MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET I

Kertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt

Vanha aika ja Keski aika

Beazleyn, v. Schwerinin, Tozerin, Weulen y.m. teosten mukaan kirjottanut

I. K. INHA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Johdanto.

Maantieto Vanhalla ajalla.
Eufratin ja Tigriin laakson muinaiset sivistyskansat.
Babylonia. — Assyria. — Elam.
Vanha Egypti.
Punt.
Välimerenmaitten esihistorialliset kansat.
Foinikit.
Foinikkien merenkulku. — Kaupankäynti. — Foinikian kauppa Raamatun
todistuksen mukaan. — Purppuran valmistaminen ja vuoriteollisuus.
— Foinikialaiset siirtokunnat. — Foinikkien löytöretket. —
Karthagolaisen Kannon retki. — Himilkon retki. — Idän väylät. —
Missä oli Ofir? — Afrikan ympäri purjehtiminen.

Kreikkalaiset.
Iliadin ja Odysseian maantuntemus.
Kreikkalaiset siirtokunnat.
Siirtokunnat Mustan meren rannoilla. — Kreikkalaiset Italiassa.
— Massilla.
Herodotos.
Joonilaiset filosofit. — Tunnettu maailma ja maanosat. — Skyytit ja
heidän maansa. — Pohjoisia kansoja. — Persialainen kuninkaantie.
— Babylon. — Suurkuninkaan armeija. — Massagetit. — Herodotos
Intiasta. — Arabia. — Kreikkalaiset Egyptissä. — Herodotoksen
tiedot Egyptistä. — Niilin tulvat. — Niilin lähteet. — Libyan
pohjoisrannikko. — Nasamoni-nuorukaisten matka.
Xenofon ja kymmenentuhannen paluumatka.
Armenia. — Ktesias.
Aleksanteri Suuren sotaretki Itämaille.
Sotaretki Vähässä Aasiassa. — Foinikian ja Egyptin valtaus. —
Persian vallotus. — Iraanin vallotus. — Pohjoisilla aroilla. —
Intian retki. — Paluumatka erämaan kautta. — Nearkhoksen merimatka.
— Megastheneen kertomus Intiasta.
Pytheaan retki Thuuleen.
Europan länsiranta. — Thuule.
Kreikkalaiset maantieteen perustajina.
Vanhimmat kosmografiset käsitykset. — Kreikkalaisten mietteet maan
pallonmuodosta. — Ensimäiset astemittaukset. — Asutun maailman
laajuus. — Asteverkko. — Vyöhykkeet. — Fyysillisen maantieteen
alkeet.

Roomalaiset ja heidän aikansa.
Rooman valtakunnan laajeneminen.
Maantiede sodissa, retkillä ja kauppateillä.
Roomalaiset Espanjassa. — Caesar Galliassa. — Roomalaisten
sotaretket Germaniaan. — Vanha Germania. — Alppimaiden vallotus.
— Balkanin niemimaa. — Pompeijus Kolkhiissä. — Uusia löytöjä
Afrikassa. — Onnelan saaret. — Erythrean meren ympäripurjehdus.
— Taprobane. — Rooma ja Kiina.
Roomalaiset tiet.
Via Aurelia. — Via Flaminia. — Via Appia. — Roomalaiset tiekartat.
— Matkaoppaat.

Maantiede Vanhan ajan lopulla.
Strabon.— Mela. — Plinius. — Pliniuksen kuvaus Palestinasta. —
Tigriin lähteet. — Marinos Tyyrolainen.
Ptolemaioksen maantiedeteos.

Keskiaika.

Pimeiden aikain matkoja ja yhteyksiä.
Pyhiinvaeltajia.
Theodosios. — Antoninus. — Arculf. - - Willibald. — Bernard.
Kauppa Keskiajan alkupuoliskolla.
Zemarkhos. — Sopater. — Kosmas Indikopleustes.
Kristillinen lähetystoimi Afrikassa, Etu-Aasiassa, Intiassa ja Kiinassa.
Abessinian kirkko. — Nestoriolainen lähetystoimi. — Nestoriolaisuus
Intiassa ja Keski-Aasiassa. — Nestriolaisten lähetystoimi Kiinassa.
Pyhän Brandanuksen retket.
Pohjoismaiden tunnetuiksi tuleminen.
Varhaisimmat tiedot Pohjoismaisia. — Pohjanmiehet idän teillä. —
Itämeri. — Bremenin Adam. — Nestor. — Tanskalainen väyläopas.
Pohjanmiesten retket Vienaan.
Ottar. — Karli ja Thorir Hund.
Pohjanmiehet lännen ja etelän vesillä.
Harald Haardraade. — Sigurd Jorsalfare.
Amerikan ensimäiset löytäjät.
Islannin asutus. — Grönlannin löytö ja asutus. — Amerikan löytö.
— Thorfinn Karlsefnin retki — Tosiasiat.
Keskiajan maantieteelliset käsitykset.
Maan muoto. — Kosmas. — Kartat. — Paratiisi.
Gog ja Magog. — Hirviöt. — Pyöräkartta.
Arabit maantieteen elvyttäjinä.
Arabit Intian väylillä. — Ibn Vahab Kiinassa. — Sinbad Purjehtija.
— Arabien karavanireitit. — Arabien maantiede. — Edrisi. — Arabien
oppi maailman rakennuksesta. — Luonnonmaantiede. — Kansatiede.
— Arabien kartat.

Ristiretkien aika.
Abessinia. — Italian kauppakaupungit. — Kauppatavarat. — Purjehdus
ja sen apuneuvot.
Eräs 12:nnen vuosisadan juutalainen matkustaja.
Tudelan Benjamin.

Mongolit.
Suur-Tataria.
Kristikunnan lähetystöt suurkaanien hoviin.
Johannes de Piano Carpini. — Tataarit ja heidän maansa. — Carpinin
matka. Kojukin hovissa. — Wilhelm Rubruckin matka. Keski-Aasian
uskonnoista. — Rubruck Mangu kaanin vieraana. — Rubruckin
paluumatka. — Vähän Armenian kuningas Haithon.

Marco Polon malka Kiinaan.
Eräs merkillinen päivä Veneziassa. — Vanhempien Polojen matka.
— Marco Polon matka Kiinaan. — Marco Polon kertomus Kiinasta. —
Kambaluk. — Kublai kaani. — Marco Polo Kiinan sisäosissa ja
Tibetissä. — Kinsai. — Polojen paluumatka. — Marco Polon merkitys
tutkimusretkeilijänä.
Latinalainen lähetystoimi Itämailla.
Corvino Kiinassa. — Odorik. — Lähetystoimi Persiassa, Intiassa ja
Keski-Aasiassa. — Marignolli. — Kauppiaat. — Marino Sanuto. —
Mandeville. — Pappikuningas Johannes. — Ibn Batuta.
Aasian matkoja 15:llä vuosisadalla.
Clavijon matka. — Timurin hovissa. — Schiltberger.

Väljemmille vesille.
Ensimäiset löytöretket Atlantin merellä.
Vivaldo. — Malocello. — Laurentin portolano. — Portugalilaiset
Canarian saarilla.
Jean de Béthencourt ja Canarian saarien vallotus.
Onnelan saaret. — Béthencourt ja Gadifer. — Béthencourt saa Canarian
saaret. — Siirtolaisia saarille. — Guanchit.

Maantiede Keskiajan jälkipuoliskolla.
Roger Bacon ja Albertus Magnus. — Purjehduskartat eli portolanet.
— Pyöräkartan kehitys.

Uuden ajan kynnyksellä.
Prinssi Henrik Purjehtija ja. Afrikan länsirannikon tutkiminen.
Portugal Keskiajalla. — Madeiran löytö. — Kap Bojador. — Azorien
asutus. — Orjastuksen alku. — Joan Fernandez. — Viheriä niemi. —
Cadamoston retket. — Diego Gomez. — Prinssi Henrikin kuolema. —
Prinssi Henrikin merkitys.
Hyvän toivon niemelle.
Guinean rannikko. — Diogo do Cão. — Barlholomeu Diaz ja Hyvän toivon
niemi.

ALKUSANAT.

Vanhaa aikaa käsittävää osaa kirjottaessani olen noudattanut Weulen teosta: Die Erforschung der Erdoberfläche (Maanpinnan tutkiminen) ja Tozerin teosta: A History of Ancient Geography (Vanhan maantieteen historia). Keskiajan löytöretkien ja maantieteen esitys taas perustuu Beazleyn teoksiin: The Dawn of Modern Geography (Nykyaikaisen maantieteen aamunkoitto) ja Prince Henry the Navigator (Prinssi Henrik Purjehtija), ynnä Weulen yllä mainittuun teokseen. Suurena apuna on kumpaakin osaa varten ollut v. Schwerinin löytöretkihistoria. Pohjoismaita koskevia lukuja varten olen käyttänyt Fridtjof Nansenin uutta teosta: Pohjolan sumuissa. Suomen tunnetuksi tuleminen on enimmäkseen kerrottu Ignatiuksen Suomen maantiedon mukaan. Muita apulähteitä mainittakoon Websterin A General History of Commerce (Yleinen kaupan historia), Jules Vernen ja Thomasin löytöretkiä käsittelevät kirjat, y. m.

Nimien ja vieraskielisten sanain kirjotuksessa en ole valitettavasti voinut olla johdonmukainen. Milloin saatänee pätevältä taholta ohje, joka venyttelyt hylkäisi? Hakemistossa on huomioon otettu etupäässä maantieteelliset seikat, historiallisia nimiä vain tärkeimpiä.

1 K. Inha.

JOHDANTO.

Maapallon pinta alkaa olla kauttaaltaan tunnettu. Yhä pienemmiksi ovat kartoilla käyneet valkoiset alat, joihin ei tiedetä mitään piirtää. Lauhkeissa ilmanaloissa tuskin on enää ainoatakaan seutua, jonka rantoja, vesistöjä ja vuoria ei olisi tarkalleen paikalleen pantu, ja kuumissakin maissa, joihin on ollut vaikeampi tunkeutua, on enää harvassa laajempia aloja, joitten yleisistä maantieteellisistä seikoista ei oltaisi selvillä. Yksinpä molemmilla navoillakin kuljetaan luonnon ankarasta vastarinnasta huolimatta askel askelelta lähemmäksi keskustaa. Toinen napa on jo vallotettu, toista on joukko rohkeita retkeilijöitä lähestynyt niin lyhyen matkan päähän, että voimme sanoa senkin jo olevan nähtynä. Tosin on vielä aukkoja täytettävänä, mutta ne on verraten ahtaiksi rajotettu.

Niinkuin suuren työn päätyttyä voi nykyaika katsella taapäin, kuinka vanhimpain ihmisten ahdas näköpiiri on lukemattomien vaiheitten kautta vähitellen laajentunut, kunnes se meidän aikanamme on likimain saavuttanut ne rajat, jotka iankaikkisesti estävät ihmisiä ulomma yrittämästä. Uusia maita ja kansoja, meille tuntemattomia luonnonoloja tuskin enää sanottavasti löytynee. Voimme sanoa tuntevamme Maan kasvot. Olemme saaneet yleiskäsityksen niistä mahdollisuuksista, joita pallomme voi tarjota ihmisen toimeentuloksi.

Tieto maista ja kansoista on kehittynyt monella tavalla. Tehokkaasti sitä on edistänyt rauhallinen kaupankäynti. Usein ovat sotaretket tuntemattomiin maihin olleet sen välittäjinä. Mutta etäimmälle se on aina rajojaan ulottanut varsinaisten löytöretkien kautta.

Vanhalla ajalla sitä enimmäkseen edisti kaupankäynti ja vallotussodat. Varsinaiset löytöretket ja tutkimusmatkat olivat silloin harvinaisia, ainakin on meille hyvin harvoista säilynyt tietoa. Samat vaikuttimet Keskiajallakin etupäässä laajensivat maantuntemusta, mutta vielä enemmän kristinuskon levittäminen. Ristiretket avasivat Länsimaille sekä idässä että pohjoisessa laajoja aloja, joista siihen saakka oli ollut peräti vaillinaisia tietoja. Uusi aika on varsinaisten löytöretkien aika, Uuden ajan tiedot ovat laajenneet etupäässä niitten kautta. Enimmäkseen nämä löytöretket vielä Uudellakin ajalla kuitenkin tapahtuivat käytännöllisiä päämääriä varten. Niitten tarkotus oli löytää uusia kauppateitä, arvokkaita luonnontuotteita, asuttavia maita, ja niitten kautta joutuikin valkoisen rodun haltuun suunnattoman laajat alueet ja valtamerien taa syntyi uusia voimallisia keskustoita, jotka vähitellen uhkaavat siirtää pois edistyksen painopisteen vanhasta Europasta.

Tieteellinen maantuntemus edistyi vanhempien löytöretkien kautta vasta toisessa sijassa. Tieteiden kanta ei ollutkaan vielä niin kehittynyt, että ne olisivat voineet hyväkseen käyttää kaikkia tarjoutuvia uusia aineksia. Vasta uusimmalla ajalla löytöretket ovat voineet ruveta tavottelemaan puhtaasti tieteellisiä päämääriä, ja kuta enemmän aika kuluu, sitä enemmän niitten tieteellisyys syvenee. Maan ulkopiirteitten selville saamisen sijasta on päähuomio kääntynyt eri maitten sisällisen rakenteen ja esiaikaisten muodostusvaiheitten, niitten ilmastollisten ilmiöitten ja kaikkien elämänmuotojen selvittämiseen. Tältä kannalta katsoen on monikin jo vuosisatoja takaperin löydetty ja vallattu maa yhä vielä uusi.

Varsinkin alemmalla kannalla olevain kansain tuntemista on vielä suuressa määrin edistänyt kristillinen lähetystoimi, joka on ulottanut vaikutuksensa maailman pimeimpiinkin kolkkiin, koettaen kohottaa korkeampaan henkiseen ja aineelliseenkin elämään niitä luonnonkansoja, jotka vähitellen ovat tulleet kultuurin näköpiiriin. Uuden ajan alkupuolella merentakainen yritteliäisyys säälimättä sorti ja turmeli löydettyjen maitten luonnontilassa eläviä turvattomia kansoja. Nämä lehdet löytöretkien historiaa ovat sen surullisimmat; ne usein saattavat epäilemään korkeampia ihanteita noudattavaa Kaitselmusta sivistyksen kehityksessä ja leviämisessä. Niin monen säälimättä tuhotun kansan haudat puhuvat näiltä lehdiltä tuskallista kieltään. Kristillinen lähetystoimi on muodostunut vastapainoksi noille julmille, säälimättä musertaville, ihmiskuntaa ja ihmisyyttä raiskaaville, vaikka usein kristinuskon nimissä toimiville vallottajille ja anastajille. Kärsivällisen työn kautta se koettaa saattaa alemmat kansat osallisiksi tiedosta, uskonnosta ja valistuksesta. Vallottajat ovat toimineet samalla tylyydellä, joka on itsetiedottomalle luonnolle ominaista, kun se hävittää alempia elämänmuotoja valmistaakseen korkeammille sijaa. Lähetystoimi sitä vastoin on koettanut ulottaa kaikkiin kansoihin samain ihmisoikeuksien turvan, joita sivistyskansat omissa oloissaan pitävät sitovina. Väkivaltaisten viettien sijasta se on maitten ja merien taa vienyt sivistyksen omantunnon.

Löytöretkien vaiheitten muisteleminen ei ole ainoastaan ajantietoa, tapauksien, maitten ja kansain kertomista, vaan se kuvailee myös eri aikain käsityksiä niistä. Se vielä osottaa, kuinka laajenevan maantuntemuksen perustuksella käsitys Maapallon muodosta, maailmanrakennuksesta ja luonnonilmiöistä on kehittynyt.

Karttuneita tietoja ruvettiin vähitellen kirjallisuuden kautta säilyttämään myöhemmille polville. Maantieteellisen kirjallisuuden laajetessa niitä ruvettiin järjestämään kokonaisuutta silmällä pitäen, sitten selittämään ja yhdistämään tieteelliseksi järjestelmäksi. Niin kehittyi maantiede. Se onkin vanhimpia tieteistä ja käsitti nuoruudessaan useita muitakin luonnontieteitä, jotka sittemmin ovat siitä eronneet itsenäisiksi. Historian ja tähtitieteen kanssa se kulki läheisessä liitossa. Maantiede on melkein yhtä vanha kuin kirjainkirjotuskin. Vanhimmilla sivistyskansoilla tosin oli jo melkoinen kirjotustaito, mutta se oli vielä niin hankala, että ainoastaan tärkeimmät, uskontoa ja valtiota sekä käytännöllisen elämän tarpeita koskevat vaatimukset voitiin sen kautta tyydyttää. Vasta Kreikkalaisilla tietojen säilytyskeino kehittyi siksi mukavaksi, että sitä voitiin käyttää puhtaasti tutkimuksellisiinkin tarkotuksiin, ja sen vuoksi voidaan heitä pitää maantieteen, samoin kuin monen muunkin tieteen varsinaisina perustajina. Vasta kirjallisen maantiedon kautta tulivat maantuntemuksen tulokset sillä tavalla säilytetyiksi, että ennen saatuihin voitiin lisätä uudet ja siten perustusta yhä kehittää.

Löytöretkien historia valaisee monella tavalla yleistä historiaa, josta se onkin tärkeä osa. Se meille melkeinpä joka lehdellä osottaa, kuinka kansainvälisen yhdysliikkeen laajeneminen aina on vaikuttanut elähyttävästi aikoihin ja kansoihin ja suuntaillut seuraavaa kehitystä. Kun jonkun suuren tapauksen kautta näköpiiri on äkkiä laajentunut, niin ei kauaa kulu, ennenkun vaikutukset tulevat selvästi näkyviin seuraavain aikain ajatuksissa ja vaiheissa. Kun sivistyskansoja on joutunut yhteyteen jonkun vieraan sivistyksen kanssa, niin uudet vaikutukset hedelmöittävät puolella ja toisella. Kun taas kultuurin toimialat ovat laajentuneet rohkeitten retkien kautta uusiin, luonnontilassa oleviin maihin, kun on avautunut suuria luonnonrikkauksia tai otollisia aloja siirtolaisuudelle, niin on sekin usein vaikuttanut kerrassaan käänteen tekevästi seuraaviin aikoihin, luonut uusia aavistamattomia kehityksiä, jopa rakentanut uusia maailmoja. Kaikki nämä historian ilmiöt liittyvät läheisesti aineeseemme. Ne ovat löytöretkien jälkiseurauksia, ja esityksemme olisi vaillinainen, ellemme niitäkin muistelisi.

Laajenneen maantuntemuksen vaikutukset ovat alati olleet niin ilmeisiä, että sen merkitystä helposti voidaan liiotellakin. Muistakaamme sen vuoksi, etteivät korkeimmat henkiset saavutukset kuitenkaan perustu laajoihin yhteyksiin, vaan että ne on voitettu verraten suppeilla aloilla. Henkisen viljelyksen laita on suuressa määrin samanlainen kuin aineellisenkin. Laajat kauppasuhteet vaikuttavat aina virkistävästi kaikkiin toimeliaisuuden haaroihin, mutta siitä huolimatta jokaisen maan vakavaraisuuden perustus kuitenkin on sen luonnollisissa apulähteissä ja niiden kehittämisessä. Vanhimman ajan sivistykset kehittyivät aloilla, joitten yhteydet ulospäin olivat verraten pienet. Niin oli Egyptin laita, samoin Babylonin, ja kaikkein pysyvin henkinen omaisuus on varttunut siinä pienessä maassa, joka on Jordanin ja Välimeren välillä ja jonka kansa ei liikkunut kaukanakaan omain rajainsa ulkopuolella.

Ja yhtä väärin olisi arvostella aikakausien merkitystä ihmiskunnan elämässä yksinomaan sen kautta, kuinka suuri niitten maantuntemus on ollut, kuinka edistynyt niitten käsitys maan ja avaruuksien luonnonseikoista. Kokonainen vuosituhannen kestävä ajanjakso, Keskiaika, omisti hämmästyttävän alkuperäiset tiedot sekä maailman rakenteesta, että vieraista maista ja kansoista. Se unohti Vanhan ajan tieteelliset saavutukset, hylkäsi sen arvostelevan, ennakkoluulottoman tutkimuksen ja hyväksyi Raamatusta jälleen samat käsitykset, jotka kreikkalaiset olivat vanhentuneina hylänneet monta vuosisataa ennen ajanlaskumme alkua. Jos siis maantiedon kannalta arvostelisimme Keskiaikaa, niin sen merkitys ihmiskunnan elämässä tosiaan olisi arvattava hyvin pieneksi, jopa kerrassaan taka-askeleeksi. Mutta juuri samainen levoton ja pimeä aika on kuin onkin laskenut perustuksen Uuden ajan suurenmoiselle kehitykselle, ja se on myös kehittänyt toisenlaisia henkisiä arvoja, jotka kuuluvat ihmiskunnan kauneimpiin saavutuksiin.

Löytöretkien historialla on oma reipas luonteensa. Se käsittelee toisilleen vieraitten kansain ja kultuurien ensimäisiä yhtymyksiä ja näkee sen vuoksi oloja aina uutuuden valossa. Ja vielä se enimmäkseen käsittelee semmoisten miesten työtä, joita rohkea yritteliäisyys, tiedonhalu, seikkailukiihko on saanut vaaroista huolimatta kuljettamaan maantuntemuksen rajapaaluja kauemmaksi outoihin maihin. Tämä historia on sen vuoksi täynnään tarmoa ja rientoa, rohkeita yrityksiä, miehuullisia taisteluita, kestettyjä ja voiton vieneitäkin vaaroja. Lukemattomat ovat näillä teillä sortuneet, mutta suurempi on niitten luku, jotka ovat palanneet kotimaahan löydöistään kertomaan. Näemme ensimäiset tienraivaajat monessa semmoisessa maassa, jonka sivistys on sen jälkeen kauttaaltaan verhonnut lauhkeaan vaippaansa. Emme suinkaan aina voi antaa myötätuntoamme näille uusien urien aukaisijoille, mutta mielenkiintomme he enimmäkseen voittavat. Monta jaloakin luonnetta tapaamme, ja lukemattomien seikkailijoitten ohessa ovat monet ylevämielisetkin ja itsensä uhraavat miehet saaneet hautansa tuntemattomissa merissä, oudoilla rannoilla, ennen kokemattomissa vaaroissa, taikka onnellisen matkan jälkeen palanneet kotimaahansa vastaan ottamaan ansaitun voitonseppeleen.

MAANTIETO VANHALLA AJALLA.

Jos kirjottaisimme maantuntemuksen vaiheista vain säilyneitten kirjallisten lähteitten nojalla, niin tulisi meidän alkaa Helleeneistä, sillä he ovat ensimäinen kansa, jolta on säilynyt maantieteellistä kirjallisuutta. Muinaismuistojen ja historiallisten tapausten johdolla voimme kuitenkin luoda silmäyksen kauemmaksikin taapäin.

Jo paljon ennen kreikkalaisen kultuurin aikoja eli kauempana Idässä suuria kansoja, jotka olivat kehittäneet korkean sivistyksen. Kuta enemmän sitä aljetaan tuntea, sitä varmemmaksi käy, että saamme hakea monta sekä Kreikkalaisten, että samalla omankin kultuurimme juurta Eufratin ja Tigriin sekä Niilin laaksoista. Mesopotamian ja Niilin laakson suurten kansain maantuntemuksen arvioiminen on sitäkin tärkeämpi, kun niitten luomat olot varmaan kauan vaikuttivat ratkaisevasti Välimeren maitten itämaisiin yhteyksiin. Mutta lisäksi Babylonin ja Egyptin luoma sivistys avasi Välimeren maat historialle.

Vanhan maailman ensimäiset historialliset löytöretkeilijät olivat Foinikit, ja nämä juuri pienestä maastaan Libanonin juurelta kuljettivat Itämaiden kehittyneen viljelyksen kaikkialle Välimeren rannoille vilkkaan laivaliikkeensä ja kauppansa kautta. Foinikeista varmaan tiedämme, että heillä on ollut erinomaisen laaja maantuntemus ja että he ovat tehokkaasti edistäneet sen leviämistä muittenkin kansain kesken, mutta heiltä ei ole säilynyt mitään kirjallisuutta. Heidänkin maantuntemuksensa tulee meidän sen vuoksi koettaa saada selville kehityksen yleisestä kulusta ja muinaismuistoista.

Vasta Kreikkalaiset alkoivat koota tietoja vieraista maista ja kansoista teoksiin. He olivat laajoilla kauppamatkoillaan ja varsinaisilla tutkimusretkilläkin tutustuneet kaikkiin niihin maihin, joitten liike kallistui Välimerelle, tai joihin oli tältä mereltä helppo päästä. Saadakseen selvemmän yleiskuvan maantiedoistaan he laativat ensimäiset kartat. He aavistivat, että maa on pallonmuotoinen, ja suorittivat ensimäiset astemittaukset. Näin he loivat maailman rakennuksesta käsityksen, joka kokonaan rikkoi vanhemmat alkuperäiset uskot ja paljon ennen Copernicusta ja Kepleriä olisi johtanut aurinkokunnan, maan ja tähtien keskinäisten asentojen ymmärtämiseen, jos Keskiaika olisi heidän jälkiään seurannut. Kreikkalaiset asettivat maantieteen, samoin kuin muutkin tieteet, tutkimuksen pohjalle ja käsittelivät luonnon ilmiöitä niin uudenaikaisessa hengessä, että vasta viime vuosisatoina on voitu kohota sille kannalle, jolle he tieteen jättivät.

Roomalaiset laajensivat melkoisesti maantuntemusta varsinkin pohjoiseen päin ja edistivät sivistyksen tasaantumista Välimeren maissa yhdistämällä ne yhdeksi valtakunnaksi ja rakentamalla kaikkialle oivallisia teitä. Niin kehittyi vilkkaat maayhteydetkin. Mutta varsinaista maantiedettä he vähän viljelivät. Roomalaisellakin ajalla olivat etevimmät tutkijat kreikkalaisia, ja sillä kannalla, jolle Eratosthenes, Strabon ja Ptolemaios maantieteen jättivät, se pysyi Keskiajan lopulle saakka. Vasta silloin aljettiin uudelleen lukea luostareissa säilynyttä klassillista kirjallisuutta ja huomattiin, kuinka paljon kauemmaksi vanhat tutkijat jo olivat ennättäneet. Maattuaan vuosituhannen unohduksessa kantoi siten vanha kreikkalainen maantiede myöhäiset, mutta sitä kauniimmat tulokset.

EUFRATIN JA TIGRIIN LAAKSON MUINAISET SIVISTYSKANSAT.

Jo monta vuosituhatta ennen ajanlaskumme alkua oli Eufratin ja Tigriin laaksossa, varsinkin virtain suupuolessa, erinomaisen toimelias ja taaja asutus. Kaksoisvirtain maassa muodostui suuria valtakuntia ja kehittyi monipuolinen kultuuri, jonka sisällys on vuosituhansia ollut unohduksissa. Puolentoista vuosituhannen aikana eivät Länsimaat ole Babyloniasta, Assyriasta ja Elamista tienneet sanottavasti muuta, kuin mitä Raamatussa on niistä kerrottu, tai mitä paljon myöhemmin eläneet kreikkalaiset oppineet kertovat puoleksi tarun muodossa. Kuta enemmän kaksoisvirtain maan lukuisia rauniokumpuja nykyään kaivetaan, sitä enemmän niistä löytyy todistuskappaleita, jotka valaisevat kultuurimme vanhimpia juuria. Babyloniasta ja Niilin laaksosta Kreikkalaiset saivat tiedon alkeita, vaikka tosin suureksi osaksi merta kulkevien Foinikkien välityksellä. Tiedämme nyt, että esim. tähtitiede on saanut alkunsa Babylonian kirkkaan taivaan alla ja että siellä ensiksi kehittyi se ajanjako, joka vielä tänäpäivänä on käytännössä. Lukemattomat esihistorialliset löydöt kautta Europan viittaavat siihen, että Babylonian vaikutus on jo niin varhaisina aikoina ulottunut laajalle pohjoiseen ja luoteeseenkin, vaikka ehkä suoranaista yhteyttä ei ollutkaan olemassa.

Babylonia.

Babylonia oli oikeastaan enemmän maantieteellinen ja historiallinen kuin kansallinen mahti. Monet kansat ovat aikain kuluessa toimineet sillä alueella, jonka muinoinen Babylonia käsitti; kansoja katosi, mutta asutus ja sivistys elivät aina ajanlaskumme alkuun saakka.

