisiä piirteitä kansan käsityksissä.

Helluntaijuhlilla Kostamuksessa.

Varahvontan puksut. — Kilpasoutu neitojen keralla. — Prasniekalle matkaajat maataipaleella. — Vieraanvaraisuutta Kontokissa. — Pukuhavaintoja taipaleella. — Juhlavalmistukset kylässä. — Ensimäiseksi kylyyn. — Paljon tuskaa oudosta nimestä. — Kisat, "käsikisat", "pitkät kisat", "humaukset" ja muut. — Pajatukset. — Karjalaista rattoa. — Päivälliset Miitrein talossa. — Emäntien ylpeys.

Kosijoita kylässä.

Gaudeamus igitur. — Pyssyt pamahtavat, kosijat tulevat. — Monimuodollista kosimista. — Sukukokous, jossa asiata joka puolelta harkitaan. — "Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne". — "Paikan kokka". — Uusi yritys. — Uhittelevaa kosimista. — Talo köyhä, mutta ei aivan itsetietoisuutta vailla. — Sulhanen saa rukkaset ja tarjoo "paikankokkaa". — Yleisö sekaantuu asiaan. — Intohimoista joukkokosimista. — Syvässä vedessä suuret kalat uivat. — Patvaska. — Kustin jalka noidutaan. — Mietteitä Komalahdella. — Varahvontta loihtii tuulta.

Rajakyliä myöden.

Väittelyä sivistyssanoista. — Maanselän suot. — Lönnrotille kiitos hyvästä käytöksestä. — Eräs Vienan puolen kylä Suomen puolella. — Häväistyt jumalat. — Karhun tuhoja. — Juhannuksena omalla puolella. — Omituista veneen tukkimista. — Jälleen Jyvöälahdessa. — Tyttöjen naimahuolia. — Senin kirje.

Suurelle Tuoppajärvelle.

Enonsuussa. — Keski-Kuittijärvellä. — Röhön taipaleella.
— Reipas vanhus. — Varahvontan käsitykset palvelijan
velvollisuuksista. — Mieronstautshat. — Vanhauskoisten maassa.
— Näköala Tuoppajärvelle. — Valasjoki. — Lumoavaa vettä. —
Kiestinki.

Lönnrotin matka pohjan perille v. 1837.

Lönnrotin koti-ikävä. — Kohtaus erään Tiirovaaran loitsijan kanssa. — Vaikea yö viluisessa pirtissä ja puutteen keskellä, — Vaikea hiihtotaival. — Tuhkasen viero ja muut vierot. — Patriarkka. — Skiitta. — Omituisia tuttavuuksia Pyhässä saaressa. — Koljasu. — "Ettekö ole tupakkaa juoneet?" — Kuisman parannuskeino. — Miten näillä perikulmilla rikkauksia koottiin. — Lepopäiviä Kuusamossa. — "Voi jospa useinki niin tekisivät!" — Vaatetushuolia. — Saaren luostari ja sen vaiheet. — Syy vanhan vieron kammoihin.

Vienan Karjalan pohjoiskulmilla.

Louhen perikuva. — Soma tuuli-ilmiö Tuoppajärveltä. — Odottamaton runosaalis. — Niskan koski. — Pääjärvi. — Suomen muistoja Sohjenansuussa. — Ihana matka Pääjärvellä. — "Ka hyvä tämä ois vieras, niin tupakkoo polttaa." — Jalo tervehdystapa Ahvenlahdessa. — Huono vastaanotto Jälettijärvessä. — Kallis hinta, mutta vaikea matkakin. — Kamala yö. — Tyttöjä saattajina, miehet jäivät juomaan. — Tapaan jälleen Kustin ja Varahvontan. — Tyrhy. — Valtatiellä. — Vienan meren rannat. — Kieretti. — Stanovoi. — Vienan meren alusmalli muistuttaa viikinkialuksia.

Lönnrotin matka Kuusamosta Vienan merelle v. 1837.

Vuodentulon enteitä. — Lönnrotia ahdistetaan Jäletjärvessä. — Keskusteluja hänen ryöstämiseksi. — Synkkiä oloja. — Köyhä leski. — Lönnrot uhataan köyttää. — Hän nolaa pahimman riidan haastajan. — "A siitä laki ei sano ni mitä." — "Lyö kirves kulkkuun, tai vie pirttiin ja ripusta jaloista kattoon savun sekaan." — Passirettelöitä Kieretissä. — Nopeata oikeuden käyttöä. — Lönnrot runoilee ikävissään. — Vienan meren jäällä. — Pelättäviä jamstjikoita. — Maanmiehiä Vienanmeren rannalla. — Eksymisen pelkoa. — Maanmiesten kesteissä. — Eräs suomalainen tarjoutuu opettamaan Lönnrotille venättä. — Lönnrot vaihtaa postinhoitajan kanssa kelloa ja tekee hyvät kaupat. — Ensi kerta poron pulkassa.

Vienanmerellä ja Kemijoella.

Vienan merellä. — Rantain luonne. — Kannanlahti ja Nivan koski. — Pitkin Kuolan rannikkoa. — Kemi. — Eräs karkotettu. — Kemijoella — Usmana ja Usman koski. — Lohenpyynti. — Kemijoen kosket. — Tukkiliike. — Tukkipäällikön viinat. — Yötä taipaleella. — Paanajärvi. — Kemijokivarren rakennusmalli. — Vanhoja ampumaneuvoja. — Jyskyjärvi. — Ala-Kuittijärvellä. — Eräs saituri. — Halpoja päiväpalkkoja. — Jälleen kotona.

Vienan Karjalan häätapoja.

Salaisia neuvotteluja. — Leikkihäät. — Naimahommat rajan takana. — Kosimatapoja. — Varauskeinoja naimaonnen rikkomista vastaan. — Kakrapokot. — Vihkiretki. — Karjalan pakanalliset häät tapoineen, temppuineen. — Lahjain antaminen — Itkut. — Katshotus. — Käeniskuleivät. — Pään poustiminen — Kostjat ja kutshut. — Jäähyväisitkut. — Turkilla prostitus. — Morsiamen otsipaikka. — Huihipaikka — Sulhanen ja morsian neuvotaan. — Varotus. — Myötämeniäiset. — Otsapoklonaiset. — Okahvin häät. — Saajannainen ja patvaska. — Lönnrotin kirjottamia häärunoja. — "Tulovirsi" nykyisin laulettuna.

Uhut.

Vienan Karjalan suurin kylä. — Kylän eri osat. — Lönnrot
Uhtuessa. — Jamasen veljekset. — Kaunis Toarie.

Vienan Karjalan kertomarunot.

Toisinnoitten yleinen luonne. — Niitten sisällinen yhteys.
Eepilliset runoaiheet. — Näköala Arhipan runomajalta.

Arhippa Perttusen laulama Sampojakso.

Runokylät ja runojen muuntelut.

Kellovaaran runoalue Latvajärven sukua. — "Samporunon" muuntelut eri runoalueilla. — Vuonnisen Sampojakso. — Kuinka toisinnot täydentävät toisiaan.

Kalevala ja kansanruno.

Runojen sisäinen todistus syntyajoistaan. — Toisinnoitten jalosäkeet. — Samporunon tähteet Värmlannissa. — Yhteisiä tunnussäkeitä. — Lönnrotin johtorunojen järjestämisessä. — Vertaus kreikkalaiseen temppeliin. — Olisivatko häärunot siirrettävät toiseen yhteyteen? — Karjan luku näytteenä taiteellisesta toisintorunoudesta.

Vuokkiniemi.

Lähtö Jyvöälahdesta. — Ylä-Kuittijärvi. — Enonsuun lohirettelöt.
— Ristiniemi uhripaikkana. — Meidät valokuvataan — Lönnrot
Pirttilahdessa. — Lönnrot Vuokkiniemessä. — Kauppatapoja.

Tsena.

Tsenan Kettuset. — Lönnrot Tsenassa. — Mari. — Karjalan naisten tunteen herkkyys.

Lönnrot Vuonnisessa.

Matka Vuonniseen. — Kaksi soutajaa. — Karjalaista sadunkertomistapaa. — Ontrei ja Vaassila. — Odottamaton tuttavuus. — Lönnrot uuden kerran Vuonnisessa Martiskan saattamana. — Yöllinen matka Ylä-Kuittijärven jäällä. — Lönnrot ja Cajan Vuonnisessa.

Martiska.

Martiskan runontaito. — Martiskan pororuno. — Martiskan viimeiset elämänvaiheet hänen poikansa Teppanan muiston mukaan.

Myöhempi runonkeruu Vuonnisessa.

Lähteenkorva Vuonnisessa. — Ontrein suku. — Harmoinen Ohvo. —
Vuonnisen tsässyönä. — "Kas Suomenlahdella hyrskyt…"

Venehjärvessä syyspimeiden alkaessa.

"Metshä raivoh rupesi". — Vihtoora murtuneella mielellä. — Hänen runontaitonsa. — Pyssyjä virittämässä haaskalle. — Karhun vahtiminen lavalla. — Synkkä on syysyönä salo. — Varahvontta kotonaan, — Nakkipeli. — Varahvontan mökki.

Helmijoella.

Helmikuumeessa. — Pistonjoen helmet. — Itsekin helmijoella.
— Pyydystystavat. — Karsikot ja lumoukset.

Vienan Karjalan valtatiellä.

Vienan Karjalan valtatiellä. — Eräs Lönnrotin muistelma. —
Ervasti Kivijärvessä. — Isossima ja hänen pirttinsä. —
Taloudellinen sauna.

Venehjärven pokkouhri.

Miikulan pokot. — Matkalla uhrijuhlaan. — Uhritoimitus ja uhriateria. — Kaunista rahvasta.

Lönnrot ja Arhippa.

Arhipan runojen merkitys. — Runollinen näköala. — Lönnrotin kertomus käynnistään Latvajärven laulajan luona.

Arhippainen Miihkali.

Latvajärvi. — Miihkalin kiitosrunot. — Hänen murheellinen elämänsä ja kuolemansa. — Miihkalin kasvonpiirteet. — Jäähyväiset Latvajärvelle.

Vienan Karjalan kartta.

Rohkeata kartan oikomista. — Lähteet, joitten perustuksella se on tapahtunut. — Ainakin Vuokkiniemen ja Uhtuen seuduista oikeampi kuva. — Vienan Karjalan yleinen maanluonne.

Kansa ja asutus.

"Arkankelin elämän katumus." — Maanviljelys. —- Karjanhoito. Kalastus. — Metsät ja niiden omistus. — Kaupan entiset vaiheet. — Nykyinen "Ruotshikauppa." — Tukkiliike. — Ero kansan kesken rajan kahden puolen ja sen syyt. — "Varastussodat." — Suomesta tulleita sukuja Vienan Karjalassa. — Vanhaa ylimyksellisyyttä kansan luonteessa. — Lönnrotin sanat Vienan karjalaisista. — Huononeeko polvi suvustaan? — Taikausko. — Kunnallinen itsehallinto. — Tulevaisuuden mietteitä.

Kotia kohden.

Ero Vienan Karjalasta. — Hyryssä. — Vaikutuksia omalla puolella. — Iloista jokimatkaa ja koskenlaskua. — Jälleen maantiellä. — Sotkamo ja Kajaani. — Jälkimuisto Vienan Karjalasta.

Ensimäisen painoksen alkusanasta.

Ryhtyessäni kirjottamaan tätä kirjaa mielin saada Vienan Karjalasta kuvauksen, jossa johtona olisi sen runous ja tämän runouden talteen korjaaminen. Arvelin tekeväni yleisölle mieluisan palveluksen, jos saattaisin nuo Kalevalan pohjoiset laulumaat paremmin tunnetuiksi.

Ajatus teoksen kyhäämiseen heräsi jo heti kun olin Vienan Karjalaan tekemältäni matkalta palannut syksyllä v. 1894. Tahdoin siinä yhteydessä saattaa uudelleen julkisuuteen varsinkin Elias Lönnrotin aikanaan sanomalehdissä julkaisemat matkakertomukset, jotka koruttoman, mutta tunteellisen ja kansanelämää harrastavan esityksensä kautta voittavat jokaisen lukijan suosion.

Sen jälkeen on Lönnrotin matkakertomukset julkaistu erityisenä kirjana ja varmaan on niihin suuri osa yleisöstä tutustunut, niinkuin ne sisällyksensä ja kirjoittajansa puolesta niin hyvin ansaitsevat. Näyttää ehkä sen vuoksi turhalta, että niistä olen tähän ottanut niin runsaasti poimintoja. Mutta kuitenkaan ei minusta tämän laatuinen kirja, joka käsittelee etupäässä Kalevalan pohjoisten laulumaitten runollista puolta, olisi ilman niitä ollut täydellinen. Ne sitä paitsi valaisevat kansan elämää ja katsantokantoja paremmin kuin ainoankaan myöhemmän matkustajan kuvaukset, joten ne senkin puolesta ovat tähdelliset. Ja olen ajatellut, että ne ehkä laajemmassa yhteydessä, monipuolisemmassa kuvassa runoalueista, saisivat uuttakin mielenkiintoa. Luulen vaikka kenen lukevan ne mielellään uudestaan, vaikka olisi ne jo ennenkin lukenut.

Vienan Karjalassa ovat olot voineet jonkun verran muuttua sen jälkeen kun siellä matkustelin. Mutta varsin suuria eivät muutokset kuitenkaan liene, siellä ei kuljeta eteenpäin höyryn eikä sähkön voimalla. Toiseksi eivät muutokset, vaikka niitä olisikin tapahtunut, varsin suuressa määrin muuta sitä kuvaa, jonka tuo maa runoutensa kannalta katsoen tarjoaa.

"Kalevalan laulumaiden" julkaiseminen oli minulle tähdellistä senkin vuoksi, että sen kautta sain oikeaan yhteyteen valokuvakokoelman, jonka Vienan Karjalan seuduista, asutuksista, kansasta ja ihmisistä otin ja joka luullakseni on laajin, mitä sieltä on tuotu. Suuri osa kuvistani on tosin jo ollut eri julkaisuissa painettuna, mutta toivon niiden oikeassa aineyhteydessä siltä voivan herättää uutta mielenkiintoa.

Tutkimusta en ole voinut enkä tahtonut kirjottaa. Olen kuitenkin koettanut antaa jonkinlaista käsitystä niitten toisinnoitten runollisesta arvostat joista Kalevalan pääosa on koottu. Nykyinen runotutkimus, joka pyrkii toisinnoitten juuriin ja siltä kannalta arvostelee Kalevalan kokoonpanoa, ei mielestäni kylliksi muista sitä, että nuo runot, semmoisina kuin ne on kansan huulilta koottu kuitenkin ovat sen oman sielunelämän ilmauksia. Ne eivät ole valmiita lauluja, joita kansa muka on ulkoa oppinut, vaan runolliselta kannalta katsoen ne ovat sen omintakeisia luomia, mistä lienevätkin aiheet alkuperänsä juurtaneet. Ne eivät ole kulkeneet kädestä käteen kuin vaihdettava kello, joka tavallisesti aina uudella omistajalla jonkun verran pilaantuu, vaan ne ovat koko arvonsa saaneet suomalaisen kansan runoelemina ja ovat paras omaisuus, mitä siltä on muinaisuudestaan säilynyt. Kalevala ei toisinnoitten valossa suinkaan ole keinotekoinen rakennus, jonka runolliset arvot ovat Lönnrotin taidetyötä, vaan se on kokonaisenakin elävää kansanrunoa.

Teoksessa, jossa niin usein mainitaan karjalaisia nimiä, toistetaan karjalaisia lauseita ja runoja, olisi ehkä pitänyt paremmin säilyttää kansanomainen puheenparsi. Sitä en ole voinut tehdä, koska en taida riittävästi Vienan Karjalan kieltä. Olen menetellyt melkein samalla tavalla kuin runonkerääjät yleensäkin, kirjottaessaan muistoon rahvaan huulilta toisinnoita. Harva heistä, tuskinpa kukaan, olisi voinut ne äänteellisesti tarkkaan jäljentää nopean laulannan aikana, vaan enimmäkseen siitä on syntynyt jonkinlainen kielensekotus. Karjalaiseen muotoon ovat tulleet vain semmoiset sanat ja päätteet, jotka enimmän ovat kirjottajan huomiota herättäneet.

Paikkain nimetkään eivät sen vuoksi ole tarkalleen siinä muodossa, jossa ne rajan takana lausutaan. Olen noudattanut etupäässä Kirjallisuuden Seuran runotoisintojulkaisun kirjotustapaa.

Vienan Karjala on joutunut kovain kohtaloiden alaiseksi sen jälkeen kuin ensimäinen painos julkaistiin, mutta niiden kuvaaminen ei kuulu teokseni puitteihin. Tästä painoksesta olen jättänyt pois Arhipan laulamat runot, vain Sampo-jakson säilyttäen. Muita mainittavia muutoksia en ole tehnyt. Jonkun verran olisin voinut kartuttaa tietoja näinä vuosina julkaistuista kirjoista, mutta tuntui kuin olisi hyvin runsas tietomäärä karkoittanut teoksesta hämyhetkitunnelman, samoin kuin se takkavalkean äärestä katoaa, kun lamput sytytetään.

I. K. Inha.

Vertaus Vienan Karjalan runoalueiden runotaidon välillä.

(Numerot merkitsevät sivuja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran runotoisintojulkaisussa, mutta luettelo on vain osapuilleen arvioitu.)

Runoalueet Kello- Jyskyj. Kiimasj. Akonl. Kosta
vaara mus

Sampo jakso 22 11 13 20 6
Taivaan taonta
Kilpalaulanta 6 1/2 8 16 2
Ainoruno 1 3 1
Vellamon neito 1 5 1
Väinäm. polvenhaava 4 2 2 4 1
Venepuun etsintä 1/2 2
Tuonelassa käynti 1 1 8
Vipusessa käynti 1 9 1
Kilpakosinta 13 18 23 7
Kultaneidon taonta 3 2 4 1
Kojosen poika 1 6
Laivaretki ja kantele 10 4 10 17 3
Nimettömät taudit 1/2 1
Auring. ja kuun päästö
Väinämöisen tuomio 1/2 1
Lemminkäisen virsi 20 6 22 50 12
Hiiden hirvi 4 1 1 1/2
Iso härkä 1/2 1/2 1 1
Ahti ja Kyllikki
Kalevanpojan kosto 3 1 1 1/2 1/2 2
Sisaren turmelus 16 4 3 5 6
Kuolon sanomat 1 1 1
Yhteensä 106 30 1/2 85 175 1/2 15 1/2

Runoalueet Pohj. Koil- Kaik-
Latva- Vuokki- Vuonni- Uhut raja- linen ki
järvi niemi nen alue raja- yht.

Sampo jakso 30 17 62 31 3 1 216
Taivaan taonta 1/2 1/2 2 3
Kilpalaulanta 4 12 8 14 1 71 1/2
Ainoruno 4 2 3 15 29
Vellamon neito 6 5 14 2 3 37
Väinäm. polvenhaava 8 10 8 11 3 2 55
Venepuun etsintä 5 1 3 1/2 1 13
Tuonelassa käynti 13 6 6 5 40
Vipusessa käynti 4 11 8 3 5 42
Kilpakosinta 32 9 21 14 4 1 142
Kultaneidon taonta 9 1 7 8 1 36
Kojosen poika 4 5 1/2 11 27 27 1/2
Laivaretki ja kantele 16 17 20 22 8 1 128
Nimettömät taudit 1 2 1/2
Auring. ja kuun päästö 1 1
Väinämöisen tuomio 2 1 10 1/2 15
Lemminkäisen virsi 53 37 48 47 15 8 318
Hiiden hirvi 3 3 4 3 1/2 20
Iso härkä 1 1 1 2 1 1/2 9 1/2
Ahti ja Kyllikki 3 3
Kalevanpojan kosto 1 4 1/2 19 2 2 38 1/2
Sisaren turmelus 6 1 1 11 53
Kuolon sanomat 1 1 1 1/2 6 1/2
Yhteensä 202 1/2 144 1/2 229 223 48 15 1/2

MINNE JA MIKSI?

