MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET IV

Kertomus siitä, miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt

Uusin aika

17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (loppupuoli)

Kirj.

I. K. INHA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Valoa pimeimpään Afrikkaan.
Henry Morton Stanley, Kongon tutkija.
Stanleyn retki poikki mustien maanosan.
Veneretki Njansan ympäri. — Ugandan rannalla. — Stanleyn ja Mtesan
kohtaus. — Vaarallinen äkkihyökkäys. — Retkikunnan matka Ugandaan.
— Yö uppoavissa kanooteissa. — Juhla kuutamossa Njansan saarella.
— Bumbirehin kurittaminen. — Niilin lähtö Njansasta. — Mtesa
sodassa. — Stanley raamatun kääntäjänä. — Mtesa ja kristinusko.
— Stanleyn sotajuoni. — Leirin palo. — Albert Njansaa kohti. —
Beatrice-lahti. — Stanley Karagwessa. — Mfumbiro. — Kivu järvi. —
Tanganjikalle. — Stanley purjehtii Tanganjikan ympäri. — Matkalla
Njangveen. — Manjemassa. — Lualaba. — Njangvessa. — Arabialaiset
kääpiöitten maassa. — Lualabaa laskemaan. — Aarniometsässä. —
Stanley suostuttaa väkensä. — Vihamielisiä alkuasukkaita. —
Ensimmäinen koski. — Markkinapaikat. — Kääpiö. — Taisteluja. —
Stanley ryöstää kanootteja. — Tippu Tip kääntyy takaisin. —
Sen-nen-neh! — Stanley-kosket. — Ankaria taisteluita. — Zaidin
seikkailu. — Retkikunta verkossa. — Viimeinen Stanley-koski. —
Kongolla. — Taistelu Aruwimin suulla. — Temppeli. — Kongon
saaristoissa. — Vaihteeksi ystävyyttä. — Ikutu-ja-Kongo. — Uusia
taisteluita. — Epätoivoinen taistelu Bangalassa. — Tshumbiri. —
Viimeinen taistelu. — Stanley Pool. — Niskakosket. —
Kalulu-putouksen uhrit. — Stanley vähällä tuhoutua. — Vaikea
taivallus. — Puutetta. — Vaarallinen keskimatka. — Franck Pocockin
kuolema. — Zingan putous. — Stanley Mbelon koskessa. — Riutunut
retkikunta. - Isangilan putous. — Rommia, rommia!
Kongo-valtion perustaminen.
Kansainvälinen Afrikan seura. — De Brazza Ogovella ja Kongolla. —
Stanley palaa Kongolle. — Bula matadi. — Ensimmäinen höyrylaivamatka
keskisellä Kongolla. — Stanley nousee Kongoa. — Arabialaiset
vastassa. — Kongo-valtio. — Löytöretkiä.
Stanleyn retki Emin pashan avuksi.
Aarniometsän uumeniin. — Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui. — Myrsky
aarniometsässä. — Ampiaiset. — Epätoivoinen tila. — Arabialaisia
aarniometsässä. — Nälänhätä aarniometsässä. — Tie raivion poikki. —
Aarniometsä aukeaa. — Metsästä päästäessä. — Huono vastaanotto. —
Albert Njansa. — Fort Bodo. — Kääpiökuningatar. — Malleju. —
Stanleyn ja Eminin kohtaus. — Stanley löytää Runsoron. — Masambonin
sotatanssi. — Kamalaa ihmishukkaa. — Jälkijoukon synkkä kohtalo. —
Stanley palaa Njansalle. — Kääpiöt varkaissa. — Nälänhätä
aarniometsässä. — Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana. — Kapina
Eminin maakunnassa. — Matka merenrannalle. — Stairs Runsorolla. —
Albert Edward-järvi. — Emin pashan lahti. — Emin pashan loppuvaiheet
ja kuolema. — Eminin väki. — Stanleyn loppuelämä.
Afrikan jako ja myöhempi tutkimus.
Englanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.
Omdurmanin tappelu.
Italialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.
Aduan tuhoisa taistelu. — Somaliniemimaa.
Arabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.
Itä-Afrikka.
Thomsonin matka Elgonille. — Meyer Kilimandsharolla. — Teleki ja
Höhnel. — Kristinuskon alkutaistelut Ugandassa.
Etelä-Afrikka.
Sota zuluja vastaan. — Rhodesia. — Baroteet. — Entinen‘saksan
Lounais-Afrikka.
Angola.
Kammerun.
Nigeria.
Ashanti.
Dahome.
Madagaskar.
Pettymyksien maanosa.
Sinivuoriston poikki.
Bass. — Ensimmäiset sisämaan tutkijat. — Evans löytää uusia jokia.
Oxley tutkit Macquarzen ja Lachlanin.
Alkuasukkaita. — Lakeuksilla. — Pensastiheiköt. — Alkuasukkaita.
— Uudelle retkelle. — Vaikeita matkoja. — Kaunis vesiputous. — Hume
löytää Austraalian Alpit. — Murray.
Sturt Darlingilla ja Murraylla.
Charles H. Sturt. — Pyörä kiertää akselia. — Sturt löytää Darlingin.
— Mykkä todistaja. — Sturtin retki Murrayllc. — Jokimatka
Murrumbidgeella. — Murray. — Taistelun uhka. — Odottamaton apu. —
Darlingin suulla. — Sturt saavuttaa meren.
Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.
»Parturin» valeet. — Hukkayritys. — Tuhottu apuretkikunta. —
Cunninghamin katoaminen. — Savumerkit ja tulivainot. — Ruton tuhoja.
— Vihamielisyyttä — Uteliaisuutta ja varastelua. — Mitchell tutkii
Darlingia. - Uhkaavia eleitä. - Alkuasukkaiden kalastustapa. —
Verenvuodatusta. — Uusi retki Murraylle ja. Darliugille. —
Verikosto. — Taistelun valmistuksia. — Raketin ihmeteko. — Taistelu.
— Alkuasukkaitten sotajuoni. — Kylmä yö. — Onnellinen Austraalia.
Eyren retki Austraalian mutkan poikki.
Forrens-järvellä. — »Suuren mutkan» ranta. — Hellettä, janoa, vilua.
— Veden saanti. — Hietavaiva. — Janoa. — Toivoton veden puute. —
Vettä! — Hätäkeino janoa vastaan. — Kastetta kootaan. — Murha. —
Toivoton tilanne. — Tippa vettä. — Pelastuneet.
Ludvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.
Hyökkäys leirin kimppuun. — Carpentaria lahden rantueeila. —
Xrnhemin niemimaa. — Leichhardtin katoaminen.
Kennedyn retki Yorkin niemellä.
Matkan vaikeudet. — Miestappo ja verikosto. — Retkikunnan
nääntyminen. — Pelastus viime hetkellä. — Kennedyn murha.
»Austraalian kuollut sydän».
Sturtin viimeinen retki. — Veden niukkuus. — Helle. — Kuivuus. —
Erehdyttäviä merkkejä. — Vaikea aika. — Sade. — Kamalaa erämaata.
— Erämaan asukkaat. — Janoa. — Kyyhkynen pelastajana. — Vettä!
vettä! — Asuttu erämaan keidas. — Rajatonta hämmästystä. — Oudon
heimon vieraina. — Coopers Creek. — Erämaan tuli.
Austraalian poikki etelästä pohjoiseen.
Mac Donnell-vuoristo. — Chambersin pylväs. — Ayerin kallio. —
Austraalian keskusta. — Alkuasukkaita. — Vihamielinen heimo. —
Stuart kääntyy takaisin. — Uusi yritys. — »Stuartin aitapensas». —
Kolmas retki. — Meri. — Manauksia.
Burke ja Wills.
Tutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.
Grey.
Gregoryt.
Giles.
John Forrest.
Nuoren Austraalian alkuvaiheet.
Uusi Seelanti.
Uusi Guinea.
Etelä- ja Keski-Amerikka.
Guayana.
Schomburgk. — Victoria regia. — Amatsonit. — Kuvakirjoituksia. —
Roraima.
Amazonia.
William Chandless.
Brasilia.
La Plata-maat.
Andit.
Keski-Amerikka.
Mexico.
Pohjois-Amerikka.
Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.
Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.
Yellowstone-laakso. — Vedenjakajalla. — Columbia!! — Tyynen meren
rannalla.
Piken retket.
Santa Fén reitti.
Astoria.
Long Kalliovuorilla ja Mississipin lähteillä
Frémont, Lännen tienkävijä.
Californian kultaryntäys. — Kartoittajat ja geologit. — Coloradon
kanjoni.
Canada.
John Franklinin retki Jäämeren rannalle.
Nälän hirmut pohjan perillä. — Backin retki. — Deasen Simpsonin
retket
Karut maat.
Labrador.
Newfoundland.
Alaska.
Pohjois-Amerikan intiaanit.
Ikuisen jään pohjola.
Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.
John Ross Baffinin lahdessa.
Parry Lancasterin salmessa.
110° L.P. - Talven vietto. — Rekiretkiä. — Kokokäännös. — Parryn
toinen retki. — Eskimot. — Iligliuk. — Parryn kolmas retki. —
Beechey. — Parry yrittää pohjoisnavalle.
James Ross löytää magneettisen navan.
John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.
Franklinin ohjeet. — Viimeinen viesti. — Kadonneita etsimään. —
James Rossin turha retki. — Richardsonin retki. — Mooren retki. —
Uusia avustustoimia. — Retkikunnat työmaallaan. — Jälkiä.
Franklinin autio talvimaja löydetään. — Etsijät talvehtivat. —
Amerikkalaisten kotimatka. — Rekiretkiä. — Tyhjin toimin kotia. —
Raen retki. — Kennedyn retki. — Belcherin retkikunta. — »Isabel». —
Tietoja Mac Cluresta. — Myrskyn tuhoja. — Bellot'in hukkuminen.
Belcherin etsiskelyt. — Grinnellin maan muinaisjäännökset. — Kasvi-
ja eläinkunta. — Napameri. — Belcher hylkää laivansa. — Kellet
hylkää laivansa. — »Resolute» pelastetaan.
Luoteisväylän löytäjät.
M' Clure toimii omin päin. — Eskimoita. — M' Clure Walesin prinssin
salmessa. — Kauhun yö jäissä. — Talvenvietto. — Rekiretkiä. —
Luoteisväylä! — M' Clure kiertää Banksin maan. — »Armon» lahdessa.
— Pelastus. — Collinsonin seikkailut.
Franklinin retkikunnan kohtalo.
Raen retki Boothia niemelle. — Ensimmäinen tieto Franklinin
retkikunnan tuhosta. — Kadonneitten esineitä. — M' Clmtockin retki.
— Eskimoita kuulustellaan. — Ensimmäinen vainaja. — Kivipyykkejä. —
Kirjallinen viesti. — Synkkä löytö. — Franklinin retkikunnan vaiheet.
Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.
Hall jatkaa etsintää. — Eskimoitten tietoja viimeisistä eloon
jääneistä. — Schwatka etsii laivain kirjoja. — Crozierin leiri.
— Schwatkan johtopäätökset. — Napatalven hirmut. — Eskimon
isänmaanrakkaus. — Amundsenin huomioita.
Smithin salmesta napaa kohti.
Kanen retki.
Talvimajaan. — Rekiretkiä. — Sula napameri? — »Advance» jäätynyt
kiinni. — Laiva hylätään.
Hayesin retki.
Harhanäköjä.
Hallin retki.
Pohjoisennätys. — »Jumalan kiitoksen satama». — Rekiretki. — Hallin
kuolema. — Paluumatka. — Kauhun yö. — Haaksirikkoisten jäämatka. —
Talven vietto jäälautalla. — Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.
— Äärimmäisessä hädässä. — Pettymyksiä ja pelastus. — »Polariksen»
kohtalo. — Tulokset.
Naresin retki.
Uusi englantilainen yritys päästä navalle. — Talvisatama jäämeren
rannalla, — Rekiretket. — Markham napameren röykkiöissä. —
Rekiretkiä Grönlantiin. — Epätoivon taistelu. — Rekiretkiä Grantin
maalle. — Tulokset.
Arktisen tutkimuksen klassillinen maa.
Tiedemiesten retkiä. — Otto Torell. — Torellin retki v. 1861. —
Nordenskiöldin johtama retki. — »Sofian» retki. — Nordenskiöldin
retki vv. 1872—73. — Koillismaan poikki. — Huippuvuorien fossiilit.
Grönlanti.
Hans Egede.
Muinoinen Eystribygd. — Scoresbyt itärannikolla. — Graah.
Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.
Koldeweyn retki. — Frans Josefin vuono.
Grönlannin maajäätikkö.
Paars. — Nordenskiöld maajäätiköllä. — Nansenin hiihtoretki
Grönlannin poikki.
Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.
Kohtalokas päivä. — Kammon talvi. — Maata. — Frans Josefin maa. —
Toinen talvi. — Payerin rekiretket. — Jäätikön halkeamassa.
Eteenpäin koillisväylällä.
Kara-meri. — Nordenskiöldin matka Jenisseille. — »Prövenin»
paluumatka. — Nordenskiöldin venematka Jenisseillä. — »Ymerin» retki.
»Vega» purjehtii koillisväylän.
Waigatshilla. — Jenissein ajopuut. — Jalmal. — Aasian pohjoisin
nokka. — Umpimutkassa. — Napameren harhanäöt. — Taimyrin niemimaan
rannalla. — Ljahowsaari. — Kolyman suulla. — Ensimmäiset tshuktshit.
— Tshuktshien vieraina. — Onkilon kansa. — Tshuktshit. —
Porotshuktshit. — Joulu. — Tshuktshi ja hänen poronsa. — Kevät. —
Vapautuksen sanoma. — Itäniemi. — Alaskan rannalla. —
Lawrence-saarella. — Beringin saarella. — Japanissa. — Vegan
miehistöä juhlitaan.
Kansainväliset navanympärysasemat.
Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.
Yritys napaa kohti. — Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla. —
Grinnellin maan sisäosissa. — Retkikunnan urhea paluumatka. —
Nälkäleiri ja nälkäkuolema. — Pelastus.
De Longin retki. »Jeannetten» tuho.
Napaa kohti. — Uusia saaria. — Laiva uppoaa. — Bennettin saari.
— Lenan suistamossa. — De Longin kuolema.
Fridtjof Nansen ja »Framin» matka.
»Jeannetten» esineitten matka napameren poikki. — Nansenin
suunnitelma. — Uuden Siperian saarilla. — Jännittäviä hetkiä. —
Tieteelliset työt. — Hyökkäys napaa kohti. — Paluumatka. — Talvimaja
Frans Josefin maalla. — Tuho tulla. — Ihmisiä! Pelastus. — »Framin»
loppumatka.
Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.
Otto Sverdrup löytää uusia maita. — Amundsen purjehtii luoteisväylän.
Rynnäköitä napaa kohti.
Abruzzin herttuan retki. — Zieglerin varustamat retkikunnat. —
Andréen ilmapalloretki. — »Jermak» Jäämerellä.
R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.
Pearyn ensimmäinen retki Pohjois-Grönlannin poikki. — Uusia
yrityksiä. — Peary palelluttaa jalkansa. — Ensimmäinen yritys navan
saavuttamiseksi. — Uusia turhia yrityksiä. — Tuima, mutta turha
yritys. — Viimeinen yritys. — »Monf on kummaa matkalla». — Vilutar
hymyilee Pearylle. — Lippuparaati navalla. — Napa syvällä merellä.
— Mies menetetty. — Riemu raikuu. — Cookin nuhjailut.
Uusin Grönlannin tutkimus.
Scoresbyn vuonossa. — Frans Josefin vuonossa. — Mylius Erichsenin
kirjallinen retkikunta. — Grönlannin koillisniemi. — Mylius
Erichsenin tuho. — Rasmussen Luoteis-Grönlannissa. — Uusia retkiä
Grönlannin poikki. — Kochin retki.
Muut napamaat.
Huippuvuorilla.
Ruotsalais-venäläinen astemittaus.
Frans Josefinmaa.
Novaja Zemlja.
Uuden Siperian saaret.
Arabian aavikoiden salaisuudet.
Wahhabilaiset. — Ali bei. — Seetzen. — Burckhardt. — Sadlier
Nedjdissä. — Asir. — Arnaud Maribissa. — Englantilaiset Omanissa.
— Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille. — Hadramaut. — v. Wrede
Hadramautissa. — Shammar. — Yrjö Aukusti Wallin. — Wallinin
ensimmäinen matka. — Wallinin toinen matka. — Burton midianilaisten
maassa. — Snouck Hurgronje. — Kaaba. — Pyhiinvaellus Mekkaan. —
Halévy. — Glaser. — El Hasa. — Palgrave. — Doughty. — Huber ja
Euting. — Teiman kivi. — Bluntit. — Guarmani. — Pelly. Arabian
maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.
Sisä-Asian vuoristoissa, erämaissa ja ylängöillä.
Intia XlX:llä vuosisadalla.
Matkoja Intiasta länteen. — Gangeen lähteet. — Manning Lhasassa.
— Himalaja. — Pundiitit. — Pamit. — Amu-darjan lähteet.
Vambery Turkestanissa.
Venäjän valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.
Przevalshi Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.
Maailman korkeimmassa maassa.
Hucin ja Gabet'n matka. — Careyn ja Dalgleishin matka. — Rockhill.
— Pevtsov. — Bower. — Bonvalot. — Dutreuil de Rhins. — Littledale.
— Sven Hedin.
Sven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.
Alain poikki talvikelillä. — Talvinen Pamir. — Kara-kul. —
Musta-atalle. — Vuorijättiläisen rinteellä. — Kashgariin. —
Kirgiisien bajga. — Pieni Kara-kul. — Uusia hyökkäyksiä
Mustag-atalle. — Kashgarjoen varrella. — Erämaan kangastuksia.
— Erämaan järviä. — Taklamakanin hiekoissa. — Kuolonhiljaisuuden
koti. — Janokuolema hieta-aavikolla. — Tamariski. — Metsä. —
Khotan-darja. — Jälleen Pamirissa. — Jarkent. — Khotan. — Borasanin
muinaislöydöt. — Hietaerämaan rauniokaupunki. — Kerija-darja. —
Villikameeli. — Tarim. — Lop-nor. — Venematka Lopin järvillä ja
Tarimilla. — Lop-norin sokkeloissa. — Keidastie. — Pohjois-Tibet.
— Ensimmäiset mongolit. — Tsaidamin räme. — Tanguutit.
Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899—1902.
Lauttamatka Tarimilla. — Dastarkhaneja Tarimilla. — Tarimin
kartoitus. — Tarimin tiikerit. — Takla-makanin poikki. — Bajirit. —
Rauniokaupunki. — Tarimin vanha uoma. — Lop-norin vanha uoma. —
Ördek, 514. — Ördekin löytö. — Uusi järvi. — Musta myrsky. — Paarmat
ja sääsket. — Tibetissä. — Aidat. — Matkan vaikeudet. — Eläimistö.
— Tibetin solissa. — Kullanhuuhtomoita. — Pyhiinvaeltajat. —
Takaisin Lop-maahan. — Lou-lan. — Lhasaa kohti. — Lhasan tiellä.
— Tie pystyyn.
Sven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.
Vaikeita matkoja. — Ensimmäiset rettelöt. — Vedenjakajalla. —
Tsangpon laaksossa. — Brahmaputran lähteet. — Manasarovarin pyhä
järvi. — Myrskyssä pyhällä järvellä. — Langaktso. — Pyhä
Kailas-vuori. — »Leijonan kita». — Uudelle retkelle salapuvussa.
Transhimalaja.
Lhasan valloitus ja Tibetin entisyys.
Jokhang. — Potala. — Juhlat. — Lhasa ja sen kauppa. — Tibetin
entisyys.
Itä-Turkestanin muinaismuistot.
Aasian reunamaat.
Taka-Intia.
Konstantinos Phaulkon.
Khmerien entinen kulttuuri.
De Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongillä.
Löytöretkiä Burmassa.
Siam.
Ranskan Indo-Kiina.
Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.
Malaijisaaristo.
Kiina.
Jään, vilun ja myrskyn maanosa.
Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.
Uutta maata. — Uusia maita.
Pyyntimiesten retkiä.
Weddellin retki. — Biscoe. — Balleny.
Dumont D'Urvillen retki.
Dumont D‘Urville. — Adélien maa.
Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.
Charles Wilkes. — »Peacockin» seikkailu. — Uusia maita. —
Wilkes'in maa.
James Ross löytää Antarktikan ihmeet.
James Ross. — Kerguelenin saarella. — Rossin meri. — Kap Adare.
— Viktorian maa ja sen alpit. — Etelänavan portinvartijat. —
Barrierjäätikkö. — Uusi retki etelään. — Myrskyssä ahtojäissä. —
Kuningas Edward VII:n maa. — Kauhun yö. — »Erebus» ja »Terror»
kolmannella matkallaan.
Antarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.
»Challenger». — Pyyntiretkiä. — Ensimmäinen etelänapayö. —
Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätikkö.
Englantilainen »Discovery»-retkikunta.
Barrier-jäätikköä etelään. — Jääylänkö.
Muiden kansain retkiä.
Saksalainen retkikunta. — Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.
— Charcot. — Bruce Weddellin meressä.
Shackletonin retki vuosina 1907—1909.
Käynti Erebus-vuorella. — Erebuksen kraatteri.
Etelänaparetki.
Beardmore-glasieeri. — Etelänapaylängöllä. — Viimeinen hyökkäys.
— Takaisin navan kynnykseltä. — Taistelu elämästä ja kuolemasta.
Magneettisen etelänavan löytö.
Napaylängöllä. — Magneettisella navalla.
Etelänavan valloitus.
Scottin retkikunnan tuho.
Scott navalla, napa jo valloitettu. — Paluumatka. — Taistelu ja
kuolema. — Retki pingviinien pesimäsijoille. — Pohjoisosasta. —
Kamala talvenvietto. — Viimeinen palvelus.
Amundsenin retki etelänavalle.
Saksalaisten retki Weddellin merelle.
Hirmutuiskur kodissa.
Australialaisten retki Adelie-maahan. —, Myrskyisellä rannikolla.
— Mawsonin onneton retki. — Jäätikön nielemä. — Uupumuksesta kuollut.
— Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa. — Marssi magneettiselle
navalle. — Retki merenrantaa pitkin. — Länsiosasta. — Kamala
leiripaikka. — Rannikkoretkikunta. — Denmanin glacieri. — Jonesin
retki. — Tulokset.
Antarktika.
Viime vuosien retkeilyjä.
Shackletonin toinen etelänaparetki.
Sankarillinen veneretki.
Pohjoisnaparetkiä.
Edistyksiä Arabiassa
Afrikka.
Brahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.