Jo neljännellä vuosituhannella e Kr. asui kiilakirjotusten todistuksen mukaan Babyloniassa seemiläisiä kansoja. Nämä eivät kuitenkaan olleet maan alkuväestöä, vaan vielä ennen heitä, harmaimmassa muinaisuudessa, siellä oli elänyt ja vallinnut älykäs muinaiskansa, Sumerit, joka oli itse kiilakirjotuksenkin keksinyt. Sumerit, jotka eivät olleet seemiläisiä, olivat jo neljännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua menettäneet kansallisuutensa. Heidän kielensä vain säilyi vielä kauan seemiläisessäkin Babyloniassa samalla tavalla kuin Keskiajalla latina, s.o. uskonnon ja kirjallisuuden kielenä. Niin vanha oli tässä laaksossa korkeampi viljelys.

Kiilakirjotuksista saamme tietää, että jo noin vuoden 3000 vaiheilla e.Kr. Babylonin kuningas Sargon oli valtansa alle laskenut kaiken kaksoisvirtain maan ja Syyrian, niin että hänen valtansa ulottui Välimerelle saakka. Vieläpä voidaan melkein varmasti päättää, että jo Sargonin laivat purjehtivat Välimerellä. Arabia näyttää niinikään jo silloin olleen Babylonilaisille kauttaaltaan tunnettu; sen länsipuolta he sanoivat Meluhaksi, itäosaa Makaniksi.

Mutta muutoin ovat tietomme siitä, kuinka laajalle Babylonian vaikutus ja maantuntemus ulottui, hyvin vaillinaiset. Elam, Anzan ja Suri, s.o. nykyisen Iraanin länsireuna, joka jyrkästi viettää Tigriin laaksoon, kävivät Babylonian kanssa ainaisia sotia ja olivat siis arvatenkin myös Babylonian sivistyksen vaikutuksen alaisina. Mainitut maat lienevät sen vuoksi olleet kaksoisvirtain laakson asukkaille hyvin tunnetut. Mutta paljoakaan kauemmaksi Babylonialaisten maantieto ei näytä ulottuneen. Nykyistä Armeniaa he sanoivat Gutien maaksi ja kaikkia Armenian itäpuolella olevia seutuja yhteisellä nimellä »Umman-Mandaksi». Tämä nimitys ei näy tarkottaneen mitään erikoista kansaa, vaan yleensä kaikkia raakalaiskansoja, jotka sillä puolella asuivat — samoin kuin Kreikkalaiset myöhemmin nimittivät yhteisellä nimellä Skyyteiksi kaikkia sillä puolella asuvia paimentolaiskansoja. Luoteessa tunsivat Babylonialaiset varmaan Vähän-Aasian Hethalaiset, ja Palestinan pohjoisosaa jo vanhastaan sanottiin »Lännen maaksi». Tokko vanhat Babylonialaiset harjottivat laivaliikettä Persian lahdella, sitä ei varmaan tiedetä. Helmenpyynnistään tunnetuilla Bahrein-saarilla on säilynyt muinaismuistoja, jotka osottavat Foinikkien asuneen siellä jo ehkä ikivanhain Sumerilaisten aikana. Siitä päättäen oli Persian lahden laivaliike varhaisimpina aikoina Foinikkien käsissä.

Ainakin näin laajalle ulottui siis Babylonian maantuntemus jo neljännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Mutta sen jälkeen ei se kahden ja puolen vuosituhannen kuluessa näytä siitä paljoakaan laajenneen. Ehkä se päin vastoin ainakin muutamalle suunnalle supistui. Babylonian pääsy Persian lahdelle näyttää, omituista kyllä, moneksi ajaksi kokonaan katkenneen, sille puolelle kun syntyi uusi valtakunta, jota kiilakirjotuksissa sanotaan »Merimaaksi». Mutta Egyptin faaraoitten kanssa Babylonian hallitsijat olivat tällä ajalla kirjeenvaihdossa.

Assyria.

Samoin kuin Babylon tuli erotetuksi Persian lahdesta, samoin sen Assyria 11. vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua erotti Välimerestä. Kiilakirjotukset kertovat, että jo assyrialainen kuningas Tiglat Pileser retkeili Välimerelle saakka, jossa hän oli näkemässä suurien merieläinten pyyntiä. Jo pari vuosisataa ennen hänen hallitusaikaansa Assyria oli ruvennut lähettämään siirtolaisia Armeniaan, laajentaen sille puolelle kaksoisvirtain laakson vaikutusvaltaa ja maantuntemusta. Tätä siirtolaisuutta todistavat lukuisat kiilakirjotukset, joita on nykyaikoina löydetty Armeniasta ja Kappadokiasta.

Muilla tahoilla Assyrialaiset eivät sitä vastoin ulottaneet maantieteellisiä tietojaan edemmäksi kuin Babylon. Tosin assyrialaiset armeijat samoilivat kautta Arabian moneen kertaan, mutta saman olivat jo kaksituhatta vuotta aikaisemmin Sargonin ja muitten babylonilaisten hallitsijain sotajoukot tehneet. Assyrialaisten kuningas Asarhaddon aikoi saattaa valtansa alaiseksi koko Lounais-Arabian, voidakseen sieltä hallita Intian kauppaa, josta Babylon ja Assyria olivat tulleet osattomiksi edellisen valtakunnan menettäessä pääsyn Persian lahdelle. Jemenin kautta kulkeva Intian kauppa taas poikkesi Punaisen meren länsirannalle ja maataipaleen poikki Niilin taakse. Nämä sotatoimet puhuvat kylläkin selvää kieltä siitä vilkkaasta liikkeestä, joka jo niin vanhoina aikoina suuntautui Intiaan, vaikk'ei sen vanhimmista vaiheista olekaan säilynyt suoranaisia tietoja.

Elam.

Elämin valtakunta, joka rajotti Babyloniaa itäpuolella, ei ollut yhtä korkealle kehittynyt kuin tämä maa, vaikka se epäilemättä olikin saanut Babyloniasta koko joukon sivistysaiheita. Se pysyi puoliraakalaisena, sotaisena vuorimaana, jonka maantiedollinen merkitys oli pikemmin kielteistä laatua, sillä Elam näyttää kautta aikain estäneen Babyloniaa levittelemästä valtaansa itään päin ja pääsemästä maisin kauppayhteyteen Intian kanssa. Mahdollista on, että Elam on välittänyt maisin kulkevaa karavanikauppaa, samoin kuin niin monet myöhemmät puoliraakalaiskansat samoilla seuduilla. Mutta se piti kaupan niin tiukasti omissa käsissään, ettei kaksoisvirtain laakson väestö koskaan saanut sille puolelle aikaan laajempaa välitöntä kauppayhteyttä. Ainoastaan yhdeksännellä vuosisadalla e.Kr. näyttää Elam jonkun aikaa olleen heikkouden tilassa, sillä siihen aikaan sai Assyrian kuningas Salmanasar II Baktriasta ja Intiasta lahjoja, kaksikyttyräisiä kameleja ja Intian elefantteja. Pian näyttää yhteys kuitenkin uudelleen katkenneen, kunnes Persialaiset, perustettuaan Iraaniin suuren valtakunnan ja vallotettuaan kaksoisvirtainkin maan, tällä puolella saivat aikaan avoimen maayhteyden Intian kanssa.

Vanha Egypti.

Yhtä kauas muinaisuuteen kuin Eufratin ja Tigriin välisessä maassa ulottuu sivistys Niilin laaksossa, ja samoin kuin Babyloniasta ja Assyriasta, samoin olemme Egyptinkin muinaisuudesta saaneet luotettavia tietoja vasta viime vuosisadalla, jolloin vanhain Egyptiläisten kuvakirjotusta opittiin lukemaan. Hieroglyyfeistä tiedämme, kuinka monipuolisesti Egyptin sivistys oli kehittynyt jo vuosituhansia ennen kuin Herodotos matkusti Niilin laaksossa. Ne valaisevat, vaikka tosin niukasti, vanhan Egyptin maantieteellisiäkin suhteita. Kaikki niistä saatavat tiedot ovat sitä mieltäkiinnittävämpiä, kun ne seudut, jotka olivat Egyptin länsi- ja eteläpuolella, myöhemmin tulivat kokonaan erotetuiksi muun maailman yhteydestä, niin että ne vasta aivan nykyaikoina ovat tulleet osapuilleen tunnetuiksi.

Vanhimmassa Egyptissä, jonka lähempi rajapaalu on asetettu toisen vuosituhannen keskivaiheille e.Kr., Niilin laaksoa viljeli rauhallinen, alallaan pysyvä maanviljelysväestö, joka muun maailman kanssa ylläpiti kauppasuhteita ainoastaan sen verran, että sai hankituksi ruumiitten balsamoimiseen tarvittavia savusteita, eräitä hyvänhajuisia kummilajeja. Rajamaittensa asioihin ei Egypti muutoin paljoa puuttunut. Sitä estivät maantieteellisetkin syyt, sillä heti Niilin kapean laakson molemmin puolin alkoivat nuo autiot päivänarinat, joilla ei mikään viljelys menesty, ja jotka lisäksi estivät suurempia sotavoimia tunkeutumasta vedettömäin aavikoitten poikki harvassa oleviin keitaisiin. Eteläänpäin taas vaikeutti tunkeutumista yhä kuumeneva ilmasto ja Niilin keskijuoksulla kuohuvat lukuisat kosket. Alimmilta koskilta jättiläisjoki virtaa niin korkeitten rantain välissä, ettei tulvavesi voi niille nousta. Viljelyksen täytyi seisahtua Assuanin koskille: siitä ylöspäin erämaat kahden puolen pitkillä matkoilla lähestyivät aivan jokeen saakka. Koko Egypti onkin oikeastaan vain suuri keidas, joka luonnostaan on muusta maailmasta erotettu, kapeata meririntaa lukuunottamatta.

Elefantinen saarella, joka on Assuanin koskien kohdalla, tapahtui tavaranvaihto vanhan Egyptin ja siitä alkavan Nubian välillä. Tämän kaupan laatua todistavat mainitun saaren ja Syenen kaupungin nimet; ne merkitsevät »norsunluusaarta» ja »kauppaa». Näissä raja-alueissa elävät kansat luonnollisesti olivat Egyptiläisille jo vanhastaan tunnetut. Ne olivat tummanruskeata rotua, vaikka luultavasti samaa alkujuurta kuin Egyptiläiset itsekin. Mutta Egyptiläiset lukivat heidät, samoin kuin heidän eteläpuolellaan asuvat »Nehetkin», neekereihin.

Laajimmillaan ollessaan Egyptin valta etelässä ulottui aina kolmansille koskille, lähelle nykyistä Dongolaa, jossa Arkon saarella on jonkun Egyptin kuninkaan ikivanha kuvapatsas. Nykyisen Wadi Haitan luona on niinikään säilynyt vanhain egyptiläisten kuninkaitten kirjotuksia ja linnanpohjia. Kuningas Usertesen eräässä rajakirjotuksessa sääti: »Tämä on eteläraja. Älköön ainoakaan neekeri kulkeko tämän rajan poikki pohjoista kohti, ei jalan eikä vesitse, älköönkä myöskään heidän karjansa. Jos he tahtovat tulla Akentin maahan kauppaa tekemään, niin älköön kukaan heitä siitä estäkö, mutta Hehiä kauemmaksi ei pidä koskaan ainoankaan heidän laivansa yrittää.»

Mutta egyptiläinen sivistys levisi kuitenkin tähän maahan, joka näin oli tullut sen kanssa kosketuksiin. Sitä vielä tänä päivänä todistavat Nubiassa tavatut suurenmoiset rakennusjäännökset. Vanhoista kuvista näkyy, miten raakalaiskannalla elävä neekerikansa muutti vaatepartensakin ja hiusmuotinsa egyptiläisen mallin mukaiseksi. Viime aikoina on näissä maissa, jotka Englantilaisten toimesta on rauhotettu, ryhdytty muinaistutkimuksiin, jotka lupaavat suuria tuloksia.

Egyptiläisten tunkeutuminen etelää kohti ja sivistyksen kohoaminen sikäläisissä maissa vaikutti, että Nubiassa muodostui Napata niminen valtakunta, joka voimistui siksi, että se saattoi pari vuosisataa itse Egyptiäkin hallita. Mutta kun Napatan täytyi ylivallastaan luopua ja se vähitellen tuli kokonaan erotetuksi Egyptistä, niin se raaistumistaan raaistui ja vaipui ympärillä asuvain neekeriheimojen tasalle.

Punt.

Jo näinä vanhoina aikoina käytiin Niilin laaksosta kauppaa Punt nimiseen maahan, jonka arvellaan olleen Punaisen meren rannalla, ehkä Adenin seuduilla. Kauppatavarat nousivat ensin Niiliä ja kulkivat sitten maan poikki Punaiselle merelle, jonka rantoja pitkin niitä vietiin edelleen laivoilla etelään päin.

Toisen vuosituhannen keskivaiheilla eräs Egyptin kuningatar lähetti suuren retkikunnan Puntiin, jonka asukkaita, kyliä, kasveja ja eläimiä hän sitten kuvautti rakennuttamaansa suureen kuolintemppeliin. Nämä vanhat kuvat, joitten esineet, pyöreät, mehiläispesän muotoiset, osasta paaluille rakennetut majat ovat aivan samanlaisia kuin nykyisetkin neekerimajat, todistavat erinomaisen sattuvasti, kuinka samalla kannalla luonnonkansat, kultuurivaikutuksista erillään, voivat säilyä vuosituhansia. Tämä vanhoillisuus, joka on Afrikan alkuasukkaille ominainen piirre, ilmenee myös kuvattujen ihmisten vaateparressa, tukan somistuksessa ja koristeitten käyttämisessä. Ne ovat syrjäisemmissä seuduissa vielä tänä päivänä aivan samanlaiset kuin 3500 vuotta takaperin. Yksin afrikkalainen naisihannekin on pysynyt kolme ja puoli vuosituhatta ennallaan. Egyptiläiset taiteilijat kuvasivat neekerikaunottaren niin lihavaksi, pyöreäksi ja muodottomaksi, että miehen täytyi kuljettaa vaimoaan aasilla. Samanlaisia ovat vielä tänä päivänä neekeripäälliköitten suosikkivaimot, kuten monetkin matkustajat tietävät kertoa. Egyptin kuningattaren maalauttamista kuvista näkyy, että Egyptiläiset oman maansa tuotteita, kuten puukkoja, kirveitä ja muita valmisteita vastaan vaihtoivat Puntin asukkailta pihkoja, norsunluuta, myrrhapuuta, eebenholtsia, kultaa ja silmäkoristeita, pavianeja, merikissoja ja koiria, pantterin nahkoja ja orjia. Tämäkin kauppa pysyi kautta vuosituhansien melkein samana.

Paljon tärkeämpi oli egyptiläisen kultuurin vaikutus pohjoisessa», vaikka Egyptiläiset myöhänlaiseen ryhtyivätkin laajentamaan valtaansa sille puolelle. Merellä he eivät tosin itse liikkuneet laajalta, mutta jo hyvin vanhoina aikoina olivat Välimeren kansat oppineet purjehtimaan Niilin suistamoon kauppaa tekemään ja arvatenkin ryöstämäänkin. Vanhoissa hieroglyfeissä puhutaan »merimaiden kansoista», jotka usein tekivät rosvoretkiä Egyptin rannalle.

Palestinaan ja Syyriaan Egyptin hallitsijat sitä vastoin tekivät useinkin sotaretkiä. Palestinaa nimitetään kuvakirjotuksissa »Ylä-Retenuksi»; sen toista puolta sanottiin »Kenanaksi» (Kaanaaksi).. toista »Amariksi»(Amorittien maaksi). Syyrian alanko oli »Ala-Retenu». Kreeta oli »Keft» ja Foinikit »Fenekhejä«.

Hieroglyfit kertovat Egyptin hallitsijain käyneen sotia aina Eufratin ja Tigriin maahan saakka, »jossa vesi juoksee nurinpäin» (s.o. päinvastaiseen suuntaan kuin Niili), »jossa kuljetaan pohjoiseen, kun kuljetaan vastavirtaan». Egyptiläisistä näytti luonnottomalta, että mikään virta juoksi toiseen suuntaan kuin heidän pyhä Niilinsä. Vanhoista kirjotuksista käy selville, että Egyptin ja kaksoisvirtain maitten hallitsijat toisin ajoin olivat keskenään kirjeenvaihdossakin.

Syyrian maihin kävi Egyptistä vilkas kauppa, ja vaikka Egyptillä itsellään oli kehittynyt teollisuus, niin osti se vielä teollisemmasta Syyriasta kaikenlaisia valmisteita, laivoja, vaunuja, aseita, monenlaisia astioita ja soittokoneita, vieläpä uusia leipälajejakin, kaloja, karjaa ja varsinkin viiniä, jonka maustamisessa Syyrian asukkaat olivat kaikkia muita etevämmät. Syyrialaiset tavat, rakennusmalli, vieläpä jumalatkin levisivät toisella vuosituhannella e.Kr. Egyptiin. Silloin valtasi seemiläisyys ikivanhan Egyptin samalla tavalla, kuin myöhemmin Aleksanteri Suuren ja Ptolemaioksien ajalla kreikkalaisuus.

Välimerenmaitten esihistorialliset kansat.

Kun Niilin laakson ja kaksoisvirtain maitten ikivanhat valtiot ja yhteiskunnat alkoivat menettää elinvoimansa, niin haki edistys toimialoja uusissa maissa ja uusien kansain keskuudessa. Se siirtyi jokien ahtaista laaksoista meren rannalle, joka oli siksi maitten piirittämä, että se pikemmin vaikutti yhdistävästi kuin erottuvasti.

Egyptin, Babylonian ja Assyrian vanha historia on näitten maitten vanhan kirjallisuuden tutuksi tultua astunut niin lähelle, käynyt niin eläväksi ja monivaiheiseksi ja me huomaamme niitten sivistyksen niin kehittyneeksi, yhteiskunnat niin järjestyneiksi, että näitten tietojen valossa mielestämme tulemme kuin alkuasteilla olevaan uuteen maailmaan, kun noina ammoisina aikoina mielessämme siirrymme Välimeren rannoille. Nämä näyttävät olleen Babylonian ja Egyptin kansoille melkein yhtä tuntemattomia kuin Amerikan rannat Lännen kansoille Uuden ajan alussa.

Siitä syystä onkin jo oltu taipuvaisia arvaamaan liiankin suureksi Itämaitten vaikutusta kultuurin viriämiseen Välimeren reunoilla. Aivan viime vuosikymmenien muinaistutkimukset ovat nimittäin osottaneet, että ainakin tuon meren itäosissa on vallinnut itsenäinen korkealle kehittynyt sivistys, joka on yhtä vanha kuin Egyptin tai Babylonian.

Schliemann kaivoi Hissarlikin (Troijan) raunioista esiin ikivanhoja kaupunginpohjia ja esineitä, jotka todistavat edistyneitä oloja ja sisältävät aivan itsenäisesti kehittyneitä koristemuotoja. Hän jatkoi löytöjään Peloponnesossa, jossa Mykenan vanhat kalmistot luovuttivat tutkimukselle aavistamattoman rikkauden helleeniläisaikaa vanhemman ajan kultuuriesineitä ja rakennuksia. Mutta kaikkia näitä löytöjä rikkaammat ja tärkeämmät ovat ne, joita Evans on Kretan saarella tehnyt. Hän on kaivanut esiin Knossos kaupungin pohjat saaren pohjoisella rannalla ja huomannut Minoksen tarumaisen palatsin todellisuudeksi, paljastanut kehityksen ja kultuurin, joka ulottuu niin kauas taapäin, kuin yleensä voidaan edellyttää ihmisen muodostaneen suurempia ja korkeammissa muodoissa eläviä yhteiskuntia.

Mikäli näihin muinaisjäännöksiin jo on ennätetty syventyä, voidaan niistä tehdä se johtopäätös, että Kretassa aina myöhemmältä kivikaudelta saakka on elänyt samoilla paikoilla alati kehittyvä kansa, jonka loistoaika oli pronssikausi, mutta jonka rautakauden alussa voitti pohjoisesta tuleva raakalaiskansa — arvatenkin vanhat Helleenit — niin että se menetti koko kansallisen olemuksensa ja luultavasti suli vallottajain kanssa samaksi kansaksi. Vielä voidaan päättää, että tämä sivistys on ollut yhteinen koko Egean meren ympäristölle, josta syystä sitä sanotaankin egeiseksi, vaikka se näyttää kehittyneen korkeimmalle ja yhtäjaksoisimmin juuri Kretassa, jossa saariasema suojeli sitä häiriöiltä. Kaikesta päättäen harjotti tämä kivikauden ja pronssikauden kehittynyt kansa laajaa laivaliikettä sekä Egean meren saaristossa, että Syyrian rannikolle ja varsinkin Egyptiin, jonka kanssa Kretalla on ollut ikivanhat yhteydet. Egyptiläisissä hieroglyfeissä mainittu Keft tarkotti juuri Kretaa. Kirjotustaitokin oli tälle kansalle tunnettu — sillä oli kahdenlainen kirjotus, vanhempi kuvakirjotus, joka kuitenkin kokonaan poikkeaa egyptiläisestä, ja nuorempi viivakirjotus, joka vähän muistuttanee vanhempaa arabialaista; mutta ei kumpaakaan ole vielä osattu lukea, kun ei ole mitään johtoa siihen, mitä kieltä tuo esihistoriallinen sivistyskansa on puhunut. Mutta ehkä ihmeteltävin oli sen taide, joka todistaa samalla sekä erinomaisen kehittynyttä tekotapaa, että sen kansan ruumiillista kauneutta, joka tuon taiteen kehitti.

Mitä kansoja varhaisimpina aikoina asui Syyrian rannoilla, siitä ei ole mitään tietoa. Foinikit saapuivat sinne Persian lahden etelärannalta, jossa nykyisten Bahrein saarien seudut olivat heidän asuntoalueensa keskusta. Foinikit luultavasti alkuaikoina välittivät Babylonian sumerilaisten kaupunkien laivaliikettä. He siitä päättäen olivat jo tottuneet merillä purjehtimaan muuttaessaan Libanonin juurelle, Välimeren rannalle, ja rakentaessaan sinne kaupunkinsa ja laivastonsa. Jotkut tutkijat luulevat, että Foinikit ehkä olivat samaa kansaa, jota alkuaan myös asui Egyptin hieroglyfeissä mainitussa Punt maassa Punaisen meren suulla, ja joka siis olisi hallinnut molempien itäisten väyläin laivaliikettä jo hämärimmästä muinaisuudesta saakka.

Monet vaiheensa oli varmaan Välimeren länsiosankin mailla ja kansoilla ollut, ennenkuin historian ensimäinen sarastus niille lankeaa. Mutta niistä emme paljoa tiedä. On tosin säilynyt joku verta muinaisjäännöksiä, joitten nojalla ehkä tutkimus tulevaisuudessa voi tehdä sitovia johtopäätöksiä, mutta toistaiseksi saamme tyytyä vertailevan rotututkimuksen viittauksiin. Niitten mukaan on Välimeren rannoilla jo ikivanhoista ajoista tapahtunut kansainvaelluksia, jotka ovat monella tavoin muuttaneet niitten rotuoloja. Kieliä ja kansoja on kadonnut, toisia tullut sijaan, ja kadonneet ovat vain jättäneet ihonsa, hiusvärinsä tai muita rotumerkkejään kummittelemaan niitten kansain ruumiinrakennuksessa, joitten kieliin ne hautaantuivat.

Vertailevan pääkallotutkimuksen johdolla koettaa anthropologia päästä vanhimpien rotujen perille, joitten vaiheitten selvittämiseen kielitiede ei tarjoa johtoa, koska nuo kielet jo ovat kuolleet.

Uusimmat ihmistieteen tutkijat ovat etupäässä pääkallojen muodon johdolla tulleet siihen johtopäätökseen, että kaikki ne valkoiset kansat, joita vanhempina aikoina on asunut Europassa, Länsi-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa, ovat kehittyneet yhteisessä alkukodissa Pohjois-Afrikassa, Saharan vielä ollessa viljelyskelpoista, hyvin kasteltua maata, niinkuin vanhat esiaikaiset jokilaaksot todistavat. Tämä arvatenkin tapahtui samoihin aikoihin, jolloin Europpa vielä suureksi osaksi oli mannerjäätiköitten peitossa. Afrikasta sai siis Europpa asukkaansa, Afrikasta lähtivät seemiläiset kansat itää kohti, vallaten Länsi-Aasian, ja samaa alkujuurta ovat nekin kansat, jotka sinne jäivät ja jotka berberien nimellä ovat näihin saakka harvinaisen puhtaina säilyttäneet sekä kielensä että rotuominaisuutensa. Uusissa asuinpaikoissaan pohjois-afrikkalaiset siirtolaiskansat aikain kuluessa erilaistuivat. Mutta Välimeren rannoilla ne hyvin myöhään, aina historiallisen ajan alkuun saakka, pysyivät jotenkin samoina, kunnes aarialaiset tulivat ja laskivat Välimeren pohjoisrannoilla olevat liibyalaiskieliset kansat valtansa alle, pakottaen niitä omaksumaan aarialaisen kielensä, mutta sen sijaan itse omistaen paljon niitten rotuominaisuuksia. Tästä sekotuksesta ovat syntyneet ne kansat, jotka nykyään elävät Etelä-Europassa.

Siihen aikaan kun Foinikit alkoivat Välimerellä purjehtia, asui sen pohjoisrannoillakin siis etupäässä hamilaissukuisia kansoja, vaikka ne jo olivatkin melkoisesti eronneet varsinaisista libyalaisista. Kielentutkimuskin osaksi tukee tätä mielipidettä, sillä baskin kielen ja nykyisen berberin kielen välillä on huomattu selvää sukulaisuutta, joka kuitenkin on niin vanhaa, että kielet jo historiallisen ajan alussa varmaan olivat toisilleen aivan vieraat. Näitä libyalaisia kansoja olivat Italiassa Ligurit, joitten nimikin johdetaan samasta juuresta kuin Libya, Sardit, Sisilialaiset ja toisten luulon mukaan useimmat niemimaankin heimot, lukuunottamatta Etruskeja; näitten luullaan tulleen Egean mereltä ja tuoneen sieltä mukanaan ne sivistysainekset, joitten jäännöksiä heidän haudoistaan on löydetty. Hamilaissukuisten »Välimeren kansain» sekaan saapui sitten varhaisia aarialaisia kansoja, kuten lllyrikot, nykyisten Albasien esi-isät, Keltiläisiä ynnä vihdoin Latinalaiset, jotka lopulta vallottivat koko Italian ja antoivat sille kielensä.

Balkanin niemelle saapuivat illyrialais-thraakialaiset kansat ennen Helleenejä, mutta näistä tuli niemimaan johtava kansallisuus, vaikka varhaisemmat kansa-ainekset kauan, osasta tähän päivään saakka, heidän rinnallaan pitivät puoliaan. Samoja kansoja oli Vähän Aasian puolella, ja niihin ehkä kuuluivat Hethalaisetkin, joita luullaan nykyisten Armenialaisten esi-isiksi. Hethalaisilla kansoilla oli melkoinen sivistys ja oma kuvakirjotuksensa, joka jossain määrin muistuttaa Kretasta löydettyä. Niillä oli ajoittain melkoisia valtakuntia, jotka olivat yhteyksissä sekä Egyptin että kaksoisvirtain maitten kanssa, mutta myöhemmin joutuivat Assyrian ylivallan alaisiksi.

Se sivistys, joka oli elänyt Egean meren saarilla ja rannoilla samaan aikaan, jolloin Egypti ja Babylonia parhaimmillaan kukoistivat, hävisi HelleeniIäisten tullessa niin jäljettömiin, että sen olemassa olokin vasta äsken on käynyt ilmeiseksi. Helleenit näyttävät saapuessaan hävittäneen ja surmanneen vielä perinpohjaisemmin kuin germanilaiset kansat Rooman kukistaessaan, ja sen kautta tapahtui koko Egean meren piirissä niin yleinen taantumus, että nuo maat toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. jälleen olivat puoliraakalaiskannalla. Foinikeilta sen vuoksi Helleenit oppivat sekä ammattitaitonsa että taiteensa alkeet, jopa kirjotuksenkin. Foinikit esiintyivät tällä vanhalla pohjalla kuin löytöretkeilijät uusissa maissa. Egealaista kultuuria seurasi pitkällinen väliaika, jonka kuluessa itämaiset vaikutukset vähitellen levisivät kautta Arkipelagin ja Kreikan ja edemmäksi länteenkin päin, ja vasta tällä pohjalla kehittyi ja kasvoi.

