KALEVALAN LAULUMAILTA

Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa

Kuvaus Vienan Karjalan maasta, kansasta, siellä tapahtuneesta runonkeruusta ja runoista itsestään

Kirj.

I. K. INHA

Helsingissä, Tietosanakirja-Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

Ensimäisen painoksen alkusanasta. Minne ja miksi? Kuinka tulin lähteneeksi Vienan Karjalaan.

Suomenniemen poikki Vienan Karjalaan.

Oulussa. — Matkan vastukset kelirikon uhatessa. — Karjalaisia nälänhätää paossa. Runotar taipaleella. — Puolangan vaarat. — Rajan poikki. — Metsäin keskellä pieni kylä, köyhä, mutta maan kuulu. — Vuokkiniemen kirkonkylä ei ole ilman viehätyksiään.

Karjalainen kotimme.

Ylä-Kuittijärven jäällä. — Jyvöälahti, mitä paras majapaikaksi. — Karjalainen kylä. — Karjalainen talo. — Kielimestarimme. — Kotiudumme.

Runonkeruussa.

Entinen runonkeruu. — Aion löytää ennen löytämätöntä. — Kuutamossa erämaassa. — Musta Miikula ja hänen Vipusrunonsa. — Toivon pääseväni kadonneitten runojen jäljille. — Jälleen Jyvöälahdessa.

Hävinnyttä runoa etsimässä.

Kadonnut perhesormus. — Voassilainji Kostja. — Talvikalastus erämaassa. — Eräs Lönnrotin muistelma. — Pistojärvessä ei tahdota laulaa, vaikka ehkä osattaisiin. — Lähden yhä edempää etsimään. — Tiirovaara eli Koljola, Suomen rajalla ja Maanselällä. — Tapaan Martiskan pojan. — Sohvonja ja hänen kalevaiset rekilaulunsa.

Martiskainen Teppana.

Lohi-Pekka. — Teppana suostuu laulamaan. — Vanhat runot oikeassa ympäristössään. — Nykyinen runontaito. —- Kirvas kevätaamu. — Porojen juonia. — Pietarin herrat poroilla ajamassa.

Äijäpäivän aikoja Jyvöälahdessa.

Äijäpäivä. — Miten sitä vietetään. — Keino kulkutauteja vastaan. — Kelloja soittamassa. — Maura itkee Kustille. — Vedet aukeavat. — Panettelijan rangaistus.

Käytännöllistä perimätietoa.

Räähkät. — Kotielämässä vaarinotettavaa. — Maamiehen tietoja. — Metsämiehen tietoja. — Kalastustaikoja. — Vuodenaikain ja ilmain enteitä. — Vainajat. — Parannuskeinoja. — Varahvontan kokemukset.

Runonkerääjät.

Topeliuksen runonkeräys — Sjögren. — Lönnrotin keruumatkat. — M.A. Castrén.

Alijärven Vasselei.

Kevättäjäin tulilla. — Alijärvi. — Vanha sokea runolaulaja — Eloisa runonuotti.

Ylämaan poikki.

Maataipaleella. — Puhuttua vettä tukkijoelle. — Ortjo ehätyssavulla. — Kenttijärvi. — Löytöretkellä. — Kostamus ja sen kalmisto. — Karjalainen jaama. — Hepo ei juossut, mutta kyllä reki rasasi. — Leipä ja otsan hiki. — Eräs Lönnrotin muistelma. — Kontokki.

Eteläisellä rinnakkaisvesistöllä.

Luvajärvi. — Luvajärven kalmisto kirjoristeineen. — Vesitietä Kiimaisjärveen. — Minin, — Nokeus. — Rogers pasha ahtaalla. — Uusimman uskon molijat.

Isäin perintö.

Oikea salotaival. — Teppana Ryysä. — Vanha runo ei ole taikaansa menettänyt. — Varahvontan pataseikkailu.

Kyykkäkisa.

Kyykät ja konot. — Selän antajat ja ottajat. — Tervetullut rauhanhäiritsijä.

Kivijoki.

Eräsaunalla. — Ankara jokimatka. — Taivalkoski ja Laippa. — Liiallista taivaltamisen himoa. — Ristiniemi. — Miinoa. — Kalansaalista ei saa kiittää.

Rajalla.

Koti-ikävä. — Kaiho outona kulkea. — Miinoan kivi. — Maanselänjärvi. — Maanselän Paavon töllillä. — Karjalaiset palaavat jauhomatkalta. — Aarnioluontoa, aarniokansaa. — Muinaisuuden kuiskeita.

Akonlahdessa.

Kiitehen järvi. — Akonlahti vahva loitsupaikka. — Luvatonta kruununviljan jakamista. —- Pohatat tyrmässä. — Naisien suru, kirjotamme heidän puolestaan kirjeen. — Ylhäisiä piirteitä kansan käsityksissä.

Helluntaijuhlilla Kostamuksessa.

Varahvontan puksut. — Kilpasoutu neitojen keralla. — Prasniekalle matkaajat maataipaleella. — Vieraanvaraisuutta Kontokissa. — Pukuhavaintoja taipaleella. — Juhlavalmistukset kylässä. — Ensimäiseksi kylyyn. — Paljon tuskaa oudosta nimestä. — Kisat, "käsikisat", "pitkät kisat", "humaukset" ja muut. — Pajatukset. — Karjalaista rattoa. — Päivälliset Miitrein talossa. — Emäntien ylpeys.

Kosijoita kylässä.

Gaudeamus igitur. — Pyssyt pamahtavat, kosijat tulevat. — Monimuodollista kosimista. — Sukukokous, jossa asiata joka puolelta harkitaan. — "Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne". — "Paikan kokka". — Uusi yritys. — Uhittelevaa kosimista. — Talo köyhä, mutta ei aivan itsetietoisuutta vailla. — Sulhanen saa rukkaset ja tarjoo "paikankokkaa". — Yleisö sekaantuu asiaan. — Intohimoista joukkokosimista. — Syvässä vedessä suuret kalat uivat. — Patvaska. — Kustin jalka noidutaan. — Mietteitä Komalahdella. — Varahvontta loihtii tuulta.

Rajakyliä myöden.

Väittelyä sivistyssanoista. — Maanselän suot. — Lönnrotille kiitos hyvästä käytöksestä. — Eräs Vienan puolen kylä Suomen puolella. — Häväistyt jumalat. — Karhun tuhoja. — Juhannuksena omalla puolella. — Omituista veneen tukkimista. — Jälleen Jyvöälahdessa. — Tyttöjen naimahuolia. — Senin kirje.

Suurelle Tuoppajärvelle.

Enonsuussa. — Keski-Kuittijärvellä. — Röhön taipaleella. — Reipas vanhus. — Varahvontan käsitykset palvelijan velvollisuuksista. — Mieronstautshat. — Vanhauskoisten maassa. — Näköala Tuoppajärvelle. — Valasjoki. — Lumoavaa vettä. — Kiestinki.

Lönnrotin matka pohjan perille v. 1837.

Lönnrotin koti-ikävä. — Kohtaus erään Tiirovaaran loitsijan kanssa. — Vaikea yö viluisessa pirtissä ja puutteen keskellä, — Vaikea hiihtotaival. — Tuhkasen viero ja muut vierot. — Patriarkka. — Skiitta. — Omituisia tuttavuuksia Pyhässä saaressa. — Koljasu. — "Ettekö ole tupakkaa juoneet?" — Kuisman parannuskeino. — Miten näillä perikulmilla rikkauksia koottiin. — Lepopäiviä Kuusamossa. — "Voi jospa useinki niin tekisivät!" — Vaatetushuolia. — Saaren luostari ja sen vaiheet. — Syy vanhan vieron kammoihin.

Vienan Karjalan pohjoiskulmilla.

Louhen perikuva. — Soma tuuli-ilmiö Tuoppajärveltä. — Odottamaton runosaalis. — Niskan koski. — Pääjärvi. — Suomen muistoja Sohjenansuussa. — Ihana matka Pääjärvellä. — "Ka hyvä tämä ois vieras, niin tupakkoo polttaa." — Jalo tervehdystapa Ahvenlahdessa. — Huono vastaanotto Jälettijärvessä. — Kallis hinta, mutta vaikea matkakin. — Kamala yö. — Tyttöjä saattajina, miehet jäivät juomaan. — Tapaan jälleen Kustin ja Varahvontan. — Tyrhy. — Valtatiellä. — Vienan meren rannat. — Kieretti. — Stanovoi. — Vienan meren alusmalli muistuttaa viikinkialuksia.

Lönnrotin matka Kuusamosta Vienan merelle v. 1837.

Vuodentulon enteitä. — Lönnrotia ahdistetaan Jäletjärvessä. — Keskusteluja hänen ryöstämiseksi. — Synkkiä oloja. — Köyhä leski. — Lönnrot uhataan köyttää. — Hän nolaa pahimman riidan haastajan. — "A siitä laki ei sano ni mitä." — "Lyö kirves kulkkuun, tai vie pirttiin ja ripusta jaloista kattoon savun sekaan." — Passirettelöitä Kieretissä. — Nopeata oikeuden käyttöä. — Lönnrot runoilee ikävissään. — Vienan meren jäällä. — Pelättäviä jamstjikoita. — Maanmiehiä Vienanmeren rannalla. — Eksymisen pelkoa. — Maanmiesten kesteissä. — Eräs suomalainen tarjoutuu opettamaan Lönnrotille venättä. — Lönnrot vaihtaa postinhoitajan kanssa kelloa ja tekee hyvät kaupat. — Ensi kerta poron pulkassa.

Vienanmerellä ja Kemijoella.

Vienan merellä. — Rantain luonne. — Kannanlahti ja Nivan koski. — Pitkin Kuolan rannikkoa. — Kemi. — Eräs karkotettu. — Kemijoella — Usmana ja Usman koski. — Lohenpyynti. — Kemijoen kosket. — Tukkiliike. — Tukkipäällikön viinat. — Yötä taipaleella. — Paanajärvi. — Kemijokivarren rakennusmalli. — Vanhoja ampumaneuvoja. — Jyskyjärvi. — Ala-Kuittijärvellä. — Eräs saituri. — Halpoja päiväpalkkoja. — Jälleen kotona.

Vienan Karjalan häätapoja.

Salaisia neuvotteluja. — Leikkihäät. — Naimahommat rajan takana. — Kosimatapoja. — Varauskeinoja naimaonnen rikkomista vastaan. — Kakrapokot. — Vihkiretki. — Karjalan pakanalliset häät tapoineen, temppuineen. — Lahjain antaminen — Itkut. — Katshotus. — Käeniskuleivät. — Pään poustiminen — Kostjat ja kutshut. — Jäähyväisitkut. — Turkilla prostitus. — Morsiamen otsipaikka. — Huihipaikka — Sulhanen ja morsian neuvotaan. — Varotus. — Myötämeniäiset. — Otsapoklonaiset. — Okahvin häät. — Saajannainen ja patvaska. — Lönnrotin kirjottamia häärunoja. — "Tulovirsi" nykyisin laulettuna.

Uhut.

Vienan Karjalan suurin kylä. — Kylän eri osat. — Lönnrot Uhtuessa. — Jamasen veljekset. — Kaunis Toarie.

Vienan Karjalan kertomarunot.

Toisinnoitten yleinen luonne. — Niitten sisällinen yhteys. Eepilliset runoaiheet. — Näköala Arhipan runomajalta.

Arhippa Perttusen laulama Sampojakso.

Runokylät ja runojen muuntelut.

Kellovaaran runoalue Latvajärven sukua. — "Samporunon" muuntelut eri runoalueilla. — Vuonnisen Sampojakso. — Kuinka toisinnot täydentävät toisiaan.

Kalevala ja kansanruno.

Runojen sisäinen todistus syntyajoistaan. — Toisinnoitten jalosäkeet. — Samporunon tähteet Värmlannissa. — Yhteisiä tunnussäkeitä. — Lönnrotin johtorunojen järjestämisessä. — Vertaus kreikkalaiseen temppeliin. — Olisivatko häärunot siirrettävät toiseen yhteyteen? — Karjan luku näytteenä taiteellisesta toisintorunoudesta.

Vuokkiniemi.

Lähtö Jyvöälahdesta. — Ylä-Kuittijärvi. — Enonsuun lohirettelöt. — Ristiniemi uhripaikkana. — Meidät valokuvataan — Lönnrot Pirttilahdessa. — Lönnrot Vuokkiniemessä. — Kauppatapoja.

Tsena.

Tsenan Kettuset. — Lönnrot Tsenassa. — Mari. — Karjalan naisten tunteen herkkyys.

Lönnrot Vuonnisessa.

Matka Vuonniseen. — Kaksi soutajaa. — Karjalaista sadunkertomistapaa. — Ontrei ja Vaassila. — Odottamaton tuttavuus. — Lönnrot uuden kerran Vuonnisessa Martiskan saattamana. — Yöllinen matka Ylä-Kuittijärven jäällä. — Lönnrot ja Cajan Vuonnisessa.

Martiska.

Martiskan runontaito. — Martiskan pororuno. — Martiskan viimeiset elämänvaiheet hänen poikansa Teppanan muiston mukaan.

Myöhempi runonkeruu Vuonnisessa.

Lähteenkorva Vuonnisessa. — Ontrein suku. — Harmoinen Ohvo. — Vuonnisen tsässyönä. — "Kas Suomenlahdella hyrskyt…"

Venehjärvessä syyspimeiden alkaessa.

"Metshä raivoh rupesi". — Vihtoora murtuneella mielellä. — Hänen runontaitonsa. — Pyssyjä virittämässä haaskalle. — Karhun vahtiminen lavalla. — Synkkä on syysyönä salo. — Varahvontta kotonaan, — Nakkipeli. — Varahvontan mökki.

Helmijoella.

Helmikuumeessa. — Pistonjoen helmet. — Itsekin helmijoella. — Pyydystystavat. — Karsikot ja lumoukset.

Vienan Karjalan valtatiellä.

Vienan Karjalan valtatiellä. — Eräs Lönnrotin muistelma. — Ervasti Kivijärvessä. — Isossima ja hänen pirttinsä. — Taloudellinen sauna.

Venehjärven pokkouhri.

Miikulan pokot. — Matkalla uhrijuhlaan. — Uhritoimitus ja uhriateria. — Kaunista rahvasta.

Lönnrot ja Arhippa.

Arhipan runojen merkitys. — Runollinen näköala. — Lönnrotin kertomus käynnistään Latvajärven laulajan luona.

Arhippainen Miihkali.

Latvajärvi. — Miihkalin kiitosrunot. — Hänen murheellinen elämänsä ja kuolemansa. — Miihkalin kasvonpiirteet. — Jäähyväiset Latvajärvelle.

Vienan Karjalan kartta.

Rohkeata kartan oikomista. — Lähteet, joitten perustuksella se on tapahtunut. — Ainakin Vuokkiniemen ja Uhtuen seuduista oikeampi kuva. — Vienan Karjalan yleinen maanluonne.

Kansa ja asutus.

"Arkankelin elämän katumus." — Maanviljelys. —- Karjanhoito. Kalastus. — Metsät ja niiden omistus. — Kaupan entiset vaiheet. — Nykyinen "Ruotshikauppa." — Tukkiliike. — Ero kansan kesken rajan kahden puolen ja sen syyt. — "Varastussodat." — Suomesta tulleita sukuja Vienan Karjalassa. — Vanhaa ylimyksellisyyttä kansan luonteessa. — Lönnrotin sanat Vienan karjalaisista. — Huononeeko polvi suvustaan? — Taikausko. — Kunnallinen itsehallinto. — Tulevaisuuden mietteitä.

Kotia kohden.

Ero Vienan Karjalasta. — Hyryssä. — Vaikutuksia omalla puolella. — Iloista jokimatkaa ja koskenlaskua. — Jälleen maantiellä. — Sotkamo ja Kajaani. — Jälkimuisto Vienan Karjalasta.

Ensimäisen painoksen alkusanasta.

Ryhtyessäni kirjottamaan tätä kirjaa mielin saada Vienan Karjalasta kuvauksen, jossa johtona olisi sen runous ja tämän runouden talteen korjaaminen. Arvelin tekeväni yleisölle mieluisan palveluksen, jos saattaisin nuo Kalevalan pohjoiset laulumaat paremmin tunnetuiksi.

Ajatus teoksen kyhäämiseen heräsi jo heti kun olin Vienan Karjalaan tekemältäni matkalta palannut syksyllä v. 1894. Tahdoin siinä yhteydessä saattaa uudelleen julkisuuteen varsinkin Elias Lönnrotin aikanaan sanomalehdissä julkaisemat matkakertomukset, jotka koruttoman, mutta tunteellisen ja kansanelämää harrastavan esityksensä kautta voittavat jokaisen lukijan suosion.

Sen jälkeen on Lönnrotin matkakertomukset julkaistu erityisenä kirjana ja varmaan on niihin suuri osa yleisöstä tutustunut, niinkuin ne sisällyksensä ja kirjoittajansa puolesta niin hyvin ansaitsevat. Näyttää ehkä sen vuoksi turhalta, että niistä olen tähän ottanut niin runsaasti poimintoja. Mutta kuitenkaan ei minusta tämän laatuinen kirja, joka käsittelee etupäässä Kalevalan pohjoisten laulumaitten runollista puolta, olisi ilman niitä ollut täydellinen. Ne sitä paitsi valaisevat kansan elämää ja katsantokantoja paremmin kuin ainoankaan myöhemmän matkustajan kuvaukset, joten ne senkin puolesta ovat tähdelliset. Ja olen ajatellut, että ne ehkä laajemmassa yhteydessä, monipuolisemmassa kuvassa runoalueista, saisivat uuttakin mielenkiintoa. Luulen vaikka kenen lukevan ne mielellään uudestaan, vaikka olisi ne jo ennenkin lukenut.

Vienan Karjalassa ovat olot voineet jonkun verran muuttua sen jälkeen kun siellä matkustelin. Mutta varsin suuria eivät muutokset kuitenkaan liene, siellä ei kuljeta eteenpäin höyryn eikä sähkön voimalla. Toiseksi eivät muutokset, vaikka niitä olisikin tapahtunut, varsin suuressa määrin muuta sitä kuvaa, jonka tuo maa runoutensa kannalta katsoen tarjoaa.

"Kalevalan laulumaiden" julkaiseminen oli minulle tähdellistä senkin vuoksi, että sen kautta sain oikeaan yhteyteen valokuvakokoelman, jonka Vienan Karjalan seuduista, asutuksista, kansasta ja ihmisistä otin ja joka luullakseni on laajin, mitä sieltä on tuotu. Suuri osa kuvistani on tosin jo ollut eri julkaisuissa painettuna, mutta toivon niiden oikeassa aineyhteydessä siltä voivan herättää uutta mielenkiintoa.

Tutkimusta en ole voinut enkä tahtonut kirjottaa. Olen kuitenkin koettanut antaa jonkinlaista käsitystä niitten toisinnoitten runollisesta arvostat joista Kalevalan pääosa on koottu. Nykyinen runotutkimus, joka pyrkii toisinnoitten juuriin ja siltä kannalta arvostelee Kalevalan kokoonpanoa, ei mielestäni kylliksi muista sitä, että nuo runot, semmoisina kuin ne on kansan huulilta koottu kuitenkin ovat sen oman sielunelämän ilmauksia. Ne eivät ole valmiita lauluja, joita kansa muka on ulkoa oppinut, vaan runolliselta kannalta katsoen ne ovat sen omintakeisia luomia, mistä lienevätkin aiheet alkuperänsä juurtaneet. Ne eivät ole kulkeneet kädestä käteen kuin vaihdettava kello, joka tavallisesti aina uudella omistajalla jonkun verran pilaantuu, vaan ne ovat koko arvonsa saaneet suomalaisen kansan runoelemina ja ovat paras omaisuus, mitä siltä on muinaisuudestaan säilynyt. Kalevala ei toisinnoitten valossa suinkaan ole keinotekoinen rakennus, jonka runolliset arvot ovat Lönnrotin taidetyötä, vaan se on kokonaisenakin elävää kansanrunoa.

Teoksessa, jossa niin usein mainitaan karjalaisia nimiä, toistetaan karjalaisia lauseita ja runoja, olisi ehkä pitänyt paremmin säilyttää kansanomainen puheenparsi. Sitä en ole voinut tehdä, koska en taida riittävästi Vienan Karjalan kieltä. Olen menetellyt melkein samalla tavalla kuin runonkerääjät yleensäkin, kirjottaessaan muistoon rahvaan huulilta toisinnoita. Harva heistä, tuskinpa kukaan, olisi voinut ne äänteellisesti tarkkaan jäljentää nopean laulannan aikana, vaan enimmäkseen siitä on syntynyt jonkinlainen kielensekotus. Karjalaiseen muotoon ovat tulleet vain semmoiset sanat ja päätteet, jotka enimmän ovat kirjottajan huomiota herättäneet.

Paikkain nimetkään eivät sen vuoksi ole tarkalleen siinä muodossa, jossa ne rajan takana lausutaan. Olen noudattanut etupäässä Kirjallisuuden Seuran runotoisintojulkaisun kirjotustapaa.

Vienan Karjala on joutunut kovain kohtaloiden alaiseksi sen jälkeen kuin ensimäinen painos julkaistiin, mutta niiden kuvaaminen ei kuulu teokseni puitteihin. Tästä painoksesta olen jättänyt pois Arhipan laulamat runot, vain Sampo-jakson säilyttäen. Muita mainittavia muutoksia en ole tehnyt. Jonkun verran olisin voinut kartuttaa tietoja näinä vuosina julkaistuista kirjoista, mutta tuntui kuin olisi hyvin runsas tietomäärä karkoittanut teoksesta hämyhetkitunnelman, samoin kuin se takkavalkean äärestä katoaa, kun lamput sytytetään.

I. K. Inha.

Vertaus Vienan Karjalan runoalueiden runotaidon välillä.

(Numerot merkitsevät sivuja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran runotoisintojulkaisussa, mutta luettelo on vain osapuilleen arvioitu.)

Runoalueet Kello- Jyskyj. Kiimasj. Akonl. Kosta vaara mus

Sampo jakso 22 11 13 20 6 Taivaan taonta Kilpalaulanta 6 1/2 8 16 2 Ainoruno 1 3 1 Vellamon neito 1 5 1 Väinäm. polvenhaava 4 2 2 4 1 Venepuun etsintä 1/2 2 Tuonelassa käynti 1 1 8 Vipusessa käynti 1 9 1 Kilpakosinta 13 18 23 7 Kultaneidon taonta 3 2 4 1 Kojosen poika 1 6 Laivaretki ja kantele 10 4 10 17 3 Nimettömät taudit 1/2 1 Auring. ja kuun päästö Väinämöisen tuomio 1/2 1 Lemminkäisen virsi 20 6 22 50 12 Hiiden hirvi 4 1 1 1/2 Iso härkä 1/2 1/2 1 1 Ahti ja Kyllikki Kalevanpojan kosto 3 1 1 1/2 1/2 2 Sisaren turmelus 16 4 3 5 6 Kuolon sanomat 1 1 1 Yhteensä 106 30 1/2 85 175 1/2 15 1/2

Runoalueet Pohj. Koil- Kaik- Latva- Vuokki- Vuonni- Uhut raja- linen ki järvi niemi nen alue raja- yht.

Sampo jakso 30 17 62 31 3 1 216 Taivaan taonta 1/2 1/2 2 3 Kilpalaulanta 4 12 8 14 1 71 1/2 Ainoruno 4 2 3 15 29 Vellamon neito 6 5 14 2 3 37 Väinäm. polvenhaava 8 10 8 11 3 2 55 Venepuun etsintä 5 1 3 1/2 1 13 Tuonelassa käynti 13 6 6 5 40 Vipusessa käynti 4 11 8 3 5 42 Kilpakosinta 32 9 21 14 4 1 142 Kultaneidon taonta 9 1 7 8 1 36 Kojosen poika 4 5 1/2 11 27 27 1/2 Laivaretki ja kantele 16 17 20 22 8 1 128 Nimettömät taudit 1 2 1/2 Auring. ja kuun päästö 1 1 Väinämöisen tuomio 2 1 10 1/2 15 Lemminkäisen virsi 53 37 48 47 15 8 318 Hiiden hirvi 3 3 4 3 1/2 20 Iso härkä 1 1 1 2 1 1/2 9 1/2 Ahti ja Kyllikki 3 3 Kalevanpojan kosto 1 4 1/2 19 2 2 38 1/2 Sisaren turmelus 6 1 1 11 53 Kuolon sanomat 1 1 1 1/2 6 1/2 Yhteensä 202 1/2 144 1/2 229 223 48 15 1/2

MINNE JA MIKSI?

Olimme keväällä 1894 saapuneet Pohjois-Suomen kuuluun pääkaupunkiin Ouluun,… emme kuitenkaan siellä viipyäksemme, vaan kulkeaksemme vielä melkoisen taipaleen edemmäksikin. Aioimme matkustaa Oulun ylämaan etäisimpiin perukoihin saakka ja vielä nälkämaittenkin poikki, aina rajan taa. Retkemme määränä olivat seudut, jotka ovat vielä Maanselänkin tuolla puolen, joista vedet jo järjestään valuvat hyiseen Vienanmereen.

Vuodenajasta ja matkan päämäärästä saattaa arvata, ettemme olleet huvimatkalla. Mutta kuitenkin olimme niin rattoisalla ja toivehikkaalla mielellä kuin suinkin huvimatkalle lähdettäissä: olimmehan menossa niille maille, joilla ikivanhat runot vielä elävät kansan suussa, joilta Lönnrot oli enemmän kuin mies'iän takaperin koonnut parhaan osan Kalevalan aineksista. Niistä seuduista ei siihen aikaan puhuttu niin paljon kuin nykyään, ne olivat kauan olleet melkein unhotuksissa. Runonkeruun päätyttyä sinne enää harvoin kukaan kulkuaan suuntasi. Olimme sen vuoksi mielestämme koko löytöretkeilijöitä, meidän kun tuli nyt uudelleen kiinnittää huomiota Kalevan kotimaahan.

Matka oli mielessäni virinnyt jo jonkun vuoden aikaisemmin. Olin Kuusamossa, komeata Oulanganjokea laskien pikimältään Vienan Karjalan puolella käydessäni ihmetellen huomannut, kuinka vilkas, herkkä ja runollinen kansa asui tuolla etäällä pohjoisessa, kuinka vanhansävyisinä sen tavat ja olot olivat säilyneet. Minusta silloin tuntui, ikäänkuin olisin virran mukana muutamassa hetkessä solahtanut jokapäiväisestä nykyisyydestä tarujen maahan, maahan, jossa kansa muusta maailmasta erillään vielä eli kalevaisia aikoja. Kun sitten Nuorusen tunturilta loin katseen pohjoisen Vienan Karjalan aavoille vesille ja rannattomille saloille, heräsi minussa halu päästä sinne. Ja tämä halu yhä kasvoi, kun olin omalla puolella Raja-Karjalassa vähän kauemminkin oleskellut saman kansan eteläisemmän haaran parissa, tutustunut sen savupirtteihin, esineihin ja tapoihin, kuullut runoja vielä laulettavan, ja varsinkin saanut elävän vaikutuksen siitä nerollisesta, syvästä runouden hengestä, jonka läpitunkema sen koko olemus yhä vieläkin on. En ollut sitä ennen täysin oivaltanutkaan, mitä se merkitsi, että eepoksemme oli kansanrunoa. Kun siellä omin korvin kuulin, omin silmin näin, niin avautui eteeni kuin uusi maailma, joka viehätti omituisella lumouksella. Se henki vastaani kuin metsäkukkanen, joka on kehittänyt jaloutensa luonnon puhtaissa kartanoissa, kuin salokansan povella kasvanut runokukka, johon se on koonnut, mitä se parasta tietää ja tuntee. Ja vielä enemmän: siellä eli yhä kaukaisen muinaisajan sankari- ja jumaluskon kaiku.

Toivoin Vuokkiniemestä ja Uhtuesta löytäväni asutuksen, joka syrjäisempänä olisi säilynyt vielä lähempänä kalevaisia aikoja.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on niin monta muuta taipaleelle auttanut, se antoi minullekin matkavarat ja vielä matkatoverinkin. Minun piti valokuvata Vienan Karjalassa, mitä vain huomasin kuvaamiselle soveliasta. Toverini, silloisen ylioppilaan, sittemmin yliopiston opettajan K. Karjalaisen, piti runoalueella hankitun "kielimestarin" avulla käydä läpi koko Lönnrotin sanakirja, jotta varsinkin saataisiin selville Kalevalassa esiintyväin sanain nykyinen käytäntö Vienan puolella. Ja vielä meidän piti täydentää aukkoja, joita ehkä oli jäänyt entiseen runonkeruuseen. Työtä siis oli kylläkin ja aivan mieleisintäkin, koska olimme sen itse valinneet. Rahoja oli toivoaksemme riittämään saakka — puolet minun matkani kustannuksista suoritti K.E. Ståhlbergin valokuvausliike, joka sai monisteluoikeuden levyihin, — muita tarpeita niinikään monenlaisia, niin että rahan ja tavaran puolesta kyllä olimme paremmin varustetut kuin ne runonkerääjät, jotka Vienan Karjalasta toivat Kalevalan.

SUOMENNIEMEN POIKKI VIENAN KARJALAAN.

Huolta ei ollut muusta kuin säästä. Huhtikuu oli vasta alkanut ja oikeastaan olisi täällä pohjoisessa vielä pitänyt vallita vankka talvi. Mutta kevät olikin tullut tavallista aikaisemmin. Sää oli niin leutoa, että junassa saattoi kaiket päivät istua avoimissa ikkunoissa, aurinko paahtoi, lumet sulivat virtanaan lämpöisen tuulen leyhytellessä, rautatien kahden puolen kohisivat ojat nietosten keskellä tulvaisina koskina. Pohjanmaan niityt ja suot lainehtivat järvinä ja metsissäkin kiilti joka puolelta tulvaveden pinta. Se oli sanomattoman suloista, rintaa sykäyttelevää, mutta tiemme se uhkasi nostaa pystyyn jo Oulussa. Jos rekikeli kesken meni, niin ei ollut ajattelemistakaan, että suurine kuorminemme pääsisimme tiettömään Vuokkiniemeen, ei ainakaan ennenkuin Oulujoella tervaliike alkoi.

Lunta oli kuitenkin vielä Oulun seuduilla suojaisemmissa paikoissa, ja toivoimme kelin ylämaassa parantuvan. Yöt olivat toki enimmäkseen selkeät ja aamulla olivat tiet jäässä. Muuan Hyrynsalmen kauppias, jonka seuraan Oulussa lyöttäysimme, vakuutti lumesta ei olevan puutetta, kunhan vain päästäisiin ensimmäiset taipaleet. Ja niin lähdettiin perältäkin matkaan kaupunkilaisella hevosella ja kokeneen ylämaanmiehen seurassa. Mutta kun maantiet kuuluivat olevan aivan sulina Utajärvelle saakka, niin oli ajettava Oulujokea, vaikka kelin sanottiin joellakin olevan viimeisillään.

Ja niin sen seuraavana aamuna varhain huomattiin olevankin. Ajoimme aluksi Merikoskea, joka sillä paikalla on pohjia myöden jäässä, epätasaista ja kuoppaista. Siellä täällä alkoi vesi jo vallata uomaansa takaisin, pulisten mustissa sulan silmissä. Toisin paikoin jäätikkö oli onttoina holveina, mutta ei auttanut, yli piti ajaa, jos mieli matkaan päästä. Valtaväylä oli aivan sulana, ja toisin paikoin kulki tie pelottavan läheltä sitä. Rautatiesillan alla oli vain parin sylen levyinen kaistale jään syrjää ja silläkin tie niin pahasti kaltto, että jaksaisimmeko pitää kuormia tiellä? Hevoset astuivat varovasti, peläten mustaa sulaa, ja joka mies seisoi jännitetyin mielin reen jalaksella painamassa, etteivät kuormat päässeet jokeen luiskahtamaan. Mutta kaikkein arveluttavin paikka oli sillan yläpuolella syvässä virrassa. Siinä täytyi ajaa jääkannaksen poikki, joka tuskin oli muutaman sylen levyinen; kahden puolen oli sulia reikiä, joissa vesi pulppuili. Yli päästyämme kunnialla jäimme hetkeksi henkeämme vetämään, sillä siinä oli ollut vähällä lyhyeen katketa matka ja humahtaa kallis kuormamme Vellamon saaliiksi. Se olisi mennyt pohjaan kuin kivi. Onneksi oli yöllä sen verran pakastanut, että tien paikka kantoi. Muutoin olisimme siihen jääneet, pudotelleet olivat jo joku päivä aikaisemminkin hevosiaan.

Mutta sitten olikin pahin voitettu. Jokea ajoimme vain runsaan puolen penikulmaa ja nousimme sitten maalle. Olisi ollut liian uskallettua ajaa jokea pitkin Muhokselle ja siitä Muhosjokea edelleen, sillä tämä pieni joki kuuluu olevan niin petollinen keväällä, että tulva melkein vie jään jalkain alta. Poikkesimme sen vuoksi Maikkulan kohdalta joen pohjoiselle rannalle ajaaksemme erästä oikotietä, joka metsäin ja soitten poikki kulkien yhdytti maantien vasta kaukana Itämaassa ja hyrynsalmelaisen matkatoverimme tiedon mukaan oli vielä kyllin luminen — ellei tulva jo ollut soille ennättänyt.

Metsissä huomasimmekin olevan lunta viljalta, mutta pahoin oli tie jo pehminnyt, jalan täytyi ajaa koko matkan, ja hyrynsalmelainen kertoi kokemuksestaan arveluttavia juttuja, mimmoista ylämaissa matkustaminen on keväällä. Jokaiselta vastaan tulijalta kysyttiin teitten tilaa ja vastaukset häälyivät niin kahden vaiheilla, että ne vain lisäsivät jännitystämme.

Tie oli kai ollut talvellakin huononlaiseksi ajettu raskain kuormin, nyt se oli vieläkin vaikeampi. Kun matkamme kulki melkein suoraan itään päin, niin oli vasen puoli tiestä, johon päivä paistoi, sulanut paljon enemmän kuin oikea ja tie siitä käynyt kaltoksi, niin että korkeata kuormaamme täytyi kaiken aikaa hoitaa kaatumasta. Metsässä nykäisi tuon tuostakin paljastunut juurakko tai risu, katkennut vesa arkkujamme, ja kaiken aikaa täytyi miesten keikkua milloin toisella, milloin toisella jalaksella, ettei kuorma kaatuisi.

Tuli vastaan matkamiehiä, jotka varottivat Sankilan takana olevasta ojasta, se kun jo oli ylipuolisten soitten vesiä tulvillaan. Talossa, johon poikkesimme, isäntä kehotti kiertämään ojan ajamalla hänen halkotietään.

Ensimäisessä vesipaikassa kuorma horjahti syvään vasemmalle jalakselle, mutta ei päässyt kaatumaan, kun ennätimme hypätä oikealle. Jälkimäisessä, kauppiaan reessä, hääräsi neljä miestä oikealla jalaksella, työntäen peräänsä ulospäin, minkä sitä suinkin riitti, jotta reki pysyi tasapainossa. Kauppiaan kuormassa oli joltinenkin määrä sokereita, joita oli varjeltava kastumasta. Hevosen jaloissa pyrysi vesi, niin ettemme siitä nähneet muuta kuin rinnan ja pään. Onnittelimme toisiamme toisella rannalla, kun oli onnellisesti yli päästy, ja lähdimme edelleen ajamaan. Mutta vasta kotvan kuluttua tulikin se halkotie, josta isäntä oli puhunut, ja pahin vesipaikka olikin siis vielä edessä. Eikä tarvinnut kulkea kuin satakunnan syltä, kun tapasimme ojan, jossa ryöppyi vettä vaikka uida. Ei ajattelemistakaan, että siitä olisi yli päästy kuormain kastumatta, jonka vuoksi poikkesimme isännän neuvomalle halkotielle. Se johti metsästä aavalle suolle. Talvikeleillä jäätynyt tienselkä petti joka askelella, milloin toisen, milloin toisen jalaksen alla, ja siitäkös nyt alkoi hoivaaminen, sillä kahden puolen oli suolla lumen alla pohkeisiin saakka vettä. Mutta miten hikoilimmekin ja ponnistelimme, eräässä kohdassa kuorma väkisinkin ryösti ja kaatui tieltä lumeen ja veteen. Ja siihen se jäi kyljelleen. Tie oli kupera kuin sian selkä ja onnella, hevonen jos vähänkään ponnisti, niin upposivat jalat kohvan läpi. Se hätääntyi, riuhtoi, rehki, oli riisuttava valjaista, ettei kuorma selälleen kääntyisi vajottavaan hyyhmään. Kovin nyt olimme pahalla mielellä. Mikä neuvoksi? Kiire olisi ollut, sillä soille, jotka olivat aavoja kuin selkävedet, paistaa hellitti aurinko puhtaalta taivaalta ja lämmin etelätuuli hautomistaan hautoi lunta, vesi kohosi lumen alla yhä korkeammalle ja alavammat paikat uhkasivat pian olla niin tulvillaan, ettemme pääsisi eteen emmekä taaksepäin. Ei ollut muuta neuvoa, kuin sitoa hevonen suon ränkkyyn ja kuusin miehin lähteä kuormaa vetämään. Yksi hoiti aisoista, toiset vetivät sivuilta, pari miestä takaa työnsi, valmiina hyppäämään kannakselle, milloin jalaksen jälki petti ja painava reki pudota humahti toiselle tai toiselle puolelle. Siinä ei saanut säästää voimiaan eikä vaatteitaan. Kesken huutoa ja rehkinää paiskasi kuorma kyytimiehemme suulleen ojaan, josta hän nousi ylös märkänä kuin uitettu koira. Taas vedettiin parikymmentä syltä, raskaasti hinattiin, hikoiltiin, hoivailtiin, sotkettiin, rämmittiin… tuli poikittainen oja eteen. Se ei näyttänyt pahalta, mutta kohvapa petti ja pari miestä pullahti vyötäisiään myöden kohvan alla solisevaan veteen. Mutta saatiin kuin saatiinkin kuorma ojan poikki toiselle puolelle, jossa tie oli kuivempaa ja pohja piti, ja siihen se toistaiseksi heitettiin. Kauppiaan kuorma oli vielä toista vertaa raskaampi, ja sen vuoksi päätettiin lopultakin yrittää, eikö sitä saataisi hevosella kulkemaan. Ojalle saakka se saatiinkin onnellisesti, mutta siinä pohja petti ja ravakka hevonen suistui lumen ja jään läpi alusvesiin niin syvälle, ettei näkynyt kuin päätä ja häntää. Se oli päästettävä valjaista ja kuorma kongilla väännettävä ojasta. Mutta yli saatiin kuitenkin molemmatkin, ja toisella puolella saatoimme panna tupakaksi ja levähtää siinä tiedossa, että pahimmasta oli päästy. Kaivettiin matka-arkut esiin ja vaihdettiin kevätahavassa aavalla lumisella suolla vaatteet ihokkaita myöten.

Mikähän tässä niin riemastutti meitä? Seikkailu tietysti, jommoista varmaankaan ei satu Etelä-Suomen teillä. Ja ihana säteilevä päivä, hehkuvan sininen taivas, puhtaat värimehuiset metsänrannat, soiden valkeat hohtavat selät ja salmet, pyhä kevät, tunto siitä, että oltiin suuressa luonnossa, ja ajatus, että juuri näillä kevätkeleillä oli ennenkin kuljettu samoilla asioilla siihen samaan maahan, johon matkamme piti.

Tämä taival heitti meidät rautatienykyisyydestä luonnontalouden alkuperäisiin oloihin.

Kuormaa täytyi soilla edelleenkin hoivata kuin juopunutta ja metsissä niinikään. Mutta vedestä ei enää ollut hätää. Maa alkoi aaltoillen nousta ja lumi yhä lisääntyä. Sitä oli Puolangan mailla niin runsaasti, että talvitie oli vain kuin kova silta syvän, pehmeän lumen päällä. Niinkauan kuin tämä silta kestää, ei ole hätää, mutta kun se läpeensä suojaa ja alkaa pettää hevosen jalkaa, "polantaa", kuten täällä päin sanottiin, silloin on kulku aivan mahdotonta. Jos tämä tapahtuu äkillisellä suojalla pitkällä erämaan taipaleella, ei ole matkamiehellä muuta neuvoa kuin ajaa tien viereen odottamaan joko pakkasta taikka lumen sulamista ja hiihtäen käydä kylissä hakemassa ruokaa itselleen ja hevoselleen. Näin meille toisesta reestä kerrottiin.

Alakuloisia, autioita maisemia olivat ne suot, metsämaat ja rimpirantaiset erämaan järvet, joitten halki talvitie kulki. Harvassa oli taloja ja harmaantuneita, vanhanmallisia sydänmaan kyliä, joissa jäykkäluontoinen, suora pohjalainen kansa asui laajoja maitaan ja poltteli tervojaan.

Olemme tottuneet pitämään näitä maita köyhimpinä nälkäperukoinamme, ja köyhyyttä siellä varmaan onkin ja monasti siellä syödään olkea ja petäjää; mutta on toisia vielä paljon köyhempiä, joille tämä maa kelpaa kerjättäväksi. Taipaleella tuli nyt vastaamme heidän kuormiaan, pieniä hevosia ja reslarekiä, joista tirkisteli nuorta ja vanhaa naamaa kirjavien rääsyjen keskeltä. Ei erottanut, mikä oli vaatetta, mikä resuista pussia tai muuta ryysyä. Kauaakaan ei tarvinnut puhutella näitä matkamiehiä, ennenkuin huomasi, mitä väkeä he olivat: Vienan karjalaisia vaimoja ja lapsia, jotka miesten kierrellessä Suomessa kaupoilla ja leivän loputtua olivat lähteneet nälkäkuolemaa pakoon. Niitä kulki paljon semmoisia kuormia, ja inhimillisyyden nimessä täytyi talvitien varressa olevain talojen auttaa edes taipaleen poikki ja antaa hevoselle heiniä, rahvaalle ruokaa, minkä varoista riitti. Ja vaikka nämä mieron kiertäjät ehkä saivat monessakin talossa kuulla tylyn vastauksen, niin luulen kuitenkin, että heitä koetettiin auttaa kyvyn mukaan, ainakin sen verran, että pääsivät lähemmäksi merimaata, jossa ovat varakkaammat eläjät. Toisissa taloissa heitä autettiin auliudella, joka herätti kunnioitusta niitten harmaita seiniä ja lahonneita, vinoon vääntyneitä pieliä kohtaan.

Edellinen vuosi oli rajan takana ollut täydellinen katovuosi, hätä oli suuri eikä ulkoa päin apua vähääkään. Itkulla ja säälittävillä seikoilla nämä matkamiehet kuvailivat kotoista puutettaan, ja näissä valituksissakin esiintyi heidän puheenpartensa runous ja kielensä kuvarikkaus. Ja vaatteiden huonoutta häikäisi näkemästä outo ihmetyttävä punavärien runsaus.

Mutta näissä mieron kiertäjissäkin oli varakkaampia ja köyhempiä. Kaikilla ei ollut hevosta, jolla kiertää apua anomassa, vaan moni sai kulkea jalan, rämpiä penikulmia pitkät taipaleet henkensä edestä. Moni oli niin huono, että oli matkalla sortua. Oli eräältäkin taipaleelta löydetty pieni tyttö, jonka voimat olivat matkalla pettäneet. Hän oli vaipunut tielle, josta kaupungista palaavat matkamiehet olivat hänet löytäneet jäätävän unen horroksista, tunnottomana nostaneet kuorman päälle ja tuoneet taloon. Siellä oli tyttö vironnut lämpöisessä pirtissä ja silmät auki saatuaan ja hyväntahtoisia ihmisiä ympärillään nähdessään paikalla puhjennut semmoiseen ilomielisyyteen, että Puolangan vakaat emännät sitä vielä meillekin kertoivat ihmettelevällä heltymyksellä.

Niin, vaikka ensimmäinen tervehdys oli niin säälittävän köyhä, oli siinä kuitenkin samalla omituista rattoa. Meistä tuntui, että näiden lumien, salojen ja soitten poikki ajoimme kohti maata, jolla kaikkien kohtaloiden kovuudesta huolimatta yhä vielä lepäsi ammoisen ilon rusotus. Sanotaan, että soitto on suruista tehty, ja suruja tällä kansalla varmaan on ollut riittävästi runsaihinkin runoihin. Mutta nyt käsitimme, että vaikka soitto on suruista tehty, elinvoiman se on saanut ilon sykkivällä povella. Kun saavuimme Latvajärveen ja siellä silmä vesissä kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuin hienonnettuja pahnoja, niin väjyi kuitenkin toisessa silmässä ilo, emmekä säälistämme huolimatta tunteneet samaa synkkää masennusta, jonka moinen tieto muualla herättää. Kohtalon kovuus ei ole murtanut Karjalan kansan mieltä. Se on köyhyydessäänkin vielä rattoisa ja viehkeä. Se on yhä runollinen ja maire. Kovan onnen kohdatessa se lohduttaa itseään iloisella mielellään… Runo on kuin onkin ilon lapsi, joka murheestakin luo elähyttäviä voimia.

Kun lähestyimme Puolangan kirkkoa, muuttuivat seudut korkeammiksi ja kirkolla vaikuttavaksi vaaramaisemaksi. Kelit alkoivat täällä olla hyvät, lunta oli liikojakin, valkoisina hohtivat kukkulat ja metsäaukiot vastasivat vielä kylmästi kevätauringon hyväilyyn. Hiihtomiehelle siellä olisi ollut mainiot maat, mutta meidän matkamme piti selänteiden poikki yhä vain idemmäksi. Maantie, jota nyt ajoimme, kohosi korkealle vaarain päälle, ja niiltä avautui näköaloja yhä etäisemmille vaaroille. Näkyivät Äylövaarat, Tuomivaarat, Paljakat, Isovaarat ja monet muut, joitten kansa mainitsi saavan syksyllä niskaansa aikaisemmin lunta kuin syvät alamaat. Kun vaarat lumettuvat valkoisiksi, vihmoo Puolangan kirkolla vielä vettä. Ja niillä sataa lunta vahvemmalta kuin alamaissa ja ankarain tuulien keralla. Talot, joita oli selänteillä, olivat yhä vielä valtavien kinosten peitossa.

Tuulen alla saattoi kinoksilta astua huoneitten katolle, tuulen puolella maa oli paikoin paljaana. Suotta ei näitä maita mainittu talven pesiksi jopa hamassa Karjalassa saakka. Tiellä oli melkein mahdoton päästä vastaantulijan ohi, tien sivussa tuskin hevosen jalat pohjasivat.

Erään vaaran takaa avautui eteemme synkkiä saloja sepäävä syvänne, jonka pohjalla Kiannan vedet juoksevat Oulujärveä kohti. Metsäin yksinäisyydestä erotti Hyrynsalmen kirkon monien sudenvirstain päässä, ja sinne kääntyi tältä kantavalta ja kauniilta näköpaikalta matkatoveriemme tie. Me jatkoimme edemmäksi, kohti tummia kankaita ja korpia, joita Kiannan puolesta siinti. Lumi tuntuvasti väheni alemma laskeutuessamme, mutta maisema muuttui vielä yksinäisemmäksi. Vihdoin saavuimme Ämmän ruukille, entiselle tehtaalle, jonka säilyneissä asuinrakennuksissa metsänhoitaja piti kestikievaria — saadakseen joskus nähdä ihmisiä.

Kaukana olimme, mutta edemmäksi piti matka. Vielä oli sydänmaita kulkevaa talvitietä yhdeksän penikulmaa Vuokkiniemen kirkolle. Ajoimme kappaleen Kiantajärven alakuloisia selkiä, saavuimme Haukiperään, sieltä Parvalan kylään, joka on korkealla vaaralla, halliten näköalallaan Vuokin vesiä, ja aloimme nyt olla lähellä maanrajaa.

Moniaan yksinäisen metsäjärven jäällä ajoimme rajan poikki. Vaikka olimme omalla puolella kulkeneet niin laajoja erämaita, niin pisti kuitenkin heti rajalla silmäämme korkean metsän ja jykeväin latvain rikkomaton piiri. Täällä kasvoi honka toisensa vieressä metsiköissä, joita ei vielä milloinkaan ollut tukkilainen harventanut, rosoisia, iänikuisia puita, jotka tervehtivät meitä vanhain laulajain ajoilta saakka, ehyet järvenrannat viitoineen, jokivarret pensaikoineen, puhdas luonnonrauha, joka vaipui unohtumattoman syvälle mieleen. Jonkun toisenkin kauniin salojärven jäätä ajoimme, mutta enimmäkseen oli tien sivussa vanhaa harvaa, kulonpolttamaa kangaspetäjikköä, kunnes ylämaa lähempänä edessäpäin olevia vesistöjä mäin ja jokilaaksoin alkoi aleta Kuittijärviä kohti.

Muutaman alamaan laidassa laskimme äkkiä helisevin aisoin keskelle pientä kylää, josta emme kuitenkaan ennättäneet muuta nähdä kuin sanomattoman viheliäisiä hökkeleitä, ryysyisiä lapsia ja haukkuvia koiria, ennenkuin se jo jäi taaksemme. Se oli pieni Vasovaara, jota emme tienneetkään, runonkerääjät kun eivät näytä siellä käyneen sen syrjäisyyden vuoksi. Se jäi meiltäkin, alamäki oli liian hyvä, eikä myöhemminkään se sopinut matkoihimme, mutta mielipahalla myöhemmin ajattelimme, että sieltä ehkä olisimme löytäneet jotain uutta.

Tulimme suolta suuremmalle järvelle, jonka poikki ajoimme, ja toisella rannalla oli edessämme Latvajärvi, Vienan Karjalan runokylistä kuuluin, Arhipan ja hänen poikansa Miihkalin koti.

Latvajärven talot olivat suuremmat, mutta huutava hätä oli täälläkin vastassa joka kujalla. Luultiin rahan ja viljan jakajia tulleen Suomesta. Jos minkä talon kohdalle pysähdyimme, paikalla kokoontui ympärillemme kerjäläisiä ja sairaita apua pyytämään, ja huoleti saattoi uskoa, että ne kaikki olivat hädän alaisia. "Ei ole kuin tuli ja vesi", oli eräs Venehjärven mies matkalla sanonut omasta kylästään, ja Latvajärvessä sanottiin, että tuskin saisi koko kylästä kilon verran jauhoja kokoon. Syötimme kuitenkin kylässä ja kävimme tervehtimässä vanhaa sokeata Miihkalia, joka meille ennätti jonkun runonkin laulaa. Mutta kiirehdimme sitten edelleen, koska aikomuksemme oli vasta kesällä viipyä Latvajärvessä kauemminkin. Ennenkuin kuitenkaan pääsimme kylästä lähtemään, saavutti meidät tanhualla juosten nuori nainen, joka itkien pyysi meitä parantamaan lapsensa silmän. Hän näytti sen, koko toinen silmä oli yhtenä märkäpesänä, emmekä luulleet sille apua enää olevan, kehotimme häntä kuitenkin, ettei siihen mitään muuta panisi, kuin hautoisi keitetyllä haalealla vedellä. Hän oli leipiä uunista ottaessaan kääntänyt hiilihankoa, lapsi oli seissyt takana ja kuuma hanko oli sattunut sen silmään. Sitä oli parannettu manauksilla — olihan näillä seuduin parhaat loihtujen osaajat — oli koetettu jos minkälaisia kotirohtoja, mutta niistä se oli vain yhä pahentunut, eikä silmää enää näkynytkään märän keskeltä. Kun syyskesällä palasimme Latvajärveen, niin kysyimme samalta vaimolta, miten lapsen oli käynyt. Silloin hän hymyillen vastasi, että silmä oli aivan terve. Kysymme, eikö siihen oltu mitään muuta käytetty, ja vähän epäröityään hän häveliäästi vastasi: "Ka paninhan mie nännistäni maitoa." Niin avuton on sikäläinen rahvas taudin sattuessa. Lähin lääkäri asui Vienanmeren Kemissä, jonne oli matkaa lähes kolmekymmentä penikulmaa.

Toisen päivän illalla siitä, kun olimme lähteneet Ämmän ruukista, saavuimme Vuokkiniemen kirkonkylään. Se on melkoinen ja laajalle hajaantunut kylä, kylän keskitse kulkevalta harjulta avautui näköala Ylä-Kuittijärven selälle. Olimme siis vihdoin, poikki Suomen ajettuamme, kaikki tiet päähän kuljettuamme, maanrajan toiselle puolen tultuamme, saapuneet niille maille, joilta Kalevalan varsinainen runorunko on saatu ja saatu paras osa niistä lauluistakin, joilla tämä runko on täytetty. Se maa on kolmen Kuittijärven ja niitten latvavesien ympärillä. Taaksemme olivat jääneet Latvajärvi, Kivijärvi, Venehjärvi ja Tshena, tässä oli Vuokkiniemen kirkonkylä, Ylä-Kuittijärven pohjoispäässä oli Vuonninen, edessäpäin Keski-Kuittijärven varrella suuri Uhut ja moniaita pienempiä kyliä, ja molempien Kuittijärvien välillä, kapealla kannaksella Jyvöälahti. Siinä Kalevalan klassillinen maa! Jyvöälahteen olimme päättäneet aluksi asettua, perehtyäksemme yksillä paikoilla rahvaaseen ja suunnitellaksemme vastaisia töitämme.

Vuokkiniemen kirkonkylässä piankin huomasimme, ettemme sentään olleetkaan tulleet aivan maailman loppuun. Siellä oli useita melkoisia ja hyvin rakennettuja taloja, ja varsinkin oli kestikievari sekä maalattu että mukavasti sisustettu ja puhtaus moitteeton. Saatiin kahvit, teet mitä parhaat, ruokaa monenlaista, talossa oli hyvin varustettu kauppapuoti, vuoteissa höyhenuntuvat, akkunoissa uutimet. Isäntä, kookas parrakas karjalainen, oli kulkenut laajalti Suomennientä, tunsi monet kaupungit ja oli monessa paikassa puotia pitänyt. Samalla kun kaikki oli niin uutta ja "Venähen mallista", oli siis paljon liittymäkohtia omankin maan oloihin. Eikä vaikutusta suinkaan pahentanut sekään, että talossa oli niin solakka siro Karjalan impi, joka punainen nauha otsallaan, oman puolensa värikkäässä puvussa, keveästi liikkui sillan liitoksilla ja esiintyi sillä ujoudella ja sulolla, joka on Karjalan immelle ominaista. Kuta enemmän Tatjanaa katselimme, sitä paremmin tunsimme rupeavamme viihtymään.

KARJALAINEN KOTIMME.

Ajoimme seuraavan taipaleen Jyvöälahteen kahdella hevosella, toisessa olivat tavarat, toisessa itse istuimme. Pitkistä ajoista matkustimme näin oikein mukavasti. Ohjeittensa mukaan oli kestikievari varustanut kuomureen, vällyjä ja peitteitä, tyynyjä ja patjoja ympärillemme ja allemme niin runsaasti, että vaikka olisimme pohjoisnavalle matkustaneet pakkasesta mitään tietämättä. Hevoset olivat pienet, eivät kuitenkaan kehnouttaan, vaan siitä syystä, että näillä peräkulmilla tahallaan suositaan pieniä hevosia, koska heikkokin tie ja huonokin jää ne paremmin kantaa, sanalla sanoen, koska niillä erämaassa pääsee paremmin joka paikasta. Mutta pienuudestaan huolimatta ne olivat terhakat. Karjalaisen hevonen juoksee ikäänkuin kiivauttaan ja tarkkaa terävästi ajajansa huomautuksia. Melkein yhtämittaista laukkaa ne kulkivat puolenkolmatta penikulman taipaleen Jyvöälahteen saakka.

Mutta keli olikin mitä paras. Seliltä olivat lumet sulaneet, hyyhmät taas jäätyneet; ne olivat kauttaaltaan kierällä ja jäähilse kilisi hepojen juostessa. Hopeinen auer, häiriintyneet vitikiteet väikkyivät nousevan auringon valossa raikkaassa aamupakkasessa, tuntemattomia sinerviä vaaroja kohosi joka puolella, kadoten pohjoista kohti rannattomaan pohjukkaan, jossa olivat Vuonninen ja Ponkalahti, molemmatkin näkymättömissä. Ainoastaan Pirttilahden kylä oli välillä ja etäämpänä suuren selän rannalla vähäinen Mölkkö. Muutoin käsitti katse kaikkialla ainoastaan koskemattomia rantoja, kasken rikkomattomia kaukovaaroja, joilla ei missään näkynyt asutuksen ulkopiirrettä.

Mutta vaikka tämä selkä oli niin yksinäistä ja asumatonta, niin tuntui se kuitenkin tuttavalliselta. Muistelimme, kuinka Lönnrot oli keväällä ajellut tätä samaa selkää ja samaan kyläänkin, vaikka Vuonnisesta tullen. Silloinkin oli Kuittijärvi kauttaaltaan kieränä, niin että sitä saattoi ajaa vaikka mistä ja vain tähdistä katsella yöllä matkan suuntaa. Täällä oli Europaeus yksinäisenä ja säästelijäänä, palavan intonsa ajamana, retkeillyt kylästä kylään etsien ja kysellen, pelastaakseen lyhyimmänkin runomurusen, pienimmänkin täysipätöisen säkeen. Tuon innolla ja rakkaudella suoritetun työn muisto sytytti lämpöä meidänkin rinnassamme.

Ylä-Kuittijärvestä vievät penikulmaa, ehkä toistakin pitkät virtaiset salmi- ja jokivedet Keski-Kuittijärveen, ja näitten välivesien pohjoispuolella, lähellä Ylä-Kuittijärven rantaa, on Jyvöälahden kylä. Tie kohosi selältä kannakselle, jolla oli sievä Suomen malliin rakennettu talo, ja kannaksen ja pienen harjun poikki ajettuamme näimme salmivesistä pistävän lahden, jonka rannalla useimmat talot ja tsässyönä oli. Kylä on jotenkin hajallinen. Toiset talot olivat meidän puolen tapaan rakennetut, niinkuin muutoin olivat Vuokkiniemen kirkonkylässäkin olleet, toiset olivat vanhaa "Venähen mallia". Edelliset olivat enimmäkseen laudoitetut ja maalatut ja varakkaamman näköiset, jälkimäiset harmaat, pyöreistä hirsistä, useinkin pahasti kallellaan, jopa hajalle menemässä, mutta vanhuutensa ja outoutensa puolesta meistä mieltäkiinnittävämmät. Suomalaiset talot kuitenkin antoivat kylälle tuttavallisen sävyn ja todistivat heti ensi näkemällä, että Suomikin ainakin yhdelle puolelle vaikuttaa semmoisena kultuurikeskustana, joka määrää uudistusten mallin. Ne isännät, jotka olivat talonsa meidän malliin rakentaneet, asuivatkin suurimman osan vuotta Suomessa kauppapuotejaan hoitamassa. Mutta vaikka heidän asiansa enimmäkseen olivatkin meidän puolellamme, pitivät he kuitenkin talonsa etäisessä kotipuolessaan vararikon turvana.

Vähäiset olivat kylän vainiot, sen näki paikalla, vaikka niitä vielä lumikin peitti; ne eivät asujiaan elätä. Penikulmain laajuiset salot alkoivat heti kylän reunasta. Lähinnä kylää oli metsä kuitenkin raiskattua ja huonoa. Metsät olivat valtion omaisuutta ja taloille luovutettiin vain tarvepuut; nämä otettiin niin läheltä kylää kuin suinkin, jotta päästiin vähemmillä vetomatkoilla. Ja siitä syystä tuossa metsänrunsauden maassa ihmisen naapurina kuitenkin enimmäkseen asuu metsänkehnous. Vienan Karjalan kylä raiskionsa ympäröimänä siitä saa jonkinlaisen tylyn leiman. Mutta kaikkialla ei tämä piirre kuitenkaan ollut varsin silmään pistävä. Pahimmin se loukkasi suurimpien kylien ympäristössä.

Jos olisi nähnyt kylästä kauemmaksi pohjoista kohti, niin olisimme jotenkin lähellä, parin kilometrin päässä vain, nähneet Keski-Kuittijärven, joka pistää koko joukon limittäin Ylä-Kuittijärven sivu, niin että Jyvöälahden kylä on molempien järvien välisellä kannaksella. Mutta metsä esti sille puolelle näkemästä. Kannaksen poikki kävi talvitie Uhtueen ja sitä kautta tavallisesti kesälläkin matkustetaan, kun vesitie Enonsuun kautta kiertää paljon. Uhtueen, Vienan Karjalan suurimpaan kylään, voisipa sanoa kaupunkiin, on Jyvöälahdesta vain puolentoista penikulmaa suorin tein.

Asunnon saimme paremman kuin olimme osanneet toivoakaan. Asetuimme erään lesken taloon ja saimme kaksi somaa vierashuonetta, joissa oli uutimet akkunoissa, kaihtimet vuoteissa, lattialla matot ja kaikin puolin moitteeton puhtaus. Ja ehkäpä vielä tärkeämpää oli, että emäntä oli kotoisin Oulusta ja osasi laittaa semmoista ruokaa, johon olimme tottuneet. Hän oli nuorena palvellut kotikaupungissaan hyvissä taloissa, kunnes joutui karjalaisen kauppiaan kanssa naimisiin ja muutti tänne. Samoin kuin yleensä Suomesta tuodut naiset, samoin hänkin oli uskontoa muuttanut ja sekä kielen että tapain puolesta täydelleen karjalaistanut. Mutta syvällä mielen pohjalla oli kuitenkin säilynyt kiintymys omaan maahan ja tämä oli varsinkin miehen kuoltua yhä enemmän kuohunut esille, niin että siitäkin syystä olimme taloon tervetulleita vieraita. Leski asui tyttärensä keralla kahden avarassa talossaan; molemmat pojat, joiden omaisuutta talo miehen kuoltua oli, olivat Suomessa puotimiehinä. Kahden asuivat äiti ja tytär maat, hoitivat kalanpyynnin, pitivät lisäksi pientä jauhokauppaa ja tulivatkin siten jotakuinkin toimeen.

Talo oli muutoin kylän avarimpia ja sen puolen malliin rakennettu, kaikki asuinhuoneet, karjanhuoneet ja rehusuojat saman laajan katon alla hyvässä sovussa. Jykevästä, kolkutinraudallisesta ulko-ovesta tultiin ensinnä matalaan tanhuaan, josta meni ovi samalla tasalla olevaan navettaan ja portaat toisessa kerroksessa oleviin asuinhuoneisiin. Paitsi navettaa ja tanhuaa on pohjakerroksessa karsinakin, laaja akkunaton säilytyshuone, mutta siihen ei ole ovea muualta kuin sen päällä olevasta asuinpirtistä. Toisessa kerroksessa on ensinnäkin laaja eteinen eli sintsi, joka leveänä, suorakulmaisena käytävänä kulkee rakennuksen kautta, päättyen "sarajaksi" sanottuun parveen, jossa säilytetään karjanrehua. Sintsin toisella puolella on avara pirtti, toisella puolella pieni "tsunala", jota käytetään vaatehuoneena, ja sen vieressä ruokatavaroita varten säilytyshuone. Tanhuan päällä olevan haaran sivussa ovat vierashuoneet, "komitsat", toisissa taloissa yksi, toisissa kaksi; toisissa niitä ei ole ensinkään. Semmoinen on suuri karjalaismallinen talo, mutta köyhempien rakentamat ovat tietenkin paljon vajanaisemmat, usein yhdenkertaiset, ilman vierashuoneita ja tsunaloita. Alempana taas, Uhtuessa ja Kemijoen varressa, tapaa taloja, joissa alakerta päin vastoin on kehittynyt täydelliseksi asuinhuonekerrokseksi, niin että molemmissa kerroksissa asutaan.

Emäntämme, jolla paitsi hienoja kasvonpiirteitä oli jalo ja syvätunteinen luonne, kohteli meitä kuin omaisiaan ja laittoi ja puuhasi kaikki parhaan taitonsa mukaan. Hän oli meille lisäksi oivallinen johdattaja Karjalan puolen olojen ja tapojen tuntemiseen. Tuskinpa siellä syntyneiltä olisimme saaneetkaan yhtä täydellisiä ja luotettavia tietoja kaikenlaisista käsityksistä ja tavoista kuin häneltä, jonka mieleen ne olivat paremmin koholle jääneet, koska ne alussa olivat outoudellaan hänen huomiotaan herättäneet ja monikin ehkä kysynyt mielentaistelua, ennenkuin muuttuivat tottumukseksi.

Väleen siis aloimme kotiutua ja emäntämme avulla saada tuttavapiiriä. Se kävi helposti laatuunsa. Ellei lähdetty rahvasta kotoaan hakemaan, niin se piankin itse saapui näkemään "Ruotshista" tulleita runonkerääjiä ja heidän kanssaan tarinoimaan.

Sitten aljettiin tiedustella toverilleni kielimestaria ja saatiin sekin. Hän oli Venehjärven Lesosia, Varahvontta nimeltään, vanhanpuoleinen mies jo, mutta siitä hyvä, ettei hän ollut liikkunut meidän puolellamme kaupoilla, koska häntä ei pidetty kauppaan kyllin ovelana. Hän oli siis paremmin kuin toiset säilyttänyt kielensä puhtaana. Varahvontta, huonoilla palkoilla, kovassa työssä ränstynyt mies, luuli hyvinkin helpoille päiville pääsevänsä, kun ei tarvinnut muuta kuin vastata toisen kysymyksiin, vieläpä vain omasta päästään. Mutta kovin kauaa hän ei siinä työssä ollut, ennenkuin rupesi valittamaan istumisen vaivoja, käänteli ja väänteli itseään tuolilla, keksien jos minkälaisia asennoita — ja pian väsymystäkin. Vastaileminen kävikin työläämmäksi kuin olisi luullut, sillä kysymykset tehtiin Lönnrotin suuresta sanakirjasta, jota toverini kävi läpi sanavaraston selville saamiseksi. Moinen sanakirja etsiskelee miehen aivot moneen kertaan joka soppea myöden, ennenkuin käsistään päästää, se ennättää hänet moneen kertaan uuvuttaa, vaikka vastaukset liikkuvatkin vain jokapäiväisen elämän varrella hankituissa tiedoissa. Lopuksi saatiin avuksi verkonkutominen, ja sen säestyksellä sanakirjatyökin sujui paremmin. Vakavampien pohtelujen lomassa pulpahti aina esiin kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, sen mukaan mihin kysymyksen alaiset sanat milloinkin johtivat ajatusta. Lepohetkinä, kun ei ollut muuta puheen aihetta, Varahvontta usein alkoi kertoa pienestä tytöstään, ja silloin ukon mieli lämpeni ja vilkastui, vaikka olisi äsken pahastikin nukuttanut. Tyttönsä ja vaimonsa elättämiseksi hän täällä kaukana kotikylästään raatoikin… Venehjärvessä ei ollut edes työn ansiota. Palkan pienuudesta ja ravinnon niukkuudesta huolimatta hän saikin heidät hengissä pysymään, saattoipa silloin tällöin viedä jonkun korunkin tai leikkikalun tuomisiksi. Meidän palveluksessamme Varahvontan ansiot paranivat, ja vaatettakin hän sai meiltä kaikenlaista, ettei tarvinnut siihen rahaa kuluttaa, ja lisäksi hän nyt pääsi koko joukon paremmalle ruualle. Kauaa ei kulunutkaan, ennenkuin muuttuneitten olosuhteitten vaikutukset alkoivat tulla näkyviin miehen muodossa. Kasvot alkoivat täyttyä, saada verevyyttä ja lemmoista hohtoa, joka osottaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä olemukseen. Mielialakin sen mukaan yhä parani. Paraimmillaan se oli samovaaran ääressä. Varahvontta jo alusta alkaen otti teekeittiön erikoisen huolensa esineeksi, hoitaen sitä yhtä suurella rakkaudella ja taidolla kuin konsa suuren talon omistaja, jolla on oma samovaaransa. Silloin hän oli hyvällä tuulella, silloin muistuivat jutut mieleen, mutta siltä hän ei suinkaan unohtanut kohentaa kekäleitä samovaarassa ja valaa "tokanoihin", sitä myöden kuin ne tyhjenivät, ja muitten herettyä hän jatkoi yksin, vähensi lehtimehua sen mukaan, paljonko oli vettä jäljellä, ja jakeli sokeripalan niin moneen kertaan että se lopulta oli pieni kuin pyy maailmanlopun edellä. Näin hän istui ja syvissä mietteissä joi keittiön kuiville, nousi ja sanoi hyvät yöt sekä lähti naapuritaloon nukkumaan. Enemmän perehdyttyään uuteen asemaansa hän alkoi älytä olevansa tärkeämpi henkilö, kuin oli ennen luullutkaan. Naiset olivat jo huomaavinaan, että hänessä alkoi herätä herrastelemisen henkeä, joka ei muutoin köyhimmässäkään karjalaisessa ole syvällä pinnan alla. Ihmetellen he näkivät, ja meille kertoivat, kuinka hän oli alkanut illalla kortteeritaloon mennessään kantaa kädessään palavaa kynttilää, ikäänkuin ei muutoin näkisi. Naisia moinen ylellisyys tuntui vähän harmittavan, mutta ukolle se tuotti suurta huvia, ja astuessaan siten naapuritaloon jäätynyttä polkua valaisten hän itsekseen hymähteli.

Hiljalleen he sitten janasivat työtään, kielimestari ja kielentutkija, taikka oikeammin, Varahvontan piankin tekemän huomion mukaan, opettaja ja oppilas, istuivat ahkerina aamusta iltaan, kunnes illalla kokoonnuttiin pirttiin naisten keralla tarinoimaan. Emännältä näin vähitellen saatiin tieto toisensa jälkeen, ja milloin hän ei joutunut, silloin ylläpitivät pakinaa hänen tyttärensä, nuori solakka Seni, ja tämän ystävätär, verevä Okahvi, ja usein istuimme siten hauskassa pakinassa myöhään vaalenevaan kevätyöhön.

Minä päivin kävelin kylällä etsimässä kaikenlaista vanhaa, rakennuksia, puunleikkauksia, koruompeluksia, ryhdikästä ukkoa, itkun taitavaa akkaa. Mutta pian heräsi halu päästä laajemmalta kulkemaan, muita seutuja näkemään, runoja keräämään… runothan ne olivat minut matkaankin viehättäneet.

Olikin meille annettu erikoinen keruutyö. Tosin ei arveltu enää uusia runoja hakemallakaan löytyvän — vaikka me itse sitä salassa toivoimme, — mutta edellisiin toisintokeräyksiin oli kuitenkin jäänyt aukkoja, joitten täyttäminen oli suotava.

RUNONKERUUSSA.

Varhaisimmat kerääjät, Lönnrot, Europaeus y.m., joitten saaliista Kalevala koottiin, eivät yleensä käsikirjoituksiinsa merkinneet laulajain nimiä, eivätkä aina laulupaikkojakaan. Mutta Kalevalan aiheisten runojen tieteelliselle tutkimiselle huomattiin myöhemmin tärkeäksi, että runotoisinnoitten kotipaikat ja laulajat ja vielä laulajain sukulaisuussuhteetkin tulivat mikäli mahdollista tunnetuiksi. Siitä syystä 1870-luvulla pantiin toimeen laaja runonkeruu, joka käsitti kaikki ne Venäjän Karjalan seudut, missä runoja oli säilynyt. Työn suunnitteli ja suurimmaksi osaksi suorittikin A.A. Borenius (Lähteenkorva), apulaisinaan A. Genetz ja A. Berner. Tämä keräys oli kaikin puolin perusteellinen ja perinpohjainen, mutta sen johtajan mielestä oli vielä jäänyt aukkoja, ynnä yhtä ja toista muuta kyseltävää, ja niitä piti meidän koettaa täyttää. Saimme mukaamme koko joukon lappuja, jotka olivat eri runoaiheitten mukaan järjestetyt ja sisälsivät tietoja siitä, mitä oli ennen kustakin paikasta saatu, mitä vielä oli tiedusteltavaa. Niinpä tiesimmekin selkeästi, mihin suuntaan meidän oli suunnattava etsiskelymme. Mutta niinkuin sanoin, hiljaisessa mielessämme ajattelimme: Olisiko mahdettu koko tuo avara alue niin tyystin etsiä, ettei olisi vielä jäänyt joku pieni kyläpahanen, joku köyhä, mutta muistava mökin ukko meidänkin varallemme? Vaikka runotoisinnot yleensä kulkevatkin samoilla seuduilla jotenkin samoja latuja, niin on kuitenkin siellä täällä aina löytynyt joku muita parempi laulaja, joka kohoo kuin kokkahonka tasaisesta metsästä, joka on laulanut viljalti semmoisia säkeitä, joista ei yleisissä runotoisinnoissa ole mitään säilynyt. Semmoisia olivat Latvajärven Arhippa, Ilomantsin Megrijärven Simana Sissoinen, Kesälahden Humuvaaran Kainulainen, Vuonnisen Ontrei ja joku muukin. Eikö vielä löytyisi semmoista yksinäistä erämaan honkaa, jota ei olisi keksinyt edellisten kerääjäin tähyävä silmä?

Jyvöälahdessa en yrittänytkään, se oli vanhastaan tunnettu runoista köyhäksi. Lönnrot poikkesi siellä viidennellä ja kuudennella runonkeruu-matkallaan, mutta valitti saaliin niukkuutta, jonka vuoksi hän ei kauaa viipynyt kylässä kummallakaan matkallaan. Toverini työksi jäi yrittää, olisiko hänellä parempi onni, ja hän todella saikin sieltä kevään kuluessa useitakin toisinnoita.

Suomessa karttaa tutkiessani olin iskenyt silmäni Pistojärven seutuun. Se on Jyvöälahdesta luoteeseen päin, lähellä Kuusamon rajaa. Järven läpi juoksee Kuusamon Muojärvestä tuleva Pistojoki, joka laskee Ylä-Kuittijärveen lähellä Vuonnista. Lönnrot tosin mainitsi Pistojärven jo olevan varsinaisen runoalueen ulkopuolella, ja hyvin vähän olivat sieltä myöhemmätkään kerääjät saaneet. Mutta minä en uskonut itse yrittämättä. Tuskin olimme saaneet asuntomme Jyvöälahdessa kuntoon, niin lähdin sen vuoksi matkaan, koska ilmat olivat kylmenneet ja keliä vielä näytti kestävän.

Ajoin Jyvöälahdesta kannaksen poikki Keski-Kuittijärvelle, josta pistää tänne länttä, jopa vähän luodetta kohti paria penikulmaa pitkä "pohja". Sitä ei kartoissa näy, ehkä siitä syystä, että saaririutta sen erottaa valtaselästä, joten se summittaisessa kartoituksessa saattoi jäädä huomaamatta. Saarien välisistä salmista esiin ajaessani näin edessäni suuren Uhtuen, joka selän rannasta ulottuu pari kilometriä maan sisään päin. Uhtuesta lähdin erään karjalaisen tukkimiehen hevosissa Pistojärven taipaleelle. Se on autioimpia välejä, mitä näissäkään erämaissa tapaa, karuinta kangasta, jolla siellä täällä on hietaharjujen lomassa pieniä lampiloita ja joku laajempikin järvi. Paljon en kuitenkaan tällä kertaa nähnyt maisemista, sillä matkustimme kautta yön. Kulku sujui ylen hitaasti, tie oli huonoa askeltietä, jolla ei ollut ajattelemistakaan juosten ajaa. Synkkä tunne tahtoi yöllä väkisinkin vallata mielen näillä ventovierailla mailla, rannattomain salojen keskellä, tuntemattoman miehen reessä, tunkeilevan unen kanssa tapellessa — povitaskuni oli aivan pullollaan yhden ruplan seteleitä, niissä oli koko matkakassani. Järvillä oli keli parempi, ne olivat kaikki kierällä ja niillä hevonen hoputettiin juoksuun. Aamupuoleen yöstä saavuimme puoliväliin rakennetulle autiolle matkasaunalle, jossa syötettiin. Meidän nuotion ääressä lämmitellessä koitti vihdoin aamu ja auringonnousu oli mitä ihanin. Häikäisevä kirkkaus valui härmäiselle salolle, johon jo oli ilmestynyt sinne tänne pälviä, teeret heräsivät kuhertelemaan, metso lensi keskelle lumetonta järvenjäätä soittelemaan ja siipiään hankaamaan, eikä ollut tuosta milläänkään, vaikka sitä tervehdin muutamilla raikuvilla pamauksilla.

Keveämmin kuljettiin nyt päivän valossa kaksi penikulmaa Salmen taloon, joka oli ensimmäinen asumus koko neljän penikulman matkalla Uhtuesta lukien. Salmen talo oli hyvä ja varakas, isäntä monet kaupat tehnyt ja pohataksi mainittu. Mutta kysymykseni, eivätkö he runoja osanneet, saivat isännän ja emännän vähän kuin häpeämään, että moista heiltä kysyttiinkään. Mutta Ohdassa he sanoivat olevan isännän, joka oli hyvä runon taitaja, ja sinne siis ajoin "Mustaa Miikulaa" tapaamaan. Tie painui metsästä Ohdan järvelle ja järven takaa näkyi pieni kylä, josta helposti löytyi Mustan Miikulan vähänläntä talo. Ensi kerran piti minun siis nyt ruveta taitoani koettamaan salattujen sanain ilmi saamiseksi. Taitoa siihen usein tarvitaankin, sillä moni laulaja kauan estelee, oikkuillen niinkuin taiteilijat ainakin.

Pirtissä istui kookas mustapartainen vanhus nuottaa parsimassa. Minun laadittuani tervehdyksen maan tavan mukaan hän nousi ylös ja saattoi vierashuoneeseensa. Aloin varovaisesti esitellä asiaani, mutta kovin vaikeata oli saada Miikulaa edes runoja tapailemaan, koska hän, vanhauskoisena, piti niiden laulamista "reähkänä", s.o. syntinä, etenkin kun oli vielä paastoaikakin. Mutta "viina mielen villitsi", minulla oli kanssani tätä ilolientä, ja vanhukselle, joka ei enää ollut moneen aikaan käynyt kaupoilla, se oli harvinaista mielenkirvoittajaa ja herätti hänessä muistoja menneiltä nuoremmilta ajoilta. Eikä aikaakaan, jo irtaantui pieni runonpätkä, ja paikalla huomasin, että ne olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, ja intoni siitä kasvoi. Vanhus alkoi pinnistellä muistoaan, vaivata itseään parhaalla tahdolla, yrittää ja tapailla ja valittaa sekaan, että muisti oli mennyt.

Laulajan alkusanoilla tietysti piti matkaan lähteä, se näytti olevan kuin itsestään selvää. Vihdoin hän karisti kurkkuaan ja lähti laulamaan, runosävelellä tietenkin; se tuntui aina paremmin johtavan säkeet muistoon: (Runojen kirjaanpanot eivät yleensä ole tarkkaan kansankieltä. Kirjoittaja ei kiireessään jouda muuta kuin merkitsemään huomattavimpia piirteitä.)

"Joko mie laulan laiha poika, Mies veretön viekiittelen? Laulan laihoista lihoista, Kupehista kuuttomista, Kun ei tässä lautshat laula, Eikä ikkunat iloile…"

Mutta runoreki pian takeltui. Hän tapaili yhä uudelleen ja pääsi joka kerralla yhä pitemmälle, niinkuin mäenlaskija, jonka sukset luistavat yhä kauemmaksi, kuta useammin hän latunsa laskee.

Jo sattui muuan sana, joka sai minut korviani teroittamaan: Vipusen nimi. Vipunen on Kalevalan hämärimpiä henkilöitä ja sen vuoksi ovat hänestä lauletut runot yhtä arvokkaita kuin harvinaisiakin:

"Kuin nyt saanemma sanoiksi, Ongervoiksi ottanemma? Tuoll' ois sata sanoa, Tuhat on virren tutkelmoa, Vatshassa Vipusen vanhan, Suussa ankervo Vipusen… Viikon on Vipunen kuollut, Kauan ankervo katonut…"

Annoin ukon rauhassa tapailla; en tahtonut johdatella, jottei jouduttaisi väärälle tolalle. Tuli joukko sekavia säkeitä, jotka olivat aivan hajanaisessa yhteydessä, mutta niitten joukosta tuntui pyrkivän esiin jotain varmaa, ikäänkuin sävel, joka taistelee esille sekavista sointukimpuista. Pulpahti pinnalle Väinämöisen nimi… niin, Väinämöinenhän se kävi Vipuselta sanoja saamassa… Mutta ei, tämä olikin toinen, joka kysyi Väinämöiseltä neuvoa:

… "Mistä tuonne tie meniski?"

ja Väinämöinen ennen käyneenä neuvoo:

"Otahan matala mato, Keärmes kekryin kääntyväinji, Se siun maahan opastaa, Se ne Tuonen toukat syöpi."

Neuvoa kysyvän tuli sitten ottaa leppäveitsi ja sillä leikata Vipuselta kieli… Siihen takertui runo.

Uskalsin vihdoin kysyä, ken se oli tuo Vipusen kielen hakija. Miikula vastasi, ensinnä epäröiden, sitten varmemmin: "Lemminkäinji, Lemminkäinji!" Nyt hän alkoi taas muistaa ja lähti laulamaan Lemminkäisen käynnistä Päivölän pidoissa. Se on yleisimpiä ja pisimpiäkin runoja, mitä vielä Kalevalan laulumailla osataan, ja tunnettu koko Karjalassa. Tässä yhteydessä, näine alkuvalmistuksineen, en kuitenkaan ole sitä missään muualla kuullut. Hän lauloi nyt yhteen mittaan toista sataa säettä, jättäen kuitenkin väliin paljon aukkopaikkoja. Ja jatko osotti, ettei Lemminkäisen maininta yhdessä Vipusen kanssa ollut muistin hataruutta, vaan että runo nähtävästi on tällä paikkakunnalla ennen siihen malliin laulettu. Kun nimittäin Päivölän isäntä Lemminkäiseltä kysyy:

"Mikä lienet miehiäsi. Kukapa urohiasi?"

niin tämä siihen vastaa:

"Mie olen lieko Lemminkäinji, Viishaima Vipusen vanhan, Ongervoisen oppipoika!"

Ja Päivölän isännän udellessa, mistä hän tien tiesi, Lemminkäinen yhä vastaa:

"Viisasi Vipunji tänne, Tänne Ankervo asetti."

Runon loppupuolikin oli aivan toisenlaatuinen kuin muissa toisinnoissa. Siinä kuvattiin, kuinka Lemminkäinen, Päivölästä paetessaan, loihti Tuonelan kosken semmoiseksi, ettei siitä päässyt yli muuta kuin kuplavalla kivellä. Kun Päivölän isäntä ei saanut kiveä kuplamaan, niin hän pani sen laudalle ja istui sitten päälle, mutta kivi suistui koskeen ja Päivölän isäntä hukkui.

Tämä oli kuin olikin aivan uusi runotoisinto ja varmaan sitä oli ennen enemmänkin laulettu. Kiihkoni kasvoi ylenmäärin ja koetin pakottaa Miikulaa sitä yhä enemmän muistamaan, mutta turhaan. Loppupuolen runosta hän kertoi vain suorasanaisesti ja heitti sen sitten väsyneenä kokonaan.

Hän muisti vielä katkelman Kullervorunoa ja karjanluvun ja olisi ehkä vähitellen alkanut muistaa enemmänkin, mutta en tahtonut häntä nyt ylenmäärin rasittaa. Lupasin ehkä kesällä käydä uudelleen, johon hän pettyneen näköisenä vastasi, että siksihän jo ennättäisi kuolla.

Runonsa hän kertoi oppineensa Iknattainen Homa nimiseltä Pistojärven mieheltä, joka oli jo kymmenkunnan vuotta ollut kuolleena. Homa oli ollut paras kaikista sen seudun laulajista. Samaa Homaa olivat muutkin maininneet hyväksi laulajaksi ja ylen mahtavaksi tietäjäksi, joka oli ollut vallan kamala, kun luonto hänessä oli noussut. Mutta runonsa hän vei mukanaan hautaan. Kovasti minua halutti lähteä Pistojärven vanhuksilta tiedustelemaan, eikö kukaan olisi niitä säilyttänyt. Mutta keli teki kun tekikin loppuaan; olisi voinut käydä niin, etten kelirikon vuoksi olisikaan päässyt moneen viikkoon palaamaan Jyvöälahteen.

Miikulan laulama vaillinainen toisinto viittasi siihen, että näillä seuduilla, joita jo pidettiin varsinaisen runoalueen ulkopuolella olevina, kuitenkin on ollut oma, Kuittijärvien laulutavasta poikkeava runostonsa, vaikka se on joutunut unhotukseen. Ehkä oli "vanha viero", joka täällä pohjoisen kulmilla oli erikoisen jyrkkä, hävittänyt täältä runot varhaisemmin kuin muualta. Varmaa ainakin on, että uskonnolliset epäilykset tällä kulmalla enemmän kuin etelämpänä estivät laulun taitajia tietoaan ilmaisemasta. Jo Europaeus sitä valitti, ja hän tosiaan koetti saada nähtävästi samaa Homaakin laulamaan, vaikka huonolla menestyksellä. Hän siitä kirjoittaa:

"Sieltä (Röhöjärvestä) käänsin länteen päin ja tulin ensin Ohtaan ja sitten Pistojärvelle, jossa taaskin eräs laulaja, Iivana nimeltä, ei millään keinon saatu laulamaan. Vuosmassa, vähän matkaa Pistojärveltä, oli samanlainen jäykkä mies, Homa niminen. Yhden noitalaulun hän antoi minulle, mutta ei muuta."

Palasin näine saaliineni iltapäivällä takaisin Salmeen ja sain sieltä pikkaraisen hevosen ja poikapahasen kyyditsemään Uhtueen. Kun tie ei päivällä ensinkään kantanut, täytyi jälleen lähteä yöksi taipaleelle, sillä yöt olivat selkeät ja tie silloin jäätyi. Hiljalleen hevosraukka astui askel askelelta, murheellisen näköisenä, ja sekä kyytimies että kyydittävä torkuimme, havahtuaksemme ainoastaan mäissä ja järvillä, joilla hevosta hoputettiin edes vähänkin juoksemaan. Mutta yö oli lumoava, täysikuu valoi kuutamaansa erämaan äänettömyyteen, joka oli niin hiljaista, että ajatuskin sen edessä vaikeni. Ilman sanomaton raikkaus valui kautta koko ruumiin. Lauantaina aamulla aukeni vihdoin metsä ja kompuroimme Uhtuen kylään, josta vielä samana päivänä ajoin edelleen Jyvöälahteen. Piti ennättämäni toverini ja tuttavien seuraan viettämään pääsiäistä, joka oli seuraavana päivänä.

Yksin kulkeminen, vaikken ollut kauaakaan poissa ollut, oli piankin osottanut, kuinka suuriarvoinen viihtymiselle oli toveri ja koti, vaikkapa väliaikainenkin. Iloisilla tunteilla, ikäänkuin kauankin poissa oltuani, saavuin sen vuoksi Jyvöälahteen, jossa toverini ja Varahvontta olivat tavallista aikaisemmin työnsä päättäneet, koska oli Äijäpäivän, s.o. pääsiäisen aatto. Juhlatunnelma vain koheni, kun piiri suureni, ja hupaisesti vietimme yhdessä seuraavat pyhäpäivät. Toverini kuunteli mielenkiinnolla kertomusta matkastani, mutta hänpä oli niin ankarasti puraissut suureen työhönsä kiinni, ettei aikonut paikaltaankaan hievahtaa ennenkuin kesällä, jos kuinka mieli tekisi.

HÄVINNYTTÄ RUNOA ETSIMÄSSÄ.

Konsa oletko etsinyt arvokasta esinettä, kadonnutta perhesormusta, joka on sormestasi kirvonnut nurmikkoon? Tähystät, tuijotat, suorit kaikki heinän juuretkin, mutta et löydä, vaikka miten etsisit, ja mielesi siitä apeutuu kumman haikeaksi.

Samalta tuntuu haihtuvan runon etsiminen. Mielessäsi väikkyy entisten sukupolvien aarre, joka on vaipumassa unhotukseen. Kyselet, tiedustelet, mairittelet, mutta enimmäkseen on vain päänpudistus masentava vastaus. Joskus välähtää toivo, sinut opastetaan jonkun vanhuksen luo, ja tulet sinne vain huomataksesi, että vuosien tuisku on auttamattomasti luonut umpeen jäljet. Vanhus hymähtää surumielisesti muistellessaan, kuinka ennen laulettiin, vaan nyt ovat virret kaikki häipyneet muistosta. Mielesi valtaa epätoivoinen kiihko, koetat johdatella, lievästi pakottaakin, ja kun vanhus säettä sieltä täältä muisteltuaan väsyneenä heittää tapailemisenkin, niin vähältä vuodatat kyyneliä runon nurmettuneella haudalla.

Luulin Ohdassa päässeeni uuden runotoisinnon jäljille, ja se piti minua niin levottomana, etten malttanut pysyä alallani kuin juhlapäivät. Kun ilmat jälleen kääntyivät koleammiksi ja keliä lupasi jatkua vielä rupeaman, niin suoriusin uudelleen matkaan. Mutta tällä kertaa en ottanut mukaani mitään liikaa tavaroita, en edes valokuvauskoneita, jotta tyhjänä miehenä pääsisin paremmin taipaleen poikki, jos keli perältäkin kesken sortuisi.

Varahvontta oli päässyt kotonaan käymään, ja siitä oli toverillani perältäkin päivä joutoaikaa lähteä minua Uhtueen saakka saattamaan. Lystisti ajoimme aamupakkasella Keski-Kuittijärven helisevää jäätä ja poikkesimme välillä Kylänniemen taloon, jossa asui emäntämme hyviä tuttavia: Meitä oli nimenomaan kutsuttu sinne vieraiksi, ja sen vuoksi oli vastaanottokin toisenlainen kuin tavallisen matkamiehen. Talo oli yksinäinen, Kuittijärven saaressa, mutta hyvin toimeen tuleva, avarasti rakennettu. Viivyimme siinä pari tuntia ja meitä kestittiin parhaimman mukaan. Jo pihalle riensi isäntäväki vastaanottamaan, niinkuin ainakin hyviä vieraita, ja pihalle niinikään jälleen saatteli meidät lähtiessämme; ja siitä tiesimme, että olimme tervetulleet ja että myös olimme jättäneet hyvän vaikutuksen käynnistämme. Mutta hyödyimmekin poikkeuksesta. Kylänniemen emäntä, joka oli Luvajärvestä kotoisin, lauloi useita kelpo runoja, jotka suurella mielihyvällä kirjoitettiin muistoon ja liitettiin kokoelmiin.

Tällä kertaa aloin jo Uhtuessa tiedustella sitä runotoisintoa, jonka Musta Miikula Ohdassa oli laulanut. Uhtuessa oli elossa useitakin vanhoja ukkoja, jotka runoja muistelivat, ja joku oli Homankin tuntenut, jolta Miikula sanoi runon oppineensa. Mutta kaikki olivat unohtaneet, mitä ehkä olivat kuulleet hänen laulavan. Voassilainen Kostja, lähes satavuotias ukko, kuulu tietäjä, sanoi ennen paljonkin osanneensa, mutta helpompi olisi ollut ammentaa kouralla vettä syvästä kaivosta, kuin kaivaa kätköstään ne runot, joita hän puheensa mukaan oli ennen osannut. Johtaakseni häntä jäljelle kysyin, osasiko hän sitä runoa, jossa kerrottiin Lemminkäisen kuplavalla kivellä kulkeneen Tuonelan joen poikki… ja hän kertoi minulle kuplavasta kivestä sotkuisen tarinan, joka oli puoleksi satua, puoleksi ehkä jotain vanhaa pyhimysjuttua ja aivan tolkkua vailla.

Talvitie oli niin huonontunut, että kuljin jalan Salmeen. Lunta kyllä olisi ollut vielä, mutta tie upotti, ja semmoiselle tielle ei ole erämaahan hyvä lähteä. Aikaa minulla niin ollen oli kylläkseni katsella niitä karuja kankaita, joita pitkin tie kulkee. Uhtuetta piirittävät koko pohjoispuolella samanlaiset, penikulmia laajat kankaat, jotka eivät kasva muuta kuin harvanlaista petäjikköä ja laajalti ovat kulojen polttamat. Siinäpä syy, miksi lähimmät kylät tällä puolella ovatkin niin etäällä. Puolivälin järvellä oli muuan Uhtuen isäntä nuotalla. Jäähän oli hakattu avannoita, joitten kautta nuotta pitkillä saloilla levitettiin jään alla ja köydet kuljetettiin suureen nostoavantoon, johon nuotta sitten vedettiin. Mutta huonoksi sanoivat kalantuloja ja huolestuneelta näytti isäntä minun sitä kysyessäni. Pitihän kuitenkin koettaa.

Elias Lönnrot kulki tämän saman taipaleen seitsemännellä runomatkallaan v. 1836. Hän kulki myöhään syksyllä, marraskuussa, ja tapasi samalla järvellä Uhtuen miehen kalastamassa. Matkastaan hän kertoo:

"Perjantaina 25 Marraskuuta läksin Uhtuesta Ohtakylään. Matka luetaan olevan 45 virstaa kylätöntä taivalta. Keli ei ollut kiitettävä, jos ei varsin kehnokaan. Muutamassa paikassa uppo hevonen rinnuksista saati suohon, jotta oli kylläi vaikia jälle ylös päästä. Samaan paikkaan sano kyytimies hevosia toisinaan jääneenki. Ei muuallakan kantaneet suot varsin hyvästi. Ilman kulettiin vaihetellen soita, lampia ja kankaita, jota laatua ovat kaikkiki maat näillä pohjasilla seuduilla. 20 virstaa kylästä tultuamme oli sauna, johon eräs mies Uhtuesta oli asettaunut lähellisessä lammissa kalastamaan. Siinä istui hän meidän tullessa valkian ohessa poikansa kera. Oli myös vähä ennen meitä tullut Koljolan kylästä eräs ukko akkane ja tyttärenensä. Hänellä oli mieli lähteä parempoa elopaikkoa etsimään Venäjän maalla, lähteä pääelolle, kuin hän sano, taikka kerjäämään eli kysymään, sillä kerjäämistä täällä sanotaan kysymiseksi. Sitä varten oli hän varustautunut hevosella, padalla, kuppiloilla (staltsoilla) ja pussiloilla (värtsilöillä). Tässä oli tämä kulkeva perekunta kalastajalta saanut kaloja keitokseksi, isoja, lähes puolentoista korttelin pituisia, valkosia muiehia (muikkuja), joita vaan hyvistä lampiloista saahaan ja jotka kuulu vasta jään alla kutevan. Niistä keitti akka rokkoa ja jäi vielä meistäki keittämään, sillä kyyttimieheni vel ei syöttänytkän kauan hevostansa. Ukko sanottiin Koljolan kylän parahaksi laulajaksi, vaan tässä ei nyt käyttänyt häneltä lauluja kirjoittaa, sillä jos polvet pöytänä maassa savun seassa vähin olisinki kirjotellut, niin ukko ei niin heti myöstynytkään laulamaan, eikä sanonut oikein, laulumahtiinsa pääsevän, ennenkuin saisi ryypin eli kaksi suuhunsa. Sanottiin häntä myös koko paikkakunnan parahimmaksi tietäjäksi ja kertopa itseki, jotta häntä usein oli etähellä'ki kuletettu ihmisiä pahoista päästämään. Kerran oli Petrosavotskassa herra mielirikkouksiin tullut ja sinne'ki oli häntä käyty. 'No voitko päästä hänen jälle mielihinsä?' kysäsin minä. 'Mitäpä tuonne ilman olisin lähtenytkän', vastasi ukko. Niin tarkat toki ei kaikki tohtorit ole. Vielä kysyin ukolta, paljonko hänellä siitä päästöstä maksettiin. Hän sano itsensä ei konsa suuren palkoillansa olleen, vaan vähempään tyytyneen. Niin silloinki oli hänelle tunkemalla tungettu tukku valkoisa pumakoita (25 ruplan setelilöitä) käteen, vaan hän ei ollut ottanut, kun yhen sinikön (5 ruplan) ja mitä vähä ruokavärkkiä keralla. Ukko ei ollut kun jos korttelin päällä kahen kyynärän, jonkatähen hän kyllä nuorempana mahtoki, kuten sanottiin, rattaan tavalla maassa pyöriä ja ilmassa oravan tavalla puusta puuhun lentää. Sekä Ohdassa, Pistojärvessä, Suvannolla ovat miehet myös lyhyitä, tuskin puolen kolmatta kyynärää, jotta kyllä luulenki heiän Lappalaisista alkunsa saaneen. En tieä, miten lienevät näistä seuvuin pohjaseen päin."

Sitä eroa miesten mitassa en minä tosin huomannut, vaikka väki sillä puolella kyllä onkin toisen luontoista. Salmen isäntä varsinkin oli turpea ja vankkatekoinen mies, eikä ollut Musta Miikulakaan helpponen miehekseen. Mutta semmoiset vaikutelmat aina ovat enemmän tai vähemmän tilapäisiä.

Salmesta pääsin hevosella Pistojärveen. Ehdotin, että ajettaisiin selkää, koska Ohdan järvi ja Pistojärvi oli kartassa yhteen piirretty, mutta sanottiin kartan olevan väärässä, ja niinpä ajoimme maakannaksen poikki. Pistojärvi on laajanlainen ylämaan järvi, täynnään niemiä ja lahtia, rannoillaan sankat metsät, pari kylää ja joku yksinäinen asumus. Sieltä aloin jälleen etsiä Homan lauluja, mutta pian se kylä oli haettu, enkä keneltäkään saanut säettäkään, joka olisi Homalta periytynyt. En hänen heimolaisiltaankaan, joita vielä oli elossa järven takana. He olivat niin "jäykkiä", Europaeuksen sanoja käyttääkseni, ettei ollut yrittämistäkään ruveta runoista puhumaan.

Se talo, jossa majailin, oli toimeentuleva ja hyvässä kunnossa, ja vaikka asukkaat olivatkin "vanhaa vieroa" ja sen mukaan ennakkoluulolla katselivat muukalaista, ei kuitenkaan vieraanvaraisuutta kielletty. Emäntä, joka oli Venehjärvestä kotoisin ja erään sikäläisen runoja taitavan isännän sisar — Hökkä Petrin, jonka olimme Suomen puolella tavanneet — leikkasi juuri pirtin permannolla kotokutuoista siniseksi painettua sarkaa eli "sviitkaa" vanhan malliseksi "kostoksi". Semmoisia hameita naiset talvella yhä käyttivät ulkotöissä, vaikk'eivät nuoremmat moista vaatetta enää mielellään pitäneet huoneissa ollessaan. Vanhat ihmiset siitä eivät tahtoneet luopua. Moinen kosto on suora ja ulottuu kantoihin saakka, ikäänkuin pitkä mekko, vaikka vyötäisiltä kavennettu. Se sulkeutuu kaulan ympäri, jota vastoin uudempi "sarahvana" jättää osan rinnastakin paljaaksi. Keritsimillä eukko leikkasi paksua sarkaansa ja puhui aina väliin, mutta, vaikka hän epäilemättä osasi runoja, samoin kuin veljensä, "Hökkä-Petrikin", niin ei hän kuitenkaan ruvennut tapailemaankaan, koska ne muka olivat synnillisiä. Eukko piti vielä nuhdesaarnankin siitä, että mokomia kehnoja renkutuksia paperille pannaan. Mutta hänen verevät ja somat tyttärensä varmaan olisivat laulaneet, jos moamo olisi sallinut. He olivat juuri tulleet metsästä, josta olivat ajaneet kotiin kaatamansa melkoisen hirren, riisuivat päältään vahvat ulkovaatteet ja pukeutuivat punaisiin karttunoihinsa, nauroivat ja laskivat leikkiä, ja toinen kiipesi, ikäänkuin jo päivän työn suoritettuaan, uunin kosinalle loikoilemaan, pitäen sieltä hymyillään koko pirttiä hyvällä tuulella. Tyttöjen täydet posket punottivat kilvan hienoprikullisen punaisen vaatteen kanssa. Talo oli muutoin niin hyvä ja raitishenkinen ja kaikin puolin järjestyksessä, että se itsessään vielä oli kappale vanhaa salolaista henkeä, vaikk'ei runoja osattukaan, — taikka ei tahdottu laulaa.

Muuan Vuonnisen eukko, köyhä leski, mieron kulkija, kuitenkin lauloi useita kauniita runoja, niistä varsinkin "karjan luvun" sekä kauneilla sanoilla, että rukouksen tapaisella runonuotilla, joka vaihtelevaisesti esitettynä oli erinomaisen viehättävä. Näin tuo laulukas kylä Ylä-Kuittijärven perukassa siroittelee ympärilleen sekä köyhää mierolaista, että samalla runon taitoakin. Missä näillä perukoilla tapasi runokkaan naisen, usein hän oli Vuonnisesta kotoisin, sieltä naitu tai mieron kiertäjä.

Kun en täältä saanut etsimääni runoa, niin päätin lähteä etsimään vielä etempätä, aina Koljolasta eli Tiirovaarasta saakka, joka on Maanselällä, aivan lähellä Suomen rajaa. Sinne minua viehätti sekin saamani tieto, että siellä eli Martiskan poika Teppana, [Karjalainen panee nimensä eteen isän nimen deminutivimuodon ilmoittaakseen, kenen poika hän on; "Martiskainen Teppana" eli tarkemmin "Martiskainji Teppana" siis merkitsee: Martiskan poika Teppana] joka ehkä oli jäänyt edellisiltä kerääjiltä laulattamatta. Mutta kun ei luultu tien enää hevosta kannattavan, niin lähdettiin minua kyyditsemään poroilla, joita Pistojärvessä pidettiin ainakin yhdessä talossa. Taipale oli kolme penikulmaa, aaltoilevia kankaita, niitten välillä soita ja syvimpiä kohtia myöden jokia, jotka jo olivat olleet tulvillaan ja hautoneet lumia rannoiltaan, mutta jälleen saaneet uuden jään, joka poron kannatti.

En ollut ennen porolla ajanut. Aivan uteliaana kävin poron kelkkaan — täällä ei ajettu pulkilla, kuten Lapissa, vaan kelkoilla. Porot olivat nuoren mullikan kokoisia, ehkä matalampia ja pitempiä, ja kovin minua epäilytti, jaksaisivatko ne vetää miehen kolmen penikulman päähän. Ne ovat heikkoja etenkin näin keväimellä, kun paarmain toukat alkavat niitten kyljessä paisua ja lähtevät sarvet ja karvat.

Astuimme jalan kylän sulat vainiot, jäällä istuimme kelkkoihin, ja porot lähtivät tasaiseen juoksuun, juosta junnien yhteen mittaan koko puolen penikulman levyisen selän poikki. Ne juoksivat tosin hitaammin kuin hevonen, mutta nopeammin kuin mies kävelee. Näkyihän niillä pääsevän, vaikk'ei se ollutkaan mitään lentämistä, niinkuin olin kertomuksista kuullut.

Somaa kyytiä. Kelkka oli yhtä leveä kuin tavallinen työreki, mutta melkoista lyhyempi ja rakennettu niin kevyeksi kuin suinkin. Ei ole edes raahdittu panna lautoja pohjaksi, vaan istu kolmella tai neljällä kepillä, jotka vaivaavat lihoja, kylkiä ja kyynärpäitä. Poron kaulan ympäri on nahkainen lenkki, jonka alapäästä vetohihna jatkuu rinnan ja vatsan alatse ja koipien välitse vitsasta väännettyyn "käsäkseen". Kuonon ympärillä on riimu. Siitä juoksee ajajan käteen vahva poronnahkainen hihna, jota nakataan selän yli toiselle taikka toiselle puolelle, minne poroa tahdotaan kääntää. Mutta kun kelkoilla enimmäkseen ajetaan valmista tietä, niin ei ohjaamisesta ole suurta vaivaa. Poro juoksee sääret hajallaan kuin passarin haarat, varsinkin keväällä, jolloin melkein kaikki tiet ovat kakoiksi syöpyneet ja poro juoksee korkeampaa yläsyrjää, kelkka taas matalaa alasyrjää, koluten kaikki juuret ja kannot. Niska on kyyryssä, osasta luonnostaan, osasta siitä syystä, että sitä rasittaa vetohihna, mutta turpaansa kohottaa poro ilmaan, vainuten sieraimillaan lakkaamatta joka suunnalle, mistä tuntuu jäkälän hajua. Joskus se juoksee pitkät matkat ajohihna molempien säärien ulkopuolella ja kahnaa siten pois karvan säärien ulkopuolelta. Vaikka luulisi moista epämukavaa vetämistä rasittavaksi, niin saattaa se siten puolittain kylkimyyryä juosta pitkät matkat vaivojaan valittamatta. Toiset porot varovat kelkkaansa tarkoin kaikista pahoista paikoista; niin teki minun ajokkaani. Se kiersi puut ja kannot siksi loitolta, että kelkkakin niistä hyvin suoriutui, poikkesipa tieltä hangellekin pahoissa paikoissa. Mutta kun tuli semmoinen paha paikka, jota ei voinut välttää, niin se hätääntyi ja laukkasi keskeä kiivaasti, suoriutuipa kelkka miten tahansa. Kun oli syötettävä, niin katsottiin vain joku mukavan näköinen kankaansyrjä ja laskettiin porot valjaista hakemaan ravintonsa lumen alta.

Kaiken aikaa tie verkalleen nousi ja lähempänä Tiirovaaraa alkoi Suomen puolelta näkyä korkea Näränkävaara, jonka helposti tuntee päällisestään talosta ja pohjoiseen suistuvasta jyrkästä rinteestään. Tiirovaaran kylästä, joka on laajalla vaaralla, näkyi paljon etäisempiäkin Suomen nyppylöitä, jopa itse Iivaarakin, joka on Kuusamon kirkon piirissä.

Tiirovaaran taloista useat olivat meikäläiseen malliin rakennetut. Väestössäkin huomasi rajan vaikutusta; sen kieli on turmeltunutta, se oli arkimielisempää, jopa jonkun verran raaempaa kuin karjalaiset yleensä, joka ehkä johtui siitä, että niillä kulmilla porovarkaudet ja siitä johtuva huono naapurisopu Suomen rajatalojen kanssa ovat vanhastaan rehottaneet. Rajan läheisyyttä muistuttivat vielä monet suomalaiset emännät, kangaspuut ja — äpärälapset. Paastoa ei pyhitetty ja monet tavat, kuten esim. tupakanpoltto, joita syvemmällä Karjalassa pidettiin reähkänä, olivat Tiirovaarassa yleiseen suvaittuja.

Olin jo etukäteen kuulustellut, keitä tässä kylässä sopisi laulattaa ja kutka ehkä olisivat olleet Pistojärven Hornan tuttavia. Oli mainittu erästä Oleksei nimistä miestä hyväksi laulajaksi, mutta vaikka hänelle juotin kokonaisen pullon viinaa ja alun toistakin ja vaikka hän tapaili ja tapaili ja oli aina alkuun lähtemäisillään, niin ei hän lopultakaan osannut mitään muuta kuin jonkun vähäpätöisen pätkän. Mutta laulajamaineensa kautta hän tuli saaneeksi ilmaiseksi pikkuhumalan, jolle runomailla yleensä näyttiin antavan paljon arvoa, sitä kun harvoin saatiin.

Harmistuneena ja pettyneenä pistin pussiin kynät, viinat ja paperit ja lähdin vanhan Teppanan luo, jota oli mainittu Koljolan parhaaksi laulajaksi. Mutta hän taas jyrkästi kieltäytyi. Se oli niin suuri ja odottamaton pettymys, että jouduin kerrassaan epätoivoon, jopa loukkaannuin ja jonkun ajan ääneti istuttuani sanoin lyhyet jäähyväiset ja lähdin pois. Hyväntahtoinen ukko katsoi minuun pitkään, vaan ei kehottanut jäämäänkään, jäi vanhaan avaraan pirttiinsä verkkoaan paikkaamaan ja mietti, mitä lienee miettinyt.

Minä toivottomana kylää kiertämään. Kun tämä paras laulaja jäykkyytensä kautta teki kaikki aivotukseni tyhjäksi, niin mitä oli minulla toivomisen varaa? hukkaan menisi koko matkani. Sain sitten käsiini erään talonisännän, jonka sanottiin oppineen runonsa kirjasta. Mutta kauaakaan ei tarvinnut kuunnella hänen laulujaan, ennenkuin selvisi, että oli niihin vuotanut sisällystä toisistakin lähteistä. Vanhoja runoaiheita, sota-aikain kaskuja, satuja yhteen keittäen hän oli laatinut aivan uusia runoja ja kehittänyt aiheita siihen määrään, että oli saannut Kalevalan urhot tekemään puolenkymmentä eri Pohjolan matkaa. Runomitan hän oli säilyttänyt vanhana, mutta aiheiden käsittelyssä enemmän noudattanut nykyisten rekilaulujen mallia. Jos olisin ollut tottuneempi runonkerääjä, niin tuskin olisin viitsinyt tuota sotkua kirjottaakaan muuta kuin näytteeksi jonkun palasen, mutta kirjottamisen kiireessä ei kovin tarkkaan ennätä seurata sitä, onko sisällyksessä tolkkua, ja vaikka laulut tuntuivatkin epäiltäviltä, niin oli niissä kuitenkin joku verta outoja, vanhanaikaisia, taikka oikeammin keskiaikaisia piirteitä. Kirjotin sen vuoksi niin pitkältä kuin hän lauloi, ja siitä karttuikin puoliväliin toista tuhatta säettä.

Sohvonja — se oli hänen nimensä — tienasi siten päiväpalkan ja hyvän humalankin päälliseksi. Minä hyödyin todistuskappaleella, joka osottaa, minkälaiseksi Kalevalan runot käyvät nykyisen rahvaan niitä mielensä mukaisiksi muovaillessa. Julkaisenpa tässä näytteen.

Väinämöisen ja Ilmarisen sotaretkestä Pohjolaan Sohvonja oli tekaissut seuraavan runon:

"Oi emoni kantajani, Suorita minut sotahan, Anna vainovaatteheni, Isäni ikutavarat, Niin me lähtemmä sotahan, 5 Muinoisia muistelmahan, Kuin ennen minun isäni Kulki suurissa sovissa, Taitavissa tappeluissa, Mieleni minun tekisi, 10 Tahton käyä tappeluuhe, Isän entisen poluilla, Oisko siellä onni mulla, Ei niinkuin ennen isällä, Jonka surma sortisiellä, 15 Tappoivat, pahoin pitivät. Niinpä mieleni tekeepi Käyä kostamah kovasta, Jospa oman onnen päällä." Niinpä kerran kiirehesti 20 Luokse vanhan Väinämöisen: "Kuules veikko Väinämöinen, Lähes mulle kumppaniksi Tuonne Pohjolan sotaahe, Kaikki on kansani kaonnut, 25 Vanhukset on sinne vaipun, Isä ensinkin hävisi Taistelussa, tappelussa. Tahtoisin kostoa kovasti, Jos saisin avun Jumalan. 30 Saisinpa isoni sauvan, Jonka vei ne viholliset, Se ei ollut suuri eikä pieni, Vain oli kullasta komia, Alatikki arvo suuri. 35 Kuin saisin isoni sauvan?" Tuostapa vanha Väinämöinen: "Otamma Jumalan kanssa, Kera meille kolmanneksi. Lähtekäämme tappeluuhe, 40 Jos se vuotanoo veremme Vihamiesten vintiöllä." Niin me lähtemmä sotahan. Ottakaa orihit kumpi, Jotk' on kuuluisat, komiat, 45 Kaiken puolin kasvulliset. Pannaan värkitki väliihe, Rauasta rakennus päällä, Vaski lyyäh vatsan alla, Ettei piirrä pistomiehet, 50 Eikä sais sapeli sortaa. Lähetäänpä nyt ajamaan Kohti Pohjolan kotia. Ajan päivän, ajan toisen, Ajamma kohta kolmannenki 55 Jopa Pohjola näkyvi, Kirjokannet kiimottaapi, Jo kuuluu kumina sieltä, Valitus on vaskitorven. Sotahan suorittaa väkiä 60 Kaikki kansa Pohjolasta. Varuilla on vaimokansa, Sotajoukkokin surussa Tuota tuimoo tappelua. Niin se vanha Väinämöinen 65 Sanovi sanalla tuolla: "Nosta se Ukko suuri tuli, Iästä iso vihuri, Jotta sammuttais savunki, Painais peällä paksun pilven 70 Nuilla Pohjan poikosilla." Nyt me mennähän mereltä, Otamma orihit maalla. Sano seppo Ilmarinen: "Minä tavon isonki miekan, 75 Eli kaksi pienempäistä." Niin se vanha Väinämöinen: "Ei piä ennen ruveta, Ennenkuin kuuluupi kopina, Savun tuisku tuiskahtaapi. 80 Nostakkaa nokipetäjä, Eli kuiva koivunhalko, Johon aina ampuisivat, Ettei meitä milloinkana." Otetah oriit käsillä, 85 Aja siellä, aja teällä, Ajetaan ajoin peremmin. Jopa sieltä Pohjon joukko Tulevi tuhansin miehin, Eikä suurta, eikä pientä. 90 Vaan on kesken kerrallista, Meill' on ne terävät miekat, Säilät niin säkenehivät. Kuin se vanha Väinämöinen Nosti miekkansa yleese, 95 Komia on kuin koiteen tähti Eli armas aurinkoinen. Tuotepa tuo Pohjan kansa Peljästyi kovin peältä. Niin se seppo Ilmarinen 100 Nosti miekkansa kahesti, Syttyi kuin tulipaloki, Läikky kuin armas aurinkoinen. Jopa siitä Pohjan joukko, Loppu taito, loppu, 105 Kaikki kaulat leikkelivät, Peätki pistivät pinoihe. Mennään Pohjolan tupiihe. Jopa Pohjolan emäntä Kantopa heille suuren kauhan 110 Kukkurina kultoansa: "Ottakas omenat meiltä, Eli kaikki kasvuaine, Heität maamme maksamatta Sijoilla on entisillä." 115 Siitä seppo Ilmarinen Sanovi sanalla tuolla: "Missäp' on isoni sauva? Ei me täältä ilman lähte." Niinpä on Pohjolan emäntä: 120 "En tiiä isosi sauvaa." Niin se seppo Ilmarinen: "Jos en saa isoni sauvaa, Katso katkon kauloasi, Elipä luontosi lopetan!" 125 Siitäpä Pohjolan emäntä Etsivi isonsa sauvan, Valetun vaskirenkahilla, Kullalla peältä on kuvattu. Siitä Pohjolan emäntä. 130 Kumartiihen kontallehen, Pyytää armua alati, Rukoilee niin rohkeasti, Vannoo täyen valansa: "En minä sinä ikänä 135 Ei minä, ei minun sukuni, Lähe on suurihin sotihin." Hyvästi hyvät puheenne, Paremmat kuin lausehenne. Olkoon onni teillä, niinkuin meillä. 140 Anna Jumala miulla Kaikki kansa rauhallissa, Luojan luovulla ilolla.

Vapaasti ja niin sanoakseni uudenaikaisesti oli myös käsitelty Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanto. Väinämöinen käskee "passariaan" valjastamaan reen eteen hyvän hevosensa, katsellen sitä ikkunasta, lähtee sitten ulos, jossa renki seisoo hevosta suitsista pidellen, istuu rekeen ja lähtee taipaleelle. Joku kumma tiellä tarraa rekeen kiinni ja pidättää sen, mutta ikirunoja vain nostaa jalasta maasta, "nostaa kerran, nostaa toisen, nostaa kohta kolmannenkin, niin jopa ilki irtauupi, katovi rejen perästä."

Lähten tuosta matkalla, Niinkuin lintu liukas jeällä, Nopiana nostamatta. Ajoa nyt karettelemma, Hyvä on juosta, hyvä mennä, Hyvät on miun hevoset.

Kun sitten Joukahainen hevosellaan tulee vastaan, niin syntyy väittely siitä, kenellä on parempi hevonen. Mutta Joukahainen moittii Väinämöisen hevosta niin huonoksi, ettei siitä kannata maksaa edes kymmentä, vaikka sataa kysyttänee, ja esittää kilpa-ajoa.

"Pannaanpa paras etehen, Kellä se kenttä katkieepi, Aho poikki aivan ruttoon…"

Mutta siihen Väinämöinen sanoo, että vaikka Joukahaisella onkin valittu varsa, niin ei hän kuitenkaan ajaa saata, koska

"… on varsan haltijana Vaivaloinji vanne vyöllä, Syömeltä syönki poikki."

Kun siitä Joukahainen kovin tuimistuu, niin Väinämöinen häntä vielä enemmän ivaa, arvellen häntä niin huonoksi mieheksi, ettei tiedä,

"Panisinko pataa kantamahan. Eli suosii sotkemahan."

Joukahainen puolestaan koettaa nolata Väinämöisen sillä, että sanoo osaavansa kirjottaa, jota taitoa Väinämöisellä ei ole. Mutta Väinämöinen vastaa närkästyneenä, että hän, "tietäjä iän ikuinen, osaa muutoinkin temppunsa sanoa, vielä muillekin muistella."

Sen kummempaa ei väittelystä tule, kumpikin lähtee kotiinsa, ja Väinämöinen, kotikujille tulleessaan, lausuu:

"Terve tupa tultuvoni, Pere kaikki kasvuinensa! Onpa vaan oroset meillä Hevoset kuin hernehellä, Ei piä pahoin piellä, Eikä suitin solmiella, Kyllä ne mänöövi tiellä."

Kalevalan sankarien naimaretket Pohjolaan ovat näissä tekeleissä tavallisia yöjalkaretkiä.

Semmoisia runoja nykyinen rahvas tekee Kalevalan aiheista, kun se luottaa omaan kykyynsä ja rupee niitä nykyisen ymmärryksensä mukaisesti käsittelemään. Sohvonja ei ollut mikään tyhmä mies. Jos aihe olisi ollut tutumpi, niin hän ehkä olisi tehnyt hyviä runoja. Varmaan minun mielikseni hän sanoi joitakuita runojaan Homalta kuulleensa, mutta se tuntui epäiltävältä. Luulen hänen itse tehneen laulamansa runot, vieläpä osan juuri sitä myöden, kuin hän niitä minulle lauloi. Kirjotin niitä kaiken päivää, koska ei ollut muutakaan tehtävää. Olihan niillä kuitenkin kumman arvo. Kirjotin, vaikka juomavarastoni kului jotenkin vähiin ja samalla toivoni saada enemmän runojakin hupeni, sillä varsinkin tällä kulmalla olisivat runot ilman kaulan kastiketta istuneet hyvin kovassa. Ryyppy tai pari sentään pehmitti monenkin jäykän mieltä ja sai hänet edes tapailemaan.

Osasi Sohvonja toki muutaman kunnollisenkin runon, jotka hän oli oppinut muilta ja muistossaan säilyttänyt, kuten metsimiehen runot karhun kaadannassa ja karjanlasku-runon. Vaikka ne olivatkin jotenkin vaillinaiset, niin olivat ne kuitenkin turmeltumatonta vanhaa juurta, eikä hän pyrkinyt niitä parantelemaan omilla kaunistuksillaan. (Tulen synnyn laulaessaan Sohvonja kertoi, että tulikipuna halkesi kahtia, toinen puoli lensi taivaaseen, toinen veteen ja jälkimmäisestä muka tuli runon synty.)

MARTISKAINEN TEPPANA.

Teppana, joka jo kävi kahdeksattakymmentä, ei ollut Tiirovaarassa syntynyt. Hän oli kotoisin Lonkan kylästä, joka niinikään on aivan Suomen rajalla, vaikka muutaman penikulman etelään päin Tiirovaarasta. Hän oli kuulun laulajan Martiskan poika. Martiska oli Lönnrotin parhaita laulajia, hänen runonsa olivat Kalevalaan tärkeitä lisiä, vaikuttaen varsinkin runojen keskinäiseen järjestämiseen. Syytä oli minulla siis kaksinkerroin olla pahoillani siitä, että Teppana oli kieltäytynyt laulamasta.

Meidän Sohvonjan keralla lopetellessamme työtämme saapui kuitenkin kyytimieheni, joka oli Teppanan talossa kortteeria, ja kautta rantain kertoi, että Teppana ehkä nyt suostuisi laulamaan. Kokosin siis kiiruumman kautta paperini ja lähdin hänen luokseen uuden kerran.

Vielä oli kuitenkin monet mutkat voitettavat, ennenkuin runot heltisivät. Isästään ja Lönnrotin käynnistä Lonkassa Teppana kyllä oli taipuvainen kertomaan, ja viehättävää olikin kuulla vanhusta, joka oli itse nähnyt Kalevalan kokoojan keräysretkillä liikkuvan. Hänen muistonsa mukaan oli koko Martiskan väki, hän itse muitten mukana, "Kajaanin tohtorin" saapuessa ollut kaskea kaatamassa. Tohtori oli noutanut Martiskan kaskelta, laulattanut häntä kokonaisen päivän ja antanut pankkoriksin palkaksi. Lönnrotin matkakertomuksista näkyy, että tämä tapahtui kevättalvella 1834. Toisen kerran Lönnrot kävi Lonkassa lokakuussa 1836 yhdessä Cajanin kanssa, mutta silloin hän ei näy Martiskaa tavanneen.

Näitä Teppana kyllä muisteli, mutta kovin häntä näytti edelleenkin epäilyttävän ruveta laulamaan. Hän oli kuin monisäppinen lukko, jossa aina toinen paikka livahti kiinni, kun toinen sai auki keinotelluksi. Jonkun runopalasen hän saneli, mutta heitti sitten syystä tai toisesta tapailemisen ja lupasi jatkaa seuraavana aamuna. Mutta kun silloin oli sunnuntai ja pirttiin kokoontui paljon rahvasta, niin ei siitä tullutkaan mitään. Talossa ei ollut muuta asuttavaa huonetta kuin pirtti, eikä ukko myöskään suostunut lähtemään Sohvonjan taloon laulamaan, jossa oli kamari ja jossa minä olin kortteeria. Täytyi sen vuoksi odottaa iltaa, kunnes rahvas hälvenisi.

Laulatin aamupäivän muita henkilöitä. Runon osasi aina yksi ja toinen, ja mielellään ansaitsivat nämä vähemmät laulajat taidollaan jonkun kopeekan. Tuli sitten joku sanomaan, että Lohi-Pekka niminen mies oli luvannut laulaa minulle vaikka kokonaisen viikon, kunhan vain palkoista sovittaisiin. Siitäkös ihastuin ja suoriusin paikalla matkaan moisen merkillisen miehen luo. Tapasin erään mökin edustalla repaleisen miehen jätkäleen, partaisen ja renttuisen, niinkuin satukummituksen. Hän ensiksi, kun puheisiin puututtiin, syljeskeli monelle taholle, ikäänkuin se olisi ollut vanhaa taikaa, aikaili ja odotutti ja lausui vihdoin sorahtavalla kielellä, ettei hän voinut ruveta tässä laulamaan, kylä narrina pitäisi. Lupasin lähteä hänen kotiinsa, ja siitä hän oli kovin mielissään. Meidän astuessa yhdessä järven poikki hänen mökilleen, hän kertoi kerran ruvenneensa laulamaan eräälle Suomen herralle, vaan kun tämä oli huonosti maksanut, niin hän oli sikseen heittänyt.

"Entä mitä sie Pekka tahot mahistasi?"

