MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET III

Kertomus siitä, miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt

Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (alkupuoli)

Kirj.

I. K. INHA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

Alkusanat.

XVII JA XVIII VUOSISATA.

Alamaitten mahtiaika.
Kuinka Alamaista tuli suurvalta.
Länsivallat Intiassa.
Houtmanin retki. — Retkiä Magalhãesin salmen kautta. —
Hollantilainen Itä-Intian komppania. — Englantilaisten retkiä
Itä-Intiaan. — Ranskalaisten retkiä. — Batavia. — Hollantilaiset
Japanissa. — Ceylon. — Kilpailu Etu-Intiassa. — Ranskalaiset
Siamissa ja Madagaskarissa. — Matkustajia ja seikkailijoita.
Australian löytäjät.
Duifken. — Schouten ja Le Maire. — Australian länsirannikko. — Uusi
Guinea. — Abel Tasmanin retket. — Tasmania. — Uusi Seelanti.
Jesuiitat Keski-Aasiassa ja Kiinassa.
Bento de Goes. — Antonio de Andrade. — Lähetyssaarnaajat Kiinassa.
— Juhana Grueber Tibctissä. — Jean François Gorbillon. —
Jesuiittain Kiinan kartta. — Tibet.
Siirtomaat ja maailmanhistoria.

Pohjois-Amerikan tienraivaajat.
Ranskalaiset Acadiassa ja Canadassa.
Samuel de Champlain. — Acadian ensimmäiset siirtokunnat. — Quebecin
perustaminen. — Sotaretki irokuoita vastaan. — Montrealin
perustaminen. — Huron-järvi ja huronit. — Ontario. — Kuuden kansan
liitto. — Onondagain kaupungin piiritys. — Etienne Brulé. —
Champlainin viimeiset vaiheet. — Jean Nicollet. — Jesuiittain
lähetystyö. — Niagara. — Irokuoi-sota.
Virginia ja Uusi Englanti.
Bartholomew Gosnald. — Maine ja New Hampshire. — Jamestown. — John
Smith. — Powhatan ja Pocahontas. — Chesapeake-lahti. — Uusi Englanti.
— Puritaanit. — Plymouth. — Boston. — Rhode Island. — Connecticut.
— Virginia. — Maryland. — Bermudat. — Uudet Alamaat. — V:n 1676
intiaanisota. — Cameronilaiset. — Kveekarit. — Carolinat ja Georgia.
Uuden Ruotsin siirtokunta.
Canadasta Louisianaan.
Irokuoi-sodan loppu. — Chouart ja Radisson. — Jesuiitat onondagain
luona. — Ménard. — Allouez. — Irokuoitten kurittaminen. — Dollier
ja Galinée. — Isä Marquette. — Järvialueen juhlallinen valtaus. —
Jollietin ja Marquetten matka Mississipille. — La Salle. — Niagara.
— La Salle laskee Mississipin. — Louisiana. — La Sallen murha. —
Le Moyne D'Iberville ja Louisianan asutus.
Turkiskauppiaat Amerikan luoteiskulmina.
Le Vérendrye. — Hudson-lahden maat. — Samuel Hearne. — Alexander
Mackenzie. — Uuden Englannin takamaa. — Kentucky. — Washington
ja Gist. — Daniel Boone.
Espanjalaiset Californiassa.

Länsi-Intia ja Etelä-Amerikka.
Hollantilainen Länsi-Intian Komppania. — Vähät Antillit ja
»flibustierit». — Guayana. — Hollantilaiset Brasiliassa. —
Bukkaniirit. — Jesuiitat Paranan laaksossa. — Brasilia. — Lähetystyö
sisämaassa. — Teixeira. — Amazonijoen ja Paraguayn latvoilla. —
Manvel Felix. — Rajariitoja. — Don Felix de Azara. — Rio Negron
vesistö. — Quiton astemittaus. — La Condamine Amazonijoella. — Rouva
Godin.

Mustain maanosa.
Monomotapa. — Latinalainen lähetystoimi Abessiniassa.
James Bruce ja Sinisen Niilin lähteet.
Etelä-Afrikka. — William Paterson. — Van Reenenit.

Okeaanian tutkiminen.
Ajanjakso 1650—1768 Tyynellä merellä.
William Dampier. — Aleksander Selkirk. — Ranskalaisia purjehtijoita.
— Bouvet. — Jacob Roggeveen. — Pääsiäissaari. — John Byron. —
Samuel Wallis. — Wallis Tahitissa. — Carteret. — De Bougainville.
Cookin ensimmäinen retki.
James Cook. — Tahitissa. — Venuksen poikkikulku. — Tahitilaiset.
— Ulietean juhlat. — Uusi Seelanti. — Australian itärannalla.. —
Torres-salmi.
Cookin toinen retki.
Etelä-Jäämeri. — Tahitissa. — Ulietea. — Tonga-saaristo. —
Marquesas-saaret. — Jälleen Tahitissa. — Huahine. — Uudet Hebridit.
— Uusi Caledonia. — Etelä-Jäämeri. — »Adventuren» seikkailu. — Omai.
Cookin kolmas retki.
Tasmanian alkuasukkaat. — Uudessa Seelannissa. — Atiu. —
Tonga-saaristossa. — Hapain juhlat. — Tongatabussa. — Tahitissa. —
Tahitilainen monai. — Omai. — Hawaiji-saaristo. — Espanjalaiset
Californian rannalla. — Cook Pohjois-Amerikan länsirannalla. —
Alaskan rannoilla. — Jäämeri. — Venäläiset Aleuteilla. — Jälleen
Hawaiji-saaristossa. — Cookin kuolema.
Muita retkiä Tyynelle merelle.
La Perouse. — La Perousen katoaminen. — Alessandro Malaspina.'—
Yrjö Vancouver ja Amerikan luoteisrannikon kartoitus. — Australian
valtaus. — William Bligh ja »Bountyn» seikkailut. — D'Entrecasteaux.

Länsimaiset valloittajat idässä.
Siperian valtaus.
Stroganovit. — Jennakin Siperian retket. — Sibirin valloitus. —
Siperian vesitiet. — Simeon Deshnew. — Amurin alue. — Everhart Ides.
— Kamtshatka. — Uuden Siperian saaret. — Kuriilit. — Messerschmidt
ja Strahlenberg. — Renat. — Vitus Bering. — Luonnontutkijain
matkoja. — Jäämeren hauta. — Bering salmessaan ja merellään. —
Aleutit. — Uuden Siperian saaret.
Muita Aasian matkoja.
Kbiva ja Bokhara. — Pietari Simon Pallas. — Kaukasia.

Englantilaiset Intiassa.
»Suuri moguli». — Ranskalaiset ja englantilaiset. — Arcotin
puolustus. — Lordi Clive. — Englantilaiset saavat Bengalin. —
Warren Hastings. — Tibet.

Pohjoisnapamaat.
Grönlanti.

Maantiede XVII:llä ja XVIII:lla vuosisadalla.
Kartta.
Astemittaukset. — Maantietieteellinen asema. — Asteverkko. —
Atlakset ja maankartat. — Korkeuskartta.
Yleinen maantiede.
Geologia ja maanpinnan muoto-oppi. — Magnneettiset voimat.
Meritutkimukset.
Ilmatiede.
Elämän ilmiöt.
Kasvi- ja eläintiede. — Ihmismaantiede.
Maantieteellinen kirjallisuus.
Varenius. — Maittentieto.
Suomi.
Andreas Buraeus. — Hermelinin kartta. — Mikael Vexionius. — Pietari
Malm. — Tuneldin maantieto.

Matkoja vuosisadan vaiheessa.
Aleksander v. Humboldt.
Pico de Teyde. — Leonidit. — Guacharo-luola. — Mangroverämeet. —
Sähköankeriaat. — Orinocon vesistössä. — Casiquiare. — Andien poikki
Ecuadoriin. — Humboldt Mexicossa. — Aasian matka.
Tanskalainen Arabian retki.
Mungo Park Nigerillä.
Houston. — Mungo Park. — Niskoittelevien vaimojen kurittaminen. —
Bondu. — Kassonissa. — Ystävällinen vastaanotto. Kaartassa. —
Ludamarissa. — Alin leirissä. — Pako Alin leiristä. — Bambarrassa.
— Park näkee Nigerin. — Neekerivaimon armeliaisuus. — Segussa. —
Park lähtee paluumatkalle. — Sadeaika ja matkan vaikeudet. —
Leijonan vaanimana. — Bammaku. — Rosvojen käsissä. — Ystävällisempää
kohtelua. — Kuoleman sairaana. — Orjakauppa. — Orjakaravaani. —
Erämaassa. — Park tapaa maanmiehen. — Orjalaivassa. Kotona.
Mungo Parkin toinen matka.
Maamatkalla. — Mehiläishyökkäys. — Vastoinkäymisiä. — Rosvokaupunki.
— Retkikunnan viheliäinen tila. — Nigerillä. Sansanding. — Parkin
katoaminen. — Retkikunnan tuhosta saadaan tieto.

Vanhan Libyan tutkijat.
Englantilaisia retkiä Saharaan ja Sudaniin.
Tuckeyn onneton retki Kongolle. — Oudneyn, Clappertonm ja Denhamin
retki Bornuun. — Erämaassa. — Tshad järvi. — Bornu. — Orjastusretki.
— Sokoto. — Sulttaani Bello. — Clapperton Nigerin alajuoksulla.
— Joruba. — Mungo Parkin muisto. — Lander. — Lander löytää Nigerin
suun. — Kaupparetkikunta Nigerille.
Salaperäinen Timbuktu.
Laingin retki. — René Caillé.
Algerian valloitus.
Saksalaisia matkustajia.
Heinrich Barth. — Adamana. — Komadugun rannoilla. — Manga. — Zinder
ja sen kauppa. — Sokoto. — Kabara. — Hän ei kuule. — Barth
Timbuktussa. — Paluumatka. — Vogel. — v. Beurman. — Rohlfs. — Gustav
Nachtigal. — Nachtigalin matka Tibestiin. — Alexandrine Tinne. —
Nachtigal Bornussa ja Vadaissa. — Marokko ja Lansi-Sahara. — Gerhard
Rohlfs. — Rohlfs Libyan erämaassa. — Oskar Lenz. — Lenz Timbuktussa.
Ranskalaisten yritykset Saharan ja Sudanin länsiosissa.
Toureau Keski-Saharassa. — Ranskalaiset valloittavat Nigerin
laakson. — Sota Samoria vastaan. — Songhai-valtakunta.
Sahara tutkimuksen valossa.
Mikä on Sahara.

Niilin lähteet.
Retkiä Egyptistä.
Khartum. — Caillaud. — Petherick niam-niamien luona.
Ensimmäiset retket Sisä-Afrikan suurille järville.
Kilimandjaro ja Kenia. — Burtonin ja Speken matka Tanganjikalle.
- Unjamvesi ja sen kantaja-asukkaat. — Tabora. — Tanganjika. —
Taistelu tiestä. — Speke Ukerewen rannalla.
Speken ja Grantin retki Viktoria Njansalle.
Rumanika. — Vahumat. — Ugandan ihanuus. — Mtesa. — Speken ja Mtesan
kohtaus. — Mtesan hovi. — Niilin alku. — Riponin putous. — Unjorossa.
— Matkalla Gondokoroon.
Niilin tutkimisen myöhempiä vaiheita.
Samuel Baker. — Baker Atbaralla. — Atbaran arabialaiset. — Baker
Albert Njansalla. — Baker masentaa orjakaupan. — Orjain ryöstö
Niilin yläjuoksulla. — Bakerin retkikunta. — Yrjö Schweinfurth
Niilin ja Kongon välisellä vedenjakajalla. — Mambuttu. — Akka
kääpiökansa. — Junker.
Mahdilaisuus.
Niilin vesistö.
Abessinia.
Lordi Napierin sotaretki.

Etelä-Afrikka.
Buurien trekit.

Sambesi ja Kongon lähteet.
Livingstone lähetyssaarnaajana.
Matka Etelä-Afrikkaan. — Robert Moffat.— Matka Kurumaniin. —
Vesimeloni. — Jalopeuran kidassa. — Pyyntitapoja. — Kolobeng. —
Ensimmäiselle löytöretkelle. — Kalahari. — Bakalaharit. — Bushmannit.
— Harhanäky. — Ngami. — Andersson Ngami järvellä. — Vedettä
erämaassa. — Tsetse-kärpänen. — Sebituane. — Sambesi. — Buurien
mielivaltaisuutta. — Baobab. — Liujantissa. — Sambesin yläjuoksulla.
— Barotse-laakso. — Matka Loandaan. —'Lunda. — Amatsoneja. —
Shintissä. — Sadeaika. — Dilolo järvi.— Veronkiskojia. — Kuango
joella. — Angolan ylämaa. — Maailmanloppu. — Paluumatka Linjantiin.
— Hyökkäys ja tappelu. — Ruoholakeuksilla. — Palaavia juhlitaan.
— Livingstone kulkee Sambesin vartta merelle. — Viktoria putous.
— Bakobain maassa. — Paratiisimaisia maisemia. — Sodan uhka. — Hyvä
sydän mustia kohtaan. — Candido kertoo Njanjesta. — Matka Afrikan
poikki päättynyt.
Livingstonen retki Sambesille vv. 1858—1864.
Sambesin suistamo. — Kebrabasan koskella. — Livingstone Shirellä.
— Murchisonin putous. — Shirwa. — Shiran ylämaa. — Pamalombo. Njassa.
— Retki makololojcn maahan. — Lähetysaseman surullinen kohtalo.
— Makololo-valtakunnan tuho. — Venematka Sambesilla. —
Yliopistolähetys. — Rovuma. — Orjain vapauttaminen. — Shiren ylämaan
lähetysasema. — Venematka Njassalla. — Pakolaisia. —
Yliopistolähetyksen tuhoutuminen. — Uudelleen Rovumalla. —
Orjastajain kamalat jäljet. — Orjakauppiaat Njassalla. — Uusi retki
Njassalle.
Livingstonen viimeinen matka.
Onneton alkumatka. — Valheellinen huhu Livingstonen kuolemasta. —
Livingstone menettää rohtonsa. — Vedenjakajalla. — Tshambesi. —
Tanganjikan rannalla. — Arabialaisten matkassa. — Uusi suuri
järvi. — Kasembe. — Retkiä Kongon lähteillä. — Bangveolon rannalla.
— Kongon latvat. — Matkalla Udjidjiin. — Udjidjissa. — Sisimpään
Afrikkaan. — Soko. — Lualaba. — Livingstone Manjemassa. —
Jalkatauti. — Livingstone saavuttaa Lualaban. — Njangve. — Niili
vaiko Kongo? — Kuinka Stanley löysi Livingstonen. — Afrikkalaisessa
tiheikössä. — Simbavenni. — Makata suossa. — Vahumat. — Unjanjembe.
— Sota Miramboa vastaan. — Kapina leirissä. —- Hunajalintu. —
Tanganjika. — Tulo Udjidjiin. — Livingstonen ja Stanleyn kohtaus.
— Rusisi. — Kivu järvi. — Tanganjikan ihanuus. — Uutta tietä
Unjanjembeen. — Livingstonen viimeiset suunnitelmat. — Niilin
otaksutut lähteet. — Orjuuden hävittäminen ylin päämäärä. —
Bangveolon soissa. — Kuolema. — Viimeinen matka. — Cameronin matka
Afrikan poikki. — Lukuga. — Cameron otaksuu Lualaban Kongoksi.

ALKUSANAT.

Seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan löytöretket ovat kerrotut Eduard Heywoodin teoksen mukaan: A History of Geographic aand Discovery in the seventeenth and eighteenth Centuries ynnä Cookin retket laajemmin hänen matkakertomuksistaan laadittujen lyhennettyjen laitosten mukaan. Maantieteen kehitys on O. Peschelin teoksesta: Geschichte der Erdkunde.

Muita lähdeteoksia mainittakoon: S.E. Dawson: The Saint Lawrence
Basin. Charles Morris: Heroes of Discovery in America. D.G. Hogarth:
Penetration of Arabia. J. Thomson: Mungo Park and the Niger. Daniel
Bruun: Afrika. R. Brown: The Story of Africa and its Explorers. Sir
Harry Johnston: The Nile Quest.

Livingstonen matkat olen kertonut hänen omain matkakertomustcnsa ja niistä tehtyjen lyhennettyjen laitosten mukaan.

I. K. Inha.

XVII JA XVIII VUOSISATA.

ALAMAITTEN MAHTIAIKA.

Kuinka Alamaista tuli suurvalta.

Nykyaikoina, paljouksien etupäässä ratkaistessa tapaukset, tuntuu ensi katsannolla käsittämättömältä, kuinka niin pienet kansat kuin Alamaitten ja Portugalin ovat voineet anastaa maailman rikkaimmat tulolähteet ja vuosisatansa kumpikin hallita idän ja lännen välistä kauppaa. Tehokkaat voimasuhteet eivät kuitenkaan olleet likimainkaan samat kuin asianomaisten maitten pinta-alat kartalla. Valtioelimistöt eivät niihin aikoihin vielä olleet niin kehittyneet, että suuret valtakunnat olisivat voineet esiintyä apuneuvojensa mukaisella mahdilla. Pienempikin maa, joka oli taajaan asuttu ja korkealle kehittynyt, saattoi jonkun aikaa toimia historian näyttämöllä yhtä suurilla mahtikeinoilla. Italian kaupungit samoin kuin Hansa-liittokin olivat tämän osoittaneet, Portugal niiden jälkeen, ja seitsemännentoista vuosisadan alussa Alamaat anastivat merien hegemonian, vaikka sitä katkeran kovapintaisesti vastustivat molempien Intiain löytäjät ja niiden lisäksi oli kestettävä kahden suuren naapurikansankin kateellinen kilpailu. Alamaitten väkiluku ei kuitenkaan ollut paljoa pienempi kuin esim. Englannin, niiden merenkulku, teollisuus, kauppa ja varallisuus taas olivat paljon suuremmat, ja näiden etujen vaikutusvoimaa alueen pienuus pikemminkin edisti kuin haittasi, sillä se tarjosi hollantilaisille ne keskityksen edut, jotka meidän aikanamme vasta rautateiden ja kaikenlaisten ajatuksen vaihtoa edistäväin keksinnöitten kautta ovat tulleet suurien kansojen osaksi. Lisäksi oli suuri taistelu uskonnon ja vapauden puolesta luonut hollantilaisista kiinteän kokonaisuuden ja kehittänyt heissä toimitarmoa ja rohkeutta kaikkein suurimpiinkin yrityksiin.

Seuraava lyhyt historiallinen katsaus antaa jonkun verran käsitystä siitä elävästä voimasta, joka johti Hollannin kansan suuruuteen, samalla kun se asettaa laajemman taustan niille tapauksille ja retkille, joiden kautta se hyödytti maantiedettä ja maantuntemusta.

Alamaat elivät Kaarle Suuren kuoltua monta vuosisataa mitä surullisimpia sorron aikoja, ainaisen sodan ja hävityksen jaloissa. Ne olivat silloin vielä enimmäkseen suota ja tiheätä metsämaata, jossa oli melkein mahdoton liikkua muulla tavalla kuin pitkin jokia ja roomalais-aikana rakennettuja teitä. Kulkuneuvojen huonouden ja maan syrjäisen aseman vuoksi oli sekä Saksan keisarin että Ranskan kuninkaan vaikea pitää Alamaita pysyväisesti vallassaan. Ala-Lothrinkiin, jolla nimellä maa tunnettiin, muodostui vähitellen useita melkein itsenäisiä feodalisia valtakuntia, kuten Brabantin herttuakunta, Flanderin, Hennegaun, Hollannin, Gelderlandin, Limburgin ja Luxemburgin kreivikunnat, sekä Lüttichin ja Utrechtin hiippakunnat.

Yhdennentoista vuosisadan lopussa nämä feodaliset pikkuvaltakunnat olivat päässeet suuresti vahvistumaan, vaikka ne kävivätkin keskenään alinomaa sotia. Ei missään ristiretkikäskyä tervehditty suuremmalla innostuksella kuin Alamaissa. Ensimmäisen ristiretken etevimmät miehet olivat Alamaista. Bouillonin Gottfrid, ristiretken johtaja ja Jerusalemin ensimmäinen kuningas, oli Ala-Lothringin herttua, hänen veljensä, Edessan Balduin ja Boulugnen Eustacius, olivat melkein yhtä kuulut, eikä sankarimainetta puuttunut Flanderin kreiviltä Robertiltakaan. Kolmannenkin ristiretken päälliköistä useat olivat Alamaista, ja Balduin, joka neljännellä ristiretkellä Konstantinopolin valloituksen jälkeen valittiin latinalaisen keisarikunnan hallitsijaksi, oli Flanderin kreivi. Alamailla oli, samoin kuin yleensä Länsi-Euroopalla, mitä suurin hyöty ristiretkistä. Niiden kautta murtuivat läänityslaitoksen ahtaat puitteet, käsitykset laajenivat joka alalla ja elämään tuli paljon uusia kehityksen siemeniä. Itämaitten tuotteita ja eteviä valmisteita kulki Länsi-Eurooppaan ja ne elähyttivät kauppaa. Alamaissa tämä virike oli pääsyitä etuoikeuksia nauttivien kaupunkien syntymiseen.

Alamaitten kaupungeista on hyvin vähän tietoja ennen 12:tta vuosisataa. Tältä ajalta ovat vanhimmat kaupunkioikeudet. Mutta sitten niitä alkoi syntyä tiheään ja päästä hyvin vaurastumaan, ja kun ne pienien ruhtinaittensa rinnalla olivat sangen voimallisia ja varakkaita, niin saattoivat ne heiltä hankkia laajat oikeudet. Ne toden teolla olivat pieniä tasavaltoja valtakunnassa. Mahtavimmat kaikista olivat Flanderin kaupungit, Gent, Brugge ja Ypern, myöhemmin Antwerpen. Kolmannellatoista vuosisadalla niissä oli erinomaisen toimelias väestö ja monta teollisuutta, suurimpien väkiluku nousi 100,000—200,000:een ja ne olivat siis sen ajan oloihin nähden maailmankaupungeita. Tärkein teollisuus oli villakankaitten kutominen. Villa tuotiin enimmäkseen Englannista, jonka vuoksi Flanderin kaupungit tämän maan kanssa ylläpitivät vilkasta kauppayhteyttä. Brugge oli siihen aikaan maailmankaupan keskusta. Huolimatta alituisista sodista, joita maan pikkuruhtinaat keskenään kävivät, olivat Alamaat, joka nimi siihen aikaan käsitti sekä nykyiset Alamaat että Belgian, vaurastuneet niin rikkaiksi ja kukoistaviksi, ettei Euroopassa ollut toista maata, joka olisi niille vertoja vetänyt. Mutta sitä myöten ne myös alkoivat herättää mahtavimpain hallitsijain pyyteitä.

Ne joutuivat ensinnä Burgundin silmämääräksi. Avioliittojen, oston, petoksen ja väkivallan kautta maakunta toisensa jälkeen joutui Filip Hyvän ja hänen poikansa, Kaarle Rohkean vallan alle. Kaarle Rohkean tyttären Marian hallitessa palauttivat kaupungit oikeutensa, jotka Filip Hyvä suureksi osaksi oli hävittänyt taikka vähään supistanut. Kun Maria v. 1477 meni naimisiin habsburgilaisen arkkiherttuan Maximilianin kanssa, josta sitten tuli Itävallan keisari, niin Alamaat joutuivat Habsburgin suvulle.

Kun Habsburgit perivät Espanjankin kruunun, niin yhdistyivät Alamaitten kohtalot Espanjan kohtaloihin ja se oli niiden kauheain kärsimysten ja sankarillisen vapaudentaistelun alku. Tosin Kaarle V niitä varsinkin alkuaikoinaan suosi, hän kun oli Alamaissa syntynyt ja kasvanut, mutta jo hänen loppuvuosinaan alkoi verojen nylkeminen ja uskonvaino. Filip II:n aikana olot nopeaan kävivät aivan sietämättömiksi. Hän aikoi Alamaissa toteuttaa koko ankaruudessaan Tridentin kirkolliskokouksen päätökset evankeelisten uskontojen hävittämisestä. Tämä synnytti kapinoita, nämä mitä julminta sortosotaa, inkvisitio sai vapaan vallan hirttää, teloittaa ja polttaa tuhansittain ihmisiä. Rikkaista Alamaista tuli espanjalaisten palkkasoturien temmellyskenttä ja sanomattomissa kärsimyksissä, mutta samalla sankarimaisella urheudella uskontonsa ja inhimillisten oikeuksiensa puolesta taistellen ne uhmasivat Filip H:ta ja hänen pyöveliään, Alban herttuaa.

Alamaitten kotimaisista ruhtinaista, jotka viimeiseen asti olivat koettaneet pysyä lojaalisina, lopulta suuri osa yhtyi kapinallisiin, ja Oranian prinssi Vilhelm Vaitelias vähitellen sai maassa suurimman vaikutusvallan. Sotaa käytiin säälimättömällä julmuudella ja vaihtelevalla onnella. Tärkeimmät sotatapaukset ovat jokaiselle tutut historiasta. Taisteltiin sekä maalla että merellä. Oranian Vilhelm antoi Hollannin rannikon urheille purjehtijoille kaapparioikeuksia, ja kilvan englantilaisten »meren koirain» kanssa alkoivat hollantilaiset »meren kerjäläiset» häiritä Espanjan ja Portugalin kauppaa ja siirtomaita. Kolmen etevän ylimyksen johdolla he tulella ja miekalla hävittivät rantoja, kokosivat paljon ryöstösaalista ja kostaakseen Alban herttuan hirmutyöt kamalasti rääkkäsivät munkkeja, pappeja ja katolilaisia virkamiehiä. He valtasivat Maasin suulla Brillin kaupungin ja Vlissingenin, joka vallitsi Antwerpenin meriväylää. Pian anastettiin muitakin kaupunkeja ja vähitellen koko Hollanti erosi Espanjasta. Turhaan espanjalaiset koettivat valloittaa takaisin pohjoisia maakuntia; kuta enemmän he teurastivat ja ryöstivät, sitä katkerammaksi kävi vastarinta. Tokeet avattiin ja laajoja maa-aloja laskettiin veden alle, niin että espanjalaisten täytyi kesken luopua monen kaupungin piirityksestä. Luultavasti olisivat Alamaitten molemmat puoliskot loppujen lopuksi kokonaan vapautuneet, ellei uskonnoitten erotus olisi ollut niin jyrkkä. Ainoastaan pohjoiset evankeeliset maakunnat julkisesti erosivat Espanjasta ja jatkoivat vapaustaistelua. Filip kuningas, tuntiessaan loppunsa lähestyvän, antoi Alamaat itsenäiseksi valtakunnaksi tyttärelleen, joka oli naimisissa itävaltalaisen arkkiherttuan kanssa. Mutta ei arkkiherttuakaan kyennyt valloittamaan takaisin pohjoisia maakuntia, vaan hänen täytyi tyytyä eteläisiin, vallonilaisiin, joista nykyinen Belgia muodostui.

Pohjoiset maakunnat tunnustettiin v:n 1609 välirauhassa itsenäisiksi ja niitä hallittiin sitten tasavaltana, jossa Oranian prinssit olivat perinnöllisiä hallituksen hoitajia. He olivat kaikki harvinaisen eteviä miehiä, Moritz etevä sotapäällikkö, jonka taitoa etupäässä oli kiittäminen siitä, etteivät espanjalaiset Vilhelm Vaiteliaan murhan jälkeen voitolle päässeet, ja Fredrik Henrik erinomainen sekä sotilas että valtiomies. Keskellä kolmikymmenvuotista sotaa, johon Hollanti otti osaa Ranskan liittolaisena, nuori tasavalta jokineen, kanavineen ja tokeineen kohosi korkeimpaan kukoistukseensa ja anasti molempain Intiain kaupan. Westfalin rauhassa Espanja vihdoin pysyväisestä tunnusti Yhdistetyt Alamaat (s.o. ne maakunnat, jotka olivat yhtyneet Espanjasta erotakseen) itsenäiseksi valtakunnaksi. Ne olivat taistelunsa kautta saavuttaneet vielä enemmän kuin itsenäisyyden, niistä oli tullut suurvalta.

Pohjoisien maakuntien nopea aineellinen vaurastuminen vapaussodan aikana oli tämän pitkän ja katkeran taistelun merkillisimpiä ilmiöitä. Kesken taistelua maailman siihen aikaan mahtavinta valtakuntaa vastaan niitten väestö ja varallisuus kasvamistaan kasvoi, teollisuus ja kauppa kehittyivät hämmästyttävällä tavalla. Sodan alussa pohjoiset maakunnat olivat paljon harvemmin asutut ja köyhemmät kuin eteläiset, jotka jäivät Espanjan vallan alle, mutta sodan päättyessä suhde oli muuttunut päinvastaiseksi. Antwerpen, joka Filip II:n hallituksen alussa oli Alamaitten kaupungeista mahtavin, sodan aikana peräti rappeutui ja sen, samoin kuin monen muunkin kaupungin, kauppa ja varallisuus menetettiin Hollannille taikka vallan ulkomaille, etenkin Englannin kaupungeille. Taitavimmat ammattilaiset ja etevimmät kauppiaat muuttivat pois uskonvainoa pakoon. Sitä myöten kuin Antwerpen rappeutui, sitä myöten Amsterdam paisui. Tämän kaupungin aluetta oli monta kertaa laajennettava» jotta saatiin kaikille pakolaisille tilaa. Heidät otettiin mielihyvällä vastaan, sillä he toivat mukanaan pääomaa, ammattitaitoa ja yritteliäisyyttä. Huolimatta sodan hävityksistä ja mieshukasta pohjoisten maakuntien asukasluku sen aikana lisääntyi neljäksi miljoonaksi, joka luku oli koko joukon suurempi pohjoisten ja eteläisten yhteistä asukaslukua sodan alkaessa. Hollantilaiset merimiehet olivat kaikista taitavimmat ja yritteliäimmät, hollantilaiset kauppiaat olivat levitelleet toimiaan melkein kaikille maailman merille. Laivanrakennus oli kehittynyt niin valtavasti, että Hollannin laivaveistämöillä rakennettiin enemmän laivoja kuin Euroopan kaikilla muilla veistämöillä yhteensä. Käsi kädessä tämän vaurastumisen kanssa kävi valistuskin, niin että sekä luku- että kirjoitustaito jo silloin olivat levinneet kansansyviin riveihin ja Hollannin yliopistot, varsinkin Leydenin, joka perustettiin urhoollisen puolustuksen muistoksi, olivat Euroopan ensimmäiset. Ja tämä aika vihdoin oli Hollannin elinvoimaisen taiteenkin paras aika.