Foinikit.

Foinikit asuivat Syyrian rannalla sillä kapealla kaistaleella., joka on Libanonin vuoriston ja meren välillä. Ei tosin ole säilynyt kirjallisia tietoja siitä, kuinka varhain tämä vilkas ja yritteliäs kansa alkoi Välimerta kyntää, mutta varmaan se tapahtuu piankin sen jälkeen, kun Foinikit olivat Persian lahdelta uuteen kotimaahansa muuttaneet, koska he jo v. 1500:n vaiheilla e.Kr. olivat yhteydessä Kyproksen, Rhodoksen, Vähän Aasian rannikon ja Egean meren saarien kanssa ja kaikkialle olivat perustaneet kauppapaikkojaan ja siirtokuntaan. Epätietoista on, tokko he jo silloin purjehtivat Välimeren länsiosiinkin. Mutta se on varmaan toteen näytetty, että Foinikit jo ainakin 12:lta vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua olivat saapuneet Gibraltarin salmeen »Melkartin patsaille» saakka, vieläpä käyneet sitäkin edempänä Atlantin merellä.

Nämä laajat merimatkat ehkä aiheutuivat siitä, että Foinikian täytyi etsiä edempää raaka-aineita vilkasta teollisuuttaan, purppuran, lasin ja metalliteoksien valmistusta varten. Ja luultavasti heidän täytyi etsiä uusia alueita kaupalleenkin, kun Kreikkalaiset jo toisen vuosituhannen lopulla alkoivat heidän kanssaan kilpailla kaupan, merirosvouksen ja siirtokuntien perustamisen alalla. Jo kahdennellatoista vuosisadalla e.Kr. Kreikkalaiset karkottivat Foinikit Egean meren saarilta ja Vähän Aasian rannikollakin kilpailu kävi yhä kiinteämmäksi.

Valitettavasti tietomme Foinikeista ovat vaillinaiset, sillä heiltä itseltään ei ole säilynyt jälkimaailmalle kirjallisia todistuksia, vaikka he tunsivatkin kirjotustaidon, vieläpä sitä kehittivät ja arvatenkin omistivat jommoisenkin kirjallisuuden. Tunnemme heidät ainoastaan Raamatun ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain tietojen perustuksella.

Foinikkien merenkulku.

Ennen oli yleisenä käsityksenä, että Foinikit olivat koko merenkulun varsinaiset »keksijät», mutta se on huomattu liian rajotetuksi. Jo paljon ennen Foinikkeja on varmaan Välimerta ja paljon suurempiakin meriä aluksilla kuljettu. Monet seikat viittaavat siihen, että merenkulku on milt'ei yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Mutta Vanhan ajan etevin merikansa Foinikit epäilemättä olivat. He ehkä ensimäiseksi rakensivat niin tilavia ja merikuntoisia aluksia, että voitiin kuljettaa suurempiakin tavaramääriä merien poikki. Tiedämme heidän keksineen montakin laivamallia eri tarpeita varten. Heillä oli nopeat solakat sotalaivat, jotka olivat varustetut monenlaisilla hävitysaseilla, varsinkin semmoisilla koneilla, jotka heittivät suuria kiviä ja nuolia vihollislaivan päälle. Toisia laivoja rakennettiin yksinomaan kuormia viemään; ne olivat kömpelöitä, mutta vetäviä. Ne laivat taas, joilla kuljettiin aina Tarsikseen, nykyiseen Espanjaan saakka, olivat yhdistettyjä sota- ja kauppalaivoja. Ne olivat nopeakulkuiset ja asestetut, mutta olivat samalla niin tilavia, että kantoivat melkoisia kuormia. Liikevoimana käytettiin purjeita ja airoja yhdessä, joten ohjauskyky ahtaissakin vesissä oli hyvä. Aluksi arvatenkin kuljettiin rantoja seuraillen, mutta sitä myöten kun laivat paranivat ja maitten asemain tunteminen lisääntyi, laskettiin yhä rohkeammin merien halki tähtien johdolla, jotka Välimerellä, paitsi talvisateitten aikana, palavatkin harva se yö. Tarsis-laivoihin mahtui helposti puolentuhatta miestä, ne olivat siis melkoisia aluksia. Jo Foinikeilla oli se tapa, että laivan keula kaunistettiin »kaljunakuvalla», jota ilman ei meidänkään aikanamme purjelaiva ole täydellinen; milloin oli kuva hevonpää, milloin pieni miehenkuva.

Kaupankäynti.

Foinikit olivat ensi sijassa kauppakansaa: vallotuksiin he eivät ryhtyneet muuta kuin sen verran, että saivat kaupalleen tukikohtia. Mutta rosvoutta he epäilemättä harjottivat, milloin vain sopi. Sen kautta hankittiin varsinkin orjia, jotka olivatkin Vanhalla ajalla — ja vielä paljon myöhemminkin — arvokkain kauppatavara. Ensin tehtiin kaupat ja sitten hyökkäys, milloin tilaisuus oli suotuisa. Toisilla rannoilla olivat asukkaat kuitenkin niin arkoja, että heidän kanssaan täytyi tyytyä »mykkään» kauppaan. Herodotoksen kuvauksen mukaan tämä tapahtui siten, että foinikialaisesta laivasta kannettiin rannalle tavaroita, joita alkuasukkaat laivamiesten poistuttua etäämmälle saapuivat katselemaan. Jos ne miellyttivät, niin he toivat maansa tuotteita sen verran, kuin arvelivat kannattavan tavaroista maksaa, ja poistuivat sitten vuorostaan, jotta laivaväki sai verrata, oliko hinta riittävä. Näin vuoron perää käytiin tavaroita katselemassa ja hintaa lisäämässä, kunnes kumpikin puoli oli kauppaan tyytyväinen. Samanlainen kaupankäynti on yhä vielä eräitten raakalaiskansain kesken vallalla.

Foinikialaiset eivät suotta olleet seemiläisiä — he osasivat hyötyä suunnattomasti kaupoissaan vähemmän kehittyneitten kansain kanssa. He antoivat niille halpaa korutavaraa ja teollisuus-rihkamaa ja ottivat hinnaksi sadoin kerroin semmoisia maan tuotteita, joilla oli Itämailla suuri arvo ja joitten arvo heidän työpajoissaan vielä kasvoi monin verroin. — Samalla tavalla yhä vielä alkuasukkaitten kanssa kauppaa tehdään.

Foinikian kauppa Raamatun todistuksen mukaan.

Foinikia olikin siihen aikaan kaupan luonnollinen välittäjä. Toisella puolen olivat sen ajan kehitttyneimmät sivistysmaat, Babylonia, Assyria ja Egypti, toisella puolen Välimeren rannoilla asuvat vähemmän kehittyneet kansat. Foinikian markkinoilla kohtasivat toisensa toiselta puolen kaikenlaiset ainejalostuksen kautta syntyneet valmisteet, toiselta puolen raaka-aineet. Hehkuvin sanoin profeetta Hesekiel kuvaakin saarelle rakennetun Tyroksen mahtia — ennustaen kuitenkin samalla sen läheistä kukistumista (prof. Hesekiel, 27 luku):

»Sinun rajasi ovat keskellä merta; ja sinun rakentajasi ovat
valmistaneet sinut kaikkein kauniimmaksi.

Kaikki sinun lautasi ovat Senirin hongasta, ja olet antanut tuoda
seetripuita Libanonista, tehdäkses sinulle haahden pielen.

Sinun airosi olivat tehdyt Basanin tammesta, sinun piittas elefantin
luista, Kittimin (Kyproksen) luodoista.

Sinun purjeesi oli Egyptin kalliista liinasta neulottu, sinulle merkiksi; sinun peitteesi oli siniviitoista ja Elisain luotoin purppurasta.

Sidonista ja Arvidista olivat sinun haaksimiehes, ja sinulla olivat toimelliset miehet Tyyristä, haahden haltiat.

Vanhimmat ja taitavat Gebalista paransivat sinun laivas. Kaikki laivat meressä ja haaksimiehet löyttiin sinun tykönäs; he tekivät kauppaa sinussa.

Persiasta, Lydiasta ja Libyasta olivat urhoolliset miehet sinun
sotajoukossas; jotka heidän kilpensä ja otansa sinussa ripustivat, ne
sinun kaunistivat.

Arvadin lapset olivat sinun sotajoukossas, kaikki ympäri sinun
muurias, ja vartiat sinun tornissas. He ripustivat kilpensä sinun
muuris päälle kaikki ympäri: ne tekivät sinun niin ihanaksi.

Tarsis teki kauppaa sinun kanssas kaikkinaisen kalun paljoudella: hopialla, raudalla, tinalla ja plyijyllä, joita he toivat sinun markkinoilles.

Javan (Hellas), Tubal ja Mesekh teki kauppaa sinun kanssas, ja toivat
ihmisiä ja vaskiastioita sinun kaupalles.

Thogarmasta (Armeniasta) toivat he hevoisia ja vaunuja ja muuleja
sinun markkinoilles.

Dedanin lapset olivat sinun kauppamiehes ja sinä teit kauppaa joka
paikassa luotokunnissa; he antoivat sinulle elefantinluita ja
hebenpuita hinnaksi.

Syyrialaiset noutivat sinun töitäsi, joitas teit, toivat rubineja,
purppurata, tapeteja, silkkiä ja samettia ja kristalleja sinun
markkinoilles.

Juda ja Israelin maa teki myös kauppaa sinun kanssas, ja toivat sinun markkinoilles nisuja Minnitilistä, ja balsamia ja hunajata ja öljyä ja mastiksia.

Nouti myös Damasko sinun töitäs sinusta paljoudessas, ja paljon
kaikkinaisia kaluja, väkevän viinan ja kalliin villan edestä.

Dan ja Javan Mehosal toivat myös sinun markkinoilles rautakalua, kasia
ja kalmusyrttejä, sinun kauppaa tehdäkses.

Dedan osti sinulta kalliita vaatteita, joitten päällä ajossa istutaan.

Arabia ja kaikki Kedarin ruhtinaat kaupitsivat sinulle lampaita, oinaita ja kauriita; niillä he tekivät sinun kanssas kauppaa.

Saban ja Raeman kauppamiehet tekivät sinun kanssas kauppaa ja toivat sinun markkinoilles kaikkinaisia kalliita yrttejä, kalleita kiviä ja kultaa.

Haran ja Kanne, ja Eden ynnä Seban kauppamiesten kanssa Assur ja
Kilmad olivat myös sinun kauppamiehes.

Kaikki nämät kaupitsivat sinulle kalleita vaatteita, silkkiä ja neulotulta hameita, jotka he kalleissa seetriarkuissa hyvin tallelle pantuina toivat sinun markkinoilles.

Mutta Tarsiksen laivat olivat ylinnä sinun kaupassas; niin sinä olet
peräti rikkaaksi ja jaloksi tullut keskellä merta.

Ja sinun haaksimiehes toivat sinun suurilla vesillä; mutta itätuulen
pitää sinun musertaman rikki keskellä merta.»

»Koska sinä kauppaa teit merellä, ravitsit sinä monta kansaa; ja sinun
monella tavarallas ja kaupallas teit sinä maan kuninkaat äverjäiksi.

Mutta nyt sinä olet mereltä sysätty, juuri syvään veteen, niin että
sinun kauppas ja kaikki sinun kanssas sinussa on hukkunut.

Kaikki jotka luodoissa ovat, hämmästyvät sinua, ja heidän kuninkaansa
tyhmistyvät ja katsovat murheellisesti.

Kansain kauppamiehet viheltävät sinua, että sinä niin äkisti hävinnyt
olet, ja et silleen taida tulla ylös ijankaikkisesti.»

Profeetta Hesekielin sanat ovat kaunopuhelias todistus Foinikian mahtavimman kaupungin laajoista kauppasuhteista kuudennen ja seitsemännen vuosisadan vaiheessa e.Kr. ja yleensäkin Itämaitten silloisesta vilkkaasta teollisuudesta ja tavaranvaihdosta.

Purppuran valmistaminen ja vuoriteollisuus.

Foinikian teollisuuksista oli purppuran värjäys kuuluimpia ja tuottavimpia. Foinikit itse pitivät tätä taitoa niin korkeassa arvossa, että luulivat sitä itse Melkart-jumalansa keksinnöksi. He perustivat kauppapaikkoja ja siirtokuntia etäisiin maihin yksinomaan purppuran vuoksi.

Vanhain kirjailijain tietojen mukaan Foinikit tämän kalliin väriaineen valmistamiseen käyttivät erästä simpukkaa, joka on Välimeressä yleinen; aallot vielä tänä päivänä vierittävät sen kuoria joukottain rannoille. Simpukat otettiin kuorestaan ja keitettiin lyijyisissä astioissa ja siitä saatuun liemeen kastettiin kankaat. Kasteltu vaate levitettiin päivänpaisteeseen, jossa se valon vaikutuksesta tummeni ja sai purppuran värin. Moinen auringon itsensä synnyttämä väri ei ajan mukana virttynyt, ja siitäkin syystä purppuraa pidettiin Vanhalla ajalla arvokkaimpana kaikista väreistä. Paras purppura oli mustansinistä, mutta hohti kaikenlaisin vivahduksin, sen mukaan miten valo lankesi; varsinkin siinä näkyi veripunaisia vivahduksia, mutta kankaan varsinainen väri ei ollut punainen.

Vielä Roomalaisten aikana oli Tyroksen purppura niin suuressa arvossa, että keisari Augustuksen sanotaan kerran, tavallista kauniimpaa purppuraa saatuaan, luvanneen lähteä näyttämään itseään kansalle, kuinka kauniit vaatteet hänellä oli.

Purppuraväriä varten oli koottava suunnattomat määrät kuoria, siinä yksi syy sen kalleuteen. Vielä tänäpäivänä on Tyroksen ja Sidonin läheisyydessä kivikoviksi muuttuneita riuttoja, joitten on huomattu kauttaaltaan olevan värjäykseen käytettyjen purppurasimpukkain kuoria. Toisia syitä purppurakankaitten kalleuteen olivat valmistuksen hienoudet ja salaisuudet. Väriainetta eri tavoin käsittelemällä saatiin kankaille hyvin vaihtelevia värivivahduksia. Niin suuressa voimassa oli tämä teollisuus Tyroksessa, että muukalaiset valittivat koko kaupungin siitä haisevan kynsilaukalle. Purppurakankaihin käytettiin enimmäkseen kaikkein hienointa villaa. Hienoin villa taas saatiin Vanhalla ajalla Espanjasta, ja siinäkin yksi syy, joka kiinnitti Foinikkeja tähän maahan. Mutta hienointa liinavaatettakin ja myöhemmin silkkiä värjättiin purppuralla. Näitä kallisarvoisia kankaita käytettiin temppelien esiripuiksi ja ylhäisten vaatteiksi. Babylonian, Assyrian ja Persian hallitsijat kokosivat aarrehuoneihinsa suunnattomat pinot purppurakankaita.

Yhtä tärkeä kuin purppuran valmistus oli vuoriteollisuus. Sitä harjotettiin Foinikian rajavuorissa ja niitten tyhjennyttyä laajalti muissakin maissa. Varsinkin Tarsiksesta Foinikit löysivät suunnattoman rikkaita metallisuonia, joita he vuosisatoja käyttivät hyväkseen, hyötyen niistä valtavasti. Metalleista taottiin kotimaassa kaikenlaisia aseita, jaloimmista valmistettiin astioita ja koristeita.

Foinikian vuoriteollisuus näyttääkin olleen jo korkealle kehittynyt. Siihen viittaa eräs kuvaus, joka on säilynyt Jobin kirjassa, ja joka hämäryydestään huolimatta käy aivan selväksi, kun ajattelemme sen tarkottavan sen aikuista vuorikaivosta. Se käy merkillisellä tavalla yhteen joku vuosisata myöhempäin kreikkalaisten kuvausten kanssa, joitten selvyys ei jätä sijaa epäilykselle. Koska tämä kohta suomalaisessa Raamatussa on hämärästi käännetty, niin julkaisemme sen englantilaisen raamatunkäännöksen johdolla korjatussa muodossa (Jobin kirja, 28 luku, 1—11):

»Hopialla on kaivantonsa, ja kullalla sija, jossa se puhdistetaan.

Rauta otetaan maasta, ja kivistä vaski valetaan.

Pimeydelle asettaa ihminen lopun, ja etsii viimeisiin rajoihin saakka kalliot, jotka ovat vahvassa pimeydessä ja kuoleman varjossa.

Hän avaa kaivoksen kaukana sieltä missä ihmiset asuvat; niitä ei tiedä jalka, joka ylitse kulkee. Ne riippuvat kaukana ihmisistä ja heiluvat puoleen ja toiseen.

Vilja kasvaa maan päällä, mutta samalla maa mylleröidään, ikäänkuin tulella.

Siellä on kallioissa sopivin paikka, ja kulta on mullan seassa.

Sitä polkua ei ole yksikään petolintu tuntenut, eikä haukan silmä nähnyt.

Ylpeät pedot eivät ole sitä tallanneet, eikä raju jalopeura käynyt.

Kädellään hän rupeaa kovaan kallioon ja kukistaa vuoret juurineen.

Hän leikkaa ojia kallioon ja hänen silmänsä näkee kaikki kalleudet.

Hän sitoo joet, etteivät ne juokse; ja salatut hän saattaa päivän valkeuteen.»

Nämä merkilliset värssyt sattuvasti muistuttavat nykyaikaistakin vuorimiestä, joka louhii tiensä kallioitten uumeniin ja tukkii tai johtaa pois vastaan sattuvia vesisuonia. Varmaan oli siis malmien louhimisen taito jo hyvin pitkälle kehittynyt Vanhalla ajalla, vaikkei sen käytettävänä ollutkaan nykyisiä voimakkaita räjähdysaineita.

Foinikialaiset siirtokunnat.

Metallien ehtyminen Välimeren itärannikon vuorikaivoksista ja purppurasimpukan väheneminen sikäläisillä rannoilla lieneekin alkuaan saanut Foinikit ulottamaan retkiään yhä laajemmalle Kreikan etelärannatse, Jooniansaarien sivu, he purjehtivat Etelä-Italiaan ja Sisiliaan ja ehkä sieltä edelleen Sardiniaan, jonka rikkaita metallisuonia on ikivanhoista ajoista louhittu. Sisilian rannoille he niemille ja rantasaarille rakensivat kehän asemia, joista tehtiin kauppaa saaren asukkaitten kanssa. Sisiliasta oli lyhyt purjehdus meren poikki Afrikan puolelle, jonne jo hyvin varhaisina aikoina perustettiin Utika niminen siirtokunta ja myöhemmin lähelle tätä Karthago. Karthagosta paisui kauppavalta, joka vallitsi Välimeren länsipuolta, kunnes Roomalaiset sen vallottivat ja maan tasalle hävittivät. Purjehduksen turvaamiseksi Foinikit muun muassa valtasivat ja linnottivat Maltan, joka oivallisine satamineen nykyään on Englannin vallan tärkein tukipaikka Välimerellä. Sardiniasta taas, jonka muinaismuistot vielä tänäpäivänä viittaavat Foinikkien taajoihin retkiin, oli lyhyt taival Balearien saarille ja sieltä edelleen Tarsikseen, josta tuli Foinikkien kaupan päämaita.

Tarsis nimellä tarkotettiin laajemmassa merkityksessä koko Etelä-Espanjaa, suppeammassa merkityksessä taas Andalusiaa, Tartessos-joen eli nykyisen Guadalquivirin laaksoa. Jokea noustiin pitkät matkat sisämaahan seutuihin, »joissa joen juuret olivat puhtaassa hopeassa». Siellä näyttävät siis Tarsiksen rikkaimmat hopeakaivokset olleen. Tarun mukaan sikäläisten vuorien hopeapitoisuus oli tullut ilmi suuren metsävalkean kautta, jonka sammuttua maan pinnalla huomattiin sulaneesta hopeasta syntyneitä juomuja. Iberiläiset alkuasukkaat, jotka eivät tunteneet hopean arvoa, möivät sitä viekkaille Foinikeille pilahinnasta, ja pian Foinikkeja alkoi saapua niin runsaasti, että he saattoivat vallata itse suonialueet ja perustaa sinne erinomaisen tuottavia hopeakaivoksia. Etelä-Espanjan rannikolle rakennettiin pieniä kauppa-asemia ja lähelle Tartessos-joen suuta Gades (Cadiz), josta kasvoi suuri ja mahtava, kauas Atlantin merellekin toimiaan ulottava kaupunki. Näin saatettiin kaikella tarmolla etsiä hopeata, joka löytöpaikkojen harvinaisuuden vuoksi oli Vanhalla ajalla melkein yhtä suuressa arvossa kuin kulta. Laivanlastittain kuljetettiin jaloa saalista kotimaahan Foinikiaan, josta se edelleen valui kaupan mukana itäänpäin. Siitä valmistettiin kaikenlaisia koristeita ja talousastioita. Paitsi Tarsiksesta sitä ei saatu mainittavampia määriä muuta kuin Baktriasta ja Mustanmeren kaakkoiskulmalla olevista vuorista.

Gibraltarin salmen etelärannalle perustivat Foinikit Tingis nimisen kaupungin, jonka paikalla nykyinen Tanger on. Tässä kaupungissa oli tarun mukaan ikivanha, Melkartin kunniaksi rakennettu temppeli. Melkart jumala (kreikkalaisten Herakles) oli muka sotaretkellä auringonlaskun maahan murtanut tässä kannaksen, joka erotti Välimeren valtamerestä. Salmen etelärannalla, nykyisen Ceutan luona olevaa vuorenmöykkyä ja sen pohjoisrannalla olevaa Gibraltarin kalliota sanottiin siitä »Melkartin patsaiksi», koska ne, kauas mereen pistäen ja etäälle näkyen, vartioivat Välimerta ja valtamerta yhdistävää salmea. Kreikkalaiset muuttivat nimen »Herakleen patsaiksi» oman sankarinsa mukaan, jolla muutoinkin on niin paljon yhteisiä piirteitä tyrolaisten jumalan kanssa, että Kreikkalaiset luultavasti ovat itse jumal'sankarinkin Foinikeilta lainanneet. Herkuleen patsaitten nimen nämä kalliot sitten ovat saaneet pitää kautta aikain, nimen Roomalaisilta perityssä muodossa.

Gades ei kuitenkaan kauaksikaan jäänyt Foinikkien meriretkien etäisimmäksi päätteeksi. He jatkoivat matkojaan sekä etelää kohti, pitkin Marokon rantoja, että luultavasti pohjoiseenkin päin, ensinnä ympäri Iberian niemimaan ja pitkin Ranskan rantoja Bretagneen saakka, jonka edustalla oleva Ouessantin saari oli tärkeä kauppapaikka. Siihen nimittäin saapui Kanaalin poikki tina. Vanhimpina aikoina näyttävät näitten rantain asukkaat, jotka olivat rohkeita merenkulkijoita, itse välittäneen tinan kuljetusta. Tosin mainitaan Foinikkien tällä suunnalla purjehtineen sekä Englantiin, että vielä kauemmaksikin, Pohjanmerelle ja Itämerelle saakka, joka oli vanhastaan kuulu meripihkan saantipaikkana, mutta siihen viittaavat tiedot ovat epävarmat. Ei ole Iberian niemimaan länsirannalta, sen enempää kuin pohjoisempaakaan löydetty foinikialaisten siirtokuntain merkkejä. Yhdestä asutusyrityksestä on kuitenkin säilynyt tieto. Sen teki karthagolainen Himilko samaan aikaan, kun Hanno purjehti pitkin Marokon rannikkoa eteläänpäin. Gibraltarin eteläpuolella näyttävät Foinikit jo aikaisin saaneen varmemman jalansijan. Nykyisessä Marokossa oli varmaan heidän kauppa-asemiaan. Siitä eteenpäin ei kuitenkaan moneen aikaan purjehdittu, koska rannikko on enimmäkseen autiota ja lisäksi matalaa, vedetöntä hiekkaerämaata. Vasta Karthago yritti tunkeutua vielä etemmäksi. Tämä siirtokunta aikain kuluessa erosi kokonaan emäkaupungistaan Tyroksesta ja voimistui itsenäiseksi suurvallaksi, säilytti tosin foinikialaisen kielensä, mutta sekaantui vähitellen ympärillä asuvain kansain kanssa, niin etteivät Karthagon Puunilaiset enää olleet puhtaita Foinikkeja.

Foinikkien löytöretket.

Tarmokkaasti Karthago jatkoi Foinikkien vanhaa merenkulkua ja kauppaa ja esiintyi suurilla voimilla, minne se yrityksensä suuntasikin. Merkillisimpiä Karthagon yrityksistä on eräs retki, joka tapahtui Afrikan luoteisrannikolle ja jonka tarkotus oli voittaa Saharan vaikea rantakaistale ja tunkeutua etelää kohti tuntemattomiin maihin. Retkeä johti Hanno niminen karthagolainen päällikkö. Palattuaan hän ripusti siitä kertomuksen johonkin Karthagon temppeliin, niin tärkeänä sitä pidettiin, ja sen kautta retki tuli kreikkalaisille kirjailijoille tunnetuksi. Roomalaisen Pliniuksen teoksissa tieto säilyi jälkimaailmalle. Hannon retki on ensimäisiä suurisuuntaisia siirtolais- ja löytöretkiä, josta on säilynyt varma tieto, kertomus siitä löytöretkien historian merkillisimpiä asiakirjoja.

Karthagolaisen Hannon retki.

Siihen aikaan kun Karthagon mahti oli ylimmillään (5:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr.), kertoo Plinius, antoivat Karthagon vallanpitäjät Hannon johdettavaksi meriretkikunnan, johon kuului 60 viiskymmensoutuista alusta ja 30,000 siirtolaista, sekä miehiä että naisia. Hän sai toimekseen perustaa niistä siirtokuntia Herkuleen patsaitten ulkopuolelle Afrikan luoteisrannalle. Kun laivue oli kulkenut salmen kautta, niin se purjehti rannikkoa (nykyisen Marokon rantaa) seuraten lounaita kohti ja perusti kahden päivämatkan päähän Thymiaterion nimisen siirtokunnan. Sitten laivat jatkoivat matkaa länttä kohti Soloeiksen metsäiseen niemeen (nykyiseen Kap Kantiniin saakka), johon rakennettiin merenjumalan temppeli. Tästä niemestä, jota vanhaan aikaan yleensä pidettiin Pohjois-Afrikan eli Libyan läntisimpänä niemenä, retkikunta laski edelleen itää kohti. Puolen päivämatkan jälkeen kuljettiin meren ääressä olevan järven ohi, jonka rannoilla kasvoi taajaa korkeata kaislikkoa ja oli paljon elefantteja ja muita eläimiä. Kun oli vielä purjehdittu päivä, niin perustettiin viisi uudisasutusta rannikolle. Sen tapahduttua jatkettiin matkaa ja saavuttiin Liksos nimiselle, Libyasta tulevalle suurelle joelle. Tämän virran suistamossa asui karjanhoidolla elävää kansaa, jonka kanssa Hanno ryhtyi ystävälliseen seurusteluun. Joen lähteitten sanottiin olevan vuorimaassa, joka oli täynnään petoja ja riistaa. Siellä myös oli ihmeellisiä ihmisiä, jotka asuivat luolissa ja juoksivat vielä hevostakin nopeammin.