Olimme keväällä 1894 saapuneet Pohjois-Suomen kuuluun pääkaupunkiin Ouluun,… emme kuitenkaan siellä viipyäksemme, vaan kulkeaksemme vielä melkoisen taipaleen edemmäksikin. Aioimme matkustaa Oulun ylämaan etäisimpiin perukoihin saakka ja vielä nälkämaittenkin poikki, aina rajan taa. Retkemme määränä olivat seudut, jotka ovat vielä Maanselänkin tuolla puolen, joista vedet jo järjestään valuvat hyiseen Vienanmereen.

Vuodenajasta ja matkan päämäärästä saattaa arvata, ettemme olleet huvimatkalla. Mutta kuitenkin olimme niin rattoisalla ja toivehikkaalla mielellä kuin suinkin huvimatkalle lähdettäissä: olimmehan menossa niille maille, joilla ikivanhat runot vielä elävät kansan suussa, joilta Lönnrot oli enemmän kuin mies'iän takaperin koonnut parhaan osan Kalevalan aineksista. Niistä seuduista ei siihen aikaan puhuttu niin paljon kuin nykyään, ne olivat kauan olleet melkein unhotuksissa. Runonkeruun päätyttyä sinne enää harvoin kukaan kulkuaan suuntasi. Olimme sen vuoksi mielestämme koko löytöretkeilijöitä, meidän kun tuli nyt uudelleen kiinnittää huomiota Kalevan kotimaahan.

Matka oli mielessäni virinnyt jo jonkun vuoden aikaisemmin. Olin Kuusamossa, komeata Oulanganjokea laskien pikimältään Vienan Karjalan puolella käydessäni ihmetellen huomannut, kuinka vilkas, herkkä ja runollinen kansa asui tuolla etäällä pohjoisessa, kuinka vanhansävyisinä sen tavat ja olot olivat säilyneet. Minusta silloin tuntui, ikäänkuin olisin virran mukana muutamassa hetkessä solahtanut jokapäiväisestä nykyisyydestä tarujen maahan, maahan, jossa kansa muusta maailmasta erillään vielä eli kalevaisia aikoja. Kun sitten Nuorusen tunturilta loin katseen pohjoisen Vienan Karjalan aavoille vesille ja rannattomille saloille, heräsi minussa halu päästä sinne. Ja tämä halu yhä kasvoi, kun olin omalla puolella Raja-Karjalassa vähän kauemminkin oleskellut saman kansan eteläisemmän haaran parissa, tutustunut sen savupirtteihin, esineihin ja tapoihin, kuullut runoja vielä laulettavan, ja varsinkin saanut elävän vaikutuksen siitä nerollisesta, syvästä runouden hengestä, jonka läpitunkema sen koko olemus yhä vieläkin on. En ollut sitä ennen täysin oivaltanutkaan, mitä se merkitsi, että eepoksemme oli kansanrunoa. Kun siellä omin korvin kuulin, omin silmin näin, niin avautui eteeni kuin uusi maailma, joka viehätti omituisella lumouksella. Se henki vastaani kuin metsäkukkanen, joka on kehittänyt jaloutensa luonnon puhtaissa kartanoissa, kuin salokansan povella kasvanut runokukka, johon se on koonnut, mitä se parasta tietää ja tuntee. Ja vielä enemmän: siellä eli yhä kaukaisen muinaisajan sankari- ja jumaluskon kaiku.

Toivoin Vuokkiniemestä ja Uhtuesta löytäväni asutuksen, joka syrjäisempänä olisi säilynyt vielä lähempänä kalevaisia aikoja.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on niin monta muuta taipaleelle auttanut, se antoi minullekin matkavarat ja vielä matkatoverinkin. Minun piti valokuvata Vienan Karjalassa, mitä vain huomasin kuvaamiselle soveliasta. Toverini, silloisen ylioppilaan, sittemmin yliopiston opettajan K. Karjalaisen, piti runoalueella hankitun "kielimestarin" avulla käydä läpi koko Lönnrotin sanakirja, jotta varsinkin saataisiin selville Kalevalassa esiintyväin sanain nykyinen käytäntö Vienan puolella. Ja vielä meidän piti täydentää aukkoja, joita ehkä oli jäänyt entiseen runonkeruuseen. Työtä siis oli kylläkin ja aivan mieleisintäkin, koska olimme sen itse valinneet. Rahoja oli toivoaksemme riittämään saakka — puolet minun matkani kustannuksista suoritti K.E. Ståhlbergin valokuvausliike, joka sai monisteluoikeuden levyihin, — muita tarpeita niinikään monenlaisia, niin että rahan ja tavaran puolesta kyllä olimme paremmin varustetut kuin ne runonkerääjät, jotka Vienan Karjalasta toivat Kalevalan.

SUOMENNIEMEN POIKKI VIENAN KARJALAAN.

Huolta ei ollut muusta kuin säästä. Huhtikuu oli vasta alkanut ja oikeastaan olisi täällä pohjoisessa vielä pitänyt vallita vankka talvi. Mutta kevät olikin tullut tavallista aikaisemmin. Sää oli niin leutoa, että junassa saattoi kaiket päivät istua avoimissa ikkunoissa, aurinko paahtoi, lumet sulivat virtanaan lämpöisen tuulen leyhytellessä, rautatien kahden puolen kohisivat ojat nietosten keskellä tulvaisina koskina. Pohjanmaan niityt ja suot lainehtivat järvinä ja metsissäkin kiilti joka puolelta tulvaveden pinta. Se oli sanomattoman suloista, rintaa sykäyttelevää, mutta tiemme se uhkasi nostaa pystyyn jo Oulussa. Jos rekikeli kesken meni, niin ei ollut ajattelemistakaan, että suurine kuorminemme pääsisimme tiettömään Vuokkiniemeen, ei ainakaan ennenkuin Oulujoella tervaliike alkoi.

Lunta oli kuitenkin vielä Oulun seuduilla suojaisemmissa paikoissa, ja toivoimme kelin ylämaassa parantuvan. Yöt olivat toki enimmäkseen selkeät ja aamulla olivat tiet jäässä. Muuan Hyrynsalmen kauppias, jonka seuraan Oulussa lyöttäysimme, vakuutti lumesta ei olevan puutetta, kunhan vain päästäisiin ensimmäiset taipaleet. Ja niin lähdettiin perältäkin matkaan kaupunkilaisella hevosella ja kokeneen ylämaanmiehen seurassa. Mutta kun maantiet kuuluivat olevan aivan sulina Utajärvelle saakka, niin oli ajettava Oulujokea, vaikka kelin sanottiin joellakin olevan viimeisillään.

Ja niin sen seuraavana aamuna varhain huomattiin olevankin. Ajoimme aluksi Merikoskea, joka sillä paikalla on pohjia myöden jäässä, epätasaista ja kuoppaista. Siellä täällä alkoi vesi jo vallata uomaansa takaisin, pulisten mustissa sulan silmissä. Toisin paikoin jäätikkö oli onttoina holveina, mutta ei auttanut, yli piti ajaa, jos mieli matkaan päästä. Valtaväylä oli aivan sulana, ja toisin paikoin kulki tie pelottavan läheltä sitä. Rautatiesillan alla oli vain parin sylen levyinen kaistale jään syrjää ja silläkin tie niin pahasti kaltto, että jaksaisimmeko pitää kuormia tiellä? Hevoset astuivat varovasti, peläten mustaa sulaa, ja joka mies seisoi jännitetyin mielin reen jalaksella painamassa, etteivät kuormat päässeet jokeen luiskahtamaan. Mutta kaikkein arveluttavin paikka oli sillan yläpuolella syvässä virrassa. Siinä täytyi ajaa jääkannaksen poikki, joka tuskin oli muutaman sylen levyinen; kahden puolen oli sulia reikiä, joissa vesi pulppuili. Yli päästyämme kunnialla jäimme hetkeksi henkeämme vetämään, sillä siinä oli ollut vähällä lyhyeen katketa matka ja humahtaa kallis kuormamme Vellamon saaliiksi. Se olisi mennyt pohjaan kuin kivi. Onneksi oli yöllä sen verran pakastanut, että tien paikka kantoi. Muutoin olisimme siihen jääneet, pudotelleet olivat jo joku päivä aikaisemminkin hevosiaan.

Mutta sitten olikin pahin voitettu. Jokea ajoimme vain runsaan puolen penikulmaa ja nousimme sitten maalle. Olisi ollut liian uskallettua ajaa jokea pitkin Muhokselle ja siitä Muhosjokea edelleen, sillä tämä pieni joki kuuluu olevan niin petollinen keväällä, että tulva melkein vie jään jalkain alta. Poikkesimme sen vuoksi Maikkulan kohdalta joen pohjoiselle rannalle ajaaksemme erästä oikotietä, joka metsäin ja soitten poikki kulkien yhdytti maantien vasta kaukana Itämaassa ja hyrynsalmelaisen matkatoverimme tiedon mukaan oli vielä kyllin luminen — ellei tulva jo ollut soille ennättänyt.

Metsissä huomasimmekin olevan lunta viljalta, mutta pahoin oli tie jo pehminnyt, jalan täytyi ajaa koko matkan, ja hyrynsalmelainen kertoi kokemuksestaan arveluttavia juttuja, mimmoista ylämaissa matkustaminen on keväällä. Jokaiselta vastaan tulijalta kysyttiin teitten tilaa ja vastaukset häälyivät niin kahden vaiheilla, että ne vain lisäsivät jännitystämme.

Tie oli kai ollut talvellakin huononlaiseksi ajettu raskain kuormin, nyt se oli vieläkin vaikeampi. Kun matkamme kulki melkein suoraan itään päin, niin oli vasen puoli tiestä, johon päivä paistoi, sulanut paljon enemmän kuin oikea ja tie siitä käynyt kaltoksi, niin että korkeata kuormaamme täytyi kaiken aikaa hoitaa kaatumasta. Metsässä nykäisi tuon tuostakin paljastunut juurakko tai risu, katkennut vesa arkkujamme, ja kaiken aikaa täytyi miesten keikkua milloin toisella, milloin toisella jalaksella, ettei kuorma kaatuisi.

Tuli vastaan matkamiehiä, jotka varottivat Sankilan takana olevasta ojasta, se kun jo oli ylipuolisten soitten vesiä tulvillaan. Talossa, johon poikkesimme, isäntä kehotti kiertämään ojan ajamalla hänen halkotietään.

Ensimäisessä vesipaikassa kuorma horjahti syvään vasemmalle jalakselle, mutta ei päässyt kaatumaan, kun ennätimme hypätä oikealle. Jälkimäisessä, kauppiaan reessä, hääräsi neljä miestä oikealla jalaksella, työntäen peräänsä ulospäin, minkä sitä suinkin riitti, jotta reki pysyi tasapainossa. Kauppiaan kuormassa oli joltinenkin määrä sokereita, joita oli varjeltava kastumasta. Hevosen jaloissa pyrysi vesi, niin ettemme siitä nähneet muuta kuin rinnan ja pään. Onnittelimme toisiamme toisella rannalla, kun oli onnellisesti yli päästy, ja lähdimme edelleen ajamaan. Mutta vasta kotvan kuluttua tulikin se halkotie, josta isäntä oli puhunut, ja pahin vesipaikka olikin siis vielä edessä. Eikä tarvinnut kulkea kuin satakunnan syltä, kun tapasimme ojan, jossa ryöppyi vettä vaikka uida. Ei ajattelemistakaan, että siitä olisi yli päästy kuormain kastumatta, jonka vuoksi poikkesimme isännän neuvomalle halkotielle. Se johti metsästä aavalle suolle. Talvikeleillä jäätynyt tienselkä petti joka askelella, milloin toisen, milloin toisen jalaksen alla, ja siitäkös nyt alkoi hoivaaminen, sillä kahden puolen oli suolla lumen alla pohkeisiin saakka vettä. Mutta miten hikoilimmekin ja ponnistelimme, eräässä kohdassa kuorma väkisinkin ryösti ja kaatui tieltä lumeen ja veteen. Ja siihen se jäi kyljelleen. Tie oli kupera kuin sian selkä ja onnella, hevonen jos vähänkään ponnisti, niin upposivat jalat kohvan läpi. Se hätääntyi, riuhtoi, rehki, oli riisuttava valjaista, ettei kuorma selälleen kääntyisi vajottavaan hyyhmään. Kovin nyt olimme pahalla mielellä. Mikä neuvoksi? Kiire olisi ollut, sillä soille, jotka olivat aavoja kuin selkävedet, paistaa hellitti aurinko puhtaalta taivaalta ja lämmin etelätuuli hautomistaan hautoi lunta, vesi kohosi lumen alla yhä korkeammalle ja alavammat paikat uhkasivat pian olla niin tulvillaan, ettemme pääsisi eteen emmekä taaksepäin. Ei ollut muuta neuvoa, kuin sitoa hevonen suon ränkkyyn ja kuusin miehin lähteä kuormaa vetämään. Yksi hoiti aisoista, toiset vetivät sivuilta, pari miestä takaa työnsi, valmiina hyppäämään kannakselle, milloin jalaksen jälki petti ja painava reki pudota humahti toiselle tai toiselle puolelle. Siinä ei saanut säästää voimiaan eikä vaatteitaan. Kesken huutoa ja rehkinää paiskasi kuorma kyytimiehemme suulleen ojaan, josta hän nousi ylös märkänä kuin uitettu koira. Taas vedettiin parikymmentä syltä, raskaasti hinattiin, hikoiltiin, hoivailtiin, sotkettiin, rämmittiin… tuli poikittainen oja eteen. Se ei näyttänyt pahalta, mutta kohvapa petti ja pari miestä pullahti vyötäisiään myöden kohvan alla solisevaan veteen. Mutta saatiin kuin saatiinkin kuorma ojan poikki toiselle puolelle, jossa tie oli kuivempaa ja pohja piti, ja siihen se toistaiseksi heitettiin. Kauppiaan kuorma oli vielä toista vertaa raskaampi, ja sen vuoksi päätettiin lopultakin yrittää, eikö sitä saataisi hevosella kulkemaan. Ojalle saakka se saatiinkin onnellisesti, mutta siinä pohja petti ja ravakka hevonen suistui lumen ja jään läpi alusvesiin niin syvälle, ettei näkynyt kuin päätä ja häntää. Se oli päästettävä valjaista ja kuorma kongilla väännettävä ojasta. Mutta yli saatiin kuitenkin molemmatkin, ja toisella puolella saatoimme panna tupakaksi ja levähtää siinä tiedossa, että pahimmasta oli päästy. Kaivettiin matka-arkut esiin ja vaihdettiin kevätahavassa aavalla lumisella suolla vaatteet ihokkaita myöten.

Mikähän tässä niin riemastutti meitä? Seikkailu tietysti, jommoista varmaankaan ei satu Etelä-Suomen teillä. Ja ihana säteilevä päivä, hehkuvan sininen taivas, puhtaat värimehuiset metsänrannat, soiden valkeat hohtavat selät ja salmet, pyhä kevät, tunto siitä, että oltiin suuressa luonnossa, ja ajatus, että juuri näillä kevätkeleillä oli ennenkin kuljettu samoilla asioilla siihen samaan maahan, johon matkamme piti.

Tämä taival heitti meidät rautatienykyisyydestä luonnontalouden alkuperäisiin oloihin.

Kuormaa täytyi soilla edelleenkin hoivata kuin juopunutta ja metsissä niinikään. Mutta vedestä ei enää ollut hätää. Maa alkoi aaltoillen nousta ja lumi yhä lisääntyä. Sitä oli Puolangan mailla niin runsaasti, että talvitie oli vain kuin kova silta syvän, pehmeän lumen päällä. Niinkauan kuin tämä silta kestää, ei ole hätää, mutta kun se läpeensä suojaa ja alkaa pettää hevosen jalkaa, "polantaa", kuten täällä päin sanottiin, silloin on kulku aivan mahdotonta. Jos tämä tapahtuu äkillisellä suojalla pitkällä erämaan taipaleella, ei ole matkamiehellä muuta neuvoa kuin ajaa tien viereen odottamaan joko pakkasta taikka lumen sulamista ja hiihtäen käydä kylissä hakemassa ruokaa itselleen ja hevoselleen. Näin meille toisesta reestä kerrottiin.

Alakuloisia, autioita maisemia olivat ne suot, metsämaat ja rimpirantaiset erämaan järvet, joitten halki talvitie kulki. Harvassa oli taloja ja harmaantuneita, vanhanmallisia sydänmaan kyliä, joissa jäykkäluontoinen, suora pohjalainen kansa asui laajoja maitaan ja poltteli tervojaan.

Olemme tottuneet pitämään näitä maita köyhimpinä nälkäperukoinamme, ja köyhyyttä siellä varmaan onkin ja monasti siellä syödään olkea ja petäjää; mutta on toisia vielä paljon köyhempiä, joille tämä maa kelpaa kerjättäväksi. Taipaleella tuli nyt vastaamme heidän kuormiaan, pieniä hevosia ja reslarekiä, joista tirkisteli nuorta ja vanhaa naamaa kirjavien rääsyjen keskeltä. Ei erottanut, mikä oli vaatetta, mikä resuista pussia tai muuta ryysyä. Kauaakaan ei tarvinnut puhutella näitä matkamiehiä, ennenkuin huomasi, mitä väkeä he olivat: Vienan karjalaisia vaimoja ja lapsia, jotka miesten kierrellessä Suomessa kaupoilla ja leivän loputtua olivat lähteneet nälkäkuolemaa pakoon. Niitä kulki paljon semmoisia kuormia, ja inhimillisyyden nimessä täytyi talvitien varressa olevain talojen auttaa edes taipaleen poikki ja antaa hevoselle heiniä, rahvaalle ruokaa, minkä varoista riitti. Ja vaikka nämä mieron kiertäjät ehkä saivat monessakin talossa kuulla tylyn vastauksen, niin luulen kuitenkin, että heitä koetettiin auttaa kyvyn mukaan, ainakin sen verran, että pääsivät lähemmäksi merimaata, jossa ovat varakkaammat eläjät. Toisissa taloissa heitä autettiin auliudella, joka herätti kunnioitusta niitten harmaita seiniä ja lahonneita, vinoon vääntyneitä pieliä kohtaan.

Edellinen vuosi oli rajan takana ollut täydellinen katovuosi, hätä oli suuri eikä ulkoa päin apua vähääkään. Itkulla ja säälittävillä seikoilla nämä matkamiehet kuvailivat kotoista puutettaan, ja näissä valituksissakin esiintyi heidän puheenpartensa runous ja kielensä kuvarikkaus. Ja vaatteiden huonoutta häikäisi näkemästä outo ihmetyttävä punavärien runsaus.

Mutta näissä mieron kiertäjissäkin oli varakkaampia ja köyhempiä. Kaikilla ei ollut hevosta, jolla kiertää apua anomassa, vaan moni sai kulkea jalan, rämpiä penikulmia pitkät taipaleet henkensä edestä. Moni oli niin huono, että oli matkalla sortua. Oli eräältäkin taipaleelta löydetty pieni tyttö, jonka voimat olivat matkalla pettäneet. Hän oli vaipunut tielle, josta kaupungista palaavat matkamiehet olivat hänet löytäneet jäätävän unen horroksista, tunnottomana nostaneet kuorman päälle ja tuoneet taloon. Siellä oli tyttö vironnut lämpöisessä pirtissä ja silmät auki saatuaan ja hyväntahtoisia ihmisiä ympärillään nähdessään paikalla puhjennut semmoiseen ilomielisyyteen, että Puolangan vakaat emännät sitä vielä meillekin kertoivat ihmettelevällä heltymyksellä.