ALKUSANAT.

Kirjoittaessani tämän osan, joka on »Maantieteen ja löytöretkien» viimeinen, on minulla yleisten tietokirjain lisäksi ollut käytettävänäni seuraavat teokset:

R. Brown, The Story oF Africa and its Explorers.
Daniel Bruun, Afrika.
G.F. Scott, the Romance oF Australian Exploring.
Ch. Morris, heroes of Discovery in America.
A.W. Greely, handbook of Arctic Discoveries.
F.A. v. HWllwald, Im Ewigen Eis.
S. Günther, A. v. Humboldt.
Daniel Bruunin esitys pohjoisnapatutkimuksista.
D.G. Hogarth, The Penetration of Arabia.
H. Clifford, Further India.
H.R. Mill, The Science of the South Pole.

Stanleyn, Hedinin, Pearcy, Shackletonin, Scottin ja Mawsonin matkakertomukset ynnä Nordenskiöldin kertomus »Vegan» matkasta.

Teos on paisunut näin laajaksi, koska tarkoitukseni on enemmän ollut helposti luettavan ja kiinnosiavan, kuin tosiasioita esittävän teoksen kirjoittaminen.

Esitys maantieteen kehityksestä, ja varsinaisista tieteellisistä retkistä jälkeen yhdeksännentoista vuosisadan alun on täytynyt jättää pois sekä siitä syystä, että kirjani on paisunut niin laajaksi, että myös alaa käsitteleväin teosten puuttumisen vuoksi.

Maantiede on yhdeksännentoista vuosisadan alusta kehittynyt niin valtavasti joka suuntaan, että sen kehityshistoria vaatii oman teoksensa.

Hakemistossa ovat vain löylöretkeilijäin nimet jotenkin täydellisesti mainitut. Maantieteellisiä nimiä olen siihen ottanut vain mikäli ne välittömästi edustavat maantuntemuksen laajenemista.

Saateltuani löytöretkihistorian tällä osalla päätökseen haluan vielä mainita muutamia täydennyksiä, jotka olen jälkeenpäin selville saanut. Ne koskevat maanosamme vanhimpia, historiallisia ja esihistoriallisiakin aikoja, osalta myös keskiaikaa.

I osassa sivulla 10 on mainittu Gutien maa, jolla sanotaan tarkoitetun Armeniaa. Mieleeni juolahti, että siinä ehkä tapaisimme »goottien» vanhimman maininnan. Sen mukaan mitä myöhemmin olen lukenut gutun kansasta, joka, hallitsi Assyriaa noin v. 2500 e.Kr., se tuskin kuitenkaan saattoi olla sama kansa kuin pohjolan gootit — gutua pidetäänkin nykyjään seemiläisenä kansana.

Mutta toiselta puolen osoittavat Skandinaavian muinaislöydöt, että pohjolassa jo hyvin varhaisina aikoina on ollut sangen kehittynyt sivistys. Tämä seikka itsessään jo viittaa siihen, että pohjolalla myös on täytynyt olla yhteyttäkin etelän sivistysmaitten kanssa. Yleensä on otaksuttu tämän yhteyden olleen kaupallista laatua, mutta on se myös voinut johtua valloitusretkistä. Jo roomalaisten aikana mainittiin svealaisten suuria laivastoita (I, s. 206), joita varmaankaan ei huvin vuoksi pidetty, mutta sitä paitsi oli pohjan miehillä Suomen lahden eteläpuolelta myös avoinna jokireitit aina vanhan maailman sydänosiin saakka. Dnjepr varsinkin tarjosi vapaan matkan, koska sen rannoilla tuskin saattoi olla niin voimakasta asutusta, että se olisi voinut estää suurella joukolla kulkevaa jokilaivastoa. Etelä-Venäjän arot olivat myöhään uuden ajan viimeisille vuosisadoille saakka kuljeskelevain arokansain hallussa ja osan vuotta jokireitit sen vuoksi olivat aivan vapaat. Dnjeprin suusta ei ollut soutuveneillä vaikea päästä Tonavaan, eikä Tonavasta Thrakiaan, Makedoniaan ja Adrian meren rannoille, taivaltamalla lyhyitten maakannasten poikki. Semmoisen retken muistoa ehkä ovat jo pronssikautiset kalliopiirrokset, joita on tavattu Etelä-Ruotsista, Dnjeprin varsilta ja Pon varsilta Italiassa. Pon yläjuoksulta ei ollut pitkä taival Välimeren rannalle.

Jos pohjolan kansat tätä tietä käyttivät, olivat varmaan Itämeren maakunnat niiden vallan alaiset ja luultavaa on, että niissä oli heimolainen asutuskin. Siihen viittaa niiden nimistökin. Sopisi siis odottaa, että esimerkiksi Herodotoksen historiateoksessa tapaisi ne mainittuina Skyytian kansain joukossa. Budinit ja agathyrsit voisivat hyvinkin olla germaaneja, neurit taas, jotka »käärmeet» (drakar) (I, 63) ajoivat maastaan, saattoivat olla slaaveja. Heidän nimessään tuntuu piilevän Dnjeprin nimi, joten lienevät asuneet tämän joen rannalla. Ehkäpä itse skyyttienkin joukossa oli germaaneja. Herodotoksen kertomus skyyttien sotajumalasta käy hyvin yhteen Eddan tietojen kanssa Vidar jumalasta.

Miks'eivät pohjan miehet olisi voineet olla mukana jo Troian sodassa, arvelin. Eddan mainitsema »Ida vallen», jolla aasat rakensivat temppeleitä, ja oppivat takomaan, voisi olla Troian kenttä, eikä mikään ihanteellinen »ahkeruuden kenttä», joksi se on käsitetty. Eddan kuvaus ensimmäisestä sotatappelusta, mitä milloinkaan oli tapeltu, voisi olla muisto Troian sodasta. Odin, joka heitti keihästä, olisi silloin Troian Zeus, s.o. fryygialaisten Attis, ja Gullveig jumalatar, »kolmekertaisesti syntynyt», joka roviolla poltettiin temppelissä, ehkä tarkoittaisi Troian palladiumia, Pallas Atheenan, »Tritogeneian», puista kuvaa. Voisi ajatella, että Iroialaiset mieluummin polttivat palladiuminsa, kuin jättivät sen kreikkalaisille.

Mutta mahdollista on myöskin, että, pohjan miehet ovat olleet mukana jollain myöhemmällä sotaretkeltä, esimerkiksi kimmeriläisten mukana, kun he seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. samosivat Vähään Aasiaan ja hallitsivat sitä satakunnan vuotta, tehden edelleen sotaretkiä Palestiinaan saakka. Nimistä on päätetty kimmeriläisten olleen iraanilaista kansaa, mutta se ei estäisi, etteikö heillä mukanaan olisi voinut olla pohjan miehiä. Profeetta Hesekiel mainitsee Gogin, joka kävi valloitusretkellä Palestiinassa saakka ja jonka sotajoukkoon myös kuului Ros-kansa. Eikö tämä liene ollut sama Rusin kansa, josta Nestorin kronikan mukaan Novgorod sitten sai hallitsijansa, toisin sanoen pohjolan skandinaaveihin kuuluva heimo.

Vähässä Asiassa asuessaan nämä valloittajat tutustuivat Fryygian uskontoihin ja myös Foinikian ja Palestiinan, ja omaksuivat ne. Fryygian kuulusta jumal-äidistä, Kybelestä eli Frygiasta, tuli Eddan Frigga ja ehkä Freijakin, Attiksesta Odin ja Ottar, Baalista Balder, Astarte Innannasta Balderin puoliso Nanna, ukkosen jumalasta Hadadista, joka surmaa Baalin, Eddan Hod, joka ampui Balderin. Samoin kuin Foinikiassa Baalin ja Astarten kuvat työnnettiin merelle palavassa laivassa, samoin pohjolan sadussa Balder surman saatuaan Nannan kanssa kannetaan laivaan, joka sitten poltetaan.

Erikoista huomiota ansaitsevat aasat, joista Eddassa kerrotaan, että he Idan lakeudella rakensivat temppeleitä, kuten »Voluspa» runossa sanotaan (lainaus Braten ruotsalaisesta käännöksestä):

Asarne möttes på Idavallen timrade höga tempel och altar: smedjor byggde, smycken gjorde, skaffade sig tänger och skapade verktyg.

Kreikkalainen eepillinen runoilija Hesiodos, joka eli kahdeksannella vuosisadalla e.Kr., mainitsee, Pliniuksen säilyttämän tiedon mukaan, että »Idan daktylit» olivat ne, jotka Kretassa opettivat sulattamaan ja karkaisemaan rautaa. Kretassa nämä haltiat liittyivät Rhean palvelukseen, Vähässä Aasiassa Kybeleen palvelukseen ja niistä näyttävät aasat perineen tämän taidon, joka varmaan näytti sotaisista pohjanmiehistä kaikkia -muita tärkeämmältä.

Asmund on Skandinaavian saduissa raudan valmistaja ja K. Krohn otaksuu suomalaisen kansanrunon Osmosen ja Kalevaisen, jonka Lönnrot on Aino-runossa vaihtanut Väinämöiseen, johtuvan hänestä. Yllä kerrotun valossa tekisi mieli luulla, että myös juutalaisten Asamoneus ja makkabealaisten, s.o., vasaramiesten suku, jonka esi-isä Asamoneus oli, kuuluu samaan käsiteheimoon, ja ehkäpä vielä »kylfingit» ja »kolbjaagitkin», joista Islannin ja Venäjän vanhat tarustot ovat muiston säilyttäneet. Foiniikialaisten Eshmun, elinvoiman jumala, muistuttaa Thoria.

Vähästä-Aasiasta karkoitettuina rosit näyttävät asettuneen Thrakiaan siksi hallitsevaksi ylimysluokaksi, josta Herodotos mainitsee, ja joka epäilemättä oli eri kansallisuuttakin kuin varsinaiset thraakialaiset.

Herodotos kertoo Ihraakialaisten Salmoksis (toisilla vanhoilla kirjailijoilla Samolksis) eli Gebeleizes haltijasta, jonka luo getat lähettivät airuita siten, että heittivät valitsemansa -miehen keihäänkärkiin, joissa hän heitti henkensä. Haltijan otaksuttiin asuvan maan alla huoneessa. Mieleeni johtui, että tämä muistutti Väinämöisen tietoa Vipusessa käynnistä, jonne

yksi olisi juoni juostaksesi miesten tapparain teriä, toinen torkutellaksesi naisten nieklojen neniä.

Vipusen nimen todella voisi otaksua johdetuksi sanoista vi = pyhättö ja bo = asua: se joka asuu pyhätössä.

Teiman kivessä (Maant. ja löytör. IV, s. 430), jonka Huber ja Enting löysivät Teiman keitaasta, Midianin takamaasta, Arabiassa, on kuvattuna Salm-jumala ja hänen allaan hänen ylimmäinen pappinsa, jonka nimi vastaa Salmoksista. Kahdenkertainen pyhättö, jossa he asuvat, on hyvinkin samanlainen kuin abessinialaisten liitonarkki. Erehtymättä voinee otaksua, että tämä Salm on juutalaisten Jahve Shalom ja Thraakian Salmoxis siis sama kuin juutalaisilla Jahven ylimmäinen pappi, toisin sanoen Mooses. (Gebedizes nimen alkuosa, joka on sama kuin arabian »gebel» vuori, muistuttaa sekä Mooseksen kuolemaa ja hautausta Pisgan vuorella että hänen lainsäädäntötointaan Sinain vuorella. Midianin maastahan hän apeltaan sai opetusta kansansa sisällisten olojen järjestämiseksi.) Skandinaavian muinaistarustossa on Freyr, joka myöskin haudattiin maanalaiseen huoneeseen ja jonka uskottiin siinä edelleen elävän, hänen vastineensa. Ja -meidän Sampomme kirjokansineen (Salmin asunto) voisi vastata liitonarkkia, jonka kannen niinikään tiedämme olleen kauniisti kirjaillun. Näyttää siltä, kun aasoilla olisi ollut mukanaan liitonarkki takaisin pohjolaan samotessaan ja ehkä lakitaulutkin kultaan piirrettyinä, vaikka nämä taulut hukkuivat, kuten Völuspassa lauletaan. Jahvea itseään palveltiin Thraakiassa Sabazius nimellä, joka ei ole mikään muu kuin Zebaoth, sotajoukkojen johtaja. Klassillisessa kirjallisuudessa hän siksi mainitaankin — häntä muutoin palveltiin Roomassakin jo paljon ennen kuin kristinusko sinne levisi. Mutta pohjan miehet sekoittivat Jahven palveluksen Fryygiassa Kybeleen ja Attiksen palvelukseen hurjine menoineen, ja tästä sekoituksesta kreikkalaiset muodostivat Dionysoksen palveluksensa.

Lienevätkö pohjanmiehet sitten Thraakiasta tuoneet mukanaan Väinämöisen laulunkin? Kreikkalaiset siellä saivat Orfeuksen, eikä myyteistä ole vaikea löytää heimouspiirteitä.

Pohjolan germaaneilla näyttää Thraakiasta Moldaun ja Puolan kautta olleen yhtämittainen kansayhteys Itämeren rannoille saakka, mutta sitä paitsi he olivat vallanneet Donin suistaman ja Kaukason välisen maan, vanhan Kolkkiin eli Aian, ja sieltä käsin saapui Odinin ja aasain palvelus pohjolaan, kuten Snorre Sturlason kertoo Ynglingasaagassa. Viro näyttää aluksi olleen kultin päämaa — Rääveli-nimi on yksi Odinin nimiä — sieltä se kulki Saksaan ja Skandinaaviaan. Silloin purki jo Neva Laatokan vedet Suomenlahteen.

Jordanes, jonka lyhyt supistelma itägoottien kuninkaan Theodorik Suuren ministerin Cassiodoruksen historiateoksesta on säilynyt meidän aikoihimme, kertoo itägoottien sekä sotineen Dareiosta vastaan, käyneen Aasiassa valloitusretkillä jo Assyrian mahtiaikoina, että, olleen mukana Troian sodassakin. Ainakin osaksi tämä käsitys johtuu vanhain klassillisten lähteitten väärinkäytöstä, mutta se perustuu myös goottien vanhoihin sankarirunoihin, jotka ulottuvat sangen kauas muinaisuuteen. Ainoastaan pohjolaa koskevista, tiedoista voimme olla varmat, että ne olivat goottien itsensä säilyttämiä. Niissä mainitaan heimon alkukotina se maa, jossa Vagus suunnattomasta järvestä lähtien purkaa aallokkaana vetensä mereen. Vagus ei voi olla muu kuin Vuoksi, joka siis vielä purkautui Suomen lahteen, kun gootit heimolaistensa vandaalien ja gepidien keralla lähtivät liikkeelle, kulkien ensin Göölan maalle ja sitten Itämeren itärannalle. Vaihtelevain kohtaloiden jälkeen he vihdoin koituivat siihen osaan Skyytiaa, jota sanoivat Oiumiksi ja joka näyttää olleen juuri kreikkalaisten Aia. Jos lähtö tapahtui noin 1000 e.Kr., niin saattoivat he kylläkin jo ottaa osaa kimmeeriläisten sotaretkeen Vähään-Aasiaan. Samaan aikaan, jona heidät Vähästä-Aasiasta karkoitettiin, alkoi pohjolassa rautakausi.

Nämä ovat vain hajanaisia pääpiirteitä, niistä uusista seikoista, joita avarammalta uralta löytyy. Klassillista kirjallisuutta, näiden johtojen mukaan seuloen ja muinaistieteen apuun turvautuen voidaan tietojamme pohjolan suhteista Välimeren itäpään vanhoihin sivistysmaihin varmaan paljon laajentaa moneen suuntaan.

Tilanpuutteen vuoksi täytyy minun tekemästäni vaatimattomasta alusta jättää suuri osa mainitsematta, mutta pohjolan kansain keskiaikaisista suhteista kaukaiseen länteen sallittanee minun vielä lausua muutama sana.

Tiedot Viinimaan löydöstä perustuvat Punaisen Eirikin saagaan ja n.s. »Flateyar bokiin», joka sisältää Islannissa säilyneitä muistitietoja (I, s. 237). Näitä molempia lähteitä on mahdoton saada sopusointuun. Tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että Eirikin satu on luotettavampi, kuten luonnollista onkin, koska se on suoranaisen perintätiedon säilyttämä. Flateyar saaga, joka on kulkenut Islannissa suusta suuhun, on tosin säilyttänyt paljon kuvaavia yksityisseikkoja, mutta tapausyhteys on sekaantunut.

Että niin todella on, sen osoittaa Eirikin sadun tarkka soveltuminen maantieteellisiin oloihin.

Palatessaan Viinimaa-matkaltaan Grönlantiin Karlsevni sai käsiinsä alkuasukkaita, joiden viittauksista hän älysi ulkona meressä olevan sillä kohdalla suuren maan, jota hän ei kuitenkaan päässyt itse näkemään, eikä se maa voinut olla muu kilin Newfoundland. Tämä saari oli Karlsevnille siis tuntematon, eikä siis Leifkään liene sitä nähnyt. Jos tämän oletuksen perustuksella koetamme luoda itsellemme kuvan Pohjois-Amerikan varhaisimmasta löytöhistoriasta, huomaamme Punaisen Eirikin saagan sangen hyvin soveltuvan maantieteellisiin tosiasioihin.

Saagan tiedon mukaan Leif Norjasta Grönlantiin palatessaan ajautui niin kauas etelään, että hän siellä tapasi viiniköynnöksiä, uhkeita metsiä ja kylvämättä kasvavaa vehnää. Hän oli siis ajautunut Newfoundlandin ohi ehkä Bostonin seuduille tai sitäkin kauemmaksi. Aavalta valtamerellä hädin tuskin pelastuttuaan hän ei tietenkään nyt mielellään eronnut rannasta, vaan seurasi sitä matkatessaan pohjoista kohti Grönlantiin. Näin hän tuli kiertäneeksi St Lawrence lahden eikä nähnyt Newfoundlandista muuta kuin kapean pohjoisniemen, josta ei voinut arvata sen olevan osa suurta maata. Labradorin rantaa ja sen jälkeen Baffinin maan rantaa hän purjehti edelleen pohjoista kohti, kunnes tuli jääkenttiä vastaan, joitten turvissa hän saattoi kulkea Baffinin lahden poikki Grönlantiin.

Leifin veli Thorstein, joka sitten isänsä Eirikin kanssa lähti löydettyä maata tutkimaan, päätti luultavasti purjehtia sinne Grönlannista suoraan veljensä osoitusten mukaan. Mutta Grönlannista myötäisellä tuulella lähdettyään hän luultavasti lähempänä Läbradoria kohtasikin länsituulen — länsituulet ovat Amerikan itärannalla vallitsevat — joka ajoi hänet ulos Atlantille, niin että hän lopulta oli lähellä Irlantia.

Thorfinn Karlsevni, joka lähti Viinimaahan uutta siirtokuntaa perustamaan ja siis vei paljon väkeä, karjaa ja tavaraa mukanaan, ei voinut antautua samanlaiseen epävarmuuteen, vaan purjehti Viinimaahan samaa väylää, jota Leif oli kulkenut tullessaan. Hän tuli siis ensin Baffinin maahan, jonka hän nimitti Hellulandiksi, koska rannalla, oli hyviä laakakiviä talonrakennukseen — Grönlannissa talot rakennettiin laakakivistä — vaikka se muutoin olikin mitätöntä maata. Labradorin Karlsevni kutsui Marklandiksi, metsämaaksi, ja sen rantaa St. Lawrence-lahden pohjaan purjehdittuaan laski lahden poikki Uuteen Skotlantiin, jonka pohjoiskärki, Kap Breton, on hänen Kjalarnesinsä. Rantaa hän edelleen purjehti Fundy-lahteen, joka on saagan Straumfjord, ja vietti talven jollain tämän lahden saarella, koska talvi lahden pohjassa oli liian ankara karjalle, kuten se todenteolla onkin. Kuinka kauas hän täältä etelään purjehti, sitä lienee mahdoton tarkkaan arvata, mutta mahdollisia on, että hän kävi Carolinassa saakka.

Newfoundlandiin Grönlannin norjalaiset näyttävät vasta myöhemmin tutustuneen. Luultavasti se on se »Frislanti», jonka keskiaikaisilla kartoilla tapaamme kaukana valtameressä.

Islantilaisen Sigurd Stefanssonin kartta v:lta 1590 on yllä olevan käsityksen kanssa sopusoinnussa.

I. K. Inha.

VALOA PIMEIMPÄÄN AFRIKKAAN.

Henry Morton Stanley, Kongon tutkija.

Livingstonen löydöt olivat herättäneet kautta maailman mitä suurinta mielenkiintoa Afrikan sisäosien tutkimiseen, ja hänen sortumisensa menestyksen kynnyksellä oli omiaan yhä kärjistämään näitä harrastuksia. Livingstonen hautauksen jälkeen sen vuoksi paljon puhuttiin siitä, että olisi lähetettävä joku toinen saattamaan vainajan työtä päätökseen. Asia kiinnitti etenkin Stanleyn mieltä, joka oli hänelle viimeisen avun vienyt. Hän ilmoitti »Daily Telegraph» lehden omistajalle Edward Lawsonille haluavansa lähteä Lualaban jatkoa tutkimaan, ja mainittu sanomalehtipohatta ehdotti Gordon Bennettille, »New York Heraldin» omistajalle, että molemmat lehdet yhdessä kustantaisivat tämän retken. Bennett suostui ja Stanley ryhtyi viipymättä toimeen. Tuskin olisikaan voitu uskoa tehtävää tarmokkaammalle, kokeneemmalle ja kyvykkäämmälle miehelle.