Yksi Filip II:n keino hollantilaisten kukistamiseksi oli yritys tuhota heidän kauppansa, mutta tämäkin keino kääntyi käyttäjäänsä vastaan. Alamaitten purjehtijat olivat vanhastaan hoitaneet Intian tavarain kuljetusta Lissabonista edelleen Euroopan satamiin (II, s. 171), mutta Filip kuningas kielsi nyt kaiken kaupan Alamaitten ja Iberian niemimaan välillä. Seuraus siitä oli» että hollantilaiset alkoivat kaikin voimin pyrkiä Intiaan. Sitä paitsi Espanjan oli vaikea tulla toimeen ilman Alamaitten tuotteita, ruokatavaroita ja kankaita, ja tämä seikka vaikutti, että hollantilaisten oli helppo harjoittaa Espanjan rannoilla mitä laajinta salakuljetusta, jossa espanjalainen, kansa itse oli heille kaikin tavoin avullisena virallisista kielloista huolimatta. Hollantilaiset kuljettivat vihollisilleen aseitakin ja kaikenlaisia muita sotatarpeita, niin ahnaita he olivat kauppaa tekemään. Kautta sodan sadat hollantilaiset alukset kävivät tätä luvatonta salakauppaa kaikissa Espanjan alusmaissa.

Englanti auttoi Hollantia sekä apurahoilla, että sotaväellä ja lisäksi välillisesti sen kautta, että se Elisabethin aikana enemmän kehitti sotalaivastoaan kuin kauppalaivastoaan ja sotalaivastollaan antoi Espanjan merimahdille niin musertavan iskun.

Mutta tuskin oli yhteinen vihollinen kukistettu, ennenkuin voittajain kesken syntyi katkera kilpailu. Hollantilaisten tuottavimpia elinkeinoja oli merikalastus. Olemme jo ennen nähneet (II, s. 457), kuinka se johti kilpailuun valaanpyynnistä Huippuvuorien vesillä. Mutta kaikilla lähemmilläkin merillä hollantilaiset kalastajat olivat ylinnä, jopa siihen määrään, että kalastivat Englannin maavedetkin. Englanti lopetti tämän oikeuden ja se antoi aihetta kansainväliseen rettelöön, joka laski nykyajan merioikeuden perustukset. Hollantilainen Grotius puolusti »Mare liberum» lentokirjassaan kaikkien merien vapautta, englantilainen Selden »Mare clausum» vastakirjoituksessaan hyvin pitkälle meneviä rajoituksia. Kun käsitykset olivat niin ristiriitaiset, niin ratkaisu useinkin jäi tykeille. Vielä paljon katkerammaksi kävi kilpailu siirtomaissa, varsinkin molemmissa Intioissa. Se johti suuriin sotiin, joissa Alamaat kauan enimmäkseen olivat voitolla.

Saatuaan Intian kaupan käsiinsä Alamaat rikastuivat nopeaan ja suhdattomasti. Sinne keräytyi niin runsaasti pääomia, että rahoja lainattiin kolmea prosenttia vastaan, samaan aikaan kun Englannissa ja Ranskassa maksettiin kahdeksan. Hollantilaisista tuli maailman pankkiirit ja he pitivät tämän aseman vielä kauas seuraavaankin vuosisataan. Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla olivat ulkomaat Alamaihin velkaa noin viisi miljardia markkaa, joka sen ajan oloihin nähden oli suunnaton summa.

Seitsemästoista vuosisata oli Alamaitten, samoin kuin kuudestoista oli ollut Espanjan ja Portugalin. Mutta kahdeksannellatoista vuosisadalla niiden merimahti ja kauppa yhä enemmän jäivät Englannin ja Ranskan rinnalla takapajulle. Niiden voimat eivät ajan pitkään kyenneet ylläpitämään suurvalta-asemaa suurempien naapurikansojen ennätettyä apulähteitään kehittää.

Länsivallat Intiassa.

Kun Filip II v. 1591 sulki hollantilaisilta Portugalin satamat, eikä sieltä enää saatu Itä-Intian tuotteita, niin nämä viipymättä päättivät purjehtia perille saakka hankkiakseen niitä portugalilaisten sivu heidän omilta ostomailtaan. Mieluimmin hollantilaiset olisivat etsineet itselleen uuden väylän, jota he sitten olisivat voineet pitää yksityisomaisuutenaan, mutta Willem Barentsin ensimmäisen hukkayrityksen jälkeen älyttiin, että Aasian pohjoispuolitse oli turha pyrkiä Kaukaisen Idän ja Intian markkinoille, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin tunkeutua sinne miekka kädessä samoja väyliä kuin portugalilaiset ja espanjalaisetkin, vaikka nämä löydön, valtauksen ja paavin tuomion oikeudella yhä pitivät niitä erikoisomaisuutenaan. Englantilaiset olivat yrittäneet samaa heti, kun Filip II:n armada oli voitettu, vaikka huonolla menestyksellä. Toinen heidän laivoistaan kärsi haaksirikon menomatkalla, toinen paluumatkalla, Sansibarissa ja Malakan Pinangissa käytyään. Sitten kului kymmenkunta vaotta, ennenkuin Englannista käsin tehtiin uutta yritystä, ja tällä ajalla olivat hollantilaiset jo saaneet Itä-Intiassa pysyvän jalansijan.

Äsken perustettu hollantilainen »Ulkomaisten seutujen komppania» varusti neljä laivaa ja lähetti ne keskellä tuiminta sotaa Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan yrittämään.

Houtmanin retki.

Cornelius Houtman, jolle yrityksen johto uskottiin, oli ollut monta vuotta Portugalin palveluksessa, tehnyt Itä-Intiaan monta matkaa ja tunsi siis väylät ja paikat. Väyläoppaana hänellä oli kerallaan Jan van Linschotenin (II, s. 445) kirjoittama »Navigatio ac itinerarium», joka perustui tekijän omiin ja muidenkin matkustajain havaintoihin. Houtman suuntasi ensinnä Madagaskariin ja poikkesi sitten Etu-Intiaan, mutta kun portugalilaiset joka paikassa häntä ahdistivat, niin hän lopulta päätti purjehtia Javaan, jonka rikkaus oli hänelle tunnettu ja jossa portugalilaisilla oli verraten vähän sananvaltaa. Mutta portugalilaiset seurasivat sinnekin ja yllyttivät asukkaita häntä vastaan. Houtman koetti saada kuormat Bantamista, nykyisin raunioiksi sortuneesta kaupungista, joka siihen aikaan oli pippurikaupan keskusta Javassa, mutta portugalilaiset saivat kun saivatkin tämän juonillaan estetyksi, ja Houtmanin täytyi purjehtia edelleen. Vasta Javan itärannalla hollantilainen laivue saattoi rauhassa virkistää voimiaan. Paluumatka tapahtui pitkin Javan etelärantaa, jonka väyliä nyt ensi kerran kyntivät eurooppalaiset laivat. Taisteluitten ja muitten vastoinkäymisten kautta Houtman oli menettänyt kaksi laivaansa ja kaksi kolmannesta miehistään, mutta siitä huolimatta varustajat päättivät tämän kaupan kannattavan, jos sitä käytiin riittävillä voimilla. Kotiin tuoduista merkillisistä esineistä mainittakoon kamelikurjen näköinen kasuaari, joka lienee Javaan tuotu Ceramista tai Papuain saarilta.

Retkiä Magalhãesin salmen kautta.

Yhdistettyjen Alamaitten satamat alkoivat tämän jälkeen kilvan lähettää laivastoja Itä-Intiaan. Toiset purjehtivat tavallista tietä Hyväntoivonniemen ympäri, toiset yrittivät päästä sinne länsitietä. V. 1598 lähti ensimmäinen laivue Magalhãesin salmen kautta. Ainoastaan yksi viidestä pääsi Molukeille, ja sen portugalilaiset anastivat. Erään toisen valtasivat espanjalaiset Perussa, kolmas palasi väliltä kotia. Pari laivaa suuntasi muista myrskyssä erottuaan Japaniin, jonne toinen lopulta saapuikin, vaikka niin huonossa kunnossa, että miehistö tuskin kykeni purjehdusta hoitamaan. Laivaa johti englantilainen luotsi William Adams, kapteenin saatua surmansa kahakassa Chilen rannikolla. Adams pääsi shogunin (Japanin sijaishallitsijan) suosioon, mutta maasta häntä ei laskettu. Hän sai Japanissa tiluksia ja otti japanilaisen vaimon. Kun kapteeni John Saris v. 1613 saapui Japaniin, niin Adams sai luvan palata kotimaahansa, mutta ei enää sitä lupaa käyttänyt, vaan rupesi englantilaisen Itä-Intian komppanian asiamieheksi. Matkoja hän kuitenkin teki sekä Siamiin että Kotshinkiinaan. Hänen japanilainen nimensä oli Anjin Sama. Eräs Jedon kaduista on saanut hänestä nimensä, jota paitsi japanilaiset joka vuosi kesäk. 15 p. juhlivat hänen muistoaan.

Parempi onni oli Olivier Van Noortilla, joka syysk. 1598 lähti
Rotterdamista neljällä laivalla, Magalhãesin salmen kautta hänkin.
Anastettuaan yhden espanjalaisen laivan Chilen rannalla ja toisen
Filippinien luona hän saapui Borneon Bruneihin ja palasi Sundasalmen
kautta ja Hyväntoivonniemen ympäri, saapuen Hollantiin elokuussa 1601.
Hän oli ensimmäinen hollantilainen kapteeni, joka purjehti maan ympäri.

Vuonna 1598 Amsterdamin kauppiaat lähettivät kahdeksan laivaa amiraali J. van Neckin johdolla perustamaan vakinaisen kauppa-aseman Javaan, jonka he päättivät ottaa toimiensa tukipaikaksi Itä-Intiassa. Van Neck purjehti Hyväntoivonniemen ympäri ja pääsi onnellisesti Javaan, jossa laivoista neljä otti täydet maustekuormat. Itse hän jatkoi neljällä laivalla Molukeille, karkoitti siellä Portugalilaiset muutamilta asemilta ja teki ruhtinaitten kanssa kauppaliittoja. Otettuaan lopuksi täydet maustelastit hän palasi kaikkine laivoineen onnellisesti kotimaahan. Osa van Neckin laivastosta poikkesi Mauritiukseen, joka oli asumaton, ja istutti sinne puutarhan.

Hollantilainen Itä-Intian komppania.

Tämä onnistunut matka kiihoitti kauppiaita kaikin voimin jatkamaan tuottavaa kauppaa ja 1601 lähetettiin Itä-Intiaan neljäkymmentä laivaa, jotka kaikki palasivat täysin kuormin. Mutta kun oli pelättävää, että keskenäinen kilpailu estäisi tätä kauppaa kaikin puolin edullisesti kehittymästä, niin Itä-Intian kauppa kenraalistaattien välityksellä annettiin yhdelle ainoalle suurelle seuralle, kuululle »Itä-Intian kauppaseuralle», joka perustettiin maaliskuussa 1602 ja sai sekä valtion että koko kansan kannatuksen. Seura sai mitä laajimmat oikeudet, yksinomaisen oikeuden kaupan käyntiin Itä-Intiassa, oikeuden nimittää sinne virkamiehiä, käydä sotaa ja tehdä rauhan, solmia liittoja, leimata rahaa, rakentaa kaupungeita ja linnoja, kaikki kenraalistaattien nimessä. Seuraan liittyivät kaikki pienemmät kauppaseurat. Sen pääoma, 6.600.000 guldenia, oli ajan oloihin nähden suunnattoman suuri, kaksi vertaa suurempi kuin kaksi vuotta aikaisemmin perustetun englantilaisen Itä-Intian komppanian. Mutta liike ja toimeliaisuus olivatkin kasvaneet Yhdistyneitten Alankomaitten satamissa suunnattomasti. Grotiuksen tietojen mukaan rakennettiin niissä vuoden 1600 vaiheilla 2000 laivaa.

Hollantilaisen Itä-Intian komppanian lähettämään ensimmäiseen laivastoon kuului 13 alusta, ja sitä komensi van der Hagen. Kun hän oli Javan Bantamissa pippurikuormaa ottamassa, niin saapui sinne Amboinasta lähetystö pyytämään apua portugalilaisia vastaan. Van der Hagen mielihyvällä noudatti kutsumusta ja sitkeän vastarinnan jälkeen Amboinan portugalilainen linna valloitettiin. Se sai nyt nimeksi Victoria, ja siitä tuli hollantilaisten ensimmäinen tukikohta Aasiassa. Amboinasta käsin he vähitellen valloittivat muutkin Molukit linnoineen, Tidoria ja Ternatea lukuunottamatta, joissa espanjalaiset pitivät jonkun aikaa puoliaan.

Englantilaisten retkiä Itä-Intiaan.

Hollantilaisten koroitettua v. 1599 pippurin hinnan 3 shillingistä 6 ja 8 shillinkiin naulalta englantilaiset alkoivat täydellä todella ajatella Intian kauppaa. V. 1600 perustettiin englantilainen Itä-Intian komppania, siis paria vuotta aikaisemmin kuin hollantilainen. Neljä suurta laivaa lähetettiin v. 1601 matkaan, John Davis luotsina. Tällä retkellä huomattiin, että sitrunamehu oli mitä paras keino keripukkia vastaan. Laivasto löysi Chagos-saaret Intian meren keskeltä ja saapui sitten Nikobarien kautta Atjehiin, Sumatran rannalle, josta saatiin vähän pippuria. Lisää samaa haluttua tavaraa saatiin Javan Bantamista. Malakan salmessa anastettiin Portugalin lipulla purjehtiva kauppalaiva. Kovia myrskyjä paluumatkalla kestettyään laivasto syksyllä 1603 saapui kotiin täysin kuormin. V. 1605 lähetettiin uusi laivasto, joka toivoi saavansa tehdä vapaasti kauppaa, kun Englanti oli tehnyt Portugalin ja Espanjan kanssa rauhan, mutta hollantilaiset kävivät sotaa edelleenkin, valloittivat paraillaan toisen portugalilaisen aseman toisensa jälkeen, ja minne englantilaiset tulivatkin, kaikkialla tämä sota ja hollantilaisten kateus haittasivat heidän kauppaansa. Yksi laiva matkalla menetettiin. Kapteeni Middleton, joka tätä retkikuntaa johti, sai kuitenkin Molukeilta neilikoita, ja tästä hänet lyötiin ritariksi. V. 1607 lähetettiin jälleen kolme laivaa, jotka kulkivat toisia teitä, Sokotran ja Adenin kautta Suratiin, Etu-Intian länsirannalle. Englantilaiset koettivat sieltä käsin päästä suuren mogulin kanssa yhteyteen ja lähettivät Suratista erään kapteenin Jehangirin hoviin, jossa hän sai paljon arvokkaita tietoja Intian oloista. Matkoja alettiin sitten tehdä yhä taajemmin ja seitsemännellä matkalla, v. 1611, komppanian laivat kävivät aina Siamissa saakka, perustaen silloiseen pääkaupunkiin Ajuthiaan kauppa-aseman.

Englantilaisen komppanian kahdeksas matka (1611—13) oli muita tärkeämpi. Kapteeni John Saris purjehti silloin Japaniin saakka, ollen ensimmäinen englantilainen, joka siellä kävi. Kun hollantilaiset, joilla oli linnoja Ternatessa, Tidorissa ja Makianissa, estelivät hänen kauppaansa Molukeilla, niin Saris purjehti Japaniin ja matkusti Hiradosta maisin Jedoon viemään keisarille komppanian lahjoja. Hänen matkakertomuksessaan on mieltäkiinnittäviä tietoja Japanin silloisista kaupungeista, joista Kioto eli Miako oli suurin. Saris perusti Hiradoon pysyvän englantilaisen kauppa-aseman. Tämän matkan kautta saatiin entistä paremmat tiedot Kaukaisen Idän purjehdusoloista ja karttoihin tehtiin monta korjausta. Kapteeni Best, jonka matka alkoi v. 1612, sai Suraten edustalla loistavan voiton paljon suuremmasta portugalilaisesta laivastosta, ja tämä voitto se avasi Etu-Intian länsirannikon Englannin yritteliäisyydelle. V. 1615 Sir Thomas Roe lähetettiin Jehangirin hoviin Englantia edustamaan.

Ranskalaisten retkiä.

Ranskalaisetkin tekivät muutamia, vaikka tosin vähäpätöisiä, yrityksiä saadakseen Itä-Intiassa jalansijaa. V. 1601 lähti sinne kaksi Bretagnessa varustettua laivaa, mutta niiden matka oli kaikin puolin onneton. Toinen upposi paluumatkalla Azorien luona, toinen Malediveilla Etu-Intian edustalla. Viimeksimainitun miehistö otettiin vangiksi. François Pyrard-niminen haaksirikkoinen ranskalainen saavutti maan kieltä opittuaan Maledivien kuninkaan suosion, vaikk'ei häntä silti maasta laskettu. Viiden vuoden kuluttua saapui kuitenkin Chittagongista vihollisjoukko, joka kuninkaan surmattuaan vapautti Pyrardin ja hänen kolme toveriaan, ainoat, mitä enää oli elossa »Corbinin» miehistöstä. Pyrard kirjoitti seikkailuistaan teoksen, joka näihin saakka on ollut päälähde Maledivien ja niiden asukkaiden tuntemiseen. Vankeudesta päästyään hän kulki laajalti Intiassa ja keräsi arvokkaita tietoja, jotka monessa suhteessa ovat ainoat, mitä tältä ajalta on säilynyt. Hän kävi portugalilaisilla laivoilla Cambayssa ja Molukeilla ja julkaisi täydellisen selonteon Kaakkois-Aasian kaupasta, jonka keskustana yhä vielä oli Malakka. Afrikankin portugalilaisiin siirtokuntiin perehdyttyään hän paluumatkalla kärsi Brasilian rannalla haaksirikon, mutta käytti hyväkseen sitä aikaa, joka hänen täytyi viipyä Bahiassa, kerätäkseen vielä Brasiliastakin tietoja. Palatessaan talvella 1610 Eurooppaan Pyrard oli seikkaillut kymmenen vuotta, mutta harvinaisen hyvin käyttänyt tämän vaiherikkaan aikansa.

Vasta v. 1616 Ranskasta uudelleen lähti pari laivaa Intiaan ja v. 1619 kolme. Jälkimmäisestä retkestä on säilynyt arvokas matkakertomus, joka muun muassa sisältää tarkan kuvauksen sarvivalaasta; niitä nähtiin kaksi matkalla. Kapteeni Beaulieu tutki Kapmaan Pöytävuoren seutuja oleskellessaan Pöytälahdessa, jonka vanha nimi, Saldanhalahti, silloin juuri oli nykyiseksi muuttumassa, ja sitten Madagaskarin etelärannikon luontoa. Komoro-saarista Beaulieu kirjoitti ensimmäisen laajemman kertomuksen. Jakatrassa (Bataviassa) laivan menetettyään — petolliset hollantilaiset näyttävät sen polttaneen — hän v. 1622 palasi Ranskaan.

Paitsi edellämainittuja kansoja purjehtivat vielä tanskalaiset ja ruotsalaisetkin Intiaan kauppaa tekemään. Viimeksimainitut kuitenkin jo v. 1671 luopuivat luvusta, heidän komppaniansa kun silloin teki vararikon.

Batavia.

Alamaitten hallitus asetti v. 1610 Itä-Intiaan ylimaaherran, ja Pietari Both oli ensimmäinen, joka nimitettiin tähän korkeaan luottamustoimeen. Hän ensi työkseen lähti Jakatra-lahteen, joka on Javan luoteisrannalla, Bantam-lahdesta itään, perustaakseen sinne kaupungin hollantilaisten mahdin keskustaksi. Jakatran pikkukuningas luovutti maata linnan rakentamiseen, ja siten syntyi se ensimmäinen rakennusryhmä, josta sitten kehittyi komea Batavia. Muutamia muitakin pieniä linnoja rakennettiin ja hollantilaisten vaikutusvalta Intiassa kasvoi vuosi vuodelta.

Mutta katkeraa sotaa heidän täytyi käydä herkeämättä pitääkseen puoliaan tällä uudella toimialallaan. Espanjalaiset, joilla vielä oli Ternatessa ja Tidorissa joku tukipaikka, hyökkäsivät hollantilaisten kimppuun, missä vain heitä tapasivat, ja Euroopan sotatoimien jonkun verran helpottaessa Espanjan kuningas lähetti Itä-Intiaan entistä enemmän sotalaivoja. Espanjalaisiin yhtyivät englantilaiset, vihoissaan siitä, että hollantilaiset olivat heidät karkoittaneet Molukeilta, vieläpä Javan pikkuhallitsijatkin, niin että hollantilaisilla oli vihollisia joka puolella. Mutta he eivät säikähtäneet, vaan ryhtyivät niitä kaikkia vastaan taisteluun ja taistelivat hyvällä menestyksellä. 1615 he saivat Malakan luona loistavan voiton espanjalaisesta laivastosta. Englantilaiset kävivät Bantamin hallitsijan avulla Jakatraan rakennetun pienen hollantilaisen linnan kimppuun, mutta se sankarillisesti taistellen piti puoliaan, kunnes sai apua, ja lopputulos oli, että Jakatran pikkuruhtinaan täytyi luovuttaa maansa hollantilaisille, ja nyt sai Batavia vapaasti levitä ja turvata ympäristöään. Samalla hollantilaiset saivat käsiinsä Javan pippurikaupan, jonka pääpaikka Bantam oli.

Hollantilaiset jatkoivat sitten tarmokkaasti valloituksiaan. Banda-saaristo valloitettiin v. 1621, väestö hävitettiin sukupuuttoon ja sijaan tuotiin orjia ja rikoksentekijöitä. Amboinassa englantilaiset kilpailivat hollantilaisten kanssa, mutta heidät v. 1623 otettiin vangiksi muka salajuonien vuoksi ja kamalan kidutuksen jälkeen mestattiin. Tämä »Amboinan verioikeus» herätti Englannissa suunnatonta suuttumusta. Kuningas Jaakko I tosin tyytyi uhkauksiin, koska muka asia oli Itä-Intian komppanian yksityisasia, eikä hallituksella siis ollut syytä siilien sekaantua. Mutta yleisön kesken suuttumus oli syvä ja pitkällinen. Vasta Oliver Cromwell hankki hyvityksen. Alamaita vahingoittaakseen hän sääti, että ainoastaan englantilaiset laivat ynnä sen maan laivat, joista tavarat olivat, saivat tuoda merentakaisia tuotteita Englannin satamiin. Tämä Englannin kauppalaivaston »magna charta». joksi aikalaiset sanoivat säädöstä, olikin niin kipeä kolaus Alamaille, että ne v. 1652 aloittivat sodan. Mutta Englannin laivasto oli Cromwellin toimesta pantu erinomaiseen kuntoon, ja enimmissä tappeluissa se oli hollantilaista etevämpi. Rauha tehtiin parin vuoden kuluttua, ja siinä täytyi Hollannin vihdoinkin suostua maksamaan sovittajaisia Amboinan uhreista.

Englantilainen komppania lakkautti toimensa Molukeilla, ainoastaan Banlamissa se vielä koetti pitää puoliaan. Maaherra Van Diemen valloitti v. 1641 portugalilaisilta Malakan, ja siten oli yksi Batavian tärkeimpiä purjehdusreittejä turvattu.

Hollantilaiset olivat siten vähitellen karkoittaneet Malaiji-saaristosta kaikki eurooppalaiset kilpailijansa, mutta silti ei se vielä likimainkaan ollut kokonaan heidän vallassaan. Javassa oli mahtavia kotimaisia ruhtinaita, joitten valta ulottui naapurisaariinkin, ja nämä kauan pitivät puoliaan. Kappale kappaleelta Java vallattiin, viimeiset osat vasta viime vuosisadan alkupuoliskolla, ja vielä tänä päivänä siellä on pieni maakunta, joka on nimellisesti itsenäinen.

Hollantilaiset Japanissa.

Siamissa ja Cambodjassa portugalilaiset alussa pitivät puoliaan. Macaosta hollantilaiset niinikään turhaan koettivat heitä karkoittaa. Kun siitä ei tullut mitään, niin he anastivat Formosan, käydäkseen sieltä kauppaa Kiinan ja Japanin kanssa. Kiinalainen merirosvo Koaxinga kuitenkin v. 1662 karkoitti heidät Formosasta. Japaniin hollantilaiset perustivat ensimmäiset kauppa-asemansa v. 1609 pienelle saarelle Kiushiun länsirannalle ja siellä heille oli eduksi japanilaisten yhä kiihtyvä viha kristittyjä kohtaan. Tämä viha kohdistui etupäässä katolilaisiin, ja koska hollantilaiset protestantteina vihasivat paavilaisia vielä katkerammin, niin heidät otettiin vastaan mielisuosiolla. V. 1639 portugalilaiset karkotettiin Japanista, ja siitä pitäen hollantilaiset olivat ainoat eurooppalaiset, joita siellä suvaittiin, ja koko Japanin kauppa joutui heidän käsiinsä. Mutta heidänkin toimintaansa alettiin myöhemmin rajoittamistaan rajoittaa.

Ceylon.

V. 1637 portugalilaiset ajettiin pois Ceylonista ja hollantilaiset alkoivat siellä käydä kauppaa Etu-lntian itärannikon kanssa, jolla kuitenkin useimmat kauppapaikat olivat englantilaisten käsissä ja jossa v:sta 1642 tanskalainenkin komppania heidän kanssaan kilpaili. Tälle rannikolle englantilaiset v. 1639 rakensivat ensimmäisen linnoituksensa lähelle Madrasia, ja siitä alkoi heidän valloitustoimensa, jonka kautta sitten vähitellen koko Etu-Intia joutui heidän valtansa alle.

Hollantilaiset olivat näine toimineen kohonneet Intian ja Itä-Aasian ensimmäiseksi kauppamahdiksi. Portugalilaiset olivat perin pohjin nujerretut, englantilaiset olivat vasta ratansa alussa. Seitsemännentoista vuosisadan puolivälissä hollantilaisilla jo oli 30 kauppa-asemaa kaikissa maissa Arabiasta Japaniin saakka. Ne eivät kuitenkaan yleensä olleet Hollannin aluetta, sillä hollantilaiset olivat ensi sijassa kauppiaita eivätkä tavoitelleet valtiollista mahtiasemaa. Varsinainen siirtokunta oli ainoastaan Java. Hollantilaiset yleensä vain tekivät sopimuksia ruhtinaitten kanssa saadakseen heidän maittensa kaupan yksinoikeudekseen. Niiden sisälliseen hallintoon he eivät puuttuneet.

Tästä itämaitten kaupasta oli suunnattomat voitot. Vuosisatana, joka alkoi v. 1620, hollantilainen Itä-Intian komppania keskimäärin jakoi 12—25 % voittoa osakkailleen, jopa joskus 50, 60 ja 75:kin %. Rosvojen, kilpailevain valtain ja muitten vaarain pelko pakotti järjestämään kaupan hyvin perusteellisesti. Kauppalaivat purjehtivat mennen tullen suurissa laivastoissa, joita sotalaivat saattelivat. Laivastoita lähti Amsterdamista kolmasti vuodessa, keväällä, syksyllä ja talvella. Ne veivät mennessään Uudesta maailmasta saatuja jaloja metalleja ynnä Hollannin teollisuustuotteita — jopa suolattua tilliäkin — ja vaihtoivat nämä tavarat Itämaitten tuotteihin. Samoin kuin Espanjalaiset hollantilaisetkin tuomitsivat kuolemaan jokaisen, joka rikkoi komppanian kauppayksinoikeutta. Kartat pidettiin visusti salassa ja kapteeneja, jotka näyttivät muukalaisille hollantilaisten valmistamia karttoja, rangaistiin raipoilla, polttoleimoilla taikka maanpaolla. Muukalaisille laivoille ei annettu luotseja, vaikkapa ne olisivat hädässä olleet.

Mutta toiselta puolen hollantilaiset eivät nylkeneet aasialaisia kauppatuttaviaan niin kamalasti kuin espanjalaiset ja portugalilaiset. He eivät pakottaneet heitä ostamaan eurooppalaisia tavaroita, vaan koettivat heissä kehittää niitten tarvetta. Tämä tarve taas elvytti maan asukkaitten omia elinkeinoja, sillä heidän tietysti oli hankittava semmoisia tuotteita, joilla voitiin muukalaisia tavaroita ostaa.

Uskon asioissa hollantilaiset olivat aivan suvaitsevaiset, ja se seikka oli omiaan mitä tehokkaimmin tasoittamaan heidän tietään, sillä portugalilaisten käännytyskiihko se varsinkin oli herättänyt katkeria vihoja kristittyjä vastaan.

Kilpailu Etu-Intiassa.

Hollantilaiset olivat askel askelelta karkoittaneet englantilaiset Malaiji-saaristosta, niin ettei näillä kuudennentoista vuosisadan lopulla ollut kuin muuan linna Sumatrassa, jonne he olivat muuttaneet pippurikauppansa. Mutta Etu-Intiassa englantilaisten vaikutusvalta kasvamistaan kasvoi. V. 1665 englantilainen Itä-Intian komppania Kaarle kuninkaalta sai Bombayn, joka kuului kuningattaren, portugalilaisen prinsessan, myötäjäisiin. Koromandel-rannikollekin rakennettiin linnoja ja v. 1696 englantilaiset saivat jalansijan Gangeen suistamossa, jonne Hugli-putaan rannalle perustettiin linna. Tästä linnasta kasvoi sitten Calcutta.

Ranskalaiset perustivat kauppa-asemia Suratiin ja Masulipatamiin ennen tulleiden kanssa kilpaillakseen. He olisivat kaikin mokomin tahtoneet saada haltuunsa tuomaskristittyjen vanhat keskustat, Madrasin ja St Thomaan, mutta hollantilaiset Ludvig XIV:n aikana karkottivat heidät näistä paikoista. Pondichérissa, Madraan eteläpuolella, he kuitenkin saivat jalansijan, ja tämä paikka on siitä saakka pysynyt ranskalaisena.

Ranskalaiset Siamissa ja Madagaskarissa.

Ranskalainen kauppakomppania ulotti vielä tointaan Siamiinkin, jossa hollantilaisilla jo paljon ennen oli ollut kauppa-asemia. Näiden valta oli siellä kasvanut niin suureksi, että Siamin hallitsija pelkäsi heidän rupeavan hänen maassaan aluetta anastamaan ja kauppamonopolia vaatimaan samalla tavalla kuin Javassakin. Hän pyysi apua Ludvig XIV:ltä, jonka maine oli hänenkin korviinsa kantanut. V. 1686 saapuikin ranskalaista sotaväkeä, joka valtasi sekä Bangkokin että Merguin, ja hollantilaiset karkoitettiin maasta. Mutta ranskalaisten kopeuden ja käännytyskiihkon vuoksi siamilaiset, suuttuivat heihinkin. Vallankumous, jota hollantilaiset avustivat, kukisti ranskalaisystävällisen kuninkaan ja ranskalaiset vuorostaan karkoitettiin maasta.

Kardinaali Richelieu oli heti huomannut, että Madagaskar asemansa vuoksi Intian kaupan varrella olisi tärkeä omistettava, ja ryhtyi toimiin sen valtaamiseksi, saari kun jo oli ruvennut herättämään englantilaistenkin huomiota. Ranskalaiset anastivat itärannalta muutamia kohtia ja rakensivat eteläpäähän linnan, mutta heidän aikeensa eivät sen koommin menestyneet. Maan asukkaat tosin olivat alussa ystävällisiä, mutta suuttuivat sitten ranskalaisten harjoittaman orjanryöstön ja käännytystoimen johdosta. Colbertin aikana Madagaskarille annettiin nimeksi »Dauphinin saari» ja koko saariryhmälle »Itä-Ranska». Se aiottiin täydellä todella asuttaa ja muuttaa ranskalaiseksi, mutta pari kapinaa, joissa kaatui melkoinen joukko valkoisia, teki tämän yrityksen tyhjäksi. Eloon jääneet vietiin Bourbon-saareen, jossa asutusyritykset kantoivat paremman hedelmän.