Niin, vaikka ensimmäinen tervehdys oli niin säälittävän köyhä, oli siinä kuitenkin samalla omituista rattoa. Meistä tuntui, että näiden lumien, salojen ja soitten poikki ajoimme kohti maata, jolla kaikkien kohtaloiden kovuudesta huolimatta yhä vielä lepäsi ammoisen ilon rusotus. Sanotaan, että soitto on suruista tehty, ja suruja tällä kansalla varmaan on ollut riittävästi runsaihinkin runoihin. Mutta nyt käsitimme, että vaikka soitto on suruista tehty, elinvoiman se on saanut ilon sykkivällä povella. Kun saavuimme Latvajärveen ja siellä silmä vesissä kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuin hienonnettuja pahnoja, niin väjyi kuitenkin toisessa silmässä ilo, emmekä säälistämme huolimatta tunteneet samaa synkkää masennusta, jonka moinen tieto muualla herättää. Kohtalon kovuus ei ole murtanut Karjalan kansan mieltä. Se on köyhyydessäänkin vielä rattoisa ja viehkeä. Se on yhä runollinen ja maire. Kovan onnen kohdatessa se lohduttaa itseään iloisella mielellään… Runo on kuin onkin ilon lapsi, joka murheestakin luo elähyttäviä voimia.

Kun lähestyimme Puolangan kirkkoa, muuttuivat seudut korkeammiksi ja kirkolla vaikuttavaksi vaaramaisemaksi. Kelit alkoivat täällä olla hyvät, lunta oli liikojakin, valkoisina hohtivat kukkulat ja metsäaukiot vastasivat vielä kylmästi kevätauringon hyväilyyn. Hiihtomiehelle siellä olisi ollut mainiot maat, mutta meidän matkamme piti selänteiden poikki yhä vain idemmäksi. Maantie, jota nyt ajoimme, kohosi korkealle vaarain päälle, ja niiltä avautui näköaloja yhä etäisemmille vaaroille. Näkyivät Äylövaarat, Tuomivaarat, Paljakat, Isovaarat ja monet muut, joitten kansa mainitsi saavan syksyllä niskaansa aikaisemmin lunta kuin syvät alamaat. Kun vaarat lumettuvat valkoisiksi, vihmoo Puolangan kirkolla vielä vettä. Ja niillä sataa lunta vahvemmalta kuin alamaissa ja ankarain tuulien keralla. Talot, joita oli selänteillä, olivat yhä vielä valtavien kinosten peitossa.

Tuulen alla saattoi kinoksilta astua huoneitten katolle, tuulen puolella maa oli paikoin paljaana. Suotta ei näitä maita mainittu talven pesiksi jopa hamassa Karjalassa saakka. Tiellä oli melkein mahdoton päästä vastaantulijan ohi, tien sivussa tuskin hevosen jalat pohjasivat.

Erään vaaran takaa avautui eteemme synkkiä saloja sepäävä syvänne, jonka pohjalla Kiannan vedet juoksevat Oulujärveä kohti. Metsäin yksinäisyydestä erotti Hyrynsalmen kirkon monien sudenvirstain päässä, ja sinne kääntyi tältä kantavalta ja kauniilta näköpaikalta matkatoveriemme tie. Me jatkoimme edemmäksi, kohti tummia kankaita ja korpia, joita Kiannan puolesta siinti. Lumi tuntuvasti väheni alemma laskeutuessamme, mutta maisema muuttui vielä yksinäisemmäksi. Vihdoin saavuimme Ämmän ruukille, entiselle tehtaalle, jonka säilyneissä asuinrakennuksissa metsänhoitaja piti kestikievaria — saadakseen joskus nähdä ihmisiä.

Kaukana olimme, mutta edemmäksi piti matka. Vielä oli sydänmaita kulkevaa talvitietä yhdeksän penikulmaa Vuokkiniemen kirkolle. Ajoimme kappaleen Kiantajärven alakuloisia selkiä, saavuimme Haukiperään, sieltä Parvalan kylään, joka on korkealla vaaralla, halliten näköalallaan Vuokin vesiä, ja aloimme nyt olla lähellä maanrajaa.

Moniaan yksinäisen metsäjärven jäällä ajoimme rajan poikki. Vaikka olimme omalla puolella kulkeneet niin laajoja erämaita, niin pisti kuitenkin heti rajalla silmäämme korkean metsän ja jykeväin latvain rikkomaton piiri. Täällä kasvoi honka toisensa vieressä metsiköissä, joita ei vielä milloinkaan ollut tukkilainen harventanut, rosoisia, iänikuisia puita, jotka tervehtivät meitä vanhain laulajain ajoilta saakka, ehyet järvenrannat viitoineen, jokivarret pensaikoineen, puhdas luonnonrauha, joka vaipui unohtumattoman syvälle mieleen. Jonkun toisenkin kauniin salojärven jäätä ajoimme, mutta enimmäkseen oli tien sivussa vanhaa harvaa, kulonpolttamaa kangaspetäjikköä, kunnes ylämaa lähempänä edessäpäin olevia vesistöjä mäin ja jokilaaksoin alkoi aleta Kuittijärviä kohti.

Muutaman alamaan laidassa laskimme äkkiä helisevin aisoin keskelle pientä kylää, josta emme kuitenkaan ennättäneet muuta nähdä kuin sanomattoman viheliäisiä hökkeleitä, ryysyisiä lapsia ja haukkuvia koiria, ennenkuin se jo jäi taaksemme. Se oli pieni Vasovaara, jota emme tienneetkään, runonkerääjät kun eivät näytä siellä käyneen sen syrjäisyyden vuoksi. Se jäi meiltäkin, alamäki oli liian hyvä, eikä myöhemminkään se sopinut matkoihimme, mutta mielipahalla myöhemmin ajattelimme, että sieltä ehkä olisimme löytäneet jotain uutta.

Tulimme suolta suuremmalle järvelle, jonka poikki ajoimme, ja toisella rannalla oli edessämme Latvajärvi, Vienan Karjalan runokylistä kuuluin, Arhipan ja hänen poikansa Miihkalin koti.

Latvajärven talot olivat suuremmat, mutta huutava hätä oli täälläkin vastassa joka kujalla. Luultiin rahan ja viljan jakajia tulleen Suomesta. Jos minkä talon kohdalle pysähdyimme, paikalla kokoontui ympärillemme kerjäläisiä ja sairaita apua pyytämään, ja huoleti saattoi uskoa, että ne kaikki olivat hädän alaisia. "Ei ole kuin tuli ja vesi", oli eräs Venehjärven mies matkalla sanonut omasta kylästään, ja Latvajärvessä sanottiin, että tuskin saisi koko kylästä kilon verran jauhoja kokoon. Syötimme kuitenkin kylässä ja kävimme tervehtimässä vanhaa sokeata Miihkalia, joka meille ennätti jonkun runonkin laulaa. Mutta kiirehdimme sitten edelleen, koska aikomuksemme oli vasta kesällä viipyä Latvajärvessä kauemminkin. Ennenkuin kuitenkaan pääsimme kylästä lähtemään, saavutti meidät tanhualla juosten nuori nainen, joka itkien pyysi meitä parantamaan lapsensa silmän. Hän näytti sen, koko toinen silmä oli yhtenä märkäpesänä, emmekä luulleet sille apua enää olevan, kehotimme häntä kuitenkin, ettei siihen mitään muuta panisi, kuin hautoisi keitetyllä haalealla vedellä. Hän oli leipiä uunista ottaessaan kääntänyt hiilihankoa, lapsi oli seissyt takana ja kuuma hanko oli sattunut sen silmään. Sitä oli parannettu manauksilla — olihan näillä seuduin parhaat loihtujen osaajat — oli koetettu jos minkälaisia kotirohtoja, mutta niistä se oli vain yhä pahentunut, eikä silmää enää näkynytkään märän keskeltä. Kun syyskesällä palasimme Latvajärveen, niin kysyimme samalta vaimolta, miten lapsen oli käynyt. Silloin hän hymyillen vastasi, että silmä oli aivan terve. Kysymme, eikö siihen oltu mitään muuta käytetty, ja vähän epäröityään hän häveliäästi vastasi: "Ka paninhan mie nännistäni maitoa." Niin avuton on sikäläinen rahvas taudin sattuessa. Lähin lääkäri asui Vienanmeren Kemissä, jonne oli matkaa lähes kolmekymmentä penikulmaa.

Toisen päivän illalla siitä, kun olimme lähteneet Ämmän ruukista, saavuimme Vuokkiniemen kirkonkylään. Se on melkoinen ja laajalle hajaantunut kylä, kylän keskitse kulkevalta harjulta avautui näköala Ylä-Kuittijärven selälle. Olimme siis vihdoin, poikki Suomen ajettuamme, kaikki tiet päähän kuljettuamme, maanrajan toiselle puolen tultuamme, saapuneet niille maille, joilta Kalevalan varsinainen runorunko on saatu ja saatu paras osa niistä lauluistakin, joilla tämä runko on täytetty. Se maa on kolmen Kuittijärven ja niitten latvavesien ympärillä. Taaksemme olivat jääneet Latvajärvi, Kivijärvi, Venehjärvi ja Tshena, tässä oli Vuokkiniemen kirkonkylä, Ylä-Kuittijärven pohjoispäässä oli Vuonninen, edessäpäin Keski-Kuittijärven varrella suuri Uhut ja moniaita pienempiä kyliä, ja molempien Kuittijärvien välillä, kapealla kannaksella Jyvöälahti. Siinä Kalevalan klassillinen maa! Jyvöälahteen olimme päättäneet aluksi asettua, perehtyäksemme yksillä paikoilla rahvaaseen ja suunnitellaksemme vastaisia töitämme.

Vuokkiniemen kirkonkylässä piankin huomasimme, ettemme sentään olleetkaan tulleet aivan maailman loppuun. Siellä oli useita melkoisia ja hyvin rakennettuja taloja, ja varsinkin oli kestikievari sekä maalattu että mukavasti sisustettu ja puhtaus moitteeton. Saatiin kahvit, teet mitä parhaat, ruokaa monenlaista, talossa oli hyvin varustettu kauppapuoti, vuoteissa höyhenuntuvat, akkunoissa uutimet. Isäntä, kookas parrakas karjalainen, oli kulkenut laajalti Suomennientä, tunsi monet kaupungit ja oli monessa paikassa puotia pitänyt. Samalla kun kaikki oli niin uutta ja "Venähen mallista", oli siis paljon liittymäkohtia omankin maan oloihin. Eikä vaikutusta suinkaan pahentanut sekään, että talossa oli niin solakka siro Karjalan impi, joka punainen nauha otsallaan, oman puolensa värikkäässä puvussa, keveästi liikkui sillan liitoksilla ja esiintyi sillä ujoudella ja sulolla, joka on Karjalan immelle ominaista. Kuta enemmän Tatjanaa katselimme, sitä paremmin tunsimme rupeavamme viihtymään.

KARJALAINEN KOTIMME.

Ajoimme seuraavan taipaleen Jyvöälahteen kahdella hevosella, toisessa olivat tavarat, toisessa itse istuimme. Pitkistä ajoista matkustimme näin oikein mukavasti. Ohjeittensa mukaan oli kestikievari varustanut kuomureen, vällyjä ja peitteitä, tyynyjä ja patjoja ympärillemme ja allemme niin runsaasti, että vaikka olisimme pohjoisnavalle matkustaneet pakkasesta mitään tietämättä. Hevoset olivat pienet, eivät kuitenkaan kehnouttaan, vaan siitä syystä, että näillä peräkulmilla tahallaan suositaan pieniä hevosia, koska heikkokin tie ja huonokin jää ne paremmin kantaa, sanalla sanoen, koska niillä erämaassa pääsee paremmin joka paikasta. Mutta pienuudestaan huolimatta ne olivat terhakat. Karjalaisen hevonen juoksee ikäänkuin kiivauttaan ja tarkkaa terävästi ajajansa huomautuksia. Melkein yhtämittaista laukkaa ne kulkivat puolenkolmatta penikulman taipaleen Jyvöälahteen saakka.

Mutta keli olikin mitä paras. Seliltä olivat lumet sulaneet, hyyhmät taas jäätyneet; ne olivat kauttaaltaan kierällä ja jäähilse kilisi hepojen juostessa. Hopeinen auer, häiriintyneet vitikiteet väikkyivät nousevan auringon valossa raikkaassa aamupakkasessa, tuntemattomia sinerviä vaaroja kohosi joka puolella, kadoten pohjoista kohti rannattomaan pohjukkaan, jossa olivat Vuonninen ja Ponkalahti, molemmatkin näkymättömissä. Ainoastaan Pirttilahden kylä oli välillä ja etäämpänä suuren selän rannalla vähäinen Mölkkö. Muutoin käsitti katse kaikkialla ainoastaan koskemattomia rantoja, kasken rikkomattomia kaukovaaroja, joilla ei missään näkynyt asutuksen ulkopiirrettä.

Mutta vaikka tämä selkä oli niin yksinäistä ja asumatonta, niin tuntui se kuitenkin tuttavalliselta. Muistelimme, kuinka Lönnrot oli keväällä ajellut tätä samaa selkää ja samaan kyläänkin, vaikka Vuonnisesta tullen. Silloinkin oli Kuittijärvi kauttaaltaan kieränä, niin että sitä saattoi ajaa vaikka mistä ja vain tähdistä katsella yöllä matkan suuntaa. Täällä oli Europaeus yksinäisenä ja säästelijäänä, palavan intonsa ajamana, retkeillyt kylästä kylään etsien ja kysellen, pelastaakseen lyhyimmänkin runomurusen, pienimmänkin täysipätöisen säkeen. Tuon innolla ja rakkaudella suoritetun työn muisto sytytti lämpöä meidänkin rinnassamme.

Ylä-Kuittijärvestä vievät penikulmaa, ehkä toistakin pitkät virtaiset salmi- ja jokivedet Keski-Kuittijärveen, ja näitten välivesien pohjoispuolella, lähellä Ylä-Kuittijärven rantaa, on Jyvöälahden kylä. Tie kohosi selältä kannakselle, jolla oli sievä Suomen malliin rakennettu talo, ja kannaksen ja pienen harjun poikki ajettuamme näimme salmivesistä pistävän lahden, jonka rannalla useimmat talot ja tsässyönä oli. Kylä on jotenkin hajallinen. Toiset talot olivat meidän puolen tapaan rakennetut, niinkuin muutoin olivat Vuokkiniemen kirkonkylässäkin olleet, toiset olivat vanhaa "Venähen mallia". Edelliset olivat enimmäkseen laudoitetut ja maalatut ja varakkaamman näköiset, jälkimäiset harmaat, pyöreistä hirsistä, useinkin pahasti kallellaan, jopa hajalle menemässä, mutta vanhuutensa ja outoutensa puolesta meistä mieltäkiinnittävämmät. Suomalaiset talot kuitenkin antoivat kylälle tuttavallisen sävyn ja todistivat heti ensi näkemällä, että Suomikin ainakin yhdelle puolelle vaikuttaa semmoisena kultuurikeskustana, joka määrää uudistusten mallin. Ne isännät, jotka olivat talonsa meidän malliin rakentaneet, asuivatkin suurimman osan vuotta Suomessa kauppapuotejaan hoitamassa. Mutta vaikka heidän asiansa enimmäkseen olivatkin meidän puolellamme, pitivät he kuitenkin talonsa etäisessä kotipuolessaan vararikon turvana.

Vähäiset olivat kylän vainiot, sen näki paikalla, vaikka niitä vielä lumikin peitti; ne eivät asujiaan elätä. Penikulmain laajuiset salot alkoivat heti kylän reunasta. Lähinnä kylää oli metsä kuitenkin raiskattua ja huonoa. Metsät olivat valtion omaisuutta ja taloille luovutettiin vain tarvepuut; nämä otettiin niin läheltä kylää kuin suinkin, jotta päästiin vähemmillä vetomatkoilla. Ja siitä syystä tuossa metsänrunsauden maassa ihmisen naapurina kuitenkin enimmäkseen asuu metsänkehnous. Vienan Karjalan kylä raiskionsa ympäröimänä siitä saa jonkinlaisen tylyn leiman. Mutta kaikkialla ei tämä piirre kuitenkaan ollut varsin silmään pistävä. Pahimmin se loukkasi suurimpien kylien ympäristössä.

Jos olisi nähnyt kylästä kauemmaksi pohjoista kohti, niin olisimme jotenkin lähellä, parin kilometrin päässä vain, nähneet Keski-Kuittijärven, joka pistää koko joukon limittäin Ylä-Kuittijärven sivu, niin että Jyvöälahden kylä on molempien järvien välisellä kannaksella. Mutta metsä esti sille puolelle näkemästä. Kannaksen poikki kävi talvitie Uhtueen ja sitä kautta tavallisesti kesälläkin matkustetaan, kun vesitie Enonsuun kautta kiertää paljon. Uhtueen, Vienan Karjalan suurimpaan kylään, voisipa sanoa kaupunkiin, on Jyvöälahdesta vain puolentoista penikulmaa suorin tein.

Asunnon saimme paremman kuin olimme osanneet toivoakaan. Asetuimme erään lesken taloon ja saimme kaksi somaa vierashuonetta, joissa oli uutimet akkunoissa, kaihtimet vuoteissa, lattialla matot ja kaikin puolin moitteeton puhtaus. Ja ehkäpä vielä tärkeämpää oli, että emäntä oli kotoisin Oulusta ja osasi laittaa semmoista ruokaa, johon olimme tottuneet. Hän oli nuorena palvellut kotikaupungissaan hyvissä taloissa, kunnes joutui karjalaisen kauppiaan kanssa naimisiin ja muutti tänne. Samoin kuin yleensä Suomesta tuodut naiset, samoin hänkin oli uskontoa muuttanut ja sekä kielen että tapain puolesta täydelleen karjalaistanut. Mutta syvällä mielen pohjalla oli kuitenkin säilynyt kiintymys omaan maahan ja tämä oli varsinkin miehen kuoltua yhä enemmän kuohunut esille, niin että siitäkin syystä olimme taloon tervetulleita vieraita. Leski asui tyttärensä keralla kahden avarassa talossaan; molemmat pojat, joiden omaisuutta talo miehen kuoltua oli, olivat Suomessa puotimiehinä. Kahden asuivat äiti ja tytär maat, hoitivat kalanpyynnin, pitivät lisäksi pientä jauhokauppaa ja tulivatkin siten jotakuinkin toimeen.

Talo oli muutoin kylän avarimpia ja sen puolen malliin rakennettu, kaikki asuinhuoneet, karjanhuoneet ja rehusuojat saman laajan katon alla hyvässä sovussa. Jykevästä, kolkutinraudallisesta ulko-ovesta tultiin ensinnä matalaan tanhuaan, josta meni ovi samalla tasalla olevaan navettaan ja portaat toisessa kerroksessa oleviin asuinhuoneisiin. Paitsi navettaa ja tanhuaa on pohjakerroksessa karsinakin, laaja akkunaton säilytyshuone, mutta siihen ei ole ovea muualta kuin sen päällä olevasta asuinpirtistä. Toisessa kerroksessa on ensinnäkin laaja eteinen eli sintsi, joka leveänä, suorakulmaisena käytävänä kulkee rakennuksen kautta, päättyen "sarajaksi" sanottuun parveen, jossa säilytetään karjanrehua. Sintsin toisella puolella on avara pirtti, toisella puolella pieni "tsunala", jota käytetään vaatehuoneena, ja sen vieressä ruokatavaroita varten säilytyshuone. Tanhuan päällä olevan haaran sivussa ovat vierashuoneet, "komitsat", toisissa taloissa yksi, toisissa kaksi; toisissa niitä ei ole ensinkään. Semmoinen on suuri karjalaismallinen talo, mutta köyhempien rakentamat ovat tietenkin paljon vajanaisemmat, usein yhdenkertaiset, ilman vierashuoneita ja tsunaloita. Alempana taas, Uhtuessa ja Kemijoen varressa, tapaa taloja, joissa alakerta päin vastoin on kehittynyt täydelliseksi asuinhuonekerrokseksi, niin että molemmissa kerroksissa asutaan.

Emäntämme, jolla paitsi hienoja kasvonpiirteitä oli jalo ja syvätunteinen luonne, kohteli meitä kuin omaisiaan ja laittoi ja puuhasi kaikki parhaan taitonsa mukaan. Hän oli meille lisäksi oivallinen johdattaja Karjalan puolen olojen ja tapojen tuntemiseen. Tuskinpa siellä syntyneiltä olisimme saaneetkaan yhtä täydellisiä ja luotettavia tietoja kaikenlaisista käsityksistä ja tavoista kuin häneltä, jonka mieleen ne olivat paremmin koholle jääneet, koska ne alussa olivat outoudellaan hänen huomiotaan herättäneet ja monikin ehkä kysynyt mielentaistelua, ennenkuin muuttuivat tottumukseksi.