Henry Morton Stanley oli syntynyt Walesin Denbighissä v. 1840. Hänen oikea nimensä oli John Rowlands. Tuskin hän oli täyttänyt kolmatta ikävuottaan, kun hänen isänsä, köyhän pienviljelijän poika, kuoli, ja pieni John sukulaistensa toimesta ensin annettiin maanviljelijäin luo hoitolaiseksi ja seitsenvuotiaana jonkinlaiseen köyhäinkotiin, josta hän kuitenkin huonon kohtelun vuoksi karkasi. Oleskeltuaan sitten milloin minkin köyhän sukulaisensa luona ja oltuaan kauppa-apulaisenakin John Rowlands lähti merille ja saapui passaripoikana New Orleansiin v. 1859. Siellä eräs Henry Morton Stanley niminen kauppias hankki hänelle toimeentulon ja mielistyi häneen siihen määrään, että otti hänet omaksi pojakseen. Kun kasvatusisä kuitenkin äkkiä kuoli jättämättä jälkisäädöstä ottopoikansa hyväksi — uusi nimi oli hänen ainoa perintönsä — täytyi tämän luopua kauppa-alalta, jolle hän oli antautunut. Orjasodan syttyessä hän ensin taisteli etelävaltain armeijassa, joutui sotavankeuteen, mutta pääsi vapaaksi, kun muutti puolta, ja kävi sotaan pohjoisvaltain kannattajana. Keskellä sotaa hän kävi kotikylässään Walesissa, mutta siellä äiti karkoitti köyhän, huonosti puetun poikansa kotoaan, ja tämä tapaus jätti sangen syvät jäljet hänen tunteelliseen luonteeseensa. Yhdysvaltain laivastossa hän kunnosti itseään uimalla kerran puolen kilometriä kiinnittämään köyden anastettuun höyrylaivaan kymmenen tykin luotituiskussa. Sodan jälkeen hän oleskeli länsivaltioissa kirjeenvaihtajana ja herätti huomiota eloisilla kuvauksillaan. Kirjeenvaihtajan ammatti pian toi hänet valtameren tällekin puolelle. Hän koki sitten monenlaisia seikkailuja, oli Vähässä Aasiassa rosvojen vankina, Amerikassa mukana sotaretkellä intiaaneja vastaan ja vihdoin »New York Heraldin» kirjeenvaihtajana sillä sotaretkeltä, jonka englantilaiset vv. 1867—68 tekivät Abessinian negusta Teodoria vastaan. Stanley toimitti lehdelleen tiedon neguksen pääkaupungin Magdalan valloituksesta, ennen kuin edes virallinen viesti tästä tärkeästä tapauksesta ennätti lähimmän sähkölangan päähän, ja tämä sanomalehtimies-suurtyö se etenkin kiinnitti häneen »New York Heraldin» omistajan huomion. Stanley lähetettiin Kreetaan, jossa paraillaan riehui kapina, sieltä Espanjaan, joka niinikään oli sisällisen sodan jaloissa. Barcelonan verilöylyssä hän oli vähällä menettää henkensä vähän ennen sitä, kuin Gordon Bennett nuorempi v. 1869 kutsui hänet Parisiin ja lähetti hänet Livingstonea etsimään. Palattuaan tältä retkeltä hän v. 1873 oli »Heraldin» kirjeenvaihtajana Wolseleyn johtamalla sotaretkellä Ashantia vastaan.

Tämä lyhyt selonteko miehen elämästä osoittaa, että hän oli monen vaaran ja koetuksen karkaisema, kun hän v. 1874 lähti suurelle löytöretkelleen mustien maanosan poikki. Sitä paitsi hän oli erittäin perusteellisesti valmistanut itsensä tutkimalla kaiken kirjallisuuden mitä Afrikasta siihen aikaan oli olemassa.

Stanleyn retki poikki mustien maanosan.

Stanleyn oli nyt helpompi varustaa Sansibarissa retkikunta kuin ensi kerralla, sillä auliiden, väelleen jakamiensa palkintojen johdosta hän, oli edelliseltä matkaltaan hyvässä muistossa. Marraskuun 13:ntena 1874 hän, 356 henkeä johdossaan, lähti matkaan. Mukanaan oli hänellä kappaleina kuljetettava, Espanjan ketripuusta rakennettu vene, »Lady Alice». Kolme eurooppalaista, molemmat veljekset Pocock ja Fred Barker, oli lähtenyt hänen apulaisikseen.

Stanley oli matkallaan päättänyt saada selville muutakin kuin Lualaban juoksun. Niilin suurin lähdejärvi, Viktoria Njansa, oli vielä tarkemmin tutkimatta. Speke oli sen nähnyt vain muutamasta kohdasta ja muutoin täydentänyt sen ääriviivat arabialaisten ja maanasukkaitten kertomuksen mukaan. Hänen vastustajansa, Burton etupäässä, väittivät paikalla olevankin monta järveä, ja v. 1873 t:ri Schweinfurthkin julkaisi suurta huomiota herättävän kartan, jossa Viktoria Njansan paikalla on monta pienempää järveä. Tämän ristiriidan selvittämisen Stanley otti ensi tehtäväkseen.

Kulkien ensin vähän pohjoisempana kuin yleinen karavaanireitti, Wamin laaksoa, Ugogoon, Stanley sieltä paljon vastuksia kokien ja väkeä menettäen tautien, nälänhädän ja karkauksien kautta kääntyi pohjoista kohti, saavuttaakseen Njansan eteläpään. Toinen Pocock veljeksistä kuoli kuumeeseen. Kun Turu maassa täytyi levittää kastuneita kankaita kuivumaan, herättivät ne asukkaitten himoja ja syntyi tuimia taisteluita, joissa retkikunta menetti viisikolmatta miestä. Sen sijaan se saattoi ryöstää itselleen runsaasti ruokavaroja. Maisemat olivat kuivia, aromaisia, mutta lähempänä Njansaa oli savanneja, joilla oli erinomaisen runsaasti kaikenlaista riistaa. Usukuman rehevissä viljelysseuduissa mustat kantajat väleen unohtivat kärsimyksensä ja epätoivoiset kapinahankkeensa. Helmikuun 17:ntenä 1875 retkikunta saapui Usihaan, josta Viktoria Njansan rantamaisemat alkoivat. »Usihasta alkaa mitä kaunein, idyllisin seutu, joka päättyy vasta Viktoria Njansan luona. Seudulle ominaisten salaperäisten harmaakallioitten huipuilta saa nauttia näköjään äärettömän taivaanrannan sanomattomasta viehätyksestä. Joka puolella leviää valtavan laaja maisemapiiri, joka on täynnään omituisia, yksinäisiä kukkuloita, mahtavia rapautuneita, särmäisiä kallioita ja maasta pistäviä vuoren nyppylöitä. Näiden välissä kohoilee ja laskee pitkäveteisissä aalloissa vihanta niitty, jolla tuhansia nautoja kulkee laitumella pieniin parviin hajautuneina.» Lisäksi tässä kauniissa maassa oli erinomaisen vieraanvarainen väestö. Hullunkurisen väärinkäsityksen johdosta tosin oli jossain vähällä syntyä tappelu, kun asukkaat kuulivat hoitajaansa kaipaavan aasin kiljuvan — rosvopäällikkö Mirambolla oli ollut eräällä retkellään aasi mukanaan — mutta kun väärinkäsitys selvitettiin, muodostuivat suhteet sitä herttaisemmiksi. Vihdoin tuli näkyviin Viktoria Njansan rannaton ulappa kuin lakeus sulaa hopeata ja kantajat puhkesivat riemuissaan lauluun ajatellessaan levon ja runsauden päiviä, jotka nyt odottivat kovia kokenutta väkeä.

»Laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:
Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle Njansalle.
Kaikki laulakaa ja ääneensä laulakaa, oi ystävät, laulakaa
suurelle järvelle;
Luokaa takaisin maihin katse viimeinen, sitten järveen kääntykää.

»Kauan on siitä kuin maastanne lähditte,
Luota vaimojen, lasten, veljein ja ystäväin;
Sanokaapa, oletteko nähnyt tämän kaltaista vettä,
Siitä kuin suurelta suolamereltä lähditte?

»Huomenna msungu vahvistaa meidät voimallisiksi
Lihalla ja oluella, viinalla ja viljalla.
Sitten hyppelemme ja leikimme päivät pitkät
Ja syömme ja juomme ja laulamme ja leikimme.»

Kuoro:

»Siis laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:
Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle järvelle.»

Veneretki Njansan ympäri.

27:ntenä retkikunta marssi Speken lahden eteläpuolella olevaan Kagehyin kylään, jossa se erään arabialaisen toimesta sai osakseen ystävällisen vastaanoton. Kagehyistä tuli retkikunnan siihen asetuttua joksikin aikaa tärkeä paikka. Joka puolelta tuli maanasukkaita kauppaa tekemään. Njansan saarilta tuotiin kuivattua kalaa, idästä maniookkia ja kypsiä banaaneja, etelästä härkiä, lännestä kuokkia, rautalankaa, suolaa, bataatteja ja jamsia. Suostuteltuaan paikkakunnan päällikön lahjoilla Stanley pani kuntoon veneensä, »Lady Alicen», otti siihen eväitä ja kauppatavaroita, valitsi kymmenen merimiestä ja perämiehen — kaikki pelkäsivät matkan hirmuja, niin ettei kukaan vapaaehtoisesti ilmoittautunut — ja lähti sitten tämän valtavan järven ympäri purjehtimaan. Se oli joka suhteessa erinomaisen urhea retki, sillä vene ei ollut kuin 12 metrin mittainen. Oli maaliskuun 8 p., kun tämä muistettava »periplus» alkoi.

Eräästä lahdesta Stanley sai oppaaksi kalastajan ja miesten mieli tästä suuresti ilostui. Seuraavana päivänä puhkesi kuitenkin luoteen kulmalta myrsky ja »maisema kävi nyt sanomattoman hurjaksi. Lähdimme rannasta ja olimme pian raivoisain luonnonvoimain hirveässä melskeessä. Tuuli kiidätti meitä kuohuvien aaltojen yli, 'Lady Alice' lensi kuin opettamaton varsa ja vihuri suomi aaltoja kuohuksi ja vaahdoksi, joka lensi miesten ja veneen yli. Vähän purjeen riekaletta meillä vain oli levällään ja ajelimme avuttomina tuulen mukana.» Stanleylle olivat nyt hyödyksi hänen merimieskokemuksensa. Sään tyynnyttyä kuvastuivat komean Speken lahden jylhät vuoret ja metsäiset kummut rasvatyyneen vedenkalvoon ja soutajat pian unhottivat ensi pelästyksensä. Maalisk. 11 p. »Lady Alice» yritti poiketa erääseen lahteen lepäämään, mutta sen karkoitti käden käänteessä parvi virtahepoja, jotka suu ammollaan hyökkäsivät sitä vastaan. Veneen täytyi ankkuroida muutaman kilometrin päähän rannasta, sillä yhteentörmäys virtahepojen kanssa olisi saattanut käydä tuhoisaksi. Speken lahden tarkkaan kierrettyään Stanley purjehti väkirikkaan Ukerewe saaren ohi, jonka vain kapea matala salmi erottaa manteresta. Sen rannoilla nähtiin sekä virtahepoja että suunnattoman paljon krokotiileja. Irangaran saarien luona koko järvi avautui näkyviin, »laajana ja aavana kuin valtameri». Kalastajat väittivät, että järven ympäri purjehdukseen menisi kahdeksan vuotta.

Mannerrannan edustalla oli paljon kallioluotoja, jotka tähän aikaan vuotta olivat melkein asumattomat. Ranta oli niin lahtien uurtama, että sen tutkiminen vaati mitä suurinta tarkkuutta. Niemet enimmäkseen kohosivat vedestä jyrkin kallioin, jotka vuoriselänteinä juoksivat maan sisään. Sisämaan mäillä ja laaksoissa maa yleensä näytti sangen hedelmälliseltä ja taajaan asutulta. Yöllä vasten maaliskuun 18:nnetta äkkimyrsky oli särkeä veneen jyrkkiin kallioihin, joitten alta se oli suojaa etsinyt, ja suurella vaivalla Stanley sai sen pelastetuksi. Toisin paikoin kalastajat kovin nauroivat soutamista, jota he eivät olleet ennen nähneet; heidän mielestään melominen oli paljon parempi kulkukeino. Peräsintä he ihmettelivät, mutta kun »Lady Alicessä» nostettiin purje, meloivat he kauhistuneina pakoon.

Rannikko kävi nyt paljon vuorisemmaksi ja autiommaksi ja asukkaat kertoivat takamaan olevan kuivaa ja autiota; siellä oli muka semmoisiakin vuoria, joiden huipuista nousi savua ja tulta. Takamaassa asuivat villit masait. Järven koilliskulmassa vesi muuttui keltaisen ruskeaksi ja Stanley päätti jonkin suuren joen laskevan sinne. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt eikä pitkälle maan sisään pistävän Kavirondo lahdenkaan suuta, jonka saaret verhosivat. Speke oli sen piirtänyt karttaansa kuuleman mukaan, Stanley jätti sen kartastaan aivan pois. Virtahepoja oli täälläkin paljon, ja ne olivat yhtä vihaisia kuin Speken lahdessakin.

Maaliskuun 23:ntena »Lady Alice» oli taajaan asutun rannikon edustalla ja Stanley kävi ankkuriin lähelle rantaa, päästäkseen väestön kanssa puheisiin. Se olikin olevinaan ystävällistä, mutta toden teolla Stanley oli joutua vaaralliseen väijytykseen. Purjeineen »Lady Alice» nopeaan jätti jälkeensä tämän vaarallisen paikan, mutta seuraavana aamuna se törmäsi vedestä nousevan virtahevon selkään, joka antoi sille semmoisen sysäyksen, että purjehtijat luulivat aluksen kappaleiksi hajoavan. Sukellettuaan virtahepo nousi veneen peräpuolella pinnalle ja karjui suurella äänellä kiukkuaan, mutta nopea vene livisti kiiruimman kautta pakoon. Järven koilliskolkassa asukkaat pitkien puheitten jälkeen suostuivat myymään vihanneksia ja lampaan. Pohjoisrannalla oli paljon ja suuria saaria, eikä »Lady Alice» voinut tunkeutua salmiin, niinkuin Stanley olisi suonut. Kanootit olivat tällä puolella erittäin sirotekoisia.

Eräänä iltapäivänä lähestyi melkoinen kanootti, jonka juopunut väki härnäili vieraita keihäillään, linkoili heidän ylitseen kiviä ja osoitti niin ilmeistä tappelun halua, että Stanley ampui hänen ylitseen lentäneen kiven suuntaan muutamia revolverin laukauksia. Siitä miehet niin säikähtivät, että suin päin hyppäsivät veteen ja uivat minkä pääsivät rantaa kohti. Kun heidät naurulla ja hyvillä sanoilla saatiin palaamaan, yhtyivät hekin nauruun ja matkivat revolverin laukauksia: »bum, bum, bum». Paikalle saapui muitakin veneitä ja kun joukkoa karttui, niin se myös kävi rohkeammaksi ja uhittelevammaksi. Kun Stanley ei suostunut tulemaan heidän kuninkaansa luo, rupesivat he uhkailemaan, jonka vuoksi Stanley oli suostuvinaan. Hän käski nostamaan ankkurin ja käymään airoihin käsiksi. Sitten hän käski suuntaamaan ulapalle päin villien kuuden kanootin seuratessa. Kun oli soudettu kolmisen sataa metriä, käski Stanley äkkiä nostaa purjeet, ja nopeana ja uljaana »Lady Alice» kiiti kanoottien ohi villien suurimmaksi ihmeeksi ja hämmästykseksi.

Väestön huomio ja vihamielisyys alkoi olla huolestuttava, kun ei tiedetty, mistä voitiin etsiä suojaa, mistä saada ruokaa.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittuaan Stanley jälleen antoi laskea ankkurin. Tuuli tyyntyi, paksuja pilviröykkiöitä alkoi taas nousta idästä päin, järvi oli rasvatyyni ja pilkkopimeä peitti maan, metsät ja vuoret. Pian alkoi pilvistä puhjeta salama toisensa jälkeen ja alkoi riehua niin raju äkkimyrsky, että vene oli vähällä upota, ja pilvistä kaatui suunnaton raesade. Ilma jäähtyi 16 1/2 asteeksi C., salamoita säestivät niin ankarat ukkosen jyrähdykset, ettei Stanley koskaan muistanut niiden vertoja kuulleensa. Miehet ammensivat vettä veneestä, minkä suinkin kukin ennätti, muutoin sade olisi sen täyttänyt. Vene oli ankkurissa, mutta ajautui järvelle päin. Kaksi tuntia kesti rajuilmaa, jonka jälkeen Stanley antoi soutaa erääseen saareen lämmintä ruokaa keittämään ja läpimärkiä vaatteita kuivaamaan. Seuraavana päivänä ilma jälleen oli mitä ihaninta ja onneksi tavattiin ystävällisiä maanasukkaitakin, joilta lasihelmillä saatiin ostaa runsaasti ruokatavaroita. Ihastuneina veneväen ystävällisestä käytöksestä alkuasukkaat kestitsivät heitä palmuviinillä ja seurasivat purtta kanooteillaan hyvän matkaa, laulaen ja huutaen ilosta.

Viktoria Njansan pohjoisranta on täynnään korkeita niemiä, syviä lahtia ja saaristoja, joten ei Stanley tietenkään voinut sitäkään kartoittaa kuin suunnilleen. Maisemat ovat sillä puolella, samoin kuin länsirannikonkin saaristoissa, erinomaisen kauniit, jota vastoin koillisrannikko oli lakeata ja paljasta. Korkeimmat vuoret ja yleensä jylhimmät maisemat ovat itärannalla.

Uvuman kauniilla ja rehevällä rannikolla asukkaat koettivat houkutella »Lady Alicen» väijytyksiin, lähestyen ensin ystävinä ja linkoillen sitten kiviä sen päälle. Kun tämä ei auttanut, soutivat he sotaveneillään järvelle ja koettivat sulkea purrelta tien, piirittäen veneen niin läheltä, että pako jo näytti mahdottomalta. Stanley ampui laukauksen ilmaan, jolloin veneet väistyivät vähän kauemmaksi, heittäen sitten keihäänsä, jotka purren miehistö vältti laidan taa kumartaen, ja ilkkuen näyttelivät varastamiaan helmiä. Stanley tarttui nyt pyssyyn, ampui miehen sieltä, toisen täältä ja lopuksi räjähtävillä luodeilla pari kanoottia puhki. Tämän jälkeen »Lady Alice» sai vapaasti jatkaa matkaansa Napoleonin lahteen, josta Niili alkaa, muodostaen Speken löytämän Riponin putouksen.

Ugandan rannalla.

Niilin niskasta alkoi taajaan asuttu hymyilevä Uganda, jonka saaristojen kautta retkikunta nyt souteli edelleen. Vastaanotto oli heti mitä ystävällisintä ja kaikkialla valkoista miestä tervehdittiin Mtesan ystävänä. Muuan nuori päällikkö laati pidot vieraitten kunniaksi ja lähetti paikalla Mtesalle tiedon heidän tulostaan. Samalla hän ilmoitti ei laskevansa heitä maasta pois, ennenkuin oli saanut Mtesan vastauksen. Lyhyin päivämatkoin »Lady Alice» siis jatkoi retkeä, tätä vastausta odotellen, ja kaikkialla vastaanotto oli valitun kohtelias. Keskellä erästä lahtea tuli vastaan kuusi Mtesan kanoottia, joiden juhlapukuinen päällikkö polvea notkistaen toi Stanleylle hallitsijan kutsun saapua hänen leiriinsä — hän oli sitä varten nimenomaan tullut lähemmäksi järveä, sillä hänen äitinsä oli nähnyt unen, että järveltä oli saapumassa valkoinen mies. Stanley suostui poikkeamaan ja pidoista pitoihin kävi retki edelleen. Nuokkuvien ruovostojen paartamilta rannoilta alkaen korkeimpien vuorien huipuille saakka maa oli vihantaa. Vaaleanviheriän matete puun lehtipuku oli somana vastakohtana monenlaisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle, banaanin silkinkiiltoista latvusta kattoivat tamarindin vaalean lehdistön soutelevat oksat ja karjasta rikkaitten laidunten tumman viheriät peitteet ulottuivat vaarain laelle saakka. Vapaina, sekavina jonoina maalaukselliset vuoret reunustivat tätä maisemakuvaa, missä paisuen uhkeiksi ja kyrmyniskaisiksi, missä helmaansa sulkien rehevän banaanilehdon, missä rohkeasti kohoten jyrkiksi kalliohuipuiksi tai leviten korkeiksi pöytämiksi.

Stanleyn ja Mtesan kohtaus.

Kun Stanley seuralaisineen oli noin kolmisen kilometrin päässä Usawarasta, näkivät he tuhansiin nousevan ihmisjoukon viettävällä maalla. Veneen lähestyessä ammuttiin pyssyillä. Ranmalla oleva kansa oli asettunut kahteen riviin, rummuilla, lipuilla, huudoilla ja pyssynlaukauksilla valkoista miestä tervehdittiin. Ugandan pääministeri ensin puhutteli vierasta, jolle tuotiin mitä auliimmat ruokavarat, jota varten oli rakennettu erikoinen siisti maja, ja vasta kun Stanley oli syönyt, vietiin hänet Mtesan puheille. Stanley oli aivan hämmästynyt juhlallisesta vastaanotosta, ja seuraavat tapaukset osoittivat, että hän osasi pysyvästikin voittaa Mtesan ystävyyden. Iltapuolella valkoisen miehen kunniaksi pidettiin laivastokatselmus ja Stanley hallitsijan pyynnöstä hämmästytti kaikkia ampumataidollaan. Tämän jälkeen Mtesa lähti pääkaupunkiinsa, jonne oli kahden tunnin matka, ja Stanley seurasi hänen mukanaan. Siellä hän tapasi eversti Linant de Bellefond'in jonka eversti Gordon oli lähettänyt Khartumista tutustumaan Mtesaan ja hänen maahansa. Eversti Linant aikoi palata Ugandasta takaisin Khartumiin, mutta matkalla bari-neekerien maassa sai surmansa.

Mtesa tahtoi käyttää tilaisuutta laajentaakseen tietopiiriään niin paljon kuin suinkin vieraansa avulla ja kyseli häneltä kaikki maailman asiat, jopa usein esittäen aivan ongelmiakin, mutta Stanley osasi kaikkiin kysymyksiin vastata niin sattuvasti, että hän saavutti Mtesan täyden luottamuksen ja suosion.