Matkustajia ja seikkailijoita.

Intiaan ja Kaukaiseen Itään alkoi saapua kauppiaitten keralla yhä enemmän seikkailijoitakin tutustumaan Idän kuuluihin valtakuntiin, ja kun useat näistä julkaisivat vaiheistaan kirjoja, niin lisääntyi maitten tuntemus heidänkin toimestaan suuressa määrin. Ranskalainen Vincent le Blanc samoili neljäkymmentä vuotta Itämaita, kulkien Syyriasta, Arabiasta ja Samarkandista Peguun, Siamiin ja Javaan saakka. Afrikassa hän tutustui Abyssiniaan, Egyptiin ja Marokkoon. Matkakertomus julkaistiin v. 1648 hänen kuolemansa jälkeen. Portugalilainen Pedro Teixeira, joka kulki melkein yhtä laajalti, julkaisi matkakertomuksen v. 1610. Englantilainen Thomas Coryat matkusti Vähän-Aasian, Palestiinan ja Mesopotamian kautta Persiaan ja sieltä Kandaharin kautta Intiaan, jossa hän kuoli v. 1617. Hänen kirjeensä julkaistiin. Onneton rakkaus sai venezialaisen Pietro della Vallen v. 1614 tarttumaan matkasauvaan. Hän kulki Palestiinan kautta Babylonin raunioille ja meni Bagdadissa naimisiin ihanan cirkassittaren kanssa, joka kuolemaansa saakka matkusti hänen seurassaan. Della Valle kävi Persian hovissa, matkusteli shahin maissa laajalti, kulki sitten Intiaan ja palasi Arabian, Bassran ja Alepon kautta Eurooppaan. Hänenkin matkakertomuksessaan, joka v. 1652 julkaistiin, on paljon arvokkaita havaintoja.

Yllä luetellut olivat yksityisiä seikkailijoita. Mutta Itämaitten hoveissa kävi paljon semmoisiakin henkilöitä, joilla oli Euroopan valloilta diplomatinen tehtävä. Sir Thomas Roe, jonka matkan jo edellä mainitsimme, oleskeli lähes kolme vuotta Jehangirin hovissa Ajmeressä. Hänen matkakertomuksensa sisältää paljon tietoja Pohjois-Intian silloisista oloista. William Methold, Englannin Itä-Intian komppanian virkamies, kävi v. 1622 Golcondan timanttikaivoksissa ja julkaisi niistä luotettavamman kertomuksen kuin Sinbadit, Marco Polot ja muut. Persian hovissa kävi useitakin lähetystöjä, englantilaisia, saksalaisia, venäläisiä ja v. 1683 ruotsalainenkin Ludvig Fabritiuksen johdolla. Tämän lähetystön mukana matkusti saksalainen Engelbrecht Kaempfer, kuulu lääkäri ja luonnontutkija. Kaempfer jatkoi Persiasta matkaa Intiaan, rupesi Hollannin palvelukseen ja Intiassa laajalti retkeiltyään lähti Japaniin, jonka oloista hän kokosi paljon tietoja, kolme vuotta siellä oleskellen. Fabritius antoi ensimmäiset tiedot mordvalaisten suomensukuisuudesta.

Ajan ehtiessä matkustajain luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ainoastaan muutamia tunnetuimpia voimme edellisten lisäksi mainita. Ranskalainen Jean Baptiste Tavemier osteli Itämailta timantteja ja muita jalokiviä, joita hän sitten möi Eurooppaan. Hänen matkakertomuksensa, joka julkaistiin Parisissa vv. 1677—79, sisältää arvokkaita tietoja Itämaitten kaupasta ja kauppateistä, varsinkin Intian timanttikaivoksista. Eräs toinen ranskalainen, François Bernier, oli muutamia vuosia Aurangzeb suurmogulin lääkärinä. Hänen kirjansa käsittelee varsinkin suurmogulien valtakuntaa, ja hänen kertomuksensa Kashmirista on vanhin, mitä yleensä on olemassa. Jean de Thévenot oli kuulu maateiden matkustaja, Sir John Chardin jalokivikauppias ja matkustaja.

Ne yritykset, retket ja seikkailut, joista olemme edellä lyhyeen maininneet, enemmän niiden merkityksellistä yhteisyyttä kuin yksityisseikkoja silmällä pitäen, eivät tosin monikaan olleet uusia löytöjä, mutta siitä huolimatta Etelä-Aasian maantieteellisten olojen tunteminen niiden kautta syventyi arvaamattomassa määrässä, kehittyi seikkaperäisemmäksi ja joutui yleissivistyksen omaksi, siihen saakka oltuaan yhden tai parin maan kateellisesti kätkemänä erikoistietona. Mutta ne olot, jotka taistelu Intian vallitsemisesta näin loi, olivat myös varsinaisien suurien löytöretkienkin edellytyksenä ja aiheena, ja näihin maantuntemuksen rajapaalujen siirtoihin uusille tuntemattomille alueille käymme seuraavassa tutustumaan.

Australian löytäjät.

Aina siitä pitäen kuin Ptolemaios Intian meren eteläpuolelle oli piirtänyt manteren, oli uskottu tämän »Terra Australiin» olemassaoloon ja sen löytäminen ja anastaminen askarrutti yhä enemmän purjehtijain mieltä, kuta enemmän valtamerien muut rannat alkoivat olla vakoiltuina. Yhdeltä kulmalta jo luultiin oltavan varmat sen pohjoisrajasta: sen luultiin alkavan Magalhãesin salmesta. Espanjalaiset purjehtijat etsivät jatkoa Tyynestä merestä, kuten olemme jo ennen kertoneet (II, st. 216 ja 219). Hyvin kauan luultiin Javan siihen kuuluvan, eikä tämä usko tahtonut maantieteilijöistä erota sittenkään, vaikka Del Cano, Drake ja Cavendish olivat Javan eteläpuolitse purjehtineet Intian meren poikki. Vasta hollantilaiset purjehtijat lopullisesti saivat tämän harhaluulon kumotuksi. Kauemmin kului, ennenkuin Uuden Guinean saariluonne tuli todetuksi. Tyhjää täynnään oli kartoilla kaikki sen pohjoisrannasta ja Pienistä Sunda-saarista etelää kohti. Kun hollantilaiset saapuivat Itä-Intiaan, oli heillä siis Australian kulmilla suuri maantieteellinen tehtävä ratkaistavanaan, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he siihen ryhtyivät.

»Duifken».

V. 1605 Javan Bantamista lähetettiin »Duifken»- (kyyhkynen) niminen laiva Uuden Guinean rantoja tutkimaan. Willem Janszoon näyttää seuranneen Uuden Guinean länsirantaa aina Torreksen salmeen saakka, mutta kääntyneen sitten etelää kohti ja tulleen Carpentaria-lahteen, jonka itärantaa hän purjehti jotenkin kauas etelään. Hän on siis, mikäli tiedetään, ensimmäinen purjehtija, joka näki Australian rannan. Mutta luullen Torreksen salmea lukemattomine saarineen ja matalikkoineen lahdeksi hän päätti löytämänsä uuden rannan Uuden Guinean jatkoksi. Janszoon näki Australian rannalla moniaassa paikassa alkuasukkaitakin, joitten hän sanoo olleen villejä ja mustia. Merimiehet yrittivät tehdä niiden kanssa kauppaa, mutta yhdeksän »Duifkenin» miestä sai tässä kohtauksessa surmansa. Etäisin nokka sai nimekseen Kap Keerweer (»palaa takaisin»), jonka nykyisistäkin kartoista löydämme. »Duifken» palasi kesäkuussa 1606 takaisin Sunda-saarille ja löysi siis epäilemättä ennen Torresta Australian manteren, sillä Torres oli saman kesän kesäkuussa vielä Uusilla Hebrideillä (vrt. II, s. 219).

Schouten ja Le Maire.

Torreksen purjehdus salmen kautta, joka on hänestä nimen saanut, ei vaikuttanut mitään hollantilaisten seuraaviin retkiin, koska espanjalaiset pitivät tämän, niinkuin yleensä muutkin löytönsä, salassa. Jotenkin samanlaiselle retkelle kuin Quiros ja Torres lähtivät v. 1615 hollantilaiset Willem Corneliszoon Schouten ja Jacob Le Maire. Kun Hollannissa ei kenelläkään muulla kuin Itä-Intian komppanialla ollut oikeutta purjehtia Itä-Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri, sen enempää kuin Magalhãesinkaan salmen kautta, niin eräs kauppiasryhmä lähetti yllämainitut kapteenit etsimään Magalhãesin salmen eteläpuolelta uutta väylää Tyyneen mereen. He toivoivat, että Tyynen meren eteläosista löydettäisiin uusia rikkaita maita, joitten kanssa muutkin kuin komppania saisivat tehdä tuottavaa kauppaa. Loaysan ja Draken näkemykset tosin olivat jo osoittaneet, että Tulimaa luultavasti olikin saari, mutta asia oli saanut jäädä tarkemmin tutkimatta. Retkikunta löysikin Tulimaan kaakkoispäästä salmen, jonka nimi, Le Maire-salmi, yhä säilyttää löytäjänsä muistoa. Salmen vasen ranta, jonka saariluonne vasta neljännesvuosisataa myöhemmin huomattiin, sai nimekseen Staaten Land Hollannin kenraalistaattein kunniaksi. 29 p. tammik. 1616 sivuutettiin Tulimaa-saariston eteläisin nokka, joka sai nimensä Schoutenin syntymäkaupungista Hoornista. Kap Hoornin myrskyjen takaa aukenivat Etelämeren eli Tyynen meren ulapat.

Poikettuaan Juan Fernandez-saarille molemmat kapteenit aikoivat purjehtia meren poikki eteläisempää reittiä kuin tavallisesti, mutta tuuliolot pakottivat laskemaan pohjoisemmaksi, kunnes tavattiin kaakkoispasaadi. Matalilta saarilta, joita löydettiin useita, ohjattiin kuitenkin eteläisempää reittiä kuin kukaan sitä ennen, Fidshi-, Samoa- ja Tongasaaristojen välitse purjehtien. Mutta kun toivottua etelämaata ei näkynyt, ei kuulunut, niin Schouten käänsi matkan luodetta kohti ja purjehti Uuden Guinean pohjoispuolitse, välillä useita uusia saaria nähden, Javaan, jonne toinen laivoista saapuikin — toinen oli täytynyt matkalla polttaa. Hollantilainen kuvernööri otti ansiokkaitten maanmiestensä laivan takavarikkoon, koska se oli loukannut komppanian etuoikeuksia, ja kotimatkalla Le Maire mielipahasta riutui ja kuoli.

Australian länsirannikko.

V. 1616 Itä-Intian komppania käski kapteenejaan Hyväntoivonniemestä itäänpäin suunnatessaan purjehtimaan entistä etelämmitse, toivoen sieltä löytyvän paremman väylän Javaan. Samana vuonna kapteeni Dirck Hartogszoon odottamatta tapasikin maata vähän käännepiirin eteläpuolelta, kappaleen Australian mannerta, taikka oikeammin sen edustalla olevaa saarta, jolla nyt on löytäjän nimi. Matkaa pohjoista kohti jatkaessaan hän hyvän matkaa seuraili tätä rannikkoa, nimittäen sen laivansa mukaan Eendracht-maaksi; löytäjä varmistui paikalla siitä, että hän oli nähnyt etelämaan rannan. Seuraavina vuosina useat muutkin purjehtijat tapasivat rannan samoilta seuduilta ja v. 1619 kaksi laivaa koko joukon etelämpääkin, 32:selta asteelta eteläistä leveyttä. Purjehdittuaan rantaa pohjoista kohti kapteenit varmistuivat siitä, että kaikki tämä maa oli samaa kuin Dirck Hartogszoonin löytämä. V. 1622 Leeuwin löysi Australian länsirannan eteläisimmän kohdan, josta ranta kääntyi itää kohti. Niemen nimi on siitä kartoissamme Kap Leeuwin.

V. 1629 François Pelsaert kärsi haaksirikon Australian rannikolla 28:nnella leveysasteella, ja Bataviaan avoimella veneellä matkaa jatkaessaan hän kartoitti osan länsirannikkoa. Rantahyöky oli niin ankaraa ja äyräs niin jyrkkää, että hän vasta monen turhan yrityksen jälkeen pääsi maihin. Maa näytti hänestä aivan erikoisen karulta. Asukkaitakin nähtiin, mutta heidän kanssaan ei päästy minkäänlaiseen yhteyteen. Bataviasta Pelsaert palasi laivalla pelastamaan Abrolhos-saarille Australian rannikolle jättämiään miehiä, sai ilmi kapinayrityksen, hirtätti muutamia yllyttäjistä ja jätti kaksi Australian mantereelle ehkä vielä kamalampaan kuolemaan. He olivat kauan toivotun Etelämaan ensimmäiset valkoiset asukkaat. 13 vuoden kuluessa oli Australian länsirannikko näin tullut tunnetuksi Kap Leeuwinistä Kauriin kääntöpiirin ohi aina siihen kohtaan, jossa sen suunta muuttuu koilliseksi. V. 1627 »Gylden Zeepard»-niminen laiva purjehti etelärannikkoakin aina 133:nteen pituusasteeseen saakka, mutta tämän matkan vaiheista ei valitettavasti tiedetä juuri mitään.

Uusi Guinea.

Jan Carstenszoon tutki v. 1623 Uuden Guinean rannikkoa ja näki saaren sisäosista sen korkean luoksepääsemättömän lumivuorijonon, jonka korkein kukkula on hänestä nimensä saanut. Hänkin luuli Torreksen salmea lahdeksi ja purjehti sen matalikoita vältellen Australian rannikolle. Toinen laivoista tutki Carpentaria-lahden itärannikkoa, toinen, »Amhem», länsirannikkoa, jolla vieläkin on sen nimi. Vasta v. 1636 tutkimusta jatkettiin, ja silloin Melville-saari ja läheiset mannerrannat tulivat tunnetuiksi. Melkein jokainen näistä retkikunnista menetti miehiä Uuden Guinean rannikolla asukkaitten petollisuuden kautta. Tutkimustyön näin pitkälle edistyttyä hollantilaiset viranomaiset lähettivät Tasmanin, erään aikansa etevimpiä purjehtijoita, liittämään yhteen kaikki nämä löydöt ja samalla niitä jatkamaan.

Abel Tasmanin retket.

Abel Janszoon Tasman, joka oli syntynyt v. 1603, saapui Intiaan v. 1633 ja saavutti siellä taitavan purjehtijan maineen, jonka vuoksi hänelle uskottiin varsinkin löytöretkien johto. Selvitettyään Itä-Intian komppanian palveluksessa Molukkien väyliä hän v. 1639 lähti yhdessä kapteeni Quastin kanssa etsimään Tyynen meren pohjoisosista »Kulta- ja Hopeasaaria» (11, s. 167), jotka huhun mukaan eräs portugalilainen laiva oli löytänyt v. 1584 35:nnen ja 40:nnen pohj. leveyspiirin välimailta. Espanjalaiset olivat jo tarpeekseen saakka etsineet näitä kultia ja hopeita ja kaunista lempeätä valkoista kansaa, joka ne omisti, ja hollantilaiset lähtivät yhtä ahnaasti etsiskelyjä jatkamaan kuultuaan huhun Japanista asiamieheltään. Mutta Tasmanin ja Quastinkin etsimiset olivat turhat. He löysivät kuitenkin Bonin saaret ja korjasivat koko joukon Filippiinien ja Japanin karttaa. Heidän työtään jatkoi muutaman vuoden kuluttua Marten Vries, joka tutki Jesson rankoja, sillä vaikka jesuiitat De Angelis ja Carvalho jo olivat siellä käyneet, ei kuitenkaan varmaan tiedetty, oliko se itsenäinen saari. Pitkän matkan Sahalininkin rantaa Vriesin retkikunta tutki, voimatta kuitenkaan täydelleen selvittää näiden maiden luonnetta ja yhteenkuuluvaisuutta.

Elokuussa v. 1642 Tasman lähti Bataviasta kahdella laivalla suurelle löytöretkelleen. Frans Visscher, hollantilaisten kokenein ja luotettavin kartoittaja ja luotsi, seurasi mukana purjehduksen oppaana. Kuvernööri Van Diemen oli antanut retkikunnan toimeksi Intian meren eteläosien tutkimisen, sillä 40:ttä leveyspiiriä etelämmäksi ei vielä ainoakaan laiva ollut päässyt. Toiseksi Tasmanin piti etsiä salmi, jonka luultiin olevan Australian etelä- ja pohjoisosien välillä; toivottiin siitä mukavaa ja suoraa kauppatietä Chileen. Ja vihdoin oli selvitettävä, oliko Uusi Guinea samaa maata kuin Australia.

Tasman ohjasi ensinnä Mauritiukseen, jonne oli perustettu vankisiirtokunta, ja sieltä 40:nnelle leveyspiirille etelää kohti ja tämän jälkeen kaakkoon. 4 1/2° Kerguelenin pohjoispuolella jouduttiin sumuihin, ja kun meressä nähtiin leviä, ruohoja ja lehtiä ja niistä päätettiin maan olevan lähellä, niin suunta muutettiin itäiseksi. Tasman kävi kuitenkin lähellä 50:ttä eteläistä leveyspiiriä, 10° etelämpänä kuin kukaan ennen häntä Intian meren keskiosissa. Hän oli nyt »urheiden länsituulien» kehässä, ja matka sujui nopeaan.

Tasmania.

Marraskuun 4 p. nähtiin hyvin korkea maa, joka oli aivan tuntematon. Se oli Tasmanian lounaisranta. Tasman nimitti löytönsä kuvernöörin mukaan Van Diemenin maaksi; vasta myöhemmin se on saanut hänestä nimensä. Kuukauden päivät Tasman risteili rannikolla, laatien kartan sen lahdista, niemistä ja saarista. Säät olivat niin myrskyiset, että vasta jouluk. 2 p. voitiin mennä maihin. Maa huomattiin tosin korkeaksi, mutta tasaiseksi ja kasvullisuuden peittämäksi. Metsät olivat kuitenkin harvat ja aluskasvistoa vähän. Nähtiin asukkaistakin merkkejä: kaksi puuta, joiden rungossa oli aina viiden jalan päässä lovet kiipeämisen helpottamiseksi. Merimiehet siitä päättelivät, että asukkaat mahtoivat olla oikeita jättiläisiä. Nähtiin eläimen jalanjälkiä, joiden kynnensijat merimiesten mielestä muistuttivat tiikeriä.

Uusi Seelanti.

Tuulien muututtua epäsuotuisiksi palattiin merelle ja purjehdittiin kahdeksan päivää itää kohti. Jouluk. 13 p. nähtiin jälleen korkea tuntematon maa, jonka kahdenkertainen vuorijono Tasmanin mielestä muistutti Formosaa. Hän oli tullut Uuden Seelannin Eteläsaaren länsirannalle ja luuli sitä samaksi maaksi, jonka Schouten ja Le Maire olivat tavanneet Tulimaan kaakkoispuolelta ja nimittäneet Staaten-maaksi. Tasman laski molempien saarien väliseen salmeen, luullen sitä ensin lahdeksi. Rannalla tavattiin maanasukkaita, mutta tutustuminen heihin muodostui hyvin surulliseksi tapaukseksi. He yllättivät ja tappoivat neljä merimiestä, ja lahti sai siitä »Murhamiesten lahden» nimen. Kansa oli tavallisen kookasta. Ihonväri oli ruskeankeltainen, ruumiin yläosa vyötäisistä alkaen alaston. Päälaella oli mustat hiustukot ja näissä valkoisia sulkia. Ääni oli karkea ja heidän torvissaan oli melkein trumpetin ääni. Veneet olivat kahdenkertaiset, kannella yhdistetyt. Vaikkei Tasman salmea löytänytkään, luuli hän kuitenkin tätä vettä salmeksi, koska siinä sisemmäs purjehdittaessa tuli vastaan toinen vuoksiaalto. Jouluk. 26 p. jatkettiin matkaa Pohjoissaaren länsirantaa seuraten pohjoista kohti ja tultiin Uuden Seelannin pohjoiskärkeen, joka sai nimekseen Kap Maria Van Diemen. Kun siinä tuli vastaan koillisesta käyvä suuri aallokko, niin Tasman päätti matkan itää kohti olevan vapaan.

Hän lähti sen vuoksi pyrkimään Schoutenin löytämille Cocos- ja Hoornsaariita. 29 p. tammik. tultiin Tonga-tabuun, Tonga-saariston pääsaareen, jonka asukkaat ottivat purjehtijat ystävällisesti vastaan. Sieltä saatiin sekä sikoja että siipikarjaa, jonka jälkeen purjehdittiin luodetta kohti Fidshi-saariston kautta, Vanna Levun niemitse. Nykyisen Uusi Mecklenburg-saaren ohi purjehtien Tasman sitten seurasi Uuden Guinean pohjoisrantaa länsipäähän ja löysi Jilolon ja Uuden Guinean välisen salmen, joka siihen saakka oli ollut hollantilaisille tuntematon. Suoritettuaan näin tutkimusretken, joka Magalhãesin matkan jälkeen oli kaikkia muita tärkeämpi, Tasman toukok. 14 p. ankkuroi laivansa Batavian satamaan. Hän oli ensimmäiseksi ja viimeiseksi osoittanut, ettei Australian ja oletetun etelänapamaan välillä ollut mitään yhteyttä, ja Uuden Seelannin löytäessään saattanut salasta ilmi ainoan suuremman maan, mikä napamaitten ulkopuolella enää odotti löytäjäänsä. Hän oli purjehtinut päälle viisituhatta meripenikulmaa merta, jolla ei siihen saakka kukaan ollut käynyt. Matkan laatua osoittaa, että kului vuosisata, ennenkuin kukaan sen jälkeen purjehti samoilla vesillä. Mutta suuren kiitoksen matkan onnistumisesta ansaitsi epäilemättä myös luotsi Visscher, jonka neuvoa Tasman taajaan kysyi.

Uuden Guinean eteläranta jäi Tasmanilta tällä retkellä tutkimatta. Sitä varten hänelle v. 1644 varustettiin kolme laivaa, joiden seikkailuista ei kuitenkaan ole säilynyt mitään kertomusta. Mutta tarkasta kartasta, johon sen tulokset yhdistettiin, näemme Tasmanin purjehtineen Uuden Guinean etelärantaa Torreksen salmeen, jota ei hänkään salmeksi huomannut, kulkeneen sen suitse Carpentaria-lahteen, kartoittaneen tämän rannat, ehkä lahdelle nimenkin antaneen, ja purjehtineen sitten Australian luoteisrantaa läheltä seuraillen aina Kauriin käännepiiriin saakka. Hän siis liitti yhteen aikaisemmin tehdyt löydöt ja epäsi sen arvelun, että Australian luoteisrannalta ehkä kulki maan poikki salmi. Maan sisäosista retkikunta ei hankkinut mitään tietoa, se vain purjehti rannat.

Uudelle manterelle, jonka olemassaolo näin oli todistettu, annettiin nimeksi »Komppanian Uudet Alamaat», joka kömpelö nimi piankin muutettiin »Uudeksi Hollanniksi». Löydetyn maanosan, itäranta sai vielä enemmän kuin vuosisadan odottaa purjehtijaansa. Hollantilaiset eivät enää jatkaneet uteluitaan, koska Australia näytti tarjoavan hyvin vähän kaupan saaliita. Kauppa taas oli heille pääasia.

Jesuiitat Keski-Aasiassa ja Kiinassa.

Uskonpuhdistus oli jälleen herättänyt katolisessa kirkossa taistelevan hengen ja siitä olivat syntyneet ne katkerat sisälliset uskonvainot ja suuret kansainväliset uskonsodat kaikkine hirmuineen, joiden merkeissä Eurooppa eli kolmikymmenvuotisen sodan loppuun saakka ja vielä myöhemminkin. Katolisen kirkon vimmatussa itsepuolustuksessa oli kuitenkin kauniimpikin lehti. Se jälleen kehoitti lähetyssaarnaajia lähtemään etäisiin maihin ja valloittamaan kirkolle pakanakansaan keskuudesta uusia seurakuntia niiden sijaan, joita se oli kristikunnassa menettänyt. Tämä pakanalähetys on varsinkin jesuiittain veljeskunnan synkän historian valopuolia. Veljeskunta ei vain ryhtynyt uudella innolla jatkamaan edellisten vuosisatain työtä, vaan teki sen myös uudessa hengessä. Se ei enää kastanut tulella ja miekalla, vaan esiintyi ensi sijassa opettavana ja sivistyksen levittäjänä. Sovelluttaen esiintymisensä eri kansain kehityssuunnan mukaan Pakanalähetyksen myötä kulki veljeskunnan jäseniä nestorialaisten ja Kublai kaanin aikaisten katolilaisten lähetyssaarnaajain polkuja Kiinaan saakka, ja sovelluttaen vaikutuksensa tämän korkealle kehittyneen ikivanhan sivistyksen mukaan he siellä esiintyivät lähetys-toimensa ohella länsimaisen tieteen edustajina ja sen kautta saavuttivatkin paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin konsanaan saarnamiehinä. Kiinalaiset ehkä antoivat suurimman arvon heidän tähtitieteelliselle opilleen, länsimailla taas on enimmän syytä kiittää sitä arvaamattoman suurta työtä, jonka he suorittivat Kiinan maantieteen hyväksi. Kun eurooppalaisten myöhemmin kävi yhä vaikeammaksi päästä Kiinan sisäosiin, niin on Kiinan kartta vuosisatoja suureksi osaksi ollut jesuiittain näihin aikoihin suorittaman työn varassa.

Bento de Goes.

Bento (Benedictus) de Goes, jesuiittain veljeskunnan maallikkojäsen, lähti v. 1603 Intiasta matkaan etsiäkseen suurta Cathayn valtakuntaa, josta keskiajan matkustajat olivat niin paljon kertoneet. Siitä saakka kuin Juhana Marignolli (I, s. 372) v. 1542 oli saapunut suurkaanin hoviin, ei ainoakaan eurooppalainen, mikäli tiedetään, ollut kulkenut maatietä Pekingiin. Tosin olivat portugalilaiset purjehtien käyneet Kiinan satamissa, mutta siitä huolimatta olivat tiedot Kaukaisen Idän maista yhä niin häilyväiset ettei edes tarkalleen tiedetty, olivatko Kiina ja Cathay sama maa. Intiassa olevien jesuiittain huomio kääntyi Kiinaan siitä syystä, että sieltä oli Kashgarin kautta tullut Akbarin hoviin muhamedilainen lähetyssaarnaaja. Goes lähetettiin eräitten muitten jesuiittain kanssa koettamaan, menestyisikö käännytys tällä uudella alueella. Hän oli Azoreilta kotoisin ja oli tullut Intiaan portugalilaisena sotamiehenä.

Goesin matka piti seutujen kautta, joissa eurooppalaiset eivät sen koommin ole käyneet, ennenkuin yhdeksännellätoista vuosisadalla, mutta valitettavasti ovat tiedot siitä hyvän puutteelliset. Hän lähti alkupuolella vuotta 1603 Agrasta, jossa Akbarin hovi siihen aikaan oli, kulkien kauppiaitten tavallista tietä Himalajan länsipään ympäri Itä-Turkestaniin, Peshawarista Kabuliin, Hindukushin poikki Badakshaniin ja Pamiriin ja sieltä edelleen Jarkandiin ja Khotaniin. Marraskuussa 1604 Goes liittyi Kiinaan menevään karavaniin, joka noudatteli Tianshanin eteläistä lievettä. Goes kuuli kauppiailta, että Cathay todenteolla oli sama maa kuin Kiina. Sutshoun kaupungista, joka on nykyisen Kansu-maakunnan äärimmäinen, hän suurella vaivalla sai lähetetyksi sanoman uskonveljilleen Pekingiin, ja sieltä saapui maaliskuussa 1607 muuan kiinalainen kristitty hänelle apua tuomaan. Goesin voimat olivat kuitenkin silloin jo niin riutuneet, että hän muutaman päivän kuluttua kuoli. Muhamedilaiset olivat Sutshoussa kaiken aikaa häntä ahdistaneet ja epäiltiin heidän myrkyttäneen hänet. Hänen kuoltuaan he anastivat kaikki hänen tavaransa. Näiden joukossa oli tarkka päiväkirja. Siitä varmaan olisi saatu arvokkaita tietoja reitistä, jota ei sen koommin kukaan eurooppalainen kulkenut 250:een vuoteen.

Antonio de Andrade.

Antonio de Andrade, jesuiitta hänkin, lähti v. 1624 Agrasta seikalliselle matkalle Himalajan takana oleviin tuntemattomiin maihin. Hän oli ensimmäinen varsinaisen Himalajan poikki kulkenut eurooppalainen ja ensimmäinen, joka Tibetiin tunkeutui; otaksumme nimittäin, ettei munkki Odorik, joka neljännentoista vuosisadan alkupuolella sai Lhasasta ensimmäiset tiedot, käynyt siellä itse, vaan hankki ne buddhalaisilta pyhiinvaeltajilta (I, s. 370). Pyhiinvaeltajiin yhtyen Andrade nousi Gangeen vartta aina Mana-solaan saakka ja kulki sieltä Sutlejn latvoille Tsaparangiin, josta hän ennen vuoden loppua palasi Intiaan. Tästä matkasta johtuivat eurooppalaisten ja Tibetin väliset pitkälliset yhteydet, jotka vasta yhdeksännentoista vuosisadan alussa Tibetin sulkemisen kautta päättyivät. Seuraava matka Tibetiin tehtiin Kiinan puolelta.

Lähetyssaarmaajat Loomassa-

Portugalilaisten kauppiaitten ja rosvojen käynneistä muutamissa Kiinan satamissa maantiede ei paljoa kostunut. Kiinalaiset suuttuivat heihin siihen määrään, että tuota pikaa sulkivat heiltä kaikki satamansa (II, s. 169). Vasta kun latinalainen kirkko uudelleen aloitti lähetystyönsä, alkoi tästä suunnattomasta väkirikkaasta maasta herua enemmän tietoja. Ensimmäinen tämän uuden lähetystoimen edustaja oli Juan Gonzales de Mendoza, joka v. 1585 julkaisi kertomuksen Kiinasta — saman, joka Barentsilla oli mukanaan viimeisellä matkallaan.

Lähetyssaarnaajat saivat ensiksi luvan aloittaa työnsä Kwangtungin maakunnassa Etelä-Kiinassa, mutta suuren oppinsa ansiosta he sitten pääsivät Pekingiinkin ja olivat siellä avullisina Kiinan almanakan korjaamisessa. Heidän maantieteellisistä töistään oli tältä ajalta kuuluin isä Martinin julkaisema »Atlas Sinensis» (1655), Kiinan kartta, jonka hän laati yksinomaan kiinalaisten lähteitten mukaan. Se osoittaa, että kiinalaisilla itsellään oli maastaan verraten hyvät käsitykset.