Paljon hän oli saanut siitä itsekin maksaa, raudan synnystä — tai synnjistä, kuten karjalainen sanoo — kolmin markoin ja vielä antaa päälle hyvät viinat. Ei hän siitä sentään enempääkään tahtonut, kuin oli itse maksanut… ja sitten oli Pekan mielestä paras sopia joka loitsusta erikseen. En virkkanut siihen sen enempää, vaan astuin ukon perässä mökkiin, joka oli niin matala, että vaikka astuin ovesta aivan koukussa, niin sittenkin niska raappasi ovenkamanaan. Permanto notkui, pirtti heilui, niin että kimmet varisivat orsilta, kun raskaanlaisesti astuin peräpuoleen. Uunin kosinalla makasi viheliäisen näköinen eukko, joka kehotti ukkoa korjaamaan pois kimmet, että vieras sopi kulkemaan. Se oli tosiaan oikea noitain mökki.

Mutta ei näkynyt osaavankaan eepillisiä runoja Pekka, kun rupesin niitä tiedustelemaan. Hän tarjosi loitsuja. Niistä minä taas en välittänyt, etenkin kun ne olivat niin suuressa hinnassa, vaan koetin runojen alkuja lukien mairitella häntä laulamaan. Mutta Pekka vain syljeskeli vahvasti ja lausui arvokkaasti, että semmoiset joutavat lorut hän oli kaikki unhottanut. Eikä hän ruvennut tapailemaankaan, vaikka hyvänkin hinnan lupasin maksaa. Akka silloin sieppasi uunin korvalta kehnon kappaleen petäjäistä leipää, työnsi sen ukkonsa käteen, katsoi häntä merkitsevästi silmiin ja sanoi: "Tuossa on sinulle hyvää rieskaa, ukko!" Pekka lauhtui ja rupesi yrittämään, mutta pian huomasin, että hän oli hyvällä syyllä estellyt, hän ei osannut mitään.

Mutta syntyjä ja parannusvirsiä hän sanoi osaavansa ja tehokkaita joka paikkaan; mutta koska olimme saaneet ohjeeksi koota niitä vain toisessa sijassa, niin en ruvennut kauppoihin. Arvelin meidän puolella olevan niin hyvät apteekit, ettei taioista siellä olisi suurtakaan hyötyä. "Apteekit!" huudahti hän halveksivasti ja lisäsi siihen hyvin ruman vertauksen ja sylkäsi voimallisesti keskelle uunin kylkeä, "mitä olivat apteekit hänen lukujensa rinnalla? Niillä hän oli parantanut monta tautia, joille eivät apteekit eivätkä tohtorit mitään tainneet." Hänen uskonsa oli niin kivikova, etten yrittänytkään ruveta sitä järkyttämään. Meistä tuli siis ero. Mutta sydäntä särkevä oli se puute, jossa tämä viheliäinen vanha parikunta eli, ja leivättömyyttä se lienee eukko siinä uunin liepeellä potenut.

Iltapäivällä Teppana oli helmeilevällä tuulella, hän oli vihdoinkin halukas laulamaan. Kyytimieheni kertoi hänelle huomautelleensa, kuinka ikävissäni kuljeskelin kylän kujilla ja kuinka runot varmaan viihdyttäisivät mieltäni. Kun rahvas oli tuvasta poistunut, niin otin esille hyvän konjakin, jonka olin Teppanalle säästänyt, ja kehotin häntä maistamaan kielen kirvottamiseksi. Ukko hymähti herttaisesti, iski veitikkamaisesti silmää, katsoi kuppiin ja arveli: "Oiskohan tuota maistaa, eikö siitä mahtaisi tulla reähkää?…" Hän taipui ottamaan toisen ja kolmannenkin ja sitä myöden elpyi.

… "No mie arvelin, että kun siulla on teällä njii ikävä, njii jos mie vähän alkaisin muistella… kun siitä vain ei reähkää tulisi."

"Mitä joutavia", arvelin, "noista synnyistähän reähkä tulee, vaan ei näistä runoista."

Sen hän kyllä puolittain myönsi, mutta ei kuitenkaan voinut olla pudistelematta päätään ja tuon tuostakin sekaan huomauttamatta, että "valehuuksia ovat kaikki". Vipusen runoa, jota olisin halunnut kuulla, Mustan Miikulan runoon verratakseni, hän ei ruvennut laulamaan ensinkään, se kun oli hänestä niin hirveä ja syntinen. Sen sijaan hän lauloi monta muuta pitkää ja ehjää, kaunista vanhaa runoa, esittäen ne niin eloisasti ja hyvällä ymmärryksellä, että niitä kuunnellessani ja kirjoittaessani jouduin haltioihini vanhassa hämärässä pirtissä. Nuoremmat laulajat usein vain sanelevat, taikka laulavat jonkinmoisella halveksivaisuudella osaamiaan vanhoja runoja, mutta vanhuksista moni runon ladulle lähtiessään tuntee luontonsa nousevan, samoinkuin etevä soittaja soittokoneen ääreen istuessaan. Runo saa siitä aivan toisen tenhon, sen olemus ja synty astuu lähelle kuulijaa, hän tuntee sen lämpöisen henkäyksen.

Kuinka verrattoman kauniilta tuntui tuo autereinen, tarumainen runo Osmottaren oluen keitosta, jolla hän lähti komean Lemminkäisrunon ladulle:

"Savu saarella palavi Tuli niemen tutkaimella, Suuri ois' sotisavuiksi, Pieni paimosen tuleksi…"

Siinä on kaikuja ajoilta, joihin ei mikään kirjoitettu tieto ulotu…

Kun hän sitten lauloi suurella vaivalla pannun oluen kapinallisista ajatuksista tynnörissä, kuinka se uhkasi potkia pohjat puhki, ellei pian ilmestynyt juojaa, niin pääsivät vanhuksen muistot aivan valloilleen ja hän esitti, silmää iskien, runon rattoisalla elävyydellä, ikäänkuin keskellä niitä samoja hehkuvia mielentiloja, joissa nämä vanhat runot ovat muinoin saaneet muotonsa ja täysipätöisyytensä… Minuun hän samalla katsoi ikäänkuin udellen, mahdoinko minä runon oivallisuutta täysin älytäkään.

Ja monta muuta kaikkein parasta vanhaa runoa hän lauloi, lauloi varsinkin Väinämöisestä, ja vasta näin kuullen niitten kaikkien vanha jalous kohosi täyteen loistoonsa. Kuulija sai elävän käsityksen siitä, kuinka nuo vanhat runot ovat tietoisen innostuksen hehkussa syntyneet ja kuontuneet ja siitä syystä juuri sisältävät sen, mitä kansan sielussa on jalointa ja ylhäisintä. Hän lauloi Väinämöisen veneen veistännästä, hänen polvenhaavastaan, Vellamon neidon onginnasta, ja kaikesta runolaulusta, mitä olen milloinkaan kuullut, oli tämä parasta.

Väsyi vanhus kuitenkin lopulta, eikä suostunut kaikkea tietoaan laulamaankaan. Oli jo myöhäinen yö, kun päätimme. Sydämellisyydellä, jota tässä kauppakansassa ei kaikisti tapaa, hän tarjosi talossaan köyhän illallisen ja lattialla yösijan, enkä ole monesti niin viihtyisään lepoon vaipunut, kuin Teppanan puhtaassa pirtissä, nokisten orsien alla. Teppana oli noita vanhan kansan yksinkertaisia herttaisia salolaisia, joita Lönnrot matkakertomuksissaan niin viehättävästi kuvaa ja joitten rivit rajan takaisessa Karjalassa nopeaan harvenivat. Koko talokin oli niin vanhanaikainen ja jykevä, että siellä tunsi olevansa lähellä runojen aikaa.

Mutta tavallista kauvemmin, minun jo levolle mentyä, vanhus sinä iltana seisoi kuvien edessä, risti silmiään ja hiljaisella äänellä rukoili anteeksi sitä, että hän oli antanut nuoruuden syntisten tunteitten hetkeksi vallata itsensä ja elämänsä lopulla näin unhottanut luvatun ylösnousemuksen.

Teppana oli kerran ennen laulanut runonkerääjälle, nimittäin Bernerille, hänen käydessään Tiirovaarassa pari vuosikymmentä aikaisemmin. Mutta osaksi hän lauloi toisia runoja, niin että minun saamani enimmäkseen olivat ennen kirjaan panemattomia.

Ani varhain lähdin seuraavana päivänä paluumatkalle, kuitenkin kaikitenkin hyvilläni saaliistani. Jo ennen auringon nousua teimme lähtöä, voidaksemme ajaa hankea. Huhtikuun kiverä aamupakkanen pisteli nenässä, luonto oli härmässä ja raikas ilma sytytti elämänhalua suoniin. Ja nyt aamulla ja pakkasella porot olivat kuin aivan toisia eläimiä. Pistojärvestä lähdettäissä olin ääneensä lausunut sen toivomuksen, että kerrankin saisi kulkea kovaa, ja kotia jäävät pojat olivat siihen sanoneet: "Katshohan että pysyt kelkassa." He pitivät varsinkin minun ajokastani vaikeana hallita. Mutta ainoastaan matkaan lähdettäissä se oli silloin rimpuillut. Se oli seisonut alla päin kallella kypärin ajomiehen etupuolella ohessa, mutta paikalla karannut hurjaan laukkaan, kun aloin kelkkaa kohden siirtyä. Silloin piti nopeaan heittäytyä kelkkaan, jos mieli mukaan päästä; mutta muutaman sadan metrin juostuaan oli poro talttunut ja juossut sitten varsin kiltisti edelleen.

Nyt ne olivat levottomamman näköiset. Jättäytyessämme jälkeen kelkkaan käydäksemme ne ikäänkuin pelosta värisivät, ja tuskin olimme niiden rinnalla, kun ne samalla karkasivat täyteen laukkaan. Suin päin piti paiskautua kelkkaan, jos mieli mukaan päästä. Kahiseva hanki kantoi, ajoipa vaikka mistä, nuolena kiitivät kelkat Tiirovaaran mäeltä alas suolle, joka pienen vesistön tapaan tunkeutui metsämaitten helmaan. Niinkuin linnut lensivät porot, vimmatusti karkasivat… kelkka kiiti kuin höyhen hangella. Äkkiä ne, kuin välipuheen mukaan, loikkasivat suoraan sivulle ja ryntäsivät lähimpään metsään, yli risujen ja kantojen. Jos olisin istunut, niin olisin kai lentänyt hangelle, mutta onneksi olin vatsallani. Ajohihnasta voimain takaa vetämällä pakotimme porot kääntymään poikkipuolin, niin etteivät päässeet tiheikköön saakka, jonka jälkeen talutimme ne uudelleen suolle. Taas kun niiden edellä astui, hihna olalla, olivat ne niin vastahakoisia, että melkein piti perässään kiskoa. Mutta nyt tiesin, että niillä oli juonet mielessään. Kun vähänkin siirtyi kelkkaa kohti, ottivat ne paikalla laukan, katosivat kuin pois pyyhkäistyt.

Annoin kyytimiehen ajaa kappaleen matkaa edellä siinä toivossa, että poroni juoksisi auliimmin perässä, metsään poikkeamatta. Kyytimies istui kelkkaansa ja hänen poronsa laukkasi taas kappaleen matkaa, mutta kääntyi sitten äkkiä aivan ympäri, päin kyytimieheen ikäänkuin riidelläkseen tiestä. Mies nyki, huuti, kiskoi, mutta poro ei ottanut hievahtaakseenkaan. Arvelin sen ehkä odottavan minun ajokastani ja valmistausin seuraamaan. Lähestyin nopeaa kelkkaa, ja siinä samassa pyrähti poro laukkaan, niinkuin olisi linnun kädestään laskenut. Hädin tuskin pääsin matkaan. Saappaankärjillä piirrellen koetin ohjata liitelevää kelkkaa, asuen itsekin niin litteänä kuin mahdollista, ettei se kaatuisi. Poron kaviot venyivät aivan nenäni eteen, niin riivatusti se meni, hanki tuiski vasten silmiä. Kyytimiehen poro minun sivu puhaltaessa niinikään nuolen nopeudella kääntyi laukkaan, ja nyt alkoi kilpa-ajo niin hurja, etten ole moisessa toisten ollut. Porot menivät, mistä tahtoivat. Suolla oli poikkipuolin sylen levyinen penger sulana, kelkka hyppäsi siitä kappaleen matkaa ilmassa. Makasi poikkipuolin oksaniekka honka, siitäkään ei huolinut poro, loikkasi suoraan oksikon yli yhdellä potkulla, ja kelkka lensi risukkoon, että oksat paukkuivat. Mutta yli mentiin, säilyi sekä kelkka että vatsani, kiidettiin taas tasaista kidehaivenellista suota, mutta sitten tapahtui jälleen äkkikäänne ja laukattiin metsään. Kun saimme ne jälleen suolle kiskotuiksi, niin alkoivat uudet helsinkiläiset saappaani näyttää niin kurjaa nokkaa, että pyysin saada vaihtaa poroa. Niin tapahtuikin, kyytimiehen poro juoksi nyt vallan vakavasti, mutta tuskin oli kyytimies päässyt minun poroni kelkkaan, niin samassa hän näkyvistänikin poistui, hupeni suonsalmeen, harvan matalan näreikön taa. Pitkän matkaa läikkyi vain ilmassa hienoa vitiä niillä seuduin, mistä hän oli kulkenut. Kotvasen ajoin tätä säehtivää kiteikköä, joka kimmelsi päivän nousussa, ja ihmettelin, minne he olivatkaan kadonneet. Kun suo jälleen aukeni, näin heidän keskellä aukiota laukkaavan piiriä kuin karusellissa. Mies nyki ja huuti, heitti ajohihnaa puolelle ja toiselle, mutta poro ei ottanut suuntaa muuttaakseen, vaan oli vihdoin kiskaistava poikkipuolin. Mutta palava sen oli urheilussa tullut, se läähätti kuin juossut koira ja kieli valui suusta helakan punaisena. Vähän aikaa istuttuamme aloimme uudelleen matkaan yrittää, ja pahimman riivauksen pois kirmattuaan porot alkoivatkin kulkea siivolla, juosta hölskyttäen aika ripeästi. Siirryin jälleen oman ajokkaani rekeen ja maata kelluttelin heinäpussilla. Ilma oli raitista ja tyyntä, taivaan kristallisini läpikuultavaa äärettömiin, siellä täällä lepäili pilvenhattaraa kuin vaahtoa ja aurinko valoi kuusien välitse hangelle aamun kultaista loistoa. Hyvä oli mielenikin ja kauan hymyilin äskeisiä seikkailuita ja porojen somia juonia. Näissä ajatuksissa halusin muutaman suon reunassa koettaa, vieläkö poroissa oli urheilun halua ja läimäytin ajokastani hihnalla kylkeen. Mutta tuskin sain sen tehneeksi, kun se samalla pyrähti laukkaan, ja muutaman kymmenkunnan syltä kiidettyään äkkiä poikkesi syrjään, kelkka singahti sivuttain ja samassa oli joku hangesta pistävä seiväs vähällä puhkaista kylkeni. Siitä viisastuneena minäkin puolestani nyt ajoin siivolla.

Pistojärvi oli Vienan puolella eteläisin seutu, missä poroja pidettiin; Suomen puolella oli se kauppias, jonka keralla olimme Oulusta matkanneet, yrittänyt pitää niitä vielä etelämpänä, Hyrynsalmella. Tässä saakoon sijansa kasku, jonka hän niistä matkalla kertoi.

Hyrynsalmelle oli pari vuotta aikaisemmin saapunut kaksi korkea-arvoista Pietarin herraa, joita oli sinne Kajaanista neuvottu, heillä kun oli halu päästä kerran porolla ajamaan. Lähdettiin takamaille, jossa kauppiaan porot olivat, itse hän valitsi hurjimman menijän ja antoi molemmille venäläisille hyvät perässä tulijat. Keskustelu oli tapahtunut latinaksi, sillä se oli ainoa vieras kieli, jota kauppias osasi, opittuaan sitä lyseon alaluokilla ja jatkettuaan kotonaan opinnoita. Kun oltiin valmiina lähtöön, kysyi kauppias vierailtaan, miten he halusivat matkata, ja nämä empimättä vastasivat samalla jalolla kielellä: " Quam celerrime iter faciamus " s.o. antaa mennä niin kovaa kuin pääsee. Isäntä varoitteli vielä vieraitaan pysymään pulkan peräpuolessa ja väistämään puita, läimäytti poroa kylkeen ja katosi metsään kuin ammuttu nuoli. Hän kertoi vähän matkaa ajettuaan pysähtyneensä kuuntelemaan, miten vieraat suoriutuisivat ja kuullensa metsästä rysäyksen ja räsäyksen ja palatessaan sitä peräämään tavanneensa toisen Pietarin herroista puun ääressä kalpeana särkyneen pulkkansa vieressä, käsillään huitoen ja huutaen: " Non sum vulneratus!": (en ole haavoittunut). Mutta pulkka oli rauskana, sillä oli mahdoton matkaa jatkaa. Isäntä olikin toimittanut siltä varalta toisia; pulkkia perässä tulemaan. Kun uudelleen lähdettiin matkaan, niin vieras hymyillen hoki: " quam pigerrimum, quam pigerrimum ", s.o. niin hitaasti kuin suinkin. Vasta aavalla järvellä hoputettiin porot laukkaan ja tultiinkin sitten kylään kaikella kunnialla. Venäläiset olivat hyppineet ilosta ilmaan, kun olivat ehjin nahoin yrityksestä suoriutuneet ja saaneet lopulta niin hyvän kyydin.

Ajoinpa sitten poroilla edemmäkin, aina Uhtueen saakka, kelin vetäessä aivan viimeistä virttään. Poroilla vain pääsikään enää kulkemaan. Uhtuesta ei enää kuljettu hevosella selän poikki Jyvöälahteen, jonka vuoksi sain astua viimeisen taipaleen jalan, raskaassa jääsohjossa. kestikievarista mies oppaana ja apunakin, jos sulaan solahtaisin. Mutta jos oli keli huono, sitä ihanampi oli sää. Luoteesta puhalsi pitkin selkää ahava, joka, kumma kyllä, oli viikkokausia niin lämmin, kuin olisi se tuullut etelästä. Semmoisia tuulia keväällä sattuu. Taivas on silloin niin harvinaisen puhdas, rannoilla, vaaroilla sinet niin syvät ja hehkuvat, että vaeltaja tuntee kuin itse elämän nestettä juovansa hengittäessään tätä leutoa ja samalla raikasta tuulta, jonka edessä lumet ja jäät nöyrästi alenevat. Vaikka olin uupumuksesta koukistua tielle, täytyi minun riemuita tätä kevätahavaa.

Näin olivat molemmat ensimäiset keruumatkani päättyneet. Vienan Karjalan nykyisistä runovaroista olin saanut ensimäisen varman käsitykseni. Runoja vielä osataan, mutta entisen merkityksensä kansan kesken ne olivat menettämäisillään. Niitä osasivat sekä nuoret että vanhat, mutta ainoastaan vanhat niitä laulaessaan joutuivat sen mahdin valtoihin, joka on tämän runsauden luonut, joka säkeille lähdettäissä on yhä uudelleen sytyttänyt laulajat, varsinkin milloin yhdessä laulettiin ja kilpaa runoja muisteltiin. Teppana sillä tavalla lämpeni, ja monias muukin vanhus, jota myöhemmin laulatin. Mutta nuorempi polvi laulaa runoja välinpitämättömämmin ja liikkumatta niitten kauneuksista. Ne varisevat heidän huuliltaan kuin kuihtuneet lehdet. Moni vanhus, joka nuorena ollessaan kuuli laulettavan ja runoja oppi, on myöhemmän ajan vaikutuksesta muuttunut mykäksi kuin hautapatsas.

Mieli kävi samalla sekä apeaksi että hyväksi, apeaksi siitä, että kansan itsensä käsittämä kauneus on kuolemassa, runollisuus häviämässä, hyväksi taas siitä, että se sittenkin on jälkimaailmalle pelastettu.

Mihin vertaisin kansan sammuvaa runoutta? Virvatuliin, jotka palavat aarteitten haudalla.

ÄIJÄPÄIVÄN AIKOJA JYVÖÄLAHDESSA.

Kun Jyvöälahdesta läksin ensimäiselle keruumatkalleni, olivat talvitiellä, joka akkunasta katsoen kulki viistoon lahden poikki, viitat jo alkaneet pahasti kallistella. Kun toiselta retkeltä palasin, makasivat ne jo kaikki kumossa, mikä millekin puolelle kaatuneena, ja jää oli muuttunut mustelman karvaiseksi. Lahden perässä oli ranta jo sulana, ja sula eteni joka päivä pitkin maanrajaa yhä lähemmäksi meidän taloamme. Niinpä katkesivat tiet selille, mutta selät itse riutuivat vielä paljon kauemmin. Teiden näin katkettua täytyi minunkin viettää yksillä paikoilla pari viikkoa, pari kaunista kevätviikkoa. Mutta ne olivat hauskoja aikoja, tutustuimme moneen puoleen karjalaisten elämästä, saimme yhä enemmän tuttavia, emmekä oikeastaan tunteneet muuta kuin tupakan puutetta. Sitä ei Jyvöälahdessa ollut, vaan meidän täytyi lopulta totutella mahorkkaan, kunnes liikkeet jälleen alkoivat. Maisin ei Uhtueen eikä Vuokkiniemeen ollut mitään liikettä, eikä ketään haluttanut yrittääkään sinne päästä.

Sattui paraiksi pääsiäinen menoineen ja monenlaisine ruokineen.

Äijäpäivää, s.o. varsinaista pääsiäispäivää, vastassa olevana yönä ei nukuttu ensinkään, "molittiin" (rukoiltiin) kaiken yötä ja aamulla syötiin ensimmäinen ateria heti auringon noustessa. Niin oli tapa. Silloin nimittäin loppui seitsemän viikkoa kestänyt paasto, ja lehmän antimet, rasvat ja lihat pääsivät pöydälle. Niitä piti päästä niin varhain kuin suinkin maistamaan. Samalla käy luvalliseksi kaikenlainen iloisuus, niin että pääsiäisaika on kaikin puolin hauskuuden aikaa. Syömään nousimme mekin, emme niin muun vuoksi, kuin maan tapaa noudattaaksemme ja ollaksemme samassa juhlatuulessa kuin kaikki muutkin. On tapana, että pääsiäisenä annetaan kaikenlaisia lahjoja, ja meille olivat emäntä tyttärineen laittaneet nenäliinan kummallekin. Lahja ei ollut suuren suuri, mutta se ilahutti meitä. Samalla kun liharuoka käyvät myös kaikenlaiset maalliset huvit luvallisiksi, silloin kisataan, kihlotaan ja vietetään häitä, vaikka pojista onkin puute, ne kun ovat vielä enimmäkseen "Ruotshissa" kaupoilla.

Heräsimme Äijäpäivän aamuna soinnukkaaseen kellojen soittoon, joka kuului lahden perästä pienestä tsässyönästä (rukoushuoneesta), jommoinen on useimmassa karjalaisessa kylässä, vaikkei pappia olekaan muuta kuin pitäjän kirkonkylässä. Kellojen ääni oli pitkistä ajoista kuultuna suloista ja virittävää, se herätti mielessä valoisaa hartautta, samoin kuin loistavat kirkkaat päivätkin. Koko piina-ajan ja katumusajan ne olivat pysyneet mykkinä. Nyt niitä soiteltiin kokonainen viikko aikaisesta aamusta myöhään iltaan, ja jokaisella oli lupa käydä "svonjimassa", s.o. soittamassa; se oli pyhä toimitus, sanaton rukous, jota muut äänettömässä hartaudessa kuuntelivat. Ja kävivätkin soittelemassa koko kylänväki, nuoret ja vanhat ja varsinkin lapset, milloin ei aikuisempia soittajia ollut, ja kellot olivat äänessä kaiket päivät ja joka päivä oli aamusta iltaan kuin juhlapäivä. Tsässyönän tapuliin noustiin kapeita pimeitä pystyportaita. Sieltä ylhäältä näki paraiksi yli molempien männikköä kasvavain kalmistojen, yli kylän ja lahdelle. Pieni tapuli oli usein täynnään väkeä, se täyttyi jo kymmenestä, ja ne, jotka eivät mahtuneet ylös, pistivät päänsä lattiassa olevasta porrasaukosta. Siinä vuoron takaa soittaa liruteltlin kolmea kelloa ja ylentyneellä mielellä kuunneltiin niitten heläjämistä.

Äijäpäivän iltapäivällä alkoivat kisat. Tanssittiin avaroissa porstuoissa, aitoissa, missä milloinkin sopi. Tytöt vaihtoivat uusia pukuja päälleen niin usein kuin kunkin varat sallivat, ja vaatteista loistivat nyt kaikki punaisimmatkin värit, joita ei paaston aikana mielellään suvaittu. Hyvin tavalliseksi alkaa käydä naisillakin Suomen puolen kuosi, vaikka värit ovat rohkeammat. Se on muoti.

Kisat ovat enimmäkseen venäläisiä ja niitä säestetään omituisilla kimakoilla pajatuksilla, jotka ovat olevinaan venäjänkieltä, vaikka tuskin venäläinenkään niitten venättä enää ymmärtäisi. Rohkeita liikkeitä ei suvaita, vaan tulee kisaajain liikkua niin säädyllisin ja tasaisin askelin kuin suinkin, laahaten jalkojansa pitkin siltaa. Tyttöjen tulee pysyä totisina, jos he naureskelevat tai puhelevat liikoja, niin tulee siitä heille häpeä. Pojilla, "purlakoilla", on enemmän vapautta sekä liikkeissä että muussakin käytöksessä. Toverilleni ja minulle olivat Seni ja Okahvi opettaneet katrillin, me taas heille jenkkaa. Yhdyimme siis katrilliin muitten mukana, mutta sekaannuimme niin monesti, että häpeätä välttääksemme pian erosimme kisasta, vaikka pojat moneen kertaan haastoivat ja kaikki lupasivat hyväntahtoisesti suoda erehdyksemme anteeksi.

Piirakkaitten syönnissä, kisoissa ja kyläilemisessä kuluivat pääsiäispäivät, arkina alkoi jälleen työ. Toverini Varahvontan keralla syventyi suureen sanakirjaansa, minä kirjoitellessani puhtaaksi runoja kuuntelin puolella korvalla heidän selostuksiaan toisesta huoneesta, kysymyksiä ja vastauksia. Vakaasti siellä työskenneltiin. Varahvontta vääntelihe tuolillaan istui vuoron takaa toisella ja toisella puolella, keikkui, vakaantui jälleen hetkeksi alalleen, kävi uudelleen levottomaksi, ja tuolin joka tavalla istuttuaan vierähti… pitkäkseen lattialle. Siinä kun rupesi nukuttamaan ja vastaukset alkoivat kangertaa, nousi hän jälleen tuolille, näkyi vähän päästä akkunan edessä kontillaan, katsomassa pihalle kiikarilla, jonka käyttäminen hänelle oli opetettu. Vastaukset olivat nyt hetken aikaa hajamielisiä. Kun taas kirjoituksesta vilkasin, makasi hän tuolilla vatsallaan, mutta vastaili taas kysymyksiin parhaan taitonsa mukaan. Mutta milloin hän alkoi vallan kangistua sekä henkisesti että ruumiillisesti, niin ei tarvinnut muuta kuin ottaa puheeksi tyttönen, joka odotti kotona isäänsä, niin pian ukko vilkastui ja oli sitten kotvan mitä puheliaimmalla tuulella.

Silloin tällöin ilmestyi huoneeseemme joku kyläläinen lääkkeitä pyytämään. Annoimme, mitä meillä oli, ja tapahtui, että vaikka tauti olisi ollut melkein vaikka mikä, aina rohtomme auttoivat. Tuo rahvas mahtaa olla niin tottunut paranemaan paljaan uskon voimalla, joka loitsuissa on parantavana vaikuttimena, että se parani vain luottamuksen kautta. Mutta vaikka olikin kylässä kaksi näin hyvää "tohtoria" — ehkäpä he pitävät Lönnrotin ajoista saakka kaikkia runonkerääjiä myös lääkäreinä — ei siltä laiminlyöty vanhoja koeteltuja taikakeinojakaan. Kun alkoi Uhtuesta kuulua, että siellä oli paljon ihmisiä sairastunut johonkin kulkutautiin, niin lähti kaksi topakkaa Jyvöälahden eukkoa kylän laitaan, toinen Uhtuen, toinen Vuokkiniemen tien suuhun, ja istutti siihen kumpikin tervapatansa, jossa polttaa käryyttelivät pikinatturoita ja vanhoja kenkärajoja. Tauti ei tosiaan tullutkaan Jyvöälahteen, ja eukot olivat vahvasti vakuutetut siitä, että se oli heidän ansionsa.

Suli vihdoin koko lahti. Lipeästi hiipi laine pitkin rantaa ja vesi välkkyi, kun molempien neitostemme keralla soutelin tsässyönään kelloja soittamaan. Hartaina, kädet ristissä, kuuntelivat tytöt helkytystä, vuoron takaa soitellessaan, ja parrakas vakaa tsässyönän vartija pisti läpän minunkin kouraan ja sanoi: "Ka soita siekin vuorosi."

Kun lähdettiin paluumatkalle, niin oli vallan tyyntynyt ja toinen tytöistä alkoi järvellä pajattaa, veneen hiljalleen liukuessa ohi vainioitten ja talojen. Rannoilla kiertelivät kaiut, kutsuen seuraan toverianikin, joka oli jäänyt kielimestarinsa keralla raatamaan. Mutta eivät mitkään viettelykset saaneet häntä lähtemään ulos kauniiseen ilmaan, lienee tukkinut korvansa, kestääkseen sireenien viettelyksen. Hän näkyi sulkevan akkunan, pysyäkseen lujana — Odysseus antoi sitoa itsensä mastoon kiinni. — Laskettuamme verkot, jotka olivat veneessä ja joita Karjalan immet taidolla hoitavat, astuimme maihin ja kokoonnuimme vihdoin illalla kaikki samovaaran ääreen.

Seurassamme oli Maura, seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen eukko, joka oli kylän paras itkijä kaikenlaisissa tilaisuuksissa, häissä ja hautajaisissa, ja pilan päite kehotimme häntä nyt itkemään Kustille — se oli toverini käypä nimi, — kun hän oli jäänyt pois hauskalta retkeltämme, ja Kustin vähistä vastusteluista huolimatta eukko lankesi hänen kaulaansa ja itki hänelle itkurunon sitä päätä ilman minkäänlaisia valmistuksia. Haikeasti itkijä kysyi, oliko hän, pitkämatkalainen, ollut sydäntyneenä, vai minkä vuoksi ei lähtenyt neitosten keralla soutelemaan? Itkun alku lähti tähän tapaan:

Suurien seämies valloissako olit, Suimun etähäisien matkojen päästä suimun koalellun, Kun et kaunehien kananimysien keralla lähten kaunehien spoassujen kajokellosie kalahuttelomah? Osornjikkaloatuinenko olit, Orheijen maijen ottamainje, Kun et lähten näien orheijen allisien keralla yksih matkoih oimun koalelomah? Osornjikkaloatuinenko olit, Omattomien ottamainje, Kun et lähten kaheksieväsie karjakalasie kaunehien kananimysien keralla kaunehien vetysien peällä kajon katshahtelomah? Kuien kukkahien seämies valloissako olit, Kuin et lähten kaunehie kutukalasie kuusin evin kulkovie kukkahien allisien keralla kukkahien vetysien peällä kujin silmittelömäh?

Niin niitä Äijäpäivän aikoja elettiin.

Jo pyörähti moniana aamuna niemen takaa lahdelle vene, joka toi Vuokkiniemestä sulkapostia — kiireelliset postilähetykset varustettiin sulalla merkiksi siitä, että niiden tuli kulkea yötä päivää — ja postin tuojat kertoivat, että selkä oli sillä puolella auki. Samana päivänä saapui vastakkaiseltakin puolelta matkamiehiä, Uhtuesta ja aina Vienan Kemistä saakka, ja sinnekin päin olivat siis matkat vapaat. Tuulien mukana alkoi sulilta seliltä tulla sinistä auerta, joka hengähti kesäisiä vivahduksia vielä lehdettömiin metsiin. Muurahaiset kiitelivät poluillaan, kärpäset virkosivat, pitkäsarvisia kaskinikkeja alkoi ilmestyä seinille ja muuttolinnut saapua toinen toisensa jälkeen. Pientarilla näkyi ensimmäinen vihanta henkäys ja lehti soreasti puhkeili hiirenkorvalle. Aurinko oli noussut Äijäpäivän aamuna kahden puolen hypellen taivaalle, ja sen piti olla hyvän vuoden merkki. Alku oli muutoinkin niin suotuisa, etteivät sitä sanoneet muistavansa satavuotiaat ukotkaan, ja tyytyväisessä toimeliaisuudessa suoriuduttiin vainioille varistelemaan siementä maan kasvattaa. Tarpeen olikin hyvä vuosi. Talvi oli ollut vaikea voittaa, vaikk'ei Jyvöälahdessa ollutkaan niin suurta puutetta kuin syrjäisissä metsäkylissä.

Kelirikko oli päättynyt ja oli ryhdyttävä uusia tuumia toteuttamaan.

Ennenkuin kuitenkaan pääsin lähtemään, tapahtui kylässä pieni välikohtaus, joka oli kunnialla selvitettävä.

Olimme molempien impien kera seurustelleet ja kisailleet yhtä vapaasti ja hupaisesti kuin omallakin puolella, tarkoin vaarin ottaen, mitä säädyllisyys ja hyvä tapa vaati.

Mutta siitä alkoi nousta puheita, jotka onneksi tulivat meidänkin korviimme. Eräs suutari oli kertonut, että hän muuanna aamuna oli sattumalta käynyt huoneessamme rahaa vaihtamassa ja silloin nähnyt epäilyttäviä asioita.

Hänen puheensa oli kyllä täydelleen perätön, mutta meille selvisi kuitenkin, että olimme olleet varomattomia ja että parjaus saattoi haitata tyttöjen naimaonnea. Siveydestä pidetään, ainakin impien kesken, tarkkaa lukua rajantakaisessa Karjalassa. Olimme huolissamme varsinkin Okahvin puolesta, koska hän oli kovin köyhä ja turvaton. Mutta kaksi nuorta miestä tavallisesti keksii keinon ja niin mekin.

Suutari ensinnäkin pakotettiin tunnustamaan parjauksensa. Kylän vanhin, staarosta, löytyi vainiolta kyntämästä. "Kemih tyrmäh työnnetäh musikka", hän sanoi, jos tyttö tahtoo. Lupasi hoitaa asian ja kutsua seuraavaksi päiväksi kylän kokoon kortteerimme pirttiin.

Ja niin tapahtuikin. Seuraavana päivänä alkoi lappaa väkeä joka suunnalta ja pian olivat avaran pirttimme kaikki paikat täysi. Suutarikin saapui, punapartainen, vetelännäköinen mies ja istui akkunan viereen. Okahvi kainosti pesi astioita oven suussa, vaikkei ensinkään näyttänyt olevan pahoillaan siitä, että oli yleisenä puheen aiheena. Staarosta oli saapunut virkapuvussa, s.o. messinkilappu rinnassaan, jotta toimitus sai enemmän juhlallisuutta.

Kun rahvas oli koolla ja asianomaiset saapuvilla, astui staarosta keskelle lattiaa ja piti seisaaltaan puheen, jossa hän selkeästi ja kaunopuheliaasti esitti kylälle asian, huomautti suutarin rikkomuksen suuruutta — siitä muka seuraisi linnarangaistus, jos tyttö tahtoisi — ja arveli hänen pääsevän hyvin huokealla, kun pääsi julkisella anteeksipyynnöllä.

Mutta suutari oli yön tuumailtuaan tullut toiselle mielelle ja ajoi taas aluksi valheeksi kaikki kantelut ja oman tunnustuksensakin. Jonkun aikaa vastaan harattuaan hän kuitenkin taipui pyytämään anteeksi.

Mutta nyt oli tyttö vuorostaan jäykkä eikä ollut kuulevinaankaan suutarin pyyntöä, astioita vain peseskeli ääneti ovensuussa. Suutarin pyynnöt muuttuivat yhä nöyremmiksi ja vihdoin hän epätoivoissaan huudahti:

"Prosti milma, Okahvi, mie siulle stubnit (tohvelit) njeulon…"

Koko tupa vaieten odotti tytön vastausta.

Pitkänlaisen vaitiolon jälkeen Okahvi vihdoin vakavana virkkoi:

"Jumala prostiu."

Ja se oli merkki, että suutari hänen puolestaan sai anteeksi. Siihen toimitus päättyi ja kaikki erosivat tyytyväisinä.

Tyttöjen naimaonnea ei asia suinkaan pilannut. Sillä aikaa kun olimme poissa matkoilla, olivat sulhasten pyssyt moneen kertaan paukkuneet tyttöjen akkunain alla ja molemmatkin joutuivat samana kesänä naimisiin. Mutta luvattuja stubnejaan Okahvi taitaa odottaa vielä tänä päivänä. Kustista ja minusta suutari kuuluu tehneen jäljestäpäin laulun.

KÄYTÄNNÖLLISTÄ PERIMÄTIETOA.

Olen jo maininnut, että iltapuhteilla, samovaaran ääressä koossa oltaissa, tavallisesti käänsimme puheen outoihin tapoihin ja käsityksiin, mitä rajantakaisten karjalaisten kesken on vallalla. Usein saapui siihen tuttavia kyläläisiäkin, ja vähitellen keräsimme siten koko joukon tietoja, joita pikaisella matkalla tuskin olisi kyselemälläkään saanut. Toverini, jonka kokoamia seuraavat tiedot enimmäkseen ovat, varsinkin oli ovela onkimaan kaikenlaisia asioita, jotka kuuluivat kansan tuttavallisempaan käsitepiiriin ja joita ehkä ei olisi ventovieraille halusta kerrottukaan. Paljon hän sai niitä kielimestariltaankin, heidän kahden kesken janatessa kamarissa sanakirjaansa. Milloin tuli vastaan sana, josta kielimestari tiesi enemmänkin, silloin aina poikettiin työstä sivuun ja Varahvontta sai kertoa, mitä tiesi.

Nämä "reähkät" ["Reähkä" merkitsee samaa kuin suomen "synti". Siitä tulee "reähkä" on siis sama kuin: "se on synti"] taiat ja luulotukset valaisevat monella tavalla kansan käsityskantaa. Suuri osa niistä on samoja kuin Suomenkin puolella, jopa toiset niin yleisiä, että niitä voi sanoa kerrassaan kansainvälisiksi. Mutta toisia ei enää meidän puolella tavattane, vaikka olisivatkin kuuluneet vanhan kansan viisauteen. Osa taas on meille aivan vieraita, koska ne johtavat juurensa kreikan uskonnon vanhemmista muodoista. Semmoisia ovat varsinkin ne, jotka säätävät, mitä on vaatetukseen ja nautintoaineihin nähden vaarinotettava.

Auringon laskun jälkeen ei kerjäläiselle saa antaa leipäpalastakaan, vaikka nälkään kuolisi. Jos antaa, vähenee talon tavara ja varallisuus huononee.

Kun taloon tulet, niin älä tallaa kynnykselle, tulee reähkä.

Karjalaisen pirtin ovipuolessa riippuu käsiastia, josta tupaan tulijat valavat vettä käsiä pestessään. Käsiastian vesi on pyhitettyä ja monet säädökset ovat voimassa siitä, milloin sitä on käytettävä.

Kun tuodaan vettä korvolla, niin siitä on ensin pantava vähän käsiastiaan, ennenkuin sitä muuhun käytetään. Muutoin tulee reähkä.

Käsiään pestessä ei saa räiskäyttämällä poistaa niistä vettä; siitäkin tulee reähkä.

Vesikauhaa ei saa jättää korvoon yöksi, muuten tulee reähkä.

Kun pirtti illalla lakaistaan, ei rikkoja saa viedä pihalle, siitä tulisi reähkä.

Halot ovat aina pantavat uuniin leikattu terävä pää edellä.

Hinkalon edusta pitää raivata ja puhdistaa yöksi, jotta kodin suojelusenkeli voisi siinä istua ja lämmitellä.

Jos talo syttyy palamaan, niin palava talo on kierrettävä rieskalla maidolla ja jumalankuvalla. Tuli ei silloin pääse leviämään.

"Sieklan" (seulan) alitse kulkemisesta voi pahoja seurata, varsinkin vaimoväelle. Sentähden sieklaa ei saa orrelle asettaakaan.

Jakkaraa ei saa jättää jalat ylöspäin, sillä siitä on samoja vaaroja.

Naitu nainen ei saa juoda kupin eikä lautasen laidalta, sillä silloin syntyisi hänelle leveäsuinen ja paksuhuulinen lapsi.

Tuohuksia (kynttilöitä) jumalankuvien edessä ei saa sytyttää tulitikulla, vaan tuli pitää ensin panna päreeseen tai toiseen tuohukseen. Tuli olisi sitä paitsi otettava liedestä tai tuluksilla.

Reähkä tulee saunasta tullessa, ellei tuvassa pese kasvojaan ja käsiään uudelleen ja samalla itseään siunaa.

Kun lempeä nostetaan saunassa kylvettämällä, niin pannaan vastaan "tuulen kopra", arvatenkin jonkinlainen laaja oksa.

Maata pitää ruveta oikealle kyljelle ja nousta ylös vasemmalta, muutoin tulee reähkä.

Monta seikkaa on karjalaisen otettava huomioon taloaan rakentaessaan, jotta se menestyisi ja tulisi varjelluksi pahasta: — Taloa ei saa rakentaa tien paikalle, sillä muutoin voi piru siihen tulla.

Kun taloa rakennetaan, on kaivettava reikä otsihirteen ja pantava siihen elohopeata. Silloin talo menestyy.

Kun kurkihirsi pannaan, tuodaan metsästä ukon murtaman puun sälöjä ja ne pannaan kurkihirren pään alle. Silloin saa katto olla rauhassa, eikä tuuli vie sitä konsanaan.

Kurikka (vaaja), jonka vesi on ajanut rannalle, on pantava uunin alle, kun uunia rakennetaan, jotta ei syöpäläisiä tulisi huoneeseen. Saman vaikutuksen tekee puuvaarna, jossa on kesseliä (eväskonttia) pidetty työpaikalla.

Kun läävää tehdään, on otettava kynnyshirreksi rannalla kasvava puu, jonka alin tuore oksa on järvelle päin. Lisääntyy karja.

Kaivon paikka on katsottava kesällä kauniilla säällä, auringon noustessa. Vaikka olisi miten kuiva aika, on kaivon paikalla aina kaste; siihen kun kaivaa, tulee kaivoon vettä.

Tai otetaan rannalta kaksihaarainen paju, haarat puserretaan kopriin ja pää jää ilmaan. Koprat polvia vastaan kävellään polvet koukussa. Kun tulee vesipaikka, niin pää vääntyy alaspäin.

Jos tahtoo estää veden kaivosta toiselta pois, niin tulee kenenkään huomaamatta upottaa siihen eläväähopeata, joka on pantu linnunkynään.

Veljesten erotessa talosta isä jakaa kokonaisen leivän, ristien silmänsä, niin moneen osaan kuin veljeksiä on. Kukin näistä ristii silmänsä ja syö osansa.

Kaikenlaista kotielämässä vaarinotettavaa:

Reähkä tulee, jos syö tai silmiä ristii vasemmalla kädellä.

Syödessä tulee pöydällä olla pöytäliina (skaatteri).

Leipää ei saa aloittaa illalla. Jos aloitus on välttämätöntä, pitää leikattu kannikka panna talteen hyllylle ja vasta seuraavana päivänä saa sen syödä.

Leipäviiplua ei saa katkaista seläskättä, s.o. itsestään pois, vaan itseensä päin.

Leipäviiplua ei saa katkaista muuta kuin toisesta päästä. Jos erehdyksestä sattuu katkaisemaan molemmista päistä, niin pitää heti nopeaan halkaista viiplu keskeltä.

Pyhinä leivottu ensimmäinen rieska taikinasta kuivataan ja survotaan. Kun nämä murut syötetään elukoille (lehmille), eivät nämä makaa öitä metsässä.

Kerän pohjallisiksi pitää aina panna jotain syötävää, tavallisesti leipää, ja kerän purettua syödä tämä. Kerän pohjalliset näet toisella ilmalla (haudan tuolla puolen) syötetään.

Proasniekkana, s.o. juhlapäivänä, ei leipoja ja ruoan laittaja saa maistaa ruokia ennenkuin murkinalla, eikä antaa toisen maistettavaksi. Reähkä tulee.

Joulunpaaston aikana ei saa syödä kalaakaan kahtena päivänä viikossa.

Joulun aattona ei saa syödä mitään.

Keskiviikko ja perjantai ovat pyhitettävät joulusta laskiaiseen asti, niin ettei saa syödä maitoa eikä kalaakaan.

Pääsiäispaasto, "suun pyhä", kestää seitsemän viikkoa. Ei saa kalaakaan syödä muuta kuin kahtena päivänä.

Tsajusta tulee yksinkertainen, tupakasta kahdenkertainen, kahvista kolmenkertainen reähkä. Pyhäiset ihmiset eivät juo kuin "travaa", s.o. meriheinistä keitettyä teetä ilman sokuria.

Samovaarasta ei saisi juoda teetä, se kun tulee kranasta niinkuin paholaisen suusta; kattilassa pitäisi keittää.

Piippu ja paperossi riippuvat käärmeinä suupielessä "tuolla ilmalla."

Ristittä ja vyöttä ei saa koskaan, ei maatessakaan, olla, jos tahtoo varoa reähkää.

Vyöttä ei saa kolmen kynnyksen yli kulkea; rikkojalle tulee reähkä.

Miehen palahvanan (kauhtanan) tulisi olla harmaata sarkaa ja paidan mustan. Liiviä ei saisi olla ensinkään.

"Reähkä tuloo, kun piät paitaa housujen seämessä." (Tavallisesti kuitenkin jo pidetään.) Etenkin suurina pyhinä, silmiä ristittäissä, on pidettävä paita päällä.

Nutussa ja paidan kauluksessa ei saisi olla nappia, vaan paidassa nahmot, nutussa nyplät. Alushousuissa pitäisi olla jonkunlainen kurenauha.

Jupkaa, s.o. lyhyttä hametta, ei saisi pitää ensinkään. Jupkasta tulee reähkä. (Muoti on nuoremmassa kansassa voittanut tämän reähkän.)

Kostoa (s.o. liivihametta) ei saa riisua jalkojen, vaan pään kautta.

Rätsinän (paidan) päällä tulee olla alusvyö. Koston päällä tulee naisen pitää toista vyötä, muuten tulee reähkä.

Peretnikan eli esiliinan tulisi alkaa jo rinnan ylipuolelta, sekin on reähkä, kun se alkaa vasta lanteilta.

Korkokengistä ja rypytetystä vaatteesta tulee reähkä., (Tästä ei enää pidetä lukua.)

Reähkä tulee, jos tytöt tai naiset paastoaikana ja etenkin suurina pyhinä pitävät ruskeata eli punaista. Koston tulee olla leveäharteinen, kaitaharteisesta reähkä. Punainen vaate polttaa kantajaansa kypeninä toisessa maailmassa.

Vaimoihmisen tulee aina pitää hiuksensa katteessa, muuten tulee reähkä; tytöille ei otsipaikka riitä ulkona. Naiselle tulee reähkä, jos hän pitää tyttöjen otsipaikkaa.

Leikatut miehen hiukset pannaan oven päälle vuorilaudan taa, nurkan salvokseen y.m. piilopaikkaan, ettei linnut voisi viedä niitä pesäänsä, varsinkaan ei puuhun, sillä siitä olisi seurauksena alituinen pään kivistys. Jos puu varsinkin sattuisi olemaan kituva, rupeisi mieskin kitumaan. Naisen tukat poltetaan.

"Tuulelle urosen tukka, Naisen tukka tuleh."

Partaan ei saa koskea, siitä tulee suuri reähkä, jos sitä leikkaa. Parrasta lähtevät karvat pitää työntää kauluksen kautta ihon ja paidan väliin, josta ne saavat tippua lattialle.

Kynsistä leikatut palat pitää katkaista ja pistää kauluksesta ihon ja paidan väliin, josta ne saavat pudota lattialle. Jos ne kokonaisina ja suoraan viskattaisiin lattialle, tekisi piru niistä venheen ja Jeesus saisi syytä itkeä. — Lapsen kynsiä ei saa lyhentää leikkaamalla, vaan puremalla.

Maamiehen on hyvä tietää seuraavat seikat:

Ei saa peltoja kyntää, ei kylvää eikä reissuun lähteä vuoden kuluessa sinä viikonpäivänä, jona oli plahveshenni (Maarianpäivä). Mutta jos edellisenä päivänä heittää peltoon jyvän tai vie auran pellolle, kyntää edes yhden vaon, niin saa plahveshennipäivänä työtä jatkaa.

Ennen Lehti-Iivanan päivää (Juhannusta) ei saa lehtiä rauta-aseella taittaa, ainoastaan käsillä.

Pokrovasta (1:nen p. lokak. vanhaa lukua) ei enää saa maata liikuttaa, ei kyntää eikä muutoin.

Naurismaata sylkiessä pitää sylkijällä olla kontti alassuin selässä. Siten saadaan nauriit kasvamaan suuremmiksi.

Kun varsa ensi kerran valjastetaan auran eteen, pannaan jouhi pitkin vakoa ja sanotaan: "Assu niin suorah kuin tämä jouhi on!"

Karjanhoidon avuksi ovat seuraavat vanhat taiat:

Lehmiä laskiessa on karja kierrettävä. Sen toimittaa kolme miestä. Ensimmäisellä on oikeassa kädessään jumalankuva, vasemmassa palava pakkuli; toisena kulkee vanha paimen, kontti selässä, torvi ja vitsa kädessä; viimeisenä kävelee nuorin, kantaen pyssyä ja hiilikoukkua. Kiertäminen tapahtuu kahdesti myötä, yhdesti vastapäivään. Lähtiessä ammutaan. Toisin paikoin on kiertäjä nainen.

Ensi päivänä paimenessa ollessaan ei paimen saa ottaa evästä, sillä lehmät rupeisivat makaamaan metsässä.

Paimenen ensikerran paimenesta tullessa pitää kastaa sekä paimen että lehmät.

Jotta lehmät seuraisivat kellokasta, otetaan kellokkaan korvasta vaikkua, vuollaan kappaleita kellosta ja niitä syötetään lehmille.

Jotta saataisiin tietää, onko elukka "metsänpeitossa", pitää ottaa pitkiä heiniä ja nämät sitoa, yhdessä tukussa ollessa, parittain päistä yhteen. Jos täten syntyy yksi ainoa vyyhti, on elukka metsänpeitossa.

Kun tahdotaan päästää elukka metsänpeitosta, pitää sitoa ruskealla langalla kaksi mäntyä tien yli yhteen ja keskelle ripustaa kiukaasta otettu kivi. Piessä (piru) tulee nyt ahtaalle ja päästää elukan kynsistään. Laitos pitää käydä kolmen päivän sisään purkamassa, muuten piessä alkaa laittajaa vaivata.

Karhua ei saa kirota eikä sanoa "karhuksikaan", sillä sen hampaita rupeisi silloin kivistämään ja se rupeisi ankarammin karjaa ahdistelemaan.

Äkäiselle lehmälle syötetään sen sarvesta vuoltuja muruja. Siitä se lannistuu.

Kun keväällä saadaan kiimametso ja siitä keitetystä rokasta ensin annetaan härälle, tulee tämä puskevaksi. Jos tahdotaan sitä puskemaan maata, pitää turve heittää eteen.

Jos lehmä tallaa sammakon päälle, niin rupeaa se verta lypsämään.

Kun lehmää lähdetään ostamaan, otetaan nuora ja pujotellaan se kolmasti kotiin jäävän emännän hian läpi ja kierretään patsaan ympäri. Otetaan tuhkaa hinkalosta ja siihen sekoitetaan suoloja ja sekoitus kierretään kolmasti patsaan ympäri. Ostettu lehmä mitataan; selkäranka kolmesti ja kolmesti häntä. Nuora pujotetaan kerran jalkojen keskitse ja pannaan sarviin. Nyt kulkee lehmä hyvin.

Metsämiehen tietoja:

Kun ansalla pyytäjä lähtee metsälle, pitää hänen panna kolme ansaa, eikä katsoa niitä koko pyytöaikana.

Pyssyllä pyytämään pitää lähteä salaa, kenenkään tietämättä.

Kun toinen lähtee metsälle ja toinen ajattelee, kun sen näkee, jotta "ammu sarves tyhjäksi, elä saa mitänä", niin ampujan onni pilautuu.

Kun oravan ammunnassa ei ala saada elävää, vaikka ampuu monta kertaa, niin pitää, jos on saanut yhden, laatia tälle pajun kuoresta potuusat (mäkivyöt) ja kiinnittää se kitujaan puuhun, niin siitä tulee pyssyn pilaajalle paha, jopa voi kuolla.

Keärmehen verellä pitää pyssy voitaa, jotta sortaisi paremmin.

Vihaisen koiran saat, kun aukaiset siltä penikkana väkisin silmät ja sitten kynsität sen etujaloilla pirtin perinurkkaa.

Jos tahdot ostaa koiran, niin kun tulet taloon ja rupeat ensi kerran ruualle, jätä leivästä kolme ensimmäistä hammaspalasta ja käytä ne kolmitse vasemman hian läpi, iske taulaan tuli rannalla, pane jokaiseen palaseen hiven palavaa taulaa, palaset pane vasemman jalan päkielle ja anna koiran syödä ne siitä. Koira siitä tulee niin rakkaaksi, että se seuraa sinua aina uskollisesti.

Tärkeämmät ovat kalastustaiat, sillä metsästys on nykyaikoina kalastukseen verraten vähäarvoinen elinkeino:

Nahkatsiukko (yölepakko) pannaan suureen kivekseen, joka on keskellä parvassa. Käydään kolmesta riihestä kolme osran jyvää kustakin, riihen isännän tietämättä, nämä ynnä nahkatsiukko pannaan kivekseen. Tällä saadaan nuotta hyväonniseksi, kun ensi kerran vesille lähdetään syksyllä tai keväällä.

Nuotan pilaus korjautuu, kun kolmesta kes'yön kannosta otetaan puuta ja kolmesta ukon murtamasta tai muun luonnonvoiman kaatamasta puusta kaarnaa, kolmesta muurahaispesästä kaivetaan muurahaisten tuomaa murtoa, tullaan veneeseen ne kädessä ja laaditaan veneessä tuli käsissä olevain kaarnojen päälle ja käytetään se kolmasti nuotan povesta läpi, heitetään sitten tuli järveen kahden veneen väliin. Sillä se pila päästetään.

Varastettu onki on paras ja lahjoitettu onki on parempi kuin ostettu.

Siima varataan siten, että metsässä kesäyön kantopuusta laaditaan tuli ja sillä ongensiima, rysät, verkot savustetaan. Siitä pila lähtee pois.

Pilattu kalavesi parannetaan näin: Otetaan siitä kala tai useampia ja ne poltetaan, otetaan tuhkat, käydään metsästä kaarna tuulen tai ukon kaatamasta puusta, tuhka pannaan kaarnan päälle ja työnnetään järveen, sanotaan: "Täss' on vesi kostintsaa, syö näitä, älä kalojasi."

Täydellä kuulla on parempi saanti kuin alakuulla.

Kun ensi kerran mennään verkkoja laskemaan, pitää ottaa vettä suuhun siltä paikalta, johon ensimäinen verkko lasketaan. Kateiden katseet eivät silloin pysty.

Sylkeä pitää onkimatoon, jotta lähtisi pois paha.

Tuuli tyyntyy, jos orvon päästä otetaan kolme täitä ja pannaan järveen.

Tuuli kiihtyy, jos muurahaisia kannetaan järveen.

Vuodenaikain ja ilmain enteitä:

Jos linnunrata on sakea, tähtiä täynnä, tulee luminen talvi. Jos pohjoispää on sakeampi, sataa lunta keväästä, jos eteläpää, syksystä.

Kun talvella jäät kohoilee, tulee hyvä vuosi.

Jos kevätjäät nousevat maalle, tulee karjalle rauhaton kesä. Pääsiäisyönä käydään navetassa; jos lehmät rauhallisesti lepäävät, niin ei kontio kesällä koske, eikä tarvitse pitää paimenia; jos lehmät ovat levottomia, tulee rauhaton kesä.

Pääsiäisaamuna käydään katsomassa auringonnousua; jos se nousee ihan iloisesti, leikittelee ja "pitää kisua puoleh ta toiseh", tulee hyvä vuosi, hallasta ei ole pelkoa. Jos aamu on pilvinen, tulee huono vuosi.

"Toivo poarmaista keseä, Mäkäräistä vuotta vuota,"

kaunis, lämmin olisi silloin kesä. Ukkosen ensi kertaa kuuluessa sanotaan:

"Pyhä Ilja kormilitsa, Yles touvot, kasvattele, Ales lehmät lypsättele."

Jyrin päivänä (5 p. toukok.); ei saisi jyrytä; ukkonen käy kesällä sitten hirveämmin.

Jyrinpäivänä juoksevat lapset koko aamun kello kädessä; lehmät siitä tulevat paremmin kotiin.

Jyrinpäivänä ei saa syödä lihaa, sillä siitä "metsä" nousisi suurempaan raivoon kesällä.

Jos hauin maksa on musta alkupäästä, tulee sadekesä keväästä. Jos se on musta loppupäästä, tulee kesä sateinen syksystä.

Kun pihlajassa on paljon marjoja, tulee myöhäinen ja sateinen syksy.

Pitkää syksyä ja talvea ennustaa seuraava säepari:

"Syystä on sykysyn rusko, Talven jatkuo keväästä."

Kun musta koira syö ruohoa tulee vihmasade.

Kun kissa alkaa seiniä, pöydänjalkoja y.m. kynsiä, tulee huonot ilmat, tuiskut, tuulet tai sateet.

Muita enteitä:

Kun tytöt nikottavat, niin silloin heitä pojat mainitsevat.

Palmusunnuntaina ajetaan myöhempään makaajat ylös vitsoilla lyöden. Virpoessa sanotaan:

"Virvon, varvon Tuorehekse, tervehekse, Vuuvekse vapoahakse, Netälikse velkapeäkse; Siula vitsa, Miula kakkara."

Viikon perästä, pääsiäisenä, pitää virpojalle antaa kakkara.

Kun nainen saa lahjan, "kostintsan", niin hän tällä heti hivuttelee ylähuultaan, että muka hapenet vastakin ennustaisivat lahjan tuloa, ja että hän siis toistekin saisi.

Kun pieni lapsi venytäkse lattialla selällään, pää oveen päin, ennustaa se kuolemaa hänelle itselleen tai muille talon asukkaille.

Kun kissa pesee silmiään, tulee taloon vieras.

Koira ulvoo talon paloksi tai jonkun kuolemaksi.

Huoneisiin pyrkivä kettu ennustaa tulipaloa.

Jos koppelo lentää talon katolle, ennustaa se tulipaloa. Sanotaan: "Koppelo kojin kavokse."

Kun metsot pakkautuvat huoneisiin, ennustaa se jonkun henkilön kuolemaa talosta. Sanotaan: "Metso miehen peän menokse".

Joka saa oudon kalan, sen talosta kuolee sinä vuonna isäntä tai emäntä, tulee tulipalo tai muuta onnettomuutta. Oudolla tavalla saatu kala samoin merkitsee suurta vahinkoa.

Niinikään harvinaisen iso kala tai ruton paljon kaloja on kuoleman ennustus joko saajalle tai hänen talonsa asukkaille.

Vainajat:

Kun sairas kauvan läsittyään rupeaa kuolemaa tekemään, viedään hän "rikkojen" (olkien) päälle peräsoppeen jumalankuvien alle. Alle ei anneta vaatteita ollenkaan; omat vaatteensa saa sairas pitää päällään. Jos nyt henki ei ala kyllin "terävään" lähteä, vaan sairas "muokkautuu", on henki "karkautunut". Loppua jouduttaakseen menee joku pirtin ylisille ja juuri sairaan kohdalta losauttaa kattolautoja kolme kertaa.

Kesäiseen aikaan pannaan rikkojen alle kolmesta rajapientaresta nyhettyä heinää: se jouduttaa loppua.

Kuolinkoston täytyy olla kotona valmistetusta valkeasta vaatteesta, langat värttinällä kehrättyjä. Kuolinkoston laittaa jokainen eläissään itselleen. — Nuori polvi ei enää noudata tätä tapaa.

Ruumislaudaksi otetaan lauta sarajan, kornitsan tai pirtin päältä. Arkun valmistuttua pannaan ruumislauta arkun pohjalle. Toisin paikoin viedään se haudan päälle.

Kuolleen arkku, "kropu", valmistetaan sarajan, kornitsan tai pirtin päältä otetusta parhaasta laudasta (kattolaudasta). Tekijöille itketään. Lastut pitää samana iltana järvellä polttaa.

Kun ruumista lähdetään viemään ulos pirtistä, paiskataan hiili- tai patakoukku sille paikalle perälautsaa, jossa ruumis pestyä makasi. Lyödäänpä vielä naulakin perilautsaan. Näiden tointen kautta estetään vainajaa sukulaisille kummittelemasta.

Kuolleen pesuvettä ei saa kaataa tanhualle.

Kuolleen päälle ei saa tipahtaa kyyneliä, ei hautaankaan. Nämä näet kypeniksi muuttuneina polttaisivat häntä "tuolla ilmalla".

Lapsen kuollessa ei äiti saa olla läsnä; lapsi kauvemmin kiusautuisi.

Sillä aikaa kun ruumista viedään hautaan, pesee pari naista pirtin "vesivihkolla." Saippuaa ja hiekkaa ei saa käyttää; vainaja rupeisi silloin vaivaamaan ja pelottelemaan. Hiekka kynsisi "poloiniekan" selkää.

Vanha ruumis kannetaan haudalle pirtistä otetulla päreorrella, joka sitten jätetään haudan päälle pystyyn; obresa kiinnitetään tähän.

Kuollutta hevosella haudalle vietäessä pannaan kesäkello hevosen kaulaan. "Jumalan hyvie", leipiä, viedään mukana ja niitä ensiksi annetaan perille (hautausmaalle) päästyä hevoselle, loput jaetaan köyhille.

Vainajain "muistinpäivänä" viedään naapureista toisiin taloihin leipiä, kukkoja, piirakoita, jotta naapurit rukouksissaan muistaisivat antajan sukulaisia vainajia.

Stroitsana (helluntaina) keitetään huomeneksella suurimoista puuroa maitoon, voita pannaan silmäksi. Kivikupissa viedään puuro haudalle ja viejä kutsuu köyhiä syömään, itse ei maistakaan. Lusikoita on yksi.

Parannuskeinoja:

Ruokahalu paranee, jos kohoavan taikinakorvon keskeltä otetaan taikinaa ja siitä leivotaan leipä, joka paistetaan hiilillä. Tämä pitää ensin pujotella oven rivan ja kierteelle palaneen päreen karren kautta, sitten vasta syödä. Hyvä on myös pureskella kylyssä hauvislihojaan.

Ukon taltat ovat hyviä päänkivistykseen, pistokseen ja mahatautiin. Ensin ne pestään ja pesuveden juo sairas, sitten ne kuumennetaan ja kipeitä paikkoja niillä painellaan.

Tapetun lehmän kynnet keitetään vasta kynttelinä. Rasva, joka silloin saadaan, on hyvää palaneille.

Näärännäppy ("koirannäppy") poistetaan siten, että pyyhkäistään leipäpalasella ja tämä syötetään koiralle. Näppy sitten vielä pitää pyyhkiä hännällä.

Kuumennetulla karhun kynnellä, turvalla tai kämmenellä paineltua katoo varmaan pistos ja mahatauti.

Kivistys- eli kolotustauti on aina jonkun sukulaisvainajan nostama. Vainaja on lepytettävä uhrilla. Jos jollakin esim. on hammastauti, menee hän, nähtyään unessa vaivaajan, tämän haudalle ja sanoo: "Heitä pois kivistys, elä vaivaa enempi minua, mie annan siulle tuulipaikan", tai jotain siihen tapaan. Jos pakotus lakkaa, sitoo parannut vaivaajan ristiin 1/2-1 kyynr. pituisen, parin kolmen sormen levyisen tilkun vaatetta, joka ei saisi olla punaista, vaikka sitäkin väriä käytetään. "Tuulipaikkoja" ripustetaan teilläkin oleviin risteihin.

Jos on "hinkautunut" metsästä tai vedestä, niin pitää sairasta prostittaa. Joku vanhempi henkilö on prostittajana s.o. takausmiehenä, että sairas todella täyttää sen, mitä lupaakin. Ellei sairas sitä tee, on takausmiehen lupaus suoritettava. — Jossakin syrjäisessä paikassa kumartelevat he maahan asti molemmat ja vanhempi lukee:

"Vesi (metsä) kulta kormilitsa, Tule omies ottamah, Pahojas parentamah; Anna pois miun hyväni!"

Kumartelemista ei kukaan saa nähdä, toimi käy tehottomaksi sen kautta.

Kun vedestä tarttuu "hiimosti", pyydetään myös kala ja siitä laitetaan kukko. Yhdeksää eriväriä tilkkua sidotaan kolmeen tukkuun (joten tulee "kolme yhdeksää" tilkkua). Nämä tukut ja kukko sidotaan punaisella langalla yhteen ja upotetaan järveen. Tämän lahjan nimenä on "arpavalkiet".

Kun juo vettä kaivosta, avannosta tai järvestä, niin pitää ensin liikuttaa pois alallaan ollut vesi, jottei hiimosti tartu, eikä tule tauti. Kun saaviin otetaan kaivosta vettä, niin ensinnä kaadetaan vähän maahan, jottei tulisi tauti.

Jos tahdotaan kulkutautia estää taloon tulemasta, pitää uunissa polttaa tervakuppeja, kenkärajoja ja tervanahtureita. Näitä samoja aineita polttamalla kylään tuopien teitten varsilla saadaan tauti estetyksi kylään leviämästä.

Varahvontta kertoi velhon erään kerran parannelleen hänen silmiään seuraavalla tavalla:

Silmä oli loukkaantunut niin pahoin, ettei hän nähnyt mitään. Hän meni velhon luo. Tämä pani kylyn lämmitä ja sen joutuessa lähdettiin metsään. Noita otti kolmen kannun padan mukaansa. Tuli tehtiin suolle, lähteen reunalle.

Kolme leppäistä kattilapuuta asetettiin ristiin ja joka jalan väliin lepästä tehtyjä vastoja. Padassa lämmitettiin vettä, sen jouduttua piti Varahvontan jaksautua aivan alasti. Noita pesi ukon vedellä, pitäen silmällä, että vesi juoksi pataan takaisin. Pestyä läksi hän viemään metsään vettä, vaan ei saanut katsoa, mihin hän sen kaatoi. Varahvontta pukeusi ja noidan takaisin tultua lähdettiin pois; kumpikaan ei saanut katsoa jälkeensä. Kotiin päästyä mentiin kylyyn. Noita siellä kylvetti Varahvonttaa lukien:

"Neitsyt Moarie emoni, Rikas äiti armollini! Kun juovuit joven takana, Niin juovu jovesta poikki; Satut aitojen perillä, 5 Kun kuulet hätäsen eänen, Pakkohisen parkuossa, Hätähisen huutoassa, Tuos mulla simani siipi, Vasta varjopuolissani, 10 (hyppii ja lyö vastalla) Jotta kulmat puhki saisin, Läpi reikamet repisin Ihosta inehmisraukan, Emon tuoman ruumisesta, Vaivasesta vartalosta, 15 Ennen päivän koittamista, Auringon ylenemistä, Jotta saisi sairas maata, Heikko henkesä levätä."

Viskasi vilua vettä päälle, vei sairaan vaatteet ulos, puisteli niitä pihalla. Päälleen saatuaan Varahvontta oli valmis lähtemään. — "Ja kyllä se auttoi."

Huonommalla menestyksellä hän kerran oli kokenut uudenaikaisempia parannuskeinoja. Varahvontan korvaan oli mennyt torakka. Se juoksi siellä ympäri, ja hänelle tuli siitä suuri hätä. Elävää koetettiin saada pois, jos millä keinoilla. Sorrattiin, rassattiin, kaadettiin korvaan kuumaa vettä, viinaa, jos jotain, jopa elohopeatakin, jonka hän kertoi tulleen ulos suun kautta. Mutta ei mikään auttanut, vasta "pyhällä voilla" (siemenöljyllä, jota paastonaikana nautitaan voin asemesta) saatiin elukka vihdoin pois. Mutta ukolta huononi kuulo siitä elinajaksi.

Ei ihmettä, että semmoisten kokemuksien jälkeen manausta pidetään tehokkaampana kuin uudenaikaisia rohtoja.

Suomenkin puolella elää vielä jos miten paljon taikoja, taikaluuloja ja "merkkejä", mutta niihin ei meidän puolella enää uskota samalla tavalla kuin rajantakaisessa Karjalassa. Meillä niitä enimmäkseen pidetään pilana ja kertoillaan ajan ratoksi, naurun aiheena. Vienan Karjalassa niistä vähemmän puhutaan, mutta niihin uskotaan enimmäkseen niin yleiseen, ettei epäilyksen aate näytä mieleenkään juolahtavan. Ne hiljaisuudessa hallitsevat rahvaan elämää, ja niiden tunteminen ehkä selittäisi vaeltajalle montakin pelästystä, toraa tai muuta mielenliikutusta, joka on hänen huomiotaan kiinnittänyt pirteissä ja ulkosalla, mutta jäänyt hänelle arvoitukseksi.

Ainoastaan vähäinen osa tästä perintötiedosta oli se, mitä me satuimme kuulemaan. Siitä varmaan paisuisi suuri kirja, jos kaikki saataisiin kokoon.

RUNONKERÄÄJÄT.

Vienan Karjalan kylissä ja taipaleilla tulee tuon tuostakin ajatelleeksi, että siellä kulkee klassillisella pohjalla. Tuosta syrjäisestä ja etäisestä maasta, jossa niin harvassa valottaa kylänaukeama, josta Suomi ennen tuskin mitään tiesi, sieltä nouti Lönnrot Kalevalan syntysanat. Sieltä hän sai eepoksen puitteet ja juonet, sieltä suuren osan sen sisällyksestäkin. Siellä suoritti pääosan omasta runonkeräyksestään.

Tähän innon, toiveitten, ihailevan rakkauden työhön sen vuoksi mieli tuon tuostakin palaa Vienan Karjalan poluilla, ne muistot yhä antavat paikoille väriä, saavat vaeltajan katselemaan montakin lahonnutta mökkiä samalla ihastuksella kuin etelän maissa jaloja vanhoja marmoreita.

Vaeltaessamme yhdessä näissä seuduin aiomme sen vuoksi muistella, missä entiset runonkerääjät ovat liikkuneet, sillä suuren työn muistot lämmittävät mieltä ja saavat myötätunnolla ja mielenkiinnolla katselemaan paikkoja, joissa emme aina muutoin huomaisikaan mielenkiinnon aihetta. Palauttakaamme sen vuoksi ensinnä muistoon pääpiirteet koko siitä runonkeruusta, joka Vienan Karjalan puolella on tapahtunut.

Topelius vanhempi, runoilijan isä, oli ensimmäinen, joka keksi Vienan Karjalan runsaat runoaarteet ja alkoi niitä kerätä. Eräät karjalaiset laukkumiehet, jotka hän oli sattumalta tavannut, osasivat monin verroin ehjempiä ja täydellisempiä eepillisiä runoja, kuin hän oli sitä ennen omalla puolella tavannut. Tautivuoteen sitomana hän ei päässyt rajan taa matkustamaan, mutta hän kutsui laukkumiehiä käymään luonaan Lapuan Joensuussa ja sai siten niin runsaasti runoja, että jo aikaisemmin heränneet harrastukset vanhain kansanlaulujen keräämiseksi saivat mahtavan sysäyksen ja alkoivat kutoa yhä rohkeampia toiveita. Julkaisemansa kokoelman viimeisessä osassa Topelius sen vuoksi sanookin:

"Yksi ainoa maanpaikka, sekin Suomen piirin ulkopuolella, tai muutama pitäjäs Arkangelin läänissä, erinomattain nimitettävä Vuokkiniemen pitäjäs, säilyttää vielä vanhat tavat ja vanhan urosväen jutut vilpitönnä ja puhtaana. Siellä veisaa vielä Väinämöisen ääni, siellä soipi vielä Kantele ja Sampo, ja sieltä olen myös parhaat runoni kyllä monella huolella toimittanut. Ehkä lisäyksiä olisi sieltä toivossa odotettavia, täytyy kuitenkin työni päättää. Jos ikää Jumala suopi, mahtanevat nämät ja muut lisäykset edespäin ilmaantua."

Tieto, että jumaluustaruisia runoja vielä oli niin runsaasti Maanselän takana, sai suomenkielten tutkijan Sjögrenin sinne lähtemään. Sjögren oli ensimmäinen, joka sitä varten kävi itse Vienan Karjalassa. Hän laulatti muun muassa Vuonnisen parasta laulajaa, Ontrei Malista, jo v. 1825, kahdeksan vuotta aikaisemmin kuin Lönnrot. Mutta Sjögren ei kokoelmiaan julkaissut, eikä niistä sen vuoksi Kalevala hyötynyt. Kirkkoherra Fellman, joka keväällä v. 1829 matkusti Vienan Karjalan kautta seurakuntaansa Suomen Lappiin, kirjoitti Vuokkiniemen kirkonkylässä muistoon joitakuita runoja eräältä Venehjärven mieheltä.

Runoalue oli siis melkein koskematon, kun Lönnrot alkoi työnsä. Lönnrot oli alkanut keräyksensä Suomen Karjalassa jo ylioppilaana ja oli siellä jo laajalti liikkunut, ennenkuin hän pääsi Vienan puolelle. Verraten vähän hän oli saanut varsinaisia eepillisiä runoja. Mutta juuri ne viehättivät häntä enimmän, ja päästäkseen lähemmä pohjoista runoaluetta hän pyrki ja pääsi Kajaaniin piirilääkäriksi. Milloin aika myöden antoi, hän sieltä pistäysi rajan taa, kiersi milloin lyhemmältä, milloin laajemmalta ja toi joka matkalta runsaat saaliit. Vuokkiniemessä ja Uhtuessa hän tapasi parhaat laulajat, sieltä sai johdon runoelman yhteen kutomiseksi; sinne hän yhä uudelleen palasi kokoelmiaan täydentämään.

Lönnrot kävi Vienan Karjalassa ensi kerran v. 1832. Se oli hänen kolmas runonkeruumatkansa. Nurmeksen kautta kulkien hän saapui Koivasjärvelle rajan taa ja kulki Repolan, Roukkulan ja Miinoan kautta Akonlahteen Kiitehen rannalle, mutta ei joutunut sillä kerralla pohjoisemmaksi, vaan palasi Lentiiran ja Kuhmon kautta Kajaaniin. Neljäs matka, tapahtui v. 1833. Se oli, huomauttaa A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpanolle tärkein, vaikka saalis ehkä olikin myöhemmillä matkoilla runsaampi. Tällä kertaa Lönnrot kulki Kiannan Hyryn kautta Kivijärveen, ensimmäiseen rajantakaiseen kylään sillä kulmalla, ja kävi Vuonnisessa, jossa hän laulatti kylän parhaita laulajoita. Vuonnisesta hän Vuokkiniemen, Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja Kuhmon kautta palasi Kajaaniin.

Viides matka tapahtui kevätkeleillä v. 1834. Se kävi Kiannalta sydänmaitten kautta Lonkkaan ja sieltä edelleen Vuonniseen, Jyvöälahteen ja Uhtueen. Kotimatka tapahtui taas Vuokkiniemen, Tsenan ja Kivijärven kautta, mutta Kivijärvestä hän poikkesi Latvajärveen, tavaten silloin pohjoisen runoalueen parhaan laulajan, Arhipan. Lopulla samaa vuotta Lönnrot näyttää käyneen Repolassa, mutta siitä matkasta ei ole tietoja.

Kuudennella keruumatkallaan Lönnrot samoili yhä laajemmalta. Hän kulki huhtikuussa v. 1835 Kuhmon kautta Repolaan, sieltä Rukajärveen, pitkin Tshirkkakemiä Jyskyjärveen, sieltä edelleen Uhtueen, Jyvöälahteen, Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta Kajaaniin. Elokuun lopussa hän samana vuonna näyttää käyneen Lapukassa, mutta tästäkään matkasta emme muuta tiedä, kuin että hän sen eräässä kirjeessä mainitsee.

Näin oli Lönnrot kiertänyt Vienan Karjalan kaikki parhaat runopaikat. Myöhemmin hän ulotti retkensä vielä laajemmalle, mutta kuta kauemmaksi hän Kuittijärvien piiristä poistui, sitä niukemmiksi ja huonommiksi kävivät runot.

Seitsemäs matka oli laajin kaikista, vaikkei saaliiltaan runsain. Yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa Lönnrot syksyllä v. 1836 kulki Kiannalta rajan poikki Lonkkaan ja Vuonniseen ja vaelsi sieltä edelleen kyliä myöden Uhtueen, jossa viivyttiin enemmän aikaa. Edellisillä matkoillaan Lönnrot oli kulkenut enimmäkseen omilla varoillaan, nyt hänellä oli melkoinen apuraha ja vapautta piirilääkärinvirasta. Runonkeruun ohella oli matkan tarkoitus kielellisten ainesten kokoaminen. Niinpä Lönnrot nyt saattoi olla matkoilla kokonaista kaksi vuotta. Cajan palasi Uhtuesta kotiin, Lönnrot vaelsi yksin edelleen, kävi Uhtuen pohjoispuolella olevat yksinäiset salokylät, samosi edelleen Tuoppajärven rannoille, vietti jonkun ajan Kuusamossa ja retkeili sitten Pääjärven kautta Kierettiin. Runoja ei ollut paljoakaan karttunut sen jälkeen, kuin hän Uhtuelta oli lähtenyt, matkavaivoja sitä enemmän. Kieretistä matka jatkui Koudan ja Kannanlahden kautta ja Imandrajärveä myöden Kuolaan, jossa Lönnrot viipyi kuukauden, tutkien lapin kieltä. Suomen Lapin kautta hän sitten palasi Kajaaniin. Jonkun ajan levättyään hän lähti matkaa jatkamaan, kulki jälleen Vuokkiniemeen ja sieltä parempia runopaikkoja myöden etelään päin Repolaan ja Suomen Karjalaan.

Siihen päättyi Lönnrotin runonkeräys. Vanhan Kalevalan hän oli jo viidennen matkansa jälkeen saanut valmiiksi pääasiallisesti tältä pohjoiselta runoalueelta keräämiänsä runoja käyttäen. Myöhemmillä matkoilla saadut runot ja ne erinomaisen runsaat ja Kalevalaa monipuolisesti täydentävät kokoelmat, joita myöhemmät kerääjät, varsinkin Europaeus, toivat mukanaan eteläisiltä runomailta, tulivat käytetyiksi vasta Uuteen Kalevalaan toistakymmentä vuotta myöhemmin.

Lönnrotin työtä jatkoi Vienan Karjalassa ensinnä M.A. Castrén, jonka mielestä edellinen keräys kuitenkin oli ollut siksi täydellinen, että hän enemmän kiinnitti huomionsa loitsuihin ja mytologisiin seikkoihin, jotka voisivat Kalevalaa valaista. Castrén matkusti Repolan kautta Miinoaan ja viipyi sitten jonkun aikaa Akonlahdessa. Akonlahdesta hän tuli Vuokkiniemeen, laulatti muun muassa Arhippaa, kävi Vuonnisessa, Jyvöälahdessa ja Uhtuessa ja sieltä retkeili edelleen Tuoppajärven ja Pääjärven kautta Kuusamoon. Matka tapahtui v. 1839.

Tämän jälkeen matkusteli pohjoisella runoalueella Europaeus, joka silloin oli nuori ylioppilas. Vielä niukemmin varustettuna kuin Lönnrot hän talvella v. 1845 retkeili Kajaanista Kuhmon kautta Roukkulaan, sieltä Muujärven, Tiiksijärven, Suurjärven, Kiimasjärven ja Luvajärven kautta Akonlahteen, kierrellen kaikki Akonlahden läheisyydessä olevat kylät. Akonlahdesta hän jatkoi matkaa Kontokin, Kenttijärven, Kostamuksen ja Pirttilahden kautta Vuokkiniemeen, poiketen sitten Suomen puolelle. Kiannalta hän jälleen palasi rajan taa Vuonniseen, kulki edelleen Pirttilahden, Enonsuun ja Luusalmen kautta Ala-Kuittijärven Luostesaareen, jossa Petri niminen tietäjä eli. Yritettyään turhaan saada tältä runoja hän tuli Uhtueen, kulki sieltä Röhön ja Ohdan kautta Pistojärveen, edelleen Tuhkalan ja Kananaisen kautta Kokkosalmeen, Sohjenansuuhun, Kiestinkiin ja Saareen, sitten Kiisjoen, Suolapohjan ja Kurjen kautta Paanajärveen, Kemijoen rannoille, ja palasi Suopassalmen, Jyskyjärven, Piismalahden, Kiimasjärven ja Miinoan kautta Suomen puolelle. Jyskyjärvestä häntä käytettiin kruunun kyydillä Vienan Kemissä. Käytyään Kajaanissa Lönnrotia tapaamassa Europaeus lähti eteläiselle runoalueelle, poiketen ensinnä Repolan kyliin ja jatkaen sieltä matkaa Ilomantsiin.

Europaeuksen jälkeen saivat Vienan Karjalan runomaat olla neljännesvuosisataa kenenkään kerääjän käymättä. Vasta kun aljettiin vuosisadan jälkipuoliskolla valmistaa Kalevalan toisinnoitten julkaisemista, huomattiin tarpeelliseksi jatkaa keräystä, koska kokoelmat siihen tarkoitukseen olivat kylläkin puutteelliset. Uuden keräystyön suunnitteli ja johti maisteri A.A. Borenius (Lähteenkorva), joka sitä varten teki Vienan Karjalaan kaksikin laajaa matkaa, toisella matkalla mukanaan A. Berner ja A. Genetz. Varsinkin toinen matka oli laaja ja tulokset runsaat. Se osotti, ettei runosuoni ollut vielä aivan ehtynyt. Retkellä kulkivat osanottajat enimmäkseen eri kyliä myöden, yhtyen aina silloin tällöin. Paitsi Kiitehen vesistön asutuksia ja Repolan puolta kierrettiin varsinaiset runoalueet Kuittijärvien piirissä ristiin rastiin, tutkittiin Kemijoen varsi, etsittiin pohjoiset seudut Tuoppajärveä ja Pääjärveä myöden. Tuskinpa jätettiin ainoatakaan kylää käymättä, mistä vähänkin voitiin toivoa saalista, ja toisissa kylissä käytiin kahteen kertaan. Keräystyö oli järjestetty tieteellistä toisintojulkaisua silmällä pitäen ja oli siis kaikin puolin perusteellinen. Matkalla otettiin selkoa sekä silloisista että aikaisemmista runonlaulajista ja heidän elämänvaiheistaan ja sukujuurestaan. Sen kautta muun muassa selveni, että suuri osa juuri niistä suvuista, jotka ovat runoja laulaneet, on Suomen puolelta muuttaneita.

Mutta ei mikään keräystyö voi olla niin täydellinen, etteikö aina jäisi parsimisen sijaa. Niinpä ovat vielä myöhemmätkin kerääjät tuoneet laajoihin kokoelmiin arvokkaita lisiä. Viimeinen kerääjä, jonka kokoomia runoja on Vienan Karjalan toisinnoihin painettu, oli tanskalainen Ohrt, joka v. 1906 kävi Akonlahdessa.

Runonkerääjää ei siis tuolla rajan takana kovinkaan oudostella, ja laulujen laulamista kohtuullista palkkiota vastaan pidetään luonnollisena asiana, missä eivät uskonnolliset epäilykset saa asianomaista kieltämään tietojaan. Loitsijat useinkin pitävät lukunsa salassa ammattisyistä, peläten niiden ehkä menettävän voimansa, jos ne vieraille ilmaistaan.

Lönnrotin matkakertomuksista ja päiväkirjaotteista henkii vastaan se toiverikas tunne, jonka elähyttämänä hän näki niin monet vaivat, kärsi puutteet, poimi kansan povelta runokukkasia, joiden kauneudesta ja olemassa olostakin muulla maailmalla oli niin vähän aavistusta. Se tunne aina täytti hänen mielensä, kun hän rajan poikki astui Vienan puolelle. Se, yhdessä sydämellisen myötätunnon kanssa tätä hyljättyä kansaa kohtaan, kohottaa hänen matkakuvauksiensa koruttoman tyylin niin kaunopuheliaaksi. Sama tunne se elähytti seuraaviakin runonkerääjiä, kun he Maanselän poikki painautuivat tuonne aikaisimpain muistojen, pätöisimpäin ihanteitten maahan. Karun Europaeuksenkin vaivannäköjä se hallitsi. Muistakaamme vain hänen seikkailunsa, kun hän ensi kerran kulki rajan poikki — se onkin ainoa, josta hän itse monella sanalla kertoo. Matka tapahtui syystalvella. Europaeus ei raahtinut ottaa opasta viimeisestä Kuhmon talosta, koska hinta hänen mielestään oli liian kallis, vaan läksi yksin yön selkään tuntemattomalle taipaleelle:

"Tietä kysyttyäni sanottiin sen kulkevan 8 lammin ylitse, joiden kautta joki tulee Kivikiekistä, ja tien aina kulkevan sen oikian puolitse. Vielä sanottiin re'en jäljet olevan pitkin tietä."

"Jo ensimäiselle lammille tultuani sain nähdä, että jäät olivat ylen vaikiat kulettavat, sillä lunta ei niillä ollut rahtuakaan, mutta vettä kyllältä, ja sen tähden niin liukkaat, että lapikoillani työn tuskin väen väkisin pääsin eteenpäin. Hiihtää piti ylen varusasti ja yhtä jalkaa eteenpäin työntäessä livistyi toinen jo puolen vertaa takaperin. Siinäkin tahtoi kellauttaa monessa paikoin. Kulku oli siis ylen hidas jäällä ja vielä kuin enimmissä paikoin niitä reen jälkiäkään ei enään tuntunut, niin oli ylen vaikea löytää tien suuta toiselta puolelta. Jos sen jonkun lammin päästä löysikin, niin oli yhtä vaikea pitää sitä, sillä maalla ei ollut paljon tiestä eikä jälestäkään sanottavaa. Muutamista kannaksista menin mielihavilla yli puiden merkkiä myöten. Toisilla kannaksilla pidin joen sivua."

"Yhdellä kannaksella näin ukkosen särkemän suuren hongan. Latva oli sylen päästä murtunut poikki, ja pudonnut pystyyn hongan tyvelle. Muu osa hongasta oli revennyt kolmeen osaan juurihin asti jo lohkareita oli sinkunut laajalta ympärille; loitimmaisia oli 45 askeleen päässä hongasta. Palanutta paikkaa ei näkynyt yhtään."

"Kuin enimmiten en päässyt oikialla kunnolla kulkemaan, niin tuli päivästä, joka täällä pohjaispuolella lyhenee enemmin kuin eteläpuolella Suomenmaata, jo ennen taloon päästyäni loppu. Kuuta ei ollut, ja pilvinen taivas ja lumeton maa tekivät syksy-yön pian pilkkopimeäksi. Vielä tuli lampi, jota kulin enimmiten rantaa myöten, etten menisi sivuitse joen suusta. Siihen päästyäni upposin pulahdin puolen sylen syvältä sisään, jota en osannut varoakaan, kuin jää ei yhtään ääntänyt, ennen kuin lohkesi, johon jäällä oleva vesi kyllä oli syynä. Siitä pulakasta päästyäni astuin lötsötin korpia, varvikkoa, hakolikkoa, ja milloin mitäkin, joissa umpipimiässä ei juuri juoksemaan päässyt. Puututtuani muutamaan pajupehkoon, luulinkin jo tulleeni vanhan Vipusen parran alle. Jopa oli sen päiväinen mutkikas matkakin pian samanlainen, kuin koska itse vanha Väinämöinen

"Läksi saamahan sanoja, Ongelmoita ottamahan, Vatsasta vanhan Kalevan, Suusta Antero Vipusen."

Hänkin:

"Toki läksi, ei totellut, Astu päivän helkytteli Naisten neulojen neniä, Astu toisen torkutteli Miesten miekan tutkaimia, Kolmannenki keikutteli Uron tapparan teriä."

"Ja kuin jalkani missä upohtui lähteen silmään taikka muuhun avopaikkaan, niin juohtui mieleeni, että Väinämöinenki kukaties samalla lailla

"Torkahti jalansa toisen, Vaapahti vasempensa, Suuhun Antero Vipusen, Mahtipontisen povehen."

"Aholle päästyäni rupesin tulta pyytämään vanhoilla raapustimillani, joita onneksi oli jäänyt laukkuhuni kesämatkasta. Onnestuikin monen turhan koetuksen perästä ja vanha tervaskanto lekkosi pian aholla. Siinä muutin osaksi kuivat vaatteet päälleni ja kuivaelin märkiä. Rupesin ma'ata ja makasin niin lystisti kuin parahimmalla vuoteella. Päivän vaietessa läksin siitä, ja tulin virstan verran käytyäni taloon."

Samat tunteet ja toiveet ovat yhä uudelleen syttyneet jokaisen runonkerääjän mieleen hänen Maanselän poikki astuessaan Kalevalan maahan.

ALIJÄRVEN VASSELEI.

Ja niin oli tartuttava matkasauvaan ja lähdettävä maita laajemmaltakin kulkemaan, vaikkapa ero hauskasta Jyvöälahdesta olikin ikävä. Toverini jäi sinne edelleen sanakirjatöineen; mutta hänen piti myöhemmin saapua, samoille seuduille, joille minä lähdin, sillä sanakirjaa oli eri murrealoilla vertailtava.

Rinnan Kuittijärvien kanssa on viittä kuutta penikulmaa etelämpänä toinen vesistö, jonka lähteet ovat Kuhmon ja Lentiiran kohdalla Maanselän lampiloissa. Lähinnä Suomen rajaa ja samalla ylinnä on melkoinen Kiitehen selkä eli Kivijärvi, joksi se on kartoilla merkitty. Siitä laskee Kivijoki Luvajärveen, josta vesi edelleen virtain ja välivesien kautta kulkee Kiimasjärveen ja Nokeuksen virran kautta aavaan Nuokkijärveen. Tästä järvestä juoksee kaksi rinnakkaisjokea Tshirkkakemiin, jonka päävesi kuitenkin tulee etelämpää, Rukajärvestä ja Repolasta. Yhtyneet vedet laskevat pohjoista kohti vähäiseen Jyskyjärveen, jossa ne tapaavat Kuittijärvien vedet. Näin syntyy Vienan Kemijoki, joka ei sen koommin saa mainittavia lisiä.

Tätä etelämpää vesistöä pitkin kulkee Nuokkijärven päähän saakka Arkangelin ja Aunuksen välinen raja. Kiitehen rannalla ovat Akonlahti ja Munankilaksi, Miinoan järven rannalla Miinoa, pienempiä kyliä mainitsematta. Alempana ovat Luvajärven, Kiimasjärven ja Nokeuksen kylät, Nuokkijärven rannalla Peäkönniemi ja Piismalaksi, Tshirkkakemin varressa Tshirkkakemi ja vähäinen Kellovaara. Kaikista näistä kylistä on runoja saatu, toisista enemmän, toisista vähemmän. Molempien reittien välisellä ylängölläkin on siellä täällä poikkivesistöjen varrella kyliä, joista mainittavimmat ovat Kenttijärvi ja Kostamus. Mutta enimmäkseen on ylänkö laajaa erämaata.

Tuolle etelämmälle runoalueelle piti nyt matkani. Vuokkiniemen kautta olisi ollut paremmat matkat, niin sanottiin, mutta minä valitsin vaivalloisemman ja vähemmän kuljetun oikotien, koska toivoin sen varrella olevista kylistä saavani runoja ja tapaavani alkuperäisempiä oloja.

Saattajiksi lähtivät ensimäiselle taipaleelle Seni ja Okahvi. Vapaaehtoisesti he tarjoutuivat. Heillä oli vähän muutakin asiaa, sillä Alijärvestä, jonne he minua kaimasivat, odotti ainakin toinen pikapuoleen kosijoita, ja näin oli hyvä tilaisuus käydä taloa katsomassa. Verevä Okahvi sousi ja hienopiirteinen Seni huopasi, minun täytyi jouten loikua teljolla, sillä ei sallittu minun tarttua airoihin. Kevätaamu oli herttainen ja iloisesti vene sujui välivesiä, salmia ja vähäisiä selkiä. Rattoisaa on olla keväällä ensi kerran vesillä, ja varsinkin täällä Karjalassa, jossa kelirikon aikana ei pääse mihinkään ja maataipaleet ainakin ovat vaivalloiset ja kolkot. Korkean Jyväniemen takaa siintivät hetken aikaa Yli-Kuittijärven ylävät rannat, mutta katosivat pian saarien sekaan.

Seitsemän virstaa soudettuamme näitä kapeita välivesiä tulimme Kyperäiselle, jonka Seni viilletti. Siinä ei ollutkaan muuta kuin kelpo nielu, aallokkoa tuskin ensinkään. Liepeessä poikkesimme maihin tervehtimään tuttuja jyvöälahtelaisia, joiden tiesimme tulleen sinne kevätpyydyksilleen. Vaskikattiloineen, konttineen, eväineen he istuivat viidakossa pienoisen kalapirtin edessä paraillaan murkinoimassa. Verkot oli ripustettu kankaan reunaan pienen valkean ympärille savustumaan. Rannassakin oli pajukossa koko rysätarha, joka imi kitkerää savua pihisevistä tervaskannoista. Päätin sen taiaksi, mutta pyydyksien isäntä vältellen selitti savustavansa vain sen vuoksi, etteivät langat limaantuisi. Niin muutoin tehdään täällä kaikkialla ja voihan siinä olla rinnan sekä taikaa että tarvetta.

Haastettiin kovasti minua viipymään kalastuspaikalla muutaman päivän, ja hauskaa se olisi ollutkin, sillä koski on niitä somimpia lohikoskia ja kevätilma oli hehkeimmillään. Vasta puhjennut lehti huokui pihkaista tuoksuaan, nuoret poimuisat lehdet olivat kuin hienoin nypläharso, joka oli viidakoihin heitetty. Lehto oli kuin lukemattomissa vihannissa helmilöissä, ja joka hetki kostui ja paisui sen kesäinen verho. Hätäpikaa vain kiskasin koskesta parin kilon painoisen, terhakan lohenpoikasen eli kuujan.

Vielä paljon parempi lohikoski olisi Kyperäinen, ellei sitä alempana Enonsuussa olisi pilattu. Enonsuun mahtava isäntä oli nimittäin talonsa kohdalta kokonaan sulkenut joen vankalla lohipadolla, eivätkä pyynnöt eivätkä uhkaukset saaneet häntä sitä avaamaan. Siten jäivät Alijärvi, Jyvöälahti ja kaikki Yli-Kuittijärven kylät lohetta. Alijärven kylästä, joka oli noin viiden virstan päässä Enonsuusta syrjävesistön rannalla, oli monianna kevännä käyty useat kerrat leikkaamassa pois enonsuulaisen pyydykset, mutta pohatalla oli aina varalla toiset, ja hänen kerrotaan sitten tavalla tai toisella sovittaneen leikkaajat. Siten hän oli monet ajat ottanut kaikki kalat, mitä vain yritti nousta Keski-Kuittijärvestä ylöspäin. Ylävesien kylät olivat vihdoin pyytäneet viranomaisten apua yksinvaltiasta vastaan, ja samana kesänä pato vihdoin purettiinkin.

Kyperäisen alapuolella on lyhyen suvannon takana raju Jolmonen. Se on niin väärä, että kiertää melkein takaisin itseensä, ja aallot ovat kovat. Mutta kapean kannaksen poikki oli kosken niskasta liepeeseen kaivettu pieni pudas myllyn paikaksi, ja siitä oli näin tulvavedellä mukava laskea vene. Koski kiertää kaaressa virstan verran, mutta pudasta tuskin oli enempää kuin kivenheitto. Jolmosen liepeessä on pari myllyä, joilta ei ainakaan voima puutu. Lyhyen suvannon päässä oli sitten poikkipuolin Alijärvi. Joki jatkaa edelleen järven päitse, mutta meidän matkamme poikkesi järveä myöden oikealle kädelle. Ainoastaan vilaukselta näin Enonsuun mainitun talon, joka oli jo varsin lähellä, ja lähellä siis Keski-Kuittijärven rantakin. Se oli kahdenkertainen ja maalattu, kuin mikäkin Laukko niemellään.

Alijärven yläpäässä on samanniminen pienehkö kylä. Sieltä olivat edelliset runonkerääjät Lönnrotista pitäen koonneet runoja, ja niitä laulettiin siellä yhä vieläkin. Saattajaini "kostitalossa" otettiin minut hyvin vastaan, mutta paras laulaja, Vasselei, asui järven takana. Hänen veljeään oli Genetz laulattanut, ja vertauksen vuoksi oli hyvä saada Vasseleinkin runot kirjoitetuksi.

Vasselei oli jo lähes satavuotias ja sokea, mutta yhä rattoisa. Muistokin oli vielä jotenkin hyvä. Hurstipaita ja hurstihousut yllään hän asian kuultuaan kömpi alas uunilta ja oli paikalla valmis runoja laulamaan. Olihan se ansio, jota niin vanhan miehen muulla tavalla enää oli vaikea saada. Mutta runojen laadusta emme tahtoneet sopia. Mieluummin kuin kalevaisia runoja hän olisi laulanut omatekoisia laulujaan.

"Etkö sie njiistä, kun vieraat miehet ta naiset yhteh mänöy, njiitä mie osaan äijän." Niitä hän oli useita itsekin tehnyt ja niitä muistellessaan hän kävi vallan leikkisäksi, kaiveli harmaata, vaikka yhä vielä terhakkaa tukkaansa ja sanoi naisten Suomen puolella häneen aina mielistyneen, kun olivat tukkaa tunnustelleet ja siitä huomanneet hänet ylen luonnokkaaksi mieheksi. Jonkun niistä hän minulle lauloikin ja se oli sangen sukkela, eikä ensinkään rivoluontoinen, niinkuin moiset laulut meidän puolellamme tahtovat olla. Kadun, etten sitä muistoon kirjoittanut, mutta minun mieleni niin kokonaan täytti vanhan runon harrastus.

… "Vaan njiitä ammuisia lauluja — en velj mie njiitä enämpi maha."

Hän lausui sen pettymyksellä ja veitikkamainen välähtely katosi silmistä. Mutta miten ollakaan, hän alkoi kuitenkin tapailla yhtä ja toista runonpäätä, ja hänelle kävi samoin kuin niin monelle muullekin. Kun ukko oli runon ladulle lähtenyt, niin kiihtyi mieli, ja ikäänkuin inspiraation valtaamana hän alkoi muistaa ja osata, niin että minulla oli täysi työ rinnalla pysyä. Ja hänen runonsa olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, vaikka aukkoja olikin paljon. Hän lauloi "kanteleen synnystä", "maailman luomisesta", "Sammon taonnasta" ja "Kullervon ilon pidännästä saaren impien keralla". Ja hän lauloi runonsa nuotilla, joka oli niin omituisen kevyt, vilkas ja hohteinen, etten ollut mielestäni toista niin kaunista kuullut. Säveltä hän laulaessaan muunteli ja toisinteli niin monella tavalla, vaihteli äänilajeja, ettei se koskaan käynyt yksitoikkoiseksi. Välistä hän lauloi pidemmän jakson säkeitä siten, että sävel kulumistaan kului yhä yksinkertaisemmaksi, ikäänkuin kertomusta kiirehtien, keinui lopuksi vain kahden nuotin välillä, kunnes ajatuksen lepokohdan lähestyessä viimeiset säkeet laulettiin täydellisellä sävelellä ja lisäksi koristettiin ihmeellisillä helähtävillä sävelkirjauksilla, joita minun korvani oli mahdoton kiinnittää, vaikka elävästi oivalsin niiden kauneuden. Siten käsiteltynä eepillisen runon itsessään yksinkertainen sävel sai eloisuutta ja rikkautta ja tuntui alati nuorelta.

YLÄMAAN POIKKI.

Oltuani yötä Alijärvessä varustauduin seuraavana aamuna anivarhain matkaan, mutta tavarain asetteleminen konttiloihin ja kyllin suurien konttien etsiminen vei niin runsaasti aikaa, että päivä jo alkoi olla puolessa ennenkuin päästiin parinkymmenen virstan taipaleelle — sen verran sanottiin olevan matkaa Kenttijärven kylään. Kun kotona olevat miehet olivat tukkijoella, niin sain saattajiksi paljaita naisia, joitten asia Karjalassa matkustajien saattaminen enimmäkseen onkin. Taakat painoivat pari kolme leiviskää — valokuvaustarpeita oli mukana suuri määrä — ja hyvin minua epäillytti, jaksaisivatko he ne perille kantaa.

Soudettuamme pari virstaa järveä ja virstan verran leveähköä Kenttijokea, poikkesimme aivan kapealle pikkusuvannolle, jonka tumman pinnan yli koivut ja kuuset kaartuivat lähes umpinaiseksi katoksi. Muutamassa polvekkeessa nousimme maihin ja läksimme astumaan seitsemän virstan maataivalta. Astuimme korpia ja kankaan liepeitä ja aina välillä veteliä soitakin, jotka vielä hyllyivät kevätvettä. Mutta suotta olin epäillyt kantajain huonoutta, he astuivat niin ripeään, etten perässä pysynyt, vaan pian kuulin heidän huhuilevan hyvän matkaa edessäpäin kankaalla. Itsellänikin oli pari leiviskää selässä, ja siinä oli minulla täysi työ, niin mies kuin olinkin. Tuon tuostakin täytyi hikisenä ja pakottavin ohimoin istahtaa hongan tyvelle puhaltamaan.

Työlästä oli varsinkin vetelillä soilla, joita tällä taipaleella oli paljon. Polun kohdalla oli rinnakkain pari lahonnutta telaa, mutta ne lohkeilivat jalan alla tavan takaa ja enemmän kuin yhden kerran luiskahdin polviani myöden liejuun. Nuo seitsemän virstaa astuttuamme tulimme Luomajärvelle, jonka rannalla on samanniminen pieni kylä. Soudettiin järven yli veneellä, joka ei ollut paljon seulaa parempi. Tuskin ennätettiin vettä luoda, sitä myöden kuin sitä tulvi sisään, mutta toiselta rannalta saimme paremman veneen. Sousimme sillä järven päähän, ja vielä kappaleen matkaa Kienttijoen suvantoakin kosken alle, jossa Kenttijärvestä matkaavat tukit olivat vastassa. Joki oli niitä niin täynnään, että jälleen jatkoimme matkaa maisin.

Tukkiliike oli silloin Vienan Karjalassa vasta alulla. Kenttijoesta kulkivat muistaakseni ensimmäiset pölkyt. Niin koskemattomia olivat tämän laajan ylämaan metsät. Uittajat olivat puoleksi Aunuksesta ja Äänisestä tuotuja ummikkovenäläisiä. Karjalaiset kun enimmäkseen olivat kaupoilla, ei heitä joelle riittänyt, ja lisäksi he olivat tähän työhön vielä tottumattomia. Jätkäin leiri valkean ääressä maata lojotti miehiä kymmenittäin puuropatainsa ympärillä. Meillä oli heille asiaakin. Tytöille oli nimittäin annettu mukaan pullo "puhuttua vettä" vietäväksi eräälle Alijärven nuorukaiselle, joka oli loukannut jalkansa tukkien välissä. Kun joella ei ollut velhoa, niin olivat eukot Alijärvessä luettaneet parannussanat veteen, ja tämän voiteen me nyt toimitimme perille kaikella kunnialla.

Matka nousi kaiken aikaa, yhtämittaista kohinaa kuulimme kankaalle Kenttijoen koskista. Tulimme sitten illan suussa melkoisen järven rannalle. Vaikeitten maitten, korpien, soitten ja kivikoitten jälkeen on puhdasrantainen tyyni ylämaan järvi viehättävä katsella. Se vaan, oli poikkipuolin matkan edessä, eikä ollut venettä. Kenttijärven kylä oli melkein näkymättömissä pohjoisrannalla. Maan tapa on semmoinen, että matkustaja tekee savun järven rannalle, jonka nähtyään kyläläiset tulevat "ehättämään" hänet järven poikki. Harvoin ehättämistä Vienan Karjalassa laiminlyödään, jos vain savu huomataan, taikka huuto kuullaan. Sattui kuitenkin niin hyvin, että tukkipäällikkö kulki joelta omalla veneellään kylään, ja hänen mukanaan pääsimme järven poikki. Savulla olisimme muutoin saaneet virua tuntikauden, sillä järvi on noin viittä virstaa leveä. Ehättämistä pidetään Karjalassa suorastaan velvollisuutena, mutta ehätettävät tulee osata oikealle paikalle savua laatimaan, muutoin saattaa käydä niinkuin eräälle Karjalan miehelle, joka Kenttijärvessä yhtyi seuraamme. Soutaessamme järven poikki kuulimme iltatyynellä etäistä huutoa ja keksimme jonkun ajan tähyiltyämme pienen savun, joka oli noin kolme virstaa syrjässä oikeasta ehätyspaikasta. Sinne ei kylästä arvannut kukaan lähteä, olivat luulleet muiksi savuiksi. Onneksi sattui lähimaille kalamiehiä, jotka pelastivat ukon tulensa ääressä huhuilemasta.

Tämä mies, Ortjo nimeltään, oli muutoin oikea harvinaisuus. Hän palasi kiertoretkeltä pohjoisen puolesta, jossa oli ollut kelloja korjailemassa. Selässään hänellä oli oikea museo mitä eriskummallisimpia vanhoja puukelloja, joihin ukko oli suuresti kiintynyt. Niissä olivat rattaatkin puusta. Hän oli ainoa kelloseppä, mitä rajan takana tapasimme.

Kenttijärven kylä on asuttu laajanlaiselle järven niemelle, jota kolmella puolella vesi kiertää. Varojensa puolesta se on hyvin köyhää, viljelykset ovat heikot, mutta tukkiliikkeen kautta oli rahvas sinä talvena saanut siksi ansiota, että oli jotakuinkin tullut toimeen.

Runonkerääjiä oli syrjäisessä Kenttijärvessä ennen käynyt ainoastaan Borenius, joka sieltä löysikin sangen hyvän laulajan, Riikoisen Simanan. Hänen runotaidostaan oli minun nyt hankittava lisätietoja. Tapasinkin hänet kotonaan ja kirjoitin häneltä ja hänen sukulaisiltaan seuraavan päivän kuluessa koko joukon runoja, jotka olivat jääneet ennen keräämättä. Ostin niinikään koruompeluita, joita on melkein vain vanhanaikaisissa naisten paidoissa, "rätsinöissä". Näitten vaatekappalten olat ja kaulus olivat ennen vanhaan taidokkaina ompeluksilla kirjaillut; nykyään "muiskarätsinät" olivat vanhanaikaiset ja loppuun kuluneet. Vain köyhimmällä rahvaalla tapasi jonkun, koska rikkaitten tapana oli jaella kuolemantapauksien sattuessa vainajien huonompia vaatekappaleita kylän köyhille ja nämä muodista tulleet paidat varsinkin olivat siihen soveliaita. Toiset vanhat eukot niitä kuitenkin säilyttelivät kuolemansa varalle, tullakseen niine haudatuiksi.

Kenttijärvessä olivat kortteeritaloni molemmat emännät kotoisin Suomesta, vieläpä Sydän-Savosta. Karjalaiset miehet usein naivat suomalaisia emäntiä, jotka rajan taa tultuaan enimmäkseen muuttavat uskontoaan. Mutta kun Vienan Karjalan tytöillä sitä vastoin ei ole mahdollisuutta saada suomalaisia miehiä, niin kärsivät he näiden naimiskauppain kautta vahinkoa. Vahinko on tuntuva varsinkin tässä maassa, jossa avioliittoon joutuminen on melkeinpä naisen kunnia-asia. Heitä on siitä sääliminen, sillä paljon uskollisemmin kuin miehet he säilyttävät Karjalan vanhaa tapaa ja ammoista siveyttä. Väsymättä he raatavat maatakin, pitäen siten tätäkin elinkeinoa voimassa, miesten kierrellessä kaupoilla ja vain kesäksi palatessa kotia olemaan apuna viljan korjuussa.

Kenttijärvestä jatkoin matkaa Kostamukseen vesitse. Se oli yhä samaa jokea, jota olin edellisenäkin päivänä kulkenut, vaikka se tästä eteenkäsin väheni. Vettä siinä kuitenkin oli vielä aivan kyllälti ja toiset kosket olivat niin kivakoita, että nousu oli kylläkin vaivalloista. Kolmen peninkulman matkalla oli lähes parikymmentä koskea. Välillä oli useita järviäkin, joita ei ole mihinkään karttoihin merkitty. Suurin näistä oli Koivajärvi, joka oli penikulmaa pitkä ja varsin laaja. Hämmästyin melko lailla, kun se odottamatta eteemme avautui, sillä Imbergin kartalla ei ollut sillä paikalla järvestä merkkiäkään. Ortjo vanhoine kelloineen oli käyttänyt tilaisuutta päästäkseen samassa kyydissä, ja pienoinen vene oli siitä niin syvässä painossa, että hädin tuskin pääsimme selän poikki. Minusta aina tuntui siltä, kuin näillä Vienan Karjalan järvillä laine nousisi tavallista jyrkemmäksi ja herkemmin. Veneessämme oli vain pari tuumaa laidan varaa ja Koivajärvellä siihen loiskasi aalto toisensa jälkeen.

Koko tämä laaja erämaa, jonka poikki nyt matkustin, näyttää olevan Maanselän haara, joka jatkuu rajalta kymmenisen penikulmaa itää kohti, päättyen siinä, missä Kemijoen latvahaarat yhtyvät Jyskyjärveen. Kummallekin puolelle laskevat joet tältä ylängöltä, ja koskien suuri luku viittaa siihen, että se keskeltä on koko joukon korkeammalla molempia suuria vesistösyvänteitä. Suurin Kenttijoen koskista oli Vuosus, Koivajärven ja Kenttijärven välillä. Se oli virstan mittainen ja kaikki tavarat oli kannettava sen sivu maitse. Niin kiivaat olivat aallot, korvat väkivaltaiset, että olivat tyhjänkin veneen viedä käsistämme.

Koivajärven rannalla olisi syrjässä matkastamme ollut monias talo, jossa Genetz oli aikanaan laulattanut "Krikku-Markke" nimistä miestä. Nyt oli laulaja jo kuollut, ja kun ei kylästä enää mainittu saatavan muuta kuin rommia, niin sai se jäädä käymättä.

Matkan varressa oli siellä täällä autioita kalasaunoja ja nuottatalaita, moni rakennettu aivan veden päälle, jotta siihen saattoi sisään soutaa. Toiset oli rakennettu niin piiloon, ettei niitä huomannut muuta kuin osottamalla. Näillä kalapirteillä, jotka ovat penikulmain päässä kylistä, viipyvät kalamiehet viikkokausia yhteen mittaan; kylistä vain silloin tällöin käydään eväitä tuomassa ja saalista noutamassa. Tämäkin kalastus on niin vanhanaikaista, että ajatus itsestään kulkee erämaitten varhaisimpiin pyyntiaikoihin saakka. Se on siitä pitäen säilynyt melkein semmoisenaan. Vaikka karjalainen muualla jo voi olla hyvinkin muuttunut, niin eläessään viikkokausia melko joukolla veneineen ja pyydyksineen etäisellä eräsaunallaan hän yhä on luonnonelinkeinojen ammoista aikaa.

Kuljimme pitkän mutkailevan suvannon, jonka molemmin puolin oli alavia kolkkoja soita, ja saavuimme useille kaitaisille järville, joita erottivat toisistaan lyhyet kosket. Ensimmäinen niistä oli Juurikkajärvi, jonka autiot petäjikkörannat näyttivät niin ehjiltä, ikäänkuin ne olisivat sinään seisoneet luomisen päivästä saakka. Ei ainoatakaan asumusta ollut sen rannalla, paitsi joku ainoa erämiesten piilopirtti. Se oli ihailtava eheässä alkuperäisyydessään. Tuntui siltä, kuin olisi Väinämön kannel viimeksi kajahdellut näillä rannoilla. Semmoinen luonto siirtää ajatuksen niin äkkiä muinaisuuteen, että viimeiset kaiut tuntuvat vastikään sammuneen, kaikki ympärilläsi sen nähneen ja vielä hyvin muistavan.

Mutta seuraavien järvien rannoilla näkyi jo uudisasutustakin, joka osoitti viljelyksen täälläkin leviävän, vaikka hitaasti. Koskista muistan varsinkin Kalliokosken, jonka oikealla rannalla sileä pystykallio muodosti soman portinpatsaan. Ortjo koneenrakentajana ihaili kovasti tätä koskea, se kun hänen mielestään oli niin oivallinen tehtaanpaikaksi; minua se komeine kuusikkorantoineen miellytti somuutensa vuoksi, ja kauan lieneekin kauneus sen ainoa ansio. Kun kerran se aika koittaa, että Vienan Karjalankin vesivoimat kelpaavat teollisuuden palvelukseen, niin ei niitä ensi hädässä tarvitse lähteä niin etäältä etsimään. Toinen mainittava koski oli Väärä. Vesi juoksi hyvin kiivaasti ja koski oli niin kapea, että vene uhkasi sen paisuttaa ja siitä itsekin täyttyä. Siinäkin olivat tavarat maisin kannettavat. Omituisen kamalan jutun saattomies kertoi erään järven poikki soudettaissa. Joku vuosi takaperin oli muuan mies lähtenyt viimeisillä kevätjäillä hiihtämään järven poikki. Mutta jää oli pettänyt suksimiehenkin, ja kun sukset olivat jalkoihin sidotut, ei hän pudottuaan mitenkään saanut jalkojansa jään päälle. Siinä oli mies kauan taistellut henkensä edestä, hänen huutoaan oli kuultu puolen penikulman päähän, mutta ihmiset eivät käsittäneet lähteä, tai eivät joutuneet apuun, ennenkuin onnettoman voimat loppuivat ja hän vaipui hyiseen hautaan.

Vihdoin olimme vesimäkien päällä ja Kostamuksen järvi avautui eteemme. Vaikkeivät suuremmatkaan selät tällä järvellä ole paria kilometriä laajemmat, on se kuitenkin tuulella vaarallinen. Kummastuttavan nopeaan sillä aallot kohosivat tuulen viritessä. Sanottiin joskus olevan tyhjälläkin veneellä vaarallista sille lähteä. Sen vuoksi oli ottaminen toinen vene avuksi, vaikka karjalaiset seuralaiseni kyllä olisivat suostuneet niinkin matkaa jatkamaan.

Hämärsi jo illaksi, kun pääsimme tuulen päälliselle rannalle, ja ruskoja vastaan näimme korkean kuusikon. Se kohosi yksinään kuin mahtava pensas tummalla maalla. Harmaita taloja oli sen ympärillä, niitä tuskin maasta erotti. Siinä oli Kostamuksen kylä ja tuo kuusikko oli sen kalmisto.

Sinne kääntyivät seuraavana aamuna ensimmäiseksi askeleeni, sillä niin juhlallista kalmakuusikkoa en ollut ennen nähnyt. Ne olivat vanhoja puita ja kohonneet tavattoman korkeiksi. Toisia oli tuulen voimasta tai vanhuuttaan sortunut ja saanut paikoilleen jäädä, sillä vanha tapa säätää, ettei kalmistossa saa teräaseella puuhun koskea; siellä saa kaikki kasvaa ja kaatua, niinkuin luonto hyväksi näkee. Puita oli kaatunut hautainkin päälle, mikä millekin suunnalle, eikä pyhässä lehdossa oltu mitään tehty niitten poistamiseksi. Ne saivat kuivua ja lahota, kunnes luhistuivat maan pintaan. Toiset olivat jo niin vahvassa sammalessa, että niitä tuskin maasta erotti. Mutta siitä huolimatta oli pilviä pitävä kuusikko niin tuuhea, että valo oli iltahämäryyttä, ennenkuin se maahan ennätti.

Hautoja oli puitten alla taajassa; jokaisen päällä hirsistä rakennettu katos, "kropnitsa", ja tämän päässä katettu risti. Toiset kropnitsat olivat jo satain vuosien vanhoja ja ylt'yleensä vahvan sammalen peitossa, toisten ääressä vielä näkyi vereksiä hiiliä ja astiankappaleita — vanhan uhritavan muisto, vaikka siihen nykyään liittyy kirkkosuitsutuksen polttaminen. En ole milloinkaan käynyt hautausmaalla, joka vaatimattomuudessaan olisi jättänyt mieleen niin syvän hartauden tunteen. Kappaleen aarnioluontoa oli ihminen pyhittänyt viimeiseksi asuinpaikakseen.

Oli siellä myös eräs kaamea vieras muisto, kömpelösti tehty kivinen risti, sekin jo sammaltunut. Siihen liittyi vanha tarina. "Varassussotain" aikana olivat suomalaiset, niin kerrottiin, eräänä pyhänä salaa hyökänneet kylään ja polttaneet kirkon ja kaiken rahvaan, joka siinä oli, ja näiden uhrien muistoksi oli tuo risti. Salmen toisella puolella oli nuori väki ollut kisaamassa, ja se oli hukuttanut itsensä lampeen.

Miitrein varakkaassa talossa minua pidettiin hyvänä sen päivän, jonka Kostamuksessa vietin. Lähdin sitten jatkamaan matkaa "kevarikyydillä", sillä olin nyt Vuokkiniemestä tulevan valtatien eli "jaaman" varressa. Sitä piti päästä hevosella puoleen ja toiseen, ei kuitenkaan rattailla, mutta reellä tai ratsain. Soissa oli portaat, jo'issa sillat. Meikäläisten käsitysten mukaan se ei ollut karjatietä parempi, mutta Vienan Karjalan tieksi se oli hyvä. Sain ainakin tavarani hevosella kulkemaan, vaikka itse mieluummin astuinkin jalan.

Mutta kova sydän pitääkin olla sillä, joka moisella tiellä istuu reessä. Surkeata oli tavaroitakin vedättää sulassa maassa. Hevonen oli heikko ja kiskoi vaivalloisesti kymmenen leiviskän painoista kuormaansa, anturat kiljuivat sulassa maassa, niin että korvia vihloi. Olisi edes hiljan satanut, olisi keli ollut vähän liukkaampi, sanoi ajomies. Sääli tuli Suomesta tuotua hevosta, joka alakuloisena veti, korvat lupossa ja huuli lerpallaan.

Mutta matkalla tapasimme toisen kuorman, joka oli miltei säälittävämpi. Lyhyenläntä, vaikka tanakka mies istui kankaalla kaatuneen puun rungolla, vieressään puun tyvellä säkki, joka oli melkein yhtä korkea kuin hän itsekin. Näyttipä siltä, kun he olisivat taipaleella olleet hyvin vakavassa keskustelussa ja säkki olisi väittelyssä vienyt voiton. Se oli Kostamuksen metsänvartija, joka oli käynyt Kontokin kruununmakasiinista siemenohria. Kun ei ollut hevosta, niin täytyi itse kantaa säkki, ja se lienee painanut kuuden leiviskän vaiheille. Se mies oli niitä ainoita karjalaisia, jotka eivät taipaleella olleet halukkaita vilkkaaseen sananvaihtoon. Semmoisista vaivoista leipä saa arvoa. Mutta niin on Vienan Karjalassa asian laita, että älköön ruokaa toivokokaan se, joka ei jaksa kantaa säkkiä taipaleen poikki. Enimmäkseen se tuodaan vielä paljon etempääkin, Maanselän takaa Suomen pitäjistä, joista kaiketi voi velaksikin saada. Ken on heikompi, sen on vieminen oma nälkäinen säkkinsä rajan taa.

Päivä kului jotenkin tarkkaan, ennenkuin oltiin Kontokissa, ja monta kertaa puhalsi hevosparka välillä, ja moni terävä kivi kiskasi reen jalaksesta nokkansa täyteen puunpärsää. Montakohan semmoista matkaa yksi reki tehnee?

Samaa tietä oli Lönnrot aikanaan kulkenut. Seitsemännellä retkellään hän tämän kautta kulki Vuokkiniemestä Luvajärveen ja viipyi Kostamuksessa useita päiviä runoja kirjoittaen. Ensimmäisellä pitkällä taipaleella hänelle sattui seuraava seikkailu:

"Tällaiseen lypsäjäseurueeseen yhdyin lähtiessäni kylästä (Vuokkiniemestä) 40 virstan päässä olevaan Kostamukseen. Lehmien lypsinpaikalle kyllä oli seuraa, mutta sieltä oli kulkeminen vallan yksin yön selkään. Vähää ennen puoliyötä saavuin puolitiehen, missä oli kesäksi sauna heinäväkeä varten. Olin väsynyt, mutta lapsellisesti pelkäsin siihen panna maata, kun ajattelin, että joku olisi voinut arvata minun siihen jääneen ja mahdollisesti olisi seurannut minua ja ryöstänyt. Kuljin siis edelleen, poikkesin metsään ja koetin nukkua sammalille. Mahdotonta hyttysten vuoksi. Niitä oli niin kosolta, että kaikki ympärillä oli aivan mustana ja että joka henkäyksellä oli saada niitä suunsa täyteen. Alotin taas vaellukseni ja kuljin noin kymmenen virstaa eteenpäin, jolloin väsyksissä ja unisena koetin taas nukkua. Leikkasin oksia ison kasan, paneuduin pitkäkseni, peitin itseni oksilla mikäli voin, sidoin huivin päähäni ja luulin nyt olevani turvassa hyttysiltä. Kaikki turhaa. Nytkin ne pääsivät kimppuuni, vaikka kuinkakin usein olisin koettanut parannella linnaani. Täällä kaipasin ensi kerran Kajaaniin kesäksi jättämääni tupakkapiippua. Tuli tosin olisi auttanut, mutta en tahtonut sitä virittää, kun siitä minut olisi huomattu. Koko matka kävi enimmästi kaskettujen maiden, lehtimetsien halki, siitä tuo suunnaton hyttysten paljous. Monta vertaa kernaammin olisin ollut mitä kovimmassa talvipakkasessa, sillä näin tukalaa ei ollut koko talvena Lapissa paljaalla lumella maatessani."

Kontokki on tämän ylämaan pitäjän keskusta. Siihen kuului ennen Akonlahtikin. Kylä on hajallaan melkoisen järvensä rannoilla. Tavallaan vielä omituisempi kuin Kostamuksen oli Kontokin kalmisto, sillä siinä olivat puut pystyyn kuivaneet. Tikka loksutteli, tuuli äännähteli, irtautuva kaarna häälyi ja lahouttaan katkeilleet oksat kurottelivat ilmaan naavatukkoja.