Stanley ei kuitenkaan voinut tällä kerralla jäädä Mtesan hoviin pitkäksi aikaa, hänen täytyi päättää ympäripurjehduksensa ja rientää leirissä odottavan retkikuntansa luo. Mtesan kutsumuksesta hän kuitenkin lupasi koko joukkonsa keralla palata takaisin, jos Ugandasta lähetettäisiin kanootteja sitä noutamaan. Stanleyn mukana lähtikin Magassa, eräs Mtesan päälliköistä, joka kuitenkin pysytteli kaukana perässä. Kaksi alapäällikköä ja 50 miestä vain kulki hänen mukanaan.

Ugandan rajalla laski järveen Niilin suurin lähdejoki, Karagwesta tuleva Kagera, joka kuitenkin oli niin vuolas, ettei Stanley voinut sitä nousta veneellään. Heti rajan toisella puolella asukkaat rupesivat vihamielisiksi, karkottaen Stanleyn rannaltaan pienelle saarelle, joka kuitenkin luonnonkauneutensa ja suomansa levon kautta runsaasti korvasi, mitä hän karkoituksen kautta menetti. Saaressa olevan vuoren kukkulalta oli mitä ihanin näköala.

»Pyhäpäivän tyyneys lepäsi idässä, pohjoisessa ja etelässä järvellä aina siihen saakka, missä sininen taivaankansi ja puhdas, hopeakirkas vesi yhtyivät, ja niiden välistä rajaa verhosi kevyt harsomainen auer, joka ehdottomasti sai minut ajattelemaan iäisyyttä. Majesteettisenä kohosi kaakossa Alice-saari ja muutama maili kauempana samassa suunnassa Bumbireh saaristo. Lännessä oli aivan edessäni parin mailin päässä Usongoran ylänkömaan pitkäveteinen kalliorinne, jonka hitaasti kohoavaa lakea alati vihanta banaanipuu ryhmittäin verhosi, kunnes se häipyi autereisten sinivuorien piirtoihin. Silmä saattoi tältä paikalta katsella esteettä Afrikan kauneimpia seutuja — satoja neliömaileja kauniita järvimaisemia, laajalti harmaita vuorenseinämiä, joihin pistää ihania, lehtevien banaanien puoleksi reunustamia lahtia, satoja neliömaileja ruohoa kasvavaa ylänköä, jossa on kyliä ja banaanilehtoja sikin sokin. Korkealta vuoreltani näen nautakarjoja tavan takaa ja paljon valkoisia ja mustia pilkkuja, jotka eivät voi olla muuta kuin lammas- ja vuohilaumoja. Näen myös tulista nousevat vaalean sinervät savupatsaat ja niiden ympärillä häärivät laihat olennot. Hyvässä turvassa korkealla valtaistuimellani voin nähdä heidän liikuntonsa ja hymyillä julmuudelle, joka asuu noiden laihojen mustien olentojen hurjissa sydämissä. Mikä maa heillä on! Ja entä mikä järvi!» Ja Stanley kaipasi mielessään sitä aikaa, jolloin sivistys, höyrylaivat ja rautatiet tuovat tämän ihanan maan ainaisiin vainoihin sovun ja suvaitsevaisuuden.

Magassan kanootit näkyivät nyt taivaanrannalla ja Stanley laski kauempana Njansassa olevaan Alice-saareen niitä odottamaan. Tällä välillä molemmat alapäälliköt pienillä petoksilla hänet jättivät, eikä Magassa koskaan tullut sen lähemmäksi. Kun järvi oli aava ja sangen vaarallinen ja Ugandan lautakanootit siroudestaan huolimatta heikot, oli hänen pelkonsa hyvin perusteltu. Stanley joutui kuitenkin nyt pahaan pulaan, sillä oli mahdoton saada ruokavaroja ja nälkä alkoi uhkaavasti ahdistaa purren pientä joukkoa. Hänen täytyi yrittää, saisiko niitä melkoisesta Bumbirehistä, vaikkapa sen asukkaat tervehtivätkin purtta sotahuudoillaan. Tämä yritys oli tehdä äkkilopun koko retkestä.

Vaarallinen äkkihyökkäys.

Sotaisista mielenosoituksista huolimatta »Lady Alice» lähestyi Bumbirehin rantaa. Alussa ystävälliset sanat näyttivät tehoavan sotaisiin maanasukkaihin, heitä kokoontui iso joukko veneen ympärille, mutta kun heitä oli tarpeeksi koolla, kävivät he äkkiä kiinni »Lady Aliceen» ja vetivät sen miehineen täysineen yhtä mittaa parikymmentä metriä korkealle kuivalle maalle. Ja kun tämä oli tapahtunut, niin alkoi meteli, kuin olisi itse helvetti porttinsa avannut. Kuin pirut alkoivat alkuasukkaat tepastella retkikunnan ympärillä, uhkailla keihäillään, jännitetyin jousin, jykevillä sotanuijillaan. Stanley oli paikalla hypännyt seisomaan, revolveri kummassakin kädessä, mutta tilanteen sula toivottomuus esti häntä ampumasta. Kun hänen miehensäkin säilyttivät malttinsa ja tulkki jatkoi sovinnollisia puheitaan, talttuivat villit ensi raivostaan, kunnes uusi joukko saapui rantaan, jolloin se puhkesi uuteen valtaan ja pari kolme Stanleyn miehistä jo sai pahoja kolauksia. Stanley hyppäsi apuun ja kääntyi erään vanhan miehen puoleen, joka koetti muita hillitä, näytteli helmiä, kangasta ja vaskilankaa ja hoki Mtesan ja Antarin, Ankolen hallitsijan nimeä. Tavarat tekivät vaikutuksen, ja vanha mies, joka oli Bumbirehin hallitsija Shekka itse, ajoi kepillään rähisevän joukon hajalle. Kun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, kutsui hän luokseen puolenkymmentä miestä ja poistui joukon taa. Toinen puoli joukosta seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen jäi jäljelle uhkaillen taas keihäillään ja nuijillaan. Muuan joukko kulki veneen ympäri ja koetti kaikin tavoin ilveillään solvata Stanleytä, jopa yksi kävi hänen tukkaansakin kiinni. Stanley tarttui äkkiä kiinni hänen käsivarteensa ja kiersi sitä niin rajusti, että oli sen sijoiltaan vääntää. Villi ulvoi tuskasta ja hänen toverinsa heiluttivat keihäitään, mutta Stanley heille vain hymyili, hän kun tuskin enää luuli puolustusta edes mahdolliseksi. Hän odotti kuolemaa joka hetki.

Stanley lähetti tämän jälkeen rohkean ja neuvokkaan tulkkinsa uudelleen alkuasukkaitten kera neuvottelemaan ja hetken kuluttua tämä tulikin takaisin loistavin kasvoin; saarelaiset olivat luvanneet ruokavaroja, mutta venekunnan piti jäädä heidän luo seuraavaksi päiväksi. Mutta Safenin juuri kertoessa näitä hyviä tietoja syöksyi kuusi villiä veneelle ja anasti sen airot. Kova riemuhuuto tervehti tätä tekoa. Hetken perästä tuli eräs airut pyytämään kangasta ja helmiä, ja hänelle annettiin. Koska kuitenkin oli jo puolenpäivän aika, eikä airottomien muukalaisten luultu pääsevän pakoon, lähtivät saarelaiset kyläänsä vahvistamaan itseään ruualla ja juomalla. Naisilta, jotka sotilaiden lähdettyä tulivat muukalaisia katsomaan, Stanley sitten kuuli, että hän väkineen tapettaisiin. Ainoa pelastuksen keino oli pako tai veriveljeys Shekan kanssa. Kello kolmen aikaan saarelaiset jälleen ilmestyivät kukkulalle, jolla heidän kylänsä oli, kasvot mustan ja valkoisen kirjavissa maaleissa, kilvetkin tällä kerralla mukanaan. Ilmeistä oli, että he aikoivat hyökätä, mutta nyt oli Stanleykin valmiina toimimaan. Hän lähetti ensin tulkkinsa viemään Shekalle helmiä ja tarjoamaan veriveljeyttä; tämä tosin näytti hyvin toivottomalta yritykseltä, sillä yhä enemmän sotilaita kokoontui, rumpuja paukutettiin ja aseilla uhiteltiin. Ja tosiaan Shekka hylkäsikin ehdotuksen. Viisikymmentä miestä samalla hyökkäsi alas mäeltä anastaen veneen rummun, jota urotyötä toiset tervehtivät kovilla ilohuudoilla. Tämän jälkeen ajettiin pois karja, joka kävi välimaalla laitumella, ja ajajat ilmoittivat tappelun kohta alkavan. Stanley lähetti nyt tulkkinsa tarjoamaan kahta kangaskappaletta ja saarelaisten huomion ollessa niihin kiintyneinä kävi miehineen purteen kiinni. »Lady Alice» liikahti ja alkuun päästyään liukui epätoivoisten voimanponnistusten vaikutuksesta vesirajaan, tuota pikaa kelluakseen aalloilla. Tulkki oli heti merkin saatuaan juossut takaisin veneeseen ja Stanleyn luoti tapasi kaksi lähintä villiä, jotka aikoivat hänet keihäällään lävistää. Hänen miehensä repivät irti purren lattialaudat ruveten niillä soutamaan, hän itse ampui joukkoon vaihteeksi susihauleja, jotka saivat sen kauhistuneena pakenemaan. »Lady Alicekin» kiiruhti pakoon, mutta nyt kaksi virtahepoa hyökkäsi sen kimppuun kita ammollaan. Nekin saivat Stanleyn luodista surmansa. Saarelaiset hetken aikaa neuvoteltuaan työnsivät kanoottinsa vesille ja lähtivät takaa ajamaan. Räjähtävillä norsun luodeilla Stanley kuitenkin ampui kaksi kanoottia upoksiin ja kaatoi niin monta miestä, että villit noloina luopuivat takaa-ajosta. »Lady Alice» ohjasi kohti rannatonta ulappaa, kaikki kaksitoista miestään elossa, mutta vain neljä banaania eväinä. Seuraavana aamuna oltiin keskellä ulappaa, eikä maata näkynyt miltään suunnalta. Illalla pursi oli päässyt lähelle erästä saarta, mutta sitten nousi kova myrsky, jota vastaan oli turha ponnistella; pursi oli jätettävä aaltojen, rankan sateen ja raivoavan myrskyn valtaan. Puoliyön aikana tuulen vaimennuttua Stanley pilkotutti tuhdon polttopuiksi ja teki veneeseen tulen, keittääkseen eversti Linantin antaman kahvin, joka suuresti vahvisti kaikkia. Seuraavana aamuna venekunta saavutti asumattoman saaren, josta löydettiin vähän banaaneja, ja Stanley ampui pari sorsaa. Kolme päivää nälkää nähneet retkeilijät olivat siten pelastuneet pahimmasta, jonka jälkeen he veistivät itselleen uudet airot ja jatkoivat matkaa. Täten he tulivat saareen, josta heidän oppaansa oli kotoisin, ja sieltä saatiin lihaa, bataatteja, maitoa, hunajaa, banaaneja, munia ja lintuja ja nälkiintyneet miehet söivät niinkuin vain nälkiintynyt neekeri voi syödä.

Viktoria Njansa on tunnettu vaarallisista äkkimyrskyistään, ja vaikka »Lady Alice» nyt oli saapunut lähelle lähtökohtaansa, niin yllätti sen vielä ankara ukkosilma ja raemyrsky, joka ajeli sitä mukanaan minne tahtoi, mutta sitten ilma asettui ja suotuisa tuuli veti veneen suoraan leiriä kohti, johon se 57 päivää poissa oltuaan saapui. Leirissä väki ilostui siihen määrään, että kohotti Stanleyn veneestä olkapäilleen ja käsiään paukuttaen, hyppien ja hurraten kantoi häntä leirin ympäri. Frank Pocock oli terveenä, mutta Fred. Barker oli sillä välin kuollut. Paljon väkeä oli sairaana ja Stanley itsekin tuota pikaa sairastui kuumeeseen, jonka hän kuitenkin kiniinillä karkoitti.

Retkikunnan matka Ugandaan.

Kun Mtesan lupaamia kanootteja ei kuulunut ja maatie erään välillä asuvan kuninkaan vihamielisyyden vuoksi oli suljettu, päätti Stanley hyvää neuvoa noudattaen hankkia kanootteja suuren Ukerewe saaren kuninkaalta Lukongehilta. Pocock vei tälle hyvät lahjat ja Ukerewesta saapuikin viisikymmentä kanoottia, mutta näiden määrä oli viedä retkikunta Ukereween eikä Ugandaan. Siihen Stanley ei voinut suostua, vaan lähti itse Ukereween. Suurilla lahjoilla hän sai kuninkaan lähettämään Kagehyihin lähes kolmekymmentä kanoottia, ilmoittamatta kuitenkaan venemiehille, että hän oli lahjoittanut ne Stanleylle. Kagehyissä Stanley vedätti kanootit maalle ja kannatti airot telttaansa, jonka jälkeen kanoottien tuojille ilmoitettiin heidän kuninkaansa petos. Miehet, joita oli yli parisataa, suuttuivat silmittömästi ja olisivat tappaneet Lukongehin nuoret sukulaiset, joiden piti seurata Stanleytä Ugandaan, ellei Stanleyn väki olisi ajanut heitä kylästä pois. Ostettuaan suuret määrät viljaa eväikseen Stanley sitten hankkimillaan aluksilla uudelleen lähti kariselle, myrskyiselle sisämerelle, jonka suolattomilla, kirkkailla aalloilla hän jo oli kokenut niin monta seikkailua.

Yö uppoavissa kanooteissa.

Lukongehin kanooteista oli kuitenkin osa jo niin vanhoja — kuten kuningas itsekin oli varoittanut — että ensi iltana, ennenkuin oli saavuttu yöpaikaksi määrättyyn maahan, toinen toisensa jälkeen alkoi upota ja Stanley vain suurella vaivalla sai niiden miehistön pelastetuksi »Lady Aliceen». Hyvä pursi uudisti matkansa vielä toisenkin kerran, ennenkuin kaikki pimeässä huutavat oli pelastettu. Kun puhjenneet kanootit kuitenkin kantoivat kuormansa, ei tavaran hukka ollut suuri. Viisi kanoottia tuhoutui kokonaan.

Jättäen saareen kolmannen osan miehistään ja tavaroistaan Stanley jatkoi matkaa seuraavaan leiripaikkaan, josta lähetettiin kanootteja jäljelle jätettyjä noutamaan. Muuan pikkukuningas piti Stanleylle pidot ja möi hänelle neljä melkein uutta kanoottia. Sieltä retkikunta juhannusaattona saapui saareen, jonka Stanley nimitti »Pakosaareksi», koska hän Bumbirehistä paetessaan oli siinä saanut rauhassa levätä. Sen etelärannalle hän varusti vahvan leirin. Jättäen siihen osan väestään Frank Pocockin johtoon hän itse pääjoukon kanssa palasi Kagehyihin noutamaan sieltä kaikki ihmiset, eläimet ja tavarat, mitä ei ensi kerralla saatu kulkemaan. Heinäkuun 11:ntenä hän näiden kera saapui Pakosaareen. Ukerewen kuninkaan serkun, Lukanjaan toimesta, olivat mannermaan asukkaat, ensin vihamielisiä oltuaan, ruvenneet retkikunnalle ystävällisiksi ja ystävyys oli vahvistettu veriveljeys-liitoilla Komehin kuninkaan Kijajun kanssa. Pakosaarella Stanley sairasti viisi päivää.

Juhla kuutamossa Njansan saarella.

Heti hänen parannuttuaan tuli Kijaju häntä tervehtimään ja toi mukanaan kaksi opasta matkan jatkamista varten. Viimeinen yö juhlittiin ja kuuvalossa, kolmen kuninkaan läsnäollessa, hypeltiin suurenmoinen karkelo. Kuninkaat itse ottivat osaa tähän ilonpitoon lapsellisen vallattomasti. Vanha Kijaju varsinkin kunnostautui hurjilla hullunkurisilla hypyillään ja hänen veljenpoikansa poukahteli niin korkealle, että kaikki aivan hämmästyivät sen nähdessään. Nuori Lukanjah kuninkaallisen sukulaisensa keralla osoitti erikoista notkeutta ja hurjaa reippautta ja sata mannermaalta tullutta sotilasta lauloi säestystä sellaisella keuhkovoimalla, että koko saari kajahteli. Stanleyn väki Frank Pocockin johdolla ei ollut muita huonompaa ja lopuksi kaikki äänensä voimalla säestivät vanhaa Kijajua, hänen laulaessa ylistyslaulun sen päivän kunniaksi, jona hän teki veriveljeysliiton valkoisen päällikön kanssa. Suurilla nuotiotulilla paistettiin häränlihaa ja päälliköiden tuoma olut ja palmuviini valui alati janoisiin kitoihin.

Kun Stanley seuraavana päivänä lähti saaresta etujoukon kanssa, lepyttivät Kijajun antamat oppaat järveä helmiuhrilla. »Ole valkoiselle miehelle hyvä, oi Njansa! Anna hänen onnella ja terveenä päästä suurten vettesi yli!» Heinäkuun 21:ntenä Stanley pääsi eteläisimpään Bumbireh saareen, Mahyigaan, joka huomattiin asumattomaksi. Saareen rakennettiin linnoitettu leiri, jonka ympäristö raivattiin, jott'eivät alkuasukkaat voisi sitä äkkirynnäköllä yllättää. Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin saaren vesille alkoi ilmestyä vakoilemaan Iroban kuninkaan lähettämiä kanootteja, joiden miehiltä saatiin kuulla Magassan todella käyneen Mahyigassa saakka, johon Stanley nyt oli leiriytynyt; mutta kun Bumbirehissa oli uskoteltu valkoisen miehen hukkuneen Njansaan ja vakuudeksi annettu hänen aironsa Mtesalle vietäviksi, oli Magassa palannut takaisin. Ensimmäiset kaksi venettä eivät osoittaneet vihamielisyyttä, mutta kun Iroban kuninkaan seuraava vakoojavene poistui, viskasivat sen miehet meloillaan vettä ilmaan selkänsä taa, joka niillä seuduin, kuten lapsikin tiesi, merkitsi mitä suurinta uhmaa ja ylenkatsetta.

Bumbirehin kurittaminen.

Eräänä aamuna Stanley jo ennen päivännousua lähetti suurimmat kanoottinsa pimeän suojassa takaisin Pakosaarelle tuomaan sinne jääneitä. Samana päivänä saapui taas Irobasta veneitä saarta vakoilemaan. Stanley koetti suostutella niiden miehistöjä helmillä, kangaskappaleilla, kuparisilla rannerenkailla ja kiiltävillä messinkilangoilla, mutta miehet vain heittivät vettä meloillaan. Seuraavan kerran hän uhkasi heitä, ja se näytti vähän paremmin vaikuttavan; vakoilijat lupasivat toimittaa hänelle runsaasti ruokavaroja, mutta se tietysti oli vain tyhjää puhetta. Heinäk. 20:ntena vartijat ilmoittivat nähneensä, että mannermaalta oli lähtenyt joukko kanootteja suureen Bumbireh saareen, jota retkikunnan vanha vihamies Shekka hallitsi. Stanley kiikarillaan katsoen huomasi, että ne olivat täynnään väkeä. Hän pelkäsi nyt yöllistä hyökkäystä ja päätti ryhtyä toimiin sen estääkseen. Hän souti ensinnäkin tiedusteluretkelle läheiseen pienehköön Iroba saareen, jonka miehet olivat käyneet vakoilemassa. Saaren rannalla näytti vallitsevan suuri hämminki ja helposti Stanley pienen joukkonsa keralla pakotti Iroban kuninkaan kahden miehensä keralla rupeamaan panttivangikseen. Lupaamalla vangilleen vapauden hän sai tämän toimittamaan Shekan, Bumbirehin kuninkaan panttivangikseen. Jo seuraavana päivänä Shekka kahden päällikkönsä keralla tuotiin panttivangiksi; Stanley sai töin tuskin hänet suojelluksi väkensä kostolta.

Shekalta Stanley kuuli, että mannerrannikon kuningas Antari, joka oli hänen isänsä, par'aikaa kokosi Bumbirehiin suurta sotajoukkoa, hyökätäkseen Mahyigan kimppuun. Iltapäivällä saapuivatkin Antarin miehet kolmella suurella kanootilla vaatimaan retkikuntaa takaisin kääntymään. Syntyi tavanmukainen sanasota, mutta Antarin lähettiläät pysyivät kaikista vastasyistä huolimatta jäykkinä, vaikka Stanley näytti, että Shekka oli hänen hallussaan. Stanleytä uhattiin sodalla, ellei hän paikalla palaisi takaisin.

Iltapäivällä Mahyigaa lähestyi kuusi kaunista ruskeata kanoottia — ne olivat Mtesan lähettämät ja niiden asiana oli hankkia tietoja Stanleyn kohtalosta sekä noutaa Kagehyin arabialainen Ugandaan. Mtesa oli airot saatuaan kovin pelästynyt ja todella luullut, että Stanley oli murhattu. Mutta kun ei ollut löydetty veneen palasia, oli hän ruvennut epäilemään. Magassa oli lähetetty maisin samalle asialle ja näiden kuuden kanootin jälkeen vielä kahdeksan. Sabadu, Mtesan kanoottien päällikkö, suostui mielellään palaamaan jo Mahyigasta; hän oli matkalla kuullut, missä vaarassa retkikunta oli, ja oli ryhtynyt toimiin Antarin suostuttelemiseksi. Seuraavana päivänä saapuivat loput Ugandan veneistä ja muutamia tiellä heihin yhtyneitä liittolaisia, niin että Stanleylla oli 470 miestä johdossaan. Antari lupasi jo suostua rauhaan, mutta kun Sabadu ugandalaisten keralla lähti Bumbirehiin ruokatavaroita ostamaan, hyökättiin heidän kimppuunsa kavalasti, liittolaispäällikkö murhattiin ja kahdeksan miestä sai hengenvaarallisia haavoja.