Saatuaan Liksolaisilta tulkkeja Hanno purjehti edelleen kaksitoista päivää pitkin autiota rannikkoa, joka kulki etelää kohti, sitten päivämatkan itää kohti syvälle maan sisään pistävään lahteen, jossa oli Kerne niminen saari, ja tähän saareen jätettiin asukkaat. Suurin osa mukana olevista siirtolaisista oli jo ennen viety. Hanno päätteli, että tämä paikka oli yhtä kaukana Herkuleen patsaista kuin ne olivat Karthagosta. Matkaa jatkettiin sitten edelleen ja tultiin virralle ja sen jälkeen järvelle, jossa oli kolme saarta. Järvi, josta laski mereen suuri joki, oli niin laaja, että kului kokonainen päivä sen toiseen päähän soudettaessa, ja toisessa päässä oli korkeita vuoria. Vuorilla asui villejä, eläimennahkoihin puettuja ihmisiä, jotka kiviä heitellen estivät laivaväkeä nousemasta maihin. Karthagolaisten laivain täytyi sen vuoksi lähteä tästä vihamielisestä seudusta, jonka jälkeen ne saapuivat toiselle suurelle joelle, jossa oli runsaasti virtahepoja ja krokodileja. Tuntemattomasta syystä retkikunta kuitenkin tässä keskeytti matkansa ja palasi Kernen saarelle. Mutta pian lähdettiin uudelleen etelää kohti. Purjehdittiin kaksitoista päivää pitkin rannikkoa, jolla asui etioppialaisia. Nämä olivat kuitenkin niin arkoja, että heti pakenivat, kun muukalaiset astuivat maihin. Kahdentenatoista päivänä nähtiin korkea vuori, niemi, jolla kasvoi suuria metsiä, ja näissä metsissä oli hyvänhajuisia puita. Kului kaksi päivää, ennenkuin oli päästy tämän niemen ympäri. Sitten tultiin paikkaan, jossa oli rannassa aukko. Aukon ympärillä oli lakeus, jolla yöllä paloi paljon tulia, sekä isoja että pieniä. Kun oli tästä saatu raitista vettä, niin purjehdittiin eteenpäin viisi päivää ja saavuttiin suureen merenlahteen, jota liksolaiset tulkit sanoivat Lännen sarveksi. Tässä lahdessa oli suurenlainen saari ja sen keskellä järvi, jossa jälleen oli saari. He astuivat maihin, mutta eivät nähneet ihmisiä; päivänvalossa he näkivät ainoastaan valtavaa metsää, jossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Mutta heti kun oli tullut pimeä, niin näkyi lukemattomia liekkejä ja Hannon väki kuuli suuren metelin, ikäänkuin suuren väkijoukon elämöidessä ja pauhatessa huiluilla, rummuilla ja symbaleilla. Karthagolaiset siitä ylenmäärin kauhistuivat, poistuivat kiiruumman kautta kamalalta saarelta ja purjehtivat edelleen rannikkoa pitkin, joka kaikkialla näytti palavan tulessa. Maan korkealla olevista paikoista valui leveitä tulivirtoja alas mereen. Kauhistuneina he riensivät edelleen ja saapuivat neljäntenä vuorokautena yön aikaan maahan, joka myös oli tulessa. Keskellä oli valkea, joka oli kaikkia muita suurempi ja näytti ulottuvan tähtiin saakka. Päivällä se huomattiin ylen korkeaksi vuoreksi, joka nimitettiin »Jumalten vaunuksi». Kun oli purjehdittu vielä kolme päivää palavaa rannikkoa pitkin, niin saavuttiin merenlahteen, jota nimitettiin »Etelän sarveksi». Tässäkin lahdessa oli saari, saaressa oli järvi ja järvessä taas pienempi saari. Saarella asui villi-ihmisiä, joilla oli ylt'yleensä karvainen ruumis, ja varsinkin oli vaimonpuolisia paljon enemmän kuin miehiä. Tulkit sanoivat Karthagolaisille, että niitä nimitettiin »gorilloiksi» (eli gorgadeiksi). Koetettiin saada kiinni muutamia miehistä, mutta siitä ei tullut mitään, koska ne juoksivat nopeaan ja puolustivat itseään urhoollisesti, kiviä nakellen. Vaimoista saatiin kuitenkin kolme kiinni, mutta koska ne raivoissaan purivat ja kynsivät, niin ne täytyi tappaa. Nahkat vietiin Karthagoon ja ripustettiin jumalatar Astarten temppeliin. Tästä saaresta käännyttiin paluumatkalle, koska ruokavarat alkoivat olla lopussa.

Tämän ensimäisen tunnetun löytöretken paikkoja on vertaamalla nykyoloihin koetettu saada selville. Se onkin likimain onnistunut, vaikka selitysyritykset tekstin turmeltumisen vuoksi monessa kohden ovat ristiriitaiset. Hanno mainitsee erityisesti näkemiään saaria ja järviä, joihin hän näyttää kiinnittäneen erityistä huomiota siitä syystä, että Foinikkien oli tapana perustaa asemansa saarille, jotta niitä oli helpompi puolustaa. Kernen asemaa ei ole voitu varmasti määrätä, koska tämä osa Afrikan rannikkoa laakeutensa ja hiekkaisuutensa vuoksi on historiallisellakin ajalla ollut melkoisten muutosten alainen aallokon ja merenvirtain vaikutuksesta. Todennäköisesti oli Kerne sama kuin nykyinen Hernen saari, joka on Saharan rannalla käännepiirin kohdalla, Rio de Oron mutkassa. Liksolaisten suuri joki epäilemättä on Wadi Draa, jonka enimmäkseen vedetön uoma päättyy mereen vastapäätä Kanarian saaria. Metsäin peittämä laaja vuoriniemi taas varmaankin oli Afrikan läntisin nokka, Kap Verde eli Viheriäniemi, joka juuri on saanut nimensä vihannasta kasvistostaan. Joki, jossa nähtiin krokodileja ja virtahepoja, on Senegal ja lakeuden ympäröimä aukko Gambiajoen suistamosuppu. Vaikeampi on sitävastoin ollut saada selville, mitkä ovat ne molemmat pitkät lahdet, »Lännen sarvi» ja »Etelän sarvi», jotka Hanno mainitsee. Varmasti ei sitäkään tiedetä, mikä hänen mainitsemansa korkea vuori, »Jumalten vaunu» oli. Yöllä nähdyt tulivirrat sitä vastoin näyttävät saavan selityksen eräästä tavasta, joka on näitten seutujen alkuasukkaitten kesken yleinen vielä tänä päivänä. Sadeajan päätyttyä he polttavat kuivuneen, miehenkorkuisen heinän, jonka kautta hävitetään paljon vahingollisia pikkueläimiä ja maa samalla tuhkalla väkevöidään. Usein nämä palot kestävät monta päivää ja ovat yöllä mereltä nähden valtava näytelmä. Meteli taas, jota karthagolaiset merimiehet öisin kuulivat, saa niinikään selityksensä nykyisistä tavoista. Keski-Afrikan neekerien on tapana loikoa päiväsydämen polttavan helteen aikana majoissaan ja vasta auringon laskettua ja ilman vilvastuttua kokoontua iltaa viettämään laululla, tanssilla ja meluavalla soitolla. Samalla viritetään suuria tulia, jotta petoeläimet ja sääsket pysyvät loitompana. Ehkä Kannon väki kuuli juuri semmoista yöllistä elämöimistä. Mutta mahdollista on sekin, että rannikkolaiset, nähdessään merellä outoja kulkijoita, päristelivät sotarumpujaan. Kaikkein suurinta huomiota on Kannon kertomuksessa kuitenkin herättänyt gorillain mainitseminen. Juuri siitä on luonnontieteeseen periytynyt »gorillan» nimi suurimmalle apinalle. Toiset arvelevat Kannon tavanneen suuria apinoita ja niitä ihmisiksi luulleen, toiset taas Länsi-Afrikan kääpiökansoja, jotka matkustajain kertomuksien mukaan tosiaan ovat tavallista karvaisempia.

Yhdenmukaisuus Kannon ja uudempain matkustajain kokemuksien välillä Afrikan alkuasukkaitten kesken on erittäin sattuva. Tämä koruton totuuden leima niin ikivanhassa kertomuksessa vaikuttaa erinomaisen virkistävästi, sillä tavallisesti on vanhain matkustajain jutuissa lisänä niin paljon tarua, että totuutta usein on vaikea erottaa mielikuvittelemista.

Himilkon retki.

Samaan aikaan, kun Hanno purjehti tutkimaan ja asuttamaan Afrikan luoteisrannikkoa, sai Pliniuksen kertomuksen mukaan toinen karthagolainen päällikkö, Himilko nimeltään, toimekseen suunnata Melkartin patsailta pohjoiseen. Himilkon retkestä ei kuitenkaan ole säilynyt luotettavia tietoja. Plinius vain mainitsee, että se tapahtui yksin ajoin kuin Hannonkin, ja että sen tarkotuksena oli Europan länsirantain tutkiminen. Vasta Avenius niminen roomalainen kirjailija antaa siitä tietoja eräässä runossa neljänneltä vuosisadalta j.Kr. Kun hän nimenomaan mainitsee Himilkon ja tietonsa hänen kertomikseen, niin voitanee siitä päättää, että Himilkon kertomus oli samalla tavalla temppeliin ripustettu kuin Hannonkin; mutta minkä välikäsien kautta se vihdoin niin monen vuosisadan kuluttua Aveniukselle joutui, siitä ei tämä kirjailija mitään mainitse. Kertomus onkin niin paljon muuttunut ja sekaantunut, että Aveniuksen runosta on mahdoton saada täyttä selvää punilaisen päällikön rohkeista purjehduksista. Mutta eräät piirteet viittaavat siihen, että hän sai käyneeksi hämmästyttävän kaukana valtamerellä.

Himilko näyttää purjehtineen Gadeksesta pitkin Iberien niemimaan länsirantaa pohjoiseen päin ja saapuneen vihdoin »Oestrymnidien saarille», jotka olivat saman nimisen niemen edustalla. Tämä seutu luultavasti oli nykyisen Bretagnen nokka. Saariston asukkaat olivat olleet rohkeita purjehtijoita ja kulkivat meren poikki Irlantiin ja Englantiin vuodista neulotuilla veneillä. Samanlaisia tietoja heistä kertoi myöhemmin Caesar. Himilko oli maininnut, että sekä Karthagolaiset että Gadeslaiset usein purjehtivat Oestrymnidien niemeen saakka, arvatenkin tinaa ostamaan.

Sieltä näyttävät punilaiset laivat, joko tuulien ajamina taikka tahallaan, purjehtineen kauas Atlantin merelle ja tulleen seutuihin, joissa ei ollut yksikään käynyt. Merellä oli ollut sankkoja sumuja ja se oli ollut aivan tyyni. Avenius kertoo sitten seikkoja, jotka viittaavat siihen, että keskellä Atlantin merta oleva Sargassomeri ehkä oli tämän retken kautta tullut tunnetuksi. Sargassomeri on saanut nimensä uiskentelevista leväkasveista, joita meren pinta on täynnään. Ennen luultiin tämän levän kasvavan vapaasti meren pinnalla, mutta nykyään tiedetään sen olevan Länsi-Intiasta kotoisin, jossa myrskyt sitä pohjasta repivät ja merivirrat sitten kuljettavat kauas ulapoille. Keskellä Atlantin merta on eräs alue, jota merivirrat laajana pyörteenä kiertävät, ja tälle alueelle, joka on jonkun verran pohjoiseen päiväntasaajasta, kokoontuu uiskentelevaa sargassolevää niin viljalti, että Columbus aikanaan siihen tullessaan pelkäsi laivansa takertuvan. Pitkälliset tyynet ovat alueelle niinikään ominaisia. Avenius mainitsee runoissaan, että merivirtain keskellä oli runsaasti meriruohoa, joka esti laivain kulkua, ja että meren mataluuden vuoksi ainoastaan vaivalla päästiin läpi. Ja merihirviöitä siellä oli joka puolella. »Nämä seikat karthagolainen Himilko sanoo omin silmin nähneensä.»

Eräässä toisessa Vanhan ajan teoksessa, jonka kirjottajaa ei tunneta, mainitaan seuraavaa: »Sanotaan, että kun Gadeksen foinikit itätuulella purjehtivat Herkuleen patsailta, niin he neljän päivän kuluttua tulevat autioon paikkaan, joka on täynnään merilevää ja ruohoa. Vuoksiveden aikana tämä uppoo ja luodeveden tullessa kelluu veden pinnalla, ja sillä paikalla on suunnattomat määrät uskomattoman suuria ja lihavia tynnyskaloja.» Nämä leväkentät kuitenkin ovat selvästi olleet pohjassa kiinni, eikä kuvaus sen vuoksi sovi Sargassomereen, jossa on kilometrejä vahvalti vettä. Mutta tämäkin maine viittaa siihen, että Foinikit mahtoivat jo aikaisin tehdä laajoja meriretkiä Atlantin ulapallekin.

Azorien saarilta, jotka jo ovat kaukana meressä Amerikan tiellä, onkin löydetty punilaisia rahoja. Saaret lienevät siis olleet tunnetut Karthagon rohkeille purjehtijoille. Varmaa on, että he jo olivat saaneet jalansijan Kanarian saarilla.

Idän väylät.

Foinikian valtiollinen mahti oli suppearajainen. Sen asukkaat hallitsivat ainoastaan kapeata rantakaistaletta, jota Libanonin vuoristo tosin suojeli, mutta myös esti laajentamasta valtaansa sisämaahan päin. Päin vastoin Foinikkien, huolimatta mahtavasta vuorimuuristaan ja osaksi merenluodoille rakennetuista, linnotetuista ja laivastoilla suojelluista kaupungeistaan, monet kerrat täytyi alistua vieraitten vallottajain alamaisuuteen, ja lopulta he kokonaan menettivät itsenäisyytensä.

Välimerelle heillä oli kaikkina aikoina vapaa pääsy, mutta sitä vastoin sulkivat vieraat välillä olevat maat heiltä kaiken yhteyden Intian meren kanssa, jolle Välimeren itäosista ikivanhoista ajoista kävi tärkeä kauppa.

Voidakseen päästä Intian merelle Foinikkien sen vuoksi täytyi liittyä niihin valtoihin, jotka hallitsivat välisiä maita. Siitä aiheutuivat ystävälliset välit Foinikian ja Juudan valtakunnan välillä, siitä syystä olivat myös sovinnolliset suhteet Egyptiin Foinikeille aina tähdelliset.

Heprealaisten hallitsijat olivat ensimäisen ja toisen vuosituhannen vaiheessa vallottaneet Kuolleen meren eteläpuolella olevan maan Punaisen meren rannoille saakka. Sillä puolella asui heimolainen, Raamatun mukaan Esausta polveutuva Edomilaisten kansa, joka kuitenkin oli elänyt Heprealaisten kanssa ainaisissa riidoissa. Saul ja David kukistivat Edomilaiset, Salomo alkoi käydä heidän maansa kautta ylen tuottavaa Ofirin kauppaa. Tämän kaupan välittäjinä olivat Foinikit. Maamatka Kuolleen meren eteläpäästä Akaban lahteen, joka pistää Sinain niemimaan itäpuolitse kauas koillista kohti ja on Kuolleen meren syvän laakson suoranainen jatko, on ainoastaan 180 kilometriä. Kuljettava maataival ei siis tuotteiden suureen kauppa-arvoon nähden ollut suuri. Tämä kauppatie oli niin tärkeä, että Juudan hallitsijat seuraavinakin vuosisatoina ponnistivat kaikki voimansa pitääkseen sen avoinna. Vihdoin kuitenkin Edomilaiset voittivat takaisin itsenäisyytensä ja samalla kauppayhteys sulkeutui.

Kuuluimmat Idän kaupparetkistä ovat Raamatun kertomuksen kautta ne, jotka Salomonin aikana tapahtuivat Ofiriin. Sieltä tuotiin niin paljon kultaa, että Salomo saattoi teettää pöytäastiansakin kullasta. Raamatussa kerrotaan, että Tyroksen kuninkaan Hiramin laivat toivat Salomolle kultaa, ebenpuuta ja norsunluuta Ofirista ja Sabasta; Tarsiksen merellä hänellä sitä vastoin oli omia laivoja, jotka purjehtivat liitossa Hiramin laivain kanssa. Yhteistyö Foinikkien ja Juutalaisten välillä siis suuresti hyödytti kumpiakin. Juutalaiset hankkivat vapaan pääsyn Idän vesille, Tyros heille toi tavaroita ja opetti maanviljelyksestä ja karjoistaan eläviä Juutalaisia purjehtimaan. Juudan vaikutus Ofirin väylillä kasvoi niin, että Saban kuningatar tuli Jerusalemiin nimenomaan ihailemaan Salomon rikkautta ja viisautta.

Missä oli Ofir?

Mikä oli tuo ihmemaa, josta Salomo ja monet muut ruhtinaat saivat niin ylellisiä rikkauksia? Siitä on paljon arveltu, mutta varmaa vastausta ei voida vieläkään antaa. Toisten luulojen mukaan ei Ofir ollut Arabian eteläpäätä kauempana, toiset arvelevat sen tarkottaneen Intiaa, jossa, Indos virran suulla, vielä elää »Abhiraksi» itseään nimittävä kansa. Uusimmat tutkijat taas kallistuvat siihen luuloon, että se oli Afrikan itärannikolla, Sofalassa saakka. Joku vuosikymmen takaperin löydettiin siellä maan sisässä kehittynyttä kansaa todistavia ikivanhoja kaivoksia ja linnakaupunkien pohjia. Mahdollista on sekin, että Ofirin nimi yleensä käsitti kaikkia niitä itäisiä kauppateitä, joitten reitit yhtyivät Punaisen meren pohjukkaan. Saba varmaan tarkottaa Etelä-Arabiaa, jolla tässä kaupassa oli välittävä asema ja siis hyötymisenkin tilaisuus. Savusteet ja hajuyrtit arvatenkin tulivat kuivasta Arabiasta ja Somalimaan rannikolta, muut kuuman ilmanalan tuotteet Intiasta, kulta sitä vastoin Etelä-Afrikasta, sillä Intia ei koskaan ole ollut rikasta luonnonkullasta.

Noin 300 kilometriä Sofalan rannikolta maan sisään on Mashonamaasta löydetty rauniokaupunkeja — kuuluisin on Simbabye, — jotka monesta merkistä päättäen ovat jonkun seemiläisen kansan muinaisrakennuksia. Simbabyen rauniot, jotka ovat 60 m. korkealla linnavuorella, sisältävät linnotusten, temppelien, verstaitten ja asuinrakennusten pohjia, ja koko paikkaa kierii viittä metriä vahva, hakatuista kivistä ilman savea valmistettu muuri. Rakennusten sijotuksesta on päätetty, että ne olivat aurinkoa palvelevan kansan tekoa. Raunioitten läheisyydessä on huomattu jäännöksiä samanlaisista pengerviljelyksistä kuin vielä tänä päivänä käytetään Etelä-Arabiassa. Näyttää sen vuoksi todenmukaiselta, että Foinikit yhdessä Sabalaisten kanssa jo hyvin vanhoina aikoina olivat tunkeutuneet Afrikan eteläosiin saakka, ja että se arabialainen kauppiasasutus, jonka Portugalilaiset, etsiessään meritietä Intiaan, tapasivat Sofalassa ja siitä pohjoiseen, juurtuu niin etäiseen muinaisuuteen. Sofalassa ehkä kaivettiin Salomon kulta. Löydetyt lukuisat kaivosjäännökset viittaavat varmasti siihen, että näitten outojen kaupunkiyhteiskuntain tehtävä on ollut nimenomaan metallien kaivaminen. Tavatut esineet ovat kuitenkin niin harvalukuiset, etteivät ne suurta johtoa tarjoa tuon muinaiskansan määräämiseksi, säilyneet kirjotukset ovat niin huonossa kunnossa, ettei niitä ole voitu lukea. Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen, että se kansa, joka Mashonamaassa kerran rakensi ja kaivoi, asui outona vihamielisen kansan keskuudessa, joka sitten näyttää äkkiä vallottaneen ja hävittäneen kaikki nuo kaupungit. Löydetyistä Bushmanien alkuperäisiä kivipiirroksia muistuttavista kuvista on arveltu, että seudussa siihen aikaan myös asui tätä pientä, alhaisella kannalla olevaa kansaa, jota korkeammat vallottajat pakottivat orjan työhön kullansulattimoissaan. Siitä ovat ehkä saaneet alkunsa nuo vanhat itämaiset tarut kultaa kaivavista muurahaisista. Joku matkustaja on luullut huomaavansa niissä Kaffereissa, jotka nykyään asuvat Simbabyen ympäristössä, selviä merkkejä seemiläisestä verensekotuksesta. Ja Sabi virran, joka juoksee tärkeimpien rauniokaupunkien lähitse, luulevat toiset nimellään muistuttavan muinoisia Sabalaisia. Tämä selittäisi, kuinka Salomon ja hänen liittolaistensa oli niin helppo hankkia suunnattomat määrät kultaa. Intia, joka luonnostaan on kullasta köyhä, multa jossa kullan kysyntä aina on ollut suuri, olisi varmaan osannut jalolle metallille määrätä kalliimman hinnan kuin Raamatun kertoma runsaus edellyttää. Salomon kulta kaivettiin ja sulatettiin samanlaisessa uudismaassa kuin Tarsiksessa hopea. Sama Mashonamaa on jälleen, vuosituhansien kuluttua, maailman tärkeimpiä kultamaita.

Kun Heprealaisten yhteys Akaban lahteen katkesi, niin Foinikit rupesivat Egyptiläisten ystäviksi, lujentaen siten ikivanhoja yhteyksiä, jotka heillä oli Niilin laaksoon. Egyptin faraot näyttävät paljon käyttäneen heidän välitystään kaupoissaan merentakaisten maitten kanssa. Jo 14:llä vuosisadalla e.Kr. olivat faraot kaivattaneet Niilin suistamosta Punaiseen mereen kanavan, jota Foinikit varmaan käyttivät. He pääsivät siis jo aikaisin laivalla omista satamistaan Punaiselle merelle ja Ofiriin maataipaleen estämättä. Kanava kuitenkin meni, arvatenkin huonon korjauksen vuoksi, aikain kuluessa tukkoon. Farao Neko (619—604 e.Kr.) ryhtyi kaivamaan uutta kanavaa, mutta työ heitettiin orakelilauseen vaatimuksesta kesken, koska se olisi etupäässä hyödyttänyt ulkomaalaisia, siis Foinikkeja. Vasta seuraavalla vuosisadalla persialaiset kuninkaat Egyptin vallotettuaan rakensivat Nekon alkaman kanavan valmiiksi. Foinikialaisilla, jotka Persian vallan alle jouduttuaan olivat sen merimahdin päätuki, oli siten vapaa pääsy Intian merelle.

Afrikan ympäri purjehtiminen.

Farao Nekon toimesta Foinikit suorittivat loistavimman kaikista meriretkistään: he purjehtivat Afrikan ympäri. Korvaamaton vahinko on, ettei kertomusta tästä matkasta ole säilynyt, mutta niillä tiedoilla, joita Herodotos Egyptissä ollessaan siitä sai, on siihen määrään nähtyjen seikkain luonne, että purjehdusta nykyään pidetään tapahtuneena totena. Herodotoksen käydessä Egyptissä, tutkimassa tämän vanhan maan oloja ja tapoja, oli tapauksesta kulunut vasta sataviisikymmentä vuotta ja tieto matkasta oli sen vuoksi voinut hyvinkin säilyä, vaikkei hieroglyfeistä olekaan löydetty sille vahvistusta.

Herodotos kirjottaa historiateoksessaan:

»Sillä Libya (Afrika) on selvästi meren ympäröimä, paitsi sitä osaa, mikä rajottuu Aasiaan, kuten Egyptiläinen kuningas Neko ensimäisenä, mikäli minä tiedän, on näyttänyt. Sen jälkeen nimittäin, kun hän lakkasi kaivamasta Niilistä Arabian lahteen ulottuvaa kanavaa, hän lähetti foinikialaisia miehiä laivoissa matkalle, käskien heitä paluumatkallaan purjehtimaan Herakleen patsaitten kautta, kunnes tulisivat Pohjoiseen mereen (Välimereen) ja sen kautta saapuisivat Egyptiin. Foinikit läksivät matkaan Punaisesta merestä ja purjehtivat pitkin Etelän merta. Ja aina kun tuli syysmyöhä, laskivat he maihin ja kylvivät viljaa maahan, missä osassa Libyaa kulloinkin olivat purjehtimassa, sekä odottivat leikkuuaikaa. Korjattuaan viljan he purjehtivat pois, niin että he kahden vuoden kuluttua kolmantena vuotena kiersivät Herakleen patsaitten ohi ja saapuivat Egyptiin. Ja kertoivat, mitä minä tosin en saata uskoa, mutta mahdollisesti joku toinen, että heillä purjehtiessaan Libyan ympäri oli aurinko oikealla kädellä.»

Juuri tämä seikka, joka Herodotoksen mielestä tuntui uskomattomalta, on paras todistus siitä, että matka todella tapahtui. Se nimittäin osottaa, että foinikialaiset olivat purjehtineet päiväntasaajan poikki eteläiselle pallonpuoliskolle, niin että he näkivät auringon puolenpäivän aikaan pohjoisessa. Kun moinen ilmiö oli kokonaan ristiriidassa sen ajan käsityksen kanssa maailman rakenteesta, niin oli se selkeästi luonnosta tehty havainto.

Herodotos mainitsee, että Karthagolaiset, omain puheittensa mukaan, olivat tehneet saman matkan. Ja eräs persialainen ylimys oli sitä yrittänyt Xerxeen langettamaa kuolemantuomiota välttääkseen, vaikka päinvastaiseen suuntaan. Hän ei kuitenkaan saavuttanut Hyvän toivon nientä, josta matka olisi kääntynyt, vaan palasi aavan meren poikki purjehdittuaan takaisin, koska muka laivat eivät enää uineet. Xerxes silloin antoi panna kuolemantuomion täytäntöön, vaikka retki, joka näyttää ulottuneen paljon etäämmälle kuin Hannon tekemä, semmoisenaankin oli merkillinen saavutus.

Jos Foinikkien kauppasuhteista ja retkistä olisi säilynyt tietoja, niin loisivat ne siis varmaan paljon valoa semmoisten seutujen muinaisiin oloihin, jotka sitten vuosituhansiksi melkein kokonaan katosivat Länsimaitten näköpiiristä. Mutta melkein kaikki, mitä he ovat voineet muistoon kirjottaa, on hävinnyt, ja hyvin vähän toiveita on siitä, että kaivauksienkaan kautta mitään enää päivänvaloon saadaan.

On kuitenkin luultavaa, etteivät he paljoa kirjottaneet. Foinikit olivat itsekästä kauppakansaa, joka ehkä piti omana salaisuutenaan laajan maantuntemuksensa, mikäli se oli mahdollista. He suojelivat itseään siten kilpailulta. Vielä Roomalaisten merille ilmestyessä Gadeksen laivurit koettivat salata heiltä tien Tinasaarille (Kassiterideille, s.o. Bretagnen edustalla olevaan tinakauppapaikkaan). Eräs roomalainen kirjailija kertoo kerran gadeslaisen laivan tahallaan ohjanneen karille, eksyttääkseen vanavedessään purjehtivan roomalaisen laivan samaan turmioon. Ja hänen kotikaupunkinsa vallanpitäjät korvasivat laivurin kärsimän vahingon, pitäen hänen tekoansa yhteishyvää suojelevana isänmaallisena tekona.

Laajemmalta kuin yksikään toinen Vanhan ajan kansa Foinikit merellä retkeilivät, sen voimme pitää varmana. Vaikka he aina hakivat vain omaa etuaan, mahtavia palvelivat ja säälimättä sortivat heikompia kansoja, ryöstäen orjia sekä omiin tarpeihinsa että myytäväksi, milloin vain uskalsivat, niin välittivät he kuitenkin toimeliaisuutensa kautta Babylonin ja Egyptin sivistyksen leviämistä Välimeren rantamaihin ja antoivat virikettä niissä asuvain lahjakkaiden kansain omintakeiseen edistykseen. Kreikkalaisetkin auliisti tunnustivat heidän kauttaan saaneensa tietonsa ja taitonsa, jopa uskonsakin alkeita. Foinikkien laskemalla pohjalla Kreikkalaiset jatkoivat kultuurityötä, mutta antoivat sille paljon korkeamman henkisen sisällyksen. Helleenit eivät ainoastaan oppineet Foinikkien vertaisiksi merenkulkijoiksi ja kauppiaiksi, vaan sulattivat heiltä saamansa ja egealaiselta muinaiskansalta perimänsä ainekset aivan uudeksi, sekä käsitykseltään että laajuudeltaan korkeammaksi kultuuriksi, joka jalosti ja rikastutti Itämailta saadut alkeet ja laski perustukset Länsimaitten nykyiselle sivistykselle. Mitä erittäin maantietoon tulee, eivät tosin Kreikkalaiset merillä päässeet joka suunnalle yhtä kauaksi kuin Foinikit, mutta he kartuttivat maantuntemusta muilla tahoilla monta vertaa laajemmiksi kuin nämä. He eivät tietojaan salanneet, vaan päin vastoin järjestivät ja säilyttivät ne kirjallisuuden kautta, yhdistivät ne maantiedoksi. Ja niitten pohjalle he loivat maailman rakennuksesta uuden käsityksen, joka rikkoi vanhat lapselliset uskon. Vihdoin he määrittelivät maantieteelle suunnat ja tehtävät, jotka se vielä tänäpäivänä hyväksyy.