Hollantilaiset alkoivat samoihin aikoihin puuhata kauppayhteyttä Kiinan kanssa ja lähettivät sitä varten Pekingiin useita lähetystöjä. Nämä lähettiläät eivät tosin saaneet juuri mainittavasti toteutetuksi matkansa tarkoitusta, mutta kun he matkustivat maisin, tulivat Kiinan sisäosat heidän retkiensä kautta paremmin tunnetuiksi. 1655 Pieter van Goyer matkusti Kantonista suurta vesitietä pohjoista kohti, kulkien Sikiangin laaksosta vedenjakajan poikki Jangtsen monihaaraisille vesiteille ja sitten Jangtsen suusta suurta kanavaa pitkin edelleen. Pieter van Hoorn v. 1666 lähti matkaan Fukienin Futshousta, nousi Min-jokea, kulki vedenjakajan poikki Tshekiang-maakuntaan ja laski Tsientang-jokea meren rannalle Hangtshouhun. Matka jatkui sieltä suurta kanavaa pitkin. Kummastakin matkasta julkaistiin kuvalliset ja kartalliset kertomukset.

Juhana Grueber Tibetissä.

Juhana Grueber, ensimmäinen Tibetin matkustaja, oli kotoisin Itävallan Linzistä. V. 1656 hän lähti lähetyssaarnaajaksi Kiinaan matkustaen Armenian ja Persian kautta Intian Suratiin ja sieltä, jonkun aikaa viivyttyään, edelleen Macaoon ja Pekingiin. Mutta saatuaan sitten käskyn palata Roomaan ja kuultuaan, että meritie oli hollantilaisen laivaston sulkema, Grueber huhtikuussa v. 1661 lähti pyrkimään etäiseen matkanmääräänsä maitse yhdessä toisen, Dorville-nimisen, jesuiitan kanssa. He matkustivat Singanfun kautta Hsiningiin, lähelle Kuku-norin rantoja, ja kuvasivat suuren muurin ynnä pohjoiset arot lukemattomine villikarjoineen ja tataariheimoineen, joita Grueber nimitti kalmukeiksi. Kuku-norista molemmat jesuiitat kulkivat erämaiden, vuoristojen ja jokien poikki, kunnes saapuivat Lhasaan, jota tataarien kesken sanottiin Barontalaksi. Grueber tutustui täten Aasian keskellä olevaan buddhalaisten kirkkovaltioon, Lhasan palatseihin ja luostareihin. Hän määräsi tähtitieteellisten havaintojen avulla kaupungin leveyspiirin. Himalajan poikki matka sitten piti Nepaliin, jossa Grueber kävi Kathmandun kaupungissa. Nepalista he kulkivat Patnaan Gangeen rannalle, sieltä Benaresiin ja saapuivat Agraan yksitoista kuukautta Kiinasta lähtönsä jälkeen. Dorville kuoli, mutta Grueber jatkoi matkaa Persian ja Aasian puoleisen Turkin kautta Eurooppaan. Hänet lähetettiin sitten maatietä takaisin Kiinaan, mutta jo Konstantinopolista hän esteiden vuoksi palasi takaisin ja kuoli Saksassa v. 1684. Grueber ei näytä kirjoittaneen matkastaan laajempaa kertomusta, mutta hänen kirjeistään saatiin kuitenkin pääseikat ilmi.

Jean François Gerbillon.

V. 1685 lähetettiin Kiinaan kristinuskoa levittämään viisi ranskalaista jesuiittaa, jotka kolmen vuoden kuluttua saapuivat perille. He olivat kaikki oppineita miehiä, ja niinpä näidenkin osaksi tuli suosiollinen vastaanotto. Maamatka Pekingiin alkoi Ningposta ja kulki Kiangnan- ja Shantung-maakuntain kautta. Yksi lähetyssaarnaajista, Jean François Gerbillon, oli kiinalaisen diplomatisen lähetystön apuna Siperian rajalla, kuten saamme myöhemmin nähdä. Gerbillon sitten seurasi, samoin kuin tähtitieteilijä munkki Ferdinand Verbiest ennen häntä, keisari Kanghia monelle retkelle niiden mongolien maahan, jotka asuivat ison muurin pohjoispuolella. V. 1688 tekemällään matkalla Gerbillon retkeili kiinalaisen lähetystön keralla khalkkain asumain arojen ja hietaerämaitten poikki, nähden matkalla paljon hirvieläimiä. Retkikunta ei kuitenkaan päässyt sitä tietä perille, vaan kulki seuraavana vuonna toista reittiä melkein suoraan pohjoista kohti, kunnes saapui Shilkaa kohti juokseville latvajoille. Shilka itse yhdytettiin Nertshinskin kohdalla. Paluumatka piti enimmäkseen samoja teitä. V. 1696 Gerbillon oli mukana sotaretkellä eleutheja vastaan, jotka asuivat Kerulen-joen latvoilla (Kemien laskee Gobin erämaan pohjoisreunoja Dalai-nor-järveen, josta Argun alkaa). Myöhemmin samana vuonna hän kävi Ordos maassa Hoanghon suuressa mutkassa. Seuraavana vuonna hän teki vielä pitemmän matkan samoille seuduille, seuraillen pitkät matkat Hoanghon juoksua. Tällä matkalla hän määräsi enemmän kuin neljänkymmenen paikan maantieteellisen leveyden. V. 1698 Gerbillon kolmen kiinalaisen virkamiehen kanssa kävi Itä-Mongoliassa khalkkain maassa pitämässä heidän kanssaan kokouksia. Matka piti Khingan vuoriston poikki, jonka Gerbillon sanoo erottavan toisistaan pohjoiseen ja eteläiseen mereen laskevat joet. Dalai-norin rannalla hän kokosi tietoja tästä järvestä ja vuoristosta, nousi sitten Kerulenin laaksoa ja kulki Juen hallitsijasuvun aikana rakennetun Karahotunin raunioitten ohi. Kerulenin laaksosta retkikunta suuntasi matkansa Tujan rannalle, joka oli ensimmäinen Jeniseihin laskeva joki. Maa muuttui miellyttäväksi, Tulassa oli metsäisiä saaria, ja sen kahden puolen kauniita niittyjä ja metsiä. Tulan ja Orkhonin välisessä maankulmauksessa retkikunta piti uuden kokouksen. Siellä jo kohdattiin venäläisiä kauppiaita, joilta Gerbillon sai paljon tietoja etelärajoista, muun muassa Altai-, Khangai- ja Tannu-vuorista, joilta Siperian suuret joet lähtevät. Eräs venäläinen, joka oli kulkenut Baikal-jarven päästä päähän, kertoi hänelle tästä järvestä ja Pohjois-Mongolian joista ja järvistä. Paluumatka kävi Kerulenin laaksosta Gobin erämaan poikki. Gerbillon oli näin koonnut niin runsaasti aineksia, että hän saattoi laatia melkoisen tarkan kartan näistä melkein kokonaan tuntemattomista seuduista.

Jesuiittain Kiinan kartta.

Pian kuitenkin alkoi järjestelmällisempi työ Kiinan valtakunnan kartoittamiseksi. Tosin kiinalaisten omat kartat valtakunnan läheisistä osista olivat jotenkin oikeat, mutta ne eivät kuitenkaan voineet likimainkaan vetää vertoja tähtitieteelliseen paikanmääräykseen perustuville. Ranskalaiset jesuiitat, jotka olivat saaneet paljon lisävoimia, saivat sen vuoksi v. 1699 keisari Kanghilta toimeksi kotimaisilla voimilla aikaansaatujen karttojen korjaamisen ja laajentamisen.

V. 1705 jesuiitoille uskottiin Pekingin eteläpuolella olevan lakeuden kartoitus patojen rakentamiseksi tulvia vastaan. Mutta vasta v. 1708 he ison muurin lähiseuduilta saattoivat alkaa suuren kartoitustyönsä, jonka johtavana miehenä oli Jean Baptiste Régis. 1709 Rogis kartoitti Mandshurian, käyden aina Ussuri-alueella saakka. Korean pohjoisosiinkin hän sen verran tutustui, että saattoi osoittaa tämän maan kuuluvan mannermaahan. Mandshuriasta palattuaan jesuiitat kartoittivat Petshilin, jonka työn he v. 1710 saivat loppuun suoritetuksi. Seuraavana vuonna tuli vuoro Shantungin ja muitten itäisten maakuntain aina Honanista Fukieniin saakka. V. 1715 Régis erään toisen jesuiitan kesken työtä kuoltua päätti Jynnanin kartoituksen, ja hänellä oli silloin koolla koko Kiinan kartan ainekset, Tibetiä lukuunottamatta. Keisari lähetti Tibetiin kaksi laamaa, jotka jesuiitat olivat opettaneet tekemään tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, ja v. 1717 Régis sai käytettäväkseen heidänkin keräämänsä ainekset. Tämä kartta, jonka täydentämiseksi muun muassa Gerbillonin keräämiä aineksia käytettiin, oli valtava edistysaskel kaikkiin entisiin Kiinan karttoihin verraten, vaikka siihenkin tietysti vielä jäi paljon aukkoja. Se on ollut aina viime aikoihin saakka me melkein ainoana lähteenä Tibetin maantiedon tuntemiseen. Tibetin joet piirrettiin paikoilleen, ja vaikka niiden alajatkot olivatkin yhä tuntemattomat, niin päätettiin varsin oikein, että ne olivat Jangtsen ja Taka-Intian suurien jokien lähdejokia.

Jesuiittalähetyssaarnaajain kokoomat kirjoitetut ainekset julkaisi jesuiitta Du Halde Parisissa v. 1735, ja kuulu maantieteilijä d'Änville laati niiden nojalla Kiinan kartan, joka liitettiin tähän teokseen. Vasta nämä julkaisut perustivat tiedon Kaukaisen Idän jättiläisvaltakunnasta varmalle pohjalle.

Tibet.

Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuoliskolla latinalainen kirkko teki vakavia ponnistuksia saadakseen jalansijaa Tibetissä. V. 1707 saapui Lhasaan joukko kapusinimunkkeja. V. 1716 sinne Kashmirin korkeiden solien kautta matkusti jesuiitta Hippolito Desideri, joka viipyi siellä aina vuoteen 1729. Desideri kuvaa vilkkain sanoin vuoristosolien kauhuja, joiden paljas muisteleminenkin häntä puistatti. 1719 Lhasaan saapui Nepalin kautta suuri joukko kapusinimunkkeja, joiden perustama lähetysasema toimi siellä yli kaksikymmentä vuotta. Samoihin aikoihin kävi Tibetissä eräs hollantilainen seikkailija, Samuel van de Putte, joka maan vaateparren omistaen vuosikausia matkustettuaan viipyi Lhasassa muutamia vuosia. Erään tibetiläisen lähetystön keralla hän Lhasasta pääsi Kiinaan, kulkien matkalla Jangtsen latvaosan poikki. Van de Putten monista vaiheista ei kuitenkaan ole säilynyt paljoa tietoa, sillä laajat muistiinpanonsa hän käski polttaa Bataviassa kuollessaan (v. 1745), ja tämä määräys toteutettiin.

Kanghi keisarin kuollessa latinalaisten lähetyssaarnaajain vaikutusvalta Kiinassa jälleen lakkasi, ja samalla lakkasi myös joksikin aikaa lisätietojen saanti Kiinan maantieteestä, maa kun kokonaan suljettiin eurooppalaisilta. Vasta yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla pääsi tutkijoita jälleen Keskustan valtakunnan sisäosiin jesuiittain työtä jatkamaan.

Siirtomaat ja maailmanhistoria.

Kun Espanjan ja Portugalin merihegemonia oli murrettu, joutui johto joksikin aikaa Alamaille, kuten olemme edellisestä nähneet. Englanti menetti Stuartien aikana koko joukon mahtiaan, eikä sen teollisuuskaan vielä ollut niin edistynyt, että se olisi tarjonnut soveliasta pohjaa siirtomaayrityksille. Oliver Cromwellin vuosikymmenellä (1649—1658) maa tosin nopeaan jälleen voimistui ja esiintyi siirtomaissakin sangen pontevasti, mutta hänen jälkeensä seurasi jälleen heikompi aikakausi, kunnes Oranian prinssi Wilhelm III, Alamaitten maaherra, nousi Englannin valtaistuimelle. Huolimatta katkerasta kilpailusta, joka ensimmäisistä Intian-retkistä alkaen oli vallinnut naapurikansain välillä ja johtanut moneen kovaan sotaan, olivat Alamaat säilyttäneet siirtomaansa melkein vähentymättöminä, kun yhteisen hallitsijan kautta pitkä keskinäisen rauhan aika alkoi Alamaitten ja Englannin välillä.

Mutta Ranska, joka enimmäkseen oli taistellut Englannin ja Alamaitten kanssa yksistä puolin, niin kauan kuin Espanja oli yhteisenä ylivoimaisena vihollisena, kävi kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen niille molemmille vaaralliseksi, sillä lopullisesti Itävallan voitettuaan ja koillisrajalleen saatuaan voimattomia puoli-itsenäisiä pikkuvaltoja, se saattoi entistä vapaammin ryhtyä merentakaisiin yrityksiin, joista vähitellen kehittyi varmapiirteinen siirtomaapolitiikka. Frans I oli sen aloittanut, Henrik IV oli sitä innokkaasti jatkanut — hänen aikanaan laskettiin Quebecin perustukset — ja Richelieu yhä laajensi näitä yrityksiä sekä idässä että lännessä samalla lisäten Ranskan sotalaivastoa. Vielä varmempi suunta oli Ludvig XIV:n kuulun ministerin Colbertin toimilla. Colbert edisti merkantilisuuden kannattajana kaikin tavoin kauppaa, teollisuutta, merenkulkua ja vahvisti suuresti Ranskan laivastoa. Ranska aikoi anastaa merellä ensimmäisen sijan, ja tämä seikka se vaikutti, että Englanti seuraavissa sodissa melkein aina oli Ranskan vastustajana, miten muutoin valtain ryhmitykset vaihtelivatkin.

Niitä suuria sotia, joita seitsemännentoista vuosisadan lopulla ja kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa käytiin Länsi-Euroopassa, ei tosin aloitettu siirtomaiden vuoksi, mutta monella tavalla ne vaikuttivat siirtomaiden kohtaloihin, ja rauhat solmittiin etupäässä niiden kustannuksella.

Ludvig XIV ei Alamaita vastaan tekemillään hyökkäyksillä voinut kukistaa tätä pientä maata. Vaara pakotti Alamaat liittymään Englantiin, ja yhdessä nämä molemmat entiset kilpailijat taistelivat mahtavaa Ranskaa vastaan Espanjan perimyssodassa (1700—1714), joka syntyi sen johdosta, että Ranska ja Espanja uhkasivat sulaa yhdeksi ylivoimaiseksi vallaksi, kun Espanjan kruunu oli joutunut Ludvig XIV:n pojanpojalle. Tämä tuhoisa sota masensi Ranskan joksikin aikaa. Se ratkaistiin Euroopan tappelutanterilla, Pohjois-Italiassa, Belgiassa ja Rheinin rintamalla, jossa Marlborough, Savoijinprinssi Eugéne, ja ranskalaiset Villars ja Vendome monissa tappeluissa kalpojaan mittelivät ja shakinpeluutempuilla toisiaan pettelivät, mutta se ulotti hävityksiään kauas merentakaisiin siirtomaihinkin. Brasiliassa espanjalaiset taistelivat portugalilaisia vastaan, jotka olivat liittyneet sen ja Ranskan vihollisiin, Guayanan hollantilaisia siirtokuntia ahdistivat ranskalaiset, Länsi-Intian saaristossa taisteltiin varsinkin Guodeloupessa ja Bahama-saaristossa. Pohjois-Amerikassa englantilaiset siirtokunnat jo olivat paljoa voimakkaammat ranskalaisia ja töin tuskin Quebec ja Detroit pelastuivat.

Utrechtin rauhassa (1713—1715) Espanja sai pitää melkein kaikki siirtomaansa, paitsi että sen täytyi luovuttaa San Domingon länsipuoli liittolaiselleen Ranskalle, joka jo oli sitä todellisuudessa hallinnut. Ranska menetti enemmän. Englanti sai takaisin Hudson-lahden maat ynnä Uuden Skotlannin, ja Newfoundland tunnustettiin kokonaan Englannin omaisuudeksi, vaikka ranskalaiset edelleenkin saivat sen rannoilla kaloja kuivata. Tässä rauhanteossa Englanti sai Gibraltarin, jonka omistaminen on sen merimahdille ollut niin tärkeä. Englantilaiset saivat vielä oikeuden myydä Etelä-Amerikan espanjalaisiin siirtokuntiin muutamia tuhansia orjia ja rajoitetun määrän muita tavaroita, joka sopimus mursi Espanjan ankaran kauppasulun. Samalla tämä pykälä edisti suuresti salakuljetusta, jonka keskustaksi tuli varsinkin Buenos Ayres. Portugal, joka oli taistellut merivaltain puolella, sai takaisin, mitä se oli Brasiliasta menettänyt ranskalaisille ja espanjalaisille. Mutta Alamaita, vaikka kuuluivatkin voittavaan puolueeseen, tämä sota melkoisesti heikensi.

Utrechtin rauhan jälkeen Englannilla jo todella oli ensi sija merellä, vaikka tämä ylivalta vielä enemmän perustui sen molempien kilpailijain, Ranskan ja Alamaitten, heikontumiseen kuin sen omiin voimiin.

Sota oli ensinnäkin hyvin tuntuvasti lisännyt Ranskan valtiovelkaa ja rasitti kauan sen kulunkiarviota. Englanti sitä vastoin sodan aikana pikemminkin vaurastui. Sen teollisuus kehittyi näihin aikoihin nopeaan, suureksi osaksi maanpakolaisten kautta, joita saapui sekä Alamaista että varsinkin Ranskasta, Ludvig XIV:n pitkän hallitusaikansa lopulla peruutettua Nantesin ediktin, joka oli turvannut hugenottien uskonvapauden. Satojatuhansia uutteria protestantteja tämä teko karkoitti maasta. Ranskan teollisuuden täten kärsimä suunnaton vahinko tuli kahdenkertaisesti Englannin hyväksi. Villa oli ennen ollut Englannin tärkeimpänä vientitavarana, mutta nyt se alkoi itse kehrätä ja kutoa ja tavattomasti levitellä kauppaansa.

Ainoastaan elinvoimaisina nousuaikoina ovat semmoiset suurenmoiset jättiläiskeinottelut mahdollisia kuin »Darien komppania» ja varsinkin »Etelämeren komppania», joka harjoitti orjakauppaa Etelä-Amerikkaan ja lupasi Etelämeren, löytäjäänsä odottavista, vuorikaivoksista suunnattomia rikkauksia osakkailleen. Darien komppania oli etupäässä skotlantilainen yritys. Aikomus oli perustaa siirtokunta Panaman kannakselle Espanjalta ryöstetylle alueelle ja siitä tehdä kauppaa Tyynen meren poikki Aasiaan ja Intiaan, mutta tämä yritys, johon uhrattiin suuria summia, kärsi surkean haaksirikon. Etelämeren komppanian osingot saatiin keinottelulla kohoamaan kymmenkertaiseen hintaan, kunnes romahdus tuli ja tuhannet joutuivat taloudelliseen häviöön. Seisaus, jonka nämä suunnattomat vararikot saivat aikaan, oli kuitenkin vain ohimenevä, ja Englannin kauppiaat laajensivat toimialojaan uupumatta joka ilmansuunnalle. Kaikista kauppakomppanioista toimi suurimmalla menestyksellä englantilainen Itä-Intian komppania, jonka yritykset alusta saakka olivat tuottaneet suunnattomia voittoja. Laajaa lahjomisjärjestelmää käyttäen se saattoi kotimaassa vahvistaa asemansa, esiintyä kauppa-aloillaan yksinvaltiaana ja levittää yhä enemmän valtiollistakin mahtiaan, kunnes tärkein osa Etu-Intiaa oli sen hallitsemaa alusmaata.

Espanjan perimyssodan jälkeen vallitsi Euroopassa harras rauhantarve, mutta siitä huolimatta valtiolliselle taivaalle tuon tuostakin ilmestyi uhkaavia pilviä, sillä sodan ja rauhan määräsivät useinkin suuremmassa määrässä hallitsijahuoneitten kuin hallittujen maitten edut. Dynastiset kilvoittelut sytyttivät Itävallan perimyssodankin, mutta siirtomaa-asiat epäilemättä vaikuttivat siihen, että Englanti tässä sodassa Hollannin keralla asettui Maria Theresian ja Itävallan puolelle Preussia, Ranskaa ja Espanjaa vastaan. Tappelutantereina olivat Schlesia, Böhmi, Lounais-Saksa, Alamaat ja Italia, mutta sitä paitsi taisteltiin merellä ja siirtomaissa, vaikkakin veltosti. Pohjois-Amerikassa brittiläiset valloittivat ranskalaisilta kappaleen Canadaa. Panaman kannaksella valloitettiin Porto Bello, mutta Colombian rannalla olevan Cartagenan valloittamisyritys raukesi aivan tyhjiin. Espanjalaisetkin tässä sodassa varustivat paljon kaappareita, jotka yhdessä ranskalaisten »vapaasaalistajain» kanssa tekivät sangen suurta hallaa Englannin ja Hollannin kaupalle. Viimeksimainitut maat kostivat samalla mitalla, väijyen varsinkin niitä espanjalaisia laivoja, jotka Keski- ja Etelä-Amerikasta kuljettivat kultaa ja hopeaa kotimaahan. Varsinaisia laivastoja, jotka olisivat kyenneet Englannin ja Hollannin yhdistyneille merivoimille puoliaan pitämään, eivät Ranska ja Espanja kyenneet liikkeelle lähettämään. Itävallan perimyssota päättyi Aachenin rauhaan v. 1748. Tämä ei siirtomaissa saanut aikaan suuriakaan muutoksia, vaan enimmäkseen kaikki asiat palautuivat sille kannalle, jolla ne ennen sotaa olivat olleet.

Tämäkin pitkällinen sota heikonsi suuressa määrin Ranskan teollisuutta ja kauppaa, mutta seuraavina vuosina Ranska taas vaurastui nopeammin kuin milloinkaan ennen. Se oli jälleen valmiina kilpailemaan Englannin kanssa merellä. Vaikka englantilaiset tekivät suuria ponnistuksia säilyttääkseen ensimmäisen sijansa, niin kului kuitenkin sangen kauan, ennenkuin he oppivat rakentamaan parempia laivoja kuin ranskalaiset. Sodissa aina valloitettiin laivoja puolelta ja toiselta ja vallatuista aluksista voitiin tutustua vastustajan rakennusmalliin. Aina 18:nnen vuosisadan loppuun saakka englantilaiset säännöllisesti totesivat, että ranskalaisten laivat olivat sekä suuremmat että parempimuotoiset ja nopeammat kuin heidän. Jos ranskalaiset olisivat voineet omistaa voimansa merelle yhtä jakamattomasti kuin englantilaiset, niin he olisivat todennäköisyyden mukaan voittaneet merien hegemonian. Näinkin he sitkeästi ja kauan pitivät puoliaan ja vasta Napoleonin sodat ja Nelsonin kuulu voitto saivat vaakakupin ratkaisevasti painumaan Englannin puolelle.

Ranskassa syntyi näihin aikoihin samanlaisia keinotteluyrityksiä kuin yllämainitut englantilaiset olivat. Suurin niistä oli »Louisianan komppania», jonka John Low perusti ja jonka kohtalosta myöhemmin kerromme. Nämä yritykset tuottivat lukemattomille yksityisille taloudellisen häviön, mutia itse maan varallisuutta ne eivät voineet sanottavasti heikentää, vaan paremminkin olivat sen lisääntyvien voimien merkkinä. Ranska omisti huomionsa sekä Länsi-Intialle, jossa sillä oli kukoistavia plantaasisiirtokuntia, että Itä-Intialle, jossa sen kansalaisten yritykset toistaiseksi menestyivät erinomaisesti.

Ja tämän vaurastumisen tuottama vaara se sai Englannin seitsenvuotisessakin sodassa asettumaan Ranskan vihollisten puolelle, vaikka Ranska nyt oli liittynyt vanhaan perintöviholliseensa Itävaltaan kukistaakseen sen kanssa Preussin, joka alkoi, kohottaa päätään liian korkealle Saksan valtakunnan hajonneiden raunioiden keskeltä. Englantia oli Fredrik Suuren oman kykynsä ja urhoollisen kansansa jälkeen kiittäminen siitä, että Preussi tästä verisestä ja vaarallisesta sodasta suoriutui voitollisesti ja että se sen jälkeen oli suurvaltoihin luettava. Mutta eivät olleet Englanninkaan saavuttamat edut vähäisiä. Ranskasta ei voitu lähettää Canadaan apuväkeä, koska Englannin laivasto hallitsi merta, ja seurauksena olikin koko Canadan valloittaminen ja sen ynnä kaikkien Uuden Englannin äärettömien takamaiden joutuminen rauhanteossa Ohion laaksoa myöten Englannille. Parisin rauhassa (1763) Ranskalle ei jäänyt muuta kuin pari pientä saarta kalastusasemiksi New Foundlandin rannikoilla ynnä Louisianasta se puoli, joka oli Mississipin länsipuolella Iberville-jokeen saakka pohjoiseen, mutta tämänkin alueen se oli jo ennen rauhaa salaisen sopimuksen kautta luovuttanut Espanjalle avun palkaksi. Länsi-Intian saarista Ranska sai takaisin useimmat sodan aikana valloitetut.

Itä-Intiankin valtakysymyksen tämä sota ratkaisi Englannin eduksi. Bengalin hallitsija yritti käyttää tilaisuutta ajaakseen englantilaiset maasta, mutta vaikka ranskalaiset häntä auttoivat, niin kukisti lordi Clive hänet täydelleen. Ranskalaisilta valloitettiin tärkeimmät asemat, mitä heillä oli Etu-Ihtian mannermaalla. Nyt sekaantui Espanjakin sotaan Ranskan liittolaisena ja Portugal meni Englannin puolelle. Mutta Englanti oli jo niin paljon voimallisempi merellä, että muitten oli vaikea taistella sitä vastaan siirtomaissa. Espanjalaisilta englantilaiset valloittivat Havannan ja Manilan. Ranska tosin sai takaisin Itä-Intiassa olevat asemansa, mutta sen mahti niillä markkinoilla oli murtunut ja ranskalainen Itä-Intian komppania teki vararikon. Espanja menetti Englannille Floridan, mutta sai muut valloitetut alueet takaisin. Etelä-Amerikassa rauha siirteli Espanjan ja Portugalin välisiä rajoja. Nämä muutokset aiheuttivat monia rettelöitä, joitten lopputuloksena oli, että kaikki siellä palautettiin entiselleen.

Pohjois-Amerikka oli nyt englantilaista aluetta Mexicon lahdesta Hudson-lahteen saakka, lukuunottamatta Louisianan länsipuolta, jonka Espanja oli saanut, mutta jonka anastus niinikään näytti vain ajan kysymykseltä. Englanti ei kuitenkaan saanut kauan nauttia voittojaan. Ylimielisenä ja ajan käsitykseen perustaen, että muka siirtomaat olivat vain emämaan rikastuttamista varten, Englannin hallitus alkoi yhä suhdattomammin sortaa amerikkalaisten alusmaittensa itsemääräämisoikeutta ja kauppavapautta, ja seurauksena oli, että nämä, voimansa tuntien, tekivät kapinan ja v. 1776 julistautuivat itsenäisiksi. Ranskalaiset puolestaan kostivat tappionsa siten, että heitä joukoittain tulvasi Washingtonin armeijaan taistelemaan. Syksyllä 1777 kenraali Burgoynen johtaman englantilaisen armeijan täytyi Saratogan luona antautua, ja siten oli pohjoisella näyttämöllä sota ratkennut. Eteläisellä sotanäyttämöllä, Carolinassa ja Georgiassa, se niinikään päättyi amerikkalaisten voittoon. Yhdysvallat saivat liittolaisikseen Ranskan ja Espanjan ja myöhemmin Hollannin, Pohjoismaat ja Venäjän, joitten maitten kauppaa englantilaiset olivat vahingoittaneet, mutta vihollistensa suuresta luvusta huolimatta englantilaiset yleensä taistelivat voitollisesti. Gibraltar piti puoliaan Espanjaa vastaan ja espanjalainen laivasto Kap St. Vincentin luona voitettiin. Hollantilaisilta valloitettiin maita sekä Länsi- että Itä-Intiassa ja Kapmaakin olisi valloitettu, ellei sitä olisi estänyt ranskalainen laivasto. Tosin espanjalaiset ja ranskalaiset valloittivat muutamia toisarvoisia englantilaisia alusmaita Länsi-Intiassa ja Hudson-lahden rannalla, mutta yleensä olivat englantilaiset voitolla muualla paitsi v. 1781 amerikkalaisella sotanäyttämöllä. Siellä viimeinen englantilainen armeija joutui saarroksiin Yorktownissa ja senkin täytyi antautua. Yhdysvallat tosin olivat liittolaisilleen luvanneet olla tekemättä Englannin kanssa erikoisrauhaa, mutta kun saatiin vihiä, että Ranska ja Espanja aikoivat anastaa takaisin Mississipin ja Alleghany-vuoriston välisen maan, jotteivät Yhdysvallat liian mahtaviksi paisuisi, niin Yhdysvallat sen estääkseen v. 1782 tekivät Englannin kanssa erikoisrauhan Parisissa. Yhdysvaltain itsenäisyys tunnustettiin, mutta Canada jäi Englannille. Seuraavana vuonna Ranska ja Espanjakin tekivät Englannin kanssa rauhan, jossa siirtomaitten omistussuhteet jonkun verran muuttuivat, mutta yleensä kuitenkin jokainen valta sai pitää maa-alueensa, sillä tappioita, jotka se oli yhdellä sotanäyttämöllä kärsinyt, korvasivat toisaalla saavutetut voitot.

Vielä viimeisen ja kaikkia entisiä voimallisemman yrityksen Ranska teki voittaakseen takaisin menetetyn merimahtinsa. Mutta Napoleoninkin sodista ja kuristustoimista saarivaltakunta suoriutui voitokkaasti. Nämä tapaukset kuitenkin enimmältä osaltaan kuuluvat yhdeksännentoista vuosisadan historiaan.

Olemme näin muistutelleet mieleen tärkeimpiä niistä maailmanhistoriallisista tapauksista, jotka vaikuttivat merentakaisten uudismaitten kohtaloihin. Vaikkeivät ne suoranaisesti kaikki edistäneetkään maantuntemuksen leviämistä, muodostavat ne kuitenkin taustan, jota vastaan sen ajan löytöretket ja uusien maitten anastukset esiintyvät tehokkaammassa valossa.

POHJOIS-AMERIKAN TIENRAIVAAJAT.