Väleen siis aloimme kotiutua ja emäntämme avulla saada tuttavapiiriä. Se kävi helposti laatuunsa. Ellei lähdetty rahvasta kotoaan hakemaan, niin se piankin itse saapui näkemään "Ruotshista" tulleita runonkerääjiä ja heidän kanssaan tarinoimaan.

Sitten aljettiin tiedustella toverilleni kielimestaria ja saatiin sekin. Hän oli Venehjärven Lesosia, Varahvontta nimeltään, vanhanpuoleinen mies jo, mutta siitä hyvä, ettei hän ollut liikkunut meidän puolellamme kaupoilla, koska häntä ei pidetty kauppaan kyllin ovelana. Hän oli siis paremmin kuin toiset säilyttänyt kielensä puhtaana. Varahvontta, huonoilla palkoilla, kovassa työssä ränstynyt mies, luuli hyvinkin helpoille päiville pääsevänsä, kun ei tarvinnut muuta kuin vastata toisen kysymyksiin, vieläpä vain omasta päästään. Mutta kovin kauaa hän ei siinä työssä ollut, ennenkuin rupesi valittamaan istumisen vaivoja, käänteli ja väänteli itseään tuolilla, keksien jos minkälaisia asennoita — ja pian väsymystäkin. Vastaileminen kävikin työläämmäksi kuin olisi luullut, sillä kysymykset tehtiin Lönnrotin suuresta sanakirjasta, jota toverini kävi läpi sanavaraston selville saamiseksi. Moinen sanakirja etsiskelee miehen aivot moneen kertaan joka soppea myöden, ennenkuin käsistään päästää, se ennättää hänet moneen kertaan uuvuttaa, vaikka vastaukset liikkuvatkin vain jokapäiväisen elämän varrella hankituissa tiedoissa. Lopuksi saatiin avuksi verkonkutominen, ja sen säestyksellä sanakirjatyökin sujui paremmin. Vakavampien pohtelujen lomassa pulpahti aina esiin kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, sen mukaan mihin kysymyksen alaiset sanat milloinkin johtivat ajatusta. Lepohetkinä, kun ei ollut muuta puheen aihetta, Varahvontta usein alkoi kertoa pienestä tytöstään, ja silloin ukon mieli lämpeni ja vilkastui, vaikka olisi äsken pahastikin nukuttanut. Tyttönsä ja vaimonsa elättämiseksi hän täällä kaukana kotikylästään raatoikin… Venehjärvessä ei ollut edes työn ansiota. Palkan pienuudesta ja ravinnon niukkuudesta huolimatta hän saikin heidät hengissä pysymään, saattoipa silloin tällöin viedä jonkun korunkin tai leikkikalun tuomisiksi. Meidän palveluksessamme Varahvontan ansiot paranivat, ja vaatettakin hän sai meiltä kaikenlaista, ettei tarvinnut siihen rahaa kuluttaa, ja lisäksi hän nyt pääsi koko joukon paremmalle ruualle. Kauaa ei kulunutkaan, ennenkuin muuttuneitten olosuhteitten vaikutukset alkoivat tulla näkyviin miehen muodossa. Kasvot alkoivat täyttyä, saada verevyyttä ja lemmoista hohtoa, joka osottaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä olemukseen. Mielialakin sen mukaan yhä parani. Paraimmillaan se oli samovaaran ääressä. Varahvontta jo alusta alkaen otti teekeittiön erikoisen huolensa esineeksi, hoitaen sitä yhtä suurella rakkaudella ja taidolla kuin konsa suuren talon omistaja, jolla on oma samovaaransa. Silloin hän oli hyvällä tuulella, silloin muistuivat jutut mieleen, mutta siltä hän ei suinkaan unohtanut kohentaa kekäleitä samovaarassa ja valaa "tokanoihin", sitä myöden kuin ne tyhjenivät, ja muitten herettyä hän jatkoi yksin, vähensi lehtimehua sen mukaan, paljonko oli vettä jäljellä, ja jakeli sokeripalan niin moneen kertaan että se lopulta oli pieni kuin pyy maailmanlopun edellä. Näin hän istui ja syvissä mietteissä joi keittiön kuiville, nousi ja sanoi hyvät yöt sekä lähti naapuritaloon nukkumaan. Enemmän perehdyttyään uuteen asemaansa hän alkoi älytä olevansa tärkeämpi henkilö, kuin oli ennen luullutkaan. Naiset olivat jo huomaavinaan, että hänessä alkoi herätä herrastelemisen henkeä, joka ei muutoin köyhimmässäkään karjalaisessa ole syvällä pinnan alla. Ihmetellen he näkivät, ja meille kertoivat, kuinka hän oli alkanut illalla kortteeritaloon mennessään kantaa kädessään palavaa kynttilää, ikäänkuin ei muutoin näkisi. Naisia moinen ylellisyys tuntui vähän harmittavan, mutta ukolle se tuotti suurta huvia, ja astuessaan siten naapuritaloon jäätynyttä polkua valaisten hän itsekseen hymähteli.

Hiljalleen he sitten janasivat työtään, kielimestari ja kielentutkija, taikka oikeammin, Varahvontan piankin tekemän huomion mukaan, opettaja ja oppilas, istuivat ahkerina aamusta iltaan, kunnes illalla kokoonnuttiin pirttiin naisten keralla tarinoimaan. Emännältä näin vähitellen saatiin tieto toisensa jälkeen, ja milloin hän ei joutunut, silloin ylläpitivät pakinaa hänen tyttärensä, nuori solakka Seni, ja tämän ystävätär, verevä Okahvi, ja usein istuimme siten hauskassa pakinassa myöhään vaalenevaan kevätyöhön.

Minä päivin kävelin kylällä etsimässä kaikenlaista vanhaa, rakennuksia, puunleikkauksia, koruompeluksia, ryhdikästä ukkoa, itkun taitavaa akkaa. Mutta pian heräsi halu päästä laajemmalta kulkemaan, muita seutuja näkemään, runoja keräämään… runothan ne olivat minut matkaankin viehättäneet.

Olikin meille annettu erikoinen keruutyö. Tosin ei arveltu enää uusia runoja hakemallakaan löytyvän — vaikka me itse sitä salassa toivoimme, — mutta edellisiin toisintokeräyksiin oli kuitenkin jäänyt aukkoja, joitten täyttäminen oli suotava.

RUNONKERUUSSA.

Varhaisimmat kerääjät, Lönnrot, Europaeus y.m., joitten saaliista Kalevala koottiin, eivät yleensä käsikirjoituksiinsa merkinneet laulajain nimiä, eivätkä aina laulupaikkojakaan. Mutta Kalevalan aiheisten runojen tieteelliselle tutkimiselle huomattiin myöhemmin tärkeäksi, että runotoisinnoitten kotipaikat ja laulajat ja vielä laulajain sukulaisuussuhteetkin tulivat mikäli mahdollista tunnetuiksi. Siitä syystä 1870-luvulla pantiin toimeen laaja runonkeruu, joka käsitti kaikki ne Venäjän Karjalan seudut, missä runoja oli säilynyt. Työn suunnitteli ja suurimmaksi osaksi suorittikin A.A. Borenius (Lähteenkorva), apulaisinaan A. Genetz ja A. Berner. Tämä keräys oli kaikin puolin perusteellinen ja perinpohjainen, mutta sen johtajan mielestä oli vielä jäänyt aukkoja, ynnä yhtä ja toista muuta kyseltävää, ja niitä piti meidän koettaa täyttää. Saimme mukaamme koko joukon lappuja, jotka olivat eri runoaiheitten mukaan järjestetyt ja sisälsivät tietoja siitä, mitä oli ennen kustakin paikasta saatu, mitä vielä oli tiedusteltavaa. Niinpä tiesimmekin selkeästi, mihin suuntaan meidän oli suunnattava etsiskelymme. Mutta niinkuin sanoin, hiljaisessa mielessämme ajattelimme: Olisiko mahdettu koko tuo avara alue niin tyystin etsiä, ettei olisi vielä jäänyt joku pieni kyläpahanen, joku köyhä, mutta muistava mökin ukko meidänkin varallemme? Vaikka runotoisinnot yleensä kulkevatkin samoilla seuduilla jotenkin samoja latuja, niin on kuitenkin siellä täällä aina löytynyt joku muita parempi laulaja, joka kohoo kuin kokkahonka tasaisesta metsästä, joka on laulanut viljalti semmoisia säkeitä, joista ei yleisissä runotoisinnoissa ole mitään säilynyt. Semmoisia olivat Latvajärven Arhippa, Ilomantsin Megrijärven Simana Sissoinen, Kesälahden Humuvaaran Kainulainen, Vuonnisen Ontrei ja joku muukin. Eikö vielä löytyisi semmoista yksinäistä erämaan honkaa, jota ei olisi keksinyt edellisten kerääjäin tähyävä silmä?

Jyvöälahdessa en yrittänytkään, se oli vanhastaan tunnettu runoista köyhäksi. Lönnrot poikkesi siellä viidennellä ja kuudennella runonkeruu-matkallaan, mutta valitti saaliin niukkuutta, jonka vuoksi hän ei kauaa viipynyt kylässä kummallakaan matkallaan. Toverini työksi jäi yrittää, olisiko hänellä parempi onni, ja hän todella saikin sieltä kevään kuluessa useitakin toisinnoita.

Suomessa karttaa tutkiessani olin iskenyt silmäni Pistojärven seutuun. Se on Jyvöälahdesta luoteeseen päin, lähellä Kuusamon rajaa. Järven läpi juoksee Kuusamon Muojärvestä tuleva Pistojoki, joka laskee Ylä-Kuittijärveen lähellä Vuonnista. Lönnrot tosin mainitsi Pistojärven jo olevan varsinaisen runoalueen ulkopuolella, ja hyvin vähän olivat sieltä myöhemmätkään kerääjät saaneet. Mutta minä en uskonut itse yrittämättä. Tuskin olimme saaneet asuntomme Jyvöälahdessa kuntoon, niin lähdin sen vuoksi matkaan, koska ilmat olivat kylmenneet ja keliä vielä näytti kestävän.

Ajoin Jyvöälahdesta kannaksen poikki Keski-Kuittijärvelle, josta pistää tänne länttä, jopa vähän luodetta kohti paria penikulmaa pitkä "pohja". Sitä ei kartoissa näy, ehkä siitä syystä, että saaririutta sen erottaa valtaselästä, joten se summittaisessa kartoituksessa saattoi jäädä huomaamatta. Saarien välisistä salmista esiin ajaessani näin edessäni suuren Uhtuen, joka selän rannasta ulottuu pari kilometriä maan sisään päin. Uhtuesta lähdin erään karjalaisen tukkimiehen hevosissa Pistojärven taipaleelle. Se on autioimpia välejä, mitä näissäkään erämaissa tapaa, karuinta kangasta, jolla siellä täällä on hietaharjujen lomassa pieniä lampiloita ja joku laajempikin järvi. Paljon en kuitenkaan tällä kertaa nähnyt maisemista, sillä matkustimme kautta yön. Kulku sujui ylen hitaasti, tie oli huonoa askeltietä, jolla ei ollut ajattelemistakaan juosten ajaa. Synkkä tunne tahtoi yöllä väkisinkin vallata mielen näillä ventovierailla mailla, rannattomain salojen keskellä, tuntemattoman miehen reessä, tunkeilevan unen kanssa tapellessa — povitaskuni oli aivan pullollaan yhden ruplan seteleitä, niissä oli koko matkakassani. Järvillä oli keli parempi, ne olivat kaikki kierällä ja niillä hevonen hoputettiin juoksuun. Aamupuoleen yöstä saavuimme puoliväliin rakennetulle autiolle matkasaunalle, jossa syötettiin. Meidän nuotion ääressä lämmitellessä koitti vihdoin aamu ja auringonnousu oli mitä ihanin. Häikäisevä kirkkaus valui härmäiselle salolle, johon jo oli ilmestynyt sinne tänne pälviä, teeret heräsivät kuhertelemaan, metso lensi keskelle lumetonta järvenjäätä soittelemaan ja siipiään hankaamaan, eikä ollut tuosta milläänkään, vaikka sitä tervehdin muutamilla raikuvilla pamauksilla.

Keveämmin kuljettiin nyt päivän valossa kaksi penikulmaa Salmen taloon, joka oli ensimmäinen asumus koko neljän penikulman matkalla Uhtuesta lukien. Salmen talo oli hyvä ja varakas, isäntä monet kaupat tehnyt ja pohataksi mainittu. Mutta kysymykseni, eivätkö he runoja osanneet, saivat isännän ja emännän vähän kuin häpeämään, että moista heiltä kysyttiinkään. Mutta Ohdassa he sanoivat olevan isännän, joka oli hyvä runon taitaja, ja sinne siis ajoin "Mustaa Miikulaa" tapaamaan. Tie painui metsästä Ohdan järvelle ja järven takaa näkyi pieni kylä, josta helposti löytyi Mustan Miikulan vähänläntä talo. Ensi kerran piti minun siis nyt ruveta taitoani koettamaan salattujen sanain ilmi saamiseksi. Taitoa siihen usein tarvitaankin, sillä moni laulaja kauan estelee, oikkuillen niinkuin taiteilijat ainakin.

Pirtissä istui kookas mustapartainen vanhus nuottaa parsimassa. Minun laadittuani tervehdyksen maan tavan mukaan hän nousi ylös ja saattoi vierashuoneeseensa. Aloin varovaisesti esitellä asiaani, mutta kovin vaikeata oli saada Miikulaa edes runoja tapailemaan, koska hän, vanhauskoisena, piti niiden laulamista "reähkänä", s.o. syntinä, etenkin kun oli vielä paastoaikakin. Mutta "viina mielen villitsi", minulla oli kanssani tätä ilolientä, ja vanhukselle, joka ei enää ollut moneen aikaan käynyt kaupoilla, se oli harvinaista mielenkirvoittajaa ja herätti hänessä muistoja menneiltä nuoremmilta ajoilta. Eikä aikaakaan, jo irtaantui pieni runonpätkä, ja paikalla huomasin, että ne olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, ja intoni siitä kasvoi. Vanhus alkoi pinnistellä muistoaan, vaivata itseään parhaalla tahdolla, yrittää ja tapailla ja valittaa sekaan, että muisti oli mennyt.

Laulajan alkusanoilla tietysti piti matkaan lähteä, se näytti olevan kuin itsestään selvää. Vihdoin hän karisti kurkkuaan ja lähti laulamaan, runosävelellä tietenkin; se tuntui aina paremmin johtavan säkeet muistoon: (Runojen kirjaanpanot eivät yleensä ole tarkkaan kansankieltä. Kirjoittaja ei kiireessään jouda muuta kuin merkitsemään huomattavimpia piirteitä.)

"Joko mie laulan laiha poika,
Mies veretön viekiittelen?
Laulan laihoista lihoista,
Kupehista kuuttomista,
Kun ei tässä lautshat laula,
Eikä ikkunat iloile…"

Mutta runoreki pian takeltui. Hän tapaili yhä uudelleen ja pääsi joka kerralla yhä pitemmälle, niinkuin mäenlaskija, jonka sukset luistavat yhä kauemmaksi, kuta useammin hän latunsa laskee.

Jo sattui muuan sana, joka sai minut korviani teroittamaan: Vipusen nimi. Vipunen on Kalevalan hämärimpiä henkilöitä ja sen vuoksi ovat hänestä lauletut runot yhtä arvokkaita kuin harvinaisiakin:

"Kuin nyt saanemma sanoiksi,
Ongervoiksi ottanemma?
Tuoll' ois sata sanoa,
Tuhat on virren tutkelmoa,
Vatshassa Vipusen vanhan,
Suussa ankervo Vipusen…
Viikon on Vipunen kuollut,
Kauan ankervo katonut…"

Annoin ukon rauhassa tapailla; en tahtonut johdatella, jottei jouduttaisi väärälle tolalle. Tuli joukko sekavia säkeitä, jotka olivat aivan hajanaisessa yhteydessä, mutta niitten joukosta tuntui pyrkivän esiin jotain varmaa, ikäänkuin sävel, joka taistelee esille sekavista sointukimpuista. Pulpahti pinnalle Väinämöisen nimi… niin, Väinämöinenhän se kävi Vipuselta sanoja saamassa… Mutta ei, tämä olikin toinen, joka kysyi Väinämöiseltä neuvoa:

… "Mistä tuonne tie meniski?"

ja Väinämöinen ennen käyneenä neuvoo:

"Otahan matala mato,
Keärmes kekryin kääntyväinji,
Se siun maahan opastaa,
Se ne Tuonen toukat syöpi."

Neuvoa kysyvän tuli sitten ottaa leppäveitsi ja sillä leikata Vipuselta kieli… Siihen takertui runo.

Uskalsin vihdoin kysyä, ken se oli tuo Vipusen kielen hakija. Miikula vastasi, ensinnä epäröiden, sitten varmemmin: "Lemminkäinji, Lemminkäinji!" Nyt hän alkoi taas muistaa ja lähti laulamaan Lemminkäisen käynnistä Päivölän pidoissa. Se on yleisimpiä ja pisimpiäkin runoja, mitä vielä Kalevalan laulumailla osataan, ja tunnettu koko Karjalassa. Tässä yhteydessä, näine alkuvalmistuksineen, en kuitenkaan ole sitä missään muualla kuullut. Hän lauloi nyt yhteen mittaan toista sataa säettä, jättäen kuitenkin väliin paljon aukkopaikkoja. Ja jatko osotti, ettei Lemminkäisen maininta yhdessä Vipusen kanssa ollut muistin hataruutta, vaan että runo nähtävästi on tällä paikkakunnalla ennen siihen malliin laulettu. Kun nimittäin Päivölän isäntä Lemminkäiseltä kysyy:

"Mikä lienet miehiäsi.
Kukapa urohiasi?"

niin tämä siihen vastaa:

"Mie olen lieko Lemminkäinji,
Viishaima Vipusen vanhan,
Ongervoisen oppipoika!"

Ja Päivölän isännän udellessa, mistä hän tien tiesi, Lemminkäinen yhä vastaa:

"Viisasi Vipunji tänne,
Tänne Ankervo asetti."

Runon loppupuolikin oli aivan toisenlaatuinen kuin muissa toisinnoissa. Siinä kuvattiin, kuinka Lemminkäinen, Päivölästä paetessaan, loihti Tuonelan kosken semmoiseksi, ettei siitä päässyt yli muuta kuin kuplavalla kivellä. Kun Päivölän isäntä ei saanut kiveä kuplamaan, niin hän pani sen laudalle ja istui sitten päälle, mutta kivi suistui koskeen ja Päivölän isäntä hukkui.

Tämä oli kuin olikin aivan uusi runotoisinto ja varmaan sitä oli ennen enemmänkin laulettu. Kiihkoni kasvoi ylenmäärin ja koetin pakottaa Miikulaa sitä yhä enemmän muistamaan, mutta turhaan. Loppupuolen runosta hän kertoi vain suorasanaisesti ja heitti sen sitten väsyneenä kokonaan.

Hän muisti vielä katkelman Kullervorunoa ja karjanluvun ja olisi ehkä vähitellen alkanut muistaa enemmänkin, mutta en tahtonut häntä nyt ylenmäärin rasittaa. Lupasin ehkä kesällä käydä uudelleen, johon hän pettyneen näköisenä vastasi, että siksihän jo ennättäisi kuolla.

Runonsa hän kertoi oppineensa Iknattainen Homa nimiseltä Pistojärven mieheltä, joka oli jo kymmenkunnan vuotta ollut kuolleena. Homa oli ollut paras kaikista sen seudun laulajista. Samaa Homaa olivat muutkin maininneet hyväksi laulajaksi ja ylen mahtavaksi tietäjäksi, joka oli ollut vallan kamala, kun luonto hänessä oli noussut. Mutta runonsa hän vei mukanaan hautaan. Kovasti minua halutti lähteä Pistojärven vanhuksilta tiedustelemaan, eikö kukaan olisi niitä säilyttänyt. Mutta keli teki kun tekikin loppuaan; olisi voinut käydä niin, etten kelirikon vuoksi olisikaan päässyt moneen viikkoon palaamaan Jyvöälahteen.