Stanley ei voinut jättää tätä kavalaa tekoa kostamatta, etenkin kun Ugandan miehet sitä lujasti vaativat. Kun samalla retkikunnan jälkijoukko saapui Pakosaaresta, oli aika toimia. Hän päätti paremmaksi hyökätä Bumbirehin kimppuun, kuin odottaa hyökkäystä Mahyigassa. 50 pyssymiehen ja 230 keihäänheittäjän keralla hän 18 kanootilla lähti Bumbirehiin. Siellä olivat kaikki kukkulat täynnään väkeä ja vartijoita oli joka paikassa. Pyssymiehet ampuivat ensin yhteislaukauksen erääseen parveen, josta oli seurauksena, että saaren puolustajat hajaantuivat ja etsivät suojaa. Stanley keksi sitten sen juonen, että oli aluksineen laskevinaan rantaan maihin astuakseen. Sen estääkseen saarelaiset satamäärin hyökkäsivät rantaan, mutta Stanley pysäyttikin äkkiä kanootit, ja nyt hänen keihäsmiehensä nakkasivat keihäänsä. Heitto ajoi rannalla olevat suin päin pakoon ja tämä lyhyt sota, jossa vihollinen menetti monta miestä, masensi Bumbirehin miesten rohkeuden siihen määrään, että he sallivat Stanleyn häiritsemättä jatkaa matkaansa. Shekka vietiin Mtesalle, mutta pääsi Stanleyn pyynnöstä vapaaksi. Elok. 5:ntenä retkikunta varhain aamulla rumpujen päristessä ja torvien soidessa lähti matkaa jatkamaan. Siihen kuului nyt »Lady Alice» ja 37 kanoottia ynnä 685 henkeä.

Sanoma Bumbirehin kurituksesta levisi nopeaan ja herätti Stanleytä kohtaan suurta kunnioitusta. Pitkin matkaa päälliköt hankkivat hänen väelleen runsaita eväitä ja pitivät pitoja. Elok. 12:ntena retkikunta kulki Kageran suistamon ohi ja saapui Ugandan Dumoon, johon Stanley sen jätti hyvin varustettuun leiriin, käydäkseen itse Mtesan luona. Hän purjehti »Lady Alicella» mannermaan ja suuren Sesse saariston väliseen salmeen, veti purtensa sitten Ntewin kylässä maalle ja kulki sieltä ensin kanooteilla, sitten maitse Mtesan leiriin. Ntewissä hän sai takaisin aironsa.

Niilin lähtö Njansasta.

Kulkien sitten jalan koko matkan aina Niilin niskan toiselle puolelle saakka, hän saattoi varmasti vakuuttaa, että Ripon-putous oli Niilin ainoa laskuväylä ja että Speke oli erehtynyt, piirtäessään niitä useita. Myöhemmin on näitä seikkoja vielä perusteellisemmin tutkittu ja huomattu putouksen saaneen alkunsa tulivuoren purkauksien kautta, jotka sille kohdalle rakensivat basalttipadon Niilin laakson poikki. Tämä pato paisutti valtavan Njansan, jonka pohjasta entiset vuorenkukkulat nyt kohoavat saarina. Siitä saa selityksensä, miksi Viktoria Njansa on matala. Tanganjika ja Njassa sitä vastoin ovat syntyneet suurenmoisten maanvajoamisten kautta ja ovat sen vuoksi melkein saarettomat ja suunnattoman syvät.

Mtesan leiri oli Ripon-putouksen toisella puolella. Ugandan hallitsija tervehti Sfanleyta jälleen mitä sydämellisimmin, mutta kun tämä häneltä pyysi saattojoukkoa Albert Njansalle, jonka Stanley niinikään oli päättänyt tutkia, pyysi Mtesa häntä odottamaan, kunnes sota oli päättynyt.

Mtesa sodassa.

Mtesa oli koonnut suunnattoman sotajoukon, jossa oli edustettuna kansoja, pukuja ja aseistuksia kuin Xerxeen äärettömässä armeijassa. Sen miesluku oli 150.000, jota paitsi mukana oli 100.000 naista ja lasta. Uvumat, joiden luku oli paljon pienempi, eivät uskaltaneet maalla kohdata Mtesan sotavoimia, heidän päämääränsä oli vain kaikin tavoin estää häntä pääsemästä salmien poikki suureen saareensa. Sitä varten he olivat miehittäneet Uvuman ja mannermaan välisen pienen korkean Ingira saaren, jota oli mahdoton ilman laivastoa valloittaa. Ugandalla tosin oli suuri laivasto, mutta siitä huolimatta ugandalaiset itsekin myönsivät, että vavumat, vanhastaan kuulut merirosvot, olivat heitä etevämmät vesillä.

Elokuun 27:ntenä Mtesan armeija lähti leiristään muutaman päivämatkan kauemmaksi, Ingira saaren vastapäätä olevalle Nakaranga niemelle, jolle tuota pikaa kohosi 30.000 ruohomajaa. Mtesan suojista rakennettiin niemen päähän 30 metriä leveä tie, ja sen varteen varustettiin majat Stanleylle ja hänen miehilleen. Mtesan aikomus oli valloittaa Ingira, päästäkseen siitä suureen saareen kukistamaan kapinan juurtajaksain.

Ensimmäinen yhteentörmäys oli taistelu laivastojen välillä. Mtesa lähetti 325 kanoottia suljetussa rivissä Ingiraa vastaan, uvumat tulivat 100 kanootilla näitä vastaan, avasivat ylivoiman edessä rivinsä, oikeaan ja vasempaan väistyen, ja tekivät sitten, ugandalaisten jo luultua voittaneensa, äkkihyökkäyksen kummaltakin sivulta, saattaen Ugandan laivaston aivan epäjärjestykseen. Mtesa tämän huomatessaan kohotti kiukkuisena sotahuutonsa, koko suunnaton leiri, joka oli kokoontunut rannalle taistelua katsomaan, yhtyi siihen, ja tämä kiihotti ugandalaisia paremmin puoliaan pitämään. Uvumalaiset neljätoista venettä anastettuaan perääntyivät väljemmille vesille, jonne ugandalaiset eivät uskaltaneet seurata heitä.

Mtesa kysyi nyt Stanleyn mielipidettä sodan mahdollisuuksista, lausuen itse epäilyksiään siitä, tokko hänen väkensä, joka suureksi osaksi oli sisämaasta, eikä osannut uida, kykenisi voittamaan vesillä tottuneet uvumalaiset. Stanley kehotti häntä rakentamaan sillan salmen poikki. Mtesa suostui siihen paikalla, mutta hänen ministerinsä eivät olleet yhtä taipuvaisia muukalaiselta neuvoja vastaanottamaan eikä siltaa rakennettu kuin 130 metriä; sitten työ takeltui. Niinkin siitä oli apua, Mtesan pikku tykit kun voitiin sille asettaa. Vastoin Stanleyn neuvoa Mtesa sitten lähetti airuita Ingiraan, kehoittaen saarelaisia antautumaan. Airuet paikalla murhattiin.

Sotatoimien lomassa Mtesa halukkaasti keskusteli kaikista mahdollisista asioista, luonnon ilmiöistä, taivaan ja maan ihmeistä, kivennäisistä, metalleista ja niiden käytännöstä sekä uskonnosta, johon Stanley kaikin tavoin tahtoi saada yksivaltiaan mielen kiintymään. Mtesa oli jo hänen kauttaan pyytänyt saada maahansa lähetyssaarnaajia ja Stanley oli eversti Linantin kanssa lähettänyt Englantiin tähän suuntaan käyvän pyynnön. Eversti Linant tosin murhattiin Bari-maassa, mutta kun hänen ruumiinsa löydettiin, niin löytyi saappaasta Stanleyn kirje, joka sitten voitiin perille toimittaa. Siitä olikin paikalla seurauksena lähetyssaarnaajain toimittaminen Ugandaan.

Stanley raamatunkääntäjänä.

Kun Stanley tuli maininneeksi Mtesalle enkeleistä, tahtoi tämä kuulla enemmän niistä. Stanley käänsi hänelle silloin raamatusta, mitä Hesekiel ja Johannes sanovat enkeleistä. Kun Mtesa halusi saada raamatun omalle kielelleen, niin toi Stanley hänen luokseen Sansibarissa toimivan lähetyskoulun oppilaan, joka oli hänen mukanaan, ja yhdessä ryhdyttiin tähän työhön ja saatiin merenrannikon murteelle käännetyksi lyhennetty laitos protestanttisesta raamatusta.

Mtesa ja kristinusko.

Kun tämä lyhennetty raamattu oli valmiina, kutsui Mtesa kokoon kaikki päällikkönsä ja henkivartijastonsa johtajat, ja kun kaikki olivat kokoontuneet, alkoi hän kertoa heille olleensa, silloin kun nousi isänsä jälkeen valta-istuimelle, pakana ja vuodattaneensa huviksensa verta, hän kun ei ymmärtänyt paremmin, vaan seurasi isänsä esimerkkiä; mutta kun eräs arabialainen kauppamies, joka samalla oli pappi, opetti hänelle islamin oppia, lakkasi hän seuraamasta isänsä esimerkkiä, jonka vuoksi teloitukset tulivat harvinaisemmiksi eikä kukaan siitä päivästä alkaen voinut sanoa nähneensä Mtesaa juovuksissa. Mutta paljon oli, mitä hän ei ymmärtänyt. Hän ei saattanut käsittää kaikkea islamin opissa, koska hänen tunteensa vastusti sitä, eikä Ugandassa löytynyt ketään, joka olisi voinut ohjata häntä. Mutta koska hän sydämensä pohjasta halusi tulla hyväksi, toivoi hän, että Jumala ei ottaisi huomioonsa hänen tyhmyyksiään ja että Hän antaisi hänelle anteeksi sekä lähettäisi Ugandaan miehiä, jotka tietävät, mikä oikein on. »Nyt on», sanoi hän, »Jumalan kiitos, eräs valkoinen mies, Stamli, tullut Ugandaan, tuoden mukanaan erään kirjan, joka on vanhempi kuin Muhametin koraani, ja Stamli sanoo, että Muhametti oli valehtelija ja että paljon hänen kirjassaan on tästä otettua; tämä nuorukainen on lukenut minulle kaikki, mitä Stamli on hänelle lukenut kirjastaan, ja minä huomaan, että se on paljon parempi kuin Muhametin kirja. Sitä paitsi se on ensimmäinen ja vanhin kirjoista. Profeetta Mooses kirjoitti osan siitä hyvin kauan sitte, paljon ennen kuin kukaan oli kuullut puhuttavankaan Muhametista, ja kirja oli jo päätetty aikoja ennen kuin Muhametti syntyi. Nyt kehoitan minä teitä, päällikköni ja sotilaani, sanomaan minulle, mitä minä teen. Uskonko minä Isaan (Jeesukseen) ja Musaan (Moosekseen) vai Muhamettiin?»

Eräs heistä vastasi:

»Valitkaamme se, mikä paras on.»

Katekiro (pääministeri) vastasi:

»Me emme tiedä, mikä on paras. Arabialaiset sanovat, että heidän kirjansa on paras — kuinka me voimme sitten tietää, kuka heistä puhuu totta?»

Hovimarsalkka sanoi:

»Kun Mtesa rupesi Muhametin uskoon, opetti hän minua ja minä myöskin rupesin Muhametin uskoon; jos minun herrani sanoo, saatuansa enemmän tietoja, että hän on opettanut minua väärin, voi hän nyt opettaa minulle sitä, mikä on oikein. Minä odotan saadakseni kuulla hänen sanansa.»

Mtesa nauroi ja sanoi:

»Sinä puhut hyvin. Kun minä kehoitin sinua rupeamaan Muhametin uskoon, tein minä sen sen vuoksi, että luulin sen olevan oikean. Sanotaan: valitkaamme se, mikä on paras! Aivan niin, minä haluan sitä, mikä on paras, ja minä tahdon omistaa totuuden kirjan; mutta katekiro kysyy: kuinka me sitten tiedämme, mikä on tosi? ja minä tahdon vastata hänelle. Kuulkaa mitä minä sanon: Arabialaiset ja valkoiset miehet käyttäytyvät aivan niinkuin heidän kirjansa opettavat heille, eikö niin? Arabialaiset tulevat tänne noutamaan norsunluuta ja orjia, ja me olemme nähneet, etteivät he aina puhu totuuden kieltä, että he ostavat saman värisiä ihmisiä kuin he itse ovat ja kohtelevat niitä pahoin, sitovat ne kahleisiin ja ruoskivat niitä. Kun valkoisille miehille tarjotaan orjia, kieltäytyvät he ottamasta niitä vastaan ja sanovat: Tekisimmekö me veljiämme orjiksi? Ei, me olemme kaikki Jumalan lapsia. Minä en ole vielä koskaan kuullut valkoisen miehen valehtelevan. Speke tuli meidän luoksemme, käyttäytyi hyvästi ja matkusti takaisin kotimaahansa veljensä Grantin kanssa. He eivät ostaneet ollenkaan orjia, ja sen ajan, jonka he olivat Ugandassa, olivat he hyvin hyviä. Stamli tuli tänne ja hän ei huolinut laisinkaan orjista. Mikä arabialainen olisi, kuten nämä valkoiset miehet, kieltäytynyt ottamasta vastaan orjia? Vaikka me pidämme orjakauppaa, ei ole yhtään syytä, jonka vuoksi se ei voisi olla väärin, ja kun minä ajattelen, kuinka arabialaiset ja nämä valkoiset miehet käyttäytyvät, he kun ovat oppineita, sanon minä, että valkoiset miehet ovat arabialaisia paljoa etevämmät, ja sen vuoksi luulen minä myös, että heidän kirjansa on parempi kuin Muhametin, ja kaikesta, mitä Stamli on lukenut minulle siitä kirjasta, en minä huomaa mitään sellaista, mihin minä en voisi uskoa. Kirja alkaa maailman luomisesta, sanoo meille miten ja kuinka monena päivänä tämä luotiin; siinä on luettavana, mitä Jumala itse, Mooses, profeetta Salomo ja Jesus, Marian poika, ovat puhuneet. Minä olen mieltymyksellä kuunnellut sitä, ja nyt minä kysyn teiltä: otammeko me tämän kirjan vai koraanin johdoksemme?»

Tähän kysymykseen vastasivat kaikki epäilemättä vakuutettuina Mtesan kristillisyyden harrastuksesta: »Me tahdomme ottaa valkoisen miehen kirjan» kun Mtesa kuuli heidän vastauksensa, loistivat hänen kasvonsa mielihyvästä ja ilosta.

Siten luopui Mtesa islamin opista ja kääntyi kristinuskoon. Hän ilmoitti aikomuksensa olevan, ettei koskaan poikkeaisi uudesta uskonnostaanᵤ lupasi rakentaa kirkon ja tehdä kaikki, mitä hänen vallassaan oli, edistääkseen kristillisen ajatustavan leviämistä kansaan, jonka ohessa hän tahtoi parhaan kykynsä mukaan seurata niitä pyhiä määräyksiä, mitä raamattu sisälsi.

»Stamli», sanoi Mtesa Stanleylle, kun he lähes kaksi kuukautta sen jälkeen erosivat, »sanokaa valkoisille miehille, kun te kirjoitatte heille, että minä olen sen miehen kaltainen, joka on istunut pimeässä tai ollut sokeana syntynyt, mutta että minä en nyt halua mitään enempää, kuin että saisin opetusta, miten minun on katsottava, ja että minä tahdon pysyä kristittynä koko elämäni.»

Syyskuun 14:ntenä Mtesa valmisteli suurta tappelua, jota ennen hän vietti pakanallisen uskonnollisen juhlan, jossa olivat läsnä kaikki sotapäälliköt juhlapuvuissaan, leopardinnahkat olkapäillään, lumivalkoisia strutsinsulkia hiuksissaan. Nakaranga niemen ja kivisillan edustalle asettui puolensataa kanoottia taistelulinjaan ja koko vuori täyteen tuhansia ja kymmeniä tuhansia katsojia. Perä edellä kanootit sitten verkalleen lähestyivät Ingiraa. Saavuttuaan kyllin lähelle alkoivat ugandalaiset ampua pyssyillä saarelaisia, joilla ei ollut minkäänlaisia ampuma-aseita. Vähän ajan kuluttua parisataa uvumalaiskanoottia syöksyi esiin ruovostosta ja ugandalaiset verkalleen peräytyivät kivisiltaa kohden. Tällä oli sata pyssymiestä ja neljä pientä haupitsia, joita eräs sansibarilainen seikkailija komensi. Lähestyessään kivisiltaa ugandalaiset kanootit äkkiä avasivat rivinsä ja paikalla sillalla seisovat pyssymiehet ja tykit alkoivat tulen, saaden kuitenkin aikaan verraten vähän vahinkoa. Uvumalaisten täytyi kuitenkin peräytyä.

Mtesa alkoi nyt menettää malttinsa, vimmastua ja sättiä päälliköidensä saamattomuutta. Näiden täytyi kiiruimman kautta tehdä uusi yritys. »Mtesan katseista päättäen hän nyt oli kaikkea muuta kuin kristitty. Raivon tuli hehkui hänen silmistään, hovipojat, naiset, päälliköt, kaikki olivat kauhistuksesta mykkinä.» Syyskuun 18:ntena jyrisivät isot sotarummut ja 230 kaunista ugandalaista kanoottia tuli Nakaranga niemen edustalle. Kivisillalla, joka nyt oli 200 metriä pitkä, olivat jälleen pyssymiehet ja kaupitsit. Ugandalainen laivasto teki hyökkäyksen, alkaen jälleen tulen kiviä linkovia uvumalaisia vastaan, joiden tilanne jo näytti vaaralliselta. Suurimman vaaran hetkellä he kuitenkin tekivät parilla sadalla kanootilla vastahyökkäyksen, saaden taas ugandalaiset peräytymään Nakaranga nientä kohti. Kivisillan edustalla ugandalaiset taas avasivat rivinsä ja haupitsit alkoivat tulen, ampuen rautapultteja sangen tuhoisalla teholla. Uvumalaisten täytyi peräytyä ja ugandalaiset palasivat niemen rantaan vastaanottaakseen hallitsijansa ja koko suuren joukon onnentoivotukset. »Käykää vielä kerran niiden kimppuun», sanoi Mtesa, »ja näyttäkää niille, miten sitä tapellaan.»

Taas järjestyi taistelurintama ja jälleen uvumalaiset hyökkäsivät ruovostosta esiin kuin ahnaat haikalat, piesten veden vaahdoksi ja täyttäen ilman kiljun allaan. Mutta tällä ja vielä seuraavallakin kerralla taistelu päättyi yhtä vähillä seurauksilla. Ja taistelu uudistui vielä seuraavinakin päivinä vaihtelevalla menestyksellä, ratkaisua tuottamatta. Mtesalta vihdoin alkoi loppua ruuti. Stanley huomasi, että hänen täytyi puuttua asiaan, jos mieli saada sota loppumaan, mutta tehdä se sillä tavalla, että kaikki voisivat olla tyytyväiset tulokseen.

Mtesan vakoojat olivat saaneet vangiksi erään uvumalaisten etevimmistä päälliköistä ja Mtesa raivoissaan aikoi polttaa hänet elävältä, kostaakseen airueittensa murhan. Turhaan Stanley nyt koetti vedota Mtesan ihmisrakkauteen ja uskontoon, tyranni vain kiihtyi ja käski pyöveleitä nopeaan viemään sidotun vanhan päällikön odottavalle risukasalle, mutta silloin Stanley puolestaan vihastui ja lausui seuraavat sanat.

»Kuule vielä sana. Valkoinen mies puhuu vain yhden kerran. Kuule minua viimeinen kerta. Muistatko kertomuksen Kintu'sta [Perimätiedon mukaan pappi, Ugandan ensimmäinen kuningas, joka hylkäsi maan, kun sen kuninkaat alkoivat juoda ja murhata toisiaan. Hän aikoi palata takaisin, mutta kun kuningas Ma'anda, jolle hän itsensä ilmaisi, vihapäissään surmasi uskollisen palvelijansa, niin Kintu katosi ainiaaksi.], jonka minulle eräänä päivänä juttelit? Hän hylkäsi Ugandan maan, koska se löyhkäsi vereltä. Samoin kuin muinoin Kintu lähti Ugandasta, samoin minäkin lähden maastasi, enkä koskaan enää palaa. Tänä päivänä Kintu katselee sinua henkien maasta, ja samoin kuin hän nuhteli Ma'andaa tämän surmatessa uskollisen palvelijansa, samoin hän minun kauttani tänään moittii menettelyäsi. Niin, surmaa tuo vanhus raukka, niin lähden jo tänä päivänä luotasi, ellet surmaa minuakin, ja Sansibarista Kairoon kerron jokaiselle vastaan tulevalle arabialaiselle, mikä verenhimoinen peto sinä olet, ja kaikissa valkoisten miesten maissa julistan isolla äänellä, minkä hirmutyön näin Mtesan tekevän, ja kuinka hän eräänä päivänä aikoi paeta, kuullessaan vanhan yksinkertaisen vaimon sanovan, että usogalaiset olivat tulossa häntä vastaan. Kuinka mahtoikaan suuri Kanaania itkeä henkien maassa kuullessaan, että Mtesa aikoi paeta. Kuinka mahtoikaan suuri Suna huokailla, kun hän näki Mtesan vapisevan pelosta kuullessaan vanhan akan pahaenteisen unen. Hyvästi, Mtesa! Tapa Uvuman päällikkö, jos tahdot, mutta minä lähden, enkä jää sitä näkemään.»

Mtesan kasvoista olivat vähää ennen selvään puhuneet eläimelliset himot ja verenhimoinen murhamieli, mutta kun hän kuuli nämä kovat sanat esi-isistään, alkoi hän itkeä kuin lapsi, koko hovin hävetessä. Kun Stanley poistui, kuuli hän Mtesan hiljaa sanovan: »Eikös Stamli puhunut henkien maasta ja että Suna (hänen isänsä) on minulle vihoissaan? Hän puhui liiankin totta. Oi isä, anna, anna minulle anteeksi!» Tunnin kuluttua hän kutsui Stanleyn uudelleen luokseen ja sanoi armahtaneensa sidotun päällikön. Stanley puolestaan sanoi keksineensä keinon, miten saisi uvumalaiset voitetuiksi, ja Mtesa antoi hänelle parhaan päällikkönsä, pelätyn Sekebobon, avuksi.