Kaikki ne eurooppalaiset, jotka löytäjinä tulivat Pohjois-Amerikan itärannikon lauhkeisiin osiin, ihastuivat sanomattomasti näkemäänsä maahan. Melkein asumattomana, raivaamattomana luonnon häiritsemättömyydessä, valtavin aarniometsin, rehevin niityin, köynnöskasvein, rypälein, luonnonviljoin, oudoin linnuin ja jaloin riistaeläimin se oli kuin ääretön omaan valtaansa jätetty Edenin puisto. Yhtenäinen metsäalue ulottui Atlantin rannikkoa pitkin Floridasta aina Labradoriin saakka. Se peitti koko maaperän sekä vuoret että laaksot ja lakeudet. Ei ollut ihanissa Alleghany-vuorissa niin jyrkkää rinnettä, ettei joku puu olisi päässyt kallionkoloihin juurtumaan. Eikä ollut luonnostaan niin laihaa maaperää, etteivät vuosituhannet olisi saaneet siihen sankkaa metsää kasvamaan. Kamalimmat rämeet ja suotkin kasvoivat metsää, vieläpä olivat suokypressin, Amerikan laajimman puun kasvupaikkoina. Siellä missä Mexicon lahden rannoilla nykyisin on silmän siintämättömiin paljaita avohietikoita dyyneineen, siellä oli siihen aikaan mitä parhaat petäjiköt. Ja kaikkein sankimmat olivat metsät tietenkin niillä mailla, jotka nykyisin ovat vainioina, sillä nehän olivat luonnostaan lihavinta maanlaatua. Vain jokien tulvamaat olivat metsättömät, niittyinä.

Ei koskaan enää ihminen pääse samanlaisiin luonnonoloihin kuin ensimmäiset uudisasukkaat, jotka näihin lauhkean ilmaston aarniometsiin tunkeutuivat. Ei koskaan enää hän saa nähdä samanlaista majesteetillista luonnonvaltakuntaa niillä leveysasteilla, jotka ovat valkoisen rodun varsinaiset kotivyöhykkeet. Ainoastaan taivaan sytyttämät metsävalkeat toisin paikoin tekivät näihin metsiin aukkoja, jotka kuitenkin jäljestäpäin kasvoivat umpeen kahta sankemmiksi. Suurimmat puut säilyivät kulovalkeiltakin ja jatkoivat välittämättä kasvuaan, lisätäkseen uusia vuosisatoja ja vuosituhansiakin jo ennestään pitkään ikäänsä. Ihmekö se, että monet sinne tulleista unhottivat muut elinkeinot ja elämänsä asuivat näissä metsissä, elättäen itseään niitten riistalla ja nahkoilla kooten omaisuutta. Eivät intiaanit eivätkä muut vaarat, ei koti eivätkä siirtokuntain muut viehätykset saaneet heitä erämiehen elämästä luopumaan.

Löytöretkien historia säilyttää paljon piirteitä niiden tienraivaajien ihastuksesta, jotka ensin saapuivat Pohjois-Amerikan itärannalle. Heidän mielestään ei koko kristikunnassa ollut ihanampaa maata. Mutta siitä huolimatta ja vaikka maa raivattuna saattoi monta sukupolvea lannoittamatta antaa runsaita satoja, oli ensimmäisten siirtokuntien olemisen taistelu odottamattoman ankara, ja loppumattomia vaikeuksia ja kärsimyksiä oli voitettava, kammottavat saaliit tuoni korjasi, ennenkuin asutus oli voiton puolella. Moni asutuksen alku meni aivan hukkaan huonon johdon ja järjestyksen vuoksi, mutta semmoisetkin yritykset, joitten osanottajia innostutti hartain uhrautuvaisuus ja yhteishenki, saivat kokea vaikeita aikoja, ennenkuin pääsivät kunnolla juurtumaan ja tulemaan toimeen ilman kotimaan apua. Jos Viinimaan asutus olisi ollut helppoa, niin varmaan jo Thorfinn Karlsefni ja hänen karaistunut, rohkea ja tarmokas pohjan kansansa olisi saanut Uuden maailman manterella pysyväisen jalansijan ja Pohjois-Amerikasta olisi voinut tulla skandinavinen maa.

Ranskalaiset Acadiassa ja Canadassa.

Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin Ranskasta tehtiin uutta retkeä hänen tutkimiinsa maihin Laurentin lahden ja joen rannoille. Frans I:n monet sodat vieroittivat mielet niin etäisistä merentakaisista yrityksistä. Normandilaiset ja bretonilaiset kalastajat tosin edelleenkin säännöllisesti purjehtivat Newfoundlandin matalikoille ja Acadiassa [Acadiaksi sanottiin nykyisen Dominion of Canadan Atlantin meren rannikkoa. Nimityksen alkuperä on hämärä; toiset luulevat sen polveutuvan intiaanisanasta, toiset »Arkadiasta.»] ja Canadassa käytiin turkiksia ostamassa, mutta mitään vakinaisia siirtokuntia ei perustettu, ja turkiskauppiaittenkin matkat olivat vain tilapäisiä poikkeuksia. Eikä heillä ollut minkäänlaista virallista lupakirjaa eikä suojelusta. Maahan vakinaisesti asettumasta peloitti ilmanalan ankaruus ynnä Cartierin ja Robervalin surkeat kokemukset.

Vasta kun Henrik IV nousi Ranskan valtaistuimelle, kääntyi huomio uudelleen näihin merentakaisiin maihin. Ja vaikka ministeri Sully vastustikin asutusyrityksiä, antoi kuningas kuitenkin oikeuskirjoja. Ensimmäiset yrittäjät olivat osaksi hugenotteja, jotka jo ennenkin olivat koettaneet perustaa siirtokuntia, vaikka vihamieliset mahdit olivatkin ne niin surkeasti tuhonneet. He toivoivat nyt parempaa menestystä Acadiassa ja Canadassa, joihin maihin Ranskalla oli eittämätön löytöoikeus. Mutta kun Nantesin edikti oli melkoisesti taltuttanut uskonvihaa, oli näissä merentakaisissa yrityksissä hugenottien keralla osallisina hyviä katolilaisiakin, ja katolilaiset ne lopulta saivat Canadassakin koko uskonnollisen vaikutusvallan.

Aymar de Chastes, Dieppen kuvernööri, sai kuninkaalta Canadan turkiskauppaoikeudet ja lähetti 1603 retkikunnan Laurentin joen suistamoon. Tällä retkellä oli mukana Champlain, kuuluin Canadan tienraivaajista.

Samuel de Champlain.

Samuel de Champlain oli syntynyt v. 1567. Laivastokapteenina taisteltuaan Espanjaa vastaan hän rauhanteon jälkeen lähti Henrik IV:n asioille Espanjaan ja sieltä teki matkan Länsi-Intiaan ja Mexicoon (1599—1602). Hänen matkakertomuksensa omituisine piirroksineen on Länsi-Intian ja Mexicon silloisten olojen tuntemiseen tärkeä lähde. Panamassa hän muun muassa suunnitteli kanavaa kannaksen poikki; jo aikaisemmin (v. 1552) oli sama asia pälkähtänyt. Gomaran päähän.

Champlain, josta oli tuleva Canadan asutuksen varsinainen perustaja, purjehti Laurentin jokeen ja sitä nousten saapui Hochelagaan, jossa Cartier oli käynyt seitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Seutua ei asutuksen puolesta olisi entisekseen tuntenut. Huronit olivat kadonneet. Ainoastaan kuljeskelevia algonkin-intiaaneja tavattiin nyt paikalta, jolla Cartierin aikana oli suuri kaupunki. Yhtä autio oli Stadacona, jossa Cartier oli viettänyt pari talvea (II, 407).

Champlain yritti nousta Laurentin joen kosket, mutta raskain merivenein se ei ollut mahdollista. Hän keräsi sen vuoksi ylämaasta suusanallisia tietoja saadakseen selville, kuinka kaukana Tyyni meri oli. Intiaanit tiesivät, että joessa ylempänä oli koskia ja sitten suuri järvi (Ontario) ja sen takana korkea koski, jossa muka oli jotenkin vähän vettä (Niagara). Sitten tuli toinen järvi (Erie) ja sen takana oli salmi, joka johti niin laajalle järvelle, etteivät intiaanit uskaltaneet sen poikki kulkea. Champlain päätteli, että nuo etäiset vedet mahtoivat olla Etelämerta. Mutta keneltäkään hän ei saanut sensuuntaista tietoa, että noissa järvissä olisi ollut suolaista vettä.

Paluumatkalla Champlain tapasi erään St. Malon purjehtijan, joka hänelle kertoi paljon kummia Acadian rannikon ihmeistä, epämuodostuneesta intiaanikansasta, jolla oli niin pitkät sääret, että polvet ulottuivat pitkälle pään yli heidän kyykkysillään istuessaan, ja varsinkin Gugusta, joka asui Chaleur-lahden rannalla Miskun niemellä. Suuren laivan mastot eivät muka ulottuneet edes hirviön vyötäisiin. Se otti kiinni ja söi paljon intiaaneja, ja mitä se ei sillä kertaa jaksanut syödä, ne se pisti taskuun. Jotkut intiaanit, jotka olivat päässeet sen taskuista karkaamaan, sanoivat niitä niin suuriksi, että iso laiva olisi niihin mahtunut. Champlain näyttää aluksi uskoneen nämä jutut. Ranskalainen kapteeniko ne oli itse keksinyt, vai olivatko intiaanit ne hänelle valehdelleet, sitä ei tiedetä, mutta varmaa on, että sama kapteeni valehteli paljon muutakin. Mahdollista on, että intiaanit näitä juttuja varta vasten keksivät ranskalaisten niin kiihkeän uteliaina heiltä tiedustellessa kaikenlaisia kummituksia, epäsikiöitä ja epämuodostuksia, joita keskiajalla oli niin runsaasti vanhoista taruista karttoihin kokoontunut. Champlain luuli Gugua joksikin piruksi, joka oli pantu sinne kiduttamaan pakanallisia ihmisparkoja. Hän eli hyvä katolilainen, miksei hän siis olisi moista uskonut; uskoivathan pirujen maan päällä liikkuvan itse valistuneet uskonpuhdistajatkin. Champlain tutki näitä rantoja laajalti seuraavilla retkillään. Gugusta hän ei sen koommin mitään kerro, mutta saman bretagnelaisen kapteenin muita valheita hän oikaisi useita.

Acadian ensimmäiset siirtokunnat.

Ranskaan palattuaan Champlain kävi hovissa näyttämässä karttojaan ja tekemässä selkoa matkastaan, sillä Länsi-Intiassa käynnistään hän oli nimitetty »kuninkaan maantieteilijäksi». Henrik IV suurella mielenkiinnolla kuunteli hänen selontekoaan, mutta rahoja suureen siirtomaayritykseen ei ollut, varsinkaan kun rahaministeri Sully vastusti kaikkia merentakaisia seikkailuja. Kuninkaalle silloin huomautettiin, ettei valtiolta rahoja pyydettykään, yksinomaisen turkiskaupan oikeus riittäisi kustannuksiin. Semmoista myönnytystä ei ollut vaikea saada, vaikka se tekikin lopun St. Malon ja Dieppen kauppiaitten Canadassa harjoittamasta yksityisestä kaupasta.

De Chastes oli Champlainin poissa ollessa kuollut ja hänen oikeutensa olivat joutuneet Pietari du Guastille, De Montsin herralle, joka oli kalvinisti ja kuninkaan suosiossa. Bretagnen ja Normandian kaupungit turhaan koettivat saada De Montsin oikeudet peruutetuiksi, muun muassa sillä verukkeella, että lukemattomien intiaanien autuus mokoman vääräuskoisen takia joutuisi vaaraan. Kuningas ilmoitti, että yritys oli Ranskan edun mukainen, ja kauppiaitten täytyi toistaiseksi tyytyä siihen. Heille tarjottiin tilaisuus ruveta De Montsin yritykseen osakkaiksi.

De Monts oli uuttera ja tarmokas mies. Hän päätti perustaa Acadian rannalle siirtokunnan kauppansa tueksi. Huhtikuussa 1604 retkikunta lähti Havresta. Champlain ja eräitä toisia herrasmiehiä oli mukana sekä toista sataa käsityöläistä. Vähän jäljempänä seurasi toinen laiva, Sable-saarella oli tulla haaksirikko, mutta laiva pelastui kuitenkin ja saapui Uuden Skotlannin rannalle, jossa siihen yhtyi myöhemminkin lähtenyt. Molemmat laivat laskivat sitten siihen syvään lahteen, joka on Uuden Skotlannin ja mannermaan välillä ja joka nykyisin on varsinkin valtavan vuoksiaaltonsa vuoksi maineessa. Se sai nimekseen »Ranskan lahti», mutta tämä nimi on kartoista kadonnut, ja lahtea nykyisin nimitetään vanhemmalla portugalilaisella nimellä Fundy-lahdeksi (syväksi lahdeksi). Rannikkoa tutkittaessa löytyi nykyisen Annapoliin oiva satama Uuden Skotlannin länsirannalta. Tämän jälkeen herätti huomiota mannermaalla eräs lahti, joka on tavallaan luonnon merkillisyys, koska siihen laskevan joen suussa koski vuoroveden mukaan aina kääntyy joko mereen taikka sisämaahan päin. Kun oli juhannus tähän paikkaan tultaessa, sai joki siitä nimen, ja St. John se on vielä tänä päivänä. Joen, suussa oli kalliolla intiaanikylä, josta kulki maan puikki intiaanien polku Canadaan. Jatkettiin sitten rantaa pitkin matkaa etelämmäksi ja saavuttiin Passamaquoddy-lahteen, joka kauneine saarineen miellytti De Montsia niin, että hän siihen perusti siirtokuntansa. Se sai nimeksi Ste Croix. Champlain laati seudusta tarkan kartan, joka sitten v. 1797 pelasti tämän seudun Canadalle Yhdysvaltain aloittamassa rajariidassa.

De Montsin mukana oli myös tullut paroni Jean de Biencourt, Poutrincourtin herra. Tämä oli siihen määrään mieltynyt Annapoliin lahteen, että päätti perustaa siihen toisen siirtokunnan ja muuttaa siihen perheensä 'keralla asumaan. Hän palasi Ranskaan valmistamaan tätä uutta yritystään, johon kuningaskin suostui, vaikka Poutrincourt, joka oli kiivas katolilainen, oli häntä vastaan taistellut liigan puolella. Champlain lähetettiin etelään päin tutkimaan rannikkoa, jota aina Verrazzanon ajoista saakka oli sanottu »Norumbegaksi» ja jossa muka piti olla joku tarumaisen rikas kaupunki. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään jälkeä näistä ihmeistä eikä rikkauksista, vaikka maa itse oli kylläkin ihanaa.

Ste Croix'n siirtokunta oli perustettu huonolle paikalle. Talven kuluessa puolet siirtolaisista kuoli keripukkiin, vilu ja ruoan puute tuotti paljon kärsimyksiä, ja kevään tullen sen vuoksi kaikki halusivat lähteä pois. Champlain lähti De Montsin kanssa rantaa pitkin etelään päin etsimään parempaa paikkaa, ja tällä kertaa he tutkivat rannan aina Kap Codiin saakka. Muun muassa he kävivät siinä satamassa, jossa viisitoista vuotta myöhemmin puritanilaiset »pyhiinvaeltaja-isät» astuivat maihin. Se ja muutkin rannikon paikat saivat ranskalaiset nimet, joista kuitenkin suurin osa on myöhemmin vaihtunut toisiin. Tällä matkalla muun muassa tavattiin se heimo, jonka polvien piti ulottua pään yli, kun he kantapäillään istuivat, mutta Champlain ei heistä sen kummempaa huomannut, kuin että he olivat nopeat kulkemaan, samoin kuin intiaanit yleensäkin.

Tämän matkan johdosta De Monts muutti siirtokuntansa väliaikaisesti toiseen paikkaan ja antoi sitten Champlainin toimeksi tutkia vielä tarkemmin samaa rannikkoa, koska hän halusi perustaa siirtokuntansa lämpöisempään seutuun. Itse hän lähti Ranskaan. Poutrincourtin kanssa Champlain nyt tutki Fundy-lahden aina viimeiseen perukkaan saakka. Matkassa oli Markus Lescarbot, nuori sukkela lakimies, joka uteliaisuudesta oli tullut Poutrincourtin seurassa ja sitten kirjoitti Uuden Ranskan alkuvaiheista sekä lähdeteoksena tärkeän että tyylin puolesta vilkkaan ja ansiokkaan historiateoksen. Seuraavan talven he viettivät Port Royalissa, ja kun he ruokajärjestyksestä pitivät hyvän huolen, kului aika hyvin. Champlain, jolla oli enimmän kokemusta Uuden maailman oloista ja ilmanalasta, perusti »Hyvän ajanvieton veljeskunnan» melkein samaan tapaan kuin nykyisten napamatkustajain on tapana. Tämän veljeskunnan jäsenten tuli vuoron mukaan pitää siirtokuntaa hyvällä tuulella kunkin päivänsä ja pitää huolta ruokatavarain hankkimisesta. Päivällisajan tultua veljeskunnan jäsenet saatossa marssivat ruokasaliin, edellä sen päivän hankkija, pyyhinliina olallaan ja kaulassaan veljeskunnan nauha. Muut jäsenet hänen perässään tullen kantoivat hänen hankkimiaan ruokia, jotka suureksi osaksi olivat ympäristön metsistä ja vesistä, sillä niihin aikoihin oli Uudessa Skotlannissa vielä runsaasti riistaa sekä maalla että vedessä. Talvi kuluikin hupaisesti, mutta kevään tultua retkikunta sai huonoja uutisia. De Montsin oikeudet oli lakkautettu, eikä hänellä enää ollut varoja yrityksen jatkamiseen. Kaikki saivat käskyn palata Ranskaan. Viimeisinä lähtivät Champlain, jonka kartta vielä oli keskeneräinen, ja Poutrincourt, joka tahtoi korjata kylvämänsä viljat, voidakseen Ranskan kuninkaalle näyttää, kuinka hedelmällistä maa oli.

Poutrincourt ei sitten hylännytkään siirtokuntaansa, ennenkuin se monien vihain vuoksi oli täytymys. Ensin jesuiitat juonillaan häiritsivät sen toimeentuloa, sitten Virginian englantilaiset siirtolaiset sen hävittivät, väittäen kaikkien näitten seutujen kuuluvan Englannille John Cabotin löytöjen oikeudella.

Acadia oli seuraavina aikoina ainaisten riitain aiheena Ranskan ja Englannin välillä. Sen ranskalaiset siirtokunnat olivat toisin ajoin jotenkin lukuisat, mutta niitten sisällistä rauhaa häiritsivät ankarat riidat. Lopulta Uuden Skotlannin ranskalaisten täytyi tyytyä pohjoisosaan, Breton-saareen, jonka asukkaista melkoinen osa vielä tänä päivänä polveutuu vanhoista ranskalaisista siirtolais-suvuista.

Quebecin perustaminen.

Kun Champlain kolme vuotta poissa oltuaan palasi Ranskaan, vei hän karttansa ja muut tietonsa De Montsille ja sai tämän taivutetuksi vielä jatkamaan näitä merentakaisia yrityksiä. De Monts sai kuninkaan suomaan itselleen vielä yhdeksi vuodeksi turkiskaupan yksinoikeuden ja Champlain lähetettiin nyt hyvin varustettuna Laurentin joelle. Hän purjehti ensin Saguenayn suuhun Tadoussaciin, joka vanhastaan oli turkisten markkinapaikka, otti siellä takavarikkoon turkiksia ostelevain baskien laivan ja rakensi sitten aluksen, jolla hän lähti nousemaan Laurentin jokea. Erääseen paikkaan, jonka kohdalla kallioniemi ahdistaa joen tavallista kapeammaksi ja jota intiaanit Champlainin oman ilmoituksen mukaan sanoivat Quebeciksi, hän rakensi kahdenkertaisia hirsihuoneita ja niiden ympäri vallin ja ojan, ja niin oli Quebecin perustus laskettu. Laivat palasivat ostettuja turkiksia Ranskaan viemään, Champlain taas jäi uusiin asumuksiinsa väkensä keralla talvea viettämään. Kahdeksantoista hänen miehistään sairastui keripukkiin ja niistä kymmenen kuoli. Champlain etsi joka taholta ameda-puuta, joka oli niin ihmeellisellä tavalla pelastanut Cartierin retkikunnan (II, 408), mutta intiaanit eivät siitä voineet antaa mitään tietoa. Siitä hän päätti, että ne intiaanit, jotka Cartierin aikana paikkakunnalla asuivat, olivat olleet toista rotua kuin hänen aikaisensa. Niin asia olikin. Muutoin talvi kului suotuisasti, eivätkä Quebeciin rakennetut uudisasunnot sen jälkeen ole kylmille jääneet.

Sotaretki irokuoita vastaan.

Keväällä tehtiin retki, joka sai ratkaisevan merkityksen Canadan koko tulevaisuudelle. Algonkin-intiaanit ja ylämaahan paenneet huronit valmistelivat kostoretkeä irokuoita vastaan, jotka olivat karkottaneet huronit Laurentin jokilaaksosta, ja Champlain tarjoutui lähtemään mukaan heidän liittolaisenaan. Tämän retken kautta ranskalaiset ja irokuoit kaikiksi ajoiksi riitaantuivat, ja arvaamattoman paljon vahinkoa tuotti se heidän yrityksilleen. Mutta toiselta puolen irokuoit olivat niin pelätyt, että kaikki ne Laurentin jokilaaksossa ja isojen järvien pohjoispuolella olevat intiaaniheimot, jotka elivät heidän kanssaan vihoissa, sen sijaan lujasti liittyivät ranskalaisiin, ja nämä saattoivat aina Superior-järvelle saakka kulkea kuin ystäväin maassa — milloin irokuoit eivät sinne saakka retkiään ulottaneet.

Irokuoitten suuri liitto levitti valtaansa samain periaatteitten mukaan kuin vanhat roomalaiset. He hävittivät vastustajansa yhden erältään. Muitten kanssa sillä välin hyvissä väleissä ollen he tuhosivat tuhottavansa niin perusteellisesti, että heimo, jonka kimppuun he olivat hyökänneet, samalla lakkasi olemassa olemasta. Mitä tähteitä jäi, ne he ottivat omain heimojensa aukkojen täytteiksi. Heikontumattomina he siten saattoivat kääntyä uutta vihollista vastaan. Ottava-joen algonkinit ja Georgian lahdelta saakka tulleet huronit — huronien, s.o. harjaspäitten nimen tämä kansa vasta myöhemmin sai ranskalaisilta, Champlain käyttää heistä nimeä, joka vastaa nykyistä Wyandottea — suostuivat ilomielin Champlainin avuntarjoukseen. Ranskalaisten luku ei tosin ollut suuri, mutta intiaanit, siitä mitä olivat heistä nähneet, arvasivat, että heidän esiintymisensä siitä huolimatta olisi tehoisa.

Ainoastaan kaksitoista ranskalaista oli retkikunnan mukana. Noustiin Quebecistä Laurentin jokea Richelieu-nimisen oikealta puolelta tulevan syrjäjoen suuhun saakka; siinä pari päivää kalastettiin eväitä. Richelieu oli irokuoitten liittokunnan maahan valtatie. Vedenjakajalla asuivat mohawkit, ensimmäinen irokuoi-kansa, ja retki siis piti aivan vihollisen alueen sydämeen. Intiaanit olivat Champlainille kertoneet, että jokea saattoi nousta meriveneillä, aina siihen suureen järveen saakka, joka on löytäjästään nimensä saanut, mutta eteen tulikin koski, jonka alle vene oli jätettävä. Vaikka intiaanit siis olivat antaneet vääriä tietoja, ei Champlain kuitenkaan malttanut palata takaisin, vaan lähetti miehensä veneen keralla Quebeciin ja otti ainoastaan kaksi vapaaehtoista mukaansa. Intiaanit helposti taivalsivat kevyet kanoottinsa koskien ohi, ja niitten niskasta lähdettiin uudelleen veneillä matkaa jatkamaan. Sankat aarniometsät saartoivat kahden puolen jokea, joka kesäisen auringonpaisteen loisteessa oli kuin valokatu tuntemattomiin synkkiin saloseutuihin.

Osa intiaaneista oli oikullisesti luopunut koko sotaretkestä jo Richelieun suulla, ja kun retkikunnan voima koskien päällä laskettiin, oli jäljellä vain kuusikymmentä miestä ja neljäkolmatta kanoottia. Pysähdyttiin eräälle saarelle metsästämään ja tehtiin sitten leiri nykyisen St. Johnsin kaupungin seuduille. Päälliköt osoittivat nyt joka miehelle, mikä kunkin paikka oli tappelussa, pistäen sitä varten maahan keppejä, yhden kutakin miestä varten, ja pitemmät kepit päälliköitä varten. Intiaanit kokoontuivat sitten tätä asemakaavaa tutkimaan ja oppimaan jokainen osansa. Kanootit oli vedetty rannalle, ja koska oltiin vihollismaassa, niin rakennettiin yöksi kaadetuista puista suojus leirin ympärille. Kahdessa tunnissa tämä työ sai valmiiksi Champlainin suureksi ihmeeksi. Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa virtaa pitkin, kunnes saavuttiin suurelle Champlain-järvelle. Ranskalainen matkustaja katseli sitä ihastuneena. Hän pani muistoon kaikki tärkeimmät seikat, puut, riistaeläimet, maan kauneuden, vanhat asutuksen merkit — ennen irokuoi-sotia seutu oli ollut asuttua. Kummallakin rannalla kohosi takamaasta korkeita vuoristoita. Oltiin nyt keskellä mohawkien aluetta ja tehtiin matkaa vain yöllä. George- ja Champlain-järven välisellä kannaksella, lähellä nykyistä Ticonderogaa, vihdoin tavattiin joukko irokuoita. Tällä paikalla, jossa myöhemmin taisteltiin monta Pohjois-Amerikan historiassa muistettavaa tappelua, syntyi kahakka. Champlain laati siitä kertomuksen ja liitti kertomukseen kuvankin, josta näkyy, että intiaanit sittemmin muuttivat taistelutapaansa, tultuaan pyssyjen kanssa tekemisiin. Kuvassa he taistelevat taajoissa joukoissa, joita päälliköt johtavat. Näemme siinä niinikään puuvarustuksen, jonka irokuoit nopeaan laativat vihollisen huomattuaan. Nämä irokuoit nyt ensi kerran tutustuivat ampuma-aseihin ja pelästyivät heti niitten taikatehoa, kun kaksi heidän etevintä miestään laukausten kajahtaessa paikalla kaatui. Kaksi ranskalaista oli asetettu sivustalle ja he alkoivat ampua metsästä; Champlain itse marssii kuvassa joukon edellä, ampuen hänkin. Irokuoit säikähtivät pamauksia ja luotien tehoa niin kamalasti, että tuota pikaa lähtivät pakoon, ja retkikunta sai helpon voiton. Monta sotavankia otettiin, ja ensi kerran Champlain nyt näki heitä paalussa kidutettavan; heidän kärsimyksiään säälien hän ampui heihin armoluodin. Intiaanien julmat tavat häntä kammottivat. Paluumatkalla Champlain sotavangeilta kokosi tietoja järven eteläpuolella olevasta maasta. Ilman muita tapaturmia retkikunta sitten palasi samaa tietä, jota oli tullutkin, ja Laurentin joella tiet erkanivat. Ranskalaiset palasivat virtaa alaspäin, heidän intiaaniliittolaisensa taas lähtivät päinvastaiseen suuntaan, noustakseen jokireittejä myöten kotiseuduilleen.

Montrealin perustaminen.

Champlain palasi nyt Ranskaan, mutta ei siellä kauan viipynyt. Seuraavana kesänä hän jo purjehti takaisin Uuteen Ranskaan, jonka nimen Canada oli saanut, ja vietti siellä suurimman osan loppuikäänsä uupumattomassa toimessa siirtokunnan hyväksi. V. 1611 hän perusti Mont Royalin kauppa-aseman, nykyisen Montrealin. Vasta v. 1613 hän saattoi ryhtyä löytöretkiään jatkamaan nousten toukokuun lopulla Laurentin jokea sen suureen syrjäjokeen Ottavaan. Hän oli Vignan-nimiseltä seikkailijalta, joka oli käynyt algonkinein luona, kuullut pohjoiseen mereen muka laskevasta joesta, jonka tämä seikkailija sanoi löytäneensä. Champlain nousi suurin vaivoin vuolasta Ottavaa, jonka koskissa hän oli henkensä menettää, ja saapui vihdoin algonkinien asumuksille Coulange-järven seuduille. Mutta sieltä hän huomattuaan Vignanin kertomukset paljaiksi valheiksi palasi takaisin.

Huron-järvi ja huronit.

V. 1615 huronit uudelleen pyysivät Champlainen apua irokuoita vastaan.

Hän suostui tulemaan ja nousi tällä kertaa samaa vesireittiä aina Huron-järven rannalle. Hänen edellään kulki franciskanimunkki Josef Le Caron, joka oli tullut Ranskasta kastamaan Canadan alkuasukkaita. Champlain nousi Ottavaa ohi Coulange-järven Mattawa-nimisen syrjäjoen laskupaikalle saakka, nousi Mattawaa vedenjakajalle ja kulki Nipissing-järveä ja French Riveriä — samaa reittiä siis, jota nykyään suuri valtamerikanava on suunniteltu — Huron-järven Georgian lahteen. Huron, keskimmäinen, oli näin ensimmäinen Pohjois-Amerikan suurista sisäjärvistä, jonka eurooppalaiset näkivät. Champlain ei kuitenkaan ollut sen ensimmäinen näkijä, vaikka hän olisi sen kunnian ansainnut, sillä Le Caron seuransa keralla oli sen yhdyttänyt ennen häntä.

Huronien kansa, jonka luo Champlain nyt oli matkalla, oli irokuoitten ahdistamana hylännyt vanhat asuinpaikkansa, Quebecin, ja Montrealin seudut, ja liittolaisiltaan Ottawan algonkineilta saanut uudet asuinsijat niin kaukana lännessä, ettei luultu irokuoitten sotaretkikuntien uskaltavan sinne saakka tulla. Huronit olivat samaa rotua kuin irokuoit, viljelivät maata, asuivat kylissä ja saivat vainioistaan suuren osan elatustaan samoin kuin hekin, jota vastoin vierasrotuiset algonkinit, jotka olivat koko joukon alemmalla kehityskannalla, elivät metsästyksestä ja muuttelivat asuinpaikkojaan aina sen mukaan, kuin riistan väheneminen vaati.

French Kiveristä erottuaan Champlain laski Huron-järven rantaa seuraillen etelää kohti, kunnes tapasi etsimänsä kansan Georgian lahden ja Simcoe-järven välisellä kannaksella sangen hedelmällisessä seudussa asumassa. Näkemänsä valtavan suolattoman ulapan hän ensin nimitti huronien mahtavimman heimon, attigouantanien nimellä, koska hän ensin tuli heidän kyliinsä, mutta muutti nimen myöhemmin »Mer Douceksi» (suolattomaksi mereksi). Molemmat ovat kuitenkin kartoista hävinneet; Huron, haukuntanimi, jonka ranskalaiset antoivat wyandoteille, on lyönyt laudalta muut nimet.

Huroneilla oli täällä kolmisenkymmentä kylää, näissä pari-, kolmekymmentätuhatta asukasta. Eteläisen rintaman kylät olivat linnoitetut samalla tavalla kuin Hochelaga Cartierin käydessä (II, s. 405). Vainioilla kasvoi viljalti maissia ja kurbitsoja. Päivännoutojakin viljeltiin ja niiden siemenistä puserrettiin öljyä. Vastaanotto oli riemullinen. Eräässä kylässä tavattiin toistakymmentä edellä tullutta ranskalaista, ja franciskani Le Caron oli jo täydessä opetustoimessa. Hän vietti Champlainin saapuessa juhlallisen messun, joka oli laatuaan ensimmäinen Canadan suurien järvien rannoilla.