Kontokkiin päättyi jaama, tavarat oli pantava kontteihin ja jommoisellakin joukolla lähdettiin seuraavana päivänä Luvajärven tielle. Mutta hyvin hitaasti lyheni tämäkin taival. Eräs saattajista oli ottanut selkäänsä kahdenkertaisen kuorman, enemmän ansaitakseen, ja vaikka hän oli vankka ja tottunut kantamaan, niin pahasti hän oli lapautunut, ennenkuin oltiin Luvajärvellä. Matkaa oli runsaasti puolentoista penikulmaa. Jokien poikki oli astuttava vain notkuvia puita pitkin. Välillä yllätti äkillinen myrsky. Metsät pauhasivat, niinkuin olisimme olleet keskellä palavaa koskea, ukonpilvi ärjyen kiidätti ylitsemme, loiskauttaen lyhyen rankkasateen, honka sortui lähellämme ryskeellä, mutta äkkiä ilma taas katosi, vanhoilla ahorinteillä nuori lehti tuoksui ja kimalteli auringonpaisteessa, ja jylhäin korpien ja kankaitten piirittämänä kukkui käki ensi kertaa ahoviitain maireassa vihannuudessa.

Maat alkoivat aleta, joku myötäjokikin lyöttäytyi yhteen matkaan, ja vihdoin näimme ylämaan syrjältä laajan laakson, joka oli poikittain edessäpäin. Sen pohjalla olivat eteläisen vesistön joet ja järvet. Selkämme takana oli tasainen korkea maa. Edessämme oleva syvänne oli alamaan lahti, joka ylävien maiden välitse ulottuu aina Maanselälle saakka.

ETELÄISELLÄ RINNAKKAISVESISTÖLLÄ.

Vesistö, jonka varrella Luvajärven kylä on, erottaa toisistaan Arkangelin eli Vienan ja Aunuksen läänit. Raja kulkee vesistöä niin tarkkaan, että samat kylätkin sen kautta jakautuvat kahteen lääniin. Luvajärvestä, jossa lienee kolmisenkymmentä savua, kuuluu suurin osa Aunukseen, mutta järven pohjoispuolella on muutamia taloja, jotka ovat Arkangelin läänin vanhanaikaisempain hallinto-olojen alaisia. Sama on asianlaita Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa, jotka ovat, edellinen kolmen, jälkimäinen neljän penikulman päässä alempana saman vesistön kahden puolen. Ulkonaisista merkeistä ei tosin huomaa, että kyläin keskitse kulkee lääninraja, yhtä vaatimattomia ja harmaita ovat talot kummallakin puolella, ja samanlaatuista on väestö. Mutta Kuittijärvien puolen asukkaista se eroo jonkun verran sekä pehmeämmän kielensä, että ehkä luonteensakin puolesta.

Asuin Luvajärvessä Kuismasen Jaakon talossa, joka oli kylän parhaita. Jaakko oli harvinaisen toimelias mies. Hän oli liikkunut laajalti kaupoilla ja arvatenkin koonnut omaisuuttakin. Hänen kauppaintoansa kuvaa, että hän paikalla möi minulle veneen, jota parhaillaan rakennettiin, vaikka hän oli sen itseään varten teettänyt. Ei kysymystäkään, kun vain hinnoista sovitaan, se on Karjalassa jotenkin yleistä, melkeinpä mistä tahansa. Hänessä oli koko joukon maailmanmiestä, mutta samalla reippautta ja minun käsittääkseni rehellisyyttä, jonka vuoksi talossa viihdyin. Jaakon emäntä, joka oli Miinoasta, oli uljaimpia ja kauneimpia vaimoja, mitä Karjalassa näin. Heillä oli kaksi lasta, joista toinen oli viiden kuuden vuotias poika, kyttyräselkä ja heikko, mutta mainion älykäs niin pieneksi pojaksi. Poikasen elävä mieli tuli somasti näkyviin eräänkin kerran meidän aikuisten tyhjentäessä suurta samovaaraa ja pureskellessa "kolatshuja", pieniä veteen leivottuja rinkelejä. Kestit olivat sillä kertaa minun puolestani, ja kiitollisena talonväki kokoontui pöydän ääreen tarinoimaan ja valamaani tsajua nauttimaan. Mutta pikku Jaakko oli jätetty etuhuoneeseen oven taa, josta kuulimme hänen ruikuttavan jotain kummaa säveltä. Vanhemmat hetken päästä nauraen sanoivat hänen "eäneen itkevän" omaa, tilaisuutta varten sepittämäänsä itkuvirttä, joka kävi jotenkin tähän suuntaan:

"Kyllä teidän on siellä hyvä olla lämpöisen samovaaran ääressä, höyryävä 'toaju njokan iettä', minä täällä ikävissäni istun, 'peä kibiä ta maha tyhjä'." Ja niinkuin kaikki itkijät, niin hänkin ladulle päästyään alkoi todenperään itkeä, kunnes pääsi kesteihin osamieheksi.

Luvajärven kalmisto, joka on saarella, nuoressa männikössä, on herättänyt huomiota omituisten koristettujen hautaristiensä vuoksi. Tuskin missään muualla näillä seuduilla on säilynyt niin paljon omituista vanhaa puukoristemallia. Oikeastaan eivät nämä hautapatsaat kuitenkaan ole ristejä, sillä ne puuttuvat poikkipuuta. Varsi on veistetty ja kaivettu täyteen koristuksia, poikittain ja pitkittäin, ja yläpäässä on pieni sievästi vuoltu katto, samanlainen kuin vanhanmallisissa karjalaisissa rakennuksissa. En ole missään muualla Vienan Karjalassa tavannut niin runsaasti näitä koristettuja hautapatsaita kuin Luvajärven kalmistossa, en edes merimaassa, jossa sama malli muutoin näyttää olevan yleisempi kuin sisämaassa. Luvajärven lähikylissä niitä ei ole kuin nimeksi ja nekin vähät ovat paljon kömpelömmin tehtyjä. Kostamuksen kalmistossa näin vain yhden samaan laatuun koristetun patsaan, joka jo oli maahan kaatunut, Miinossa niinikään vain moniaan, Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa en muistaakseni ainoatakaan. Akonlahden kalmistossa, joka muutoin on kylläkin vanhanaikuinen, niitä ei ollut ensinkään. Kieretin hautausmaalla sitä vastoin oli runsaasti saman mallisia hautapatsaita, vaikka ne olivat huonommin tehtyjä. Meren rannikolta siis näyttää tuo koristemalli kulkeneen sisämaahan. Taiteilijat L. Sparre ja E. Wikström olivat paria vuotta aikaisemmin tekemällään matkalla löytäneet nämä ristit ja heiltä sain minä niistä tiedon. Useita kreivi Sparre oli piirtänytkin, minä nyt valokuvasin ne, koska valokuva on tieteellisiin tarkoituksiin halutumpi.

Luvajärvestä käsin tein matkan Kiimasjärveen ja Nokeukseen ja sitten vielä toisen matkan Kiimasjärveen. Venereittejä on kaksi, toinen pitkin mutkittelevaa päävesistöä, selkiä, salmia, virtoja ja koskia, toinen aivan kaitoja metsäjärviä, joita on rivissä rinnan päävesistön kanssa.

Edellisellä reitillä kuljetaan noin penikulman verta Luvajärveä ja sen jälkeen saman verran kierteleviä välivesiä. Kiimasjärveen pudottaa kolme koskea, Luva, Kovera ja Vonka, joista molemmat jälkimmäiset ovat siksi jyrkät, että painot ovat veneestä purettavat ja kannettavat maisin. Vesistön rannat ovat syvintä saloa. Asumuksia ei ainakaan silloin ollut koko matkalla. Ainoastaan autiot kalapirtit kutupaikoilla taikka männyn kylkeen kiinnitetyt sotkanmunituspesät muistuttivat sitä, että ihminen joskus liikkui näillä seuduin. Vongan alta alkaa pitkä, vaikka kaidanlainen Kiimasjärvi, sekin alkupäästä erämaan luontoista, kunnes jo monen virstan päästä alkaa vasemmalta rannalta näkyä melkoinen valkoinen rakennus. Joka ei tiedä, mikä se on, katselee sitä hämmästellen, sillä harvinaisia ovat näillä mailla niin upeat rakennukset ja maali. Se oli tietääkseni ainoa kansakoulu, mitä silloin oli koko Arkangelin läänissä karjalaisella alueella, ja sekin oli yksityisen varoilla rakennettu. Muuan rikas pietarilainen kauppias, Minin nimeltään, oli testamentissaan määrännyt monta kymmentätuhatta ruplaa kansakoulun rakentamiseksi ja opettajan palkkaamiseksi kotikyläänsä Kiimasjärveen. Opetuskieli oli venäjä ja opettajat venäläisiä, mutta siitä huolimatta oli koulussa runsaasti oppilaita, niitä sanottiin tulevan kymmenien penikulmien päästä. Koulussa opetettiin muitten oppiaineitten ohella käsitöitäkin, ainakin suutarin ammattia, joka tässä käsityöläisistä köyhässä maassa olikin varsin tarpeen.

Sama Minin muisti muullakin tavalla kotikyläänsä. Ervasti mainitsee matkakertomuksessaan, että Mininin lahjoittamilla varoilla v. 1879 par'aikaa kaivettiin kanavaa Kiimasjärven päästä Nokeuksen ensimmäisen rajun kosken sivu. Sen kautta oli aikomus keväisin vähentää vettä Kiimasjärvestä, jossa kevättulva nousee hyvin korkealle. Paljon rahoja oli kulutettu tähän työhön, niin kerrottiin, mutta kesken se oli sittenkin jäänyt. Pahat kielet huhuilivat, että monenkin pohatan näissä kylissä oli vaurastumisestaan kiittäminen osallisuuttaan tämän työn johdosta.

Esimerkkinä Mininin mahdista mainittiin muun muassa, että hän oli esiintynyt Suomen oikeudessa lakki päässä, ja kun tuomari oli häntä siitä nuhdellut, oli hän kysynyt, mitä se maksaa, ja vastauksen kuultuaan lyönyt viisikymmentä markkaa pöytään.

Kiimasjärven etelärannalla, siis Aunuksen puolella, herätti huomiota toinenkin rakennusrivi, joka oli yhtä kookas, vaikka alkoi hoidon puutteessa rappeutua. Se oli talo, mutta karjalaiseksi taloksi harvinaisen suurisuuntaiseksi rakennettu. Siinä oli asunut pohatta, jota muisteltiin erinomaisesta vieraanvaraisuudestaan ja monista suurista yrityksistään. Paitsi rakennuksiin oli Ontropanniemen vanha isäntä käyttänyt suuret summat maanraivaukseen.

Hän oli kynnättänyt peltoja, kaivattanut ojia, perkannut niittyjä. Hän oli käyttänyt kaupalla kokoomansa varat toisin kuin sen puolen varakkaat isännät yleensä, jotka eivät sanottavia varoja uhranneet maanviljelykseen, etupäässä arvatenkin siitä syystä, ettei maa ollut yksityisomaisuutta. Mutta ei Ontropanniemen esimerkki kehottanutkaan seuraamaan, sillä kun hän oli päänsä kallistanut, niin antoi nuori polvi raivattujen maitten uudelleen metsittyä. Kuvaavana esimerkkinä vanhuksen rikkaudesta kerrottiin, että hänellä oli ollut mahdottoman suuri nuotta ja muutkin kalanpyydykset mitä parasta, siikaverkot puhtaasta silkistä. Ukon kuoltua oli talo joutunut huonoihin käsiin, riita ja ynseys tuntuivat siellä asuvan, ja kaikki hyvät laitokset olivat saaneet rappeutua.

Nokeuksessa, joka on Kiimasjärven ja Nuokkijärven välisellä kannaksella, en malttanut kauaa viipyä suoraan sanoen ikävän vuoksi. Outo tuuli tuntui puhaltavan vastaan, kuta kauemmaksi siihen suuntaan kulki. En juuri saata kehua sitä kohteluakaan, joka tuli osakseni Nokeuksessa. Tuskin olin sinne saapunut, ennenkuin akkunasta kuulin ohi kiirehtivien akkojen hokevan toisilleen, että "rahanjakaja" oli tullut kylään, ja siitä alkoi rasittava kerjääminen, jota en parhaammallakaan tahdolla olisi voinut tyydyttää. Blomstedt kertoo, että olivat Nokeuksessa aikoneet ryöstää hänen ja hänen toverinsa ja että siitä oli kylällä julkisesti keskusteltu. Ikäviä kokemuksia oli toisilla matkustajilla ollut alempana Nuokkijärvenkin kylissä. Suomen puolella kerrottiin totena asiana, että eräässä sikäläisessä kylässä oli aiottu väkisin ottaa rahat englantilaiselta Rogers pashalta, hänen palatessaan Tshirkkakemiltä onkiretkeltään. Rogersilla oli suomalainen tervavene, joka taivallettiin Maanselän poikki, ja suomalaiset saattajat. Kellovaarassa, Tshirkkakemin varressa, olivat väkisin tahtoneet tutkia erään matkustajan passin ja ehkä muutakin. Onko tähän ynseyteen syynä se, että Karjalan miehet ovat meidän puolella niin usein laukkunsa menettäneet, sitä en osaa sanoa. Sama kohtalo on tullut Vuokkiniemenkin ja Uhtuen miesten osaksi, mutta en huomannut, että he olisivat tahtoneet sitä kostaa asiaan osattomille matkustajille. Ehkä ovat ne olleet vain pelotuksia, sillä en ole kuullut, että olisi todella ryöstöjä tapahtunut, aina ovat uhkauksiin jääneet.

Nämä kylät ovat kuitenkin ennen olleet hyviä runopaikkoja, varsinkin Nokeus, jonka laulajat ovat Kalevalan aineistoon antaneet monta oivallista lisää. Useimmat laulajoista olivat kuitenkin jo kuolleet. Jo niissä luetteloissa, joita olimme mukaamme saaneet entisten kerääjäin tiedusteluista, oli useimman nimen edessä risti. Ja mistä tuo risti puuttui, siihen sain nyt minä sen piirtää. Haikealla mielellä sen tein, sillä monestakin henkilöstä sanottiin luettelossa, että häntä oli mainittu hyväksi runon taitajaksi, mutta ettei kukaan ollut häntä laulattanut. Semmoinen oli varsinkin Nokeuksen kiitetty laulaja Harkkonen Lari; hän vei laulunsa mukanaan hautaan. Tarkkaan tuntuivat runot kadonneen näistä kylistä, eivätkä niitä viitsineet ruveta semmoiset vanhukset tapailemaankaan, jotka ehkä olivat ennen osanneet ja nuorempina "kirjaankin laulaneet". Loitsuja lienee osattu, mutta niitä ei tahdottu laulaa. Tämäkin viittasi siihen, että kaosta päin puhalsi uusi tuuli, syksyn tuuli, jonka henkäys oli runouden surma.

En ollut vielä aivan kauaa kulkenut, mutta aloin jo ikävöidä toveriani, jonka välipuheen mukaan piti saapua Luvajärveen joku viikko myöhemmin. En oikein tiennyt, mitä eteeni ottaa, kun en runoja saanut. Semmoista, mikä olisi sopinut valokuvattavaksi, oli täällä paljon vähemmän kuin olin odottanut. Kerjääjiä kävi alinomaa, puute kun oli suuri. Asuntoa ja yösijaa ei tosin kielletty, mutta ei sitä aina hyvällä mielellä annettukaan. Rahvas pysyi omituisen epäilevällä kannalla, ja se ajan pitkään painosti mieltä.

Ehkä oli siihen vierastamiseen, jota tällä puolella henki vastaan, osaksi syynä eräs omituinen uskonsuunta, josta Kuittijärven kylissä olimme kuulleet. Täällä etelän puolessa, ja varsinkin Akonlahdessa ja muissa Kiitehen kylissä, kuului olevan uusi lahko, joka ympäröi itsensä hämäryydellä ja sen vuoksi oli antanut aihetta kaikenlaisiin, luultavasti aiheettomiin rosvojuttuihin. Näitten "uusimman uskon molijain" sanottiin elävän metsissä, maakuopissa, joihin heille salaa kannettiin kylistä ruokaa. Muuan Latvajärven mies, joka oli näitten "villiuskoisten" päälle kannellut Pietariin saakka, oli väittänyt heillä olevan aseitakin. Hän oli ilmoittanut heidät "nihilistoiksi", jotka olivat hylänneet kaiken esivallan. Ensimmäinen siemen tuolle liikkeelle oli muka tullut Sungusta, Äänisjärven rannalta — Pohjois-Karjalan vanhasta kauppapaikasta — ja siitä alusta oli usko versonut. Kuinka paljon näissä jutuissa oli perää, sen perille en koskaan päässyt, enkä totta puhuen yrittänytkään, sillä mitäpä syytä minulla oli udella asioita, joiden tunnetuiksi tuleminen ehkä olisi saattanut toisia vaaraan. Minun asiani oli etsiä paljon vanhempaa uskoa, ja noidan salatun tiedon ilmi saamisessa olisin ehkä osottanut vähempää arkatuntoisuutta. Mutta paljon kuljin täällä sekä kylissä että sydänmailla, enkä koskaan tavannut semmoisia metsän erakoita, jotka olisivat antaneet aihetta noihin kertomuksiin. Jonkinlaista eri uskonlahkoa niillä seuduin kuitenkin saattoi olla. Poliisiviranomaiset olivat korkeamman käskyn mukaisesti koettaneet ottaa siitä selvää, mutta nähtävästi huonolla menestyksellä, sillä en kuullut, että ketään olisi tyrmään saatu. Sanottiin heillä olleen salakammioita ja käytäviä, joihin pakenivat. Pari miestä oli saatu kiinni, niin kerrottiin, mutta niistä oli toinen päässyt karkuun ja toinen oli Kostamuksessa salaa vapautettu kruununpalvehjain kynsistä. Heiltä oli muka saatu koko joukko harhaoppisia kirjoja, "enemmän kuin oli koko Uhtuen kirkossa", kuten Uhtuen pappi oli päivitellyt. Sanottiin näitten "uusimman uskon molijain" salaavan kuolleensa ja hautaavan ne metsiin. Nimitettiin muuan isäntä, jolta vaimo oli kuollut, mutta jolta uusi vihkimys oli kielletty, koska hän ei edellisen kuolemaa ilmoittanut. Mutta uuden vaimon keralla hän eli siitä huolimatta.

ISÄIN PERINTÖ.

Toveria odotellessani kävin Luvajärvestä vielä toisenkin kerran Kiimasjärvessä. Retkeilin silloin "Kaitain" kautta, kapeata metsäjärvireittiä, joka kulki selkävesien kanssa rinnan ja oikaisi melkoisesti. Sitä kesäkelillä harvoin käytettiin, luvajärveläiset vain kävivät siellä syksyllä kalassa, vetäen kannaksien poikki veneensä ja nuottansa. Seurana oli kerallani Jaakko niminen Kuhmon mies, joka oli passitta asunut Luvajärvellä kolmisenkymmentä vuotta, niinkuin näillä rajamailla lienee silloin tällöin tapana. Hänen kerrottiin muuttaneen rajan taa pakoon häijyä akkaansa, ja koska Jaakko tuntui olevan hiljainen ja siivo mies, niin saattoi sen hänestä uskoakin. Matkasimme uudella veneelläni, joka oli juuri valmistunut. Se oli karjalaisen miehen tekemä, mutta rakennettu samaan malliin kuin Oulujoen jokiveneet.

Nyt sain nähdä kappaleen oikeata salotaivalta. Luvajärvi soudettiin viimeiseen perukkaan saakka ja siitä kapeata salmea Kaitain järviin, joitten luonnon jo nimestä kuulee. Jäkäläisten, harvaa männikköä kasvavain hiekkatörmäin välitse sousimme Kaitain päähän, mutta siellä tie aivan sanan mukaan nousi pystyyn. Vene oli vedettävä noin puolen kilometriä leveän kannaksen poikki. Taipaleella oli telat, jotka osottivat sitä ennenkin kuljetun. Vene ei ollut kovin raskas, mutta mäki oli pitkä ja korkea, ja puhaltaa täytyi toisenkin kerran. Kun olimme vihdoin mäen päälle päässeet, niin hämmästyin alamäkeä, melkeinpä kuilua, jonka partaalle olimme tulleet. Se oli niin jyrkkä, että vene täytyi laskea köydellä. Köyden toinen pää kierrettiin männyn ympäri varaksi, ettei vene päässyt ryöstämään. Niin kuuluivat kalamiehetkin tekevän laskiessaan siitä alas nuottiaan, ja mäntyjen varsissa olikin paljon köysien syömiä uurteita. Kerran oli muutamalta mieheltä, tiesi Jaakko, vene päässyt ryöstämään, ja se oli mäen alle tultuaan "kuikkana sukeltanut" järveen ja noussut upoksista vasta toisella rannalla. Järvi tosin oli kapea, mutta lienee juttu kuitenkin ollut enemmän kuvaava kuin tosi. Toisenkin taipaleen poikki oli vene vedettävä, mutta se oli tasaista maata. Tultiin sitten kapealle joelle, joka alussa oli niin vähävetinen ja väärä, että venettä ei mitenkään tahtonut saada sen mutkien kautta pujotelluksi. Mutta tarpeellinen kulkutie näkyi olevan sekin, koska oli kirveellä raivattu pois oksia ja liekoja, jotka tuhka tiheään sulkivat tien. Silloin tällöin kuuluivat kiimasjärveläiset sitä pitkin kuljettavan nuottiansa. Kalaretkillä ei yleensä katsota vaivain suuruutta. Vähitellen joki siksi leveni, että sitä saattoi missä sauvoa, missä soutaa pitkin hiljalleen lipuvaa ruskeankirkasta vettä. Rannat kasvoivat täällä noron pohjalla missä pilviä piirtävää korpikuusikkoa, missä komeata hongikkoa taikka ihanaa koivikkoa. Kussa oli niitty, siinä joki heitteli senkin seitsemät mutkat, ikäänkuin viipyäkseen niin kauan kuin suinkin kukkaisten törmäin välissä, ennenkuin uudelleen sukelsi korpeen. Kolusimme jälleen pieniä koskia, jotka riipivät pahasti uuden veneen pohjan, hiivimme lenkokuusien alitse, jotka toisin paikoin olivat kasvaneet aivan joen yli. Lukemattomia olivat ne lie'ot ja pohjakivet, joille puutuimme. Ehkä tähyilivät sivusta kontiot outoja kulkijoita, jotka niitten asuinmaiden yksinäisyyttä häiritsimme.

Vihdoin aukeni salo ja näimme metsistyneen pellon — olimme Ontropanniemen ulkosaroilla, ja pian siitä avautui Kiimasjärven kyläkin.

Tällä kertaa majailin järven pohjoisrannalla Ryysän talossa, jota mainittiin sillä puolella varakkaimmaksi. Ryysä oli toimen ja tarmon mies, kookas, harteva, harsopartainen ja tavattoman vilkas. Hänen vertaistaan suun pieksijää tuskin olin Vienan Karjalassakaan tavannut. Niin nerokkaasti hän käytti kieltään, että maanmiestensä todistuksen mukaan mestaroi sekä virkamiehet että muut herrat, joitten kanssa tuli tekemisiin paljaalla puhelahjallaan. Enkä kauaakaan ollut talossa, ennenkuin sain sen itsekin kokea. Ryysä antoi verrattoman kuvauksen laiskoista ja tuhlailevista tukkipäälliköistä ja heidän lautankuljetuksestaan, viivytyksistään ja keinotteluistaan, miten voisivat parhaiten kartuttaa tulojaan. Tuota pikaa sain omassakin nahassani tuntea hänen ivansa terävyyden, kun satuin hänelle huomauttamaan, että minulla Arkangelin kuvernöörin matkakirjan nojalla oli oikeus saada kievarikyyti — "kyytiprokunaa" vastaan tietysti — joka kylästä. Ryysäpä ivasi paperini merkityksen niin joutavaksi täällä, parikymmentä penikulmaa lähimmistä virkamiehistä, ja antoi niin vakuuttavan kuvauksen siitä, miten kävisi, jos rupeisin niihin vetoamaan, että kyllä ymmärsin, että minun ainakin Ryysän kaltaisten miesten keralla oli paras pitää ne taskussani ja tulla toimeen mielin kielin. Mutta vaikka hän, ja aivan julkisesti, talonväen kuullen, saattoikin minut ja paperini naurun alaisiksi, niin oli hän kuitenkin ystävällinen ja vieraanvarainen isäntä, eikä minulta hänen talossaan mitään puuttunut. Taloaan hän hallitsi kuin patriarkka. Hänen käteensä juoksivat kaikki langat, hän piti takanaan kaikkia avaimia, vieläpä itse aukoi ovetkin. Mutta asukkaat näyttivät hyvin viihtyvän hänen valtansa alla.

Mutta jos hän oli minut maalannut, niin tuli minunkin vuoroni kostaa.

Ryysä tietysti halveksi kokonaan niitä vanhoja loruja, joita kokoilin ja häneltäkin kysyin, ja ehkä juuri tämä ammattini oli syynä siihen, että hänen mielestään olin pilkalle sovelias tyhjäntoimittaja. Mutta kun hän tässäkin asiassa alkoi minuun kohdistaa ivaansa, niin en heittänytkään sitä sillensä, vaan ryhdyin juurta jaksain selittämään, missä arvossa noita vanhoja loruja pidettiin suuressa maailmassa. Matkassani oli Kalevala ja sitä aloin hänelle lukea, ja koko talonväelle. Selitin heille, että kaikki se, mitä nyt luin näin suureksi kirjaksi koottuna, oli heidän isäinsä säilyttämää perintöä, perintöä, joka olisi vanhan polven kanssa hautaan vaipunut, ellei sitä olisi ajoissa talteen saatu. Se mitä isät olivat taitaneet, mutta jonka nykyinen polvi oli joutavana unohtanut, se näin painettuna palasi heille takaisin kiertoteitä. Ryysä näytti tajuavan tarkoitukseni, enkä myös erehtynyt luullessani, että nämä kansan sydämestä lähteneet runot vielä herättäisivät vastakaikua juuri tässä samassa rahvaassa, varsinkin kun saatoin ne heille lukea täydellisempinä muodoltaan ja ajatuksenjuoksultaan ehompina, kuin heidän isänsäkään olivat niitä kuulleet ja tainneet.

Vähän ajan kuluttua olivatkin varsinkin Ryysä itse ja hänen kookas, harteva vanhempi poikansa niin kiintyneet runoja kuulemaan, että he unohtivat kaiken muun. Istuimme suuren samovaaran ääressä, jota Ryysä itse karjalaisten isäntäin tapaan hoiti taidolla ja auliudella, mutta tsajua hän nyt valoi hajamielisesti. Naiset, milloin piika, milloin arvokas hyväntahtoinen emäntä, tulivat tuon tuostakin häntä hiasta nyhtimään, sillä Ryysä oli unohtaa sekä talousasiat että kauppansakin. Mutta hyvin lyhyet olivat ne vastaukset, mitä hän nyt ennätti antaa, ja kun olisi ollut mentävä varastoaittaan, niin työnsi hän, arvatenkin vasten tapojaan, suuren avaimen eukkonsa käteen ja syventyi paikalla kuuntelemaan. Ja milloin tämmöinen häiriö sattui, paikalla vaadittiin minua keskeyttämään hetkeksi lukuni, jottei ainoakaan säe menisi hukkaan. Suurella mielenkiinnolla ja rohkaisevilla välihuudahduksilla kuunneltiin Kullervo runon alkua, nuorukaisen voimasta ja urotöistä, ja ääneen toistivat vuoron Ryysä, vuoron hänen poikansa sattuvimpia säkeitä. Mutta runon loppu heistä meni surkeutensa kautta harhaan, vaikkeivät voineetkaan estää silmäänsä vettymästä. Vilkkaasti he niinikään älysivät kauneuden Väinämöisen kanteleensoitossa ja säestivät kaiken aikaa huudahduksillaan ja huomautuksillaan runoa, sitä myöden kuin luin. Mutta suurimman nautinnon heille tuotti Vipusen runo ja Väinämöisen toimet virsikkään vatsassa. Sekös nauratti heitä makeasti, kutkutti ihka sydänaloja. Tuon tuostakin puhkesi kuuluviin uhotteleva huudahdus tai pidätetty mielihyvän naurahdus, minun lukiessani, kuinka uros rakensi pajansa virsikkään vatsaan ja lietsoi niin että sydet lensivät jättiläisen kurkkuun, ja kuinka jättiläinen siitä sydäntyi noitumaan. Kun olin tämän pitkän runon loppuun päässyt, niin nousi Ryysä intoisena ja valoi koko seuralle uudet tsajut, istui sitten ja vaati, että se oli… luettava uudestaan. Ja minä luin sen vilpittömällä mielihyvällä, sillä en itsekään ollut huomannut runoa niin mahtavaksi ja mehukkaaksi, kuin tämän kiihkon säestämänä.

Ja melkeinpä luulen, että Ryysä ja hänen poikansa sen oppivat sillä kuulemisella ja perästä päin lauloivat sitä monestikin talvi-iltain iloksi, niin kumma on tällä rahvaalla yhä vielä runomuisti. Hyvinä ystävinä erosimme. Mutta en kuitenkaan ollut vakuutettu siitä, että Ryysä sittenkään piti runonkerääjää kovinkaan tarpeellisena henkilönä.

Kovalla myötämyrskyllä palasimme Jaakon kera Luvajärveen. Kiimasjärvi kuohui korkeissa aalloissa, mutta tyhjällä veneellä meillä ei ollut hätää, vielä kohotimme koivunkin kokkaan, antamaan parempaa vauhtia. Mutta vastatuulella tämä järvi, jonka matalat rannat eivät suo suojaa, tekee paljon kiusaa kulkijoille. Saattajani edellisellä retkellä näyttivät autiota saarta, johon "Suomen paroni" (rajan takanakin tunnettu metsänhoitaja Wrede) oli uhannut panna maihin erään samassa veneessä kulkevan karjalaisen pomon, joka oli pitänyt itseään liian hyvänä auttaakseen naisia soutamaan kovaa vastatuulta. Otsansa hiessä oli rikkaan miehen sitten täytynyt kiskoa loppumatka.

Matkalla näimme nyt kosolta villihanhia ja kaksi uljasta lumivalkeata joutsenta, jotka ylenivät kauniiseen lentoon meidän lähestyessämme. Myötäinen tuuli kuljetteli meitä aina Luvajärven kylänrantaan saakka. Siellä olivat venerannassa vastassa toverini ja Varahvontta… mikä jälleennäkemisen ilo! Paljon oli karttunut kerrottavaa. Kokoonnuttiin miehissä Kuismasen Jaakon pirttiin tarinoimaan. Samovaaraa hoiti nyt Varahvontta, pilkkoi sokerit, pyyhki tokanat, puoleksi kuin isäntä, puoleksi palvelija, valoi jokaiselle, niin kauan kuin näki lasin kumoamatta, ja vielä senkin jälkeen "tinkitokanan", niinkuin maassa oli tapa.

He olivat tulleet Vuokkiniemen tietä, enimmäkseen kahden kesken, koska tie oli selvä, eikä kannettavia ollut varsin paljoa. Erinomaisempia seikkailuja ei ollut matkalla sattunut. Varahvontta vain oli Vuokkiniemen ja Kostamuksen välillä saanut juosta erään taipaleen kolmeen kertaan, kuten hän yhä harmitellen, vaikka nauraenkin myönsi. Hän oli unohtanut lepopaikalle pienen padan, joka heillä oli matkassaan, ja huomannut tämän vasta kun olivat astuneet kolmisen virstaa edelleen. Kun ei Varahvontan mieleenkään juolahtanut, että niin arvokas kapine taipaleelle jätettäisiin, niin sai Kusti istua odottamaan, kunnes hän ennätti käydä padan. Heidän vastaansa oli neljännestuntia ennen tullut kolme neitoa, jotka olivat kävelleet Vuokkiniemeen päin, ja Varahvontta pelkäsi, että nämä huomaisivat padan ja veisivät sen mennessään. Siitäkös hänelle kiire. Paita ja housut päällä, avopäin, avojaloin hän juoksi, juoksi minkä pääsi ja saikin tytöt kiinni, mutta juoksi yhtä painoa vielä heidän ohitseenkin. "Mitä sie musikka juokset?" olivat tytöt ihmeissään kysyneet, seuraansa pyritellen, mutta Varahvontta ei ennättänyt muuta kuin ohi ponnistaessaan huutaa: "eklistä päivää" ja mennä vilkkasi taakseenkaan katsomatta. Ja sitten hän sanoi harmitelleensa, kuinka pata, ikäänkuin häntä hämätäkseen, näkyi jo virstan päähän polkua pitkin, puussa killuen vyöhihnasta. Mutta hän pelasti sen, ennenkuin kukaan muu sattui ohi kulkemaan, ja monet puurot sillä vielä keitettiin.

Ukko oli muutoin pulskistunut melko lailla ja oli kaikin puolin tyytyväinen. Sitä vain huokaili välistä, että kunhan tätä kestäisi aina.

KYYKKÄKISA.

Luvajärvessä tutustuin omituiseen kisaan, jota en ollut ennen nähdyt. Sitä nimitettiin "kyykkäkisaksi", ja on se siksi yleinen ja varmaan vanhakin, että siihen kannattaa tutustua.

Metsän takaa kohoova vihanta pilvi uhkasi rankkasadetta, mutta siitä huolimatta lähtivät eräänä sunnuntaina Luvajärven miehet kisakedolle, kuultuaan, että halusin heidän kisansa valokuvata. Tanner oli kylän laidassa, tasaisella paikalla, ja kymmenkunta miestä, kylän isäntiä kaikki, rupesi kisaan osamiehiksi. Paljon muuta väkeä, nuorta ja vanhaa, kokoontui tanteren laitaan katselemaan. Kisaajat jakaantuivat kahteen tasaväkiseen puolueeseen ja sitten ryhdyttiin valmistuksiin.

Ensinnäkin tarvitaan kummallakin puolella noin viisitoista paria "kyykkiä". Ne ovat ehkä neljän tuuman mittaisia lieriöitä, pyöreästä puusta sahattuja. Toiseksi tulee jokaisella kisaajalla olla sauva eli "paalikka", joka on keskeltä hiukan vahvempi ja päistä ohuempi, niin että se paremmin pyyhkäisee maata. Paalikalla mitataan sitten tanterelle kaksi neliötä, joitten sivut ovat noin kolme paalikan mittaa. Neliöitten etusivujen välille jätetään viiden sylen välimatka. Näitä neliöitä sanotaan "konoiksi", ja niitten kohdalla tulee maan olla niin tasaista kuin suinkin, jottei toinen eikä toinen puolue saa tanteren laadusta etua. Kyykät asetetaan yksinkertaiseen riviin konojen rintamaan, viisitoista paria kummallekin puolelle ja enemmänkin, jos on paljon kisaajia, jossa tapauksessa konotkin mitataan suuremmiksi.

Siinä ovat sitten kaikki tarpeelliset valmistukset tehtyinä ja kisa voi alkaa.

Jompikumpi puolue heittää ensiksi. Lähdet puolueesi kyykkärivin eteen ja koetat siitä nakata paalikkasi sillä tavalla, että se pyyhkäisee vastustajain konosta pois niin monta kyykkää kuin mahdollista. Jos heität voimakkaasti ja paalikka sattuu koko mitallaan tapaamaan vastustajain kyykkärivin, niin mukeltavat, lentävät siitä kyykät kauas tanterelle, jättäen riviin ammottavan aukon. Semmoista heittoa tervehtii oma puolue äänekkäillä riemuhuudoilla. Mutta harvinainen on niin hyvä heitto, etenkin jos konot ovat etäällä toisistaan. Oman puolueesi miehet heittävät sitten kaikki perätysten paalikkansa, tehden vastustajille niin suurta hallaa kuin mahdollista. Tarkotus on saada vastustajain kyykät kaikki pois konosta, mutta se on jotenkin vaikeata, kun kaatuneita kyykkiä ei nosteta ylös, vaan konoon kaatuneet täytyy maahan osata. Ei edes semmoista kyykkää, joka on vierähtänyt pieneen kuoppaan taikka kivennyppylän taa, saa vaatia paremmalle paikalle, ja semmoinen joskus ratkaisee koko pelin, pysyen itsepintaisesti paikallaan, vaikka koko puolue sitä paalikoillaan tavoittelee.

Kisan meno on sitten seuraava. Kun toinen puolue on paalikkansa nakannut, tulee vastapuolueen vuoro tehdä samoin. Se heittää sekä omansa, että ensimmäisenkin puolueen paalikat. Sitten ensimmäinen puolue niinikään nakkaa kahdet paalikat, ja sillä tavalla jatketaan, kunnes toinen taikka toinen puolue on saanut kaikki kyykät lennätetyksi pois vastapuolueen konosta. Kun tämä on tapahtunut, niin saa hävinnyt puolue vielä nakata takaisin ne paalikat, jotka jo ovat sen puolelle lentäneet. Mutta ellei se niillä saa kaikkia kyykkiä karkoitetuksi vastakkaisesta konosta, niin ei ole muuta neuvoa, kuin ruveta "selkää antamaan."

Tämä on kisan toinen ja hauskempi osa. Kyykät asetetaan jälleen kummallakin puolella pystyyn konon etulaitaan, niinkuin äskenkin. Kutsumme nyt kisapuolueita "selän antajiksi" ja "selän ottajiksi". Joku selän antajista rupeaa oman kononsa takalaitaan etukumaraan, niska kyyryyn, hieman hajasäärin, nojaten käsillään paalikkaansa vastaan, melkein voimistelijain tunnettuun "pukkiasentoon". Joku selän ottajista hyppää sitten hajareisin hänen niskaansa, niinkuin hevosen selkään ainakin.

Näin hän ratsunsa selästä nakkaa paalikkansa, koettaen saada kyykkiä vierähtämään pois vastakkaisesta konosta. Jos yritys onnistuu, niin siirrytään toiselle puolelle ja sieltä samalla tavalla nakataan, vastakkaisen konon kyykkiä tavotellen. Ellei ensimmäinen nakkaaja osaa, niin nousee joku seuraava selän ottaja sijaan, ja niin edelleen, kunnes joku saa kyykän vierähtämään vastakkaisesta konosta. Heti kun se on tapahtunut, niin siirrytään jälleen toisella puolella olevaan konoon. Sillä tavalla jatketaan sitten leikkiä, niin kauan kuin kyykkiä vierähtää pois konoista puolelta ja toiselta ja selän antajat saavat kaiken aikaa toimittaa ratsujen virkaa. Kun on taitavia heittäjiä, niin tätä lystiä voi kestää sangen kauan, usein kunnes melkeinpä kumpikin kono on kyykistä puhtaana. Mutta useammin kuitenkin tapahtuu siten, että selän ottajat kaikki heittävät kerran sivu, ja silloin kisa taas alkaa alusta. Selän ottajat jäävät sille puolelle, jolla olivat viimeistä kertaa heittäessään, ja selän antajat alkavat vastakkaiselta puolelta kaikilla paalikoilla.

Semmoista on kyykkäkisa, ja hauskaa kyykkämaalla pidettiin, varsinkin sitten kuin selän antaminen alkoi. Monet kisaajista olivat partasuita uroita, mutta poikamaisuutta täynnään; tepasteltiin, kannustettiin ratsuja, taikka itse kantajiksi jouduttaissa kirmailtiin, hypitettiin ratsumiehiä, niin että heikommat ratsastajat valittivat päätä pyörryttävän. Vanhemmat miehet olivat milt'ei innokkaammat kuin nuoremmat, joilta tämäkin tapa alkoi jäädä unohdukseen, ja siitä päättäen kisa on Vienan Karjalassa vanhaa juurta. Sitä sanottiin kisattavan kaikissa sen puolen kylissä. Luvajärvessä naureskeltiin muuatta Akonlahden ukkoa, joka oli niin innokas kyykän kisaaja, että hän poikineen vietti kaiket pyhät kyykkämaalla, vaikka olikin jo vanhuuttaan heikompi ja sen vuoksi tavallisesti joutui alakynteen. Mutta vakaasti ukko kantoi poikiaan niskassaan, näiden meiskaten jatkaessa kisan jälkimmäistä osaa.

Kylä katseli kisaamme, josta otin koko sarjan valokuvia, ja pienet poikaset kohensivat lystiä sytyttämällä tuleen kaikki katajapensaat, mitä oli likitienoilla, niin että kankaan reunasta pian pöllysi sankka savu. Palavat tuohitötteröt kädessä he kirmasivat pensaitten ja savun keskellä kuin ilmetyt paholaiset. Varmaan olisi moni Suomen paitaressu kadehtinut heidän vallatonta lystiään, jolle vanhemmat ihmiset makeasti nauroivat. Mutta vaaralliseksi se olisi voinut käydä, ellei olisi onneksi ollut sammuttaja lähellä. Kumea ukkospilvi läheni lähenemistään. Tyttäret viettivät aikaansa somemmalla lystillä, he olivat ruvenneet pallosille, joka Karjalan tyttöjen kesken onkin hyvin yleistä ajanviettoa. Viisin- kuusintoista he olivat asettuneet kankaan laitaan hieman viettävälle maalle ja pallo lenteli edes takaisin sievin käsin sirosti nakeltuna. Hyvin miellyttävän vaikutuksen teki tämä ryhmä värikkäine pukuineen ja sulavine liikkeineen. "Meätshyksi" sanoivat tuota pallokisaa, jonka sääntöjä en kuitenkaan muista.

Humahti sitten taivaasta määrätön lämpöinen rankkasade, joka hajoitti kisaväen kuin akanat tuuleen. Kilvan laukattiin taloja kohti suojaan. Pitkät kuivat, ja kolkot lumensekaiset säät jäidenlähdön jälkeen olivat saaneet oraat kellastumaan, koko luonto oli surkastunut alkukesän ynseyttä. Mutta nyt saatiin runsas, lämmin kaste. Ja niinkuin olisi taikasauvalla koskettanut tähän pohjoiseen, karuun maahan, niin se verestyi ja vihannoitui kaikkialla. Melkeinpä silmällä näki, miten ohran oraat loivat päästään ruosteen, ruveten verekselle terälle, ja kun aurinko sateen jälkeen puhkesi esiin pilvistä, niin nauroivat kaikki vainiot sille mielihyväänsä. Isännät katsoivat tyytyväisinä laihojaan, sillä nyt voitiin odottaa hyvää ja aikaista vuotta. Kumpikin oli tarpeen.

KIVIJOKI

Luvajärvestä kuljetaan Miinoaan tavallisesti maisin, matkaa on puolenkolmatta penikulmaa. Polkua sanotaan hyväksi, vaikka maisemia tavallista vuorisemmiksi. Sen kautta koko alavesistö Kemijoen Paanajärveä myöten matkaa Suomeen kaupparetkilleen. Ennen vanhaan kuljettiin kuitenkin vesitietä, noustiin Luvajärvestä Kivijokea myöden Kiitehen selkään ja sieltä lampia myöden ja niiden välisiä kannaksia taivaltaen Maanselän poikki, kunnes joet alkoivat meidän puolella vetää myötämaahan. Nykyisin on tämä reitti kuitenkin melkein käyttämätön, koska se monien koskien ja taivallusten vuoksi on ylen vaivalloinen. Mutta koska meillä nyt oli oma vene ja halusin tutustua tuohon vanhaan jokireittiin, niin päätimme kulkea vesitse, vaikka arvasimme matkan käyvän kylläkin vaikeaksi.

Oli kaunis kesäiltapäivä, kun läksimme Luvajärvestä. Meitä oli samassa seurassa kaksikin venettä, sillä Kuismanen Jaakko oli päättänyt lähteä Suomen puolelta jauhoja hakemaan. Samalla sopi hänen poiketa Miinoaan, josta vaimo oli kotoisin.

Järvi oli tuota pikaa päähän kuljettu ja sitten soudettiin Kivijokeen. Se oli alkumatkasta noin seitsemän virstaa tyyntä ihanaa suvantoa, rannoilla uhkuvat taajat metsät, luonnonniityt, joelle lenkoilevat kuuset ja koivut, mustia suvantohautoja ja vesiluotoja, jotka ilta-auringon valossa kellertävinä kuultivat hiljalleen pyöriskelevän veden alta. Kauaksi ei tarvitse täällä kulkea kyliltä, ennenkuin syvin luonnonrauha vallitsee ympärillä, ja nyt varsinkin oli niin hiljaista, että puhekin kajahteli vaarain välisessä jokilaaksossa, ja lukemattomien, auringonpaisteessa säehtivien sääskiparvien kiminä viritti joella omituista erämaan sointua. Joki heitteli mahtavia mutkia, niin että useinkin saimme soutaa kaarta virstan verran, päästäksemme vain lyhyen matkan eteenpäin. Mutta laakson pohja onkin alaosastaan tavallista lihavampaa lietemaata, jossa joen on ollut helppo kaivaa vaikka mihin suuntaan ja leipoa joka puolelle palteita, joilla ruoho näytti viihtyvän erinomaisesti. Täällä karussa pohjolassa on moinen jokilaakso, kun se lihavaksi rupeaa, oikea luonnon yrttitarha. Tulvillaan se pitää tasaiset niittyrannat metsästä puhtaina, perkkaa ne sammalista. Jokivarressa olivatkin luvajärveläisten parhaat niityt. Siellä täällä oli koivikoita ja pensaita ihanissa ryhmissä. Vähän taaempana kulki joen kanssa rinnan jyrkät hiekkaharjut ja heti niitten takaa alkoivat nuo karut kankaat ja korvet, jotka ovat Karjalan luonnon valtasävy.

Noustuamme ensimmäisen lyhyen kosken katselimme yöpaikkaa, sillä päivä alkoi laskea metsän taa ja levon aika tulla. Kuismanen Jaakko johti meidät eräsaunalleen, joka oli kaidan nurmen takana, kankaan laidassa. Se oli niin matala, ettei siinä voinut seisoa, mutta polvillaan saattoi liikkua. Permantona oli paljas nummi, jonka päälle oli levitetty vahvanlainen kerros hienointa, kuivinta saraheinää. Ovinurkassa oli pienoinen kiuas, joka oli vahvasti noennut seinät ja laipion, muuta sisustusta ei ollut mitään. Pienuudestaan huolimatta tämä kiuas väsyneelle, kastuneelle erämiehelle tekee arvaamattomia palveluksia ja mielellään sen apuun luottaa heinäväkikin helteisen päivän raadettuaan.

Kun saunalle saavutaan, niin pilkotaan ensi työksi puut. Niitä on tavallisesti helppo kokoon saada, sillä saunat mikäli mahdollista rakennetaan kuivalle paikalle, kankaan laitaan. Aina on joku tervaskanto lähiseudussa, ja siitä pilkotut puut väleen syttyvät sateellakin ja tekevät paljon savua, joka on melkein yhtä tärkeätä kuin lämmitys. Savu karkoittaa pirtistä sääsket, mäkärät ja polttajaiset, nuo Lapin rajain kesäiset maanvaivat.

Kun pirtti on savua täynnä, niin tukitaan kaikki aukot visusti, kunnes levolle ennätetään. Savu vähitellen poistuu rakoloista, mutta saunaan ei pääse uusia itikoita.

Syöminen ja muut leirihommat tapahtuvat saunan edustalla taivasalla, jossa oli joka tarvetta varten laitoksensa. Keittämistä varten oli liesi vartaineen ja patsaineen, ja siihen teimme mekin tulemme ja patamme kiikutimme. Olipa meillä upea emäntä matkassa ja hän laittoi väleen ruuat. Sattui olemaan vielä edelliseltä vuodelta valmiiksi pilkotuita puitakin. Kun puuro oli kiehunut, niin se nostettiin veistetyistä puunpuolikkaista kyhätylle, ristikkojalkaiselle pöydälle ja istuttiin vankoille veistetyille penkeille. Pöydänkin alla oli tulisija, jossa sakeana sääskiaikana pidettiin valkeata, sillä aikaa kuin syötiin. Ja valkea meidänkin tietysti piti sinne saada, vaikk'ei se juuri olisikaan ollut sillä kertaa tarpeellista. Savun keskellä rupesimme sitten ruualle. Varahvontta kerskui, että heillä Venehjärvessä oli heinäaikana vielä paljon paksummalta sääskiä kuin täällä. Niittäjät muka kulkivat palava taulankappale suussa, koska olisivat muutoin läkähtyneet itikkain paljoudesta.

Luvajärvessä taas käytetään apuna sääskihattua, "kukkelia", joka ennen lienee ollut yleisempikin. Nämä sääskihatut ovat vähän sen kaltaisia kuin keskiaikaiset narrinmyssyt, ja leikkaus viittaakin siihen, että ne mahtavat olla hyvin vanhoja vaatekappaleita. Etupuoli on umpinainen, ainoastaan sen verran aukkoa on, että suu, silmät ja nenä ja vähän poskia on paljaana. Sivuilla hattu valuu vähän olkapäittenkin yli ja edessä ja takana on pitkät kulmat, joista se kiinnitetään vyöhön; siitä se asuu tiiviimmin ruumista myöden, eivätkä itikat pääse vaatteen alatse sisään tunkeutumaan. Hattu on neulottu karkeasta palttinasta ja suojelee jotenkin hyvin; mutta semmoisista paikoista, jotka ovat ihossa kiinni, sääski pistää kärsänsä läpi, kun on saanut aikansa kuituja selitellä. Kuittijärven seuduilla emme tätä vaatekappaletta enää tavanneet, mutta siitä pohjoiseen, Kiestingin puolessa, se on yleinen, samoin kuin Luvajärvessä, Miinoassa ja Akonlahdessakin.

Jaakon emäntä latoi pöydälle eväitään, maitoa tuohisessa kannellisessa tölkissä, "tuijassussa", leipää, voita ja monenlaisia piirakkaita, joita oli samana päivänä leivottu matkaa varten. Keitimme vielä lopuksi pienessä padassamme tsajuakin ja joimme sitä puulusikoilla, kun ei ollut kuppeja matkassa.

Oikeastaan olisi saunassa pitänyt lopuksi kylpeäkin, jotta kaikki olisi täytetty. Niin karjalaiset tekevät varsinkin syysmyöhään kalaretkillään, mutta kun sauna oli ylen pieni ja olisi löylystä yöksi kostunut, niin tyydyimme siihen, mitä olimme kuulleet.

Muitten lähdettyä levolle astuskelin vielä kotvasen kuivaa kangasta, jolla ei kuulunut hiiskaustakaan, joku koski vain kohisi etäisyydessä. Nauttien näin erämaan sanomattomasta yksinäisyydestä, jossa omain askelten risauskin tuntui häiritsevältä säpsähdin äkkiä savua, joka nousi edestäpäin kankaan notkelmasta. Mieleeni välähti se ajatus, että ehkä olin sattunut noitten salaperäisten metsäerakkojen tulille. Lähestyin savua varovasti sykkivällä sydämellä, sillä näin yksinäisyydessä johtuivat äkkiä mieleeni ne monet osasta kamalatkin jutut, joita oli heistä puhuttu; mutta sitten se ei ollutkaan muuta kuin usvaa, jota pieni lampi huokui illan jäähtyessä.

Pirtissä nukuttiin jo sikeää unta minun siihen kämpiessäni. Kiukaan puoleisessa nurkassa lepäsi Kuismanen Jaakko vaimonsa keralla, joka oli kiertänyt käsivartensa miehensä vartalon ympäri, sitten Varahvontta ja äärimmäisenä toverini. Vielä oli jäänyt lattiaa sen verran, että minäkin saatoin oikaista itseni, mutta ei juuri enempääkään. Lämmintä oli riittävästi, vaikka ulkona maa peittyi härmään, ja hyvin nukuimme. Pelkäsin kuitenkin vähän käärmeitä, joitten sanotaan mielellään asuskelevan näissä pirteissä kuivan heinän seassa, enkä suinkaan ollut ainoa, joka niitä ajattelin. Varahvontta kammosi sekä käärmeitä että varsinkin "tshitshiliuskoja" vielä paljon enemmän, ja tämä sen vuoksi olikin ainoa kerta, jonka saimme hänet pirtissä nukkumaan. Muutoin hän sydänmaalle yöpyessään mieluummin nukkui veneessä, vaikka siten kärsikin kovasti vilua.

Seuraavan päivän taival oli vaikeimpia, mitä olen milloinkaan veneellä kulkenut, mutta samalla hauskimpiakin. Koskia oli niin taajassa, että kun olimme suurella vaivalla päässeet yhden niskaan, näkyi jo toisen alusta edessäpäin. Jaakko vaimoineen selvisi mainiosti, sillä molemmat olivat reippaita ja taitavia sauvomaan. Kusti ja minä sitä vastoin käytimme hyvin kömpelösti sauvointa, ja Varahvontta oli koskilla ensimmäistä kertaa. Meidän täytyi sen vuoksi nostaa vene rantoja pitkin, köydellä vetäen. Kaksi miestä maalla veti, kolmas veneessä hoiti keulaa. Varahvontalle oli tämä kovaa työtä. Vetoköyden kuljettaminen ryteikkörannoilla, louhikoitten poikki, poukamia kierrellen, on täyttä työtä nuoremmallekin. Mutta parastaan hän kyllä koetti, juoksi ja hikoili kuin henkensä edestä, oli milloin mahallaan kivikolla, milloin päällään koskessa ja päivitteli kaiken aikaa itsekseen: "A voi voi! a voi voi!" Mutta siltä hän oli alati valmis nauramaan, milloin vain huomiomme kääntyi hänen kompastuksiinsa.

Kosket olivat ylempänä tavattoman louhisia ja vetäminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi. Vettä oli siksi vähän, että tavan takaa, täytyi kaalata ulos enolle, ennenkuin saatiin vene uimaan karipaikkain ohi. Kuta ylemmäksi noustiin, sitä karkeammaksi kävi luonto, kankaat loppuivat ja rosoisia vuoria alkoi näkyä kahden puolen. Niityt olivat jo aikoja sitten kadonneet; kalliot repaleisine kuusineen ja känttyrämäntyineen lähestyivät aivan virran rantaan. Eräs paikka oli "Ruotshinpolvi" nimeltään. Toiseen paikkaan kerrotaan "ruotshien" ryöstöretkillään upottaneen kirkonkellon, jonka olivat Vienanmeren rannalta ryöstäneet, saamatta sitä kuitenkaan kauemmaksi kulkemaan.

Kun olimme puolivälissä, niin tuli eteemme koski, joka oli muita ihmeellisempi. Vesi ryöppyi alas leveitä kallioportaita — melkein kuin Nikolain kirkon portaita, vaikk'ei juuri niin korkealta. Siitä oli vene vedettävä sivu maisin. Kosken laitaa kulkikin vanha nostoreitti, jota varmaan moni sotivenekin oli aikoinaan kulkenut; mutta nyt olivat taipaleella telat jo aivan lahonneet.

Vielä Taivalkoskeakin merkillisempi oli Laippa. Joki aherteli laajassa halkeamassa, joka on syntynyt kallioitten kukistuessa kummallekin puolelle, ja tähän halkeamaan oli jäänyt suuria, huoneen korkuisia ja usein hyvin säännöllisiä kallionlohkareita, ikäänkuin olisivat jätit taikka hiidet tahoilleet täällä rakennusaineitaan. Koski, joka oli leveänlainen, laski portain. Vedenalaisia kallionnikamia kulki kynnyksinä joen poikki, ja niitten päällitse vesi könkäinä kaatui aina jonkun jalan verran. Mutta nikamien välillä oli niin syviä hiljaisia hautoja, ettei pisinkään sauvoin niissä pohjannut. Näitä pikkuputouksia oli kymmeniä. Niitten kohdalla olisi ollut helppo kaalata kosken poikki, mutta kahden puolen oli syvät haudat. Ylen vaikeata oli nostaa venettä painoineen tuommoisen nikaman päälle, ja olimme totisesti kesken uupua. Mutta koski olikin monta virstaa pitkä. Toiselta puolen se kuitenkin paasineen, karuine vuorineen ja kohisevine portaineen oli niin satumainen tuttavuus, että ihailu melkein voitti väsymyksen, ja sitä vain harmittelin, että olimme päättäneet päästä yöksi Kiiteelle. Se jäi kiireessä valokuvaamattakin, kun jo alkoi olla myöhä. Laippaa kiitettiin saannin aikana niin hyväksi onkikoskeksi, että "siitä sai vaikka kauhalla pistää", varsinkin harjusta.

Kun Laippa vihdoin sai noustuksi, oli enää jäljellä vain kaksi koskea, Karjalainen ja Lusma, mutta niistä oli edellinen kovin kivakka, vaikka lyhyt. Nopeaan siinä syöksyi vesi kapeassa louhisessa uomassaan ja aallot nousivat vihaisiksi. Jaakon avulla saimme kuitenkin veneemme nostetuksi ilman vahinkoa. Kuismanen Jaakko muutoin oli uskaliaimpia koskenlaskijoita. Hän kertoi kuormaveneellä laskeneensa Tshirkkakeminkin vaaralliset ja tuntemattomat kosket "silmänäön jälkeen" vain. Tottuneet laskijat osaavat veden juoksua tarkaten väistää kivet ja löytää reitin. Kerran oli kuitenkin Jaakollekin sattunut vahinko.

Hän oli toisen yhtä hurjan kanssa laskenut erästä Lieksan koskea. Koski oli ollut hyvin äkäinen ja liepeessä ollut äkkipunallus, s.o. käännöspaikka, jota ei huomattukaan, ja siinä sanoi Jaakko laskeneensa veneensä kerrassaan kuivalle kankaalle.

Suurimmat Kivijoen koskista ovat ylhäältä alaskäsin luetellen: Lusma, Karjalainen, Laippa, Lohikoski, Koivukoski, Valkeinen, Väärä, kolme Hevonperää, Venehkontsha, Taivalkoski, Korpikoski, Hiykiet, Sorokkakoski, Louhikoski, kaksi Nilosta, Teronji ja Siikakoski.

Taipaleella oli lähempänä Kiidettä pari kehnoa mökkiä. Se oli Lusman kylä, runopaikkana mainittu. Mutta niin viheliäisiä olivat nuo mökit, ja kuuleman mukaan muunkin olennan puolesta rähjäisiä, ettemme voineet niihin yöpyä, vaikka ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi. Lopulta aukeni eteemme hartaasti odotettu Kiitehen selkä; ja saimme vienon myötäisenkin soutua auttelemaan. Se on melkoisen portaan päällä, sen tiesimme nyt. Jo Luvajärvi on ylävesiä, mutta kolmekymmentä koskea vielä Luvajärveäkin korkeammalla on "Kiijeh". Se on melkein Maanselän tasalla; eivät ainakaan Maanselän matalammat kohdat sanottavasti kohoo sen pintaa korkeammalle. Muutoin se on miellyttävämpi järvi kuin moni muu Karjalan vesi, ehkä osaksi siitäkin syystä, että se on niin rajan kainalossa. Raja seurailee sen länsirannalla olevia kankaita ja soita eikä tarvitse monta kilometriä astua, ennenkuin ollaan Suomessa, ja aivan lyhyet taipaleet erottavat Kiiteen Lentiiran ja Kuhmon vesien lähteistä.

Illan hämärtäessä olimme lähellä Ristiniemen yksinäistä taloa, johon Jaakon kehotuksesta piti yöksi poikettaman. Mutta ennenkuin siihen saakka päästiin, tuli vielä eräs koettelemuksen hetki. Tähystelimme joka mutkan, eikö mistään nousisi talon savua, ja näimmekin Kuismasen Jaakon vihdoin laskevan maihin. Mutta he vetivät veneen mielestäni suotta korkealle kuivalle maalle, ja kohta huomasimmekkin heidän vetävän sitä niittyä pitkin — uuden taipaleen poikki. Ei auttanut muuta kuin tehdä samoin, vaikka raskaalla mielellä, sillä olimme uupua väsymyksestä. Iloksemme huomasimme sitten, että talo olikin aivan tämän kannaksen kainalossa toisella puolella. Mutta kuullessani, että taival oli oikaissut vain puolen virstaa, kivahti kiukku mieleen. Jaakko naisensa keralla oli sen vetänyt vain uhmalla, taikka olivat he tahtoneet siten päästä ennen meitä taloon tuloamme ilmoittamaan. Teki mieleni kysyä, aikoiko hän kuormallakin palatessaan taivaltaa tämän niemen poikki.

Jaakko olikin ennättänyt puhutella talon väen totuttuun tapaan ja kertoa, keitä toiset tulijat olivat, ja niin hyvän miehen suosittelemina otettiin meidät hyvin vastaan. Talon vanhassa avarassa pirtissä olivat koolla isännät ja emännät ja keskustelu sujui mielenkiintoisena, kuten ainakin karjalaisten kohdatessa toisensa. Vieno tyttönen liekutteli kehdossa lasta ja hyräili sitä uneen herkällä sävelellä:

"Tuuti tuuti kaksin lapsin, Tule Jeesus kolmanneksi, Moarie neitsyt neljänneksi, Iso viisas viienneksi, Emo kulta kuuenneksi, — Sepän Simana seitsemänneksi…"

Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa vereksin voimin. Soudettuamme vain muutaman virstan Kiiteen selkää olimme sen päässä ja tulimme kaitaiselle lyhyelle joelle, jota nousimme Miinoan järveen. Miinoan järvi ei ole aivan laaja ja lisäksi niemekäs. Se oli tyynenä ja niin lähellä rajaa vaaroineen ja metsineen kaunis. Ahtaamman näköpiirin vuoksi sulivat kaikki, rannat, selät ja etäämmät maat ehyeksi maisemakuvaksi.

Niemen takaa löytyi Miinoan kylä. Siellä erosimme Kuismasesta Jaakosta, joka yhdessä parin Miinoan venekunnan kanssa lähti matkaa jatkamaan Kuhmon kirkolle. Lähetimme heidän kerallaan kirjeitä ja jäimme Savinan taloon odottamaan heidän paluutaan. Suoraan sanoen teki mieli itsekin lähteä mukaan.

Toverini ryhtyi heti runoja tiedustelemaan, ja saikin hän niitä moniaan, vaikka vanhemmat kerääjät epäilemättä ovat saaneet Miinoasta paljon runsaamminkin. Minä vietin aikaani valokuvauskoneineni ja lähdin sitten uistinta soutamaan. Mutta kun saalista ei kuulunut, niin heitin ja poikkesin katsomaan miinoalaisten nuotan vetoa.

"Jumal apuh roatajille!" tervehdin, niinkuin maan tapa käskee työn tekijää tervehtimään.

"Hyv' ois apu", he vastasivat.

Mutta kun kiittelin saaliin runsautta, niin kuului niin tyytymätöntä mutinaa ja sain niin karsaita katseita, että ikävystyneenä läksin pois, ihmetellen itsekseni moista nyreyttä. Kun kerroin asian toverilleni ja Varahvontalle, niin puhkesivat molemmat nauruun, sillä he tiesivät, mitä minä en tiennyt, ettei nimittäin saa mainita toisen kalansaaliin runsautta, sillä siitä rikkoutuu kalaonni. En sen jälkeen toiste samalla tavalla erehtynyt. Kun kalamiehiä tapasin, niin ihmettelin vain, miten he näin kalavesien huononnuttua viitsivät nuottaansakaan kastaa, ja silloin lähti keskustelu alkuun toisella tavalla.

RAJALLA.

Miinoassa herahti mieleen kutsumaton tunne, koti-ikävä. Raja oli niin lähellä, mahdotonta oli olla sitä muistamatta. Ne metsät joitten latvat näkyivät järven takaa, olivat jo Suomen puolella.

Olimme viime aikoina jo tuon tuostakin muistelleet omaa maata, niin kauan poissa oltuamme. Retkillä oli hauskojen vaikutuksien ohella saatu kokea ikäviäkin. Olot olivat jo melkoisesti muuttuneet ensimmäisten runonkerääjien ajoilta, runot olivat ränstyneet, vieraita vaikutuksia lähestyi joka puolelta, vanha alkuperäisyys oli löyhtymässä. Ja se varsinkin vaivutti mieltä, että täällä muukalaisia kohtaan vallitsi ystävällisyydessäkin jonkinlainen vierominen, vanha epäluulo, muisto entisiltä vainoajoilta, niin ettei vaeltaja mielestään ollut koskaan varmalla pohjalla. Eivät täällä, kun astuimme vieraisiin pirtteihin, emännät rientäneet vastaamme hyväntahtoinen hymy huulillaan, kuten omalla puolella. Vierastellen katsottiin tulijoihin ja tuskin aina vastattiin tervehdykseemmekään.

Kotilämpö henki nyt liian läheltä vastaani. En malttanut olla käymättä omalla puolella, vaikkapa vain pikimmältään.

Salaisella ilolla olin katsellut, kuinka savut, kohotessaan suoraan tyveneen ilmaan, korkeammalla kaatuivat — Suomea kohti. Se oli tuossa aivan lähellä… sinne kaatuivat kaikki ajatuksenikin. Mietiskelevän kesäpäivän tyyneys, luonnon hiljaisuus, antoi niille häiritsemättömän vallan. Kankailta ja havumetsistä, jotka olivat niin kauan rajoittaneet näköpiiriämme, ne liitivät kotimaan lehtoihin, marja-ahoille ja sinettyviin etäisyyksiin.

Sinne ei ollut kuin soutu järven poikki ja pari virstaa kangasta. Kun alkoi puitten välistä häämöittää toinen järvi, oli siinä samalla poikkipuolin edessäni rajakin, puhtaaksi hakattu sarka, joka jakoi mäkiä, soita ja lampia, seuraten vain omaa varmaa suuntaansa. Mutta sen yli en astunut, ennenkuin olin hetkisen nauttinut sen tunteen suloudesta, että saatoin vaikka millä hetkellä sen tehdä. Keikailin kuin lapsi äitinsä edessä, ennenkuin syliin heittäytyy.

Siinä oli keskellä aukeamaa Miinoan kivikin, tuo kuulu, jota olin luullut suureksi kallioksi, vuoreksi. Se ei ollut edes sen kokoinen kuin ne paadet, joita sanotaan jättiläisten ennen nakelleen, tavallinen pyöreä kulkukivi vain, johon oli piirretty moniaita rajamerkkejä. Kiveltä astuin talvitien pohjaa Maanselänjärven rantaan. Se lepäsi peilityynenä kumpuavain kankaitten keskellä ja kuvasti kalvoonsa petäjärintamia ja kivikkorantoja. Näiltä rannoilta, harvan kaislan kahinasta, alkaa pieni puro. Erämaitten kautta se on uurtanut tiensä mereen. Sitä nyt seurasi ajatukseni. Mieleni hetteistä herahti sen toveriksi kaipauksen puro ja samoin kuin tuo toinen, sekin muistoja keräten paisui, kuta edemmä ehti… kohti etelän maita.

Suomi oli täältä katsoen muuttunut suureksi ja rikkaaksi maaksi. Se oli täältä nähden tuo suuri suvi, josta kaikki kansa puhuu näillä pohjan kulmilla, viljelyksen ja varallisuuden koti. Olin yksinäisyyteeni kuulevinani etäistä kohinaa sen vilkkaasta elämästä, näin mielessäni sen laajat viljelykset, aaltoilevat laihot, rehottavat laaksot, auteret ja savut, jotka kohosivat kaskista ja kydöistä, ilmaisten siemenen voittokulkua ja korpien lämpenemistä. Kaihoten siirtyi ajatus kesähuveihin ja vesillä kajahtelevaan soittoon ja keveihin kesäpukuihin vihannassa luonnossa.

Siellä olisi ehkä perältäkin pitänyt olla minunkin, nuoruudessa ja elämässä. Miksi vaeltelin täällä yksinäisenä ja ikävissäni, miks'en ollut siellä, syventämässä suhteita, rakentamassa liittoja? Kuuma muisto kesäiltain lemmentunteista valui rintaani. Siellä ilo… täällä Lapin raukat rajat. Näihin tiettömiin erämaihin sieltä ei kantanut ainoakaan ääni. Täällä, täällä oli kaikki hiljaista, järven ja metsän kuulakas kirkkaus autiutta, kaskisavukin mykistynyt… Ei noussut edes tupasavua Maanselän Paavon töllistä, joka oli tuolla järven takana ensimäisenä Suomen puolella. Vaikka olisin voinut kohota korkealle ilmaan, en olisi kuitenkaan nähnyt muuta kuin rannattoman havumetsän ja jonkun yksinäisen järven sillä suunnalla, kunne vedet painuivat. Siellä, suuressa suvessa, oli puolet Karjalaakin kaupoilla….

Kiersin Maanselän järven, käydäkseni edes vähän syvemmällä Suomen puolella. Halusin nähdä ensimmäisen suomalaisen asumuksen. Sieltä löytyi, kankaan kannakselta, kahden järven väliltä, Maanselän Paavon tölli.

Mutta pirtissä ei ollut ketään. Ei ollut kotona ainoatakaan ihmistä, näkyivät olevan ulkotöillä kaikki. Koko talo oli autiona. Pieni kello vain kilahteli pientarelta, vähäisen lammaslauman siellä liikkuessa.

Kuinka iloisena olin jo matkan päästä nähnyt nämä tuttavalliset talonpaikat — kuinka vakava oli synnyinmaan ensimmäinen kädenanto: harmaat seinät, vanhuuttaan kirjavat vihertyneet akkunat, lahonnut, tuohikatto ja porraspäässä ensimmäisenä talouskaluna pettuhuhmar. Paikka näytti jo vanhalta, mutta siitä huolimatta olivat mullat vielä kepeät ja rukiinolki hentoa Paavon vainiolla. Ja senkin ehkä veisi halla. Mutta kuitenkin oli tässä kaikki niin kotoista, tuttua, luotettavaa, että se mieltä viihdytti. Pihasta ja sen nurmikosta katseeni vaelsi pitkin kartanoa, etsi aitat, tallit ja navetat, kaikki oli kuin omassa maassa. Mielihyvällä se kiintyi nuoriin koivuihin, jotka Paavo oli jättänyt raivatulle etelärinteelle pihapuiksi ja tuuheiksi tupsukoiksi latvannut. Tuntui siltä, kuin olisin kauan kulkenut pehmeätä suota ja päässyt hetkeksi kallionkielekkeelle levähtämään. Kaipasin vain Paavoa itseäänkin, olisin tahtonut kotvasen kuulla hänen harvaa, mutta luotettavaa puhettaan.

Loikoilin pihassa lyhyellä nurmella, odotellen karjalaisia palaaviksi jauhomatkaltaan. Kun heitä ei kuulunut, vaelsin verkalleen takaisin rajalle. Istuin sitten Maanselänjärven rannassa odottamassa, ihaillen sen nimeä, asemaa ja karua kauneutta. Tuntui siltä, kuin olisi tuo lyhyt viivähdys omalla puolella rohkaissut mieltäni. Kaipaus oli saanut vaatimansa hetken, jälleen heräsivät harrastukset. Karjalani varjopuolet himmenivät, sen viehätykset nousivat, vanhan runon viettelys verestyi. Äsken olisin niin halusta painunut etelään vetten keralla, niin vastahakoisesti olin kääntynyt takaisin. Nyt aloin taas mielenkiinnolla ajatella niitä pitkiä mutkia, jotka vielä olivat edessämme, ennenkuin matka toden teolla kääntyisi kotia kohti…

Vihdoin kuului ääniä järven takaa ja näkyi vene, joka laskeutui törmältä rantaan. Siinä he vihdoinkin palasivat jauhomatkaltaan! Kun yksi vene oli saatu miehissä vedetyksi taipaleen poikki Maanselänjärveen, palattiin toisia noutamaan ja kannettiin sitten raskaat jauhosäkit ja ladottiin ne uudelleen veneihin. Kun oli saatu kaikki taipaleen poikki, työnnettiin veneet rannasta ja monet airot rikkoivat järveltä pinnan.

Minulta ne rikkoivat hiljaiset mielialat.

Veneitten uidessa rantaan kääntyi niistä puoleeni parrakkaita kasvoja, jotka viehkeällä hymyllä vastasivat tervehdykseeni. Maalle astui pitkiä joustavia miehiä, joitten vartalo oli kuin hiihdossa saanut hieman etukumaran ryhtinsä. Miehillä yllään mekot, jotka oli vyötäisiltä nuoralla sidottu, naisten puku veripunaista, joka sopuisasti liittyi kasvojen ja kaulan ruskettuneeseen ihoon. Pian olimme pakinoissa ja vilkkaasti he kertoivat seikkailuistaan koskilla.

Kuinka vanhanaikaiselta ja omituiselta tämä ryhmä näytti! Se oli vetäissyt veneensä telaiselle taipaleelle, huokuvalle suopursulle, karulle kanervalle, juuriaan levittelevän kaatuneen hongan kupeelle. Aarnioluontoa ja aarniokansaa! Sitä ikäänkuin painoi syvemmälle mieleeni ilta-aurinkokin, joka päiväkauden kierreltyään epämääräisen sinervän pilvikatteen takana juuri oli reunan ennättänyt ja sieltä loi vahvan valon tähän ryhmään. Puna loisti ja vihanta kilvan hehkui, ruskeat kasvot elivät ja häiritty ranta välkkyi kivikolla.

Palasin polkua metsän poikki Miinoan järvelle, mutta jauhojen tuojain täytyi kiertäen kulkea soiden ja kangaskannasten poikki lammesta lampeen, ennenkuin he sinne pääsivät. Kuulin kävellessäni heidän mekastuksensa yhä loittonevan, kunnes huudot jäivät mäkien ja metsäin taa.

Kun jälleen saavuin Miinoan järven rantaan, seisahduin hetkeksi sitä ihailemaan. Se oli tyynenä kuin uni ja huojumatta kuvastuivat siihen otsavat hongat. Järven takana torkkui törmällä harmaa kylä vihantain peltotilkkujensa keskellä.

Uinuva maisema oli kuin kuva siitä maasta, joka tästä alkoi. Sekin nukkuu yhä vuosisatain unta, naava ja sammakon kasvanut sen muinoiseen suuruuteen. Mutta se lepää kuin vaaleata kesäyötä, jossa kuultaa kaikuja niin kaukaa aikain takaa, yhä soinnuttaen herkän korvan.

Kuunnellessani, katsellessani tätä ehdotonta hiljaisuutta tuskin olisin hämmästynyt, vaikka tuolta niemen takaa olisi äkkiä ilmestynyt Väinön sotipursi, toinen laita täynnään miestä aseellista, toinen neitoa korukirjaista…

Mutta jo puhkaisevat eräästä kohdasta äänet rannan sankan metsän ja vähän päästä solahtaa palaajain ensimmäinen vene järvelle. Viimeinen taipale on voitettu ja rannat kertoilevat palaajain vilkasta pakinaa. Heihin yhdyn minäkin, ja niinkuin ennen muinoin sotaretkiltä palattaissa, niin laskemme kylän rantaan, veneet täynnänsä eloa ja tavaraa. Mutta helppojen vaivain takana ei ole se vilja nytkään ollut. Kuhmon kirkolle on vesitse kuusi penikulmaa, väli on täynnään koskia ja latvajoissa on vettä niin niukalti, että sitä kuormaveneelle monessakin koskipahasessa oli vain voiteeksi kivisellä pohjalla. Ennen, kun kaskeaminen oli luvallista, sanottiin täällä kasvatetun viljaa niin runsaasti, että sitä piti katosta aittaan kaataa, kun ovesta ei enää sopinut. Mutta nyt kasvoi kaskilla jo vankka metsä, uusia ei ollut lupa kaataa, ja huono olisi toimeentulo vähäisistä pelloista ollut, ellei Suomesta olisi tullut vaivalla hankittu apu.

AKONLAHDESSA.

Miinoasta soudimme veneellämme Akonlahteen. Emme poikenneet välillä oleviin kyliin, Tetriniemeen sen enempää kuin Sappovaaraankaan, vaikka edellinen kauneine kalmistoineen näytti kylläkin houkuttelevalta. Sivuun jäi myös isonlainen Munankilahti, joka on selän oikealla rannalla, melkein vastapäätä Akonlahtea. Kiiteen selkä ei ole kovin aavaa, sillä rannasta ja toisesta pistää siihen pitkiä soraniemiä. Sappovaaran kohdalla olevan niemensuikaleen kannan poikki oli kaivettu veneellä kuljettava oja. Siten säästyi melkoinen kiertomatka. Tämä pieni kaivanto — jonkun pohatan kustannuksella laitettu — oli ainoita parannuksia, mitä rajan sillä puolella oli vesiteitten hyväksi tehty.

Akonlahti on melkoinen ja jotenkin laajalle alalle hajaantunut kylä Kiteen järven luoteisrannalla, selästä pistäväin pitkäin monipoimuisten lahtien kahden puolen. Akonlahdenkin seutu on piirretty karttoihin virheellisesti, eikä niistä sen vuoksi saa kylän paikasta oikeata käsitystä. Järveltä tullen Akonlahti näytti koko muhkealta. Rannassa oli moniaita hyviä taloja, ja tietysti pyrimme ja pääsimme parhaaseen. Oli sinne hiljattain rakennettu julkinen kirkkokin ja pappikin kuului olevan tiedossa. Näihin toimiin kansan hengellisen elämän hyväksi lienee juuri ollut syynä se uskonnollinen liike, josta edellä kerroin.

Toverini kaivoi esiin sanakirjapaperinsa, ottaakseen selkoa sen puolen puheenparresta, mutta aivan kauaa emme kylässä viipyneet. Minä valokuvakoneineni kuljin kylällä. Verraten vähän löysin kuitenkin kuvattavaa, eikä sitäkään vähää aina saanut kuvata. Tulin erääseenkin avaraan pirttiin, jossa nuottaa parsimassa istui oikein muhkea vanhan kansan ukko, turpea ja komeapartainen. Hänet piti välttämättä saada kuvatuksi töineen, laitoksineen, mutta jyrkästi hän kielsi aikeeni, ja minun siitä huolimatta asetellessani koneitani hän kauhistuneena juoksi tuvasta ulos. Mahdotonta oli päästä sen perille, mikä oikeastaan oli syynä ukon pelkoon. Ehkä se oli samaa uskonnollista kammoa kaikkea uutta vastaan, joka oli vanhavierolaisten yleinen piirre.

Akonlahtikin on vanha runoseutu. Mutta enemmän kuin eepillisistä se on ollut kuulu loitsurunoista. Se oli tämän mahdin keskustoita Vienan Karjalassa. Castrén viipyi siellä viikkokauden, kirjoitellen loitsuja ja taikoja. Mekin tutustuimme tietäjään, joka oli suuressa maineessa. Poahkomie oli hyvissä varoissa elävä ja ystävällinen ukko, joka ei taitoaan kovin suurin salaillut, vaan näytti meille sekä seulalla arpomiset että monta muuta temppua ja kohteli meitä muutoinkin paljon avomielisemmin ja ennakkoluulottomammin kuin moniaat muut isännät.

Tämän puolen isännissä näytti vielä olevan paljon itsenäisyyden henkeä, joka muun muassa oli tullut ilmi pari vuotta aikaisemmin suuren nälänhädän aikana. Kun viranomaisten toimesta ei saatu minkäänlaista apua, olivat Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat isännät, nälkiintyneiden heitä ahdistaessa, vaatineet Kontokin kruununmakasiinin hoitajaa omin luvin jakamaan viljaa köyhille lainaksi, jottei kansa kuolisi nälkään. Mutta siihen ei suostunut varastonhoitaja, joka talollaan ja tavarallaan oli vastuunalainen makasiinin viljoista. Varastonhoitajat olivat kunnan valitsemia virkamiehiä, ja virkaan tavallisesti valittiin ainoastaan varakkaita isäntiä.

Akonlahtelaiset kääntyivät silloin muitten kunnanvirkamiesten, etupäässä pitäjän vanhimman eli starshinan puoleen, vaatien näitä jakamaan makasiinista viljaa. Mutta näilläkään ei ollut siihen halua, koska viljaa oli lupa antaa ainoastaan rahaa vastaan. Mikä neuvoksi? Jos virkatietä pyydettiin apua, niin vastaus parhaassakin tapauksessa viipyisi kuukausimääriä — yleisenä vakuutuksena näytti olevan, ettei pyyntö olisi päässyt Kemiä edemmäksi — ja sitä ennen ennättäisi köyhä väki kuolla nälkään.

Lisäksi oli kelirikkokin, ettei voitu lähteä Suomen puolelta apua etsimään.

Mitä sitten oikeastaan tapahtui, siitä ei ollut helppo päästä selville, koska kertomukset olivat ristiriitaisia. Kontokkilaiset olivat kymmenittäin vannoneet oikeudessa, että Akonlahden miehet olivat uhanneet piestä kaikki "herrat" (tällä sanalla tarkoitettiin aina nimenomaan virkamiehiä, omia kunnallisiakin, eikä säätyerotusta), tai käyttää väkivaltaa, ellei viljaa annettaisi. Niin sitten ainakin tapahtui, että makasiini avattiin ja viljaa annettiin. Starshina kanteli omavaltaisten maanmiestensä päälle, heitä vastaan aljettiin oikeudenkäynti ja syylliset, Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat isännät, tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi "Kemin tyrmään." Rangaistus tuntui kylläkin lievältä, mutta tietysti tuomari otti huomioon, että he olivat toimineet puutteen auttamiseksi — eivätkä paremmin ymmärtäneet. Taikka ehkä oikeammin, että he olivat toimineet pakkotilassa, vaikka lakia olikin pahasti rikottu ja rikos sen vuoksi oli muodon vuoksi rangaistava. Siihen olivatkin syytetyt vedonneet, mutta tuomari oli huomauttanut, että jos tiesivät hädän niin suureksi, niin olisi heidän itsensä pitänyt lainata hädänalaisille rahoja, että nämä olisivat voineet ostaa viljaa. Pohatoillapa ei ollut siihen halua, sillä luultavasti olisi suurin osa lainatuista rahoista jäänyt sille tielle. Eivätkä omaisuudet Vienan Karjalassa olekaan niin suuria, että niistä riittäisi paljon jaella. Varakkaana pidetään jo semmoista taloa, jossa eletään toimeen tulevasti, puutetta näkemättä. Ja senkin elämisen vuoksi saavat isännät poikineen ahkerasti liehua, matkustella kaiket talvet Suomessa kaupoilla, sillä oma maa ei elätä.

Tullinniemen varakkaasta talostakin, jossa olimme asuntoa, oli poika parastaikaa "Kemin tyrmässä". Meidän odotellessa vierashuoneessa samovaaraa ja haastellessa niitä näitä, souti selän poikki Munankilahdesta veneellinen sen kylän emäntiä, nuoria ja vanhoja. He eivät olleet kauaa olleet Tullinniemen pirtissä, ennenkuin tultiin meitä hakemaan. Pirtissä kuulimme asian. Vaimoilta oli keneltä poika, keneltä mies, Kemin tyrmässä, juuri saman viljajutun vuoksi, ja he olivat tulleet meillä luettamaan sieltä saapuneita kirjeitä, koska omassa kylässä ei ollut sitä, joka olisi pystynyt lukemaan. Olivat kuulleet meidän saapuneen paikkakunnalle. Kirjeet — niitä oli useampia — olivat suomeksi kirjoitetut, sillä ne olivat isäntien itsensä kirjoittamat. Toiset heistä olivat oppineet taidon Suomen puolella, joten heidän ei tarvinnut käyttää venäläisen "piissarin" apua.

Lieneekö vankilan sääntö ollut syynä, vaiko maan tapa, en tiedä kumpi, mutta kirjeet eivät sisältäneet juuri mitään muuta kuin terveisiä loppumattomiin. Kirjoittaja mainitsi kaikilla nimillä sen, jolle tahtoi terveisiään lähettää, ja lausui ne jokaiselle erikseen. Siitä niissä oli kylläkin mittaa. Mutta vaimot tulivat niistä kuitenkin niin liikutetuiksi, että vuoron takaa purskahtivat katkeraan itkuun, sitä myöden kuin heitä terveisien saajina mainittiin. Kyyneleitä ja nyyhkytyksiä kesti niin kauan kuin kirjeitten lukemistakin, ja vielä kotvan kauemminkin. Vähän lohdutusta tuotti isäntien vakuutus, että heitä kohdeltiin tyrmässä hyvin ja että he saivat rahallaan ostaa, mitä tarvitsivat. Mutta taas ajatellessaan, että heidän poikansa ja miehensä istuivat vankina, naiset yhä uudelleen puhkesivat itkemään, se onnettomuus ja häpeä oli niin suuri, ettei siihen voitu mitenkään tottua. Kun tunteet olivat jonkun verran asettuneet, pyydettiin meitä kirjoittamaan vastauskirje. Sekin oli paljaita terveisiä ja hyvin voinnin vakuutuksia ja toivotuksia, ja hyvällä omallatunnolla jakelimme hyväilysanoja runsaanlaisesti, niin vilpitön ja haikea oli suru. Kirjeen mukaan aikoivat naiset panna muutaman kopeekan "kostintsoiksi" (tulijaisiksi), mutta luopuivat kuitenkin tuumasta arvellen, etteivät rahat ehkä tulisi perille.

Meihin tämä kohtaus teki syvän vaikutuksen. Äitien ja puolisoitten murhe ainakin herättää myötätuntoa, mutta lisäksi oli siinä tavassa, jolla nämä vaimot ilmaisivat surunsa, arvokkaisuutta, kehittynyttä ja hienostunutta tunnetta, jota ei olisi odottanut tapaavansa niin kaukana historiasta ja kultuurista. Silloin välähtikin mieleeni se ajatus, että kansalla, joka on voinut moisen tunne-elämän kehittää, on täytynyt olla vanha ja itsenäinen menneisyys. Sillä on täytynyt olla joku ammoinen oman itsensä luoma viljelys, joka yhä vielä elää sen hengessä.

Monta muuta samanlaista piirrettä tapaa vielä karjalaisten luonteessa, tavoissa ja katsantokannassa. Niitä on vaikea sanoin kiinnittää, vaikea määritellä siten, että ne kelpaisivat todistuskappaleiksi, mutta niitten vaikutuksen alainen on siitä huolimatta jokainen, joka tuon kansan parissa oleskelee. Vaistomaisesti siellä herää tuo ajatus, vaikkei tajunta aina keksikään kiinnikkeitä, joilla vaikutukset voisi julki lausua. Se on kansan luonteessa elävää isäin perintöä, samoin kuin sen muistossa säilyneet vanhat runot.

Selvimpänä sen olin huomaavinani lähinnä rajaa. Ei tarvitse kauaksikaan kulkea venäläistä kielirajaa kohti, ennenkuin tuo vaikutus häviämistään häviää ja sijaan astuu lakein jokapäiväisyys.

HELLUNTAIJUHLILLA KOSTAMUKSESSA.

Karjalaiset ovat seuranrakasta kansaa. Se varmaan on yhtenä syynä, mikseivät he halusta muuta suurista ahtaista kylistään erämaan vaaroille, vaikka niillä ehkä monellakin olisi parempi toimeentulo.

Ei sillä hyvä, että saman kylän asukkaat tiheään käyvät tapaamassa toisiaan, seurustelua ylläpidetään vielä paljon laajempainkin piirien kanssa, matkustetaan monta penikulmaa sukulaisia ja tuttavia tapaamaan ja uusia liittoja rakentamaan. Näihin retkiin käytetään pyhäpäivät, joita kreikkalainen kirkkovuosi niin runsaasti jakelee. Karjalainen vielä empimättä jatkaa niitä arjella tai kahdella, miten asiat vaativat. Jokaisella kylällä on oma juhlapäivänsä, "prasniekkansa", jolloin se odottaa vieraita. Kaikki oman maan miehet ja naiset, jotka silloin saapuvat, syötetään ja juotetaan kylässä ilmaiseksi. Yhteisistä vakinaisista vierailupäivistä onkin monta etua. Tietävät olla kotona ne, joita aiotaan käydä tapaamassa. Siten ei kuljeta ristiin, joka muutoin saattaisi tapahtua ja näin pitkillä matkoilla olisi hyvin harmillista. Tiedetään edeltäkäsin varustautua vieraitten varalta. Ja vihdoin näissä tilaisuuksissa tytöt ja pojat tapaavat toisensa ja saattavat valita elämänkumppaninsa suuremmasta tukosta. Prasniekat ovatkin samalla naimamarkkinoita, ja uusien liittojen rakentaminen on miltei niiden suurin viehätys, joka houkuttelee matkaan sekä nuoria että vanhoja, jälkimmäisiä sulasta asianharrastuksesta.

Vuokkiniemen kirkolla vietetään Iljan päivää, Uhtuessa Petron päivää, Akonlahdessa samaa, Tetriniemessä Miikulaa, Miinoassa Spoassun päivää, j.n.e. Kostamuksen prasniekka on stroitsha, joka vastaa meidän helluntaitamme. Kostamuksen juhlat ovat tavallista suuremmat, koska kylä on Kuittijärvien ja Kiiteen—Kiimasjärven vesistön keskivälillä ja saa vieraita kummaltakin puolelta. Akonlahdesta suoriutui paljon rahvasta juhlille, ja kun suvi oli ihanimmillaan, syttyi meissäkin äkkipäätä halu lähteä muitten mukaan. Matkaa oli runsaasti neljä penikulmaa.

Helluntain aattona puolen päivän aikaan teimme lähtöpäätöksen ja ilmoitimme sen Varahvontalle, joka sen kaikin puolin hyväksyi, ja paikalla tilasi itselleen uudet "puksut". Ne neuloi majatalomme emäntä yhden kylyn lämmetessä ja ne maksoivat viisikymmentä kopeekkaa, kangas 40 ja tekopalkka 10. Helluntaipäivän aamuna lähdimme varhain matkaan, emme kuitenkaan niin varhain, etteikö olisi ollut jo ennen meitä lähteneitä. Yhdytimme selällä veneellisen tyttöjä, jotka kiskoivat henkensä edestä pysyäkseen meidän rinnallamme ja pysyivätkin, koska meillä sattui olemaan huononlaiset airot emmekä niin välttämättä tahtoneetkaan päästä heistä erilleen. Sangen nopeaan sujuikin matka noin puolittain kilpaa soudettaissa. Vesimatkaa oli penikulman verran. Soudettiin Kiitehen selän koillisimpaan pohjaan, Komalahteen, jossa rantasillalla jo oli monta venettä ennen saapuneita. Siitä alkoi Kontokkiin 13 virstan maataival, jolla yhdytimme yhä uusia matkalaisia, niin että meitä pian oli melkoinen joukko. Maisemat olivat tällä välillä tavallista kauniimmat, sivuilla korkeita vaaroja, syviä laaksoja, ja kaiken aikaa polku nousi. Tämäkin osotti, kuinka korkealla Maanselän syrjähaaralla ovat tällä välimaalla sijaitsevat kylät.

Kontokki oli varustautunut läpikulkeville murkinaa antamaan, jotta perille jaksettaisiin. Tuvat oli kaikki siistitty, piiraat leivottu, samovaarat lämmitetty, lehviä siroteltu permannoille, ja tämä avoin vieraanvaraisuus, jota jokaiselle suotiin, ken vain taloon poikkesi, viritti mitä parasta juhlatuulta. Kylytkin oli lämmitetty, vaikka oli vasta aamu, jos joku tahtoi virutella pois hikiään. Eikä sitä vaivaa oltu suotta nähty, pojat riensivät kilvalla kylpemään. Kontokista kasvoi joukkomme niin, että meitä oli toista sataa henkeä, kun sieltä yhtä aikaa lähdettiin matkaan. Oli miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, mutta enimmän kuitenkin naimaikäistä tyttöä. Pojista sitä vastoin oli puute, "purlakoista" olivat monet kaukana tukkijoilla, eivätkä vielä kaikki "ruotshimiehetkään" olleet palanneet. Meitä oli pitkä jono, kun se lappoi kaidaksi langaksi kapealla polulla. Auringonpaistetta taivas sinä päivänä kaatoi runsaimmalla mitallaan, ja jäkäläkankailla, sammalkorvissa, rimpisoilla, välkkyi semmoinen värien kirjavuus, että silmiä häikäisi, muita ylinnä kaikenlainen puna, höysteeksi valkoista palttinaa, keltaista ja räikeintä sinistä, arinta sinipunervaa, mitä vain oli julkisinta lähtenyt venäläisen karttunatehtaan väripadoista.

Naisten vaatteet olivat enimmäkseen karttunaa; ainoastaan varakkaimmilla oli rahoja silkkiin. Tyttöjen vaatteus oli, mikäli tietooni tuli, seuraavalla tavalla sommiteltu: Alla on avorintainen paita, "sarahvana", ja tämän päällä olkaviilehyksellinen hame, "kosto". Mutta sitä paitsi oli useimmilla mukanaan suomalaiseenkin kuosiin tehty puku, hame ja röijy, vaikka hameet olivatkin viimeiseen saakka olleet kiroissa. Vanhauskoiset pitivät niitä syntisenä uudistuksena. Päässä on tytöillä "otshipaikka", nauhaksi käännetty liina, joka sidotaan otsan poikki hiusrajan kohdalle; solmu tehdään niskaan, niin että päät jäävät riippumaan. Juhlilla on otshipaikka aina silkistä, kenellä vain on suinkin varaa, ja heleän punainen. Otshipaikkaa pidetään huoneissakin, taipalella on sen päällä tavallinen liina. Naitujen naisten puku on samanlainen, vanhemmat vain karttavat kaikkea uuden mallista ja punaisia kankaita. Päässä on naiduilla naisilla kuitenkin otshipaikan asemesta "sorokka" niminen myssy, josta riippuu niskaan kirjailtu hetale. Naisten puvut yleensä miellyttävät puhtautensa kautta ja nuorempien vilkkailla väreillään. Karttuna on halpaa, eikä uusi puku maksa paljoa, kun vanha alkaa käydä huonoksi. Jokaisella naisella oli mukanaan parit kolmet vaatteet, joita tavallisesti pojat matkalla kantoivat selässään. Prasniekkaretkillä on näet poikain velvollisuus kantaa tyttöjen vaatteita, vaikka he muutoin hyvin harvoin säälivät heidän vaivojaan.

Jos hiukan vilkaisemme poikainkin puvustoon, niin ei se tee yhtä tyylikästä vaikutusta. Siitä puuttuu nykyisin kokonaan yhdenmukaisuus ja varma malli. Enimmäkseen he olivat hankkineet vaatteensa Suomen puolella, ja sen vuoksi olikin kirjavuus suuri. Tavallisten lyhyitten takkien ohella näkyi joukossa myös virttyneitä sortuutteja, kellastuneita selluloidikauluksia, likaisia kravatteja ja monen mallisia päähineitä, kuluneista karvalakeista haalistuneihin knalleihin saakka. Yhteisenä piirteenä päähineillä vain oli väljyys, ne enimmäkseen painuivat korviin saakka ja vielä siitä ylikin. Nuoret eivät mielellään pitäneet paitaa housujen päällä, mutta vanhat miehet aina, koska luulivat siitä tulevan synnin, jos sen housuihin pistää.

Ankarasti meitä rankaisi matkalla helle. Maa poltti jalkain alla, kurkku kähisi kuivuuttaan, kieli takertui kitalakeen. Missä vain oli pienikin tilkka vettä, siihen jäätiin istumaan, janoa sammuttamaan. Helteestä huolimatta alkoivat kuitenkin tytöt kankaalla kimakan pajatuksen, virittääkseen joukossa kisamielialoja.

Sillä aikaa kun pitkä hikoileva jonomme verkalleen vetelehti eteenpäin pitkin tulisia kankaita, oli Kostamuksen kylässä varhaisesta aamusta oltu vilkkaassa puuhassa. Paljon vieraita tiedettiin olevan teillä tulossa, ja kaikki oli syötettävä ja juotettava. Vieraanvaraisuus moisena päivänä on karjalaisen emännän kunnia-asia. Huoneet on jo edellisinä päivinä siistitty lattiasta laipioon, lattiat pesty, seinät pesty, jopa toisissa taloissa höylättykin, niin että ne paistoivat kuin uudet, ja tavallisesti pestään myös laipio. Samoin puhdistetaan eteinen ja porraskäytävä ja tietysti varsinkin vierashuoneet, missä niitä on. Edistyneissä taloissa ovat vierashuoneet kuitenkin jo sekä paperoidut että maalatut.

Kun pirtti on siistitty — se tosiaan toimitetaan erinomaisen perusteellisesti — leivotaan ja valmistetaan juhlaruuat. Karjalaiset syövät aina pehmeätä leipää, vaikka kuulinkin useitten mainitsevan tätä tapaa epämukavaksi ja suomalaista kovaa leipää käytännöllisemmäksi. Leivottava on sen vuoksi usein. Juhliksi valmistetaan paitsi leipää monenlaisia piiraita, "sultsinoita", "kalitaisia", "kakkaroita", "kalakukkoja", "kiiseleitä" ja kuka heidät kaikki tietäneekään. Pääasiallisesti ne kaikki, ja kalakukotkin puoleksi, rakennetaan jauhoista ja rasvasta. Kalitaisten sisällä on ryynejä, sultsinoita valmistetaan siten, että kahden hyvin ohuen leipäkatteen väliin pannaan maitoon tehtyä ryynivelliä, ja kakkarat taas leivotaan maitoon vehnäjauhoista, jos niitä on, muutoin ohrajauhoista. Leipominen tapahtuu aikaisin aamulla, ja silloin on emännillä, tyttärillä ja apulaisnaisilla tulinen kiire. Syrjäisen on sitä hommaa aika hupainen katsella. Karjalan naiset ovat ripeät liikkeissään. Samovaarat, joita jo alkaa olla useimmassa talossa, kuurataan mitä huolellisimmin ja niihin pannaan tuli, kun vieraitten aika alkaa lähestyä. Pirtin kiuas on lämmitetty niin kuumaksi, että siinä pitkin päivää hautuu tsajun kanssa juotava maito. "Kolatsuja", pieniä kovia rinkeleitä, on varustettu suuret kimput. Muita ostoleivoksia ei olekaan.

Odotettuja heimolaisia ja tuttavia alkaa saapua, pölyisinä ja hikisinä, mutta rattoisalla mielellä, toiset suurissa joukoissa, toiset yksitellen. Vieraita saapuu yhä enemmän, pitkin päivää. Kaikki hajaantuvat aluksi "kostitaloihinsa", s.o. niihin taloihin, joissa tavallisesti majailevat, ja paikalla ryhdytään tulijoita kestitsemään. Kylyyn käyvät, keitä haluttaa, ne on valmiiksi lämmitetty.

Jäimme joukkoinemme keskelle kangasta, vieläpä viimeisen taipaleen puoliväliin, jossa oli risti, niinkuin siellä puolella tapaa taipaleen puolivälissä olla. Siihen istahti alkupää, ja vähitellen saapui yhä toisia, ristiten pyhän merkin edessä silmänsä. Nuorilta se tapahtui jotenkin hutiloimalla, mutta vanhemmat, varsinkin vanhat eukot, ristivät silmänsä syvimmällä hartaudella, maire hymy kasvoillaan. Samalla he tavallisesti kiinnittivät ristiin kapean vaatekaistaleen "tuulipaikkana" liehumaan, tietämättä hartaudessaan, että he siten toimittivatkin vanhan pakanallisen uhrin. Toiset ristit liehuivat täynnään nauhoja. Sitten hajaannuttiin varjoon lepäämään tai etsittiin vesipaikkoja.

Katkaistaan jälleen osa taipaleesta, mutta istutaan taas jonkun ajan kuluttua, koska arvellaan päivän kuluneen niin pitkälle, että kylässä jo on päivällinen, "poavoshna", syöty, ennenkuin sinne ehditään, ja käydään jokainen eväittensä kimppuun. Tälläkertaa sijoittuu joukko pienen kosken rannalle, jossa vesi on vähän raikkaampaa. Kun vihdoin kylä alkaa näkyä, pysähdytään kankaan syrjään vielä viimeinen kerta, ja jokainen siistii pukunsa, ennenkuin ihmisiin mennään.

Miitrei, Kostamuksen varakkain isäntä, oli haastanut minut toverini keralla taloonsa asumaan, ja hyvä siellä olikin ollaksemme, vaikka kaikki suojat olivat täpösen täynnään rahvasta. Sillä aikaa kun varemmin tulleita tsajutettiin, kutsuttiin meidät kylyyn, jonne miehissä mentiinkin ja saunan jälkeen järveen. Sitä karjalaiset tuskin milloinkaan laiminlyövät; he alkavat uida kylyn päälle jo heti keväällä, kun ensimmäinen sula ilmestyy rannan ja jään väliin, jopa toiset piehtaroivat talvella lumessa. Kylyssä ei kiirettä pidetty, istuttiin ja tarinoitiin pitkät jutut. Virkistyneinä ja vereksinä käytiin sitten samovaaran ääreen. Niitä oli kaksikin kiehumassa, kun toinen sai juoduksi, kannettiin toinen pöydälle, ja Miitrei itse valoi tokanoihin ja jakeli kolatsuja runsaalla kädellä. Uunista kannettiin haudottua rieskaa maitoa, jonka keralla siellä maassa aina tsaju juodaan, ja parhaille vieraille isäntä sormin jakeli maidon päälle nousseen kuoren, joka olikin herkkua. Kolatsut, Aunuksesta ja Pietarista tuodut veteen leivotut rinkilät, murretaan käsin ja pannaan kuppiin turpoomaan; ja erinomaiselta tämä kaikki maistui siellä etäällä vaatimattomassa erämaassa ja ihmisten keralla, jotka itse niin täysin määrin nauttivat näistä herkuista.

Varahvontta oli helmeilevällä tuulella, vaikka olikin matkalla ollut eräs usein uudistuva harmi, kun joku oli sattunut hänen nimeään kysymään. Se oli Varahvontan arka kohta, mutta kun hän ei saattanut vaietakaan, kun olisi voitu luulla vaikka miksi maankulkijaksi, niin täytyi se sanoa, vaikka tinkien:

Vieras (kääntyen meitä puhuteltuaan Varahvontan puoleen): "Mikäs nimi on tällä teän kasakalla?"

Varahvontta (hetken vaiettuaan, syrjään katsellen): "A velj… miulla on nimi semmoinen, ett'ei ole koko pitäjässä toista…" (murheellisena) "ka silloin oli vähän nimiä, kun miut kastettiin… No se on Varahvontta."

Näistä kysymyksistä, jotka uudistuivat kaikkialla, kun liikuttiin hänelle vieraissa seuduissa, hän aina kävi hiukan nyrpeäksi, mutta oli pian jälleen hyvällä tuulella ja otti nyt teepöydässä osaa keskusteluun perityllä vanhalla tiedollaan ja uudella hankitulla arvollaan. Meidän täytyi kaivaa muistiinpanovihkommekin esiin, kun hän seuralle kertoi, mitä pilvet ovat, ja siitä hänen arvontuntonsa kohosi koko joukon. Hän sanoi niitten olevan samanlaista ainetta kuin "kiiseli", tuo hyytelön tapainen ruoka, ja kertoi moisia pilven kappaleita silloin tällöin metsästä löydettävän, kun niitä on sattunut maahan putoamaan. Monet läsnäolijat myönsivät hänen tietonsa oikeiksi. Siitä tulivat jotkut muutkin luonnon ihmeet puheeksi, ja kerrottiin muun muassa ukkosen juurista, joita syntyy maahan semmoisiin paikkoihin, mihin ukkonen on iskenyt. Sanoivat hiekan sillä kohdalla muuttuvan kuin lasijuuriksi, jotka haarautuvat syvälle maahan. Se taitaa olla tosihavainto.

Siten kului iltapäivä hauskassa pakinassa, ilma viileni, valo lauhtui ja nuori väki alkoi kokoontua kisoihin. Kisat ovatkin näissä juhlissa vähintäin yhtä tärkeät kuin kestitys, eikä ainoastaan nuorien, vaan avioväenkin mielestä, joka niissä tekee havainnoitaan, pitäen erittäin tarkkaa lukua kaikista mieltymysoireista. Hyvin usein päättyvät kisoissa tehdyt tuttavuudet kosimisella ja naimisella, vaikkeivät asianomaiset olisi ennen nähneetkään toisiaan. Varsinkin jos ajat ovat hyvät ja purlakoita on paljon kotosalla. Niin valitettavasti ei ollut nyt laita. Ajat olivat parin katovuoden vuoksi hyvin köyhät, puute oli yleinen ja enimmät purlakat olivat ansioilla. Huhuttiin kuitenkin, että kylään oli tullut ainakin kaksi poikamiestä, jotka olivat luvanneet viedä emännät mukanaan.

Toisen piti kosia julkisesti, sekin tiedettiin, ja suurella jännityksellä odotettiin kaiken päivää sulhaskansan saapumista. Sen piti pirtteihinkin kuulua, sillä kosijat saapuvat hyvin julkisesti, pyssyjen paukkuessa. Ensimmäinen päivä saatiin kuitenkin turhaan odottaa, mutta sitä vilkkaammin kisattiin.

Karjalaisten en ole koskaan nähnyt kisaavan pirtissä, lieneekö tämä liian pyhä tähän huvitukseen, vai pelättäneekö vain sen likaantumista. Korkeintain luovuttaa joku isäntä sintsinsä kisoihin, ja siitäkin on usein maksettava monias kopeekka vuokraa. Kostamuksessa oli kisat pantu toimeen erään talon sarajalla, avaralla heinäparvella. Sinne mahtui paljon väkeä. Pihalla ei tahdottu kisata, kun oli kovin kuuma ja pelättiin vaatteitten pölyttyvän. Puolihämärä saraja oli täynnään nuorta ja vanhaa, nuoret lattialla täydessä työssä ja vanhemmat ihmiset syrjästä katselemassa ja juoruamassa. Meidän paikalle tullessa toisena aamuna jotenkin varhain kisat jo olivat täydessä vauhdissa ja hiki valui kisaajain otsalta ja poskilta, niinkuin hyvässäkin työssä.

Kisat tavallisesti alkavat "käsikisalla", joka on aivan lyhyt ja johon tytöt kutsuvat. Parit asettuvat pitkään riviin, tyttö ja poika aina vastakkain. Vuorotellen tarttuu sitten poika tytön toiseen ja toiseen käteen, nostellen sitä sievästi pari kertaa ylös ja alas, ikäänkuin tunnustellen, paljonko se painaa. Muita temppuja ei ole tässä yksinkertaisessa kisassa, mutta se ei kestäkään kauaa; onhan vain jonkinlaisena johdantona toisiin kisoihin. Meille selitettiin, että pojat sillä tavalla jäävät leskiksi, kun kisapiiri hajoo, ja että heidän asiansa on sen jälkeen lähteä vuorostaan kutsumaan tyttöjä uuteen kisaan. Pojat lähtevätkin tuota pikaa liikkeelle. Kutsuminen tapahtuu sillä tavalla, että poika menee mieleisensä tytön eteen, viittaa tälle kädellään ja mainitsee häntä nimellä, esim. "Iro tulou!" Ne monenlaiset kävelytanssit, jotka nyt alkavat, ovat vähän purpurin tai franseesin tapaisia; vuorot ovat kylläkin monimutkaisia, niin ettei niitä aivan vähällä vaivalla opi. Niitä on "humaus", "pitkä kisa", "katrilli" ja ehkä muitakin. Ne tanssittiin täällä hieman toiseen tapaan kuin Uhtuen puolessa, niin että sen puolen poikia alussa vähän arvelutti, uskaltaisivatko ensinkään lähteä permannolle. Mutta kaikkia näitä kisoja vanhemmalta ja alkuperäisemmältä tuntui kuitenkin tuo käsikisa. Kaiken aikaa neitoset lauloivat kimakoita venäläisiä pajatuksiaan, ja ihmeen kauan he jaksoivat äänessä pysyä. Mutta kaunista se laulu ei suinkaan ollut. Kiimasjärvellä, Nopeuksessa ja yhä etelämpänä kuuluivat hanurit jo ruvenneen sijaa saamaan, mutta täällä niitä ei vielä ollut. Hyppytansseja ei Kostamuksessakaan tanssittu ensinkään.

Vanhemmat miehet olivat kokoontuneet oven suuhun kisoja katsomaan ja naidut vaimot taas kiivenneet sintsin laipiolle, istuen siellä kuin parvekkeella monivärisenä ja vilkkaasti tarinoivana ryhmänä.

Sillä välin kun aikuiset kisailivat sarajalla, olivat pienet tytöt kokoontuneet ulkopuolelle erään aitan siimekseen, karkeloidakseen keskenään samoja kisoja kuin hekin. Mutta kun heidän ikäisensä pojat täälläkin olivat "pahoja" ja halveksivat tyttöjen seuraa, oli tytöistä joka toisen täytynyt ruveta pojaksi. Oikeat pojat maata rötköttivät ääressä, nauraa hohottivat ja tekivät tyttölöistä hyvin sopimatonta pilkkaa, oli aivan säälittävää nähdä, kuinka kiltisti nämä sen kärsivät. Karjalassa nainen vielä on paljon vanhemmalla, "urosaikaisemmalla" kannalla kuin Suomessa ja tyttösetkin jo näkyivät olevan täynnään kunnioitusta näitä sankareita kohtaan, jotka tuskin olivat ennättäneet saada ensimmäiset housunsa. Somaa oli katsella, kuinka paljon luontaista suloa oli tyttösien liikkeissä, kuinka he, totisina pajatusta kimittäen, sipsuttelivat vuorojaan ja painautuivat likemmä "poikainsa" vartaloa.

Oikeat pojat sitä vastoin, väsyttyään ilveilemiseen, lähtivät joukolla uimaan ja jatkoivat järvessä lystiään kaikenlaisella vallattomuudella. Varahvontta makasi pientarella, makasi Luojan juhlapäivän rauhaa, ja seurasi syvimmällä mielenkiinnolla poikain telmettä, naureskellen ja puhellen itsekseen, milloin joku järvessä sattui keksimään tavallista sukkelamman tempun. Miitrein akkunan alla seisoi kaksi sydänmaan ukkoa huvitellen toisiaan lystikkäällä keskustelulla. En muista, mikä aihe oli, mutta luultavasti se koski jotakuta kolmatta. En ollut mielestäni milloinkaan kuullut enkä lukenut mitään, jossa asiata olisi valaistu niin huvittavasti, ilman ilkeämielisyyttä tai pilkkaakaan, ja kuitenkin saatu kaikki niin mainion hupaisaan valaistukseen ja tuotu esiin yhä uusia lystikkäitä puolia. Se oli samanlaista neron kilpailua kuin entiset kilpalaulannatkin, sillä erotuksella vain, että aihe oli läheltä, kummankin jokapäiväisestä elämänkokemuksesta. Sanain osavuutta, käänteitten uutuutta, viittausten hienoutta ja samalla kuitenkin hyväntahtoisuutta ei voi sanoin kuvata.

Miitrein talossa ruokittiin noin kolme- tai neljäkymmentä vierasta. Näitä varten oli pirttiin katettu suuri pöytä, tai oikeammin monta pöytää, jotka oli liitetty pääkkäin yhdeksi pitkäksi. Sen ympäri mahtuikin syömään suurin osa vieraista, kun kaksi suostui syömään samalta lautaselta. Pöytä oli kauttaaltaan peitetty valkoisilla liinoilla, sillä liinattomalta pöydältä karjalainen ei mielellään syö. Miitrei kehottaa: "Alkakaahan vieraat ristiä silmiänne", ja tämän tehtyään rahvas istuu pöytään. Pitkiä käsiliinoja on aseteltu pitkin pöydän laitoja, niin että jokaisella vieraalla on osa semmoisesta polvellaan tai edessään pöydän reunalla. Se kyllä on tarpeen, sillä sormia käytetään ahkeraan kahvelien ja veitsien avuksi, joita kyllä alkaa olla paremmissa taloissa, vaan joita eivät etäämpää salolta tulleet kestivieraat vielä osanneet käyttää. Ennen ateriaa olikin jokainen pessyt kätensä. Täällä oli vallalla se tapa, että vieraat istuivat melkein tyhjään pöytään, sitten vasta alkoi emäntäväki kantaa ruokia, ja sitä kantamista sitten kestikin loppumattomiin, niin että vieras ennätti moneenkin kertaan ruokahalunsa tyydyttää, jos hän joka lajia söi.

Karjalaiset osaavat valmistaa monenlaisia ja maukkaitakin ruokia. Nyt kannettiin pöytään ensinnä pieniä rieskasia ja liharokkaa, joka oli valmistettu siten, että oli rukiin jauhoja sekoitettu kuivatusta lihasta keitettyyn liemeen. Kun rokka oli syöty, tai melkeinpä sitä vielä syötäessä, tarjottiin liha erikseen. Se ei tietysti enää ollut vereksen arvoista, mutta kuitenkin varsin maukasta, ollakseen päiväpaisteessa kuivattua ja lähes vuoden vanhaa. Sitten tuotiin maitoa, sekä uunissa haudottua taikka melkeinpä paistettua "rahkamaitoa", että rieskaa maitoa, ynnä voita, kalaa, "kalitaisia", "sultsinoita" ja muita piirakkaita, "marjasankeja", joissa oli mustikkahilloa täytteenä, ynnä lopuksi rasvasta tiukkuvia "vehnäkakkaroita". Voipa sanoa, että aterian silmäänpistävänä omituisuutena oli se, että vaikka se oli melkein kauttaaltaan oman maan tuotteista koottu, oli se kuitenkin niitä monella eri tavalla käsittelemällä saatu vaihtelevaksi. Sieniäkin tavallisesti tarjotaan, mutta varastot ehkä olivat lopussa, tai ehkä niitä ei sentään pidetty juhla-aterian arvoisina. Karjalaiset niitä yleiseen kokoovat ja suolaavat, syöden niitä pitkin talvea särpineenä kuin silakkaa.

Aterian jälkeen risti rahvas jälleen silmänsä, sanoi sitten isäntäväelle "passibot syöttämästä, juottamasta", johon isäntäväki vastasi "tervehyyeksi", jonka jälkeen jokainen riensi käsiään pesemään. Kun ensimmäinen pöytäkunta nousi ylös, oli toinen jo varalla sen tiloille istumaan. Lausuin emännälle kohteliaan ihmettelyn siitä, miten hän jaksoi niin suurelle joukolle ravintoa puuhata, se kun lisäksi tietysti kävi jotenkin kalliiksi; mutta hän närkästyi tästä huomautuksesta ja vastasi, ettei heidän talostaan ole kenenkään tarvinnut syömättä lähteä. Karjalaiset emännät pitävät vieraitten ruokkimista kunnian asiana, ja kuta enemmän vieraita on, sitä suurempi on tietysti kunniakin.

Ennen päivällistä olin kutsunut kisaväen ulos järjestämään kisansa nurmelle, että sain ottaa siitä valokuvia, ja mielihyvällä pyyntöäni noudatettiinkin. Iltapäivällä kävimme sitten vieraissa useissa muissa, köyhemmissä taloissa, joihin oli asettunut Uhtuen puolelta tulleita tuttuja, muun muassa Seni, ja kaikissa taloissa vallitsi sama juhlaviihtymys ja puhtaus. Kisoja jatkettiin myöhään yöhön, meidän jo käytyä levolle leveälle vuoteelle, joka oli tehty vierashuoneen permannon poikki seinästä seinään.

Ja seuraavana aamuna ne taas alkoivat uudella voimalla, mutta silloin tapahtui paljon muutakin, sillä vihdoin saapui kosioväkikin kylään, pidettyään rahvasta niin kauan jännityksessä.

KOSIJOITA KYLÄSSÄ.

Istuimme seuraavana päivänä kestikievarissa yhdessä Akonlahden "tiekan" (lukkarin) keralla; hän oli vielä nuori poika, ummikko venäläinen. Olimme sattumalta kuulleet hänen rahvaan keralla puhetta yrittäessään näyttelevän latinankielen taitoaankin ja sanovan: Sint ut sunt, aut non sint (olkoot niin kuin ovat, taikka olkoot olematta). Mekin muistimme kirkkohistoriasta tuon lauseen, ja se kehotti tekemään tuttavuutta. Hän osasi muutamia muitakin latinalaisia lauseita, jotka oli oppinut hengellisessä seminaarissa, mutta josta hän oli juoppouden takia kesken erotettu. Istuessamme Kostamuksen kestikievarissa nauttien seosta, joka kävi punssista, — sitä oli tuotu kylään salaa, kalasammiossa — saatoimme siis yhdessä vetää vanhan tutun "Gaudeamus igiturin", ja aamupäivä kului siten jotenkin hauskasti. Pyssynpamaukset ja niitä seuraava hälinä lopettivat sitten äkkiä lystimme.

Kosiminen tapahtuu Karjalassa hyvin julkisesti ja monimutkaisia temppuja noudattaen, jotka saattavat olla asianomaiselle sulhaskansalle hyvinkin ikäviä, ellei yritys ota menestyäkseen. Sulhasen täytyy saapua kosiotaloon joukolla, vieläpä pyssynpaukuilla julistaa tuloaan, niin että koko kylä tietää olla tilaisuudessa saapuvilla. Onhan se harmillista, jos niin julkisen ja uhollisen tulon jälkeen täytyy lähteä matkoihinsa tyhjin toimin. Sen vuoksi onkin miesten kesken käynyt tavalliseksi keskustella edeltä käsin tyttöjen kanssa, saadakseen tietää, onko syytä joukolla tulla. Tytöt silloin ottavat salaa vastaan kihlat, sormuksen, silkkiliinan, ehkäpä rahaakin, jotta poika voi rohkeammalla mielellä saapua julkisesti neittä pyytämään. Mutta yleiseen valitettiin, että tytöt hyvin huonosti pitivät näitä lupauksiaan, ottivat kihloja monelta yht'aikaa ja antoivat sitten useimmalle armotta "aparat". Jos heitä siitä moitti, sanottiin, niin ei siitäkään ollut apua. Neitoset näet käsittivät asian sillä tavalla, että kuta useammat rukkaset he saivat antaa, niin sitä kiihkeämmin pojat heitä halusivat. Mutta antoivat kuitenkin edes kihlat pois, kun julkinen kosiminen oli tapahtunut.

Kestikievarin tytön mainittiin ottaneen kihlat siltä saman kylän pojalta, jota nyt odotettiin kosimaan, mutta oltiin hyvin eri mieliä, tokko tyttö hänelle menisi. Siitä keskusteltiin kiihkeästi, melkoinen jännitys vallitsi yleisön kesken, mutta vallitsevana mielipiteenä tuntui olevan, että tyttö antaisi aparat. Sen kyllä saattoi uskoa, sillä tyttö oli viekkaan näköinen, eikä kosija kuulunut olevan kehuttavissa varoissa, olihan pienen uudisviljelyksen omistaja etempää salolta.

Kaiket päivää istuttiin ikkunoissa ja tähystettiin järvelle päin jokaista venettä — nuoriso vain jatkoi väsymättä kisojaan. Vasta iltapäivällä tuli kuitenkin oikea vene, jumakkain pyssynpaukkujen julistamana. Kylässä paikalla syntyi vilkas liike ja joka puoletta riennettiin kestikievaritaloon, jonka pirtti kohta kokoontui täyteen uteliaita. Kisahuoneessa tanssikin hetkeksi taukosi, kuitenkin ainoastaan hetkeksi, alkaakseen paikalla uudelleen entistä rennommin.

Aivan talon nurkissa, akkunain alla, pamahti jälleen pari kovaa laukausta, ja pian sen jälkeen kosioväki juhlallisesti astui pirttiin. Kosioväkeä on, paitsi sulhasta, taatto, teätjä (setä, eno), veli ja joku nainen, tavallisesti sisar taikka muu sukulainen. Usein sulhanen itse jää ulos odottamaan, miten asiat luonnistuvat, eikä tule pirttiin ensinkään, jos ne huonosti päättyvät. Tämä kuitenkin näytti olevan varma asiastaan, hän tuli sulhaskansan keralla pirttiin. Mies oli kookas ja roteva, mutta vähän jolsanlainen. Arvonmiehiä oli sulhaskansassa Miitrei vaimoineen, muut olivat köyhää kansaa.

Kosiminen sitten tapahtui, yleistä tapaa noudattaen, seuraavalla tavalla.

Pirttiin astuttuaan kosjoväki risti silmänsä, niinkuin kreikanuskoiset ainakin tekevät, ja laativat tervehdyksen, jonka jälkeen talonväki pyysi heitä istumaan "suureh tshuppuh", jossa Jumalan kuvat ovat.

Talonväki: "Mitä vierahat sanovat?"

Kosjoväki: "Emmepä mitänä, rauhaa kaikki. Työ ettekö tiiä mitä uuempaa?"

"Emmä njii mitä, rauha kaikki teälläkin, Jumalalle kiitos."

Nämä ovat tavanmukaiset karjalaiset tervehdykset, sitten vasta ilmoitetaan se asia, jolle on tultu. Kosjoväki nousee seisomaan ja sanoo:

"Teillä on tytär annettava, meillä poika naitettava, emmekö rupea heimokuntaa laatimaan?"

Näin tärkeätä asiaa eivät tytön vanhemmat ja omaiset koskaan ratkaise omin päin, vaan sitä varten on koko heimokunta kokoon kutsuttava. Sillä aikaa kun talonväki lähettää kylälle viestit noutamaan sukulaisia, tulee pirttiin kosjottava tyttö, jota tästä lähin sanotaan "antilaaksi", ja istuu naisten tshuppuun, s.o. sille puolelle pirttiä, joka on uunin takana. Kosjoväki nousee seisomaan ja lähtee nyt antilaalle asiaansa selittämään, lausuen lopuksi: "Mitäpä alat tuumaita? Tuumaitse meihin päin." Jos talossa on annantamieli, kutsutaan koko heimokunta hyvin tarkoin, ellei taas ole, niin ainoastaan moniaita.

Pirtti oli niin täynnään rahvasta, että pienet tytöt olivat kiivenneet orsille, edes jotain nähdäkseen. Ja kun ilma muutoinkin oli helteinen, niin tuli pirtissä niin palava, että hiki virtana juoksi joka naamasta. Kun sukulaiset alkoivat saapua, pidettiin sintsin viereisessä aittahuoneessa sukukokous. Siellä lopullisesti ratkaistiin, annettaisiinko tyttö vai eikö. Näissä kokouksissa, joihin sivullisia ei lasketa (suotta mekin pyrimme), moititaan ja kiitetään sulhanen sen mukaan, miten hän kunkin mielestä ansaitsee tai asia vaatii. Toiset kehottavat antamaan tytön, toiset kieltävät. Usein ovat mielipiteet hyvinkin ristiriitaiset ja huoneessa tapahtuu kiihkeitä väittelyitä. Ratkaiseva sananvalta on tietysti tytön vanhemmilla, mutta hyvä ei ole, jos heidän täytyy asettua heimon mahtavia vastaan. Kuta kiivaammin väitellään, sitä kauemmin kestää kokousta ja pirtissä saattaa odotus tulla hyvinkin pitkälliseksi.

Tälläkin kerralla kesti sukulaisten kokousta ylenmäärin kauan. Pirtissä aljettiin käydä levottomiksi, etenkin kun alkoi vähän vähä käydä rahvaan kautta kuiskauksia, että antilas aikoi antaa aparat. Näitä kuiskauksia tuli kosjoväenkin korviin, ja mieltään karkaisten he silloin alkoivat yhä äänekkäämmin uhotella, että asia oli pian ratkaistava, muutoin aikoivat lähteä kesken matkoihinsa. Oli muka nyt koolla tyttöä, koko kylä täynnään, tehkööt kiireet päätökset, jotta ennätetään lähteä toista yrittämään. Moisilla uhkauksilla tahdottiin vaikuttaa sukukokouksen päätökseen. Tämä tuntui sivusta kuullen kylläkin oudolta kosimiselta, eikä se Vienan Karjalassakaan "hyvään tapaan" kuulu; oli toki niitä, jotka pitivät sitä sopimattomana.