Stanleyn sotajuoni.

Stanley valitsi kolme vahvinta, parinkymmenen metrin levyistä kanoottia ja rakensi niistä lautan ja lautan ympäri kevyen vasuaitauksen, joka hyvin suojeli keihäitä vastaan. Toisena päivänä laitos oli valmis ja Mtesa tuli itse rantaan sitä katsomaan. Päälliköt arvelivat, ettei se pysyisi veden päällä, ja niin Mtesa itsekin näytti tuumailevan, mutta hänen naisensa puolustivat »Stamlia». Tuhannen miestä työnsi laitoksen vesille, 150 pyssymiestä meni linnoituksen sisään, ynnä 60 soutajaa. Vaikka laitoksessa oli niin paljon väkeä, ui se kevyesti ja varmasti aalloilla. Keksintö herätti nyt mitä suurinta ihastusta. Kun laitoksen päälle vielä oli kiinnitetty sinisiä, valkoisia ja punaisia lippuja liehumaan, oli se valmis ja kylläkin omiaan peloittamaan yksinkertaisia villejä. Uvumalaisia jo etukäteen pelotettiin, että kauheata oli tulossa. Vanha päällikkö huusi heille salmen poikki, että Mtesa lupasi armahtaa kaikkia, jos he antautuisivat. Tämän jälkeen kaikki rummut rupesivat mylvimään ja torvet toraamaan ja salaperäinen varustus lähti salmen poikki, lähestyen Ingiraa 50 metrin päähän. »Puhukaa», sanoi varustuksen sisästä julman kova ääni, »mitä teette? Suostutteko Mtesan ehtoihin, vai sytytämmekö saaren palamaan?» Uvumalaiset säikähtivät niin pahanpäiväisesti, että lyhyen neuvottelun jälkeen alistuivat ja lähettivät Mtesalle norsunhampaita ja nuoria impiä veroksi. Rauhaa tervehdittiin kummallakin puolella suurella ilolla.

Leirin palo.

Kun kaikki parin päivän kuluttua valmistautuivat paluumatkalle, syttyi äkkiä suuri leiri sadasta paikasta palamaan ja Stanley väkineen töin tuskin pelastui hurjan nopeasti leviävästä tulimerestä. Valtatietä oli enää mahdoton kulkea, mutta hän pääsi väkineen kiipeämään lähellä olevalle korkealle vuorelle, jonne jo oli sulloutunut noin 60.000 ihmistä. Kuinka paljon sairaita, naisia ja lapsia paloi tai pakokauhun jaloissa sai surmansa, se ei koskaan tullut tunnetuksi; liekit tuhosivat kaikki. Lieska oli niin ankara, savua niin vahvalta, että vuorella olijat olivat tukehtua. Stanley epäili paloa Mtesan aiheuttamaksi, mutta Mtesan päälliköt väittivät tätä aivan vääräksi luuloksi ja sanoivat Mtesan jo vangituttaneen useita henkilöitä, joita hän oli epäillyt syyllisiksi. Luultavasti koska tuo teko kuitenkin olisi ilahduttanut tyrannimaista isäänsä enemmän kuin kyynelet valkoisen miehen nuhteitten johdosta.

Sittenkin Mtesa oli toinen mies kuin Speken käydessä, jolloin hän huvikseen teloitutti ja omin käsin surmasi naisiaan, tai jo valtaistuimelle noustessaan, jolloin hän murhautti kaikki veljensä, jotteivät nämä pääsisi häntä kukistamaan, ja sitten ne päälliköt, jotka olivat hänelle vallan antaneet, koska pelkäsivät hänen rajuluontoista veljeään, joka oli oikea vallanperijä. Kun eräs arabialainen kauppias sai hänet kääntymään muhammedin uskoon ja luopumaan oluesta, muutti hän tapansa ja alkoi lempeämmin kohdella alamaisiaan. Stanleyhin hän herttaisuutensa, avomielisyytensä ja ystävällisyytensä kautta teki mitä parhaimman vaikutuksen. Häntä Stanleyn oli yksinomaan kiittäminen siitä, että sai Ugandassa niin vapaasti liikkua joutumatta nylkemisen ja ryöstön alaiseksi, sillä edistyksistään ja lahjakkuudestaan huolimatta Ugandan kohteliaat asukkaat ovat sangen ahnasta, verenhimoista ja itsekästä rotua.

Albert Njansaa kohti.

Sotaretkeltä palattuaan Mtesa antoi Stanleylle parituhatta miestä saattojoukoksi, jotta hän pääsisi tunkeutumaan Unjoron kautta Albert Njansalle, jota ei Bakerin jälkeen kukaan ollut tarkemmin tutkinut. Sansibarilaisen lähetyskoulun oppilaan Stanley jätti Ugandaan alettua kirkkoa valmiiksi rakentamaan ja siinä jumalanpalvelusta toimittamaan. Noudettuaan retkikuntansa pääosan Viktoria Njansan rannoilta, jossa se oli viettänyt hyviä päiviä, hän Mtesan saattojoukon keralla vihdoinkin pääsi lähtemään kauan toivotulle matkalleen Albert Njansaa eli Muta Nzigea kohti. Yleisvaikutuksensa molempain Njansain välisistä maisemista Stanley yhdisti seuraavaan kuvaukseen:

»Jos otaksumme lähtevämme matkaan suunnattomalta Viktoria-järveltä, tulemme ensin suureen synkkään metsään, jossa päämme päällä yhteen punoutuneiden oksien vuoksi vallitsee ikuinen yö. Jättiläismäiset viikunapuut, pitkät sykomoorit ja lavealle leviävät kumipuut taistelevat täällä tilasta. Niiden varjossa taistelevat samaten vallasta vaatimattomammat puut, pensaat, ruohot, köynnökset ja palmut. Tästä seudusta kohotessamme tulisimme täyteen päivänvaloon ja häikäisevään auringonpaisteeseen, näkisimme avoimen aaltoilevan maiseman, tasaisia pyöreitä kunnaita, kehämäisiä kalliomuodostuksia ja ylängön kappaleita, joiden läpi kulkee suuria ruohoisia niittyjä ja laaksoja pensaiden varjostamine muurahaispesineen. Puita täällä on vähän, lukuunottamatta muutamaa tamariskia ja jotakuta akaasiaa. Kulkiessamme jonkun tiellä olevan kunnaan päällitse näemme kauniita ruohoisia vaaroja ja rinteitä, mäkiä, laaksoja, niittyjä ja lakeuksia, kaikki lämpöisen ja kostean ilmakehän hengessä. Vielä kauempana näemme hurjan luontoisia kukkuloita, suuria, paljaita, pyöristyneitä kallioita, jotka sammalista ja jäkälistä saavat siniharmaan hohteen, taikka valtavia paasia, jotka ovat sikin sokin kuin luonnonvoimien hajoittamassa jätinrauniossa. Vuorien juurella on vahvalta piikiven sekaista gneissiä ja graniittia sekä rautapitoisia kallioisia. Nämä puoleksi tukehuttavat pienen puron, joka vallattomassa juoksussaan pyrkii saavuttamaan alla olevan vapaan kauniin laakson yhdyttääkseen sitten levollisen joen, jonka reunoja huojuvat ruovostot ja papyrotiheiköt paartavat. Sitten näemme laaksojen vähitellen syvenevän ja kunnaitten kohoavan, kunnes äkkiä kammon tunteella näemme edessämme hämmästyttävän korkean vuoren. Kukkulain kohotessa näemme jokien ja purojen kiiruhtavan kulkuaan, niiden tuhansilta suunnilta rientäessä yhteiseen yhtymäpaikkaan, pääjokeen, joka vie niiden vedet Muta Nzigeen. Ehkäpä myös tulisimme vuorien kuninkaan, Gordon Bennet vuoren läheisyyteen, jonka lumen peittämä kukkula kohoaa pilviin ja jota ympäröivät lukemattomat kukkulat ja selänteet. Tämän verrattoman vuoren edessä hämmästyen pysähtyisimme, oman pienuutemme tunnustaen. Poistuttuamme tämän ruhtinaallisen vuoren luota rientäisimme lyhyen aikaa ruskean kuivan ylängön poikki ja sitten äkkiä pysähtyisimme hirmuisen, noin 1100 jalkaa syvän äkkijyrkänteen partaalla. Kaukana kuilun pohjalla uinuu sininen Muta Nzige syvässä uomassaan ja sen kirkkaaseen veteen kuvastuvat ylängön rinteet.» —

Retkikunta yhtyi Mtesan saattojoukkoon Katonga joen laaksossa aaltoilevilla savanneilla, joilla oli suunnattomasti kaikenlaista riistaa — Stanley ampui keskimäärin toistakymmentä antilooppia päivässä. Saattojoukossa oli neljä harvinaisen vaaleaihoista miestä, jotka olivat kotoisin Muta Nzigen läheisyydessä, Gordon Bennet vuoren juurella olevasta Gambaragara maasta. He elivät melkein yksinomaan maidosta, jota varten heillä oli omat lehmät matkassa. Vuoren he sanoivat portaittain kohoavan lakeudesta. Paljon könkäitä kuohui sen jyrkillä rinteillä ja kaksi päivää kului sen kukkulalle noustaessa. Sota-aikana kuningas ja päälliköt perheineen nousevat vuorelle, jonka kukkulalla oli syvä hauta, haudan pohjalla järvi, järvessä korkea kalliopatsas. Siellä oli hyvin kylmä ja lunta satoi usein. Koko vuori oli muka huippua myöten taajaan asuttu. Stanley näki vain vilaukselta ja kaukaa tämän vuoren, arvostellen sen korkeuden 4500 metriksi. Gordon Bennet vuori on Runsoron esikukkuloita. Päävuoristoa Stanley ei auteren vuoksi nähnyt, vaikka saapui aivan sen eteen; muutoin hän epäilemättä olisi saanut aivan toisenlaisen vaikutelman.

Uudenvuoden päivänä v. 1876 retkikunta saapui Ugandan ja sen koillisen naapurimaan, Unjoron rajalle. Maisemat kävivät yhä vuorisemmiksi, vuoret korkeammiksi ja paljaammiksi. Unjoron puolella asukkaat olivat paenneet kylistään ja retkikunta sai rauhassa kaivella bataatteja heidän vainioistaan. Täällä näkyi maanalaisiakin luola-asumuksia, jotka Unjoron eteläosissa ovat yleisiä. Ne asukkaat, joita vakoilijat sattuivat tapaamaan, sanoivat retkikunnan kyllä saavan häiritsemättä jatkaa matkaansa, mutta epäiltävää olisi, saisiko se palata takaisin, ellei voisi linnun siivillä lentää. Tammikuun 9:ntenä retkikunta tuli Ankori maahan, jossa öisin oli vain 11—12 C. astetta lämmintä. Aamupuoli päivästä oli kostea ja sumuinen. Sumu oli niin sakeaa, ettei nähnyt kuin 50 metriä eteensä; Stanley aivan oikein päätti näiden tavattomain ilmanvaiheiden johtuvan edessä olevan vuoren vaikutuksesta. Retkikunta marssi rumpujen ja torvien johdolla. Jyrkät kosket ja könkäät ilmaisivat maan nopeaan laskevan Njansaa kohti. Lukemattomine vuorenhuippuineen, kallioineen, kukkuloineen maisema oli kuin afrikkalaista Sveitsiä. Matkan teko oli rasittavaa ja retkikunta venyi niin pitkäksi ja hajanaiseksi jonoksi, että jälkipäähän jääneet joutuivat asukasten kiukun uhriksi. Usimban väkirikkaassa ja hedelmällisessä maassa tavattiin etsityn järven korkea rantaäyräs, mutta järvi ei ulottunutkaan luodetta kohti, jossa suunnassa Albert Njansa oli, vaan lounatta kohti.

Beatrice-lahti.

Stanley luuli näkemäänsä vettä Albert Njansan lahdeksi, jonka yhteyden pääjärven kanssa Gordon Bennet vuori verhosi, ja nimitti sen Beatrice-lahdeksi. Seuraavalla retkellään hänen oli suotu osoittaa, että tämä vesi olikin eri järvi.

Tammik. 12:ntena retkikunta täällä sai Unjoron kuninkaan sodanjulistuksen, joka kovasti säikäytti ugandalaista saattojoukkoa, niinkuin luonnollista olikin, se kun oli lukumäärältään siksi pieni. Päälliköt päättivät palata takaisin, ennenkuin vihollinen ennätti suurilla joukoilla sulkea paluutien, ja turhaan Stanley lahjoilla ja kauniilla puheilla yritti taivuttaa heitä jäämään. Hänen omakin väkensä uhkasi palata saattojoukon mukana, ja lopulta Stanleyn täytyi myöntyä ja jättää nähdyn järven tutkiminen sikseen. Neuvottelussa hän tyhjensi kiukkuaan saattojoukkoa ja ugandalaisia vastaan, jotka muka aina olivat valmiit pelkuruudesta pettämään, mutta epäilemättä syyt, joilla päälliköt vaativat palaamaan, olivat pätevät. Veneiden vienti Beatrice-lahteen olisi sitä paitsi ollut vaikea tehtävä rannan jyrkkyyden vuoksi.

Paluumatka tapahtui alussa häiritsemättä, mutta etäämpänä tehtiin jälkijoukon kimppuun raivoisa hyökkäys, joka kuitenkin torjuttiin. Jos retkikunta olisi kauemmin viipynyt, olisi se luultavasti tuhottu. Stanley ilmoitti kirjeellä ja airueen kautta Mtesalle, kuinka hänen päällikkönsä oli käyttäytyneet, anastaen vielä kolme kantamusta helmiäkin. Mtesa, joka sujuvasti kirjoitti arabialaista kirjoitusta, tämän tiedon saatuaan sekä hämmästyi että suuttui, luvaten lähettää parhaat päällikkönsä vaikka 100.000 miehen keralla saattamaan häntä Albert Njansalle, jos hän halusi palata sinne. Stanley päätti kuitenkin jättää yrityksen sikseen, se kun epäilemättä olisi synnyttänyt sodan, verenvuodatuksen ja ryöstön, jota matkan tarkoitus ei olisi oikeuttanut. Hän ilmoitti päätöksensä Mtesalle kirjeellä, kiittäen häntä tarjouksesta, mutta ilmoittaen muuttaneensa suunnitelmaansa. Päällikkö, joka häntä oli saattanut, menetti omaisuutensa ja luultavasti henkensäkin, koska Stanleyn lähettiläs viimeksi näki hänet raskaissa kahleissa.

Stanley kääntyi etelää kohti, Ugandan vasallimaahan Karagwehen, jossa
Speken hyvä ystävä Rumanika yhä hallitsi.

Stanley Karagwessa.

Helmikuun 24:ntenä hän saapui Kafurroon, joka oli arabialaisten kauppapaikka Karagwessa. Stanley kävi sieltä Rumanikan luona korkeammalla ylänkömaalla. Vaaroilta, joiden yli tie meni, oli suurenmoinen näköala Kageran laakson ja Karagwen lukuisain pienten järvien yli, etäisille vuorenharjanteille ja syviin laaksoihin. Satakunnan kilometrin päässä luoteessa kohosi suunnattoman suuri vuori, jonka sanottiin kuuluvan Mfumbiro vuoristoon. Näköalapaikan alla oli vihannalla pengermällä Rumanikan kylä.

Rumanika otti Stanleyn mitä ystävällisimmin vastaan ja Stanley puolestaan heti hänet nähdessään käsitti, miksi Mtesa niin suuresti kunnioitti ja rakasti tätä lempeämielistä pakanaa. He eivät tosin olleet koskaan toisiaan tavanneet, mutta Mtesan palvelijat olivat tarkkaan kuvanneet hänelle Rumanikan, ja koska he osasivat mestarillisesti matkia, niin oli tämän lempeä sointuisa äänikin kuulunut Mtesan korviin melkein yhtä luontevana, kuin jos hän olisi kuullut Rumanikan itsensä puhuvan. Kuningas oli 6 jalkaa 6 tuumaa pitkä, eikä Stanley hänen vieressään kulkiessaan ulottunut muuta kuin hänen olkapäihinsä. Kuninkaan kaupunki oli lähellä kaunista järveä, johon Stanley kokosi »Lady Alicen» purjehtiakseen sen ympäri. Sitä ennen pantiin kuitenkin toimeen kilpasoutu sen ja Karagwen kanoottien välillä, joka kilpailu erinomaisesti huvitti sekä Rumanikaa että hänen kansaansa.

Stanley olisi halusta samonnut täältä suorinta tietä länteen, Tanganjikan pohjoispäitse Njangveen, Lualaban rannoille, mutta Karagwessa saadut tiedot peloittivat moisesta yrityksestä. Heti lännessä oli naisen hallitsema Ruanda, jonka vaaleaihoiset asukkaat olivat niin häijyjä, ettei ainoakaan arabialainen ollut uskaltanut lähteä heidän maahansa. Sen sai Stanleykin kokea heti ensi rajakylässä, jossa asukkaat tulivat vastaan keihäineen ja jousineen kuin örisevät koirat. Ilman ainaisia taisteluita hän ei olisi voinut heidän maansa kautta kulkea. Noustuaan Kageraa melko matkan Stanley palasi Rumanikan luo ja sai häneltä oppaat Mtagatan lämpimille lähteille, jotka olivat maan pohjoisosassa.

Mfumbiro.

Matkalla näkyivät eräälle harjanteelle erinomaisen selvään Mfumbiron valtavat tulivuorikeilat vaarallisten vihollismaitten takana. Mtagatan lähteet olivat samain tuliperäisten voimain viimeisiä elonmerkkejä sillä seudulla, niiden lämpötilat vaihtelivat 41—45 C. asteen välillä. Ne olivat maanasukasten kesken suuressa maineessa, ja läheltä ja kaukaa saapui niille potilaita vammojaan parantamaan. Varsinkin ihotauteihin ne kuuluivat erinomaisesti tehoavan. Sangen omituinen oli tämä afrikkalainen kylpypaikka alastomine kylpyvieraineen. Stanleyn lähteillä käydessä tuli ja meni sairaita laumoittain ja pieni laakso tarjosi mitä vilkkaimman kuvan pulikoivine, meluavine ja laulavine ihmisineen.

Kuningas Rumanikalta Stanley sai paljon tietoja Karagwen maantieteellisistä oloista, ja ellei kuningas itse tiennyt, lähetti hän aina hakemaan semmoisia miehiä, joilla hän tiesi olevan kustakin asiasta erikoistietoja.

Kivu järvi.

Stanley kirjoitti kuninkaan mielihyväksi muistiin kaikki, mitä kuuli — muun muassa tiedon lännessä olevasta Kivu järvestä, josta veden sanottiin juoksevan Tanganjikaän — vieläpä ne mynchhausiaaditkin, joita hyvä kuningas silmää iskien suvaitsi lisätä vakavampien tietojensa höysteeksi.

»Jotkut», sanoi kuningas, »ovat niissä etäisissä maissa nähneet ihmeellisen kansan, jolla on niin pitkät korvat, että ne ulottuvat jalkoihin asti; toista korvaa he käyttivät mattona nukkuakseen sillä, toista suojaksi vilua vastaan kuin hienoa parkittua nahkaa. Ne miehet, jotka heidät näkivät, kehoittivat muuatta tulemaan tänne minun luokseni, mutta matka oli niin pitkä, että hän kuoli tiellä.»

Rumanikan mielestä hänen maansa oli maailman paras. Hän näytti Stanleylle aarreaittansa, joka oli täynnään aseita. Muun muassa kokoelmassa oli kuusitoista kömpelöä messinkisorsaa, kymmenen huonosti tehtyä messinkihirveä ja kymmenen vaskista päätöntä lehmää. Sitä parempia olivat aseet, sotakirveet, keihäät, miekat, veitset. Ruohosta kudotut kankaat olivat niin hienoja, että ne vetivät pumpulikankaille vertoja. Kuninkaan valtaistuin oli muovailtu pumpulipuun pölkyistä ja erinomaisen taidokkaasti valmistettu. Seinustalla oli arabialaisten antamia lahjoja, vaskitarjottimia ja tinaisia kansia, ja kunniasijalla oli Speken lahjoittama pyssy. Rakennuksen ulkopuolella oli hyvässä järjestyksessä 52 rumpua. Tutkittuaan kuukauden ajan Karagwen vesistöjä, varsinkin Kageraa, jota maanasukkaat yleensä pitivät Jinjan eli Niilin lähdejokena, Stanley maaliskuun lopulla v. 1876 lähti matkaansa jatkamaan.

Siihen saakka suorittamansa työn tulokset hän yhdistää seuraavin sanoin:

»Tammikuun 17:nnestä 1875 huhtikuun 7:nteen 1876 olemme tutkineet Niilin etäisimpiä eteläisiä lähdehaaroja, soisista lakeuksista ja viljellyistä ylämaista, joissa ne syntyvät; aina siihen mahtavaan vesisäiliöön saakka, joka on saanut Viktoria Njansan nimen. Olemme purjehtineet koko tämän laajan veden ympäri, tunkeutuneet joka salmeen, lahteen, jokeen, olemme kulkeneet satoja maileja jalan tämän järven pohjoisrannalla edes takaisin ja vihdoin melkoisen joukon keralla tutkineet niitä omituisia maita, jotka ovat Viktoria-järven ja Muta Nzigen välillä; meille oli suotu nähdä tämän järven lahti, jonka nimitin Beatrice-lahdeksi, ja juoda sen makeata vettä. Heitimme sitten enemmät etsiskelyt sillä suunnalla ja kuljimme Kakongan suistamosta etelää kohti sille lähdejoelle, joka tuo Viktoria Njansaan melkein kaikki vedet lännen ja lounaan kulmilta. Tutkittuamme tarkkaan puolet sen juoksusta täytyi meidän lähteä näistä seuduista ja kääntää kasvomme Tanganjikaa kohti.»

Tanganjikalle.