Champlain oli viipynyt matkalla niin kauan, että huronit, luullen hänen väliltä takaisin kääntyneen, jo olivat ennättäneet laskea sotaväkensä hajalleen. Mutta nyt ryhdyttiin paikalla toimiin sen kokoamiseksi. Sotilaita alkoi keräytyä, ja saapui tieto, että andastet, jotka asuivat Susquehannan varsilla irokuoitten takana, olivat luvanneet tulla siltä puolelta auttamaan. Andastet olivat jo joutuneet tekemisiin hollantilaisten kanssa, jotka olivat asettuneet Hudsonin rannoille ja tehneet irokuoitten kanssa liiton. Syyskuun lopulla oli vihdoin kaikki valmiina ja lähdettiin matkalle.

Ontario.

Retkikunta kulki Simcoe-järvelle ja siitä edelleen jokia, järviä ja taipaleitten poikki Ontarioon. Ontariolla ei kukaan valkoinen ollut käynyt ennen Champlainia, ellei ehkä Etienne Brulé, jonka matkoista tiedot ovat vajanaiset. Retkikunta meloi järven pohjoisrantaa itäpäähän, jossa »oli paljon suuria kauniita saaria», ja oikaisi sitten selän poikki etelärannalle. Kanootit kätkettiin metsään ja lähdettiin maisin samoamaan irokuoitten kyliä kohti. Tultiin joelle ja järvelle, jotka luultavasti olivat nykyiset Oneida-joki ja -järvi. Niin oli saavuttu lähelle Onondagain pääkaupunkia, jossa paloi irokuoitten liiton yhteinen neuvostuli.

Kuuden kansan liitto.

Irokuoitten liittokunnan maat alkoivat siihen aikaan Ontarion ja Laurentin joen eteläiseltä vedenjakajalta ja niihin kuului Hudsonin, Susquehannan ja Delawaren latvaseudut. Sotaretkillään olivat he hävittäneet autioksi sangen laajan alueen joka taholle. Liittoon kuului alkuaan viisi heimoa ja sitä sanottiin silloin »viiden kansan liitoksi». Mutta kun Pohjois-Carolinan tuscarorat pakenivat liittokunnan turviin, oli kansoja kuusi, ja liittokuntaa sitten siirtoloitten kesken alettiin nimittää »kuuden kansan liitoksi». Sen varsinainen perustaja oli Hiawatha-niminen intiaanipäällikkö, jonka nimeen liittyy paljon taruja ja josta Longfellow sai aiheen tunnettuun Kalevalaa jäljittelevään runoelmaansa. Vaikka liittokunnan valta ulottui länttä kohti aina Mississippiin ja etelässä Tennesseehen, ei sen miesluku ollut suuri; se on arvioitu vain 10,000—12,000 hengeksi, ja sotaan se saattoi nostaa vain pari tuhatta miestä ja jonkun sadan päälle. Mutta hollantilaiset ja englantilaiset hankkivat irokuoille ampuma-aseita, ennenkuin niitä saivat muut intiaaniheimot, ja siitä syystä he olivat sodissa muita etevämmät. Sataviisikymmentä vuotta he kykenivät säilyttämään itsenäisyytensä käyttäen hyväkseen englantilaisten ja ranskalaisten välisiä riitoja, vaikka enimmäkseen taistellen englantilaisten puolella. Heidän politiikkaansa on kiittäminen siitä, että englantilaiset saivat sisämaat haltuunsa ja että Pohjois-Amerikasta tuli englantilainen maa, sillä jos he olisivat menneet Ranskan puolelle, eivät englantilaiset olisi voineet edetä rannikkoa edemmäksi, siksi pienet olivat ne voimat, joilla siirtolaiset siihen aikaan tekivät raivaustyötään. Irokuoita on syytetty erikoisesta julmuudesta, mutta siinä kyllä muut intiaanit vetivät heille vertoja. Lescarbot'n mielestä eivät useimmat Euroopankaan kansat siihen aikaan olleet julmuudessa heitä huonompia. Tätä mahtavaa liittokuntaa vastaan Champlain nyt johti intiaaniliittolaisiaan, lähimpänä päämääränään eräs sen lujimpia linnoja.

Onondagain kaupungin piiritys.

Lokakuun 9 p. retkikunta tapasi ensimmäiset irokuoit, ja seuraavana päivänä se saapui kylän luo, joka lienee ollut Oneida-järven kaakkoispuolella. Paikka soveltui oivallisesti puolustamiseen ja kylä oli lujasti linnoitettu, samaan tapaan kuin Hochelaga Cartierin sinne saapuessa. Asemakaava oli kuusikulmio; sen yhtä puolta suojeli lammikko, neljää puolta lammesta johdettu joki, joka vallihaudan tavoin juoksi paaluvarustuksen ympäri. Paaluaita, joka ympäröi koko kylän, oli rakennettu kymmentä metriä pitkistä vankoista pölkyistä, jotka oli lujasti yhteen punottu. Sen sisäpuolella oli yläreunan ympäri, parvekkeet puolustajia varten ja sopivissa paikoissa oli paaluaidassa ampumareikiä, joista puolustajat saattoivat ampua hyökkääjiä.

Huronit eivät malttaneet noudattaa Champlainin hyökkäysohjeita, vaan kävivät kiivaasti ja varomattomasti liian aikaisin kylän kimppuun. Hyökkäys lyötiin takaisin ja Champlainin ranskalaisineen täytyi ilmaista väijytyksensä huronien pakoa suojellakseen. Vaikka Champlain olikin vihoissaan tästä tottelemattomuudesta, suostui hän kuitenkin koettamaan uuden kerran ja rakensi sitä varten piirityskojeen, paaluaitaa korkeamman rintavarustuksella suojatun lavan, jolta pyssymiesten piti ampua puhtaiksi paaluaidan sisäpuoliset parvekkeet. Kaksisataa intiaania kantoi tämän lavan paikalleen ja arkkipuuseilla ammuttiin sitten paaluaidan selkä puhtaaksi. Mutta huronit tästä kiihtyneinä eivät nytkään malttaneet tehdä säännöllistä hyökkäystä, vaan hyppivät ympäri kiljuen ja ampuen nuoliaan umpimähkään mihin sattui. He kantoivat sitten puita polttaakseen kylän varustukset, mutta kiihkoissaan latoivat puut tuulen alle, eikä valkea sytyttänytkään paaluaitaa, kun tuuli painoi liekit poispäin. Champlain koetti parhaan taitonsa mukaan johtaa hyökkäystä, mutta hänen huutojaan ja käskyjään ei kuunneltu. Irokuoilla oli riittävästi vettä palon sammuttamiseksi, ja masentunein mielin huronit yrityksen myttyyn mentyä palasivat takaisin leiriinsä. Champlain oli saanut polveensa haavan, intiaaneja oli haavoittanut parikymmentä. Champlain olisi tahtonut uudistaa hyökkäyksen, mutta huronit olivat käyneet niin noloiksi, etteivät he mitenkään siihen suostuneet. Heidän masennukseensa oli syynä sekin, ettei andasteja kuulunut avuksi. Neljän päivän kahakoimisen jälkeen huronit lähtivät paluumatkalle. Peräytymisen he suorittivat hyvin, sivustat ja jälkipää tehokkaasti suojeltuina ja haavoitettuja vasuissa kantaen. Muuan vankka intiaani kantoi selässään Champlainia.

Irokuoitten ahdistaessa saavuttiin vihdoin paikkaan, johon kanootit oli jätetty, ja ne olivat hyvässä korjuussa. Sitten retkikunta hajaantui, jotkut kalastamaan, toiset metsästämään, toiset majavia ansoilla pyytämään, jotkut kotiinsa palatakseen. Champlain olisi ollut halukas palaamaan Quebeciin, mutta intiaanit eivät häntä laskeneet. He tarvitsivat häntä ja hänen ranskalaisiaan suojakseen ja neuvotellakseen uudesta talviretkestä. Champlain ei saanut kanoottia, jolla olisi voinut lähteä, ja hänen täytyi palata huronien kyliin omavaltaisten liittolaistensa keralla. Kuljettiin takaisin Ontarion pohjoisrannalle ja sitten Ottawa-joelle metsästämään. Champlain siellä yksin metsässä ollessaan harvinaista lintua takaa ajaessaan oli eksyksissä kolme päivää ja kaksi yötä. Sää oli sateista ja pilvistä, ja kun hänellä ei ollut kompassia mukanaan, niin hän kulki piiriä eikä löytänyt takaisin. Pyssyllään hän hankki syötävää ja tulella paahtoi riistan, nuotiolla nukkui yöt. Sitten tuli joki vastaan, ja hän lähti sitä seuraamaan. Tuli koski, metsä aukeni, ja hän tuli pitkälle niitylle, jolla oli tavattoman runsaasti kaikenlaista metsänriistaa. Sitten hän näki pitkän uoman leveätä jokea ja tunsi vihdoin kaalamon, jonka poikki hän oli ennen kulkenut. Tästä hän sen verran käsitti seutua, että tiesi, millä suunnalla leiri oli, ja seuraavana päivänä palasi sinne takaisin. Sen perästä eivät intiaanit tahtoneet laskea häntä yksin metsään, eikä Champlain toista kertaa unohtanut kompassiaan. Talven tullessa retkikunta palasi kotiin riistasaaliineen, jota oli niin paljon, kuin suinkin kulkemaan saatiin. Jäällä käytettiin canadalaisia ahkioita, »tobogganeja». Joulun aikaan saavuttiin huronien kyliin, joista Champlain sitten teki retkiä muittenkin heimojen, kuten »tupakkain» luo. Tämä kansa oli saanut nimensä siitä, että se viljeli erästä tupakkalajia, joka intiaanien kesken oli suuressa maineessa. Champlain kuvaa matkakertomuksessaan laajalti kaikkien näitten heimojen tapoja.

Etienne Brulé.

Champlainin tulkki Etienne Brulé tuli kulkeneeksi Canadaa vielä koko joukon laajemmalti kuin hänen isäntänsä. Ennenkuin huronit lähtivät ylläkuvatulle sotaretkelle, pidettiin Simcoe-järven laskuväylän niskassa suuri neuvottelu ja päätettiin lähettää andastien luo airuita pyytämään näitä jouduttamaan apuväen lähettämistä. Kaksitoista intiaania valittiin tälle retkelle ja Brulé pyysi päästä mukaan. Champlain suostui siihen, koska tie piti tuntemattoman maan kautta, ja syyskuun 8 p. airutjoukko lähti matkaan. Se oli vaarallinen retki, sillä andastien maa oli kaukana Susquchannan varsilla ja sinne oli mentävä irokuoitten liittokunnan läntisimmän heimon, senekain, maan läpi. Täytyi ensin tehdä pitkä kierros puolueettomain alueen kautta — tämä kansa oli nimensä saanut siitä, ettei se liittynyt irokuoihin sen enempää kuin huroneihinkaan — joka ei suinkaan estänyt ensiksi-mainittuja heitäkään tuhoamasta. Ontarion länsipää luultavasti kierrettiin kanooteilla, mutta Niagarasta Brulé ei näytä mitään kuulleen. Suurinta varovaisuutta noudattaen saatiin vihollisjoukot vältetyiksi yhtä seneka-joukkoa lukuunottamatta, joka oli siksi pieni, että se osaksi tuhottiin, osaksi hajoitettiin.

Andastit ottivat Brulén saattajineen mitä parhaiten vastaan, mutta siellä juhlittiin niin kauan, että apujoukko, joka kyllä lähti liikkeelle, tulikin perille kahta päivää liian myöhään. Talven Brulé vietti andastien pääkylässä, Karantuanissa, ja sieltä käsin tutki nykyisen Pennsylvanian sisäosia. Kun oli liian vaarallisia palata takaisin samaa tietä, niin hän laski Susquehannaa Chesapeake-lahteen, jonka kapteeni Smith oli seitsemän vuotta aikaisemmin tutkinut. Mutta sieltä hän kuitenkin palasi takaisin ylämaahan ja keväällä 1616 lähti andasteilta saamainsa oppaitten keralla paluuretkelle huronien maahan. Tiellä tavattiin suurehko joukko senekoita, Brulén saattajat hajosivat kuin akanat tuuleen ja Brulé jäi yksin ja eksyi metsään. Välttääkseen nälkäkuoleman hän päätti lähteä senekain luo ja nämä ottivatkin hänet ystävällisesti vastaan. Mutta myöhemmin huomatessaan, mitä hän oli miehiään, he tuomitsivat hänet kuolemaan ja alkoivat häntä kiduttaa. Riisuessaan hänet roviolle intiaanit löysivät hänen rinnaltaan pienestä pussista »Agnus Dei» messun — vaikkei Brulé suinkaan ollut miesten hurskaimpia — ja tahtoivat tietää, mitä se oli. Brulé heitä juhlallisesti varoitti, että sitä oli pideltävä varovaisesti, koska se oli voimallinen taika, joka heidät varmasti tappaisi. Ja samalla puhkesikin raivoamaan kova rajuilma salamoineen ja ukkosineen, jota yht'äkkiä seurasi kirkas taivas. Intiaanit sitä niin säikähtivät, että päästivät hänet nuorista, vaatettivat hänet ja veivät kyliinsä. Siellä Brulé saavutti niin suuren suosion, ettei pidetty juhlaa eikä karkeloa ilman häntä, ja vihdoin hänelle annettiin oppaat, jotka saattoivat hänet takaisin huronien maahan.

Brulé eli sitten jonkun aikaa kadoksissa intiaanien keskuudessa, mutta v. 1618 hän heidän kanssaan laski jokireittiä alas siirtokuntiin kauppaa tekemään ja tapasi Champlainin, jolle hän kertoi seikkailunsa ja kuvasi näkemänsä uudet seudut. Hän sai sitten toimekseen taivuttaa huronit säännöllisesti tulemaan Quebeciin kaupoille ja oleskeli enimmän aikansa heidän keskuudessaan. Seuraavina vuosina hän retkeili yhä kauemmaksi länteen päin ja ensimmäisenä saapui Sault Ste Marieen ja tämän jälkeen Superior-järven rannalle. Samoin hän oli ensimmäinen puolueettomain kansan luona käynyt. Champlain oli ollut heidän rajallaan, mutta huronien pelotuksesta palannut takaisin. Mutta Niagarasta Brulé ei nytkään saanut tietoa.

Brulé oppi intiaaniystäviltään enemmän kuin he häneltä. Hän eli heidän keskuudessaan irstaasti eikä kammonut petosta. Hän otti englantilailta vastaan rahoja antaakseen heille tietoja Canadasta. V. 1632 huronit, luullen erästä ruttoa hänen synnyttämäkseen, murhasivat hänet, keittivät ja söivät. Kylän, jossa tämä tihutyö tehtiin, he sitten polttivat, ja heimon poppamies väitti nähneensä murhatun sisaren hengen lentävän kylän yli — vaikka suurin osa intiaaneista luuli tietävänsä, että se olikin ollut hänen setänsä.

Champlainin viimeiset vaiheet.

Champlainin aikomus oli Huron-järvestä tehdä retki pohjoiselle merelle, josta hän oli kuullut, sillä kauppatien löytäminen Kiinaan väikkyi kaiken aikaa hänen mielessään, mutta huronien ja algonkinien välinen sota, jossa vuodatettiin verta ja jonka sovittaminen annettiin hänen toimekseen, viivytti lähtöä niin kauan, että matka lopulta oli sikseen heitettävä. Keväällä 1616 hän vihdoin pääsi lähtemään paluumatkalle samaa reittiä käyttäen, jota oli noussutkin, ja saapui heinäkuussa Quebeciin sekä syyskuussa Ranskaan.

Siihen päättyivät Champlainin löytöretket. Mutta hän olikin kulkenut suuren osan Itä-Canadasta, aivan tuntemattomia maita, laatinut niistä omien tarkkain havaintojensa ja intiaanien osoitusten mukaan kartan ja koonnut paljon tietoja maan luonnosta, tuotteista ja asukkaista. Hän oli tarkalleen tutkinut Acadian merenrannan, kulkenut ristiin rastiin Quebecin maakunnan, noussut Saguenayta ja St. Maurice-jokea niin korkealle, kuin niitä meriveneillä pääsi, ja intiaaneilta koonnut tietoja pohjan puolen seuduista. Hän oli tunkeutunut Laurentin vesistösyvänteen etelärannalle kahdesta paikasta, Champlain-järven reittiä ja Oneidan reittiä, noussut Ottawa-jokea Nipissing-järveen ja sieltä kulkenut French Riveriä Huron-järvelle. Hän tunsi Huron-järven itärannan ja aavisti sen valtavan suuruuden. Hän oli saanut tietoja Superior-järvestä ja kanootissa kulkenut Ontarion poikki. Mutta Erie-järvi oli hänelle tuntematon, luultavasti siitä syystä, että se kuului irokuoitten alueeseen, jonka vuoksi huronit eivät koskaan siellä päin liikkuneet. Niagarasta hän- oli jotain kuullut, vaikkei aavistanutkaan sen putousluonnetta. Champlain oli näin saanut oikean käsityksen Laurentin joen ja suurien järvien välisestä yhteydestä, mutta silti jäi hänen aikalaistensa mieliin vireille toivo, että niistä voisi jatkua vesiväylä Tyyneen mereen, siten nimittäin, että niiden vesi juoksisi kahtia, samoin kuin vanhoissa kartoissa Niilin lähdejärvien.

Elämänsä loppuosan Champlain vietti Quebecissa vahvistaen siirtokuntaa kaikella tavalla. Hän hankki sinne enemmän katolilaisia lähetyssaarnaajia, joitten piti kääntää huronit ja algonkinit kristinuskoon, jotta niistä tulisi luotettavia alamaisia. Irokuoit hän olisi kukistanut, jos olisi saanut kotimaasta sitä varten pyytämänsä satakunnan miestä: mutta verraten espanjalaisten ja portugalilaisten merentakaisiin yrityksiin liikeni Ranskasta Canadaan sangen vähän väkeä. Sieltäpä ei saatu kultaa, joka olisi seikkailijoita houkutellut. Kun hän ei voinut irokuoita kukistaa, niin hän teki heidän kanssaan rauhan, jota kesti lähes viisi vuotta ja olisi kestänyt kauemminkin, elleivät algonkinit v. 1627 olisi tehneet typerää hyökkäystä irokuoitten maahan ja siten saaneet näitä uudelleen kaivamaan esiin sotatapparan. Vasta Champlainin kuoltua tämän hurjan työn huonot seuraukset kuitenkin kävivät vallan ilmeisiksi, sillä irokuoit sitten perin pohjin hajoittivat sekä huronien kansan että muutkin ranskalaisten ystäväkansat suurien järvien pohjoispuolelta ja samoilivat niin kauas ranskalaisen alueen sydämeen, että siirtolaiset tuskin uskalsivat lähteä Quebecia edemmäksi.

Vähäiset olivat ne varat, joilla Canada perustettiin, yritys kun oikeastaan oli vain kauppayritys ja perustui kokonaan turkiskaupan tuottamaan voittoon. Vasta Richelieu päätti antaa Canadalle entistä tehokkaampaa tukea ja rupesi itse suuren kauppakomppanian esimieheksi. V. 1629 englantilaiset valloittivat Quebecin, ennenkuin uusi järjestys vielä oli voimaan päässyt, ja Champlain lähetettiin Englantiin sotavankina. Mutta sinne saapuessaan hän ilokseen saikin tietää, että valloitus oli sattunut rauhanteon jälkeen ja Canada annettu takaisin Ranskalle. Champlain palasi siirtokuntaansa v. 1633 ja kuoli pari vuotta myöhemmin Quebecissä 68 vuoden ikäisenä. Hänelle kuuluu kunnia Pohjois-Amerikan sisäosien avaamisesta. Hänen jälkeensä tunnetun alan rajat verkalleen, mutta varmasti laajenivat.

Champlain oli lähettänyt nuoria ranskalaisia intiaaniheimojen luo kieltä oppimaan, ja heistä tuli sitten siirtokunnan ja heimojen välittäjät. Tulkit elivät vuosia intiaanien luona ja palasivat sitten takaisin siirtokuntiin perustaen perheitä, joista moni Canadan vanhimpia ranskalaisia sukuja polveutui. Toiset jäivät kokonaan intiaanien luo asumaan, taikka rupesivat ammattimetsästäjiksi ja ottivat intiaanilaiset vaimot, ja näistä polveutuivat nuo »metsän juoksijat», »coureurs de bois», jotka myöhemmin tuottivat lähetyssaarnaajain joukkoa, puoleksi kauppiaita, puoleksi löytöretkeilijöitä, aina ilonpitoon valmiita, puutteen tai vaarain masentamattomia. He elivät metsäläiselämää, niinkuin metsäläiset itsekin — ja niinkuin usein lähetyssaarnaajatkin, heidän esimeikkiään noudattaen. Intiaanista ei tullut ranskalaista, vaan ranskalaisesta intiaani.

Jean Nicollet.

Champlainin vielä eläessä saapuivat ensimmäiset jesuiitat Canadaan ja perustivat lähetysasemiaan huronien keskuuteen. Heidän mukanaan matkusti ylämaahan Jean Nicollet, joka siellä melkoisessa määrässä laajensi tunnettua aluetta, löytäen Michigan-järven ja luultavasti myös Canadan järvien ja Mississipin välisen vedenjakajan.

Champlain eli kuolemaansa saakka siinä vakuutuksessa, että Laurentin vesistöä oli mahdollinen päästä Etelämereen ja sen poikki Kiinaan ja Japaniin. Nicollet sai toimekseen lähteä entisten löytöjen rajapaaluilta eteenpäin länttä kohti tunkeutumaan.

Nicollet, joka oli Normandiassa syntynyt ja kasvanut, tuli jo nuorukaisena Quebeciin, jossa hänen kykynsä ja rohkeutensa heti herättivät huomiota. Hän ei vielä ollut kahdenkaankymmenen ikäinen, kun hänet lähetettiin algonkinien luo oppimaan heidän kieltään. Hän eli heidän luonaan pari vuotta täydellistä metsäläisen elämää, runsaudessa ja puutteessa, niinkuin näitten metsästäjäheimojen kohtalona oli. Hän oppi heidän kielensä täydelleen ja kävi v. 1622 algonkinien kanssa solmimassa rauhaa irokuoitten kanssa. Sitten hän muutti nipissingien luo ja eli heidän luonaan kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Hänet otettiin heimon jäseneksi ja kaikissa neuvotteluissa hän oli mukana. Nipissingien luota hän palasi Quebeciin tulkiksi. Koska hän osasi erinomaisesti tulla toimeen metsäläisten kanssa, uskoi Champlain hänen toimekseen yllämainitun tutkimusretken.

Heinäkuussa 1634 Nicollet lähti matkaan. Hän nousi Ottawaa ja siitä jatkuvaa vesireittiä huronien luo solmitakseen rauhan heidän ja erään lännessä asuvan tuntemattoman kansan välillä, joka kansa oli silloisille asuinpaikoilleen muuttanut länsimeren rannoilta, kuten Nicollet luuli. Seitsemän huronin kanssa hän tuohikanootissa lähti vaaralliselle matkalleen. Matka piti Huron-järven pohjoista rantaa Sault Ste Marieen ja siitä edelleen rantaa seuraten Michilimackinac-salmeen, josta Nicolletille avautui kenenkään sitä ennen näkemätön Michigan-järvi.

»Tämä salmi on suurien järvien avainkohta», lausuu siitä Dawson, »sillä siinä Superior, Huron ja Michigan koskettavat toisiaan, ja lähellä Michiganin länsirantaa Laurentin ja Mississipin suunnattomat vesistöalueet lähestyvät niin lähelle toisiaan, että paljon veden aikana on vedenjakajan poikki kanootin kuljettavat vesiväylät. Silloin saattaa meloa Laurentin joesta Mexicon lahteen ensinkään nostamatta alustaan vedestä. Intiaanilaisia heimoja virtasi tämän salmen kautta edes takaisin metsäläissotien ainaisissa onnen vaiheissa, ja jokaiseen niemeen, jokaiseen saareen liittyi romanttisia legendoja. Aivan salmen suussa näyttää Michilimackinacin metsäinen saari uivan veden päällä, kohoten mahtavin piirtein keskustaansa kohti. Se on nykyisin huvimatkustajain lempipaikkoja, mutta ennen vanhaan se oli algonkinien jumaluustaruston suurien karkeloivien henkien tyyssijoja. Nicollet ensimmäisenä valkoisena miehenä kulki tämän taruportin kautta tuntemattomalle vedelle, josta hän niin paljon toivoi. Hän toivoi löytävänsä tien kultaiseen Itään. Hän olikin varustautunut Itämailla esiintymään; veneessä oli niitten vähien matkatavaroitten joukossa, mitä hän oli mukaansa ottanut, kiinalaisesta damastista neulottu juhlapuku, joka oli lintu- ja kukkaompeluksin kauniisti kirjailtu. Mutta se kare, joka loiski hänen kanoottinsa keulassa, tulikin kuuttasataa kilometriä laajan järven poikki. Hänen oikealla kädellään oli Ignatiuksen niemi, jonka sitten hurskas Marquette läsnäolollaan pyhitti, ja vasemmalla kädellä Mackinac-niemi, jossa myöhemmin Pontiac niin petollisesti teurasti brittiläisen linnaväen. Se on paikka, jonka kauneus etsii vertojaan. Siinä missä Nicolletin kanootti liukui veden yli hiljaa, ilman muuta ääntä kuin melain säännöllinen pistely veteen, kulkee nykyisin suunnaton liike järvestä toiseen. Valtavia höyrylaivoja liukuu edes takaisin sisämerimatkallaan, jonka pituus voi olla puolentoistatuhatta kilometriä. Mutta etäisyydet ovat niin suuret, että tässä salmessa vielä nytkin levon tunnelma on vallitsevana. Ja miten suuria lienevätkin laivat, joitten savut kohoavat taivaanrannalle rajattomilta ulapoilta, niin on täällä tilaa yhtä paljon kuin valtamerellä, eikä mikään kiireen eikä ahtauden tunne vielä nytkään häiritse paikan rauhaa.»

Nicolletin matka piti ensinnä winnebago-kansan luo. Nimi merkitsi hänen luulonsa mukaan »meren kansaa», ja Nicollet oli vakuutettu siitä, että winnebagot olivat tulleet länsimereltä. Champlain oli kuullut heistä huroneilta. He olivat uutta rotua, jota ranskalaiset eivät olleet tavanneet, eivät ymmärtäneet algonkinien enempää kuin huronienkaan kieltä. He olivat dakotoja, samaa rotua kuin mahtavat siouxit ja assiniboinet. Rodun varsinaisena kotina olivat Mississipin ja Missourin ruohoaavikot, mutta winnebagot olivat sieltä ajelehtineet itää kohti suurien järvien rannoille. Ranskalaiset sanoivat kansaa, sanan intianikielestä kääntäen, »haisijain kansaksi», mutta käännös oli väärä, kuten Nicollet tiesi kertoa, sillä sana merkitsi »haisevaa vettä» ja algonkinit muka sanoivat merivettä haisevaksi. Mutta Nicolletkin erehtyi, he eivät tarkoittaneet merivettä, vaan Mississippiä.

Tämän kansan luo päästäkseen Nicollet meloi Michiganin länsirantaa ja yhä oikealle kääntyen saapui nykyiseen Green Bayhin. Kuljettuaan lahden päähän saakka hän nykyisen Fox Riverin suussa tapasi winnebagot. Nicollet oli edeltäkäsin lähettänyt rantaa pitkin lähettilään tuloaan ilmoittamaan, ja vastaanotto oli mitä paras. Neljä-, viisituhatta henkeä oli tullut rantaan häntä tervehtimään ja nuoret miehet kantoivat hänen tavaransa kylään. Winnebagot olivat jo kuulleet näistä ihmeellisistä valkoisista miehistä ja luulivat heitä hengiksi. Nicollet käveli kylään kiinalaiseen juhlapukuun pukeutuneena, kummassakin kädessä pistooli, joilla hän ammuskeli. Hänhän oli ilmetty Manitu, jolla oli salama ja ukkonen vallassaan, ja naiset ja lapset kauhistuneina pakenivat. Päälliköt ottivat hänet mitä ystävällisimmin vastaan ja panivat toimeen suuria pitoja, joissa eräissäkin syötiin sataviisikymmentä majavaa yhdellä kertaa.

Rauha saatiin pian solmituksi ja Nicolletilla oli sitten hyvää aikaa tutkia maata ja käydä lähiheimoja tervehtimässä. Hän nousi Fox Riveriä Winnebago-järveen ja siitä edelleen aina Wisconsinin taivalluspaikalle saakka. Hän kertoi myöhemmin isä Le Jeunelle, että jos hän olisi vielä kolme päivää kulkenut, niin hän olisi tullut merelle. Mutta hän olisikin tullut vain »suurelle vedelle»; algonkinilainen sana Mississippi merkitsee »suurta vettä», eikä merta eikä »vetten isääkään». Vielä v. 1640 eräs munkki kirjoitti olevansa varma, että tuo meri oli Tyyntä merta ja että sitä pitkin päästäisiin Japaniin ja Kiinaan. Nicollet ei näy kulkeneen vedenjakajaa edemmäksi, vaikkei taivallusta Wisconsin-jokeen olisi ollut kuin pari kilometriä.

Jesuiittain lähetystyö.

Nicollet palasi sitten huronien maahan, jossa jesuiitat olivat sillä välin aloittaneet käännytystoimensa ja rakentaneet keskusasemansa lähelle nykyistä Midlandin kaupunkia, Georgian lahden kaakkois-perukkaan. Asema ympäröittiin paaluaidalla ja muilla varustuksilla, siinä oli kirkko, rakennuksia kaikenlaisiin tarkoituksiin ja asunnot kuudellekymmenelle miehelle. Nicolletin kanssa oli tullut kolme jesuiittaa, mutta heidän lukunsa pian karttui kahdeksaksitöistä. Sitä paitsi oli laitoksessa neljä maallikkoveljeä ja neljä-, viisikymmentä muuta ranskalaista. Tästä keskusasemasta perustettiin eri tahoille pienempiä asemia, joihin lähetettiin viisitoista munkkia. Jumalanpalvelusta vietettiin pääasemalla suurella loistolla, jotta se alkuasukkaihin tekisi syvemmän vaikutuksen. Isät viljelivät maissia ja hankkivat riistaa metsistä, kaloja järvistä, ja siten he saattoivat harjoittaa sangen laajaa vieraanvaraisuutta. Puutteen aikana asemalle kokoontui paljon nälkää näkeviä metsäläisiä, ja aina he saivat ruokaa. Uusia löytöretkiä ei näihin aikoihin tehty montakaan, mutta jesuiittain asemilta maantuntemus kuitenkin laajeni ja syveni joka tavalla.

V. 1641 ne algonkinit, jotka asuivat Superiorista tulevan virran varrella, kutsuivat jesuiittoja luokseen, ja isät Raynibault ja Jogues lähtivät sinne syyskuussa, jolloin näissä maissa on ihana »intiaanikesä» kirkkaine tyvenine ilmoineen ja syksyisine väriloistoineen. Seitsemäntoista päivää kesti meloa Huron-järven pohjoisrantaa, ennenkuin oltiin Sault Ste Mariessa. Siellä oli koolla kaksituhatta metsäläistä, ja monta kansaa oli neuvottelussa osallisena. Isät kuulivat täällä nadouessieuxien kansasta, joitten nimi myöhemmin lyhennettiin siouxiksi.