Miikulan laulama vaillinainen toisinto viittasi siihen, että näillä seuduilla, joita jo pidettiin varsinaisen runoalueen ulkopuolella olevina, kuitenkin on ollut oma, Kuittijärvien laulutavasta poikkeava runostonsa, vaikka se on joutunut unhotukseen. Ehkä oli "vanha viero", joka täällä pohjoisen kulmilla oli erikoisen jyrkkä, hävittänyt täältä runot varhaisemmin kuin muualta. Varmaa ainakin on, että uskonnolliset epäilykset tällä kulmalla enemmän kuin etelämpänä estivät laulun taitajia tietoaan ilmaisemasta. Jo Europaeus sitä valitti, ja hän tosiaan koetti saada nähtävästi samaa Homaakin laulamaan, vaikka huonolla menestyksellä. Hän siitä kirjoittaa:

"Sieltä (Röhöjärvestä) käänsin länteen päin ja tulin ensin Ohtaan ja sitten Pistojärvelle, jossa taaskin eräs laulaja, Iivana nimeltä, ei millään keinon saatu laulamaan. Vuosmassa, vähän matkaa Pistojärveltä, oli samanlainen jäykkä mies, Homa niminen. Yhden noitalaulun hän antoi minulle, mutta ei muuta."

Palasin näine saaliineni iltapäivällä takaisin Salmeen ja sain sieltä pikkaraisen hevosen ja poikapahasen kyyditsemään Uhtueen. Kun tie ei päivällä ensinkään kantanut, täytyi jälleen lähteä yöksi taipaleelle, sillä yöt olivat selkeät ja tie silloin jäätyi. Hiljalleen hevosraukka astui askel askelelta, murheellisen näköisenä, ja sekä kyytimies että kyydittävä torkuimme, havahtuaksemme ainoastaan mäissä ja järvillä, joilla hevosta hoputettiin edes vähänkin juoksemaan. Mutta yö oli lumoava, täysikuu valoi kuutamaansa erämaan äänettömyyteen, joka oli niin hiljaista, että ajatuskin sen edessä vaikeni. Ilman sanomaton raikkaus valui kautta koko ruumiin. Lauantaina aamulla aukeni vihdoin metsä ja kompuroimme Uhtuen kylään, josta vielä samana päivänä ajoin edelleen Jyvöälahteen. Piti ennättämäni toverini ja tuttavien seuraan viettämään pääsiäistä, joka oli seuraavana päivänä.

Yksin kulkeminen, vaikken ollut kauaakaan poissa ollut, oli piankin osottanut, kuinka suuriarvoinen viihtymiselle oli toveri ja koti, vaikkapa väliaikainenkin. Iloisilla tunteilla, ikäänkuin kauankin poissa oltuani, saavuin sen vuoksi Jyvöälahteen, jossa toverini ja Varahvontta olivat tavallista aikaisemmin työnsä päättäneet, koska oli Äijäpäivän, s.o. pääsiäisen aatto. Juhlatunnelma vain koheni, kun piiri suureni, ja hupaisesti vietimme yhdessä seuraavat pyhäpäivät. Toverini kuunteli mielenkiinnolla kertomusta matkastani, mutta hänpä oli niin ankarasti puraissut suureen työhönsä kiinni, ettei aikonut paikaltaankaan hievahtaa ennenkuin kesällä, jos kuinka mieli tekisi.

HÄVINNYTTÄ RUNOA ETSIMÄSSÄ.

Konsa oletko etsinyt arvokasta esinettä, kadonnutta perhesormusta, joka on sormestasi kirvonnut nurmikkoon? Tähystät, tuijotat, suorit kaikki heinän juuretkin, mutta et löydä, vaikka miten etsisit, ja mielesi siitä apeutuu kumman haikeaksi.

Samalta tuntuu haihtuvan runon etsiminen. Mielessäsi väikkyy entisten sukupolvien aarre, joka on vaipumassa unhotukseen. Kyselet, tiedustelet, mairittelet, mutta enimmäkseen on vain päänpudistus masentava vastaus. Joskus välähtää toivo, sinut opastetaan jonkun vanhuksen luo, ja tulet sinne vain huomataksesi, että vuosien tuisku on auttamattomasti luonut umpeen jäljet. Vanhus hymähtää surumielisesti muistellessaan, kuinka ennen laulettiin, vaan nyt ovat virret kaikki häipyneet muistosta. Mielesi valtaa epätoivoinen kiihko, koetat johdatella, lievästi pakottaakin, ja kun vanhus säettä sieltä täältä muisteltuaan väsyneenä heittää tapailemisenkin, niin vähältä vuodatat kyyneliä runon nurmettuneella haudalla.

Luulin Ohdassa päässeeni uuden runotoisinnon jäljille, ja se piti minua niin levottomana, etten malttanut pysyä alallani kuin juhlapäivät. Kun ilmat jälleen kääntyivät koleammiksi ja keliä lupasi jatkua vielä rupeaman, niin suoriusin uudelleen matkaan. Mutta tällä kertaa en ottanut mukaani mitään liikaa tavaroita, en edes valokuvauskoneita, jotta tyhjänä miehenä pääsisin paremmin taipaleen poikki, jos keli perältäkin kesken sortuisi.

Varahvontta oli päässyt kotonaan käymään, ja siitä oli toverillani perältäkin päivä joutoaikaa lähteä minua Uhtueen saakka saattamaan. Lystisti ajoimme aamupakkasella Keski-Kuittijärven helisevää jäätä ja poikkesimme välillä Kylänniemen taloon, jossa asui emäntämme hyviä tuttavia: Meitä oli nimenomaan kutsuttu sinne vieraiksi, ja sen vuoksi oli vastaanottokin toisenlainen kuin tavallisen matkamiehen. Talo oli yksinäinen, Kuittijärven saaressa, mutta hyvin toimeen tuleva, avarasti rakennettu. Viivyimme siinä pari tuntia ja meitä kestittiin parhaimman mukaan. Jo pihalle riensi isäntäväki vastaanottamaan, niinkuin ainakin hyviä vieraita, ja pihalle niinikään jälleen saatteli meidät lähtiessämme; ja siitä tiesimme, että olimme tervetulleet ja että myös olimme jättäneet hyvän vaikutuksen käynnistämme. Mutta hyödyimmekin poikkeuksesta. Kylänniemen emäntä, joka oli Luvajärvestä kotoisin, lauloi useita kelpo runoja, jotka suurella mielihyvällä kirjoitettiin muistoon ja liitettiin kokoelmiin.

Tällä kertaa aloin jo Uhtuessa tiedustella sitä runotoisintoa, jonka Musta Miikula Ohdassa oli laulanut. Uhtuessa oli elossa useitakin vanhoja ukkoja, jotka runoja muistelivat, ja joku oli Homankin tuntenut, jolta Miikula sanoi runon oppineensa. Mutta kaikki olivat unohtaneet, mitä ehkä olivat kuulleet hänen laulavan. Voassilainen Kostja, lähes satavuotias ukko, kuulu tietäjä, sanoi ennen paljonkin osanneensa, mutta helpompi olisi ollut ammentaa kouralla vettä syvästä kaivosta, kuin kaivaa kätköstään ne runot, joita hän puheensa mukaan oli ennen osannut. Johtaakseni häntä jäljelle kysyin, osasiko hän sitä runoa, jossa kerrottiin Lemminkäisen kuplavalla kivellä kulkeneen Tuonelan joen poikki… ja hän kertoi minulle kuplavasta kivestä sotkuisen tarinan, joka oli puoleksi satua, puoleksi ehkä jotain vanhaa pyhimysjuttua ja aivan tolkkua vailla.

Talvitie oli niin huonontunut, että kuljin jalan Salmeen. Lunta kyllä olisi ollut vielä, mutta tie upotti, ja semmoiselle tielle ei ole erämaahan hyvä lähteä. Aikaa minulla niin ollen oli kylläkseni katsella niitä karuja kankaita, joita pitkin tie kulkee. Uhtuetta piirittävät koko pohjoispuolella samanlaiset, penikulmia laajat kankaat, jotka eivät kasva muuta kuin harvanlaista petäjikköä ja laajalti ovat kulojen polttamat. Siinäpä syy, miksi lähimmät kylät tällä puolella ovatkin niin etäällä. Puolivälin järvellä oli muuan Uhtuen isäntä nuotalla. Jäähän oli hakattu avannoita, joitten kautta nuotta pitkillä saloilla levitettiin jään alla ja köydet kuljetettiin suureen nostoavantoon, johon nuotta sitten vedettiin. Mutta huonoksi sanoivat kalantuloja ja huolestuneelta näytti isäntä minun sitä kysyessäni. Pitihän kuitenkin koettaa.

Elias Lönnrot kulki tämän saman taipaleen seitsemännellä runomatkallaan v. 1836. Hän kulki myöhään syksyllä, marraskuussa, ja tapasi samalla järvellä Uhtuen miehen kalastamassa. Matkastaan hän kertoo:

"Perjantaina 25 Marraskuuta läksin Uhtuesta Ohtakylään. Matka luetaan olevan 45 virstaa kylätöntä taivalta. Keli ei ollut kiitettävä, jos ei varsin kehnokaan. Muutamassa paikassa uppo hevonen rinnuksista saati suohon, jotta oli kylläi vaikia jälle ylös päästä. Samaan paikkaan sano kyytimies hevosia toisinaan jääneenki. Ei muuallakan kantaneet suot varsin hyvästi. Ilman kulettiin vaihetellen soita, lampia ja kankaita, jota laatua ovat kaikkiki maat näillä pohjasilla seuduilla. 20 virstaa kylästä tultuamme oli sauna, johon eräs mies Uhtuesta oli asettaunut lähellisessä lammissa kalastamaan. Siinä istui hän meidän tullessa valkian ohessa poikansa kera. Oli myös vähä ennen meitä tullut Koljolan kylästä eräs ukko akkane ja tyttärenensä. Hänellä oli mieli lähteä parempoa elopaikkoa etsimään Venäjän maalla, lähteä pääelolle, kuin hän sano, taikka kerjäämään eli kysymään, sillä kerjäämistä täällä sanotaan kysymiseksi. Sitä varten oli hän varustautunut hevosella, padalla, kuppiloilla (staltsoilla) ja pussiloilla (värtsilöillä). Tässä oli tämä kulkeva perekunta kalastajalta saanut kaloja keitokseksi, isoja, lähes puolentoista korttelin pituisia, valkosia muiehia (muikkuja), joita vaan hyvistä lampiloista saahaan ja jotka kuulu vasta jään alla kutevan. Niistä keitti akka rokkoa ja jäi vielä meistäki keittämään, sillä kyyttimieheni vel ei syöttänytkän kauan hevostansa. Ukko sanottiin Koljolan kylän parahaksi laulajaksi, vaan tässä ei nyt käyttänyt häneltä lauluja kirjoittaa, sillä jos polvet pöytänä maassa savun seassa vähin olisinki kirjotellut, niin ukko ei niin heti myöstynytkään laulamaan, eikä sanonut oikein, laulumahtiinsa pääsevän, ennenkuin saisi ryypin eli kaksi suuhunsa. Sanottiin häntä myös koko paikkakunnan parahimmaksi tietäjäksi ja kertopa itseki, jotta häntä usein oli etähellä'ki kuletettu ihmisiä pahoista päästämään. Kerran oli Petrosavotskassa herra mielirikkouksiin tullut ja sinne'ki oli häntä käyty. 'No voitko päästä hänen jälle mielihinsä?' kysäsin minä. 'Mitäpä tuonne ilman olisin lähtenytkän', vastasi ukko. Niin tarkat toki ei kaikki tohtorit ole. Vielä kysyin ukolta, paljonko hänellä siitä päästöstä maksettiin. Hän sano itsensä ei konsa suuren palkoillansa olleen, vaan vähempään tyytyneen. Niin silloinki oli hänelle tunkemalla tungettu tukku valkoisa pumakoita (25 ruplan setelilöitä) käteen, vaan hän ei ollut ottanut, kun yhen sinikön (5 ruplan) ja mitä vähä ruokavärkkiä keralla. Ukko ei ollut kun jos korttelin päällä kahen kyynärän, jonkatähen hän kyllä nuorempana mahtoki, kuten sanottiin, rattaan tavalla maassa pyöriä ja ilmassa oravan tavalla puusta puuhun lentää. Sekä Ohdassa, Pistojärvessä, Suvannolla ovat miehet myös lyhyitä, tuskin puolen kolmatta kyynärää, jotta kyllä luulenki heiän Lappalaisista alkunsa saaneen. En tieä, miten lienevät näistä seuvuin pohjaseen päin."

Sitä eroa miesten mitassa en minä tosin huomannut, vaikka väki sillä puolella kyllä onkin toisen luontoista. Salmen isäntä varsinkin oli turpea ja vankkatekoinen mies, eikä ollut Musta Miikulakaan helpponen miehekseen. Mutta semmoiset vaikutelmat aina ovat enemmän tai vähemmän tilapäisiä.

Salmesta pääsin hevosella Pistojärveen. Ehdotin, että ajettaisiin selkää, koska Ohdan järvi ja Pistojärvi oli kartassa yhteen piirretty, mutta sanottiin kartan olevan väärässä, ja niinpä ajoimme maakannaksen poikki. Pistojärvi on laajanlainen ylämaan järvi, täynnään niemiä ja lahtia, rannoillaan sankat metsät, pari kylää ja joku yksinäinen asumus. Sieltä aloin jälleen etsiä Homan lauluja, mutta pian se kylä oli haettu, enkä keneltäkään saanut säettäkään, joka olisi Homalta periytynyt. En hänen heimolaisiltaankaan, joita vielä oli elossa järven takana. He olivat niin "jäykkiä", Europaeuksen sanoja käyttääkseni, ettei ollut yrittämistäkään ruveta runoista puhumaan.

Se talo, jossa majailin, oli toimeentuleva ja hyvässä kunnossa, ja vaikka asukkaat olivatkin "vanhaa vieroa" ja sen mukaan ennakkoluulolla katselivat muukalaista, ei kuitenkaan vieraanvaraisuutta kielletty. Emäntä, joka oli Venehjärvestä kotoisin ja erään sikäläisen runoja taitavan isännän sisar — Hökkä Petrin, jonka olimme Suomen puolella tavanneet — leikkasi juuri pirtin permannolla kotokutuoista siniseksi painettua sarkaa eli "sviitkaa" vanhan malliseksi "kostoksi". Semmoisia hameita naiset talvella yhä käyttivät ulkotöissä, vaikk'eivät nuoremmat moista vaatetta enää mielellään pitäneet huoneissa ollessaan. Vanhat ihmiset siitä eivät tahtoneet luopua. Moinen kosto on suora ja ulottuu kantoihin saakka, ikäänkuin pitkä mekko, vaikka vyötäisiltä kavennettu. Se sulkeutuu kaulan ympäri, jota vastoin uudempi "sarahvana" jättää osan rinnastakin paljaaksi. Keritsimillä eukko leikkasi paksua sarkaansa ja puhui aina väliin, mutta, vaikka hän epäilemättä osasi runoja, samoin kuin veljensä, "Hökkä-Petrikin", niin ei hän kuitenkaan ruvennut tapailemaankaan, koska ne muka olivat synnillisiä. Eukko piti vielä nuhdesaarnankin siitä, että mokomia kehnoja renkutuksia paperille pannaan. Mutta hänen verevät ja somat tyttärensä varmaan olisivat laulaneet, jos moamo olisi sallinut. He olivat juuri tulleet metsästä, josta olivat ajaneet kotiin kaatamansa melkoisen hirren, riisuivat päältään vahvat ulkovaatteet ja pukeutuivat punaisiin karttunoihinsa, nauroivat ja laskivat leikkiä, ja toinen kiipesi, ikäänkuin jo päivän työn suoritettuaan, uunin kosinalle loikoilemaan, pitäen sieltä hymyillään koko pirttiä hyvällä tuulella. Tyttöjen täydet posket punottivat kilvan hienoprikullisen punaisen vaatteen kanssa. Talo oli muutoin niin hyvä ja raitishenkinen ja kaikin puolin järjestyksessä, että se itsessään vielä oli kappale vanhaa salolaista henkeä, vaikk'ei runoja osattukaan, — taikka ei tahdottu laulaa.

Muuan Vuonnisen eukko, köyhä leski, mieron kulkija, kuitenkin lauloi useita kauniita runoja, niistä varsinkin "karjan luvun" sekä kauneilla sanoilla, että rukouksen tapaisella runonuotilla, joka vaihtelevaisesti esitettynä oli erinomaisen viehättävä. Näin tuo laulukas kylä Ylä-Kuittijärven perukassa siroittelee ympärilleen sekä köyhää mierolaista, että samalla runon taitoakin. Missä näillä perukoilla tapasi runokkaan naisen, usein hän oli Vuonnisesta kotoisin, sieltä naitu tai mieron kiertäjä.

Kun en täältä saanut etsimääni runoa, niin päätin lähteä etsimään vielä etempätä, aina Koljolasta eli Tiirovaarasta saakka, joka on Maanselällä, aivan lähellä Suomen rajaa. Sinne minua viehätti sekin saamani tieto, että siellä eli Martiskan poika Teppana, [Karjalainen panee nimensä eteen isän nimen deminutivimuodon ilmoittaakseen, kenen poika hän on; "Martiskainen Teppana" eli tarkemmin "Martiskainji Teppana" siis merkitsee: Martiskan poika Teppana] joka ehkä oli jäänyt edellisiltä kerääjiltä laulattamatta. Mutta kun ei luultu tien enää hevosta kannattavan, niin lähdettiin minua kyyditsemään poroilla, joita Pistojärvessä pidettiin ainakin yhdessä talossa. Taipale oli kolme penikulmaa, aaltoilevia kankaita, niitten välillä soita ja syvimpiä kohtia myöden jokia, jotka jo olivat olleet tulvillaan ja hautoneet lumia rannoiltaan, mutta jälleen saaneet uuden jään, joka poron kannatti.

En ollut ennen porolla ajanut. Aivan uteliaana kävin poron kelkkaan — täällä ei ajettu pulkilla, kuten Lapissa, vaan kelkoilla. Porot olivat nuoren mullikan kokoisia, ehkä matalampia ja pitempiä, ja kovin minua epäilytti, jaksaisivatko ne vetää miehen kolmen penikulman päähän. Ne ovat heikkoja etenkin näin keväimellä, kun paarmain toukat alkavat niitten kyljessä paisua ja lähtevät sarvet ja karvat.

Astuimme jalan kylän sulat vainiot, jäällä istuimme kelkkoihin, ja porot lähtivät tasaiseen juoksuun, juosta junnien yhteen mittaan koko puolen penikulman levyisen selän poikki. Ne juoksivat tosin hitaammin kuin hevonen, mutta nopeammin kuin mies kävelee. Näkyihän niillä pääsevän, vaikk'ei se ollutkaan mitään lentämistä, niinkuin olin kertomuksista kuullut.