Matkatessaan Unjamwesin luoteiskulmien poikki Stanley äkkiarvaamatta tuli tekemisiin Mirambon kanssa. Kylässä, jossa hän majaili, syntyi suuri pelko ja hämminki ja ryhdyttiin kiiruimman kautta sitä varustamaan puolustuskuntoon. Stanley kiiruhti kuitenkin pois ennen pelätyn rosvopäällikön tuloa, sillä kokemukset, joita hänellä oli edelliseltä kerralta, olivat opettaneet häntä toiste karttamaan maanasukkaitten keskinäisiä riitoja. Myöhemmin hän Serombassa, eräässä Unjamwesin suurimmassa kaupungissa, tapasikin Mirambon, joka rauhallisissa aikeissa kävi sikäläisten sukulaistensa luona. Mirambo saapui loistavan ja hyvin varustetun seurueen kanssa ja tuli pian Stanleytakin tervehtimään, jota hän miellytti siihen määrään, että Stanley teki hänen kanssaan veriveljeysliiton, joka liitto auliilla lahjoilla vahvistettiin. Vieläpä Mirambo antoi Stanleylle oppaitakin, jotka johtivat hänet sotaisten ja verenhimoisten Watutain rajaa pitkin, niin ettei hän joutunut tämän Tanganjikan koilliskulmilla asuvan kovin häijyn rosvoheimon kanssa mihinkään tekemisiin.

Stanley purjehtii Tanganjikan ympäri.

Lähdettyään Serombasta toukokuun 4:ntenä Stanley jo saman kuun 27:ntenä saapui Udjidjiin, Tanganjikan rannalle. Siellä »Lady Alice» jälleen koottiin ja suurimman osan retkikuntaansa Udjidjiin jättäen Stanley 51 päivässä purjehti tämän järven ympäri ja korjasi sen kartan.

Stanley kiinnitti etenkin huomiota järven laskuväylän etsimiseen. Hänen tapaamansa maanasukkaat väittivät, ettei sitä ollut ensinkään ja ettei Lukugakaan, jonka Cameron oli löytänyt, juossut järvestä pois päin. Rantoja pitkin edeten Stanley viimein saapui Lukugan lähtökohtaan, eikä saattanutkaan huomata siinä minkäänlaista virtausta. Se oli melkein kuivillaan ja ainoastaan tuulien mukaan liikkui vesi edes takaisin. Stanley päätti, että Tanganjikan pinta ehkä on toisin ajoin niin korkealla, että tässä kuitenkin on vettä. Myöhemmin on huomattu, että vedenpinta tosiaan voi vaihdella neljin viisin metrin, sen mukaan kuinka runsaat ovat vuotuiset sateet. Järven täyttymiseen ja tyhjentymiseen kuitenkin kuluu aikoja. Stanleyn käydessä vesi näytti nousseen jo vuosikausia. Kun Thomson v. 1879 kävi Lukugalla, oli se nopeasti virtaava joki. Muutaman vuoden kuluttua huomattiin järven vedenpinnan taas melkoisesti alentuneen.

Stanley tunnusteli keskellä järveä pohjaa lähes 400 metrin pituisella luotausnuorallaan, mutta se ei riittänyt. Myöhemmin on tavattu 1277 metrin syvyys ja on luultavaa, että järvessä on vielä syvempiäkin kohtia. Tanganjikan pohja on siis ainakin 500 metriä alempana merenpintaa.

Udjidjissa olivat retkikunnan asiat kovin huonolla kannalla Stanleyn sinne palatessa 51 päivää kestäneeltä onnistuneelta kiertoretkeltään. Kylässä raivosi isorokko, johon Stanleynkin miehistä oli viisi kuollut ja kuusi muuta sairastunut. Arabialaisten rokottamattomien orjien kesken rutto teki kamalia tuhoja ja heistä itsestäänkin ja heidän perheistään oli useita kuollut. Pocock oli potenut ankaraa kuumetta. Kun Stanley kiirehti matkan jatkamista, alkoi miehiä karkailla joukoittain, kaikki kun pelkäsivät marssittavan oikopäätä Manjeman ihmissyöjien lihapatoihin. 42 miestä 170:stä karkasi, joten retkikunnan miesluku oli vähentynyt 128:aan. Kymmenkunta kuitenkin saatiin kiinni ja raippoja saatuaan he suostuivat mukaan lähtemään.

Matkalla Njangveen.

Kuljettuaan elokuun viimeisinä päivinä v. 1876 Tanganjikan poikki Stanley lähti Manjemaa kohti. Onneksi matkan alku oli sangen lupaava. Maisemat olivat kauniita mäkimaita, metsät täynnään hedelmäpuita, ihmiset erinomaisen ystävällisiä, käteviä ja avuliaita. Kaikenlaisia ruokatavaroita oli runsaasti. Vaikka tie oli arabialaisten yleinen reitti Njangveen, herätti valkoinen mies kuitenkin hyvin suurta huomiota. Lualabaan laskevien jokien latvoilla olivat laaksot kerrassaan ihastuttavia, kukkuloita, jyrkänteitä, laaksoja, kuruja ja ristiin rastiin kulkevia selänteitä mitä vaihtelevimmin. Tuhansia pieniä kirkkaita puroja virtasi maan läpi yhtyäkseen pieneksi, Luamaan laskevaksi joeksi. Väki möi halvalla hinnalla yllin kyllin palmuvoita, sokeriruokoa, kauniita vuohia, lihoitettuja kanoja, bataatteja, papuja, herneitä, pähkinöitä ja maniokkijuurikkaita, hirssiä ja muuta viljaa, kypsiä banaaneja, pisankeja ja palmuviiniä, ja kirkasta raikasta lähdevettä oli kaikkialla.

»Afrikan matkustajat usein kuvailevat afrikkalaisia kyliä», Stanley kirjoittaa, »mutta olen varma siitä, että harva kotona olevista koskaan on saanut selvää käsitystä siitä, minkälaiselta niissä todellisuudessa näyttää. Siitä syystä aion nyt esittää seuraavan pienen kuvauksen Uhombon kylästä. Siinä on koko joukko matalia, suippoja ruohomajoja, jotka ovat järjestetyt pyöreän avoimen pihamaan ympärille. Pihamaan keskelle on jätetty kolme tai neljä viikunapuuta suomaan tälle pienelle yhteiskunnalle varjoa ja antamaan päällikölle kuorta kankaan valmistukseen. Majain ovet ovat sangen matalat, tuskin kolmeakymmentä tuumaa. Ruohomajain anastamalla alalla näkyy selvään maan kellervä väri; se on niin tiiviiksi poljettua, ettei siinä kasva ainoatakaan kortta.

»Kun ilmestyin tälle yhteiselle kävelypaikalle, houkutteli se joka majasta ulos omistajan ja muut asukkaat, kunnes lopulta olin jotenkin kirjavan joukon keskustana, joka puolella alastonta miestä, naista ja suurta ja pientä lasta. Vaikka olin tullut tutkimaan Uhombon rahvasta ja solmimaan päällikön kanssa ystävyysliiton, näyttivät kyläläiset olevan siinä uskossa, että minä olin tullut itseäni näyttelemään muka luonnon ihmeenä.

»Näin edessäni satakunnan ihmisolentoa, osattominta, kömpelöintä tyyppiä, mitä ajatella saattaa. Ja vaikka liiankin hyvin tiesin, että nämä kurjat olennot ja minä itse olimme tuhansia vuosia takaperin samasta siinneet, valtasi minut kuitenkin vastustamatta hiipivä epäusko, ja vielä tänä päivänä olisin valmis uhraamaan jonkun hopealantin sen miehen hyväksi, joka auttaisi minua kumoamaan tuon alentavan tosiasian.

»Mutta terve järkeni sanoo minulle, etten saa kiinnittää liian suurta huomiota näiden ihmisten likaisuuteen, rumuuteen tai alastomuuteen, vaan että minun tulee arvostella heidän oikea asemansa ihmiskunnassa ottamalla huomioon, minkä verran he ovat Uhombossa raivanneet viljavainioita ja puutarhoja, ja minun täytyy silloin myöntää, että nämä kurjat ihmisraukat istuttavat ja kylvävät juuri samanlaisia kasveja kuin minunkin täytyisi viljellä, jos minun olisi pakko itse pitää huolta ravintoni hankkimisesta. Näen myöskin, että heidän majansa, vaikka ovatkin ruohosta, ovat melkein niin hyvin tehdyt, kuin ainekset myöten antavat, ja olen tosiaan nukkunut huonommissakin. Jos heidän kanssaan puhuu heidän omalla kielellään omistuksen oikeuksista, niin saa piankin huomata, että he ovat sangen perehtyneet näihin oikeuksiin. Sitä paitsi ovat heillä kaikki ruumiin lihakset, kudokset ja suonet, samoin kuin kaikki näön, kuulon, hajun ja liikkumisenkin elimet yhtä hyvin kehittyneet kuin meilläkin. Ainoastaan omantunnon ja suurempaan kokemukseen perustuvan arvostelun, ajatusten ilmaisun kyvyn, sielun ja järjen viljelyksen puolesta me olemme etevämmät.

»Koetan sen vuoksi tuntea myötätuntoa karkeasti ja raa'asti muodostuneita veljiäni ja sisariani kohtaan. Vähällä nauruun puhkeamaisillani tilanteen hullunkurisuuden vuoksi käännyn henkilön puoleen, jolla ikänsä vuoksi on oikeus vaatia kunnioitusta, ja sanon tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen:

»'Veljeni, istu viereeni tälle matolle ja olkaamme ystävät ja jutelkaamme'; ja näin sanoessani pistän hänen käteensä parikymmentä kauria, pientä simpukkaa, jotka käyvät maassa rahasta. Silmäys hänen kurotettuun käteensä sai minut ajattelemaan, että sarvikuonon nahkasta voisin leikata paljon kauniimman.

»Puhuessani katselen hänen kasvojaan, jotka muistuttavat rumaa, jostain merkillisestä tummanruskeasta, karkeasta kankaasta huonosti tehtyä, liioiteltua irvikuvanaamaria. Huulista selvään näkyy, kuinka paksun nahkan luonto oli hänelle varustanut, ja kun ne itsepintaisesti karttoivat yhtymistä, oli suun muoto kumman epämääräinen, vaikkapa suunnaton ja varustettu täysin, hyvin säilynein hammasrivein.

»Hänen nenänsä oli niin latuska, että minä viattomana miehenä häneltä kysyin, mistä se johtui.

»'Ah', hän sanoi, viekkaasti nauraen, 'se on äitini syy: pienenä ollessani hän sitoi minut liian piukkaan selkäänsä kiinni'.

»Hiuksensa hän oli pakottanut noudattamaan oikullista muotia, jakaen ne notkoihin ja harjuihin ja teräviin huippuihin, niin että ne merkillisesti olivat Uhombon maisemien näköiset. Lieneekö sitten muoti todella saanut alkunsa maan luonnon tarjoamien mallien tutkimisesta.

»Siirsin nyt katseeni kasvoista, jotka raakuudestaan, karkeudestaan ja rumuudestaan huolimatta kuitenkin ystävällisen mielenlaadun ohella kuvastivat koko joukon viekasta leikillisyyttäkin, katsellakseni hänen alastonta ruumistaan. Päälle tuhritun keltamullan alta erotin ihmeellisiä, oikullisesti tehtyjä ihopilkutuksia, kehiä, neliöitä ja ristejä, ja seurailin ihmetellen niitä monia kovia piirteitä ja poimuja, joita ikä, sää ja tuuli, pahoinpitely ja hoidon puute olivat aikaansaaneet.

»Hänen jalkansa olivat kumman näköiset kasvannaiset, jalkapohjat kovat kuin kavio, ja hänen sääriään peitti aina polviin saakka likakerros likakerroksen päällä; hänen lannevaatettaan on mahdoton sanoin kuvailla. Se oli hyvälle aistille kerrassaan kammon kapine ja ryysyisin englantilainen kerjäläinen tai napolilainen lazzaroni on uhkeasti, jopa ruhtinaallisesti puettu verrattuna tähän Uhombon 'kuninkaaseen'.

»Kun vanha päällikkö oli näin kamala katsella, niin miten voinkaan inhoa herättämättä kuvata niitä halvempia veljiäni ja sisariani, joita seisoi ympärilläni. Kun katselin tätä kasvokokoelmaa, en muuta voinut kuin itsekseni verrata: ruma, rumempi, rumin. Kun näin heidän alastomat, likaiset ruumiinsa, naisten tavattomat riippuvat rinnat ja heidän alastomuutensa yleisen hävyn tunnon puutteen, niin puhkesin sanomaan: iljettävää! yhdistäen siihen kaikki, mitä säädyllisyyden nimessä saatoin sanoa; sana muutoin onkin kyllin kuvaava.

»Ja mitä minun tulee sanoa niistä rumista, ihmeellisistä hetaleista, joita heidän vyötäisillään riippuu, apinannahkan tupsuista, gorillanluun palasista, pukinsarvista, simpukan kuorista, ihmeellisistä koristuksista ja niihin kuuluvista vielä ihmeellisemmistä vaatekappaleista? Ja entä ne esineet, joita heillä on kaulassaan — hiirenkallot, käärmeen nahkat ja muut? Ja kuinka ihmeellinen haju leviää kaikista näistä hullunkurisista, ihmismäisistä olennoista jotka seisovat tässä minuun tuijottaen! Eivät suinkaan vaieten: päinvastoin vaihdetaan sangen innokkaasti ajatuksia valkoisen miehen ulkomuodosta, ilmaistaan mitä suurinta uteliaisuutta siitä, mistä tulen, minne aion ja mitä asiaa minulla tänne oli. Ja tuskin on kysymys kysytty, kun siihen jo vastaa joku, joka luulee asian tietävänsä. Vastauksia säestetään venyttelevin huudahduksin 'Va-a-a-antu!' (ihmisiä) ja 'Eha-a!' ja nämäkö ovat ihmisiä!'

»Ajatelkaa! Meidän valkoisten keskenämme väitellessä, ovatko nämä neekerit, joita edessämme näemme, ihmisiä, seisovat nämä olennot tässä ja lausuvat julki suuren epäilyksensä, mahdammeko me valkoiset olla ihmisiä!

»Vallitsi hetken aikaa kuolon hiljaisuus, jonka aikana kaikkein naisten alahuuli vaipui alas ja he taas huudahtivat: 'Va-a-a-a-a-antu!' Alaleuat tosiaan vaipuivat niin alas, että kun he ikäänkuin ihmetystään painostaen kohottivat kätensä leukaan, niin olisi voinut luulla, että he tekivät sen nostaakseen leukansa takaisin oikeaan asentoon. Ja tässä asennossa he punnitsivat sitä merkillistä tosiasiaa, että tässä ihmeellisessä maailmassa tosiaan oli ihmisiä, joiden 'koko ruumis oli valkoinen'.

»Ammottavat suut tarjosivat hyvän tilaisuuden nähdä, kuinka terveet ja rubiinipunaiset heidän kielensä, kitansa ja ikenensä olivat ja ennen kaikkea, kuinka ihmeteltävän tasaiset ja kiiltävän valkoiset kaikkien hampaat.

»Pienistä syistä on usein suuret seuraukset — ja minun koettaessani laskea, kuinka monta kubabata (kiloa) hirssiä olisi tarvittu kaikkien näitten ammottavien suitten täyttämiseksi ja montako kauria olisi pitänyt olla semmoisen viljanpaljouden maksamiseksi — samalla kun koko ajan ihmettelin nuoremman polven kirmailua, sillä nuoriso näytti kuin luonnostaan ilmaisevan rajatonta voittamatonta ihmetystään siten, että se hyppi yhdellä jalalla, pisti peukalon suuhunsa (jonka kautta pidätettiin ihmetyksen huudahdus) ja löi reisiensä takapuoleen kämmeniään ikäänkuin painostaakseen jotain, jota oli mahdoton sanoin ilmaista — Silläaikaa kuin kiinnitin huomioni tähän kaikkeen ja juuri kun arvelin, että oli aika sanoa jäähyväiset, sattui niin, että muuan äsken mainituista viattomista nuorukaisista, joka oli veljiään levottomampi, kaatui puuta vastaan nojaavaan pitkään ja paksuun paaluun. Paalu kaatui ja satutti erästä miestäni pahoin päähän. Ja paikalla naisilta pääsi vilpitön ja sydämellinen säälin huuto ja heidän kasvonsa ilmaisivat niin peittelemätöntä osanottoa haavoittunutta kohtaan, että sydämeni terävämmin kuin silmäni näki lian, alastomuuden ja keltarauhan valepuvun alta ihmissydämen, joka sykki myötätunnosta vertaisensa tuskan nähdessään, ja silloin heidät tunsin ja heitä tervehdin omina osattomina sisarraukkoinani.

»Tässä nyt valjenneessa uudessa valossa huomasin, että olin tehnyt mustille sukulaisilleni vähän vääryyttä ja että olisin voinut kuvata heidät vähemmällä ankaruudella ja vähemmällä ylenkatseella heidät maailmalle esitellä.

»Ennenkuin lähdin tästä kylästä, saivat he minut vielä enemmän katumaan entistä ylpeyttäni, sillä päällikkö alamaisineen lahjoitti meille koko joukon banaaneja, kananpoikia, maissia ja palmuviiniä ja he saattoivat minua kunnioittaen kauas kylän ja vainioitten ohi ja lopuksi minusta erotessaan vakuuttivat, että jos vielä toiste tulisin heidän maassaan käymään, niin tekisivät he toisen vierailuni ensi vierailua paljon hauskemmaksi.»

Manjemassa.

Lokakuun 4:ntenä retkikunta Uhombosta saapui Manjeman rajakylään, jossa alkoi uusi rakennusmalli. Pipomainen majan muoto vaihtui nelikulmaiseen loivakattoiseen. Seinät olivat palmikoidut ja usein siististi savella silatut. Luonto kävi entistä jylhemmäksi. Heinä oli pitkää ja terävää kuin puukon nirkko, ruovot pitkiä ja sitkeitä kuin bambu, köynnöskasvit laivantouvien vahvuisia.

Kabambaressa asukkaat vielä hartaasti muistelivat Livingstonea ja kiittivät hänen hyvyyttään. Toisissa kylissä päälliköt koettivat saada Stanleylta apua naapureitaan vastaan, ja kun valkoinen mies ei suostunut sekaantumaan heidän sotiinsa, eivät he pitäneet häntä yhtä hyvänä kuin arabialaisia. Heidän keskenäiset taistelunsa kuitenkin enimmäkseen olivat vain turhaa uhittelua, nuolienampumista matkan päästä ja sanasotaa, kunnes kumpikin puoli väsyi leikkiin. Vasta kun arabialaiset sotaan sekaantuivat, siitä tuli täysi tosi ja tuho peri sen puolueen, jota vastaan he ampuma-aseineen taistelivat. Monessa kylässä naiset juoksivat pakoon heti retkikunnan ilmestyessä.

Manjemalaiset olivat Stanleynkin mielestä verraten kaunista väkeä, muistuttaen Ugandan hima-ylimystöä. Retkikuntaa he pahasta maineestaan huolimatta kohtelivat ystävällisesti. Tämä etupäässä johtui siitä, että se oli siksi suuri ja hyvin varustettu. Jos se olisi ollut pieni ja heikko, olisi rahvas näyttänyt verenhimoisen ihmissyöjä-luonteensa. Livingstonea vastaan tehtiin Manjemassa hänen hyvyydestään huolimatta neljä murhayritystä. Retkikunnan aasit herättivät ylenmäärin suurta huomiota. Muuan niistä näytti nauttivan tästä huomiosta. Sen huuto oli melkein kuin leijonan kiljunaa, ja huomatessaan alkuasukkaitten aina juoksevan pakoon sen huutamaan ruvetessa, rupesi se harjoittamaan heidän peloitteluaan urheiluna. Manjeman vaaroilta oli laajoja näköaloja Tanganjikan ylängöltä alkavaan Luaman laaksoon, ja vihdoin näkyi eräältä mäeltä sen lasku Lualabaan.

Lualaba.

Luama oli suustaan noin 360 metriä leveä, Lualaban leveys yli 1300 metriä. Kaikki tervehtivät Lualabaa ilohuudoin ja Stanley antoi retkikunnan pysähtyä, voidakseen ihailla näköalaa. Salainen hurmaus valtasi hänen sydämensä ja hän aavisti, että luonnon nyt täytyisi luovuttaa julki salaisuutensa, jota se kautta aikain oli niin kateellisesti varjellut. Hän päätti seurata Lualabaa mereen saakka, olipa tämä meri sitten Välimeri tai Atlantti. Kiiruhtaen väkeään hän samosi eteenpäin ja saapui Muana Mamban kylään, jossa kuulu Tippu Tip otti hänet vastaan ja kohteliaalla, avuliaalla käytöksellään teki Stanleyhin mitä parhaan vaikutuksen.

Stanley seisoi nyt saman arvoituksen edessä, jonka ratkaiseminen oli saanut Livingstonea uhraamaan kaikki, lopulta henkensäkin, jota Cameron oli turhaan koettanut ratkaista, jonka selvitystä koko sivistynyt maailma, näiden molempien yrityksistä innostuneena, suurella hartaudella odotti. Oliko tämä joki Niili vaiko Kongo? Livingstone oli luullut sitä Niiliksi viimeiseen saakka, vaikka hän olikin joskus heikkoina hetkinä tunnustanut, että se sittenkin saattoi olla Kongo. Tiedemiehet luulivat Lualabaa Kongoksi, perustellen arvelunsa etupäässä Livingstonen ja muitten ilmapuntarimittauksiin. Niiden mukaan Njangve oli siksi matalalla, ettei Lualaba mitenkään voinut laskea Albert Njansaan. Ainoa mahdollisuus olisi ollut, että se olisi laskenut Niiliin Bahr-el-Ghazalin kautta, mutta sikäläisetkin suoseudut olivat kuitenkin siksi korkealla merestä, että joella olisi Njangvesta ollut hyvin vähän alenemisen varaa, jos se olisi sille suunnalle vetensä vienyt ja Niiliin purkanut. Sitä paitsi oli Lualaba Cameronin mielestä niin vetevä, ettei sen vesi olisi Niiliin mahtunut. Stanley oli Livingstonen tavattuaan puolustanut tämän otaksumaa, mutta luultavaa on, että sisäinen ääni hänellekin nyt kuiskasi joen olevan Kongon.

Njangvessa.