Niiden luo oli mentävä Superior-järven poikki ja sitten heidän maansa halki juoksevaa jokea; matkaan kului kahdeksantoista päivää. Jesuiitat eivät voineet aavistaa, että se joki, josta tässä oli puhe, oli sama »suuri vesi», josta Nicollet oli huhua kuullut, sitä mereksi luullen.

Niagara.

V. 1640 kaksi jesuiittaa, Brébeuf ja Chaumont, kävi vaarallisella retkellä puolueettomain maassa Erien ja Ontarion välissä. Tämä kansa oli kaikkein ylpeintä ja vihamielisin!ä koko Laurentin vesistössä. Molempia munkkeja kirottiin, pideltiin pahoin ja rääkättiin joka kylässä, mihin he tulivat, ja hädin tuskin he hengissä pelastuivat. Mutta he saivat tällä retkellä vihdoinkin selvän käsityksen kaikkien näitten järvien ja jokien yhteenkuuluvaisuudesta, kuten eräästä seuraavana vuonna laaditusta kertomuksesta näkyy: »Niagara on puolueettomain kuulu joki. Se on se joki, jonka kautta suuri Huron-järvemme purkaa vetensä. Se laskee ensiksi Erieen eli Kissakansan järveen ja siitä puolueettomain maahan, jossa sen nimi on Onguiaaha aina siihen saakka, missä se laskee Ontarioon eli Pyhän Ludvigin järveen, josta sitten lähtee Quebecin sivu juokseva Pyhän Laurentiuksen joki.» Tästä näkyy, etteivät nämä jesuiitatkaan olleet nähneet putousta, muutoin he eivät varmaankaan olisi jättäneet sitä mainitsematta.

Vasta v. 1648 isä Ragneau antaa selviä tietoja Niagarasta: »Se (Eriestä lähtevä joki) jatkaa siitä matkaansa ja syöksyy kammottavan korkealta kynnykseltä kolmanteen järveen, jota samotaan Ontarioksi, mutta jolle me olemme antaneet Pyhän Ludvigin järven nimen.» Mutta ei hänkään näytä itse nähneen tätä »maailman suurinta vesi-ihmettä».

Irokuoi-sota.

Etelän puolessa oli jo kauan aikaa valmistellut myrskyä, jota silloin tällöin jo olivat ennustelleet yksityiset leimaukset ja joka nyt oli lähellä lopullista puhkeamistaan. Sitä alkoivat jesuiitatkin jo aavistaa, kuten näkyy hurskaan Brébeufin kirjeestä: »Sentio me vehementer impelli ad moriendum pro Christo (Tunnen itseäni väkevästi pakotettavan kuolemaan Kristuksen edestä)». Molemmat yllämainitut munkit tulivat talvella puolueettomain maasta palatessaan jesuiittain asemalle ja saivat siellä vihdoinkin ravintoa ja lepoa. Brébeuf jätti äsken saapuneet uupuneet toverinsa makaamaan ja meni läheiseen metsään rukoilemaan. Ennenkuin hän sen varjoon ennätti, hän luuli tähtien valossa näkevänsä kirkkaan ristin, joka kiiti häntä kohti kaakon ilmalta, ja hän käsitti sen merkityksen. Seuraavana päivänä molemmat matkamiehet jatkoivat matkaansa, ja kun Brébeuf heille kuvasi ilmestystään, niin toinen heistä kysyi, oliko risti suuri. »Kyllin suuri meidän kaikkien ristiin naulitsemiseksi», vastasi Brébeuf.

Ja siitä vuodesta kävi Quebecin ja ylämaan yhteys kovin vaikeaksi. Pieniä irokuoijoukkoja väijyi kaikilla teillä. Montreal perustettiin v. 1642, mutta sinne muuttaneet siirtolaiset eivät uskaltaneet lähteä linnan portteja edemmäksi kalastamaan eivätkä metsästämään. Mohawkeja kierteli alituiseen metsissä, ja heidän sotahuutonsa monta kertaa herättivät linnan asujaimet unestaan. Muutama kuukausi vain oli vuosikymmenen kuluessa rauhaa. V. 1648 alkoi irokuoitten loppuhyökkäys. V. 1649 he valloittivat väkirynnäköllä huronien kaupungit toisen toisensa jälkeen. Säälimättömällä verisellä julmuudella voittajat kiduttivat, tappoivat, hävittivät heidän maassaan. Jesuiitat Brébeuf ja Lalemant molemmat heittivät kidutuspaalussa henkensä, intiaanien heitä vastaan käytettyä pirullisimpia rääkkäyskeinojaan. Garnier, Daniel ja Chabanel saivat tomahawkista surmansa. Huronien tähteet hajautuivat yhä edemmäksi länteen ystävällisten heimojen keskuuteen ja irokuoit hävittivät autioksi koko maan Montrealista Michiganin salmeen saakka.

Virginia ja Uusi Englanti.

Kun Espanjan ylivalta merellä oli murrettu ja tie molempiin Intioihin avoinna, niin näytti siltä, kuin jäisivät Walter Raleighin sitkeät siirtomaayritykset unhotukseen ja Virginian rauniot myöhempiin aikoihin odottamaan jälleenrakentajiaan. Mutta unhotusta ei kestänyt kauan.

Seitsemännentoista vuosisadan alussa Englannissa alkoi tuntua todellinen maasta muuttamisen tarve, johon oli taloudelliset syyt. Karjanhoidon anastaessa maanviljelykseltä alaa joutui maanviljelysvoimia vapaiksi, jalojen metallien hinta alenemistaan aleni synnyttäen pulia, ja luostarien vaivaishoidon lakkautuksen vuoksi, kruunun anastettua niiden omaisuuden, kävi köyhälistön tila entistä tukalammaksi. Mutta lisäksi toivottiin siirtomaista saatavan paljon rikkautta.

Bartholomew Gosnold.

Jo vähän aikaisemmin kuin Raleighin siirtokuntaa ruvettiin uudelleen rakentamaan, tehtiin muutamia yrityksiä pysyvän jalansijan saamiseksi pohjoisempana, samalla rannikolla, jolle puritaanit sitten perustivat siirtokuntansa. Raleighin vielä eläessä purjehti valtameren poikki seikkailija Bartholomew Gosnold, vieläpä mainitun ylimyksen avulla. Gosnoldin matka on merkillinen siitä, että hän alkoi purjehtia Atlantin poikki entistä oikoisempaa tietä. Yleinen reitti Pohjois-Amerikan itärannalle oli kulkenut kiertäen ensinnä alas Canarian saarille, sieltä Länsi-Intiaan ja vasta Länsi-Intiasta pohjoista kohti. Tämä reitti oli tietysti paljoa pitempi, mutta tuulet olivat siellä suotuisammat kuin suoraan purjehdittaessa (Vert. karttaa II, s. 27). Gosnold oli ensi matkallaan purjehtinut samaa väylää, mutta toisella retkellä hän laski suoraan valtameren poikki, ja se tie sitten kävi yleiseksi Pohjois-Amerikan itärannikon pohjoisiin osiin purjehdittaessa.

Gosnoldin piti perustaa siirtokunta hänenkin. Hän saapui ensiksi nykyisen Mainen rannikolle ja purjehti siitä etelää kohti, löytäen 15 p. toukokuuta 1602 kuulun Kap Codin, joka New Yorkin pohjoispuolelta pistää kauas mereen omituiseen koukeroon päättyvän hiekkakärkensä. Hän oli, mikäli tiedetään, ensimmäinen, joka on noussut tällä niemellä maihin. Purjehtien eteenpäin hän saapui komeaan salmeen, joka on niemen eteläpuolella sen kannassa, ja maa oli hänen mielestään ylen kaunista, metsät juhlalliset, täynnään marjapensaita ja viiniköynnöksiä, kukkia ja varsinkin sassafras-pensasta, joka siihen aikaan oli suuressa maineessa rohtokasvina. Eräälle saarelle rakennettiin linna ja varasto, sillä Gosnold aikoi perustaa tähän siirtokunnan; sen jälkeen hän kuormasi pienen laivansa täyteen sassafrasta. Mutta kun lähdön aika tuli, ei kukaan suostunut jäämään linnaan, etenkin kun intiaanit osoittivat vihamielisyyttä, ja Gosnoldin täytyi sen vuoksi viedä kaikki mukanaan takaisin kotimaahan.

Maine ja New Hampshire.

Gosnoldin yritys houkutteli seuraavanakin vuonna retkikunnan samoille seuduille. Martti Pring tuli kahdella laivalla Mainen rannikolle ja seuraili sitä etelää kohti sassafrasta etsien. Vasta Kap Codin eteläpuolelta hän sitä vihdoin löysi ja kuormasi laivansa. Seuraava purjehtija oli Yrjö Waymouth, joka 1605 saapui Kap Codin hiekkaiselle rannalle. Hän purjehti sitä jonkun matkaa edelleen ja saapui saaristoon ja lahteen, joka häntä niin miellytti, että hän sen tarkkaan tutki, nousten St. George-jokea jonkun matkaa sisämaahankin. Maan asukkaat olivat ystävällisiä, mutta siitä huolimatta Waymouth ryösti heitä viisi henkeä, viedäkseen heidät Englantiin kieltä oppimaan. Plymouthin silloinen kuvernööri Sir Ferdinando Gorges mieltyi Waymouthin kertomukseen niin suuresti, että hän sitten lähetti monta retkikuntaa Mainen rannalle ja 1607 perusti sinne siirtokunnan, joka kuitenkin talven kylmyyden vuoksi pysyi voimassa vain vuoden. V. 1636 Englannin kuningas antoi hänelle laajan alueen Mainen rannikkoa Merrimac- ja Kennebec-jokien seuduilta. Hänen osamiehensä kapteeni John Mason sai toisen puolen alueesta, ja hänen puoliskostaan, vähäisistä kalastajakylistä, kehittyi New Hampshire, Gorgesin puolesta taas nykyinen Mainen valtio.

Lontoon kauppiaat ryhtyivät paremmalla menestyksellä jatkamaan Raleighin yritystä, joka oli ollut yhden voimille liian laaja. Virginian komppania sai Raleighin oikeudet, ja uudenvuodenpäivänä 1607 lähetettiin kolme laivaa ja toista sataa siirtolaista meren taa onneaan koettamaan.

Jamestown.

Vaikean matkan jälkeen laivat saapuivat Länsi-Intiaan, josta ne ohjasivat pohjoista kohti. Mutta ne eivät osuneetkaan Pamplico-salmeen, vaan ankara myrsky ajoi ne onnen kaupalla ihanaan Chesapeake-lahteen. Retkeläisten mielestä ei taivasta eikä maata muualla niin ihanaa! Heitä oli käsketty menemään maihin samalle Roanoke-saarelle, joka Raleighin yrityksistä oli niin surullisessa muistossa, mutta Chesapeake-lahden löydettyään he muuttivat mieltään, nousivat lahteen laskevaan leveään jokeen ja perustivat sen äyräälle noin 80 kilometriä suusta kaupungin. Englannin silloisen kuninkaan mukaan se nimitettiin Jamestowniksi. Mutta vaikeat olivat tämänkin siirtokunnan alkuajat. Kaupungin paikka oli epäterveellinen, suuri osa sen asukkaista kuoli tauteihin ja melkein kaikki sairastuivat, niin että toisin ajoin vain muutama mies oli pystyssä. Lisäksi siirtolaiset olivat keskenään riitaiset ja maanasukkaitten kanssa ilmisodassa, ja loppujen lopuksi heidän rakentamansa kaupungin alku paloi. Se rakennettiin uudelleen, mutta kolmen vuoden kuluessa ei saatu kuin puolensataa eekeriä maata raivatuksi ja ruokatavarat olivat vielä enimmäkseen tuotavat kotimaasta.

John Smith.

Siirtokunnan pelasti perikadosta John Smith-niminen sotilas-seikkailija, omituisimpia ja samalla kuuluisimpia miehiä, mitä Amerikka nuoruutensa ajalla näki itärannallaan vaikuttamassa. Kapteeni Smith oli taistellut monessa Euroopan maassa, ollut lukemattomissa vaaroissa, sotinut turkkilaisia vastaan ja ollut heidän orjanaan, päässyt pakenemaan ja lopulta liittynyt tähän siirtomaahankkeeseen, jossa hänen kykynsä vihdoin kävi niin välttämättömäksi, että viranomaistenkin täytyi häneen tyytyä, vaikka he merimatkalla olivat tahtoneet hänestä päästä nuoran ja raakapuun avulla sillä verukkeella, että hän muka juoni ja aikoi anastaa koko siirtokunnan omaksi valtakunnakseen. Pontevalla, ja kyvykkäällä johdollaan John Smith pelasti siirtokunnan. Hän pakotti laiskat työtä tekemään ja sai intiaanien kanssa aikaan siedettävät välit. Kaikkien muitten toimiensa ohella hän ennätti tehdä löytöretkiäkin.

James-joki, jonka rannalle joen niemeen kaupunki rakennettiin — paikka myöhemmin kokonaan hylättiin ja on vielä nytkin autiona — laskee Chesapeake-lahden suupuoleen. Smith lähti nousemaan tätä jokea kauemmaksi sisämaahan hankkiakseen ruokavaroja, joista siirtokunnassa tuon tuostakin oli surkea puute, sen jäsenet kun eivät olisi muuta kuin hakeneet kultaa ja herrastelleet. Luultavasti hän myös toivoi saavansa tietoja Tyynestä merestä, jonka intiaanit väittivät olevan aivan tämän joen latvoilla. Noustuaan pääjokea ja sen syrjäjokea niin kauas kuin meriveneellä pääsi, hän jatkoi matkaa kanooteilla. Mutta hän ei löytänyt Tyyntä merta, eikä isoja järviäkään, joita intiaanit lienevät tarkoittaneet. Sen sijaan metsäläiset ottivat hänet vangiksi venekuntineen, surmasivat muut ja olisivat hänetkin surmanneet, ellei pieni taskukompassi olisi hänen henkeään pelastanut. Vielä enemmän kuin kompassi intiaaneja myöhemmin kummastutti puhuva paperi, jonka hän lähetti Jamestowniin, saaden sieltä vastauksen.

Powhatan ja Pocahontas.

Lopulta Smith vietiin York-joelle Powhatan-nimisen suuren päällikön luo, joka otti hänet vastaan juhlallisessa heimokokouksessa, syötti ja juotti hänet kylläiseksi ja lopuksi käski laskea hänen päänsä laajalle kivelle ja parhaitten soturiensa nuijillaan murskata hänen kallonsa. Mutta Powhatanin lempitytär, kolmentoista-vuotias Pocahontas, joka jo ennen oli rukoillut vangille armoa, juoksi esiin ja laski päänsä vangin pään päälle. Tämä teko liikutti vanhan päällikön sydäntä ja hän säästi valkoisen miehen hengen. Kahden päivän perästä Powhatan päästi vankinsa palaamaan Jamestowniin sillä ehdolla, että hän sieltä lähettäisi lunnaiksi kaksi tykkiä ja jauhinkivet. Oppaille, jotka häntä sinne saattoivat, hän sitten osoitti tykit ja jauhinkivet ja käski ottamaan omansa, mutta nämä niitä mittailtuaan ja nosteltuaan tyytyivät pienempiin lahjoihin. Pocahontas tuli myöhemmin monta kertaa Jamestowniin, kunnes Smith matkusti Englantiin. Hänen lähdettyään siirtokunnan seuraava johtaja petollisesti vangitsi päälliköntyttären pelastaakseen siirtokunnan intiaanien hyökkäykseltä. Pocahontas kääntyi sitten kristinuskoon ja luullen Smithin kuolleen meni erään toisen valkoisen miehen kanssa naimisiin. Vihdoin hän matkusti Englantiin, jossa hänen hyvätyönsä Smithiä kohtaan oli herättänyt suurta myötätuntoa. Hänet otettiin hovissakin mitä suosiollisimmin vastaan, mutta hän ei päässyt tätä kaikkea kotimaahansa kertomaan, sillä paluumatkalla hän kuoli. Hänen vaiheensa ovat nuoren siirtokunnan romanttisimpia muistoja.

Chesapeake-lahti.

Kesäkuun alussa 1608 kapteeni Smith lähti varsinaiselle tutkimusretkelle, mukanaan neljätoista miestä. Avoimessa veneessä retkikunta ensin laski James-joen suuhun ja alkoi sitten kulkea Chesapeake-lahden länsirantaa pohjoiseen päin, tarkalleen kartoittaen joka niemen ja lahden ja poiketen tekemään alkuasukkaitten tuttavuutta. Toiset olivat rauhallisia, toiset sotaisia, mutta semmoisetkin, jotka retkikuntaa ampuivat, kapteeni Smith sai hyvin helposti leppymään, niin että he tulivatkin hänelle nahkojaan myymään. Monen seikkailun jälkeen retkikunta saapui komean Potomacin suuhun ja nousi sitä kauas sisämaahan, aina nykyisen Washingtonin ohi. Täällä retkeilijät joutuivat intiaaniväijytykseen, mutta Smith sai hyökkääjät rauhoittumaan, kun hän käski miestensä ampua veteen. Luotiräiske ja pyssynpamaukset herättivät villeissä suunnatonta ihmetystä, he lakkasivat nuoliaan tuiskuttamasta ja tulivat sen sijaan kauppaa tekemään. Eräästä paikasta löydettiin keltaista kivennäistä, jota luultiin kullaksi, ja sitten intiaanien osoitusten mukaan kokonainen vuori samaa metallia. Mutta näytteet, joita siitä otettiin, huomattiin myöhemmin arvottomiksi; metalli olikin antimonia. Eräässä paikassa saatiin Virrasta pistorausku, retkikunnan jäsenille tuntematon kala, joka evillään pisti Smithiä niin pahasti, että hän jo luuli kuolevansa; mutta vielä samana päivänä hän sentään tointui tuskistaan. Kaksikymmentä päivää matkalla oltuaan retkikunta palasi takaisin Jamestowniin. Mutta ei kulunut kuin kuukausi, ennenkuin Smith oli uudelleen liikkeellä.

Tällä kerralla hän kulki Potomacin suun ohi ja nousi Patapsco-jokeen, jonka rannalla asui sotainen ja mahtava massowomek-kansa. Häntä oli heistä varoitettu, ja kun suuri osa veneen miehistä oli sairaana, niin hän antoi sairaitten ruveta pitkäkseen veneen pohjalle ja nosti heidän hattunsa keppien nenään, jotta luku kuitenkin näyttäisi täydeltä. Mutta onneksi nämä intiaanit olivatkin rauhallisia, samoin kuin melkein kaikkikin, joita hän tapasi. Matka piti ohi nykyisen Baltimoren Susquehanna joen suulle saakka. Siellä asui susqusohannock-heimo, josta joki on nimensä saanut, ja Smith vakuuttaa, että kaikki olivat jättiläisiä, mittasi muutamia ja mainitsee numeroita, jotka ovat aivan mahdottomia. Tämä ihailtu sankari ja muutoin kaikin puolin oiva mies näyttää toisinaan valehdelleen kelpo lailla, vaikka hänestä ei hevin uskottaisi niin pahaa. Hän vakuutti, että muuan heimon jättiläisistä helposti olisi saattanut häpeään itse Gathin Goljatinkin. Nämä ihmiset muutoin olivat jotenkin yksinkertaisia ja pitivät valkoisia jumalallisena ilmestyksenä. He rupesivat heitä palvelemaan ja Smithin lähtiessä lahjoittivat hänelle ja hänen miehilleen mitä heillä vain parasta oli. He kertoivat, että kaukana tämän mahtavan joen latvoilla asui sangen sotainen kansa, jonka nimi oli mohawk, ja että se kävi sotaa koko maailmaa vastaan. Tämä oli ensimmäinen tieto, minkä englantilaiset saivat ylämaan mahtavista irokuoi-kansoista ja heidän liitostaan.

Paluumatka piti pitkin Chesapeake-lahden länsirannikkoa, ja samoin kuin menomatkalla tutkittiin siltäkin puolelta tarkkaan joka mutka ja niemi, paikkoja nimitettiin, ristejä pystytettiin, puitten runkoihin kairattiin reikiä ja näihin pantiin kirjoituksia, maa sanalla sanoen joka tavalla vallattiin. Rappahannock-jokeen noustaessa tavattiin intiaaneja, jotka olivat kuulleet Jamestownin valkoisista ja heidän teoistaan, eikä näillä intiaaneilla ollut vähääkään halua laskea maahansa niin vaarallisia vieraita. He kävivät kiivaasti Smithin ja hänen pienen joukkonsa kimppuun, ahdistaen heitä jousillaan ja keihäillään koko matkan heidän jokea palatessaan väljälle vedelle. Onneksi retkikunta oli massowomek-kansalta saanut kilpiä, joita Smith nyt pisti pystyyn veneen kummallekin laidalle, ja nämä pysäyttivät terävimmänkin nuolen. Loppumatkalla oli myrsky vähällä täyttää veneen. Smith laati matkastaan tarkan kartan, ja kaiken kaikkiaan tämä onnistunut, vähillä varoilla suoritettu retki oli tärkeä siirtokunnan vastaiselle kehitykselle ja englantilaisten valta-asemalle tällä rannikolla.

Kapteeni Smith valittiin sitten Jamestownin presidentiksi, kun muut eivät kyenneet siirtokuntaa pelastamaan. Hän koetti saada Powhatanilta viljaa siirtokunnalle, joka oli nälkään nääntymäisillään, mutta kun tämä ei onnistunut, niin hän kahdeksantoista miehen keralla meni erään toisen intiaanipäällikön kylään ja pakotti hänet, vaikka monen sadan sotilaan ympäröimänä, suostumaan viljaa myymään. Seuraavana vuonna saapui kotimaasta 500 uutta siirtolaista yhdeksässä laivassa, eivätkä nämä uudet tulokkaat välittäneet Smithistä, vaan alkoivat omin päin hallita ja vallita. Smith oli saanut aikaan siedettävät välit intiaanien kanssa, mutta vastatulleet alkoivat sortaa ja ryöstää heitä, ja seurauksena oli sota ja nälkä, kun intiaanit puolestaan lakkasivat tuomasta siirtokunnalle viljaa. Tapaturmaisesti — ruutisarvensa räjähdyksestä — Smith sitten joksikin aikaa menetti terveytensä ja liikuntokykynsä ja hänet lähetettiin kotia Englantiin. Seuraavana talvena Jamestownissa oli niin kova nälänhätä, että 490:stä hengestä ainoastaan 60 jäi kevääksi eloon.

Uusi Englanti.

Kapteeni Smith ei enää palannut Virginiaan. Räjähdyksestä syntyneen ruhjehaavan parannuttua hän matkusti Bermudas-saarille, kävi Länsi-Intiassa ja tutki sitten rannikkoa Virginiasta pohjoiseen päin, antaen sille nimeksi Uusi Englanti, joka sillä on näihin päiviin saakka säilynyt. Hän kalasti turskaa, osti intiaaneilta nahkoja ja kartoitti rannikkoa. Häneltä Henry Hudson sai kuulla, että Amerikka muka 40 leveysasteen kohdalta oli hyvin kapea (II, s. 459) ja että niiltä mailta ehkä löytyisi salmi merestä mereen, ja häitten ohjeitten johdolla Hudson löysi vuonomaisen Hudson-joen. Smith olisi mielellään perustanut tälle rannikolle siirtokuntia, se kun hänestä näytti Virginiaa kaikin puolin paremmalta, mutta varoja puuttui, eivätkä puritaanit sinne lähtiessään huolineet häntä retkikuntaansa johtamaan, vaikka hän tarjoutui, koska hän oli protestantti eikä puritaani. Loppuikänsä Smith vietti kotimaassaan ja kirjoitti monta teosta elämästään, Virginiasta ja Uudesta Englannista, julkaisi karttoja ja neuvoja siirtolaisille y.m. Eräs lontoolainen komppania, joka sai oikeudet hänen tutkimaansa rannikkoon, nimitti hänet »Uuden Englannin amiraaliksi». Kaiken kaikkiaan hän on Pohjois-Amerikan varhaisen raivauksen suosituimpia henkilöitä.

Virginian siirtokunta eli edelleenkin huonoja aikoja. Se sai maaherroja, jotka hallitsivat täydellisten tyrannien tavoin ja kohtelivat siirtolaisia niin huonosti, että näitä pakeni pois intiaanien turviin. Yksi maaherroista piti uudisasukkaita orjinaan ja otti itse kaikki tulot, mitä siirtokunnasta saatiin. Lisäksi nämä siirtolaiset olivat huonoja uudisraivaajia; heitä olisi paljoa enemmän huvittanut merellä rosvous ja maalla kullan etsiminen kuin kyntäminen ja kylväminen. Eräs sen ajan virginialainen sanoo heistä, että »ei muuta puhetta, ei muuta toivoa, ei muuta työtä kuin kaivaa kultaa, puhdistaa kultaa, takoa kultaa, laivata kultaa.» Siirtolaiset olivat suureksi osaksi semmoisia, jotka olivat kotimaassa joutuneet taloudellisesti rappiolle tai joita siellä pidettiin heittiöinä. Toiset oli irstas elämä siihen määrään heikontanut, etteivät he jaksaneet työtä tehdä, vaikka olisivat halunneetkin. Jamestownissa koetettiin sitten saada aikaan parempi järjestys suhdattoman ankaran lainsäädännön avulla, joka vähimmistäkin rikoksista sääti kuolemantuomion, kuten siitä, ettei käynyt sunnuntaisin kirkossa. Joka laiminlöi jokapäiväiset hartaudenharjoitukset, tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kalereihin, j.n.e. Mutta seurauksena olikin, että kuri päin vastoin kävi vielä entistäkin huonommaksi, eikä kukaan viitsinyt tehdä työtä, kun menestymisestä ei ollut yksityiselle mitään hyötyä. Heitettiin keilaa Jamestownin kaduilla ja talot saivat lahota raunioiksi, ei kynnetty, ei kylvetty, ja ellei kotimaasta saapunut ajoissa ruokatavaroita, niin nähtiin nälkää ja sadoittain sorruttiin kuolemaan. Mutta siitä huolimatta komppania, joka oli tähän yritykseen ryhtynyt ja sitä kustansi, uupumatta pakisti maaherrojaan, että heidän piti löytää kultaa, taikka meritie Kiinaan, taikka saada aikaan jotain muuta, jotta Englannista, »tästä pienestä pohjoisesta maan kolkasta», ennen pitkää tulisi maailman rikkain maa ja sen kaupan keskusta. Mutta kauppiaat unohtivat, ettei Virginia ollut hyvin viljelty rikas sivistysmaa, kuten kaukainen Itä, taikkapa Keski-Amerikka, vaan että se oli erämaata. Kun siis nämä kauniit toiveet niin huonosti toteutuivat ja siirtokunta tuotti paljaita pettymyksiä, niin kaikki Virginian harrastus laimentui, ja loppujen lopuksi siirtokuntaa kohtasi kamala onnettomuus, punanahkat hyökkäsivät uudisasutuksien kimppuun ja ennättivät surmata 347 miestä ja naista, ennenkuin valkoiset sen verran tointuivat hämmästyksestään, että kykenivät asettumaan vastarintaan. Espanja aikoi näihin aikoihin ryhtyä Virginiaa tuhoamaan, koska se muka oli Espanjan aluetta, mutta luulot siirtokunnan tulevaisuudesta olivat Madridissa niin huonot, että päätettiin odottaa, kunnes se itsestään riutuisi ja jäisi autioksi.

Niinkään ei sentään käynyt. Virginia eli, vaikka kituuttaen, kunnes Englannin kruunu v. 1624 kumosi komppanian oikeudet ja otti siirtokunnan välittömän valtansa alaiseksi. Viisi vuotta sitä ennen oli kuitenkin Jamestownin porvaristo laatinut itselleen itsehallinnon, ja tämä itsehallinto, josta sitten tuli Englannin koko siirtomaajärjestelmän vankka perustus, jäi voimaan senkin jälkeen, kun kruunu oli ottanut siirtokunnan hoitoonsa. Ja siitä syystä, että ensimmäinen merentakainen brittiläinen parlamentti perustettiin Jamestowniin, englantilaiset ja amerikkalaiset vielä tänä päivänä kunnioittaen katselevat tämän vähäpätöisen ja kovaonnisen siirtokunnan raunioita.

Puritaanit.

Uskonpuhdistus tapahtui Englannissa jotenkin rauhallisesti, enemmän vallanpitäjäin kuin kansan toimesta, mutta siitäpä syystä se seisahtuikin puoliväliin ja synnytti anglikanisen valtiokirkon, joka ei ole katolinen, mutta ei protestanttinenkaan. Kansan keskuudesta nousi kuitenkin liike, joka vaati uskonpuhdistuksen jatkamista kalviniseen ankaraan henkeen, ja tätä liikettä ruvettiin sanomaan »puritaanisuudeksi». Elisabeth kuningatar ei puritaanisuutta suvainnut, koska hänen mielestään maa ennen kaikkea tarvitsi sisällistä rauhaa, voidakseen pitää puoliaan ulkonaisia vihollisiaan vastaan. Mutta liike kasvoi siitä huolimatta, ja kuta enemmän siveettömyys ja vallattomuus pääsivät valtaan Elisabethin seuraajain aikana, sitä enemmän puritaanisuus vahvistui. Hallitus alkoi sitä vainota ja jyrkimpäin puritaanien täytyi paeta mannermaalle, varsinkin Hollantiin, voidakseen rauhassa harjoittaa uskontoaan. Niitten kesken, jotka näin joutuivat pois vieraalle maalle, heräsi ajatus, että olisi perustettava Uuteen maailmaan puritaanisia siirtokuntia, joissa heidän uskonnollaan olisi täysi vapaus. Päätettiin valita niitten paikaksi Uusi Englanti. V. 1620 sai n.s. Plymouth-komppania Englannin hallitukselta tämän rannikon oikeudet, ja näissä oikeuksissa uskonto nimenomaan jätettiin mainitsematta.

Plymouth.

Elokuussa 1620 lähti osa Hollantiin paenneista matkaan, osa jäi Leydeniin toimittamaan Vanhasta maailmasta apua. Lähtijöitä oli kaikkiaan 120 henkeä, miestä, naista ja lasta. Plymouthissa Englannissa heitä odotti kaksi pientä laivaa, »Mayflower» ja »Speedwell», mutta jälkimmäinen oli niin huono, että se oli hylättävä, ja kaikki sullottiin »Mayfloweriin». Vasta joulukuun puolivälissä tämä pieni alus hurskaine siirtolaisineen pääsi meren poikki. Käytyään Kap Codin luona maissa se jatkoi matkaa erääseen lahteen, jota jo ennakolta nimitettiin Plymouth-lahdeksi. Paikka on Kap Codin kohdalla mannermaalla. Näistä »pyhiinvaeltaja-isistä» Pohjois-Amerikan asutus sai ensimmäisen vankan perustuksensa.