Ja hyvin kauan saimme siitä huolimattakin odottaa. Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, ennenkuin antilas vihdoin ilmestyi pirttiin itkenein silmin, heimokunnan saattamana. Ellen olisi tiennyt, että tyttö sisässään iloitsi tästä suuresta puuhasta, olisin häntä säälinyt; niin ankaralta näytti hänen mielenliikutuksensa.

Kummapa olisi muutoin ollutkin, jos hän olisi kestänyt sukukokouksen hieman pehmiämättä. Siinä hänen oli täytynyt "kumartaa jalkaa" koko heimokunnalle, semmoinen on siellä yleinen alentava tapa. Jalkaa kumartaessaan hänen täytyy langeta kumarrettavan eteen polvilleen ja painaa päänsä niin syvään, että otsa kolmasti koskee varpaihin. Näin hänen täytyy nöyryyttää itseään pienien paitaressujenkin edessä, jotka sukulaisuus oikeuttaa saamaan osakseen tämän kunnioituksen. Ehkäpä oli häntä myös nuhdeltu siitä, että oli ottanut kihlat; varmaan sekin seikka oli tullut kokouksessa julki ja puheen alaiseksi.

Antilaan saapuessa pirttiin oli jumalankuvain eteen sytytetty pieni tuohus palamaan. Jos antilas menee kosijalle, astuu hän esiin, kumartaa virittäjälle, joka on hänen taattonsa, veljensä tai muu läheinen sukulaisensa, ja sanoo; "Kun tiesitte syöttää, niin tiedätte antaakin". Sitten heti tapahtuu julkinen kihlonta. Jos hän ei mene, on temppu hieman toisenlainen.

Varsin jännitetyin mielin nyt katseltiin, mitä hän tekisi. Hän ei kumartanut jalkaa virittäjälle, vaan astui oikopäätä tuohuksen luo, puhalsi sen sammuksiin ja kumarsi sitten vain seisaaltaan sulhasväelle, sanoen:

"Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne."

Siinä se nyt oli… tyttö oli antanut aparat, kiitti vain kunniasta. Moamo kantoi kosijalle takaisin kihlasormuksen.

Tuliko kosjoväki hyvinkin alakuloiseksi rukkasista? Vielä mitä! Ylimielisenä ja uhitellen se paikalla läksi kylälle uutta morsianta etsimään, nurkuen vain sitä, että oli kallista aikaa menetetty. Ja pian se näyttikin, ettei kiirehtiminen ollut tyhjää kerskumista.

Ei suotta oltu naimamarkkinoilla. Kuin markkinoilla konsanaan sanottiin miesten kulkevan tytöstä tyttöön, kunnes saavat jonkun suostumaan kauppoihin. Tosin on ainoastaan oman kylän tytöillä vanhemmat ja heimokunta saapuvilla, mutta se ei estä kosimasta vieraittenkaan seutujen tyttöjä, jos vain mieli alkaa heihin taipua. Vieläpä vieraita tyttöjä on helpompikin mukanaan viedä, "paikan kokassa" vain, kuten vakaantunut käyttösana kuului. Tällä tavalla näytti olevan yhtä suuri pätevyys kuin tuolla monimutkaisella ja täydellisellä kosjomisellakin. Lyhyydestään huolimatta se yhdisti sekä kosjomisen että häät. Tuntui siltä, kuin olisi rahvaan kesken vanha tapa melkein saanut lain voiman. Poika johonkin tyttöön silmänsä iskettyään ojentaa hänelle "paikan" s.o. nenäliinan taikka jonkun muun liinan kolkkaa ja kehottaa häntä lähtemään kanssaan ja rupeamaan hänen naisekseen. Jos tyttö tarttuu tarjottuun liinaan, on samalla kaupat tehty, eikä muuta kuin lähdetään sen tien sulhasen kotiin elämään kuin mies ja vaimo. Omaisten ja heimokunnan suostumus hankitaan vasta perästäpäin, papin siunaus niinikään. Tuntui siltä, kun ei omaisilla olisi oikeutta tämmöistä avioliittoa estää, jos vain tyttö ottaa kiinni paikan kolkasta, vaikka ei tavalla tietenkään ole minkäänlaista laillista suojaa. Ehkä se vielä on muisto naisen ryöstön ajoilta. Mutta oikeita naisen ryöstöjäkin tapahtuu silloin tällöin. Niinpä Venehjärven kylästä samana suvena vietiin tyttö Vuokkiniemeen emännäksi vasten vanhempien tahtoa ja heidän tietämättään.

Rukkaset saatuaan kosjoväki oli lähtenyt Miitrein taloon neuvottelemaan, eikä aikaakaan, kun kulki miehestä mieheen viesti, että oli aikomus lähteä salmen taa toista tyttöä kosimaan. Kiiruumman kautta riensimme rantaan, jossa veneet jo olivat täpösen täynnään rahvasta, ja lähdimme soutamaan muitten keralla. Kaikki veneet, jotka suinkin pinnalla pysyivät, työnnettiin vesille, sillä koko kisaväki pyrki saman tien salmen poikki. Tapa on nimittäin semmoinen, että kuhun taloon vain kosijoita saapuu, siihen on heti kylän nuorisolla oikeus tulla pirttiin kisaamaan. Tätä oikeutta ahkeraan käytetään, ehkä vanhan tavan vuoksi. Ilta oli erinomaisen ihana ja tyyntä järveä velloivat kymmenet veneet, joita kilvalla soudettiin salmen takana näkyvää taloa kohti. Järvellä pamahtivat tuota pikaa pyssyt. Meidän veneessämme oli tiekka vähällä halkaista korvat vanhalla pistoolillaan jonka hän aina kuormasi suutaan myöden täyteen ruutia ja tukkoja, ampuen niin tiheään kuin suinkin ennätti panostaa. Vesi pyrysi tyttöjen veikaten soutaessa, punaiset puvut läikkyivät valoisalla vedellä ja ilo ja nauru kaikui kauas. Heti kosjoväen perässä ryöpsähti kisaväkikin pirttiin, ja pian olivat siellä kisat täydessä käynnissä, huolimatta siitä, makasivatko jo talonväestä toiset.

Tämä talo oli paljon köyhempi kuin edellinen. Antilas näytti hiljaiselta kiltiltä tytöltä; hän oli orpokin, elossa kun ei ollut isää eikä äitiä, ainoastaan vasta miesikään päässyt, kookas veli. Näin köyhässä talossa kosjoväki jo alunpitäen esiintyi hyvin ylimielisenä ja vaativaisena. Kaikesta päättäen oli täällä kuitenkin annantamieli, koska isäntä lähti soutamaan kylästä etäisiäkin sukulaisia. Nämä kun jo makasivat, niin kesti kauan, ennenkuin he ennättivät matkaan suoriutua. Kosjoväki alkoi viivykin vuoksi pitää niin sopimatonta kiirettä, että isännän nuori veri kuohahti ja tyttö hänen käskystään antoi kosijalle julkiset rukkaset. Mutta siitäpä kosijat loukkaantuivat vielä paljoa enemmän kuin edellisessä talossa ja lähtivät kovin uhitellen ulos pirtistä. Portailla he kuitenkin seisahtuivat ja hetken neuvoteltuaan huutivat tytön ulos… Kosija tarjosi paikan kokkaa tytölle, jos hän veljensä kiellosta huolimatta lähtisi matkaan! Mutta ei tämä pikakeinokaan näyttänyt auttavan. Tyttö epäröi. Paljon rahvasta oli vielä koolla, vaikka oli jo aamuyö, kaikki jotka olivat silloin tulleet ja vielä myöhemminkin saapuneita, ja kaikki riensivät näkemään, miten tämä päättyisi. Siinä oli korkeilla portailla sullotussa joukossa miestä ja naista, nuorta ja vanhaa ja etenkin akkoja, ja nyt oli mielestään jokaisella oikeus puuttua asiaan, kieltäen tai käskien. Jännitys kohosi ylimmilleen. Koko yleisö kuohui! Keskellä tätä punakirjavaa ihmishilloa seisoi antilas hämillään ja epäröiden, ja vähän alempana kohosi rahvaan keskeltä kookkaan sulhasmiehen yläruumis ja näkyi paikkaa ojentava käsi. Vieressä antilaan omaiset kiihkeästi kieltämässä, sulhasen vieressä kosjoväki käskemässä. Kun nämä väittelivät ja lisäksi koko rahvas intohimoisesti sekaantui juttuun, niin siitä syntyi aivan harvinainen tora. Tyttö parka oli huutavassa hukassa, sillä toiset tahtoivat työntää hänet väkisin sulhaselle, vetäen mikä kädestä, mikä hameesta, toiset taas yhtä tiukasti kiistivät vastaan. Tyttö oli jo kerran tarttua liinaan kulmaan, mutta silloin kosjoväeltä taas pääsi joku niin ylimielinen sana, että hän veti kun vetikin kätensä takaisin. Lopulta hän puhkesi hillittömään itkuun ja sen kauempaa emme me enää kestäneet katsella tätä näytelmää — toraa oli jo kestänyt ainakin tuntikauden — vaan siirryimme loitommalle odottamaan, mikä siitä lopuksi tulisi. En voi kieltää, ett'eikö tämä tapaus äkkiä avannut uusia näköaloja siihen karkeuteen, jolla monen hyvän ominaisuuden ohella vielä on syvät juurensa tässä rahvaassa, meteli sai synkemmän luonteen, kaikki muuttui kolkommaksi ja ihana yökin menetti sulonsa. Vanhat runoihanteet mykistyivät ja erämaiden piiri tuntui äkkiä niin autiolta ja synkältä.

Kun sulhasväki, vielä kauan aikaa riideltyään, vihdoin saapui rantaan, ei tyttöä ollut mukana. Veljen sana oli estänyt häntä lähtemästä tälle miehelle. Mutta myöhemmin kuuluu hän kuitenkin muuttaneen hänen kanssaan elämään, en tiedä sitten, sovinnollako, vaiko vasten naittajansa tahtoa.

Sillä aikaa kun salmen takana oli näin meluttu eikä mitään aikaan saatu, oli kylässä muuan leskimies, jolla ennestään oli kymmenkunta lasta, kaikessa hiljaisuudessa saanut suuren rotevan tytön tarttumaan paikan kokkaan ja he lienevät jo meidän saapuessamme lähteneet sulhasen kotiin yhdessä elämään. Mutta tällä kaupalla ei ollut rahvaan kesken puoltajia, koska sulhanen kuului olevan kovin köyhä ja luonnostaan "huono saamamies", s.o. hidas kaikenlaiseen ansioon. Sen mukaan naiset Vienan Karjalassa, jossa taistelu elämisen edestä on niin ankara, ensi sijassa arvostelevat kosijaa, eivätkä sitä puheissaan suinkaan salaa, vaan juuri sen ympäri kietovat koko asian. Muut ominaisuudet ovat tois'arvoiset. Ehkä tytöillä sentään on mielessään toisiakin ajatuksia, kun he siitä huolimatta lähtevät huonoille saamamiehille. Ruumiillinen kotikuritus kuuluu vielä sillä puolen tapoihin, jos eivät aviopuolisot oikein yhteen sovellu, ja silloin on tytön parempi olla ainakin tasaväkinen. Niin että on heikollakin miehellä etunsa. Kuulipa siellä jotenkin yleiseen puhuttavan semmoisistakin vaimoista, jotka kurittivat miehiään, vaikka tavallisempi tietenkin oli päinvastainen suhde.

Monta muuta naimiskauppaa mainittiin olevan tekeillä, mutta nämä olivat ainoat, joissa tapahtui ratkaisu. Ystävätärtämme Seniä muun muassa kosi komeanpuolinen, tummaverinen Luvajärven mies, josta minä olin Luvajärvessä vähin kuulustellut, Senin pyynnöstä, mutta tyttö ei sanonut antaneensa sen varmempaa vastausta, oli vain kehottanut häntä tulemaan Petron päivänä kotiinsa Jyvöälahteen, niin silloin moamo päättäköön asian. Samalle miehelle hän sitten menikin.

Lopuksi mainittakoon muuan henkilö, joka häissä on ylen tärkeä, vaikk'en tiedä, alkaneeko hänen toimensa jo kosjottaissa. "Patvaska" on häitten varsinainen ohjaaja, hän toimittaa varsinkin kaikki tarpeelliset "varaukset", etteivät kateet ja noidat pääse avioliittoa rikkomaan, on siis tietäjämiehiä. Sen kosjoväen mukana, josta olen yllä kertonut, kulki kuitenkin mies, joka kuului toimittavan patvaskan virkaa. Hän osasikin muutamia loitsuja, jotka hän meille luki, ja ylpeänä ja mahtavana hän kuljeskeli kylällä, koettaen liittää yhteen nuoria sydämiä. Mutta näillä markkinoilla kuuluivat hänen kaikki yrityksensä menneen myttyyn. Kun häntä siitä yleisenä lähtöpäivänä pilkattiin ja sanottiin hänen saaneen "housunsa täyteen rankkia" — se oli taas yleinen käyttösana semmoisesta tapauksesta, — niin hän nolon näköisenä myönsi niin tapahtuneen ja väitti vihannesten rikkoneen hänen mahtinsa. Sen hän muka oli huomannut siitä, kun oli aamulla taittanut kepin — jokaisella patvaskalla on viran puolesta keppi, ennen vanhaan ruoska — ja se oli särkynyt moneksi kymmeneksi sälöksi.

Patvaskain temput ovat muutoin vielä syvintä pakanuutta. Kaikenmoisia juttuja kerrottiin siitä, kuinka mahtavat patvaskat olivat riitaantuneet. Niinpä oli kaksi suurta patvaskaa, Sallinen ja Kana, joutunut keskenään riitaan. Kana oli koettanut rikkoa Sallisen patvaskoimista ja kerran häissä, joissa Sallinen oli patvaskana, loitsinut antilaan kalpeana maahan kaatumaan. Mutta Sallinen oli paikalla käynyt tyttöön käsiksi ja saanut hänet virkoomaan. Oli sanonut tietävänsä, kuka hänen lukunsa oli rikkonut, ja käskenyt mennä riiheen katsomaan, kuinka semmoiselle käy. Siellä oli Kana maannut kouristuksissa, vaahto suusta valuen. Sallinen oli hänen lumoista päästänyt vasta sitten, kun Kana oli vannonut ei toista kertaa kajoavansa Sallisen asetuksiin.

Siihen loppui se helluntain vietto. Tiistaiaamuna lähdettiin paluumatkalle Komalahteen, useimmat jalan, toiset hevosella ratsastaen. Muutkin vieraat alkoivat hajota, jokainen omalle suunnalleen, tytöt kaiketi vähän pettyneillä toiveilla, sillä vähän oli ollut poikia ja vähän oli naimakauppoja tehty. Mutta minkä sille mahtoi, että ajat olivat niin huonot. Akonlahden prasniekkavieraista jäi suurin osa Kontokkiin, kisatakseen siellä sen päivän ja vielä seuraavan yönkin. Kontokissa vanha Poahkomie, joka 90 vuodestaan huolimatta oli kävellyt sinne Akonlahdesta saakka, loitsi terveeksi toverini jalan, jonka helle oli hautonut rakoille. En muista, lieneekö taika auttanut, ylenmäärin vaan olimme uupuneita saapuessamme vihdoin kuumilta kankailta Kiiteen rannalle. Siellä odottivat vielä kylänkävijäin veneet koreasti "pristanillaan". Olipa hyvänlainen myötäinen Akonlahteen. Kun ei ollut sanottavaa kiirettä, niin oikaisimme, toverini ja minä, uupuneet jäsenemme teljoille veneen pohjalle ja annoimme tuulen työnnellä. Varahvontta, joka oli koko prasniekka-ajan vain syönyt ja loikoillut, piti nyt virkeimpänä miehenä perää, meidän maatessamme. Hän katkoi koivunoksia veneen kokkaan, ja lehtien kohistessa, veneen valloillaan kellutellessa, laskimme väljälle.

Ajatuksissani häälyivät näitten päiväin kummat kokemukset, ja mielessäni kyti itsepintaisia pikkumietelmiä, kuinka monikin runollinen kuvaelma haalistuu nykyisyyden valossa, rinnastettuna todellisen elämän kanssa. Mutta toiselta puolen olimme toki nähneet semmoisiakin piirteitä, jotka olivat omiaan lisäämään mieltymystämme karjalaisiin ja kohentamaan käsityksiämme heidän luonnonlahjoistaan ja taipumuksistaan. Elämä oli kaiken aikaa ollut niin säädyllistä, ettei kertaakaan järjestystä rikottu räyhäämisen, saatikka tappelun kautta. Ehkä siihen, paitsi karjalaisten yleistä luonnonlaatua, on syynä sekin seikka, että he ammoisista ajoista melkein itsenäisinä ollen ovat tottuneet hillitsemään mieltään yhteisissä kokouksissa ja luottamaan omiin järjestysvoimiinsa, jonka vuoksi tappelun halu oli niin sanoakseni synnynnäisen kurin alainen.

Mutta mitä lieneekään ollut sameampia vaikutuksia, luonnon avarassa salissa ne pian hälvenivät ja muinaisuus läheni korvakuiskeen päähän. Varahvontta oli vanhaa runolaulaja- ja tietäjäsukua. Vaikkei hänen päähänsä ollutkaan paljoa tarttunut, niin harva se runo, jota hän ei olisi kuullut, josta ei moniatta säettä osannutkin. Uinahdettuani jonkun hetkisen heräsin puolivalveille ja veneen pohjalla selälläni maatessani, kuunnellessani huoparien hivutusta laitoja vastaan ja aaltojen kohinaa sivuillamme, näin taivasta vastaan Varahvontan lyhyen nenän ja leukaparran, joka liikkui edes takaisin huopauksen mukaan, ja kuulin hänen soinnukkailla käänteillä hyräilevän enemmän tuulta:

"Toisinpa ennen tuulet tuuli, Toisinpa viehkurit veteli"…

Hän luuli meidän nukkuvan ja taisi loihtia tosissaan, kunnes kohotin päätä nähdäkseni, kauaksiko oli tultu. Olimme keskellä selkää, sinisimmällä sinellä, hehkuvan sinitaivaan alla, keulassa veti lehvätukko itseään ravistellen ja rannoilla marjaiset vaarat kutoivat helteestä auerhuntujaan. Oli Ukko rukouksen kuullut ja laaja Komalahti täys'äänisenä pauhasi hänen lämpöiselle tuulelleen.

RAJAKYLIÄ MYÖDEN.

Akonlahdesta matkustimme melkein Maanselkää pitkin Kivijärven kylään, joka on Suomen rajalla, penikulman päässä Latvajärvestä. Matka kulki vuoron järvien poikki, vuoron maataipaleita, siellä täällä oli matkan varressa joku pieni kyläkin. Kaikkine saattajoinemme meitä oli jommoinenkin joukko, eikä matka pakinain puutteesta ikäväksi käynyt. Uudet saattajat aina taipaleen alkupäässä kyselivät kaikki, mitä meistä ja matkoistamme oli tiettävää. Mutta kovin pitkiin selityksiin ei tarvinnut ruveta, kun kuultiin meidän runonkerääjiä olevan. Jonkun verran huomiota herättivät kuitenkin valokuvauskoneet, niitä tuskin olivat kaikki ennen nähneet, vaikka kuulleet niistä, ja valokuviakin nähneet. — Lytän järvellä muuan saattajista, kyseltyään näistä kojeista yhtä ja toista, kääntyi Varahvontan puoleen ja sanoi: "Minäpä tiiän, mikä on kartinan otto venäheksi, tiiätkö sie?" Varahvontta loukkaantui, kun ei tainnut kysymykseen vastata, mutta oli harmittelevinaan kysymyksen yksinkertaisuutta ja sanoi yrmeissään: "Elä paremmiltasi kysy!" Soutajapa ei niin vähällä hellittänyt, vaan tuumasi, että "kartina se kyllä on se portrietta, vaan mikäs on se otto?" Kun Varahvontta edelleenkin sulkeutui arvokkaaseen vaitioloon, niin minä puolestani uteliaana kysyin soutajalta, mikä se sitten oli. Hän vastasi: "Se on 'tipografia'." Kauas ovat jo sanat vaeltaneet, vaikka tuotteesta tuskin olisi tietty, kuinka päin se oli kädessä pidettävä.

Kankailla oli helle jälleen pakahduttava, mutta soilla alkoi keli olla parempi, niiltä oli liika vesi jo juossut pois ja verraten hyvin pääsimme kulkemaan, vaikk'ei siltapuista ollut paljon tietoa. Toiset suot olivat hyvinkin laajoja ja viettäviä, täynnään harmaantuneita kuivia ränkkyjä, jotka osottivat niillä ennen olleen puunkasvua ja suottumisen siis muutamassa ihmisiässä melkoisesti edistyneen. Ne olivat hallaisia, kaameita maita, mutta eivät vailla omituista viehätystään. Toisin paikoin näyttivät suot valuvan matalain harjujen välissä portaittain alaspäin, niinkuin vanhat maajäätiköt.

Mutta näitäkin taipaleita olivat sekä Lönnrot että Europaeus aikoinaan astua taputelleet, ja moni muu heidän jälkeensä. Ja näistäkin syrjäisistä paikoista oli moni hyväkin runo löytynyt. Europaeus kertoi eräänkin vanhan eukon hänelle laulaneen, "jonka yksi sana maksoi enemmän kuin monta kymmentä muiden." Lönnrot neljännellä matkallaan kulki tämän kautta Kivijärvestä Akonlahteen. Hän kertoo siitä näin:

"Muuan tyttö, joka sieltä (Akonlahdesta) yksityisillä asioillaan oli tullut Salmijärveen, tuli opastajakseni, kuitenkin vasta pitkään tuumittuaan; hän näet arveli maineensa kärsivän siitä, että kahden kesken vieraan miehen kanssa kulkisi tuon puolentoista peninkulman pitkän tien. Sovimme matkalla erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla perillä kiittämättä hyvää käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen tänne johtavat tiet olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla olisi voinut kulkea ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja rämeillä oli kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan aikana. Vaikkei niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä olivat jotenkin hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä. Akonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana ystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään, huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet sinä päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo, joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman ja hauskemman vaikutuksen."

Kuljimme tällä taipaleella rajankin poikki ja kävimme pikipäin Suomen puolella. Mutta Kuivajärven kylästä ei olisi huomannut, että oltiin omassa maassa, sillä vaikka se oli Kiantaa, on se kuitenkin täydelleen karjalaiskylän mallinen, sekä rakennustensa että asukkaittensa puolesta. Sanotaan sen perustajaksi erästä Suigarvesta, siis hamasta Vienan meren rantueelta tullutta karjalaista, joka oli paennut sotaväen ottoa. Talo oli hyvänlainen, siinä oli isot pirtit ja vierashuoneet, ja täällä, omalla konnullaan, karjalainen näytti uutterasti maataankin raatavan. Mutta hepä vasta olivat vanhauskoisia. Pirtissä istuessani näin akkunasta, kuinka vanha emäntä, kovasti mokisten, kantoi pihalle messinkisiä jumalankuvia… "Kaikki huoneet pakanoitshoo, millä ne nyt enää saa puhtaiksi"… niin toruen painui eukko rantaan ja pesi siellä hiekalla obrasansa oikein perusteellisesti. Arvasin asian… vierashuoneeseen tullessani oli siellä vahvasti tupakansavua, ja minun oli toveriani varotettava, jottei talosta häädettäisi. Muu talonväki ei toki näyttänyt ottavan asiaa yhtä vakavalta kannalta.

Kuivajärven Huoviset ovat olleet jonkinlaisia runontaitajia, ja heidän laulumahtiaan tiedustellaksemme mekin olimme sinne poikenneet. Kun asiamme oli ajettu, matkasimme edelleen Kivijärveen, rajan taa. Tämä taival oli rasittavimpia koko matkalla tavattoman helteen ja kuivuuden vuoksi. Metsiä paloi joka taholla, vaikk'ei juuri meidän tiemme varressa. Niitä paloi sekä Venäjän että Suomen puolella. Viikkokausia päilyi taivaanrannalla synkkiä savupatsaita, jotka verkalleen siirtyivät eteenpäin, sen mukaan kuin matkasi etäinen palokin. Kivijärvestä oli melkein koko kylä lähtenyt sammuttamaan laajaa paloa, joka riehui Pirtakankaalla, lähellä Latvajärveä. Tulen päästessä metsään täytyi lähimpäin kyläin rientää miehissä sammuttamaan, olipa kiirettä mitä hyvänsä, semmoinen oli laki. Ja sanottiin olevan voimassa semmoisenkin asetuksen, että ellei tulen syytä saatu ilmi, niin täytyi lähimpäin kyläin korvata kruunulle vahinko. Tuskin tätä asetusta kuitenkaan tarkoin noudatettiin, sillä muutoin olisivat sekä Vuokkiniemen että Uhtuen kylät saaneet melkein järjestään tehdä vararikon, niin laajalta sinä kesänä paloi metsiä. Muutamaa paloa, joka liikkui Lonkkavaaran sydänmaalla ja turmeli paljon metsää, väitettiin jonkun sydänmaan eläjän sytyttämäksi; hän oli muka sillä tavalla karkoittanut karhuja laidunmailtaan. Ja se näyttikin onnistuneen. Karhu on, niin kerrottiin, ylen arka, etteivät sen arvokkaitten turkkien karvat kärventyisi, ja juoksee sen vuoksi pitkät matkat, kun tuli sattuu irti pääsemään sen asuinmailla. Sanottiinkin sinä syksynä ilmestyneen karhuja rintakyliin tavallista enemmän, vaikkei niistä muinakaan vuosina puutetta ollut. Kivijärven kylästä oli karhu edellisenä kesänä kaatanut 9 lehmää ja yhden hevosen, ja sitä edellisenä 14 lehmää ja yli 50 lammasta. Lampaita se oli kerrankin mätännyt 16 yhteen läjään, niin meille kerrottiin. Ja Kivijärvi kuitenkin on melkoinen asunta-aukea ja suurimman liikkeenkin varressa, koska sen kautta kulkee valtatie Uhtuesta ja Vuokkiniemestä Suomen puolelle.

Varahvontta sai Kivijärvellä muutamaksi päiväksi lomaa, jotta saattoi käydä Venehjärvessä perhettään tervehtimässä. Toverini ja minä suoriusimme mekin iloiselle retkelle, läksimme käymään Ämmän tehtaalla kotimaan kuulumisia saamassa.

Oli itse juhannuspäivä, kun läksimme Kivijärvestä, saattajina kaksi sikäläistä miestä, jotka tulivat Vuokin pohatoilta jauhoja lainaamaan. Rajalle ei ollut kuin monias kilometri, sitten kuljettiin Viiangin järven poikki, joka jo oli omalla puolella, ja edelleen Hyryn rantaan, josta vesi veti yhtämittaa vaikka mereen saakka. Hyrystä saimme lainaksi veneen, joka oli niin rauskaksi lahonnut, ettei olisi luullut sen pinnalla pysyvän. Mutta Hyryn Matti, jonka vene oli, repi paidastaan tukkeita pahimpiin paikkoihin ja käski sitten matkalla "hämmentää ojassa vettä", niin kyllä sillä pääsi. Meitä tämä neuvo vähän kummastutti. Mutta kun tultiin järveltä savipohjaiseen ojaan, joka siitä laski toiseen järveen, niin sekoittivat molemmat saattomiehemme ojan veden aivan liemeksi ja siihen jäätiin vähäksi aikaa odottamaan. Tapahtui kun tapahtuikin se ihme, että vuoto kokonaan lakkasi. Sisään vuotavan veden kanssa oli rakoihin tarttunut niin paljon mutaa, että ne tukkeusivat. Arvatenkaan ei semmoinen tiivistys ole hyvin pitkäaikainen. Mutta meitä se kunnolla auttoi Vuokkiin saakka.

Kapeita jokia ja järviä laskeusimme Vuokin avarammille vesille, poikkesimme Vuokin kylässä ja saimme sieltä toiset saattajat erään lahden pohjaan, josta ei ollut kuin joku puolen peninkulmaa Ruukkiin. Verrattoman virkistävä oli lyhyt käväisy omalla puolella ihanalla säällä, ja korvet ja kanervikotkin polkumme varressa tuntuivat omalla puolella kahta kauniimmilta. Näin kuukausmääriä erossa oltua tuntui siltä, kuin olisi maailmassa tapahtunut tavallista enemmän sillä aikaa. Kuinka jakamattoman tunnustuksen taas vaihteeksi annoimme kultuurille ja sen mukavuuksille vierasvaraisessa Ruukissa! Kun olimme kirjeemme kirjoittaneet ja kunnolla levänneet, palasimme taas reippaalla mielellä rajan taa. Vuokin kylästä astuimme nyt yhden taipaleen maisin, joten pääsimme Hyryyn oikoisempaan ja nopeammin. Kivijärvestä, jossa Varahvontta jo odotti, matkasimme edelleen Vuokkiniemeen, kuljettaen tavaroita rattailla Tshenajärven Äijönlahteen. Mutta tie oli niin koleata, ettemme sitä toiste yrittäneet. Jyvöälahdessa, karjalaisessa kodissamme, olimme pitkällisen poissaolon jälkeen hyvin tervetulleita.

Kauaa emme nyt joutuneet siellä viipymään. Pisin mutka oli edessämme. Meidän piti lähteä Vienan Karjalan pohjoisimpaan osaan ja kiertää sieltä Kemijoelle, noustaksemme jokea pitkin takaisin Kuittijärville. Lauantaina saavuimme Jyvöälahteen ja maanantaina olimme jo uudelleen matkalla.

Ystävillämme Senillä ja Okahvilla oli paljon kerrottavaa, mitä oli poissa ollessamme tapahtunut. Kosijoita oli käynyt monet erät, mutta kaikki olivat saaneet lähteä matkoihinsa, tyhjin toimin, vaikka nämäkin tytöt olivat kihloja ottaen poikia narranneet. Sen he hieman häveten tunnustivat.

Iltasella he opettivat meille uudelleen katrillit ja pitkät kisat y.m. karjalaiset tanssit, jotka olivat alkaneet matkalla unohtua, ja kisan jälkeen läksimme tsunalaan, pieneen pesättömään huoneeseen, jonka seinillä riippui neitosien vaatteita, katkeamaton ympärys monenvärisiä karttunoita, vanhanaikaisia siniseksi painettuja sarkavaatteita ja kalliimpia silkkivaatteita, muslimeja y.m., mitä hyvin järjestettyyn myötäjäisvarustukseen kuuluu. Tyttärien ainoa rikkaus tällä puolella, jossa naisilla ei ole varsinaista perintöoikeutta, on nimittäin puvusto, ja sitä sen vuoksi jokainen kassan kantaja koettaa saada kokoon niin paljon kuin mahdollista. Lattialla oli suuria lippaita, jotka olivat täynnään Senin liinavaatteita. Huoneessa oli kaksi vähäistä akkunaa, seinillä penkit ja akkunain välissä pieni pöytä. Seinät oli koristettu kirjavilla kuvilla, joista suuri osa oli Senin maalaamia. Hänellä näet oli paljon taipumusta piirustukseen ja maalaamiseen, ja useat hänen kuvistaan olivat sangen hauskat naivin käsityksensä ja luontevan värityksensä kautta. Uhtuan venäläisen papin pojalta hän kertoi saaneensa muutamia väripaloja.

Tässä huoneessa pelasimme usein iltasin "uraa" arpanappuloilla ja vietimme aikaa tarinoissa. Niin sinäkin iltana kisan päätyttyä istuimme tuttavallisessa keskustelussa.

Minä tein tarkemmin selkoa tiedoista, joita olin hankkinut eräästä Senin kosijasta. Kosijalle olin, hänen Luvajärvessä kysellessään, kiitellyt Senin hyvää näköä, ahkeruutta ja taitavuutta kaikenlaisiin töihin. Suurta arvoa näytti mies antavan tälle osavuudelle, mainitsi muun muassa kuulleensa, että tyttö osasi lukea ja kirjoittaa, jonka tiedon minä vahvistin oikeaksi. Se varsinkin näytti hänessä herättävän kunnioitusta; hän oli itsekin jonkun verran perehtynyt näihin harvinaisiin taitoihin. Mutta kun hän lopulta painosti sitä, oliko tyttö myös hyvä raataja, niin harmitti se minua melko lailla, sillä tarpeekseni olin nähnyt, kuinka naiset saavat tuolla rajan takana suorittaa kaikki raskaimmat työt. Kysymys mielestäni ennusti huonoa kohtaloa hänen tulevalle vaimolleen, ja kun hän itse puolestaan ei kuulunut olevan kehuttavan kärkäs raatamaan, niin kerroin tämänkin, valaisten asiaa, miten parhaiten saatoin. Sen tein sitä paremmalla omallatunnolla, kun kuulin puhemiesten esittäneen kosijan asiat ylenmäärin kaunistetussa valossa.

Hetkisen istuttuaan mietteissään hän kertoi saaneensa kirjeen eräältä toiseltakin pojalta, joka lupasi ottaa hänet vaimokseen. Hän antoi hieman epäröiden tämän kirjeen luettavakseni. Sen kirjoittaja oli aivan nuori, ei yhtäkolmattakaan täyttänyt nuorukainen, joka oli kerran prasniekkamatkoilla tutustunut Seniin. Kirjeessä hän kertoi kovasti mielistyneensä häneen, sillä "ei koskaan ennen hän ollut nähnyt niin lystiä tyttöä", joka olisi osannut niin sievästi puhua ja käyttää itseään. Tämä perustelu se teki minuun vaikutuksen ja selitin, etten minä puolestani hetkeäkään epäilisi, kummalle mennä. Tämä ei tahtonut raatajaa, vaan hauskan kumppanin — ja hänet tiesin muutoinkin kelpo pojaksi.

Mutta tyttö moitti häntä liian nuoreksi, noin neljää vuotta itseään nuoremmaksi, ja sitä paitsi oli pelättävä, että hänet vietäisiin sotaväkeen. Viisi, ehkä seitsemän vuotta saisi vaimo sitten elää miehettä. Ja ken tietää, pitäisikö tuo mies enää palatessaan omanaan. Tyttö lupasi kuitenkin asiaa tarkemmin miettiä, ja siihen alkoi harveta keskustelumme.

Tyttö parka, ei ollut hänen asemansa kehuttava! Kahden eli hän äitinsä kanssa isävainajan jättämässä talossa, kahden he saivat hoitaa maanviljelyksen, karjanhoidon, kalastuksen, siinä kysyttiin ahkeraa työtä, kun ei ollut varoja pitää usein päiväpalkkalaisia. Sekä tytär että äiti olivat kuitenkin uutteria ihmisiä, ja kun he jonkun verran ansaitsivat jauhokaupallakin, tulivat toimeen jotakuinkin.

Mutta talon oikeat omistajat olivatkin tytön molemmat veljet, jotka asuivat Suomessa. Jos nämä palaisivat kotia ja ottaisivat talon haltuunsa, niin ei ollut ensinkään varmaa, saisiko sisar enää talossa asua. Jos hän jäi kotiin, niin oli ainakin naimatta jääminen pelättävä, sillä kotivävyä ei voitu ottaa taloon, johon millä hetkellä hyvänsä saattoivat palata oikeat isännät. Jos hän taas meni muualle naimisiin, jäi vanha, heikontunut äiti ypöyksin. Kuka hänet elättäisi?

Maanantaina lähdimme pitkälle matkallemme, ja tuttava rahvas tuli rantaan meitä saattamaan ja onnellista matkaa toivottamaan. Kun olimme laskeneet Jolmosen vihaisen kosken ja soutaneet kapeat välivedet ja virrat, tulimme Keski-Kuittijärven aavalle ulapalle, jolla ankara raemyrsky meidät yllätti ja vihurit ja kuohuvat laineet pakottivat laskemaan maihin pieneen selkäsaareen. Siellä äkkimyrskyn rauettua ja auringon puhjettua lämpöisesti paistamaan, kivikoiden höyrytessä ja aaltojen asettuessa, siellä havumetsän alla, rannan kalliolla luimme kirjeen, jonka olimme mukaamme saaneet. Siitä saatoimme arvata, minkä päätöksen ystävättäremme oli tehnyt tulevaisuuteensa nähden.

Kun monen viikon kuluttua palasimme Jyvöälahteen, oli Seni viety. Tuttavat surkuttelivat, kun emme häihin joutuneet; ne oli vietetty parhaaseen Karjalan malliin, sillä tytöllä oli rikkaita sukulaisia. Palatessamme äiti yksinään, alakuloisena ja itkenein silmin liikkui laajoissa huoneissa, jotka entisen varallisuuden aikana miesvainaja oli rakentanut. Raskas oli hänestä ollut ero, mutta hellällä luonnollaan hän ei voinut estää viimeisenkään lapsensa lähtöä.

SUURELLE TUOPPAJÄRVELLE.

Matkalla Uhtueen poikkesimme nyt Enonsuuhun, joka kylä on sillä paikalla, missä Ylä-Kuittijärvestä tuleva joki laskee Keski-Kuittiseen. Kylä ei ole suuri, mutta eräs sen taloista on suurin, mitä on koko Vienan Karjalassa. Varahvontta jo ennakolta kuvitteli, kuinka hyvänä meitä pidettäisiinkään tässä laajalta kuulussa talossa, ja me ajattelimme vähän samaan suuntaan, sillä useita edellisiä matkustajia siellä oli hyvin kestitty. Cajanin päiväkirjassa luetaan, hänen Lönnrotin keralla vierailtua samassa talossa: "Hyvästi vastaanotetut, punasta viinaa, ruokaa, pakinata. Kornitsa illaksi ja yöksi, asuttavaksi."

Kylän suurin talo on, niinkuin jo olen maininnut, kahdenkertainen ja maalattu ja näytti kauniissa virtamaisemassa hyvin muhkealta. Isäntä oli paljon oleskellut Suomessa, mutta lienevätkö kokemukset meidän puolella olleet ikävää laatua, vai mikä lienee ollut syynä, hän ei edes käskenyt huoneisiin, vaikka näki meidän seisovan porraspäässään sateen suojassa; vilkaisi vain kerran vihaisesti ja tiuskaisi sitten jotain pihan poikki rengilleen. Vaikea oli meidänkään näin ollen sisään pyrkiä ja pyytää ruokaa, jonka tarpeessa olimme; lähdimme koettamaan onneamme toisissa taloissa, jotka olivat vaatimattomammat ja sen puolen malliin rakennetut. Ensimmäisessä oli kuitenkin niin huono komento, keskellä lattiaa istui vaivainen ryysyinen ukko, joka tuijottaen käänsi meihin kärsineet kasvonsa, että lähdimme kolmanteen. Siellä oli vain vaimoja kotona, eikä niitä näyttänyt haluttavan ruveta pakinoihin vieraitten kanssa, joita ei isoon taloon huolittu; mutta ruokaa ei sentään juuri kiellettykään. Tuskin se oli pöydälle saatu, niin jatkettiin pirtin toisessa päässä vallan huimaa akkatoraa, jota kyllä oli hupainen kuunnella, vaikka se osottikin, kuinka vähän näistä vieraista välitettiin. Totta puhuen tuntui täällä niin kumman vanhanaikaiselta, kuin olisimme tulleet maahan satoja vuosia takaperin paljon mainittujen "varassussotien" aikana. Kun saatoimme hyvällä syyllä otaksua, että näin lähellä Jyvöälahtea hyvin tiedettiin, mitä miehiä olimme, niin emme voineet muuta kuin luulla, että ynseys oli tahallista. Syvimmin tämä kohtelu vaikutti Varahvonttaan. Ihmetellen ja yhä ihmetellen hän rantaan astuessamme sanoi, tarkoittaen sillä pohattaisäntää: "Ja tuota me kaikki olemme jumalanamme pitäneet, eikä osaa sen paremmin olla."

Tuskin olimme jälleen päässeet selkää kohti aukenevalle virralle, kun äkkivihuri tempasi Varahvontan päästä uuden lakin ja vielä Kustinkin lakin saman tien, ja siitä alkoi niin kiivas takaa-ajo, että pian olimme taas hyvällä tuulella. Itsekseen riidellen Varahvontta pyyhkieli lionnutta karkulaista, suori sen kaikin puolin, painoi sitten entistä tiukempaan päähänsä ja yhtyi nauruumme.

Ankara rajuilma sitten kasteli meidät kokonaan ja ahdisti pieneen saareen säänpitoon. Kun se oli ohi puhkunut, tyyntyi tuuli ja ilma näytti asettuvan kaikkein kauneimmilleen; mutta tuota pikaa tuuli kääntyikin pohjoiseen, suoraan vastaiseksi, ja väänsi melkoisia laineita. Keski-Kuittijärvi on Enonsuun kohdalta noin penikulmaa leveä, eikä sitäkään, jos lukuun otetaan vastarannalla olevat suuret saaret, jotka ovat melkein kiinni sikäläisessä manteressa. Tämäkin selkä on siis väärin piirretty karttoihin ja Uhut merkitty pari penikulmaa kauemmaksi pohjoiseen, kuin se todella onkaan. Varmaan on tämä selkä oivallista kalavettä. Uittelimme uistinta, eikä aikaakaan, kun siihen tarttui niin pirteä ja kookas kuuja, että siitä saimme evästä moneksi päiväksi. Nämä kuujat eli taimenet olivat lisäksi niin lihavia, että harvassa saa semmoista kalaa eväiksi paistaa. Paljon kuuluivatkin Uhtuen miehet saavan uistamalla lohta, varsinkin niiden saarien salmista, jotka jäivät selän yli soudettaissa vasemmalle. Oikealle puolelle jäävän suuren Uhut-saaren salmessa oli kymmeniä veneitä nuotalla. Selkä elostui melko lailla, kun he rajuilman ohi mentyä laskivat ulos rannasta, purje joka veneessä.

Vastatuulta kiskottaissa Varahvontta lohdutteli meitä sillä, että "etelässä vetelä ja pohjoisessa pouta", ja hyvän sään toivossa ahersimme selän poikki. Kuljimme tämän ensi taipaleen lainaveneellä ja sousimme itse.

Uhtuessa emme joutuneet tällä kertaa viipymään — se on niin suuri kylä, että siinä olisi ollut moneksikin päiväksi tutkimista — vaan lähdimme jo seuraavana aamuna ani varhain ensimmäiselle maataipaleelle.

Kuittijärvien pohjoispuolella on, samoin kuin eteläpuolellakin, laaja erämaa, joka erottaa tuon vesistön Tuoppajärvestä. Kyliä on harvassa, niitten väliä penikulmia. Samoin kuin eteläpuolella, näyttää välimaa pohjoispuolellakin olevan korkeanlainen maanselkä, joka idässä päättyy Tuoppajärven syvänteeseen. Ensimmäisellä taipaleella ei neljällä penikulmalla ole ainoatakaan asumusta, ainoastaan puolivälissä autio pirtti, jossa matkamies saattoi levätä ja keittää murkinansa. Imbergin kartalla tämä väli on merkitty vajaaksi kahdeksi penikulmaksi.

Alussa kulkee polku tasaisia kankaita noin puolentoista penikulmaa, erottuaan kylän takana Uhutjoesta, joka on paksuihin lietekerroksiin uurtanut arvoaan paljon mahtavamman uoman. Kangas kohoo alhaisista rantaseuduista penkereittäin, joitten kaltaat ja päällystät ovat niin tasaiset, kuin olisivat ne taidetyötä. Ja kangas itse oli niin sileätä, että viisitoista virstaa olisi voinut rattailla ajaa, vaikkei varsinaista tietä ollut. Mutta sitten oli kiivettävä jyrkän vuoren yli, joka oli poikittain vastassa. Metsä oli, kun oli kyläraiskiosta päästy, koskematonta kruununmetsää, mutta aivan kookkaaksi ei mänty jaksa näillä kankailla kehittyä, vaikka sillä olisi paljonkin ikää niskoillaan. Niin köyhää on maanlaatu, ettei mäntyjen alla kasvanut kaikin paikoin kanervaakaan, sianpuolaa vain, joka näille peräpohjolan kankaille onkin ominainen kasvumuoto. Siellä täällä oli kankaan syvennyksissä pieniä järviä, ja murheellisempaa, vakavampaa, maailman riemuja paenneempaa metsäpiiriä saa harvoin nähdä kuin näitten järvien rannalla. Vaikka se näytti kasvaneen siinä luomisesta saakka, oli sen rintama kuitenkin aivan harva, eikä missään nähnyt sitä olemisen ilon piirrettä kuin hyvällä jouhevalla hirsikankaalla tai vaihtelevassa sekametsässä. Jokainen puu oli kuin erakko, jolla ei ollut kilpailijaa, ei juurellaan, ei sivuillaan, sillä välilleenkin ne olivat heittäneet niin viljalti tilaa.

Lähempänä Röhöä maa muuttui vaihtelevammaksi. Siellä täällä oli kuljettava suon tai järven poikki. Eräässä näistä järvistä oli niin sanomattoman kirkasta, melkein vihtrilliviheriää vettä, että sen vertoja tuskin näkee muualla kuin alppijärvissä. Kuljimme sen poikki niin laholla sammaltuneella veneellä, että laidoista saattoi sormin noukkia paloja, mistä vain halutti. Oli syytä pelätä, että se hajoisi allamme. Yksi mies ei mitenkään tahtonut ennättää ajaa pois niin paljon vettä, kuin raoista vuoti. Aidaksilla soutaen pääsimme kuitenkin rantoja kiertäen järven poikki.

Hyvin uuvuksissamme saavuimme illalla Röhön järven rantaan, mutta emme enää jaksaneet lähteä lahtea kiertämään kylään päästäksemme, vaan rupesimme ehätyspaikalla huutamaan ja ampumaan, kylä kun oli niemen takana, niin ettei sitä näkynyt. Meillä näet oli painoja monta raskasta taakkaa, sillä olin ottanut matkaan melkoisen varaston valokuvauslevyjä. Muuan saattajista oli seitsemänkymmentä täyttänyt puolisokea ukko, joka vähän ansiota saadakseen oli pyrkinyt kantajaksi, ja hän toikin taakkansa reippaasti perille saakka. Joukossa pysyäkseen ja kompastuksia välttääkseen hän aina astui jonkun toisen kantapäissä kiinni. Kerran vähän jäljelle jäätyään hän kuitenkin poikkesi väärälle polulle, kunnes kuuli, niin hän kertoi, askelien töminän sivulta päin ja siitä huomasi väärään poikenneensa. Niin reippaina ja työkuntoisina viimeiseen saakka nämä luonnon lapset pysyvät, ja niin heidän myös täytyy viimeiseen saakka taistella nälältä säilyäkseen.

Ehätysvenettä odotellessamme ammuskelin oivalla revollillani pilkkaan, jotta kylä paremmin kuulisi, että venettä oli tarpeen. Ammuin koivun pökköön ja Varahvontta, joka alati oli valmis palveluksiin, kävi osoittamassa, mihin luodit sattuivat. Olinkin sinä iltana oivalla amputuulella, sillä kaikki luodit sattuivat, vaikka ammuin niitä puoliväliin toistakymmentä. Oikein ilostuin omaa taitoani, jota en ollut niin hyväksi luullutkaan, kunnes lähtiessäni itsekin katsomaan — en löytänyt puusta ainoatakaan. Varahvontta seisoi vieressä vähän häveten, minä olin nolo ja Kusti nauroi ja julisti ääneensä ukon oveluutta. Muut karjalaiset eivät sitä suurestikaan ihmetelleet, sehän oli luonnollista, että ukko koetti isäntiään palvella mielen mukaan. Rehellinen hän siitä huolimatta oli, vaikka karjalaisen käsityksen mukaan.

Puolen tuntia huudettuamme ja ammuttuamme näimme iloksemme ehätysveneen pistävän niemen takaa järvelle. Pääsimme kunnon kevariin, saunaan, saimme samovaaran pöydälle ja pätevää ruokaa, ja niin kuittasimme pian pitkän taipaleen rasitukset. Mutta seuraavana päivänä emme olleet saada kyytiä. Muistaakseni oli osa kylän väestä sammuttamassa hyvin laajaa paloa, joka oli viikkokausia riehunut Kepajoen kankailla, jonkun penikulman kauempana idässä; mutta matkakirjeemme lopulta vaikuttivat, että kyläläiset hommasivat väkeä saattamaan taipaleen poikki. Muutoin olisimme saaneet palata Uhtueen sen sileän tien.

Olimme jo enemmän kuin puolimatkassa Tuoppajärvelle. Erittäin vaivaloisen taipaleen kuljettuamme pääsimme puolentoista penikulman päässä olevaan Suureenjärveen, joka on korkealla äsken mainitulla maanselällä.

Siellä olimme yötä talossa, jonka väki järjestään oli vanhinta vieroa. Tämä uskonsuunta on Vienan Karjalan pohjoisosissa vallitseva, ehkä siitä syystä, että ne olivat lähempänä Tuoppajärven saarella salassa elelevää ja vaikuttavaa starovieroluostaria. Tylyä vainoa paeten oli saareen tullut munkkeja Aunuksesta, perustanut luostarin ja saanutkin siinä kauan rauhassa elää, kunnes asia tuli viranomaisten tietoon ja luostari hävitettiin. Mutta rahvaasta ei vanhaa vieroa voitu pois juurruttaa, ja se halveksi yhtä syvästi "oikeauskoisia" kuin luterilaisiakin. Molemmat olivat heistä "mieroa", molempia kohdeltiin saastaisina. Mierolaiset eivät varsinkaan saaneet syödä samoista astioista kuin vanhan vieron tunnustajat, vaan heitä varten oli erityiset "mieron stautshat", jotka etenkin ennen tahallaan jätettiin pesemättä ja likaisiksi ja monesti tuotiin navetasta. Eräs arvoisa Uhtuen isäntä muisteli vielä, kuinka hänelle oli täällä pohjoisen puolessa sukulaistalossakin, jossa hän nuorempana kävi vieraissa, tuotu ruokaa likaisella kupilla, joka suoraan navetasta kannettiin hänen eteensä. Nyt olivat nämä tavat jo jonkun verran lauhtuneet; vaikka luultavasti vieläkin pidettiin tarkkaa lukua siitä, etteivät astiat sekaantuneet, olivat ne toki moitteettoman puhtaat. Mutta talon vanha isäntä pani kovin kysymykseen, tokko meitä voitaisiin vierashuoneisiin laskea, arvellen meidän ne pakanoitsevan tupakansavulla. Sitten olisi suuri työ niitten puhdistamisessa. Mutta miten hän päänsä ympäri tuumasi, niin pääsimme kumminkin, ja hyvässä talossa yömme vietimmekin. Olimme useinkin puheissa näistä vieron käskyistä ja koetimme selittää, ettei niissä voinut olla mitään järkeä. Eiväthän vierolaiset muutoinkaan karttaneet mierolaista seurustelussa vaan esim. avioliittoja solmittiin ristiin rastiin ollenkaan kysymättä, oliko puoliso mieroa vai vieroa. Mutta sitä he eivät käsittäneet, pitivät vain tiukasti kiinni vanhasta tavasta.

Suurestajärvestä astuttuamme jonkun matkaa tulimme vaaran korkeimmalle kohdalle, ja sinne näkyi, vaikka vielä puolentoista penikulman päässä, laajaa siintävää Tuoppajärveä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Yhtenä saattajana oli meillä nyt vilkas mustapartainen mies, joka näytti korkeintain neljänkymmenen ikäiseltä, mutta jolla harteillaan olikin — seitsemänkymmentä vuotta. Reippaasti hän kantoi raskaan taakkansa. Penikulman astuttuamme tulimme joelle, joka laski Tuoppajärveen, ja sitä sousimme Valasjoen kylään, joka on aivan selän rannassa.

Niinkuin meri se levisi eteemme, silmä ei erottanut rantaa kaosta eikä vastapäätä idästäkään. Ihastuimme näköä ja nousimme maihin, sitä rauhassa katsellaksemme. Valasjoen kylä on pieni kalastajakylä, somalla paikalla, rannat täynnä talaita ja kuivaustelineitä. Tuoppajärven kylät kukin kulmallaan elävätkin suureksi osaksi tämän mainion järven kaloilla. Kalavesiä on riittävästi jokaiselle. Ne ovat siksi etäällä toisistaan, etteivät ole kaikki enää samaa kansaakaan, sillä järven eteläpäässä jo puhutaan toista kielimurretta, joka, samoin kuin Kuittijärvilläkin, pehmentää semmoisia kirjaimia kuin s, n, l. Pohjoispää, joka puhuu kovempaa murretta, sanoi niitten "njätshäyttävän" puheessaan. Tässä sanassa itsessään on heti ensi kirjaimessa tuo pehmennys eli "muljeeraus".

Veneet olivat täällä toisen malliset kuin Kuittijärvillä, lyhyet, leveät ja korkealaitaiset, jota vastoin Kuittijärvillä jokiveneen malli on yleinen. Siitä paikalla näkyi, että Tuoppajärvellä täytyy taistella ankaria aaltoja vastaan. Nyt oli kuitenkin aivan tyyni, koko ulappa oli sileä kuin peili. Kuitenkin ulkonimme arkaillen aavalle pinnalle, sillä hyvin äkkiä näillä vesillä toisinaan myrskyt yllättävät. Mutta toiselta puolen oli Tuoppajärven vedellä semmoinen kirkkauden lumous, että sitä katsellessa kammo häipyi. Missä vain pohja oli vähänkin likellä, se näkyi niin selvään, kuin ei olisi välillä ollut mitään, tyhjää vain. En ole missään muualla nähnyt niin runollisen ihanaa, hopeista vettä, kuin tässä laajassa järvessä. Sen puhtaus oli niin hurmaava, että sitä hetken katseltuasi katselit kaikkea, rantoja, hiekkoja ja vaarojakin suuremmalla lemmellä. Mutta rannat ovatkin pohjoispäässä kauniit. Sillä puolella lähestyvät järveä melkoiset selkoset ja vaarat, vaikka niillä onkin rauhallinen loivuus, eikä tunturimaiseman jylhyyttä. Kun olimme soutaneet selälle, niin alkoi oikealla puolella, keskellä selkää, näkyä saari, jossa ennen oli tuo kovan onnen luostari. Saari on jotenkin laaja, penikulmaa pitkä. Vähitellen alkoi vedestä nousta vastarantakin, ja kun sää pysyi hyvänä, niin pääsimme seikkailuitta Kiestinkiin.

LÖNNROTIN MATKA POHJAN PERILLE V. 1837.

Seitsemännellä runonkeruumatkallaan Lönnrot lähti tutkimaan niitten seutujen runorikkautta, jotka olivat Uhtuen pohjoispuolella. Hänellä ei tosin ollut varmoja toiveita siitä, että siltä puolelta runoja karttuisi, mutta ei kuitenkaan voinut jättää pohjoisia seutuja käymättäkään, sillä olihan mahdollista, että siellä, vielä etäämpänä sivistävistä vaikutuksista, olisi säilynyt semmoisia runoja, jotka olivat muualta hävinneet. Uhtuelle saakka hänellä oli, niinkuin jo olemme maininneet, ylioppilas Cajan seuranaan; mutta siitä eteenpäin hän jälleen matkusti yksin. Lönnrot oli seuranrakas mies ja haikealta hänestä sen vuoksi tuntui ero matkatoveristaan. Cajanille kirjottamassaan kirjeessä hän sanookin:

"Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti kamalalta. Sitä ikävätä en voi 'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä.' Olen usein ennenkin Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä en konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä veet silmiini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt, jos olisin kehannut ja jos toisella puolen ei himoni olisi vetänyt minua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä seuvuin kerta käyvä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toiste en enää pääsiskään."

Matka tosiaan kävi saaliin puolesta köyhemmäksi ja vaivoista ja vaaroistakin runsaammaksi kuin ainoakaan Lönnrotin aikaisemmista retkistä. Ehkä kirjeen alakuloiseen sävyyn vaikutti pettymyskin, kun hän nyt, yleisillä varoilla kulkiessaan, sai mielestään entistä vähemmän aikaan. Kirje on nimittäin Kuusamosta kirjotettu; Lönnrot oli jo silloin todennut, ettei Kuittijärvien pohjoispuolella ollut saaliista toiveita.

Seuratkaamme Lönnrotia tälle retkelle, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän kulki seutuja, joissa sen jälkeen harva on yhtä tarkkaan matkustellut. Matkalla hän piti päiväkirjaa, johon hän runojen puutteessa entistä tarkemmin merkitsi muistoon havaintojaan ja matkakokemuksiaan. Hänen ripeytensä muistikkeiden tekemiseen on sitäkin ihmeteltävämpi, kun matka tapahtui myöhään syksyllä ja talvella ja kaikkein köyhimpien ja ynseimpien seutujen kautta, pakkasessa, liassa ja leivän puutteessa, sanalla sanoen oloissa, jotka joka suhteessa olivat omiaan mieltä masentamaan.

Uhtuesta Lönnrot matkusti hevosella Ohtaan, niinkuin jo tuonnoin mainitsimme. Oltuaan Ohdassa yötä hän seuraavana päivänä jatkoi matkaa Pistojärveen ja viipyi siellä pari päivää, mutta ei tavannut mitään, jota olisi kannattanut muistoon kirjoittaa. Pistojärvestä hän kulki edelleen Suvannon kylään, joka on kauempana pohjoisessa, Pistojoen varressa.

"Suvannolta tänäpänä oli kaha'päinki mieleni, taikka Kuusamon kirkolle taikka Pyhään saareen. Ikävöitsinpä taas hoti vähäksi ajaksi Suomen puolelle päästä, vaan toisin puolin katsoin sopivaksi sitä ennen käydä Tuoppajärven kylissä kuulustelemassa ja keralla pyhäin miesten ja naisten asuntoa silmäämässä. Sillä matkalla ei toki menne'kän jos korkeimmaksi 3 viikkoa ja niin toivottavasti pääsen joulua Kuusamossa pitämään."

Suvannolta matka piti Makariin, ylen köyhään kylään. Huoneet olivat niin kylmät, että kynä ei tahtonut hyppysissä pysyä. Köyhyys niin suuri, että Lönnrotin kortteritalossa "akka vasta pääsi tähkiä olesta veitsellä leikkaamasta, josta rokkaa keitettiin"…

"Tässä kylässä ei nouse, kun kaikkinensa 3 savua, niistäki yhden talon asukas mennä kesänä Kuusamosta Suomen puolelta tullut. Siinä kävin vast'ikänä ja oliki ilahuttava nähdä siinä meiän tapaan elettävän, vaikka oliki siinä eräs rosvonnäkönen venäläinen yötymässä, jolta hyvä, jos huomenna pääsen rauhassa kulkemaan. Talossa, jossa nyt kirjottelen muun väen nukkuessa, vasta kerrottiin, hänellä parahillaanki rosvottu takki päällä olevan. Häneltä kuitenki vaihoin itselleni hyvän puukon, josta annoin kaksi kouraa tupakkaa" … "Vaikiampata yötä en ni konsa muista viettäneeni, kun mennehen yön tätä 30:ttä vastaan Makarissa. Pirtti, jossa ensin kirjottelin, oli vilu, ettei arveltavasti ollut nukkumaan rupiamistana. Sentä ni menin toiseen taloon Suomen eläkkään luoksi, jossa tiesin vähä lämpimämmän olevan. Siellä kyllä sain pienen taljan allani, vaan peitettä ei ni mitä. Omalla haljakallani koin peitellämätse, vaan ei tahtonut riittää. Vähä siinä kyllä nukuttiin koko pitkässä yössä. Ja kaiken yön puhu tuuli kovasti ikkunoihin paahtamalla. Ei millä ole nämät Venäjän pirtit meiän pirttilöihin verrattavat. Esinnä on heissä paljon ikkunoita ja likellä toinen toistaan, ettei tuulen liikkumatonta paikkaa lahitsoilla. Myös on lattia korkialla maasta ja siitä käy yhtäläiseen tuulen henki."

Lönnrotilla oli vain kevyet vaatteet, kun ei voinut paljon painoa mukanaan kuljettaa.

Makarista hän hiihti puolen penikulmaa Tuhkalaan ja sieltä moniaan virstan edelleen Iljalaan, jossa oli yötä.

"Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin kylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi suoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen peninkulman, vaan joka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan halki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan suunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin kuulin olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän miehen. Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen eteeni, jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin piti laukku omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksi ruveta, vaikka kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki perille ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis kylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa mennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun odottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet. Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut toisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan päällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita kirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen slavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Horna pappi kysyi, ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni venäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman paikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä, vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o. kreikan) kieltä."

"Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli vieroa, joksi uskontoa täällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni vähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta kuuluu, ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan muutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla eroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli uskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa olevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin. Sen ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla Kieretin kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on ylen suuri lääni allansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka pienemmissä piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä ja ruumiita hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa pitää maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän virkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku vapaaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa. Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle esivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja hautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa maksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa papin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin uskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin millä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on proklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla."

"Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin kaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi. Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä seuduin, huoneet siki saki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan kiinni, ei paljon väliäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä kirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän sanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista 'Pyhästä Saaresta' miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenkin moittivat vähäksi. Mitä näillä 'pyhillä naisilla' muutaki työtä, paitsi jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet. Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan. Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki herrasväen sukua. Nuoremmat 'pyhät naiset', joiksi Jaakkosen tyttäret ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki. Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään."

"Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8 venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen isoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman pituinen ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Iltapimeä oli minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti, mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin, missä täällä voisi yömajan saaha, ja hän johdatti minun luostarin päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies, asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa, eikä latinakaan kuulunut niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten yön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedustelijaksi, jota on parempi karttaa kuin kohdella."

"Majahuone Saaren pustiinassa (eli monasterissa) ei juuri pieni tupa, vaan läpikäytävä eräältä keittäjältä, joka sisämmäisessä huoneessa usiamman kerran päivässä keitti ruokaa ja siellä yönki makasi. Minulle levitettiin porontalja yöksi alleni lavitsalle, jossa nukuin laukkuni tyynyksi saatua. Muita maamiehiä makasi kolme eli neljä lattialla ja kuuluu pian yhtäläiseen, niin kesällä kun talvella vieraita paikalla kuleskelevan. Muutaman näitten kanssa Kiisjoesta kotosin vaihon puukkoa, kun ei oll'ukan mitänä parempata tehtävätä. Miehet täällä, kun meidänki puolella usiammissa paikoin, käyvät semminki matkoilla aina puukko vyöllä. Vaan pitävät sen oikialla puolella, ei, kun meidän miehillä on tapana, vasemella. Puukot heidän ovat suuremmat meidän laatua ja kären puolelta hamaraa vasten väärät. Terä on noin korttelin pituinen, pää neljän tuuman."

Sikäläisistä tuttavuuksistaan kuvaa Lönnrot varsinkin erästä Koljolasta kotoisin ollutta porovarasta, kertoen kaskuja hänen ovelista keinotteluistaan.

"Edellä mainittu ukko Koljolasta, tavallisesti Koljasu nimitetty, kuuluu aikoinansa olleen viekkahimpia porovarkaita näillä rajaseuduilla. Enimmästi oli Ruotsin (Kuusamon, ja Kiannon) poroja varastanut, josta häntä emme kuitenkaan voi erittäin moittia, sillä Venäjän puolella ei ilmankaan näillä seuduin ole poroja. Muutamanki kerran puikahti ulos metsästä, leikkasi paimenten havatsematta poron raidosta ja lähti kotiinsa kulettamaan. Vaan penkoen pian poroa kaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan otti kengät omista jaloistaan ja puki peuran takajalat (kengitti), terät taas kannan puoleen sitoen. Poro takajaloillaan astuu juuri etujalan jälkeen, jonka tähen ei jää'kän näkymään kun takaisten jalkain jäljet. Niin laadittua talutti kauniisti poron kotiinsa sukkajalassa itse edellä astuen, löi lihoiksi ja söi suuhunsa. Poronpaimenet kyllä olivat havainneet poron raidosta kaonneen, vaan eivät tienneet minne lähtiä hakemaan, kun jälkiä ei minne näkynyt menevän."

"Toisen kerran juuri kotirannalle varastetun poron kera päästyä, näki poromiehiä luoksensa hiihtävän. Kun olisi lähtenyt vielä ylös rannalta poroa taluttamaan, niin toki olisivatki havanneet; sentähden keksi paremman neuon, työnsi aventoon jään alle poronsa ja lähti itse suksilla poromiehiä vastaan, kuni muinenki oikia mies. Poromiehet kysäsivät, jos ei olisi poroja missä nähnyt? — 'Vastikään mentiin tuonne.' — Poromiehet sinne, kunne sano menneen, hän aventoon poroansa jälle ylös saamaan ja niin kotiin lihoiksi lyömään."

"Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut, rekehensä köntännyt, kotihinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa näki suksimiehiä jälestä hiihtävän. 'Mikäpä nyt esiksi', arveli, 'ainaki nuo minun yllättävät', kun oliki hevosella vaikia kulku, suksimiehillä kevyt. Niin kuitenkin pääsi rannalle ennen suksimiehiä. Vähä pois näkyvistä tultua, otti omat suksensa reestä, löi kopsahutti ruoskalla hevosta, itse paikalle jääden. Suksimiestenki heti jälestä tultua alko surkialla äänellä voivotella, 'äkisti kohtauksen tulleen (ruton ampuman), hevoselta jääneensä, ei minnekään pääsevänsä'. Miesten tuli armo, ensin aikovat selässä häntä kotiin kantaa, vaan vaikeaksi tullen, laittivat hänen suksille makaamaan, niin vetivät. Koljolaan tultua, johon paikalta ei ollutkaan kun eräs virsta, poroa ei ni enää ollut näkyvissä, sillä sen jo oliki akka korjannut ynnä hevosen riisunut. Suksimiehet olivat Koljasun luoksi yöksi jääneet, vasta toisella aamulla jällen lähteneet. Sen aikaa oli Koljasuki runtukalla maata jorotellen voivotellut, vaan heti suksimiesten sintsistä ulottua hypännyt lattialle sanoen: 'a perkelehet jo kerta mentiin, missä poro, akka?'"

"Monta semmoista tarinaa kuulin Koljasun porovarkaudesta, vaan joilla en tahdo kirjotustani pitkittää, koska jo lieneeki näissä kerraksi."

Kauaa Lönnrot ei viihtynyt Saaren luostarissa:

"Yhen yön vaan olinki koko Saaressa", hän kirjotti Uhtuessa eronneelle matkatoverilleen, "joka minusta enemmin oli rosvonpesän, kun monasterin muotonen. Heti tultuani oli miehiä ympärilläni, jotka kysyivät, jos minulla ei olisi viinaa myödä, johon kuuluvat kovin ahnaita olevan. Sitte oli moniaalla, kun kuuli tohtariksi, samaa asiata kanssani toimitettava, kun Vasken kamarissa Paanajärven piissarilla… Kirkossa kävin kahestiki, vaan siitä ei ni ole mitä erinomaista sanottavaa. Pimiä esti ikoniaki (kuvia) näkemästä, vähä niitä olisi ollutki katseltavaa."

Saaresta Lönnrot matkusti Kuusamoon, viettääkseen omalla puolella joulua. Matka kävi nyt osaksi toisia teitä, kyliä myöden:

"Vaarakylästä otin hevosen Käpäliin, huononen kylä, noin kymmen talonen. Siinä talossa, jota parahimmaksi kehuttiin, en tahtonut saaha ni mitä ruokaa. Kalarokkaa kyllä keitettiin kyytimiehelleni, vaan kun pyysin minäi siitä maksoa vastaan vähä kuppihini saaha, vastasi emäntä: 'anna vieras esinnä syö, jos mitä jää'. Sitte syötyämme meni kyytimieheni kylään ja akka, joka yksin oli koissa, toimitteli ilta-askareitaan. Niin yksin pirtissä oleva pistin tupakkaa piippuun ja aion huvikseni vetää muutamia savuja. Mutta siitäpä olin koko yömajani menettää. Emäntä sisääntultua, vaikka kyllä ennätinki piipun suustani saaha, tunsi savun ja sano: 'ettekö ole tupakkaa juoneet? jos vaan tupakkaa juotta, niin kyllä sitte emme kauan sovi yhessä pirtissä olemaan'. Olisinki mennyt toiseen taloon, vaan ne eivät olleet sitä paremmat. Muutamassa jo kävinki katsomassa, vaan siinä oli surkia elämä: ei ni mitä syöä paitsi tähkiä ja kalalientä. Akka siitä lupasiki lähtiä Skiittaan sanoen: 'eikö hoti saaren vieroon minua otettaisi!' Skiitassa nimittäin saavat naiset Saaresta miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoessa, jota kuitenkin moittivat vähäksi, eikä riittäväksi. Oli sinne muuan akka Suomestaki tullut ja Saaren vieroon ruvennut. Hänellä oli poika Saaressa raatajamiehenä."

"Koko Käpälin kylä ilman kuuluu poronvarkaita täynnä olevan. Toinen toisensa porot ovat jo niin tuiki syöneet, ettei kuulu enää ni mitä syötävätä niistä olevan. Ei sanottu päälle kahen talon koko kylässä olevan, joissa matkamieskän saisi omansa liikuttamatta pitää. Ei paljoa paremmaksi sanottu Tuhkalankan kylää, johon sitte tulin. Erähällä talonpojalla, Kuisma nimeltään, oli siinä kasakkapaimen kesän yli ollut. Syksyllä oli tämä kerran vähä sairaaksi tullut. Kuisma rupesi tohtoriksi, anto keittää vettä ja valo kiehuvaa vettä ratin läpi kurkkuun. Siitä mies paikalla kuoli arvattavasti ja sitäpä Kuisma toivoki, koska sillä tavalla pääsi hänelle kesän palkkaa maksamasta. Saman Kuisman satun minäi näkemään, sulokielinen, liukas mies oli ukko."

"Makarissa eli eräs Kuusamonki mies akkanensa ja kolmine lapsinensa. Hän oli tänne muuttanut täällä paremmin rauhassa saaha poroja varastella ja syöä."

"Suvannolla on Roton talo rikas leivältä. Kuuluu vanhoja jyviä olevan aitta täynnä liikuttamatta. Vaan niitä ei liikutaan, ostaa uutta Kieretistä sekä syöäkseen, että myöäkseen. Alkua näiden rikkauteen en ni ole kuullut, jos lienevät kunniallisesti rikastuneet, vaan usiammista muista kuuluu toisin. Sanotaan siitä ensin elämään päässeen, että ampuvat kaksi karkulaista Venäjän maasta, joilla oli paljo rahaa ollut. Nämät olivat ensin jolle kulle vaaralle kylästä paenneet ja kun luulivatki jo kaukana kylästä itsensä olevan, tulen tehneet, siihen nukkuneet. Niin näkivät Roton 3 veljestä tulen, tulivat… Niin sanotaan Larin veljesten sillä tavaransa saaneen, että osiksi pettivät Moskovan porvareita, joilta ottivat suuria velkoja ja heittivät maksamatta, osiksi jonkun palon aikana Vienan kaupungissa varastelivat, mitä käsiin sattu. Äsken mainitun Joukkosen myös sanotaan Suomen talonpoikia pettäneen, velkoja maksamatta heittäneen ja sillä rikastuneen. Oli niistä keräjiäki käyty, vaan Venäjän laki ei kuulu ni mitä voivan siinä asiassa. Viimmeinen päätös Vienasta oli tullut semmoinen, että Joukkosen pitäisi maksaa viisi ruplaa vuosittain veloistaan, vaan joka ei tee täyttä kasvuakan; kuinkapa pääsumman onpi? Muien rikkauesta olen myös paljo kuullut, ei hyvää paljon, koska pettäjän tavalla aina ovat alun saaneet ja maakunnan vääryttämällä eli rasittamalla enentäneet. Suvannolta kyyitsi eräs akka minua ensinnä Närhiin ja siitä meiän puolelle rajoa Multijärveen. Akan kanssa tielläni piin paljonki pakinata erinomattain vieroon koskevista, joissa hän oli hyvin typerä. Ei ni tiennyt. Jumalan 10:stä käskystään mitä. Kun toinen elo kohtasi minua taas rajan poikki päästyäni. Olinpa kun kotona. Täällä olen nyt asunut viisi neljännystä kirkolta eräässä talossa, jonka vanha muori aikonansa on mamsellista talon emännäksi ruvennut. Voi jos niin useinki rupiaisivat. Ainaki olen havannut semmoisten taloin paremmin kun muien voivan. Ja vielä siitä lähtisi talonpoikain hyväksi aina enemmin oppia kun muulla tavalla herrasväeltä ottavat. Tämäki mainittu muori kehu heillä ei ruunulle ei muille velkaa olevan. Tässä olen nyt kolmatta viikkoa selvään kirjotellut arvuutteita ja muita kirjotuksiani."

Näin masentavaa laatua olivat siis ne kokemukset, joita Lönnrot kohtasi Uhtuesta pohjoiseenpäin matkustaessaan. Runoja tuskin ensinkään ja vähän muutakaan kirjotettavaa ja kaikenlaisten pettymysten ja rasitusten lisäksi tutustuminen siveellisessä ja aineellisessa viheliäisyydessä elävään rahvaaseen, joka kovin paljon erosi Kuittijärven seutujen rattoisasta ja vierasvaraisesta kansasta. Mutta uudenvuoden jälkeen hänen piti lähteä jatkamaan matkaansa. Eikä hän ohuista vaatteistaan ja huonoista kokemuksistaan huolimatta ryhtynyt suuriinkaan lisävarustuksiin talvisydämen varalta, vaikka matka piti Lappiin. Kuusamosta kirjottamassaan kirjeessä hän lausuu:

"Tähän asti olen tullut toimeen ilman turkkeja tai kauhtanaa, ja luultavasti tulen niin toimeen koko talven, ellei se tule kovin kylmä. Mutta uusi pitkä lievetakki kaiketi minun pian on tilattava, kun näet nykyinen, johon puettuna minulla on kunnia kirjoittaa näitä rivejä, jo alkaa käydä liian kuluneeksi. Saappaita minulla jo on kolmas pari jalassani siitä kun sieltä kotoa läksin."

Saaren luostarin aikaisemmista vaiheista tiedetään, että [seuraavat tiedot ovat "Karjalan kirjasta"] erakkolan eli luostarin syntyminen johtui niistä uskonvainoista, joitten alaisiksi vanhauskoiset joutuivat Nikonin uskonpuhdistuksen kautta seitsemännellätoista vuosisadalla. Tämä uskonpuhdistus ei tosin käsittänyt muuta kuin kirkon ulkonaisia menoja, mutta varsinkin Pohjois-Venäjällä sitä kiihkeästi vastutettiin ja vastustusta johti Solovetskoin luostari, joka jo silloin oli kohonnut melkoiseen mahtiin. Luostari ei huolinut käskyistä eikä uhkauksista, vaan sotatoimet olivat tarpeen sen, samoin kuin useampain muittenkin vanhauskoisten luostarien vastarinnan kukistamiseksi. Niin kiihkeästi vanhauskoiset pitivät kiinni kirkonmenoistaan, että he mieluummin kävivät kuolemaan, kuin hylkäsivät ne. Mutta yhtä leppymättömänä esivalta pakotti heidät alistumaan. Ensimmäinen sotaretki Solovetskoita vastaan raukesi tyhjiin, ja toisellakin kerralla, jolloin sitä ahdisti suurempi sotavoima tykkien keralla, luostari torjui hyökkäyksiä, kunnes piirittäjät petoksen kautta pääsivät siihen tunkeutumaan 22 p. tammik. v. 1676. Monet puolustajista silloin saivat surmansa, toisia karkotettiin, luostarin päämiehet mestattiin.

Mutta karkoitetut munkit eivät luopuneet uskostaan sittenkään. He kokoilivat eri paikoissa Pohjois-Venäjällä joukkoa ympärilleen ja hallituksen lähettäissä sotaväkeä he sytyttivät luostarinsa palamaan ja paloivat itse niiden mukana. Joitakuita kuitenkin säilyikin kaukana erämaissa. Näitä oli Tuoppajärven Saareen perustettu erakkola ja sen vastapäätä mannermaalle syntynyt naisluostari, Skiitta. Edellisessä kuuluu aikanaan olleen kolmisensataa munkkia, ja erakkolan maine kävi niin suureksi, että sinne Moskovasta saakka lähetettiin lahjoja. Mutta siitä huolimatta osattiin sen olemassaolo pitää viranomaisilta salassa aina vuoteen 1770. Sitä ei kuitenkaan näytä silloin ruvetun sen enempää vainoamaan, vasta 1850-luvulla ulottui sinnekin saakka esivallan käsi. Munkit ja nunnat karkotettiin ja Saaren taloista 30 hävitettiin maan tasalle. Saareen asetettiin oikeauskoinen pappi, joka siellä asui vielä norjalaisen prof. Friisin käydessä Saaressa 1870-luvulla. Myöhemmin pappi muutettiin Kiestinkiin, Tuoppajärven pohjoisrannalle, jossa pitäjän kirkkokin on. Saari lienee sen jälkeen jäänyt melkein autioksi. Erakkola ei mahtinsakaan aikana laitostensa puolesta ollut mitenkään verrattava varsinaisiin luostareihin, ja vähitellen siinä siveellisyyskin ja hengellinen elämä täydellisesti rappeutui, niinkuin näkyy Lönnrotin kertomuksesta. Mutta epäilemättä sillä oli paljon vaikutusta kansaan, ja ellen väärin muista, kerrottiin varakkaitten karjalaisten lähettäneen sinne lapsiaan saamaan opin alkeita.

Saaren munkeista pakenivat jotkut Kuusamoon, jossa Nuorusen kukkulalla on heidän pystyttämänsä, nyt jo lahonnut risti. Tapasin Kuusamossa käydessäni v. 1892 erään venäjää puhuvan karkulaismunkin, joka oli viimeinen elossa oleva suuremmasta joukosta. Hän lienee ollut Saaren entisiä munkkeja.

Se kammo ja halveksiminen tois'uskoisia vastaan, joka on vanhalle vierelle niin ominaista, saa ehkä osaksi selityksensä tuosta tylystä kovuudesta, jolla esivalta teki lopun vierolaisten hengellisistä laitoksista. Itse vanhauskoisuudesta se ei voinut loppua tehdä. Vienan Karjalassa siihen vielä tänä päivänä kuuluu suuri osa kansasta, toisin paikoin järjestään joka mies.

VIENAN KARJALAN POHJOISKULMILLA.

Tuoppajärven kylistä on suurin Kiestinki, joka on järven koilliskolkassa; siellä on yhteinen kirkko. Tuoppajärven selältä tullaan kapean matalan salmen kautta pitkään lahden suikaleeseen, jonka lakealla rannalla kylä on. Maisema ei suinkaan ole kaunista, sillä kylän seuduilla maa on ylt'yleensä matalaa ja lakeata. Asutuksella on johonkin määrään uudisasutuksen luonne. Talot ovat kuin arkipäiväisempää, kalseampaa mallia kuin Kuittijärvien rannalla, niissä ei tavannut koristeita eikä muutoinkaan samaa vanhanaikaisempaa sävyä.

Samanlaista oli mielestäni väkikin. Kiestinki on jo kokonaan runoalueen ulkopuolella. Runoraja oikeastaan kulkee jo Röhössä, vaikka sitä pohjoisemmistakin kylistä tosin on saatu runonpätkä sieltä täältä. Lieneekö vanha viero hävittänyt täältä runot, vai eikö niitä ole ollutkaan, sitä en voi sanoa. Ilmiö joka tapauksessa on omituinen. Ainoastaan häävirsiä Kiestingissäkin osataan ja arvatenkin joku verta loitsujakin, sillä niihin näyttävät turvautuvan vierolaisetkin, kun hätä käskee. Ja vanhanaikaisia ompeluksia oli Kiestingissä säilynyt enemmän kuin etelässä; niitä kannettiin joukottain kaupaksi, kun kuultiin meidän semmoisia ostelevan. Luulenpa, että ne olisivat kaikiksi ajoiksi hävinneet, ellemme olisi joutuneet näitä rätsinämarkkinoita toimeen panemaan.

Asuimme muutoin varakkaassa ja laajassa talossa, jonka vanha emäntä oli niin ilmetty Louhi itse, ettei taiteilijalle paremmasta väliä. Ja Louhen tapaan, voimalla ja lujuudella, hän taloa hallitsikin, vaikka se oikeastaan oli pojan ja tämä oli vasta hankkinut minjän. Ellen väärin muista, oli eukko Lohjalta kotoisin, mutta hän oli kääntynyt kreikanuskoon ja muutoinkin niin tapansa muuttanut, ettei häntä karjalaisesta erottanut. Muun muassa hän antoi minjänsä "kumartaa jalkaa" maan tavan mukaan kuusi kuukautta häitten jälkeen joka kerta, kun minjä lähti uudelle työlle. Satuimme tämmöiseen tilaisuuteen kesken kumarrusta, eikä asianomaisilla ollut mitään sitä vastaan, että sen valokuvasin.

Sää pysyi ihmeen kauniina ne päivät, jotka Kiestingissä viivyin, ilma oli alati tyyntä, lämmintä ja herttaista. Aamut olivat säännöllisesti aivan tyynet, mutta kun päivemmällä helle alkoi käydä rasittavaksi, niin virisi selältä lauha tuulenhenki, joka leyhytteli juuri sen verran, että latoi lahden pinnan täyteen rivittäin matkaavia aaltosia, jotka viileästi loiskia pilpattelivat kylän louhirannoilla. Mutta iltapuolella, auringon vaivuttua alemma, ensin tyyntyi ja sitten alkoi auringon laskun jälkeen puhaltaa vieno tuuli maalta selällepäin. Ilmiö saa, kuten tunnettua, selityksensä siitä, että ilma päivällä lämpiää enemmän maan päällä kuin selällä ja kohoo ylöspäin; selältä silloin virtaa maalle sijaan viileämpää ilmaa. Yöllä taas maa jäähtyy nopeammin kuin vesi, ja silloin alkaa kylmempi maailma raskaampana virrata selälle päin, jolta ilma kohoo ylöspäin. Harva järvi on siksi laaja, että se kykenisi aikaansaamaan nämä säännöllisesti vuorottelevat tuulet. Mutta Tuoppajärvi sai sen aikaan, ja siitäpä se saikin mahtia vielä nähtävän mahtinsa lisäksi.

Kiestingissä erosin toveristani, jonka piti viipyä siellä jonkun päivän selvittelemässä pohjan puolen sanavarastoa. Hänen piti Varahvontan keralla matkustaa kievarireittiä Kieretin järven kautta Vienan merelle, minun taas kiertää Pääjärven ja Jelettijärven kautta. Sovimme siitä, että tapaisimme toisemme Tyrhyn kylässä, Kieretin järven pohjoispäässä. Ensimmäisen taipaleen Kokkosalmen kylään saakka hän tuli minua saattamaan.

Sousimme takaisin Tuoppajärvelle, mutta käänsimme penikulman verran kuljettuamme kokan pohjoista kohti. Hauska olisi ollut käydä kaikissakin kylissä järven rannalla, mutta siihen olisi kulunut paljon aikaa, sillä Tuoppajärvi on yhdeksää penikulmaa pitkä. Kiestingissä mainittiin matkoja pitkin järven rantoja seuraaviksi: Kiestingistä Lohilahteen 15 virstaa, Lohilahdesta Lampahaiseen 4 virstaa, siitä Njilmalahteen 15, Njilmalahdesta Kuorilahteen 20 ja siitä edelleen Suolapohjaan niinikään 20 virstaa. Suolapohja on järven eteläpäässä, ja sieltä on ainoastaan muutama penikulma Paanajärveen Kemijoen rannalle. Länsirannan kylät ovat: Kiisjoki, johon tulee Kuorilahdesta 20 v. Suolapohjasta siis 40, Skiitta, 10 virstan päässä Kiisjoesta, ja Valasjoki, 15 virstaa Skiitasta. Valasjoesta tulee pohjoisrannalla olevaan Kokkosalmeen 20 virstaa, Kiestingistä sama matka.

Saattajina oli meillä jälleen naisia. Muuan heistä oli vasta kaksitoistavuotias tyttö, ja hänen sanoivat toiset taitavan runojakin. Emme tosin luulleet niitten olevan sen arvoisia, että niitä kannattaisi kirjoittaa, mutta tytön mieliksi kehoitimme häntä laulamaan. Ja tapahtui se kumma, että hän lauloi "Kilpakosinnasta" kokonaista 236 säettä. Ensin hämmästyimme, sitten ihastuimme, ja runo tietysti kirjotettiin, ja tyttö sai yhtä suureksi mielihyväkseen maksun kauniista taidostaan.

Hyvin kummastelimme tätä yksinäistä vanhaa runoa, joka muodoltaan ja sisällykseltään veti vertoja niille runoille, joita olimme Uhtuessa, Vuonnisessa ja Latvajärvellä kuulleet.

Runon alku lähti:

Anni tyttö, aino neiti, Läksi voatteijen pesulla, Räpähäisen räimemähe, Nenähän utuisen niemen, Peähä soaren terhentyisen, Pitän laiturin nenähä. Iski silmänsä itähä, Loip' on silmän luotehella, Keksi mustasen merestä, Sinervöisen lainehilta. Jos olet kalani karja, Niin sie uimaha uleha, Vesi peälläh vetäy! Jos olet lihani lintu, Niin sie lentämäh levähä! Tulipa pursi Väinämöini, Tulipa on näillä valkamilla, Vaskisilla valkamilla, Teräksisillä teloilla j.n.e.

Alku on se tavallinen, jolla Väinämöisen retki Pohjolaan neittä pyytämään alkaa. Sen kyllä Kuittijärven kylissä monet osaavat, osaavat myös Annin ilmoituksen veljelleen Ilmariselle, joka paraillaan pajassa takoo, ja Ilmarisen suoriutumisen kilpakosijaksi. Mutta harvinaisempia ovat kuvaukset ansiotöistä, joita samassa yhteydessä lauletaan. Tämäpä tyttö niitä osasi, ja meistä tuntui, kuin olisimme äkkiä päässeet vanhan aarteen perille.

Tyttö lauloi, kuinka Pohjan akka käski kyntämään kivisen pellon "oatralla tulinenällä" ja kääntämään käärmeet käsillänsä. Väinämöinen pyytää Ukkoa satamaan lunta sauvan varren ja antamaan hänelle pyhän oriin, ja niin hän ansiotyön suorittaa. Toiseksi hän ampuu taivaalta tähdet, sitten pyydystää suuren hauin Tuonelan joesta. Sitä varten hän kohoo linnun lentimille ja lentää Manalan alanteelle. Osaksi oli tosin runo sekaantunutkin, siten että esim. Annin varotus tuli vasta tämän jälkeen, ja se päättyi kultaneidon taonnalla.

Ihmettelimme ja ajattelimme moneen suuntaan; vihdoin asia selvisi. Tyttö oli kuullut runon eräältä kerjäläiseltä, joka oli sillä puolella oleskellut. Sitten kävi ilmi, että kerjäläinen oli ollut Latvajärvestä kotoisin. Ja runoja myöhemmin verrattaissa nähtiin, että tuo kiertelevä ukko oli sen oppinut Arhippaiselta Miihkalilta. Se oli siis vanhan Arhipan runo, joka oli näin etäälle eksynyt, tosin melkoisesti karsiintunut ja sekaantunut matkalla, mutta siitä huolimatta säilyttänyt monta arvokkainta piirrettään.

Emme voineet kyllin ihmetellä sitä erinomaista runomuistia, jota tämäkin tapaus osotti. Paitsi runon yleistä juoksua oli tyttö suuressa määrin säilyttänyt sen vanhaa kieltäkin omituisine päätteineen ja sanoineen, joista monet varmaan olivat hänelle tuntemattomat. Vaikka hän oli kuullut Tiitta ukon sitä laulavan vain moniaan kerran.

Kokkosalmi on hauskemmalla paikalla kuin Kiestinki, mutta koko joukon pienempi kylä. Viivyimme siellä vähän aikaa, ostellen taas muiskarätsinöitä. Miesten suurena kummana kuljimme, heitä kokoontui joukottain tanhuille meitä oudostelemaan, enkä saata sanoa, että heidän käytöksensä oli ystävällistä, jospa ei julki vihamielistäkään. Siinä suhteessa on kylien välillä omituinen ero. Toisissa vierasta kohdellaan mitä ystävällisimmin, toisissa taas ynseästi, ja merkillistä on, että kylät näyttävät pitävän nämä ominaisuutensa vuosikymmeniä.

Tuoppajärvi kokoo laajaan helmaansa melkoiset määrät vettä, mutta liika ei vuoda reunan yli järven eteläpäästä, josta olisi Kemijokeen lyhyt ja mukava tie, vaan se murtautuu pohjoista kohti Pääjärveen. Noin puolen virstan päässä järvestä on Sohjenanniskan koski. Se ei ole kovin jyrkkä, putousta ei liene kymmentäkään metriä, mutta karkeassa erämaanluonnossaan se on viehättävä helmi. Sen paras kauneus on tuo hopean kirkas vesi. Vähääkään sekaantumatta se Tuoppajärvestä juoksee kosken nieluun ja kaatuu sitten sileään kalliouomaan, joka on puhtaaksi huuhdottu kuin lasiastia, ja saapuu sen vuoksi alas saakka yhtä läpikuultavana. Suopursujen, petäjäin, harmaitten kallioitten kehyksissä kosken pumpulivalkoinen kuohu, leimuava aalto, sointuinen kohina virittävät erämaahan raikasta elämää. Mutta koski ei ollut ainoastaan kaunis, se oli lumoavakin. Pohjan päällä ei tosiaan sileillä kohdilla erottanut vettä ollenkaan, melkeinpä olisi erehtynyt astumaan koskeen sen voimaa huomaamatta, ennenkuin se jo olisi vienyt mukanaan. Missä joku kivi tai pykälä rikkoi peilinä kiitävän veden, siinä näyttivät kuohut kisailevan ilmassa kuin untuvat. Kosken alla on kuitenkin melkoinen veden mullerrus, jossa ei näy muuta kuin murtuvaa vettä, vaahtoavia laineita.

Ei asumusta, ei myllyä minkäänlaista ollut tämän kosken partaalla, ainoastaan vanhuuttaan lahonneita ristejä, joita ennen erakot olivat pystyttäneet, ja taipaleen poikki ehkä vieläkin vanhempia teloja. Joki sitten virtaa matalain rantain välitse korpea ja suota Pontselensuun pieneen kylään, ja laskee penikulman, toista virrattuaan Sohjenansuun kylän kohdalla Pääjärveen.

Pienempi kuin Tuoppajärvi, mutta mahtavampi luontonsa puolesta on Pääjärvi; eikö liene se koko Pohjolan kauneimpia järviä. Ulapat ovat aavat, tuntureita ja vaaroja kohoo joka puolella ja katse käsittää yläviä selkosmaita vielä kaukaa rantain takaakin siintävistä etäisyyksistä.

Ehkä on vesi yhtä kirkasta kuin Tuoppajärvenkin, mutta samoin kuin ovat rannat korkeammat, samoin ovat Pääjärven haudatkin syvemmät ja siitä pimeämmät, se sen vuoksi näyttää Tuoppajärveä jylhemmältä ja juhlallisemmalta. Vasemmalla puolella kohoo jonkun penikulman päässä Maanselän korkea reuna vaarametsineen, ja reunan takaa näkyy Nuorunen, Kuusamon korkein tunturi.

Etäämpänä pohjoisessa, näköjään melkein järven laidassa, on Kivakkatunturi, jonka taitse Oulanganjoki laskee Pääjärveen, muodostaen tunturin takana komean Kivakkakosken. Kivakan takaa näkyy jalo Päänuorunen ja järven pohjoispäästä lähtee melkoinen Koutajoki. Tämä koeteltuaan voimiaan Kuman rajussa koskessa laskee laajaan Koutajärveen, josta vedet Lapin jokien vahvistamina juoksevat Kannanlahteen. Oikeallakin rannikolla on vaaraisia maita, mutta sillä puolella kukkulat ovat melkoista matalammat.

Pääjärven rannoilla on harvemmassa kyliä kuin Tuoppajärvellä. Länsirannalla on Oulangansuu, pohjoispäässä Mikon kylä siinä, mistä Koutajoki lähtee, itärannalla Majuolahti, eteläpäässä Sohjenansuu ja joku vähäpätöinen rymä näiden lisäksi.

Sohjenansuussa oli pari kookasta Suomen malliin rakennettua ja maalattua taloa, uutimellisine ja kukallisine akkunoineen, ja kylä sen vuoksi tervehti puoleksi tuttavallisesti. Mutta noiden talojen isännät olivat Suomessa, jossa heillä oli Turun seudulla kauppapuodit, ja kotiväki kohteli minua vierastellen. Omituista on, että juuri tämä pohjoisin osa Vienan Karjalasta tekee kauppojaan meidän maamme eteläisimmissä osissa, aivan merimaassa. Ruotsin kielen taito ei sen vuoksi ollut Kiestingissä harvinainen. Toiselta puolen käydään täältä Ruijassa kalassa, ja siitä osaa norjan kieltä monias mies. Karjalaiset näyttävät oppivan vieraita kieliä paljon helpommin kuin länsisuomalaiset, norjan kieltä esim. kuuli täällä sangen luontevasti äännettävän; mutta luulen heidän siitä huolimatta pitävän omaa kieltään suuremmassa arvossa kuin muut suomalaiset.

Pääjärvi varmaan on kalainen järvi. Kylän rannassa, joka oli aivan aavan selän laidassa, oli korkeat hirsistä rakennetut venesillat täynnään veneitä, nuottia ja verkkoja telineineen, aittoineen. Varmaan olisi tässä kylässä viihtynyt kauemminkin, se näytti tarjoovan niin paljon luonnonkauneutta ja urheilua. Mutta runoja sieltä oli suotta ruveta kyselemäänkään, ja muutakin vanhaa täällä pohjoisessa oli niukemmalti, arvatenkin siitä syystä, että koko tämä pohjoispuoli on verraten nuorta uudisasutusta. Pääjärven ja Tuoppajärven seudut olivat myöhään lappalaisten hallussa, taisteluista lappalaisten kanssa kertovat sen puolen tarinat.

Onneksi oli Pääjärvi aivan tyyni, kun illalla läksin veneellä matkaa jatkamaan Majuolahden kylään, jonne oli pari penikulmaa. Kivakkatunturi kuvastui edessäpäin jylhänä järven pintaan ja näytti olevan hyvinkin lähellä, vaikka sille oli matkaa neljä penikulmaa, etäisemmät tunturit asuivat valon keralla kuulakkaissa korkeuksissa, järvellä laskeutui illan hämäryys, vakavuus rantain metsille. Pääjärven sanotaan olevan myrskyllä pelottavan, mutta nyt se oli niin liikkumaton ja ääneti, että kaukaa, virstain päästä kuului, kuinka lohet poukkuilivat ilmaan, poukkuilivat niinkuin olisi jossain halkoalusta kuormattu. Niin ylävät olivat rannat, että soutelimme kuin avaran salin lattiaa. Suomen puolella päilyi Maanselän päällä paksu savu — sitä oli jo kohonnut päiviä ja viikkoja — joka ujui hiljalleen järvelle päin, hämärtäen mäkiä ja laaksoja.

Kuta kauemmin soutelimme selkää, sitä halummasta olisin sinne jäänyt. Samalla kun luonnolla oli jo Pohjolan suuripiirteinen jylhyys, on se kuitenkin niin pohjoiseksi rikasta ja vaihtelevaa. Olisin tahtonut nähdä Kuman, jota kertoivat niin ankaraksi, että kävyt putoilevat kuusista sen rannoilla. Halusta olisin käynyt uudelleen Kivakkakoskella, johon olin tutustunut Paanajärveltä käsin siellä käydessäni. Mutta siihen ei ollut aikaa. Pääjärvi on kuutta tai seitsemää penikulmaa pitkä, ja olisi pitänyt viipyä viikkoja, jos sen olisi tahtonut kunnolla nähdä.

Puolen yön aikaan saavuin puhtaalle hiekkarannalle, joka oli jo kauas selälle hohtanut; siinä oli Majuolahden vähäinen kylä. Löytyi sieltä kuitenkin kelvollinen talo ja ystävällisiä ihmisiä, vaikka vierasteltiin. Ylen harvoin siihen taisikaan poiketa kulkijoita ja syytä oli sen vuoksi katsoa pitkään outoa. Mutta yhä piintyneempää tuntui siellä viero olevan. Luontainen ystävällisyys kuitenkin voitti uskonnolliset ennakkoluulot, pirttiin katettiin minulle illallinen ja ullakkoon tehtiin vuode. Mutta kun ennen maata menoa istuin pihalla piippuani polttamassa, jott'en savulla loukkaisi talonväkeä, niin näin ihmeekseni emännän, joka palasi vainioveräjältä ystäviään saattelemasta, jo kaukana pitävän sormillaan nenästään. Minun kohdalleni tultuaan hän lausui: "Ka hyvähän tämä ois vieras, nii tupakkoo polttaa." Se minusta jo oli liikaa ja rauhallisesti poltin piippuni loppuun huomautuksesta välittämättä. Mutta ihmeellistä on, kuinka vastenmielistä tupakansavu on semmoisille, jotka eivät ole siihen ensinkään tottuneet. Monta kertaa meitä saattelevat naiset rukoilemalla rukoilivat, ettemme polttaisi veneessä tupakkaa, ja jos savua, sen ilmaan hajotessa, vähäkin joutui heidän kurkkuunsa, niin rupesivat he siitä ankarasti yskimään, en tiedä sitten, terveydekseenkö, vaiko sielunsa autuudeksi.

Majuolahdessa, samoin kuin Pääjärven muissakin kylissä, oli poronhoito jo tärkein elinkeino. Maanviljelykseen ei ollut luottamista, ei ainakaan tässä kylässä, jonka maat olivat hiekkaperäiset. Kuivuus oli ollut niin pitkällinen, että oraat olivat kuihtuneet aivan mitättömiksi.

Majuolahdesta kuljin oppaan keralla kaksi penikulmaa Ahvenlahteen, joka on Jelettijärven länsipäässä. Väli on kauttaaltaan erämaata, mutta muistoni mukaan olivat metsät tälläkin välillä kauniimpia kuin Uhtuen kankailla. Maan muodostus oli vaihtelevaa. Vasemmalla kädellä oli jonkun matkan päässä korkea vaaramaisema, joka näytti olevan Kuusamon tunturialueen rinnakkaisjonoa. Sillä puolella on aavanlainen Tiiksijärvikin, syrjäisimpiä sydänmaan seutuja, joitten asematkin kartoilla ovat väärät, muodoista puhumattakaan. Merkillistä kyllä on Jelettijärvikin Imbergin karttaan piirretty aivan lähelle Kiestinkiä, puolen penikulman päähän vain, vaikka Kiestingissä joka mies tiesi matkaa olevan kaksi penikulmaa ja Jelettijärven kylään kokonaista kolme.

Ahvenlahdessa oli vain monias talo. Oppaani saattoi minut arvatenkin parhaaseen, jonka asukkaat olivat hänen tuttaviaan. Pirtin lattia oli aivan täynnään vihdaskoivuja, joiden keskellä istui punakirjavia naisia ja peräpenkillä isäntä, yllään aivinainen mekko ja housut. Kaikki olivat uutterassa vastanteossa ja pihkainen tuoksu täytti huoneen. Harvoin olen nähnyt vierasta niin kauniisti vastaan otettavan, kuin tämä isäntä tervehti ja puhutteli majuolahtelaista tuttavaansa. Nähdessään meidän sisään astuvan hän ilostuen nousi penkiltä, oikaisi kookkaan vartalonsa ja lausui juhlallisella sydämellisyydellä:

"Terveh siulla ammuin nähty!"

sekä astui lehtien poikki häntä kättelemään. Minuakin käteltyään hän kehoitti istumaan ja alkoi sitten "pakauttaa vierasta" maan tavan mukaan, kysyi ensinnä yleiset kuulumiset, keskusteli ilmat, vuodentulon toiveet, kaupat, syventyi sitten yhä enemmän yksityisseikkoihin, jopa kaikkien niitten niittyjen ja metsäluhtain heinänkasvuunkin, joita olimme tiellämme tavanneet. Keskustelu juoksi niin sujuvaan ja luontevasti, osotti niin tarkkaa luonnon havaintoa, että itsekseni ihmettelin, kuinka avoimin silmin oppaani oli kaiken matkaa kulkenut, vaikk'ei hän huomioistaan minulle mitään maininnut. Vasta kun nämä kaikki asiat oli puhuttu, hän kysyi oppaalta, mikä minä olin miehiäni, millä asioilla kuljin, ja lupasi saattaa minut veneellä edelleen Jelettijärven kylään, jonne oli penikulman verran vesitietä.

Jelettijärvessä olivat kokemukseni aivan toista laatua. Siellä oli vastaanotto jäykkä, milteipä tyly. Minua luultiin maankiertäjäksi, ja seuraavasta taipaleesta Uuteenkylään vaadittiin niin kohtuuton hinta — muistaakseni kuusi ruplaa — että vetosin virallisiin matkakirjoihini saadakseni kohtuhinnalla kyydin. Matkaa oli nelisen penikulmaa.

Mutta sitäpä minun ei olisi pitänyt tehdä. Epäluulot puhkesivat nyt julki.

"Mitä myö siun pumakoistasi! Emme osaa lukea, luet niistä, mitä hyväksi näet. Ethän sie ole meän puolen herroja. Et sie suudji (tuomitse), et kokuo veroja, et hoia mitänä meän asjoja, mi lienet vanhain rätshinäin kauppias, mintähden sinua kyyitsisimme?" Mitä saatoin siihen vastata? Lukutaitoista ei ollut ketään, ei minkäänlaista muuta; virallista suojaa kuin kylän omat isäntävirkamiehet, ja heitäpä olikin juuri se mies, joka minulle tämän vastauksen antoi. En edes saanut kunnollista yösijaa, vaan sain yrittää nukkua eteisessä likaisessa vuoteessa, jossa sain ensimäiset täit tällä matkalla, ja siinä oli niin paljon muutakin syöpäläistä, etten koko yönä saanut nukutuksi niiden, mielipahan ja ehken pelonkaan vuoksi. Seuraavana aamuna ei auttanut muuta kuin luvata vaaditut kuusi ruplaa, vaikka se Karjalan oloihin nähden olikin ylen kallis hinta. Mutta ennen kun se taival oli loppuun kuljettu, lauhduin sentään melkein kokonaan, sillä niitä rahoja en tyhjästä maksanut.

Saattajiksi lähti taipaleelle kaksi miestä ja nainen. Matka piti ensin moniaan virstan metsämaita, kunnes saavuttiin Jelettijärvestä lähtevälle joelle. Se ei ollut aivan suuri, mutta luhtamailla ja soilla oli siinä riittävästi vettä veneen uida. Polulla olivat yöllä saamani vieraat alkaneet niin kiihkeästi leikata villapaidan kuumentamaa selkääni, että veneeseen tultuamme ja joelle päästyämme epätoivoisella kiireellä riisuin päältäni sekä takin että liivin ja vielä paidankin yhdessä ajattomassa käänteessä, vapautuakseni rosvoista. Saattajani eivät tuosta suurestikaan kummastuneet, nainen kysyi vain osaa ottavasti: "Voi veikkonen, olet sie matkalla täipynyt? Niitä kohoo ihosta näin helteellä", heitti aironsa ja rupesi etsimään villapaitaa. Ja tottuneena hän sen puhdistikin tuota pikaa ja saatoin rauhallisemmalla mielellä jälleen pukea sen päälleni.

Nämä saattajat olivat sitä kaikkein syvintä vieroa, mitä matkalla tapasin. Tuon tuostakin he ristivät silmänsä ja siunailivat, liekö siitä kun polttelin tupakkaa, vaiko lähestyvää ukonilmaa, vaiko vain syntisyyttäni, sillä he näyttivät luulevan saattelevansa pahinta maankulkuria. Pelko ei ollut minustakaan kaukana… He olivat Jelettijärvessä maininneet taipaletta hyvin koskiseksi ja sen vuoksi vaikeaksi kulkea; mutta minä, joka mielestäni olin niin paljon koskia kolunnut, pidin tuota puhetta vain keinona rahain kiristykseen. Ja kun joki ei ollut sen suurempi, niin olin mielestäni arvostellut asian aivan oikein. Mutta sainkin tutustua vaikeuksiin, jotka olivat aivan uuden luontoiset.

Maat olivat näköjään jotenkin lakeita, louhista morenipohjaa asui missä kangas, missä suo. Tuli sitten vastaan ensimmäinen koski, mutta kun sen kohinaa ei kauaskaan kuulunut, niin arvelin helpostikin siitä pääsevämme. Mutta kun olimme laskeneet sen niskaan ja rantaa pitkin kävin sitä katsomaan, niin selvisikin minulle, minkä vuoksi näitä koskia oli vaikeiksi sanottu. Vesi oli huuhtonut kivien välistä kaiken irtaimen maan, niin että kosken pohja oli yhtä ainoata louhikkokatua, johon vesi katosi niin syvälle, että vain lirinää kuului ja siellä täällä näkyi joku juokseva salasuoni. Semmoista koskea on tosiaan vaikeampi laskea kuin taivaltaa pitkin kuivaa kangasta. Mutta keväällä mahtaa siinä olla melkoinen ryöppy, koska tulvat olivat viruttaneet koko jokilaakson maasta paljaaksi.

Mäkeen nousi siis tiemme, kulki kankaan poikki ja ainakin puolen virstaa täytyi venettä vetää ja tavaroita kantaa, ennenkuin oltiin jälleen joessa. Ja semmoista oli sitten matka edelleenkin. Missä vain oli kynnys, siinä louhikkokin, jonka huokoisiin vesi katosi, niin että oli taivallettava maisin. Yksi näistä taipaleista oli kaksi virstaa pitkä. Kaksi virstaa oli venettä vedettävä pitkin koleikkoa polkua. Ken ei ole itse ollut semmoisessa urakassa, tuskin aavistaakaan, kuinka rasittava neljännespenikulmaa pitkä vetotaival on. Pidin itseäni jo onnellisena, että kuudella ruplalla pääsin. Mutta päivässä kuitenkin siitä suoriusimme ja illalla myöhään saavuimme Uuteenkylään.

Järven rannalla oli kylä, niin kehno ja viheliäinen, että kammotti katsella. Niin pahanpäiväisen kurjaa rytökasaa en ollut vielä nähnyt. Yksi talo oli kuitenkin muita parempi, ja siihen veivät oppaani. Se oli ympäristössään melkeinpä komea, mutta sen omistajapa olikin rakennusmestari, joka oli rakennellut taloja Kieretissä. Pihalle tuli vastaani kaksi parrakasta nuorta miestä, jotka pitivät talossa isännyyttä vanhan isännän poissa ollessa. Yhtä tylyjä kun oli oltu Jelettijärvessä, yhtä odottamattoman vieraanvaraisia täällä oltiin. Minut saatettiin pirttiin, samovaara paikalla sytytettiin, aljettiin puuhata ruokaa ja toimitettiin vaatteeni kuivamaan. Pyssyni otettiin ja vietiin orsille. Huomatessaan takkini alta revolverinnauhan pyysivät isännät paikalla sitäkin, ja kun en siitä luopunut, niin kehottivat vain olemaan pelkäämättä, ei minulle mitään pahaa tapahtuisi. Mutta ystävällisyys oli niin liehakkoa, että se herätti epäilystäni. Muistin varotukset, joita oli Kuittijärvellä lausuttu, että täällä merimaassa oltiin rosvoja.

Toivoin sen vuoksi pääseväni yksin makaamaan huoneeseen, jotta saisin sulkea oven; mutta aitassa, johon minulle vuode valmistettiin, nukkuikin toinen isännistä vaimonsa ja lapsensa kanssa. Minun sinne saapuessani oli vaimo lapsineen jo levolla. Vuoteeni, joka oli lattialle laadittu, oli kyllä huononlainen, vaatteet haisivat kovin ummehtuneelle ja likaiselle, mutta valitsemisen varaa ei ollut. Kun olin ylen väsynyt ja puoliyö oli tulossa, niin veti se sittenkin puoleensa vastustamattomalla voimalla. Mutta vaikka unettikin ylenmäärin, niin en sittenkään uskaltanut nukkua. Jonkun aikaa siinä taisteltuani unen kanssa näin nuoremman miehistä tulevan sisään ja kuiskaavan jotain vaimonsa korviin, jonka jälkeen hän otti lapsen ja kantoi sen pois. Säpsähdin aika lailla ja olin taas vähän aikaa ilmi valveilla. Tuskahisessa odotuksessa kului taas joku aika, kunnes ovi jälleen narahti, sama mies astui pirttiin ja taas kuiskasi jotain, jonka jälkeen vaimo nousi ylös ja molemmat lähtivät pois, niin että olin yksin. Nyt säikähdin vielä enemmän, sillä luulin heidän nyt aikovan hyökätä päälleni. Saattoihan sen arvata, että minulla oli joku sata ruplaa rahoja matkassani. Mutta päätin myydä henkeni kallihista, ja oivallisella revolverillani arvelin voivani pitää puoliani, jos vain hereillä pysyisin. Mutta uni alkoi olla ylivoimainen. Vaikka miten olisin ponnistellut, se painoi raskaat silmäluomeni umpeen, mutta toiselta puolen mielen jännityskin auttoi, että aina välistä sävähdin joksikin sekunniksi valveilleni. Alkoi kuulua ukkosen jyrinää ja silloin tällöin välähti huone valoiseksi, vaikka seinässä oli vain yksi pieni aukko. Kerran siitä taas säpsähdin valveille, kun ovi narahti — ja molemmat isännät astuivat huoneeseen. En virkkanut mitään, makasin hattu kasvoillani ja tarkastelin sen alta heidän toimiaan. He astuivat aivan vuoteeni viereen ja seisahtuivat siihen. Olin varma siitä, että he aikoivat heittäytyä päälleni äkkiä ja ehkä paikalla kuristaa minut, kuoleman tuska tuli päälleni, sydämeni lyödä rouskutti, kuin olisi tahtonut murtua, ja hengitys salpautui. Mutta peiton alla käänsin revolverin heitä vastaan valmiina paikalla ampumaan, jos he yrittäisivät heittäytyä päälleni. Vihdoin rauhoituin sen verran, että sain kysytyksi, mitä he tahtoivat… Sanoivat tulleensa pitämään minulle seuraa, kun en tullut pirttiin ja ankara rajuilma oli tulossa. Hermostuneena huudahdin silloin: "Läkkä veljet pois, en mie ukkosta varaja, nukkua pitäisi, ylen olen uupunut". Siihen he tyytyivät ja lähtivät! Mutta valvoa koetin yhä edelleen. Aluksi se onnistui. Tuli ukonilma semmoinen, että seinät olivat kukistua päällemme. Yö muuttui synkeän pimeäksi, mutta salama toisensa jälkeen valaisi pienen huoneen valkeammaksi kuin keskipäivällä. Toiset jyräykset olivat lyhyitä kuin räjäykset, toiset kammottavia, kuin olisi päältämme taivas revennyt ja rauniot kukistuneet ylitsemme. Mutta niinkuin sotatanterella vallitsi kuolon hiljaisuus joka jyrähdyksen välillä. Sitten alkoi kuulua etäistä tohua, epämääräistä jyminää, kohinaa kankailta, joka lähestymistään läheni. Ja kattoon alkoi naksahdella raskaita pisaroita, ne taajenivat, ja sitten rankkasade äkkiä koko voimallaan kaatui päällemme. Se pieksi kattoa, täytti malkain välit, tulvasi joka raosta huoneeseen, niin että lattia oli yhtenä lammikkona ja minun täytyi vetää hattu kasvoilleni sateen suojaksi. Mutta nyt muiden ehkä pelätessä pahimmin, minä tunsin viihdyttävää rauhaa luonnon riehuessa. Lienee ollut noin kahden'aika, kun sitten väkisin nukuin. En herännyt enää siihen, kun perhe aamuyöstä oli saapunut makuusijoilleen. Koko keveältä tuntui herätä seuraavana aamuna — hengissä. Kun heiltä kysyin, miksi olivat yöllä pois lähteneet, niin vastasivat he tavan olevan semmoisen, että ukonilmalla perhe kokoontuu pirttiin obrasain eteen rukoilemaan. Samalla sytytetään tuohukset palamaan. Siinä sitten molitaan, niin kauan kuin ilmaa kestää.

En kysynyt sen koommin, miksi he olivat kahden saapuneet huoneeseeni ja vuoteeni viereen, ja tokkopa he olisivat aikeitaan ilmaisseetkaan, jos heillä pahoja aikeita oli. Mutta tyytyväinen olin, ettei minun tarvinnut viettää talossa toista yötä.

Auliisti he auttoivat minut matkaan, laittoivatpa paljaita nuoria iloisia tyttöjä saattamaan seuraavan taipaleen poikki Tyrhyyn. Semmoista kohteliaisuutta tavallisesti osotettiin vain virkamiehille. Syy saattoi kuitenkin olla toinenkin. Tytöt matkalla kertoivat, että nuoret isännät sinä päivänä odottivat isäänsä kotiin saapuvaksi. Hän oli lähtenyt Kierettiin hakemaan juhlaksi viinoja, ja niitä piti nyt juotaman. Juoppous oli ruvennut täällä merimaassa valtaa saamaan, eikä sitä minään pahana pidetty, vaan päin vastoin pidettiin onnellisena sitä, joka oli kyennyt hankkimaan itselleen kunnon pääntäyden. Naistenkin kuuli kerskailevan, kun heidän miehensä olivat olleet humalassa.

Uudestakylästä oli Tyrhyyn vain penikulma matkaa. Mutta väli oli hyvin soista ja sen vuoksi vaikeata kulkea. Tyrhyyn olivat toverini ja Varahvontta jo ennättäneet saapua ja suuri oli iloni, kun heidät tapasin. Kerroimme toisillemme seikkailumme. Heidän matkansa oli käynyt onnellisesti pitkin kevaritietä; edellisen yön he jo olivat maanneet Tyrhyssä, jossa ei ukkosesta tietty mitään.

Tyrhy oli niin kurja kylä, ettei siellä ollut kestikievariksi kelvollista taloa, vaan olivat viranomaiset sitä varten rakennuttaneet siistin mökin, jossa oli kaksi huonetta, eikä muuta vikaa kuin runsaasti luteita. Edellisen yön oli toverini saattajineen sen vuoksi täytynyt nukkua porstuassa. Tyrhyn kevaria piti Pingan kevarin isäntä, joka toimitti Tyrhynkin kyydit. Pingan kylä on parin penikulman päässä Kieretin järven takana. Pingasta tulleet kyytimiehet odottivat Tyrhyssä saapumistani, viedäkseen meitä edelleen aina Kierettiin saakka. Sinne oli vielä matkaa neljä penikulmaa.

Nyt kuljimme oikein kruunun maantietä, eikä parempaa tietä tarvitsekaan jalkamies. Kaikissa välillä olevissa järvissä oli kevareilla mukavat veneet kummassakin päässä. Matalia salmiakin oli jossain kohden kaivettu, virtoja perattu ja kaikkiin soihin rakennettu sillat. Etelämmässä suosillat tavallisesti olivat poikittain ladotut ja niitä saattoi hevosellakin kulkea. Täällä sitä vastoin oli pantu rinnan pienain päälle kaksi hirttä, joitten selkä oli veistetty sileäksi. Jalan astua olivat nämä sillat paljon paremmat. Sillattomain suomatkain jälkeen kulku tällä vaatimattomalla tiellä oli kerrassaan huvimatkaa.

Maisemat olivat melkein ainaisia yksitoikkoisia soita. Siellä täällä oli kuitenkin järvien ja jokien rannalla parempaakin kasvullisuutta. Tällä välillä oli paria penikulmaa pitkä järvikin, Luovuska, jota ei ollut missään sen aikuisissa kartoissa. Sen vuorirannoilla kasvoi toisin paikoin koivikoita, mutta näin lähellä kolkkoa Vienan merta koivu jo oli niin haalistunut ja väritön, että se oli kuin metsän jäähyväinen pohjolaa kohti kulkevalle matkamiehelle. Kun saavuimme likemmä Kierettiä, niin tuli vastaamme kolkkoja kallioita. Kieretin joen rannalla saimme kotvan ammuskella, ennenkun saapui venäjää puhuva mies meitä noutamaan. Pian marssimme sitten konttinemme kauppalaan, jonka satamassa melkoiset merialukset osottivat, että oli tultu valtameren rannalle, vaikka tosin erääseen sen syrjäisimmistä sopukoista. Aavaa merta ei kuitenkaan näkynyt, sillä Kieretti on lahden pohjukassa saarien takana.

Kieretin joki laskee puolen virstan mittaisena rajuna koskena pieneen Vienan meren lahteen, ja tämän kosken rannalla on kauppala. Koski oli par'aikaa täynnään suuria pölkkyjä, joita laskettiin mereen, arvatenkin Koutaan vietäviksi, sillä siellä ovat suurimmat sahat. Kauppala on vähäinen, mutta on siinä joku kookkaampikin kahdenkertainen talo, koska siellä asuu venäläisiä virkamiehiä ja asukkaistakin toiset ovat kaupan, kalastuksen ja merenkulun kautta päässeet hyötymään. Ennen oli Kierettikin karjalainen, mutta ainoastaan jonkun harvan kuuli siellä enää karjalaa puhuvan. Melkein koko väestö on nykyään umpivenäläistä. Kaduilla kasvoi pitkää ruohoa, mutta puisista jalkasilloista päättäen ne mahtavat syksyllä olla hyvinkin lokaiset. Vähän niitä tosin rattailla kuljettanee, sillä ei ainoatakaan ratsain ajettavaa tietä tullut kauppalaan. Kauppalan laidassa on kivestä rakennettu kirkko ja kierettiläisten perunamaat. Ilmaston kovuutta osotti kuvaavasti peltojen pienuus. Ne eivät olleet sen suuremmat, kuin että melkein olisivat peittyneet ympärillään olevan aidan alle, jos se olisi kaatunut. Metsätkin olivat ainakin lähimailla huonot, eivätkä laitumetkaan kehuttavat, koska kauppalassa oli niin vähän maitoa, että piti odottaa iltaan lehmäin palaamista, ennenkuin sitä saimme. Kestikievari oli viihdyttävän siisti, mutta muutoin odottamattoman huonosti varustettu. Aloimme jo pelätä ruuan puutetta, kunnes emäntä kysyi, tahdoimmeko verestä silliä. Sepä vasta oli löytö! Niin oivallista kalaa harvoin saa, kuin tuo Vienanmeren rasvainen pieni silli, "haliee", se kerrassaan suli kielellä. Pieni "botska" maksoi vain 35 kopeekkaa. Kaloja sanottiin toisin ajoin saatavan niin runsaasti, että niitä oli mahdoton saada myydyksi. Kalanpyynnin ja kaupan ohella kierettiläiset harjoittavat sisämaahan melkoista jauhon kauppaa ja paljon viljaa oli siellä varastossa.

Tuskin olimme kunnolla saapuneet kestikievariin, siistinneet vähän pukuamme ja muotoamme — näytimme jo jotenkin rehjuilta — kun saapui huoneeseen ummikko venäläinen mies, jonka rinnassa oleva lappu ilmaisi poliisiksi, vaikka hän olikin tavallisissa vaatteissa. Sen verran ymmärsimme hänen puheestaan, että hän ilmotti stanovoin; s.o. nimismiehen, lähettäneen kysymään, mitä miehiä olimme, ja kutsuneen upravljeenieensa passia näyttämään. Työnsin miehelle käteen Arkangelin kuvernöörin antamat suositus- ja matkakirjeet, ja jonkun ajan kuluttua hän palasi ja sanoi stanovoin käskeneen kysyä, pitikö meille olla "djesjatskoi" passariksi (tämä oli joku kaupungin porvari, sillä porvariston tuli vuoron mukaan hoitaa näitä pienempiä virkoja). Kiitimme kunniasta, mutta arvelimme tulevamme muutoinkin toimeen. Kävin kuitenkin näyttämässä itseäni stanovoille, joka ottikin mitä ystävällisimmin vastaan, ja kaikki viralliset asiat olivat tuota pikaa selvillä. Vähän sen jälkeen, kun olin kestikievariin palannut, kannettiin huoneeseen suuri tarjotin, joka oli täynnään aivan vereksiä vehnäleivoksia. Sanottiin, että leivokset olivat stanovoin lähettämät. Meidän oli sitä suurempi syy olla hyvillämme kohteliaisuudesta, ja vastalahjaksi lähetimme muutamia mitä parhaita uistimia, mitä meillä oli matkassa — meillä oli niitä hyvin suuri valikoima — ja toivoimme, että Vienanmeri runsaasti maksaisi hänelle takaisin.

Mutta muuta hauskaa ei tämä pieni ja ventovieras kauppala meille tarjonnut. Olimme tosin saaneet kehotuksen etsiä täältä Petsamon luostarin vanhaa kronikkaa, joka luostarin palon jälkeen — luostari oli Kuolan pohjoisrannikolla — Gottlundin tietojen mukaan oli joutunut erään Kieretin porvarin haltuun. Mutta vaikka löytö olisikin ollut arvokas, ei meissä ollut miestä saamaan selkoa porvarista, ei edes hänen suvustaan. Siitä päättäen lienee siis tutkimukselta hävinnyt tärkeä asiakirja, joka ehkä olisi voinut luoda paljonkin valoa näitten syrjäisten seutujen entisyyteen.

Olin huomaavinani, että Vienanmeren aluksenmalli on siksi sulavamuotoinen ja samalla vanhanaikainenkin, että sillä mahtaa olla hyvin vanhat juuret. Pienemmät veneet olivat kauttaaltaan "katajalla ommellut"; naulain sijasta oli taivutettu kaarien ja lautain läpi taidokkaihin solmuihin katajan oksia, jotka siis pitivät venettä koossa. Veneessä ei ollut ensinkään metalliosia, kosk'ei rauta Vienanmeren suolaisessa vedessä kauaa kestäisi. Se on varmaan hyvin vanha rakennusmalli, niin juuri olivat viikinkienkin alukset kootut. Tapasin Kieretissä maalla suuria kuorma-aluksiakin, jotka oli samalla tavalla koottu puuvaarnoilla ja solmuun taivutetuilla katajan vesoilla. Laivanrakentajat ainakin osaksi ovat yhä vieläkin karjalaisia. Ervasti kertoo, että Usmanan kylä, joka on Kemijoen varressa, rakentaa Kemin kaupungissa laivoja, vaikka kylä onkin sisämaan kylä, ensimmäinen meren rannalta tullen karjalaisella kielialueella.

LÖNNROTIN MATKA KUUSAMOSTA VIENAN MERELLE V. 1837.

Levättyään Kuusamossa jonkun viikon Lönnrot heti uuden vuoden jälkeen lähti jatkamaan matkaansa perimmäiseen pohjoiseen. Hän matkusti Kuusamon kirkolta Tavajärven kautta, Nuorusen ohi, Oulangansuuhun Pääjärven rannalle, sieltä järven poikki Majavalahteen (Majuolahteen), Heinijärven ja Jelettijärven kautta Kierettiin ja Kieretistä Vienanmeren rantoja pohjoista kohti Kannanlahteen, josta hän poroilla ajoi Kuolanniemen poikki Kuolaan.