KREIKKALAISET.

Iliadin ja Odysseian maantuntemus.

Vanhimmat tiedot Kreikkalaisten maantuntemuksesta saamme Homeroksen runoista, jotka yleensäkin käsittävät kaikki tiedot, mitä Kreikkalaisilla itsellään oli esiajoistaan. Mutta Homeroksen runoissakin mainitaan löytöretkiä, jotka olivat vielä Iliadin ja Odysseian tapauksiakin varhaisemmat. Semmoinen oli varsinkin Argonautain retki, jota Odysseia mainitsee maailman kuuluksi. Kertomukseen tuosta retkestä liittyi vähitellen paljon tarumaisia aineksia, jotka sekottivat pois sen alkuperäistä sisällystä; mutta kuitenkin siitä käy selville, että Kreikkalaiset jo esiaikoinaan retkeilivät Mustanmeren rannoille, Kolkhiiseen. Toiset Kreikkalaisten vanhoista retkeilytaruista näyttävät olevan foinikkilaista juurta, ainakin Herakleen matkat Välimeren länsiosiin. Herakles itse oli alkuaan foinikialainen jumala Melkart, niinkuin jo mainitsimme. Välimeren länsiosista Kreikkalaiset siis näyttävät saaneen varhaisimmat tietonsa Foinikeilta. Hyvin tunnettu oli heille sitä vastoin jo vanhastaan ainakin se osa Vähän Aasian rannikosta, jossa Troia oli. Iliadi siitä sisältää tarkkoja, nykyisiin paikkoihin sopivia kuvauksia. Samoin tunnettiin Egean meren pohjoisrannikko, sitä todistaa kuvaus Hera jumalattaren lennosta, kun hän saapui Ida vuorelle kohtaamaan ylijumalaa Zeuta. Troian eteläpuoleltakin mainitaan Vähän Aasian rannikosta useita paikkoja, mutta ei sitä vastoin ole viittauksia siitä, että Vähän Aasian puolella jo silloin olisi ollut kreikkalaisia siirtokuntia. Troialaiset kuuluivat thraakialaisiin kansoihin, jotka melkoisesti erosivat Kreikkalaisista, vaikka luultavasti olivat heidän heimolaisiaan.

Kreikasta itsestään sisältävät runot tietoja, joista päättäen maan ulkopiirteistä oli saatu yleiskäsitys. Yhteistä nimeä ei maalla kuitenkaan silloin vielä ollut, nimi Hellas, jonka Kreikkalaiset myöhemmin sille antoivat, nimittäen sen mukaan itseään Helleeneiksi, tarkotti Homeroksen runoissa vain pientä aluetta Thessaliassa. Länsi-Kreikasta kuitenkin saamme vain hyvin vaillinaisia tietoja. Pientä Akhelous jokea mainitaan eepoksessa maan mahtavimmaksi joeksi, josta ainoastaan maailmaa kiertävä Okeano vei voiton. Ristiriitaisia nykyolojen kanssa ovat tiedot Joonian saarista, varsinkin Ithakasta, josta Odysseus oli kotoisin. Luultavasti on nimiä sen jälkeen vaihtunut. Odysseian kuvaukset sankarin kodista eivät mitenkään sovellu nykyiseen pieneen Ithakaan, yleensä otaksutaan nimen eepoksessa tarkottavan nykyistä Leukasta eli Santa Mauraa. Pohjoisimpana mainitaan Thraakian puolessa jo arokansoja, jotka joivat tamman maitoa. Etelässä oli Sidon ja arvatenkin muukin Foinikia tunnettu; Egyptin rikkaudesta ja suurenmoisista rakennuksista mainitaan niinikään, mutta Babyloniaa ja Assyriaa ei Iliadi tunne. Välimeren etelärannalla asuivat Etioppialaiset, joitten iho oli musta ja jotka olivat jumalain suosiossa, niin että he istuivat näitten keralla aterioimaankin. Odysseiassa, joka on Iliadia nuorempi, mainitaan Egypti useammin, ja siinä yleensäkin on Itämaista enemmän tietoja. Mutta lännessä ei Odysseiankaan näköpiiri ulotu Sisiliaa kauemmaksi; saarta mainitaan ikivanhalla Sikanian nimellä. Niitä maita, joissa Odysseus harhaillessaan kävi, ei voida varmuudella määrätä, ne näyttävät ainakin osaksi olleen kansan mielikuvituksia tai ehkä saaneen aiheensa Foinikkien kertomuksista. Ainoastaan kuvaukset lootoksen syöjäin maasta ja Skyllasta ja Kharybdiista perustuvat kaikesta päättäen tosiolojen tuntemiseen. Lootoksen syöjäin maahan Odysseus ajautui myrskyssä Peloponnesson eteläpäästä, Malcan niemestä. Kuvauksesta päättäen se oli Afrikan pohjoisrannalla, ja siellä tosiaan vielä roomalaisajallakin lootospensaan marjoja syötiin. Skylla ja Kharybdis taas selvään tarkettavat Messinan salmea ja sen virtauksia, sillä muualla ei Välimeren rannoilla ole seutua, joka olisi voinut antaa kuvaukseen aihetta.

Mutta vaikka Kreikkalaisten varhaisin maantuntemus olikin näin ahdas, niin näyttää heille kuitenkin saapuneen hämäriä maineita paljon etäisemmistäkin seuduista. Libyassa luultiin asuvan hyvin pientä kansaa, jota sanottiin Pygmeiksi. Nämä ihmiset eivät olleet kuin nyrkin kokoisia ja niitten vaarallisimpia vihollisia olivat kurjet, jotka syksyin etelään muuttaessaan hyökkäsivät Pygmeitten kimppuun ja söivät heitä kosolta. Mahdollista on, että tämä ikivanha tieto jo perustui tosioloihin, sillä myöhemmätkin kirjailijat puhuvat Libyan kääpiökansoista, ja viime vuosisadalla niitten ehkä viimeisiä jäännöksiä on tosiaan löydetty Keski-Afrikan aarniometsistä. Ehkä saapui tieto heistä Kreikkalaisille Egyptiläisten kautta, sillä Egyptiläiset saattoivat helpommin tutustua aarniometsäin omituisiin pieniin asukkaihin.

Muutamat kohdat Homeroksen runoelmissa viittaavat siihen, että Kreikkalaisilla jo oli jonkinlaisia hämäriä tietoja pohjolan ilmastollisista oloista. Odysseiassa kuvaillaan Laistrygonien maata, jossa aamu ja ilta melkein liittyivät yhteen, niin että siellä valon puolelta olisi voinut työskennellä lähes vuorokauden umpeensa.

Kimmerien maassa taas, joka muka oli uloinna Okeanon rannalla, vallitsi ainainen sumu ja pimeys. Runoissa mainitaan kaksi ikivanhaa kauppatavaraakin, jotka varmaan olivat pohjolasta kotoisin ja jo Troian sodan aikana olivat hyvin tunnetut Välimeren rannoilla, meripihka ja tina. Ne kulkivat vanhimpana aikana Välimeren rannalle maan poikki, ehkä kahtakin reittiä. Toinen kulki Saksan ja Pannonian kautta Adrian meren pohjukkaan, toinen Gallian kautta pitkin Rhônen laaksoa nykyisen Marseillen seuduille. Molemmatkin tiet lienevät ikivanhat. Itäistä tietä tuleva meripihka näyttää saapuneen Pon suussa olevaan kauppapaikkaan, josta se levisi edelleen.

Tähän viittaa kaunis satu, jonka Kreikkalaiset liittivät Eridanos virtaan, jolla nimellä he juuri Pota mainitsivat. Sadun mukaan oli Faeton, auringonjumalan poika, saanut eräänä päivänä ajaa aurinkovaunua taivaan poikki, mutta hän ei kyennytkään hillitsemään hevosia, vaan sytytti ensiksi taivaan tuleen ja häätyi sitten liian lähelle maata. Zeus julmistuneena iski häntä salamalla ja Faeton sortui lähelle Eridanoksen suuta. Hänen sisarensa, jotka siellä itkivät veljensä varhaista surmaa, muuttuivat poppeleiksi ja heidän kyyneleensä meripihkaksi. Sadusta näkyy, että Kreikkalaiset aivan oikein käsittivät meripihkan olevan puunpihkaa, vaikka he eivät osanneetkaan aavistaa sen oikeata luonnonhistoriaa. Meripihka on, kuten tiedämme, ennen jääkautta kasvaneissa suurissa havumetsissä vuotanutta pihkaa, joka lietteitten peitossa kovettui.

Kreikkalaisten vanhoja suhteita Itämaihin todistaa Homeroksen eepoksessa muun muassa kertomus palmusta, joka oli saatu Foinikkien kautta ja Kreikan saarille istutettu. Siitä palmun kreikkalainen nimikin oli »foinix». Ensimäinen palmu oli Delos saarella, ja siihen vertaa Odysseus Nausikaata. Foinikeilta olivat Kreikkalaiset niinikään saaneet granatin ja kypressin, joista varsinkin jälkimäinen nykyään on Välimerenmaitten varsinaisia luonnepuita. Molemmatkin olivat jo homerisella ajalla Kreikkalaisille tutut.

Kreikkalaiset siirtokunnat.

Noin kahdeksannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Kreikkalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia Mustanmeren ja Välimeren rannoille. Tämä siirtolaisuus ja sen kanssa yhdessä elpyvä kauppa laajensi valtavasti heidän näköpiiriään, saattoipa koko heidän kultuurinsakin laajemmalle pohjalle. Se teki tuosta pienestä kansasta maailmankansan.

Tuohon suurisuuntaiseen siirtolaisuuteen oli useitakin syitä. Sen kautta vallattiin uusia aloja Kreikan kaupunkien nopeaan kasvavalle väestölle. Usein saivat kaupunkien sisälliset puolueriidat osan asukkaista lähtemään meren poikki etsimään uusia asunta-aloja. Vielä tehokkaampana syynä oli elpyvä kauppainto. Ei monta vuosisataa kulunut, ennenkuin Kreikkalaiset tunkivat tieltään Foinikit kaikilta pohjoisilta rannoilta. Siirtokuntien paikat valittiinkin etupäässä sitä silmällä pitäen, kuinka hyvin ne soveltuivat kauppakeskustoiksi. Ne rakennettiin semmoiselle rannalle, missä oli suojattu satama ja kaupungin vieressä jyrkkä linnavuori, jota helposti voitiin puolustaa. Lisäksi seudun tuli olla hedelmällisen ja tuli siitä olla helppo pääsy sisämaahan. Useimmat näistä siirtokunnista vaurastuivatkin nopeaan ja toiset kasvoivat mahtavammiksi yhteiskunniksi kuin emäkaupunki olikaan. Taiteitten ja loistavien rakennuksienkin kautta useat siirtokunnat veivät kotikaupungistaan voiton.

Kun siirtokunnat perustivat toimeentulonsa etupäässä kaupalle, niin kehotti niitä oma etu ylläpitämään hyviä suhteita maanasukkaitten kanssa. Tavallista oli, että maankansain kanssa solmittiin avioliittoja; siitä syntyi sekasukuja, jotka yhä lujittivat ystävällisiä suhteita. Helleeniläinen sivistys sen kautta helpommin levisi alemmalla kannalla olevien maanasukkaitten keskuuteen. Siirtokunnissa hankittiin yhä laajempia tietoja oudoista maista ja kansoista. Näitä tietoja keräytyi siten joka taholta emämaahan, koska siirtokuntain ja emämaan suhteet varsinkin alkuaikoina olivat läheiset. Tapana oli, että uutta siirtokuntaa perustettaissa kotikaupungista vietiin valkea uuden siirtokunnan kotiliesiin. Varsinkin Joonilaiset levittelivät tällä tavalla vaikutusalojaan, mutta heidän rinnallaan muutkin helleeniläiset heimot purjehtivat ja asettuivat vieraille rannoille.

Siirtokunnat Mustanmeren rannoilla.

Kreikkalaisten vanhimpia siirtokuntia olivat ne, joita perustettiin Mustanmeren rannoille. Jo Foinikit olivat purjehtineet tälle merelle, mutta vasta joonilainen Miletos sinne perusti pysyviä siirtokuntia. Yritys oli rohkea, sillä Mustameri on aina ollut purjehtijalle vaarallinen. Mutta kun alku oli tehty, niin saapui pian toisia jatkamaan, koska Mustameri tarjosi arvokkaita etuja kaupalle. Kalastukset olivat erinomaisen tuottavat. Tynnuskala, joka sikisi varsinkin Asovin meressä, ilmestyi vuosittain, meren poikki uituaan, Vähän Aasian rannoille, jossa sitä saatiin suunnattomat määrät. Arvokkaita olivat niinikään jo Vanhalla ajalla Mustanmeren rannoilla kasvavat laajat metsät. Vähän Aasian ylängöillä taas kasvatettiin lukemattomia lammaskarjoja, joitten villa oli mitä parasta, — vielä tänä päivänä on Angoran villa maineessa. Villat ja vuodat vaihdettiin rannikolla helleeniläisissä siirtokunnissa jalostettuihin tuotteihin.

Sille niemelle, joka pistää Vähän Aasian pohjoisrannasta uloimmaksi mereen, Miletos noin v. 770 e.Kr. perusti Sinopen, joka oli vanhin Mustanmeren siirtokunnista. Kaupungin läheisyydessä Vähän Aasian suurin joki Halys laskee mereen ja joen laakso oli luonnollinen kulkureitti sisämaahan. Sinope vaurastui niin nopeaan, että se jo muutaman vuosikymmenen kuluttua saattoi perustaa tytärkaupungin Trapezoksen (Trapezunt) kauemmaksi itään samalle rannikolle. Trapezoksen kohdalla saapui Persiasta Armenian ylämaan kautta tärkeä kauppatie meren rantaan. Hellesponton rannalle rakennettiin Abydos ja Propontiin (Marmarameren) rannalle Kyzikos turvaamaan pääsöä Egean merelle.

Jonkun vuosisadan olivat sitten Kreikkalaisten yritykset Mustanmeren rannoilla keskeytyksessä kansainliikkeitten johdosta, jotka varsinkin estivät saamasta jalansijaa pohjoisrannalla. Mutta kauaa ei keskeytystä kestänyt, pian alkoi siirtokuntain perustaminen uudelleen ja vähitellen ympäröi koko Mustaamerta kiehkura helleeniläisiä kaupungeita. Niitä syntyi varsinkin suurien jokien suistamoihin, joihin sisämaan liike helpoimmin pääsi. Tonavan suulla oli Istros, Dnjestrin suulla Tyras, Donin suulla Tanais, Rionin suulla (Kaukasiassa) Fasis. Samat olivat Vanhalla ajalla näitten jokienkin nimet. Mahtavin kaikista oli Olbia, joka perustettiin v. 645 lähelle Hypaniin (Bugin) suuta, ei kauaksi siitä paikasta, missä Borysthenes (Dnjepr) laski mereen. Epäilemättä Kreikkalaiset kammosivat tämän verraten pohjoisen rannikon ilmastoa, joka vastakohtainsa vuoksi on paljon ankarampaa kuin Egean meren rannoilla; mutta heitä houkutteli enemmän edullinen kauppa kuin talven ankaruus pelotti. Krimin niemellä ja Maiotiin (Asovin meren) itärannalla tosin asui vihamielisiä kansoja, mutta siitä huolimatta perustettiin Kertshin salmenkin kahden puolen kaupungit, Pantikapaion (Kertsh) ja Fanagoria. Tunkeuduttiinpa Asovin meren pohjukkaan saakka, vaikka tämä meryt on jäässä monta kuukautta vuodessa; Tanaiin (Donin) suuhun rakennettiin siirtokunta, jonka kauppa ulottui kauas aroille. Kaukasian rannalle, sotaisten Iberien maahan, rakennettiin paitsi Fasista Dioskurias. Kaikki nämä kaupungit olivat Miletoslaisten tai heidän siirtokuntainsa perustamat. Parin vuosisadan kuluessa oli Miletos siten saanut kahdeksankymmentä tytärkaupunkia etäisille rannoille. Khalkis, joka oli Euboian ja maan välisen salmen rannalla, perusti siirtokuntaan Thraakian rannikolle, doorilainen Megara Propontiin rannoille, mutta Miletos esti siitä Mustallemerelle pääsemästä. Byzantion (Konstantinoppli) oli megaralainen siirtokunta. Myöhemmin Megaralaiset kuitenkin rakensivat Herakleian Mustanmeren etelärannalle ja vastapäätä Krimin niemelle Khersonnesoksen lähelle nykyistä Sevastopolia. Syystä saattoivat siis Kreikkalaiset sanoa myrskyistä Mustaamerta »Pontos Euxeinokseksi», vierasvaraiseksi mereksi.

Kreikkalaiset Italiassa.

Läntisillä vesillä Khalkis oli ensimäinen valtaansa levittämään. Se perusti vähän pohjoiseen Napolin lahdesta korkealle jyrkälle vuorenkeilalle Kymen (Cumaen) kaupungin. Tämäkin yritys oli uhkarohkea, sillä ensinnäkin oli purjehdittava petollisen Joonian meren poikki, kautta Messinan salmen, jota Skyllan ja Kharybdiin vuoksi pelättiin, ja sitten merelle, jota Tyrrhenit hallitsivat. Tyrrhenien mahti vesillä oli niin suuri, että he saattoivat menestyksellä taistella itse Karthagoakin vastaan. Siitä huolimatta Kyme vaurastui ja saattoi levitellä sivistävää vaikutustaan laajalti sisämaahan. Vielä paremmin menestyi sen tytärkaupunki Neapolis, joka vielä Rooman vallan aikoina oli helleeniläisen sivistyksen keskustoita näillä rannoilla. Se oli ainoa Italian kaupungeista, joka vielä Keskiajallakin pysyi kreikkalaisena. Molemmilla siirtokunnilla oli erinomaiset luonnonedut, hyvät suojaiset satamat, hedelmällinen tuliperäinen maanlaatu, jossa kasvoi hyvää viiniä, ynnä varakas sisämaa, jonka kanssa käytiin vilkasta kauppaa. Suojellakseen yhteyttään emäkaupungin kanssa Khalkislaiset rakensivat Messinan salmen kahden puolen lujat linnotukset, Italian puolelle Rhegionin ja Sisilian rannalle Messanan.

Muut Etelä-Italian siirtokunnat perustettiin muista kreikkalaisista kaupungeista. Akhaialaiset perustivat Sybariin ja Krotonin, joita myöhemmin mainittiin varsinkin hekkumallisesta elämästään. Nämäkin kaupungit rakensivat tytärkaupungeita, joista kuuluin oli Posidonia (Paestum) lähellä Napolin lahtea. Toinen akhaialaisten perustama siirtola oli Metapontion, jonka kauneihin hopearahoihin oli tähkä kuvattu. Metapontion rakennettiin, samoin kuin Sybaris ja Posidoniakin, keskelle hedelmällistä tasankoa. Lakedaimonilaisten siirtokunta oli Taras (lat. Tarentum) samannimisen merenpoukaman pohjukassa.

Etelä-Italiaan perustetut kaupungit menestyivät niin hyvin epäilemättä senkin vuoksi, että niemimaan eteläosassa asukkaat olivat läheisempää heimoa Kreikkalaisille kuin pohjoisemmat kansat ja sen kautta helpommin omistivat helleeniläisen sivistyksenkin.

Jo ennen Sybariin perustamista syntyivät Sisiliaan ensimäiset kreikkalaiset siirtokunnat. V. 735 e.Kr. Khalkislaiset perustivat Naxos nimisen kaupungin Etnan juurelle, lähelle sitä paikkaa, johon myöhemmin Tauromenion, nykyään raunioistaan kuulu Taormina, rakennettiin. Seuraavana vuonna Korinthoslaiset perustivat Syrakusan Ortygian saarelle lähelle rantaa. Syrakusa oli oivallisen satamansa vuoksi mitä soveliain kauppapaikaksi. Sekä Naxos että Syrakusa perustivat tytärkaupungeita. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin levisi kreikkalainen siirtolaisuus Sisilian länsiosiin, jossa asukkaat näyttävät olleen vihamieliset ja Karthagon vaikutuksen alla. Karthago yritti kaikin voimin estää Kreikkalaisia saamasta etelä- ja länsirannalla jalansijaa. Etelärannalle rakennettiin kuitenkin Gela, Selinos ja Akragas (Agrigentum), joitten muinaista suuruutta vielä tänä päivänä rauniot todistavat. Sisilian pohjoisrannalle rakennettiin Himera, jonka edustalla Syrakusalaiset v. 480 e.Kr. saivat ratkaisevan voiton Karthagon laivastosta, mutta foinikialaisessa Panormoksessakin (nyk. Palermossa) oli kreikkalainen vaikutus tuntuva.

Kreikkalaisuus sai Etelä-Italiassa ja Sisiliassa niin suuren vallan, että näitä maita aljettiin sanoa »Suur-Kreikaksi».

Massilia.

Saatuaan jalansijan Sisiliassa ja Etelä-Italiassa Kreikkalaiset uskalsivat lähteä yhä edemmäksi länteen. Fookislaiset, jotka Herodotoksen todistuksen mukaan Kreikkalaisista ensimäisinä tekivät laajempia merimatkoja, purjehtivat pitkillä viisikymmensoutuisilla laivoillaan Etrurian ja Espanjan rantoja pitkin Tartessokseen saakka, jossa Foinikit niin kauan olivat kauppaa hallinneet. He perustivat noin v. 600 e.Kr. Massilian (Marseillen), joka oli etäisin kaikista kreikkalaisista siirtokunnista. Massilia oivallisine satamineen, luonnon suojaamassa asemassaan vaurastui kaikkia muita Välimeren länsiosassa olevia kaupungeita mahtavammaksi. Se hyötyi varsinkin ylämaan kaupasta, joka Rhônen laaksoa pitkin kulki alas Välimerelle. Massilian tytärkaupungeita olivat Antipolis (n. Antibes) ja Nikaia (n. Nizza). Merialppien kohdalla olevalle rantakaistaleelle, joka nykyään on täynnään huviloita ja terveyspaikkoja, eivät Kreikkalaiset sitä vastoin saaneet jalansijaa. Sitä vallitsivat sotaiset Ligurit. Mutta Massiliasta etemmä länteenpäin rakennettiin Emporiai, siihen missä Pyreneet päättyvät mereen, ja etelämmäksi, Balearien saariston kohdalle Iberian niemimaan rannikolle Hemeroskopeion.

Afrikan rannat pysyivät Karthagon hallussa, mutta aivan sijattomiksi eivät Kreikkalaiset sielläkään jääneet. Pieni Thera, eteläisin Kykladien saarista, perusti seitsemännellä vuosisadalla Kyrenen nykyiselle Barkan niemimaalle, joka osa Afrikan rannikosta on lähinnä Peloponnesoa ja Kreetaa. Kun rannikolla ei ollut satamaa, niin tämä siirtokunta rakennettiin melkoisen matkan päähän sisämaahan erään oivallisen lähteen ympärille. Kyrenen tytärkaupungeista tuli Barka tunnetuimmaksi. Kyrenaikasta käsin Kreikkalaiset saivat entistä enemmän tietoja Libyan tummaihoisista kansoista, joitten kanssa aljettiin käydä vilkasta kauppaa.

Näin olivat Kreikkalaiset vähitellen levittäneet valtaansa kautta Välimeren ja pohjoista kohti aina Mustallemerelle. Kaikilla näillä rannoilla tapaamme muistoja ja jäännöksiä, jotka viittaavat heidän suureen sivistävään vaikutukseensa. Rooman on kultuurinsa alkeista varmaan suuressa määrin kiittäminen Etelä-Italian helleeniläisiä siirtokuntia. Ne vielä Rooman mahtavuudenkin aikana pysyivät kirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoina, vaikka menettivätkin valtiollisen itsenäisyytensä. Hyvin valitun asemansa vuoksi on monikin niistä kautta aikain pysynyt ympäristönsä keskustana, vaikka kreikkalaisuus niistä onkin aikoja sitten hävinnyt.

Kreikkalainen siirtolaisuus Välimerellä on jossain määrin verrattava Pohjois-Amerikan asutukseen Uudella ajalla. Sen vaikutus oli vielä välittömämpi. Se herätti juuri ne maat, jotka sitten vuosituhansia olivat historiallisen elämän polttopisteenä. Mutta Kreikkalaisten kohtalo oli toinen kuin niitten pohjoisten kansain, jotka etsivät uusia asuinsijoja Atlantin takaa. Viimeksi mainitut joutuivat yhteyteen paljon alhaisemmalla kannalla olevien maanasukkaitten kanssa, nämä vähitellen väistyivät ja sortuivat uuden kultuurin edetessä ja sen tuojat jäivät yksin kansottamaan äärettömiä maa-aloja. Kreikkalaiset sitä vastoin tapasivat uutismaillaan kansoja, jotka olivat yhtä kehityskykyisiä kuin he, jotka omistettuaan heidän tietonsa ja taitonsa päin vastoin sulattivat siirtokunnat itseensä. Kreikkalaiset tekivät edistykselle arvaamattoman palveluksen, mutta heidän kansalliset vellotuksensa eivät olleet pysyväisiä. Aikain pyörteistä he pelastivat ainoastaan saman pienen maan, jossa heidät historian aamunkoitossakin tapasimme. Tuhoisimman kohtalon alaisiksi joutuivat ne siirtokunnat, joita perustettiin Mustanmeren rannoille. Pohjoisrannikolla olevat joutuivat aikaisin häviöön, koska ne olivat seuduissa, jotka luonnostaan oli tuomittu myöhäisiin aikoihin saakka olemaan arokansojen temmellyskenttänä. Ne eivät voineet sivistää takamaataan, jossa toinen aroltansa toisensa jälkeen esiintyi vallottajana ja hävittäjänä. Yhtä surulliseen häviöön joutui, vaikka myöhemmin, kreikkalainen asutus Vähän Aasian rannoilla. Sekin käsitti ainoastaan rantamaat. Sisämaan kansat tosin omistivat kreikkalaisen sivistyksen, mutta myöhemmin kaikki joutuivat Aasian sisäosista tulevain paimentolaiskansain ja samalla raakalaisuuden uhriksi.

Seuraavassa käymme tekemään selvää siitä, mitä maita ja kansoja Kreikkalaisten näin laajentunut maantuntemus käsitti. Tiedot ovat tosin vaillinaiset, sillä paljon on klassillisesta kirjallisuudesta kaikiksi ajoiksi hukkunut. Mutta ne ovat kuitenkin runsaammat ja monipuolisemmat kuin mitkään aikaisemmat kirjalliset muistomerkit ja sisältävät mitä arvokkaimpia tietoja laajain alueitten entisistä maantieteellisistä ja kansallisista oloista.

Herodotos.

Laajennettuaan asunta- ja vaikutusalojaan Kreikkalaiset ripein askelin edistyivät. He kehittivät monenlaisia ammatteja ja taiteita. Kuta enemmän heidän varallisuutensa kaupan kautta lisääntyi, sitä uljaammiksi he rakensivat kaupunkinsa. Kilvan kaunistettiin temppelikartanoita ja toreja veistoksilla; runous, joka vanhastaan oli ollut kansan helmalapsi, kasvoi monihaaraiseksi puuksi, jonka jaloutta, aatteitten ylevyyttä, tunteitten inhimillisyyttä vielä ihailemme. Valtiolaitoksessa toteutettiin kansanvaltaisuuden aate, joka ehkä jyrkemmin kuin mikään muu erotti Kreikan sivistyksen Itämaitten despotialle perustuvista valtiokäsitteistä. Ja Kreikassa vihdoin sai alkunsa vapaa tutkimus, joka tavotteli puhtaasti tietopuolisia päämääriä; Itämaitten tiede oli palvellut vain käytännön vaatimuksia. Läpikäyvänä piirteenä helleeniläisessä kirjallisuudessa on tiedonhalu ja pyrkimys tutkimuksen kautta luomaan yleispäteviä käsityksiä kaikesta olevaisesta ja olemisesta itsestään.