Somaa kyytiä. Kelkka oli yhtä leveä kuin tavallinen työreki, mutta melkoista lyhyempi ja rakennettu niin kevyeksi kuin suinkin. Ei ole edes raahdittu panna lautoja pohjaksi, vaan istu kolmella tai neljällä kepillä, jotka vaivaavat lihoja, kylkiä ja kyynärpäitä. Poron kaulan ympäri on nahkainen lenkki, jonka alapäästä vetohihna jatkuu rinnan ja vatsan alatse ja koipien välitse vitsasta väännettyyn "käsäkseen". Kuonon ympärillä on riimu. Siitä juoksee ajajan käteen vahva poronnahkainen hihna, jota nakataan selän yli toiselle taikka toiselle puolelle, minne poroa tahdotaan kääntää. Mutta kun kelkoilla enimmäkseen ajetaan valmista tietä, niin ei ohjaamisesta ole suurta vaivaa. Poro juoksee sääret hajallaan kuin passarin haarat, varsinkin keväällä, jolloin melkein kaikki tiet ovat kakoiksi syöpyneet ja poro juoksee korkeampaa yläsyrjää, kelkka taas matalaa alasyrjää, koluten kaikki juuret ja kannot. Niska on kyyryssä, osasta luonnostaan, osasta siitä syystä, että sitä rasittaa vetohihna, mutta turpaansa kohottaa poro ilmaan, vainuten sieraimillaan lakkaamatta joka suunnalle, mistä tuntuu jäkälän hajua. Joskus se juoksee pitkät matkat ajohihna molempien säärien ulkopuolella ja kahnaa siten pois karvan säärien ulkopuolelta. Vaikka luulisi moista epämukavaa vetämistä rasittavaksi, niin saattaa se siten puolittain kylkimyyryä juosta pitkät matkat vaivojaan valittamatta. Toiset porot varovat kelkkaansa tarkoin kaikista pahoista paikoista; niin teki minun ajokkaani. Se kiersi puut ja kannot siksi loitolta, että kelkkakin niistä hyvin suoriutui, poikkesipa tieltä hangellekin pahoissa paikoissa. Mutta kun tuli semmoinen paha paikka, jota ei voinut välttää, niin se hätääntyi ja laukkasi keskeä kiivaasti, suoriutuipa kelkka miten tahansa. Kun oli syötettävä, niin katsottiin vain joku mukavan näköinen kankaansyrjä ja laskettiin porot valjaista hakemaan ravintonsa lumen alta.

Kaiken aikaa tie verkalleen nousi ja lähempänä Tiirovaaraa alkoi Suomen puolelta näkyä korkea Näränkävaara, jonka helposti tuntee päällisestään talosta ja pohjoiseen suistuvasta jyrkästä rinteestään. Tiirovaaran kylästä, joka on laajalla vaaralla, näkyi paljon etäisempiäkin Suomen nyppylöitä, jopa itse Iivaarakin, joka on Kuusamon kirkon piirissä.

Tiirovaaran taloista useat olivat meikäläiseen malliin rakennetut. Väestössäkin huomasi rajan vaikutusta; sen kieli on turmeltunutta, se oli arkimielisempää, jopa jonkun verran raaempaa kuin karjalaiset yleensä, joka ehkä johtui siitä, että niillä kulmilla porovarkaudet ja siitä johtuva huono naapurisopu Suomen rajatalojen kanssa ovat vanhastaan rehottaneet. Rajan läheisyyttä muistuttivat vielä monet suomalaiset emännät, kangaspuut ja — äpärälapset. Paastoa ei pyhitetty ja monet tavat, kuten esim. tupakanpoltto, joita syvemmällä Karjalassa pidettiin reähkänä, olivat Tiirovaarassa yleiseen suvaittuja.

Olin jo etukäteen kuulustellut, keitä tässä kylässä sopisi laulattaa ja kutka ehkä olisivat olleet Pistojärven Hornan tuttavia. Oli mainittu erästä Oleksei nimistä miestä hyväksi laulajaksi, mutta vaikka hänelle juotin kokonaisen pullon viinaa ja alun toistakin ja vaikka hän tapaili ja tapaili ja oli aina alkuun lähtemäisillään, niin ei hän lopultakaan osannut mitään muuta kuin jonkun vähäpätöisen pätkän. Mutta laulajamaineensa kautta hän tuli saaneeksi ilmaiseksi pikkuhumalan, jolle runomailla yleensä näyttiin antavan paljon arvoa, sitä kun harvoin saatiin.

Harmistuneena ja pettyneenä pistin pussiin kynät, viinat ja paperit ja lähdin vanhan Teppanan luo, jota oli mainittu Koljolan parhaaksi laulajaksi. Mutta hän taas jyrkästi kieltäytyi. Se oli niin suuri ja odottamaton pettymys, että jouduin kerrassaan epätoivoon, jopa loukkaannuin ja jonkun ajan ääneti istuttuani sanoin lyhyet jäähyväiset ja lähdin pois. Hyväntahtoinen ukko katsoi minuun pitkään, vaan ei kehottanut jäämäänkään, jäi vanhaan avaraan pirttiinsä verkkoaan paikkaamaan ja mietti, mitä lienee miettinyt.

Minä toivottomana kylää kiertämään. Kun tämä paras laulaja jäykkyytensä kautta teki kaikki aivotukseni tyhjäksi, niin mitä oli minulla toivomisen varaa? hukkaan menisi koko matkani. Sain sitten käsiini erään talonisännän, jonka sanottiin oppineen runonsa kirjasta. Mutta kauaakaan ei tarvinnut kuunnella hänen laulujaan, ennenkuin selvisi, että oli niihin vuotanut sisällystä toisistakin lähteistä. Vanhoja runoaiheita, sota-aikain kaskuja, satuja yhteen keittäen hän oli laatinut aivan uusia runoja ja kehittänyt aiheita siihen määrään, että oli saannut Kalevalan urhot tekemään puolenkymmentä eri Pohjolan matkaa. Runomitan hän oli säilyttänyt vanhana, mutta aiheiden käsittelyssä enemmän noudattanut nykyisten rekilaulujen mallia. Jos olisin ollut tottuneempi runonkerääjä, niin tuskin olisin viitsinyt tuota sotkua kirjottaakaan muuta kuin näytteeksi jonkun palasen, mutta kirjottamisen kiireessä ei kovin tarkkaan ennätä seurata sitä, onko sisällyksessä tolkkua, ja vaikka laulut tuntuivatkin epäiltäviltä, niin oli niissä kuitenkin joku verta outoja, vanhanaikaisia, taikka oikeammin keskiaikaisia piirteitä. Kirjotin sen vuoksi niin pitkältä kuin hän lauloi, ja siitä karttuikin puoliväliin toista tuhatta säettä.

Sohvonja — se oli hänen nimensä — tienasi siten päiväpalkan ja hyvän humalankin päälliseksi. Minä hyödyin todistuskappaleella, joka osottaa, minkälaiseksi Kalevalan runot käyvät nykyisen rahvaan niitä mielensä mukaisiksi muovaillessa. Julkaisenpa tässä näytteen.

Väinämöisen ja Ilmarisen sotaretkestä Pohjolaan Sohvonja oli tekaissut seuraavan runon:

"Oi emoni kantajani,
Suorita minut sotahan,
Anna vainovaatteheni,
Isäni ikutavarat,
Niin me lähtemmä sotahan, 5
Muinoisia muistelmahan,
Kuin ennen minun isäni
Kulki suurissa sovissa,
Taitavissa tappeluissa,
Mieleni minun tekisi, 10
Tahton käyä tappeluuhe,
Isän entisen poluilla,
Oisko siellä onni mulla,
Ei niinkuin ennen isällä,
Jonka surma sortisiellä, 15
Tappoivat, pahoin pitivät.
Niinpä mieleni tekeepi
Käyä kostamah kovasta,
Jospa oman onnen päällä."
Niinpä kerran kiirehesti 20
Luokse vanhan Väinämöisen:
"Kuules veikko Väinämöinen,
Lähes mulle kumppaniksi
Tuonne Pohjolan sotaahe,
Kaikki on kansani kaonnut, 25
Vanhukset on sinne vaipun,
Isä ensinkin hävisi
Taistelussa, tappelussa.
Tahtoisin kostoa kovasti,
Jos saisin avun Jumalan. 30
Saisinpa isoni sauvan,
Jonka vei ne viholliset,
Se ei ollut suuri eikä pieni,
Vain oli kullasta komia,
Alatikki arvo suuri. 35
Kuin saisin isoni sauvan?"
Tuostapa vanha Väinämöinen:
"Otamma Jumalan kanssa,
Kera meille kolmanneksi.
Lähtekäämme tappeluuhe, 40
Jos se vuotanoo veremme
Vihamiesten vintiöllä."
Niin me lähtemmä sotahan.
Ottakaa orihit kumpi,
Jotk' on kuuluisat, komiat, 45
Kaiken puolin kasvulliset.
Pannaan värkitki väliihe,
Rauasta rakennus päällä,
Vaski lyyäh vatsan alla,
Ettei piirrä pistomiehet, 50
Eikä sais sapeli sortaa.
Lähetäänpä nyt ajamaan
Kohti Pohjolan kotia.
Ajan päivän, ajan toisen,
Ajamma kohta kolmannenki 55
Jopa Pohjola näkyvi,
Kirjokannet kiimottaapi,
Jo kuuluu kumina sieltä,
Valitus on vaskitorven.
Sotahan suorittaa väkiä 60
Kaikki kansa Pohjolasta.
Varuilla on vaimokansa,
Sotajoukkokin surussa
Tuota tuimoo tappelua.
Niin se vanha Väinämöinen 65
Sanovi sanalla tuolla:
"Nosta se Ukko suuri tuli,
Iästä iso vihuri,
Jotta sammuttais savunki,
Painais peällä paksun pilven 70
Nuilla Pohjan poikosilla."
Nyt me mennähän mereltä,
Otamma orihit maalla.
Sano seppo Ilmarinen:
"Minä tavon isonki miekan, 75
Eli kaksi pienempäistä."
Niin se vanha Väinämöinen:
"Ei piä ennen ruveta,
Ennenkuin kuuluupi kopina,
Savun tuisku tuiskahtaapi. 80
Nostakkaa nokipetäjä,
Eli kuiva koivunhalko,
Johon aina ampuisivat,
Ettei meitä milloinkana."
Otetah oriit käsillä, 85
Aja siellä, aja teällä,
Ajetaan ajoin peremmin.
Jopa sieltä Pohjon joukko
Tulevi tuhansin miehin,
Eikä suurta, eikä pientä. 90
Vaan on kesken kerrallista,
Meill' on ne terävät miekat,
Säilät niin säkenehivät.
Kuin se vanha Väinämöinen
Nosti miekkansa yleese, 95
Komia on kuin koiteen tähti
Eli armas aurinkoinen.
Tuotepa tuo Pohjan kansa
Peljästyi kovin peältä.
Niin se seppo Ilmarinen 100
Nosti miekkansa kahesti,
Syttyi kuin tulipaloki,
Läikky kuin armas aurinkoinen.
Jopa siitä Pohjan joukko,
Loppu taito, loppu, 105
Kaikki kaulat leikkelivät,
Peätki pistivät pinoihe.
Mennään Pohjolan tupiihe.
Jopa Pohjolan emäntä
Kantopa heille suuren kauhan 110
Kukkurina kultoansa:
"Ottakas omenat meiltä,
Eli kaikki kasvuaine,
Heität maamme maksamatta
Sijoilla on entisillä." 115
Siitä seppo Ilmarinen
Sanovi sanalla tuolla:
"Missäp' on isoni sauva?
Ei me täältä ilman lähte."
Niinpä on Pohjolan emäntä: 120
"En tiiä isosi sauvaa."
Niin se seppo Ilmarinen:
"Jos en saa isoni sauvaa,
Katso katkon kauloasi,
Elipä luontosi lopetan!" 125
Siitäpä Pohjolan emäntä
Etsivi isonsa sauvan,
Valetun vaskirenkahilla,
Kullalla peältä on kuvattu.
Siitä Pohjolan emäntä. 130
Kumartiihen kontallehen,
Pyytää armua alati,
Rukoilee niin rohkeasti,
Vannoo täyen valansa:
"En minä sinä ikänä 135
Ei minä, ei minun sukuni,
Lähe on suurihin sotihin."
Hyvästi hyvät puheenne,
Paremmat kuin lausehenne.
Olkoon onni teillä, niinkuin meillä. 140
Anna Jumala miulla
Kaikki kansa rauhallissa,
Luojan luovulla ilolla.

Vapaasti ja niin sanoakseni uudenaikaisesti oli myös käsitelty Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanto. Väinämöinen käskee "passariaan" valjastamaan reen eteen hyvän hevosensa, katsellen sitä ikkunasta, lähtee sitten ulos, jossa renki seisoo hevosta suitsista pidellen, istuu rekeen ja lähtee taipaleelle. Joku kumma tiellä tarraa rekeen kiinni ja pidättää sen, mutta ikirunoja vain nostaa jalasta maasta, "nostaa kerran, nostaa toisen, nostaa kohta kolmannenkin, niin jopa ilki irtauupi, katovi rejen perästä."

Lähten tuosta matkalla,
Niinkuin lintu liukas jeällä,
Nopiana nostamatta.
Ajoa nyt karettelemma,
Hyvä on juosta, hyvä mennä,
Hyvät on miun hevoset.

Kun sitten Joukahainen hevosellaan tulee vastaan, niin syntyy väittely siitä, kenellä on parempi hevonen. Mutta Joukahainen moittii Väinämöisen hevosta niin huonoksi, ettei siitä kannata maksaa edes kymmentä, vaikka sataa kysyttänee, ja esittää kilpa-ajoa.

"Pannaanpa paras etehen,
Kellä se kenttä katkieepi,
Aho poikki aivan ruttoon…"

Mutta siihen Väinämöinen sanoo, että vaikka Joukahaisella onkin valittu varsa, niin ei hän kuitenkaan ajaa saata, koska

"… on varsan haltijana Vaivaloinji vanne vyöllä, Syömeltä syönki poikki."

Kun siitä Joukahainen kovin tuimistuu, niin Väinämöinen häntä vielä enemmän ivaa, arvellen häntä niin huonoksi mieheksi, ettei tiedä,

"Panisinko pataa kantamahan.
Eli suosii sotkemahan."

Joukahainen puolestaan koettaa nolata Väinämöisen sillä, että sanoo osaavansa kirjottaa, jota taitoa Väinämöisellä ei ole. Mutta Väinämöinen vastaa närkästyneenä, että hän, "tietäjä iän ikuinen, osaa muutoinkin temppunsa sanoa, vielä muillekin muistella."

Sen kummempaa ei väittelystä tule, kumpikin lähtee kotiinsa, ja
Väinämöinen, kotikujille tulleessaan, lausuu:

"Terve tupa tultuvoni,
Pere kaikki kasvuinensa!
Onpa vaan oroset meillä
Hevoset kuin hernehellä,
Ei piä pahoin piellä,
Eikä suitin solmiella,
Kyllä ne mänöövi tiellä."

Kalevalan sankarien naimaretket Pohjolaan ovat näissä tekeleissä tavallisia yöjalkaretkiä.

Semmoisia runoja nykyinen rahvas tekee Kalevalan aiheista, kun se luottaa omaan kykyynsä ja rupee niitä nykyisen ymmärryksensä mukaisesti käsittelemään. Sohvonja ei ollut mikään tyhmä mies. Jos aihe olisi ollut tutumpi, niin hän ehkä olisi tehnyt hyviä runoja. Varmaan minun mielikseni hän sanoi joitakuita runojaan Homalta kuulleensa, mutta se tuntui epäiltävältä. Luulen hänen itse tehneen laulamansa runot, vieläpä osan juuri sitä myöden, kuin hän niitä minulle lauloi. Kirjotin niitä kaiken päivää, koska ei ollut muutakaan tehtävää. Olihan niillä kuitenkin kumman arvo. Kirjotin, vaikka juomavarastoni kului jotenkin vähiin ja samalla toivoni saada enemmän runojakin hupeni, sillä varsinkin tällä kulmalla olisivat runot ilman kaulan kastiketta istuneet hyvin kovassa. Ryyppy tai pari sentään pehmitti monenkin jäykän mieltä ja sai hänet edes tapailemaan.

Osasi Sohvonja toki muutaman kunnollisenkin runon, jotka hän oli oppinut muilta ja muistossaan säilyttänyt, kuten metsimiehen runot karhun kaadannassa ja karjanlasku-runon. Vaikka ne olivatkin jotenkin vaillinaiset, niin olivat ne kuitenkin turmeltumatonta vanhaa juurta, eikä hän pyrkinyt niitä parantelemaan omilla kaunistuksillaan. (Tulen synnyn laulaessaan Sohvonja kertoi, että tulikipuna halkesi kahtia, toinen puoli lensi taivaaseen, toinen veteen ja jälkimmäisestä muka tuli runon synty.)

MARTISKAINEN TEPPANA.

Teppana, joka jo kävi kahdeksattakymmentä, ei ollut Tiirovaarassa syntynyt. Hän oli kotoisin Lonkan kylästä, joka niinikään on aivan Suomen rajalla, vaikka muutaman penikulman etelään päin Tiirovaarasta. Hän oli kuulun laulajan Martiskan poika. Martiska oli Lönnrotin parhaita laulajia, hänen runonsa olivat Kalevalaan tärkeitä lisiä, vaikuttaen varsinkin runojen keskinäiseen järjestämiseen. Syytä oli minulla siis kaksinkerroin olla pahoillani siitä, että Teppana oli kieltäytynyt laulamasta.

Meidän Sohvonjan keralla lopetellessamme työtämme saapui kuitenkin kyytimieheni, joka oli Teppanan talossa kortteeria, ja kautta rantain kertoi, että Teppana ehkä nyt suostuisi laulamaan. Kokosin siis kiiruumman kautta paperini ja lähdin hänen luokseen uuden kerran.

Vielä oli kuitenkin monet mutkat voitettavat, ennenkuin runot heltisivät. Isästään ja Lönnrotin käynnistä Lonkassa Teppana kyllä oli taipuvainen kertomaan, ja viehättävää olikin kuulla vanhusta, joka oli itse nähnyt Kalevalan kokoojan keräysretkillä liikkuvan. Hänen muistonsa mukaan oli koko Martiskan väki, hän itse muitten mukana, "Kajaanin tohtorin" saapuessa ollut kaskea kaatamassa. Tohtori oli noutanut Martiskan kaskelta, laulattanut häntä kokonaisen päivän ja antanut pankkoriksin palkaksi. Lönnrotin matkakertomuksista näkyy, että tämä tapahtui kevättalvella 1834. Toisen kerran Lönnrot kävi Lonkassa lokakuussa 1836 yhdessä Cajanin kanssa, mutta silloin hän ei näy Martiskaa tavanneen.

Näitä Teppana kyllä muisteli, mutta kovin häntä näytti edelleenkin epäilyttävän ruveta laulamaan. Hän oli kuin monisäppinen lukko, jossa aina toinen paikka livahti kiinni, kun toinen sai auki keinotelluksi. Jonkun runopalasen hän saneli, mutta heitti sitten syystä tai toisesta tapailemisen ja lupasi jatkaa seuraavana aamuna. Mutta kun silloin oli sunnuntai ja pirttiin kokoontui paljon rahvasta, niin ei siitä tullutkaan mitään. Talossa ei ollut muuta asuttavaa huonetta kuin pirtti, eikä ukko myöskään suostunut lähtemään Sohvonjan taloon laulamaan, jossa oli kamari ja jossa minä olin kortteeria. Täytyi sen vuoksi odottaa iltaa, kunnes rahvas hälvenisi.

Laulatin aamupäivän muita henkilöitä. Runon osasi aina yksi ja toinen, ja mielellään ansaitsivat nämä vähemmät laulajat taidollaan jonkun kopeekan. Tuli sitten joku sanomaan, että Lohi-Pekka niminen mies oli luvannut laulaa minulle vaikka kokonaisen viikon, kunhan vain palkoista sovittaisiin. Siitäkös ihastuin ja suoriusin paikalla matkaan moisen merkillisen miehen luo. Tapasin erään mökin edustalla repaleisen miehen jätkäleen, partaisen ja renttuisen, niinkuin satukummituksen. Hän ensiksi, kun puheisiin puututtiin, syljeskeli monelle taholle, ikäänkuin se olisi ollut vanhaa taikaa, aikaili ja odotutti ja lausui vihdoin sorahtavalla kielellä, ettei hän voinut ruveta tässä laulamaan, kylä narrina pitäisi. Lupasin lähteä hänen kotiinsa, ja siitä hän oli kovin mielissään. Meidän astuessa yhdessä järven poikki hänen mökilleen, hän kertoi kerran ruvenneensa laulamaan eräälle Suomen herralle, vaan kun tämä oli huonosti maksanut, niin hän oli sikseen heittänyt.