"Koutalan ja Oulangan suun välillä oleva ylänne, Nuorainen, on huomattavimpia, sitäpaitsi on lähellä Oulangan suuta Kivakka sekä useita muita. Yleensä on paljo korkeita paikkoja Pääjärven ympärillä. Muuan saarista, Lupsinki, on niinikään ylänköä ja sen vuoksi melkein kokonaan kaskettu. Järven eteläpäässä asuvat kyläläiset kutsuvat pohjoispään asukkaita lappalaisiksi, vaikka nämä ovat yhtä hyviä suomalaisia kuin he itse, asuvatkin samoin j.n.e. — Ainoastaan kaksi kylää, Kuva ja Tumtsa, jotka ovat hieman pohjaiseen Pääjärvestä, ollen samalla äärimäiset suomalaiset kylät Venäjän puolella, kenties muodostaa vähäisen poikkeuksen, koska niillä vallan vähissä määrin, tuskin ollenkaan, on maanviljelystä, ne kun elävät poronhoidolla. Näistä kylistä alkaa kotalappi, joka seikka ei kuitenkaan ole siten käsitettävä, että lappalaiset kodissaan asuisivat lähistössä."

Matka Majuolahdesta Vienan merelle muodostui erittäin seikalliseksi; hädin tuskin Lönnrot pelastui ryöstöstä, ehkäpä surmasta. Ei ole ihmettelemistä, että hänen mielialansa sen vuoksi oli ylenmäärin painostunut ja koti-ikävä kaiken aikaa kalvava.

Seikkailuistaan hän päiväkirjassaan tarkoin kertoo — muuta kirjoittamista olikin näillä kulmilla vielä vähemmän kuin matkalla Uhtuesta Kuusamoon.

"Matkan ensimäinen puoli (Majuolahdesta Heinijärveen) kuljettiin tiheän metsän läpi, niin ettei puoleen aikaan nähnyt muuta kuin puita ympärillään ja lumen taivuttamia haaroja ja oksia päänsä yläpuolella. Aina kun vemmel sattui niihin ja karisti joukoittain lunta kyyditsijänaisen päälle, hän iloitsi siitä, että seuraavana vuotena oli tuleva hyvä vuosi, kun oli niin paljo huuetta metsässä. Vasemmalla näkyi Majavaara, joka kaukaa näytti hyvinkin muhkealta, mutta jota lähemmäksi tultua ei enää voinut nähdä. Niin käy monien suuruuksien, jotka läheltä katsoen menettävät arvoansa."

"Jo edeltä minua oli pelotettu jäletjärveläisten suhteen, heitä kun sanottiin hyvin raaistuneiksi, ja kun eivät, kuten muiden kylien asukkaat, matkustele Suomessa. Muun muassa sanottiin heidän olevan varkaita kaikki tyyni, niin ettei, vaikkapa usein kyselinkin asiaa, voitu mainita ainoatakaan taloa, joka tässä suhteessa olisi tehnyt poikkeusta. Kaiken tämän johdosta minua neuvottiin sekä Majavalahdessa että Heinäjärvellä ottamaan kyyti sieltä suoraan Kierettiin, joka on suuri kylä tai kauppala Vienanmeren rannalla. Mutta kun siihenastinen runosaaliini oli niukanpuoleinen, en tahtonut kulkea yhdenkään kylän ohi, ja sitäpaitsi ajattelin, ehkäpä tässä rosvoinpesässä, tässä metsäkylässä on jotakin, kukaties sellaista, mitä ei muissa kylissä edes ole saatavissa. Toimitin siis niin, että Majavalahdesta tultaisiin paria päivää myöhemmin ottamaan minut Jäletjärvestä sekä kyyditsemään edelleen Kierettiin päin; nuo kaksi päivää aioin viipyä kylässä. Tuskin olin perille tultuani ehtinyt saada vyöni irroitetuksi, kun 5 tai 6 miestä tunkeutui Kontrattalan talon pieneen pirttiin kysyen, eikö minulla ollut viinaa. Kun sitä ei saatu eikä ollutkaan, alkoi todellinen kyseleminen siitä, mitä minä kuljin kaupitsemassa. Pian oli siihen kysymykseen täällä, kuten muuallakin, vastattu, mutta sitä vaikeampi on selvitellä näille raakalaisille, missä toimissa liikkuu. Jos heille sanoo kymmenesti asian niinkuin se on, niin he osaksi eivät ymmärrä, osaksi eivät usko sanaakaan, vaan tulevat kahta uteliaammiksi saamaan tietää. Joskus olen suoriutunut asiasta keksimällä jotakin toista, esim. että minulla on sukulaisia siellä, minne matkustan, tai kuljen oppiakseni venättä tai kuulustellakseni merimiehen paikkaa j.n.e. Mutta osaksi on vastenmielistä puhua muuta kuin totta, osaksi ei sitäkään uskota. Täällä Jäletjärvessä he olivat itsestään päässeet asiani perille. Minut muka oli lähetetty edeltä tutkimaan maan varallisuutta, jonka jälkeen Ruotsi oli tuleva sotimaan näille seuduille. Niin vähän he vielä tietävät, että luulevat Suomen olevan Ruotsin vallan alaisena, eivätkä uskoneet saman keisarin hallitsevan sekä Suomea että Venäjää. — Talon emäntä ilmoitti minulle tämän ennen miesten tuloa ja toinen nainen sanoi: mitä tekisit, jos tulisivat tappamaan sinut? Vastasin, että siihen varmaankin tarvittaisiin kaikki kylän miehet, ja jos se sitten onnistuisi heille, olisi kyllä niitä, jotka tiedustelisivat jälkiäni. Kuitenkin ajattelin olevan parasta olla liikkumatta kylässä, ja odottaa talossa, kunnes ne tulivat, joiden piti kyyditä minut Kierettiin. Olinkin koko seuraavan päivän kotona, varsinkin kun talossa, missä asuin, oli lapsia ja vanhempia henkilöitä, jotka kertoivat satuja ja lauloivat muutamia runontoisintoja. Iltahämärässä tuli taas useita miehiä pirttiin ja alkoi kysellä matkaani Kierettiin. Sanoin heidän jo kuulleen kaiken moneen kertaan, ja ettei minun siis tarvinnut toistaa sitä. Silloin muuan heistä sanoi: entä jos matkustatte valmistaaksenne sotaa maalle. Näin heti, ettei hänestä helpolla voinut saada hänen vakaumustaan, jonka vuoksi olin suuttuvinani, ehkäpä todella suutuinkin, ja käskin hänen heti pitämään suunsa kiinni tuon sotansa suhteen, ellei tahtonut tulla ulosheitetyksi pirtistä. Uhkaus oli vähällä toteutua, sillä hän ei näyttänyt huolivan ensimäisestä uhkauksesta; vasta vähitellen hän kuitenkin alkoi vaieta. Sen jälkeen joku toisista miehistä kysyi, enkö tahtonut ottaa kyytiä Kierettiin tai Uuteenkylään, joka on 40 virstan päässä Jäletjärvestä eli puolitiessä. Sanoin jo tilanneeni kyydin Majavalahdesta. Mutta silloin hän poikkesi venäläisen lainopin alalle ja sanoi, että kyytiä ei saanut tilata toisesta kylästä, vaan että se täytyi ottaa siitä kylästä, missä oli. Hänkin oli uhkauksilla saatava vaikenemaan. Sanoin, etten yhdenkään sen kylän miehen kanssa tahtonut matkustaa askeltakaan, vaikka haluaisivat ilmaiseksikin kyyditä minua, jota vastoin muille antaisin vaikkapa kaksikertaiset kyytirahat. Enpä olisikaan toisin menetellyt. Sen jälkeen he rupesivat puhumaan venättä keskenään, kuitenkin hiljaa, sillä pelkäsivät, että mahdollisesti saatoin ymmärtää. Sitten lisäksi pari miestä meni kotvaksi ulos, neuvottelemaan, kuten arvelin. Muuan naisista sanoi minulle sillä aikaa, ettei minun pitänyt pelätä, sillä heidän pirtissään he eivät rohkenisi mitään tehdä. Käskin hänen tyyntyä ja lisäsin, että vaikka koko pirtti olisi täynnä miehiä, en sittenkään pelkäisi. Mitään sen enempää ei siitä tullut. Miehet tulivat jälleen sisälle, ja minua pyydettiin, tai kysyttiin, halusinko mennä kylpemään. Saunaan en kuitenkaan sillä kerralla mennyt, sillä pidin turvallisempana pirttiin jäämistä. Onhan kuultu useita kertomuksia tämänkaltaisista ihmisistä, että he ovat saunoissa joko kuristaneet kuoliaaksi tai tukehuttaneet useat matkustajat, joilla arveltiin olevan rahoja mukanaan. Vähää ennen kuulin kerrottavan Heinäjärvessä, miten erään karanneen sotilaan ja erään talonpojan epäiltiin 15 ruplan tähden yhdessä kuristaneen tai tukehuttaneen kuoliaaksi erään Kuusamosta kotoisin olleen vanhan ukon. Vainaja oli haudattu Heinäjärvelle. Kysyin, eikö näin epäiltävän tapauksen johdosta oltu pantu toimeen lääkärintarkastusta, ja tähän vastattiin: kukapa rohkenee saattaa heitä ilmi, sillä jos ei saataisi mitään todistuksia epäiltyä murhamiestä vastaan, täytyisi koko kylän maksaa sakkoa ja sen lisäksi kyyditä ja elättää lääkäri hänen tarkastusmatkallaan. Lainsäätäjä, joka on määrännyt yhteisen rangaistuksen koko kyläkunnalle niissä tapauksissa, jolloin murhamiestä ei saada ilmi, on epäilemättä tarkoittanut parasta, mutta myöskin kysymyksessä oleva tapaus osottaa, minne se on johtanut. Välistä näet sattuu, että sillä on vallan päinvastainen vaikutus. Myöskin kysymys maksuttoman kyyditsemisvelvollisuuden poistamisesta, mikä rahvaalla on, kun tehtävä matka koskee rahvaan asioita, vaatinee lähempää punnintaa. Sillä paitsi sitä vahinkoa, jonka se tämänlaatuisissa tapauksissa voi matkaansaada, olen kuullut pääsyyksi karkulaisienkin sietämiseen mainittavan, että kukaan ei tahdo maksutta kyyditä heitä Kemiin tai Kuolaan, vaan antaa heidän kernaammin oleskella paikkakunnalla. Harvoja esimerkkejä lieneekin siitä, että yhtäkään karkulaista olisi vangittu ilman erityistä haetuttamista. Kuinka lukuisasti näitä on Tuoppajärven tienoilla rosvoinpesän turvissa, siitä toiste, mutta muuallakin kuin Tuoppajärvellä on harvoja kyliä, joissa ei olisi useita karanneita sotilaita."

"Majavalahdessa oli muuan talonpoika viime syksynä ottanut itselleen vaimon Heinäjärvestä. Vaimo, joka vasten kaikkien neuvoja oli ottanut tämän miehen, oli pian huomannut erehdyksensä ja eli nyt puolta vuotta myöhemmin tosin yhdessä hänen kanssaan, mutta ei parhaissa väleissä. Puhuttiin, että hän aikoi hylätä miehensä ja matkustaa takaisin kotiin. Kysyttyäni, voisiko se käydä päinsä, vastattiin: 'miksikä ei, sillä eihän mies ole tehnyt häntä sen huonommaksi, varsinkaan kun hän ei edes ole viime aikoina käyttänyt samaa vuodetta miehensä kanssa.' Lisäksi vielä sanottiin, että vaimo vielä kyllä voi saada paremman miehen, kun hänellä oli edullinen ulkonäkö, ja kun hän ei vielä ollut tullut siunattuun tilaan."

"Erään Heinäjärven talon vanha emäntä oli kotoisin Kargopolista eikä vielä osannut puhua karjalan kieltä, vaikka hän oli ollut 7-8 vuotta täällä ja seurustellut suomalaisten kanssa. Tosin hän ymmärsi kaikki tai ainakin sanoi ymmärtävänsä. Hän oli karannut miehensä luota, niin sanottiin, oli päässyt ensin Skiitan nunnien moskajoukkoon, mutta luultavasti taas ruvennut kaipaamaan avioliittoa ja siten tarttunut tänne."

"Samassa Heinäjärven kylässä, joka muuten oli hyvin köyhä, eli muuan leski ja hänen kaksi lastansa kurjimmassa tilassa, missä ihmisen voi kuvitella elävän. Hän kysyi minulta, osasinko ennustaa kädestä; kysyttyäni mitä asiata hän tahtoi saada selville, hän vastasi haluavansa edeltäkäsin tietää, oliko hän ennen kevättä kuoleva nälkään. Hän asui omassa pirtissään, jossa ei ollut ainoatakaan huonekalua, sillä kaikki hän oli kantanut kylään saadakseen ruokaa. Nyt hän joka aamu ja ilta kävi 7-8 taloa, kiertäen talosta taloon, ja kerjäsi 'Jumalan sanaan'. Olin monasti saapuvilla, kun hänelle annettiin jotakin, milloin poikkileikatuita jyvättömiä tai hallan panemia tähkäpäitä, milloin tähkäjauhoja, milloin pettu- tai olkijauhoja. Poltto- ja pärepuutkin hänen täytyi kerjätä. Lapsilla ei ollut paitaa eikä muita vaatteita, minkä vuoksi he aina loikoivat uunilla, kun minä olin siellä. Kysyin, miksi hän ei mennyt lastensa kanssa kerjäämään parempiin kyliin, ja hän vastasi, ettei voinut viedä alastomia lapsia ulos talvipakkaseen. Hän kertoi muuten olevansa syntyisin Kuusamosta, mutta oli jo nelivuotisena tullut tänne ja kastettu toiseen uskoon. Hänen isänsä oli ollut se mies, joka sanottiin pari vuotta sitten 15 ruplan tautta kuristetun kuoliaaksi tai tukehdutetun saunaan."

Lönnrotilla oli sitä suurempi syy pelkoon, kun samassa Jelettijärven kylässä oli usein ennenkin ryöstetty matkamiehiä.

"Viinaa kysyttiin ainakin seitsemän kertaa Jäletjärvessä, vaikka usein on ryöstetty pois viina niiltä, jotka sitä ovat tuoneet. Tämän tiesin ja sanoin; eihän kuulu olevan luvallista"…

"Seuraavana sunnuntaina pantiin toimeen tanssit pirtissä. Minua pyydettiin puhaltamaan huiluani, mutta ollen hieman närkästynyt heidän eilisestä loruilemisestaan, en siihen suostunut. Vielä maanantaina tuli luokseni muuan mies, joka tarjoutui minua kyyditsemään. Sanoin, etten huolinut kyydistä. Aikomukseni oli, ellei Mihkalia sinä päivänä olisi kuulunut, seuraavana yönä joko lähteä takaisin Heinäjärveen, tai ottaa talon vanhin poika, joka näytti olevan hieman parempi mies, oppaaksi, ja ollenkaan aikeistani ilmaisematta jalan kulkea neljän penikulman taival Uuteenkylään. Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä Mihkali tuli maanantaina; — mutta kun kieltäydyin ottamasta tarjottua kyytiä, äskeinen mies pyysi talon poikaa kanssaan ulos ja neuvotteli siellä kauan, mistä, sitä en saanut tietää, mutta minulla on syytä luulla hänen neuvotelleen siitä, että minut ainakin ryöstettäisiin; niin luulen sitä suuremmalla syyllä, kun eräs talon naisista piti tärkeänä mennä heidän puhettaan kuuntelemaan. Ainoa, minkä poika lähtiessäni virkkoi, oli: 'Milma jo hätäytellä alettiin, kun teitä tässä viikon pi'in ja käskettiin pois ajamaan.' Kovin kernaasti läksin kolmannen päivän aamuna tästä sekä tapojen että ravinnon puolesta kurjasta kylästä. Mutta enpä vielä päässyt rauhaan tästä roskajoukosta. Muuan miehistä, Mihkali Sergein poika, oli yhdessä toisen hyvän toverin, Kirilä Hilpän pojan kanssa Särkiniemestä lähtenyt vähää jälkeen Kierettiin matkustamaan samaa tietä, jota minun oli kulkeminen. Jäletjärven ja Uudenkylän välillä on puolitiessä, 20 virstan päässä kummastakin paikasta, mökki, jonka luona matkustajat syöttivät hevosiaan, ja jossa itse syövät. Siinä he meidät saavuttivat. Alettiin taas puhua passistani. Sanoin, että enhän ollut millään karkulaismatkalla, kun matkustin Kierettiin, missä passi kyllä oli näytettävä. Sen jälkeen he syytivät muutamia haukkumasanoja Mihkalille, joka kehtasi kyyditä sellaista henkilöä. Koko ajan he täällä ahdistelivat minua, ja huomasin, ettei minulta puhetta riittänyt heidän sanojensa vastimeksi. Sitten matkustettiin Uuteenkylään. Siellä satuimme suureksi ilokseni poikkeamaan eri taloihin. Seuraavana päivänä taas satuimme yhteen eräässä mökissä, joka oli 20 virstan päässä Uudestakylästä. Siellä alkoi taas sadella entisiä haukkumasanoja. Uhattiin panna minut köysiin, kun tullaan Kierettiin. 'Tehkääpä se nyt tässä paikassa, jos luulette olevanne siihen oikeutetut.' Mitä muuta he minusta sanoivat, en tässä tahdo kerrata, mutta seuraavalla tavalla minun onnistui saada toinen miehistä vaikenemaan. Olin näet hänestä, Mihkali Sergein pojasta, kuullut, että hän oli tuppautunut asumaan erääseen Särkiniemen taloon, ja että hän siellä eli hyvissä väleissä emännän kanssa ('piti pyhävellenään'). Mies, joka tietystikkään ei tähän ollut kovin tyytyväinen, oli koettanut ajaa hänet pois, mutta ei siinä mitenkään ollut onnistunut, sillä tungettelija oli roteva mies. Kerran isäntä tosin kylän miesten avulla oli sitonut hänet ja kuljetuttanut Jäletjärvelle, mutta sekään ei auttanut. Mies palasi pian taas takaisin. Toisen kerran olivat Särkiniemen miehet uhanneet hukuttaa hänet ja siinä määrin panneet uhkauksensa täytäntöön, että olivat vieneet hänet järvelle ja kastaneet veteen, mutta sitten päästäneet hänet irti. Täten kuitenkin voitettiin vielä vähempi, sillä Sergein poika oli uhannut kannella herroille, että he olivat tahtoneet hänet hukuttaa, ja tällä uhkauksellaan pakottanut heidät antamaan sovintolunnaat. Yhä edelleen hän enimmäkseen asuu mainitussa talossa, elää ja käskee kuin toinen isäntä ainakin. Mies ei kuulunut sanoilla eikä kurituksella, jos hän sitä uskalsi käyttää, mitään voineen aikaansaada vaimonsa oikaisemiseksi… Kuultuani tämän kertomuksen, kysyin kertojalta, miksi rahvas ei ollut ilmiantanut tätä väkivallantekijää, jolloin hänet luultavasti olisi viety sotaväkeen. Jos tiedettäisiin, että näin kävisi, vastasi hän, niin oltaisiin jo sitten aikoja niin tehty. Mutta jos hän saa jäädä kotia, hän polttaa koko kylän ja lyö kaikki asujamet kuoliaaksi. Nyt tämä sama mies, joka Jäletjärvessä oli muiden kanssa väittänyt, ettei laki sallinut ottaa kyytiä toisesta kylästä, taas rupesi ahdistelemaan minua. Juuri kun hän oli päässyt hyvään vauhtiin, minä sanoin: sinä selvittelit toissapäivänä minulle lakia, että en muka saisi ottaa kyyditsijätä (toisesta kylästä), mutta tiedätkös myös, mitä laki määrää sille, joka valtaa toisen talon ja vaimon? Minun tekee mieli tultuani Kemiin kysyä herroilta sen asian laitaa. Jäletjärvi on Kemin piiriä, mutta Särkiniemi Kuolan piiriä. 'A siitä laki ei sano ni mitä, se ni meillä tapa' j.n.e. useat huusivat yhtä kulkkua, jopa kyytimieheni, 80-vuotias Mihkali yhtyi siihen. Mutta mies, jota asia koski, punastui peräti, astui pari askelta lähemmäksi minua ja mutisi ensin muutamia sanoja vihapäissään, mutta hillitsi itsensä pian. Hänen toverinsa, toinen Särkiniemen mies, ei juuri pitänyt siitä, että paras heistä näin joutui hämilleen, minkä vuoksi hän yllytti häntä sanoen: 'siinä sinä töllistelet, lyö kirves kulkkuun tahi vie pirttiin ja ripusta sinne jaloista kattoon savun sekaan.' Keitettiin näet paraikaa mökissä, joka oli lattiata myöten täynnä savua, vallan kuin sauna, kun sitä lämmitetään, sillä näissä ei ole muuta savureikää kuin ovi. Tämä hänen kehotuksensa kajahti kuitenkin kuulemattomiin korviin, sillä mies muutti tämän jälkeen kokonaan puheensa, ja hänestä melkein tuli nöyrin palvelijani. Mitä minä kaiken tämän kuluessa lienenkään lörpötellyt, en oikein tiedä, mutta huomasin, ettei edes vanha Mihkali enää varmasti tietänyt, mitä minusta ajatella. Lieneekö hän luullut, että aioin karata matkalla, kun hän, ennenkuin läksimme viimeiselle 20 virstan taipaleelle, muistutti, että minun piti maksaa kyytirahat. Tämä muistuttaminen tuntui minusta perin naurettavalta, minkä vuoksi en täyttänytkään hänen pyyntöänsä, vaan kysyin, mihin hän nyt matkalla tarvitsisi rahoja. Hän virkkoi, ettei tosin matkalla tarvinnut, mutta kylläkin Kieretissä. No, siellä kyllä saat minulta kyytirahat, minä vastasin, ja ettei sinun tarvitse pelätä minun karkaavan pois, siitä sinulla on kylliksi takeina laukkuni (tämän hän oli jo aamulla ottanut omaan rekeensä, vaikka itse ajoi minun reessäni); johan itse nahan arvo nousee melkein kyytimaksun suuruiseksi, ja onhan nahan sisälläkin vielä sitä paitsi jotakin. Siihen asia jäi. Olisin kyllä jo silloin voinut maksaa, mutta pelkäsin, että jos nuo puolivillit miehet olisivat saaneet nähdä rahaa, heissä sen himo olisi voinut käydä liian voimakkaaksi."

"Tie Jäletjärveltä. Ensin kuljettiin muutama virsta Jäletjärven rantaa pitkin, sitten seurasi vaihdellen metsää, soita ja pieniä lampia, kunnes tulee kymmenen virstan päähän kylästä. Siitä alkaa Merijoki, joka kyllä on niin kaita kuin leveähkö maantie, mutta joka on saanut komean nimensä siitä, että laskee mereen. Tätä Merijokea seurataan, lukuunottamatta koskia, Uuteenkylään saakka, siellä poiketaan siitä pois ja kuljetaan milloin maata, milloin pieniä sisäjärviä. Viimein saavutaan suurelle Luovuskajärvelle, missä huomioni erityisesti kiintyi useihin korkeihin saariin. Ne eivät muuten näyttäneet alaltaan olevan suuret, mutta kohosivat monessa kohdin jyrkkinä kallioseinineen, joiden alapuolella oli metsää. Tämän järven päässä, josta on 10 virstaa Kierettiin, käännytään isolle maantielle, joka tulee Kemistä, ja ihmetellen näin tämän tien järvellä olevan viitoitetun. Maalle-nousun kohdalla oli metsää kaadettu molemmin puolin tietä maantien leveydeltä, mutta pienet siellä täällä vallan raiteen vieressä esiin pistävät vesat todistivat, ettei siinä kesällä ole muuta kuin tavallinen polku, ja niin onkin asian laita."

"Jo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla oli mukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta, jossa asuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksi oli sekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimme hevosia, söimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljellä ruokavaroistani. Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaan kalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivät ilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa. Suomalainen sananlasku: 'milloin lientä leivätöntä, milloin leipeä lihatta', toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisin maksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin hänellä itselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että hän vei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa pysäyspaikoissa keittämään minullekin."

Kieretin kauppalassa oli Lönnrotin käydessä toista sataa taloa ja yksi ainoa katu. Talot enimmäkseen olivat kahdenkertaisia, kauppala jo silloin harjotti kalastusta ja jauhokauppaa. Korkeampia virkamiehiä ei ollut ja alemmat aikoivat sen tien pakottaa runonkerääjää matkaansa jatkamaan, koska muka hänen passinsa ei ollut siinä kunnossa, että se oikeutti kauppalassa viipymään. Ellei Lönnrot olisi ollut äskeisistä kokemuksistaan niin väsynyt, niin tuskinpa hän olisikaan viipynyt, sillä hänen oli mahdoton edes saada semmoista asuinhuonetta, jossa olisi voinut rauhassa työskennellä ja yksin yönsä maata. "Sossedaateli", jonkinlainen oikeusviranomainen, kutsui kyläoikeudenkin koolle, pakottaakseen vieraan oikopäätä lähtemään kauppalasta; mutta silleen aie kuitenkin jäi, ja kauppalaan tullut ispravnikka sitten huomasi passin oikeaksi, joten siitä ei ollut enää huolta. Tämä seikka lienee saanut sossedaatelinkin muuttamaan mieltään, sillä hän osotti sitten jonkinlaista virkaintoa Lönnrotin puolesta.

"Päivää ennen kuin matkustin pois Kieretistä, minulle kerrottiin, että sossedaateli, sama joka oli ollut niin innokas passiani tarkastamaan, oli antanut Jäletjärven miehelle muutamia kelpo korvapuusteja siitä, että hän oli hätyytellyt minua matkalla, josta sossedaatelin sanottiin saaneen vihiä, vaikken minä siitä ollut kenellekään kertonut. Mistä hän nyt oli saanut moisen innon minun hyväkseni, kysyin talonmieheltä, joka oli kertonut minulle asian, kun kuitenkin äskettäin ajoin hänet ulos luotani? Hän luultavasti pelkää, että te tulette kertomaan ispravnikalle, miten hän tahtoi estää teitä jäämästä muutamaksi päiväksi Kierettiin, oli vastaus; luultavasti hän ei milloinkaan tarkoittanut muuta, kuin että olisi saanut houkutelluksi teiltä muutaman ruplan, mutta kun ette antanut vetää itseänne nenästä, niin hän tietysti on peloissaan."

Lönnrotin mielialoja näissä ainaisissa rettelöissä kuvaa runo, jonka tapaamme hänen päiväkirjastaan Kieretin kohdalta:

Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies Toisia tutkimahan paikkoja vierahien. Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa, Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa. Vieras kieli, ja outo eläntä ja muut tavat ouot, Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat, Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen, Niin menivät päivät, kun savunen katoaa, Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä. Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö. Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina: Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin, Tai Otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat, Heitäki mielemmin katselisin kotona. Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat. Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.

Matka piti Kieretistä edelleen pohjoiseen päin pitkin Vienanmeren jäätä. Kevättalvella tällä tiellä oli suurikin liike.

"Toukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavien tulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä, niin sanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle (Jäämerelle) kalastamaan. Niin pitkältä kuin tietä riittää, näkee hevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää kokonaista kaksi viikkoa. Aina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee talonpoikia hevosillaan ja poroillaan kyyditsemään. Sellaisen kalastajan sanotaan voivan ansaita 100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin kesässä. He kalastavat joko omasta puolestaan tai ovat jonkun Kieretin, Koudan, Kannanlahden, Umban, Kuolan tai muun seudun talonpojan palkkamiehinä, jolloin heidän isännät tavallisesti hankkivat heille ruuan, aluksen sekä kalastusneuvot; he saavat tällöin kolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisen talonpojan halu petkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojasta tätä huomauttanut. Nämä taas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaan kalaretkeltään syksyllä, eivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat, markkinareisut ja muut matkat vievät heiltä siihen määrään ajan, että viettävät korkeintaan harvat, luetut viikot kotona".

Lähtö Kieretistä tapahtui helmik. 6 p. iltapäivällä.

"Paha onni saattoi jamstjikaksi (kyyditsijäksi) erään Heinäjärven miehen, joka itsekin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä kahta levottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä, ja kun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: 'kun ei vaan oltais rasboinikkain kera tuumailtu.' En rohjennut nukkua, vaikka matkustimme pitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10 virstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka on ensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40 virstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemmin puolin Mustaajokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseen köyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinä määrin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnyt yhtään mastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johon jamstjikka minut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söin aamiaista ja kävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisia lauluja saatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan 'ruskia päsni' (venäläisiä lauluja), minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksin edelleen matkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2 penikulmaa 3:n tunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, mutta minulla oli talosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaa edellisen reessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minun rekeeni, puhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta en ymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenut kysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakin kumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heille perille saavuttua antaa 40 kopeekkaa 'viinarahoiksi'. Sillä he eivät kuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonut antaa kopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksi voittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, jos se olisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkin olin varuillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta, jopa itsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein oli mahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minua Koutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvellä saavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, että olisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksi jo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki, nimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamu aika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa sen seurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa.)"

"Illalla saavuin Koutaan, joka on melkoinen, pohjoispuolella Koutajokea ja -koskea sijaitseva kylä eli kauppala. Tänne poikkesin yöksi ja tiedustelin tavallisuuden mukaan runoja, joita täällä oli yhtä vähän kuin Kieretissä ja Mustassajoessa sekä seuraavissa kylissä, Knäsoissa ja Kannanlahdessa. Suomalaisia tapasin kyllä; he olivat enimmäkseen muuttaneet tänne karjalaisista kylistä tai lähimmiltä Suomen-puolisilta rajaseuduilta. Näitä tapaa toisissakin äsken mainituissa kylissä, vähemmin kuitenkin Kieretissä kuin muissa. Tapasin m.m. kaksi tällaista suomalaista perhettä, jotka olivat kotoisin Kemijärven pitäjästä; he elelivät pienissä kurjissa saunoissaan, kun heidän ei ollut onnistunut saada parempia asuntoja. Toista näistä perheistä kävin usein katsomassa; siinä oli 70-vuotias ukko, hänen 60-vuotias vaimonsa ja kaksi lastansa. Ukko sanoi kesinä paimentavansa kauppalan karjaa, yhteensä noin 70 tai 80 lypsylehmää, siis 1/3 vähemmän luvultaan kuin taloja. Kustakin lehmästä hänelle maksettiin 80 kopeekkaa koko kesältä, niin että hänen tulonsa nousivat hieman yli 50 ruplan. Talvisin hän teki länkiä, kelkkoja ('vetureita') lapsille y.m. Paraikaa hän korjaili lapsenkelkkaa. Se oli kaikinpuolin tavallisen poronpulkan (ahkion) näköinen, nimittäin kuin pitkin pituuttaan keskeltä halkileikattu, hieman kupera, ontelo särmäkartio, jonka alle oli kiinnitetty 3-4 tuuman levyinen jalas. Se ei kuitenkaan ollut 5 korttelia pitempi, kun ahkiot taas tavallisesti ovat 2 1/2-3 kyynärän pituiset. Kysyttyäni miten selkänoja sellaiseen kelkkaan oli laitettava, hän vastasi, että se tehdään puoliympyrän muotoisesta laudasta, siten, että tämän kehäpuoli liitetään pohjaan ja halkaisija asetetaan ylöspäin. 'Sillä', hän sanoi, 'tämä kelkka on tuleva rikkaimman isännän Merikkäisen tytölle; vähempivaraisille kiinnitetään vaan vitsa selkänojaksi.' Tämä vähäpätöinen etu, joka rikkaiden lapsilla on kelkkoihinsakin nähden, lienee sydämellisesti huvittanut ukkoa, sillä hän nauroi sille moneen kertaan. Muuten ukko ei kiitellyt elantoansa täällä ja sanoi ensi kesänä muuttavansa takaisin, vaikka, kuten virkkoi, köyhyys ei parane, tulipa minne tahansa, mutta saisivathan ainakin hänen luunsa siten kristillisen hautauksen. Kysymykseeni, eikö hänellä ollut halua useiden muiden tavoin, jotka ovat tulleet Suomesta muuttaneeksi näihin kyliin, kääntyä kreikanuskoon, hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt pitävän koko asiasta. Sitten hän alkoi valittaa, että virsikirjansa oli vallan piloille kulunut, ja ettei hänellä ollut mitään toiveita saada uutta."

"Kouta on Kierettiä hieman pienempi kauppala, mutta vähän paremmin rakennettu, kuten minusta tuntui. Puolet taloista ovat kahdenkertaisia, kuten Kieretissä, s.o. pirtti tai kaksi alhaalla ja niiden yläpuolella kaksi. Näitä pirttejä saattaa kuitenkin yhtä suurella syyllä sanoa kamareiksi, sillä paitsi että ne aina ovat puhtaiksi pesty, niissä on useita ikkunoita, tavallisesti 6 kolmen korttelin korkuista ja suhteellisesti leveätä lasi-ikkunaa. Kaikissa taloissa on savupiiput vaikka uuni muuten on muodottoman suuri ja niin laitettu, että siinä voi keittääkin. Laivoja, s.o. kolmimastoisia lotjia, sanottiin olevan 6-7; ne olivat jo mainitun Merikkäisen ja toisen yhtä rikkaan talonpojan, Klementsjoffin ynnä muiden omaisuutta. Nämä talonpojat ovat rikastuneet oikeastaan viljan myynnillä ja muulla kaupalla."

"Koudasta saavuin aamupäivällä Knäsoihin, pienenpuoleiseen kylään, jossa oli 30 taloa. — Samana päivänä iltapuolella tulin perille Kannanlahteen. Muuan Kuusamossa syntynyt, venäjänuskoon kääntynyt, täällä kirjoissa oleva talonpoika kuului olevan joltisestikkin varakas, muut olivat köyhiä. Kun hevosia ei ollut kylässä, käytettiin tilaisuutta hyväksi ja kiskottiin minulta tavallista suurempi kyytimaksu. Tavallisesti maksetaan 5 kopeekkaa virstalta. Täälläkin kuten Koudassa, minun täytyi näyttää passiani, josta eivät näyttäneet viisastuvan, sillä toistamiseen kysyivät, kuka olin ja millä asioilla liikuin."

"Kello 2:n ja 3:n välillä läksin Knäsoista 3:n penikulman pituiselle kyytivälille Kannanlahteen päin. Alkaen Kieretistä tie oli silloin tällöin kulkenut muutamien kapeiden, maahan pistävien merenlahtien poikki, mutta täältä lähtien täytyi ajaa muutamien suurempien, jopa yhden 8:n virstan levyisen yli. Näiden lahtien jäällä on tukalaa matkustaa, kun merivirta tulvii niiden yli, ja kun suolaveden ja lumen muodostama sohjo hidastuttaa jalasten kulkua. Tätä sohjoa sanotaan myös pihaksi: 'Paljo pihkaa tiellä.' — Aikaisemmin ei kulku näiden lahtien jäillä minusta ollut tuntunut niin hankalalta, ne kuin näet osaksi olivat kapeammat, ja kun toisekseen ilma oli tyyni. Mutta nyt tuuli ja pyrytti tai satoi lunta niin ankarasti, ettei voinut nähdä monta kyynärää eteensä. Monta kertaa muistelin sananlaskua: Turkki tuulella j.n.e. ja olisin kovin halunnut turkkeja, joita vailla minun kuitenkin täytyi olla. Suurin huoleni oli kuitenkin se, ettei ämmä, joka oli ajajanani, eksyisi pois tieltä. Tämä tosin oli 'viehkoitettu', mutta viehkat olivat lyhyet, kumoon ajetut ja niin pitkän matkan päässä toisistaan, ettei niitä nyt ainakaan voinut nähdä. Tämän lisäksi muori ei pyryilmalta voinut istua kasvot menosuuntaan päin, vaan käänsi selän reen keulaan päin ja paneutui loikomaan. Menköön sitten Jumalan nimeen, minä ajattelin ja toivoin, että, jos hevonen poikkesikin tieltä, se ainakin kääntyisi rannanpuolelle. Ulompana näet jää niemien kohdalla on niin heikkoa, ettei se kanna, ja ulapalla meri on avoin. Onpa joskus tapahtunut, että hevonen on poikennut tieltä ja hukkunut. Niinpä muuan Mustanjoen mies kosioretkellään Kieretissä hyvin asiat toimitettuaan oli pannut maata rekeensä ja nukkunut. Eräällä merenlahdella tie polveilee rantaa pitkin, koska jään heikkoudelta ei ole mahdollista ajaa suoraan lahden poikki. Mutta ohjaajatta kulkeva hevonen ei ollut niin tarkoin laskenut jään heikkoutta kuin sitä etua, joka oli suoraan vastakkaiselle rannalle, maallenousupaikkaan, kulkemisesta. Ennenkuin se saapui sinne, jää murtui, ja hevonen, reki ja mies joutuivat veteen. Mies pelastui kuitenkin jäälle, mutta oli vähällä paleltua kuoliaaksi, kun tuiki kohmettuneena ei voinut liikahtaa paikaltaan. Toiset matkustajat, jotka sattumalta tulivat paikalle, pelastivat hänet, muuten hänkin olisi kuollut eikä olisi kaikista ponnistuksistaan huolimatta voittanut itselleen muuta etua, kuin että hevonen olisi kuollut jään alle ja hän itse jäälle… Asioiden näin ollen jäällä Knäsoin ja Kannanlahden välillä, ei mikään saattanut olla minulle mieluisempaa kuin kuulla postin saavuttavan meidät. Pelkoni eksymisestä katosi, ja akan hevonen alkoi hieman juosta hölkyttää postihevosen jäljessä. Kello 10:n ja 11:n välillä saavuimme Kannanlahteen, missä sekä posti että minun jamtsjikkani ajoivat ensimäisen talon pihaan, seikka, joka sekin oli minulle tervetullut, kun en mitään halukkaammin toivonut kuin taas pääsöä lämpimään huoneeseen. Pääsinkin ensiksi postiljonin tai postiherran luo. Kumpi hän lie ollut, en tiedä, mutta ensi katseelta hyvin kummallisen näköinen mies hän vaan oli. Hän oli lyhyt varreltaan, tukka pikimusta, kasvot laihat ja nenä suunnattoman suuri; yllään pitkä univormutakki. En tullut kysyneeksi, oliko hän synnyltään venäläinen. Myöhemmin, kuten pian olen kertova, oudoksuin vähemmin hänen ulkomuotoaan, mutta ensi hetkellä toivoin pääseväni jonnekkin muualle yöksi. Tämä toive muuten toteutuikin, sillä kohta sain sanan tulla alapirttiin, jossa talonväki loikoi, täyttäen lattian. Näin tämä päivä päättyi. Kun seuraavana aamuna oltiin kuultu, että olin suomalainen lääkäri, minut pyydettiin teetä juomaan postiherran luo, joka näytti minulle napatyrän vaivaamaa lastansa ja selitti, mitä henkilöitä seinillä riippuvat vanhat pyhimysten kuvat esittivät, niin hyvin kuin osasi tehdä itsensä ymmärretyksi venäjänkielellään. Sitten kävin kahdessa suomalaisessa perheessä, jotka asuivat samassa pirtissä. Ne olivat molemmat kotoisin Kuolajärveltä (Sallasta), vasta erotetusta Kemijärven seurakunnan kappelista. Kumpikin perhe eli osaksi kerjäämisellä, osaksi työansiolla, kumpikin ylisteli kotiseutuaan ja moitti sitä seutua, missä paraikaa asuivat. Mieleeni muistui täällä, mitä ennen usein olin kokenut Turussa ja Helsingissä. Huononpuoleinen Ruotsista sinne tullut väki ei ollenkaan lakkaa ylistelemästä Ruotsia, synnyinseutuaan, ja alentamasta Suomen arvoa. Miksikä näin ollen eivät jää tuolle paremmalle seudulle, eihän kukaan kehota heitä tai pyydä tulemaan huonompaan maahan? 'Oma maa mansikka, muu maa mustikka'… Toinen miehistä tuli jotenkin hyvin toimeen venäjänkielen puhumisessa ja luuli osaavansa sitä vielä paremmin kuin osasikaan. Ainakin hän monta kertaa kerskasi 6:ssa viikossa oppineensa puhumaan venättä paremmin kuin moni venäläinen itse puhuu. Jopa hän olisi ottanut opettaakseen minullekin venättä ja sanoi, että kun osasin kirjoittaa, sen voisi suorittaa parissa tai kolmessa päivässä. Niinpä hän oli opettanut erään Kemijärven miehen, joka niinikään oli osannut kirjoittaa, vähässä ajassa puhumaan venättä. Aluksi hän antoi minulle sen ohjeen, että kieli oli asetettava paljon jäykemmäksi, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat: kielen pitää olla paljo kovempana. Vaikkapa tilaisuus olisikin ollut kovin houkutteleva, kun näin lyhyessä ajassa olisi saavuttanut taidon puhua venättä, en kuitenkaan voinut käyttää sitä hyväkseni, jos kohta huomasin, että hänen metodinsa olisi ollut helpompi kuin tavallinen. Monia s-äänteitä varten hän ei tarvinnut muuta kuin meidän tavallisen suomalaisen s:n, ja koko substantiivien taivutus oli sillä suoritettu, että tunsi yhden yksikön ja samoin yhden monikon sijan, kummastakin sen, jonka pääte enimmin vivahti johonkin suomalaiseen päätteeseen. Koko Gretsch'in konjugatsioni-kaavaa ei tarvittu, sillä tarvitsi vaan tuntea verbin infinitiivi tai joku sellainen preesensin tai perfektin persoona, joka paraiten soveltui suomalaisen kielen äännettäväksi; sitä sai käyttää kaikkialla. Sellainen hänen opetustapansa olisi ollut, ja sellaisella kielen käyttämisellä hän hyvin tuli toimeen venäläisten parissa, samoin kuin karjalaiset yleensä eivät puhu kieltä paremmin, mutta vaikeudetta suoriutuvat kaikissa asioissaan. En tiedä, johtuneeko tästä, että koko ruumis on liikkeessä, eikä vaan, kuten muuten, kieli. Mies pyysi minua illalliselle luokseen, jota hänen kutsuansa noudatin. Vanha tynnyri pantiin pohjalleen seisomaan penkin eteen, ja sitä käytettiin pöytänä; muuta pöytää ei ollut. Sille kannettiin sitten kookas vati täynnä poron- ja lampaanlihaa, joka nauriiden kanssa oli keitetty lihakeitoksi; tämä ruokalaji oli sangen hyvänmakuista. Itse keitoksen ohut osa (liemi) oli kaadettu toiseen puukuppiin, jonka isäntäni minua varten oli veitsellä vuollut ulkoa ja sisästä, niin että se näytti äsken tehdyltä. Enemmän kuin itse ruokalajit minua kuitenkin ilahutti, että hän rehellisellä tavalla oli ne hankkinut, seikka, jota ensin hieman epäilin hänen kerjäläis-elantonsa vuoksi. Hän oli näet vähää ennen tehnyt pitkänpuoleisen retken lappalaisten alueelle ja oli sieltä paitsi poronlihaa saanut koko lampaan… Lappalaiset eivät hänen kertomuksensa mukaan itse syö lampaanlihaa. Mies oli sen verran kääntynyt venäjänuskoon, että oli antanut parran kasvaa, jota tekemään kehotti toveriansakkin. Tämä näet pyysi minulta lainaksi partaveistä ajaakseen pois partansa, mutta Kurtti — se oli mainitun kielimestarin nimi — kehotti häntä luopumaan tästä parranajo-aikeesta, koska häntä parrattomana ei seuraavana kesänä otettaisi jamstjikaksi Kannanlahden ja Kuolan väliselle postitielle, johonka toimeen kumpikin aikoi pestautua. Seuraavana aamuna kävin taas Kurttia katsomassa, ja minua kestitettiin aamiaiseksi samanlaisella ruokalajilla kuin edellisenä iltana illalliseksi. Hänen asuintoverinsa, entinen lautamies (jota venäläiset nyt ivalla sanoivat 'sossedaateliksi') oli tullut erotetuksi ja lisäksi tuomittu 28:ksi päiväksi vedelle ja leivälle, minkä vuoksi nyt juuri oli paennut ja tahtoi vaan tietää, kuinka kauan hänen tuli olla täällä karkulaisena, siksi kuin rangaistusaika oli umpeen mennyt. Minä en ollut niin lakiin perehtynyt, että olisin varmasti voinut sitä sanoa, mutta oman laintuntemuksensa nojalla hän oli muistelevinansa, että tuo aika vuoden ja yön kuluttua oli lopussa. Minun syödessäni aamiaista, läksi hänen vaimonsa kaksi lastansa mukanaan ulos kerjäämään almuja (milosti). Täällä ei kerjätä samalla tavalla kuin Suomessa, vaan kerjääjät pysähtyvät kuppi kädessään ikkunan alle ja huutavat tai oikeammin laulavat: milosti, milosti, milosti — kunnes ikkuna avataan ja siitä pannaan jotakin kuppiin. Kieretissä ja sitä pohjoisemmissa seuduin ensin huomasin tämän kerjäämistavan. Karjalaisissa kylissä, missä suomalaisia asui, kerjäläiset menivät pirttiin ja seisoivat oven suussa useinkaan mitään sanomatta, tai myös sanoen: (antakaa) Jumalan nimeen (sanaan) milostia. Kumpi tapa lie parempi, on vaikeata sanoa. Edellinen taitaa olla parempi antajalle, jälkimäinen kerjäläiselle. Kyläkerjäläiset, s.o. sellaiset, jotka samoilematta eri seuduilla, oleskelevat yhdessä ainoassa kylässä, kiertävät muuten säännöllisesti kylää kaksi kertaa päivässä, aamulla aamiaisen (murkkinan) aikaan ja iltapäivällä hämärässä, tähän vuoden aikaan silloin, kun on tapana syödä toinen ateria."

"Yön kuluessa tai jo edellisenä päivänä huhu oli levittänyt sen tiedon, että olin lääkäri. Sen tähden luonani kävi useita potilaita, joita taitoni mukaan autoin lääkkeillä tai pelkillä neuvoilla. Kurtti oli kaikkialla tulkkinani. Kun laitoin napasidettä yllä mainitun postiherran lapselle, postiherra sattui näkemään kelloni, jonka tahtoi välttämättömästi vaihtaa omaansa; tällä oli näet se paha tapa, että usein seisattui. Kun en yleensä pidä sellaisesta vaihtokaupasta enkä muista koskaan ennen tosissani vaihtaneeni mitään, en nyt tahtonut tähän suostua. Mutta hän kuvasi, miten suuresti hän tarvitsi käypää kelloa, hänen kun aina minuutilleen täytyi merkitä kirjaan, milloin posti kävi Kannanlahdessa, jotta keisari sen tietäisi. Ottaen huomioon tämän hänen suuren tarpeensa ja sen seikan, että itse mahdollisesti voin joutua rahoja tarvitsemaan, suostuin nyt vaihtokauppaan. Välirahat määrättiin 40:ksi ruplaksi, jotka hän maksoi minulle puhtaalla hopearahalla. Mutta pahaksi onneksi unhotin neuvoa hänelle, miten kelloni oli vedettävä. Jos hän samalla tavalla myötäpäivään rupeaa sitä kiertämään kuin omaansa ennen, niin luulen, että siitä jo on ponnin poikki. Siinä suhteessa hän kumminkin lie hävinnyt tässä kaupassa, että hänen kellonsa helposti oli korjattu, niin että se nyt käy yhtä hyvin kuin minun entinen kelloni. Saatuani tämän toisen kellon, tein itselleni jonkunlaisen puhallusputken ja puhalsin sillä rattaiden väliin, jonka jälkeen kello on käynyt hyvin. En rohjennut ryhtyä sitä korjaamaan purkamalla koneistoa, kun näet sellainen yritys kesällä v. 1828 Suomen-Karjalassa onnistui niin peräti huonosti, etten mitenkään enää voinut saada kaikkea jälleen paikoilleen, ja että siis huonosti käyvän kellon asemesta sain kellon, joka ei käynyt ollenkaan. — Harjakaisiksi juotiin tsaajua ja viinaryyppy. — Sitten kävin taas parin potilaan luona, ja varustauduin matkalle, kuljettuani vielä kerran kylää katselemassa. Rakennustavaltaan se on Koudan kaltainen, mutta paljoa huonompi. Se sijaitsee Kannanlahden koillisella rannalla likellä lahden pohjukkaa; idästä laskeva, ei varsin leveä oja muodostaa mainittua lahtea vastaan niemen, mille suurin osa kylää on rakennettu; muutamia taloja on ojan toisella rannalla. Mastollisia laivoja luin kolme, eikä tätä nykyä kuulu useampia olevankaan. Mutta paljaita lumituntureita laskin pohjoisessa, luoteessa ja koillisessa olevan kokonaisen tusinan. Tällaisia vallan metsättömiä tuntureita en ennen ollut nähnyt, tästä alkaen taas niitä kyllä näin. — Kirkkoja on kaksi, yksi kummallakin rannalla. Eteläpuolisella, joka sijaitsee kunnaalla, on varsin sievä asema, mutta se on vanhettunut eikä enää käytännössä. Maanviljelystä on täällä yhtä vähä kuin muissa kylissä, Kierettikin lukuun otettuna. Ainoa viljelyskasvi, joka täällä on saatavissa, on jokunen määrä naurista, ja pienten vihannestarhojen näköisiä, aidattuja naurismaita on useita. Ei ole epäilystäkään, että eivät ohra ja ruiskin täällä menestyisi, mutta kalastuksen ollessa pääelinkeinona ei ryhdytä tähän aikaa vetävään työhön."

"Iltapäivällä olin matkaan valmis ja istuuduin Kannanlahdessa ensi kerran poronpulkkaan. Minulta kysyttiin, olinko ennen ajanut porolla; en tahtonut vastata kieltäen, vaan sanoin varmaa vastausta vältellen, että kyllä luulin siitä hyvin suoriutuvani. Tämän laita oli kuitenkin niin ja näin, sillä parin virstan päässä poro vei minut pois tieltä metsään, kaatoi pulkan ja minut, joka varmaan olisin jäänyt siihen, ellen varovaisuuden vuoksi olisi lähtiessäni köyttänyt ohjan päätä vyöhöni. Kohta sen jälkeen tuli suuri alamäki, ja siinä olin vielä pahemmassa pulassa. Pulkka kaatui taas ja poro laahasi minua perässään ulkopuolella pulkkaa pitkää mäkeä puoliväliin alas. Sitten alkoi mennä paremmin, ja 10 virstan matkan jälkeen saavuimme Imandran järven eteläpäähän, missä tasaisella jäällä ei enää ollut mitään hätää. Imandran jäätä ajettiin sitten vielä 20 virstaa ensimäiseen postiasemaan, Sassegaan. Olin sopinut Kannanlahdesta lähteneen kyytimieheni kanssa, että hän veisi minut vielä 15 virstaa eteenpäin erään lappalaisen luo, joka asui syrjässä postitiestä, Kemiönniemessä, mistä luulin saavani halvemman kyydin kuin muuten. Olen näet aina edeltäkäsin tahtonut laskea, miten halvimmalla pääsee perille; tämä onkin välttämätöntä pitemmillä matkoilla, sillä sellaisia tilaisuuksia, jolloin saa maksaa kalliit rahat, tulee kuitenkin odottamattakin. Sitäpaitsi halusin kernaasti nähdä lappalaisia muuallakin, kun tien varsilla asuvien sanottiin jo olevan siihen määrään venäläistyneitä, että kaikki, vaimot ja lapsetkin, paitsi omaa kieltänsä, puhuvat venättäkin."

Kuolassa Lönnrot viipyi lähes kuukauden ja matkusti sitten Suomen Lapin kautta, monia vastuksia kokien, takaisin Kajaaniin, jonne hän toukokuun alkupäivinä saapui. Keckmanille kirjottamassaan kirjeessä hän kotiin palattuaan lausui:

"Ei sieltä näytä olevan paljo kerättävää. Parahimmat paikat tähän asti kyllä ovat olleet jo ennen useasti käydyt likimmäiset rajapaikat Venäjän puolella. Niinkö lieneeki, että olen lähtenyt ulompata etsimään, mitä parahite saapi kotipaikan seuduilla?"

VIENAN MERELLÄ JA KEMIJOELLA.

Jäimme, tämän kirjottaja toverinsa ja Varahvontan keralla, Kieretin kauppalaan, josta aiotuksemme oli matkustaa eteläänpäin Kemin kaupunkiin ja Kemijokea pitkin takaisin Kuittijärville. Mutta Kemiin päästäksemme laivalla täytyi meidän kiertää Kannanlahden kautta ja vielä sivuta hyvän matkaa Kuolankin rantaa, ennenkuin laiva meren poikki oikaisi Kemiin. Kieretistä on Kemiin suorin tein noin parinkymmenen penikulman matka, mutta näin tulimme kiertäneeksi ainakin viisikymmentä penikulmaa ja saimme olla merellä useita päiviä. Laivalla oli määrätyt kulkuvuoronsa, jonka vuoksi sen täytyi satamissa odottaa aikaansa, vaikka olisikin kerinnyt aikaisemmin lähtemään. Mutta hätää ei ollut "Ptishoffilla" mitään, se oli hyvin varustettu ja ruokalaitos oli kaikin puolin tyydyttävä. Varahvontta kummissaan katseli kookasta alusta ja vielä enemmän ihmetteli sen laitoksia. Mutta meren monet ihmeet, maneetit, delfiinit, eivät niinkään kiinnittäneet hänen huomiotaan — nehän olivat niitä tursaita ja muita kummituksia, joista runoissa lauletaan ja tarinoissa kerrotaan. Sitä paitsi oli hän nuorempana ollut mursunpyynnillä "Uuella maalla" (Novaja Zemljassa) ja siellä kyllä tutustunut meren ihmeisiin. Laiva oli Turussa rakennettu, jonka vuoksi tunsimme olevamme vähän kuin turvallisella pohjalla.

Laiva seisahtui lahdelle ja sinne soudettiin veneellä. Lähes puolen vuorokautta saimme sen kannella töllistellä, ennenkuin yön selkään päästiin lähtemään. Näköala ulapalle oli tosin suljettu, mutta kuitenkin huomasimme piankin olevamme suolaisella merellä, sillä meidän silmäillessä laivan kannelta veteen, joka Suomen rannoilla tavallisesti on niin tyhjää ja elotonta, alkoi pohjasta kiehua esiin mitä ihmeellisimpiä ruskeita piparikakkuja ja tähtösiä, joita täytyi lähteä veneestä katselemaan. Airon lappealla kohotin eräänkin nousijan vedestä, ja se oli kuin melkoinen kasa hyytelöä. Koko laivan ympäristö kiehui täynnään meduusoja. Meressä, jossa on niin paljon ravintoaineita, tietysti myös on paljon kaloja, ja mitä oivallisimmat lohet nousevatkin kaikkiin näihin jokiin, puhumattakaan ulkomeren kalakarjoista. Karjalaiset laulajat sanovat "meren olevan pohatan" siitä pitäen, kun osa Sampoa sinne joutui, ja tämä sana epäilemättä on juuri Vienan merestä paikallaan. Karut ja autiot ovat rannat, mutta meressä on Jäämeren ehtymätön riistarikkaus.

Omituisilla, uteliailla tunteilla lähdimme viillettämään Vienan merta. Venäläisiä mainitaan huonoiksi merimiehiksi, mutta poikkeuksiakin on. "Ptishoffin" kapteeni oli oikea merikarhu, joka oli elämänsä valtamerillä purjehtinut — muistaakseni hän oli Kuolasta kotoisin, — ja varsin turvallisena saattoi istua hänen ohjaamassaan laivassa, vaikka Vienan meren väylät ovatkin kariensa ja vaillinaisen tuntemisen vuoksi mitä vaarallisimpia. "Ptishoffilla" käytettiin englantilaista kuvakorttia. Englantilaiset näet tuntevat nämä rantaväylät paremmin kuin venäläiset itse. Samalla kun heidän sotalaivansa aikanaan pommittelivat Solovetskoita, laativat he näistä rantavesistä pätevät kartat.

Jos Kalevalan tapauksia ajattelemme Vienan meren äärillä tapahtuneiksi, niin ovat nämä rannat kylläkin sopusoinnussa niitten käsitysten kanssa, jotka runoteos antaa Pohjolasta. Jo muutaman penikulman päässä rannikosta luonto huomattavasti kolkostui, kun tätä merta lähestyimme. Kalliopohja yhä enemmän paljastui, rannikko itse oli jylhää, vaikkei aivan korkeata vuorimaata, kolkkoja kallioita, joilla tuulien pieksämä harva havumetsä vaivalla piti puoliaan. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin, sitä korkeammaksi kohosivat vuoret, kunnes ne Kannanlahden perukassa pilviä pitävinä tuntureina lähestyivät aivan meren rantaan. Mutta sitä myöden myös kasvisto köyhtyi köyhtymistään, eikä Kannanlahden perukassa enää ollut juuri muuta kuin kivi ja vesi, Lapin luonto kaikessa alastomuudessaan.

Semmoista on tämän "Karjalan rannan" pohjoisosa. Kieretistä eteläänpäin se alenee, käy yhä laidommaksi ja sen mukaan väylätkin sen edustalla sotkuisemmiksi.

Kieretistä päästyämme poikkesimme ensimmäiseksi Koutaan, Koudanjoen suuhun. Koudassa ovat tämän rannikon suurimmat sahat, luullakseni enimmäkseen englantilaisten ja norjalaisten hallussa. Hyvät ovat ne metsät, joita täällä sahataan, ja hyvässä maineessa lienee sen vuoksi Koudan puutavarakin. Koudan jälkeen poikettiin Näseeseen, jossa vielä puhutaan karjalaa. Näseekin harjoitti viljakauppaa. Sieltä muun muassa Salla eli Kuolajärvi toi viljatarpeensa.

Yhä kapenevan vuonon pohjukassa oli vihdoin Kannanlahden kaupunki. Hyvin se oli pieni ja vähäpätöinen kaupungin nimeä kantaakseen, mutta sitä komeampaa oli luonto. Huimat tunturit kohosivat aivan meren rannasta, ja niitten juurella kaupunkipahanen suurine nuottineen näytti vieläkin vähäpätöisemmältä. Kaupungin kohdalla laskee Imanterosta tuleva Niva mereen. Joki on niin vetevä kuin Oulun joki, ainakin kesällä, jolloin ylämaassa lumet sulavat. Loppumatkansa se laskee viettävää louhipohjaa monen virstan mittaisena vinhana koskena, jonka kiivaita kuohuja ja kirkasta vettä väsymättä katseli. Vaikka koski on jyrkkä ja aallokko, lasketaan sitä kuitenkin veneellä, ja hyvän kyydin siinä kuului saavan. Maan sisästä näkyi aavistus siitä syvänteestä, jossa Imanteron järvi on, ja tunsimme Kibinän tunturin pitkästä sinisestä selästään, joka kohoo kaikkien muitten vuorien yli ja kantaa laellaan melkein ainaista lunta.

Kannanlahdesta laskettiin itäänpäin, taikka alussa kaakkoa kohti pitkin Kuolan niemimaan rannikkoa. Kuta kauemmaksi etenimme lahden pohjasta, sitä enemmän alenivat Kuolan rannat. Ensimmäinen poikkeuspaikka oli Umba, joka oli kautta Karjalan kuulu helmijoestaan. Joka kesä sinne lähti karjalaisia onneaan koettamaan ja monta kaunista helmeä heidän sanottiin sieltä tuoneen.

Muista paikoista Kuolan rannikolla kiinnitti laivasta nähden huomiotamme varsinkin Turjan niemi sekä muotonsa että nimensä vuoksi. Se oli jylhä laaja kallioniemi, joka pistää kauas mereen ja korkeana ja ylpeäpiirteisenä tarjoo otsaansa ja kylkiänsä tuulille ja aalloille.

Poikkesimme moneenkin rantaan, mutta vain etäältä näimme kylät, sillä laiva seisahtui ulapalle ja kylistä soudettiin veneillä laivalle. Semmoinen oli viimeinenkin, jossa kävimme, Kusamen (Kuusamo) nimeltään. Ranta alkoi tällä puolella jo olla niin laitoa, että olisi ollut vaarallista lähestyä kylää. Veneillä tuotiin matkustajat, vietiin tavarat ja venäjänkielisiä olivat kaikki. Olipa surullista täten pitkiä matkoja seurailla rannikkoa, jossa joka kylä todisti karjalaisen kansallisuuden katoamista.

Kusamenista oikaisimme vihdoin meren poikki Kemiä kohti. Jouduimme keskelle Vienan merta, eikä maata näkynyt miltään puolelta. Raskas, itsepintainen auer asui ulapalla ja vesi näytti olevan tavallista hitaampaa nousemaan laineiksi, vaikka tuuli melko lailla. Sepä jo onkin sangen suolaista, kylmää ja raskasta. Kolkko ja surullinen oli tämän meren pinta. Mutta elämää siltä ei puuttunut. Näimme jo jonkun pienen valaankin puuskuttelevan vettä ilmoille ja vilkkaita delfiinejä välähtelevän laivamme ympärillä.

Ensimmäinen maa oli nyt Solovetskoin saaristo, jossa kuulu luostari on. Ylen kolkolta sekin näytti mereltä nähden, mutta saariston sisäosissa kuuluu olevan kauniita maisemia. Se on kaukana rannasta, aavassa meressä. Jyvöälahdessa meitä oli kehotettu kaikin mokomin käymään katselemassa luostarin ihmeitä, mutta siihen meillä ei ollut aikaa eikä juuri haluakaan. Me katselimme luostaria toisilla silmillä kuin karjalaiset pyhiinvaeltajat. Näimme siinä sen mahdin, joka oli karkoittanut näiltä rannoilta Karjalan kansan. Laiva ei monasterissa poikennutkaan, ja Kemistä olisi sinne ollut veneellä matkaa kokonaista kuusi penikulmaa. Kun emme tainneet venäjääkään, niin että olisimme voineet lukea luostarin vanhoja kirjoja, niin olisi ollut tuiki turha sinne lähteä. Mutta se sanottakoon, että suuri oli tämän pyhitetyn paikan maine kaikkialla Vienan meren piirissä ja kaukana ylämaassakin. Aina Maanselän etäisistä kylistä saakka sinne matkasi joka vuosi pyhiinvaeltajia, jotka laskivat kaikki Kemijoen perkkaamattomat kosket, saadakseen luostarissa omantunnon tyydytystä. Pyhiinvaeltajia tavallisesti keräytyi niin paljon yhteen joukkoon, että voivat ottaa yhteisen suuren veneen. Laskumiehet otettiin aina Kuittijärviltä saakka. Siellä oli varsinkin kaksi Kemijoen laskijaa, joita mainittiin muita taitavammiksi. Toinen kuului laskeneen matkan kuusi- tai seitsemänkymmentä kertaa. Ohjauksesta heille maksettiin parikymmentä ruplaa, mutta pyhiinvaeltajat saivat itse soutaa. Veneet olivat siksi suuret, että niihin mahtui parikymmentä henkeä, eikä matka tullut kalliiksi yksityistä kohti. Mutta vielä suuremmat kuin Kemijoen olivat huonoilla säiliä Vienan meren vaarat; myrskyt ja sumut pakottivat pyhiinvaeltajien veneitä usein viettämään päiviä ja viikkojakin sään pidossa jollain autiolla alastomalla saarella. Silloin he saivat kokea paljon kurjuutta. Mutta sitä hurskaammalla mielellä sitten saapuivatkin "pyhään kaupunkiin". Monastirista ostettiin tulijaisiksi koruompeluksilla varustettuja käsiliinoja, saviastioita y.m. arvatenkin munkkien valmistamia esineitä.

Se merenlahti, johon Kemijoki laskee, on niin pitkälle matala ja karipaikkoja täynnä, että "Ptishoff" täälläkin pysähtyi seitsemän virstan päähän kaupungista, suuren mahtavan sahan luo. Kaupungista soudettiin laivalle suurilla veneillä ja ne veivät ja toivat tavarat ja matkustajat. Vastavirta ja vastatuuli tekivät paljon haittaa, mutta muutamia tuntia ponnisteltuamme pääsimme kuitenkin Vienan Kemin rantaan.

Olimme sitä luulleet huonommaksi kaupungiksi, kuin se todella oli. Kemissä asui koko joukko virkamiehiä ja varakkaita kauppiaita, ja sen vuoksi oli siellä kahdenkertaisia puurakennuksiakin, joista kaupunki sai jonkun verran näköä. Varahvontta oli täällä oleskellut enemmänkin aikaa, ja hän mainitsi pohattain rikkaudesta esimerkkinä, että eräskin oli häntä pitänyt palveluksessaan vain sen vuoksi, että hän "kumauttaisi (kutittaisi) hänen jalkapohjiaan". Arvatenkin oli mies sairas ja hänen vaivojaan oli siten lievennettävä. Varahvontta kertoi täysin määrin nauttineensa tämän kauppiaan luottamusta, joka ei kuitenkaan estänyt häntä auttamasta kauppiaan tytärtä karkaamaan erään köyhän kosijan kanssa.

Kemissä majailimme karjalaisen Mäkushkinin hyvänlaisessa talossa, joka oli kestikievari. Päärakennuksessa oli kaupungin poliisikonttori, ja kun siinä oleva kievarihuonekin juuri oli saanut asukkaan, niin meidät sijoitettiin piharakennukseen, jonka alakerran oven päälle oli maalattu sana "arestantskija". Alakerta toisin sanoen oli kaupungin putka. Meille osotettiin huone putkan päällä toisessa kerrassa. Ruuan saanti oli täälläkin, kumma kyllä, sangen vaikeata. Ja huonoa oli yölepokin. Luteet pakottivat lopulta pakenemaan viileään eteiseen, jossa monen tuskan jälkeen vihdoin saimme lepoa. Niin huonosti tuskin olimme missään sisämaassa asuneet.

Unta odotellessamme kuulimme alaalta putkasta laulua. Aloimme sitä kuunnella… ääni oli kuontunut täyteläinen baritoni, taipuisa ja kouluutettu, ja sävelet, joita se lauloi, olivat aarioita tunnetuista oopperoista. Laulaja kaikuvin askelin kulki edes takaisin arestantskin huoneessa… se olikin arestantskija itse. Seuraavana aamuna näimme hänet pihalla vääntämässä tahkoa poliisille, punapartaisen, turpeanaamaisen miehen, joka tosin näytti olevan rappiolla, mutta nähneen aikanaan parempiakin päiviä. Kuulimme sitten vähän hänen vaiheistaan. Hän oli ollut joku oikeusvirkamies Moskovassa ja arvatenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettu Kemiin, niinkuin niin moni muukin. Kymmenen vuotta siellä oleskeltuaan hänen oli pitänyt päästä palaamaan kotiseuduilleen, mutta oli sattunut viinapäissään taas sanomaan jotain varomatonta ja siitä tuomittu muutamaksi päiväksi arestiin. Yksinäisyydessään hän siellä lauleli lauluja elämänsä kukkeuden ajalta, ja lahjakas mies hän varmaan oli kerran ollut.

Kemissä oli jonkun verran sotaväkeä, kuulemamme mukaan reserviä, jossa karjalaisistakin toiset saivat asevelvollisuutensa palvella. Satamassa oli jäännöksiä entisistä linnoituksista, mutta ne olivat jo rappiolla. Kaduilla kasvoi ruohoa, sillä luetut olivat Kemissäkin rattaat. Maantietä ei ainakaan sisämaahan päin ollut kuin seitsemän kilometrin pituinen pätkä Kemijoen viimeisten ankarien koskien sivu. Ja sekin tie oli silloin vielä aivan nuori, vaikka siksi kunnossa, että sitä pääsi rattailla kulkemaan.

Kemi oli ummikkovenäläinen, mutta tapasi siellä usein niitäkin, jotka osasivat "paissa karjalaksi".

Kemissä päiväkauden viivyttyämme lähdimme jälleen matkalle sisämaahan, lähdimme iloisella mielellä, sillä merimaasta olimme saaneet tarpeeksemme. Ikävöitsimme takaisin puhtaihin pirtteihin ja vanhanaikaisiin oloihin, joissa piirakkaat olivat parhaat, meille jo rakkaiksi käyneet herkut, joissa olimme tottuneet niin hyvin viihtymään samovaaran ääressä puheliaan isännän seurassa.

Matkustimme kevarikyydillä paljon kuljettua tietä, ja hyvät veneet olivat sen vuoksi pitkin matkaa käytettävänämme. Mutta ei mikään vene sentään vetänyt vertaa kuvernöörin veneelle, jonka näimme Putkuon kosken niskassa. Se oli niin suuri kuin pieni lotja. Se oli rakennettu kerran, kun kuvernööri kuuluu olleen aikeissa matkustaa sisämaahan lääniään katsomaan, mutta matkasta ei silloin eikä myöhemminkään tullut mitään, ja niin jäi lotja käyttämättä. Turhaan saatiin ylämaassa odottaa maaherraa, jolle olisi valitettu sitä ja tätä alempia virkamiehiä vastaan. Mutta olisikohan moisella aluksella Kuittijärville asti päästykään?

Olimme nyt suurella Kemijoella. En tiedä, olisiko se Oulujoen kokoinen, mutta tuskin luulen, vaikka se saakin vettä sekä Kuittijärvistä että eteläpuolelta Repolasta, Rukajärvestä ja Akonlahdesta saakka. Vesi kuitenkin oli silloin jo alimmillaan. Keväällä sitä on monin verroin enemmän, ja kun rannat enimmäkseen ovat matalat, niin joki tulvan aikana varmaankin on koko mahtava. Se on osasta jotenkin virtainen, koskia on paljon, ja matka oli sen vuoksi hitaanlaista. Toisin paikoin on kuitenkin tyyniä suvannoitakin, joilla soudeltiin kuin järvillä. Laajain erämaitten kautta se kauttaaltaan virtaa, ainoastaan muutama kylä on joen rannoilla.

Noin parin penikulman päässä Kemistä on Usmanan kylä samannimisen valtavan kosken alapuolella. Se on melkoinen, taloja lienee yli parisataa. Usmana oli jo karjalaisella kielialueella, mutta venäläistyi nopeaan. Kylä oli verraten hyvin rakennettu ja sanottiin siinä olevan rikkaitakin. Tuskin olimme sinne tulleet ja muhkeaan kestikievariin asettuneet, ennenkuin tultiin kutsumaan alakerrassa olevaan kauppapuotiin, jossa stanovoin sanottiin tahtovan meitä puhutella. Olimme jo jotenkin rähjäisen näköiset, ja siitä kyläläiset arvatenkin luulivat meitä kiinni otettavan ja heitä oli kokoontunut puoti täyteen sitä näkemään. Mutta stanovoi paperimme luettuaan mitä kohteliaimmin teki meille selkoa matkoista piirissään aina Vuokkiniemeen saakka, ja vaikk'emme siitä paljoakaan ymmärtäneet, niin myönsimme vain kaikkeen ja olimme tyytyväisen näköiset, ja asiansa ajettuaan hänkin lähti tyytyväisenä matkaansa. Emme sen koommin joutuneet virkamiesten kanssa tekemisiin.

Koskessa oli koko joukon katselemista. Se on kapea kallioruuhi, jossa vesi uupumatta riehuu. Rantakalliot ovat laajalta aivan puhtaiksi huuhtoutuneet, sillä kaikkien niitten päällitse sanottiin veden kevättulvalla kuohuvan. Silloin tämä koski varmaan on hirmuinen. Kalliot ovat särmäiset ja korkeatkin. Veneellä sitä on kuivallakin mahdoton laskea, ja ihmetellä täytyi, että sitä lohikaan pääsi nousemaan. Sitä tuskin olisi uskonut, ellei olisi varmaksi havainnut. Toisella rannalla oli pieniä korvapatoja palavassa koskessa ja niissä hyvin karkeasti valmistetut pajuiset rysät. Niin ahdas on rannalla lohen nousureitti, että näilläkin rysillä saatiin sileätä hopeakylkistä Jäämeren lohta niin paljon kuin rysään mahtui. Niitä oli kuin halkoja pinossa. En tiedä, kiero silmämmekö lienee syynä ollut, mutta meidän katsellessamme täpötäyden rysän tyhjentämistä sattui yksi lohi livahtamaan takaisin koskeen. Ei sitä kuitenkaan suurin kiroiltu, arveltiin kai tulevan toisella kerralla.

Pohjoisrannalla oli suurempi pato valtavien paasien muodostamassa tyynemmässä putaassa, ja sen ääressä katselimme lohien nousua, kunnes padon vartijat tulivat ja ajoivat pois. Hauskaa oli nähdä lohien koskesta päästyään lepäilevän tyvennössä padon alapuolella ja kohottavan nokkaansa ilmaan. Ongenvavalla asettelin perhoa varsin yhden kuonon päälle, mutta se ei ollut siitä tietävinään, lienee vielä ollut koskimatkan jälkeen hengästynyt.

Usmanalta menee Voigarven kautta maan poikki suoraan kevaritie Paanajärveen, mutta koska meillä oli tavaroita ja mieluummin tutustuimme jokeen, niin nousimme sitä myöden. Veneeseemme työnnettiin pari viinalekkeriä pyynnöllä, että veisimme ne tukkipäälliköille, jotka matkalla tapaisimme. Jokimatka Paanajärveen oli kahdeksan penikulmaa, eikä välillä ollut ainoatakaan asumusta. Kun kulku vastavirtaan oli hidasta ja sääkin oli kolkkoa ja sateista, kävi matka kylläkin ikäväksi. Kolmatta päivää viivyimme tällä taipaleella, viettäen yömme metsäsaunoissa. Kuljimme erään palaavan paanajärveläisen veneessä. Vaikka vene oli suurenlainen, niin kävivät tilat kolmelle matkustajalle, yhtä monelle saattajalle, monille tavaroillemme ja tukkilaisten viinoille kuitenkin hyvin ahtaiksi. Veneen pohjalla saimme istua jalat koukussa.

Vaihteluna olivat kosket, koska niiden kohdalla pääsimme maalle kävelemään ja venettä nostettiin tyhjiltään. Toiset kosket olivat pitkiä, nelin viisin virstoin, toiset lyhempiä, joku aivan jyrkkä, melkeinpä putouksen tapainen. Semmoinen oli Juuma, joka oli Usmanan ja Paanajärven välillä puolitiessä. Se oli niin jyrkkä, että vene oli taivallettava maisin sen päälle, pienen kalliosaaren poikki. Sitäkin kuitenkin laskevat tyhjällä veneellä taitavimmat koskimiehet, niin mainittiin, ja Ervasti matkallaan näkikin sen omin silmin:

"Juuma on lyhyt, vaan hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana vaahtona kahen puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin pohjoispuolella jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmän vihainen. Me muut nousimme korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantama kädessä, ja kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen alle. Vaan kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjään nähäkseen, voisiko venettä siitä soutaen laskea, tahi pitäisikö köyttä käyttää. Kun me olimme perille ennättäneet, olivat miehet jo lopettaneet tutkintonsa ja palanneet veneeseen sekä vieneet sen rantaan, sillä väylä kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Joka teki laskun vaaralliseksi, oli kosken mutkaisuus. Keskellä koskea pisti näet pohjoisrannasta kallio noin 20-30 syltää pitkälle ulos, jonka yli vesi kyllä osaksi virtasi, vaan joka pakotti valtaväylää jyrkästi kääntymään etelää ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene särkynyt tuhansiksi palasiksi tätä kalliota vastaan. 'Ka ilman köyttä laskevat', huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla odotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa. Kaikkein, mutta varsinkin minun ja kumppanini silmät olivat nyt kuin kiinninaulatut veneen kulkuun. Mahoton on kertoa sitä nopeutta, jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessään kyllä suuri, vaan lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen huopaamalla, jouduttivat kulkua mitä suinkin jäntevistä käsivarsista lähti. Sanat soutaa ja huovata riittävät kuitenkin ainoastaan vaillinaisesti antamaan käsitystä niistä suonenvedon tapaisista voimanponnistuksista, joita miehet tekivät, sillä he varmaan suorittivat soutajan ja huopaajan liikunnot kymmenen kertaa tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta tämä verraton nopeus oli ainoa pelastus; ja jo keskeltä niskaputousta kulkien poikkiteloin virtaa vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen kallion sivutse, hyppeli iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa virtaa ja oli kosken alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa, puolillaan vettä kyllä, mutta muuten vahinkoumatonna. Jos joku vahinko olisi sattunut, esim. airo eli hanka taittunut tuosta kovasta sounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi tarjona ollut."

Muutoin olivat kaikki nämä kosket siinä kunnossa, johon ne Luojan kädestä olivat jääneet, aivan perkaamattomat ja ylen louhiset. Siitä syystä, ei aallokon suuruuden vuoksi, niitä on vaarallinen laskea. Vaikeata on nousukin, kun rannoilla ei ole minkäänlaisia vetosiltoja, niinkuin meidän puolellamme Oulujoen vesistössä. Varsinkin nyt, kun vesi oli hyvin matalalla, täytyi toisinaan sauvoa vene aivan keskienolle saakka tai kaalata kauas koskeen pitkin livettäviä kiviä, kun koetimme köydellä vetäen auttaa sauvojia.

Kemijoen rannat ovat matalat ja lakeat, uoma ei ole syvälle syöpynyt. Enimmäkseen ne ovat kankaita ja louhikkoa, mutta rantametsän takana on aavoja soita. Toisin paikoin virta leviää leveiksi suvannoiksi, joitten varrella on kauniita niittyalojakin ja iloisia lehtoja. Semmoisissa kohdissa joki muistutti kaitaista sisämaan selkävesistöä. Mutta Oulujoen komeita virtamaisemia, korkeita törmiä ja jyhkeitä kuusikoita sai Kemijoelta turhaan etsiä. Suvantojen rannoilla olivat paanajärveläisten parhaat niityt, ja koska ne kevättulvilla ovat veden alla ja saavat päälleen lietettä, oli niissä maanlaatu mielestämme hyvinkin lihavaa. Toisin paikoin kasvoivat rannat niin taajaa pensaikkoa, ettei tahtonut läpi päästä. Sitä kummallisempaa oli, ettei tällä kahdeksan penikulman taipaleella ollut ainoatakaan ihmisasuntoa, vaikka joella suviaikaan oli melkoinen liike. Syyksi mainittiin, että nämä erämaat ovat kovin kylmät, ja siitä taas saattoi päättää, etteivät suot kahden puolen olleet kaukana, vaikkei niitä näkynytkään sanottavasti joelle.

Kemijokea pitkin uivat mereen Vienan Karjalan ikivanhat metsät. Toisia lauttoja oli jo Usmanassa tullut vastaamme, toisia tapasimme ylempänä koskilla. Harvoin saa meidän puolellamme enää nähdä niin kauniita pölkkyjä. Kymmentuumaista pienempää puuta tuskin oli ensimmäistäkään, mutta suurempia oli kosolta. Ja kaikki järjestään olivat moitteettoman suoria ja oksattomia. Jokainen puu, jossa oli vähintäkin vikaa, hylättiin. Ainoastaan moitteettomat pölkyt vietiin Kemiin. Metsät olivat kruunun, ja niitä hakattiin sen mukaan. Tukkien hakkuun sanoivat olevan järjestetyn sillä tavalla, että asukkaat kaatoivat metsästä puut, jotka heidän mielestään täyttivät ehdot, ja vetivät ne lauttausväylän varrelle. Siellä ne mitattiin ja vedättäjälle maksettiin kaatamisesta ja vedätyksestä palkka. Mutta vetäjät olivat oppineet kaatamaan puita hyvin varoen, koska venäläiset tukkipäälliköt pyrkivät hylkäämään niin paljon kuin suinkin, eivätkä hylätyistä maksaneet vetopalkkaa. Karjalaiset väittivät, että ne siitä huolimatta pantiin lauttaan. Säästämänsä rahtimaksut pistivät päälliköt omaan taskuunsa, se oli rahvaan käsitys.

Erään kosken alla juoksi rantaa pitkin vastaamme joukko tukkilaisia, jotka kyselivät, oliko meillä päällikölle viinaa. Tämä lienee jo kotvan aikaa odotellut paanajärveläisten paluuta ja lähettänyt miehet vastaan kantamaan lekkerit taipaleen poikki, koska koski oli pitkä ja mutkitteleva ja ne siinä olisivat viipyneet. Miehet saivatkin botskansa ja lähtivät niitä juoksujalkaa kiidättämään kosken niskaan. Kun olimme veneinemme kosken nousseet, oli päällikkö lauttamajassaan jo täydessä humalassa. Aito venäläisellä vieraanvaraisuudella hän haastoi meidätkin kesteihin ja tarjosi, mitä talossa oli parasta, ruokaa ja viinaa. Toverini, joka oli raittiusmies, ei maistanut tippaakaan, mutta minä kyllä tulin piankin tuulelle, eikä siellä salolla kupponen maistunutkaan hullummalta, vaikk'ei se ollutkaan kolmikymmenkertaisesti puhdistettua. Kestin lopussa pyysi päällikkö, että ottaisin valokuvan hänestä ja hänen perheestään, asettuen päremajansa edustalle joukkoineen ryhmäksi. Ennenkuin kuitenkaan näppäsin, hän sai uuden tuuman, pyysi vähän odottamaan ja antoi nostaa itsensä katon harjalle, johon hän asettui hajareisin, pitäen kiinni lipputangosta ja nostaen lakkiaan. Olisihan siitä tullut soma kuva, mutta pahaksi onneksi olin unhottanut otettujen kuvien luvun, ja kaunis taulu tuli erään toisen kanssa samaan lasiin ja molemmat menivät pilalle.

Meidän lähtiessämme ruvettiin lauttamajaa, "hartshivoa", juuri laskemaan kosken alle. Lasku taitaa olla koko hauskaa, sillä lautta, joka on lujasti rakennettu, kulkee kuin lata, missä vain enimmän vettä virtaa, välittämättä kivistä tai aalloista.

Kemijoen suurimmat kosket ovat alaalta lukien: Putkuo, Usmana, Vuotshas, Juuma, Petäjäkoski, Sompakurja ja Valkiehini. Sompakurja on lähellä sitä paikkaa, jossa Sompajoki, pohjoisesta tullen, laskee Kemijokeen. Se on pisin kaikista, kokonaista 7 virstaa. Muutoin ei Kemijoki koko matkalla aina Jyskyjärveen saakka saa juuri mitään vedenlisäystä kummaltakaan puolelta.

Yömme nukuimme välillä saunoissa, joita oli niittyjen reunassa. Vaikka oli keskikesä, niin olivat yöt kuitenkin hyvin kylmät ja Varahvonttaa vilutti pahasti, hän kun ei uskaltanut tulla saunaan nukkumaan, koska pelkäsi "tshitshiliuskoja" ja käärmeitä. Hän oli nyt illalla nauttinut vähän liiaksi Kemin tulijaisia ja souteli suvannolla tuohitorvella toitotellen, että metsät raikuivat. Humalassa hän taas kertoi tyttärestään ja veneen kokassa torkkuessaan lauloi vaimoaan muistellen:

"Unipa petti, mie makasin, Petti pehmiet perinät, Käsivarsi nuoren naisen, Kainalo ujon emännän."

Varahvontta oli tyytyväinen ajatellessaan, että hänellä nyt olisi tavallista enemmän rahoja kotiin tuoda. Mutta soutamaan hän oli hyvin haluton, kun kerran kievarikyydillä kuljettiin, veteli nyrpeänä ja alakuloisena, koska se työ hänen mielestään kuului saattajille eikä matkustajille, ja ilostui vilpittömästi, kun me päästimme hänet vaivasta ja asetuimme itse soutamaan.

Saavuimme sitten valvoneina ja vaivannähneinä Paanajärveen, jossa oli kirkko ja melkoinen kylä. Kestikievari oli hauska, mutta sinne odotettiin rauhantuomaria, "mirovoi sutjaa", joka oli siksi korkea virkamies, että isäntäväkeä vähän arvelutti, voitiinko meitä päästää kievarihuoneisiin. Pääsimme kuitenkin, ja pian sinne saapui tuomarikin. Hän oli kuitenkin hyvin "alhainen" mies, niinkuin meidän puolellamme sanottaisiin, ja jakoi mielellään kanssamme huoneet ja vielä eväänsäkin, jotka olivat mitä herkullisimmat ja runsaat ja maistuivat niin hyvin, että taisimme niihin tehdä suurenkin loven. Pitkälle kiertomatkalleen hän oli varustanut juoma-astian, joka oli läkkipellistä valmistettu ja moneen osaan jaettu, "kasviportöörin" näköinen. Jokaisessa tapissa oli erilaista juotavaa, ja tappeja oli useita. Tuomari matkustelee suviseen aikaan suuren lääninsä kertaan tai kahteen ja tuomitsee näillä retkillään kaikki rahvaan riidat. Tämän sutjan läänissä olikin tarpeeksi laajuutta. Paanajärvestä hän jatkoi matkaansa Uhtueen, sieltä Pistojärveen Kuusamon rajalle, Vuokkiniemeen ja Akonlahteen.

Kemijoen rannat ovat Paanajärven kohdalla hyvin laa'at ja tasaiset. Lähellä kylää joki leviää järveksi, joka on niin matala, että se on melkein umpeensa kasvanut kaikenlaisia vesikasveja. Kylä on joen kahden puolen. Se oli suurehko ja siinä oli koko joukko kookkaita taloja. Paanajärvestä alkoi runoalue, parantuen yhä sisämaahan päin.

Paanajärvestä oli Kemijokea pitkin neljä penikulmaa Suopassalmeen, mutta sen välin kuljimme maisin ja oikaisimme siten melkolailla. Jokimatkaa Ervasti kuvaa vähemmän virtavaksi, mutta metsiä varteviksi ja joen maisemiakin sen mukaan jylhän kauniiksi erämaan luonnoksi. Suopassalmi oli hajallinen laajahko kylä. Sieltä oli muistaakseni kahden penikulman matka Jyskyjärveen, neljänteen Kemijoen kylistä alaalta tullen. Jyskyjärvi oli saanut nimensä järvestä, jossa Tshirkkakemi ja Kuittijärvistä tuleva varsinainen Kemijoki yhtyvät, aivan vastakkaisilta haaroilta puskien. Kylä oli rakennettu järven eteläreunaan, Tshirkkakemin suun kahden puolen.

Kemijoen varrella olevat kylät erosivat jonkun verran kauempana ylämaassa olevista asuinhuoneitten rakenteen puolesta. Talot nimittäin olivat kahdenkertaiset, kumpikin kerros asuttava. Tavallisesti oli päässä parveke. Ne eivät olleet rakennetut sikin sokin, kuten ylämaassa, vaan kadun tapaisten kujain varrelle. Tapasimme näissä kylissä muutamia vanhoja esineitä, joita olimme muualta turhaan kyselleet. Paanajärvestä sain ikivanhan viinen riistapussineen, Suopassalmesta luukirjaisia jousen varsia. Ylämaassakin sentään vielä muisteltiin, miten jousella oli ammuttu. Kostamuksessa tarkkaan kerrottiin, että erään miehen isän isän isä vielä oli jousella metsästänyt. Ja kaikkialla tiedettiin, että jousen käyttämiseen oli tarvittu kaksi miestä. Toinen ampui ja toinen hänen vieressään katseli, kunne vasama lensi. Vasamat näet olivat suuritöisiä ja kalliita, eikä niitä kannattanut hukkaan päästää.

Jyskyjärven luona maat näyttivät olevan tavallista parempia, ne kun ovat Kemijoen pohjahetteitä, ja siitä voipi päättää, että kylä on Karjalan vanhimpia.

Kevarireittiä lähdimme jälleen jatkamaan matkaa Kuittijärville. Kun oli soudettu Jyskyjärveä Kemijoen suuhun, niin oli kuljettava useita virstoja maisin, sillä järvien välillä on Kiintismän koski, joka on koko Kemijoen rajuimpia, väärä ja suuriaaltoinen. Kevarilla oli kosken niskassa hyvä ja tilava vene, sillä ei ollut pieni se selkä, jonka päästä päähän nyt oli kuljettava.

Niinkuin merenlahti se levisi eteemme, alimman Kuittijärven saareton pinta, yksinäisenä, autiona, asumattomin rannoin. Rantain takaa näkyi erämaasta etäisiä vaaroja, jotka ilmaisivat Maanselän lähestymistä.

Ala- ja Keski-Kuittijärven välillä on Luusalmi ja sen rannalla pieni kylä ja kestikievari. Matkaa oli sinne Jyskyjärvestä kaikkiaan viiden penikulman vaiheille, joista kaiketi neljä oli järvimatkaa. Luusalmen kestikievari oli varakas, mutta laajalta oli sen isäntä tunnettu ahneudestaan. Ja harvoin olenkaan nähnyt ihmistä, jossa tämä intohimo olisi siihen määrään kehittynyt. Hän tosiaan rahanhimonsa vuoksi melkein herätti sääliä, niin ankarasti oli se kiihko hänen sydämensä ja mielensä kiinnittänyt kouristukseensa. Muutoin hän näytti kylläkin mukaiselta, ja hänen poikansa oli sivistynyt mies, Suomessa kauppiaana. Kuulleessaan meidän tulleen taloon, poika ystävällisesti lähetti meille teetä, osottaakseen vieraanvaraisuutta kulkeville runonkerääjille, joiden harrastukset hän ymmärsi. Isä meidän sitä juodessamme kantoi kaikenlaisia pieniä tavaroita kaupaksi muka kummina ja vanhan kansan kaluina, vaikka ne eivät olleet sen kummempia, kuin aaltojen rannalla hierelemiä kiviä. Hän huokaili syvään, kun kaupoista ei tullut mitään. Kun lähdettiin, niin hän sen sijaan peri maksun teestä, jota hänen poikansa oli tarjonnut… arastellen korvaamme "tshuhutti", että tee oli jäänyt maksamatta.

Venematka Luusalmesta Uhtueen oli 32 virstaa, pitkin keskimmäisen Kuittijärven aavaa pintaa, jossa maa katosi edessä rannattomiin. Vene oli varava, mutta kolmen matkustajan ja viiden saattajan alla se painui melko syvälle, ja melkeinpä kammotti soudella aavan selän huljuvaa vettä, joka tuntui niin ihmeen epävakavalta ja levottomalta. Mutta naiset eivät ymmärtäneet pelätä, soutivat reippaasti, puhuivat hauskasti, ja olivat jotenkin ilomielisiä siitä huolimatta, ettei yksi ollut kahteen päivään saanut leipää. Hän oli kotona leikannut puolikypsää ohraa, mutta se oli kuivaessaan kitistynyt niin pieneksi, että jyvät tuskin olivat heinänsiemenen kokoisia. Semmoisella ravinnolla oli hänen täytynyt yrittää elää. He tekivät kyytejä kestikievarille, mutta minkälainen oli se ansio! Kestikievarit vielä säästivät virallisesta kyytirahasta, vaikka se oli niin alhainen, 3 kopeekkaa kilometriltä, jos saattajia oli kolme, kuusi kopeekkaa, jos saattajia oli viisi, niinkuin näillä pitkillä taipaleilla aina pitikin olla. Naiset kertoivat Luusalmen isännän luvanneen matkasta viisikolmatta kopeekkaa kullekin ja eväät, työntäneen leivän kainaloon ja kriivennikän (10 kopeekkaa) kouraan ja luvanneen "loput toitshe!" Uhtuen kievari maksoi jotenkin saman taksan mukaan, 30-35 kopeekkaa noin 64 kilometrin soudusta (edes takaisin)! mutta ei antanut eväitä. Pistojärven postinkuljettajalle hän maksoi 80 kopeekkaa 60 virstan maamatkasta (120 mennen tullen). Niin meille kerrottiin.

Onnellisesti saavuimme Uhtueen pitkältä kiertoretkeltämme ja jatkoimme sieltä matkaa Jyvöälahteen levätäksemme muutaman päivän. "Kotona" olimme herttaisen tervetulleet, vaikka Seni olikin poissa ja emäntä yksinään kotona ikävissään. Kylässä oli yhtä ja toista sillä välin tapahtunut, nuoria naisia tapasi joskus kujilla, jotka jo hyvän matkan päässä kumarsivat syvään meidän ohi astuessamme. He olivat vasta naimisiin joutuneet ja heidän velvollisuutensa oli tällä tavalla kerran kumartaa jokaiselle tuttavalle, jonka taas tuli sanoa: "Elä tervehennä nuoren sulhases keralla", josta toivotuksesta nainen kiitti.

Minua naiset ihailivat, että olin matkalla kaunistunut, kun olin kasvattanut tuuhean ruskean parran ja leikannut tukkani takaa suoraksi maan tavan mukaan. Eräskin sanoi tavatessaan: "Voi viekkahaisein, miten olet kauneheksi käynyt! Ka mitys on nyt parta musikalla." Enkä voi kieltää, etteikö tämä tunnustus ollut mieleeni, varsinkin kun Kusti oli turhaan odottanut parran kasvamista matkalla.

VIENAN KARJALAN HÄÄTAPOJA.

Viettäessämme keväällä Jyvöälahdessa kelirikon aikoja olin silloin tällöin ihmetellyt, mitä hartaita pakinoita toverini piti talon naisten ja muittenkin tuttavien eukkojen kanssa. Hän istui hyvin myöhään heidän seurassaan tarinoimassa, tutkieli ja tiedusteli, ja emäntämme mietti ja kertoi, otti takaisin sanan ja kertoi uudelleen, mietti, muisteli ja kertoi taas pitkät jutut ja kutsui toisinaan tuttaviaan avukseen muistelemaan. Jotain hauskaa heillä oli tekeillä, sen saattoi nähdä; toverini tuon tuostakin puhkesi nauramaankin ja eukot sitä innokkaammin kertoilivat. Lopulta en malttanut mieltäni, vaan yhdyin minäkin samaan seuraan, ja pian sainkin kuulla, mitä tässä puoleksi salaa kuiskailtiin. Toverini uteli tietoja karjalaisista häistä, ja niitten monenlaisia temppuja vaimot yksissä tuumin muistelivat. Kun nämä häät ovat hyvin monimutkaiset ja pitkälliset, oli niissä juttua moneksi ajaksi; mutta yhteisin ponnistuksin he saivat kokoon kertomuksen, joka varmaan on hyvinkin täydellinen kuvaus sen paikkakunnan häitten mallista.

Näin syntyi seuraava seikkaperäinen kuvaus Vienan Karjalan häätavoista, tarkemmin sanoen siitä, miten niitä Jyvöälahdessa vietettiin, sillä jonkun verran yksityiskohdat eri paikoissa vaihtelivat. Valmiista kertomuksesta minä sitten valitsin pääkohdat ja aloin miettiä, miten ne saisi kuvatuiksi. En tahtonut valokuvauksella varsinaisia häitä häiritä, koska en tyytynyt yhteen taikka kahteen kuvaan, vaan aioin ottaa niitä kymmeniä.

Niin pitkällinen valokuvaustyö taas hämärässä pirtissä, jossa useimmat menot tapahtuvat, olisi ollut liian häiritsevää sekaantumista häämenoihin, sulhasen ja morsiamen juhla olisi voinut valokuvauksen rinnalla jäädä melkein sivuasiaksi. Päätin sen vuoksi laittaa sitä varten erityiset leikkihäät, palkata sulhasen ja morsiamen ja kaiken muun tarpeellisen hääväen ja kutsua koko kylän ilmaiseksi pitoihin. Siten saatoin hallita ja vallita häätilaisuudessa mielin määrin.

Tuumani saavutti kylässä ymmärrystä ja myötätuntoa ja tuota pikaa oli minulla sekä sulhanen ett morsian — molemmat naineita, vaikka eri parikuntaa — patvaska, moamot, veljet, rist'moamot, rist'toatot, sanalla sanoen, koko virallinen hääkansa. Näille oli myös ostettava joku verta semmoisia yksinkertaisia lahjoja, joita häissä annetaan, liinoja, nenäliinoja y.m. Teetä ostettiin naulakaupalla, vesirinkelejä suuret kimput, sokeria joku toppa, ja näin olimme täysin varustetut. Ruokia ja juomia emme ruvenneet laittamaan, ja rahvas näytti erinomaisesti tyytyvän näihinkin yksinkertaisiin valmistuksiin. Sitä kokoontui kylläkin runsaasti, lähitaloista ken vain kynsille kykeni, niin että avara pirtti oli jotenkin täysi, enkä luule että he näissä leikkihäissäkään pahasti ikävystyivät.

Moniaan sunnuntain puuhasimme näin jotenkin tarkkaan aamusta iltaan, järjestellen hankkimastamme "aineistosta" ryhmiä laaditun kertomuksen mukaan, milloin pihalla, milloin pirtissä, ja saimme siten työn suoritetuksi yleiseksi mielihyväksi, ketään häiritsemättä. Hauskaa oli, että rahvas niin älykkäästi käsitti tarkoituksemme ja oli sitä kohtaan kaikin puolin suosiollinen.

Kun loppukesällä palasimme Vienan mereltä pitkältä kiertoretkeltämme, niin pääsimme sitten oikeisiinkin häihin ja saatoimme käsityksemme eri kohtia varmentaa. Okahvi ei tosin ollut rikas, sen enempää kuin hänen sulhasensakaan, mutta häät kuitenkin itkettiin, laulettiin ja menoiltiin alusta loppuun, varotuksineen ja muine temppuineen. Mekin saimme osamme sekä itkuista että lysteistä, ja näimme menot todellisemmassa ja melkeinpä surullisemmassakin valossa kuin pitämissämme leikkihäissä.

Näitten tietojen ja vaikutelmien nojalla laati toverini K.F. Karjalainen matkalta palattuamme koko naimahommasta, kihlonnasta ja häistä itkuineen ja menoineen kuvauksen, joka siitä pitäen painamatta maattuaan nyt saatetaan ensi kerran julkisuuteen.

* * * * *

"Meidän mielestämme on aivan välttämätöntä, että jos mieli kunnon kalua naimiskaupasta tulla, sitä pitää edellyttää kuukausia, jopa vuosiakin kestävä 'järjettömyyden tila', jolloin ollaan milloin taivaassa, milloin maan alla, harvoin maan päällä, jolloin haaveksitaan ja rakennellaan kauniita, taivasta tavottelevia pilvilinnoja, tehdään suunnitelmia tulevaa paratiisia varten, jossa rakastetun keralla eletään ikuisessa onnessa ja autuudessa — ja muita lukemattomia hullutuksia. Samoin kuin sivistyneissä, samoin kansankin kesken avioliitot useimmiten rakennetaan rakkaudesta. Mutta karjalainen, hän on 'toist' sorttii'. Rakkaus on hänelle melkein tuntematon, joutava korusana, joka todellisuudessa ei ole mitään. Karjalassa tosiaankin 'immeiset immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan.' Rikas mies voi naida vain rikkaan talon tyttären, tuottamatta häpeää itselleen ja suvulleen, vaikkei varakkaalla immellä ole myötäjäisiä juuri mitään. Naimisiin menevä tyttö saa kodistaan vain lehmän ja ne vaatteet ja kalut, mitä hän tyttönä ollessaan on voinut saada valmistetuksi, niinkuin paitoja, kostoja y.m. — Tuossa tyttöjen miehelään menossa on jotain surkeaa. Harvoin he tuntevat tulevaa kumppaniaan hampaita edemmä, vieläpä käy niinkin, että aivan outo mies tulee kosjomaan, nähtyään immen jossain tilaisuudessa, ja tämä parhaassa tapauksessa tietäen, onko pojan koti varakas, lähteekin tuntemattomaan kohtaloon vain sen vuoksi, ettei jäisi vanhaksi piiaksi, sillä vanhan piian tilaa pidetään kauheana, ja tyttö, jolla ei ole käynyt kosjojia, on yleisen pilkan esineenä sekä tyttöjen että vanhempien kesken, ja omille vanhemmilleen hän tuottaa suurta häpeää. Tosin tulee poikien ja tyttöjen kesken Vienan Karjalassakin toimeen salainen suhde, salakihlauskin, vaan huonompansa kera suostuu tyttö siihen vain sentähden, että hänellä olisi joku hätävara, johon voisi turvautua, jos vanhan piian kontti alkaisi selässä keikkua, jos näet parempia ottajia ei satu.

"Kun mies on nähnyt mieleisensä tytön, kokoo hän heimokuntansa, ja pari kolme miestä ja yksi nainen matkassaan lähtee tavallisesti iltapuolella päivää aiotun emännän kotitaloon. Ampuen ilmotetaan kaikelle kylälle, että nyt lähtee taas yksi nuorukainen etsimään itselleen 'kaulavilloja', nuorta morsianta, ja tytön kodin nurkissa jymäytetään toinen kerta. Kosjojat tunkeutuvat peripenkille, alkavat ilmoitella asiaansa tytön isälle ja äidille.

"'Meillä olisi', sanotaan, 'poika naitettava, teillä tyttö annettava, eikö ruvettaisi heimuo loatimah?'

"Nyt tulee morsiamen kodissa kiire, heimokunta kerätään kokoon ja lukittujen ovien takana aljetaan keskustella. Suurin sananvalta on vanhemmilla, heidän jälkeensä tytön ristitoatolla. Jos heimokunta suostuu ja tyttö lähtee, niin kumartaa hän jalkaa heimokunnalle, isästä alkaen, ja lausuu:

"'Tiesiä syöttää, tiijättä i antoa.'

"Taatto sytyttää kynttilän pirtin jumalankuvain edessä ja käskee tytön sammuttaa sen tai antaa palaa. Jos tyttö ei sammuta tuohusta, niin suostuu hän menemään, ja näin on ikuinen liitto valmis, jonka käden lyönnillä ja rahoja heläyttämällä obrasojen edessä vahvistavat sulhasen ja morsiamen lähimmät miessukulaiset. Hän siten kihlotaan.

"Kihlottaessa, s. o. kättä lyötäessä, sanotaan juhlallisesti kaikilla nimillä, ketkä kihlotaan.

"'Ken tämän kaupan purkaa, sen pitää maksaa 1000 ruplaa sakkoa, 10 rekie heiniä, 1000 kerppuo lehtiä', j.n.e.

"Sitten itketään kihlontavirsi. Antilas istuu naisten tshupussa, kummallakin puolella itkijät. Tuvan toiselta puolelta tulee moamo itkijöineen. Lattialla molemmat ryhmät yhtyvät ja lähtevät sitten naisten tshuppuun, jossa kihlontavirsi itketään. Kun se on itketty, niin itketään sulhasväelle, paitsi sulhaselle itselleen, jolle ei konsa itketä. Kosjoväki antaa antilaalle rahaa itkemisestä ja lähtee sitten pois. Sitten itketään kaikelle talonväelle ja heimokunnalle, jonka jälkeen antilaan kassa riitsitään auki obrasojen edessä. Antilaalla on sitten koko viikko tukka hajallaan.

"Jos taas heimokunnan kokouksessa päätetään antaa aparat eli rukkaset, niin on siinä monta metkua, ennenkuin tyttö niistä kunnialla suoriutuu. Aparat saanut sulhaskansa koettaa näet rikkoa tytön lempeä, viedä häneltä konsteillaan viehätysvoiman, ja silloin on auttamattomasti kyöpeli kiivettävä, joka varsinkaan Vienan Karjalassa ei ole hauskaa. Ei näet kuulu olevan siinä kyllin että pitää itsensä raahata ylös tuota jyrkkää mäkeä, vieläpä tyttöjen täytyy sen päälle vetää vanhat pojatkin, eikä sen huonommalla reellä kuin karhilla. Pelastuakseen tuosta huonosta kohtalosta tyttöjen täytyy turvautua tarkkoihin varokeinoihin. Tavallisin rikkomiskeino on se, että sulhaskansa vasemmalla kannallaan potkasee pirtin kynnyksen ulkolaitaan. Mutta jos kynnyksen ulkopuolelle on asetettu veitsi, terä ulospäin, niin potkaiseminen ei vaikuta mitään. Varottava on myös, ettei sulhaskansa saa sulkea yhtään ovea mennessään. Nämä keinot eivät kuitenkaan ole vielä riittäviä. Tytön pitää välttämättä olla sellaisessa paikassa, että sulhaskansa pihalle mennessään tulee kulkemaan hänen alitseen, joka Karjalan taloissa onkin helppoa, sillä portaiden yläpuolella on tavallisesti jonkinlainen vaatehuone, tai nousee hän pirtin sintsin (eteisen) parvelle. Sieltä myös usein kaadetaan sulhaskansan niskaan vettä, jolla morsian on vähää ennen peseytynyt. Kohteliaisuutta on kuitenkin aparatkin saaneelle sulhaskansalle osotettava. Karjalassa saatetaan vierasta ainakin portaille, tavallisesti pihalle saakka. Sulhaskansaa saatettaissa vaan lisäksi poltetaan tulitikkuja, tai otetaan liedestä kuumia poroja, ja täten tulen avulla haihdutetaan viimeisetkin jäljet sulhaskansan mahdollisista ilkeyksistä. Jollei näidenkään keinojen vielä luulla riittävän, niin polttaa tyttö tulitikkuja ja lastuja sulhaskansan istumasta lautshasta (penkistä) uunin savutorvessa. Kaikkeenhan sitä täytyy ryhtyä suojellakseen lempeään, sillä lemmestähän riippuu, saapiko neitonen koskaan maistaa avioliiton suloa, ja sehän se naisilla, ainakin Karjalassa, on ainoana päämääränä.

"Mutta jos vastaus on myöntävä, niin vanhin kosjoväestä kutsutaan tshunalaan keskustelemaan siitä, koska ventshälle (vihille) lähdetään, koska häät pidetään, ynnä muista naimakauppaa koskevista asioista.

"Se viikko, joka kosjomista seuraa, on antilaalle puuhan ja kidutuksen aika. Hänen tulee ommella lahjoja tuleville sukulaisille, käydä vieraissa heimon luona kutsumassa näitä häihin, ja kerätä hääapuja ympäri kylää, jos tyttö on varaton. Kutsuminen ja häälahjan antaminen tapahtuu itkemällä, tytöllä apunaan yksi tai kaksi 'itettäjää', s.o. ammatti-itkijää. Jokaiselle täytyy itkeä kaksi virttä, pyyntö ja kiitos, ja kyllä siinä kurkkua kysytään ja selkää myös, sillä kiitosta, passiboa itkettäissä on tuon tuostakin antajalle jalkaa kumarrettava. Sukulaisesta pohatasta talosta annetaan lahja joka hengeltä, kaikenlaista vaatetta, sulkkupaikkoja, rätsinöitä, käsipaikkoja y.m. 'Kakrapokot' kaiken viikkoa ahkerasti ompelevat (kakruiaan). Se pokko, joka on paras ompelija, ompelee 'katshotuspaikan', joka on ahliskoista siitshaa, s.o, ehta punaprikullista karttunaa (18 kop. arsina). Sulhasen moamolle ommellaan neljä rätsinää, joista ainakin johonkin pannaan hopeanyplä. Jos eukko on vanha, niin kaulusta ei 'krupiteta', vaan laaditaan se 'oikeuksilla', s.o. vanhan kansan tapaan.

"Vihille suoriuduttaissa tulee sulhanen aamulla jonkun heimolaisensa keralla antilaan kotitaloon ja istuu perätshuppuun. Antilas istuu naisten tshuppuun. Sulhanen seuralaisensa keralla astuu antilaan eteen, kumartaa päätään ja lausuu hänelle tulleensa hakemaan häntä ventshälle. Asian sanottuaan he poistuvat. Antilas nousee ylös, suoriu, syö ja juo. Hankitaan antilaalle joku vanhempi nainen johdattajaksi, 'ventshämoamoksi', ja kerätään tyttäriä tovereiksi puolikymmentä. Sulhasen puolesta ventshätoatto yhdessä ventshämoamon kanssa pitää nenäliinalla obrasaa parikunnan päällä, jonka jälkeen koko ventshäväki, yhteensä kymmenkunta henkeä ja enemmänkin, lankee maahan obrasain eteen anomaan näitten siunausta matkalle. Sulhasväki lähtee ulos edellä, antilas ensinnä kumartaa jalkaa kaikille pirtissä olijoille, pyytäen heidän siunaustaan matkalle. Ennen lähtöä vielä patvaska tshunalassa varottaa parikuntaa, suojellakseen heitä rikkomukselta, mutta itse hän, vanhan taikauskon edustajana, ei lähde kirkolliseen vihkitoimitukseen, hänen tehtävänsä kuuluvat vasta varsinaisiin häihin ja vanhoihin häätapoihin. Kierrettyään parikunnan hän sytyttää kolme taulanpalasta, joista sulhasen ja morsiamen tulee niellä kummankin yhden, kolmas pannaan riehtilän alle, joka on lattialla.

"Kirkon pihalla sulhanen ojentaa morsiamelle paikan, josta hän taluttaa morsiamen kirkkoon. Kaikki ventshäväki käy kirkkoon taajassa joukossa, ettei vain kukaan pääsisi rivistä läpi kulkemaan. Kirkossa seisovat parikunta ja ventshätoatto ja -moamo karttunaisella lattiaverholla. Pappi saa antilaalta lahjaksi paidan, kirkon vartija saa pitää karttunan ja saa vielä rikkaammilta 'avainpaikankin'. Ventshätoatolle antilas kotiin tultuaan antaa 'uterannikan', s.o. tavallista paremman käsipaikan, vetshämoamolle taas kolme arsinaa siitsaa hiomoiksi. Molemmille itketään ventshävirret. Paluumatkalla pyytää sulhanen antilasta vieraille sulhasen taloon, ja samoin koko ventshäväkeä, jos nimittäin asuvat samassa kylässä. Jos sulhanen on toisesta, etäisemmästä kylästä, niin on hänellä hääkylässä joku sukulainen tai tuttava talo väliaikaisena kotinaan.

"Häät alkavat lauantai-iltana. Neitoset lämmittävät kylyn ja pyytävät itkien antilasta kylyyn, jossa hänen

"'Kujin nuorukkaisen kuklavartaloisen Kukkahat alliset kukkahimmilta paikoilta kujin etsityillä kuvashvetysjillä Kujin jälkimäiset kertaset kukkahin loatusin kujin loajitellah',

"kuten impien itkuvirressä, vanhaa kukkakieltä käyttäen, lausutaan. Kylystä tullessaan ei impi muka jaksa kävellä. Itkien pyytää hän hevosta mäellä — jonne on kokoontunut paljon rahvasta menoa katselemaan — mutta pääsee kuitenkin monen mutkan jälkeen pirttiin. Matkalla hän kuitenkin lepää, hänelle tulee kantaa pihalle tuoli, jolla saa istahtaa, ynnä makeisia välipalaksi 'Venäjän kiukaissa vertittyjä armahaita vehnäkrinkelisie', pitää 'kajon armahat kalanluiset peäkampaset hajon hoalatella' ja 'kaunehin kätösin hänen kaunehie kanalieminöisie kajon kampoailla', sillä 'omilla kaloveh kätösilläh' ei hän nyt voi niitä kampailla.

"Kylyn jälkeen tuodaan hänelle ensimäiset lahjat, sulhanen itse pirtissä tarjoo niitä tarjottimella. Pitkien verukkeitten jälkeen antilas koskettaa niitä kädellään ja sitten hänen isänsä tai läheinen sukulaisensa ottaa ne vastaan. Samalle tarjottimelle pannaan morsiamen vastalahjat. Saajannainen määrää, mitä millekin on. Sulhasjoukolle ja sulhasen sukulaisille aiotut lahjat ottaa vastaan patvaska tai saajannainen. Tässäkin tilaisuudessa itketään runsaat kyynelvirrat. Antilaan lahjat ovat: rikkaille sulkkupaita, kostovaate, lakkivaate, kultapassementta, mesimarjoja (rusinoita), sakuskoja, kolatshuja, saippuaa, sirkkala (peili), suka (kampa). Anopille on kostovaate, paikka ja hiemavaate. Natoloille (morsiamen sisarille) kostovaate, heimokunnalle kaikelle ahliskoista siitshaa, vanhoille mustaa siitshaa. Anoppi vastaa 'kostintshat', antaa sulhaselle paidan ja puksut, eli hyvän käsipaikan, sulhasen sisarille kostot, moam'akalle (sulhasen äidille) rätshinän, paidan y.m. Samoin hänen tulee antaa lahja jokaiselle lahjain tuojalle, varsinkin saajannaiselle, joka tavallisesti on sulhasen sisar, ja saajannaisen lahjoja pitää joka kerta parantaa.

"Kostintsain tuojat syötetään ja juotetaan, heille itketään, sitten tuodaan heille takaisin tarjotin, jolla anopin kostintsat ovat käärittyinä samaan huiviin.

"Lauantai-iltana, sulhasväen lähdettyä, antilas kolmen itkijän keralla itkee moamoltaan ja toatoltaan sijaa, s.o. makuuvaatteita, jotka antilas sitten saa mukaansa, perinät, potuskat y.m., ja näille vaatteille rupeaa antilas sitten maata.

"Sunnuntaiaamuna nousevat kakrapokot anivarhain 'sreäppimään', s.o. leipomaan kaikelle hääväelle. Laaditaan kalitaisia monenlaisia, sultshinoita, rostjokaa, kahdenlaista kakkaraa, kalakukkoa, rieskasia ja anopinpiiraat. Kun murkina on valmis, niin lähtevät tytöt itkettäjien keralla tshunalaan herättämään antilasta.

"Aamupäivällä alkaa häätaloon kokoontua rahvasta, nuorta ja vanhaa, ja pian ovat kisat täydessä käynnissä. Antilas itkettäjineen kuljeskelee ympäriinsä rahvaan kesken, pyydellen lahjaa. Ken vain näyttää vähänkin siltä, että häneltä kannattaa pyytää, sen kaulaan heittäydytään ja itketään, kunnes lahja heltiää, ja lahjan päälle vielä itketään kiitokset.

"Vähän ajan kuluttua kaikuu pihalla pamaus, sulhasväki saapuu 'katshotusta' pitämään.

"Pöytä on vielä keskiakkunan edessä, mutta patvaska asettaa pöytiä suuresta tshupusta pitkin huonetta, kaksi ja kolmekin pöytää pääkkäin, panee skaatterit (pöytäliinat) pöydälle, kylvää suolaa liinain alle, ottaa sulhasen kodista tuodun leivän, toisen leivän morsiamen kodista ('käeniskuleivät'), leikkaa kummankin leivän keskeltä pyöreän palasen, panee reikään suolaa ja asettaa sitten palaset paikalleen. Leivät pannaan perimmäiselle pöydälle hieman alipäähän.

"Sulhaskansa istuu seinän puolelle, morsiamen heimokunta kootaan stolain päihin ja toiseen sivuun niin paljon kuin vain mahtuu, parikymmentä henkeä ja enemmänkin. Antilasta itkettäjät itkettävät tshunalassa, kunnes ristitoatto tai veli lähtee häntä suorittamaan. Täydellisen arkipuvun päälle pannaan paraat vaatteet, joita itkijät itkusanoilla pyytävät. Ristitoatto tai veli tarjoo rätsinää, jonka nostaa antilaan pään päälle, ikäänkuin ylle pukeakseen. Antilas kahdesti lykkää rätsinän luotaan, vasta 3:nnella kerralla ottaa hän sen päälleen. Koko suorituksen aika itketään. Sama temppu on jupkan eli hameen, ja koston tai sarahvanan kera. Esiliinan (fartukan) ja otshipaikan antilas sitä vastoin itse panee päälleen. Otshipaikkaa on vain yksi, samoin jalkineita ja sukkia vain yhdet, mutta kaikkia muita vaatteita kahdet, rätsinästä alkaen.

"Antilas tuodaan sitten pirttiin ja menee naisten tshuppuun. Hänen kerallaan tulevat puolenkymmentä 'kassamiestä', jotka ovat läheisiä omaisia, ristimoamo ensimäisenä, sitten muut tädit ja teätinkät. Kun tulevat tshuppuun, niin poapo, s.o. kätilö vetää uutimet (saviessan) umpeen. Patvaska antaa poapolle kriivennikän, jonka jälkeen tämä avaa uutimet ja sulhanen saa nähdä toivottunsa. Rahaa on vielä annettava morsiamen seuralaisille, kakrapokoille, ja antilaan kumarruttajille.

"Sulhaskansa sitten asettuu pitkin sivuseinää pöydän taa, sulhanen keskelle, pöytää ja morsiamen miehiset sukulaiset lattian puolelle. Antilaalle annetaan tarjotin, jolla on kaksi lasia, joku morsiamen heimolainen valaa niihin viinaa tai muuta miestä väkevämpää, ja morsian rupeaa tarjoamaan, sulhaselle ensiksi, kehottaen tätä venäläisillä sanoilla — ehkä ainoilla, mitä hän osapuilleen taitaa — tyhjentämään lasin. Sulhanen ei kuitenkaan saa ottaa, vaikka antilas uudelleen kumartaa ja kumarruttajat, jotka seisovat hänen kahden puolen, painavat kassasta, että kumarrus tulisi sitä syvempi. Kolmasti antilas samalla tavalla uudistaa tarjomuksen, mutta sulhanen ei saa ottaa. Antilas tarjoo silloin ristitoatolle, omalle heimokunnalleen ja kakrapokoillekin, ja nämä kaikki juovat, taikka ainakin ottavat pikarin, kohottavat sitä, tarjoovat osansa jollekin tuttavalleen, taikka laskevat lasin takaisin tarjottimelle. Jokaiselle tapahtuu tarjous samoilla juhlallisilla menoilla. Sulhasväestä sitten joku ottaa sulhasen pullon ja alkaa siitä samalla tavalla tarjoilla läsnäoleville. Viimeksi kaadetaan molemmista pulloista kumpaankin pikariin, jotka sulhanen ja morsian sitten ottavat. He kilistävät pikareita yhteen, kohottavat ne huulilleen, mutta eivät juo, vaan viskaavat sisällyksen kolmessa erässä ristiin pöydän alle, luultavasti antaakseen maistiaisia tulevan kotinsa haltijoille. Pikarit ovat pöydälle takaisin pantaissa asetettavat aivan lähekkäin, kiinni toisiinsa, muutoin tulee parikunnan välille riitaa ja epäsopua.

"Kun näin on juotu — kummastakin pullosta tarjotaan kahteen kertaan — niin alkaa jälleen lahjain jako.

"Sulhasen puolesta pannaan tarjottimelle paperiin kääritty katshotuskosto, koko sulhaskansa nousee seisomaan, ja se tarjotaan juhlallisesti kaikki nimet mainiten antilaalle, jokainen päätään kumartaen. Kahdesti tarjotaan, vasta kolmannella antilas koskettaa kädellään tarjotinta, ja sama mies, joka viinaa valoi, ottaa hänen puolestaan vastaan koston. Katshotuskosto on sulkkunen, jos suinkin sulhasen varat myöden antavat, eikä vielä ommeltu. Yhtä juhlallisesti tarjotaan sulhaselle antilaan lahjat. Sulhanen saa aina punaisen paidan. Ottaessaan sen vastaan hän pudistaa sitä kolme kertaa ja ennen vielä veti oikean jalkansa alitse. Kaikki sulhaskansalle menevät lahjat jakaa patvaska ruoskallaan, johon 'varat' on kiinnitetty.

"Patvaska sitten panee lakkiin hopeata ja vaskea ja puistaen niitä kuuluttaa: 'Piettiin rauhassa ja tervennä katshotus, ei tullut vaaraa eikä vahinkoa.' Siitä rahvas nousee pöydästä pois, ainoastaan sulhasväki jää. Sulhaskansa luo pöydälle paljon rahaa ja patvaska kehottaa tulemaan 'peärahaa' (polvirahaa) ottamaan. Antilaan heimokunta ottaa kaikki, vaikka pöydällä olisi tuhansia, sulhasväki niitä riitelee pois, ja kun on siten kotvan tingitty kahtaanne päin ja antilaan heimo on aina puolentanut ottajaan, niin tyytyy talonväki 3-5 ruplaan, jota paitsi otetaan tsässyönään 15 kopeekkaa. Sulhaskansa hyväksi lopuksi kiittelee, kun on niin vähään tyydytty.

"Sulhanen menee jälleen antilaan kera tshunalaan patvaskan varotettavaksi, riehtilöin, kivin, viikattein, kuten ennenkin. Varotuksen aikana ovat itkijät oven takana itkemässä. Sen tapahduttua juodaan ja syödään ja pöydät käännetään, niin että peräpöytä jää asemilleen, toinen tulee siitä ristiin periseinän mukaan ja sille kannetaan samovaarat. Kolmas pöytä viedään pois.

"Morsian jaksetaan, niin että vain arkivaatteet jäävät, ja alkaa itkeä häälahjoja rahvaalta.

"Antilaan puolesta annetaan patvaskalle ruoskapaikka, sitte vyöpaikka, joita 6-7 sukulaisnaista tarjottimella kantaa. He tulevat pirttiin kuin vieraat, ristivät silmänsä, tervehtivät ja kantavat tarjottimen patvaskan eteen, joka rupeaa lahjoja jakamaan. Patvaska ottaa ruoskanpäähän ruoskapaikan ja vyöpaikan, puistaa kumpaakin kolmasti kädessään, sitoo vyöpaikan vyölleen ja pistää ruoskapaikan sen alle. Sitten hän ruoskan päällä antaa saajannaiselle ahliskosiitsahiemat, sulhaselle ahliskopaikan, jota tämä kolmasti puistaa ja sitten panee vyön alle, sitten sulhasväelle järjestään jokaiselle paikan. Kun lahjat on annettu, niin pannaan tarjotin pöydälle, patvaska sulhasen puolesta laskee sille ruplan rahaa, jonka jälkeen naiset ottavat tarjottimen ja rahat, kiittävät, hyvästelevät ja lähtevät pois.

"Seuraava meno on vajehus. Antilas puetaan tshunalassa jälleen samoin kuin katshotuksellekin ja tuodaan sulhasen eteen, jolle hän taas tarjoo jotain lahjaa. Antilaan kolmasti kumarrettua sulhanen tarttuu hänen käsivarteensa, pyöräyttää häntä kolmasti ympäriinsä, koettaen polkaista antilasta varpaille. Vaan siinä kuuluu välistä älä pääsevän sulhaseltakin, kun reipas morsian seisoaltaan tallaa hänen jalkojaan. Vaan sen voi pian kostaa. Pyöritettyään vetää näet sulhanen antilaan viereensä istumaan, panee sormuksen hänen sormeensa ja leikillään 'poustii hänen päätään', tukistaa häntä kahden käden hyppysillään kolmesti ristiin. Eikä se aina taida olla niinkään leikkiä. Kerrottiin eräästä parikunnasta, että morsian oli vajehuksella polkaissut sulhasen jalkaa niin rutosti, että se oli kauan hellänä ja turvoksissa. Sulhanen tuosta suuttuen oli taas poustinut niin kovasti, että morsiamen päästä oli lähtenyt tukko hiuksia. Häissä sillä parikunnalla siis oli ensimäinen tappelu.

"Vajehuksen jälkeen morsian jälleen riisutaan arkivaatteihinsa ja alkaa sitten itkeä, miten

"'Visan omattomat viihyttämäiset vihaisin kätösin visan liikahutettih hänen visan nuorukkaisie viklolieminöisie, vaikk'ei niitä viekkahill ilmoilla seätelijä viihyttäjäinji ole vihasin kätösin visan liikahutellun.' 'Voi kaunehih ilmoih seätäjä kantajaisen, kun kajon omattomat kannetuiset omien kantapyöräsien alla kajon alennettih kajon nuorukkaiset kanavaltaset, vet kaikki katoan vartuvoltan kaunehet kroasvuinta aikaset.'

"Näin valittaa morsian sillä aikaa, kun sulhaskansa syö ja juo, mitä talossa on parasta. Syötyään sulhaskansa lähtee kotiinsa, kutsuttuaan antilaan heimokunnan luokseen kostiin.

"'Kostjat ja kutshut', yhteensä noin 15 henkeä, lähtevät sulhasen kotiin, jossa heitä juotetaan ja syötetään. Kun he suoriutuvat pois lähtemään, niin sanovat:

"'Myö emmi lähekkään heposetta, pitkä on matka, maa kivinen.'