Vieraitten maitten ja kansain kuvaaminen oli Kreikkalaisten suosituimpia kirjallisuuden haaroja. Heidän laajat ja monipuoliset, enimmäkseen rauhalliseen kaupankäyntiin perustuvat suhteensa antoivatkin moiselle tutkimukselle sekä aihetta että runsaita aineksia. Siten syntyi maantiede, joka varsinkin alussa kulki läheisessä liitossa historian kanssa. Nämä tutkimukset herättivät jo varhain niin yleistä mielenkiintoa, ne tunnustettiin niin tärkeiksi kansalaissivistykselle, että Herodotos sai Atheenan kaupungilta 10 talenttia (57,300 markkaa) palkkioksi historiateoksestaan, siis todella ruhtinaallisen tekijäpalkkion sen ajan oloihin nähden.

Joonilaiset filosofit.

Tieteitten vanhimpia keskustoita olivat joonilaiset siirtokunnat Vähän Aasian rannoilla, ennen muita rikas Miletos. Siellä eli seitsemännen ja kuudennen vuosisadan vaiheilla e.Kr. Thales, joka perusti joonilaisten filosofien koulun. Hän lausui julki syvämielisiä mietteitä maailman rakennuksesta ja kiinnitti nimenomaan huomiotaan maantieteellisiin ilmiöihin, kuten Niilin tulviin. Hänen kosmografisia aatteitaan kehitti Anaximander, joka oli Thaleen oppilas.

Mutta kuuluin maantieteilijänä oli Hekataios, miletoslainen hänkin, joka eli 520:n vaiheilla e.Kr. Hekataios kirjotti »Periodos» (kiertomatka) nimisen teoksen, joka on ensimäinen tunnettu yritys varsinaisen maantiedon kirjottamiseen. Siitä on säilynyt vain lyhyitä otteita. Mutta niistäkin näkyy, että hänen tietonsa ulottuivat kautta Välimeren maitten ja Itämaille Intiaa ja Kaspian merta myöten, vaikkeivät ne olleetkaan likimainkaan niin täydellisiä kuin Herodotoksen. Hekataios kannatti vielä joonilaisen koulun käsityksiä, että maa oli pyöreä kiekko, jonka ympäri Okeano virtasi. Hän erotteli toisistaan maanosat. Vanhat kirjailijat väittävät Herodotoksen lainailleen osia hänen teoksestaan.

Herodotos oli niinikään joonilaisen koulun jäsen. Häntä sanottiin »historian isäksi», ja historiallinen on etupäässä se laaja teos, jonka hän on jälkimaailmalle jättänyt. Mutta se sisältää samalla niin paljon maantietoa, että voimme sanoa hänen tätä tiedettä hyödyttäneen enemmän kuin kukaan ennen häntä. Herodotoksen teos käsittelee Helleenien taistelua Itämaita, varsinkin Persialaisia vastaan. Aineensa valaisemiseksi on hän kuitenkin koonnut kaikki saatavat tiedot niistä maista ja kansoista, joissa tapaukset liikkuvat, ja samalla luonut katseen laajemmallekin, mikäli maailmaa tunnettiin, koettanut johtaa tapauksia maantieteellisistä seikoista, jopa keksiä selityksiä luonnonilmiöillekin, joista hän tulee puhuneeksi. Herodotoksen teos siten on erinomaisen monipuolinen ja ennakkoluuloton esitys Vanhan ajan sivistyneimmän kansan suhteista laajempaan ympäristöönsä. Siitä saamme ensimäiset tiedot monestakin kansasta, joka sittemmin on näytellyt tärkeätä osaa historiassa.

Tiedot Herodotoksen elämänvaiheista ovat aivan vaillinaiset. Hän syntyi Halikarnassoksessa, Kaariassa, ehkä v. 484 e.Kr. Asuttuaan jonkun aikaa maanpakolaisena Samoksen saarella ja otettuaan osaa tirannin kukistamiseen kotikaupungissaan hän muutti Atheenaan. Siellä hän v. 445 e.Kr. julkisesti luki osan historiastaan, ja se miellytti Atheenalaisia siihen määrään, että nämä hänelle antoivat mainitun suuren palkinnon. Mutta jo seuraavana vuonna hän lähti Ateenalaisten kanssa Etelä-Italiaan perustamaan hävitetyn Sybariin sijaan Thurioin kaupunkia, jossa hän asui loput elämäänsä. Epäilemättä hän kuitenkin myöhemminkin kävi Ateenassa, jonka huomattavimpien miesten, Perikleen, Sofokleen y m. ystäviä hän oli. Herodotoksen luullaan kuolleen v:n 425 vaiheilla, ei varmaan tiedetä, Ateenassako vaiko Thurioissa.

Herodotoksen teoksesta kuitenkin näkyy, ettei hänen elämäkertansa ollut näin ahdasrajainen, vaan että hän oli aikaansa nähden matkustanut erinomaisen laajalti. Luultavasti hän matkusteli nimenomaan kootakseen aineksia teostaan varten. Näistä matkoista ei kuitenkaan ole säilynyt suoranaisia tietoja; ainoastaan siitä, mitä hän teoksessaan mainitsee, voimme tehdä johtopäätöksiä. Hän tunsi näkemänsä mukaan Vähän Aasian rannikon kaikki kolme sivua. Egean meren saaret olivat hänelle kauttaaltaan tutut, Kreikan mantere niinikään ja niemimaan rannat pohjoiseenkin päin, koska hän oli käynyt niin etäällä toisistaan olevissa paikoissa kuin Dodonassa ja Byzantionissa. Mustanmeren pohjoisrannikolla hän lienee oleskellut enemmänkin aikaa, pääasiallisesti Olbiassa, kävipä jonkun päivämatkan päässä sisämaassakin. Hänen kertomuksensa Kolkhiista ja sen asukkaista viittaavat siihen, että hän oli senkin maan käynyt. Sieltä käsin hän sai oikeat tietonsa Kaspian merestä ja sen takana olevista aroista. Babylonia hän kuvaa silmänäön mukaan, Tyroksessa hän hankki tietoja Herakleen temppelin paikasta, Egyptissä matkusteli laajalti kautta maan, etelässä aina Syeneen, Niilin ensimäisille koskille saakka. Kyrenaikankin hän omasta kokemuksestaan tunsi, ja luultavaa on, että hänen matkansa käsittivät vielä paljon enemmänkin maita, vakk'ei hänellä ollut aihetta siitä mainita.

Tunnettu maailma ja maanosat.

Herodotos oli käynyt suurimman osan hänen ajallaan tunnetusta maailmasta ja lisäksi joka taholla saanut ensi kädestä tietoja vielä etäisemmistä seuduista. Hän saattoi siis mielestään hyvällä syyllä oikoa maanmiestensä maantieteellisiä käsityksiä, jotka hän matkoillaan oli huomannut monessa kohden ahtaiksi ja vääriksi.

»Minun täytyy nauraa», hän sanoo, »nähdessäni, kuinka monet kyllä piirustavat maan karttoja, mutta ei kukaan ole järkevällä tavalla sitä kuvannut. Ne piirustavat nimittäin Okeanon virtaavaksi maan ympäri, joka taas laitetaan niin pyöreäksi, kuin jos se olisi harpilla vedetty, ja tekevät Aasian yhtä suureksi kuin Europan. Minä tahdon sen vuoksi muutamin sanoin osottaa näiden kumpaisenkin suuruuden sekä millaiseksi kumpikin on piirrettävä.

»Aasiassa asuvat Persialaiset, jotka ulottuvat eteläiseen, noin kutsuttuun Punaiseen (Intian) mereen saakka. Näitten tuolla puolella asuvat pohjoiseen päin Meedialaiset, Meedialaisten takana Saspeirit, Saspeirien takana Kolkhislaiset, jotka ulottuvat pohjoiseen mereen saakka, mihin Fasis joki laskee. Nämä neljä kansaa asuvat merestä mereen.

»Siitä jatkuu Aasia kahtena niemekkeenä länteen päin, ja näitä minä nyt aion kuvata. Toinen niemeke, alkaen yhdeltä puolelta pohjoisessa Fasis joesta, ulottuu Egean mereen pitkin Pöntöstä ja Hellespontosta troialaisen Sigeionin kohdalle. Etelässä taas tämä sama niemeke ulottuu Foinikian ääressä sijaitsevasta Myriandros lahdesta mereen Triopionin kärkeen saakka. Tällä niemekkeellä asuu kolmekymmentä kansakuntaa.

»Tämä on nyt toinen näistä niemekkeistä. Toinen alkaa Persiasta ja jatkuu Punaiseen (Intian) mereen; sen muodostavat Persia, siitä alkava Assyria ja Arabia. Se päättyy, jos kohta ainoastaan tavallisen kielenkäytön mukaan, Arabian lahteen (n. Punaiseen mereen), johon Dareios johti Niilistä kanavan. Persiasta aina Foinikiaan saakka on maa leveä ja laaja; mutta Foinikiasta tämä niemeke jatkuu pitkin palestinalaista Syriaa ja Egyptiä, mihin se päättyy. Siinä on ainoastaan kolme kansaa.

»Tämä on se osa Aasiaa, joka ulottuu Persiasta länteen päin. Mutta Persialaisten, Meedialaisten, Saspeirien ja Kolkhislaisten tuolla puolen itäänpäin olevaa maata rajottaa yhtäältä Punainen meri (nyk. Intian meri), pohjoisessa taas Kaspian meri ja Araxes joki, joka virtaa itään päin. Aina Intiaan saakka on Aasia asuttu, mutta siitä pitäen on maa autio itään päin, eikä yksikään saata ilmottaa, minkälainen se on.

»Semmoinen ja niin suuri on Aasia. Mutta Libya (Afrika) liittyy toiseen niemekkeeseen. Sillä Egyptin jäljestä alkaa jo Libya.

»Minä siis ihmettelen niitä, jotka ovat rajottaneet ja erottaneet toisistaan Libyan, Aasian ja Europan. Sillä erotus niitten suuruudessa on melkoinen. Europpa nimittäin (joka Herodotoksen mielestä oli suurin) ulottuu pituudelleen pitkin molempia, mutta leveydeltään niitä ei voi verratakaan keskenään. Sillä Libya on selvästi meren ympäröimä, paitsi sitä osaa, mikä rajoitun Aasiaan, kuten Egyptiläisten kuningas Neko ensimäiseksi, mikäli me tiedämme, on näyttänyt.» Herodotos sitten kertoo Foinikkien matkasta Afrikan ympäri, ynnä Persialaisten yrityksestä suorittaa uudelleen sama matka ja Karthagolaisten maineesta, että muka hekin olivat sen tehneet.

»… Mitä Europpaan tulee, ei kukaan ole selvästi huomannut, onko se idässä ja pohjoisessa meren ympäröimä, mutta pituudeltaan tiedetään sen ulottuvan pitkin molempia toisia maanosia. Enkä minä myöskään voi ymmärtää, miksi maalla, joka kuitenkin on yksi, on kolme eri nimitystä, jotka ovat naisten nimiä… Niinpä väittävät useimmat Helleenit, että Libya on saanut nimensä eräästä kotimaisesta naisesta, Libyasta, ja Aasia taas Prometheun vaimon nimen mukaan. Tämän nimen omaksuvat myös Lyydialaiset, väittäen, että Aasia on saanut nimensä Asieen, Kotyksen pojan ja Maneen pojanpojan, eikä Prometheun Aasian mukaan… Mutta mitä Europpaan tulee, niin ei yksikään ihminen tiedä, onko se meren ympäröimä, eikä mistä se on tämän nimen saanut. Ei myöskään ole tunnettua, kuka sen on antanut, jollemme tahdo väittää, että maa on saanut nimensä tyroslaisesta Europasta, jolloin se siis olisi aikaisemmin ollut nimetön, niinkuin toisetkin maanosat. Mutta nytpä onkin ilmeistä, että tämä oli kotoisin Aasiasta (Europpa oli tyroslaisen kuninkaan tytär, jonka Zeus tarun mukaan ryösti) eikä saapunut tähän maahan, jota Helleenit nykyään kutsuvat Europaksi, vaan ainoastaan Foinikiasta Kreetaan ja Kreetasta Lyykiaan… Me puolestamme tulemme käyttämään maanosien käytäntöön otettuja nimiä.»

Herodotoksen aikana oli siis yleisessä käytännössä jo tapahtunut jako maanosiin. Mutta »historian isän» ja hänen aikalaistensa käsitykset maanosien laajuudesta olivat vielä hyvin hämärät. Silloin tunnettujakin aloja huomioon ottaen ne olivat väärät. Maitten ja merien yleisistä piirteistä tosin oli tietoa, mutta ulottuvaisuuksista olivat käsitykset aivan nurjat.

Skyytit ja heidän maansa.

Pohjoismaalaisille ovat Herodotoksen kuvauksista mieltäkiinnittävät varsinkin ne tiedot, joita hän antaa Mustanmeren pohjoisrannikon ja etäämmän sisämaankin silloisista kansoista. Mustanmeren rantue oli osaksi kreikkalaisten siirtokuntien hallussa, mutta sisämaan aroilla asui paimentolaiskansoja, joita Helleenit yhteisellä nimityksellä sanoivat Skyyteiksi. Nimitys ei luultavasti ollut kansatieteellinen, vaan käsitti se sekä indo-europpalaisia, että suomensukuisia, turkkilaisia ja mongolilaisia arokansoja. Mustanmeren pohjoispuolella asuvat Skyytit, joihin Herodotos Olbiassa tutustui, nimittivät itseään Skoloteiksi, ja he olivat sekä säilyneistä astiakuvista että nimistä päättäen indoeuroppalaista kansaa. Kreikkalaiset kävivät heidän kanssaan kauppaa, ja suhteet näyttävät olleen jotenkin hyvät, vaikka Skyytit puolestaan pitivät ankarasti kiinni omista tavoistaan ja rankaisivat hallitsijoitaankin, jotka niistä luopuivat. Se tapahtui vaistosta, sillä kaupunkilaissivistyksen omistaminen olisi vain veltostuttanut arolaisia, joitten säilymisen ehtona oli sotainen kunto ja karkaiseva elämänlaatu.

Skyyttien maa alkoi Istros joesta (Tonavasta), jota Herodotos mainitsee suurimmaksi siihen aikaan tunnetuista joista, koska se Kelttien maasta alkaen juoksi koko Europan halki lännestä itään; Niilin hän tosin myöntää vetevämmäksi. Herodotos tietää luetella Tonavan tärkeämmät syrjäjoetkin Balkanin niemimaalla. Sitten hän mainitsee joet, joita siitä eteenkäsin laski Mustaanmereen. Hypaniin (Bugin) hän sanoo alkavan järvestä, jonka rannoilla oli valkoisia villihevosia. Borysthenestä (Dnjepriä) hän kiittää hyvästä vedestään ja oivista kaloistaan, sen rantoja taas erinomaisista laitumistaan ja karjoistaan. Borysthenestä varmaan kulki ylämaahan melkoinen kauppa, koska sen juoksu oli tunnettu neljänkymmenen päivämatkan päähän Gerrien maahan saakka. Mutta joen lähteistä ei Herodotos sano kenelläkään olleen tietoa. Borystheneen syrjäjokiakin hän mainitsee. Nähtävästi oli Olbiasta hankittu kaikki tiedot, mitä suinkin voitiin saada; ne ulottuivat niin kauas pohjoiseen kuin ranta-aroja hallitsevien Skyyttienkin valta. Maiotis järven (Asovin meren) ja Tanaiksen (Donin) hän tuntee, vieläpä Donin lisäjoenkin, mutta kauemmaksi itään päin hänen maantuntemuksensa ei sille puolen ulottunut, vaikka hän kuulopuheitten mukaan nimitteleekin kansoja. Suuri Volgakin, jonka nimi vanhalla ajalla oli Rha — nimi on vielä käytännössä Volgan suomensukuisilla kansoilla — tuli vasta myöhemmin tunnetuksi.

Ilmaston ankaruutta näillä kulmilla Herodotos vasten tapaani suuresti liiottelee. Talvea muka kestää kahdeksan kuukautta ja pakkanen on silloin niin ankara, että merikin jäätyy ja Kimmeriläisen Bosporon (Kertshin salmen) poikki saatettiin ajaa hevosilla. Mutta siinä hän varsinkin erehtyi, kun sanoi kesiäkin viileiksi, sillä aroilla kesä päin vastoin on erinomaisen helteinen.

Herodotos kertoo Skyyttien jakautuneen moneen heimoon. Kauimpana idässä asuivat Maiotiin rannoilla »kuninkaalliset Skyytit», jotka olivat kaikkia muita urhoollisemmat ja lukuisammat ja pitivät muita Skyyttejä orjinaan. Heidän länsipuolellaan asuivat paimen-Skyytit, Borystheneen hedelmällisessä suistamossa taas »maata viljelevät Skyytit». »Varsinaisilla Skyyteillä ei ole kaupungeita eikä linnoja, eikä muitakaan asunnoita kuin vaununsa, joita he mukanaan kuljettavat. Sillä he eivät elä maanviljelyksestä, vaan karjoistaan», lausuu Herodotos ja lisää siihen, että »semmoista kansaa on mahdoton sodassa voittaa». Herodotos ylistää heidän urhoollisuuttaan ja viekkauttaan ja erinomaista ratsastustaitoaan; he ampuivat taitavasti hevosenkin selästä. Kreikkalainen lääkäri Hippokrates antoi heistä myöhemmin vielä tarkempiakin tietoja, hän kertoi heidän vaununsa olleen niin tiiviisti rakennetut, että ne hyvin suojelivat sekä sadetta että pakkasta vastaan. Niitä vetivät härät; naiset ja lapset kulkivat vaunuissa, miehet ratsain. Samoilla seuduin viivyttiin niin kauan kuin laidunta riitti, ja lähdettiin sitten toiseen paikkaan. Nämä Skyytit söivät keitettyä lihaa ja joivat tamman maitoa. Jo puolenkolmattatuhatta vuotta takaperin oli siis arokansain elämänlaatu kehittynyt samanlaiseksi, jommoisena sen nykyään tapaamme. Tavat ovat pysyneet, vaikka kansakunnat ovat vaihtuneet. Kaikki ne indoeuroppalaiset kansat, jotka paimensivat aroilla karjojaan, ovat joko sortuneet taikka vakautuneet maata viljelemään. Ainoastaan keltainen rotu ja osa turkkilaisista heimoista on pysynyt vanhalle elämänlaadulle uskollisena.

Herodotos kertoo Skyyttien palvelleen monta jumalaa. Uhrieläimet kuristettiin nuoralla ja paloteltiin. Liha suljettiin eläimen mahalaukkuun ja keitettiin sitten eläimen omista luista tehdyllä valkealla. Monta piirrettä hän mainitsee heidän julmista sotatavoistaan. Kerran vuodessa päälliköt panivat toimeen suuren juhlan, jossa jokainen, joka oli vihollisen surmannut, sai viiniä juodakseen, ja parhaille sankareille annettiin aina kaksi maljaa siinä kun toisille yksi. Mutta ne, jotka eivät olleet vielä ketään tappaneet, eivät saaneet mitään. Varsinkin orjiaan Skyytit kohtelivat julmasti. Heidän tuli lypsää tammat ja valmistaa maidosta juomaa; »kumishi» on vielä tänä päivänä Keski-Aasian paimentolaisten mielijuoma. Kun kuningas kuoli, niin hänet haudattiin suurilla menoilla. Skyytit ilmaisivat suruaan siten, että leikkasivat korvastaan pienen palan, ajelivat tukkansa, viilsivät käsivarsiinsa verisiä naarmuja, kynsivät nenänsä ja otsansa verille, pistivät nuolen vasemman kätensä läpi. Haudalla uhrattiin sekä ihmisiä että hevosia ja sille luotiin suuri kumpu. Siten syntyivät nuo suuret »kurganit», joita aroilla on niin paljon säilynyt. Kumpuihin pantiin vielä kaikenlaisia vainajan kalleuksia ja näistä esineistä on uudenaikainen tutkimus saanut paljon lisävalaistusta arojen entiseen historiaan ja Kreikkalaisten ja arokansojen suhteihin.

Pohjoisia kansoja.

Herodotos koetti Olbiassa saada kaikki tiedot, mitä sikäläisillä kreikkalaisilla ja skyyteillä oli arovyöhykkeen pohjoispuolella olevista maista ja kansoista. Se mitä hän sai kuulla, on puoleksi tarumaista, mutta vanhimpana tietona Sisä-Venäjän esihistoriallisista oloista kuitenkin mieltäkiinnittävää. Skyytit puolustivat tietämättömyyttään pohjoisista seuduista sillä, että sinne muka oli mahdoton tunkeutua, koska ilma ja maa oli sakeana höyhenistä. Herodotos uskoo juttua sikäli, että koettaa selittää sen luonnollisella ja arvatenkin oikealla tavalla. Hän luulee, että se mitä he sanoivat höyheniksi, olikin vain lunta, ja että tuolla etäällä pohjoisessa niin ollen satoi lunta sekä talvella että kesällä. Tai ehkä Skyytit tarkottivat pohjoisia metsäseutuja, joihin heidän oli ollut mahdoton karjoineen tunkeutua ja jotka niin ollen olivat luonnollisena rajana heidän vallotuksilleen.

Herodotos arvelee, että nuo pohjoiset maat ainaisen lumen vuoksi olivat asumattomat. Hän sen vuoksi epää aikalaistensa mielipiteen, että »pohjatuulen takana» muka asui kansa, joka oli erinomaisen ystävällistä ja eli hyvin korkeaan ikään. Eihän kuitenkaan ole mahdotonta, että huhu »Hyperboreista» sittenkin perustui tosioloihin ja että Välimeren rannoille silloin jo oli saapunut kulkupuheita Jäämeren ranta-asukkaista, joitten yhteisiä ominaisuuksia kautta maapallon on luontainen suopeus. Juttua pohjatuulen takaisesta Abariista, joka muka oli lentävällä nuolella kulkenut maan ympäri, Herodotos piti niin naurettavana, ettei sitä edes kannattanut ruveta vääräksi todistamaan.

Käsitykset onnellisista Hyperborealaisista pysyivät Herodotoksen epäilyistä huolimatta voimassa kauan hänen jälkeensäkin ja niihin kutoutui kaikenlaisia ihmetarinoita äärimäisen pohjoisen asukkaista.

Herodotos luettelee koko joukon muita kansoja, jotka asuivat Skyyttien pohjoispuolella. Kauimpana lännessä asuivat Agathyrsit, jotka käyttivät kultakoristeita, olivat peräti veltostuneita ja pitivät yhteisiä vaimoja. Toiset kirjottajat mainitsevat, että tämän kansan tapana oli maalailla itseään sinivärillä. He luultavasti asuivat nykyisessä Transsilvaniassa, jonka kultasuonia jo hyvin varhain kaivettiin. Sen mukaan he olisivat olleet samaa rotua kuin Daakit, nykyisten Rumanialaisten esi-isät, ehkä sama thraakialainen kansa, jota myöhemmät kirjailijat mainitsivat Trausoin nimellä. Koilliseen heistä asuivat Neurit, joitten maahan miespolvea ennen Dareioksen retkeä muka oli tullut niin tulvimalla käärmeitä, että heidän täytyi muuttaa Budinien maahan asumaan. Neurien luultiin olevan noitia. Skyytit kertoivat, että jokainen neuri kerran vuodessa muuttihe sudeksi, mutta muutaman päivän päästä jälleen muuttui ennalleen. Skyytiassa asuvat helleenit tätä tarua tosin uskoivat, mutta Herodotos ei puolestaan siihen luottanut. Neureilla ehkä tarkotettiin nykyisten Slovenien esi-isiä; usko »susi-ihmisiin» on, merkillistä kyllä, vielä tänä päivänä eteläslaavien kesken yleinen. Se on nykyään yleinen Kreikankin kansassa, jonka luullaan perineen sen kansainvaelluksien aikakaudella maahan tuhranneilta slaaveilta.

Neurien naapureita olivat Androfagit, s.o. »ihmissyöjät»; näitten itäpuolella taas ja »kuninkaallisten Skyyttien» pohjoispuolella asuivat »mustamekot», Melankhlainit. Molempiakin näitä kansoja on arveltu sekä suomalaisiksi että slaavilaisiksi. »Mustamekot» olivat paimentolaisia, samoin kuin Skyytitkin, ja valmistivat vaatteensa mustien lampaittensa villoista. Tämä villa oli kauppatavaraa, sitä tuotiin varsinkin Tanaiksen suulla olevaan kreikkalaiseen siirtokuntaan.

Idempänä yhä asui Budinien suuri ja lukuisa kansa, joka vietti vaeltavaa elämänlaatua. Heidän maassaan kasvoi kaikenlaisia puita. Siellä oli myös suuri järvi ja suo ja järvestä saatiin saukkoja, majavia, ynnä eläimiä, joilla oli »neliskulmaiset kasvot». Budineilla oli järjestään siniset silmät ja punainen tukka ja he olivat ainoa kansa, joka söi kuusenkäpyjä — luultavasti sembramännyn siemeniä, joita yhä vieläkin yleiseen syödään Pohjois-Venäjällä. Toiset arvelevat Budineja suomalaiseksi metsästäjäkansaksi, toiset venäläisiksi. Herodotos mainitsee, että Budinien maassa oli Gelonos niminen kaupunki, jolla oli avarat puumuurit ja puiset kreikkalaiseen malliin rakennetut huoneet ja pyhätöt. Tämä kaupunki nimittäin olikin kreikkalainen siirtokunta, joka oli perustettu keskelle Budinien maata. Gelonien kieli oli skyytin kielen ja kreikan sekotusta. Mutta Budineilla oli oma kielensä ja elintapansa. Gelonien siirtokunta lienee ollut kauppapaikka Volgan rannalla.

Tanaiksen toisella puolella ja Budinien eteläpuolella asuivat Sauromatit, joita Herodotos luulee skyyttlIäisten nuorukaisten ja amatsonivaimojen jälkeläisiksi. He olivat luultavasti turanilaista kansaa. Myöhemmin, Ptolemaioksen aikana, Sarmatian nimi kuitenkin ulotettiin käsittämään koko sitä maata, joka oli Veikselin ja Volgan välillä ja jolla asui etupäässä slaavilaisia ja liettualaisia kansoja. Budinien pohjoispuolella oli asumaton erämaa, jonka laajuus oli seitsemän päivämatkaa. Sen toisella puolella ja melkein luoteiseen suuntaan asui Thyssagetien metsästäjäkansa. Näitten naapureina asuivat Jyrkit, jotka niinikään elivät metsästyksestä, menetellen siinä seuraavalla tavalla:

Koska heidän maassaan kasvoi tiheässä puita, niin erämiehet nousivat puuhun, vakoillakseen saalista. Kullakin metsästäjällä oli hevonen, joka oli opetettu panemaan maata, ettei sitä näkyisi. Kun metsästäjä puusta näki otuksen, niin hän ampui nuolensa, nousi sitten hevosen selkään ja koirineen ajoi takaa haavotettua eläintä. Tämä kuvaus ehkä tarkottaa Uralin metsäseuduissa asuvia suomalaisia kansoja. Herodotos lopuksi lisää: Jos Jyrkkien luota mennään itäänpäin, niin tullaan toisien Skyyttien luo, jotka ovat luopuneet kuninkaallisista Skyyteistä ja sen vuoksi sinne muuttaneet. Näitten Skyyttien maa on tasaista, syvämultaista ja hedelmällistä, mutta vielä kauempana maa on kivistä ja karua. Jos sitten matkaa edelleen jatketaan tämän yhä kohoavan kallioisen maan kautta, niin tavataan korkeitten vuorien juurella kansaa, joka on aivan kaljupäistä, sekä miehet että naiset, aina syntymästään saakka. Heillä on tylppänenät ja ulkonevat poskipäät. He elävät pontilaisen puun hedelmistä: tuo puu on viikunapuun kokoinen ja kantaa pavunkaltaisen hedelmän, jolla on sydän. Tästä hedelmästä vuotaa paksua mustaa nestettä, jota sanotaan »askhyksi». Heitä kutsuttiin Argippilaisiksi. Vuoristo oli ehkä Altai ja kansa kalmukkeja, jotka vieläkin syövät samaisen puun hedelmiä ja joiden pappissääty ajaa päänsä paljaaksi.

Argippilaisia mainittiin rauhallisiksi ja oikeamielisiksi. He asuivat puitten alla, jotka talveksi peitettiin paksulla valkoisella huovalla. Aina näihin kaljupäihin saakka maa ja kansat jotenkin hyvin tunnettiin, sillä sekä Skyytit että siirtokuntien kreikkalaiset kauppiaat kävivät heidän luonaan. Skyyttien täytyi kuitenkin heidän luo matkatessaan käyttää seitsemää tulkkia ymmärtääkseen seitsemää kieltä. Kaljupäitten itäpuolella tiedettiin varmaan asuvan Issedoneja, mutta siitä, mitä oli Kaljupäitten ja Issedonien takana ja pohjoispuolella, ei muuta tiedetty kuin mitä nämä kertoivat.