"Entä mitä sie Pekka tahot mahistasi?"

Paljon hän oli saanut siitä itsekin maksaa, raudan synnystä — tai synnjistä, kuten karjalainen sanoo — kolmin markoin ja vielä antaa päälle hyvät viinat. Ei hän siitä sentään enempääkään tahtonut, kuin oli itse maksanut… ja sitten oli Pekan mielestä paras sopia joka loitsusta erikseen. En virkkanut siihen sen enempää, vaan astuin ukon perässä mökkiin, joka oli niin matala, että vaikka astuin ovesta aivan koukussa, niin sittenkin niska raappasi ovenkamanaan. Permanto notkui, pirtti heilui, niin että kimmet varisivat orsilta, kun raskaanlaisesti astuin peräpuoleen. Uunin kosinalla makasi viheliäisen näköinen eukko, joka kehotti ukkoa korjaamaan pois kimmet, että vieras sopi kulkemaan. Se oli tosiaan oikea noitain mökki.

Mutta ei näkynyt osaavankaan eepillisiä runoja Pekka, kun rupesin niitä tiedustelemaan. Hän tarjosi loitsuja. Niistä minä taas en välittänyt, etenkin kun ne olivat niin suuressa hinnassa, vaan koetin runojen alkuja lukien mairitella häntä laulamaan. Mutta Pekka vain syljeskeli vahvasti ja lausui arvokkaasti, että semmoiset joutavat lorut hän oli kaikki unhottanut. Eikä hän ruvennut tapailemaankaan, vaikka hyvänkin hinnan lupasin maksaa. Akka silloin sieppasi uunin korvalta kehnon kappaleen petäjäistä leipää, työnsi sen ukkonsa käteen, katsoi häntä merkitsevästi silmiin ja sanoi: "Tuossa on sinulle hyvää rieskaa, ukko!" Pekka lauhtui ja rupesi yrittämään, mutta pian huomasin, että hän oli hyvällä syyllä estellyt, hän ei osannut mitään.

Mutta syntyjä ja parannusvirsiä hän sanoi osaavansa ja tehokkaita joka paikkaan; mutta koska olimme saaneet ohjeeksi koota niitä vain toisessa sijassa, niin en ruvennut kauppoihin. Arvelin meidän puolella olevan niin hyvät apteekit, ettei taioista siellä olisi suurtakaan hyötyä. "Apteekit!" huudahti hän halveksivasti ja lisäsi siihen hyvin ruman vertauksen ja sylkäsi voimallisesti keskelle uunin kylkeä, "mitä olivat apteekit hänen lukujensa rinnalla? Niillä hän oli parantanut monta tautia, joille eivät apteekit eivätkä tohtorit mitään tainneet." Hänen uskonsa oli niin kivikova, etten yrittänytkään ruveta sitä järkyttämään. Meistä tuli siis ero. Mutta sydäntä särkevä oli se puute, jossa tämä viheliäinen vanha parikunta eli, ja leivättömyyttä se lienee eukko siinä uunin liepeellä potenut.

Iltapäivällä Teppana oli helmeilevällä tuulella, hän oli vihdoinkin halukas laulamaan. Kyytimieheni kertoi hänelle huomautelleensa, kuinka ikävissäni kuljeskelin kylän kujilla ja kuinka runot varmaan viihdyttäisivät mieltäni. Kun rahvas oli tuvasta poistunut, niin otin esille hyvän konjakin, jonka olin Teppanalle säästänyt, ja kehotin häntä maistamaan kielen kirvottamiseksi. Ukko hymähti herttaisesti, iski veitikkamaisesti silmää, katsoi kuppiin ja arveli: "Oiskohan tuota maistaa, eikö siitä mahtaisi tulla reähkää?…" Hän taipui ottamaan toisen ja kolmannenkin ja sitä myöden elpyi.

… "No mie arvelin, että kun siulla on teällä njii ikävä, njii jos mie vähän alkaisin muistella… kun siitä vain ei reähkää tulisi."

"Mitä joutavia", arvelin, "noista synnyistähän reähkä tulee, vaan ei näistä runoista."

Sen hän kyllä puolittain myönsi, mutta ei kuitenkaan voinut olla pudistelematta päätään ja tuon tuostakin sekaan huomauttamatta, että "valehuuksia ovat kaikki". Vipusen runoa, jota olisin halunnut kuulla, Mustan Miikulan runoon verratakseni, hän ei ruvennut laulamaan ensinkään, se kun oli hänestä niin hirveä ja syntinen. Sen sijaan hän lauloi monta muuta pitkää ja ehjää, kaunista vanhaa runoa, esittäen ne niin eloisasti ja hyvällä ymmärryksellä, että niitä kuunnellessani ja kirjoittaessani jouduin haltioihini vanhassa hämärässä pirtissä. Nuoremmat laulajat usein vain sanelevat, taikka laulavat jonkinmoisella halveksivaisuudella osaamiaan vanhoja runoja, mutta vanhuksista moni runon ladulle lähtiessään tuntee luontonsa nousevan, samoinkuin etevä soittaja soittokoneen ääreen istuessaan. Runo saa siitä aivan toisen tenhon, sen olemus ja synty astuu lähelle kuulijaa, hän tuntee sen lämpöisen henkäyksen.

Kuinka verrattoman kauniilta tuntui tuo autereinen, tarumainen runo Osmottaren oluen keitosta, jolla hän lähti komean Lemminkäisrunon ladulle:

"Savu saarella palavi
Tuli niemen tutkaimella,
Suuri ois' sotisavuiksi,
Pieni paimosen tuleksi…"

Siinä on kaikuja ajoilta, joihin ei mikään kirjoitettu tieto ulotu…

Kun hän sitten lauloi suurella vaivalla pannun oluen kapinallisista ajatuksista tynnörissä, kuinka se uhkasi potkia pohjat puhki, ellei pian ilmestynyt juojaa, niin pääsivät vanhuksen muistot aivan valloilleen ja hän esitti, silmää iskien, runon rattoisalla elävyydellä, ikäänkuin keskellä niitä samoja hehkuvia mielentiloja, joissa nämä vanhat runot ovat muinoin saaneet muotonsa ja täysipätöisyytensä… Minuun hän samalla katsoi ikäänkuin udellen, mahdoinko minä runon oivallisuutta täysin älytäkään.

Ja monta muuta kaikkein parasta vanhaa runoa hän lauloi, lauloi varsinkin Väinämöisestä, ja vasta näin kuullen niitten kaikkien vanha jalous kohosi täyteen loistoonsa. Kuulija sai elävän käsityksen siitä, kuinka nuo vanhat runot ovat tietoisen innostuksen hehkussa syntyneet ja kuontuneet ja siitä syystä juuri sisältävät sen, mitä kansan sielussa on jalointa ja ylhäisintä. Hän lauloi Väinämöisen veneen veistännästä, hänen polvenhaavastaan, Vellamon neidon onginnasta, ja kaikesta runolaulusta, mitä olen milloinkaan kuullut, oli tämä parasta.

Väsyi vanhus kuitenkin lopulta, eikä suostunut kaikkea tietoaan laulamaankaan. Oli jo myöhäinen yö, kun päätimme. Sydämellisyydellä, jota tässä kauppakansassa ei kaikisti tapaa, hän tarjosi talossaan köyhän illallisen ja lattialla yösijan, enkä ole monesti niin viihtyisään lepoon vaipunut, kuin Teppanan puhtaassa pirtissä, nokisten orsien alla. Teppana oli noita vanhan kansan yksinkertaisia herttaisia salolaisia, joita Lönnrot matkakertomuksissaan niin viehättävästi kuvaa ja joitten rivit rajan takaisessa Karjalassa nopeaan harvenivat. Koko talokin oli niin vanhanaikainen ja jykevä, että siellä tunsi olevansa lähellä runojen aikaa.

Mutta tavallista kauvemmin, minun jo levolle mentyä, vanhus sinä iltana seisoi kuvien edessä, risti silmiään ja hiljaisella äänellä rukoili anteeksi sitä, että hän oli antanut nuoruuden syntisten tunteitten hetkeksi vallata itsensä ja elämänsä lopulla näin unhottanut luvatun ylösnousemuksen.

Teppana oli kerran ennen laulanut runonkerääjälle, nimittäin Bernerille, hänen käydessään Tiirovaarassa pari vuosikymmentä aikaisemmin. Mutta osaksi hän lauloi toisia runoja, niin että minun saamani enimmäkseen olivat ennen kirjaan panemattomia.

Ani varhain lähdin seuraavana päivänä paluumatkalle, kuitenkin kaikitenkin hyvilläni saaliistani. Jo ennen auringon nousua teimme lähtöä, voidaksemme ajaa hankea. Huhtikuun kiverä aamupakkanen pisteli nenässä, luonto oli härmässä ja raikas ilma sytytti elämänhalua suoniin. Ja nyt aamulla ja pakkasella porot olivat kuin aivan toisia eläimiä. Pistojärvestä lähdettäissä olin ääneensä lausunut sen toivomuksen, että kerrankin saisi kulkea kovaa, ja kotia jäävät pojat olivat siihen sanoneet: "Katshohan että pysyt kelkassa." He pitivät varsinkin minun ajokastani vaikeana hallita. Mutta ainoastaan matkaan lähdettäissä se oli silloin rimpuillut. Se oli seisonut alla päin kallella kypärin ajomiehen etupuolella ohessa, mutta paikalla karannut hurjaan laukkaan, kun aloin kelkkaa kohden siirtyä. Silloin piti nopeaan heittäytyä kelkkaan, jos mieli mukaan päästä; mutta muutaman sadan metrin juostuaan oli poro talttunut ja juossut sitten varsin kiltisti edelleen.

Nyt ne olivat levottomamman näköiset. Jättäytyessämme jälkeen kelkkaan käydäksemme ne ikäänkuin pelosta värisivät, ja tuskin olimme niiden rinnalla, kun ne samalla karkasivat täyteen laukkaan. Suin päin piti paiskautua kelkkaan, jos mieli mukaan päästä. Kahiseva hanki kantoi, ajoipa vaikka mistä, nuolena kiitivät kelkat Tiirovaaran mäeltä alas suolle, joka pienen vesistön tapaan tunkeutui metsämaitten helmaan. Niinkuin linnut lensivät porot, vimmatusti karkasivat… kelkka kiiti kuin höyhen hangella. Äkkiä ne, kuin välipuheen mukaan, loikkasivat suoraan sivulle ja ryntäsivät lähimpään metsään, yli risujen ja kantojen. Jos olisin istunut, niin olisin kai lentänyt hangelle, mutta onneksi olin vatsallani. Ajohihnasta voimain takaa vetämällä pakotimme porot kääntymään poikkipuolin, niin etteivät päässeet tiheikköön saakka, jonka jälkeen talutimme ne uudelleen suolle. Taas kun niiden edellä astui, hihna olalla, olivat ne niin vastahakoisia, että melkein piti perässään kiskoa. Mutta nyt tiesin, että niillä oli juonet mielessään. Kun vähänkin siirtyi kelkkaa kohti, ottivat ne paikalla laukan, katosivat kuin pois pyyhkäistyt.

Annoin kyytimiehen ajaa kappaleen matkaa edellä siinä toivossa, että poroni juoksisi auliimmin perässä, metsään poikkeamatta. Kyytimies istui kelkkaansa ja hänen poronsa laukkasi taas kappaleen matkaa, mutta kääntyi sitten äkkiä aivan ympäri, päin kyytimieheen ikäänkuin riidelläkseen tiestä. Mies nyki, huuti, kiskoi, mutta poro ei ottanut hievahtaakseenkaan. Arvelin sen ehkä odottavan minun ajokastani ja valmistausin seuraamaan. Lähestyin nopeaa kelkkaa, ja siinä samassa pyrähti poro laukkaan, niinkuin olisi linnun kädestään laskenut. Hädin tuskin pääsin matkaan. Saappaankärjillä piirrellen koetin ohjata liitelevää kelkkaa, asuen itsekin niin litteänä kuin mahdollista, ettei se kaatuisi. Poron kaviot venyivät aivan nenäni eteen, niin riivatusti se meni, hanki tuiski vasten silmiä. Kyytimiehen poro minun sivu puhaltaessa niinikään nuolen nopeudella kääntyi laukkaan, ja nyt alkoi kilpa-ajo niin hurja, etten ole moisessa toisten ollut. Porot menivät, mistä tahtoivat. Suolla oli poikkipuolin sylen levyinen penger sulana, kelkka hyppäsi siitä kappaleen matkaa ilmassa. Makasi poikkipuolin oksaniekka honka, siitäkään ei huolinut poro, loikkasi suoraan oksikon yli yhdellä potkulla, ja kelkka lensi risukkoon, että oksat paukkuivat. Mutta yli mentiin, säilyi sekä kelkka että vatsani, kiidettiin taas tasaista kidehaivenellista suota, mutta sitten tapahtui jälleen äkkikäänne ja laukattiin metsään. Kun saimme ne jälleen suolle kiskotuiksi, niin alkoivat uudet helsinkiläiset saappaani näyttää niin kurjaa nokkaa, että pyysin saada vaihtaa poroa. Niin tapahtuikin, kyytimiehen poro juoksi nyt vallan vakavasti, mutta tuskin oli kyytimies päässyt minun poroni kelkkaan, niin samassa hän näkyvistänikin poistui, hupeni suonsalmeen, harvan matalan näreikön taa. Pitkän matkaa läikkyi vain ilmassa hienoa vitiä niillä seuduin, mistä hän oli kulkenut. Kotvasen ajoin tätä säehtivää kiteikköä, joka kimmelsi päivän nousussa, ja ihmettelin, minne he olivatkaan kadonneet. Kun suo jälleen aukeni, näin heidän keskellä aukiota laukkaavan piiriä kuin karusellissa. Mies nyki ja huuti, heitti ajohihnaa puolelle ja toiselle, mutta poro ei ottanut suuntaa muuttaakseen, vaan oli vihdoin kiskaistava poikkipuolin. Mutta palava sen oli urheilussa tullut, se läähätti kuin juossut koira ja kieli valui suusta helakan punaisena. Vähän aikaa istuttuamme aloimme uudelleen matkaan yrittää, ja pahimman riivauksen pois kirmattuaan porot alkoivatkin kulkea siivolla, juosta hölskyttäen aika ripeästi. Siirryin jälleen oman ajokkaani rekeen ja maata kelluttelin heinäpussilla. Ilma oli raitista ja tyyntä, taivaan kristallisini läpikuultavaa äärettömiin, siellä täällä lepäili pilvenhattaraa kuin vaahtoa ja aurinko valoi kuusien välitse hangelle aamun kultaista loistoa. Hyvä oli mielenikin ja kauan hymyilin äskeisiä seikkailuita ja porojen somia juonia. Näissä ajatuksissa halusin muutaman suon reunassa koettaa, vieläkö poroissa oli urheilun halua ja läimäytin ajokastani hihnalla kylkeen. Mutta tuskin sain sen tehneeksi, kun se samalla pyrähti laukkaan, ja muutaman kymmenkunnan syltä kiidettyään äkkiä poikkesi syrjään, kelkka singahti sivuttain ja samassa oli joku hangesta pistävä seiväs vähällä puhkaista kylkeni. Siitä viisastuneena minäkin puolestani nyt ajoin siivolla.

Pistojärvi oli Vienan puolella eteläisin seutu, missä poroja pidettiin;
Suomen puolella oli se kauppias, jonka keralla olimme Oulusta
matkanneet, yrittänyt pitää niitä vielä etelämpänä, Hyrynsalmella.
Tässä saakoon sijansa kasku, jonka hän niistä matkalla kertoi.

Hyrynsalmelle oli pari vuotta aikaisemmin saapunut kaksi korkea-arvoista Pietarin herraa, joita oli sinne Kajaanista neuvottu, heillä kun oli halu päästä kerran porolla ajamaan. Lähdettiin takamaille, jossa kauppiaan porot olivat, itse hän valitsi hurjimman menijän ja antoi molemmille venäläisille hyvät perässä tulijat. Keskustelu oli tapahtunut latinaksi, sillä se oli ainoa vieras kieli, jota kauppias osasi, opittuaan sitä lyseon alaluokilla ja jatkettuaan kotonaan opinnoita. Kun oltiin valmiina lähtöön, kysyi kauppias vierailtaan, miten he halusivat matkata, ja nämä empimättä vastasivat samalla jalolla kielellä: "Quam celerrime iter faciamus" s.o. antaa mennä niin kovaa kuin pääsee. Isäntä varoitteli vielä vieraitaan pysymään pulkan peräpuolessa ja väistämään puita, läimäytti poroa kylkeen ja katosi metsään kuin ammuttu nuoli. Hän kertoi vähän matkaa ajettuaan pysähtyneensä kuuntelemaan, miten vieraat suoriutuisivat ja kuullensa metsästä rysäyksen ja räsäyksen ja palatessaan sitä peräämään tavanneensa toisen Pietarin herroista puun ääressä kalpeana särkyneen pulkkansa vieressä, käsillään huitoen ja huutaen: "Non sum vulneratus!": (en ole haavoittunut). Mutta pulkka oli rauskana, sillä oli mahdoton matkaa jatkaa. Isäntä olikin toimittanut siltä varalta toisia; pulkkia perässä tulemaan. Kun uudelleen lähdettiin matkaan, niin vieras hymyillen hoki: "quam pigerrimum, quam pigerrimum", s.o. niin hitaasti kuin suinkin. Vasta aavalla järvellä hoputettiin porot laukkaan ja tultiinkin sitten kylään kaikella kunnialla. Venäläiset olivat hyppineet ilosta ilmaan, kun olivat ehjin nahoin yrityksestä suoriutuneet ja saaneet lopulta niin hyvän kyydin.

Ajoinpa sitten poroilla edemmäkin, aina Uhtueen saakka, kelin vetäessä aivan viimeistä virttään. Poroilla vain pääsikään enää kulkemaan. Uhtuesta ei enää kuljettu hevosella selän poikki Jyvöälahteen, jonka vuoksi sain astua viimeisen taipaleen jalan, raskaassa jääsohjossa. kestikievarista mies oppaana ja apunakin, jos sulaan solahtaisin. Mutta jos oli keli huono, sitä ihanampi oli sää. Luoteesta puhalsi pitkin selkää ahava, joka, kumma kyllä, oli viikkokausia niin lämmin, kuin olisi se tuullut etelästä. Semmoisia tuulia keväällä sattuu. Taivas on silloin niin harvinaisen puhdas, rannoilla, vaaroilla sinet niin syvät ja hehkuvat, että vaeltaja tuntee kuin itse elämän nestettä juovansa hengittäessään tätä leutoa ja samalla raikasta tuulta, jonka edessä lumet ja jäät nöyrästi alenevat. Vaikka olin uupumuksesta koukistua tielle, täytyi minun riemuita tätä kevätahavaa.

Näin olivat molemmat ensimäiset keruumatkani päättyneet. Vienan Karjalan nykyisistä runovaroista olin saanut ensimäisen varman käsitykseni. Runoja vielä osataan, mutta entisen merkityksensä kansan kesken ne olivat menettämäisillään. Niitä osasivat sekä nuoret että vanhat, mutta ainoastaan vanhat niitä laulaessaan joutuivat sen mahdin valtoihin, joka on tämän runsauden luonut, joka säkeille lähdettäissä on yhä uudelleen sytyttänyt laulajat, varsinkin milloin yhdessä laulettiin ja kilpaa runoja muisteltiin. Teppana sillä tavalla lämpeni, ja monias muukin vanhus, jota myöhemmin laulatin. Mutta nuorempi polvi laulaa runoja välinpitämättömämmin ja liikkumatta niitten kauneuksista. Ne varisevat heidän huuliltaan kuin kuihtuneet lehdet. Moni vanhus, joka nuorena ollessaan kuuli laulettavan ja runoja oppi, on myöhemmän ajan vaikutuksesta muuttunut mykäksi kuin hautapatsas.

Mieli kävi samalla sekä apeaksi että hyväksi, apeaksi siitä, että kansan itsensä käsittämä kauneus on kuolemassa, runollisuus häviämässä, hyväksi taas siitä, että se sittenkin on jälkimaailmalle pelastettu.