"Patvaska silloin laskee pöydälle 100-50-10 ruplaa 'tshestirahaa'. Kutshut ihastuvat:

"'Oo! Kyllä nyt rahan turvissa peäsemmä'. Aletaan ottaa rahoja, kaikki levitellään.

"Patvaska ja sulhasväki:

"'Ettäkö, hyvät vierahat, voi tästä mennä vähemmällä, meillä tuloo tästä roskota suuri, vuosi keyhä, äijä kulukkia.'

"Kutshut jo luuaan osa pöyälle:

"'Emmeköhän tuosta peäse vähemmällä.'

"Patvaska ja sulhanen:

"'Ettäkö vielä voi tästä vähemmällä peässä, kylyt on lämmitetty, sillat loaittu, matat hyvät.'

"'No mitäkä tuolla roamme rahallakaan, ehkä vielä mennessä tapetah rahan kera, otamme sen verran, että voimme kylyn lämmittäjälle maksaa.'

"Ottavat moniaan kopeekan, ristivät silmänsä ja lähtevät ulos. Miehet palaavat kuitenkin ovesta:

"'Olihan meillä asjaakin.'

"'No mintähen ette asjaanne sanoneet?'

"'Meill' on, hyvä rahvas, asja semmoinen, jotta mitä oletta käynyt siellä roatamah, piillotteliutumah. Antilas hyppää ikkunasta ikkunah, tahtoo mennä reppänästäkin, emme voi pitää.'

"Sulhasväki lupaa tulla ottamaan.

"Sulhasen puolesta sitten nadot tulevat antilaan taloon kostiin. Siinä joukossa on vain yksi tai pari miestä, muut ovat naisia ja tyttäriä. Nämä juotetaan ja syötetään. Antilas itkee heille pöydän päässä juotanta-aikana kotvasen, samoin syönnin aikana. Kun on syöty ja juotu, niin antilas itkee natoloille joka hengelle ja nadot antavat hänelle lahjoja, ken rahana, siitshana, kintaina tai muuna.

"Kun sulhaskansa sitten pian saapuu viimeisen kerran antilaan kotiin, ottaakseen hänet matkaansa, niin peitetään antilaan hiukset, 'peä pannah', ja suoritaan hänet lähtemään kodistaan. Sitä ennen on kuitenkin pitkät itkut itkettävät ja jäähyväiset otettavat kaikelta siltä, mihin hän on tyttönä kiintynyt. Haikeasti hän valittaa, miten häneltä nyt katoo ja menee kaikki ne riemut ja ilot, joita tyttöset saavat nauttia; ne katoavat

"'Niinkuin äijän ylisien armahien spoassusien armahat päiväaurinkoiset aletah aijan olovien ahometsien taakse.'

"Että ottamaan tuleva sulhasjoukko viipyisi vielä hetken, pyytää hän sukulaisiaan laittamaan pihalle lammit, että edes lautan teossa aikaa kuluisi, tai repimään portaan ja sintsin siltalaudat pois, tai heittämään tuhkaa tulijain eteen, jotta tuo tuprakka heitä viivyttäisi ja hän saisi vielä vähän aikaa elää tyttöelämää leikkitoveriensa helmassa; hän näet istuu tätä sanoessaan tyttöjen sylissä pöydän takana. Kun tästä ei ole apua, pyytää hän pirttiin tulleilta sulhasen sukulaisilta suosiota ja ystävällisyyttä, etteivät nämä rupeisi häntä haukkumaan ja moittimaan, ellei uudessa kodissa kaikki menisikään, niinkuin mennä pitäisi.

"Alkavat sitten jäähyväisitkut. Omituista on, ettei niissä ole paljon mitään, joka ilmottaisi kiitollisuutta vanhempia kohtaan, tai antilaan syvää surua kodista erotessaan. Jäähyväisitkut ovat kokonaan aineellisia. Antilas pyytää niissä ensinkin vanhempainsa siunausta ja alkaa sitten kärttää kaikenlaista taloustavaraa myötäjäisiksi. Toista oli moamon vastausitku, jonka kuulin. Tuota moamon itkua kuunneltaissa näkyi monenkin silmä vettyvän, sillä niin haikeasti hän valitti, pitäen tyttöään sylissään, valitti eroa armahaisestaan, joka oli ollut hänelle rakkaampi omaa elämääkin.

"Hän toivoi, ettei tyttärensä uudessa kodissaan unhottaisi kokonaan, sitä, joka oli hänet synnyttänyt, kasvattanut ja vaalinut.

"Kun antilas on jättänyt hyvästi sukulaisilleen, niin hänet viedään 'turkilla prostitettavaksi'. Joku vaimo vetää hänen edessään turkkia tai vilttiä ja antilas kumartaa maahan asti joka ilmansuunnalle, pyytäen kaikilta, pelloilta, nurmilta, pihalta ja kaikelta ilmalta anteeksi pahuuttaan ja ilkeyttään. Kun tämä meno on tapahtunut, niin joku tavallisesti ottaa turkin maasta ja huiskii sillä tyttöjen joukkoon, lempeä heissä nostaakseen.

"Nyt on vielä jätettävä pois otsipaikka, tuo tyttöyden merkki. Mutta sille ei tahdo löytyä mistään sijaa. Sitä kuljetetaan ympäri pirttiä, koetetaan naulaan, pöydälle, hinkalolle, s.o. uunin suun eteen, luudan taa soppeen, ei minnekään mihin voi sitä jättää. Vihdoin panee antilas sen jonkun nuoren tytön, tavallisesti sisarensa päähän, varottaen tätä kantamaan sitä kunnialla, niinkuin hänkin on sitä kantanut. Nyt hän vasta on valmis hankittavaksi morsiameksi (sanalla tarkoitetaan Karjalassa nuorta naitua vaimoa, joka ei vielä ole lasta saanut).

"Pirttiin, naisten tshuppuun, tuodaan kirstu, jonka pitää olla aivan täynnään tavaraa. Morsian, parhaisiin vaatteihinsa puettuna, istutetaan tälle, sittenkun joku hänen sukulaisistaan on kolmasti taluttanut häntä kirstun ympäri. Joka kierroksella hän istuutuu kirstulle, kolmannella kerralla jää siihen. Kaksi akkaa ottaa hänet nyt käsilleen ja rupeaa sutimaan hänen tukkaansa ja panemaan sitä kahdelle palmikolle. Tytöillä on näet yksi palmikko, — antilaan tukka on kihlomisesta saakka ollut levällään harteilla — naisen tukka taas on kahdella palmikolla, jotka kääritään päälaen ympäri. Patvaska antaa sitten tarvittavat päänpeitteet, lakin ja huivin sekä 'huilupaikan', ison huivin jolla morsiamen koko pää ja kaula peitetään, niin ettei hän näe mitään, eikä hänen silmiään saa kukaan nähdä. Vieläpä vedetään kintaat hänelle käteen. Kun huilupaikka on pantu antilaan päähän, niin saa ainoastaan pieni kaunis poika, antilaan polvella istuen, sen alle tirkistää. Tällä pojan asettamisella tahdotaan muistuttaa antilasta tulevasta kutsumuksestaan äitinä ja kehottaa häntä olemaan hyvä lapsille.

"Antilasta suorittaissa laulaa pari kolme akkaa päänpanentavirttä. Kun lauletaan: 'Pois pojat, ulos urohot, pihalle pitimmät miehet', niin tulee sulhaskansan poistua pirtistä. Joku antilaan kotoväestä menee ja vetää oven kiinni, eikä laske heitä ulos, muuta kuin rahalla. Sulhasväki yrittää vaskella maksaa, vaan ei huolita 'kattilanpaikoista', pitää olla hopeaa tai kultaa. Sulhaskansa antaa pienen hopearahan ja sillä pääsee ulos. Päänpanijoille patvaska niinikään antaa rahan kullekin.

"Kun sulhaskansa poistuu pirtistä, niin on eräällä heistä pään päällä kaksi leipää, 'käeniskuleivät', toinen antilaan, toinen sulhasen puolesta, leivät on pantu nyyttiin ja keltaisella nauhalla sidottu ristiin. Leipien välissä on suolaa. Sulhaskansa käy pihalle ja asettuu siellä riviin, odottaen antilasta, jonka ristitoatto tuo ulos. Tämä ottaa antilaan arkulta paikan kokkaan, taluttaen häntä huivilla tai nenäliinalla pöydän ympäri keskilattialle. Tyttöset kiirehtivät potkaisemaan arkkua, saadakseen lisää lempeä, ja kulkien morsiamen jäljestä paukuttavat pöydän nurkkaa, johon antilas on samassa tarkotuksessa koskenut. Silmät ristitään ja tytär lähtee niin viimeisen kerran isonsa kodista, luota armahan emonsa, alkamaan ja koettamaan uutta elämää miehensä rinnalla.

"Antilas, jolla on huilupaikka silmillään, viedään sulhasen eteen ja kumartaa hänelle syvään kolmeen kertaan. Antaja, 'vuidaija', pitää pienen puheen, jossa hän neuvoo sekä sulhasta että morsianta.

"'Myö olemma', sanoo hän sulhaselle, 'kasvattaneet mielehemme, kasvata sie nyt mielehes. Johdata ensin hyvällä sanalla, jos ei sanaa totelle, ota olenkorsi, lyö sillä, ellei siitä tottele, ota hienonen vitsa, sillä lyö, siitä jos ei totelle, lyö lujemmallakin aseella, vaikka korennolla (sekin joskus tapahtuu). Mutta peätä elä kadota. On meitä suuri heimokunta, me etsimään käymme.'

"Morsianta hän neuvoo leikillisesti: 'Sie ole kuulias, elä kauniisti, jottei suvullesi ja heimollesi tulisi sinun takia häpiätä. Kun tulee sulhanen metsästä, raatamasta vaipuneena, laadi hevoselle ape valmiiksi, mene vastaan, avaa sarajan veräjä, riisu hevonen, vie tanhuaan, appeet eteen kanna. Kun menee sulhanen pirttiin, jaksa jalat, vie kengät, sukat kuivamaan, päästä kannantakaiset, jos suksilla tulee, pane sukset salmoon. Samoin tee muullekin talonväelle. Vaan kun nähnet, että sulhanen on laiska, ei saa puita, niin leikkaa orret, lautshat, muut huonekalut, ja viimein uhkaa leikata häneltä sorkat, eikö siitä suoriudu puiden hakuun.'

"Kun sulhanen ja morsian on näin neuvottu, niin sulhanen pyöräyttää antilasta kolme kertaa ympäri ja katsoo paikan alle, onko oikea otus, panee paikan nurkan antilaan käteen ja vetää hänet viereensä riviin seisomaan.

"Ennen matkaan lähtöään on sulhaskansa nyt varotettava kaikkia 'rikkehiä', noitien nuolia ja katehien katseita vastaan. Patvaska ottaa kolme pientä kiveä, panee ne kolmikantaan maahan ja sen päälle riehtilän (paistinpannun). Sulhasjoukko kokoontuu näitten varojen ympärille, astuvat jokainen oikean jalkansa riehtilän päälle ja painavat päänsä yhteen. Patvaska ottaa oikeaan käteensä kirveen, vasempaan palavia päreitä — vaikka meno onkin pakanallinen, niin ristii hän kuitenkin ensinnä silmänsä kolmasti koillista kohti — ottaa vielä usein puukonkin hampaihinsa ja itäpäästä joukkoa lähtee kiertämään sulhasjoukon ympäri, piirtäen kirveellä vaon maahan ja kiertäessään lukien patvaskan sanat:

"Oi Ukko ylijumala, Toatto vanha taivahainji, Tules tänne tarvitessa, Käys tänne kutshuttaissa, Avukseni, armokseni, 5 Väekseni, voimakseni! Auta rautainji rakenna, Teräksinji seiväs pissä, Moasta soati taivahase, Tshitshiliuskoilla vitshassa, 10 Keärmehillä kiinni pissä, Jätä hännät häilymähän, Peät ylös kihajamahan, Jottei pistyis noian nuolet, Eikä tietäjiin teräkset! 15

"Kiertäminen tapahtuu kolme kertaa. Joka kerralla päästyään sulhasjoukon itäpäähän lyö patvaska kirveensä maahan ja ristinmerkkiä tehden rukoilee, kasvot auringonnousua kohden. Kolmannen kerran käytyään ympäri kuljettaa hän kirveen ja tulisoihdun sulhaskansan pään päällitse, viskaa kirveen menemään ja hajottaa päreet sinne tänne pihalle.

"Kun näin on varauduttu, lähdetään liikkeelle sulhasen kotia kohti, jonne antilaan sukulaisia kutsutaan 'myötämenijäisille'. Moamo vain ei lähde. Hän istuu pirtissä arkulla ja valittaa. Hänen täytyy sulhaskansan siitä vielä lunastaa pois rahalla.

"Sulhasen kotiin tullessaan on antilaalla kintaat kädessä ja oikean käden peukalossa on pieni kupariraha, jonka patvaska ottaa pihalla ja viskaa jonnekin, ostaen siten maata antilaalle. Sisään mennessä tulee sulhasen äiti leivän kera vastaan ja johdattaa tulijat sisään. Sulhanen asettaa antilaan oikealle puolelleen pitkän pöydän taakse, jolle on ladottu tsajukompeet. Morsiamen täytyy jäädä seisomaan ja tuon tuostakin kumartaa pöytään asti, ja hänen vieressään oleva saajannainen kumartaa apuna. Vasta kun morsiamen sukulaiset, joita täytyy käydä pihalle vastaan ottamaan, ovat saapuneet pöydän ääreen, ottaa patvaska huilun morsiamen päästä ja näyttää hänet niin kokoontuneelle rahvaalle, joka arvostelee häntä ääneensä.

"'Kaunis morshien', sanottiin yleiseen Okahvin häissä, joissa olimme läsnä, ja todella hän sen mainesanan ansaitsikin.

"Kauan aikaa täytyy antilaan vielä avosilminkin kumartaa. Koko toimituksen aikana lauletaan 'tulovirttä'.

"Tähän nyt varsinaiset häämenot päättyvät, jäljellä on vielä ensimäisen yön vietto, ja patvaskan täytyy tarkoin katsoa, ettei mitään laitonta tapahtuisi. Sen vuoksi hän itse saattelee nuoren parin makuuhuoneeseen, ja täällä täytyy morsiamen nyt ensi kerran palvella miestään. Sulhanen istuu tuolille ja morsian aukoo takit, liivit, joka napin päästettyään syvään kumartaen, heittää ne pois hänen päältään, riisuu kengät ja sukat, saaden palkakseen jonkun rahan, jonka patvaska on pannut sulhasen sukkaan. Maata mentäessä on tarkkaan vaarin otettava, että morsian asettuu kohden sulhoaan. Morsian makaa ensi yön täysissä vaatteissa. Jos morsian itsepäisesti asettui selin, nostattaa patvaska hänet aina lattialle seisomaan, kunnes hän taipuu. Nyt saavat he jäädä omiin hoteihinsa, patvaska panee oven lukkoon ja lukittujen ovien takana saavat he maata siksi, kunnes patvaska huomeneksella tulee heitä nostattamaan ja toivottamaan onnea avioelämälle, tiedustellen, miten ensi yö on kulunut.

"Tällaiset vaivat on nuoren tytön kestettävä, ennenkuin hän saa alkaa yhdyselämää miehensä kanssa. Ja nuo häätavat ovat niin juurtuneet kansaan, että vaikka pappi olisi vihkinytkin parikunnan jo edeltä, niin ei antilas saa mennä miehelään, ennenkuin karjalaiset häät on vietetty. Toiselta puolen lykkäävät monet kirkollisen vihkimisen sopivaan tilaisuuteen, usein kuukausiksi ja vuodeksikin, niin että voidaan samalla usein jo kuljettaa lapsiakin ristille. Lapset tosin siinä tapauksessa ovat pidettävät jalkalapsina, mutta jos isä saa papin suostumaan, voi hän saada lapsen omalle nimelleen. Usein kuitenkin tämmöiset lapset saavat koko elämänsä käydä äpäristä, ja heidän nimensä silloin useinkin on 'Bogdanoff', s.o. Jumalan antama.

"Vaan kaikki eivät jaksa odottaa kokonaista viikkoa, eikä kaikilla ole varoja häittenkään viettämiseen, vaikkei niissä aivan paljon rahoja kulukaan. Näille on tarjona hyvä keino, ehkä vanhan naisen ryöstön jälkimaininkeja. Sulhanen menee mielitiettynsä eteen, kumartaa ja tarjoo antilaalle huivin nurkkaa, 'paikan kokkaa'. Ellei tämä ota kiinni kolmannella kerralla, on se merkkinä siitä, ettei hän miehestä huoli. Jos hän taas tarttuu ja siten osottaa suostuvansa, niin ei tarvita muita menoja, kuin että joku akka palmikoi tytön pään kahdelle palmikolle, painaa lakin päähän, ja morsian, nuori emäntä, on sillä valmis. Olin näkemässä erästä semmoista tapausta Kostamuksessa. Vanha leski, seitsemän lapsen isä, kosi saman kylän tyttöä vaimokseen. Tyttö ei lähtenyt, peläten kurjuutta köyhässä mökissä moisen joukon keralla. Ukko ei tuosta kuitenkaan hätääntynyt, vaan meni ja kosi erästä Kivijärvestä juhlille tullutta neitsyttä. Tämä, joka ei ollut miestä koskaan nähnyt, ei kuullut hänestä muuta, kuin mitä sulhanen kosiessaan sanoi, tarttui huivin kolkkaan, pää palmikoitiin kahdelle palmikolle, ja neljännestunnin kuluttua emäntä oli valmis. Ei siinä sukulaisilta neuvoa kysytty, lieneekö tyttö itsekään tullessaan aavistanut, että hän näin oikopäätä joutuisi miehelään. Kovin olivat tytön äiti ja veli kummastuneet, kun tytärtä ei alkanut kotiin kuulua, ja syyn kuullessaan. Viikon kuluttua tuli nuori parikunta kylille morsiamen äidin taloon, iloinen nuori väki kokoontui sinne, kuten häätaloon ainakin, ja aika tavalla siellä kisattiinkin.

"Morsiamen elämä on uudessa kodissa, köyhissäkin, aina ensi viikolla helpompaa. Häntä ei käsketä mihinkään raskaampaan työhön, vaan saa hän tutustua talon askareihin ja käydä kylässä. Tämä aika vastannee sitä, mitä meillä ymmärretään kuherruskuukaudella. Vaan sitä ei kestä kauaa. Jos morsian alkaa vapauttaan väärin käyttää, laiskotella, saa hän pian huomautuksia, ettei taloon ole tahdottu elätettäväksi, vaan lisää työvoimia. Silloin on tosiaan:

Ukko susina tshupussa, Akka karhu kartanolla, Nato noakla lattiessa, Kyty kyinä kynnyksellä, Kaihot on silmät karsinassa, Kierot keskilattialla, Perässä perivihaiset.

"Mutta ei siinä kyllin, että morsian raataa, hänen pitää vielä jokaista uutta työtä alottaessaan kysyä siihen lupaa sulhasen äidiltä jalkaa kumartaen, jos näet vanha emäntä elää. Tuon muutaman viikon lepoajan jälkeen seuraa kova työ, jossa nuori emäntä saa panna kaikki voimansa liikkeelle, mutta sellaiseen paratiisiin tytöt välttämättä tahtovat mennä. Vaikka kuinka hyvästä kodista, jossa on elänyt vanhempien kukkana, lähtee tyttö matkaan melkein vaikka minkä kutaleen kanssa, ellei parempia ole ollut tarjona. Niin pelätty on vanhan piian nimi ja sääty tuolla puolen rajan.

"Omituinen tapa on se, että nuoren morsiamen täytyy häiden jälkeen antaa 'otsapoklonaiset', s.o. kumartaa seisaaltaan niin syvään kuin suinkin, jokaiselle vastaan tulevalle, paitsi lapsille. Olin kuullut tuosta, vaan en pannut sitä niin tarkkaan muistiini. Erään kerran kävelin kylää ja vastaan tuli nainen, joka noin kolmisen sylen päähän seisahtui ja alkoi kumartaa. Katsoin häntä ensin pitkään, en tuntenut tuota naista, hän oli näet toisesta kylästä, ja luulin hänen rahaa pyytävän. Yht'äkkiä muistui mieleeni mainittu tapa, kun hän oli nuori ja päässä oli uusi kauniilta hohtava lakki. Sanoin siitä moiseen tilaisuuteen kuuluvan tervehdyksen: 'Elä tervehennä nuoren sulhases keralla', ja hän, kumarrettuaan vielä kerran, kulki sivuitseni, lausuen: 'Tervehennä elät', joilla sanoilla vastaantulevia tervehditään. Noin puolikymmentä poklonaa jo kerkesin saada. Sama oli sattunut toverilleni, jonka täytyi kulkea sivu, osaamatta sanoa sanaakaan, temppu kun oli hänelle tuntematon.

"Alinomainen kumartaminen, ja varsinkin jalan kumartaminen, joka on kerrassaan maassa ryömimistä, tekevät kiusallisen vaikutuksen. Sen sain kokea, kun Okahvi tuttavamme vietti häitään. Hän tuli pyytämään häälahjaa itkettäjänsä, vanhan hampaattoman eukon, ennen mainitun Mauran keralla, joka oli oikein hauska muori. Toverini sattui seisomaan etuhuoneessa, ja ei muuta kun toinen toiselta, toinen toiselta puolelta tarttuu kaulaan ja alkavat itkeä, minkä kerkiävät. Katselinpa sitä huvikseni toisesta huoneesta, kuinka toverini nolona katseli vuoron toista, vuoron toista, kokien päästä irti kiusaajistaan. Vaan nämä olivat kuin nahkiaiset kiinni. Vihdoin sain huomautetuksi, että rahalla siitä pääsee. Hän työnsi ruplan itkettäjän kouraan, joka samalla oli saaliinkin kerääjä, ja heti itku loppui. Vaan jalkaan kumarrus ja kiitoksen hykertäminen oli vielä jäljellä, ja vasta kun se oli suoritettu, hän pääsi rauhaan. Vaan nauraissani en ollut muistanutkaan, että minunkin vuoroni tulisi, ja kun he uhkaavina lähenivät, niin täytyi minun turvautua pakoon. Pitkälle en päässyt, muutamaan nurkkaan ahdistettiin, ja vaikka paikalla tarjosin ruplaa, niin ei auttanut muu, kuin anna kaulasi ja kuuntele tyynesti pitkä virsi ja yhtä pitkä passibo. Koettelin katkaista heidän itkuaan, ja estää jalan kumartamista, vaan itkettäjä, jota vielä naurustani harmistuneen toverini kehotukset yllyttivät, tuumi vain: 'Annahan myö itemmä shiulaki'. Ja siihen täytyi tyytyä, vaikka vähin happameksi tahtoi mies kääntyä moisessa leikissä.

"Usein olen edellä maininnut saajannaista ja patvaskaa. Nämä kaksi henkilöä ovatkin häissä välttämättömät. Saajannaisen osa on vähäpätöisempi; hän vain on sulhasen valitsema auttaja morsiamelle. Patvaskan päällä on edesvastuu siitä, ettei häissä mitään pahaa tapahdu sulhasväelle. Hänen täytyy aina olla heidän edustajansa. Sulhaskansalle annettavat lahjat käyvät patvaskan käsien kautta, hän antaa antilaan päänpeitteet, mutta tärkein tehtävä on varottaminen, sulhasjoukon konsteilla lujaksi tekeminen pahantahtoisia, ilkeitä ihmisiä vastaan. Apuna on paitsi kiviä, riehtilää, kirvestä ja päresoihtuja vielä viikatteita, palavia taulanpalasia, joita varotettavien täytyy niellä, sekä ruoska, noin 1-1 1/2 korttelin mittainen keppi, jonka ympärille on tehty jonkunlainen pussi. Tässä pussissa ovat 'varat', karhun kynsiä, karvoja, käärmeen hampaita, kiviä, yölepakko y.m. roskaa. Ilman tälläistä varapussia ei ole hyvä lähteä kosiomatkalle, jossa 'tuvat ovat täyet tuntijia, joka lautsha laulajia', jotka kaikin tavoin koettavat rikkoa parin hyvää väliä tai sortaa sulhaselta luonnon, kädet ja jalat, jotta hän voi häissä sortua tuiki kelvottomaksi ja kykenemättömäksi aviomieheksi.

"Näihin kahteen virkailijaan tahtoisin lisätä vielä kolmannenkin, joka panee alkuun varsinaiset naimahommat, samoin kuin meilläkin useat avioliiton satamaan joutuneet naiset ovat halukkaita muillekin tuota onnea jakamaan. Mutta Karjalassa he käyttäytyvät eri tavalla kuin meillä. Kertoisin tässä jutun siitä. Jyvöälahden kylässä oli joku emäntä kysynyt muutamalta nuorelta mieheltä, haluaisiko hän naimisiin. Kun poika oli myöntänyt, niin oli eukko luvannut hankkia hänelle morsiamen. Hän tunsi parin penikulman päässä, Pirttilahdessa, naimahaluisen tytön ja meni tätä pakauttelemaan. Tyttö olikin taipuvainen, eukko pisti tämän sormeen sormuksen ja sai silkkihuivin vastaan. Kotia päästyään sai poika kuulla, että hän oli kihloissa aivan tuntemattoman tytön kanssa: Hän ei ollut asiasta milläänkään. Mutta parin kuukauden kuluttua alkoi toisen talon emäntä vaatia kihloja akalta pois pantiksi antamaansa sormusta. Silloin tuli kihlojalle hätä. Turhaan rukoiltuaan aiottua sulhasta tekemään asiasta täyttä totta eukko lähti kun lähtikin, muu ei auttanut, lunastamaan pois tytöltä antamaansa sormusta, sillä tämä oli juuri tuo panttikalu. Pari ruplaa hänen täytyi vielä maksaa tytölle sopijaisia, ja siihen päättyi tämä juttu, johon jo kylän vanhimmankin oli täytynyt sekaantua.

"Siin' on nyt virsi kuullaksenne, Toinen ilman ollaksenne, Ken mun virren kiittänövi, Sille poika syntyköhön, Meren ruovon ruskevuinen, Meren vaahdin valkevuinen, Simtsukkaiset silmäin päällä. Otavaiset otsan päällä, Kuutamaiset kulmain päällä, Päivänen päähyön päällä. Ken mun virren moittinovi, Sille tytär syntyköhön, Tervatynnörin jytyinen, Tervapartsan paksuvoinen, Kiukaan otsan mustevuinen."

K. F. Karjalainen.

* * * * *

Niinkuin edellisestä kuvauksesta näkyy, on itkeminen häissä tärkeimpiä "ajanviettoja", vaikka sillä epäilemättä on ensi sijassa siveellinen tarkoitus, tarkoitus vaikuttaa nuoreen parikuntaan ja opettaa heitä katselemaan elämää vakavalta kannalta.

Itkujen ohella lauletaan kuitenkin näissä erinomaisen menorikkaissa häissä vanhaan runomuotoon runoiltuja häälaulujakin, vieläpä vanhalla runomitallakin. Häärunot ovat yleensä säilyneet hyvin, jopa semmoisillakin alueilla, kuten Tuoppajärven rannoilla, missä ei muita runoja sanottavasti lauleta. Niissä yleensä kuvastuu selvänä kansan käsitys laulettavansa sisällyksestä ja tarkoituksesta. Sen vuoksi niissä on säilynyt se sisällinen loogillisuus, vivahdusrikkaus ja eheys, joka arvatenkin sankarirunoillakin on ennen ollut, vaikka se aiheittensa, myyttien ja myytillisten henkilöitten jouduttua unhotukseen, näissä runoissa on hämmentynyt. Häälaulujen nuotti on koko joukon poikkeava tavallisista runosävelistä. Se on rientoisampi ja valoisampi, se on kuin riemuisa hymni.

Lönnrot sai aikanaan ensimmäiset täydelliset häävirret Tsenan kylästä, Köynäsjärven rannalta, johon hän niin monta kertaa matkoillaan poikkesi ja jossa hän rahvaan ystävällisyyden vuoksi näytti hyvin viihtyvän. Hän jakaa kuulemansa häärunot viiteen osaan, "Alkuvirteen", "Vävyn virteen", "Kutsuvirteen", "Lähtövirteen" ja "Tulovirteen". Kokoomansa toisinnot hän yhdisti, ottaen kustakin sen, mitä siinä oli parasta. Hääkuvauksemme puuttuisi parasta osaansa, ellemme näitä vanhoja häärunojakin muistelisi. Julkaisemme ne Lönnrotin matkakertomuksesta hänen valintansa mukaan:

Alkuvirsi kuuluu seuraavasti:

"Lenti kokko koilta ilman, yltä ilman, alta taivon, siipi taivoa siveli, koprat merta kuopraeli; katselekse, kääntelekse, 5 liitelekse, laatelekse, liiti miesten linnan päällä, nokalla kolistelevi; miesten linna rautakatto, ei siihen sisälle päässyt. 10 Lenti kokko koilta ilman, yltä ilman, alta taivon, siipi taivoa siveli, koprat merta kuopraeli; katselekse, kääntelekse, 15 liitelekse, laatelekse, liiti naisten linnan päälle; naisten linna vaskikatto, ei siihen sisälle päässyt. Lenti kokko koilta ilman, 20 yltä ilman, alta taivon, siipi taivoa siveli, koprat merta kuopraeli, katselekse, kääntelekse, liitelekse, laatelekse, 25 liiti neitten linnan päälle, nokalla kolisteleepi; neitten linna liinakatto, jo siihen sisälle pääsi, liiti linnan ikkunalle, 30 seinälle selinäsulka, satasulka salvamalle. Katso parvesta parahan, tukkapäistä turpehimman, somahimman sormuskäistä. 35 Ken on hienoin höyheniltä, kenpä sulilta sulovin, senpä kokko kopristavi, kynsi pitkä piirrältävi, jok' on kaunis kasvannolta, 40 sekä varrelta valittu. 'Jo sanoin tämän sykysyn keskutin tämän kevään, salvatessa piilopirtin, pielet piiloikkunaisen, 45 missä neittä piiletellä, päätä kassa kasvatella: pah' on neitonen salata, hivus pitkä piiletellä, helpompi hepo salata, 50 sorajouhi suojualla.' 'Ja mistä tiesit teltamoinen, kuulit kultani omena, tämän neion syntyväksi, impyen yleneväksi?' 55 'Siitä tiesin teltamoinen, kuulin kultani omena: noki nousi nuorasesta, savu paksusta pakeni, neion kuulusta koista. 60 Aion ammo aamusilla mäkähti kevätkaritsa aika vihkon antajoa.'

"Vävyn virressä kuvataan ensin vävyn ja hänen seuralaisensa tulo, joka tapahtuu sellaisella jyryllä kuin tuulispää lähestyisi tai korkea halkopino lakoaisi maahan:

"Mi on mäiskinä mäellä, mi kumu kujaisten suissa? Luulin tuulen tulleheksi. pinon pystyn viereväksi, someron karehtivaksi. 5 Eipä tuuli tuullutkana, pino pysty vierrytkänä, somerot karehtinunna; vävyni väki tulevi, väki tuleva tukulla, 10 saoin kaksin kääntelevä.

"Sitten seuraa useita läsnäoleville tehtyjä kehotuksia, että pitäisivät huolta vävyn mustasta oriista, jonka hyvät ominaisuudet perinpohjin kuvataan, ja jota muun muassa verrataan lentävään korppiin ja tanssivaan vuonaan. Silkkisuitsista se on talutettava piehtaroimaan kultaisella peitteellä ja sitten vietävä juomaan maitolähteestä. Sittenkuin se on paraassa pilttuussa sidottu tammipatsaaseen, on se peitettävä hunajaruoholla ja syötettävä keitetyillä ohrilla ja kauroilla. Kun hevonen niin huolellisesti vastaanotetaan, saattaa helposti kuvitella, ettei vävyä itseään unhoteta. Kun hän suurella vaivalla on saatu tupaan, häntä näet kuvitellaan niin suureksi ja pitkäksi, ettei hän tahdo mahtua sisään tavallisesta ovesta, anoppi alkaa häntä lähemmin tarkastaa ja virkkaa:

"Kylän naiset kyyhkyläiset! tuokaa tulta tuohisella, vahasella valkeata, tempoote tervaksilla; tuli on tuohinen rämäkkä, 5 savu musta tervaksinen, mustuttaa vävyni silmät. Kylän naiset kyyhkyläiset! tuokaa tulta kynttilällä, vahasella valkeata, 10 näkisin vävyni silmät, sinisetkö vai punaiset, vai on vaatevalkuaiset. Ei siniset, ei punaiset, meren ruo'on ruskeuiset, 15 meren kaislan kauneuiset.

"Jotten väsyttäisi lukijaa, jätän tällä kertaa mainitsematta vieraiden virren ja kaiken sen kestityksen, joka tulee heidän osakseen; mutta lähtövirrestä seuraavat säkeet saakoot tässä sijansa. Anoppi puhuttelee ensin sulhasta seuraavasti:

"Mit' istut isosen poika, veljes vanhin valvastelet? Et istu ison hyvyyttä et emännän armautta, etkä pirtin valkeutta; 5 istut impien hyvyyttä, kanamarjan kauneutta, valvattisi valkeutta. Sulho viljon veljyeni: vuotit viikon, vuota vielä, 10 ei oo valmis valvattisi, valmis valvateltavasi, suorinut ikisopusi; puol' on päätä palmikoittu, puoli palmikoitsematta. 15 Sulho viljon veljyeni! vuotit viikon, vuota vielä; vast' on helma hiemotettu, puoli hiemoteltavana. Sulho viljon veljyeni! 20 vuotit viikon, vuota vielä; vast' on jalka kengitetty, toinen kengitettävänä. Sulho viljon veljyeni! vuotit viikon, vuota vielä; 25 vast' on käsi kinnastettu, toinen kinnastettavana.

"Kun sulhasen kärsivällisyyttä täten on koeteltu, morsian viimein on valmis, ja anoppi sanoo:

"Sulho viljon veljyeni! jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavasi, suorinut ikisopusi.

"Ja sitten sanoo hän tyttärelleen, morsiamelle:

"Mene myöten myöty neiti, kanssa kaupattu kananen, kun olit rakas rahalle, käpäs kättä antamahan, 35 kievas kihlan otantahan. Etpä äiän nuori neiti yli pääsi ymmärtänyt, kun lait kautun kaupan; etpä kuuksi lähtenytkä, 40 puoleksi poikeltanutka, etkä päiväksi käennyt. Jopa läksit viikommaksi, polveksi on pois erisit, ijäksi ison koista, 45 ik' on kaikki itkeminen, vuosi voikerehtaminen, kun läksit isän koista, oman emosi elolta, kantajasi kartanosta. 50 Toivoit kuuksi lähteväsi, puoleksi poikettavasi, päiväksi käkeäväsi elinajaksi emosi. Aselt' on piha pitempi, 55 kynnys hirttä korkeampi, silta lautoa leveempi, kerran toisen kertoessa.

"On luonnollista, että tämä puhe vaikuttaa morsiameen, jonka mieleen nyt äkkiä johtuu, miten paljon hän menettää erotessaan syntymäkodistaan, sekä epävarma tulevaisuus. Hän puhkee itse puhumaan:

"Noinpa tiesin, noinpa luulin, arvelin ikäni kaiken, noinpa polonen pakisin: Et sä neito ollekkana oman vanhemman varoissa, 5 kantajasi kainaloissa; äskenpä olisit neito luot' emosi lähtiessä, mieholahan mennessäsi, jalka toinen kynnyksellä, 10 toinen korjassa kosian; oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi.

Jo nyt on lähtöni lähemmä, toivoni toeksi saanut, 15 jalka toinen kynnyksellä, toinen korjassa kosian. Emp' ilolla lähtenekkää, enkä riemulla erinne, tästä kullasta koista, 20 iän nuoren istumasta. Lähen hoikka huolissani, ikävissäni eriän, syksyisen yön sylihin, keväisen kierän päälle, 25 jott'ei jälki jäällä tunnu, jalan isku iljangolla, hangella hamosen toimi; eikä äiti ääntä kuule, eikä iso itkuani. 30

Ja mitä liekkään mieli naisten, mieli muien morsianten? Niin on mieli miekkosien, kun keväinen päivän nousu. Minun on mieleni polosen 35 kun on myötävän hevosen, tahi tamman kaupittavan, tahi ostetun orihin. Niin on mieleni polosen, kun syksynen yö pimeä, 40 talvinen on päivä, musta."

"Äiti, joka rupeaa häntä säälimään, latelee nyt lohdutuksiaan, sanoen:

"Niin sano emo tytölle, lausu vanha lapsellensa: 'Elä o'o neiti milläkänä, emon tuoma tuollakana; 45 sait miehen mitä paraimman, uroita uhkeimman. Sait miehen metsän kävijän, uron korven kolkuttajan, ei sen koirat koissa maata, 50 pennut pehkussa levätä. Kolmasti tänä keväänä noussut nuotiotulelta, havannut havusialta; kolmasti tänä keväänä 55 havu pään on harjailiut, varpa vartalon sukaillut.

El' oo neiti milläkänä, emon tuoma tuollakana; ompa meiän sulhollamme 60 sata sarven kantajata, tuhat tuojata utaren. Ompa meiän sulhollamme purnonen joka purolla, aumanen joka aholla, 65 lepikköiset leipämaana, vesakkoiset vehnämaina, kaikki rauniot rahana, kivet pienet penninkinä, telat täynnä tynnyriä, 70 tynnyrit olutta täynnä. Ja elä oo neiti milläkänä, emon tuoma tuollakana; ompa meiän sulhollamme pyyhyöt pyräjämässä, 75 vempeleellä vieremässä, kuusi kullaista käkeä lekkumassa länkilöillä, rahkehella laulamassa.'

"Sitten jatkaa äiti yhä puhuen tyttärelleen:

"Vielä neuvon neitoani, 80 orpolasta opastan: Morsian sisarueni, kapolehti kantamani; kuulestamma kun sanelen, vaimo vanha lausuelen. 85 Tulet toisehen talohon, pereheseen vierahaseen, toisehen emän alahan; toisin toisessa talossa, toisessa emän alassa, 90 muiten muissa vierahissa, ei niinkun emon koissa, oman vanhemman varassa. Jos talo epätapanen, talo tapoja kysyvi; 95 Jos mies epäpätönen, mies on mieltä koittelevi. Kuule neiti kun sanelen, vaimo vanha lausuelen. Jos ukko susi supussa, 100 akka karhu karsinassa, sama armo antaminen, alemma kumartaminen, kun ennen emon koissa, vanhemmallesi omalle; 105 kytypä kyinä kynnyksellä, nato nakloina ovella, sama arvo antaminen alemma kumartaminen, kun ennen emon koissa, 110 veljellesi vanhemmalle, sisarellesi omalle. Kuule neiti kun sanelen, vaimo vanha lausuelen; nisät nuoret notkuttele, 115 kaula pesty kaarruttele, niinkun tuores tuomen latva, vasta kasvava kataja. Kuule vielä kun sanelen, vaimo vanha lausuelen; 120 elä suihka sutsunatta, eläkä räämä rätsinättä, elä kengättä kehäjä. Pese penkit illoin, aamuin, pöydät keskipäivälläki, 125 lattia joka pyhäksi. Piä lusikat luvussa, astiasi arvelussa, jott'ei kasit kanneltaisi, linnut liiat peiteltäisi; 130 pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajassa, marjaiset sitäin pyhemmät."

Lönnrotia häävirret kauneutensa ohella viehättivät siitä syystä, että varsinkin ne "antavat meille useita tietoja esi-isiemme kotielämästä ja monesta muusta seikasta, joita nyt olisi vaikea saada selville."

Vertauksen vuoksi panen tähän näytteeksi "Tulovirren" semmoisena, kuin sen eräs 52-vuotias Uhtuen eukko meille lauloi. Siitä näkee, että runo ilman lisäyksiä ja korjauksiakin juoksee paljon täydellisempänä ja selvempänä, tarkoituksestaan ja keinoistaan tietoisempana kuin taruaiheiset runot. Tulovirsi lauletaan sulhasen kodissa, nuoren parikunnan sinne saapuessa, ja kuului se kirjaanpanoni mukaan seuraavasti:

Miero vuotti uutta kuuta, Kylä nuorta morsianta, Miep' on vuotin veijoani, Veijoni, minjoani, Ken tämän toen valehti, 5 Ett' on veijon' tyhjin tullut? Eip' on veijon' tyhjin tullut, Onp' on tukku tuotavana, Tosi tarjoteltavana, On mitä oron vejellä, 10 Sorajouhen juoksutella, Pystykapion piellä.

Terve piha täysinesi, Ulkoinen urohinesi, Piha vierahaisinesi! 15 Nouse korjasta koria, Hyvä lahja laitiosta, Nouse ilman nostajitta, ylene ylenejittä, Hos on nuori nostajasi, 20 Vihanta ylentäjäsi. Tallaa jalka jalakselle, Pole poikkipuoliselle, Piha on askelta pitempi, Kynnys hirttä korkiampi. 25 Astu tietä temminkäistä, Maata maksankarvallista. Niinpä on tänä suvena Vajoset vajehteleksen Vajollista vastakättä, 30 Niinpä on tänä suvena, Hepo hirnui hirviästi Hienon heinän heittäjäistä, Niinpä on tänä suvena Aivoin ammoin aika suopo 35 Aika vihkon antajaista, Keikatti kevätkaritsa Kainalopuolen kantajaista, Koira haukkui korkiesti Korkeiden vajojen päästä, 40 Niinpä on tänä suvena Sintsi siitä siirtelekse Uutta sintsin siivoojaista, Aittaset alentelekse Uutta aitan astujaista, 45 Niinpä on tänä suvena Kynnykset kypertelekse Hienon helman heittäjäistä, Skääkäset kätsertelekse Sormuskättä sulkijaista, 50 Rengaskättä reikkujaista.

Terve pirtti täysinesi, Lautakatto kansoinesi! Kenp' on tähän suojat saanut? Suojat saanut, hirret tuonut, 55 Hirret hirmuilta mäiltä, Malat marjakankahilta, Sammalet sulilta soilta, Tuohet tuomivaaran päältä, Lauat mailta lamakoilta? 60 Laki on lahnan suomuloista, Kiukoa meren kivistä, Pajtshas meren paateroista, Periseinä petran luusta, Sivusein' on sirkan luusta, 65 Kamoa karitsan luusta.

Kenp' on tässä pääpätövä, Päivän päällinen omena?

Kylän on paras patvaskoina, Kylän onni oppahina, 70 Kylän vanhin vaate vyöllä. Onp' on meiän patvaskalla Kultainen kypärä päässä, Puhki taivosen puhuja, Läpi metsän läiköttäjä, 75 Onp' on meiän patvaskalla Pää kullan vipalehissa, Kulmat kullan solmuloissa, Silmät kullan simtsukoissa, Parta kullan palmikoissa, 80 Kädet on kullan käärösissä, Sormet kullan sormuksissa. Pait' on päällä palttinainen Hipiällä hiettömällä, Haahinen on haljakka päällä 85 Päällä paian palttinaisen, Uujuinen ussakka vyöllä, Kesäuuhen uujuloista, Talvilampahan takuista, Sep' on Kunttarin kutoma, 90 Päivänterin kesräelömä Aialla tulettomalla, Tulen tietämättömällä.

Jop' on kiitin patvaskani, Vuotappa kiitän kaiken kansan. 95 Kuin on metsä huurtehessa, Niin on kansa haljakoissa. Mist' on saatu saajannainen, Mistä tuotu tuojannainen? Sielt' on saatu saajannainen 100 Saksan salmilta syviltä, Vienan väljiltä vesiltä. Kasvoi maalla maltsinmarja Pellolla heliä heinä, Sielt' on saatu saajannainen, 105 Sieltä tuotu tuojannainen. Saajannaisen shapka suuri, Niinkuin Suomen sukkulainen. Mit' on hanhuset haolla? Saajannaisen saappovaiset. 110 Mit' on joutsenet joella? Saajannaisen valkeat sukat. Jopa kiitin saajannaisen.

Kävitkö tiesi tervehenä, Matkasi alihyvänä, 115 Sulhasena käyessäsi? Saitko sen kuin käkesit? Käkesit käkösen tuua, Heramarjan herkutella. Saitko kaunehimman kassapäistä, 120 Turpeimman tukkapäistä, Sormuskäsistä somimman? Olitko suin sulassa voissa, Koprin kuorekakkaroissa, Ainuon apen stolassa, 125 Ainuon anopin stolassa? Onp' on meiän sulhasella Aittanen joka aholla, Purnuinen joka purolla, Kuoppainen joka kujalla. 130 Onp' on meiän sulhasella Orret otku, parret patku Vanhoilla kapalihoilla. Pyhät syötti pyynlihoilla, Aret ennen ammutuilla, 135 Talvet ennen tapetuilla. Sulhanen oli soma stolassa, Kans' on kaunis lattialla. Eipä ole ennen ollunn' Eikä varsin vasta liene 140 Tämän sulhasen somuutta, Tämän kansan kauneutta. Oliko valkoinen jänönen Jäljessänne juoksemassa? Oliko ruskia reponen 145 Eessä tietä noutamassa? Jottei pystyis noian nuolet, Tietäjä teräksinensä, Velho veitsirautoinensa.

Anna neuvon neitostani 150 Orpolastani opetan.

Morsio sisarueni, Kapuletti lakluvoni. Uusi tapa ottaminen, Alemma kumartaminen, 155 Niskan nuoren notkuminen, Kakla pysty kaartuminen, Niinkuin tuores tuomen latva, Kasvajan katajan lehvä. Piä lusikkas luvussa, 160 Astiasi arviossa, Jottei kasit kannettaisi, Pienet linnut peitettäisi. Ukko on susina tsupussa, Akk' on karhu kartanolla, 165 Kyty kyynä kynnyksellä, Nato naaklana tshupussa. Kuin kyty kynnöltä tuloo, Ukko aian panennasta, Vie minjä vesi käsille 170 Varusta valkia paikka. Jopa neuvoin neitostani, Orpolastani opetin.

Ei laki rahoitta laula, Kieltä piekse penningittä. 175 Alttinoin kylän akoilta, Polttinoin kylän pojilta. Laki laulajan lahoo, Kieli kukkujan kuluu. Kopeikka koko sanalta, 180 Kriuna kielen kääntimeltä, Puoli puolelta sanoa, Penni kielen pieksännältä. Laulun lauloi, virren taitoi, Täss' on virsi kuullaksenne, Toinen ilman ollaksenne.

Saajannaisesta tavallisesti laulettiin vielä seuraavat säkeet:

"Shöi sian sukahinjehe Mussan koiran karvoinjehe"…

mutta nämä sanat oli, mainitsi laulaja, Uhtuella jätetty pois. Ne tuntuvatkin siinä yhteydessä hyvin aiheettomalta pilkalta, joka riitelee saajannaisen suurta ylistystä vastaan. A.R. Niemen tutkimukset viittaavat siihen, että säkeet ovat vanha laina liettualaisilta.

UHUT.

Keski-Kuittijärven pohjoisrannalla, lähempänä sen itäpäätä, on Uhut, Vienan Karjalan suurin kylä. Sitä voisi sanoa kaupungiksi sekä suuren väkilukunsa että tiheän rakennustapansa vuoksi, mutta järjestykseltään ja asetuksiltaan se ei eroo sen puolen tavallisista kylistä. Lönnrotin aikana se vielä oli jaettukin kahden pitäjän, Vuokkiniemen ja Paanajärven kesken, mutta nyt se oli oma seurakuntansa. Uusi kirkko oli Ryhjässä melkein selän rannalla. Mainittiin, ettei tämä uusi kirkko ollut Herralle otollinen, jonka vuoksi se oli jonkun aikaa käyttämättä. Kovin näkyisä ei ollut uusikaan kirkko, Herran huoneet ovat rajan takana yleensä vähäisiä verrattuina niihin laajoihin rakennuksiin, joita on meidän puolen kirkkomäillä.

Uhtuen kohdalla laskee Kuittijärveen pohjoisesta Uhutjoki, verraten leveä ja untelo joki täällä suupuolessaan. Pehmeään kangasmultaan, jolle kylä on rakennettu, se vähällä vedellään on virutellut hyvinkin mahtavan korkeaäyräisen uoman. Suurin osa kylästä on Uhutjoen länsirannalla. Maa on lakeata, mutta lännessä ja pohjoisessa se kohoo autioiksi kankaiksi. Lähimmät kylät ovat vesistön varressa kahdenpuolen, länsipuolella Jyvöälahti, itäpuolella Tsiksa, jonne oli matkaa penikulma.

Semmoisia hyötymaita, joista maanviljelys ja karjanhoito kostuisivat, ei tämän suuren kylän piirissä ole paljoa, siellä täällä vain joku niitty järvien tai jokien rannoilla. Vainiot ovat kaikki kylän aukealla ja niin vähäiset, niin monen kesken jaettu, ettei niitten tuotteilla suinkaan vuotta elettäisi, ellei olisi ansiota muualta. Kaupalla Uhut enimmäkseen elääkin, sen miehet kiertelevät laajalti Suomessa, harva se maan kolkka, jossa heillä ei olisi puoteja tai laukunkantajia. Maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella on varsinkin kalastus tärkeä elinkeino. Onneksi on kylällä niin laaja ja kalainen järvi kuin Keski-Kuittijärvi ääressään. Nuotalla ja kaikenlaisilla silmäpyydyksillä enimmät saaliit saadaan, mutta niiden ohella pyydetään myös siimoilla ja koukuilla. Milloin vain on sovelias ilma, näkeekin kylän lähettyvillä nuottamiehiä, venekuntia kymmenittäin. Talvella viedään nuotat kauas salolle ja kalastellaan niissä järvissä, joita on Uhtuen sydänmailla joka puolella. Nuotat ovat laajat ja hyvät, kalastamisen taito kehittynyt, ja niinpä voidaankin pienempi sydänmaanjärvi yhdellä retkellä vetää niin tyhjäksi, että sillä sitten on melkein suotta käydä moneen vuoteen. Minkäänlaista kalansuojelusta ei tietääkseni ollut. Vedettiin, milloin ja missä voitiin, varsinkin kutuaikoina, ja sen vuoksi jo yleiseen valitettiinkin, että kalastus oli entiseen verraten käynyt kovin huonoksi. Jyvöälahdesta tullessa on selän rannassa ensinnä Likopää niminen kylänosa, enimmäkseen vanhaan malliin rakennettuja varakkaita taloja, koristettuine räystäineen ja akkunapielineen, Likopään takana taas joen ja selän välillä Ryhjä, jossa kirkko on. Joen takana on pienempi Miitkala, jonne johtaa silta. Vähän ylempänä joki laajenee matalaksi lammeksi, jonka varrella lienevät kylän parhaat heinämaat, ja tämän suvantolammin pohjoispäässä on erillään muusta kylästä Lamminpohja. Se on sekalaisemmin rakennettu kuin muu Uhut, joukossa oli sekä kaikkein vanhanaikaisimpia taloja, että useita Suomenkin malliin rakennettuja, osasta hyvinkin kookkaita ja varakkaan näköisiä. Likopäässä taas näki samanlaisia kahdenkertaisia, päätyparvekkeellisia taloja kuin alempana Kemijoen varressa.

Tämä laaja kylä, jonka miehet ovat vanhoista ajoista pitäen kulkeneet niin laajalti maailmaa, oli Vienan Karjalan parhaita runokeskuksia.

Lönnrot kävi Uhtuessa montakin kertaa, viidennellä, kuudennella ja seitsemännellä keruumatkallaan, ja hyvin hän näyttää siellä viihtyneen sekä saaliin runsauden että arvatenkin kohtelun vuoksi, sillä uhtuelaiset olivat etenkin pohjan puolella olevien kyläin asukkaihin verraten koko joukon ennakkoluulottomampia ja valistuneempia ja osasivat vieraallekin arvon antaa.

Viidennellä runonkeruumatkallaan, v. 1834, Lönnrot viipyi Uhtuessa viikkokauden, kirjotellen uutteraan runoja ja hoidellen sairaita, joita tulvi joka puolelta, kun kuultiin runonkerääjän olevan lääkärin.

"Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkun hän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja, osaksi toisia, uusia."

"Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena päivänä, suorittelin sen ohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä, niin että mukaan ottamaani lääkevarastoa oli lähtiessäni sangen vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin tästä lääkärintoimesta saada jotain hyötyä, ja minun onnistuikin monesta lääkejauheannoksesta saada vaihteena joku pitkän- tai lyhyenpuoleinen runo. Muunlaista maksua en ottanut, minkä vuoksi ne, jotka eivät osanneet runoja, saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä syystä olin vaarassa syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin, kannettiin eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten olisi pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin muunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei nyt, harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri ruokalajien suhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja maitoa syödäkseni."

"Ne taudit, joihin etsittiin parannusta, olivat paitsi ainaisia pitkällisiä sydänalavaivoja (reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan tulee, on tarpeeksi, tiheitä ophtalmia -(silmätauti-) tapauksia, sekä muutamia muita tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle 10-vuotiaalle tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut, että silmämuna kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin paisuneena oli pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa extirpatio oculi s,o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan seudun vanha puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon tytön äiti ei kuitenkaan ollut voinut suostua.

"Epäilemättä äiti siinä menetteli viisaasti, sillä kun puoskari olisi toimittanut leikkauksensa tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin ollut vähemmän tyydyttävä.

"Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin käyttää, ei täällä ole, kun näet kukaan ei aja partaansa. Minäkin, vaikka minulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani, ryhdyin leikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun seuraavana päivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas oman onnensa nojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa uhtuelaisilta kuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi kaikki, mitä lähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta, märilletulosta y.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että minulla, ensi kerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä paljon enemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti lankesi kasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen: 'Jumala te oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä'. Sellaista kunnioitusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni, minkä vuoksi tämä ylennys minusta tuntui vähän oudolta. Kuitenkin on minun mainitseminen seikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen arvoa, nimittäin se, että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja tietäjille välistä omistetaan arvonimi 'puolijumala' ja 'puujumala'. — Ikävä tapa, kenties itämaalaista syntyperää, on täällä tuo, että rahvas lankeaa kasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa jotakuta. Minä en koskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa, ole malttanut olla huomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen on täten alentua, mutta huomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä noita kunnianosotuksia. Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain viimeksi hävetä erään vuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri täten oli langennut kasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada hänet nousemaan ylös, ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle ja saivat siitä aihetta pilaan."

Kuudennella retkellään Lönnrot laulatti erästä isäntää, jonka pojat lauloivat toverilleni, ja sai häneltä koko joukon runoja. Hän kertoo tästä kohtauksesta eräässä kirjeessä seuraavaa:

"Uhtuessa tapasin ennen tuntemattoman Jamala nimisen miehen, joka ensinnä lupasi 5:estä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän lauloakseen 20 pitempätä runoa sanotulla maksolla, ja mitä muistaisi, päällisiksi. Niin kirjotinkin kaiken päivän häneltä. Pieni poika istu lähellä ja veisti joka runolta pykälen puuhun. Pimiän tullen tuli määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjotin luvatuita pienempiä runoja murkkina päiviin asti. Vaan sitte hänestä päästyä keräyty tyttöjä kylästä, jotka kyllä pienensivät poveni 20 kopeikan seeleistä. Näin sain sekä tästä että muistaki kylistä taasen kyllä runoja. Nyt aikaa saahen lähtisin kernaasti rajoa myöten ensinnä aina Lappiin asti, vaikk'en taia päästäkkänä, ennen kun tulevana vuonna, jos sillonkana. Sen jälkeen tekisi mieleni toiselle suunnalle rajoa seuraten vaikka Laatokan mereen asti. Rajapaikat ovat kuitenkin parahimmat lauluilta."

Seitsemännellä retkellä Lönnrot yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa viipyi Uhtuessa kolme viikkoa, odotellen talvikeliä, jotta voisi lähteä matkalleen, pohjan perille.

"Ylioppilas Cajanin kanssa olen asunut vallan oivallisessa kamarissa eli kornitsassa, joksi sitä täällä sanotaan, ja olen joka päivä laulattanut sekä tyttöjä, akkoja että miehiä ja poikia tai antanut heidän kertoa satuja, niin että kyllä on ollut täysi työ, ja ettei ikäväkään ole vaivannut."

Lönnrot mainitsee, että Uhtuessa hänen aikanaan oli noin 80 taloa. Kuinka vanha tämä asuinpaikka on, siitä lienee mahdoton saada selkoa. "Sarkasodan" eli "varastussotain" aikana se Lönnrotille kerrottujen muistojen mukaan oli niin lopen hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan taloa. Muuan joukkue suomalaisia talonpoikia oli muka silloin, Ison vihan raivotessa omassa maassa, kulkenut rajan poikki, ryöstänyt ja polttanut kaikkialla Vuokkiniemessä ja samalla hävittänyt Uhtuenkin. Kylän sanottiin sitten olleen autiona ja saaneen ensimäiset uudet asukkaat Kiannasta, Suomen puolelta. "Siitä voi päättää", lausuu Lönnrot, "kuinka maa oli kauttaaltaan hävitetty, kun ei Uhtuen verraten edullisella paikalla olevaan kylään lähempää liiennyt uusia asukkaita." Borenius mainitsee Uhtuen talojen luvun olleen 1870 luvun alulla 130-145, ulkopiirin kanssa jopa 200-300. Kylän asukasluku lienee noussut toiselle tuhannelle.

Vaikka Uhut on niin suuri liikepaikka, ei siitä kuitenkaan ollut rattailla ajettavaa tietä millekään suunnalle. Liike kulki kesällä vesiä pitkin sekä Kemiin että Suomen puolelle, sisämaahan jalan. Talvella ajettiin selkiä, mutta kelirikon aikana oli tämä suuri kylä viikkokausia eristettynä kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa.

Kävin Uhtuessa montakin kertaa, milloin yksin, milloin toverini seurassa. Vietimme siellä erään kerran monia päiviä. Meillä oli puoleksi tuttavia isäntiä, sillä toisilla oli puoteja kotipitäjissämme. Toisia tuttavia saimme kylällä. Meitäkin "pidettiin hyvänä", niinkuin sana kuuluu, kutsuttiin ativoihin talosta toiseen, jonkun päivän elimme oikeassa juhlahumussa, vaikkei muuta tarjousta ollutkaan kuin teetä. Laskin meidän eräänäkin päivänä juoneen puoliväliin kolmattakymmentä lasia mieheen, kun joka talossa oli juotava monet "tokanat" ja vielä pakostakin "tinkitokana"; vaikka olisit jo kuppisi kumonnut. Tämä tapahtui keskellä heinäkuun helteitä ja melkolailla sen vuoksi tässä kestityksessä hikoiltiin.

Asuin ensi käynnilläni Likopäässä. Talot olivat tosin päältä nähden verraten vaatimattomia, mutta niissä vallitsi mitä paras järjestys ja siivous. Voisipa sanoa, että asukkaissa oli joku ylimyksellinen leima, joka muutoin on Karjalan rahvaassa yleinen ja varmaan hyvin vanha, entiseen vapauteen ja omavaltaan juurtuva piirre. Oli siihen kuitenkin nykyisetkin syyt. Nämä isännät ja heidän sukulaisensa olivat enimmäkseen varakkaita kauppiaita. Toisilla oli Suomen puolella rikkauksia, joita mainittiin kautta maakuntain. Mutta siltä eivät he täällä omalla puolellaan koettaneet ylläpitää semmoista herraselämää kuin meikäläiset maakauppiaat, vaan viljelivät talojaan samaan laatuun kuin kaikki muutkin ja asuivat suurissa pirteissään muun talonväen keralla. Pirtin järjestys oli juuri samanlainen kuin tavallisissakin taloissa, isännät ja emännät kävivät töissä, korjailivat nuottiaan, verkkojaan, soutelivat pyyntiretkillä, sanalla sanoen, herrassäädyksi he olivat vallan kansanvaltaisia, talonpojiksi ylimyksellisiä. Tupain lattiat olivat matoilla verhotut, moitteettoman puhtaat, vierashuoneet vielä sitäkin somemmat. Suojain puolesta siellä siis viihtyi hyvin. Mutta jonkun verran Suomen miestä kuitenkin kaikitenkin vierottiin.

Toisenlaiset olot vallitsivat niissä taloissa, joihin hihhulilaisuus oli levinnyt. Ero oli melkein yhtä jyrkkä, kuin jos olisi maanrajan poikki astunut omalle puolelle. Rahvas oli suorempaa ja avomielisempää, mutta uskonnon mukana oli se omistanut suomalaisten huonojakin puolia. Pirteissä poltettiin vapaasti tupakkaa, lattioita ei pidetty siivossa; hihhulien kodit eivät sen vuoksi tehneet likimainkaan yhtä puhdasta vaikutusta kuin muitten karjalaisten. Oli kerrassaan omituista nähdä, missä määrin uskonto muutti rahvaan koko asunnon ja olennon. Yhtä vaikeata kuin oli erottaa Suomesta naituja, uskoaan muuttaneita naisia karjalaisista emännistä, yhtä vaikea olisi ollut erottaa useita laestadiolaisuuteen kääntyneitä karjalaisia heidän heimolaisistaan rajan länsipuolella. Erwasti kertoo, että Uhtuen hihhuleita v. 1879 esivallan toimesta vainottiin, muutamia heistä oli uskonsa vuoksi linnaankin tuomittu ja sitten kielletty lähtemästä tavallisille kauppamatkoilleen. Mutta nähtävästi ei tämä pelotus voinut uskolaisuutta lopen hävittää, koska heitä nytkin kuului olevan kylässä jotenkin runsaasti.

Lönnrotin jälkeen ovat useimmat muutkin runonkerääjät Uhtuessa käyneet ja runoja saaneet. "Tosin on runolaulu ja esi-isäin yksinkertaiset tavat täällä Uhtuen, maailmaa kiertäneinä miehillä vähemmässä arvossa, kuin syrjäisemmissä kylissä, eivätkä runot ole täällä enää niin täydelliset kuin Suomen rajan läheisyydessä, vaan niitä tunnetaan täällä yhtähyvin jotenkin paljon", lausuu Borenius.

Niinpä karttui meillekin koko joukon kirjoittamista kylää kierrellessämme. Varsinkin molemmat Jamaset, joiden isää Lönnrot oli laulattanut, osasivat paljon runoja. Toverini kirjoitti ne vertauksen vuoksi, vaikka jo Borenius parikymmentä vuotta aikaisemmin oli heitä laulattanut. Jamas-veljekset olivat vähän vanhanaikaisempia ukkoja, mutta kylän mahtimiehiä kumminkin. Heitä näytti vähän hävettävän, kun vaadimme laulamaan runoja, joita he ennen nuorempina olivat laulaneet milloin kotona, milloin matkoillaan Suomessa. Hymyt ja estelyt päättyivät kuitenkin siihen, että he vierashuoneessa, jonne ei sivullisia päässyt, avasivat virsilippaansa ja lauloivat laulunsa. Suostuivat he siihenkin, että valokuvasin heidät semmoisessa asennossa, "käsi kädessä, sormet sormien lomassa", johon Lönnrot kertoi kilpalaulajain ennen ruvenneen, vaikka tämä laulunmalli olikin veljeksille tuntematon.

Meidän näissä toimissa puuhatessamme saapui kylän venäläinen uratnikka huhun mukaan erään juonikkaan isännän yllytyksestä — tiedustelemaan passejamme ja askareitamme. Tuo isäntä kuului häntä yllyttäneen kimppuumme sillä verukkeella, että valokuvailimme ja muka laadimme karttaa, jonka mukaan vihollinen voisi maahan tulla. Uratnikasta ei kuitenkaan ollut vaikea selvitä matkakirjeiden avulla, eivätkä muutkaan sen koommin meitä ahdistaneet valokuvailun vuoksi.

Sain Uhtuesta koko joukon vanhoja koruompeluksia, osasta silkillä ommeltuja, varsin omintakeisia malleja. Nykyään tämä ompelutaito oli kokonaan unohtunut, mutta siellä täällä oli muiskia vielä arkkujen pohjalla ja kaipauksetta niistä luovuttiin. Olipa vielä jollakulla vanhoja ompelutelineitäkin. Kävimme katsomassa erästä nuorta, ehkä viidentoista vuoden vanhaa neitostakin, jota laitettiin koko kylän kauneimmaksi. Vaikka Toarie oli verraten köyhä — isä oli vuosikausia elellyt Suomessa, jättäen perheensä oman onnensa nojaan — oli hän kauneutensa vuoksi kuitenkin niin suuressa maineessa, että sanottiin nuorten miesten kilvan tahtoneen viedä hänet miehelään, vaikka hän oli vielä alaikäinen. Toarie olikin paljon somempi kuin valokuvassa, eikä se suinkaan vähentänyt hänen viehätystään, että hän osasi "veätä värttinätä".

VIENAN KARJALAN KERTOMARUNOT.

Siihen aikaan kun Vienan Karjalassa matkustelimme, ei runotoisinnoita vielä oltu julkaistu kuin joku näytearkki, ja tietoni niiden laadusta senvuoksi olivat vaillinaiset. Kun sitten aloin runoja itse kerätä, niin tuntuivat alussa ne ainekset, joista kansalliseepoksemme on koottu, kylläkin niukoilta ja hatarilta. Emme missään tavanneet semmoista toisintoa, joka olisi likimainkaan vastannut Kalevalan runojen täydellisyyttä, vaikka laulatimme parhaita enää elossa olevia laulajoita. Saamistamme runoista useat olivat kuin lyhennetty karsittu laitos, joka nopeaan kertoi pääpiirteet semmoisista tapauksista, joille Kalevala omistaa monta runoa. Ne olivat vain kuin selkärankaa, jonka ympäriltä useimmat jäsenet ja elimet puuttuivat. Toisia runoja laulettiin toisista henkilöistä kuin Kalevalassa, toisia oudoissa yhteyksissä, muutamat olivat taruperäiselle eepilliselle runopiirille aivan vieraat. Varsinkin pienempien laulajien runot olivat usein niin sekaantuneet, että niistä puuttui ajatuksen yhteys. Pakanallisen jumaluustaruston nimiä oli väännelty niin kummasti, ettei laulajalla ilmeisestikään enää voinut olla aavistusta siitä, mitä ne alkuaan merkitsivät.

Mutta kun olimme enemmän runoja kirjotelleet, muuttui vähitellen käsityksemme. Tuossa verraten hajanaisessa, ikäänkuin karsitussa toisintorunoudessa alkoi yhä selvemmin kajastaa suuri yhteys. Kuta useampaan laulajaan tutustuimme, sitä enemmän se rikastui, sai täydentäviä piirteitä, runsaampia värejä ja vivahduksia. Näköala laajeni samoin kuin yksityisen asunnan piiristä noustessa vuorelle, jolle ympärillä olevatkin seudut näkyvät. Maisemanäköalassakin vallitsevat eri kohdissa enimmäkseen samat perusainekset, mutta alati toistuessaan laajalla alalla ne saavat lukemattomia uusia sävyjä, yhtyvät eri tavoilla ja ryhmittyvät suuremmiksi johtopiirteiksi, joita ei yksityismaisemassa huomaa, vaikka se voi olla niistä osa, kukkulajonoiksi, metsä- ja viljelysaloiksi, vesistöiksi, joita yhdistävät salmet ja joet. Melkein samaan tapaan kansanrunouden näköalat rikastuvat ja saavat suurempia yhdistäviä juonia, kuta enemmän niitä kerääntyy katsojan tajuntaan. Jokainen saatu toisinto samoin kuin vuorelle noustessa askel askelelta paljastaa uusia piirteitä ja samalla yhä enemmän haahmottelee suurempaa kokonaisuutta.

Näin Lönnrotin näköala laajenemistaan laajeni, kuta enemmän toisintorunoja hänelle karttui, kokonaisuus alkoi hänelle yhä enemmän selvetä ja lopulta hän saattoi luoda Kalevalan.

Ne kertomarunot, joista Kalevala on saanut eepillisen sisällyksensä, on Vienan Karjalan toisintorunojulkaisussa aiheittensa mukaan järjestetty seuraavasti:

Sampo-jakso. Tämä vaiherikas runo on Kalevalan varsinainen selkäranka. Siitä juoksevat eepoksen juonet. Samporunon yhteydessä lauletaan paitsi Väinölän ja Pohjolan taisteluita usein maailman luominenkin ja vielä muitakin runoaiheita, jotka tässä on itsenäisiksi erotettu.

Taivaan taonta. Siitä on säilynyt ainoastaan muutamia harvoja lyhyitä katkelmia, jos lienee ennen aikaan ollut täydellisempi.

Kilpalaulanta, runo Väinämöisen ja Joukahaisen kohtauksesta ja laulukilpailusta sekä Joukahaisen lupauksesta antaa Väinämöiselle sisarensa puolisoksi. Se ehkä täydellisimmin kansanlaulussa vastaa Kalevalan runoa.

Ainoruno, kuvaus nuoresta tytöstä, joka lehdossa tapasi "Osmosen" tai "Kalevaisen" ja surussaan hänen kosinnastaan kuristi itsensä aitassa. Runo on semmoisenaan niin katkelman laatuinen, että se kuin itsestään sopeutui Joukahaisen sisareen, vaikka sekä Väinämöinen että Joukahainen ovat sille tuntemattomat.

Vellamon neidon onginta. Usemmissa toisinnoissa tämä runo lauletaan Väinämöisestä. Vanha runoilija sai ongella ollessaan kalan, jota hän ei ollut ennen nähnyt, rupesi sitä leikkaamaan, mutta "lohi loimahti merehe, kala kirjo kimmertihe", ja ilmaisi veteen päästyään olevansa Vellamon neito, joka oli tullut ikirunojalle puolisoksi. Suotta Väinämö enää kokee sitä käsiinsä saada. Aiheen puolesta runo kauniisti sopi edellisen jatkoksi, vaikk'emme sitä toisintorunoudessa siinä yhteydessä tapaakaan.

Väinämöisen polvenhaava. Väinämöinen veistää vuorella venettä, kirveen koskematta kivehen, mutta hiisi vaapahuttaa vartta, niin että kirves käy Väinämöisen polveen. Haavasta virtaavan veren sulkee muuan tietäjäukko loitsullaan.

Venepuun etsintä. Sampsa poika Pellervoinen, toisissa toisinnoissa joku toinen henkilö, etsii Väinämölle venepuuta.

Tuonelassa käynti. Useimmissa toisinnoissa kerrotaan Tuonelan matka Väinämöisestä. Arhipan laulamassa retki tapahtuu sen johdosta, että Väinämöisen reki oli Päivölän pidoissa rikkaantunut.

Vipusessa käynti. Väinömöinen käy Vipusen luona saamassa sanoja, joita hän tarvitsi "tehdessään tiedolla venettä, laatiessaan purtta laulamalla."

Kilpakosinta. Väinämöinen ja Ilmarinen matkustavat kilvan kosimaan Pohjolan emännän tytärtä. Runo tavallisesti alkaa kauniilla kuvauksella siitä, kuinka Ilmarisen sisar keksi merellä Väinämöisen veneen ja houkutteli häntä ilmaisemaan, millä asioilla hän liikkui, sekä sitten juoksi kertomaan uutisensa veljelleen, joka kiiruumman kautta niinikään suoriutui matkaan. Nämä toisinnot käsittävät Kalevalan komeimpia ja vanhanaikaisimpia piirteitä, kuten ansiotyöt, jotka Pohjolan emäntä määräsi suoritettaviksi, ennenkuin suostui tyttärensä antamaan.

Kultaneidon taonta. Ilmarinen, toisissa toisinnoissa Väinämöinen, takoo kullasta neidon, huomaten kuitenkin hyvin viluksi sen kanssa lepäillä.

Kojosen pojan kosinta. Synkkä runo Kojosen pojasta, joka kosi Kommin tytärtä ja vihdoin saikin neidon ja vei hänet vastoin tahtoaan kotiinsa, täällä surmasi ja lähetti lihat anopilleen lahjaksi. Se on Kalevalassa Kullervorunoon sovitettu.

Laivaretki ja kanteleen synty. Väinämöinen laskee sinistä merta, vene täynnään neitoja ja nuoria miehiä, keksii merellä kanteleen ainekset, laatii niistä soiton ja viehättää ihmiset, eläimet ja kaikki haltijatkin soittoansa kuulemaan.

Nimettömät taudit. Ainoastaan joku lyhyt toisinto Vienan Karjalan runoalueella on säilynyt niistä taudeista, joita Väinölän lapset potivat ja jotka sitten Väinämöinen voimallisilla voiteillaan paransi.

Auringon ja kuun päästö. Tästä runosta on vasta 1870-luvulla kirjoitettu Vuonnisessa muistoon kaksi lyhyttä toisintoa. Se oikeastaan kuuluu Karjalan kannaksen runoihin.

Väinämöisen tuomio. Runo Luojan synnystä, Väinämöisen yrityksestä saada hänet kuolemaan pantavaksi ja runoilijan poislähdöstä, kun tuomiota ei toteutettu.

Lemminkäisen virsi. Yleisin kautta Karjalan laulettu runo. Runon ytimenä on kertomus Lemminkäisen tulosta Päivölän pitoihin kutsumattomana vieraana ja kaksintaistelu Päivölän isännän kanssa. Usein se päättyy hänen matkallaan saareen piilemään ja seikkailuihinsa saaren impien iloissa. Tämä osa runosta kuitenkin usein lauletaan Kullervostakin. Harvinainen on Arhippa Perttusen laulama toisinto Lemminkäisen surmasta.

Hiiden hirven hiihdäntä. Se yleisimmin lauletaan Lyylikistä, lylyjen sepästä, mutta lauletaan jossain toisinnossa Lemminkäisestäkin ja "kauniista Kauppi Köyrötyisestäkin".

Ison härän runo. Kuvaus suuresta härästä, joka kasvoi Hämeessä. Kalevala sen tarjoo Pohjolan häissä hääkansalle.

Ahdin ja Kyllikin runo. Tästä kauniista Kalevalan runosta on Vienan Karjalan toisinnoissa säilynyt vain muutamia lyhyitä katkelmia, melkeimpä vain viittauksia. Säilyneitten säkeitten pätöisyys kuitenkin viittaa siihen, että runo on ennen ollut täydellisempi, ja Aunuksesta Europaeus löysikin täydellisemmän toisinnon, joka on vanhinta, kuontuneinta kansanrunoa.

Kalevan pojan kosto. Kuvaus paimenesta, jonka leipään emäntä leipoo kiven ja joka kostoksi ajaa metsän petoja tarhaan emännän surmaksi.

Sisaren turmelus lauletaan milloin Kalevan pojasta, Kullervosta tai "tuhmasta pojasta Tuiretuisesta".

Kuolon sanomat tapaamme Kalevalassa Kullervon sotaan lähtiessä, jossa yhteydessä ne toiminnoissakin lauletaan. Tämä runo on Vienan Karjalan alueella verraten harvinainen ja vaillinainen.

Jos palaamme vertaukseemme, niin voimme sanoa katseen Latvajärven Arhipan runomajalta kantavan kauemmaksi kuin ainoankaan toisen runolaulajan pihoilta. Se on jo melkoisella mäellä, johon näkyy omia maita laajemmalti koko kotiseutu, jopa häämöittää metsän takaa vesiä, jotka johtavat vielä etäämmällekin, vieraille runomaille.

Arhipan laulamasta Sampo-jaksosta lukija saa hyvän käsityksen siitä, minkälaisia parhaat Kalevalan rakennusaineista olivat, ja sen johdolla voimme luoda lyhyen silmäyksen siihen, kuinka se muiden laulajain runoista täydentyi ja kehittyi.

ARHIPPA PERTTUSEN LAULAMA SAMPOJAKSO.

Lappalainen kyyttösilmä Piti viikosta vihoa, Kaukausta ylen katsetta Päälle vanhan Väinämöisen. Vuotti illoin, vuotti aamuin 5 Tulovakse Väinämöistä, Soavakse Umentolaista. Silloin vanha Väinämöinen Rekehensä reutosihen, Korjahan korentelihen. 10 Orihilla olkisella, Hernevarrella hevolla Ajoa karetteloopi Selvällä meren selällä, Ulapalla aukialla. 15 Lappalainen kyyttösilmä Niin päivänä muutamana, Huomenna monikahana Keksi mustasen merellä, Sinervöisen lainehilla. 20 Niin koppo tulisen jousen, Korvalta kovan tulisen; Jännitti tulisen jousen, Nuolen juonelle asetti, Valitsi parahan varren. 25 Niin siitä sanoiksi virkko: "Kun käsi alentanoovi, Niin nuoli ylentyöhö; Kun käsi ylentänöövi, Niin nuoli alentuoho!" 30 Ampu olkisen orihin Alta vanhan Väinämöisen, Hernevartisen heposen Läpi länkiluun lihasta, Oikiesta olkapäästä, 35 Kautti kainalon vasemman. Siilon vanha Väinämöinen Sortu sormin lainehille, Kämmenin vesille käänty. Siellä kulki 6 vuotta, 40 Seiso 7 keseä, Kulki kuusissa hakona, Petäjäisä pölkyn päänä. Itkiä tihusteloopi, Ukkua rukuiloopi, 45 Pavan naista palveloopi: "Nosta, ukko, suuri tuuli, Sään mänöö määritöntä; Nosta mustia muria Päälle selvien vesien!" 50 Nosti ukko suuren tuulen, Sään mänösen määrittömän; Nosti mustia muria Päälle selvien vesien. Kanto vanhan Väinämöisen 55 Pimiähän Pohjolahan, Kiven kirjavan sivulle, Paaen paksun lappehille. Itkiä tihusteloopi. Pohjon akka harvahammas 60 Nousi aivon aikasehen, Aivon aika huomenessa; Pian pirtin lämmitteli, Pyhki pitkin pirttiähän, Lattiatahan lakaisi; 65 Viepi ulos rikkasa Pellolle perimmäiselle; Rikoillahan seisotakse. Tuosta kuuli kuusienen, Tajusi kaheksialle; 70 Kuuli miehen itkeväkse, Uroon urisevakse: Ei ou itku naisen itku, Eikä itku lapsen itku, Tämä on itku Väinämöisen 75 Urajanta Untamoisen. Siitä silloin Pohjon akka Viitisekse, vaatisekse, Pää somille suoreille, Pätöville pääsomille. 80 Meni luoksi Väinämöisen, Sanan virkko, noin nimesi: "Mitäs itet Väinämöinen, Kuta, Untamo, uriset?" Sano vanha Väinämöinen: 85 "Tuota iten tuon ikäni, Puhki polveni murehin, Jo uin maille vierahille, Äkki ouoille oville." Niin sanoopi Pohjon akka: 90 "Niin mitä minulle annat, Kun saatan omille maille, Oman kukon kuuluville, Näiltä mailta vierahilta, Äkkiouoilta ovilta?" 95 Sano vanha Väinämöinen: "Mitäpä kysyt minulta?" "Kun sie laait uuen sammon Kirjokannen kirjoalet Yhen joukosen sulasta, 100 Yhen värkkinän murusta, Yhen villan kylkyvöstä, Maiosta mahovan lehmän, Yhen otrasen jyvästä." Sano vanha Väinämöinen: 105 "En minä takoa taia, Enkä kantta kirjoalla; Työnnän sepon Ilmorisen, Se on taitavin takoja, Se on kannet kirjoapi." 110 Siit' on Pohjan akka Otti miehen kuolomasta, Otti vanhan Väinämöisen, Vei sitä kotihin sitte; Syötti miehen, juotti miehen, 115 Kostutteli kuolomasta; Pani oron juoksomahan, Liinaharjan liikkumahan Pimiästä Pohjolasta, Summasta sarajahasta, 120 Miehen syövästä kylästä, Urohon upottajasta. Kotihinsa tultuoho Meni luoksi sepon siellä, Sanan virkko, noin nimesi: 125 "Sinä seppo Ilmorinen, Langoni, emoni lapsi, Lähe neittä noutamahan, Päätä kassa katsomahan Pimiästä Pohjolasta. 130 Nyt on neiti kosjottuna Päätä kassa kaupattuna". Silloin seppo Ilmarinen Peseksen, puhasteleksen Sykysyisistä sysistä, 135 Tavonnoista talvisista; Veran äärillä veäksen, Lustuilla solkieksen; Rekeensä reutuoksen, Korjahan kohenteleksen. 140 Laski virkkua vitsalla, Helähytti helmivyöllä; Oro juoksi, matka joutu, Pimiähän Pohjolahan, Summahan sarajahan, 145 Miesten syöjähän kylähän, Urohon upottajahan. Pohjolahan mentyöön Pohjon akka harvahammas Pani sammon laaintaan, 150 Kirjokannen kirjantaan Yhen joukosen sulasta, Yhen otrasen jyvästä, Yhen villan kylkyöstä, Maiosta mahovan lehmän, 155 Yhen värttinän murusta. Silloin seppo Ilmorinen, Päivät sampuo rakenti, Yöt neittä lepyttelööpi. Silloin seppo Ilmorinen 160 Saapi sammon valmihiksi, Kirjokannen kirjatuksi, Ei neittä lepytetyksi. Siit' on jauho uusi sampo, Kirjokansi kiikutteli: 165 Jauho purnon puhtehessa, Jauho purnon syötäviä, Jauho purnon myötäviä, 3:n pieltäviä. Niin ihastu Pohjon akka, 170 Anto oman tyttärehek Sepolle Ilmoriselle Ikusekse puolisokse, Kainaloisekse kanakse, Paniakse päänalaisen, 175 Jalkoin jaksajakse. Silloin seppo Ilmorinen Kotihinsa tullessansa, Käkyöt kukahteloopi Korjan kirjavan kokilla, 180 Oravaiset juoksenteli Aisoilla vaahterisilla, Tetryöt kukerteloopi Päällä luokin kynäppäisen. Sepolla Ilmorisella 185 Käsi on kirjokintahissa, Toinen neitosen nisissä; Jalka on Saksan saappoassa, Toinen reisien välissä, Pohjolasta tullessansa. 190 Kotihinsa tultuohon Meni vanha Väinämöinen Luoksi sepon Ilmorisen, Kysytteli, lausutteli: "Velli seppo Ilmorinen, 195 Lankoni, emoni lapsi, Joko laait uuen sammon, Kirjokannen kirjoalit?" Sano seppo Ilmorinen: "Jo mie laain uuen sammon 200 Maiosta mahovan lehmän, Yhen villan kylkyöstä, Yhen värttinän muruista, Yhen otrasen jyvästä." Sano Vanha Väinämöinen: 205 "Joko jauho uusi sampo, Kirjokansi kiikutteli?" Sano seppo Ilmorinen: "Jopa jauho etc. Jauho purnon puhtehessa, 210 Jauho purnon syötäviä, Jauho purnon myötäviä, 3 pieltäviä." Silloin vanha Väinämöinen, Kun tunsi toet sanomat, 215 Rakenteli laivoansa, Laski laivansa merehen, Sanan virkko noin nimesi: "Ku on tuolla toissa mäessä Vanhalla Väinämöisellä?" 220 "Iku Tiera, Nieran poika, Ylimmäinen ystäväni." Nosti päälle purjepuunsa, Kun on männikön mäellä; Laskoopi sinistä merta 225 Melan koukkupään nojassa Laski päivän, laski toisen; Portit Pohjolan näkyypi, Paistaapi pahat saranat, Pahan ukset ulvottaapi. 230 Tapasi on taskuhunsa Silloin vanha Väinämöinen, Löihen kukkaroisehensa; Niin otti uniset nieklat, Nukutteli nuuan joukon, 235 Paineli pakanan kansan. Laskoopi sinistä merta Pimiähän Pohjolahan. Sanan virkko, noin nimesi: "Iku Tiera, Nieran poika, 240 Ylimmäinen ystäväni, Mene sie Sampo ottamahan, Kirjokansi kantamahan!" Ikutiera, Nieran poika, Hyvä kielas käskieki, 245 Kepiä kehuttoaki, Meni sammon ottamahan, Kirjokannen kantamahan, Eipä sampo liikukkana, Kirjokansi kihnakkana, 250 Juuret maahan juurrutettu. Itse vanha Väinämöinen Läksi sammon ottamahan, Kirjokannen kantamahan, Eipä sampo liikukkana, 255 Juuret maahan juurrutettu. Silloin vanha Väinämöinen Siilon kynti sammon juuret 100 sarvella härällä, 1000 päällä tursahalla; 260 Vei sammon venosehensa, Talu talkapohjahansa. Nosti päälle purjepuita; Laskoopi sinistä merta, Laski päivän, laski toisen. 265 Niin päivänä kolmantena Muurahainen mulkupoika Se kusi kuren jalalle Pimiässä Pohjolassa. Kurki laski suuren kulkun, 270 Parkasi pahan sävelen: Kaikki Pohjola heräsi, Paha valta valveutu. Pohjon akka harvahammas Tapasihe Sampohonsa: 275 "Jo on Sampo muunne viety, Kirjokansi kannettuna!" Niin rakenti Pohjon purren: 100 miestä sauomihin, 100 airooh urosta, 280 100 miestä miekallista, 100 miestä ampujata; Laskoopi sinistä merta. Iku Tiera, Nieran poika Sanan virkko noin nimesi: 285 "Sie vanha Väinämöinen, Laula, sie hyvä sukuni, Hyvän sammon saatuosi, Tien hyvän käveltyösi!" Sano vanha Väinämöinen: 290 "Aikanen ois ilon teoksi, Varahainen laulannaksi; Portit Pohjolan näkyypi, Paistaapi pahat saranat, Pahan ukset ulvottaapi. 295 Kun omat ovet näkyisi, Omat ukset ulvottaisi, Äsen laulanta sopisi, Ilon teentä kelpoaisi." Niin sano sanalla tuolla 300 Itse vanha Väinämöinen: "Ylimmäinen ystäväni, Nouse purjepuun nenääh, Kasisliekaah kavaa; Katso iät, katso lännet, 305 Katso pitkin Pohjon ranta!" Iku Tiera, Nieran poika, Hyvä kielas käskieki, Kepiä kehuttooki. Nousi purjepuun nenääh, 310 Katso iän, katso lännen, Katso pitkin Pohjon rannan, Niin sano sanalla tuolla: "Jo tuloovi Pohjon pursi, 100 hanka hakkoapi; 315 100 miestä sauomissa, 100 airossa urosta, 100 miestä miekallista, 100 toinen ampujoa." Sillon vanha Väinämöinen 320 Jo näki tuhon tulevan, Hätäpäivän päälle saavan, Tapasi on taskuhunsa, Löihen kukkaroisehensa, Löysi piitä pikkaraisen, 325 Takloa taki vähäsen, Neki mestasi merehen, Saattaapi sarajahansa, Yli oikien olansa, Kautti kainalon vasemman, 330 Itse noin sanoiksi virkko: "Luotihin merehen luoto, Salasaari siunattihin Itähän ikäti pitkä, Luotehelle loppumaton, 335 Pohjolahan polveksehen. Johon purret puuttuoho, Venehet takeltuoho!" Niin on puuttunt Pohjon pursi Vene hankava halennut. 340 Pohjon akka harvahammas Nousi leivon lentimille, Sirkun siiville kohosi. Vassat siiviksi sivalsi Kokon kynkkäluun nenille; 345 Lenteä lepettelööpi Selvällä meren selällä, Ulapalla aukiella. Liiteleksen, laateleksen Päähän pielen Väinämöisen; 350 Tahtoo pursi päin puota, Laiva lassuin lohkiella. Niin sanoopi Väinämöinen: "Iku Tiera, Nieran poika, Ylimmäinen ystäväni, 355 Ota nyt miekkasi omasi Käelläsi oikiella, Vasemmelta reieltäsi, Kokon koprille sivalla, Vaakalinnun varpahille!" 360 Iku Tiera, Nieran poika, Otti miekkansa omansa Käellähän oikialla Vasemmelta reieltänsä, Kokon koprille sivalti, 365 Vaakalinnun varpahille; Vaan ei vuole vermentännä, Ota ei orvaskettuona. Iski kerran, iski toisen, Kohta 3:tsi rapuopi; 370 Tuo ei viere vermentänä, Ota ei orvaskettuona. Itse vanha Väinämöinen Melan on merestä nosti Lapiensa lainehesta, 375 Kokon koprille sivalti, Vaakalinnun varpahille. Jäi yksi nimetön sormi Sampuo pitelemähän, Kirjokantta kantamahan. 380 Silloin vanha Väinämöinen Otti miekkansa omansa Käellä on oikiella Vasemmalta reieltään. Sillon sampuo murotti, 385 Kirjokantta kirjoali Selvällä meren selällä, Ulapalla aukiella. Noita tuuli tuuvitteli, Ilman lieto liikutteli 390 Ympäri meren sinisen. Muut kaikki muruset viepi Rannalle meryttä vasten, Vasten merta hyyvänettä. Pohjon akka harvahammas 395 Kannen kanto Pohjolahan, Rivan kylmähän kylähän, Sormella nimettömällä, Vasemella varpahalla.

RUNOKYLÄT JA RUNOJEN MUUNTELU.

"Pohjoinen runoalue" päättyy etelässä siihen vesistöön, joka Kiiteen selästä ulottuu itää kohti ja laskee Tsirkkakemiin. Tämä vesistö on samalla kielirajana. Osasta jo senkin rannoilla puhutaan Aunuksen pehmeäkerakkeista kieltä. Etelämpänä on tämä kieli jo yksinomaan vallalla. Uloinna jaossa on Tsirkkakemin rannalla Kellovaaran pieni kylä, jota aina on mainittu Vienan Karjalan parhaitten runokyläin joukossa. Se on kuitenkin kuin keidas erämaassa, sillä Kellovaaran naapurikylät ovat paljon huonompia runopaikkoja. Runojen singahtaminen sinne runottomampien välikylien poikki onkin tapahtunut niin sanoaksemme "historiallisella ajalla". Sinne oli muuttanut muuan Ponkalahden mies Yläkuittijärven rannoilta ja tämän poika taas oli nainut Latvajärven Arhipan sisaren Moarien. Kellovaaran runot, joita jo Lönnrot kirjoitti, siis oikeastaan ovat Kuittijärviltä kotoisin. Lönnrot siellä käynnistään mainitsee:

"Jekossa makasin yötä, ja siitä kuljettuani 23 virstaa tulin ensinnä Kellovaaraan, jossa vanhalta akalta, Latvajärven Arhipan sisarelta, kirjotin usiampia runoja. Iltapuolella Jyskyjärveen päin matkaan Kemijokea myöten. Jäätä varottiin jo huonoksi, jonka tähen lähti kaksi miestä saattamaan, äsken mainitun akan poika setänensä. Yöllä makasimma vähän aikaa metsäpirtissä ja muun aian matkasimma, minä nukkuen reessä. Siinä kerran laululla heräsin kylläki somasti. Toisessa metsäpirtissä akan pojalta Simanalta kirjottelin 2 tiimaa lauluja, ja iltapuolella tulimma Jyskyjärveen."

Huonompia runopaikkoja ovat kylät siitä länteenpäin, vaikkeivät olekaan aivan puuttuneet laulajia. Niissä kuitenkin keruukin oli vaillinaisempi, ja mahdollista on, että monikin hyvä taitaja on jäänyt laulattamatta. Kiiteen järven rannalla taas Akonlahti on parhaita runopaikkoja. Eräältä Akonlahden mieheltä Gottlund kirjotti Suomen puolella ensimmäiset kertomarunot, mitä yleensä on koko Vienan Karjalasta saatu.

Kaikista niistä kylistä, jotka ovat Kuittijärven ja tämän vesistön välisellä ylämaalla, on runoja muistoon kirjotettu. Mutta runsaimmat on saatu Kuittijärvien piiristä.

Täältä runoalue tekee pitkän poukaman itää kohti pitkin Kemijoen vartta aina Paanajärveen saakka. Pohjoista kohti se nopeaan huononee, vaikka onkin sirpaleita löydetty useimmista kylistä aina Tuoppajärveä myöden. Pistojärven seuduilla on ehkä ennen ollut enemmän runoja, mutta jo Europaeus valitti, ettei laulajia ollut mahdollinen saada tietojaan antamaan.

Vienan Karjalan eri paikkakuntain runorikkaudesta saamme hyvän käsityksen Kirjallisuuden Seuran suuresta runotoisintojulkaisusta. Se noudattaa maantieteellistä aluejakoa, alkaen kunkin toisintokiertonsa Kellovaarasta, jonka runoalueeseen myös luetaan Liedman, Tsholmon ja Suurenjärven kylät Nuokkijärven eteläpuolella. Kellovaaran pieni kylä on naapurejaan paljon etevämpi, mutta se yhdistääkin sekä pohjoisen että eteläisen maakunnan runotaidon, niinkuin edellä huomautimme, syynkin mainiten. Viimeksi mainitut kylät taas jo johtavat Aunuksen ja Etelä-Karjalan laulumaille, lähinnä Roukkulaan ja Repolaan.

Kellovaaran runoalueelta on koottu useimpia ennen mainituita kertomarunoja. "Sisaren turmelusrunoa" sieltä on saatu enemmän kuin mistään muualta koko Vienan Karjalan piiristä. Mutta myös "Samporuno", "Kilpalaulanta", "Kilpakosinta", "Laivaretki ja kanteleen synty" ja varsinkin "Lemminkäisen virsi" ovat siellä olleet tunnetut, ja saadut toisinnot ovat laajat ja hyvät. Mainittakoon kuitenkin tämän ohessa, että kootut toisinnot suureksi osaksi ovat saman perheen eri sukupolvien laulamia, eivätkä vertausluvut siis tarkalleen ilmaise, kuinka paljon ja kuinka yleisesti runoja on laulettu. Samoja runoja, jotka Lönnrot aikanaan keräsi, kirjoittivat myöhemmätkin kerääjät Lönnrotin laulajain jälkeläisiltä. Näin ovat runonkerääjät menetelleet muissakin kylissä useastakin syystä. Sen kautta on voitu saada selville Lönnrotin ja Europaeuksen laulajat, lisäksi on toisinnot näin saatu täydellisemmin, koska vanhin laulaja saattoi runoja kirjaan laulaessaan unohtaa säkeitä, jotka hän myöhemmin kotioloissaan lauloi. Ja eri sukupolvien laulumallia vertaamalla voidaan lisäksi huomata, missä määrin ajan hammas tai vieraat vaikutukset ovat muutaman miesiän kuluessa runoja muutelleet.

Jyskyjärven runoalueeseen kuuluvat ne Kemijoen kylät, joista runoja on saatu, Jyskyjärven lisäksi Suopassalmi ja Paanajärvi. Tältä alueelta on sato kuitenkin ollut niukka; mutta on kuitenkin kirjotettu Sampojaksostakin joku hyvä toisinto. Koko joukon rikkaampi on Kiimasjärven alue, joka käsittää Nuokkijärven kylät, Piismanlahden, Pääkönniemen, Nokeuksen, ynnä Kiimasjärven ja Luvajärven. Tällä alueella on laulettu varsinkin "Kilpakosintaa", "Lemminkäisen virttä" ynnä "Laivaretkeä ja kanteleen syntyä."

Akonlahden runoalue on paljon sitäkin satoisampi; mutta se onkin laaja, käsittäen Miinoasta alkaen kaikki Kiitehen kylät ja pienet rajakylät lähelle Kivijärveä. Se johtaa Latvajärven alueelle, joka siitä huolimatta, että siihen kuuluvat ainoastaan Kivijärvi ja Latvajärvi, säeluvun puolesta on Vienan Karjalan ensimmäisiä. Ainoastaan Vuonninen ja Uhut senkin voittavat. Latvajärven taito käsittää melkein kaikki mainitut runoaiheet ja lisäksi sieltä on saatu laajimmat ja arvokkaimmat toisinnot. Mutta etevästä sijastaan runotaidossa Latvajärvi saa melkein yksinomaan kiittää Arhippa Perttusta ja hänen poikaansa Miihkalia; kylän muut runontaitajat eivät ole voineet aivan suuressa määrin kartuttaa toisinnoita, vaikka keruu luonnollisesti onkin varsinkin tämän kylän tarkkaan etsinyt. Arhippa ja hänen poikansa kohoavat ympäristöstään niin korkealle, ettei ainoakaan toinen Latvajärven laulaja voi sinnepäinkään heille vertoja vetää.

Paljon suurempi, mutta siitä huolimatta köyhempi on Vuokkiniemen runoalue, johon on yhdistetty Tsena, Vuokkiniemi, Tollonjoki, Pirttiläksi, Venehjärvi ja Ponkalaksi. Parhaat laulajat ovat olleet Tsenan Kettuset, joilta Topelius vanhempi sai arvokkaimmat runonsa. Mutta tältä alueelta on saatu lauluja hyvin monelta eri laulajalta, joten se antaa hyvän käsityksen yleisestä runotaidosta rahvaan kesken. Kostamuksen—Kenttijärven alueelta, johon Kontokki, Koivujärvi ja Vonkajärvikin kuuluvat, on tosin saatu runoja, mutta ei kuitenkaan niin runsaasti, kuin olisi voinut odottaa.

Vienan Karjalan paras runokylä on Vuonninen, jonka alueeseen Aajuolaksi, Lonkka ja jotkut pienemmät saloasutukset on luettu. Samporunoa varsinkin on sieltä kirjoitettu muistoon kaksi vertaa enemmän kuin Latvajärvestäkään, ja melkein kaikki muutkin runot ovat olleet hyvin edustettuina. Vuonnisessa on ollut oivallisia runolaulajoita, varsinkin Ontrei Malinen ja hänen jälkeläisensä, mutta lisäksi on runotaito siellä ollut rahvaan kesken yleinen ja toisinnot paremmat kuin ainoassakaan toisessa Vienan Karjalan kylässä. Lonkan paras laulaja oli Martiska.

Muistoon kirjoitettujen runojen runsauden puolesta Vuonnisen alueelle vetää vertoja Uhtuen alue, mutta se käsittääkin paitsi Uhtuetta Jyvöälahden, Alijärven, Tsiksan, Luusalmen, Nurmilahden ja muutamia muitakin kyliä. Tällä alueella on runon osaajien luku niinikään hyvin suuri, mutta itse laulumalli ei ole yhtä ehjä ja hyvä kuin Latvajärven ja Vuonnisen. Toisinnot ovat lyhempiä ja enimmäkseen sekavampiakin. Muutoin on runoaiheiden tunteminen Uhtuen alueella meikein laajempi kuin rajakylissä, koska sen puolen toisinnot yhdistävät itseensä koko joukon piirteitä eteläiseltäkin alueelta.

Kuittijärven pohjoispuolella olevat kylät on yhdistetty Pohjoiseksi raja-alueeksi. Niistä on rajalla oleva Koljola runotaitoisin, mutta paras runolaulaja onkin sinne Lonkasta muuttanut ja tuonut runot mukanaan. Muista kylistä, samoinkuin Koillisenkin raja-alueen kylistä, on saatu melkein vain "Lemminkäisen virttä".

Tämän kirjan alkuun liitetystä taulusta käy selville sekä runosaaliin runsaus eri alueilla että myöskin se, paljonko kutakin kertomarunoa on laulettu. "Lemminkäisen virsi" on kaikista yleisin, paljon yleisemmin laulettu kuin suuri "Sampojaksokaan", jolla on senjälkeen toinen sija. Kolmannella sijalla on kirjaan pantujen toisinnoitten joukossa "Kilpakosinta", sitten "Laivaretki ja kanteleen synty", "Kilpalaulanta", "Väinämöisen polvenhaava" ja "Sisaren turmelus". Harvinaisimmat ovat runot "Auringon ja kuun päästöstä", "Taivaan taonnasta", "Ahdin ja Kyllikin runo", "Kuolonsanomat", "Venepuun etsintä" ja "Väinämöisen tuomio". Ellei olisi Etelä-Karjalan runomailta ja Inkeristä lisää saatu, olisivat nämä runot Kalevalassa jääneet kylläkin vaillinaisiksi.

Kertomarunot ovat vain osa Kalevalan rakennusaineksista. Niiden täytteeksi rakentaja käytti loitsuja, lyyrillisiä lauluja ja ballaadeja. Loitsuista Kalevala on saanut suuren osan vanhimmista ja jylhimmistä piirteistään, lyyrillisistä lauluista taas hienoimmat värinsä. Näitä aineksia ei edellä olevassa verrannossa ole huomioon otettu. Loitsuista Vienan Karjala on rikas, mutta lyyrillinen runous siellä on paljon heikompi kuin Etelä Karjalassa.

* * * * *

Seuratkaamme yhden runon esiintymistä Vienan Karjalan eri runoalueilla saadaksemme vähän käsitystä siitä, millä tavalla runot eri kylissä muuntelevat. Otamme sitä varten tarkasteltavaksemme "Sampojakson", tuon tärkeimmän kaikista.

Latvajärven Arhipan laulama, 400 säettä käsittävä runo alkaa noilla sanoilla, joilla melkein kaikki laulajat koko tällä alueella Sampojakson ladulle lähtevät:

Lappalainj oli kyyttösilmä Piti viikoista vihoa, Kaukaista ylen katsetta Päälle vanhan Väinämöisen…

Runossa kuvataan, kuinka hän väijyi ikirunojaa, joka merta ratsasti "hernevarrella hevolla, orihilla olkisella". Lappalainen jännitti tulisen jousen ja ampui laulajan alta hevosen. Väinämöinen siitä suistui mereen ja kulki siellä vuosikausia "kuusissa hakona, petäjäissä pölkynpäänä". Myrsky kantoi hänet vihdoin Pohjolaan, jossa hän rannalla avuttomana "itkiä tihusteloovi". Pohjan akka harvahammas kuultuaan uroon itkevän, pelastaa hänet veden hädästä ja vie omalle maalleen, kun Väinämö lupaa toimittaa Ilmarisen takomaan Pohjolaan Sammon. Väinämö kotiin päästyään ilmoittaakin Ilmariselle, että hän tämän työn tehtyään saa vaimokseen Pohjolan tyttären, ja Ilmarinen paikalla lähtee Pohjolaan; jossa hän "päivät Sampuo takoopi, yöt neittä lepyttelööpi" — näitä säkeitä harvoin huonoinkaan laulaja unohtaa, miten sekava hänen runomuistinsa muutoin olisikin. Sampo sai valmiiksi, Ilmarinen sai Pohjolan tytön ja ajoi hänen kanssaan kotiin, jossa hän Väinämöiselle kertoi ihmetakeestaan. Sen ihmeominaisuudet kuultuaan Väinämöinen paikalla työntää vesille veneensä, ottaa Iku-Tieran, Nieran pojan, ylimmäisen ystävänsä, toiseksi mieheksi matkaansa ja "laskoopi sinistä merta melan koukkupään varassa", nukuttaa Pohjolan kansan ja kyntää Sammon juuret "satasarvella härällä, tuhatpäällä tursahalla", sekä vie Sammon veneeseensä. Mutta kolmantena päivänä "muurahainen mulkupoika" herättää kuren, joka parkaisee pahan sävelen ja herättää uinuvan Pohjolan. Pohjan akka, huomattuaan Sammon ryöstetyksi, kokoo paikalla väkeä ja lähtee ryöstäjiä takaa ajamaan suurella sotipurrella, jonka Iku-Tiera näkee. Väinämöinen siitä luo mereen palan taulaa ja siitä syntyy suuri luoto, johon puuttuu Pohjolan pursi. Pohjan akka nousee kokon siiville ja saavuttaa lentäen Väinämön purren ja istahtaa purjepuun pieleen niin raskaasti, että Väinämön pursi siitä oli "päin pudota, laiva lastuin lohkiella". Väinämö kehottaa Iku-Tieraa iskemään linnun miekallaan, mutta vaikka tämä rapaiseepi voimainsa takaa, ei miekka pysty vähääkään. Silloin Väinämöinen itse nostaa melansa merestä ja sillä sivaltaa kokkoa kynsille. Kokolle jäi vain yksi kynsi, jolla se tavotti Sampoa, mutta Väinämö silloin iski miekallaan ja murotti sillä Sammon palasiksi. Muut Sammon palaset uiskentelivat "rannalla meryttä vasten", mutta kannen Pohjan akka kantoi Pohjolaan, "rivan kylmähän kylähän".

Arhipan toisinnossa ovat Sampojakson tärkeimmät tapaukset hyvässä järjestyksessä yhtämittaisesti laulettuina. Olkoon se esikuvana vertaillessamme runon eri muotoja Vienan Karjalan runomailla.

Kellovaarassa Arhipan sisaren Moarien poika Simana lauloi Lönnrotille runon toiseen laatuun. Väinämöinen oli muka matkalla Luotolahan lankoihinsa, kun Pohjan poika hänen altaan hevosen ampui. Väinämöisen "ainut akka" pyysi Ilmarista takomaan itselleen haravan, jolla löysi Väinämöisen. Tämä sitten teki kanteleen ja sillä soitti niin kauniisti, että kaiken luomakunnan lumosi. Väinämöinen sitten, kuljettuaan meressä kuusi vuotta, nosti polvensa, johon hanhi muni munansa, nämä vierähtivät veteen Väinämöisen liikahuttaessa polveaan, ja hanhi loi palasista maailman. Kuten näkyy, on tämä toisinto ilmeisesti sekaantunut, mutta siinä taas esiintyy maailman luominen, jota Arhippa ei ensinkään laulanut, mutta joka on Samporunon oleellinen osa.

Lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin sama mies lauloi runon Lähteenkorvalle. Hän alkoi silloin Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannasta. Kun Joukahainen oli sisarensa luvannut Väinämöiselle puolisoksi, niin lappalainen kyyttösilmä keksi runoilijan merta ajamassa ja ampui hänen altaan hevosen. Pohjan akka, "ainut akka Väinämöisen", haravoitsi sitten runoilijan merestä, mutta ei löytänyt, ennenkuin kuuli hänen rannalla itkevän. Väinämöinen laati kanteleen. Näyttää siltä, kuin olisi laulaja koettanut väliajalla saada runoonsa selvempää tapausyhteyttä. — Sammon ryöstöstä hän lauloi kappaleen Kilpakosinnan yhteydessä.

Riigonan Maksima, Simanan sukulainen, lauloi runon koko joukon täydellisempänä ja selvempänä. Kuvaus maailman luomisesta varsinkin on täydellinen. Sotka muni munan Väinämöisen polven päähän, hänen meressä uiskennellessaan lappalaisen sortamana. Munat vierähtivät veteen ja niistä syntyivät maailman rakennuksen pääosat, mutta Väinämöinen itse, meressä itseään käännellessään, maihin kolkkiessaan milloin päällään, kyljellään taikka jaloillaan, antoi rannoille tarkemman muovailun. Tuuli kantoi Väinämön Pohjolaan, jossa Pohjan akka hänet rannalta löysi ja saattoi omille mailleen sekä antoi vielä tyttärensäkin, kun Väinämöinen takoi Sammon. Tämän jälkeen Väinämöinen pyysi Ilmarista takomaan itselleen haravan, jolla hän haravoitsi merestä kantelen ainekset, laati soittimen ja lumosi luomakunnan soitollaan. Väinämöinen sitten latoi laivansa täyteen nuorta väkeä ja lähti palaamaan omille mailleen, Sampo mukanaan saaliina ja Pohjola nukkumassa. Tässä on runossa äkkiä suuri aukko, johon ei ole mitään säkeitä täytteeksi. "Muurahainen murhapoika" herättää Pohjolan ja sitten alkaa pakenevien takaa-ajo tunnettuun tapaan. Runo kuitenkin kesken katkeaa siihen, kun Pohjolan emäntä laskeutuu Väinämön purren päähän. Laulaja vain suorasanaisesti lisäsi, että "siitä kisko Pohjolan emäntä kirjokannen mereen."

Jyskyjärvestä on saatu useitakin Sampojakson toisinnoita. Vanhin, Lönnrotin kirjaan panema, alkaa niinikään Väinämöisen matkalla Luotolahan lankoihinsa. Lappalainen kyyttösilmä ampuu hänen altaan sinisen hirven taikka hevosen, ja Väinämöinen meressä käänteleidessään muotoilee sen rannat. Sotka vasta myöhemmin munii hänen polvensa päähän munansa. Väinämöinen takoo Sammon ja saa neidin palkakseen. Ilmarinen takoo runoilijalle haravan, jolla tämä merestä haravoi kanteleen ainekset ja soittaa. Runo päättyy Väinämöisen venematkalla ja Pohjan akan takaa-ajolla. Siinäkin on sama aukko. Jostain toisinnosta on kanteleen taonta ja soitto pois jäänyt. Mutta yleensä Jyskyjärvestä myöhemmin saadut toisinnot ovat Lönnrotin ja Europaeuksen kokoomia täydellisemmät ja selvemmät.

Piismalahdesta kirjoitti Lähteenkorva muistoon laajan toisinnon, jossa oli päälle 250 säettä. Laulaja oli sen oppinut eräältä Jyskyjärven naiselta ja sen vuoksi runo kävikin samaan suuntaan. Siinäkin Väinämö takoo Sammon ja saa neidon palkakseen, Ilmarinen takoo haravan, jolla kanteleen ainekset haravoidaan ja Väinämöinen soittaa; runo päättyy venematkalla ja tappelulla Sammosta. Toisinto muutoin käsittelee runon eri osia jotenkin vapaasti.

Genetzin Pääkönniemestä kirjottama toisinto kulkee samoja latuja, vaikka yksityiskohdissa onkin koko joukon eroa. Siinä muun muassa on kyyttösilmän lappalaisen suvusta seuraava tieto:

Kolme on poigoa pahalla: Yks on rujo, toinen ramba, Kolmas on verisogie…

Mutta juuri viimeksi mainittu sokeudestaan huolimatta jännittää kovoa jousta ja ampuu Väinämöisen. Sotkan munan vierähtäessä veteen Väinämöinen itse lausuu luomasanat. Muu runo on saman suuntainen yhteyksiltään kuin edellisetkin.

Nokeuksesta on Lähteenkorva kirjoittanut Sampojaksoa vain yhden lyhyen kappaleen. Kiimasjärvestä saalis on ollut runsaampi. Laajin Europaeuksen muistoon kirjoittama toisinto alkaa noilla tutuilla säkeillä "Lappalainen kyyttösilmä, vuotti illoin, vuotti aamuin"… ja tapaukset kerrotaan edelleen, maailman luominen oikealla paikallaan, Väinämöisen ajautuminen Pohjolan rannoille, jossa hänen "viluvaimoinen tätinsä", Pohjan akka harvahammas, pelastaa hänet veden hädästä; mutta tämän jälkeen runoon yhtyy kilpakosinta ja ansiotyöt, Ilmarinen takoo Sammon ja neidon saadakseen vielä tuo suuren suomuhauin Tuonelan joesta, kyntää kyisen pellon, saa siitä vihdoin neidon, vaan Väinämöinen sitä vastoin takoo itselleen kulta-immen morsiamekseen. Jotkut toiset laulajat yhdistelevät runoa vielä mielivaltaisemmin, niinpä muuan lauloi Lähteenkorvalle Tuonelassa käynnin, pistoksen synnyn, laivaretken ja kanteleen synnyn, kilpakosinnan, Samporunon, kultaneidon taonnan ja kilpalaulannan kaikki yhteen jaksoon. Kiimasjärven toisinnoista, vaikka ovat jotenkin sanarikkaat, puuttuu luonnollinen yhteys ja selvyys.

Miinoasta on kirjoitettu vain muutamia lyhyitä pätkiä. Samporunon alkuun liittyy "Kilpalaulanta", niinkuin jo huomasimme eräässä Kellovaarankin toisinnossa.

Akonlahdessa Lönnrot kirjoitti eräältä laulajalta Samporunon, jossa oli lähes 300 säettä. Se alkaa kyyttösilmäisestä lappalaisesta ja maailman luomisesta, mutta on loppupuolelta varsin sekava. Saatettuaan uroon Pohjolaan laulaja muisti muutamia katkelmia kilpakosinnasta ja ryhtyi sitten kanteleen tekoon. Ilmarinen tämän jälkeen takoi Sammon, jonka jälkeen seuraa jatkoa kilpakosinnasta, Ilmarisen sisaren Annikin ja Väinämön kaksinpuhelu meren rannalla ja kertomus Väinämön retkestä Manalle saamaan "Tuonelta oroa, Manalasta vääntietä". Tämän jälkeen seuraavat ansiotyöt, Sammon ryöstö ja Väinämöisen veneen takaa-ajo. Pituudestaan huolimatta toisinto senvuoksi on turmeltunut, keräten paljon semmoisia aiheita, jotka eivät varsinaiseen Sampo-jaksoon kuulu. Mutta samaan suuntaan käyvät Akonlahden muutkin toisinnot. Jossakussa sisältää kertomus maailman luomisesta, runon muista puutteellisuuksista huolimatta, niin kauniita säkeitä, että ne ovat kuin löytöhelmiä jostain paljon ehyemmästä ja jalommasta kokonaisuudesta. Semmoinen on eräs Europaeuksen kirjoittama, muutoin hyvin sekava runon ja loitsun yhdistelmä, jossa sanotaan Väinämöisen vedessä uiskennellessaan "saaria sanelleen, sanoneen maat ja manteretkin, kirjuttaneen kivehen kirjan, vetäneen viivan kalliohon, peukalolla päättömällä, sormella nimettömällä, katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi palaksi". Näissä toisinnoissa Väinämöinen yleensä lausuu maailman luomissanat. Eräässä Hietajärven toisinnossa, jonka Europaeus kirjaanpani, jatkuu runo maailman luomisesta kilpalaulannalla. Näissä useinkin sekavissa lyhyissä toisinnoissa on aina joukossa erittäin kauniitakin ja täysipainoisia, vanhan luontoisia säkeitä, joita ei aina parhaissakaan tavata, ja siitä niitten kaikkienkin arvo Kalevalaa koottaessa on ollut suuri, vaikka yhteys usein puuttuukin. Eräässä laajassa ja muodoltaan hyvässä Hietajärven runossa alkaa Samporuno Väinämöisen matkalla Antervo Vipusen vatsaan, sitten seuraa purren valitus ja Sammon ryöstö, jolle retkelle Väinämöinen ottaa mukaansa apumiehekseen Ikutiiran, Niiran pojan. Runo päättyy Väinämöisen ja Pohjolan emännän taisteluun merellä, jonka jälkeen jälkimmäinen kantaa puolet Sampoa takaisin Pohjolaan. Eräässä Niskajärven toisinnossa ampuja on kaunis Kaukamoinen; toisinto muutoinkin on lyhyt ja sekava.

Kostamuksen—Kenttijärven alueelta saadut runot ovat hyvinkin samansuuntaiset, enimmäkseen jotenkin lyhyet ja sekavat.

Kivijärvestä joka jo kuuluu Latvajärven runoalueeseen, on Samporunoa saatu vain muutamia lyhyitä ja sekavia katkelmia. Sitä laajemmat ja joka suhteessa paremmat ovat Latvajärvessä lauletut, joista Arhipan on kokonaisuudessaan edellä luettavana. Arhippaisen Miihkalin toisinto jossain määrin eroo hänen isänsä laulamasta. Miihkalin runossa muun muassa on maailman luominen sotkan munasta oikealla paikallaan, vaikk'ei se olekaan laulettu yhtä täydellisesti kuin muutamissa eteläisemmissä toisinnoissa. Mutta tuolla lisäykselläkin on Miihkalin runo vain 293 säettä, toista sataa hänen isänsä laulamaa lyhempi. Eräiltä toisiltakin Latvajärven laulajilta on saatu melko pitkiä runoja, vaikk'ei likimainkaan Arhipan laulamiin verrattavia. Tavallisesti niissä Sampojakso ja ansiotyöt yhdistetään ja Sammon takojana esiintyy Väinämöinen.

Vuokkiniemen runoalueelle siirtyessämme tulemme ensinnä Tsenanniemeen, josta saatiin eräs ensimmäisiä Sampojakson toisinnoita, mitä yleensä tunnetaan. Sen lauloi Topelius vanhemmalle Jyrki Kettunen Kuddnäsissä, lähellä Uutta Kaarlepyytä.

Sekin alkaa: "Lappalainen kyyttösilmä, piti viikkoista vihoa päälle vanhan Väinämöisen", jota seuraa uroon mereen sortuminen, sotkan pesän haku, munien särkyminen ja maailman luominen. Mutta Kettunen muisti muusta runosta ainoastaan runkoa, joten se hänen laulamanaan kaikkiaan supistui ainoastaan 140 säkeeksi. Lönnrotille laulaessaan kotonaan Jyrki täydensi aukkoja. Petri Kettunen lienee laulanut sen runon, jonka Sjögren jo v. 1825 kirjoitti muistoon. Se on täydellisempi, käsittäen kolmatta sataa säettä. Ampuja on "kaunis Kaukomieli", munien munija "mehiläinen ilman lintu"… Monessa yksityisseikassa tämä runo muutenkin poikkeaa Latvajärven laulunlaadusta. Muun muassa sanotaan Pohjolan emäntää "nenä vänkä (vankka?) Vuojolaiseksi", joka ehkä tarjoo johtoa hänen kansallisuutensa määräämiseksi. Väinämöinen takoo Sammon ja saa neidon, lähtee kotimatkalle, mutta Pohjolan emäntä kauppojaan katuen lähtee häntä takaa ajamaan ja saavuttaakin, syntyy tappelu, jossa sekä Sampo että neito sortuvat laineisiin.

Vuokkiniemen kirkonkylästä saadut toisinnot ovat lyhyet ja vaillinaiset. Eräs laulaja, joka lauloi Genetzille, lopetti runonsa seuraavalla suorasanaisella selityksellä: "Mereh jauhomah shai ijäksheh (Sampo), tuoho Valkieh mereh; shuoloo jauho viimeseks ta shielä on meresshä shuolan jauhonnassa. Ei voia i vettä juua, njiin on shuolanji meri".

Hyvin vaillinaisia ovat nekin toisinnot, joita on Venehjärvestä saatu. Hökkä-Petri, sama mies, jonka talossa olimme asuntoa, osasi parhaan, lähtien kuitenkin Vipusessa käynnistä ja venepuun etsinnästä. Ponkalahdesta ei ole tiedossa ensinkään tämän runon toisintoa, Aajuolahdesta vain yksi. Sitä runsaampi ja laadultaan parempi on runo Vuonnisessa. Ontrei Malinen lauloi Sjögrenille 330 säettä, Lönnrotille 366 säettä, ja myöhemmille kerääjille lauloi Ontrein poika Jyrki vielä 323 säettä ja Homanen Ohvo 243 säettä; moniaat muut laulajat ovat osanneet pidempiä ja lyhempiä katkelmia. Myöhemmät kerääjät kiittelivät erityisesti sitä, kuinka selvinä Vuonnisen Sampojakso oli vielä nuorimmassakin polvessa säilynyt. Luokaamme silmäys siihen, mihin laatuun Ontrei lauloi Sampojakson. Hänenkin runonsa alkaa:

Lappalainen kyyttöselkä Piti viikkoista vihoa, Kauvan aikaista karehta Päällä vanhan Väinämöisen.

Lappalainen ampui Väinämöisen alta sinisen hirven, uros sortui aaltoihin ja kuljeskeli meressä vuosikausia.

Kussa maat on maata vasten, Siihen siimasi apajan, Kalahauan kaivatteli; Kuhun seisattu merelle, Siihen luopi luotoloita, Karipäitä kasvattaa, Niihin laivat lasketaan, Päät menee kaupamiehen.

Väinämöinen työnsi hanhelle polvensa pesän sijaksi; kun lintu oli munia hautonut ja Väinämöinen tunsi lihansa lämpiävän, niin hän liikahutti polviansa, jolloin

Munat vierövät veteen, Karskahti meren kariin.

Väinämöinen lausuu sitten luomissanat, jonka jälkeen tuuli hänet tuudittelee pimeään Pohjolaan. Portto Pohjolan emäntä kuulee mereltä itkun ja soutaa veneellä uroon luoksi, jolla oli

Sata haavoa sivulla, Tuhat tuulen pieksämällä.

Hän souti uroon Pohjolaan ja syötti, juotti siellä, sekä lupasi saatella omalle maalle, ja antaa neidonkin palkaksi, jos Väinämöinen takoisi Sammon. Mutta sitä Väinämöinen ei sano osaavansa, vaan kiittää Ilmarisen taitoa, sillä tämä on taivosenkin takonut, eikä siinä "tunnut vasaran jälki, eikä pihtien pitemät". Pohjolan punaisella purrella Väinämöinen sitten palaa omalle maalle, "laski päivän merivesiä, toisen on enovesiä, kolmannen kotivesiä", ja kehoittaa Ilmarista lähtemään Pohjolaan Sampoa takomaan, josta hyvästä hänelle annettaisiin Pohjolan ihana tytär palkaksi.

Ohoh seppo Ilmarinen, Kun on neito Pohjolassa, Impi kylmässä kylässä, Maan kuulu, veen valio! Kiitti puoli Pohjanmaata, Ikävöitsi Suomen sulhot, Lihan läpi luu näkyvi, Luun läpi yin näkyy…

Mutta Ilmarinen epäilee koko juttua petoskaupaksi, arvelee Väinämöisen hänen luvanneen vain oman päänsä päästimeksi.

Väinämöinen silloin viekottelee hänet kiipeämään pitkään kuuseen, tavoittelemaan näätää kultarintaa, ja laulaa sitten ankaran tuulen, joka tempaa Ilmarisen mukaansa ja vie hänet Pohjolaan. Ilmarinen sinne tultuaan suostuukin takomaan Sammon, saa neidon, niinkuin oli luvattu, ja palaa sitten omalle maalle. Ontrein runosta puuttuu Arhipan ja Miihkalin kaunis kuvaus Ilmarisen kotia paluusta nuoren neitosen keralla. Kotiin saatuaan Ilmarinen Väinämöiselle kiittelee Sampoa, jolloin tämä paikalla ehdottaa, että lähdettäisiin sitä ryöstämään. Seppo suostuukin ja kolmanneksi otetaan matkaan Vesi-Liito, Laito poika, joka Väinämöisen ylenkatseellisesta puheesta huolimatta tuo laidan tullessaan aluksen varaksi.

Pohjolan kansa nukutettiin, Väinämöinen rasvasi kaikki lukot, koetti sylin piellä Sampoa, mutta Vesi-Liito, Laito poika, keksi paremman keinon, kynti sen juuret, jonka jälkeen Sampo kannettiin purteen. Tämä Sammon ryöstö on vaillinaisesti ja sekavilla säkeilläkin kuvattu. Lasketaan sitten merta ja Ilmarinen vaatii Väinämöistä laulamaan, mutta tämä arvelee ilon piäntää vielä liian aikaiseksi, käskee Ilmarista nousemaan purjepuun nenään ja katsomaan joka puolelle. Ilmarinen näkee vain "havukkoja haavat täynnä, korvet kirjokokkoloita", mutta Väinämöinen arvelee hänen omiaan laskettelevan. Muurahainen sillä välillä on Pohjolan herättänyt ja Pohjolan emäntä paikalla suorinut sotiveneensä ryöstäjiä takaa ajamaan. Väinämöinen luo merelle luodon, johon Pohjolan vene halkeaa, mutta Pohjolan emäntä "nousee leivon lentimille, sirkun siiville ylenee", ja lentää Väinämöisen purjepuun nenään. Uros häntä ropasee melallaan kynsille, niin ettei jää muuta kuin yksi sakarisormi. Väinämöinen ehdottaa, että lähdettäisiin päähän utuisen niemen Sammon jaolle, mutta Pohjolan emäntä ei jakoon suostu.