Argippilaiset kertoivat siellä olevan korkeita vuoria, joitten yli oli mahdoton kulkea, ja vuorilla ihmisiä, joilla oli vuohensorkat. Vuorien takana taas oli ihmisiä, jotka makasivat kuusi kuukautta vuodessa. Mainittu vuoristo tarkotti ehkä Altaita, jonka asukkaat aina ovat olleet taitavia kiipeilijöitä, ja puhe kuuden kuukauden unesta viittaa siihen, että Välimeren kansoilla oli hämärää tietoa napamaitten yöstä. Valitettava asia on, ettei Herodotos nimitä kaikkia näitä kansoja niitten omilla nimillä, vaan Kreikkalaisten antamilla. Siinä syy, miksi hänen kansaluettelonsa ei ole niin valaiseva, kuin se muutoin voisi olla. Arvatenkin Mustanmeren rannalla asuvat Kreikkalaiset myöhemmin saivat paljon tarkempiakin tietoja Sisä-Venäjän kansoista, mutta ne valitettavasti eivät sen koommin tulleet kirjallisuuden omiksi.

Aasiasta kertoessaan Herodotos liikkuu varmemmalla pohjalla, niinkuin luonnollista onkin, koska Kreikkalaiset olivat niin kauan olleet tekemisissä Itämaitten suurien valtakuntien kanssa. Vähän Aasian rannikolla olevat kreikkalaiset siirtokunnat sitä paitsi jo aikaisin menettivät itsenäisyytensä ja joutuivat ensin Lyydian, sitten Persian vallan alle.

Kuitenkin saamme Herodotoksen teoksesta enemmän tietoja Aasian kansoista kuin maantieteellisistä seikoista. Kun teos ei ole varsinaisesti maantieteellinen, niin emme siitä kuitenkaan saa päättää, etteikö Aasian länsiosia olisi hänen aikanaan tarkemmin tunnettu. Vähän Aasian Herodotos sanoo olevan niin leveän, että hyvä kävelijä astui sen poikki viidessä päivässä. Matkaa on kuitenkin 500 kilometriä. Vähän Aasian sisäosien huomattavista luonnonoloista, ylängöistä, suolaerämaista, laavaseuduista, hän ei mitään mainitse, vaikka ne varmaan lienevät olleet tunnetut. Etäisemmistä vuoristoista on Kaukaso ainoa, jonka hän Aasiassa nimittää. Tarkempia tietoja hän antaa joista, varsinkin niistä, joitten yli oli kuljettava matkalla Persiaan. Halys oli hänelle tunnettu, Eufratin ja Tigriin hän tiesi tulevan Armenian ylämaasta, niinikään luettelee hän Tigriin syrjäjokia.

Persialainen kuninkaantie.

Arvokkain niistä maantieteellisistä tiedoista, joita Herodotos Etu-Aasiasta mainitsee, on selonteko Persian kuninkaitten rakentamista teistä. Näitten teitten tarkotus oli sotilaallinen, ne helpottivat vallotettujen maitten kurissa pitämistä. Tärkein niistä oli »Kuninkaantie», joka kulki Sardeesta, siis Egean meren läheisyydestä, pääkaupunkiin Susaan, joka oli ylämaassa lähellä Persian lahtea. Rakennuksiltaan ei tosin Kuninkaantiekään näytä olleen kovin etevä, koska esim. silloista ei ole säilynyt nykyaikoihin jäännöksiä, niinkuin Roomalaisten silloista kaikissa Europan maissa, jotka he laskivat valtansa alle. Mutta niitten varsilla oli kuitenkin säännölliset asemapaikat, »kestikievarit», joitten velvollisuus oli nopeimmilla hevosilla kuljettaa seuraavaan asemaan kuninkaan viestejä. Kaikkiaan oli Sardeen ja Susan välillä 111 asemaa. Kuninkaantie karttoi Mesopotamian lakeita, missä suottuvia, missä aromaisia seutuja ja seurasi sen itäisiä reunavuoria. Juuri tätä tietä Xerxes lähetti Susaan pikasanoman Atheenan vallotuksesta ja Salamiin meritappelusta, ja ne saapuivat niin nopeaan perille, ettei Herodotoksen mielestä ollut mitään, mikä voisi kulkea nopeammin kuin nämä sanomat. Sanansaattaja viipyi Sardeesta Susaan kymmenen päivää, kulki siis noin 240 kilometriä vuorokaudessa. Myöhemmin samalla tiellä käytettiin sananlennätystä tulimajakoilla. Kukkuloille oli koottu polttoaineita, jotka sytytettiin palamaan, heti kun puolelta tai toiselta näkyi lähenevä merkkituli. Siten voitiin odotetusta tärkeästä tapauksesta lähettää tieto ennen tehdyn sopimuksen mukaan, tai esim. varottaa vihollisen lähestymisestä. Luultavasti Herodotos oman näkemänsä mukaan tekee selkoa kuninkaantiestä, sillä kaikesta päättäen hän kävi sekä Babylonissa että Susassa, vaikkei hän sitä erityisesti mainitse. Hän kuvaa muun muassa jokiliikettä Eufratilla ja Tigriillä, joka on puolenkolmatta vuosituhatta säilynyt samanlaisena ja arvatenkin oli ainakin toisen verran vanhempi. »Alukset ovat pyöreät ja niitten runko, joka on tehty Armeniassa taipuvista puista ja pajunoksista, on nahkoilla päällystetty vettä pitäväksi. Näillä aluksilla lasketaan jokea pitkin Babyloniin, jossa tuodut tavarat myydään — enimmäkseen kuljetetaan palmuviiniä — ja myydään aluksen puinen runkokin. Mutta nahkat sälytetään aasien selkään, joita on aluksessa mukana, ja palataan maisin kotimaahan. Virta on nimittäin niin kova, että sitä myöten on mahdoton nousta ylöspäin.» Tämä koskee varsinkin Tigristä, joka juuri nopeudestaan on saanut nuolen nimen.

Babylon.

Babylonista, sen suunnattomista muureista ja rakennuksista Herodotos antaa erittäin värikkään kuvauksen. Semiramiin riippuvat puutarhat mainittiin maailman seitsemän ihmeen joukossa. Muut ihmeet olivat Artemiin temppeli Efesoksessa, Alexandrian tulimajakka eli Faros, Rhodoksen kolossi, Zeun kuvapatsas Olympiassa ja Mausolos kuninkaan hauta. Babylonin suuruuden aika oli kuitenkin jo ollut ja mennyt Herodotoksen siellä käydessä, eikä monta vuosisataa kulunut, ennenkuin se joutui kokonaan autioksi ja osaksi purettiin, osaksi sai sortua maan tasalle.

Suurkuninkaan armeija.

Jos Herodotos olisi voinut aavistaa, kuinka tärkeä lähdeteos hänen historiastaan tulisi vielä tuhansien vuosien kuluttua, niin hän epäilemättä olisi kertonut enemmän Persian valtakunnasta ja sen sisällisestä järjestyksestä. Mutta ehkä edellytti hän useimmat seikat maanmiehilleen tunnetuiksi ja kertoi etupäässä semmoisia, jotka olivat heille uusia, jotka olivat tarpeen historian valaisemiseksi tai muutoin heitä huvittivat.

Maantieteenkin kannalta on kuitenkin valaiseva se kuvaus, jonka hän antaa Persian armeijassa edustetuista kansoista ja niitten asestukscsta. Armeijan ytimenä olivat Persialaiset. Heidän pukunaan oli korkea suippolakki, »tiaara», pitkät housut, ruumiinmukainen kirjava takki ja sen päällä suomuinen rautapanssari, joka oli kalannahkan näköä. Aseina oli lyhyet keihäät, suuret kilvet, viinissä ruokonuolet ja oikealla puolella vyössä tikari. Assyrialaisilla oli, paitsi muita aseita, pellavaiset panssarit, vaskikypärit ja rautapiikkiset nuijat, Baktrien pääaseina olivat ruokojouset. Heidän naapureillaan Skyyteillä oli korkeat suipot kypärit ja kaksiteräiset kirveet. Intialaiset, joilla vaatetuksena oli puuvillaiset takit, taistelivat ruokojousilla ja nuolilla. Kaspialaisilla oli karvakauhtanat ja omituiset tikarit. Sarangit oli helppo tuntea kirjavasta puvustaan ja korkeista, vettä pitävistä saappaistaan. Erikoista huomiota herättivät Niilin yläjuoksulta tuodut kähärätukkaiset Etioppialaiset, joilla oli toisella olallaan jalopeuran tai pantterin nahka. Ruumiinsa he värittivät punaisella ja valkoisella. Aseina oli suuret jouset, jotka oli valmistettu palmun oksista, keihäät, joitten kärjessä oli antiloopin sarvi teränä, ynnä puunuijat. Aasian Etioppialaiset taas olivat sileätukkaisia, he erosivat kaikista muista varsinkin kypärinsä puolesta. Tämä oli nimittäin valmistettu hevosen päänahkasta, johon oli jätetty sekä korvat että harja. Ruumistaan he suojelivat kurjennahkaisella kilvellä. Moskeilla ja Kolkhislaisilla oli puukypärit, Thraakien kypäröissä oli ketunpää. Libyalaisilla oli vaatteina eläimennahkoja ja aseina puukeihäät, joitten kärki oli polttamalla karkaistu. — Monta muuta etäistä kansaa mainitaan siinä suunnattomassa armeijassa, jonka Xerxes oli koonnut ja jonka pieni Hellas eripuraisuudestaan huolimatta voitti ja tuhosi. Tämä armeija sinään todistaa, kuinka laajalle Persian valta ulottui sekä Aasiassa että Afrikassa, kuinka aina Keski-Aasian aroilta, etäisestä Intiasta ja Afrikan kuumista osista koottiin sotavoimia Europan kukistamiseksi. Monta omituisuutta huomaamme sekä vaatteissa että aseissa, jotka kultuurista etäisemmissä seuduissa ovat nykyaikoihin saakka säilyneet jotenkin samanlaisina.

Persia oli valtansa alle laskenut koko Etu-Aasian Mesopotamiasta Välimereen ja Egean mereen saakka ynnä lisäksi Egyptin. Se oli sitä paitsi valtavasti laajentanut näitten maitten yhteyksiä vallottamalla maat itään ja pohjoiseen päin aina Intiaa ja Keski-Aasian aroja myöten. Kyyros, valtakunnan varsinainen perustaja ja järjestäjä, kukisti lyhytikäisen Meedian ja laski valtansa alle koko nykyisen Iraanin. Kambyses vallotti Egyptin, Dareios Luoteis-Intian ja hän ynnä Xerxes yrittivät liittää Europankin valtakuntaansa. Vanha Persia oli laajin valtakunta, mitä historia siihen saakka tunsi.

Se oli sivistynytkin valtakunta, vaikka hallitsevan rodun sivistys oli enemmän lainattua kuin itse kehitettyä. Itämaisen despotismin nojalla oli koko valtiorakennus, itämaiset olivat Persialaisten katsantokannat, vaikka he, samoin kuin Meedialaisetkin, olivat aarialaista kansaa. Valtakunnan sisällinen järjestys oli hyvä, tehokkaana ulottui suurkuninkaan valta etäisimpiinkin osiin saakka, ja siinä siis saattoi kehittyä laaja yhdysliike. Persia vihdoin toteutti maayhteyden Intian kanssa, jota Assyria ja Babylonia turhaan olivat koettaneet. Suurkuninkaat rakensivat pääkaupunkeihinsa palatseja ja temppeleitä ja koristivat niitä kukilla ja veistoksilla Babyloniasta opittujen esikuvain johdolla. Kaksoisvirtain maasta Persialaiset saivat kiilakirjotuksenkin, jonka he muodostivat oman kielensä mukaiseksi. Mutta Vanhan Persian mahtiaika oli liian lyhyt, voidakseen runsaampaa kirjallisuutta luoda. Persialaiset eivät kehittäneet oppia eikä tiedettä, joka olisi ollut verrattava Kreikan tutkimukseen. Vähän sen vuoksi tiedämme tästä suuresta valtakunnasta Persialaisten omain kirjallisten muinaismuistojen kautta; niitä on vain säilynyt kuninkaitten muistotauluja. Kreikkalaisilta olemme saaneet siitä enimmät tietomme. Vähän on sen vuoksi maantietokin hyötynyt Persian valtakunnan laajuudesta. Vasta kun Aleksanteri Suuri sen maakunta maakunnalta vallotti, lankesi runsaammin valoa semmoisiinkin Aasian maihin, joista ei siihen saakka tiedetty muuta kuin hämäriä taruja.

Massagetit.

Herodotos kokosi kuitenkin, mitä tietoonsa sai. Hän koetti muun muassa saada selkoa Massageteista, jotka Kyyroksen voittamalla olivat saaneet niin paljon mainetta. Hän kertoo heidän olleen auringon palvelijoita, eläneen vaimoyhteydessä ja noudattaneen naisoikeutta (naisilla arvatenkin oli heidän kesken perintöoikeus). Massagetit olivat tunkeneet Skyytit edeltään länteen päin, Skyytit vuorostaan Kimmeriläiset Mustanmeren pohjoispuolisilta aroilta. Arvellaan Massagettien olleen turanilaista kansaa; nimi merkitsee »kalan syöjiä Gettejä». Kultaa ja vaskea Herodotos kertoo heidän omistaneen runsaasti, mutta ei rautaa eikä hopeaa ensinkään. Ehkä heidän metallinsa olivat kotoisin Altaista, jossa jo on hyvin ammoin malmia louhittu, niinkuin vanhat, toisin paikoin kolmeakinkymmentä metriä syvät kaivokset todistavat. Massagettien naapureina olivat Herodotoksen tietojen mukaan Issedonit. Missä näitten kansain asuinsijat olivat, ei käy Herodotoksen kuvauksesta täysin selville. Hän kertoo Kyyroksen ja Massagettien välisen taistelun tapahtuneen Araxes joen seuduilla. Tällä joella tarkotettiin Vanhalla ajalla Armeniasta Araratin sivu juoksevaa jokea, joka laskee Kaspian mereen länsipuolelta. Yleinen peritty käsitys sitä vastoin on, että taistelu tapahtui kaukana koillisessa, ehkä Jaxartes (Syr Darja) joen seuduilla, ja että Herodotos oli nämä molemmat nimet sekottanut. Mutta silläkin käsityksellä on hankaluutensa. Koska Massagetit olivat kalansyöjää kansaa ja yksi heidän jokensa suuhaaroista laski Kaspian mereen, niin lienevät he asuneet tämän meren rannoilla ja ehkä hallinneet sen etelärantaakin.

Herodotos Intiasta.

Herodotoksen mieltä näyttävät suuressa määrin kiinnittäneen ne tiedot, joita hän Persialaisten kautta sai Intiasta. Hän ylistää Intian rikkautta ja arvelee Intialaisten olleen lukuisin kaikista maailman kansoista. He maksoivat Persian suurkuninkaalle, jonka mahti ei kuitenkaan ulottunut paljon kauemmas Indos virtaa, verona suunnattoman määrän kultahiekkaa. Paljon edemmäksi Indosta eivät Herodotoksenkaan tiedot ulottuneet. Maata sen itäpuolella hän sanoo hiekkaerämaaksi, niinkuin se enimmäkseen onkin, ja asumattomaksi. Hän luettelee useita Intian kansoja, jotka puhuivat eri kieliä ja osaksi olivat paimentolaisia. Toisilla kansoilla hän sanoo olleen peräti raa'at tavat, ja tosiaan Intiassa yhä vieläkin on sivistyneitten Hindujen rinnalla mitä alimmalla kannalla eläviä luonnonkansoja. Toiset kansat söivät vain kasviaineita, eivätkä ottaneet mitään elävää hengeltä — se käy yhteen braamanoitten, Hindujen pappissäädyn vanhastaan noudattamien tapojen kanssa. Paitsi kultaa hän mainitsee maan tuottavan eräänlaista villaa (pumpulia), jota muka kasvoi puissa ja joka oli kauniimpaa ja parempaa vaatteiksi kuin lampaan villa. Hän oli niinikään kuullut, että Indos joessa oli krokotiileja, ja arveleekin sitä Niilin ohella ainoaksi joeksi, jossa niitä on. Mutta elefanteista hän, kumma kyllä, ei mainitse mitään. Herodotos luuli Intialaisia itäisimmäksi kansaksi. Heidän maansa oli niin kuuma, että ihmisten iho siellä paloi tummaksi.

Intian Paktyike, joka oli Turkestanissa asuvain Baktrien naapurimaa, ehkä tarkotti nykyistä Afghanistania. Paktyiken asukkaitten Herodotos kertoo koonneen arolta kultaa suurien muurahaisien luomista keoista ja paenneen sitten nopeilla kameleilla muurahaisten hyökätessä. Juttu oli nähtävästi vanha intialainen taru, joka oli tullut Herodotoksen korviin. Nämä muurahaiset kummittelivat kauan Länsimaitten mielikuvituksessa, samoin kuin Intiasta yleensä vielä Keskiajallakin kerrottiin jos minkälaisia ihmejuttuja. Myöhemmät kirjailijat kuvittelivat muurahaisten sijasta kamalia nelijalkaisia aarneja, joilla oli siivet ja jalopeuran kynnet. Vielä 16:nnen vuosisadan kertomuksissa Intian aarnit ja kultamuurahaiset kummittelivat. Alkuaan ne ehkä olivat vain aron vaarattomia murmeleita, jotka kaivavat maan pinnan täyteen kuoppia. Englantilaiset matkustajat kertovat, että kultaa Tibetissä sanotaan »pippilikaksi», joka sanan mukaan merkinnee muurahaisikultaa. Nimellä siis olisi vanhat juuret ja taru ollut laajalle levinnyt.

Intian vallotus oli Herodotoksen tietojen mukaan seuraus eräästä tutkimusretkestä, joka oli tapahtunut Persian kuninkaan käskystä. Dareios oli lähettänyt kreikkalaisen Skylaxin yhdessä muitten miesten kanssa laskemaan laivoilla Indos jokea pitkin mereen, ja matkan suoritettuaan laivat olivat palanneet Punaisen meren pohjukkaan samaan paikkaan, josta Foinikit olivat farao Nekon toimesta lähteneet matkaan purjehtiessaan Afrikan ympäri. Muuta tietoa ei kuitenkaan ole säilynyt Skylaxin matkasta kuin Herodotoksen lyhyt maininta.

Arabia.

Arabian sanoo Herodotos olevan etelässä viimeisen kaikista asutuista maista ja ainoan maan, jossa libanoto, mirhami, kasia, kaneli ja ledanon kasvavat. Muuta todenperäistä tietoa ei hänellä ollutkaan Arabiasta. Hän kertoo satuja totena. Libanotoa kootessa muka poltettiin styrax-puuta, sillä ainoastaan sen avulla voitiin karkottaa pienet kirjavat lentokäärmeet, jotka libanotoa vartioivat. Kasiaa hakiessaan Arabit sitoivat vuotia ja nahkoja ruumiinsa ympärille ja kasvoilleen, paitsi silmiensä eteen. Kasiaruoho muka kasvoi eräässä järvessä, joka ei ollut varsin syvä; sen ympärillä ja sisässä asusti siivellisiä eläimiä, jotka muistuttivat yökköjä, vikisivät kovasti ja pitivät urhoollisesti puoliaan. Niitä täytyi torjua silmiltään ja samalla niittää kasiaa. Mutta kaneelin he keräsivät vielä ihmeellisemmällä tavalla. »Missä se kasvaa ja mikä maa sen tuottaa, sitä he eivät saa mainita, muuta kuin että toiset sanovat sen luultavasti kasvavan niillä seuduin, missä Dionysos (viinin jumala) kasvatettiin.» Näitä puikkoja, joita Herodotoksen mukaan Kreikkalaiset sanoivat Foinikeilta saamallaan nimellä kinamomoniksi, toivat suuret linnut, jotka kantoivat niitä pesiinsä. Kokoojat veivät suuria lihankappaleita pesien luo, jotka olivat korkeilla vuorilla, linnut lensivät alas, kantoivat lihankappaleita pesiinsä, mutta pesät eivät kestäneet niin suurta painoa, vaan hajosivat ja putosivat maahan, ja maasta koottiin niissä ollut kaneli. Ledanonin taas sanottiin syntyvän mitä pahanhajuisimmasta aineesta, vaikka se itse oli hyvänhajuinen. Sitä nimittäin kasvoi pukkien parrassa samalla tavalla kuin pihkaa puussa. Sitä käytettiin useitten voiteitten tekoon ja Arabit siitä valmistivat suitsutuksia. Arabian maassa vallitsikin sanomattoman suloinen tuoksu. Herodotos vielä kertoo siellä olleen lampaita, joilla oli niin raskaat rasvahännät, että paimenet rakensivat niitten alle pieniä vankkureita. Tämän jutun voimme arvata todenperäiseksi, sillä onhan vieläkin lampaita, joitten rasvahäntiä paimenet samoin kannattavat. Useimmat muut Herodotoksen kuulemista jutuista lienevät olleet semmoisia merimieskaskuja, joita Foinikit levittelivät pelottaakseen muita lähtemästä heidän vesilleen. Foinikeilla epäilemättä oli Arabiasta ja sen tuotteitten alkuperästä tarkemmat tiedot.

Kreikkalaiset Egyptissä.

Suuremmassa määrässä kuin mikään muu maa kiinnitti Egypti Herodotoksen huomiota. Siellä hän laajimmalti matkusti, Egyptin oloihin hän koetti enimmän syventyä. Häntä viehätti maan rikkaus, sen vanha historia, korkealle kehittynyt kulttuuri ja monenlaiset tuotteet, tavat ja uskonto. Niinpä hän sanookin: »Lähden nyt puhumaan Egyptistä, koska se omistaa enimmät ihmeet ja tarjoaa suurempia muistomerkkejä kuin koko muu maa.»

Kreikkalaiset olivat saaneet Egyptissä jalansijan ja vaikutusvaltaa jo joku vuosisata ennen Herodotoksen käyntiä. Seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. saapui Niilin suistamoon »pronssipukuisia meren miehiä», joitten apua orakeli oli luvannut Psammetikholle hänen kapinaan noustessaan. Nämä meren miehet näyttivät olleen joonialaisia ja kaarialaisia merenkulkijoita, joilla oli pronssihaarniskat. Kun Psammetikho oli saanut maan valtansa alle, niin hän sijotti nämä auttajansa Dafneen, Niilin itäisimmän suuhaaran rannalle. Samaan aikaan hän näyttää antaneen Miletoslaisille luvan perustaa kauppapaikan läntisen, Kanobisen suuhaaran varrelle. Siitä kasvoi Naukratiin kaupunki, jonka pohjat onkin löydetty. Seuraavan vuosisadan alussa kreikkalaiset palkkasoturit kuningas Psammetikho II:sen palveluksessa tunkeutuivat kauas etelää kohti Etioppian rajoille saakka. Abu Simbelissä, lähellä nykyistä Wadi Hallaa, on löydetty faraoitten rakentamista muistomerkeistä kreikkalaisten ja foinikialaisten palkkasoturien kirjotuksia, jotka todistavat heidän sinne saakka saapuneen faraon sotaretkillä. Viisikymmentä vuotta myöhemmin myönnettiin Naukratiille Amasiin aikana erikoisia kauppaoikeuksia, niin että siitä kehittyi tärkeä kauppakaupunki. Egyptiläisten ja Kreikkalaisten suhteet näyttävät yhä enemmän kehittyneen, niin että farao Amasis otti kreikkalaisen puolisonkin ja muutti joonialaiset palkkasoturit Dafnesta Memfiiseen henkivartijoikseen. Hän suosi kreikkalaisia oppineitakin, sekä Pythagoraan että Thaleen sanotaan oleskelleen hänen hovissaan.

Herodotoksen tiedot Egyptistä.

Herodotoksen aikana olivat siis Helleenit tuttuja ja suvaittuja Niilin laaksossa. Hän käyttikin hyväkseen tilaisuutta täysin määrin ja hänen tietonsa täydentävät monella tavalla hieroglyfien todistusta ja valaisevat varsinkin Egyptin maantieteellisiä oloja. Mainitsemme niistä tärkeimpiä.

Herodotoksella oli aivan oikea käsitys Egyptin luonnonmaantieteellisistä oloista. Hän ylistää jokilaakson hedelmällisyyttä molemmin puolin oleviin erämaihin verraten ja lausuu, että »Egypti on Niilin lahja», sillä Egyptin tilalla oli ilmeisesti ollut pitkä Välimeren lahti, jonka Niili oli vähitellen täyttänyt lietteillään. Herodotos arveli, että jos Niilin vesi voitaisiin johtaa Punaiseen mereen, niin tämäkin vähitellen täyttyisi; 10,000 vuodessa siitä tulisi samanlainen maa kuin Egypti. Nämä mielipiteet ovat aivan oikeat; aika, jonka Niili on tarvinnut suorittaakseen työnsä, on vain ollut hyvin paljon pitempi. Punaisen meren Herodotos hyvin tiesi ja mainitsee sen vuorovedet, jotka varmaan jo aikaisin herättivät Foinikkien ja Kreikkalaisten huomiota, koska tätä ilmiötä ei ole Välimeressä sanottavassa määrässä. Punaisen meren omituisista tuulioloista hänellä niinikään oli oikeat tiedot; lokakuusta toukokuuhun olivat pohjatuulet vallalla tämän kapean meren pohjoisosassa, meren eteläosassa taas etelätuulet. Toisena vuosipuoliskona vallitsivat koko merellä pohjatuulet. Tämä tuulien tuntemus puolestaan todistaa, että merellä käytiin kauppaa. Tuuliolot ja koralliriuttain runsaus vaikeuttivat kuitenkin purjehdusta niin suuresti, että suurin osa tavaroista pysähtyi meren keskivaiheille ja kulki maan poikki Niilille. N.s. Arabian erämaan kautta, joka on Niilin ja Punaisen meren välillä, kulki montakin tärkeätä karavanitietä.

Niilin tulvat.

Egyptin suurin luonnonihme on Niili ja sen tulvat. Se viehätti Ilerodotosta, samoin kuin muitakin kreikkalaisia ajattelijoita ennen ja jälkeen syvämietteisiin selitysyrityksiin. Herodotos kertoo, ettei hän Egyptissä ollessaan voinut saada Niilin luonnosta mitään tietoa papeilta eikä muiltakaan ja tekee sen vuoksi johtopäätöksensä sen mukaan, mitä hän itse näki.

»Olin kuitenkin halukas saamaan heiltä tietoa, minkä vuoksi Niili paisuu ja on tulvillaan sata päivää, alkaen kesäpäivän seisauksesta, mutta saavutettuaan tämän päiväluvun jälleen vetäytyy takaisin ja vähenee uomassaan, niin että se pysyy matalana koko talven ajan aina seuraavaan kesäpäivän seisaukseen asti. Kaikesta tästä en voinut saada keltään egyptiläiseltä mitään tietoa tutkiskelussani heiltä, mikä kyky Niilillä on olla päinvastaista luontoa kuin muut joet. Näitä seikkoja tahdoin tietää, kuin myös, minkä vuoksi Niili yksin kaikista joista ei aikaan saa tuulenpuuskia.