Mihin vertaisin kansan sammuvaa runoutta? Virvatuliin, jotka palavat aarteitten haudalla.

ÄIJÄPÄIVÄN AIKOJA JYVÖÄLAHDESSA.

Kun Jyvöälahdesta läksin ensimäiselle keruumatkalleni, olivat talvitiellä, joka akkunasta katsoen kulki viistoon lahden poikki, viitat jo alkaneet pahasti kallistella. Kun toiselta retkeltä palasin, makasivat ne jo kaikki kumossa, mikä millekin puolelle kaatuneena, ja jää oli muuttunut mustelman karvaiseksi. Lahden perässä oli ranta jo sulana, ja sula eteni joka päivä pitkin maanrajaa yhä lähemmäksi meidän taloamme. Niinpä katkesivat tiet selille, mutta selät itse riutuivat vielä paljon kauemmin. Teiden näin katkettua täytyi minunkin viettää yksillä paikoilla pari viikkoa, pari kaunista kevätviikkoa. Mutta ne olivat hauskoja aikoja, tutustuimme moneen puoleen karjalaisten elämästä, saimme yhä enemmän tuttavia, emmekä oikeastaan tunteneet muuta kuin tupakan puutetta. Sitä ei Jyvöälahdessa ollut, vaan meidän täytyi lopulta totutella mahorkkaan, kunnes liikkeet jälleen alkoivat. Maisin ei Uhtueen eikä Vuokkiniemeen ollut mitään liikettä, eikä ketään haluttanut yrittääkään sinne päästä.

Sattui paraiksi pääsiäinen menoineen ja monenlaisine ruokineen.

Äijäpäivää, s.o. varsinaista pääsiäispäivää, vastassa olevana yönä ei nukuttu ensinkään, "molittiin" (rukoiltiin) kaiken yötä ja aamulla syötiin ensimmäinen ateria heti auringon noustessa. Niin oli tapa. Silloin nimittäin loppui seitsemän viikkoa kestänyt paasto, ja lehmän antimet, rasvat ja lihat pääsivät pöydälle. Niitä piti päästä niin varhain kuin suinkin maistamaan. Samalla käy luvalliseksi kaikenlainen iloisuus, niin että pääsiäisaika on kaikin puolin hauskuuden aikaa. Syömään nousimme mekin, emme niin muun vuoksi, kuin maan tapaa noudattaaksemme ja ollaksemme samassa juhlatuulessa kuin kaikki muutkin. On tapana, että pääsiäisenä annetaan kaikenlaisia lahjoja, ja meille olivat emäntä tyttärineen laittaneet nenäliinan kummallekin. Lahja ei ollut suuren suuri, mutta se ilahutti meitä. Samalla kun liharuoka käyvät myös kaikenlaiset maalliset huvit luvallisiksi, silloin kisataan, kihlotaan ja vietetään häitä, vaikka pojista onkin puute, ne kun ovat vielä enimmäkseen "Ruotshissa" kaupoilla.

Heräsimme Äijäpäivän aamuna soinnukkaaseen kellojen soittoon, joka kuului lahden perästä pienestä tsässyönästä (rukoushuoneesta), jommoinen on useimmassa karjalaisessa kylässä, vaikkei pappia olekaan muuta kuin pitäjän kirkonkylässä. Kellojen ääni oli pitkistä ajoista kuultuna suloista ja virittävää, se herätti mielessä valoisaa hartautta, samoin kuin loistavat kirkkaat päivätkin. Koko piina-ajan ja katumusajan ne olivat pysyneet mykkinä. Nyt niitä soiteltiin kokonainen viikko aikaisesta aamusta myöhään iltaan, ja jokaisella oli lupa käydä "svonjimassa", s.o. soittamassa; se oli pyhä toimitus, sanaton rukous, jota muut äänettömässä hartaudessa kuuntelivat. Ja kävivätkin soittelemassa koko kylänväki, nuoret ja vanhat ja varsinkin lapset, milloin ei aikuisempia soittajia ollut, ja kellot olivat äänessä kaiket päivät ja joka päivä oli aamusta iltaan kuin juhlapäivä. Tsässyönän tapuliin noustiin kapeita pimeitä pystyportaita. Sieltä ylhäältä näki paraiksi yli molempien männikköä kasvavain kalmistojen, yli kylän ja lahdelle. Pieni tapuli oli usein täynnään väkeä, se täyttyi jo kymmenestä, ja ne, jotka eivät mahtuneet ylös, pistivät päänsä lattiassa olevasta porrasaukosta. Siinä vuoron takaa soittaa liruteltlin kolmea kelloa ja ylentyneellä mielellä kuunneltiin niitten heläjämistä.

Äijäpäivän iltapäivällä alkoivat kisat. Tanssittiin avaroissa porstuoissa, aitoissa, missä milloinkin sopi. Tytöt vaihtoivat uusia pukuja päälleen niin usein kuin kunkin varat sallivat, ja vaatteista loistivat nyt kaikki punaisimmatkin värit, joita ei paaston aikana mielellään suvaittu. Hyvin tavalliseksi alkaa käydä naisillakin Suomen puolen kuosi, vaikka värit ovat rohkeammat. Se on muoti.

Kisat ovat enimmäkseen venäläisiä ja niitä säestetään omituisilla kimakoilla pajatuksilla, jotka ovat olevinaan venäjänkieltä, vaikka tuskin venäläinenkään niitten venättä enää ymmärtäisi. Rohkeita liikkeitä ei suvaita, vaan tulee kisaajain liikkua niin säädyllisin ja tasaisin askelin kuin suinkin, laahaten jalkojansa pitkin siltaa. Tyttöjen tulee pysyä totisina, jos he naureskelevat tai puhelevat liikoja, niin tulee siitä heille häpeä. Pojilla, "purlakoilla", on enemmän vapautta sekä liikkeissä että muussakin käytöksessä. Toverilleni ja minulle olivat Seni ja Okahvi opettaneet katrillin, me taas heille jenkkaa. Yhdyimme siis katrilliin muitten mukana, mutta sekaannuimme niin monesti, että häpeätä välttääksemme pian erosimme kisasta, vaikka pojat moneen kertaan haastoivat ja kaikki lupasivat hyväntahtoisesti suoda erehdyksemme anteeksi.

Piirakkaitten syönnissä, kisoissa ja kyläilemisessä kuluivat pääsiäispäivät, arkina alkoi jälleen työ. Toverini Varahvontan keralla syventyi suureen sanakirjaansa, minä kirjoitellessani puhtaaksi runoja kuuntelin puolella korvalla heidän selostuksiaan toisesta huoneesta, kysymyksiä ja vastauksia. Vakaasti siellä työskenneltiin. Varahvontta vääntelihe tuolillaan istui vuoron takaa toisella ja toisella puolella, keikkui, vakaantui jälleen hetkeksi alalleen, kävi uudelleen levottomaksi, ja tuolin joka tavalla istuttuaan vierähti… pitkäkseen lattialle. Siinä kun rupesi nukuttamaan ja vastaukset alkoivat kangertaa, nousi hän jälleen tuolille, näkyi vähän päästä akkunan edessä kontillaan, katsomassa pihalle kiikarilla, jonka käyttäminen hänelle oli opetettu. Vastaukset olivat nyt hetken aikaa hajamielisiä. Kun taas kirjoituksesta vilkasin, makasi hän tuolilla vatsallaan, mutta vastaili taas kysymyksiin parhaan taitonsa mukaan. Mutta milloin hän alkoi vallan kangistua sekä henkisesti että ruumiillisesti, niin ei tarvinnut muuta kuin ottaa puheeksi tyttönen, joka odotti kotona isäänsä, niin pian ukko vilkastui ja oli sitten kotvan mitä puheliaimmalla tuulella.

Silloin tällöin ilmestyi huoneeseemme joku kyläläinen lääkkeitä pyytämään. Annoimme, mitä meillä oli, ja tapahtui, että vaikka tauti olisi ollut melkein vaikka mikä, aina rohtomme auttoivat. Tuo rahvas mahtaa olla niin tottunut paranemaan paljaan uskon voimalla, joka loitsuissa on parantavana vaikuttimena, että se parani vain luottamuksen kautta. Mutta vaikka olikin kylässä kaksi näin hyvää "tohtoria" — ehkäpä he pitävät Lönnrotin ajoista saakka kaikkia runonkerääjiä myös lääkäreinä — ei siltä laiminlyöty vanhoja koeteltuja taikakeinojakaan. Kun alkoi Uhtuesta kuulua, että siellä oli paljon ihmisiä sairastunut johonkin kulkutautiin, niin lähti kaksi topakkaa Jyvöälahden eukkoa kylän laitaan, toinen Uhtuen, toinen Vuokkiniemen tien suuhun, ja istutti siihen kumpikin tervapatansa, jossa polttaa käryyttelivät pikinatturoita ja vanhoja kenkärajoja. Tauti ei tosiaan tullutkaan Jyvöälahteen, ja eukot olivat vahvasti vakuutetut siitä, että se oli heidän ansionsa.

Suli vihdoin koko lahti. Lipeästi hiipi laine pitkin rantaa ja vesi välkkyi, kun molempien neitostemme keralla soutelin tsässyönään kelloja soittamaan. Hartaina, kädet ristissä, kuuntelivat tytöt helkytystä, vuoron takaa soitellessaan, ja parrakas vakaa tsässyönän vartija pisti läpän minunkin kouraan ja sanoi: "Ka soita siekin vuorosi."

Kun lähdettiin paluumatkalle, niin oli vallan tyyntynyt ja toinen tytöistä alkoi järvellä pajattaa, veneen hiljalleen liukuessa ohi vainioitten ja talojen. Rannoilla kiertelivät kaiut, kutsuen seuraan toverianikin, joka oli jäänyt kielimestarinsa keralla raatamaan. Mutta eivät mitkään viettelykset saaneet häntä lähtemään ulos kauniiseen ilmaan, lienee tukkinut korvansa, kestääkseen sireenien viettelyksen. Hän näkyi sulkevan akkunan, pysyäkseen lujana — Odysseus antoi sitoa itsensä mastoon kiinni. — Laskettuamme verkot, jotka olivat veneessä ja joita Karjalan immet taidolla hoitavat, astuimme maihin ja kokoonnuimme vihdoin illalla kaikki samovaaran ääreen.

Seurassamme oli Maura, seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen eukko, joka oli kylän paras itkijä kaikenlaisissa tilaisuuksissa, häissä ja hautajaisissa, ja pilan päite kehotimme häntä nyt itkemään Kustille — se oli toverini käypä nimi, — kun hän oli jäänyt pois hauskalta retkeltämme, ja Kustin vähistä vastusteluista huolimatta eukko lankesi hänen kaulaansa ja itki hänelle itkurunon sitä päätä ilman minkäänlaisia valmistuksia. Haikeasti itkijä kysyi, oliko hän, pitkämatkalainen, ollut sydäntyneenä, vai minkä vuoksi ei lähtenyt neitosten keralla soutelemaan? Itkun alku lähti tähän tapaan:

Suurien seämies valloissako olit,
Suimun etähäisien matkojen päästä suimun koalellun,
Kun et kaunehien kananimysien keralla
lähten kaunehien spoassujen
kajokellosie kalahuttelomah?
Osornjikkaloatuinenko olit,
Orheijen maijen ottamainje,
Kun et lähten näien orheijen allisien
keralla yksih matkoih oimun koalelomah?
Osornjikkaloatuinenko olit,
Omattomien ottamainje,
Kun et lähten kaheksieväsie karjakalasie
kaunehien kananimysien keralla kaunehien
vetysien peällä kajon katshahtelomah?
Kuien kukkahien seämies valloissako olit,
Kuin et lähten kaunehie kutukalasie kuusin evin
kulkovie kukkahien allisien keralla kukkahien
vetysien peällä kujin silmittelömäh?

Niin niitä Äijäpäivän aikoja elettiin.

Jo pyörähti moniana aamuna niemen takaa lahdelle vene, joka toi Vuokkiniemestä sulkapostia — kiireelliset postilähetykset varustettiin sulalla merkiksi siitä, että niiden tuli kulkea yötä päivää — ja postin tuojat kertoivat, että selkä oli sillä puolella auki. Samana päivänä saapui vastakkaiseltakin puolelta matkamiehiä, Uhtuesta ja aina Vienan Kemistä saakka, ja sinnekin päin olivat siis matkat vapaat. Tuulien mukana alkoi sulilta seliltä tulla sinistä auerta, joka hengähti kesäisiä vivahduksia vielä lehdettömiin metsiin. Muurahaiset kiitelivät poluillaan, kärpäset virkosivat, pitkäsarvisia kaskinikkeja alkoi ilmestyä seinille ja muuttolinnut saapua toinen toisensa jälkeen. Pientarilla näkyi ensimmäinen vihanta henkäys ja lehti soreasti puhkeili hiirenkorvalle. Aurinko oli noussut Äijäpäivän aamuna kahden puolen hypellen taivaalle, ja sen piti olla hyvän vuoden merkki. Alku oli muutoinkin niin suotuisa, etteivät sitä sanoneet muistavansa satavuotiaat ukotkaan, ja tyytyväisessä toimeliaisuudessa suoriuduttiin vainioille varistelemaan siementä maan kasvattaa. Tarpeen olikin hyvä vuosi. Talvi oli ollut vaikea voittaa, vaikk'ei Jyvöälahdessa ollutkaan niin suurta puutetta kuin syrjäisissä metsäkylissä.

Kelirikko oli päättynyt ja oli ryhdyttävä uusia tuumia toteuttamaan.

Ennenkuin kuitenkaan pääsin lähtemään, tapahtui kylässä pieni välikohtaus, joka oli kunnialla selvitettävä.

Olimme molempien impien kera seurustelleet ja kisailleet yhtä vapaasti ja hupaisesti kuin omallakin puolella, tarkoin vaarin ottaen, mitä säädyllisyys ja hyvä tapa vaati.

Mutta siitä alkoi nousta puheita, jotka onneksi tulivat meidänkin korviimme. Eräs suutari oli kertonut, että hän muuanna aamuna oli sattumalta käynyt huoneessamme rahaa vaihtamassa ja silloin nähnyt epäilyttäviä asioita.

Hänen puheensa oli kyllä täydelleen perätön, mutta meille selvisi kuitenkin, että olimme olleet varomattomia ja että parjaus saattoi haitata tyttöjen naimaonnea. Siveydestä pidetään, ainakin impien kesken, tarkkaa lukua rajantakaisessa Karjalassa. Olimme huolissamme varsinkin Okahvin puolesta, koska hän oli kovin köyhä ja turvaton. Mutta kaksi nuorta miestä tavallisesti keksii keinon ja niin mekin.

Suutari ensinnäkin pakotettiin tunnustamaan parjauksensa. Kylän vanhin, staarosta, löytyi vainiolta kyntämästä. "Kemih tyrmäh työnnetäh musikka", hän sanoi, jos tyttö tahtoo. Lupasi hoitaa asian ja kutsua seuraavaksi päiväksi kylän kokoon kortteerimme pirttiin.

Ja niin tapahtuikin. Seuraavana päivänä alkoi lappaa väkeä joka suunnalta ja pian olivat avaran pirttimme kaikki paikat täysi. Suutarikin saapui, punapartainen, vetelännäköinen mies ja istui akkunan viereen. Okahvi kainosti pesi astioita oven suussa, vaikkei ensinkään näyttänyt olevan pahoillaan siitä, että oli yleisenä puheen aiheena. Staarosta oli saapunut virkapuvussa, s.o. messinkilappu rinnassaan, jotta toimitus sai enemmän juhlallisuutta.

Kun rahvas oli koolla ja asianomaiset saapuvilla, astui staarosta keskelle lattiaa ja piti seisaaltaan puheen, jossa hän selkeästi ja kaunopuheliaasti esitti kylälle asian, huomautti suutarin rikkomuksen suuruutta — siitä muka seuraisi linnarangaistus, jos tyttö tahtoisi — ja arveli hänen pääsevän hyvin huokealla, kun pääsi julkisella anteeksipyynnöllä.

Mutta suutari oli yön tuumailtuaan tullut toiselle mielelle ja ajoi taas aluksi valheeksi kaikki kantelut ja oman tunnustuksensakin. Jonkun aikaa vastaan harattuaan hän kuitenkin taipui pyytämään anteeksi.

Mutta nyt oli tyttö vuorostaan jäykkä eikä ollut kuulevinaankaan suutarin pyyntöä, astioita vain peseskeli ääneti ovensuussa. Suutarin pyynnöt muuttuivat yhä nöyremmiksi ja vihdoin hän epätoivoissaan huudahti:

"Prosti milma, Okahvi, mie siulle stubnit (tohvelit) njeulon…"

Koko tupa vaieten odotti tytön vastausta.

Pitkänlaisen vaitiolon jälkeen Okahvi vihdoin vakavana virkkoi:

"Jumala prostiu."

Ja se oli merkki, että suutari hänen puolestaan sai anteeksi. Siihen toimitus päättyi ja kaikki erosivat tyytyväisinä.

Tyttöjen naimaonnea ei asia suinkaan pilannut. Sillä aikaa kun olimme poissa matkoilla, olivat sulhasten pyssyt moneen kertaan paukkuneet tyttöjen akkunain alla ja molemmatkin joutuivat samana kesänä naimisiin. Mutta luvattuja stubnejaan Okahvi taitaa odottaa vielä tänä päivänä. Kustista ja minusta suutari kuuluu tehneen jäljestäpäin laulun.

KÄYTÄNNÖLLISTÄ PERIMÄTIETOA.

Olen jo maininnut, että iltapuhteilla, samovaaran ääressä koossa oltaissa, tavallisesti käänsimme puheen outoihin tapoihin ja käsityksiin, mitä rajantakaisten karjalaisten kesken on vallalla. Usein saapui siihen tuttavia kyläläisiäkin, ja vähitellen keräsimme siten koko joukon tietoja, joita pikaisella matkalla tuskin olisi kyselemälläkään saanut. Toverini, jonka kokoamia seuraavat tiedot enimmäkseen ovat, varsinkin oli ovela onkimaan kaikenlaisia asioita, jotka kuuluivat kansan tuttavallisempaan käsitepiiriin ja joita ehkä ei olisi ventovieraille halusta kerrottukaan. Paljon hän sai niitä kielimestariltaankin, heidän kahden kesken janatessa kamarissa sanakirjaansa. Milloin tuli vastaan sana, josta kielimestari tiesi enemmänkin, silloin aina poikettiin työstä sivuun ja Varahvontta sai kertoa, mitä tiesi.

Nämä "reähkät" ["Reähkä" merkitsee samaa kuin suomen "synti". Siitä tulee "reähkä" on siis sama kuin: "se on synti">[ taiat ja luulotukset valaisevat monella tavalla kansan käsityskantaa. Suuri osa niistä on samoja kuin Suomenkin puolella, jopa toiset niin yleisiä, että niitä voi sanoa kerrassaan kansainvälisiksi. Mutta toisia ei enää meidän puolella tavattane, vaikka olisivatkin kuuluneet vanhan kansan viisauteen. Osa taas on meille aivan vieraita, koska ne johtavat juurensa kreikan uskonnon vanhemmista muodoista. Semmoisia ovat varsinkin ne, jotka säätävät, mitä on vaatetukseen ja nautintoaineihin nähden vaarinotettava.

Auringon laskun jälkeen ei kerjäläiselle saa antaa leipäpalastakaan, vaikka nälkään kuolisi. Jos antaa, vähenee talon tavara ja varallisuus huononee.

Kun taloon tulet, niin älä tallaa kynnykselle, tulee reähkä.

Karjalaisen pirtin ovipuolessa riippuu käsiastia, josta tupaan tulijat valavat vettä käsiä pestessään. Käsiastian vesi on pyhitettyä ja monet säädökset ovat voimassa siitä, milloin sitä on käytettävä.

Kun tuodaan vettä korvolla, niin siitä on ensin pantava vähän käsiastiaan, ennenkuin sitä muuhun käytetään. Muutoin tulee reähkä.