Siitä vanha Väinämöinen Seulo seulalla utua, Terheniä tepsutteli. Itse noin sanoiksi virkko: "Tänne kyntö, tänne kylvö, 5 Tänne vilja kaikenlainen, Poloiselle pohjan maalle, Suomen suurille tiloille; Tänne kuut, tänne päivät!" Sano Pohjolan emäntä: 10 "Vielä mä tuohon mutkan muistan, Keksin kummoa vähäisen Sinun kynnön, kylvön päälle; Sa'an rautasen rakehen, Teräksisen tellittelen, 15 Halmettasi hakkaamahan, Pieksämään peltojasi!" Sano vanha Väinämöinen: "Sataos rautaista raetta, Teräksistä tellitöllös 20 Pohjolan kujan perille, Saviharjan häiriölle!"

Ontrein runo käsitti erittäin kauniita lisäyksiä Arhipan laulamiin, ja lisäyksiä, jotka rikkaudessaan viittaavat ennen täydellisempään runoon.

Se Samporuno, jonka Lönnrot Vaassila Kielöväiseltä kirjoitti, on aivan sekava, sisältäen otteita jos joistakin runoista, joita vanhus yhteen sulloi, mutta suorasanaisia tietoja Lönnrot häneltä sai niin paljon, että saattoi niitä käyttää johtona Kalevalaa kootessaan. Tapauksien juoni oli kylläkin voinut ukon muistossa säilyä, vaikk'ei hän runoista muistanutkaan kuin sieltä täältä katkelmia, joita sitten lauleli peräkkäin, sitä myöden kuin niitä mieleen johtui.

Homasen Ohvon runo kulkee jotakuinkin samoja latuja kuin Ontrein, mutta on varsinkin lopulta sekava ja muutoinkin heikompi. Mutta siinä on taas monias vuoropuhelu laajemmin kehitelty, kuten Pohjan akan keskustelu Ilmarisen kanssa, hänen tultuaan Pohjolaan Sampoa takomaan. Hän lauloi niinikään kanteleen synnyn jatkoksi Sammon ryöstölle. Muissa Vuonnisen toisinnoissa on toisia runoja sekaantunut Sampojaksoon, varsinkin Vellamon neidon onginta, Kultaneidon taonta, Vipusruno, y.m.; toisissa näitä eri aineksia on koetettu saattaa keskenään asialliseen yhteyteen.

Lönnrot mainitsi Lonkan Martiskaa sekavaksi laulajaksi, mutta siitä huolimatta oli hänen runoissaan useita hyviä kohtia, jotka erinomaisesti täydensivät Ontrein laulamia. Martiskan pojat ovat myöhemmin laulaneet monenkin kohdan selvemmin kuin heidän isänsä.

Alijärvestä ja Jyvöälahdesta on muistoon kirjotettu pari kolme toisintoa. Runsaammin niitä on saatu Uhtuesta, vaikkeivät sikäläiset runot laajuudeltaan likimainkaan vedä vertoja Latvajärven ja Vuonnisen Sampojaksoille. Uhtuessa on laulettu erästä lyhyempää laulunlatua, jonka edellä olemme tavanneet, ja koska siinä viljalti esiintyy samoja säkeitä kiinteässä yhteydessä, niin näyttää sillä olleen yleisempikin pätöisyys. Eräs Lönnrotin kirjaanpanema runo alkaa, kuinka Väinämöinen oli matkalla Luotolahan lankoihinsa, kun lappalainen kyyttöselkä hänet mereltä keksi ja ampui uroon alta hevosen. Väinämöisen meressä uiskennellessa kokko muni munansa hänen polvelleen ja niistä syntyi maailma. Lyhyesti kerrotaan, kuinka Väinämöinen Pohjolassa takoi Sammon ja sai neidon ja sitten omille maille tultuaan pyysi Ilmarista takomaan itselleen haravan, jolla hän merestä haravoi kanteleen ainekset. Muutamissa toisinnoissa on kuitenkin harvinaisia täydennyspiirteitäkin, niinpä esim. kuvataan laajemmin, kuinka Väinämöinen ajaa meren selällä, "eikä kastu oron kopiot, eikä vuohiset heposen", taikka miten hän Pohjolan emännälle ensin tarjoo lunastimikseen "kultia kupilla, hopehia puolikolla", mutta Pohjan akka sanoo: "en huoli hopehistasi, enkä kysy kultiasi, kullat on lasten kukkasina, hopiat helyehinä, kuin ois seppoisen näköinen", j.n.e.; tai kehoittaa Pohjolan emäntä urosta, ettei tämä Pohjolan oron reessä päätään kohottaisi, ennenkuin oro seisottuu. Kun Väinämöinen kohottaa päätään oron seisahduttua, niin "kuuluu pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta", jonka jälkeen Väinämöinen juoksulla rientää sepon pajaan ja sanoo hänelle asian. Vertaus Arhipan runoon osoittaa, kuinka oivallisesti nämä muutoin aivan lyhyen toisinnon säkeet täydentävät sitä. Eräissä toisinnoissa nielee hauki kokon munimat munat, kokko tapaa kuitenkin hauin, repäisee sen vatsan auki ja luo munista maailman.

Uhtuen pohjoispuolella olevista seuduista ei Samporunoa ole saatu kuin vähäpätöisiä katkelmia, pisimmät niistä Koljolasta, Martiskan pojalta Teppanalta.

KALEVALA JA KANSANRUNO.

Jos ajattelemme runolaulantoa vain sellaisena, kuin se nykyisessä Vienan Karjalassa esiintyy, niin on vaikea käsittää, kuinka niin runsas runous olisi voinut syntyä kansalle nykyisin vieraitten aiheitten pohjalla. Aivan suuri ei ole kunnollisten runontaitajien luku, saapa nähdä monet vaivat toisinnoita haeskellessaan, ja usein ovat ne kaikkein vähimmin huomattavia kansalaisia, vanhoja ukkoja, eukkoja, mieronkiertäjiä, taikka nuoria tyttöjä ja poikia, jotka laulun taitavat. Harvoin niitä enää laulettanee enemmän rahvasta koossa ollessa muuta kuin häävirsiä. Tämmöiset elinehdot eivät voisi synnyttää sen tapaista runoutta kuin kertomarunous on, ne ovat kotoisen lyyrillisen runouden ympäristö.

Paremmat olivat edellytykset niihin aikoihin, jolloin runoja kilvan laulettiin, milloin rahvasta oli paljon koolla ja muutoinkin ajan vietoksi. Silloin oli laulajalla säestäjä itseään kiihottamassa ja suuri joukko mielenkiinnollaan kannustamassa, ja luonnollisesti silloin runokin luisti paremmin, kun "luonto nousi", ja säkeet pyöristyivät ja hioutuivat. Varmaan ovat sellaiset tilaisuudet paljon vaikuttaneet niitten toisinnoitten muotoon, joita on meidän aikoihin säilynyt. Ne ehkä ovat saaneet aikaan sen, että toisinnot samoilla paikkakunnilla yleiseen kulkevat jotenkin samoja latuja ja runo säilyi suuremmassakin yleisössä kuin yksissä ja toisissa taitajissa. Mutta semmoisia kilpalaulannoita ei ainakaan sen mukaan, mitä tämän kirjottajan tietoon tuli, enää milloinkaan tapahtunut. Lönnrot semmoisesta kertoo, mutta kertomuksesta ei käy selville, oliko hän tosiaan itse semmoisessa läsnä. Pikemmin se tuntuu perustuvan tietoihin, joita hän runoja kirjotellessaan sai laulajilta.

Lienee jo kulunut jokunen vuosisata siitä, kun nämä kilpalaulannot olivat parhaillaan. Mutta tuskinpa kertomarunot olisivat voineet niissäkään syntyä nykyisempinä aikoina, vaikka ne epäilemättä ovatkin runoja kehittäneet.

Kaikki runomailla saamani vaikutukset viittasivat siihen, että varsinainen kertomarunous on ikivanhaa juurta ja että se on ennen ollut nykyistään täydellisempää. Se muinaistarullinen pohja, joka niissä kauttaaltaan on, ei tunnu hatarilta jäännöksiltä, joita kansa on uudempiin lauluihin sovitellut, vaan runojen ytimen on täytynyt kasvaa itse muinaistarustosta ja aikana, jolloin nämä tarut hallitsivat kansan käsityksiä. Niitten on täytynyt syntyä paljon tiheämmästä ja selvemmästä aineistosta, kuin nykyisen ja muutaman vanhemmankaan polven tieto kansallisesta jumaluustarustosta on ollut. Ne ovat kotoisin suuremmasta tulesta ja kuumemmasta ahjosta, kuin Karjalan laulumailla on palanut moneen miespolveen.

Tätä käsitystä puolustaa sekin seikka, että yksityiset säkeet todistettavasti ovat säilyneet melkein semmoisinaan halki vuosisatain, varsinkin semmoiset, jotka helpoimmin tarttuivat kuulijain muistiin ja olivat koko runoalueella yleisiä ja samanlaisia. Semmoisia ovat nuo Pohjolalle omistetut säkeet, jotka Väinämöinen merellä lausuu, seuralaisensa vaatiessa häntä laulamaan, kun he, ryöstetty Sampo veneessään, laskevat pois Pohjolasta:

"Aikanen ois ilon teoksi, Varahainen laulannaksi, Portit Pohjolan näkyypi, Paistaapi pahat saranat, Pahan ukset ulvottaapi"…

Nämä säkeet ovat Arhipan laulamasta toisinnosta. Enemmän tai vähemmän muunneltuna ne tavataan koko runoalueella, mutta merkillisintä on, että ne melkein semmoisinaan ovat säilyneet siinäkin toisinnossa, jonka Gottlund sai Värmlannin metsäin savolaisilta, vaikka he aina Kaarle IX:nnen ajoista olivat olleet muusta Suomesta erillään. Vaikka Samporuno heidän muistossaan jo oli muuttunut suorasanaiseksi taruksi, muistivat he vielä oikealla paikallaan samat säkeet:

"Viel' on virsille varainen, Vielä Pohjolan portit näkyy, Tuvan uunit kuumottaa…"

Nämä säkeet selvään osottavat, että Samporuno ainakin kuudennellatoista sataluvulla jo oli täysin kehittynyt ja tunnettu Savossakin. Mutta monet muut seikat viittaavat siihen, että kertomarunouden varsinainen kehitysaika on ollut vielä taa'empana ajassa. Jos niitä vertaa semmoisiin runoihin, joitten varmaan tiedämme syntyneen keskiajalla, kuten piispa Henrikin surmavirteen ja runoon Viipurin pamauksesta, niin astuu ikäero ilmeisesti näkyviin. Vanhoihin kertomarunoihin verrattuina ballaadien kuvaukset ovat niin verekset ja yksityisseikkaiset, että ne tuntuvat kuin silminnäkijän kuvauksilta. Mutta yhtä omintakeinen kuin aihe ei niille ole itse runopuku. Ne ovat aiheitaan käsitellessään käyttäneet hyväkseen runollisia apukeinoja, jopa valmiita säkeitäkin, joita jo oli olemassa ja rahvas muistossaan säilytti varhaisemmilta ajoilta. Tuntuu siltä, kuin olisi eepillinen runous siihen aikaan, jolloin piispa Henrikin surmavirsi syntyi, jo elänyt miehuusaikansa ja ollut löyhtymässä. Sen rakennuskappaleet olivat alkaneet irtaantua kiinteästä yhteydestään, niin että niitä käytettiin toisia, uudenaikaisempia aiheita käsiteltäessä.

Kertomarunojen ytimellä on ikivanhan pätöisyyden leima. Ne säkeet, jotka siitä ovat säilyneet meidän aikoihimme, eivät ole aiheisiinsa yhtyneet jostain aikaisemmasta runomuodosta, vaan ovat juuri aiheistaan syntyneet. Aihe ja muoto ovat yhdessä eläneet ja ehkä kehittyneetkin, ja se pätöisyys juuri onkin näiden runojen suuren viehätysvoiman salaisuus. Ne tapaukset ja sankarihaamut, joita ne käsittelevät, ovat ennen olleet selväpiirteisempinä kansan tajunnassa. Ne olivat osa sen uskonnosta ja sen vuoksi hehkuvan ajatuksen ja tunteen kohdisteina. Kansa ponnisti parhaat henkiset kykynsä luodakseen niille ylevän muodon ja antaakseen niille ytimekästä voimaa. Runon omaa sisällistä todistuskykyä seuraillen voimme vielä päättää senkin, että kansa niitä runoillessaan oli vielä itsenäinen ja käytti vapaata vaino-oikeutta.

Paljon aikaisempaan aikaan, kuin kuningas Eerikin ristiretki tapahtui, tahtoisin senvuoksi asettaa kertomarunouden ja ehkä vielä sitäkin vanhemman loitsurunon synnyn. Kummasta elinvoimastaan niiden on kiittäminen jaloa runomuotoaan, jota monet kykenivät helposti muistamaan. On kuitenkin selvä, että runostoon on ajan varrella sekaantunut uudempiakin piirteitä, ja että se on myöhemmin saanut monta kaunista lisää, joista toiset ovat läheisesti mukautuneet vanhaan runkoon, toiset tulleet siihen loisina, jotka ovat pukeutuneet vanhoihin koruvaatteihin. Jumaluustarullisten käsitteitten heikkenemistään heiketessä ovat laulajat vähitellen omistelleet sankareilleen inhimillisempiä piirteitä ja runolaulun muuttuessa uskonnolliselta alalta ajan vietoksi siihen liittyi koko joukon leikillisiäkin sävyjä, jotka alkuaan olivat sankarirunoudelle vieraita.

Eepillisissä runoissa, lyhyissä ja vaillinaisissa toisinnoissakin, on viljalti semmoisia säkeitä, joitten syntyminen nykyisissä oloissa olisi selittämätön. Aivan huonoissa ja turmeltuneissakin katkelmissa on joukossa harvinaisia, parhaistakin toisinnoista puuttuvia runosirpaleita, jotka ovat niin täysipainoisia ja kauniita, etteivät ne olisi mielestäni voineet syntyä siinä yhteydessä, jossa ne on muistoon kirjotettu. Niiden täytyy olla vanhempaa perintöä, suuremmasta ja pätevämmästä seurasta, "laajemmista lauluista, runsahammista runoista". Säkeitten kiinteys kautta vuosisatain tukee sitä käsitystä, että nämä hajalleen pirskahtaneet jalosäkeet ovat osia vanhasta yhteydestä, jotka ovat säilyneet siellä täällä kautta runoalueen levinneissä laulunpätkissä. Toisinnoitten entistä yhteyttä todistavat ne tunnussäkeet, joita niissä kaikissa on säilynyt, miten paljon ne muutoin yhdistelyltään ja sanamuodoltaan eronnevatkin. Semmoisia tunnussäkeitä ovat:

Savu saarella palavi, Tuli niemen tutkaimella, Pieni ois sotisavuksi, Suuri paimosen tuleksi…,

joilla Lemminkäisruno melkein kaikkialla alkaa sekä pohjoisella että vielä eteläiselläkin runoalueella. Samporunon alkusäkeissä huomasimme samanlaisen paikkansa pitävyyden:

Lappalainen kyyttösilmä Piti viikoista vihoa, Kauan aikaista katsetta Peällä vanhan Väinämöisen…

"Kilpalaulannassa" taas on eräitä säkeitä, joita tuskin ainoakaan toisinnon laulaja unohtaa, vaikka muutoin runoa miten sotkisi, ja jotka kaikki laulavat samoilla sanoilla, nimittäin ne sanat, jotka Joukahaisen äiti lausuu pojalleen, tämän valittaessa luvanneensa sisarensa Väinämöiselle puolisoksi:

"Tuota toivoin tuon ikäni, Puhki polveni halusin, Vävykseni Väinämöistä, Sukuhuni suurta miestä."

Samanlaisia esimerkkejä voisi mainita paljon. Ne selvään viittaavat siihen, että runot on ennen laulettu paljon samanlaisempina, kuin ne ovat toisinnoissa säilyneet. Toinen asia on, ovatko eri runot ennen muodostaneet keskenään semmoisen kokonaisuuden, jossa ne Kalevalassa tapaamme, vai onko yhteys vain itsetiedottomasti syntynyt sen kautta, että ne käsittelevät yhtenäisen taruston aiheita. Tosin vanha virolainen satu kertoo, että runot ennen ovat olleet "hyvin pitkä laulu", mutta jos huomioon otamme, kuinka vajanainen säilytyskeino ihmismuisto on, jonka varassa nämä runot ovat vuosisatoja ja luultavasti vuosituhannenkin olleet, niin näyttää luonnollisemmalta, että niitten yhtenäisyys johtuu vain aiheitten yhtenäisyydestä ja ettei kansa koskaan ole niitä yhteen jaksoon laulanut valmiina eepoksena.

Mutta selvään niissä on huomattavana pyrkimys yhtymään, ja se joka tämän aiheiston ensimmäiseksi sai käsiteltäväkseen, ei yhdistämiseen kaivannut muuta vaikutinta kuin runojen oman sisällisen kehoituksen. Ne liikuttavassa avuttomuudessaan vaativat rakkauden työhön, jota ne puuttuvain apuneuvojen vuoksi eivät olleet voineet itse aikaan saada, kun eivät kirjoitustaidon puutteen vuoksi voineet kerätä kokonaisuudeksi kaikkia niitä rikkauksia, joita laulajat hajallaan hallitsivat. Se ei ollut mikään keinotekoinen eikä vieraitten vaikuttimien aikaan saama yhteenkutominen, jonka Lönnrot suoritti, vaan runojen oman pyrinnön toteuttaminen. Se oli kokoojan puolelta lapsen uhrautuvaisuutta, jonka tarkotus oli saattaa päätökseen isäin suuri työ.

Tätä hajaantunutta ja sekaantunutta, vaikka ehkä hajanaisuustilassaan osaksi rikastunuttakin taideperintöä järjestäessään Lönnrot ensinnäkin pyrki kokoomaan samain sankarien ympärille ne teot ja kuvaukset, jotka näyttivät heille luontaisimmin kuuluvan. Kansanrunon tavaton vaihtelevaisuus jätti hänelle jotenkin vapaan valintaoikeuden, kehottaen kuitenkin, mikäli mahdollista, noudattamaan parhaiden laulajien laulumallia. Kun tämä erottelu oli tapahtunut, saattoi hän ruveta johtotoisinnoita rikastuttamaan koko kertomarunostolla. Siten syntyi Kalevalan eepillinen runko. Toisinnoita yhteen liitettäessä näkyi montakin aukkoa, joitten täytteiksi oli vain viittauksia, kun taas toisia kohtia oli laulettu harvinaisen täydellisesti ja sulosointuisesti; tämä kehoitti vajanaisiakin paikkoja täydentämään yhtä runsaiksi semmoisella kansanrunolla, joka ikäänkuin itse siihen tarjoutui. Lönnrot sovitteli aukkoihin muista runoista ensinnäkin semmoisia aineksia, jotka aatesisällyksensä puolesta niihin sopivat ja joista saattoi luulla, että ne ehkä olivat vieraitten vaikutusten kautta joutuneet pois vanhasta yhteydestään. Sen kautta tulivat moniaat ehkä myöhempisyntyisetkin runot käytetyiksi Kalevalan rakennusaineiksi. Loitsuista oli suuri joukko mukaan otettava siitä selvästä syystä, että ne ovat puhdasta kertomarunoa, vieläpä suuripiirteisintä, mitä on koko eepoksessa. Lyyrillisistä lauluista hän sai täytteiksi eepoksen runkoon hienompia vivahduksia, inhimillisiä tunnearvoja, rikkaampaa yksilöllistä käsitystä, joka ehkä poikkeaa varsinaisen eepillisen rungon luonteesta, mutta työn kehittyessä itsestään vaati sijaa. Ja mitkä lienevätkin mielipiteet tämän menetelmän luontevuudesta, se täytyy jokaisen myöntää, että Kalevala on kauttaaltaan kansanrunoa ja että sen rakentaminen on tapahtunut kansanrunon itsensä antamain edellytysten perustuksella. Sinne tänne Lönnrot sovitti omatekoisenkin säkeen, jotta runoelman juoni sai yhtäjaksoisuutta, mutta nämä säkeet eivät tuo eepokseen mitään uusia piirteitä, joista sen runollinen sisällys olisi vieraantunut. Ne eivät oikeastaan ole Lönnrotin runoakaan, vaan mukailtua kansanrunoa, sen välittömästä vaikutuksesta syntyneitä.

Voimme Kalevalan rakentamista verrata kreikkalaisen temppelin uudestaan pystyttämiseen raunioiksi hajonneista lohkareistaan. Sillä tavalla on Atheenan Akropoliilla vanhoja temppeleitä saatu uudelleen kohoamaan jälkimaailman ihailtaviksi vanhain Helleenien kuolemattomina taideluomina. Sinne tänne on tosin täytynyt sovittaa joku uusikin kappale siteeksi tai aukkojen täytteeksi — se erottuu paikalla vanhasta rakennusaineesta sekä uutukaisen värinsä että paljon kömpelömmän tekonsa kautta, — mutta kuka voisi väittää, ettei Parthenon ole Iktinoon mestariteos, vaikka saksalainen professori onkin sen kappaleistaan uudelleen koonnut?

Toisinnoitten tunteminen ei siis vähennä Kalevalan arvoa, vaan päinvastoin vakaannuttaa sen. Yhden taikka kaksi toisintoa lukiessaan lukija helposti joutuu epäilyksen valtaan, mutta tutustuessaan koko toisintopiiriin hän kohoo metsän yli ja hänelle avautuu tuo laaja näköala, jonka Kalevalassa näemme valtavaksi tauluksi koottuna.

Näin syntynyt taideteos ei tosin täytä samoja esteettisiä sääntöjä ja kauneusvaatimuksia, joita on muista suurista eepoksista johdettu, mutta sehän juuri osottaa Kalevalan itsenäisyyttä. Kaikki muut tunnetut eepokset ovat kehittyneet ja saaneet lopullisen muotonsa suurien sivistyksien ahjoissa ja kirjoitustaidon hoteissa. Kalevala on niihin verraten luonnonlapsi, joka on kehittynyt maailmasta erillään vapaudessa ja oman päänsä mukaan. Sitä on omalla mittapuullaan arvosteltava.

Mutta voisi kysyä, onko Kalevalan osia yhteen liitettäessä kaikki tullut parhaiten paikoilleen, ja eikö samoista aineista olisi saanut vielä ehompaa taideluomaa? Ei paraskaan työ ole täydellistä. Eikö Lönnrotilta ole jäänyt mitään korjattavaa?

On todellakin kohtia, joissa ei kansanrunoa ole käytetty niin edullisesti, kuin olisi voitu. Niihin kuuluvat mielestäni häärunot. Kalevalassa on kaksi selvään toisistaan erotettua keskustaa, joiden vastakkaista luonnetta voitaisiin vielä paremmin selventää, toisella puolella on Pohjola, johon etupäässä liittyvät Väinölän sankarien urhotyöt, toisella puolella Väinölä, joka kuvaa heidän kotoista elämäänsä. Edellinen vetää puoleensa jylhimmät, voimallisimmat, mielikuvituksesta rikkaimmat, mahtia tihkuvimmat kuvaukset, jälkimmäinen asettaa vainolle ja sodalle vastakohdaksi viljelyksen lämmittämän luonnon ja ihmisen, ylistää vanhan urhokansan inhimillisiä ihanteita ja lämmittää niitä hellemmillä tunteilla. Sepä erotus olisi vaatinut toiseen yhteyteen häälauluja, jotka kuvastavat Väinölän lasten kotielämää. Louhen ja hänen tylyn kansansa suussa nämä herkkätuntoiset, lauhat ja päivänpaisteiset juhlalaulut menettävät paljon sisimmästä hengestään. Ne kaikuisivat täydempinä Väinölän pirteissä, Väinölän rahvaan perhejuhlassa.

Kalevalan juonen luomisessa Lönnrot on enimmän täydentänyt kansanrunoa ja lisännyt sitä uusilla täydentävillä piirteillä. Mutta juoni ei olekaan kansalliseepoksen vahva puoli. Runoelman muut kauneusarvot tapaamme täydelleen kerätyssä toisintorunoudessa: Parhaista toisinnoista löydämme samat kauneudet kuin Kalevalasta itsestäänkin. Löydämme niissä täyteläiseksi kehittyneen eepillisen kertomatavan kuvauksineen, vertauksineen, kertoineen. Ne liikkuvat täysin kehittynyttä runomittaa käyttäen ja milloin joukossa on vaillinaisempiakin säkeitä, ne pikemmin painostavat runollisen sanonnan arvoa kuin sitä heikontavat, sillä moiset kauneustahrat todistavat runopuvun olevan synnynnäisen, kieliaistissa itsetiedottomasti kehittyneen, kauneusaistin välittömän luontaisen ilmauksen, johon laulajaa eivät ole johtaneet opitut kaavat ja itsetietoiset lait.

Nämä kauneudet ovat ilmeiset varsinkin Arhipan runoissa. Hänen Samporunonsa juoksee tyynenä, selvänä ja päämäärästään tietoisena, kieli on ehjää, muoto kaunis, siinä ovat kaikki Kalevalan luonteenomaiset viehätteet, vaikka suppeammassa tilassa ja niukemmin, harvemmilla väreillä käsiteltyinä. Samaa voi sanoa Ontrein ja monen muun laulajan runoista.

Ja varsinkin semmoisissa runoissa, jotka liikkuvat lähempänä kansan nykyistä käsitepiiriä, tapaamme Kalevalan kauneuden herkimpiä hienouksiaan myöten, syvän, ihannoivan luonnonkäsityksen, herkän, hellän tunteen, runsaan mielikuvituksen ja tietoisen käsityksen runon ylevästä kauneudesta. Vienan Karjalan alueella, jossa lyyrillisiä runoja on vähemmän, ovat varsinkin häärunot ja karjanluku tämmöisiä kansan runollisen käsityksen todentajia. Julkaisen tässä erään Vuonnisesta saamani karjanluvun semmoisena, kuin sen eräs nainen lauloi. Lukija varmaan myöntää, että siinä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, on sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta runo, joka ihanuudessaan täysin määrin puolustaa suurta sukuansa:

Metsän tytti, mieli neiti, Tyynikki, Tapion tytti, Salakorven vaimo kaunis! Talvet me sotia käymme, Lumen ajat luskajamme, 5 Laaimme kesäisen rauhan, Teemmekö sulosovinnon, Kesän tullen, suon sulaten Lätäköien lämmetessä?

Neitsyt on Moarie emonen, 10 Pyhä piika taivahainen, Kun mä lehmäni levitän, Satasarveni hajotan, Panes poikasi parahin, Panes karjan paimeneksi, 15 Täksi keidoksi kesäksi Ukon suureksi sulaksi, Ole yöllissä hyvänä, Päivällissä vartiana, Katso kaikista pahoista, 20 Varjele vahingon teiltä, Myöhään illoin, aivoin aamuin, Ennen nousemist' emännän, Katsomista karjapiian; Miun on kainot karjapiiat, 25 Emännät epäpätövät.

Neitsyt on Moarie emonen, Rakas äiti armollinen, Syöttele metiset syömät, Juottele metiset juomat, 30 Varustele vaskiharjat Kahen puolen karjateitä, Mihin karja koavitsekse, Silitäkse siivattani.

Metsän tytti, mieli neiti, 35 En kiellä kellon kuulennasta. Kiellän kielin koskennasta, Suun rumin rupeamasta. Kätke kyntes karvoihisi! Hampahat ikenihisi! 40 Jos et sitä totelle, Painan pankan pihlajaisen, Suvikuntaisen sujutan, Ympäri nenän nykerän, Jottei hampahat hajoisi 45 Eikä leuat lonkujoisi. Jos et sitä totelle, Mie siun käsken kätköhöisi Pimiähän Pohjolahan, Siell' on luutonta lihoa, 50 Siell' on päätöntä kaloa, Suonetonta pohkieta Syyä miehen nälkähisen, Haukata halun alaisen. Jos et sitänä totelle, 55 Polta hiisi hiiliäsi, Perkeleh kypeniäsi Alla jalkain takaisien, Et etisiä polttaiskana! Mene sinne, kunne käsken, 60 Pimiähän Pohjolahan, Pohjan peltojen perille! Siell' on hyvä ollaksesi Lempi liehakoillaksesi, Sielt' en noua polvenaahe 65 Etsitä sinä ikänä.

Tässäkin runossa on kuitenkin kohtia, jotka ovat olleet laulajalle epäselvät ja sen vuoksi muistosta häipyneet. Manaus luvun lopussa tietysti tarkottaa kontiota, eikä metsän tyttöä, niinkuin seuraavasta toisinnosta näkyy, jossa taas se kohta on selvemmin esitetty:

Työnnän lehmäni leholle, Hatasarvet haavikolle, Kelosarvet koivikolle, Maion antajat aholle.

Neitshyt on Moarie emonen 5 Rakas äiti armollinen, Kuin on katsoit katollisessa, Niin katso katottomassa Kesän tullen, suon sulaten, Lätäköien lämmetessä. 10

Otsonen, metsän omena, Mesikämmen källeröinen, Kun sa kuulet karjankellon, Ruotsin rauan roiskavaksi, Tunge turpasi kulohon, 15 Pain' on pääsi mättähääse, Jottei leuat lonkujoisi, Hampahat hajalle saisi. Vaan jos et sitä totelle, Miep' on panen parempia, 20 Painan pangan pihlajaisen, Suvikuntaisen sujutan, Ympäri nenän nykerän, Jottei leuat lonkujoisi, Hampahat hajalle saisi. 25

Muutama Koljolasta saamani toisinto taas kuuluu:

Työnnän lehmäni leholle, Hatasarvet haavikolle, Nurmelle mesinukalle, Maalle marjanvarsikolle. Annappa rauha raavahille, 5 Sontareisille sovinto Tänä keitona kesänä, Luojan suurena suvena.

Oi Ukko ylijumala, Vaari vanha taivahinen, 10 Kytke kiinni koiriasi, Rakentele rakkiasi, Tänä keitona kesänä, Luojan suurena suvena, Jottei leuat lonkujoisi, 15 Hampahat hajalle saisi. Paina panta pihlajainen, Suvikuntainen sujuta, Ympäri nenän nykerän, Jottei leuat lonkujoisi, 20 Hampahat hajalle saisi. Vaan jos et sitä totelle, Miep' on panen parempia. Oi Ukko ylijumala, Vaari vanha taivahinen, 25 Työnnä kultainen korento, Päätä pää on leuan alle, Toinen peätä peälaelle, Jottei leuat lonkujoisi, Hampahat hajalle saisi, 30 Kuin on kuulet hevosen kellon Paina pääsi mättähääse, Tunge turpasi kulohon. Penikuorma peltomaata, Kaksi karjan laitumekse! 35

Eräässä toisinnossa pyydetään, ei metsän tyttöä, vaan "metsän ukkoa luppopartaa" kytkemään kiinni koiriaan, rakkiansa rahnikoimaan.

Tämmöisiä kaunopuheliaita, sulosanaisia toisinnoita yhteen kudottaissa on pikemmin tarjona se vaara — ja Kalevalan toisia runoja vastaan sitä voikin muistuttaa — ettei runo yhteen kudottuna enää olekaan yhtä hyväsuhteinen kuin toisinto. Kauniita yksityisiä piirteitä kokoontuu niin paljon, että runo siitä paisuu liian laajaksi ja menettää kansan laulamana omistamansa keveyden ja hyvät suhteet. Sitä voisi huomauttaa juuri Kalevalassa olevasta karjan luvusta, samoin kuin Vipusenkin runosta, jotka milt'ei on ahdettu liian täyteen. Mutta toiselta puolen ovat niitten kaikki säkeet niin kauniita, ettei rakentaja hennonut mitään poiskaan jättää.

Kalevalan arvonanto on nykyisin jonkun verran pelästyksissään sen eri aiheitten alkuperän tutkimisesta. Kuta enemmän luullaan siitä löydettävän lainoja, muualta kulkeutuneita aiheita ja tilapäisiä yhtymyksiä, sitä enemmän tahdotaan vähentää sen merkitystä kansanrunoelmana. Mutta väärin on taideteosta arvostella sen mukaan, mistä taiteilija on aiheita ottanut. Silloinhan tulisi kieltää itsenäisen taideteoksen arvo kaikilta Shakespearen draamoiltakin, muiden mukana Hamlet tarulta, jossa tutkijat luulevat tapaavansa saman aiheen, jota Kalevala on Kullervo-runossa käyttänyt. Mistä lieneekin eepos saanut aiheita, Kalevalan laulumailla nämä aiheet ovat saaneet sen muotonsa ja luonteensa, joka niillä kansanrunossa on, siellä ne ovat muuttuneet kansan tunteiden ja käsitysten taiteelliseksi ilmaukseksi.

Se mitä Kalevalassa on pätevintä, on kuin onkin puhdasta kansanrunoa. Sen runoista ovat kauneimmat juuri ne, jotka tarkimmin ovat kansanrunoa. Sen runolliset viehätteet ovat kansan itsensä syvästi käsittämät. Kokonaisuutensa Kalevala on saanut kansanrunon tarjoamilla edellytyksillä. Lönnrot ei ole Kalevalaa luonut, vaan saattanut kansanrunon oikeuksiinsa.

VUOKKINIEMI.

Kesä oli jo loppumassa, kun viimeisen kerran erkanimme Jyvöälahdesta. Muistomme siellä olostamme olivat melkein kauttaaltaan mieluisia, ja sen vuoksi kaipauksella erosimmekin. Mutta toiselta puolen; viehätti kuitenkin enemmän se ajatus, että nyt melkein joka taipaleella lähestyisimme kotimaan rajaa ja pian saisimme sen poikki kulkea.

Kävimme monessa talossa "ativoissa" jäähyväisiä sanomassa, sillä tuttavia meillä oli jo paljon. Keräytyi niitä jommoinenkin joukko rantaankin meidän lähtiessä, ja "tervennä matakkoa", "toitshi tulkoa!" kaikui monesta suusta, ja joku taisi meistä erota todellisella mielihaikealla.

Saattajina Ylä-Kuittijärven poikki oli joukko kylän naisia; emäntämme oli itsekin lähtenyt matkaan, kaimatakseen meitä Vuokkiniemeen saakka. Ilma oli lämmin, selkä melkein tyyni, näköalat kauniit ja matka kului hupaisasti. Emäntä oli varustanut matkaan runsaat eväät ja teekeittiön, joten saatoimme matkata mieliksemme, poiketa maihin, viipyä miten halutti.

Olen jo maininnut, että näitten vesistöjen kartoitus on melkein kauttaaltaan puutteellinen ja väärä. Ei siinä kyllä, että pienemmät niemet, lahdet ja saaret ovat aivan mielivaltaisesti piirretyt, eivätkä tavoitakaan oikeaan, itse vesistöjen päämuodotkin, suunnat, laajuudet, etäisyydet, ovat "päin mäntyä", kuten sanotaan. Matkustaja tuota kummastelee eikä ottaisi sitä oikein uskoakseen. Mutta kauaakaan ei hänen tarvitse kulkea, ennenkuin huomaa niin tosiaan olevan ja liikkuvansa melkein kuin löytöretkeilijä tuntemattomilla vesillä, jotka siitä ovat säilyttäneet omituisen neitseellisen viehätyksen. Toiselta puolen hänen tekisi mielensä ruveta karttaa oikomaan ja saavuttaa helposti voitettavia ansioita, mutta toiselta puolen hän melkein soisi säilyvän tämän hämäryyden, joka on niin viehkeässä sopusoinnussa tarumaisen ilmapiirin kanssa; sekoittaen epämääräisyyden harsoihin runottaren lumotun linnan. Ainakin me jätimme nämä oikaisut tekemättä, osaksi siitä syystä, ettemme luulleet voivamme suuriakaan aikaan saada, osaksi sen vuoksi, että tiesimme karjalaisten olevan kateita eikä haluavan varmuuden arkivaloa tarumailleen paistamaan.

Mutta sen verran saimme varmuutta, että ainakin Yli-Kuittijärveä voi summakaupalla melkoisesti oikoa. Ervasti, joka tarkkaan silmäsi kaikkia tämmöisiä seikkoja ja tärkeimpiä poikkeuksia mainitseekin matkakertomuksessaan, sanoo matkan Jyvöälahdesta ensin käyvän penikulman verran länteen, sitten toisen suoraan etelään ja lopuksi taas penikulman lännen ilmalle Vuokkiniemen kirkkorantaan. Tämän mukaan ja Vuokkiniemen miesten omien tietojen mukaan olen kartan oikonut. Sen mukaan selän pääsuunnaksi saadaan entisten maajäätiköitten suunta, luoteesta kaakkoon, mutta tämän suunnan poikki kulkee maan vajoamisen kautta syntynyt syvänne, jossa selän itäosa on Keski-Kuittijärven suunnassa. Täällä itäpuolessa ja muistoni mukaan pohjoista kohti Vuonniseenkin on suuri joukko saaria, niin ettei veneellä matkaten saa oikeata käsitystä selän ääriviivoista. Selän itäpään eteläranta on Petäjävaaran korkeata ja jylhää sivua, siellä kasvaa havumetsää, maa on kalliokkoa, eikä ihmisasunnoita ole koko sillä rannalla. Ja vähä niitä on pohjoisrannallakaan. Jyvöälahden ja Vuonnisen välillä ei neljän penikulman matkalla liene kuin joku ainoa vähäinen uudistalo Piston joen suussa.

Lähempänä Jyvöälahtea vesistö on kapeata, jos kohta jonkun verran leviten niistä saarisista välivesistä, joiden kautta vesi laskee Enonsuuhun. Mutta vähitellen selkä sitten leviää ja Petäjäniemestä avautuu luoteen ilmalle Aajuolahden perää kohti niin laajalti vettä, että selkä ja taivas sillä puolella yhtyvät. Vuonnisen perukka polveaa sieltä pohjoiseen. Täällä itäpäässä on useita korkeita kalliosaaria, joista varsinkin Kinosaari on kuulu, rahvaan kesken mainittu, siinä kun muka on "piessan luola". Ervasti kertoo kuitenkin sitä turhaan etsineensä.

Matka kului vaimoväen jutellessa. Muun muassa he kertoivat jännittävän seikkailun, joka oli eräälle venekunnalle sattunut jylhän Petäjäniemen edustalla. Oli muka uinut kontio rannasta ja tavoitellut venettä, ja siinä oli kierrelty ja kaarreltu jos miten moneen kertaan, kontio oli pyrkinyt venettä kaatamaan ja veneessä olijat taas olisivat mielellään ottaneet kontion nahkan, ellei oma henki olisi ollut vaarassa. Lopulta siitä suoriuduttiin siten, että venekunta pelasti henkensä ja kontiokin nahkansa.

Petäjäniemestä oli kuljettava aavan selän poikki Ristiniemeen, joka pistää Yli-Kuittijärveen länsirannalta. Onneksi pysyi sää niin kauniina, että matka sujui kaikin puolin hyvästi, mutta pahalla säällä olisi tällä välillä helposti tuuli ahdistanut maihin sään pitoon. Suoraan toiselle rannalle lienee selkä siltä kohdalta noin penikulmaa leveä. Saattajat mainitsivat Petäjäniemestä joskus laskettavan pitkää siimaa, yhtämittaa Mölkköön saakka, joka on vastapäätä selän, länsirannalla. Kuitenkaan ei Yli-Kuittijärvi ole niin hyvää kalavettä, kuin Keskinen, koska Enonsuuhun rakennettu lohipato kokonaan tukki väylän ja esti kaloja nousemasta, varsinkin lohta.

Tänä kesänä oli kuitenkin tapahtunut, meidän kierrellessämme Vienanmeren rantoja, suuri muutos. Yli-Kuittijärven kylät olivat jo kauan valittaneet tätä patoa vastaan ja vaatineet sen repimistä, mutta valitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Vihdoin oli kuitenkin saatu virallinen käsky, että väylä oli avattava, stanovoi oli tullut Usmanasta, kutsunut määräpäiväksi joka kylästä miehiä Enonsuuhun patoa repimään, ja niitä olikin tullut monia kymmeniä kaikista Ylä-Kuittijärven kylistä Vuonnista myöden. Halusta olisi Enonsuun isäntä vielä sittenkin vastustanut patonsa purkamista, mutta nyt eivät enää auttaneet mitkään verukkeet, ja vaikka se olikin kovin lujaksi rakennettu, jykevistä hirsistä salvettu, arkut rautapannoilla vahvistettu, niin purettiin se kuitenkin armotta ja kala pääsi jälleen vapasti nousemaan yliseen järveen. Miten kauan sitten lienee saanut olla avoinna. Virkamiehet olivat kaukana meren rannassa, eikä rahvaalla ehkä olisi ollut uskallusta ryhtyä omin päin patoa repimään, jos isäntä olisi sen uudelleen rakentanut.

Ristiniemessä nousimme maihin lepäämään; kaksi kolmannesta matkasta oli voitettu. Niemi pistää keskelle selkää puhtaat hietarantansa, joitten päällä männikkö humisee; siihen tavallisesti Vuokkiniemestä tultaessa noustaan kaunista säätä odottamaan, jos suurella selällä sattuu käymään liian kova tuuli. Niemessä on rosoisten petäjäin alla risti katoksineen, ja tämän ristin edessä rukoillaan onnellista matkaa silmiä ristien ja kumarrellen, ja samalla muistetaan vanhoja pakanallisiakin haltijoita kokoomalla ristin juurelle pieniä kiviä taikka ripustamalla siihen rievunkaistaleita liehumaan. Pienen aitauksen taa oli siten karttunut melkoinen kasa rannasta poimittuja, laineen hierelemiä kivenmukuloita.

Eväät kannettiin maihin, kanervikkoon levitettiin puhdas valkoinen pöytäliina, katettiin ateria ja samovaara nostettiin keskelle. Ennen aterian alkamista asetin valokuvauskoneeni pystyyn saadakseni kuvan sekä paikasta, saattajista että itsestämmekin, jota varten opetin Varahvontan painamaan pikasulun letkua. Hän sen tekikin nauraen ja ihmetellen ja saattoi sitten kertoa joskus valokuvanneensakin. Mutta emäntämme käänsi pois kasvonsa. Hänet oli äkkiä vallannut kotimaan ikävä, eikä hän tahtonut tulla kuvatuksi ympäristössä, joka kuitenkin oli pysynyt hänen sisimmälle tunteelleen vieraana.

Kapeanlaista selkää sousimme sitten viimeisen penikulman ja saavuimme Vuokkiniemen rantaan. Välillä on Pirttilahden kylä, mutta siihen emme poikenneet, vaikka siellä olisi tainnut olla jokunen runonkin osaaja, ainakin loitsujen lukija. Turhaan oli Lönnrot neljännellä matkallaan Vuonnisesta palatessaan poikennut sieltä runoja etsimään, vaikka niitä osattiin. Hän siitä kertoo:

"Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä pienessä kylässä, Pirttilahti nimeltä, kohtasimme veneen, joka kuljetti myllykalua Köynäkosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen ja luovuin täällä soutajastani. Mutta kun oli ilta ja matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 penikulmaa, päätimme yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa, että hän ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten hän oli hyvin hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt hänelle tavaksi. Myöskin hän toisinaan teki ristinmerkin ja kirosi kohta päälle, välistä kasvoja ristiessäänkin. Hän risti itseään iltaisinkin, ainakin neljännestunnin, jopa puolen tunninkin ajan. Luultavasti se oli merkkinä jostain katumuksen teosta. Minulle oli kerrottu isännän olevan erinomainen laulaja, mutta hänpä ei ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään."

Vuokkiniemen kirkonkylässä erosimme saattajista ja asetuimme moniaaksi päiväksi Teppana Remssun hyvin varustettuun kestikievariin asumaan. Toverini jonkun verran liikkui kylällä poimimassa runon sieltä täältä. Minulle oli työtä sitäkin vähemmän, koska kirkonkylä ahkerassa kanssakäymisessään Suomen kanssa on vielä enemmän menettänyt alkuperäistä luonnettaan, kuin muut sen puolen kylät.

"Kylän asema on", lausuu Lönnrot, "kaunis kesällä, se kun on Kuitti- ja Lammasjärven välillä, jotka yhtyvät ja muodostavat niemen. Jotenkin korkea särkkä erottaa kylän kahteen osaan, niin että toista niistä ei toiselta paikalta näe. Livojoki kylän itäpuolella muodostaa niemen, jolla on vaan yksi talo. Tämän Livojoen takana on useiden talojen laitumet. Sinne soudetaan joka ilta kiulut mukana, lypsetään, viritetään savu, jäädään paikalle seuraavaan aamuun asti, lypsetään uudestaan, päästetään lehmät laitumelle ja soudetaan kotia päiväksi."

Lönnrot poikkesi kylässä monellakin matkalla, asuen milloin missäkin talossa ja hyvin hänet kaikkialla otettiin vastaan. Pirttilahdesta tultuaan Lönnrot Vuokkiniemessä kirjotti häälauluja:

"Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä jonka olin tavannut Köynäsjärven rannalla, ennen mainitussa itkevässä seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta ei kuitenkaan koskaan näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä olevan, mutta en vielä ole voinut niitä saada."

Matkamuistelmissaan viidenneltä retkeltään Lönnrot kertoo:

"Jyvöälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin Lipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti tarjottiin 5-6 kuppia 'tsaajua' illalla ja samoin seuraavana aamuna. Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin kirjaan runoja niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun muassa erääseen ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen vakuutuksensa mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa mahdotonta häntä saada nyt laulamaan; hän esteli huomauttamalla, että nyt oli paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin turhamaiseen tekoon. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti alusta pitäen pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän oli toista uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. 'Omp' on', hän vastasi, 'kun teillä köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä muita pyhempinä.' Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli kolmea tai neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä uskonasioista saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten olin toivonut, selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin, että toiset pitävät yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia taas kauhistuttavat, sillä he uskovat ainoastaan kahdella poikkipuulla varustettuihin risteihin. Samoin toiset pitävät tavallista kirkonkellojen soittamista oikeauskoisuuden mukaisena, toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa paastonkin aikana, kun sitävastoin toiset katsovat sitä paastoajalla perin epäterveelliseksi vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten erivierolaisten mielestä, joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät ristinmerkkiä tehdessään pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan, kuten papit ja 'papin vierolaiset' tekevät, vaan nimetöntä ja pikkusormea vasten. Tätä kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään muuten kolminaisuuden vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene kirkkoon papin ollessa siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä kyllä käyvät. Joku heistä esiintyy silloin pappina ja toimittaa jumalanpalveluksen. Eivät he myöskään anna pappien kastaa lapsia, vihkiä morsiusparia ja haudata kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat pappinsa toimittavat. Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille, joka silloin merkitsee kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa. Tuoppajärvellä on kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat erivierolaisia. Nämä retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti näillä seuduilla ylläpitävät vanhaa uskoa, estäen sitä kokonaan häviämästä. Ei yksikään erivierolainen suostu syömään samasta vadista kuin sellainen, joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon. Samassa talossa tapasi joskus erivierolaisia henkilöitä, joiden siis aina on pakko syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talonväelle erityinen pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen. Kysyin mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni, eikä muiden kanssa, ja siihen hän vastasi, ettei katsonut vaivaa maksavan 'ruveta heidän ilveihinsä' (s.o. kääntyä heidän uskoonsa)."

Seitsemännellä matkalla Lönnrotia varotettiin, niin hän mainitsee, eräästä Natalia nimisestä naisesta, jottei tämä pääsisi hänelle taikajuomaa juottamaan. Niin hän muka oli useille muille tehnyt.

Vuokkiniemi on vanhastaan mainittu ennen muita Vienan Karjalan paikkoja runolaulun muka varsinaisena pesäpaikkana. Lönnrot puhui "laulukkaasta Vuokkiniemestä", josta hän sai parhaat ainekset Kalevalaan. Tämä maine ei kuitenkaan sovellu itse kirkonkylään, vaan tarkottaa koko pitäjää. Vuokkiniemen pitäjään nimittäin kuuluvat kaikki Ylä-Kuittijärven rannalla ja länsipuolella olevat kylät Suomen rajaa myöden, Ponkalahti, Aajuolaksi ja Vuonninen, sisämaassa taas Tsena, Venehjärvi, Latvajärvi, Lapukka ja Kivijärvi. Lönnrot sai täältä etupäässä häälauluja. Borenius retkillään hyötyi siellä verraten vähän. Kultuuri ehkä oli siellä jo suorittanut enemmän hävitystyötä kuin syrjäkylissä, sillä melkolailla edistyneempi ja varakkaampihan "pokosta" on niihin verraten. Isännistä useat omistavat kauppapuoteja Suomen puolella ja palkkaavat syrjäkylien miehiä renkeinään kiertelemään Suomea laukunkantajina, heidän tavaroitaan myyden. Varsinaiset runokylät niin ollen ovat rahallisesti riippuvaisia kirkonkylästä.

Ervasti mainitsee Vuokkiniemen kirkonkylässä olleen hänen käydessään 90 taloa itse kirkon kohdalla ja sitä ulompana, jokivarressa, 38 taloa, siis kaksi kertaa enemmän kuin Lönnrotin aikana. Edellinen ryhmä on paremmin karjalaismallinen, jälkimmäinen meidän puolen tapaan rakennettu. Yllä mainitulta kapealta hiekkaharjulta näkyy kummallekin kulmalle, "vasemmalla kädellä luodetta kohti ihana jokilaakso taloineen, oikealla kädellä itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan eteenpäin Ylä-Kuittisten sinertävät selät, joilta vain odottaa näkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoovan ilmaan," Ervastin sanoja toistaakseni.

Monetkin Vuokkiniemen isännistä olivat, samoin kuin muutoin usean muunkin kylän isännät, eläneet jotenkin kirjavia vaiheita. Toiset olivat vaurastuneet ja elelivät huoletonta elämää säästöillään taikka voitoillaan, joita saivat Suomessa olevista puodeistaan. Toiset olivat meidän puolellamme tehneet vararikon enemmän kuin yhden kerran, mutta sitten siirtyneet takaisin rajan taa kotitaloonsa, jota ei voitu velasta myydä ja johon vielä piti jättää kaikki tarpeellinen irtaimistokin, olipa velallisen asema muutoin mikä tahansa. Sitenpä nuo isännät, meidän puolella menetettyään kaikki omansa ja vielä muidenkin tavaroita, elelivät taas kotikonnuillaan verraten hyvissä oloissa, ehkä odottaen sopivaa tilaisuutta, milloin jälleen sopisi lähteä Suomeen onneaan koettamaan. Kun karjalaisen rehellisyys kauppa-asioissa yleensä sallii kaikkia temppuja, jotka voidaan suorittaa joutumatta oikeuden kanssa tekemisiin, niin voi siitä päättää, että monikin oli hyödykseen käyttänyt tätä kotitalonsa luovuttamattomuutta velkojille. Tietystikään ei moinen keinottelu vaikuta terveellisesti siveellisten käsitysten vakaantumiseen.

TSENA.

Se joki, joka Vuokkiniemen kirkonkylän pohjoispuolitse purkaa vetensä Ylä-Kuittijärveen, tulee kapeasta monijärvisestä ylämaan vesistöstä, joka on kartoilla niin väärin kuvattu, ettei niissä ole oikeata muuta kuin joen laskupaikka. Inbergin kartalla se on enimmäkseen jokena. Mutta paikalla kylän harjun takana se leviää järveksi, kapenee sitten kierteleväksi salmivedeksi, jossa virtausta tuskin ensinkään huomaa, ja leviää taas erään kynnyksen päällä useaksi järveksi ja pieniksi selkävesiksi, joita ei ole kartalla ensinkään. Pääsimme sen vuoksi kulkemaan sinnekin päin useita taipaleita veneellä.

Lammasjärven kuljettuamme ja salmet soudettuamme tulimme könkäälle, jonka sivu oli taivallettava. Se on Akankoski nimeltään, tulee Köynään järvestä ja on oikea kallioporras, vaikka näin loppukesästä vähävetinen. Köynäsjärven takana ja pohjoispäässä on Tsenaniemen pieni kylä, johon Lönnrot matkoillaan aina mielellään poikkesi, koska siellä asui hyvä laulaja, ensimmäisiä, joilta sen puolen runoja kirjoitettiin, ja hän muutoinkin erikoisesti tutustui talon väkeen ja heidän seurassaan viihtyi. Tsenaniemestä oli kotoisin Jyrki Kettunen, joka lauloi Topelius vanhemmalle Uudessa Kaarlepyyssä; samalta laulajalta Lönnrotkin sai useita runoja. Hänen serkkunsa, Petri Kettunen, oli itsekin ollut etevä runoniekka. Hänestä olivat muutamat karjalaiset viisi kuusi vuotta aikaisemmin maininneet Lönnrotille, että "hän osasi niin paljon runoja, että olisi voinut laulaa ainakin kaksi viikkoa, tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja nukkumista varten." Lönnrotin käydessä oli Petri kuitenkin jo kuollut ja Suomesta naitu leski hallitsi taloa. Lönnrot hänestä kertoo:

"Sama Mari, josta Petri Kettusen runossa puhutaan, eli vielä viime kesänä Tsenaniemessä leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän oli siirtynyt venäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläiset elämäntavat, niin että ei enää olisi voinut aavistaakaan hänen olleen kotoisin toisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollut vähäinen kuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntien esikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja täällä hän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden. Muuan sanoi hänestä puheen ollen: 'Onnistuupa toisinaan hyvinkin Suomesta nainti, mutta toisten varmaan käy hullustikin.' Sitten hän luetteli useoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän moitti, että eivät muka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti huoneissaan. Jos kaikki saisivat, hän arveli, teidän puolelta yhtäläisen vaimon kuin Kettunen, niin varmaankin meidän omat naiset usein jäisivät naimatta."

Viidennellä matkallaan Lönnrot laulatti Jyrki Kettusta, jota ei ollut edellisellä matkallaan tavannut kotona. Hän kertoo siitä: "Tsenaniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki Kettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhäiseen yöhön. Seuraavana aamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkalla tavannut häntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut, kuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti, etten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi. Hän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: Kuuluupa ne jo teillä olevan ennestään petsatoittuna, ja miksi niitä uuelleen laulaisin. Hänen laulaessaan serkkunsa Pietari Kettusen tekemää laulua, oli saman Pietarin leski, Maria, läsnä huoneessa ja kuunteli sitä. Kysyin, oliko se runon kohta, joka koski häntä, totta. Vaikka oli vanha, hän tällöin punastui silminnähtävästi ja vastasi: 'Niin totta se on, kuin sellaiset seikat lauluissa tavallisesti ovat', joilla sanoilla hän runoille ei yleensä näyttänyt omistavan täyttä historiallista totuutta. 'Mutta', hän jatkoi, 'paraat runon kohdat Jyrki kuitenkin on unohtanut, ja niitä ette saa keneltäkään muulta kuin minulta.' Sanoin, että tuota laulua vielä osataan, jopa hänen syntymäseudullaan Kiimingissäkin, missä todellakin kerran olin kuullut erään kyytimiehen sitä laulavan. Silloin hänellä oli paljon kyselemistä minulta syntymäseudustaan, josta kuitenkin tiesin sangen vähän. Hän valitti, etteivät hänen sukulaisensa moneen vuoteen olleet käyneet häntä tervehtimässä, itse hän jo oli liian vanha sinne lähtemään. Hän oli vähällä saada kyyneleet silmiinsä, kun virkkoi, ettei nyt enää varmaankaan koskaan saisi nähdä syntymäseutuaan. On kuitenkin mahdotonta, että kukaan kokonaan unohtaisi niitä seutuja, missä ensin on nähnyt päivänvalon, kuullut ensimäisen käen keväällä ja poiminut metsässä ensimäiset marjat. Vaikka hän oli ollut täällä 40 vuotta, vaikutti syntymäseudun muisto häneen niin syvästi, että hän muutamaksi hetkeksi näytti kokonaan siirtyneen sinne. Mutta puhuttuamme taas muista seikoista, sain hänet itsensä laulamaan ne runon kohdat, jotka Jyrki, kuten hän sanoi, oli unohtanut. Ensin hän ei tahtonut siihen suostua, mutta teki sen kuitenkin lopulta, kun pojatkin olivat häntä pyytäneet."

Tsenaniemen taloista oli kuitenkin vanha runontaito meidän käydessämme jo hävinnyt, ja mielestämme oli kadonnut entinen varallisuuskin, jonka Petri Kettunen ja hänen vaimonsa uutteruudellaan olivat perustaneet. Mutta talojen hauskaa asemaa kahden järven välisellä niemellä ihastelimme ja muistelimme sen entisiä vaiheita. Saatuamme sieltä toiset saattajat lähdimme jatkaman veneellä matkaa Venehjärvelle, Varahvontan kotikylään.

Salmea pitkin soudetaan Köynään järvestä, jonka länsipuolella pienoinen kylä on, toiselle järvelle, joka on kylän pohjoispuolella ja joka siitä niemen tekeekin. Se oli jommoinenkin selkä — nimeä en muista, — ja ihmettelimme koko joukon, että se kokonaan puuttui kartoilta, eivätkä runonkerääjätkään olleet siitä mitään maininneet. Saattajanamme oli eräs Tsenan emännistä, kaunis, uljas nainen, joka edellisenä talvena oli kuoleman kautta menettänyt miehensä ja nyt leskenä taisteli kovinta puutetta vastaan pienessä talossaan. Varahvontta säälitellen meille kertoi, hänen kuultensa, kuinka kova kohtalo häntä oli kohdannut, ja hän siitä paikalla tuli niin liikutetuksi, että puhkesi hillittömään itkuun. Kyyneleet virtasivat hänen kauneista silmistään ja suupielet sykähtelivät tuskasta, niin että meidätkin valtasi syvä osanotto. Mutta pian Varahvontta taas puhui lohdutuksenkin sanoja, huomautti, yhä asianomaisen kuullen, että niin nuori ja kaunis nainen varmaan saisi pian toisen miehen ja voisi ruveta elämään uuden elonhankkijan turvissa, ja kesken tätä mairittelevaa puhetta naisen itku kimaltelevien kyynelien lävitse kirkastui päivänpaisteiseksi hymyksi, ja tämä lapsellisen kevyt, avomielisessä luonnollisuudessaan kaunis mielenmuutos teki meihin ehkä vielä syvemmän vaikutuksen, kuin hänen äskeinen itkunsa. Niin herkät ovat tuon kansan mielenliikutukset, ne vaihtelevat keveästi kuin kesän säät.

Soudimme tätä vettä moniaan virstan ja erosimme sitten pieneen, Venehjärvestä tulevaan jokeen, jota veden vähyyden vuoksi vain suurella vaivalla pääsimme nousemaan. Päävesi polvesi kauemmaksi etelään, jossa siihen laskee suurempi, rajalta saakka vettä kokoova Lapukan joki, sama, jota olimme talvella ajaneet Vuokkiniemeen tullessamme.

Siinä missä tuo pienempi joki lähtee Venehjärvestä, on Niskalan uudistalo. Matkasimme sen ohi järvelle, joka oli ehkä neljän virstan mittainen, keskellään melkoinen saari. Venehjärven kylä on järven pohjoisrannalla. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja ruskoineen, vuorineen ja metsineen maisema oli sekä kaunis että tavallista jylhempikin. Oli jo jotenkin pimeä, kun kylään saavuimme. Asetuimme siellä Petri Lesosen, "Hökkä-Petrin" taloon, joka oli meille tuttu, sillä hänet olimme talvella Suomen puolella tavanneet ja hänelle rahojakin lainanneet. Olimme tervetulleet hänen vaatimattomaan taloonsa, joka kuitenkin oli kylän paras. Petri jotenkin pian tulomme jälkeen katosi ja seuraavana aamuna kuulimme, että hän oli paikalla lähtenyt Vuokkiniemen kirkolle ostamaan sokeria ja teetä, millä meitä kestitä. Koko yö häneltä kului sillä retkellä, sillä matkaa oli puolentoista penikulmaa, mutta hän oli jo niin hyvissä ajoin palannut, että huomeneksella saimme asianmukaisen aamukestityksen. Vaikka Venehjärvi on melkoinen kylä, ei parhaassakaan talossa ollut sen vertaa tsajuvehkeitä, että olisi ollut vieraalle tarjota. Siihen tietysti saattoivat olla syynä yksinkertaiset tavat, mutta vielä enemmän yleinen köyhyys.

Ennenkuin ryhdyn kertomaan huomioistani Venehjärvessä, jossa viivyimme monta päivää, siirrymme kuitenkin rupeamaksi moniaan taipaleen kauemmaksi pohjoista kohti, Vuonniseen, jonne sieltä maita, vesiä kuljimme. Sananvuoron saavat siellä melkein yksinomaan entiset runonkerääjät.

LÖNNROT VUONNISESSA.

Vuonninen on runorikkautensa vuoksi semmoinen merkkipaikka, ettemme tahtoneet jättää sitä käymättä, vaikka tiesimmekin, ettei meille ollut enää runonkeruutyötä jäänyt, Vuonnisen kun entiset kerääjät ovat jo niin moneen kertaan tarkkaan laulattaneet. Kuljimme Venehjärvestä maataipaleen poikki Ponkalahden kylään Ylä-Kuittijärven rannalle, josta oli pari penikulmaa venematkaa. Maataivalta sanottiin olevan penikulma; mutta väli tuntui suden juoksemalta. Ponkalahdesta Lönnrotkin lähti, ensi kerran Vuonnisessa käydessään. Hän oli Ponkalahteen tullut maisin Tsenaniemestä, josta matkaa niinikään sanottiin olevan penikulman verta. Lönnrot kertoo retkestään:

"Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä, etten ominpäin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se ei ollut penikulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä, sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen ennen olisi täällä liikkunut. Noin puolitiessä huomasimme vasta hakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni muistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa kuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on tehty siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli, että saatoin ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: 'niin myö elämme kuin lintuset metsässä.' Sitten hän kertoi minulle, että edellisenä vuonna metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi muuan mies oli ruhjoutunut kaatuvan puun alle ja kuollut siihen paikkaan. Koska oli ollut vaikea saada ruumis pois sieltä, oli pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen, ja tämä risti oli sen merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin nyt, kuinka meidän rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt. Vaikka olisi ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu koko kylän väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu hautaamaan kuolinpaikkaan."

"Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. Heidän tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joita viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi."

Ponkalahti on Kuittijärvestä poikkimaisin länttä kohti pistävän lahden partaalla. Siinä ei ole monta taloa, ja nekin mitä on, ovat jotenkin hajallaan, mutta kylä teki muutoin viljellyn vaikutuksen, lahden rannoilla oli vihantia vainioita, se muistutti hyvinkin jotain Keski-Suomen kylänlahtea.

Ylä-Kuittijärvi yhä enemmän kapenee, kuta pohjoisemmaksi kuljetaan, ja on lopulta hyvin saarinen, niin ettei luoteiskulmassa enää ole aavempia selkiä. Puolivälissä on lahtensa rannalla Aajuolaksi, mutta mikäli muistan, ei sitä selälle näkynyt. Se on pieni kylä eikä runopaikkana mainittu. Ponkalahdessa Lönnrotin käydessä osattiin vanhoja runoja. Lönnrot niitä kirjotteli soutajaltaan, kuten hän kertoo:

"Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää, että edellisenä iltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin näet siinä talossa, jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen runoista, jossa erästä läsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja tehtiin naurettavaksi. 'Ettekö huomannut että nainen suuttui ja läksi ulos?' kysyi vanhempi pojista. Sellaista en kuitenkaan ollut huomannut, olin vaan nähnyt useiden vetävän suutaan nauruun ja samalla katsovan toimiinsa; mutta kukaan ei ollut sanonut minulle mitään. Sittekuin vanhempi pojista ensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjottaa niitä muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä runot, hän vastasi, että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos vaan viitsi. Tätä minun kuitenkin oli vaikea uskoa, vaikka onkin totta, että tuskin on ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät muistaisi hajanaisia kohtia vanhoista runoista, jopa uudemmistakin lauluista, niin että usein voivat täydentää laulua, joka heille luetaan. Lupaamalla 20 kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain vanhemman pojan 'viitsimään' niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi veli, joka tahtoi jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa hänelle 'rossaa' (kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva) sadusta, jonka sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle kaksi, kunhan vaan malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan kaikki vanhemman veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta tultuamme neljännespenikulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä yhä vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen satuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän lakata soutamasta, jotta minulla olisi enemmän aikaa. Ensin annoin pojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna sitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin puoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella, niin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen muistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi, ellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus siihen. Se oli Syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan. Panin sen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: oli ennen akka. Siitä saatih poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh. Syöjätär tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren niemeh. Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet. Niin etsi vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika jos miksi, niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi, niin sisareksi; jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos morsioksi, niin morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella karapilla käymäh. Ajettiin uninieklat pojan korvih ja kannettih karappi karapilta. Niin sanoo Syöjättären tytär, maamolleh. — Olen tahtonut mainita tämän alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen tyyli on. Sanojen lopussa esiintyvä h lausutaan vahvalla henkäyksellä ja olisi oikeastaan kirjotettava yksinkertaiseksi. Eräässä sadun kohdassa, missä poika tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt, hän sen teki seuraavalla tavalla: 'nousi, nousi nousi, nousi, nousi, nousi, nousi' ja 'lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti.'. Tätä sanoessaan hän hiljensi ääntään ensimäisistä nousi ja lenti sanoista vähitellen niin, että hänen lausuessaan viimeiset näistä sanoista oli yhtä vaikea kuulla hänen puhettaan kuin nähdä lintua niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata sen lentäneen."

Vuonnisessa Lönnrot Tsenassa saamaansa neuvoa noudattaen poikkesi Miinan taloon, joka oli etäämpänä rannasta, uloinna vasemmalla:

"Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita varakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä tai vakavia (vai miten lienee sana 'jyry' oikein käsitettävä?) mutta muuten kuuluvat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään toisen suuren laulajan, Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa tapasin kotona molemmat äsken mainitut pojat. Toinen heistä korjaili suurta nuottaa, toinen valmisti itselleen saappaita kauppamatkaa varten, jonka pian aikoi tehdä Suomeen. Heidän vanha äitinsäkin, joka oli kotoisin lähellä Kivijärveä olevasta Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä oli kaksi nuorta emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen heistä, kaikesta päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun Kettusen tytär Tsenanniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu Ortjo turhaan oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun itse äidin puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli myös naitu Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja Ontrein poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa. Tämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen ja lattioineen ja seinillä riippuvine pyhimyskuvineen. Noudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani; mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotanvedossa, niin ettei hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani sitä ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon kaloja, sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän suostuikin. Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin sain seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita runoja. Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita en ennen ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unohtanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt Väinämöisen runot, jotka tunnetaan."

"Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle. Isäntä tarjosi minulle paitsi aamiaista, muutamia uudempia runoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta sitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen herraskartanossa toveriensa kanssa laulanut koko yön. Kysyin, muistiko hän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden Laukon. Saatuaan sitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt oli hänen edessään, sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan, hän hämmästyi yhtä suuresti tavatessaan tuttavan kuin minä, kuullessani hänen mainitsevan paikan nimen. Puhellessamme tästä vanhasta tuttavuudestamme, syöksyi muuan pieni mies vallan hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän käteen ja alkoi vetää häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa kanssa, jonka hevonen oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden hän nyt tahtoi saada kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä tuomitsemaan. Siksi hän väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa 'Ota vahva keppi mukaasi', hän sanoi, 'sillä luultavasti sitä nyt, jos koskaan, tarvitaan'. Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensin pitänyt tuomita hänen riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna rangaistus toimeen, kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee tavallista. Isäntä kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään sillä, että hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin ja niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia, käräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista asian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän laulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä, jota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta puolukoiden syömisestä — viimeksi, tässä talossa — vuolettuneet niin, että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle rahoja sekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan siitä ottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäpäin aavistaa. Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta. Hän näet tarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku tavaroita, ja ostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin siisti, lattia pesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut."

"Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan sisään vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös ateriaa alettaissa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä ulkotöihin, joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palatessa. Erään Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline vahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita ei kuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. — Ontreilla oli kantelekin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen molemmat poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.

"Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa; olivat voi, leipä ja rieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita, kalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehoitti minua melkein aina sanoen: 'syö, syö kaikki', eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos jotakin jäi jälelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5 vuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti pantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä."

Vuokkiniemen ja Kivijärven kautta Lönnrot sitten palasi Kajaaniin. Viidennellä matkalla, joka tapahtui kevätkeleillä, hän ajoi rajan poikki pohjoisempaa, tuli ensinnä Lonkan kylään, jossa tapasi Martiskan, ja sieltä tämän saattamana Vuonniseen.

"Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole ainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään, ja meidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten asiain vuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain aamulla ja saavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä oli rakennettu metsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia varten, jotka viimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät nuottaa. Viivyimme täällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia. Saunaan tehtiin tuli, ja me asetuimme, niin hyvin kuin taisimme, valkean ympärille. Pian savu täytti huoneen, eikä siihen paljon tarvittukaan, sillä se oli sekä matala että muuten pieni. Suorana ei siinä ollenkaan voinut seisoa, vaikka savultakin olisi voinut, joka kuitenkin sekin olisi estänyt pystyyn kohoamasta. Siinä söimme päivällistä, ja sen jälkeen panin vielä paperille jonkun Martiskan runopätkän, joka nyt vasta johtui hänen mieleensä. Kuta kauemmaksi sitten tultiin, sitä vähemmän lunta oli tiellä: Lonkassa, josta olimme lähteneet, oli sitä vielä puolen kyynärän vahvuiselta maassa, mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana. Syy siihen on se, että Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla. Lonkka sitävastoin Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon eli Teppanaan, joksi sitä myöskin, ja tavallisemmin sanotaan. Täällä kaipasin ennen mainittua emäntää. Puoli vuotta sitten kuolema oli temmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta. Mies, joka kertoi hänen kuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi itkeä. Tämä oli toistettava Tsenanniemessä, kun äiti vielä kerran perinpohjin kertoi tyttärensä kuoleman. Hän kertoi, miten sama tytär-vainajansa, Teppanan nuori emäntä, kuluneena kesänä oli ollut pahasti sairaana, niin että kaikki epäilivät hänen paranemistaan. Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossa kirjava jänis oli näyttäytynyt hänelle, muka koko taudin aiheuttajana. Hän oli silloin kysynyt jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä rauhaan, ja vastaus oli kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste tullessani. Tämän unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli selittänyt sen siten, kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava tauti oli vievä hänen tyttärensä manalle. — Syötyäni Teppanassa välipalaa, jonka isäntä itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita, leipää ja suolattua lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan muutamia runoja. Niitä kuitenkaan ei ollut useampia kuin että 2 tai 3 tunnin ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Ontrein talossa ja läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin, kylästä matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan. Sain kyyditsijäkseni kesk-iikäisen miehen; hevonen tuntui minusta olevan keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden kylä, ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä, kun kaikki lumi edellisenä päiväpaisteisena päivänä oli sulanut pois. Jyvälahti on 4:n penikulman päässä Vuonnisesta."

Lönnrotin kuvaus yöllisestä matkastaan kuutamossa on omituisen raikas ja runollinen:

"Läksimme matkaan vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin jonkun aikaa hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan isäntä vaimonsa kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin järjiltään. Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä rommia, oli hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain määrin kuin ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään toisen kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta 3-4 viikon kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut entiseen raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky oli erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen ja avara, sileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa tarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä haamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun kauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun teki. Muutamissa tilaisuuksissa luonnonkauneudet erityisesti meidät lumoavat ja valtaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti äkkiarvaamatta. Kun varta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen harvoin täydelleen voinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden tarjoutuessa itsestään. Kun aurinko sitten oli mennyt mailleen, ja taivaan purppura oli kadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun tähden siellä täällä tuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat, sekä kyytimieheni että minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein mukavimpia, mutta uni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt henkilöitä, jotka ovat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen jatkaneet matkaansa suistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli hevosemme ainoa valveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie ollut syynä, sekö, ettei hevonen ymmärtänyt tähtein mukaan ohjata kulkuaan oikein, vai se, että sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sentähden halusi päästä kotiin. Oli miten oli, mutta ympäri se vaan oli kääntynyt ja oli herätessämme verkallensa kulussa takaisin Vuonniseen, sensijaan, että olisi mennyt Jyvälahtea kohti. Heti herättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi: 'missä nyt ollaan?' Omituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkein vähimmän olin nyt valmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavasti olimme Ylä-Kuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleet sen alla. — Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassa luulee olevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonka paremmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. — Hänen neuvottomuuttaan ei kuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja useilta tahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen tuumat ja käänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää nukahtanut, vaikka minä taas taisinkin hiukan torkahtaa."

Vielä seitsemännelläkin retkellään Lönnrot kävi Vuonnisessa, tällä kertaa yhdessä Cajanin kanssa. He tulivat silloinkin Lonkan kautta. Lönnrot itse ei tästä käynnistä mainitse, mutta Cajanin päiväkirjassa siitä on seuraava tieto:

"Vuonniseen tulimme noin k. 3 j.p. — Vatiera Onufreissa. Sinä iltana ei mitään, kun nukkumaan. Pyhänä 23 (lokak.) j.p. kävimmä toisissaki taloissa, katselimma tyttärien ja poikien kisoja, pakasimma kokouneien urohien kera, laulomma Kalevalata, ja menimmä sitte maata. Maanantai aamuna saattausimma Yläkuittijärvitse Jyväslahteen."

MARTISKA.

Vuonnisesta lännen ilmaa kohti, aivan Maanselän ylängöllä on Lonkan kylä, jossa Lönnrot tapasi Martiska nimisen etevän runolaulajan. Martiskasta Lönnrot kertoo:

"Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka Lonkkaan, ensimäiseen Venäjän puolella olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut enempää kuin 3/4 penikulmaa, mutta se oli melkein kokonaan ummessa. Saavuin sinne vähää ennen iltaa ja poikkesin Martin eli Martiskan luo, joksi häntä nimensä diminutiivi- (vähennys-) muotoa käyttäen sanottiin. Jo paljoa aikaisemmin oli häntä minulle mainittu oivallisena laulajana. Eikä mieheltä puuttunutkaan sanoja, vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä. Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni, mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka sisällystä hän ahkerasti maisteli, kuten sanoi, vahvistaakseen muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuoleisesti. Hänen näet oli vaikea muistaa uusia runoja; sen sijaan hän usein alkoi laulaa samaa, mitä edellisenä päivänä olin häneltä kirjaan pannut."

Martiska oli tunnettu pororosvo, oli siitä kiinnikin joutunut ja Kajaanin linnaan viety, mutta päässyt pois. Näistä seikkailuistaan hän oli laatinut pitkän runon, jonka myös lauloi Lönnrotille, ja koska se on omiaan kuvaamaan rajaseutujen elämänlaatua ja samalla sitä luovaakin runosuonta, joka yhä sykkii Vienan Karjalassa, niin julkaistakoon runo Lönnrotin kirjaanpanon mukaan tässäkin yhteydessä:

"Tämä Martiska oli itsekin runontekijä. Joku aika sitten hän oli istunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa, ja oli ollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä rajaseudulla tiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa kanssa. Nyt paraikaa valitettiin meidän puolella rajaa, että heti kun porot vaan vähänkin pistävät päätään rajan yli tai ainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaan Venäjän puolella valmiit pyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähää ennen rahvaan valitus tullut hallituksenkin korviin, minkä johdosta joku (talonpoikien kertomuksen mukaan 'ensimäinen mies keisarista') keisarillisesta senaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa. Sillä aikaa ja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta tai ei ollut vielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poronvarkautta entistä hurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuanna iltana taaskin tuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinka he rohkenivat jatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaan entisistä varkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkein paras aika, vastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikki käy nyt entisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään."

"Näissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, että meidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei. Juuri tämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman halun katsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja omistajaa kaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä kostoa meidän rahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei tavallisesti monien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan mies sanoi, tai jos joskus tulisikin, ei oikeudenhaltijan voitto korvaa käräjäkuluja. Ylempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin; siellä on kummallakin puolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy pitää huolta siitä, ettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei soisi toisen itselleen tekevän. Lonkan tienoilla tosin jokunen suomalainen talonpoika on koettanut estää noita kuuluisia poronvarkauksia siten, että on poronhoitokumppanikseen ottanut venäläisen talonpojan. Tämä saattaa paremmin pitää silmällä, etteivät naapurikyläläiset tuhoa poroja, mutta tämä ei kuitenkaan voi estää mainittuja varkauksia."

"Mutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudesta linnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle tämän runon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa nähdä, on puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea, minkä sepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti joutoaikaa. Se minkä runosta sekä itse tekijän että muiden kautta, jotka ovat muistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut muistiin panna, on jotenkin seuraavaa:

"Poron synty on Pohjolasta, Petra laulettu Lapista, Tätä riikki riitelevi, Raja raivoissa elävi. Sykysyllä seikka synty, 5 Talven tullessa tapahtu, Ruotsi tungeksen tukulle, Koko Kuusamon pitäjäs, Paljo maita matkustavat, Kyllä kyytiä tekevät, 10 Hyvin hiihto Hossalainen, Hiihto Huttu huikeasti, Oikarinen oivalailla. Lauttolammille tulevat, Siitä metsähän menevät, 15 'Mitäpä tässä?' — 'i mitänä'. 'Jälet tässä', — 'ei jälistä', 'Siat tässä', — 'ei sioista'. Ylös korpehen kohoovat. Tuossa kumma keksitähän, 20 Petran vasa vaipununna Kahen kallion lomahan. Päivä päätä väännetähän, Sorkkia soristetahan, Turpoakin tuuvitahan 25 Kahen kallion lomasta. Siitä Huttu huuon nosti, Kela toinen kerkiävi, Mit' on kummat kuulumassa, Mitkä ilmoset imehet. 30 Silmät on entiset elolla, Korvat vanhat valmihina, Vielä kello kelvollinen, Yht' on pikkuista vajella, Henkeä poro polonen. 35 'Tuoppas täll' on tuuli henki, Pane paarmuot ahava'. Kela kellon soittajaksi, Kulkusen kolistajaksi: Kuulu kello Kuusamolle, 40 Kuusivaarahan kulina, Kiannalle kielen lyönti. Siit on Hutun huima Antti, Vähämielinen Mikittä Vuonnisehen päästyänsä 45 Katsellahan kaikki paikat. Huttu katso kaikki paikat, Nuuski nurkkajen taukset. Mit on akkaset ajettu Tiiron piiat tirskutettu. 50 Kaikki laukkuhun latovi, Mitä missäkin näkevi, Eväs on tarves taipaleella, Moni matkassa tulevi, Tapahtuvi taipaleella. 55 Huttu huimaksi rupesi, Mielettömäksi Mikittä, Kaikkiaan kaheksan miestä, Yhen miehen ympärillä, Sito yöllä yksinäisen, 60 Kesken yötä kenkimättä, Väänti Martin väkkyrälle. 'Lähes nyt Martti matkan päälle Kulkemahan Kuusamohon, Oulun linnahan lujahan, 65 Kuss' ei konsa päivyt paista, Eikä kuuhuet kumota.' Sano kainu karjalainen, Yhtä puoltansa puhuvi, Yhä virkko vierestänsä: 70 'Kuule Kurvilan isäntä, Jo mie sen sanon toeksi, Kun tuo härkä ammonevi, Jok' on kuollut mennä syyssä, Mennä talvena tapettu, 75 Kun on kuollut Hoituvalla, Liha syöty, luu jätetty, Talja Sunkuhun sulettu, Laapat kaikki kaupunkihin.' Jyrki viinoa vetävi, 80 Rajan poikki raukiata, Yöllä viinoa vetävi, Kulettavi kuutamolla, Luoksi viinan vierahia. Tuossa on tuuma tuumatahan. 85 Annill' on hyvä heponen, Saaha Martti matkan päälle. Jyrki ajo antamahan, Anni riisu rinnuksia, Hevosista on lasettelevi. 90 Ottivat omin lupinen, Martin matkahan panevat, Poron syöjän polkusehen. Jo Ruotsi hyvin elävi Koko Kuusamo ihastu, 95 Kun on Martti matkan päälä, Poron syöjä polkusessa, Kaikki on naiset naurusuussa, Isännät iloissa mielin, Niin on Martti matkan päällä, 100 Karjalainen koilamassa, Kuuksi päiväksi kululla, Iäksi on ilman alla. Kulettavat Kuusamohon, Tuonne tuomarin tupahan, 105 Esivaltojen etehen. Koko Kuusamoa kokoutu, Lautamies lakitta seiso Tuolla tuomarin tuvassa, Esivaltojen eessä. 110 Vast' on Martti matkan päällä, Kun on rautoihin rakettu, Kokonansa kolmet rauat Yhen miehen ympärillä. Kulkemass' on Kuusamosta, 115 Oulun linnahan lujahan, Enarihin ilkiähän, Joss' ei puuttune porohkat, Ampuvärkit ei lähene. Ain' yhtä ajattelevi, 120 Tämä on kasvanut kaloilla, Veen kaloilla venynyt, Atrioinut ahvenilla, Ei siitä sinä ikänä Kuletettu Kuusamohon. 125 Huttu huimaksi rupesi Lähimmäinen miulla ränni; Tuli vihat viikolliset, Kaukaiset ylenkatsannot, Vaikk' oli ennen ystäväni. 130 En minä huolinna hyviä, Jos olen ottanna urakan, Nukuttanut nuoren petran; Sinulle sikiät jäävi, Kaksin vaatimot vasovi, 135 Porot toisen toimittavi. Tuliko surma suutimaton, Kesken yötä kenkimätön, Sian tieän kussa synnyin, Paikan kaiken kussa kasvoin, 140 En tieä sitä sioa Kussa kuolo kohtanevi Näillä ouoilla ovilla, Teillä tietämättömillä. Ain' yhtä ajattelevi 145 Luojan luotuja sanoja, Pyhän synnyn säätämiä. Kuu keritä, päivyt päästä, Otava yhä opeta Näiltä mailta vierahilta, 150 Yhä ouoilta ovilta. Jopa tuomari tulevi, Kemin herra kerkiävi, Päästi Martin matkan päältä. Ruotsi nyt tuli tuholle 155 Veionen Venähen voitti. Huttu kulki huikiasti, Alle pöytänsä ajaksi, Päähän penkin peittelekse, Itsekseen itettelekse, 160 Parempi olisi ollut, Maata koissa korkiassa. Vähä nyt tulee väkeä, Pieni arvo aartehia, Saatu on saalis suurempiki, Vähemmälläki väellä'."

Martiskan runoja olivat suureksi osaksi säilyttäneet hänen poikansa Maksima, joka asui sukutaloa Lonkassa, ja Teppana, joka jo v. 1851 oli muuttanut kotivävyksi Tiirovaaraan eli Koljolaan, nelisen penikulmaa pohjoiseen Lonkasta. Maksimaa oli Lähteenkorvan johtamalla runonkeruumatkalla Genetz laulattanut, Teppanaa Berner, ja poikain laulamista runoista on voitu selvitellä, mitkä toisinnot Lönnrotin kokoelmissa ovat isän laulamia. Teppana minulle kertoi muutamia elämäkerrallisia tietoja Martiskasta, jos lienee tapauksia oikein muistanut.

Hän kertoi olleensa 14 vuoden ikäinen, kun Martiska vietiin vankeuteen, jossa hän eli 3 vuotta. Hän oli muka päässyt karkaamaan Kajaanin linnasta viiden muun karjalaisen kanssa, mutta sitten saatu kiinni ja viety Helsinkiin, jossa kuoli. Teppanan tietojen mukaan vanha runolaulaja siis olisi v. 1836 uudelleen viety vankeuteen ja kolmen vuoden kuluttua, v. 1839, kuollut 71 vuoden iässä. Lönnrot laulatti Martiskaa viidennellä runonkeruuretkellään v. 1834. Siis olisi Martiska kaksi vuotta tämän tapauksen jälkeen saanut uudelleen lähteä tyrmään, jossa veljensä Simanan keralla kuoli. Mutta kun Teppana vielä niihin aikoihin oli hyvin nuori, niin on mahdollista, ettei hän enää hyvin muistanut isänsä surullisia loppuvaiheita.

Cajan ei mainitse Martiskasta mitään, vaikka hän lopulla vuotta 1836 Lönnrotin keralla matkusti Lonkan kautta. Hänen päiväkirjassaan on tästä oleskelusta seuraava lyhyt maininta:

"Siinä (Lonkassa) olimme yötä Hilipan kartanossa ja illalla laulo meille Prokon nainen häälauluja ynnä itkuvirsiä, joista erään kirjotinki, jos suurellaki tuskalla. Maata pantuamme haasto ämmö meille vielä pari tarinata, joita mie en outoin sanojen vuoksi ymmärtänyt, vaan veli L., joka maltto pakinan, aiko ne muistoksi kirjuttaa."

MYÖHEMPI RUNONKERUU VUONNISESSA.

Vuonnisen runoilla on Kalevalan kokoomisessa perustava merkitys. Kun senvuoksi Lähteenkorva tovereineen seitsenkymmenluvun alussa kävi tässä kylässä, niin koetettiin kerätä kaikin vielä saatavana olevat runot niin täydellisesti kuin suinkin, varsinkin Ontrein jälkeläisiltä. Tämä oli sitäkin tärkeämpää, kun suuri osa Lönnrotin Vuonnisessa keräämistä runoista on myöhemmin joutunut hukkaan, kuten A.R. Niemi huomauttaa, eikä hänen laulajainsa runotaidosta sen vuoksi ollut mahdollista saada muulla tavalla selkoa. Lähteenkorvan kertomus tästä keruusta kuuluu:

"Paras laulaja ei kuitenkaan asu itse kylässä. Kuin Lönnrot v. 1833 syyskuussa, Vuonnisesta Vuokkiniemeen lähtiessään, oli tullut muutamia virstoja ensin mainitusta kylästä, viittasi yksi soutajista, jotka olivat Ontrei laulajan vaimo, miniä ja tytär, erästä metsäistä saarta, sanoen: 'Tuonne vast'edes tulette meillä käymään.' Perhe oli nimittäin aikonut tulevana kesänä muuttaa sinne asumaan. Samassa seudussa onkin nyt Ontrein pojan, Jyrin, uudistalo Haapakuotkut, kuitenkin mantereella, lähellä Piston suuta, joka viisi virstaa Vuonnisen itäpuolella purkautuu Kuittijärveen. Tarkempimuistoisena kuin Arhippainen Miihkali hän on erinomaisen uskollisesti säilyttänyt isänsä runot, jotka osaksi ainoastaan pojan laulamina ovat tallella. — Kaikki eepilliset runonsa syksyllä annettuaan hän lauloi tämän lisäksi nyt vielä muutamia loitsuja sekä karhunpeijaisvirret."

"Jos Kuotkuesta kulkee Pistonjokea myöten muutamia virstoja ylöspäin, näkee yksinäisen huoneuksen, jossa aivan itsekseen kosken korvalla asuu vanha perheetön mies, jotakin Karjalassa hyvin harvinaista, sillä karjalainen ei yleensä yksinäisyyttä rakasta, — vaikka tosin juuri Vuonnisen ympärillä on enemmän uudistaloja kuin muualla. Yksin eläjä on Jyrin vanhempi veli Vasselei. — Koska hän lapsuuden päivistä saakka ei ole laulun taitoa harjottanut, niin hän ei ensin tahtonut ruveta näitä unhotettuja muistoja tapailemaan, kieltäen olevansa runon sukua. Mutta ukon siihen vihdoin ryhdyttyä näyttihe, että oli hänelläkin ollut suussa suuri tieto, vaikka muisti nyt jo oli alkanut pettää. Ihmetyttävä oli kuitenkin veljesten runojen tarkka yhtäpitäväisyys siinä, minkä ukko muisti, joka parhaiten todistaa Jyrin laulamien suuren arvon. — Muuten kaksi Jyrin pojistakin harjoittivat runojen laulamista, vaan opettajana on heillä olut vieras huonompi laulaja, eräs kulkijaukko, joka on Kuotkuessa oleskellut."

"Pieni poikkeus, jolla allekirjoittanut (Läht.) kävi Jyrin ja Vasselein luona, sekä Korpijärven uudisasutuksessa, oli vielä yhdessä suhteessa varsin miellyttävä. Vähän matkan päässä on eräässä Kuittijärven saaressa talo, jonka nuori miniä myös osasi runoja laulaa. Mitään merkillistä uutta näissä runoissa ei ollut, vaan laulettuina suloisella äänellä ja hyvin vaihtelevalla sävelellä, jonka hento surumielisyys hyvästi sopi hänen kivuloiseen näköönsä, ne antoivat mitä ihanimman kuvan lyyrillisestä kansanlaulusta, jota lajia naisten laulut tavallisesti ovat. Täällä niinkuin usein sain myöskin ihmetellä näiden luonnonlasten erinomaista muiston tarkkuutta. Mainittu Prokon miniä oli kylässä kerran pitopäivinä kuullut Latvajärven Arhippaisen Miihkalin laulavan runonsa Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnasta, joka on hänen pitimpiä. Saman runon lauloi nyt kuulija, vaikka ei siitä sen enempää kuullut, varsin täydellisenä ja muodoltaankin oivallisena."

"Jo syksyllä oli Harmoinen Ohvo, ollessaan silloin sukulaisensa Jyrin talossa nuotanvedon aikana majassa, alkanut virsilipastaan virittää, vaan ukko valitti silloin itseään kipeäksi ja jätti laulamisen kesken, eikä sen enempää siihen ruvennutkaan. Yhtenä syynä oli epäilemättä, että hän ei tahtonut taitavamman vaan hiljaisen Jyrin läsnäollessa näyttää itseään heikommaksi, sillä Ohvo ukko mielellään kehuu voittaneensa kaikki kaukaisemmatkin tietäjät ja kuulee mielihyvällä samaa kiitosta muiltakin. Oikeastaan siinä onkin enemmän perää kuin tavallisesti, ja ukko olikin, muinoista ystävyyttä muistellen, tällä kertaa kyllä taipuvainen omassa kodissaan tietoansa jakelemaan. Loitsuistaan hän ei tahtonut kuitenkaan luopua, ja ne harvat näytekappaleet, jotka niistä sekä ennen että nyt saatiin, eivät olleetkaan suurempiarvoisia. — Ohvo oli tällä kertaa laulanut 10 hyvää kertomarunoa sekä päälliseksi yhden loitsun. Kun hänelle niistä tarjottiin vähäiseksi maksuksi yksi rupla, ei ukko ottanut enempää kuin puolen, muistaen tietäjän sääntöä 'anna toisen toinen puoli, pahemman parempi puoli.' Oikeastaan ei sekään ollut aivan luvallista. Eräs toinen tietäjä, joka itse ei kuitenkaan ruvennut mitenkään tietoansa ilmoittamaan, sanoi sentähden Ohvosta kovan moitteen, kuullessaan että hän oli maksua ottanut, koska hänen muka olisi pitänyt ilmaiseksi auttaa avun tarvitsijaa. Tämä sääntö onkin niin jyrkkä, että ei saa loitsijaa avonaisesti kiittääkään, joten kerran eräs tietäjä, joka tämän kirjottajalta oli lukenut poskesta paiseen pois, kiittäessäni hämmästyen vakuutti, että ei ottanut kiitosta vastaan, ei ollut sitä kuullutkaan; muuten luku pahansuovain kateudesta oli mitättömäksi menevä."

* * * * *

Kuljeskelimme Vuonnisessa kuin matkailijat, jotka käyvät vanhoilla merkkipaikoilla.

Yli-Kuittijärven pohjoisin sopukka kapenee kylän kohdalla lyhyeksi salmeksi ja jatkuu sitten vielä kappaleen matkaa länttä kohti samaan suuntaan kuin Maanselältä, Lonkan seuduilta juokseva laakso ja joki. Salmen läntisellä rannalla oli Ontrein talo. Siihen ensinnä poikkesimme nähdäksemme mainion laulajan asumukset. Taloa hallitsi silloin Ontrein pojanpoika, Jyrkinen Iivana. Hän näytteli meille muun muassa Ontrein karhukeihästä, jolla ennen vanhaan lienee monikin kontio surmansa saanut. Asumaan läksimme vähän kauemmaksi erillään olevaan taloon, jossa saimmekin siistin huoneen, vaikka asukkaat muuten olivat jörönlaisia. Sieltä sitten kävimme vähin muuallakin kylällä, muun muassa tapaamassa Vaassilan pojan poikaa, jylhää, pitkää miestä, jonka nenä oli uponnut naamaan. Hän ei sanonut runoja osaavansa eikä ruvennut tapailemaankaan, mutta oli muutoin homman miehiä Vuonnisessa. Hän oli alkanut entistä suuremmalla tarmolla maatakin viljelemään, olipa kuokittanut kelpo kydönkin hätävaroilla, joita oli Suomen puolelta lähetetty Vuonnisen köyhien auttamiseksi ja kielletty ilmaiseksi jakamasta.

Vuonnisen talot ovat jotenkin hajallaan, niitä lienee puolensadan vaiheilla. Salmen rannassa seisoo — seisoi ainakin silloin — pieni vähäpätöinen tsässyönä, joka vaatimattomuuden puolesta vei voiton kaikesta, mitä siihen saakka olimme nähneet. Se ei ollut vähäistäkään parempi pientä lahonnutta latoa ja kallisteli niin pahasti, että se oli täytynyt seipäillä pönkitä. Mutta pieni sipulinsa oli silläkin arvonsa merkkinä katollaan, vaikka se puuttuikin kaikkea yhteyttä rakennuksen muotojen kanssa, oli kuin seipäällä lävistetty ja sitten katolle kohotettu. Tämä pieni tsässyönä oli kuin vertauskuva koko tämän maan nykyisestä hengen viljelyksestä, joka eimmäkseen yhä on lahoavaa pakanuutta, vaikka siihen onkin oksastettu yksi ja toinen kristinuskon ulkonainen tunnusmerkki, silmien ristiminen ja kumartaminen ja jonkun vieraskielisen rukouslauseen lukeminen. Mutta samoin kuin tuo tsässyönä arvetenkin jo on saanut uudelle sijansa antaa, samoin tuntui tässä kylässä kaikki muukin käyvän perusteellista uudistusta kohti.

Omituisen sekavilla tunteilla laskimme taas etelää kohti, saattajina joukko reippaita Vuonnisen naisia. Olimme tosin iloksemme huomanneet, että tämä köyhä runokylä oli alkanut perustaa toimeentuloaan uudelle pohjalle ja entistä suuremmalla tarmolla maata viljellä, levitteleidä kylän kujilta kauemmaksi saloille, missä vain oli kunnollista maata. Samalla oli kylän ulkomuoto ja elanto melkoisessa määrässä suomalaistunut. Siellä sanottiin olevan koko paljon hihhulilaisuutta, joka nopeammin kuin mikään muu muuttaa kansan tavat ja luonnonlaadun. Mutta toiselta puolen tuskin olimme missään muualla niin selvään huomanneet, että vanha runoaika oli auttamattomasti katoamassa.

Olimme toverini keralla alkumatkan tavallista miettivämpiä, kiinnittämättä huomiota naisten pakinoihin Varahvontan kanssa. Ajatuksemme näyttivät kierrelleen jotenkin samoja latuja, kaiken katoavaisuutta aprikoiden, koska yht'aikaa melkein kuin sopimuksesta viritimme tuon tunnetun kauniin laulun:

"Kas Suomenlahdella hyrskyt Ja laajat Laatokan veet, Ja vuolaan Tornion tyrskyt Ja Maanselän harjanteet, Ne halkoo Suomea suurta, Ne pilkkoo kansaa sen, Ne katkovat Sammon juurta, Ei juurru se uudelleen"…

Näillä samoilla taipaleilla se sävel ehkä oli kerran runoilijansakin mielessä herännyt.

VENEHJÄRVESSÄ SYYSPIMEIDEN ALKAESSA.

"Metshä raivoh' rupesi"…

Synkkä oli se ilta, jona ensiksi saavuimme Venehjärveen, mutta vielä synkempiin mielialoihin tulimme. Kylässä vallitsi haikea suru, sillä edellisenä iltana oli karhu sortanut erään pienen talon ainoan lehmän ja repinyt hevosen niin pahasti, että siitä enää tuskin kalua tulisi. Emme olleet kauaakaan istuneet pirtissä, ennenkuin nämä sanomat meille kerrottiin. Joka talossa oltiin huolissa, sillä kuusi lehmää oli kontio jo sitä ennen kaatanut. Karhu pimeiden tullen käy niin rohkeaksi, ettet tiedä miten karjaa siltä säilyttää. Niillä louhisilla vuorilla, jotka kylän ääressä kohosivat, sanottiin kontion syysaikaan elämöivän yöllä, niin että ryske ja möry kylään kuului. Silloin se pyrkii ryöstämään karjan aivan tuliltakin, eikä elukoita ensinkään voida jättää laitumelle kauemmaksi kylästä.

Karhu on tosiaan näissä seuduissa suurimpia maanvaivoja. Kun miehet viettävät kaiket talvet kauppamatkoillaan, niin ovat toimet sen hävittämiseksi hyvin huonoja. Se saa jotenkin häiritsemättä elää ja liikkua. Ensi lumen sataessa, jolloin juuri olisi jälkiä etsittävä ja kontio kierrettävä, ovat leivän hankkijat jo kaukana Suomessa, kotona ovat vain vanhukset ja saamattomat, ja aseetkin ovat niin huonoja, että tuskin paremmatkaan uskaltavat lähteä metsän kuningasta taisteluun haastamaan.

Meidän on Etelä-Suomessa, jossa on kulunut mies'ikä siitä, kuin viimeiset kontiot surmattiin, melkein mahdoton käsittää, missä ahdistuksessa kansa tämmöisissä oloissa elää. Karjat Vienan Karjalan puolella ovat niin vähäiset, ettei aina kokonaisen kylänkään karja ole sen kokoinen kuin meidän puolellamme yhden ainoan talon, ja lisäksi karjan antimet tuossa leivättömyyden maassa ovat hengen säilyttämiselle monin verroin tärkeämmät kuin Suomessa. Loppukesästä ihmisten monessa kylässä täytyy paitsi maidolla elää melkein yksinomaan marjoista, sienistä ja kaloista, kunnes uutiseen päästään.

Rahvas ei kontiota vastaan näyttänyt tietävän juuri muuta apua kuin taiat ja loitsut. Joka kevännä karja, ensi kertaa metsälle laskettaessa, kierretään ja vanhaa runoa laulaen rukoillaan sille armoa "metsää" vastaan. Naisen, joka tämän tekee, täytyy sitoutua kaiken sen kesän pitämään piikaista pyhyyttä, muutoin lumot rikkoutuvat. Nuotti oli yksinkertainen runonuotti, mutta esitettiin verkalleen ja fermaateilla kuin rukous. Mairittelevin sanoin, soinnukkaalla äänellä ja helähtelevine sävelkirjauksineen laulettuna se oli erittäin kaunis.

Kontio saa sen vuoksi häiritsemättä sortaa, harva se kesä, karjaa melkein joka kylässä, sillä kaikkien ympärillä on penikulmittain saloa.

Läksimme seuraavana aamuna Vihtoora Lesosen mökille, jolle viimeinen suuri vahinko oli tapahtunut. Mökki oli järven rannassa, vähäinen ja vaatimaton, lapset ryysyisiä ja kituvia, emäntä jotenkin reippaalla mielellä, mutta Vihtoora itse, komea keski-ikäinen mies, aivan surun ja epätoivon murtamana. Hän istuskeli sanaa sanomatta yksissä paikoin, ei puhunut mitään, ei välittänyt kenestään, kova kohtalon isku oli saanut hänet kerrassaan turtumaan. Leipää ei ollut, ainoat lehmät on karhu surmannut, ainoan hevosen pilalle repinyt. Sitä hoidettiin nyt — saunassa, mutta vaikka olikin toiveita, että se jäisi eloon, niin tuskin siitä enää kunnollista hevosta tulisi.

Tähän puutteeseen ja suruun saatoimme vähäksi aikaa tuoda lievennystä. Vihtooraa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi, ja jonkun aikaa häntä puhuteltuaan ja pyydeltyään toverini saikin hänet avaamaan sanaisen arkun, kun sitten aterian aikana tapasin toverini, oli hän kerrassaan haltioissaan. Niin kauniita, yksityiskohtia myöten täydellisiä runoja ei oltu vielä keneltään toiselta saatu koko Vienan Karjalasta! Ja hän lauloi ylen harvinaisiakin, muun muassa Lemminkäisestä ja Kyllikistä, Saaren immestä, joita on hyvin vähän kirjaan saatu pohjoiselta runoalueelta, eikä keneltäkään niin täydellisiä, kuin tältä murheen murjomalta, köyhältä Venehjärven mieheltä. Edelliset runonkerääjät olivat yleensä huonosti onnistuneet tässä kylässä, Lönnrot ei siellä tainnut ensinkään käydä ja Lähteenkorvan ja hänen seuralaistensa käydessä olivat laulajat tavallisesti olleet kotoa poissa. Iloitsimme senvuoksi vilpittömästi, että olimme näin hyvälle saaliille sattuneet, ja toverini hellitti auliisti kukkaronsa nauhoja ja Vihtoora sai tiedoistaan hyvän palkan. Runojen kirjottamista jatkui koko päivän, taisi jatkua toistakin, ja syvällä molemmanpuolisella tyytyväisyydellä erosivat kirjoittaja ja laulaja toisistaan. Hyvässä luottamuksessa saaliin suuresta arvosta erosimme Venehjärvestä ja kotimaahan tultuamme annoimme Helsingissä aarteemme Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Mutta sitten varsinaiset runontuntijat, joille Vihtooran runoja erityisesti huomautettiin parhaimpana osana saaliistamme, sanoivatkin niitten olevan — Kalevalasta opittuja! Tuo mies, joka tuskin itse osasi lukea, oli arvatenkin joskus kauppamatkoillaan kuullut Suomessa jonkun lukevan runoja Kalevalasta ja sillä hyvällä ne olivat jääneet hänen muistiinsa! Ei ainakaan hänellä Kalevalaa ollut. Toisintojen arvoa ei siis hänen kauniilla runoillaan ollut. Mutta jäivätpä ne kummana kertomaan, kuinka muokattu maa runon tajuamiselle ja muistamiselle Vienan Karjalan rahvaassa yhä vielä on.

Toverini laulattaessa Vihtooraa lähdin Hökkä-Petrin ja Varahvontan keralla virittämään pyssyjä lehmän haaskalle, jonka karhu oli surmapaikalta laahannut kauemmaksi metsän sisään. Petri oli toimelias mies, ja ainoastaan varain puute esti häntä ryhtymästä vielä tehokkaampiin keinoihin kontion karkoittamiseksi kylänsä mailta. Hän oli hankkinut suuren vanhanaikaisen perästä panostettavan sotilaskiväärin ja saanut vielä toisen rihlan lainaksi, ja näitä lähdimme salolle viemään.

Sousimme kappaleen matkaa Venehjärveä ja laskimme maihin eräässä paikassa, jossa pienen ojan varsilla kasvoi jylhä kuusikko ja soisella maalla metsän alla sammalta ja heinää. Ilma oli aivan tyyni, vaikka raskaassa pilvessä, ja kamala hiljaisuus vallitsi salolla.

Nousimme siinä maihin, olostellen ja liikkuen itsekin niin ääneti kuin suinkin, astuimme suoniitylle, jossa en mitään erikoisempaa huomannut, kunnes molemmat saattajani osottivat, missä sammalen lähteneen maasta, missä selviä kynsien jälkiä, missä tallattuja paikkoja, missä verta. Näitä merkkejä he olivat jo aikaisemmin tutkineet ja niistä kuin kirjasta lukeneet kamalan kertomuksen korvessa tapahtuneesta rikoksesta. Heidän päätelmänsä olivat nopeat, luontevat ja niin sattuvat, että paikalla tulin vakuutetuksi; siitä, että niin juuri oli kaikki tapahtunut. Nämä verekset murhan jäljet ja ympäristössä kiertelevän murhamiehen aavistettu läheisyys loivat kammottavan tunnelman hämärälle salolle.

Petri osoitti, missä kontio oli lehmän suolta vienyt, miten se oli sitä raahannut vuoreen, hän seurasi verestä jälkeä, näytti erästä paikkaa, jossa se oli kevyesti heittänyt sortamansa elukan kaatuneen hongan yli, sanalla sanoen, koko tapauksen hän kuvasi meille ilmi elävänä. Kontio oli kuljettanut lehmän kallion taa korpeen ja siellä jättänyt sen vähäiselle niittyaukolle, käyden sitä siinä syömässä. Hiljaa hiipien lähestyimme tuota paikkaa siinä turhassa toivossa, että tapaisimme kontion paraillaan haaskalla, mutta kuulimme vain jo matkan päähän suurten kärpästen pörinää haaskalta ja tunsimme pian tukahuttavan löyhkän, joka siitä levisi. Mutta kontiosta ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka olimme pehmeässä hyllyvässä sammalessa lähestyneet risunkaan rasahtamatta.

Heti senjälkeen kun karhu oli lehmän kaatanut ja haaska löydetty, oli pari Venehjärven nuorta miestä lähtenyt ja rakentanut sen viereen nuoriin kuusiin lavan, jolla he yön väjyivät. Mukaan oli otettu kolmas mies, joka oli vienyt jäljet takaisin, koska karhun sanottiin ylen tarkasti ottavan jäljistä selkoa, onko haaskalla kävijä myös pois lähtenyt. Ainoastaan siinä tapauksessa se uskaltaa lähestyä. Miehet olivat maanneet lavalla hiljaa kuin hiiret, kontiota odotellen. Kun päivä aleni ja salolle laskeusi elokuunyön synkkä tummuus, oli samalla kammo hiipinyt miesten mieleen, kaikki vanhat kummat ja pelotukset virinneet, ja he olivat henkeään pidätellen kuunnelleet, milloin kontio lähestyisi. Vihdoin viimeisten ruskojen sammuttua, yön vaivuttua korpeen, kaikkien äänien vaiettua, olivat he alkaneet kuulla hiljaista tassutusta, joka ensinnä etäämpänä kierrellen yhä läheni, ajaksi taukosi ja jälleen läheni, kunnes he tunsivat pedon olevan paikalla. He kuulivat sen raskaan hengityksen, miten se nuuski ja haisteli, etsi lähiseudun joka suuntaan ja aina pysähtyi moneksi minuutiksi kuuntelemaan. Vihdoin oli se kiertänyt pienen niittyaukon ympärinsä, vaikk'eivät sitä pimeän vuoksi erottaneet, kulkenut kuuset lavoineenkin samaan kierrokseen, haistellut jälkiä ja huomannut ne pois viedyksi, mutta siitä huolimatta tutkinut vielä koko kierroksenkin, ennenkuin haaskalle lähti. Enemmän vainottujen kuin vainoojain tunteilla olivat miehet kuunnelleet sen askaroimisia, kuulleet sen lähenemistään lähenevän ja vihdoin pysähtyvän heidän kuusiensa juurelle ja vainuavan ylöspäin. Haisteltuaan haisteltavansa se oli sevännyt nuorta närettä, joka kannatti yhtä lavan kulmaa, ja kaikin voimin sitä ravistellut, niin että koko lava huojui ja miehet pelästyivät niin, etteivät uskaltaneet ampua. Pelkäsivät kontion rupeavan kuuseen kiipeämään, jos olisivat pyssynsä laukaisseet. Ehkä eivät olisi nähneet hyvin tähdätäkään, koska kuusien juurella oli pilkkopimeä, vaikkei lava ollut kovinkaan korkealla maasta. Kun ei kuusista mitään kuulunut, oli kontio vihdoin uskaltanut mennä haaskalle ja sitä jonkun aikaa revittyään lähtenyt pois tallustelemaan. Eräässä kohdassa, jossa oli vähän valoisempi, luulivat miehet kontion näkevänsä ja olivat vihdoinkin sitä kohti laukaisseet. Mutta kontio oli vain vähän suuremmalla kiireellä juossut matkoihinsa, että metsä ryskyi, ja aamulla tutkittaessa huomattiin, että sillä kohtaa olikin ollut kanto karhun ja ampujan välissä, ja kantoon oli luoti käynyt. Reikää näytettiin minullekin.

Kun ei kontiota tällä tavalla saatu, viritti Petri haaskalle kaksi pyssyä. Itse hän katsoi pyssyjen paikat, sitoi ne puuhun tai kantoon kiinni, tähtäsi osapuilleen ja lähti sitten nelinryömin konttaamaan ampumalinjan poikki. Varahvontta tarkkaan tähtäsi, että luoti olisi käynyt hänen olkapäähänsä, jolla kohdalla kontion sydämen arveltiin olevan. Juuri sitä tähtäystä myöden kiinnitettiin sitten liipasimesta lanka vähän kauemmaksi toiseen kantoon, iskuri viritettiin ja pyssy peitettiin kokonaan tuohilla, jotka sitä sekä salasivat että suojelivat kastumasta. Samoin kiinnitettiin, tähdättiin ja peitettiin toinen rihla. Jos siis karhu satuttaisi jompaakumpaa lankaa — taikka kuka muu hyvänsä — niin saisi varman kuoleman.

Siihen jätettiin pyssyt, mutta turhaksi jäi sillä kertaa tämä yritys. Toisen pyssyistä oli korppi laukaissut haaskalla käydessään ja langalle istahtaissaan, ja hengellään saanut maksaa retkensä. Karhu oli ollut korppia viisaampi.

Seurattuaan mukanamme kautta Vienan Karjalan oli Varahvontta vihdoin saanut saatella meidät omaan kotikyläänsä, jossa hän liikkui suuremmalla varmuudella kuin muualla ja arvatenkin esiintyi entistä varmempana kyläläistensäkin kesken, sillä hän oli sekä omasta että heidän mielestään kaikin puolin vaurastunut entisestään. Laiha näivettynyt ukko oli kesän kuluessa vähitellen verestynyt ja turvonnut, kasvot olivat saaneet täyden värin, parta versonut, ryhti reipastunut, niin että hänen kotikylänsä naiset, jotka yleensä tämmöisiin seikkoihin kiinnittivät enemmän huomiota, tuon tuostakin ihmetellen lausuivat: "A voi, voi, kuinka se Varahvontta on pulskistunut!" Varahvontta myhäili tämmöistä kiitosta kuullessaan. Se oli hänelle mieleen, sillä ennen oli hän ollut kylän huonoimpia eläjiä, hänen talonsa kylän viheliäisimpiä.

Meillä oli täysi syy olla häneen tyytyväiset. Hän oli ollut luotettava, joskaan ei kovin älykäs kielimestari, oli uskollisesti hoitanut tavaroitamme ja auliisti meitä palvellut. Varsinkin alussa, ennenkuin oli päätetty, pitkäksikö aikaa hän palvelukseemme jäisi, hän vartioksi jokaista liikettämme ja silmäystämme voidakseen täyttää tahtomme, ennenkuin ennätimme sitä vielä lausuakaan. Olimme hänet kesän kuluessa, jo ennen Vienan merelle lähtemistä, vaatettaneet uudestaan kiireestä kantapäähän, ja hän olikin lopulta koko muhkea. Melkeinpä hänen suurin voittonsa oli, että hän jo oli kotokylässään saanut kadehtijoitakin.

Sitä hän vain silloin tällöin huokaili, että nämä hyvät päivät nyt olivat päättymässä. Meidän lähdettyämme alkaisi entinen kurjuus uudestaan. Mutta vielä oli armon aikaa pari viikkoa jäljellä, ja tultuaan herroineen, tavaroineen kotikyläänsä hän pikemmin vähän pöyhistyi entisestään, vieläpä meitäkin kohtaan, kohdellen meitä kuin suojattejaan. Mutta palveluksensa hän siitä huolimatta täytti moitteettomasti.

Hänen mahtailunsa ja sen pettävä pohja tulivat kylläkin ilmeekkäästi näkyviin eräänä iltana, meidän kulutellessa viimeisiä hämyhetkiä ennen maata menoa kortin peluussa. Siihen olimme silloin tällöin turvautuneet, kun aika alkoi käydä liian pitkäksi. Pelasimme kolmen miehen ruplan nakkia, pelimarkkoina erivärisiä paperiliuskoja, kiväärin kuulia y.m. Oli meillä sadankintuhannen ruplan seteleitä. Siinä ei tietenkään pienistä summista pelattu, toisinaan oli miljooneja pöydällä, yksi saattoi vaurastua ylen pohataksi, toinen samalla joutua kerjäläistäkin köyhemmäksi. Semmoista se on tuo uhkapeli, johon Varahvontta muutoin vanhastaan näytti olevan tottunut. Hän eli kaikesta sydämestään mukana pelin vaiheissa, innostui ja taas nolostui, sen mukaan kuin pelionni vaihteli, ollen kaikessa paitsi oveluudessa täydellinen karjalainen. Köyhänä ja velassa ollessaan — ja se kohtalo häntä enimmäkseen pelissäkin seurasi — hän näytti niin surkealta ja nöyrältä ja raaviskeli korvallistaan aivan samanlaisena, jommoisena olimme hänet ensiksi nähneet. Raskaasti huokaillen hän yritti sekaan pientä petostakin, jonka kuitenkin Kusti säälimättä paljasti, ja pyysi nöyrästi lainaksi ruplia siltä, joka kulloinkin sattui pohatta olemaan… Vaati sitten päättävästi, että kakkoset oli poistettava pelistä. Tämäkö se lienee vaikuttanut, tosiaan sattui kerran käännähtämään onnenpyörä, ja hän voitti kaikki mitä oli pöydällä. "Slava tebje hospodi!" pääsi Varahvontalta ja ahnaasti hän kahmasi itselleen ne sadattuhannet, jotka olivat pöydälle kokoontuneet. Kustista ja minusta tuli pietit, tuli monta kertaa peräkkäin, Varahvontta yhä voitti, täytyi tehdä lisää rahaa, ja hän oli vihdoin parinkymmenen miljoonan omistaja ja me korvia myöten hänelle velassa. Kuta enemmän hän rikastui, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi, kasvot alkoivat loistaa, sitten hän rupesi jääryttelemään erästä tuttua Jyvöälahden pohattaa, jonka palveluksessa oli ollut, ja eli kokonaan siinä mielialassa, ikäänkuin olisi tämä ollut täyttä totta, hoki "on rahhoo, on rahhoo", ajatteli ääneensä, röyhenteli itseään, mäiskäytti sitten kortit pöytään, niin että rikut lentelivät, ja huudahti, että nyt se vasta alkaa peli käydä, kun luonto nousee.

Mutta Varahvontta ei tiennyt, mitä Kroisos tiesi, kun hänet kuolemaan vietiin, ja mitenpä olisi tiennytkään. Harvoin pysyy onni yhdelle ihmiselle alati uskollisena. Ja niin tapahtui, että hänenkin mahtavuutensa ohessa korkeimmillaan lankeemus oli lähellä. Alkoi tulla muutamia pietejä, mutta Varahvontta vain hoki: "On rahhoo, on rahhoo" ja suoritti ne oijeti käteisellä, kunnes murtoisku tuli. Pöydälle oli jälleen kokoontunut kammottavan suuri omaisuus, Kusti siitä tappeli kahdenkesken Varahvontan keralla, ja kovalle siinä otti kummallakin puolella. Varahvontalla oli vain yksi valtti, mutta se oli kuningas, ja hän pysyi vahvassa luottamuksessa viimeiseen saakka, kunnes ratkaisevalla tikillä Kusti löi valttiässän pöytään. "Arhankeli!" huudahti Varahvontta melkein pyörtyen, älyten silmänräpäyksessä onnettomuutensa suuruuden. Yhdellä iskulla menivät ukon kaikki varat ja vielä paljon lisää, niin että hän samalla oli korviaan myöten velassa. Oli toden totta sääli nähdä häntä, vaikka kaikki olikin vain leikkiä. Niin äkkiä hän kukistui ilmalinnoistaan todellisuuteen, muisti mökkiraiskan, joka hänellä oli mäen päällä, ja näytti hetken aivan menehtyneeltä.

Kävimme seuraavana päivänä hänen kotonaan. Kun veljekset olivat talon jakaneet, oli Varahvontan osalle tullut uuden perustaminen, eikä hänellä tahtonut riittää voimia sen rakentamiseen. Se oli niin viheliäinen, huonosti katettu, permanto keskeneräinen, ikkunat repaleiset, sisältä homeinen ja kostea, että syvä sääli valtasi mielen, kun astuimme hänen kynnyksensä poikki matalasta ovesta, jonka kamanaa niska kynti. Siellä odottivat meitä mökin emäntä ja pieni, siististi puettu, punaposkinen tyttö, uusi isän tuoma punainen otsipaikka otsallaan. Meille lahjaksi oli emäntä kummallekin varustanut nenäliinan, jonka pienuus ja karkeus sitä syvemmin kiitti antajaansa. Tässä viheliäisessä majassa he olivat kestäneet talven ankaruuden, enkä käsitä, miten he olivat voineet terveytensä säilyttää. Mutta tyytyväisiä he ainakin nyt olivat, emäntä oli lainannut samovaaran naapurista ja Varahvontta hoiti sitä nyt isäntänä oman pöytänsä päässä. Se etu tämän puolen köyhillä kuitenkin oli, että kaikilla miehillä oli oikeus maahan, ja köyhyydestään huolimatta he sen vuoksi olivat yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoiset rikkaampien kanssa. Heidän äänensä painoi saman verran yhteisissä asioissa kuin varallisempainkin, — vaikka tietysti rikkaus kaikesta huolimatta lopulta sielläkin puolensa piti ja hankki omistajalleen painonsa mukaisen mahdin.

HELMIJOELLA.

Palatessamme Vuonnisesta olimme Ponkalahdessa kortteeria talossa, jonka isäntä näytteli kahta kaunista helmeä, joita mielin saada omakseni. Vuonnisessa olin jo Vaassilan pojanpojalta ostanut puolellatoista ruplalla melkoisen litteän helmen, "stauhan", joita ei pidetty yhtä arvokkaina kuin pyöreitä, mutta joka kauniilla hopeisella, vähän ruusunpunaiseen kiehtavalla hohdollaan kokonaan lumosi minut. Maksamani hinta oli minusta ylen halpa. Ponkalahden isännän helmet olivat vielä suuremmat, veden väriset, ja varsinkin toinen oli niin moitteettoman pyöreä, että tuskin vakaantui paikalleen, kun se pöydälle pantiin — se oli ratkaiseva koe helmen pyöreyden osoittamiseksi. Tarjosin hänelle niistä repeterikiväärini ja kaikki luodit, ruudit ja patruunat, mitä minulla oli, siis hyvinkin suuren hinnan, vaikka kivääri ei enää ollutkaan uuden arvoinen. Mutta hän vaati vielä kymmentä ruplaa lisäksi, ja niin suuri oli kiihkoni, että vielä nekin hellitin ja pääsin helmien onnelliseksi omistajaksi. Kun isäntä oli maksanut molemmista helmistä yhteensä 16 ruplaa, niin sai hän kiväärini 6:lla. Huonoa kauppaani puolustelin itsekseni sillä, että rihla täällä tekisi enemmän hyötyä, metsän raivoon ruvetessa, kuin seinälläni Helsingissä.

Helmenpyynti on Vienan Karjalassa vanha elinkeino. Ja sitä on paitsi omissa joissa harjoitettu laajalti Suomenkin puolella. Jo Kustaa Vaasan aikoina valitettiin, että rajantakaiset karjalaiset helmestivät kaikki Pohjois-Suomen joet ja kuningas antoi erikoisia määräyksiä siitä, että heitä oli siitä estettävä. Mutta ei ole tietoa siitä, että nuo määräykset olisivat auttaneet. Kuolajärvellä kuuluvat jokirannat olevan täynnään vanhoja sammaltuneita kuorikasoja karjalaisten nostamista simpukoista. Vielä tarkemmin he ovat pyytäneet joet omalla puolellaan. Runomailla mainittiin parhaaksi helmijoeksi Piston jokea, joka laskee Ylä-Kuittijärveen puolen penikulmaa Vuonnisesta itään. Mutta Pistojokeakin valitettiin jo loppuun pyydetyksi. Mainittuna kesänä oli saalis kuitenkin ollut tavallista suurempi, koska vesi oli matalammalla kuin miesmuistiin, ja syvimmätkin haudat sen vuoksi, ynnä kosket, voitiin saaliistaan puhdistaa. Pistojoen helmet ovat hyvässä maineessa kirkkaudestaan. Ponkalahdessa ostamani olivat parhaat, mitä oli sinä kesänä saatu. Ne oli sattumalta löytänyt muuan köyhä mies, jonka mökki oli Piston viimeisen kosken liepeessä.

Sitä myöden kun oli likimailta saanti huonontunut, oli simpukan pyytäjäin kuitenkin täytynyt vaeltaa yhä kauemmaksi ja kauemmaksi helmiä etsimään. Hyvässä maineessa oli siihen aikaan varsinkin Kieretin joki, joka virtaa Kieretin järven läpi ja mutkiteltuaan laskee Kannanlahteen Kieretin kauppalan kohdalla. Sekin jo kuitenkin alkoi olla puhtaaksi pyydettynä, kun sen varrella oli oleskellut kymmeniä miehiä kaiket suvet. Varahvontta kertoi sen varrella yhden kesän viettäneensä kuuden muun miehen kanssa, jotka olivat muodostaneet yhtiön, jakaakseen tasan menot ja saaliit. Saalis olikin ollut erittäin hyvä, mutta elantorahat loppuivat kesken, niin että miesten täytyi lähteä kotimatkalle kesken työtä, vieläpä ruveta matkalla helmiä myymään, saadakseen ruokansa maksetuksi. Noissa etäisissä köyhissä seuduissa saivat he antautua erään pohatan armoille, joka ei yhtä eikä kahta ostanut, vaan kaikista helmistä yhteensä maksoi sata ruplaa, juotettuaan ensinnä miehet kelpo humalaan. Samoista helmistä sai sitten ostaja kolmesataa ruplaa.

Vielä paremmaksi Kieretinkin jokea mainittiin Umman jokea, joka on Kuolan niemimaalla, ei aivan kaukana Kannanlahdesta. Mutta kaikilla ei ollut varoja lähteä niin pitkille matkoille. Sen vuoksi oli käynyt tavaksi, että pohatat lähettivät palkattuja miehiä etäisemmille seuduille helmestämään. Tietysti olisi näitten renkien ollut helppo salata omaksi hyväkseen parhaat saaliinsa, ja kun se ei kuitenkaan kuulunut tapahtuvan, niin osoitti se vaan, että karjalaisen rehellisyys on niitä ihmeellisimpiä asioita maan päällä.

Helmenpyynti on laadultaan juuri sellaista elinkeinoa, joka karjalaisen luonnetta viehättää. Se ei ole raskasta, on tavallaan vapaata ja seikkailevaa, jopa jännittävääkin, ja aina on siinä tarjona suuren voiton viettelys.

* * * * *

Tsenan vesiin laskee Suomen rajalta, Lapukasta ja muista järvistä joki, joka oli ennen ollut hyvä simpukkajoki, eikä vieläkään aivan tyhjäksi pyydetty. Kun siellä kuului paraillaankin olevan eräs pyytäjä, niin päätimme lähteä siellä käymään, nähdäksemme pyyntihomman ja itsekin onneamme koettaaksemme.

Helmenpyynti on kuin arpapeliä… entäpäs jos Luonnotar olikin meille määrännyt hyvin helposti saavutettavan voiton.