»Muutamat Helleeneistä, jotka ovat tahtoneet tulla kuuluiksi viisaudestaan, ovat esittäneet tästä vedestä kolmea mahdollisuutta», joista Herodotos kuitenkin pitää kahta niin mahdottomana, että hän ne vain mainitsee. Toinen on Thaleksen, vaikkei kirjailija filosofia nimitä, ja sen mukaan Niilin tulvan aiheuttaisivat pohjatuulet, »etesiat», jotka kesällä puhaltavat Välimerellä ja Egyptin rannalla ovat kovat ja vakaat. Ne muka estäisivät Niilin vettä juoksemasta mereen. Herodotos sitä vastaan huomauttaa, etteivät nämä tuulet aina puhalla, eivät ainakaan yhtä kiihkeästi, ja eivätpä muutkaan joet, jotka niitä vastaan virtaavat, siitä paisu. Toinen selitys, jonka voimme arvata olevan miletoslaisen Hekataioksen, on hänen mielestään vielä ymmärtämättömämpi. Sen mukaan Niili alkaisi Okeanosta ja siten saisi aikaan tulvan, ja Okeano virtaisi koko maan ympäri. Tätä selitystä hänen mielestään on suotta vääräksikään todistaa, koska se perustuu Okeanoon, siis aivan tuntemattomaan seikkaan. Herodotos pitää Okeanoa vain Homeroksen ja muitten runoilijani mielikuvitelmana. »Kolmas selitys on kyllä todenmukaisin, mutta itse asiassa enimmän väärä.» Sen voimme arvata Anaxagoraan esittämäksi. Sen mukaan Niili saisi vetensä sulavasta lumesta. Mutta »kuinka se voisi saada vetensä sulavasta lumesta, se kun enimmäkseen virtaa mitä lämpöisimmistä maista kylmempiin?» Etelästä päin Egyptiin puhaltavat tuulet ovat muka niin lämpöiset, ettei se selitys ole mahdollinen. Tuo maa on alati sateeton ja jäätön ja »lumentulon jälkeen täytyy pakostakin seurata sadetta viisi päivää, niin että jos Niilin lähteillä sataisi lunta, niin siellä sataisi myös vettä. Kolmanneksi ihmiset ovat kuumuudesta mustia. Ja ilmahaukat ja pääskyset pysyvät siellä vuoden umpeensa, kurjet taas, jotka pakenevat talven tullessa Skyyttien maahan, matkaavat niihin paikkoihin talvehtimaan.» Tämä kaikki muka todistaa, ettei Niilin lähteillä voi sataa lunta.

Herodotos puolestaan esittää seuraavan selityksen »näistä hämäristä seikoista»: »Talvisin ajavat talvimyrskyt auringon pois sen vanhalta radalta ja se saapuu Libyan yläosiin.» Ja sillä muka onkin kaikki sanottu. »Sillä on luonnollista, että se maa, jota lähimpänä ja jossa tämä jumala (aurinko) juuri oleskelee, enimmän janoo vettä, ja että siinä joen omaperäiset lähteet ehtyvät.»

Hän todistelee sitten mielipidettään laveammalti. »Silloin kun aurinko kulkee Etelä-Libyan yli, se aikaansaa seuraavan ilmiön. Koska ilma näissä seuduin on alati selkeä ja maa lämmin, siellä kun ei ole kylmiä tuulia, niin aurinko kulkiessaan vaikuttaa saman kuin sillä on tapana tehdä kesällä kulkiessaan keskitaivaalla. Se vetää nimittäin puoleensa vettä ja sen tehtyään työntää veden pois pohjoisiin seutuihin, jolloin tuulet ottavat vastaan, hajottavat ja sulattavat sen. Luonnollisesti siis tuosta maasta puhaltavat tuulet, etelä ja lounas, ovat kaikista tuulista ne, jotka ovat sateisimmat. Mutta minusta näyttää siltä, että aurinko ei joka kerta laske luotaan kaikkea sitä vettä, minkä se vuotuisesti Niilistä saa, vaan että se myös jättää ympärilleen osan. Vaan kevään tullen aurinko jälleen nousee keskelle taivasta ja siitä perin se taas tasaisesti vetää vettä kaikista joista. Siihen saakka toiset joet virtaavat suurina, niihin kun yhtyy paljon rankkasadevettä, ja koko maa on sade- ja tulvapurojen vallassa. Mutta kesällä, jolloin rankkasateet lakkaavat vuotamasta jokiin ja aurinko vetää vettä niistä, ne ovat voimattomat. Niili taas, joka ei saa rankkasadetta, mutta jota aurinko vetää puoleensa, on luonnollisesti ainoa joki, joka talvella virtaa paljon matalampana kuin kesällä. Sillä kesällä sitä vedetään yhtä paljon kuin kaikkia muitakin vesiä, mutta talvella sitä yksin ahdistetaan.» Herodotos toisin sanoen luulee, ettei auringolla talvella, sen ollessa kaukana etelän kuivissa erämaissa, ole muuta apua janoonsa kuin Niili, jonka vuoksi se vetää tämän melkein kuiville; mutta kesällä sitä vastoin, kun se on kohonnut korkeammalle Välimeren taivaalle, on paljon muitakin jokia, ja Niili silloin pääsee vähemmällä vesiverolla. Hänen selityksensä mukaan Niilin tulva siis olisi joen luonnollinen vedenkorkeus, sen luontainen vesimäärä taas luonnotonta, auringon aikaansaamaa ehtymistä.

Keksittyään tämän selityksen, jossa on aavistuksia todellisesta luonnonlaista, vaikka päätelmät käyvät harhaan, Herodotos ikäänkuin johtopäätöksiään vahvistaakseen lausuu: »Aurinko on niinikään minun mielipiteeni mukaan syynä siihen, että ilma siellä päin on kuivaa, koska aurinko radallaan polttaa kaikki. Niinpä Libyan etäisimmässä osassa vallitsee ainainen kesä. Jos nyt vuodenaikojen asema muuttuisi ja siinä osassa taivasta, missä nyt pohjoinen ja talvi sijaitsevat, olisi etelätuulen ja suven paikka, ja pohjoinen siis sijaitsisi siinä, missä nyt etelä on, — jos niin olisi, niin aurinko, talvimyrskyn ja pohjatuulen karkottamana keskitaivaalta, menisi Europan etäisimpiin osiin, samoin kuin se menee Libyaan, tai kulkiessaan sitten koko Europan läpi se luullakseni vaikuttaisi Istroksessa saman ilmiön kuin nyt Niilissä.»

Vasta Aristoteles ja Eratosthenes arvasivat oikean syyn Niilin tulvaan, nimittäin troopilliset rankkasateet, joita keväällä ja alkukesästä sataa molempien lähdehaarain latvoilla. Agatharkhides myöhemmin vahvisti oikeaksi tämän arvelun, saatuaan siitä Sisä-Afrikan alkuasukkailta nimenomaisen tiedon.

»Mitä taas siihen tulee», sanoo Herodotos, »että Niilin luona ei puhalla tuulia, on minulla tämä mielipide: ei ole ollenkaan todenmukaista, että tuuli puhaltaa kovin lämpimistä seuduista, koska se tavallisesti puhaltaa jostain kylmästä.» Se onkin tosiaan yleinen tuulilaki, koska korkeat ilmapaineet sijaitsevat kylmillä, alhaiset lämpöisillä alueilla.

Niilin lähteet.

Niilin lähteet ovat vanhastaan olleet maantieteen mieltäkiinnittävimpiä kysymyksiä. Herodotos luonnollisesti koetti saada niistäkin selkoa. Mutta Egyptiläisiltä hän ei saanut suurtakaan valaistusta. Eräs Saisin kaupungin temppelikirjuri kertoi Niilin lähteitten olevan Syenen ja Elefantinen välillä, jossa oli Mofi ja Krofi nimiset vuoret. Vuorien välissä muka oli pohjattomia suonia, joista Niili kumpusi. Toinen puoli vedestä virtasi pohjoiseen päin Egyptiin, toinen taas etelään päin Etioppiaan. Farao Psammetikho oli muka pitkällä köydellä mitatessaan huomannut lähteet pohjattomiksi. Mutta Herodotos arveli kirjurin laskeneen leikkiä ja mainittujen lähteitten olevan vain pyörteitä, jotka estivät luotilankaa pohjaan painumasta.

Käydessään itse Elefantinessa hän näki, että Niili sen kohdalla muodosti melkoisen kosken. Siitä eteläänpäin hän kuuli maan kohoavan neljä päivämatkaa, mutta sitten alkoi lakea tasanko, jolla jo asui Etioppialaisia. Yhä kauempana etelässä täytyi astua maisin neljäkymmentä päivämatkaa; toisin sanoen, Herodotokselle kerrottiin siitä mutkasta, jonka Niili ylempänä tekee ja jossa useimmat kosket ovat. Nykyinen karavanitie sen katkaisee, ja samoin Herodotoksen ajalla tapahtui. Kun joki jälleen tavattiin, niin astuttiin muka toisiin laivoihin matkaa jatkettaessa. Kun on kuljettu edelleen kaksitoista päivää laivalla, niin saavutaan Meroe nimiseen kaupunkiin, jota sanottiin Etioppialaisten emäkaupungiksi. Sen raunioita on löydetty Khartumin ja Berberin väliltä. Mutta siitä eteenpäin ovat Herodotoksen saamat tiedot häälyväiset. Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymisestä nykyisen Khartumin seuduilla hän ei mitään mainitse. Huhun mukaan asui vielä Meroen tuolla puolen Automolien kansa. Tämä oli oikeastaan Egyptistä karanneita sotilaita, joille Etioppian kuningas oli antanut asuinpaikat. Myöhempien kirjailijain tiedoista käy selville, että Automolit asuivat Sennaarin seuduilla molempien Niilien välissä. Heidän eteläpuolellaan oli jälleen kuumaa erämaata. Mutta kaikkein etäimpänä, eteläisen meren rannalla, eli puoleksi tarumainen kansa, jota Herodotos nimittää Makrobeiksi, koska he elivät tavattoman korkeaan ikään. Heidän maassaan oli ylenmäärin kultaa ja »auringon pöytä», kaupungin ulkopuolella oleva niitty, joka oli aina täynnään nelijalkaisten eläinten lihoja. Herodotoksen kuvaus on satumainen, mutta luultavasti se kuitenkin lepäsi tosipohjalla. Hän sanoo Makrobeja mitä kauneimmaksi kansaksi, eivätkä he siis olleet neekereitä. Mutta nimi voi tarkottaa Arabeja, joita arvatenkin asui jo silloin Sansibarin rannikolla ja jotka luulon mukaan toivat kultaa Simbabyen seuduilta Mashonamaasta. Itä-Afrikan arot lukemattomine antilooppikarjoineen taas saattoivat hyvällä syyllä antaa aihetta taruun »auringon pöydästä», niin täynnään ne ovat riistaa. [Etelä-Arabian etelärannikon keskiosan nimi on Mahra ja sieltä ehkä olivat lähteneet Kreikkalaisten »Makrobit».]

Kambyses, hurja itsepäinen tyranni, päätti vallottaa Makrobienkin maan. Hän päätti kulkea sinne maata pitkin, oppainaan Elefantinessa olevia Iktyofageja (kalansyöjiä), jotka nimestä päättäen olivat merenrantalaisia. Retki kuitenkin epäonnistui, Kambyseen armeijaa ahdisti erämaassa niin ankara nälänhätä, että sotamiehet jo arpoivat ja söivät toisiaan, ja siitä suurkuningas vihdoin näki välttämättömäksi palata Egyptiin. Jos yritys olisi ollut mahdollinen toteuttaa, niin hän luultavasti olisi löytänyt Keski-Afrikan järvet ja Niilin lähteet, ennenkuin olisi saapunut »pitkäikäisten» maahan.

Toiselta taholta, Amnionin keitaasta, Herodotos sai tietoa Libyan sisäosissa virtaavasta joesta, jota on arveltu ehkä hämäräksi huhuksi Nigeristä. Tämän kuulopuheen nojalla hän arveli Niilin lähteitten olevan Libyan länsirannikon läheisyydessä ja joen virtaavan itää kohti, kunnes se Egyptin kohdalla kääntyy pohjoiseen. Mielipiteensä tueksi hän huomauttaa sitä, että Istros Europan puolella alkaa melkein yhtä kaukaa lännestä ja niinikään virtaa itää kohti koko maanosan halki. Johtopäätökset »ex analogia» olivat kreikkalaisen filosofian vahvoja puolia. Mutta se, mikä piti paikkansa abstraktisissa tieteissä, ei käynyt laatuun maantieteessä.

Libyan pohjoisrannikko.

Välimeren eteläranta Herkuleen patsaille saakka oli jo ikivanhoista ajoista tunnettu. Herodotos sanoo Libyan pohjoisrannikon jääneen joka suhteessa huonommalle osalle kuin muut maat, koska siellä niin niukasti sataa. Hän jakoi Pohjois-Libyan kolmeen vyöhykkeeseen. Lähinnä Välimeren rantaa oli asuttava rannikko, sen takana oli petoeläinten vyöhyke, joka petoeläinten runsauden vuoksi ei kelvannut asuttavaksi, ynnä tämän eteläpuolella kolmas eli erämaavyöhyke, jota peitti hiekka, ja josta vesi ja kasvullisuus puuttui. Sama jako pitää yhä vieläkin paikkansa. Petovyöhyke vastaa sitä keidasvyöhykettä, joka on rannikon ja varsinaisen erämaan välillä ja jota Arabit sanovat »Taatelien maaksi», koska juuri näissä keitaissa kasvaa parhaat taatelit ja mainittu hedelmäpuu oikeastaan onkin keitaissa toimeentulon perusehto. Näitä keitaita myöten kulki maan sisätse yhtä suuntaa meren kanssa karavanitie, jossa aina kymmenen päivämatkan päässä oli keidas. Herodotokselle oli kerrottu keitaissa olevan suolaa niin runsaasti, että asukkaat siitä rakensivat talonsa, ja hän päättää tästä, ettei niissä voi paljoakaan sataa, sillä muutoinhan suolahuoneet sulaisivat. Nämäkin olot ovat yhä vielä ennallaan. Aivan sateettomia eivät keitaat kuitenkaan ole. Joka talvi sataa joku rankanlainen sadekuuro ja silloin tosiaan tapahtuukin, että asukkaitten suolataloja sortuu.

Monet Herodotoksen mainitsemista paikoista voimme kartalla varmaan määrätä. Ensimäinen Egyptistä lähtien oli Ammonin keidas, nykyinen Siwah, joka onkin Egyptistä kymmenen päivämatkan päässä. Herodotos sanoo keitaan väestön olleen Etioppialaisten ja Egyptiläisten sekarotua. Keidas oli laajalta kuulu jumalankuvastaan, Ammonista, joka oli muutoin ihmisen muotoinen, mutta pää oli oinaan. Siellä oli myös »auringon lähde», jonka veden Herodotos mainitsee päiväsydännä olevan kylmimmillään, mutta sitä enemmän lämpiävän, kuta enemmän ilta lähestyy, niin että se puoliyön aikana kiehuu, mutta sitten jälleen alkaa viiletä. Lähteen lämpötila todellisuudessa on alati sama, 29°C, koska se kuohuu syvemmistä maakerroksista, joitten lämpötila ei tunne ilman lämmön jokapäiväisiä vaihteluja. Siitä syystä vesi tulikuumalla keskipäivällä tuntui jääkylmältä, illalla ja yöllä sitä vastoin, jolloin ilma erämaassa jäähtyy tavattomasti helpon säteilyn vuoksi, vesi tuntuu lämpiämistään lämpiävän. Tälläkin tarulla oli siis tosipohja, taru vaan aina liiottelee tosioloja.

Seuraava karavaniasema oli Augila, ja sekin on kymmenen päivämatkaa Ammonin keitaasta länteen päin. Tämä keidas oli, kertoo Herodotos, kuulu erinomaisista taateleistaan, jonka vuoksi rannikolla asuvat Nasamonit kävivät siellä taatelien kaupalla. Sama on laita nykyäänkin; kolmisenkymmentä vuotta takaperin Augilassa oli noin 200,000 taatelipalmua, joitten hedelmiä ympärillä asuvat Beduiniheimot pitävät muita parempina. Garamanttien keidas, nykyinen Fezzan, oli kuitenkin paljon kauempana lännessä Augilasta kuin kymmenen päivämatkaa. Herodotos kertoo Garamanttien, joita oli melkoinen kansa, ylläpitäneen Välimeren kanssa säännöllistä yhteyttä, ja oli matka meren rannalle 30 päivämatkaa. Garamanttien tapana oli myös muka sotavaunuilla retkeillä etelässä asuvain Etioppialaisten luo, arvatenkin orjia hakemaan. Nämä Etioppialaiset Herodotoksen kuvauksesta päättäen — hän sanoo niitten asuneen luolissa ja juosseen nopeammin kuin hevosetkin — ehkä olivat samaa Tibbu kansaa, jota asuu Saharan keskellä Tibesti vuoristossa.

Nasamoninuorukaisten matka.

Jo vanhalla ajalla kulki Välimeren rannalta epäilemättä karavanitie erämaan poikki Sudaniin saakka, ja olojen pakosta samoja seutuja kuin nykyisetkin karavanitiet. Herodotoksen kertomus Nasamoninuorukaisten matkasta antaa tukea tälle oletukselle. »Heidän mahtavilla miehillään oli ollut ylimielisiä poikia, jotka miehiksi vartuttuaan olivat muitten toimeen panemiensa vallattomuuksien muassa kerran arvalla määränneet viisi joukostaan lähtemään Libyan erämaahan katsomaan, voisivatko he mahdollisesti nähdä jotain enempää, kuin mitä oli nähty, silloin kun oli pisimmälle päästy. Sillä pitkin sitä osaa Libyasta, joka koskettaa pohjoista merta, Egyptistä alkaen aina Soleis niemeen saakka, missä Libyan rannikko päättyy, asuu Libyalaisia ja näitä useita eri kansoja, paitsi missä Helleenit ja Foinikit asuvat. Mutta ylempänä, loitompana merestä ja meren ääressä asuvista ihmisistä, Libya on täynnään petoeläimiä. Ja tuolla puolen petoeläinten alueen on hiekkaa ja kauhean vedetöntä ja vallan autiota maata. Sittenkun siis nuorukaiset ikätoveriensa toimesta olivat lähteneet liikkeelle, he varustettuaan mukaansa runsaasti vettä ja ruokatavaroita ensin kulkivat asutun seudun kautta, sen tehtyään he saapuivat petoeläinten alueeseen, siitä he kulkivat erämaan halki länsituulta kohti. Tultuaan sitten laajan hiekkaisen maan poikki, he vihdoin näkivät tasangolla kasvavia puita, joita he lähestyivät ja joitten hedelmiä he poimivat. Mutta heidän poimiessaan ilmestyi pieniä, keskikokoa vähempiä miehiä, jotka ottivat ja veivät heidät pois. Ja Nasamonit ymmärsivät yhtä vähän viejäin kieltä kuin nämä Nasamonien. Mutta he veivät Nasamonit ylen suurien soitten halki, ja tultuaan niitten poikki he saapuivat kaupunkiin, jossa kaikki olivat saman kokoisia kuin viejät ja iholtaan mustia. Ja kaupungin ohi virtasi suuri joki ja siinä näkyi krokotiileja.» Nasamoninuorukaiset olivat kuitenkin päässeet palaamaan kotimaalleen, kertomaan löytöretkestään. Herodotos päättelee, että heidän näkemänsä joki oli Niili, joka muka yläjuoksullaan siis virtasi lännestä itään, halki koko Libyan. Mahdollista on, että kertomus tästä matkasta oli Nasamoneilla säilynyt taruna ja että Herodotos» sen semmoisena kuuli, mutta että liike hänen aikanaan jo oli yleisempikin. Luultavaa on, että Nasamoninuorukaisten retki oli todellisuudessa tapahtunut, siinä kerrotut maantieteelliset seikat pitävät siksi hyvin yhtä todellisten olojen kanssa. Joki, jonka he näkivät, oli ehkä Niger, ja kaupunki Timbuktu, joka on sekä vanha että vanhastaan suurikin keskusta. Mainittakoon kuitenkin, ettei kameeli, tuo »erämaan laiva», vielä siihen aikaan ollut tunnettu Libyan erämaassa. Matkat sen vuoksi olivat suoritettavat hevosella.

Molemmissa viimeisissä keitaissa, jotka Herodotos mainitsee etäimpänä lännessä, asuivat Atarantit ja Atlantit. Edellisistä hän kertoo, että heidän oli tapana kirota aurinkoa ja sättiä sitä kaikella tavalla, silloin kun se oli keskellä taivasta, koska se poltti heitä ja heidän maataan. Atlantilaisten hän taas sanoo ei syöneen mitään, jolla oli ollut henki, eikä milloinkaan nähneen unia. He olivat saaneet nimensä maassaan olevasta Atlas-vuoresta, »joka on kapea ja joka puolelta ympyriäinen, ja niin korkea, ettei ole mahdollista nähdä sen huippua. Sillä kesät talvet niitä peittää pilvet. Tämän vuoren väittävät maanasukkaat olevan taivaan kannatuspylvään.» Tuo oli epäilemättä tieto Atlas-vuoristosta, vaikka se todellisuudessa on aivan toisenlainen kuin Herodotos olettaa; se on monenkertainen laaja vuorimaa, joka täyttää koko Luoteis-Afrikan.

Niistä kansoista, jotka asuivat merenrannalla Karthagon ja Egyptin välillä, Herodotoksella oli tarkempia tietoja. Hän mainitsee niitten kaikkien kuuluvan Libyalaisiin, nykyisten Berberien esi-isiin. Lähinnä Egyptiä asuivat Adymarkhidit, joitten naisten runsasta tukankasvua Herodotos kiittelee. Kyrenaikan kreikkalaisten siirtokuntien takana taas olivat Giligammit ja Asbystit, jotka olivat mainittavan taitavia ohjaamaan nelivaljakkoa. Giligammien maassa kasvoi silfionkasvi, joka Vanhalla ajalla oli suuressa maineessa, koska sen luultiin parantavan kaikkia tauteja. Kasvi, jota ei muualla ollut, kävi kuitenkin vähitellen niin harvinaiseksi, ettei keisari Neron ajalla ollut muuta kuin yksi ainoa jäljellä, ja senkin Nero tuotti Roomaan, kuten Plinius kertoo. Edelleen länteen päin asuivat Psyllit, Makit, Lotofagit ynnä muita puoliraakalaisia kansoja, joilla oli kaikenlaisia omituisia tapoja. Niitten kaikkien yhteisenä omituisuutena Herodotos mainitsee korkean iän, ja kokemus onkin osottanut, että erämaan kuiva ilmasto on maailman terveellisimpiä. Heidän pääelinkeinonsa oli karjanhoito, niinkuin olikin luonnollista, koska heidän maansa olivat aroa. Ainoastaan rannikolla, jossa oli kreikkalaisia ja foinikialaisia siirtokuntia, harjotettiin maanviljelystä ja hedelmäpuiden hoitoa.

Yhä lännempänä, arvatenkin nykyisessä Tunisiassa, asui maanviljelyskansoja. Mutta lisäksi oli sikäläisissä vuorissa runsaasti kaikenlaista suurta riistaa, muun muassa elefantteja, jotka kuitenkin ovat näiltä mailta kokonaan hävinneet. Maksy-kansan nimi muistuttaa nimitystä »Amazigh», jolla Tuaregit nykyään kutsuvat itseään. Maksyt väittivät polveutuvansa Troijalaisista. Herodotos mainitsee kamelikurjenkin, joka siihen aikaan vielä oli yleinen Välimeren rannalla, nykyään sitä harvoin tavataan Saharan pohjoispuolella. Kreikkalainen kirjailija saamainsa tietojen mukaan erottelee arojen ja vuorimaitten eläimistöt toisistaan ja tekee selkoa kummankin omituisista lajeista. Kaiken kaikkiaan oli Herodotoksella Pohjois-Afrikan maantieteellisistä oloista sangen monipuoliset ja oikeat tiedot. Ne ulottuivat erämaan poikki Sudaniin saakka, hämärtyen kuitenkin sen mukaan kuin seutujen matka Välimerestä piteni. Marokon länsirannastakin hän oli kuullut kerrottavan. Hän mainitsee mykästä kaupasta, jota Foinikit sillä rannalla kävivät alkuasukkaitten kanssa.

Herodotoksen teos on tärkeimpiä lähteitä Vanhan ajan maantiedon tuntemiselle. Mutta kun Kreikkalaisten maantuntemus ja arvosteleva tutkimus seuraavina vuosisatoina vielä melkoisesti kehittyi, niin aljettiin »historian isää» pitää kovin epäluotettavana, koska hän kertoi monia asioita selvässä tarun muodossa. Siitä aljettiin koko teostakin pitää ala-arvoisena ja tämä hylkäävä käsitys pysyi voimassa kauan Uudelle ajalle saakka. Mutta nykyisin on Herodotokselle ruvettu antamaan yhä enemmän arvoa. On huomattu, että kaikki, mitä hän oman näkemänsä mukaan kertoo, on luotettavaa ja tarkkaan havaittua. Missä hän taruja kertoo, siinä hän samalla mainitsee tietonsa muilta kuulluiksi ja ilmi lausuu niitten ohella epäilyksensä. Mutta tarut semmoisinaankin ovat arvokkaat Vanhan maailman käsityksien ilmauksena. Eikä niitten arvoa suinkaan vähennä se seikka, että monenkin ihmeellisen, mielikuvitukselta näyttävän jutun takaa hohtaa tosipohja, josta se ehkä on alkuaan versonut.

Mutta Herodotoksen teoksesta lisäksi huokuu sama ennakkoluuloton, totuuden perille pyrkivä tutkijahenki, joka sitten kohotti Helleenien tieteen niin korkealle. Hänen käsityskantansa muodostaa sillan vanhemman lapsellisen, jumal’uskoon ja sankaritaruihin perustuvan maailmankäsityksen ja myöhemmän valistuneen tutkimuksen välillä. Toiselta puolen hän vielä vakaasti luotti vanhoihin jumaliin ja heidän ihmeitä tekevään voimaansa, toiselta taas koetti kaikkialla riistää ilmiöiltä ihmeen verhon ja löytää niille luonnollisen selityksen.

Xenofon ja kymmenentuhannen paluumatka.

Torjuttuaan Persian suurkuninkaitten hyökkäykset Kreikka pääsi idän puolelta rauhaan. Xerxeen suunnattoman yrityksen kärsittyä niin surkean haaksirikon, ei Persian hallitsijoita enää haluttanut jatkaa vallotussotaa. Ainoastaan Vähän-Aasian kreikkalaiset siirtokunnat jäivät edelleenkin Persian vallan alle; maayhteys esti niitä, samoin kuin Foinikkejakin, enää omin voimin vapautumasta.

Mutta tutustuttuaan Persialaisiin Europan puoleisetkin Helleenit alkoivat yhä enemmän retkeillä Aasian puolelle. He alkoivat palkkasotureina palvella verivihollisiaan, jotka kovan kokemuksen opettamina osasivat antaa täyden arvon heidän urheudelleen ja sotataidolleen. Luultavasti Kreikkalaiset näillä sotaretkillään vähitellen oppivat tuntemaan, kuinka hatara Persian sisällinen yhteys oli ja kuinka jättiläisvaltakunta ehkä voitaisiin hajottaa. Palkkasoturien kokemuksien pohjalla alkoi kehittyä käsitys, joka vihdoin sai Aleksanteri Suuren kulkemaan Hellesponton poikki.

Tunnetuin kreikkalaisten palkkasoturien seikkailuista Persiassa on »kymmenentuhannen retki», jota Xenofon »Anabasis» teoksessaan kuvaa. Mesopotamiasta palatessaan nuo kymmenentuhatta, muitten teitten ollessa tukossa, tunkeutuivat Mustanmeren rannalle melkein tuntemattomien vuorimaitten kautta. Heidän seikkailukas ja vaarallinen retkensä on sen vuoksi maantieteen kannalta tärkein seuraavan ajan tapauksista.

Persian kuninkaan Artaxerxes Mnemonin nuorin veli Kyyros oli koonnut armeijan, syöstäkseen veljensä valtaistumelta, ja tässä armeijassa taistelivat nuo 10,000 kreikkalaista palkkasoturia. Kyyroksen hävittyä Kunaxan tappelussa ja saatua surmansa (401 e.Kr.) täytyi Kreikkalaisten, vaikka he olivatkin omalla sivustallaan voittaneet, nopean paon kautta välttää suurkuninkaan kosto. Ainoa tie, joka oli heille avoinna, johti Armenian vuoriston kautta Mustallemerelle. Vaaroista ja vaikeuksista huolimatta retki onnistuikin. Xenofon, joka Klearkhoksen kaaduttua oli saanut ylijohdon, kirjotti siitä matkakertomuksen, joka sisältää ensimäiset luotettavat tiedot Armeniasta. Kymmenentuhannen matka on huolellisten tutkimusten kautta voitu nykyisillä kartoilla merkitä, vaikka Xenofonin ilmottamat matkanmäärät ovatkin erehdyttävät, koska ne melkoisesti riippuivat siitä, mimmoisia vastuksia kulloinkin kohdattiin ja mimmoisessa matkakunnossa armeija kulloinkin oli. Armenian maitten vuorimuodot ovat siksi luonteikkaita, etteivät aivan suuret erehdykset ole mahdollisia.

Armenia.