Oli jo talvi, huoneita ei ollut minkäänlaisia, ja rakennustarpeista oli puute. Ravinto oli kehnoa ja sitä oli niukasti. Metsästää ei voitu vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, kalan pyytämiseksi ei ollut pyyntineuvoja. Vilu ja taudit tekivät tuhojaan, ja puolet tulokkaista talven kuluessa kuolivat. Yhteen aikaan ei ollut kuin seitsemän tervettä koko joukossa. Mutta puritaanit olivat toisenlaisia miehiä kuin ne rappeutuneet onnenonkijat, jotka olivat lähteneet Virginiaan muka rikastumaan. Heidän luottamuksensa Jumalaan oli järkähtymätön kuin kallio, se varjeli heitä yli kovan ajan, ja keskisäätyläisen käytännöllisyys auttoi heitä saamaan pystyyn asumukset ja raivaamaan viljelykset. Mutta ei kesälläkään elämä paljoa parantunut, eikä vielä moneen aikaan. He eivät kolmen vuoden kuluttua vielä »illalla tienneet, mistä saada seuraavana aamuna suupalan».

Mutta vihdoin saapui apua ja uusia siirtolaisia. Aikomuksena oli ensin perustaa kommunistinen seurakunta, mutta pian tämä huomattiin mahdottomaksi, sillä puritaanienkin joukossa oli semmoisia, jotka olisivat mielellään eläneet toisten työstä. Puolentoista vuosikymmenen kuluttua hyväksyttiin yksityisomaisuus. Siirtolaiset oppivat punanahkoilta maissin viljelyksen. He toivat Euroopasta sarvikarjaa. Alkuasukkaitten kanssa tehtiin kauppaa, heiltä ostettiin viljaa ja turkiksia. Heidän kanssaan elettiin sovussa, samoin kuin hollantilaistenkin kanssa, jotka olivat vähän etelämmäksi, Hudsonin suuhun, perustaneet siirtokunnan. Puritaanit menivät aikaisin naimisiin ja heillä oli suuret perheet. Kuolevaisuus oli suuri lasten keskuudessa, kun puutetta oli niin paljon. Kova olemassaolon taistelu karkaisi puritaanisiirtokuntien asukkaat, karsien heikot pois; heistä tuli sitkeän, tarmokkaan jenkin esi-isät. Eivätkä he edes huolineet joukkoonsa huonoja aineksia. »Kavaljeerit» yleensä eivät heidän sekaansa pyrkineetkään, vaan lähtivät Virginiaan, jossa elämä oli iloisempaa ja toimeentulo orjain työtä tehdessä huokeampaa; ja muista siirtolaisista, joita pyrki maihin Plymouth-lahdcssa, valittiin vain parhaat, muut pakotettiin matkaa jatkamaan. Plymouthissa ylläpidettiin mitä kovinta kuria, varsinkin kirkkokuria. Alussa oli aikomuksena, että kaikki pysyisivät yhdessä kaupungissa, jotta uskon puhtautta ja sen noudattamista voitaisiin paremmin valvoa, mutta siirtokunnan kasvaessa tämä kävi mahdottomaksi, ja syntyi pari muutakin puritaanikaupunkia läheisyyteen. Toisina vuosina tuli puolentoistakin tuhatta uutta siirtolaista, ja niin sai Massachusetts vankan väestökantansa.

Boston.

V. 1630 perustettiin Boston, josta pian edullisen asemansa ja oivan satamansa vuoksi tuli kaikkein puritaanisiirtokuntien keskusta. Vaikka Bostonissakin alkuvuodet olivat kovat, ennenkuin saatiin kunnollisia asumuksia, oli se kuitenkin muutaman vuoden kuluttua koko tämän rannikon suurin paikka.

Rhode Island.

Muuan puritaani, joka opetti suvaitsevampia uskonnollisia käsityksiä ja joka siitä syystä oli karkotettu vanhemmista siirtokunnista, perusti Narragansett-lahteen Rhode Islandin siirtokunnan. Hänellä oli vain viisi miestä mukanaan, kun hän sinne lähti intiaanikanootissa, mutta siitä huolimatta siirtokunta pääsi hyvään alkuun. Ja ensimmäisestä vähäpätöisestä alusta on kasvanut nykyinen Providencen kaupunki.

Connecticut.

Puritaanit ennättivät vähää ennen hollantilaisia valtaamaan Connecticut-joen viljavat rannat ja sinne he v. 1635 perustivat siirtokunnan, josta niinikään kasvoi valtio. Se sai Bostonista ensimmäiset asukkaansa. Punanahkat olivat vihamielisiä, mutta heidät voitettiin. Kolme kaupunkia perustettiin, muun muassa pääkaupunki Hartford.

Puritaanisiirtokuntien nopeata vaurastumista parhaiten todistaa se, että niistä niin lyhyessä ajassa perustettiin uusia asutuskeskuksia. Ne olivat alussa tasavaltoja, eivätkä tunnustaneet kotimaan hallituksen esivaltaa. Voidakseen paremmin torjua ulkonaiset vaarat, ranskalaisten uhkan Canadasta, hollantilaisten Hudsonin suulta, ne etupäässä turvautuivat omiin voimiinsa. V. 1638 Massachusetts ehdotti liittokuntaa, ja kuusi vuotta myöhemmin se perustettiin »Uuden Englannin yhdistyneitten siirtokuntien» nimellä. Uuden siirtokuntaliiton perussäännöissä mainittiin tuskin mitään emämaasta, jonka hallitus varmaankin olisi ryhtynyt sen liian suurta itsenäisyyttä rajoittamaan, elleivät Englannissa samaan aikaan olisi raivonneet sisälliset vainot, jotka vihdoin päättyivät puritaanisuuden täydelliseen voittoon. Uuden Englannin siirtokunnat saivat siis alkuaikansa aivan itsenäisesti kehittää hallintoaan ja lainsäädäntöään, ja tämä vaikutti ratkaisevasti ei ainoastaan niitten, vaan koko Pohjois-Amerikan tulevaisuuteen. Uudessa Englannissa laskettiin Yhdysvaltain perustus.

Kun puritaanit pääsivät Englannissa valtaan ja Oliver Cromwell voimakkaalla kädellä ryhtyi maansa asioita ohjaamaan, niin Uuden Englannin siirtokunnat luonnollisesti saivat kotimaan hallitukselta täyden kannatuksen ja saattoivat vahvistua rauhassa niiden yhdentoista vuoden ajan, joina Cromwell hallitsi. Mutta juuri sama aika myös vahvisti eteläisempiä, n.s. kavaljeerisiirtokuntia. Kotimaasta karkoitettiin paljon ylhäistä väkeä, ja suuri osa näistä karkoitetuista muutti Virginiaan ja kiintyi pakolliseen kotiinsa, niin etteivät he vastavallankumouksen tultua enää palanneetkaan.

Virginia.

Uuden Englannin puritaanisten siirtokuntien pyrkiessä täydelliseen itsenäisyyteen Virginiassa sitä vastoin mieluummin oltiin kruunun hallinnon kuin komppaniain alaisina. V. 1644 intiaanit kävivät siirtokunnan kimppuun ja neljättä sataa valkoista sai sodassa surmansa; mutta kun ensi yllätys oli kestetty, saatiin kapina helposti kukistetuksi. Muutoin elettiin punanahkain kanssa yleensä rauhassa. Virginiassa noudatettiin sitä periaatetta, että heidän asioihinsa oli niin vähän sekaannuttava kuin suinkin, ja käännytystyötä pidettiin epäkäytännöllisenä. Virginian pääelinkeino oli tupakan viljelys, joka siihen määrään oli siirtokunnan talouden perustuksena, että yhteen aikaan tupakka kävi rahanakin. Siirtokunta kasvoi kasvamistaan James-virtaa ylöspäin, ja kuta enemmän se kasvoi, sitä enemmän siinä kehittyi luokkaerotus. Kotimaasta alettiin pian tuoda rikoksentekijöitä ja vararikkoisia, mutta puritaanien siellä valtaan päästessä alkoi myös saapua paljon kuningasmielisiä ylimyksiä, joilla oli varoja hankkia itselleen suuria tiluksia ja pitää orjia. Virginialaiset olivat niin kuningasmielisiä, että he aikoivat nousta Cromwellia vastaan. Mutta kun Oliver Cromwell viipymättä lähetti sinne sotalaivoja, niin kavaljeerisiirtokunnan täytyi alistua. Puritaanihallitusta pakoon saapuivat Virginiaan muun muassa Westmorelandin Washingtonit, joitten suvusta polveutui Yhdysvaltain vapaudentaistelun etevä johtaja.

Maryland.

Potomac-joen pohjoispuolelle perustettiin siirtokunta, joka perinpohjin erosi sekä puritaanisiirtokunnista että kavaljeerien Virginiastakin. Maryland, jonka perustamisvuosi on 1632, rakennettiin uskonnollisen suvaitsevaisuuden pohjalle. »Älköön ketään Jeesukseen Kristukseen uskovaista henkilöä tässä maakunnassa millään tavalla häirittäkö, vainottako taikka vahinkoon saatettako hänen uskontonsa vuoksi, olipa hän mies taikka nainen, älköönkä estettäkö häntä uskontoaan vapaasti harjoittamasta.» Se oli suvaitsevaisuutta, joka seitsemännellätoista vuosisadalla oli harvinainen ilmiö. Siitä siirtokunnan oli kiittäminen perustajaansa, lordi Baltimorea, joka kotimaassaan oli menettänyt valtiollisen asemansa sen vuoksi, että oli kääntynyt katolinuskoön. Hän oli ensinnä koettanut asuttaa New Foundlandia, mutta huonolla menestyksellä, ja saapui nyt ehtoisemmille rannoille.

Marylandin ensimmäinen keskusta perustettiin Potomacin pohjoiselle rannalle. Maa oli erinomaisen viljavaa, ja kun suuri osa siirtolaisista oli maalaisväkeä, menestyi raivaus niin mainiosti, että Maryland jo toisena vuotena möi viljaa Uuteen Englantiin. Punanahkain kanssa enimmäkseen oltiin hyvissä väleissä ja siirtokunta voimistui kaikin puolin. Virginian kanssa syntyneen rajariidan, jonka vuoksi jo taisteltiinkin, kruunu ratkaisi Marylandin eduksi.

Bermudat.

Virginiasta käsin asutettiin Bermuda-saaret, jotka espanjalainen Juan Bermudez oli v. 1511 löytänyt, mutta jotka olivat jääneet edelleenkin autioiksi. V. 1609 eräs englantilainen laivasto kärsi niitten luona haaksirikon, ja laivaston komentaja mieltyi saariin siihen määrään, että hän päätti muuttaa sinne. Muodostettiin sitä varten erityinen komppania, saarelle rakennettiin linna ja tupakkaa, perunoita ja muita viljelyskasveja istutettiin. Siirtolaisia saapui sadoittain, mutta ne olivat levotonta väkeä, ja siirtokunnassa elettiin sen vuoksi ainaisissa riidoissa. Maaherra ja pappi varsinkaan eivät tahtoneet sopia. Pappi moitti kirkossa seurakuntalaisiaan siitä, että he Herran huoneessa naisia katselivat, ja maaherra kesken saarnan sanoi: »Ja miksikä ei, eivätkö ne sitten ole Jumalan luomia?» Mutta kun päästiin näistä ensi vaikeuksista, alkoi siirtokunta oivallisesti menestyä. Englannissa Bermudat olivat suuressa suosiossa ja tuon tuostakin runoilijat niitä muistelivat. Saaristo on siitä pitäen kuulunut Englannille.

Uudet Alamaat.

V. 1609 Henry Hudson Hollannin palvelukseen siirryttyään tutki joen, joka on hänestä nimensä saanut (II, s. 459), nimitti maan Uudeksi Hollanniksi ja kehoitti isännistöään ryhtymään toimiin seudun asuttamiseksi, koska se oli kaikin puolin mitä parasta maata ja soveliasta kaupan käymiseen. Kenraalistaatit antoivat eräälle komppanialle neljän vuoden monopolin ja kauppiaita liittyi nopeasti yhteen tätä oikeutta käyttämään. 1614 luultavasti perustettiin ensimmäinen linna Manhattan-saarelle ja seuraavana vuonna Albanyyn kauppa-asema. Jo v. 1612 oli rakennettu muutamia yksinkertaisia hökkeleitä sille paikalle, jossa nyt kohoo New York pilvenpiirtäjineen. Paikka sai vaativaisen nimen: Uusi Amsterdam. Kun hollantilainen Länsi-Intian komppania v. 1621 perustettiin ja sai suunnattomat kauppaoikeutensa sekä Afrikan että kaikilla Amerikankin rannoilla, niin hollantilaisten toimet näilläkin kulmilla saivat uutta sysäystä ja asemia perustettiin Delawareen, New Jerseyhin, Connecticutiin ja kaikkialle New Yorkin seuduille. Mutta nämä olivat kaikki kaupan käymistä varten. Komppania ei välittänyt maanviljelyssiirtokunnista, koska ne eivät antaneet jako-osinkoja, jotka olivat sille pääasiana.

Vähitellen alettiin kuitenkin lähettää siirtolaisiakin, varsinkin semmoista väkeä, joka tavalla taikka toisella oli tullut vainon, varsinkin uskonnollisen vainon alaiseksi, ja Uusissa Alamaissa, joksi nimi muutettiin, julistettiin täydellinen uskonvapaus. Nyt oli aikomus tehdä maasta suuri maanviljelysmaa, joka tulevaisuudessa kovina aikoina olisi emämaan turvana. Mutta kuta enemmän tämä siirtokunta laajeni ja kuta enemmän kahden puolen Uuden Englannin, Virginian ja Marylandin englantilaisten raivaukset kasvoivat, sitä ahtaammaksi alkoi tällä rannikolla käydä, ja lopulta syntyi yhteentörmäys. Hollantilaiset jo olivat asevoimin kukistaneet Delawareen perustetun ruotsalais-suomalaisen siirtokunnan, ennenkuin heidän oma vuoronsa tuli.

Tyytymättöminä komppanian virkavaltaiseen hallitukseen Uuden Amsterdamin porvaristo ilman vastarintaa antautui, kun heidän maansa Uudesta Englannista käsin valloitettiin. Hollantilaiset olivat jo ensi ajoista saakka eläneet puritaanien kanssa hyvissä väleissä. Näin joutui nykyisten Yhdysvaltain koko itärannikko Floridaa myöten v. 1664 Englannille. Hollantilaisella Länsi-Intian komppanialla ei ollut halua alkaa Uusien Alamaitten vuoksi sotaa, se kun pelkäsi suuria rahatappioita moisesta yhteentörmäyksestä, koska siitä olisi seurannut sota Englantiakin vastaan.

V:n 1676 intiaanisota.

Kuningasvallan päästyä Englannissa uudelleen voimaan Uuden Englannin siirtokunnat alkoivat pelätä, että niiden itsenäisyyttä alettaisiin supistaa. Yrityksiä ei puuttunutkaan, mutta vasta myöhemmin siirtokunnat joutuivat toden teolla ahtaalle kotimaan puolelta. Suurempi vaara niitä uhkasi intiaanien puolelta, joitten kanssa oli eletty niin kauan rauhassa, että yleinen turvallisuuden tunne ja sen mukana huolettomuus oli päässyt valtaan. Lait, jotka kielsivät myymästä punanahkoille ampuma-aseita, olivat joutuneet unohdukseen. Uudisasutuksia oli syntynyt jo melko kauas metsiinkin. Jonkun verran intiaaneja oli kääntynyt kristinuskoon, kauppa oli vilkasta ja siitä hyötyivät sekä valkoiset että'punanahkat. Puritaanit saattoivat hyvällä omallatunnolla kehua, että he olivat kohdelleet intiaaneja paremmin kuin sekä virginialaiset että ranskalaiset, eivätkä he olleet usein käyneetkään heidän kanssaan sotaa. Heillä ei sen vuoksi mielestään ollut syytä pelätä hyökkäystä. Mutta punanahkoilla oli todenteolla hyvinkin hyvät syyt olla huolissaan. Vuosi vuodelta lisääntyi valkoisten luku. Vuosi vuodelta punaisen kansan luku väheni. Heitä oli jo vähemmän kuin valkoisia. Siirtokuntien levittäessä aluettaan punanahkain täytyi peräytyä. Toiset heimot olivat antaneet houkutella itsensä koko maansa myymiseen. Vähitellen heille selvisi niiden etujen mitättömyys, joita he olivat korvaukseksi saaneet, niistä kun parhaat, -uskonto ja opetus, ehkä olivat heistä suorastaan vahingolliset.

Intiaanit alkoivat käsittää, että heitä odotti säälimätön, vaikka rauhallinen sukupuuttoon hävitys, eikä ole ihme, että he sen huomatessaan päättivät koettaa, eivätkö he voisi rotuaan pelastaa. Syksyllä v. 1675 he äkkiarvaamatta hyökkäsivät Uuden Englannin kimppuun. Vaikka sotaa kesti vain vuoden, oli se kuitenkin siirtokunnille verenvuodatuksen ja hirmujensa vuoksi kamalaa ahdistuksen aikaa. Intiaanit rääkkäsivät ja kiduttivat jokaista valkoista, joka heidän käsiinsä joutui. Hetken vaara näytti musertavalta. Mutta kun valkoiset olivat tointuneet hämmästyksestään ja saaneet sodankäyntinsä järjestetyksi, oli intiaanien mahdoton heitä vastustaa. Punanahkat karkoitettiin siirtokunnista ja sitten alkoi takaa-ajo metsästä metsään, kunnes intiaanit lopulta pakenivat rämeihin ja Soihin, joille valkoisten oli vaikea joukolla heitä seurata. »Me taistelemme vaikka kaksikymmentä vuotta», lausui eräs päälliköistä. »Teillä on talot, aitat ja viljaa, meillä taas ei ole mitään menetettävää.» Mutta intiaanien taistelu oli toivoton, etenkin kun he olivat keskenään eripuraisia. Toiset taistelivat valkoisten puolella omia maanmiehiään vastaan. Kun vihdoin sota päättyi, oli se iskenyt siirtokuntiin sangen syvät haavat. Uusi Englanti ei enää ollut sama kukoistava maa kuin ennen soraa. Massachusettsissa oli kokonaisia kyliä hävitetty, Mainen ja pohjoisen rajamaan pienet kaupungit ja kylät olivat kaikki raunioina. Ei ollut koko maassa monta perhettä, joka ei olisi menettänyt isää, poikaa taikka muuta omaista sodassa, ja monessa kodissa oli äiti ja turvattomat lapset murhattu miesten poissa ollessa. Mutta kun intiaanien vastarinta vihdoin oli murrettu, niin saatettiinkin sitten olla varmoja, ettei heidän puoleltaan enää tarvinnut samanlaista yllätystä pelätä.

James II:n aikana koetti Englannin hallitus saattaa anglikanisen kirkon voimaan puritaanisiirtokunnissakin. Tosin niitten joksikin aikaa täytyi alistua, mutta heti ensi tilassa ne taas loivat yltään tämän vihatun ikeen ja palauttivat olonsa ennalleen. Mutta vielä suurempi vaara kuin Stuartien uskonnollinen sortovalta oli se taloudellinen sorto, jota Englannin parlamentti Stuartien kukistuttua alkoi harjoittaa, saadakseen siirtomaista enemmän hyötyä. Tämä tuotti niille paljon suurempaa ja pysyväisempää vahinkoa ja lopulta teki olot sietämättömiksi. Kotimaan kasvava teollisuus tarvitsi uusia markkinoita ja sitä varten emämaa kaikin tavoin rajoitti amerikkalaisten siirtokuntien kauppaa, pakottaakseen ne ostamaan kotimaasta. Tästä syntyneet rettelöt lopulta johtivat vapaussotaan ja Amerikan Yhdysvaltain muodostamiseen.

Cameronilaiset.

Vielä ei ollut uskonnollisen suvaitsemattomuuden aika Euroopassa ohi, vaikka suuret uskonsodat olivat päättyneet. Protestantteja ei tietenkään enää vainottu niissä maissa, joissa uskonpuhdistus oli voittanut, mutta lahkolaisia vainottiin protestanttisissakin maissa. Skotlannissa syntyi cameronilaisten lahko. Cameronilaiset muun muassa kieltäytyivät tekemästä kuninkaalle uskollisuuden valaa, koska hän ei tunnustanut sitä uskontoa, joka heidän mielestään oli ainoa oikea. Siitäpä syystä heitä esivalta kahta katkerammin ahdisti. Heitä kidutettiin ja teloitettiin, missä vain kiinni saatiin. Lopulta he päättivät muuttaa Amerikkaan ja New Jerseyssä he saivat kodin. Maa oli heistä kuin »Kaanaa maan päällä», ja koska he olivat vaatimatonta ja uutteraa väkeä, niin siirtokunta menesty! mitä parhaiten.

Kveekarit.

Suurempi ja voimallisempi oli »kveekarien» eli »ystävien seuran» lahkokunta, jonka oppi enemmän tarkoitti kristillistä elämää kuin varsinaisia opinkappaleita. Kveekarit joutuivat viranomaisten vihoihin varsinkin siitä syystä, että he kieltäytyivät sotapalveluksesta ja valanteosta. Yleisön vihan ja pilkan he saivat osakseen liikkeensä alkuaikoina ilmautuneiden monenlaisten liioitteluittensa takia. Mutta näistä liioitteluista huolimatta kveekarit kaikista uskonsuunnista suurimmassa määrässä elämässään toteuttivat suvaitsevaisuuden hyveen ja Kristuksen opin.

Ainaisen vainon alaisina kotimaassaan ollen he alkoivat muuttaa Amerikkaan, mutta siellä heitä kohtaan oltiin vielä suvaitsemattomampia. Massachusettsissa kveekareita syytettiin harhaopista, ruoskittiin, leikattiin korvat, poltettiin kieli, ja kun eivät nämä pakkokeinot auttaneet, vaan sinne saapui yhä enemmän kveekareita, niin neljä peloitukseksi hirtettiin. Paljoa parempi ei heidän kohtalonsa ollut muissakaan maakunnissa ja sen vuoksi he lopulta päättivät perustaa oman siirtokunnan. Aluksi saatiin maata New Jerseyn länsiosista ja sinne perustettu siirtokunta menestyikin hyvin. Mutta alue oli liian ahdas ja sen vuoksi William Penn, Jamaican valloittajan, amiraali Pennin poika, joka oli Foxin oppiin liittynyt, hovivaikutuksiaan hyväkseen käyttäen hankki lahkokuntansa tyyssijaksi sen maan, joka oli Delaware-lahden länsipuolella ja jolle Englannin hallitus hänen muistokseen antoi nimeksi »Pennsylvania».

Alueella asui ennestään joku verta ruotsalaisia, suomalaisia ja hollantilaisia, joista osa sai vaihtamalla muualta maita. Penn oli säätänyt, että punanahkain kanssa oli ylläpidettävä mitä parasta ystävyyttä, ja tämä ystävyys vahvistettiin juhlallisessa kokouksessa ison tammen juurella. Punanahkat ihastuivat niin suuresti siihen ystävyyteen, jonka Penn heille lupasi ja jota sitten kauan käytännössä toteutettiinkin, että he kokouksessa sanoivat: »Me elämme William Pennin ja hänen lastensa kanssa rakkaudessa, niin kauan kuin kuu ja aurinko kestävät.»

Penn perusti paikalle kaupungin, joka tämän veljeytymisen muistoksi sai nimen »Philadelphia», s.o. »veljesrakkaus». Se suunniteltiin alun pitäen avaraksi, levein kaduin ja puutarhoin, suorakulmaisin kortterein. Paikka oli erinomaisen edullinen, kulkureitit, kauppaedellytykset oivalliset ja takamaa Amerikan rikkaimpia kivennäistuotteista — vaikkeivät perustajat sitä tienneet — ja nuori kaupunki menestyi niin hyvin, että siitä pian tuli Amerikan rannikon kaikkein etevin. Alussa vuotta 1683 käytiin ensimmäiset kadut, ja jo parin vuoden kuluttua kaupungissa oli kuusisataa taloa, koulu ja kirjapaino. Siihen keräytyi paljon vainottuja ulkomaalaislakin Euroopan kaikista maista. Ruotsalaisia — ja arvatenkin suomalaisiakin — uudisasukkaita oli siksi paljon, että heille määrättiin erikoinen kaupunginosa, samoin kuin saksalaisillekin. Vieraita aineksia tulvasi maakuntaan niin runsaasti, että ne lopulta melkein pimittivät sen kveekariluonteen, ja William Penniä itseäänkin, hänen elämänsä lopulla käydessään perustamaansa siirtokuntaa katsomassa, kohdeltiin kiittämättömyydellä, vaikka siirtokunnan olemisestaan oli kiittäminen hänen tointaan ja rahallisia uhrauksiaan. Valta tosin oli kveekarien käsissä, mutta näiden täytyi sovittaa oppiaan olojen mukaan, esim. suostua sodankäyntiin ranskalaisten uhatessa riistää heiltä koko takamaan. Ennen kuolemaansa Penn möi siirtokuntansa Englannin kruunulle ja sai siitä 280,000 puntaa, aikaan nähden siis erinomaisen suuren summan.

Carolinat ja Georgia.

Samaan aikaan kuin Pennsylvania muodostui Virginian eteläpuolelle kaksi uutta maakuntaa, molemmat Carolinat, jotka saivat jo Kaarle I:n aikaan nimensä, vaikka rannikko silloin jäikin asuttamatta. Niitten asuttamisoikeus annettiin hovilaisille, ja niihin piti sisältyä kaiken maan Atlantin merestä mannermaan poikki Tyynen meren rannoille saakka.

Pohjois-Carolinaan asettui jotenkin kirjava väestö — joukkoon kveekareita, joita Fox itse kävi katsomassa, maitse matkustaen ja pahamaineisen »Dismal swamp»-nimisen kypressi- ja ketrisuon poikki kulkien. Vaikka maakunta oli harvaan asuttua, säilyi se jotenkin hyvin intiaaneilta. Ei ollut kaupunkeja, ei paljon kirkkojakaan, kouluista puhumattakaan. Paremmin suunniteltu oli Etelä-Carolinan asutus ja sinne syntyi useita kaupunkeja, muun muassa Charleston. Virginia oli vaurastunut tupakan viljelyksestä, molempien Carolinain päätuotteeksi tuli pumpuli. Samoin kuin Virginiassa ja Marylandissa perustui niidenkin maatalous neekeriorjiin. Kun neekerejä ei saatu, niin Etelä-Carolinassa ryöstettiin orjiksi intiaaneja, ja siitä syntyi montakin tuimaa sotaa, joissa satoja valkoisia sai surmansa. Turhaan siirtokuntien englantilaiset isännät koettivat estää tätä häpeällistä ihmisryöstöä.

Etelä-Carolinan eteläpuolelle syntyi Georgia, jonka perustamisvuosi kuitenkin on puolen vuosisataa myöhempi (1732). Georgian aikaisimmat vaiheet ovat merkilliset kahden ihmisystävällisen englantilaisen vaikutuksesta. Toinen oli James Oglethorpe, joka oli elämäntehtäväkseen ottanut vankilaolojen silloisen kurjan tilan parantamisen, toinen uskonlahkon perustaja Wesley. Heidän toimestaan siirtokuntaan tuli paljon kunnollista väkeä, mutta lopulta olot pakottivat Georgiankin siirtolaiset orjia pitämään, ja niin siitäkin tuli neekerimaa, vaikka Oglethorpe ponnisti kaikki voimansa sen estämiseksi. Orjalaivat alkoivat säännöllisesti saapua siirtokunnan pääkaupunkiin Savannahiin.

Näistä Atlantin meren rannalle perustetuista siirtokunnista tulivat vähitellen maan sisäosat tunnetuiksi, vaikkeivät likimainkaan niin nopeaan eivätkä niin laajalti, kuin Canadasta käsin. Intiaanien vihamielisyys oli enimmäkseen sangen suurena esteenä ja vielä suurempana hyvien vesiväylien puute. Kauppiaat tosin jo varhain kulkivat intiaanipolkuja Alleghanyn poikki, mutta kauan kului, ennenkuin rohkeimmat uudisasukkaat uskalsivat seurata heidän jälkiään. Ranskalaiset saattoivat siten Canadasta käsin kokonaan kiertää englantilaiset siirtokunnat ja anastaa niiden takamaat.

Uuden Ruotsin siirtokunta.

[Tämän luvun on kirjoittanut maisteri Akseli Rauanheimo.]

Siihen Amerikan jakoon, johon Espanja. Portugali, Ranska, Englanti ja Alamaat olivat kukin tahoillaan ryhtyneet ja josta oli jo suuriakin rikkauksia koottu, kävi 1600-luvun alulla osalliseksi myös Ruotsi, joka Kustaa II Adolfin aikana oli noussut suurvallan asemaan. Tähän hankkeeseen sitä houkuttelivat etupäässä hollantilaiset liikemiehet, joille ei toiminta oman kansansa keskuudessa riittänyt.

Ensimmäisen sysäyksen asialle antoi William Usselinx, joka oli perustanut tärkeän ja vaikutusvaltaisen Alamaitten Länsi-Intian Komppanian. Jouduttuaan tämän yhtiön toimista syrjään sysätyksi ja pettyneenä toiveissaan hän v. 1623 lähti isänmaastaan aikoen Danzigiin. Matkalla hän pysähtyi Köpenhaminassa, missä Tanskan kuningas pyysi häntä palvelukseensa. Ennenkuin hän antoi ratkaisevan vastauksen, matkusti hän Ruotsiin. Siellä hän sai tavata nuoren Kustaa II Adolfin, jonka sotaretket Puolassa olivat herättäneet maailman ihastusta. Usselinx esitti kuninkaalle laajasti suunnitelmansa, josta Ruotsi voisi saada suurta hyötyä. Kuningas innostui tuumaan ja antoi miehelle täyden toimivallan asiansa ajamiseksi.

Niihin aikoihin oli paljon hollantilaisia Ruotsin palveluksessa ja monet heistä olivat nousseet vaikuttavaan asemaan. Usselinx suunnitteli suurta kauppayhtiötä, joka kävisi kauppaa Aasian, Afrikan, Amerikan ja Magellanican kanssa. Perustuskirja laadittiin ja osakkeita alettiin myydä. Niihin aikoihin Ruotsi oli kuitenkin vielä verrattain köyhä. Asiakin oli outo, joten osakkeiden merkitseminen sujui hitaasti. Kuningas itse merkitsi asian auttamiseksi ja innostuksen herättämiseksi 450,000 taalerin arvosta. Usselinx kiersi asiasta puhumassa valtakunnan eri osissa, myöskin Suomen kaupungeissa, joista karttui 25,000 taaleria.

Näissä puuhissa kului useita vuosia. Yhtiö alkoi jo toimintansa, vaikkakin se alussa suunnattiin pienempiin yrityksiin (perustettiin köysitehdas ja laivaveistämö). Merkityt osakemaksut karttuivat hyvin hitaasti. Kuninkaankin osuus jäi suureksi osaksi suorittamatta. Toiset asiat kiinnittivät nuoren hallitsijan mieltä. Usselinx alkoi tulla kärsimättömäksi. Hänen pääpyrintönsä oli ohjata kaupankäynti Amerikkaan. V. 1628 ilmoitettiin vihdoin erään laivan olevan valmiina lähtemään löytö- ja kaupparetkelle. Lähtikö se laiva liikkeelle ja saapuiko se Amerikkaan, ei ole varmasti tiedossa. Nykyään ovat enimmät tutkijat sitä mieltä, että laivan lähettäminen jäi sikseen. Pian sen jälkeen matkusti Usselinx pois Ruotsista, ja ensimmäinen yritys siirtokunnan perustamiseksi raukesi.