Soudettuamme Venehjärven eteläpäähän jätimme tavaramme Niskalan hyvään uutistaloon, saimme sieltä nuoren isännän oppaaksi ja lähdimme sitten tyhjällä veneellä helmijoelle. Joki ei tosin ollut aivan isovetinen, mutta ei kovin vähäinenkään. Suupuolestaan se oli pitkät matkat kauniina leveänlaisena suvantona, ylempänä kapeni vinoiksi ja pieniksi koskiksi, leveten aina vähän väliä järviksi. Vesi oli selvää ja läpinäkyvää, joten siinä näki jotenkin syvälle. Tämä muutoin lienee oleellinen ehto kauniitten helmien syntymiselle, ainakin se on välttämätön ehto pyynnin menestymiselle.

Sieltä löytyikin lautallaan virumasta tuo mainittu mies, pörhöisenä ja ränsistyneenä, jommoiseksi ihminen käy viikottain makaillessaan eräsaunoissa, varsinkin moisissa ammateissa rähjätessään. Hän oli kuin simpukan pyytäjäksi luotu, sillä luonto oli hänelle antanut epäparia jalat, toisen niin lyhyen, että muu työ oli hänelle vaivaloista. Hän kertoi muutamia päiviä aikaisemmin löytäneensä hyvän "usniekan", s.o. pitkulaisen helmen, jolla on vöitä ympärillään, mutta oli ennättänyt sen jo myydä, niin ettemme saaneet sitä nähdä.

Helmen pyyntöä harjoittivat karjalaiset pääasiallisesti kolmella tavalla, saahkua vetämällä, lautalla ja kaalaamalla.

Saahku on lyhyesti kerrottuna verkkopussi, joka liikkuu pitkin pohjaa lyhyillä suksilla, suu selällään kuin hauella ja alaleukana terävä rauta, joka haukkaa pohjasta hietaa. Hieta valuu tietysti verkosta heti takaisin sinne mistä on tullutkin, mutta sen sisässä olleet simpukan kuoret jäävät verkkopussiin. Saahkua käytetään semmoisilla paikoilla, missä vesi on niin syvää ja sekaista, ettei katsomalla voi saada kuoria pohjasta. Saahkua hoitaa tavallisesti kaksi miestä, toinen soutaa, toinen heittää saahkun ja lappaa ulos köyden. Tavallisesti pannaan köysi kulkemaan vitaan virran poikki ja toisella rannalla kiinnitetään vene hangasta hienolla vitsalla paaluun, joka useinkin vitsoineen on tavallisempani simpukkapaikkain ääressä varalla. Sitten alkaa vetäminen, joka on varsin raskasta — etenkin jos saahku sattuu iskemään kiinni vanhaan juurakkoon tai muuhun esteeseen, mitä on pohjassa. Hyvillä simpukkapaikoilla saattaa saada monta kymmentä kuorta yhdellä kertaa, mutta hyvin tavallista on, että saapi tyhjään kiskoa ikäviin asti.

Virroissa, missä vettä on niin vahvalti, että käsi ulottuu pohjaan, pyynti tapahtuu lautalla. Lautta kootaan kuivista hongista, on vain sen kokoinen, että nipin napin miehen kantaa, yhteen kulmaan tehdään reikä ja kyljellään maaten pyydystäjä siitä tähyää pohjaan, missä kuoria on. Reiän ympärille kootaan heinistä kehä, jottei siihen pääse syrjästä päivän valoa tunkeutumaan. Siten on helpompi nähdä pohjaan, niinkuin varmaan jokainen on huomannut, katsellessaan veneen varjon puolella syvällä uiskentelevia kaloja. Lautta varjostaa näin vielä paremmin, ja sen alla pohja tosiaankin näkyy parikin syltä syvältä erinomaisen selvään, jos vesi on jotakuinkin läpinäkyvää. Aseena on pyydystäjällä toisessa kädessä pitkä ohut tanko, jonka päähän on kiinnitetty rautanäpeistä tehty koura. Se on melkein sen muotoinen, kuin kehäksi käännetty ahrain, piikit vain ovat koko joukon pidemmät ja kokoon taivutetut, ikäänkuin sormet niitä koottaessa jotain pientä esinettä ottamaan. Tällä kouralla pyydystäjä hiljalleen ohjaa lauttaansa virran mukana ja kuoren nähdessään pistää sen näppeihin, jotka sen verran joustavat, että kuori niiden väliin painuu, jonka jälkeen saalis nostetaan lautalle. Toisen tangon päässä on pieni haavi. Kuoret seisovat pohjassa pystyssä, tavallisesti puhtaassa hiekkapohjassa, josta ne helposti erottaa. Toisin paikoin niitä saattaa olla oikea metsä, pipo pivon vieressä, ja pyydystäjä saattaa rupeamaksi ankkuroida lauttansa upokaskivellä. Auringonvalon leikki hiekkapohjassa, koko tuo salattu vedenalainen maailma, tekee tämän pyynnin varsinkin oudolle erinomaisen viehättäväksi, oikeaksi aarteen etsimiseksi, vaikkei pyytäjän tarvitsekaan kuoria kauan availla huomatakseen, kuinka armotonta luomakunnan hävittämistä pyynti todenteolla on. Mutta toiselta puolen lautalla hänelle selviää sen luonnonkäsityksen syvyys ja ihanuus, joka käsittää helmet syntyneiksi Väinämön ilonkyynelistä hänen kannelta soittaessaan, kaikkien eläinten ja haltijain kokoonnuttua soittoa kuulemaan. Tässä karussa Pohjolassa helmi on ainoa aarre, joka sillä tavalla saattoi kansan mielikuvitusta kiinnittää.

Kaalaamalla pyydetään simpukoita hyvin matalasta vedestä, etupäässä koskista. Siihen ei muuta taitoa tarvita, kuin että pyytäjä vetää housut jalastaan tai käärii ne korkealle ja sitten kivien välistä kopeloi käteensä kuoret, joita alussa on tuntemalla hieman vaikea erottaa pienistä samanmuotoisista kivistä. Hyvin pian oppii kuitenkin tuntemaan, kivikö vai kuori käteen sattuu. Saman paateron onkaloista voi useinkin tavata paljon kuoria, jotka ovat kaivautuneet koloihin kokoontuneeseen hiekkaan.

Sousimme jokea kappaleen matkaa pienelle koskelle, jossa vesi oli niin vähissä, että helposti saattoi kahlata sen poikki. Löysimme pohjasta, kivien välistä hyvänkin joukon litteitä kaksikuorisia helmisimpukoita, kasailimme niitä jonkun satakunnan rannalle ja aloimme niitä aukoa, mutta löytämättä pienintäkään helmenmurusta. Helmi onkin kuoressa tilapäinen epäsäännöllinen muodostus, tavallaan tauti. Kuoren sisään joutuu joku vieras hitunen, rikka tai loiseläin, joka ärsyttää eläimen pehmeitä osia. Kuoresta silloin alkaa sen päälle kokoontua helmiäisainetta; kerros kerroksen päälle, kunnes siitä muodostuu kirkas hohtava helmi, missä suurempi, missä pienempi, missä pyöreä, missä latuska, munuamainen tai toisessa päästään paksumpi kuin päärynä. Mutta kun muodostus on tilapäinen, niin on se harvinainenkin.

Tavallisesti saa koota ja avata tuhansia kuoria, ennenkuin yksikään helmi löytyy, ja tämäkin on usein melkein arvoton. Tottuneet helmenpyytäjät jo heti kuoresta sanovat näkevänsä, milloin siinä on suurempi helmi; se muka on kipparaan kääntynyt ja usein vielä sammalinenkin vanhuuttaan. Kun he semmoisen käsittävät joen pohjasta, niin melovat tavallisesti suoraa päätä maihin karsikkoa tekemään.

Tähän pyyntiin nimittäin vielä liittyy monta vanhaa taikauskoa ja temppua. "Karsikot" ovat vanha uhri. Saalispaikan kohdalta karsitaan rannalta joku puu, tavallisesti kuusen latvapuolesta sylen mitalta oksat pois. Näitä uhripuita näkee tuon tuostakin jokien varsilla, missä helmenpyytäjät ovat ammattiansa harjoittaneet. Toinen taikatemppu on se, että muka veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänen pitämisellä, jos mieli hyvää saalista toivoa. Sitä varten oli Niskalan vanha isäntä varustanut tuohiluikun veneeseemme. Ammattipyytäjät availevat kuorensa ruoka-aikoina. Ainoastaan jos pyytäjä sattuu saamaan erittäin merkillisen kuoren, laskee hän heti rantaan sitä avaamaan ja ehkä karsikkoa tekemään. Kun kuoret on avattu, alkavat miehet useinkin ennen levolle menemistä joikua ja laulaa, hyvitelläkseen vedenhaltijaa. Kovasydäminen onkin veden emäntä, jos voi jäädä kylmäksi, kun partasuut uroot mairittetevin sanoin ja viehättävällä nuotilla häntä rukoilevat:

Vellamo vejen emäntä, Vejen eukko ruokorinta, Anna mulle antimesi…

Oleskelimme joella sen päivän toivoen yhä, että joko itse löytäisimme helmen, taikka edes se varsinainen pyytäjä, jonka hommia siellä katselimme. Mutta suotta porkkasimme kosken, suotta tähyilimme lautalta pohjaa ja pistelimme näppeihin kuoria, suotta molemmat miehemme vetelivät saahkua apajan toisensa jälkeen, valokuvat tästä somasta pyyntihommasta olivat ainoat saaliimme. Mutta majataloomme päästessämme päättelimme kuitenkin, ettemme olleet monta niinkään hupaista päivää matkallamme viettäneet. Ellei pyynti olisi ollut niin säälimätöntä luonnon hävitystä, niin ehkä olisimme joella viettäneet toisenkin päivän.

Niskalasta kuljimme sitten vesitietä takaisin Tsenaan ja sen ohi Köynäsjärven eteläpäähän, josta tavaramme kuljetettiin hevosilla Kivijärveen. Mutta lopullisesti emme Venehjärvestä vielä eronneet. Olimme päättäneet tulla sinne piankin uudelleen kyläjuhlille, näkemään pakanallista uhritoimitusta, joka ainoastaan siinä kylässä on kristinuskon turvissa säilynyt nykyaikoihin saakka.

VIENAN KARJALAN VALTATIELLÄ.

Olisimme Niskalassa viihtyneet kauemminkin, sillä siistissä, hyvin rakennetussa uudistalossa oli käytettävänämme laaja, rakennuksen poikki kulkeva vierashuone, ja väki oli, vaikka hiljaista, luotettavaa ja suoraa. Tuumailimme myös käydä erään loitsijan luona, mutta hänestä oli kuulunut niin paljon kaikenlaisia rosvojuttuja, että se matka sai jäädä. Tuskinpa häneltä olisikaan saanut muuta kuin loitsuja, joista koko kylä on ollut ennen tunnettu.

Palasimme veneellä takaisin Tsenaan samaa tietä kuin olimme tulleetkin ja sousimme sieltä edelleen Köynäsjärven eteläpäähän, josta lähtee Kivijärveen Karjalan tieksi oikein kunnollinen tie. Mutta se onkin koko Kuittijärven vesistön valtareitti Suomeen. Parin penikulman taipaleella ovat suot silloitetut — minkä niitä on, kapea kaistale siellä täällä — niin että väliä pääsi kauttaaltaan hevosella kulkemaan. Mutta rattaille emme kuitenkaan tavaroitamme panneet, niinkuin edellisellä kerralla päinvastaiseen suuntaan kulkiessamme, sillä niin koleata ja kivikkoa oli tuo hyvä tie kuitenkin, etteivät tavarat olisi monta sellaista matkaa kestäneet. Päätimme siis matkustaa reellä ja ottaa kolme hevosta, etteivät kuormat tulisi liian raskaita.

Niskalan väki oli hyvin halukasta suorittamaan tämän kyydin, vaikka heidän sitä varten täytyi maisin tyhjin rein matkata erämaan ja jokien poikki penikulman toista Köynäsjärven päähän. Siellä he jo olivat vastassa meidän saapuessamme, tavarat jaettiin kuormiin ja lähdettiin matkaan, niin että "reet rasasivat" ja jalakset kiljuivat, niinkuin tämä kansa on vuosituhannen matkannut. Itse astuimme ja kuljimme mielestämme kuin huvimatkalla, kun saimme kerrankin tyhjinä miehinä astua.

Köynään järven rannalle saapuvat usein laukkumiesten syksyllä Suomeen lähtiessä omaiset heitä saattamaan. Lönnrot tapasi siellä neljännellä retkellään, Kivijärvestä Vuokkiniemeen matkatessaan, erään tämmöisen retkikunnan, joka juuri hyvästeli saattajiaan, ja kirjottaa siitä:

"Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muun muotoisena kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kyläin talojen poikia ja heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässään, matkalla rajan yli Suomeen, heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti, piti palata kotiin. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä, ennenkuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Lisäksi olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet, että kuolettavat ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa he itsekin sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää seuraavana vuonna, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä, lähteä Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin; niinpä kyytimieheni paluumatkalta sai kyytirahaa; hän näet sai hevosensa selkään kuletettavaksi koko kuorman reppuja ja kustakin repusta noin 10 kopekkaa kuljetusrahaa."

Väli Köynään järvestä Kivijärveen on mäkistä. Maisemain luonne on toisenlaista kuin Vienan Karjalassa yleiseen, korkeat vaarat ja syvät laaksot vaihtelevat, ja enimmäkseen on metsä lehtimetsää, koska nämä vaarat arvatenkin on ennen aikoina kauttaaltaan kaskettu. Eräältä mäeltä sanottiin näkyvän aina Ylä-Kuittijärvelle saakka.

Kivijärven kylä on hajalleen rakennettu. Siinä sanottiin meidän käydessämme olevan 38 savua, joista Poahkomien vaarassa 9, Ilvesvaarassa 8, Kirilän vaarassa 2, Törsämön vaarassa 3 ja itse kylässä, joka on samannimisen järven rannalla korkealla törmällä, 17 taloa.

Lönnrot kävi Kivijärvessä montakin kertaa, vaikk'ei sieltä runoja saanut kuin moniaan lyhyen toisinnon. Myöhemmät kerääjät ovat saaneet enemmänkin. Neljännellä retkellään Lönnrot oli saapunut Viiankiin, viimeiseen rajalla olevaan suomalaiseen taloon, ja kertoo sitten:

"Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän puoliseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi penikulmaksi. Sitä taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta Oulujärveen ja Arkankelin puolisiin vesistöihin. Keskellä suota näkyi uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat veneitään. Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen virstan pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen seuraa kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaitten peittämiä ojia (nivoja), joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan kuin itse suolla."

"Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena oli tilapäisesti sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalavaivaa, voihki lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan yömajaa rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotain lääkettä hänen tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin hänelle muutamia lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin kysyttyään, veisivätkö ne häneltä hengen. — Moni taitaa ihmetellä, miksi pidin salassa, että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla tämän ammattini olisin voinut päästä mitä parhaimpaan huutoon. Mutta se johtui siitä, että muutoin kaikki kylän eukot olisivat pian ympäröineet minut kysyen apua mikä mihinkin vaivaan. Niin tyydytystä tuottavaa kuin olisikin jossakin ratkaisevassa tapauksessa tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä on yht'äkkiä joutua useiden piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin pitkällisiin, usein huonon, vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä aiheuttamiin tauteihinsa vaativat pikaista ja varmaa parannusta. Tätä ikävää seikkaa välttääkseni kuljen ammattiani ilmottamatta, missä se vaan käy päinsä. — Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni. Annettuani hänelle lääkkeet, saapuu taloon hetken kuluttua pari miestä Akonlahdesta ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen penikulman päässä tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa, vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti hänen käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen aikovan ottaa hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa tällä tavoin, mutta sitten hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia loitsurunoja, noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko olemukseni läpi. Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas vallan levollisena ja rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai unta, joko se lie johtunut loitsimisesta, tai vähää ennen nautituista lääkkeistä. Kuulinpa hänen seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa; mutta minun lääkkeeni hän kokonaan oli unohtanut."

"Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen penikulman päässä ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljissäni, ja oli vielä päälle päätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani, jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen sen, koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi sellaista kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin häntä niin tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua laukustani, vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään. Noin puolen penikulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä meitä levähtäessämme kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä eläessäni olen nähnyt. Saimme nauriin kumpanenkin; mutta minä en mitenkään jaksanut syödä edes puoltakaan nauriistani."

Vaaraiset maat vaikuttavat, ettei Kivijärvessä yleensä käy halla, jonka vuoksi maanviljelys menestyisi hyvinkin, jos maanlaatu olisi parempi. Vanhan tiedon mukaan oli ensimäinen siemen kylään tuotu "Meseniasta", Venäjältä, poron ahkion tapaisella ajopelillä, eikä siemen ollut siitä pitäen kylästä koskaan katonut hallan kautta. "Mesenialla" arvatenkin tarkotettiin Mesen virran suuta, joka jo vanhastaan on ollut tärkeä markkinapaikka.

Asetuimme tässä kylässä asumaan Isossima nimisen miehen taloon, vaikk'ei se suinkaan ollut kylän suurin eikä varakaskaan, mutta sen sijaan harvinaisen puhdas ja viihdykäs. Meitä viehätti Ervastin suositus; hän siitä kirjoitti matkakertomuksessaan:

"Majapaikkamme oli Isossiman eli Iisakki Lesosen pieni mökintapainen talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden kautta, joka siinä vallitsi, ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein kiilsi puhtaudesta. Atria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei ollut kotona, oli yksinkertainen, vaan hyvänmakuinen, kaikki siinäkin puhtautensa puolesta silmään pistävää. Joka sentään enimmän huomiotamme ja kummastustamme herätti, oli se altis palvelevaisuus ja sydämmellinen kohtelu, jota isäntämme meille koki osottaa. Vaikka karjalaiset ylipäänsä ovat näistä ominaisuuksista kiitettävät, emme kuitenkaan tuskin koko matkalla olleet hänen vertaistaan näitten suhteen tavanneet. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset kuin muitten ihmisten, vaan kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi jotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, jossa saattoi lukea niitten omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen. Talonväki olivat lapsettomia ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi selityksensä."

Köyhä Isossima oli yhä vieläkin ja vaikeata toimeentulo oli ollut edellisenäkin talvena, vaikka perhe ei ollutkaan ennestään lisääntynyt. Vaimo oli kookas, hiljainen, mutta hyväntahtoinen ihminen, ja erinomaisessa kunnossa hän tosiaan piti talonsa ja taloutensa. Pirtti, seinät, lattiat, huonekalut, astiat, kaikki oli, vaikka maalaamatonta, puhdasta kuin voipytty. Sitä ei voinut kyllin ihmetellä, ja vastakohta oli räikeän jyrkkä, kun rajan poikki palasimme Suomen puolelle ja tulimme ensimmäiseen suomalaiseen taloon ja näimme sen rähjäisen lattian, likaiset paikat ja karstaiset seinät. Ilmakin oli Isossiman pirtissä puhdasta, koska hän ei tupakkaa viljellyt, vaikka muutoin olikin mielipiteiltään vapaa ja antoi jokaiselle arvonsa.

Köyhyydestään huolimatta nämä molemmat kuitenkin ahkeruutensa ja säästäväisyytensä kautta tulivat jotakuinkin toimeen. Kuinka tarkalleen talon talous oli harkittu, sitä todisti muun muassa kyly. Puitten säästämiseksi se oli hyvin pieni, oikea nukkimaja, niin että tuskin mahtui suorassa seisomaan, lauteella ei muuta kuin istumaan, ja melkein joka puolelle kädet ulottuivat seinään, kun keskilattialla seisoi. Mutta suotta ei sen isäntä kiittänyt löylyn hyvyyttä. Kun hän oli kiukaan valiopuilla lämmittänyt, niin lähti siitä löyly, joka oli raikasta kuin lähdevesi. Se oli täydellinen ja hyvä kyly, mutta niin pieneen kokoon puristettu, ettei sitä juuri olisi voinut sen enempää pienentää. Sekin todisti karjalaisen käytännöllistä luonnonlaatua.

VENEHJÄRVEN POKKOUHRI.

Oleskelimme Kivijärvessä muutamia päiviä, toverini kirjoitteli runoja yhdeltä ja toiselta. Odottelimme sitä aikaa, että oli lähdettävä uudelleen Venehjärveen näkemään paljon mainittua pokkouhria, jota Miikulan päivänä vietettiin.

Tällä kerralla kuljimme koko matkan maisin, oikopolkuja. Saimme seuraakin, ja tuskinpa olisimme tuota vähän kuljettua väliä muutoin osanneetkaan. Kivijärvestäkin piti vietämän Venehjärveen pässi eli "pokko", joka oli Miikulalle luvattu, ja muuan nainen lähti sitä taluttamaan. Venehjärven lähikylissä on nimittäin tapana luvata Venehjärven Pyhälle Miikulalle semmoisia pässikaritsoita, jotka näyttävät niin huonoilta, että niitten voimistuminen näyttää epäiltävältä. Ja sanottiin, että ne paikalla, kun ovat luvatut, alkavatkin kasvaa ja hyötyä, niin että ne ovat mitä parhaita elukoita, kun ne pyhimykselle viedään.

Matkaa oli Venehjärvelle poikkimaisin puolenkolmatta penikulmaa ja väli oli vielä vaaraisempaa kuin matka Tsenasta Kivijärvelle. Välillä kuljimme usean puron ja joenkin poikki. Maat olivat kauniit ja lehtoisat, ja ainoastaan näillä taipaleilla, joilla kaikkialla vielä oli entistä vesottunutta ahonpohjaa, sointui luontokin täällä täydelleen tuota hakamaa- ja ahorunollisuutta, joka on pohjana kansanrunoudessa. Enimmäkseen on Vienan Karjalan luonto paljon koleampaa, ainaista kangasta ja suota. Näiltä vaaroilta sanottiin Kivijärveläisten keräävän paljon sieniä, joita suolaavat ja syövät pitkin vuotta.

Saavuimme iltapäivällä pokkoinemme Venehjärveen, jonne oli tuotu uhrieläimiä muistakin kylistä, kaikkiaan kuusi tai seitsemän pässiä. Rahvastakin oli kokoontunut runsaasti joka kulmalta, miestä ja naista, nuorta ja vanhaa. Varahvontalla oli näissä juhlissa yleisempääkin puuhaa, sillä hän oli itse uhrin toimittaja.

Asuimme jälleen Petri Lesosen talossa, jossa emäntä, sisukas ihminen kuin palava rikin palanen — niin kylällä kerrottiin ja Petriä vähän sääliteltiin — piti meistä mitä parasta huolta. Ani varhain seuraavana aamuna ryhdyttiin pässejä uhraamaan. Mikäli näitä menoja enää muistan, iskettiin uhrieläimet tsässyönän luona ja veri valutettiin tsässyönän portaitten alle pienestä reiästä, jonka jälkeen nahka nyljettiin kalmistolehdossa, joka Venehjärvessä oli männikkö, lihat paloiteltiin ja keitettiin ja vihdoin yhteisesti syötiin tsässyönän edustalla suurista tuohiropeista. Paljon oli lihoja, mutta paljon oli rahvastakin, eikä ateriasta tainnut paljoakaan tähteitä jäädä. Joukossa oli muutamia oikein pulskia miehiä, joista jonkun kuvasin näytteeksi siitä, kuinka sivistyneitäkin kauneusihanteita vastaavat ovat Karjalan Lemminkäis- ja Väinämöistyypit, vaikka uudempi taiteemme on, enemmän omaperäisyyttä ja omintakeisuutta antaakseen luomilleen, valinnut kalevaisten sankarien esikuville mieluummin semmoisia kasvonpiirteitä, jotka muistuttavat Lapin perukoita. Taiteilija tietysti luo semmoisen kuvan, kuin hänen kuvailuhimossaan syntyy. Mutta kuitenkin voimme muistaa, että Vienan Karjalan runolaulajat enimmäkseen ovat kaunista kansaa. Sen hienompia kasvonpiirteitä kuin esim. Arhippaisella Miihkalilla oli, saa hakemalla hakea vaikka minkä kansan keskuudesta.

LÖNNROT JA ARHIPPA.

Ken ei olisi lukenut Lönnrotin kuvausta käynnistään vanhan Arhipan luona? Ken ei olisi viehättynyt hänen vaatimattomasta, koruttomasta esityksestään, joka lyhyydessäänkin on niin kaunopuhelias ja sisältörikas? Ken ei olisi viehättyen lukenut vanhuksesta, joka suuren runoperinnön lisäksi oli sekä itsessään että kodissaan säilyttänyt runouden puhtaan hengenkin?

Arhipan kaltaisia vanhuksia ei enää tavattane, ei niitä ollut tiheässä Lönnrotinkaan aikana. Mutta siitä huolimatta olisi jokainen esitys Vienan Karjalasta vaillinainen, parhaimpia piirteitään puuttuva, joka ei itseensä liittäisi Lönnrotin kuvausta Latvajärven kuulusta laulajasta ja hänen köyhästä, mutta henkevästä kodistaan.

Siihen palaa ajatus viihtymyksellä yhä uudelleen. Mutta sille haahmoutuukin niin kaunis tausta, aikain syvyyksistä kohoava runous, jonka suoni sykki viimeisiä heikkeneviä sykähdyksiään, jonka viimeiset edustajat jo olivat hautaan kallistumassa, kun perinnön vastaanottaja vihdoin joutui. Sen ylitse kohoo runotar, joka menneitten sukupolvien haudoista näiden kahden laulaessa ja kirjottaessa herää kirkastettuun ylösnousemukseen.

Lönnrot oli jo neljännellä matkallaan Kivijärvessä kuullut mainittavan, että Latvajärvessä oli hyvä runolaulaja, Arhippa Perttunen nimeltään. Mutta kun vanhus silloin sattui olemaan poissa kotoaan, niin ei Lönnrot sillä kertaa poikennut Latvajärveen. Kelin paranemista oli kiittäminen siitä, että poikkeus viidennellä matkalla tapahtui. Käynnistään Lönnrot kertoo seuraavasti:

"Tsenaniemestä tulin, siellä päivän viivyttyäni, Kivijärveen, joka on 2 1/2 penikulman päässä. Nyt kävi päinvastoin kuin matkustaissani Lonkasta Vuonniseen. Tähän asti olivat kaikki paikat olleet lumesta melkein paljaat, mutta kuta lähemmäksi tulin Kivijärveä, sitä paremmaksi tuli keli. Herkesin kokonaan pelkäämästä kelirikkoa ja kaduin, etten ollut malttanut viipyä kauempaa Uhtuessa, Jyvälahdessa ja Vuokkiniemessä. Lunta oli Kivijärvellä vielä puoltakyynärää vahvalta. Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä, läksin täältä penikulman matkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa talonisäntää Arhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus oli nyt 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta saatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänen luonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa, ja jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja runojamme hänen kanssaan mennyt hautaan. Ukko innostui, kun välistä tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. 'Kun silloin', hän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo unohtanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulee vielä jonkun kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni yksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliin puhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta kuunnella hänen kertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten sellaisissa on tavallista, suurin osa ukon jakamaa kiitosta perustui yksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään vielä ole puute vanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos kohta onkin totta, että ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä meidän päivinämme niitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia jälkeemmekin. Eikä niitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin nuoret ja vanhat niitä kuuntelevat, kun niitä lauletaan. Vaikka Arhipan talo olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä ovat vallitsevia. Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko syödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun lautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen. Tähän tarpeeseen on joka talossa oma pesuastia, joka riippuu orresta tuvan ovensuun puolessa, ja lähellä pesuastiaa on enimmästi pyyhinliina. Pesuastian alla on suurehko vesisäiliö estämässä lattiaa kastumasta. Nämä pesuastiat ovat jotakin metallia, puuta, tuohta j.n.e. talon varallisuuden mukaan."

"Ehkä jotakuta huvittaa tietää, miten hyvä laulaja käyttäytyy laulaessaan. Kun ei ole toista laulajaa saapuvilla, hän laulaa yksinkin, mutta jos laulajia on kaksi, kuten juhlallisempi runonlaulanta vaatii, niin he istuvat vastatusten tai vieretysten, tarttuvat toistensa käsiin, joko vaan toisella tai molemmin käsin yhtaikaa ja alkavat laulamisen. Ruumis on laulun kestäessä edes takaisin huojuvassa liikkeessä, niin että näyttää siltä kuin kumpikin vuoroin vetäisi toisen luoksensa. Toinen laulaa silloin ensin yksin runosäkeen, jonka viime tahtiin toinen yhtyy, toistaen sitten uudelleen koko säkeen. Tämän toistamisen kuluessa toisella on hyvää aikaa ajatella seuraavaa säettä, ja näin laulaminen jatkuu, jokopa sitten lauletaan jo valmista runoa tai ollaan juuri tekemässä vallan uutta. Hyvissä keinuissa, missä on useita laulajia saapuvilla, syntyy usein kilpailu heidän välillään. Heidän tuttavansa ja ystävänsä molemmin puolin lyövät keskenään vetoa siitä, että toinen ja toinen on voittava vastapuolueen sankarin. Arhippa kertoi kyläläistensä täten usein asettaneen hänet kilpailuun, eikä muistanut koskaan tulleensa voitetuksi. Mutta kuinka täällä kilpaillaan runonlaulannassa? — Ei siten kuin tavallisissa kaunotaiteiden akatemioissa; palkintoa tai voittoa ei myönnetä sille tulevaksi, joka laulaa paraat laulut, vaan sille, joka kauimmin jaksaa laulaa. Ensin toinen laulaa jonkun runon, sitten hän antaa toiselle aikaa vastata siihen jotenkin yhtä pitkällä. Tämän jälkeen edellinen taas laulaa, ja näin jatketaan vuoroitellen. Jos toiselta runovarasto loppuu, toisen vielä muistaessa runoja, katsotaan edellinen voitetuksi. Jos laulajat ovat huononpuoleisia, saa kerrassaan nauraa heidän ponnistuksilleen saada viimeinen sana. Kilpailu on silloin hyvinkin kahden kanan tappelun kaltaista; se luulee olevansa voittaja, joka kaakottaa kauimmin. Tällöin ovat myös parhaat laulut jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneet, muistetaan ainoastaan hajanaisia seikkoja ja sanoja, joiden avulla koetetaan päästä voittajaksi. Toinen on hyvien laulajien laita. Se, mitä runossa sanotaan: 'Laulo päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli', tapahtuu täällä todella, ja uni lopettaa kilpailun, niin ettei kumpaakaan pidetä, tai kumpaakin pidetään voittajana"…

"Tullessani Arhipalle, muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään. Niinhyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeitten nauttimista jo turhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, 'Jumalanko taudiksi' vai 'poiken luomaksi' (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi). Sanoin luulevani sitä edelliseksi, ja siihen luuloon he itsekin näyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäi valvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herätti kimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äiti viritti lapsen heitettyä henkensä. Unta ei enää voinut ajatellakkaan, vaan sen sijaan miten saattoi pelastaa korvakalvonsa. Niin kauan tämä vielä kävi laatuun, kun äiti yksin lauloi ja itki; mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin naapuritalosta noudettiin varta vasten tilattu itkijänainen, jonka ääni kimakkuudessa seitsemin kerroin voitti äidin äänen. Äiti ja tämä nainen pitelivät nyt kiinni kaulasta, ja täten syleillen toisiaan he lauloivat minkä jaksoivat. Viimein ruumis pestiin haalealla vedellä, pyyhittiin koivunlehvillä ja pantiin sitten puhtaaseen liinavaatteeseen. Suu peitettiin puhtaalla palttinatilkulla ja jalat niinikään samanlaisilla. Vyötäisille sidottiin nyöri, muka vyöksi, sillä on tavallista, että lyhemmillekin retkille lähdettäissä kuin ijäisyyteen, vyö sidotaan miehustalle. Koko tämä aika kaiutettiin yhä toistamiseen tuota tuskallista itkulaulua, jolloin äiti ja muut itkijättäret (päivällä niitä näet oli useampia) aina halasivat jotakin henkilöä, joko toinen toistaan, Arhippa vanhusta tai jotakin muuta perheen jäsentä. Ainoastaan minua säästettiin näistä halailuista. Ukko Arhippa kehotti moneen kertaan äitiä herkeämään, mutta turhaan. Koko päivän kesti tätä itkulaulua. Tällaista surun ilmaisemista sanotaan täällä 'virren itkemiseksi', ja itse laulu on nimeltään 'itkuvirsi'."

ARHIPPAINEN MIIHKALI.

Kun Venehjärvellä juhlat olivat päättyneet, lähdimme sieltä suorin tein Latvajärveen, jonne matkaa oli puolenkolmatta penikulmaa. Väli oli enimmäkseen ristiin rastiin kierteleviä matalia hietaharjuja, joilla kasvullisuus oli mitä köyhintä. Männikkökin oli maan karuuden ja ehkä metsävalkeittenkin vuoksi kitukasvuista, vaikka nuo metsät silloin olivat kirveen käymättömät. Aluskasvistoa ei toisin paikoin ollut juuri nimeksikään, kanervakin piti näitä maita liian karuina. Talvella olimme seuranneet vesistöä, joka rajaseuduilta kokoo vedet lukuisista, kartalla olemattomista metsälammista ja isommistakin järvistä; nyt sitä vastoin emme nähneet kuin pienen lammen siellä täällä harjujen poimuissa.

Näitten erämaitten jälkeen tuli vihdoin vähän vehmaampiakin seutuja, lehtoisia vaaroja, ja saavuimme Latvajärveen. Kylä on hajalleen rakennettu, moniaita taloja oli järvestä etäämpänäkin, vaaroilla. Lepäsimme matkalla eräässä semmoisessa, joka oli kokonaan autioksi jäänyt. Pääosa kylästä, jossa (Lähteenkorvan tiedon mukaan) oli noin 40 taloa, oli Latvajärven pohjoisrannalla. Latvajärven parhaan laulajan, Miihkali Perttusen, tai oikeammin hänen poikansa talo oli lähellä vanhaa tsässyönää, järven niemessä. Se oli uusi ja maan tasalle, ilman karsinakerrosta, rakennettu; entinen talo, jossa Lönnrot aikanaan Arhippaa laulatti, oli palanut. Muutoin oli kylä ehkä entisestään ränsistynyt. Köyhyys, kamalin puute vallitsi etenkin keväällä, ja vaikka nyt olikin päästy uutiseen kiinni ja saatu vuosi jonkinlainen, niin teki kylä kuitenkin riutuvan vaikutuksen. Lönnrotin käydessä köyhyys ehkä ei ollut niin suuri, koska silloin vielä kaskettiin ja arvatenkin muutkin elinkeinot paremmin antoivat. Oloissa vallitsi silloin vielä enemmän eheyttä, salolaista raikkautta ja alkuperäisyyttä ja varsinkin Arhippa itse oli semmoinen metsäviljelyksen, perimätietojen kasvattama tuore vanhus, jommoisia nykyisissä oloissa tuskin enää voi syntyäkään.

Astuimme Miihkalin pojan puhtaaksi pestyyn pirttiin ja kysyimme, oliko Miihkali kotona. "Tuolla on uunilla", vastasi minjä ja huuti sitten: "Tule alas ukko, tuli vieraita!" Miihkali oli viime aikoina käynyt niin huonokuuloiseksi, ettei hän tavallista puhetta kuullut. Uunin päältä haparoi alas pienehkö, repaleinen ukko. Kun oli tervehdykset laadittu ja hän oli kuullut meidän palanneen, niin heltyi hän itkemään. Miihkali oli murheen ja onnettomuuden murtama mies, mutta mielensä puhtauden oli hän säilyttänyt, sillä niin syvä kiitollisuus, joka hänessä asui, ei viihdy turmeltuneessa sielussa. Ensimmäinen runo, jonka hän meille lauloi, oli seuraava hänen oma sepittämänsä kiitosvirsi:

"Lauletaan Lapinkin lapset Tjinarinnat riekahuipi Nuotivolla njukkuossa, Moatessa remutulella, Lihan on petran purtuoohe, 5 Särin on silmän syötyööhe, Vejen lammin juotuoohe. Missipä mie en laulais Jyvän on selvän syötyööni, Puhtukaisen purtuooni, 10 Lauloakseni hyviä, Parahia pannakseni Helsingin herroille hyville, Kuullappa noille kultaisille Iltapäivien ilokse, 15 Huomenpäivien huvikse. Jos en laulais polvenaahe, Ilo ei ois sinä ikänä, Ikä kuitenkin kuluisi, Aika arvonji mänisi. 20 Laulan kuitenki vähäisen Nykyiselle nuorisolle, Kansalle ylenevälle."

Mielellään hän suostui laulamaan uudelleen muutkin runonsa, joita hänen mielikseen ja itseämmekin hyvitelläksemme vielä kerran kirjoitimme, vaikka ne jo Lähteenkorva oli moneen kertaan laulattanut ja kirjoittanut. Tuntui siltä, kuin Miihkali eläkkeen saatuaan olisi pitänyt suorastaan velvollisuutenaan laulunsa laulaa. Vaikka apuraha olikin niin pieni, oli se kuitenkin hänen vanhuutensa turva. Hän asui siistissä pirtissä, jossa ei ainakaan lämmintä puuttunut, ja pahimmat puutteen ajat näyttivät vihdoinkin päättyneen tältä kovan onnen kokeneelta vanhukselta. Varmaan tuotti hänelle suurta huojennusta se tunne, ettei hän nyt ollut kokonaan armoleivän varassa, vaan ainakin osaksi saattoi saamallaan apurahalla korvata sen vähän, minkä kulutti. Jonkinlaista lapsen huolta häntä kohtaan todistivat ne lämpöiset huopasaappaat, jotka hänellä oli jalassaan, vaikkapa puku muutoin olikin niin puutteellinen.

Kun A.R. Niemi vuosikymmentä myöhemmin kävi Latvajärvessä, oli Miihkali jo kuollut. Omaisilta hän sai tietoja runoilijavanhuksen viimeisistä ajoista ja muistakin elämänvaiheista. "Karjalan kirjassa" hän niistä kirjoittaa:

"Arhippaini Miihkali — sillä tällä nimellä Miihkali Perttusta kotikylässään tahallisesti kutsuttiin — oli nuorin neljästä veljeksestä. Hän syntyi Valtasen vaaran Arhipassa, mutta hänen syntymävuottaan ei tarkoilleen tiedetä, on arveltu siksi vuosia 1806 tai 1808, mutta äskettäin on Vuokkiniemen kirkon arkistosta saatu tietoja, joista päättäen hän olisi syntynyt vasta v. 1815. Avioliittoon meni Miihkali v. 1840 Saarijärveltä kotoisin olevan Fofana Savinovan tyttären Pelagian eli Palagan kanssa. Että elämä ei ole leikkiä noilla kylmillä Pohjan perillä, sai Miihkali pitkän elämänsä kululla yllin kyllin kokea. Hänestä ei tullut kaupalla kävijää, yhden ainoan kerran vain kävi Oulussa, ja silloinkin toisen apumiehenä. Huuhdan raatamisella ja käsityöllä koki hän perhettään elättää. Ylen vaikeaksi kävi toimeentulo varsinkin senjälkeen, kun vanhempienkin veljien lapset joutuivat Miihkalille. Hän oli nimittäin aluksi asunut lapsuutensa kodissa yhdessä vanhempien veljiensä, Riion ja Matin kanssa, mutta nämä kuolivat parhaassa iässä vaimoineen, jättäen jälkeensä pienet lapsensa. Miihkali ei raahtinut työntää orpoja mierontielle, vaan otti ne hoitoonsa, josta seurasi, että suu oli asetettava entistä tarkemmin säkkiä myöden. 'Vuosikausiin ei nähty selkietä leipeä; syötih, konsa ruokua oli, toisin ajoin suatih syömättäki olla', kertoivat vanhat. Perhettänsä koetti Miihkali elättää miten parhaiten osasi: kynti ahkerasti peltotilkkujansa, pyysi Lapukan järvestä syksyt, keväät kaloja useampia viikkoja kerrallaan, kuleksi talvisin Suomessa turkin-ompelussa ja lampaan nahan muokannassa. Mutta sittenkin kova puute usein pusersi kyynelet helläsydämisen perheenisän silmiin. Karjalankin oloissa erikoisuutena mainittiin, että Miihkali ei ollut milloinkaan maistanut teetä ja kahviakin juonut vain yhden kupin Oulussa käydessään… Ja kaiken lopuksi kohtasi Miihkalia surkea onnettomuus, joka sanan täydessä merkityksessä teki pimeäksi hänen elämänsä lopputaipaleen. Viidenkymmenen seuduissa hän kadotti näkönsä, tullen umpisokeaksi. Tauti oli esiintynyt kovana päänporotuksena ja silmätautina, jota oli kestänyt lähes vuoden, kunnes näkö meni vasemmasta silmästä ja sitten jää peitti oikeankin. Sokeana oli Miihkali kokonaista 38 vuotta. Mutta nytkään Miihkali työttömyydessä ei aikaansa kuluttanut. Hän kävi taloissa käsikiviä pyörittämässä, survomassa ja jauhamassa petäjän kuorta, halkoa hakkaamassa, verkkoa kutomassa j.n.e. Pienen poikasen tai tyttösen kulettamana kulki hän näin pitkin kylää talosta taloon ja lauleli kiviä pyörittäessään vanhoja runojaan. Viimeiset 17 ikävuottansa eli Miihkali poikansa Petrin hoidossa ensin kirkonkylässä, tsässyönän luona, sitten Latvajärven Suursaari nimisessä saaressa. Loppuiällään hän sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta 100 markan suuruisen apurahan vuosittain, josta vanhus runon sanoilla kiitteli, laulaen:

"Sokie ajattelouve, Niin tuota tuumoave: 'Auttoa hyvä Jumala Tuota suurta Suomen nientä, Helsingin herroja hyviä! 5 Vahingoista varjelkoh, Sulosesti suojelkoh! Peitteä hyvä Jumala, Siivilläh hyvä Jumala, Niinkuin lintu poikiah! 10 Antoa hyvä Jumala Juossa laivat lastineh Kohti herrojen kotia, Kaupin herran kartanoita! Varjele vakani Luoja, 15 Kaitse kaunoni Jumala Helsingin herroja hyvijä Sorkista sotihevosen, Kävijöistä vainovarsan! Varjele vakani Luoja, 20 Kaitse kaunoni Jumala Helsingin herroja hyvijä Sotipellon sorrannasta, Miesten tappotanterilta, Miesten miekkojen neniltä!'" 25

Miihkali oli kasvultaan helpponen mies, eikä ensi katsannolla herättänyt huomiota, mutta tarkempi silmäys osotti hänen kasvonpiirteittensä erinomaisen kauneuden. Nenä, otsa, suu, olivat jalosti muodostuneet, ja kovat kärsimykset olivat niihin jättäneet henkevyyden leiman, joka yhdessä sokeuden kanssa loi häneen omituisen runon iltaruskon valaistuksen. Miihkali Perttunen oli suomalaisen muinaisrunon "viimeinen runoilija", jonka aateveljet muissa maissa ovat jo vuosisatoja levänneet nurmen alla. Runoilijaluontoa oli tuo aaltoileva, hopeinen, tuuhea tukkakin, jossa ei vielä vähintäkään näkynyt iän aikaan saamaa harvennusta.

Miihkali muisti suuren osan isänsä Arhipan runoista. Lähteenkorva hänestä lausuu: "Isänsä runoista hän usein kyllä muistaa ainoastaan pääjuoksun, jättäen pois kuvauksen hienommat vaihevärit, vaan semmoisina lyhennyksinäkin ne vielä yhteensä vastaavat melkein viidennekseen Vanhan Kalevalan sisällyksestä."

Mielellään hän lähti runon ladulle, ja hänessäkin, samoin kuin olin monessa muussa vanhassa laulajassa huomannut, "luonto nousi", kun hän sai päästä kiinni, samoinkuin väkevä virta äkkiä tempoaa mukaansa rannasta enolle ulkonevan veneen. Mutta vaikka, hän tällä tavalla mielellään maksoikin kiitollisuutensa velkaa — ja samalla vähän ansaitsi, — niin olivat kuitenkin hyvät naapurit pitäneet huolen siitä, ettei hän saanut vähäpätöistä vanhuudenturvaansa rauhassa nauttia. He nimittäin hänelle uskottelivat, että runojen laulamisesta tuli "reähkä", ja epäilemättä ukko sen kautta useinkin joutui omantunnon tuskiin. Ehkäpä hän siitä syystä illalla, runot laulettuaan, niin kauan ja hartaasti silmiään ristiten seisoi ja rukoili oman obrasansa edessä, muun perheen kuvista erillään. — Mikä lienee ollut syynä siihen, että hän näin piti omia kuviansa ja yksin penkillä söikin, erillään pojastaan ja hänen joukostaan, sitä en tiedä.

Mutta koettelemukset eivät olleet häneltä vielä silloinkaan loppuneet, kun Latvajärvessä kävimme. Vielä kerran paloi pirtti ja Miihkalin täytyi poikansa perheen keralla muuttaa toiseen paikkaan asumaan. Syyskuussa 1899 hän vihdoin vaipui kuoleman uneen. Hänen viimeisistä hetkistään kertoo Niemi:

"Miniänsä Outi, joka oli Miihkalin kuolinvuoteen ääressä, kuuli appiukoltaan: 'Herra pelasta minua syntistä.' Kyläläiset tosin pelkäsivät Miihkalin hengen lähtöä, arvellen, että Miihkali, joka lauloi 'neljää luatua Väinämöisestä' ja 'paljo Lemminkäisestä' ja täten oli paljon syntiä tehnyt, kuolinhetkellä laulaisi kaikki virtensä, mutta niin ei tapahtunut. 'Rauhallisesti niinkuin unehen nukkui iltamyöhällä, moniahan kerran nyökäytti päätään'."

Miihkali haudattiin Latvajärven Kalmosaareen. Haudalle pystytettiin Kirjallisuuden Seuran toimesta muistokivi valkeine marmoriristineen.

Vietimme Latvajärvessä pari päivää, Miihkali lauloi meille kaikki laulunsa, jonka jälkeen valokuvasin hänet. Toverini kulki toisena päivänä, joka oli sunnuntai, kylällä runoja keräämässä ja kaikenlaista muuta tiedustelemassa, minä tarinoin Petrin pirtissä rahvaan kanssa, jota sinne kokoontui penkit täysi. Mutta seura alkoi, se täytyy sanoa, lopulta käydä väsyttäväksi, sillä syystä tai toisesta kylän miehet arvostelivat meitä jotenkin epäsuopeasti. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kuulustelin ostaakseni kaikenlaista vanhan kansan tavaraa. He lausuivat peittelemättä ja minun kuullen toisilleen arveluitaan ja näyttivät tulleen siihen loppupäätökseen, että olimmekin vain lumppukauppiaita, ja ehkä tuumailivat, eikö meitä olisi paras ajaa pois. Lopulta lähdin senvuoksi minäkin kylälle ja siellä tapasin toverini eräältä vaaralta hyvästä talosta, jossa kestittiin ja "pakautettiin" parhaan mukaan ja huonot vaikutukset jälleen hälvenivät. On Latvajärvessä sentään joku hyväkin talo, mutta niidenkin toimeentulo taitaa enimmäkseen riippua siitä, paljonko talossa on ansiokykyistä poikaa, ja kauanko nämä pysyvät täysissä voimissa tai saavat ajoissa uutta sukupolvea nousemaan talon tueksi.

Erosimme tästä kylästä semmoisilla kaipauksen tunteilla kuin ainakin entisiltä merkkipaikoilta, joille ei enää ole asiaa.

Kuljimme sieltä maisin Kivijärveen, jonne ei ollut kuin penikulman matka. Valmistausimme vihdoinkin palaamaan rajan poikki omalle puolelle, ja viisi kuukautta tätä maata kierreltyämme teimme sen iloisilla tunteilla ja kevyellä mielellä.

VIENAN KARJALAN KARTTA.

Ei kauaakaan tarvinnut kulkea Vienan Karjalan puolella, ennenkuin tuli vesille, joita ei meikäläisiin karttoihin ollut merkitty, taikka joitten muoto oli aivan väärin piirretty. Paras kartta, mitä niistä oli, oli yhä vieläkin tuo Inbergin piirtämä, vaikka se jo olikin monta vuosikymmentä vanha. Jonkun verran nämä seudut olivat korjautuneet uusimmissa venäläisissä kartoissa, mutta ei vielä siihen määrään, että ne olisivat likimainkaan oikein olleet. Matkustellessaan Vienan Karjalassa vaeltaja sen vuoksi halusta olisi korjannut edes suurimpia erehdyksiä, täyttänyt edes ilmeisimpiä aukkoja. Matkallamme emme kuitenkaan tähän työhön ryhtyneet, koska pelkäsimme rettelöitä.

Tätä teosta kirjoitellessani olen tullut ajatelleeksi, että niitten tietojen mukaan, mitä entiset matkustajat, varsinkin Ervasti, ovat julkaisseet, omain muistelmieni ja niitten matkaetäisyyksien johdolla, joita runonkerääjät ovat retkillään koonneet, ehkä voisi saada jonkun verran oikeamman kartan laadituksi varsinaisesta runoalueesta. Karjalaisten matkustajille antamat tiedot etäisyyksistä olivat yleensä hyvin yhtäpitävät, ja vaativatkin matkustajat, kuten prof. Rosberg, olivat tulleet siihen vakuutukseen, että ne ovat harvinaisen luotettavat ja tarkat. Tämä ei olekaan ihmeellistä, sillä miehet, jotka niin paljon kulkevat maailmaa kuin karjalaiset, ovat luonnollisesti oppineet arvostelemaan etäisyyksiä.

Näille perustuksille on teokseen liitetty kartta laadittu. Jokainen pian huomaa, että se monessa kohden poikkeaa entisistä. Julkaisen sen vain kokeeksi ja kehotukseksi jatkamaan tietojen keräämistä. Varmaan jokainen rohkeammin käy oikomiseen käsiksi huomatessaan, kuinka vähän luotettava se karttakuva on, jota olemme ikämme mieleemme kiinnittäneet, kuinka kokonaan mielivaltaisia ovat varsinkin kaikki pienemmät niemet ja lahdet, joita niihin on kuin koristukseksi vain piirretty.

Matkaan lähdettäissä olen pitänyt Suomen rajaa tarkkaan mitattuna ja määrättynä. Mutta siitäpä paikalla alkavatkin vaikeudet.

Kivijärven kylä on vain neljän kilometrin päässä rajasta, vaikka Inbergin kartalla matka on merkitty koko penikulmaksi. Vuokkiniemeen on sieltä kolme penikulmaa, ja näyttää siltä, kuin matka kävisi koko joukon alemmaksi itää kohti kuin Inbergin kartalla, joten Vuokkiniemen kirkon paikka tulisi jonkin verran etelämmäksi. Tämä käy hyvin yhteen sen kanssa, että talvitie Ämmän ruukilta, jota olimme talvella ajaneet, arvatenkin oikeimpia suuntia noudattaen, kulki Parvavaaran ja Latvajärven kautta ja sieltä edelleen Venehjärven eteläpuolitse. Jos Vuokkiniemi olisi Inbergin merkitsemällä paikalla, olisi suunta luoteeseen, Kiannan kirkon, eikä Haukilan perukan kautta. Mutta on vielä toinenkin määräys, joka puolustaa samaa. Lonkan kylästä, joka ei ole siinä, mihin se on Inbergin kartalla merkitty, vaan yli 2 penikulmaa etelämpänä, Kiannan Tormuan kohdalla, on Vuonniseen neljä penikulmaa. Mutta siitä paikasta, johon Lonkka oli Lönnrotin ja Lähteenkorvan tietojen mukaan asetettava, ei olisi Vuonniseen Inbergin kartalla kahtakaan penikulmaa. Neljän penikulman välimatka lienee kuitenkin oikea, koska Lönnrot Martiskan keralla oli yötä tällä taipaleella. Matkan suunta, joka seurailee Kursmajoen vartta, ei liene koilliseen, kuten Inbergin kartalla, vaan käy Lähteenkorvan tietojen mukaan suoraan itään. Vuonnisen kylä tämän kautta siirtyy kahta vertaa kauemmaksi rajasta kuin I:n kartalla ja jonkun verran etelämmäksi. Vuonnisen tiedettiin Vuokkiniemessä talvella näkyvistä tulipalon kajastuksista olevan suoraan pohjoiseen kirkonkylästä.

Näin on meillä Yli-Kuittijärven kaksi pääkulmaa suunnilleen määrättyinä. Järven muodosta mainitsee Ervasti, että Jyvöälahdesta kuljetaan ensin yksi penikulma länttä kohti Petäjäniemeen, sitten penikulma suoraan etelään Ristiniemeen, joka on selän länsipuolella, ja täältä taas suoraan länteen Vuokkiniemen kirkolle. Ristiniemestä Vuonniseen tulee kolme penikulmaa, Jyvöälahdesta neljä. Petäjäniemestä on Ponkalahtea ja Aajuolahtea kohden aavaa selkää silmän sietämättömiin. Näitten tietojen mukaan piirsin ensin kartan. Myöhemmin sain kuitenkin Vuokkiniemestä erään sikäläisen miehen laatiman suunnitelman, joka kuvaa ainakin oman kirkon seudun ja myös Vuonnisen kulman oikeammin. Vuonnisen puolessa vesistön suunta kääntyy pohjoiseen ja se kapenee lopulta aivan kapeaksi. Kylä on salmen länsirannalla, ja salmesta pistää vielä muuan mutka suoraan länteen päin. Pistonjoki laskee selkään kuusi kilometriä Vuonnisesta itään tai kaakkoon päin. Luoteisosa Yli-Kuittijärveä on täynnään saaria, samoinkuin Jyvöälahteenkin pistävä itäinen haara, jota vastoin Vuokkiniemen puoli on melkein saaretonta.

Tsenan kylä on Vuokkiniemen kirkolta itään käsin viisi virstaa, väli on kapeata kiertelevää vesimatkaa. Lähinnä kirkkoa on Lammasjärvi, jonka salmet ja Akankoski erottavat Köynäsjärvestä. Köynäsjärven luoteisella rannalla on Tsena. Järvi on pohjois-eteläsuunnassa, mutta siitä muistoni mukaan polveaa muuan perukka lounatta kohti, lähemmäksi Kivijärveä. Tsenan pohjoispuolitse kulkee toinen kapea vesistö länttä kohti ja siihen tulee joki noin neljän virstan mittaisesta Venehjärvestä, jonka pohjoisrannalla samanniminen kylä on. Matka Tsenasta Venehjärveen on yksi penikulma, ja molemmista, sekä Tsenasta että Venehjärvestä, on Ponkalahteen Ylä-Kuittijärven rannalle yksi penikulma. Venehjärven ja Ponkalahden väli tuntui kuitenkin penikulmaksi runsaalta. Ponkalahdesta, joka on selästä länteen pistävän lahden rannalla, on Vuonniseen 2 penikulmaa ja keskivälillä on selän sivussa oman lahtensa varrella Aajuolahti. Ponkalahdesta kaakkoa kohti on selän rannassa Mölkkö, jonka paikka Inbergin kartassa niinikään on väärä.

Kiannan Parvalasta ilmoitettiin Latvajärveen luettavan 15 virstaa matkaa. Talvitie kulkee rajalla olevan Raatejärven poikki. Venehjärveen tultaissa on välillä useita järviä, kuten Pirtajärvet, joitten rannoilla kohoo somia vuoria. Lapukan järvellä en käynyt, mutta lienee se melkoinen, koska sen eteläpää ulottuu niin lähelle Latvajärveä, että tämä kylä käy siellä kalassa. Lapukan pienet asumukset lienevät järven pohjoispäässä, koska niihin sanottiin olevan Vuokkiniemestä neljä penikulmaa matkaa ja niitten sanottiin olevan "Vuonnisen puolessa". Matka Kivijärvestä Latvajärveen on penikulma, molemmista kylistä Venehjärveen 25 virstaa. Näitten etäisyyksien nojalla olen koettanut kyläin paikat karttaan asettaa.

Vuokkiniemestä luetaan Jyvöälahteen vesimatkaa 3 penikulmaa. Jyvöälahti on lahdelman pohjukassa, joka Ylä-Kuittijärven itähaarasta pistää pohjoiseen. Kylästä on kannaksen poikki vain parin virstan matka Keski-Kuittijärveen, joka pistää pitkänlaisen pohjukan länteen päin Uhtuesta. Tämän pohjukan erottaa pääselästä vedenalainen särkkä, joka toisin paikoin kohoo saariksi. Matka Jyvöälahdesta Uhtueen on kannaksen poikki ja mainittua perukkaa pitkin 15 virstaa. Mutta kun Jyvöälahdesta ei koskaan kuljettu maisin Uhtueen, niin ulottunee tämä perukka pitkän matkaa Jyvöälahden ohi länteen päin. Paitsi omia oikaisujani olen Keski-Kuittijärveä piirtäessäni pääasiallisesti noudattanut erään Uhtuen kauppiaan antamia tietoja.

Enonsuuhun on Jyvöälahdesta penikulma matkaa, kapeita välivesiä, jotka itäpäästä supistuvat lyhyiksi koskiksi ja virroiksi. Enonsuusta luettiin selän poikki Uhtueen penikulma matkaa. Mutta aavaa selkää on tuskin enempää kuin viisi virstaa, ennenkun itäpuolelle tulee saari ja sitten mannerniemi. Keski-Kuittijärvi niin ollen on ainakin länsipäästä aivan toisen muotoinen kuin Inbergin kartalla. Uhtuesta Luusalmeen luettiin 32 virstaa, Luusalmesta Jyskyjärveen 50, josta välistä kuitenkin ainoastaan 40 on aavaa Ali-Kuittijärveä. Seitsemän virstan vaiheille muistaakseni oli jokea ja Kiintismän rajua koskea, Jyskyjärveä, joka on Inbergin kartassa aivan liian laaja, ainoastaan monias virsta. Matka Jyskyjärvestä Suopassalmeen on Kemijokea pitkin penikulma tai pari, siitä Paanajärveen 4 penikulmaa, Paanajärvestä Usmanalle 8 penikulmaa, Usmanalta Kemiin 2 penikulmaa. Mutta kaikesta päättäen Kemijoen kaari pohjoista kohti on matalampi, kuin se on Inbergin kartassa.

Siirtämällä Kuittijärvet etelämmäksi ja kaventamalla Keski-Kuittijärveä saamme Uhtuen ja Röhön kyläin välin neljäksi penikulmaksi, niinkuin sen ilmoitettiin olevankin ja niinkuin hyvin tiedän sen todellisuudessa täyttävän. Inbergin kartassa se tuskin on kahta pidempi. Kaikkiaan on matka tämän kautta Valasjokeen Tuoppajärven rannalle seitsemän penikulmaa. Matka Uhtuesta Pistojärveen luettiin kuudeksi penikulmaksi. Ohdan järvi ja Pistojärvi eivät ole samaa vettä, kuten Inbergin kartassa, vaan on niitten välillä joki, sen mukaan kuin minulle ilmotettiin. Matkat Pistojärvestä Vuonniseen ovat Lähteenkorvan tietojen mukaan: Pistojärvestä Hämeen kylään 20 virstaa, siitä Korpijärveen 20 virstaa, Korpijärvestä joen suuhun 10 virstaa. Sillä laajalla ylänkömaalla, joka erottaa Tuoppajärven Kuittijärvien vesistöstä, on useitakin pieniä kyliä, joitten paikat olen merkinnyt Lönnrotin ja Lähteenkorvan antamain tietojen mukaan.

Tuoppajärven aseman määräämiseksi on useitakin lähtökohtia. Voimme lähteä Vienan meren rannoilta, jotka jo vanhastaan ovat tulleet verraten tarkkaan kartoitetuiksi.

Ervasti matkusti Tuoppajärvelle Kieretin pohjoispuolella olevan syvän Uittolahden perukasta. Hän antaa matkoista sangen selvät ja täsmälliset tiedot. Uusikylä sen mukaan on lahden perukasta noin 15 virstan päässä lahden, siis lounaan ja lännen väliseen suuntaan. Tyrhy on Uudestakylästä penikulman verran etelään päin, Kieretin järven luoteiskolkan, Särkijärven päässä. Tyrhystä Pinkaan kuljettaissa soudetaan ensinnä 5 virstaa etelää kohti, sitten runsas penikulma lounaaseen Virtasalmeen ja siitä länttä kohti Alasenjärven poikki 4 virstaa. Pingasta on maamatkaa 15 virstaa Lohijärven päähän, tämän pienen järven etelärannalta 3-4 virstaa Lohilahden kylään, joka on Tuoppajärven rannalla. Lohilahdesta on selkää pitkin 15 virstaa Kiestinkiin. Mutta Lohilahti ei pistä Kiestingistä suoraan itään, vaan ensinnä kuljetaan hyvä matka suuren selän rantaa Tuoppajärven pääsuuntaan ja vasta sitten poiketaan Lohilahteen. Toisille kartoille merkitty niemensuikalekin kuitenkin lienee olemassa, mutta se on kauempana etelässä ja sen ja Kiestingin välillä on melkoinen selkä. Nientä tuskin Kiestinkiin näkyykään, jos oikein muistan, mutta kun selän poikki kuljetaan Valasjokeen, niin soudetaan sen päitse verraten läheltä. Se siis pistää itärannasta keskelle selkää viistoon tätä suuntaa kohti. Kiestinki itse on ehkä parin kolmen virstan mittaisen särkän erottaman sulkion rannalla, joka vain pienen salmen kautta on yhteydessä Tuoppajärven kanssa.

Toinen reitti on Kuusamosta, Paanajärveltä. Oulankajoen laaksoa lienee Oulangansuuhun Pääjärven rannalle oikoen noin pari penikulmaa. Laakson suunta on ensin kaakkoinen, mutta kääntyy alempana itään. Oulangansuusta lasketaan Sohjenansuuhun, jossa Pääjärveen laskee Tuoppajärven vesi, kokonaista viisi penikulmaa, mutta tämä matkanmäärä tuntui minusta katseella mitaten kylläkin runsaalta. Kuitenkin silmä Pääjärvellä rantain korkeuden vuoksi helposti pettää. Pääjärvenkin muoto sietäisi varmaan koko joukon oikaisemista, mutta sen johdoksi minulla ei ole tietoja. Sohjenanjoen suunta on uudemmilla kartoilla merkitty pohjoisemmaksi kuin Inbergin kartalla. Selkien väliä lienee penikulman verta.

Tuoppajärven eteläpäästä, Suolapohjan kylästä, kuljetaan sekä Keski-Kuittijärvelle että Paanajärveen, Kemijoen varrelle. Suolapohjasta Kurkeen lasketaan minun Kiestingissä saamaini tietojen mukaan 20 virstaa maata ja Kurjesta Paanajärveen 30 virstaa niinikään maamatkaa. Suolapohjasta Sompajärveen taas on 20 virstaa, sieltä Haikolaan 25 virstaa, Haikolasta Uhtueen 42 virstaa. Tällä välillä on Tsiksa, jonne Uhtuesta tulee 10 virstaa.

Tuoppajärven pituus Kiestingistä Suolapohjaan ilmotettiin 70 virstaksi, selän koko pituus on ehkä kymmenkunnan virstaa enemmän. Tuoppajärven eteläpään, aina siihen kohtaan, missä se leviää, olen piirtänyt prof. Rosbergin korjauksen mukaan, pohjoispäätä olen ilmoitettujen etäisyyksien ja omain havaintojeni mukaan haahmotellut. Varmaa on, että Saari, jossa ennen luostari oli, on kauempana selällä kuin Inbergin kartassa. Ohi soudettaissa näkyy se aivan vapaana, kahden puolen leveä selkä, ja Lönnrot kertoo, että sinne oli Skiitasta 8 virstaa matkaa aavan selän poikki. Kokkosalmen kylä on Valasjoesta suoraan pohjoiseen, Kiestinki Kokkosalmesta kahden penikulman päässä, mutta Kokkosalmen ja Kiestingin välinen vesimatka kiertää paljon. Niskan koski lähtee Tuoppajärvestä viisi virstaa Kokkosalmesta länteenpäin. Kiestingistä lasketaan Jälettijärvelle 20 virstaa — Inbergin kartalla matka on tuskin puolta penikulmaa!

Kiitehen—Nuokkijärven vesistössäkin olisi varmaan paljon korjattavaa.

Sille lähtiessämme voimme alkaa Miinoasta, joka on kolmen tai neljän virstan päässä rajasta, Maanselänjärven kohdalla. Sekä Miinoan järvi että Kiitehen selkä ovat Inbergin kartalla varmaan liian suuret. Mainitun kartan mukaan olisi matkaa Miinoasta Akonlahteen kolme penikulmaa — meille matka ilmoitettiin vain 17 virstaksi, joka ehkä on jonkun verran liian lyhyt määrä, koska muille on ilmotettu väliä olevan kaksi penikulmaa. Tästä tulee Miinoan järven osalle tuskin muuta kuin 3-4 kilometriä. Kiitehen selässä on niin paljon niemiä, että aavempaa selkää tuskin näkee missään, mutta rantain piirtäminen vaatisi paljon enemmän tietoja, kuin minulla on käytettävinä. Ainoastaan sen tiedän jotenkin varmaan, että Komalahti, joka pistää koillista kohti karummaksi, on vain puolet siitä, miksi se on Inbergin kartalle haahmoteltu. Akonlahden kirkolta laskettiin lahden pohjaan 8 virstaa. Mainittu kirkonkylä on laajalla pitkällä niemellä, jonka molemmin puolin pitkät lahdet pistävät aina lähelle Suomen rajaa. Kiitehen selkää pienentämällä saadaan Akonlahden ja Kivijärven kylän väli oikeaksi, kolmeksi ja puoleksi penikulmaksi.

Luvajärveen lasketaan Miinoasta maisin 25 virstaa. Onko matkan suunta kartalla oikein merkitty, sitä en tiedä. Kivijokea pitkin taas sanottiin olevan Kiitehestä Luvajärveen kolme penikulmaa. Joki mutkaa koko joukon pohjoista kohti, juosten alkumatkallaan melkein yhtä suuntaa Kiitehen rannan kanssa. Luvajärven—Kiimasjärven ja Nokeuksen välin olen piirtänyt niinkuin se Inbergin kartassa on, vaikka yksityiskohdat arvatenkin kaipaisivat oikomista. Mutta laaja Nuokkijärvi on kaikesta päättäen kartoissa väärin piirretty. En ole itse selällä käynyt, mutta Ervasti antaa osviittoja matkoista Nokeuksesta eteenpäin.

Nokeuksesta tulee Piismalahteen, joka on selän koillisperukassa, 30 virstaa, mutta Nuokkijärvi itse on päälle 40:n virstan mittainen. "Se on kaunis järvi, tuuheat lehtimetsät ja vankat petäiköt kohoavat sen korkeoilta rannoilta. Länsipäässä tuskin penikuormaa leveä, se itäpuolessaan laajenee päälle kahden penikuorman levyiseksi seläksi." Inbergin kartalla on länsipää vain kolmisen kilometriä leveimmältä ja yhtä kilometriä kapeimmalta kohdaltaan. Silminnähtävästi on se siis väärin piirretty, sillä muutoin ei Ervasti olisi erehtynyt penikulmista puhumaan. Tähän viittaa sekin seikka, ettei hän näytä nähneen Pääkönnientä, joka on selän etelärannalla, penikulman päässä Nokeuksesta. Jos selkä olisi kylän kohdalla niin kapea kuin Inbergin kartassa, ja jos Pääkönniemi olisi merkityssä paikassa, niin kylä tuskin olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Miten selän eteläranta kiertelee, siitä ei ole tietoja, mutta pohjoisranta selvään on, Ervastin ilmoituksista päättäen, toisenlainen kuin kartoilla. Kun oli kaksi penikulmaa kuljettu Nokeuksen rannasta, kääntyi matka hiukan koillista kohti, ja kun oli neljännes siihen suuntaan kuljettu, niin soudettiin loput kolme neljännestä päin pohjoista. Minun saamaini tietojen mukaan kuljetaan Pääkönniemestä viistoon selän poikki Piismalahteen mentäissä, ja loppumatka soudetaan laajan Piismaniemen sivua melkein suoraan pohjoista kohti.

Montakin luotettavaa tietoa on siitä, että Nuokkijärvestä lähtee kaksi jokitiehyettä Tsirkkakemiin, Rastahan joki pohjoisempi, eteläisempi Hämehenjoki. Ne laskevat Tsirkkakemiin lähellä mainittua kylää, kuten prof. Rosbergin piirtämästä retkikartasta näkyy. Mutta miltä kohdalta ne lähtevät Nuokkijärvestä, siitä ei ole muuta kuin seuraava Lähteenkorvan tiedonanto: "Eteläinen joki, jota kuljetaan Nokeuksesta ja Pääköstä, on Hämeh, pohjoisempi alkaa 15 virstaa etelään Piismalahdesta ja se on Rastas. Molemmat ovat 10 virstaa pitkät. Niitten välillä oleva saari, jota sanotaan Nuokkisaareksi, on 3 virstaa leveä ja 15 virstaa pitkä ja se ulottuu 5 virstaa, ulos järveen." Nähtävästi on tämä saari se niemi, joka on karttoihin merkitty Nuokkijärven itärannalle.

Tsirkkakemin on prof. Rosberg kartoittanut. Oikaisuista on huomattava varsinkin paljon mainitun runopaikan Kellovaaran asema. Se, samoin kuin Tsirkkakemikin, sijaitsee todellisuudessa koko joukon etelämpänä kuin Inbergin kartalla.

Nuokkijärven, lähinnä Piismanlahden, sitoo Jyskyjärveen myös tieto näitten paikkain välisestä maamatkasta, Se on 35 virstaa.

Se maa, joka on Kuittijärvien ja Kiitehen—Nuokkijärven vesistön välillä, on hyvin harvaan asuttua laajaa ylänkömaata, josta vedet juoksevat kolmelle suunnalle. Tältä väliltä tunnen omain matkaini nojalla sen vesistön, joka Kostamuksesta laskee Alijärveen Enonsuun kohdalla, ja ainakin yksi penikulman mittainen järvi, Koivajärvi nimeltään, on Kenttijärven ja Kostamuksen välillä edellisiin karttoihin merkitsemätön. Sen yli kuljetaan poikittain. Muitakin merkitsemättömiä järviä välillä on, mutta niitä en muistoni epävarmuuden vuoksi kartalle piirrä. Ja varmaan on koko tämä niemimaakin täynnään suurempia ja pienempiä vesiä, mutta ne ovat niin syrjässä kaikista liikkeistä, että ovat jääneet kartoilta aivan pois. Ennen kuljettiin tätä välimaata pitkinpäinkin. Kostamuksessa kerrottiin vanhan, Vuokkiniemestä lähtevän sotatien eli "jaaman" kulkeneen mainitusta kylästä sydänmaitten halki Jyskyjärveen. Soissa sanottiin vielä tuntuvan vanhat siltakapulat.

Niitten kyläin asemat, joita tällä ylämaalla on, olen merkinnyt etäisyystietojen mukaan, joita useimmat runonkerääjät ovat muistikirjoihinsa koonneet.

Näin olen koettanut haahmotella Vienan Karjalan ulkopiirteitä. Mainittakoon vielä sana maanpinnan muodoista, vaikka niitä vähän tunnetaan. Voimme sanoa, että koko tämä alue on enimmäkseen vaihdellen kangasta ja suota. Kalliopohja verraten harvassa huomattavammalla tavalla esiintyy maisemassa. Miinoan ja Luvajärven välimaalla on maa kuitenkin hyvin ryhmyistä ja sillä välillä on paljon vuoria, samoin kuin Kivijoenkin varressa. Mutta siitä pohjoiseen on varsinaisia vuoria vasta Kuittijärvien rannoilla ja niistä rajalle päin. Enimmäkseen ovat ylämaat kivikkoisia, hietamultaisia vaaroja, matalammat maat särkkiä taikka kumpuja. Näitten vähäpätöisten kohopaikkain välillä maa kaikkialla pyrkii suottumaan, missä se ei ole hyvin läpäisevää kangasta. Lietemaita ja savikoita on vähän, maa sen vuoksi on yleensä huonoa viljeltäväksi. Vasta Kemijoen varressa on lihavampia maita, mutta siellä taas hallanvaara laajain soitten vuoksi on suurempi kuin kuivemmassa ylämaassa. Uhtuen pohjoispuolella on laajat kankaat. Idempänä, Tuoppajärven eteläpuolella, kankaat vaihtuvat laajoiksi soiksi. Kankaissa on paljon pienempiä järviä. Noin puolentoista penikulman päässä Uhtuesta niitten läpi pistää reunansa jyrkkä lännestä itään kulkeva vuori, "Iron syrjä", joka senkin kautta, että sitä niin yleiseen mainitaan, todistaa yksinäisyyttään. Kuittijärven ja Tuoppajärven välimaa on myös ylänköä, josta vedet juoksevat kolmelle suunnalle. Ylänköluonne käy selville varsinkin Tuoppajärveä lähestyttäissä. Jo penikulman päähän siintää vaaroille laajan selän aukeama.

Tuoppajärven rannat ovat osaksi alavat, järvi itse arvatenkin matala. Veden kirkkaus osoittaa, että sen ympärillä on hietikoita. Järven eteläpuolella alkavat ylen laajat yksitoikkoiset suot, joten vedet melkein heti Tuoppajärven reunasta matkaavat eteläänpäin, Kemijokeen. Arvatenkin Tuoppajärvi itsekin vielä katkaisee itselleen sille suunnalle laskuväylän. Tuoppajärven luoteiskulmilla kohoo melkoisia vaaroja, jotka liittyvät Kuusamon tuntureihin. Pääjärven rannalla lähestyvät tunturit aivan järven reunoille. Pääjärven itäpuolellakin on korkeita vaaramaisemia, syviä laaksoja ja niissä järviä, mutta lähempänä Vienan merta maa alenee, tasaantuu ja on suurina soina. Vasta aivan meren rannikolla on jälleen vuoria.

Vienan Karjalan pinta on siis jokseenkin samanlaista kuin Pohjois-Suomenkin. Mitäpä se muuta onkaan, kuin samaa jääkauden jättämää pohjarapaa kuin Suomen puolellakin. Samoin on siellä maa täynnään kankaita, hietamultakumpuja, soita, särkkiä, mutta lietemaita on vähemmän kuin Suomen puolella.

Laajat havumetsät peittävät koko tämän maan, missä se ei ole suona. Kuusikoita on verraten vähän, petäjä humisee yksinvaltiaana Vienan Karjalan kankailla. Ainoastaan vesistöjen varsilla ja vaaramailla on lehtimetsää, etenkin entisten kaskien pohjilla, vaikka selkävesienkin rannoilla mänty on vallitsevana puuna. Kankaat ovat osasta kaikkein karuinta laatua. Havupuitten alla ei kaikkialla kanervakaan menesty.

KANSA JA ASUTUS.

Uhtuessa tai Jyvöälahdessa, en muista varmaan kummassa kylässä, eräs tuttava karjalainen kauppias kävi penkomaan vähiä papereitaan ja etsi niistä muutamia kellastuneita lehtiä, joissa kaikenlaisien tavaramuistiinpanojen seassa oli alla oleva runo. Runoilijan nimeä en tiedä, mutta varmaan hän oli joku karjalainen kauppias, joka oli oppinut kirjoittamaan. Runo näyttää olevan kirjoitettu suurien katovuosien aikoina.

Arkankelin Elämän Katumus.

Voi poloista Pohian maata, Tuota on raukkoa Lapin rajoa, Vähäarvoista Arkankelia, Kuin on Luoja tuonki luonnu, Antanut on armu vähäisen. 5 Kyllä on Luoja maata luonnu, Avaruutta pallion antanut, Luonnu on soita, luonnu maita, Paljon paljahii kiviä, Vetelöitä vellimöitä, 10 Laajat paikat louhikoita, Kukkurat kiven lomia, Kuusikot on kaikki kurseikoita, Suot on suuret summattomat, Joista kylmä kyyhähtääpi, 15 Kova ilma kouhahtaapi, Mistä pakkani panekse, Kylmä ilma kursahtaapi, Kylmää maasta mannan kaiken, Talonpojan tarpehet, 20 Marjat maasta makiat. Tästä nähhään nälänhätä. Kuin nyt hätä hämmentääpi Pohjan puolen puutoksia! Ensin pitävät entiset rahansa 25 Ennen saanehet elonsa, Siitä nälkä näpsähtääpi… Ensin itkettä isoiset lapset Siitä varsin vanhemmatkin, Perästä peräti perehen. 30 Miehen talon vanhimman Varsin vaivuttaa Itkun kanssa istuessa… Ei voi mies työtä mitänä dehrä. Arvelee nyt mies ainakin näin: 35 Mitä on esin aamulla alotan? En arvoa poloni poika, Kuin on hätä hämmentän, Nälkä näköhön tuli, Kuin on lapsia lautsat täysi. 40

Tässä keskeytyy runoluomus, mutta loppuun on liitetty vetoominen "armolliseen esivaltaan", että se antaisi luvan:

Kaupitella kaikkia kaupan kaluja Suloisessa Suomen maassa, Nykyisellä nuorisolla kanneskella Kaluj kaikenlaisia, Että sieltä etsisimme einehen…

Nimettömän runosepän kyhäys on jäänyt keskeneräiseksi, mutta semmoisenaankin se puhuu selvää kieltä. Sen kirjoittaja, joka epäilemättä oli paikkakuntansa edistyneimpiä ja siis luultavasti muihin verraten toimeentulevakin, koska oli kirjoitustaitoinen, on kuitenkin, leivän puutteessa, nähdessään ympärillään vallitsevan kurjuuden, omassa pirtissään lautsat täynnä riutuvia lapsiaan, niin masentunut, että itkuun purskahtaen koettaa lohdutuksekseen saada aikaan runopukuisen anomuksen laukkukaupan laillistuttamiseksi. Se on järisyttävä piirre Vienan Karjalan ainaisesta taistelusta olemisensa edestä.

Olemme tottuneet laukkukauppaa katselemaan karsain silmin, ja epäilemättä sillä on varjopuolensa sekä meidän kannalta, että Vienan Karjalan itsensäkin kannalta katsoen. Mutta meidän tulee samalla muistaa, että se on luultavasti ikivanha osa sen maan koko taloudesta ja ammoisista ajoista ollut oleellinen osa sen toimeentulosta. Mitenpä voisikaan muutoin olla?

Maan karuuden vuoksi on maanviljelys heikkoa, varsinkin sen jälkeen kun kaskeaminen menneen vuosisadan keskivaiheilla kiellettiin. Haikealla mielellä muisteltiin vielä tuota mennyttä kulta-aikaa, jolloin sai kaataa kasken melkein vaikka mihin rinteeseen ja viljaa saatiin niin runsaasti, että sitä oli toisissa taloissa kaadettava aittoihin katon kautta, kun ovista ei enää mahtunut. Nykyisin ei vilja hyvinäkään vuosina likimainkaan riitä koko vuodeksi, se mikä puuttuu on ostettava. Hallanaroiksi ei näitä maita kuitenkaan moitittu. Pelättävät hallat sattuvat vasta syyskesällä. Mutta ruista ei viljelläkään sanottavassa määrin, eikä sen vuoksi alkukesästä sattuva halla voi niin suurta tuhoakaan aikaan saada. Rukiin kyllä sanottiin harvoin menestyvän. Petäjää kiskotaan jo kesällä varastoon. Sitä syötetään talvella lehmille ja jauhojen loputtua sitä syö rahvaskin. Huonoina vuosina syödään koko joukon olkia, samoin kuin Pohjois-Suomessakin — onhan olki edes leivän sukua. Ohra on Vienan Karjalan päävilja, ja perunan rinnalla nauris vielä sitkeästi pitää puoliaan.

Maanviljelyksen kehittymistä ehkäisi paitsi kunnollisten maiden puutosta sekin seikka, että maa oli kunnan yhteistä omaisuutta, vaikkei mir-laitosta ollutkaan Vienan Karjalassa samassa määrin toteutettu kuin yleensä Venäjällä. Maita ei sanottu uudelleen jaettavan jonkun vuosikymmenen kuluttua, vaan viljeli kukin talo yhteisellä sopimuksella omaansa edelleenkin. Mutta isän kuoltua pojat jakoivat maat, ja tämän kautta pellot yhä pienenivät, kun uusien raivaus ei samassa määrin edistynyt. Sydänmaan vaaroilla tosin saattaisi monellakin olla hyviä maita, mutta siellä on niin vilkkaalle rahvaalle liian kolkko asua. Kontio ja muut petoeläimet ovat varma karjan surma. Suuremmistakin kylistä ne kaatoivat karjaa niin paljon, että joskus tämä elinkeino toisista taloista kokonaan lakkasi, kunnes jaksettiin hankkia uutta karjaa. Vedet kuitenkin kaikitenkin, vaikka osasta ovatkin tyyten pyydystetyt, ovat paras turva nälkäkuolemaa vastaan. Ahkeraan kalastaen niistä enimmäkseen saa sen verran, että henkiparka säilyy, vaikka paljas kala ilman leipää, tuota vaatimattomissa oloissa elävien ihmisten ensimäistä ja rakkainta ravintoainetta, onkin vain nälkäravintoa.

Viime aikoina oli kuitenkin uudisasutus alkanut vähitellen tunkeutua kauemmaksi salolle. Noustessani Alijärvestä Kostamukseen näin erämaisella jokimatkalla useitakin uusia taloja, Vuonnisen puolessa vielä enemmänkin. Mutta puute oli uudistaloissakin ainainen vieras, elleivät eläjät muulla tavalla hankkineet tuloja, millä maksaa tarpeensa ja ostaa lisää viljaa. Mutta mitäpä olisi tällä rahvaalla ollut rahaksi myytävää, kun se ei omistanut metsiä? Sen täytyi pakostakin lähteä kaupoille.

Karjat olivat laitumien kehnouden ja petoeläinten vuoksi niin vähäiset, ettei karjasta saatu muuta kuin niukasti omat tarpeet. Voita tuskin vietiin maasta ensinkään, ja se olikin enimmäkseen huonoa laadultaan. Pohjoisessa, Tuoppajärven pohjoispuolella ja Suomen rajalla etelämmässäkin, pidettiin poroja, ja poronhoito oli, missä se menestyi, arvokas apuelinkeino. Mutta niin suureen voimaan ei tämä elinkeino ollut Vienan Karjalassa päässyt kuin Kuusamossa Suomen puolella.

Metsästys lienee ennen ollut tärkeimpiä elinkeinoja. Nyt sitä rajottivat viralliset säännökset, ja muutoinkin se näytti melkoisesti rappeutuneen ainakin niissä osissa Vienan Karjalaa, jotka käyvät Suomessa kaupoilla. Metsänriista ja turkikset vietiin talvikeleillä Sunkuun, Äänisjärven rannoille, josta palatessa tuotiin kankaita, ompeluksia ja ylellisyystavaroita. Nyt oli tämä kauppa ainakin rajan puolessa vähentynyt melkein olemattomiin. Merimaan puolessa rahvas kuitenkin edelleenkin metsästi paljon ja joko vei itse Sunkuun saaliinsa, taikka möi sen sieltä ja Pietarista saakka tuleville kauppiaille. Mutta yleisen huomioni mukaan oli riistaa näillä laajoilla saloilla niukalta. Varsinkin siipikarja vaatii viihtyäkseen taajempia metsiä, viidakoita ja noroja. Metsät olivat enimmäkseen marjoistakin köyhät. Ja missä taas lintu ei viihdy, siellä eivät monet turkiseläimetkään elä. Vähäksi on siis Vienan Karjalassa pyssyn käyttäminen jäänyt, ja missä pyssyä ei ole, siellä on kontio isäntänä.

Kalastukseen karjalaiset ovat ylen hartaita. Nuotilla, verkoilla, merroilla, rysillä, siimoilla, joka tavalla pyydettiin kalaa, ja pyydettiin mistä ja milloin vain saatiin. Pyydettiin suuret selkävedet puhki ja poikki, pienemmät vedet vielä tyystemmin ja erämaan lammet vedettiin usein ihka kalattomiksi. Kalasaunoilla elettiin syksyisin viikkokausia. Kalastamisessa naiset voivat tehdä sen kuin miehetkin ja heidän käsissään se sen vuoksi varsinkin kauppakautena suureksi osaksi olikin. Kun vesiä ei ole jaettu, on järvessä köyhällekin hyvä turva. Talvella vedettiin rahenuottaa jäihin tehdyistä avannoista. Keväällä taas oli "kevätys" yleinen. Kalanpyydyksiä näki pirteissä melkein alati korjattavan. Nuotat riippuivat orsista ja harmaapartaiset ukot, puheliaat eukot ja nuorempikin väki olivat niitten ääressä ahkerassa työssä, ja pitkin korjattua osaa ilmaisivat uudet lankasilmät, että työtä oli ollut runsaasti, pyydys siis ollut ahkerassa käytännössä. Varakkaimmilla taloilla oli valtaavat nuotat. Muutkin silmäpyydykset olivat varsinkin rikkailla mitä parhaat, sillä ei kukaan pitänyt itseään niin rikkaana, etteikö hän yhteisestä ruokapadasta olisi vetänyt talteen, mitä suinkin sai. Siimaa taas laskettiin joskus penikulmakin yhteen mittaan, suurien selkien poikki. Ei ollut pelkoa siitä, että höyryt sotkisivat pyydykset.

Muje on tärkeimpiä särvinkaloja; sitä saadaan varsinkin syksyllä. Patakalat ovat nuo yleiseen tunnetut. Järvilohta Kuittijärvissä kuitenkin tuntui olevan runsaammin kuin Suomen puolella, koska sitä niin vähällä vaivalla saimme onkiimme. Se on ylen lihava ja hyvänmakuinen kala. Varsinkin Keski-Kuittijärveä mainittiin lohisaksi. Kormussalmessa, lähellä Uhutta, soudeltiin kaiken kesää uistinta ja saalista kiitettiin toisin ajoin hyvin hyväksi. Kun Enonsuun pato tuli puretuksi, niin on varmaan Ylä-Kuittijärvikin saanut entistä runsaammin tätä arvokasta kalaa, jonka puutetta silloin itkivät kaikki ylemmät kylät aina Maanselkää myöden.

Mutta sitä yleensä valitettiin, että kalavedet kuitenkin kaikitenkin ovat entisestään kovin huonontuneet. Näin itse, kuinka Miinoan järvestä, Savinan suurella nuotalla vedettäissä apajasta tuskin saatiin pari kourallista mujeita, eikä aina sitäkään. Mutta kuitenkin vedettiin, sillä eipä muutoin olisi saatu sitäkään.

Kaikki metsämaa oli valtion. Arkangelin läänissä siitä annettiin vuosittain taloa kohti ainoastaan luetut puut hirsiksi, ja näitä toisilleen lainaillen saattoivat kuitenkin rakentaa talonsa. Aunuksen puolella erotettiin kylille v. 1884 omat palstat, joista saivat ottaa kaikki tarpeensa, mutta eivät myydä mitään. Luvajärven kylän metsäsarka oli 5 virstaa leveä, 10 pitkä, siis päälle 250 hehtaaria taloa kohti, kun kylässä oli 19 taloa. Sitä paitsi oli toinen varasarka, johon ei kuitenkaan saanut koskea ennenkuin 40 vuoden kuluttua. Luvajärveläiset kuitenkin moittivat sarkaansa pieneksi siihen verraten, mitä Kiimasjärvi oli saanut. Tästä metsäpalstasta kyläkunta sai ottaa tarpeensa, mutta myydä siitä ei saanut. Joku isännistä oli yrittänyt tervaa polttaa, mutta sen olivat naapurit estäneet. Kaskettu kuitenkin oli vähin.

Arkangelin läänissä ei silloin vielä ollut metsäsarkoja, vaan taloa kohti annettiin vuodessa kruunun metsästä 7 hirttä, 20 aidanseivästä ja 20 aidasta. Luonnollista on, ettei semmoisella erällä liikoja rakennella.

Yhtenä syynä siihen, ettei uudisasutus ollut yleisemmin levinnyt, oli ollut virallinen kielto. Uudisviljelyksien perustaminen oli kiellettynä vuosisata sen jälkeen, kun kaikki metsämaat kahdeksannentoista vuosisadan lopulla julistettiin kruunulle kuuluviksi.

Vasta v. 1873 saatiin asetus, joka myönsi raivaukset ja takasi ne raivaajille 40 vuodeksi luovuttamattomaksi omaisuudeksi. Tätä sanottiin "piletalla" viljelemiseksi ja sitä oikeutta olivatkin monet jo käyttäneet.

Eivät siis ainoastaan vanha peritty tapa ja luontaiset taipumukset kehota karjalaisia kauppaan, vaan on se suorastaan pakko. Oma maa ei nykyisissä oloissa voi elättää sitäkään vähäistä väestöä, joka sitä asuu.

Kauppa on ikimuistoisista ajoista ollut Vienan Karjalan rahvaan tärkeimpiä elinkeinoja. Historiantutkijat tulevat yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että Bjarmien kauppakansa, joka asui Vienan suulla, jonka Other tapasi retkellään ensimmäisen vuosituhannen lopulla, oli karjalaista heimoa. Keskiajalla tehtiin Kemijoen vesistöstä maan poikki kaupparetkiä Pohjanlahden rannalle, jonne etelästä saapui turkulaisia ja muita kauppiaita, ja myytiin siellä eräretkillä kootut nahkat. Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539 näemme karjalaisia, jotka Vienan mereltä taivaltavat Maanselän poikki Pohjanlahden rannalle, kuljettaen sinne tiukasti sidottuja tavarakimppuja, ja Pohjanlahden rannalla heitä odottavat vanteilla vyötetyt tynnörit. Karjalaisten tuomain tavarain laadun voimme arvata niistä lukuisista riistaeläimistä, joita kartan laatija on heidän mailleen piirtänyt. Kaupparetkien lomassa tehtiin ryöstöretkiä rajan kahden puolen, usein kauppamatka, kauppain päätyttyä, kääntyi ryöstöretkeksi.

Mutta aikain kuluessa nämä suhteet vähitellen muuttuivat. Kun riistaeläimet loppuivat vähiin, kun venäläisyys valtasi Valkoisen meren rannat, näkyy kauppa muuttuneen salakuljetukseksi. Niin ainakin vanhat miehet rajan takana muistelivat. Sisä-Venäjältä tuotiin kaikenlaisia teollisuustuotteita, varsinkin kankaita, alas Vienan merelle ja kuljetettiin ne sitten rajan poikki Suomeen, ja Suomesta taas tuotiin väkijuomia, joita soudettiin Äänisjokea myöden aina Kargopoliin saakka. Näillä kauppareitillä myytiin vain se tavara, mitä näin saatettiin mukana kuljettaa, jonka jälkeen palattiin takaisin kotiseuduille. Siihen aikaan miehet eivät siis olleet kodistaan poissa kolmeaneljännestä vuodesta, kuten nykyään. Vanhimmat miehet sanoivat, että heidän poikina ollessaan varsinainen "Ruotsin kauppa" alkoi; sillä he varmaan tarkottivat tämän kaupankäynnin muuttumista kierteleväksi laukkukaupaksi. Nyt eivät laukkumiehet enää vie tavaraa mukanaan Suomeen lähtiessään, vaan lähtevät tyhjinä miehinä. Tavarat ostetaan Suomessa, taikka tuotetaan Pietarista, laukunkantajat hyötyvät vain siitä, mitä saavat myyntiansiota. Ne jotka eivät kykene itse ostamaan tavaroita, saavat niitä varakkaammilta lainaksi, kun luovuttavat heille osan kauppavoitosta. Tällä tavalla käyvät varsinkin köyhemmät kylät kauppaa, muun muassa Latvajärven miehet, jotka ovat Vuokkiniemen pohattain palveluksessa.

Melkein joka mies, jolla vain oli tavallinen oveluus kaupan tekoon, vietti ainakin osan iästään Suomen puolella laukkuineen kiertämässä. Kiestinki ja Pääjärvi kävivät kaupoilla etupäässä Etelä-Suomessa, Helsingin, Turun seuduilla ja Ahvenanmaalla, Vuokkiniemi Keski-Suomessa, Hämeessä ja Pohjanmaalla, Uhut samoilla seuduilla ja Pohjois-Suomessa, Pistojärvi etenkin Pohjois-Suomessa. Akonlahden, Luvajärven ja Kontokin sanottiin kiertelevän Savoa ja Inkeriä, Paanajärven, Suopassalmen ja Jyskyjärven taas Satakuntaa ja Turun lääniä.

Kaupoille lähdettiin syksyllä, kun maatyöt alkoivat olla kotipuolessa loppuun suoritetut. Kuittijärven seutujen "ruotsimiehet" tavallisesti matkasivat suuressa joukossa Maanselän poikki Hyryn rantaan, josta Vuokin haaran lähdevedet alkavat. Sinne kokoontui suuret määrät Kiannan miehiä tarjoomaan tervaveneitään kaupan. Nämä venemarkkinat pidettiin "Tornion särkän" luona ja Lähteenkorvan laskujen mukaan myytiin siellä vuosittain noin 40 venettä karjalaisille laukkumiehille. Nämä asettuivat ostamiinsa veneihin, 25-30-40 miestä kuhunkin, ja laskivat sitten kaikki vedet Kajaaniin ja Ouluunkin saakka, jossa veneet tavallisesti pilahinnasta myytiin. Laukkumiehet tunsivat tämän väylän niin hyvin, että sanottiin heidän tavallisesti laskevan kaikki kosket ilman varsinaisia laskumiehiä, "silmänäön mukaan" vain. Kemijokivarsi ja Kiitehen—Nuokkijärven vesistön kylät, Kostamus ja Kontokki matkaavat Suomeen Akonlahden ja Lentiiran taikka Miinoan kautta.

Pohjoinen Vienan-Karjala kulkee Kuusamon kautta. Kevätkesästä, osasta jo kevättalvellakin, palattiin kaupoilta ja tuotiin mukana paitsi raha-ansioita kaikenlaisia tarpeita, jauhojakin kesän varaksi.

Niinpä olivat talvella vain naiset ja vanhemmat miehet ja nuoriso kotona. Kaikki muut kiertelivät laajaa Suomennientä, selässään raskaat laukkunsa, matkaten talosta taloon kauppaa tekemässä, ja kulkien vaivojaan säälimättä pitkiäkin taipaleita pienenkin kauppa-ansion toivossa. Palatessaan kaupoiltaan he toivat parisataa markkaa puhdasta voittoa miestä kohti, toiset enemmänkin. Mutta yleinen valitus oli, että kaupat olivat entisestään paljon huonontuneet. "Karjalan kirjan" tietojen mukaan oli Suomessa kiertävien karjalaisten luku v. 1872 1,048 henkeä, v. 1893 1,139 henkeä, joiden kauppavoitto rahassa nousi 34,615 ruplaan.

Tukkiliikkeen levitessä Vienan Karjalaan on siitä vihdoin avautunut uusi paikkakunnallinen tulolähde. Varsinkin tukkien vedätyksessä talvella ovat karjalaiset osallisia. Uittamiseen käytettiin siihen aikaan, jolloin siellä liikuin, enemmän ummikkovenäläisiä Aunuksen puolelta. Paitsi miesten puutetta, oli siihen ehkä syynä sekin seikka, että karjalaiset vielä olivat tähän ammattiin tottumattomia.

Varoihin päässeet Vienan karjalaiset ovat yhä enemmän alkaneet perustaa Suomen puolelle vakinaisia puoteja, joista moni samalla on ollut seutukuntaa kiertävien laukunkantajien työn ja tavaran antaja. Toiset puodin omistajat menestyvät ovelan hoidon kautta hyvinkin, toiset tekevät vararikon, mutta alkavat muualla uudelleen, taikka palaavat kotimaahan taloihinsa, joita ei saa velasta myydä, johon lisäksi tulee jättää kaikki sen viljelemiseen tarpeellinen irtaimistokin. Ei siis ainoastaan kotirakkaus saa karjalaisia kauppiaita pitämään kiinni kotoisesta konnustaan, vaan se todella on heille hyvänä turvana.

Toisien sanottiin meidän puolella harjottavan kaikenlaista luvatonta keinottelua, vaikka he omalla puolella olivat parhaitten miesten arvossa. Semmoinen on kuin onkin karjalaisen kauppasiveys, että hänen mielestään kaikki tiet ovat luvallisia, jotka vain perille vievät, joista hän saa hyötyä.

Jokaisen huomio kiintyy siihen, hänen rajan poikki astuessaan, kuinka perinpohjainen ja jyrkkä ero on kansan ja asutuksen välillä rajan kahden puolen. Suomen puolella on rajaseutujen rahvas jöröä, harvapuheista, mutta sitkeätä ja tarmokasta, itsenäistä ja suuressa määrin itsekästäkin. Se ei helposti tutustu matkustajaan, pysyy umpimielisenä, elää kotonaan jotenkin likaisissa pirteissä, syö mitä yksinkertaisinta ruokaa, mutta kuitenkin on sen toimissa, talon asumaassa, rakennuksissa joku voiman leima. Nuo ylämaan laajat kartanot monine rakennuksineen, verraten avarain peltojensa ympäröiminä, tuntuvat sen vuoksi Vienan Karjalan asuinpaikkain rinnalla melkeinpä varakkailta. Ne hallitsevat laajoja maitaan, polttavat metsiään tervaksi mielin määrin, pitävät melkoisia karjoja, rakentelevat suuria veneitä ja matkaavat niillä Oulujärvelle ja merenrannallekin saakka tuotteitaan myymään.

Vienan Karjalan puolella ovat kartanot, viljelykset, karjat niihin verraten vähäiset. Ja samoin kuin on kaikki helpompaa, köykäisempää, samoin on kansan luonnekin keveämpää ja vierastellessaankin avomielisempää kuin meidän puolella.

Tämä jyrkkä ero on sitä omituisempi, kun muistelemme näiden maiden entisiä vaiheita. Aikanaan oli koko Pohjois-Suomi merimaata myöden karjalaista, hitaasti ja ainaisissa tappeluissa pohjalainen asutus rannikolta eteni ylämaihin. Mutta yhä vieläkin on varmaan suuri osa Oulujoen vesistön asukkaista karjalaista sukujuurta, ja Vienan Karjalassa taas melkein joka kylässä suurimmat suvut johtavat sukuperänsä Oulujoen rannoilta ja merimaasta saakka. Näin on varsinkin niitten sukujen laita, jotka ovat vanhat runot parhaiten säilyttäneet. Latvajärven Perttuset ovat omain sukutietojensa mukaan tulleet aina Hämeestä, Orihvedeltä saakka. Martiskan suku on Oulujoen varrelta sikäläisiä Karjalaisia — samaa sukua kuin matkatoverini, jos Martiskaiselta Teppanalta saamani tieto oli oikea. Maliset, Vuonnisen paras laulajasuku, niinikään ovat Suomesta kotoisin. Vierautumisen vaikuttivat nuo kamalat vainot, jotka kautta vuosisatain häiritsivät naapurisopua rajan kahden puolen. "Varastussodat" eli "peittosodat", joissa vuoroin retkeiltiin toiselle ja toiselle puolelle, suomalaiset Vienan merelle, karjalaiset venäläisten avulla Pohjanlahdelle saakka, joissa harjoitettiin kaikkea raakuutta ja julmuutta, mitä suinkin ilkeys ja viha voivat keksiä, hävitettiin, poltettiin, ryöstettiin, murhattiin missä voitiin, ne tosin päättyivät jo seitsemännentoista vuosisadan alulla, mutta niitten kautta laskettiin perustus sille jyrkälle erolle, joka heimolaisten kesken rajan kahden puolen yhä vielä vallitsee. Niiltä ajoin saakka on säilynyt tuo epäluulo ja vierastelu, jolla matkustajaa yhä vielä rajan takana kohdellaan. Elämän ja tapain jyrkkyys pysyivät voimassa, vaikka vainot olivatkin päättyneet. Myöhemmät sodat tosin vähemmän ulottuivat näihin syrjäisiin seutuihin, vaikkapa molemmin puolin ryhdyttiinkin sotavalmistuksiin, niinkuin Vienan puolella säilyneet jaamat ja muistot varotusmajakoista yhä vielä todistavat. Päinvastoin pakeni Vienan Karjalaan Suomesta uudisasukkaita, ja näistä pakolaisista polveutuvat monet suvut, jotka siellä johtavat Suomesta juurensa. Mutta vainoaikain synnyttämä juopa ei enää kasvanut umpeen. Heimoero jäi kun jäikin jyrkäksi. Kokonaan karjalaistuneet ovat sen vuoksi ne suvut, jotka rajan taa silloin muuttivat. Ei mikään niitä erota muista asukkaista. Kielen, tavat, puvun, uskonnon, kaikki he ovat omistaneet. Tämä kansallisuuden muuttaminen käy yhä vieläkin hyvin helposti ja nopeaan päinsä, sen huomaa niistä naisista, joita Suomen puolelta sinne viedään. Jonkun vuosikymmenen kuluttua heitä on vaikea suomalaisiksi enää tuntea. Rahvas toisissa kylissä muisteli, että asutus niissä oli ennen "varastussotia" ollut voimallisempi. Miinoassa mainittiin, että kylässä, jossa nykyään on vain 11 pienenlaista taloa, savujen luku oli ollut yli 40, ennenkuin kylä varastussotain aikana hävitettiin. Niinkin suuret kylät kuin Uhut hävitettiin silloin melkein olemattomiksi, ja sama oli varmaan Kuittijärvien muittenkin kylien laita.

Kielen, tapain, uskonnon ja kaikkien olojen jyrkkä eroavaisuus rajan kahden puolen on vaikuttanut, että vanha juuri on säilynyt Vienan Karjalan oloissa ja kansan luonteessa. Ei siellä kuitenkaan tapaa hetikään niin paljon vanhoja esineitä, kuin esim. Suomen puolella Etelä-Karjalassa, sillä suurin osa käytäntöesineistä on muuttunut aivan uudenaikaisiksi, koska niitä ei sanottavasti omalla puolella enää valmisteta, vaan suuri osa ostetaan Suomesta. Rakennuksetkin ovat paljon uudenaikaisemmat, kuin monessa kulmakunnassa Savoa. Mutta tavoissa, käsityskannassa, koko kansan olemuksessa on jotain, joka viittaa aina pakanuuden aikoihin saakka. M.A. Castrén lausui karjalaisten luonteesta seuraavat sanat, joitten totuus Vienankin puolella matkustajan silmään pistää:

"Kohta kun tulee Karjalaan, avautuu muinaistutkijalle uusi maailma. Yksin karjalaisen ulkopuolinen elämä siirtää tutkijan muinaisuuteen, selittää monta hämärää kohtaa vanhassa runoudessa ja tekee hänelle eläväksi, mitä hän ennen vain sekavasti osasi arvata ja kuvitella mielessään. Mutta ennen kaikkia tulee tuo ikivanha esiin kansan tunne- ja ajatustavassa."

Näitä vaikutelmia on usein mahdoton pukea sanoiksi. Ne kuuluvat tunnemaailmaan, matkustajan mieleen ne vaistomaisesti painuvat hänen seurustellessaan rahvaan kanssa. Niin kävi minulle usean kerran. Ehkä elävimmin se iski mieleeni, kuunnellessani Akonlahdessa naisten surua siitä, että heidän miehensä ja poikansa oli viety Kemiin kärsimään vankeusrangaistusta luvattomasta kruununviljan jakamisesta. Tuo teko itsessään jo sisälsi käsityksen vanhasta itsenäisyydestä, jota ei vuossatainen kuuluminen mahtavan valtakunnan laiminlyödyimpään kolkkaan ole hävittänyt. Mutta varsinkin siinä tavassa, millä nuo naiset käsittivät poikiaan ja miehiään kohdanneen häpeän, siinä hillitsemättömässä surussa, jota heidän häpeänsä synnytti, siinä oli vanhaa ylimyksellisyyttä, joka havaitsijaan jätti unohtumattoman vaikutuksen. Tämä itsetiedottomana elävä entisyyden perintö vakautti mielessäni syvemmin kuin mitkään muut seikat sen käsityksen, että Vienan Karjalan kansan on aikoinaan täytynyt olla vapaan ja itsenäisen. Sen on täytynyt omata melkoinen kultuuri ja siinä on täytynyt elää se elämäntarmo ja itsetietoisuus, joka on toimivan kansan paras ja säilyvin tunnusmerkki. Tämä vanha pohja elää kansan luonteessa yhä vielä, vaikka kaikki ulkonaiset olot olivat yhä enemmän kehittyneet siihen suuntaan, että se tuskin enää pääsisi uudelleen tietoiseksi heräämään. Se sivistys, joka nykyaikoina on tarpeen kansallisen yksilöllisyyden luomiseen, on jo niin vaikeasti saavutettavissa, se on niin suuren työn takana, että vaeltaja epäillen pudisti päätään, tokko se kansa, joka on parhaan osan vanhoista runoistamme säilyttänyt, enää uskaltaisi siihen pyrkiäkään. Varmaa on, että ainoa tie siihen on korkeampi sivistys.

En voi olla tässä yhteydessä toistamatta niitä sanoja, joilla Lönnrot Kalevalan alkulauseessa kuvaa rajantakaisia karjalaisia:

"Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joiden tykönä nämä runot ovat halki vuosisatojen säilyneet, näyttää kuin olisi vanhan rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua. Sillä on vielä yli muiden Suomalaisten joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteiselämästä, erinomainen, kaikkia kieltoja ja vastuksia kiertelevä kaupaninto, nopsa sekä ruumiin liike että mielenmaltti yrityksissänsä, joka kaikki samassa kun heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessä tavattavat ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi vanhoista Permian ajoista paraan selityksensä. Ruumiin nopeudessa, pian hoksaavassa mielen maltissa ja kaupanhalussa ovat Suomen maan Pohjalaiset ja Karjalaiset heidän lähimpiä sukulaisiansa, jälkimäiset ynnä Inkeriläisten kanssa runomuistissaki."

Olen tässä kirjassa koettanut kuvata Vienan Karjalan kansan asumuksia, vaatetusta, tapoja ja luonteenominaisuuksiakin, mikäli niihin matkoilla tutustuimme. Yleisenä havaintona saattaa sanoa, että naisväki ylläpitää karjalaista kansallisuutta uskollisemmin kuin miehet. He pitävät tarkkaan kiinni sekä kielestä, tavoista että vaateparresta, miehinen väestö sitä vastoin vähitellen suomalaistuu kauppamatkoillaan. Mutta se ei vain suomalaistu, se myös osaksi turmeltuu. Irtolaiseen elämään tottuen se vähitellen menettää juurensa. Silmäys karjalaiseen kansanjoukkoon kotoisilla kyläjuhlilla osotti tämän kylläkin selvästi. Miesväen monenlaiset, kirjavat, kaikkialta maailman ääriltä kokoon haalitut puvutkin jo rikkoivat sen yhtenäisyyden, joka antaa kansankokoukselle ehjän luonteen. Mutta näytti siltä, että sukupolvi huononeekin. Yhä enemmän näkee pienikasvuisia hinteröitä vartaloita, yhä enemmän katoo luonteesta entinen raikkaus ja turmeltumaton luonnollisuus. Moni viipyi Suomen puolella vuosikausia, pitämättä mitään huolta kotona olevista omaisistaan, jotka saivat koettaa tulla toimeen miten voivat ja nähdä kaikkea sitä pohjatonta puutetta ja kurjuutta, joka tuolla köyhässä pohjolassa alati on turvattoman ovella vaanimassa. Miesten puute on sen vuoksi Karjalan naisten kesken käynyt yhä tuntuvammaksi. Heillä ei enää ole tervettä valinnanvaraa, vaan liian usein täytyy ottaa kenen saa.

Uskonnolliset käsitykset ovat maassa, jossa kansa ei saa omalla kielellään opetusta, tietenkin mitä alkeellisimmalla kannalla. Sen mitä kansa siveellistä valistusta kaipaa, koettaa se korvata säilyttämällä uskollisesti vanhaa perintötietoansa, ja tämä sitä on etupäässä pystyssä pitänyt. Mutta puhtaampien siveellisten käsitysten kanssa on se niistä myös säilyttänyt hämmästyttävän paljon taikauskoa. Vaeltajan oli tosiaan alussa vaikea tottua siihen käsitykseen, että meidän ajallamme vielä kokonainen kansa, vaikka pienikin, sivistyksen ovilla oli niin kauttaaltaan kiintynyt vanhoihin taikoihin, että sen päähän tuskin juolahtikaan niitä epäillä. Lönnrot kertoi siitä monta esimerkkiä, eivätkä asiat ole siitä pitäen kovinkaan suuresti muuttuneet. Semmoisetkin piirit, n.s. vanhavierolaiset, jotka ankarimmin pitävät kiinni Venäjän vanhasta kristillisyydestä, elivät kaikessa yksinkertaisuudessaan syvällä vanhoissa pakanallisissa taikaluuloissa. Karjalaisissa häissä tämä taikausko julkisimmin rehoitti, mutta se vallitsi elämän kaikillakin aloilla. Se niukka, kouluopetus, jota rahvas sai venäjänkielisissä kansakouluissa, ei ollut omiaan paljoakaan hyödyttämään kansanvalistusta, koska se saatiin vieraalla kielellä.

Korkeampi hallinto ja oikeudenhoito oli venäläisten viranomaisten käsissä. Vienan Karjalassa asui kuitenkin vain joku maapoliisi ja alempia metsävirkamiehiä. Mutta suurin osa hallinnollisista tehtävistä kuului kunnallisille viranomaisille. Jokaisella seurakunnalla oli "starshinansa", joka vastasi meidän kunnanesimiestä, apunaan venäjän kielinen kirjuri, "piissari", joka toimitti kirjoitustyöt. Starshinalla oli virkahuoneensa, "pravljeniansa", jossa esim. me, Vuokkiniemeen tullessamme, ensinnä näytimme passimme ja saimme ne asianomaisella allekirjoituksella varustetuiksi. Starshinan jälkeen oli tärkein rahvaan virkamies "makasiinin hoitaja", jonka tuli hoitaa kuntaan sijoitettua kruununmakasiinia. Molemmatkin virat kulkivat vuoron perään varakkaampien talonomistajain kesken, eivätkä ne suinkaan olleet haluttuja, koska pakottivat semmoisia kansalaisia, joilla oli Suomessa puoteja tai muita kauppaetuja, olemaan vuosikausia yhtä mittaa kotonaan. Kammottu oli varsinkin makasiininhoitajan virka, koska yleinen vakuutus isäntien kesken näytti olevan, että sitä oli mahdoton hoitaa joutumatta määräajan umpeen mentyä melkoisiin takamaksuihin kruunulle. Tästä asiasta kuuli useinkin väiteltävän, ja ainoastaan yhden isännän kuulin vakuuttavan, että jos makasiinin hoitaja aina piti makasiinin rahat toisessa ja omat rahansa toisessa taskussa, niin ei tulisi vajausta, vaikkei asianomainen olisikaan kirjoitustaitoinen. Mutta varmaan oli kammoon syynä monen huono kokemus.

Kylissä oli jokaisessa vanhimpansa, "staarostansa", joka virka niinikään vaihtui vuoron mukaan, ja hänen allaan oli pienempiä "herroja", joille kuului avunanto kaikenlaisissa poliisitoimissa.

Näin oli hallinto siis kyllä suureksi osaksi kansan käsissä, mutta hallintokoneiston toiminta usein päättyi siihen, mihin kunnan virkamiesten rajoitettu toiminta ulottui. Näytti siltä, että korkeammat viranomaiset hyvin vähän huolehtivat tästä laajasta maakunnasta. Hyvin vaikeata oli Vienan Karjalan ollut saada hallitukselta apua kadon kohdatessa maata, puhumattakaan teistä ja muista liikettä helpottavista laitoksista, joita siellä tuskin oli ensinkään. Ei edes vesiliikkeen helpottamiseksi ollut mitään tehty, vaikka joet ja järvet olivat ainoat tiet, joita kesällä pääsi kulkemaan kuormain keralla. Suuren Kemijoen kosket olivat samassa luonnontilassa, kuin olivat olleet aikain alusta, vieläpä ehkä olivat tukkiliikkeen kautta toisin paikoin huonontuneetkin. Väyliä ei ollut perkattu, ei nousureittejä rakennettu, jota vastoin Suomen puolella ylämaan vedet pienimpiä latvapurojakin myöden ovat perkatut veneellä kuljettaviksi ja suurempien koskien rannoille on rakennettu virstoittain kivisiltoja. Mahdollista on, ettei kansa ole parannuksia suurin vaatinutkaan, se kun arvasi saavansa ne itse suorittaa, jos ne tehtäviksi tulisivat.

Vienan Karjalan väkiluku on vielä pienempi, kuin siellä matkustaissa tekisi mieli luulla. Se v. 1897 tuskin nousi kahteenkymmeneen tuhahteen henkeen. Naisia on melkoista enemmän kuin miehiä. — A.V. Ervasti koetti matkoillaan taitavasti asetettujen kysymysten kautta saada selville, onko Vienan karjalaisissa kansallistuntoa, vai pitävätkö he itseään venäläisinä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että he tuntevat itsensä eri kansan jäseniksi, ei venäläisiksi sen enempää kuin suomalaisiksikaan. Mutta herännyttä kansallistuntoa sanan varsinaisessa merkityksessä siellä tuskin on ollut kuin vasta viime aikoina. Siihen lienee syynä se, että he kansallisuudella pikemmin ovat käsittäneet valtiollista alamaisuutta kuin kieltä ja rotua. Se vaino, jonka alaisena laukkukauppa oli Suomessa kiellon aikana, oli pikemmin omiaan virittämään heissä myötätuntoa sitä ajatusta kohtaan, että Suomenkin erikoisasema hävitettäisiin, jotta he saisivat elinkeinoaan rauhassa harjottaa. Moniaan kuuli julkisesti lausuvan semmoisia mielipiteitä.

KOTIA KOHDEN.

Syksy oli jo käsissä, kun suoriusimme Kivijärvestä kotimatkalle, vähän ennen kuin "ruotshimiehet" kaupoilleen Suomeen. Kotvan olimme jo viipyneet, lähes viisi kuukautta, ja iloisimpia matkoja oli taival rajalle. Kuljimme ensinnä Kivijärven yli veneellä, sitten lyhyen maakannaksen poikki Viiangin järveen, joka jo on Suomen puolella, sen toisesta päästä edelleen kolme neljännestä maisin Hyryn rantaan, josta yksi perkattu vesi vetää yhtä mittaa vaikka mereen saakka.

Tähän rantaan saakka meitä saattelivat Varahvontta ja joukko Kivijärven miehiä ja naisia. Kun kaikki tavaramme olivat maataipaleitten poikki kannettavat, oli meitä jälleen koko matkue. Ero Varahvontasta oli mieltä masentava, sillä kovin surulliseksi hän muuttui ajatellessaan, mimmoiseksi hänen toimeentulonsa jälleen muuttuisi yhden kesän keveän työn ja huolettoman elämän jälkeen. Hän oli jo ennakolta uhannut Hyryn rannassa meille "kumartaa jalkaa", mutta kun olimme tätä orjamaista kunnianosotusta vastaan usein kiivastelleet, niin jätti hän toki sen tekemättä. Annoimme hänelle erotessamme, mitä meiltä liikeni, annoimme muun muassa uuden veneemme, joka oli jäänyt Akonlahden rantaan, ja saimme runsaat kiitokset palkaksemme. Mitäpä muuta olisimmekaan voineet hänen ja hänen joukkonsa hyväksi tehdä? Matkarahain lähennellessä loppuaan olimme taas itsekin matalia miehiä.

Kun nyt näin kauan viivyttyämme jälleen kuljimme taipaleita omalla puolellamme, astui ero rajantakaisen maan ja oman maan välillä joka askelella silmään. Joka suossa, jonka poikki karja kulkee, oli Kiannan puolella kunnolliset kapulasillat, yhtä hyvät kuin rajan takana suurimmilla valtateillä. Kaikkialta puhui toimeliaisuus ja tarmo. Kun näimme Malahvianvaaran kylläkin vaatimattomien talojen rakennuksineen kattavan kokonaisen mäen päällystän, niin emmepä tosiaan muistaneet olevamme köyhässä Kiannassa, vaan tuntui kuin olisimme tulleet varakkaaseen maahan. Ihmettelimme peltojen muka laajuutta, karjan suuruutta, kaikkien tilain väljyyttä.

Mutta vaikutus ei kuitenkaan ollut joka suhteessa miellyttävä. Ensi alussa tympäsi rahvaan jurous. Kun he sanan sanoivat, niin oli se niin kylmäkiskoinen, että arvelutti, kannattaisiko ruveta keskustelua jatkamaan. Säälimättä kiskottiin suuret lunnaat pienestäkin avusta taipaleen poikki. Jos saattomiestä halusi, niin eipä oltukaan täällä valmiita heti taipaleelle lähtemään niin kiitollisen nöyrästi kuin rajantakaisissa ansiottomissa kylissä, vaan vastaus pyöri ensinnä sen kysymyksen ympärillä, kuinka paljon vieras voi maksaa semmoisesta avusta. Kiantalainen ei ole ainoastaan juro, vaan myös melkoisessa määrin itsekäs. Mutta siihen hän varmaan on tottunut tervamatkoillaan, sillä sekä Oulussa että pitkin matkaa koettaa silloin hänestä hyötyä ken vain voi.

Ennenkuin oli saattopalkoista Kajaaniin sovittu, tuiskahti mieleemme melkein vihan tunne, kun piti luvata kuusinkymmenin markoin tervaveneestä ja kahdesta saattajasta. Se oli kovin suuri hinta siihen verraten, mitä olimme rajan takana maksaneet. Olimme sen vuoksi taipuvaisia liiaksikin harmittelemaan vuokkilaisten pirttien likaisuutta, joka kovin pisti silmään karjalaisten puhtaista asunnoista tullessa. Mutta muutamassa päivässä siihen taas totuimme. Ja Kiannan miesten jurouskin unohtui, kun olimme nähneet enemmän heidän sitkeyttään ja matkalla kokeneet heidän rehellistä hyväntahtoisuuttaan, joka ei sen koommin toivonut mitään etua, kun oli hinnoista kerta kaikkiaan sovittu.

Malahvianvaaran isäntä itse toisen miehen keralla lähti meitä Kajaaniin viemään. Tyhjässä tervaveneessä oli hyvät tilat, se ei tavaraimme alla syvään painunut, mutta suuremmalla kuormalla ei olisikaan päässyt enää latvavesiä laskemaan. Vaikka ne ovatkin Hyryn rantaan saakka perkatut, oli kuitenkin vesi nyt loppukesästä niin vähissä, että saimme kokea tuhannet tuskat, ennenkuin olimme Vuokin väljemmillä vesillä. Vetämällä ja kahlaamalla niistä läpi päästiin, sauvoimella auttaen koskiakin laskettaissa. Moneen kertaan lukivat kivet pitkän veneemme pohjanaulat. Poikkesimme "Vuokin rikkaitten" luona, jotka hätäaikoina ovat Vienan Karjalan lainan antajia. Kaikkialla meitä otettiin hyväntahtoisesti vastaan, ja kuta enemmän taas seurustelimme omalla puolella, sitä enemmän ihmiset meitä miellyttivät. Tuskin olimme missään rajan takana nähneet niin vehmaita niittyjä, kuin Vuokin vesien hetemäillä.

Omituista oli laskea tuolta Maanselän ylimmiltä selkosilta saakka yhä paisuvan veden keralla etelää ja kotia kohti. Sitä myöden kuin matkalla elpyivät iloiset tunteet tuttujen seutujen lähestyessä, sitä myöden vesikin joka puolelta tulevista syrjävesistä paisui, puroista kokoontui virroiksi, kohoili jo laineiksi, syöksyi pauhaaviksi koskiksi ja Kiehimän joessa valtaisella riennolla hyökkäsi rinteen toisensa jälkeen kohti suuria viljeltyjä alamaita. Oli siis huvimatka kahdenkertaisessa merkityksessä paluumatkamme.

Kun olimme laskeneet Ristijärven ihanat mutkailevat virrat asuttujen lehtoisten rantain välitse, monien uhkeiden kukkulain lomitse, niin emme enää malttaneet pysyä veneessä, vaan lähdimme maan poikki oikaisemaan. Aina muistan, kuinka kaunis jälleen oli maantien raitti, jolla pyörä tasaisesti ja myötämielisesti kisaili ja elämänhaluisena soinnutteli hiekan kovaa pintaa. Kuinka luontevat olivat nuo maantien mutkat, kuinka se hyväili silmää somasti kaartaessaan vaarain liepeitä, tai kapeana nauhana milloin näkyen, milloin metsiin kadoten, sitä korkean mäen päältä katsellessamme! Kuinka illalla tuoksuivat vuoroin raikkaat norot ja vihannat lehdot, ahojen rinteet heinineen, ja kuinka vaaroilta kiiluivat akkunat ja sytyttivät riemua! Aina välistä saimme katsella suuren yhteisponnistuksen ihailtavaa voimaa, kun ajoimme valtavan suuren laskuojan poikki, jolla rimpisuo oli muutettu savuavaksi kydöksi, ruskeatähkäiseksi nurmeksi. Kotvan näin ajettuamme tulimme vihdoin korkealle mäelle, jolle näkyi koko kukkulainen Sotkamo siintävine selkineen, talollisine vaaroineen, saloineen. Täältä käsin tullen se oli kuin kaikkein parhaita rintamaita! Sitä värien, valojen rikkautta, maiden vaihtelevaa epätasaisuutta, luonnon ja asutuksen vuorottaista aaltoilua, joka tässä levisi eteemme, sitä ei ollut Vienan Karjalassa. Ja herttaisella mielihyvällä vihdoin Kajaanissa uudistuimme ulkonaisesti juurta jaksain, uinuimme ensimmäisessä somassa kaupungissa moitteettomani valkoisten lakanain välissä, höyhenpatjoilla, ja söimme runsaita moniruokaisia aterioita. Kulttuuri oli saanut takaisin metsistyneet lapsensa.

Mutta kuitenkin kaikitenkin, kun ensimäinen jälleennäkemisen ilo oli asettunut, kun vielä paljon suurempi kaupunki oli meidät saanut pyörteihinsä, tavallinen kirjallinen arkityö alkanut, kun päivät olivat lyhenneet ja hämärät pidenneet, niin alkoivat jälleen elää mielessä ne ajat, jotka olimme etäisessä Vienan Karjalassa viettäneet. Silloin muistimme jälleen runoutensa omituisessa taruvalossa tuon yksitoikkoisen, havumetsän peittämän maan, jossa niin harvassa valottaa harmaja kylä salojen keskellä, yksinäisten vesistöjen rannoilla.

Siinä maassa on kuin onkin samaa viehätystä kuin etelän klassillisissa maissa, joita niin monet runoilijat ovat ylistäneet, jonne länsimaista yhä ja yhä vaelletaan ihailemaan niiden vanhoja taideaarteita.

Vienan Karjalassa ei tosin ole katkenneita marmoripilareita eikä sortuneita vanhoja rakennuksia, jotka laakerien ja muratin peittäminä katselisivat yli sinisen meren, mutta yhtä värikäs ja iloinen on siellä kansa ja niinkuin sortuneitten muinaisrakennuksien kappaleita ovat ne ihanat sankarirunot, joita siellä on säilynyt. Siellä tapaa usein matalimmassakin majassa ja kolkoimmassa erämaassa noita esi-isäin hajonneen runotemppelin jalosti muotoiltuja, aikain laulannassa hioutuneita kappaleita, ja ne sytyttävät sitä syvempää ihailua ja rakkautta, kuta vaatimattomammissa oloissa ovat säilyneet.