Njangve, jonne Tippu Tipin asemalta oli vain lyhyt matka, oli yhä edelleenkin, samoin kuin Livingstonenkin käydessä, arabialaisten etäisin asema näillä seuduin. Sitä kauempana ei kenkään ollut käynyt edessä päin, eikä kukaan tiennyt muuta kuin huhuja siitä, minkälaisten maitten kautta Lualaba virtasi ja mitä näissä maissa oli. Paikkakuntalaiset väittivät siellä asuvan julmia ihmissyöjiä ja vielä pahempia kuin nämä olivat muka kääpiöt. He eivät suostuneet millään ehdolla lähtemään siihen maahan, eivätkä edes veneitä myymään niille, jotka olisivat halunneet sinne matkustaa. Livingstonelta kiellettiin veneet epäilemättä hänen onnekseen ja Cameronilta niinikään.

Arabialaiset kääpiöitten maassa.

Stanley koetti nyt taivuttaa Tippu Tipiä lähtemään kerallaan löytöretkelle hyvää maksua vastaan ja tätä asiaa pohdittaessa hän sai kuulla retkestä, jonka Mtagamojo niminen arabialainen oli melkoisen joukon keralla tehnyt kääpiöiden maahan, menettäen siellä suurimman osan väestään ja varustuksistaan. Kuljettuaan ensin Lualaban pohjoista rantaa suunnattoman aarniometsän läpi Mtagamojo arabialaisineen ja orjineen oli poikennut jokirantaan ja ihmissyöjiä vastaan taistellen vihdoin kulkenut sen yli, tavatakseen sen takana vielä hurjempia ihmissyöjiä. Eräässä paikassa he saivat tiedon vielä Lomaminkin takana asuvista kääpiöistä, joilla sanottiin olevan suunnattoman paljon norsunluuta, ja tätä norsunluumaata arabialaiset lähtivät saavuttamaan, samoin kuin espanjalaiset konkistadorit aikanaan kultamaata Doradoa. Mutta toisin kuin Doradon etsijät arabialaiset todella löysivät norsunluumaan — kovaksi onnekseen. Kuusi päivää matkustettuaan he saapuivat kääpiöiden maahan ja ostivat siellä kahdessa päivässä enemmän norsunluuta kuin muualla monessa viikossa. Kääpiöitä oli lähtenyt edeltäpäin kuninkaaltaan lupaa pyytämään, että arabialaiset saisivat tulla hänen pääkaupunkiinsa, ja »kolmantena päivänä pikkumiehet palasivat takaisin ja toivat tiedon, että saisimme asua kuninkaan kylässä. Tämä kylä tietenkin oli vain pitkä katu, jonka kahden puolen oli majoja. Meille annettiin osa kylästä asuttavaksi. Kuningas oli ensimmäisenä päivänä ystävällinen, taikka ainakin näytti olevan, seuraavana päivänä hän oli vähemmän ystävällinen, mutta möi kuitenkin kosolta norsunluuta. Siitä ei ollut puutetta. Kääpiöitä saapui joka taholta. Ah, se oli suuri maa! Ja kaikki he toivat meille norsunluuta, kunnes meillä oli nelisensataa hammasta, isoja ja pieniä, niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Olimme ostaneet ne kuparilla, helmillä ja kaurisimpukoilla, mutta kankaista ei huolittu, sillä kaikki kääpiöt kulkivat alasti, kuninkaasta alkaen. Meidän ei ensimmäisinä kymmenenä päivänä tarvinnut nähdä nälkää kääpiöitten maassa. Banaanit olivat käsivarteni mittaisia ja pisangit yhtä pitkiä kuin kääpiöt itse. Pisangissa oli miehelle koko päiväksi syötävää. Kun olimme saaneet niin paljon norsunluuta, kuin kantaa jaksoimme, aloimme arvella, että oli viisainta lähteä paluumatkalle. Sanoimme kuninkaalle, että aioimme lähteä pois. Ihmeeksemme kuningas vastasi — hän ei ollut koipeani pidempi — ett'emme me saaneet lähteä, koska se oli hänen maansa, eikä sieltä saanut lähteä, ennenkuin hän oli luvan antanut.» Kuningas tahtoi, että arabialaisten piti ostaa kaikki norsunluu, mitä hänellä oli, sillä hän tahtoi enemmän kaurisimpukoita, puri hammasta ja oli kuin vihainen marakatti. Mtagamojo nauroi, sillä kääpiö näytti kovin hullunkuriselta; miestensä kanssa neuvoteltuaan hän päätti kahden päivän kuluttua lähteä paluumatkalle. Mutta jo ennenkuin neuvottelu päättyi, alkoivat kääpiöt hyökkäyksensä, ampuen ensin myrkytetyllä nuolella erään arabialaisen orjattarista ja tuiskuttaen sitten nuolia arabialaisten itsensä ja heidän väkensä päälle, niin että ilma oli mustanaan. Kääpiöt kiljuivat ja rähisivät kuin marakatit. Arabialaisten väestä moni heitti myrkkynuolen haavoittamana henkensä, ennenkuin he edes olivat ennättäneet kokoontua, itseään puolustaakseen. Mtagamojo joutui joka paikkaan ja hän halkoi kääpiöitä isolla kahden käden miekallaan kuin banaaneja. Nuolet puhkaisivat monesta kohden hänen paitansa. Moni muu taisteli yhtä urhoollisesti, mutta se ei riittänyt. Puitten latvat, korkea ruoho olivat täynnään kääpiöitä ja lopulta arabialaisten täytyi kaataa banaaneja, repiä huoneita ja ovia varustukseksi leirinsä ympärille, ja jonkun tunnin kuluttua kääpiöt kartoitettiin. Mutta pian saapui uusi kääpiöarmeija hyökkäämään, ja he olivat niin pieniä, että heitä tuskin näki. Eivät yöllä eivätkä päivällä he antaneet arabialaisille rauhaa. Parin päivän kuluttua heidän täytyi miekka kädessä raivata itselleen tie joelle vettä saadakseen ja tällöin he saivat kiinni kääpiöitä, muun muassa heidän kuninkaansa. Muilta pää hakattiin pois ja heitettiin varustuksen ulkopuolelle, mutta kuningas päästettiin irti, kun piirittäjät suostuivat tekemään rauhan. Tuskin he kuitenkin olivat saaneet kuninkaansa takaisin, kun sota alkoi uudelleen kahta rajummin, ja kun arabialaisilta ruuti uhkasi loppua parin päivän kuluttua, päättivät he miekalla raivata tien auki ja paeta. »Kun kaikki oli järjestetty, hyökkäsimme pää kumarassa vihollista vastaan. Syntyipä siitä kilpajuoksu! Kun pikkumiehet näkivät meidän juoksevan leveine pitkine miekkoinemme, jotka olivat kirkkaat kuin lasi, juoksivat he pakoon, ja kuin sudet me ajoimme heitä takaa pari tuntia. Ja monta, monta me tapoimme, sillä he eivät päässeet juoksemaan yhtä nopeaan kuin me. Sitten palasimme leiriin, kokosimme kiireellä tavaramme, otimme matkaan puolet norsunluustamme ja riensimme metsään. Kuljimme koko sen yön ja laskeuduimme vihdoin uupuneina makaamaan. Herra, keskellä yötä ne taas olivat kimpussamme. Nuolia kihisi joka suunnalla ja joka minuutti joku kaatui. Ruutimme oli loppumaisillaan. Lopulta lähdimme pakoon nakattuamme pois kaiken muun paitsi pyssyt ja miekat. Silloin tällöin kuulimme Mtagamojon torven puhalluksia ja seurasimme niitä. Mutta melkein kaikki olivat nälästä ja janosta niin uupuneita, että heidän sydämensä pakahtui juoksusta ja he kaatuivat kuolleina maahan. Toiset laskeutuivat maahan lepäämään, mutta paikalla ne pienet ilkiöt olivat heidän kimpussaan ja tappoivat heidät. Herra, siitä suuresta joukosta (310 pyssystä), joka oli Njangvesta lähtenyt, palasi vain kolmekymmentä hengissä, ja minä olen yksi niistä.»

Stanley ei näytä uskoneen tätä kertomusta, mutta myöhemmin hän sai kylläkin katkerien kokemuksien kautta tuta, että se perustui tosiasioihin. Kaikki tiedot, mitä arabialainen antoi edessä olevista aarniometsistä ja niiden hirmuista ynnä sotaisista ihmissyöjistä, olivat tosia. Paikkansa piti sekin, että Lualaba virtasi suunnattoman kauan luodetta kohti, jatkaakseen sitten matkaa tietymättömiin.

Kauan vastustettuaan Tippu Tip lopulta suostui saattamaan Stanleyta kuusikymmentä leirimatkaa, neljän tunnin marssi yhdeksi leirimatkaksi lukien. Tippu Tip nähtävästi halusi laajentaa orjastus- ja norsunluukauppa-aluettaan ja siis monella tavalla hyötyä Stanleyn kumppanuudesta. Stanley taas lupasi palata hänen kerallaan Njangveen, ellei matkan jatkaminen tämän jälkeen näyttäisi mahdolliselta.

Näin pitkälle päästyään Stanley ilmoitti aikomuksensa Frank Pocockille, jota ei tarvinnut paljoa kehoittaa, ennenkuin hän oli asiaan innostunut. Paremmaksi vakuudeksi he kuitenkin päättivät heittää arpaa. Arpa ratkaisi joka kerta matkan jatkamista vastaan, mutta he päättivät jatkaa sitä sittenkin, laskea Lualaban päähän saakka, olipa tämä pää missä tahansa. Väelleen Stanley ei uskaltanut ilmoittaa, kuinka järkähtämättömän päätöksen hän oli tehnyt, vaan lupasi palata takasin, elleivät maanasukkaat kuudenkymmenen päivämatkan kuluttua muuttuisi ystävällisiksi tai jollei tavattaisi muita kauppiaita. Stanley pestasi jonkun verran uutta väkeä, niin että hänellä oli kaikkiaan 154 miestä, naista ja lasta, Tippu Tip otti mukaan 700 miestä, joista 300:n piti omin päin rosvota orjia ja norsunluuta, kun oli päästy uusiin seutuihin. Marraskuun 5:ntenä 1876 Stanley lähti Njangvesta matkaa jatkamaan. Hänen tarkoituksensa tällä epätoivon yrityksellä oli »heittää tulisoihtu poikki mustien maanosan».

Lualabaa laskemaan.

Matka kävi maitse Lualaban itärantaa, Stanley kun pelkäsi joen ehkä sille suunnalle kääntyvän Niiliin yhtyäkseen ja siten huomaamatta karkuun pääsevän. Seudut olivat alussa avoimet, kaunista aaltoilevaa maata, joka ennen oli ollut asuttua, nyt sitä vastoin oli kokonaan autiona. Se kasvoi erinomaisen rehevää ruohoa ja olisi antanut ihmeteltäviä satoja, elleivät arabialaiset ja heidän julmat kätyrinsä, manjemat, olisi vieneet viljelijöitä orjuuteen ja tappaneet niitä, jotka eivät olleet käypää ihmistavaraa.

Aarniometsässä.

Marraskuun 6:ntena retkikunta jätti jälkeensä avomaat ja tuli suunnattomaan aarniometsään. Samalla alkoivat varsinaiset vaikeudet. Tie oli kirvein raivattava, jalat upposivat liejuiseen maahan, josta nousi tukahduttavia löyhkiä, ja kasvullisuus oli aarniometsässä niin suunnattoman rehevä, että siinä keskellä päivääkin oli hämärä. »Emme tienneet, oliko metsän latvoilla kirkas päivänpaiste, vai oliko taivas pilvessä», kirjoittaa Stanley, »sillä päiväsydännä oli yhtä pimeä kuin lauhkeissa ilmanaloissa tunti auringonlaskun jälkeen.» Kaikki olivat päivät ja yöt märkiä kuin uitetut aarniometsän kosteuden vuoksi. Etanamaisen hitaasti retkikunta eteni pitkässä jonossa kaitaista uraa, jota pitkin varsinkin veneenkantajain oli ylen vaikeata saada isoja taakkojaan eteenpäin kuljetetuksi. Oksat ja köynnöskasvit ainiaan takertuivat niiden kulmiin. Ei koskaan Stanley ollut nähnyt metsää, jota olisi voitu tähän verrata. Alusmetsä oli ihmeteltävän taaja: »Sananjalkoja, keihäsruohoa, vesiruokoja ja kämmeköitä vaihteli villin viiniköynnöksen, vankkain »Ficus elastica» lonkeroitten ja laajalle leviäväin mimosain, akaasiain, tamarindien, liaanien, monenlaisten palmujen kanssa, jotka kaikki keskenään kilpailivat saadakseen edes vähän tilaa. Ne ponnistivat kohti taivasta kasvuvoimalla, joka vain moisessa saunalöylyssä on mahdollinen.» Metsässä vilisi eläimiä, milloin nähtiin kolmen metrin mittainen käärme, milloin myrkyllisiä viheliäisiä kyitä, puissa kiikkui kymmenittäin valkoniskaisia apinoita, kiljuvia babiaaneja juoksi niitten välissä ja simpansseilla oli pesänsä korkealla oksien keskellä. Maassa mateli tuhatjalkaisia ja muurahaisia armeijoittain, kaikkialla kihisi kaikenlaisia muita hyönteisiä.

Jo yhdentoista päivän vaelluksen jälkeen Tippu Tip tuli katumapäälle ja sanoi, ettei hänellä sopimusta tehdessään ollut aavistustakaan tämän metsän kamaluudesta, että sen myrkyllinen ilma tappoi hänen miehensä, että maassa, jossa he nyt olivat, oli mahdoton matkustaa, että se oli vain kurjain pakanain, apinain ja villipetojen asuinpaikaksi määrätty. Hän aikoi siitä paikasta palata takaisin, mutta Stanley sai hänet suostumaan kulkemaan vielä 20 päivämatkaa eteenpäin sillä ehdolla, että lähdettäisiin Lualaban toiselle rannalle, jos sillä puolella olisi parempi kulkea.

Metsämaassa, Ureggassa, oli kuitenkin kyliäkin, joista suunnaton retkikunta sai ruokavaroja. Asukkaat olivat taitavia seppiä. Stanleyn huomio kiintyi pääkalloihin, joita kylissä oli pari tuumaa maahan kaivettuina pitkät rivit. Maanasukkaat sanoivat niitä sokon eli simpanssin kalloiksi ja Stanley sai pari mukaansa. Prof. Huxley Englannissa empimättä päätti, että ne olivat ihmisen kalloja. Ihmissyöjät siis joko häpeästä salasivat kamalan lihanmakunsa, taikka tekivät sen pelosta, tietäen arabialaisten inhon tätä kamalaa tapaa kohtaan.

Seitsemäntenätoista päivänä retkikunta jälleen saapui Lualaballe. Ylevänä vaelsi suuren, leveän ja syvän Lualaban ruskea vesi siitä ohi. Toisellakin rannalla oli synkkä aarniometsä. Stanley käski rummunlyöjän kutsua väen kokoon, ja se totteli, vaikka hitaasti. Arabialaiset miehineen tulivat niinikään.

Stanley suostuttaa väkensä.

»Ystävät», Stanley alkoi, »etsimme tietä, etsimme keinoa, miten päästä eteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen sen löytänyt.»

»Ah! ah!» huudahtivat kaikki mutisten ja loivat toisiinsa kysyviä silmäyksiä.

»Niin! Olen sen löytänyt. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta pitäen on se juossut niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut hiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat juoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat edes takaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?»

Huudettiin: »Niin! niin!»

»Kuitenkaan, mieheni — vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja syvä, ei ole kukaan ihminen vielä kulkenut sitä matkaa, joka vie tästä paikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat. Minkätähden? Sentähden, että sallima oli antanut sen meidän tehtäväksemme.»

»Ah, ei! ei, ei!» huusi väki, pudistaen päätänsä.

»Niin», jatkoi Stanley koroittaen äänensä, »minä sanon teille ystäväni, että aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen tekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on sallimuksen ääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko pituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä, ei pelätä kauheassa pimeässä; me kuljemme veneellä, emmekä poikkea joelta muille teille. Tänään työnnän veneeni virran vesille, enkä jätä sitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon.

»Ja kuulkaa nyt, te wangwanat (vapaat sansibarilaiset)! Te, jotka olette seuranneet minua matkallani erämaiden läpi ja purjehtineet kanssani suurien järvien ympäri. Te, jotka olette seuranneet minua lasten tavoin, seuranneet isäänne aina tänne asumattomaan maahan saakka — tahdotteko todella jättää minut tänne? Täytyykö minun valkoisen veljeni kanssa yksinäni lähteä matkalle? Tahdotteko palata takaisin ja sanoa valkoisille ystävilleni, että jätitte minut tänne, tähän villiin seutuun, ja heititte minut tänne kuoleman omaksi? Vai tahdotteko te, joita kohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä rakastan aivan kuin omia lapsiani, tahdotteko te sitoa minut ja viedä minut väkivallalla takaisin? Puhukaa, arabialaiset! Missä ovat nuoret leijonamieliset mieheni? Puhukaa, wangwanat, ja näyttäkää minulle ne, jotka uskaltavat seurata minua!»

Uledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan hänen eteensä ja sanoi, syleillen hänen polviansa:

»Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata sinua kuolemaan saakka!»

»Ja minä», huusi Kasheeshe.

»Ja minä», sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.

»Ja minä, ja minä, ja minä!» huusi »Lady Alicen» miehistö.

»Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa tuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin laskea lukunne.»

Heitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentäviisi seisoi paikoillaan virkkamatta sanaakaan.

»Minulla on kyllin monta miestä. Niin, vain teidänkin kanssanne, ystäväni, pääsen merelle. Mutta meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole rakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arabialaisista. Tulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu Tipin kanssa. Ehkäpä vielä tapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen varma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät jatkaa matkaa kanssamme, eivät eronhetkellä jätä veljiänsä, herraansa ja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas. Kuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne.»

Väkijoukko hälveni ja kukin meni askareihinsa.

Vihamielisiä alkuasukkaita.

Tippu Tip koetti kaikenlaisilla pelotuksilla edessä olevista vaaroista saada Stanleyn luopumaan tuumastaan, mutta tämä pysyi jäykkänä ja antoi koota »Lady Alicen». Toiselle puolelle oli kuitenkin keräytynyt paljon vihamielisiä maanasukkaita, jotka eivät millään hinnalla suostuneet kuljettamaan retkikuntaa omalle puolelleen. Sanottuaan tämän he alkoivat laulaa hurjinta, salaperäisintä laulua, mitä Stanley oli milloinkaan kuullut; se päättyi aina heidän sotahuutoonsa »Uuhhu, uuh-hu-hu-hu!» Stanley yritti kuitenkin päästä heidän kanssaan hyviin väleihin ja nämä lopulta suostuivat tulemaan joen saareen veriveljeysliittoa solmimaan, mutta aikoivatkin käyttää tilaisuutta tappaakseen Pocockin seuralaisineen. Stanley oli kuitenkin moisen mahdollisuuden varalle ryhtynyt varotoimiin ja onnettomuus siten vältettiin. Stanley vei nyt veneellään muutaman kymmenen miestä toiselle rannalle, ja kun nämä olivat saaneet siellä jalansijaa, niin suostuivat maanasukkaat kuljettamaan sinne kanooteillaan loput. Seuraavana päivänä retkikunta aikoi yhä parantaa suhteita, mutta maanasukkaat olivatkin lähteneet kaikki pakoon, jättäen pääkalloriveillä koristetut kylänsä tyhjiksi. Pitkin matkaa olivat kylät edelleenkin tyhjinä, metsistä kaikui »Uuh-hu-hu-hu!» missä vain retkikunta liikkui, ja pienempien osastojen kimppuun hyökättiin. Stanley pienen joukon keralla laski jokea, pääosa retkikunnasta samosi rantoja, milloin ei eksynyt kauemmaksi sisämaahan, jossa täytyi tapella. Maaosaston keskuudessa alkoivat taudit, varsinkin isorokko, tehdä tuhojaan. Kuudesta rannoilta löydetystä kanootista tehtiin uiva sairashuone, joka »Lady Alicen» keralla laski jokea.

Ensimmäinen koski.

Pian saavuttiin sitten ensimmäiselle koskelle, jota veneellään tutkiessaan Stanley oli vähällä joutua väijytykseen. Kaksi hänen kanooteistaan, joissa viisi miestä omin lupinsa koetti laskea kosket, oli pyörteissä kaatunut, miehet olivat nousseet niiden pohjalle, mutta samalla oli puolenkymmentä villikanoottia hyökännyt heidän kimppuunsa. Stanleyn neuvokkuuden kautta haaksirikkoutuneet kuitenkin saatiin pelastetuiksi. »Lady Alice» kannettiin koskien ohi, kanootit saivat laskea ne tyhjinä.

Markkinapaikat.

Tällä osalla Lualabaa eli Livingstonea, jonka nimen Stanley joelle antoi, oli omituisia heimojen välisiä kauppapaikkoja aina 5—7 kilometrin päässä. Nämä paikat, jotka olivat puolueetonta aluetta, olivat suuria avoimia ruohokenttiä, joitten keskellä oli kauniita puuryhmiä, taustana läpitunkematon synkkä aarniometsä, etusivulla leveä joki. Määräpäivinä markkinapaikoille kokoontui väkeä sekä lähiseudusta että etäämpääkin metsistä ja kaukaa joen itäpuolelta. Jonkun aikaa markkinapaikalla sitten vallitsi mitä vilkkain elämä, mutta kun päivä oli puolesta ohi, hajaantui rahvas taas, ja apinat ja papukaijat olivat sitten paikan ainoat asukkaat.

Joulukuun 5:ntenä retkikunta saapui Ikonduun, hyvin suureen kylään, taikka oikeammin kyläryhmään, sillä siihen kuului monta kylää, joitten väliä oli vain joku sata metriä. Niitten kaikkien läpi kulki katu, joka oli nelisen kilometriä pitkä. Majain takana oli lehtoja, joissa oli banaani- ja palmuryhmiä. Kussakin majassa asui aina kaksi perhettä, joilla oli kummallakin oma päätyhuoneensa; keskimmäinen huone oli yhteinen. Rakennusmalli päätyineen ja kaltevine kattoineen oli sama kuin Manjemassa, mutta täällä seinät olivat ruohoista. Majoissa oli akkuna-aukot ja kaiken kaikkiaan ne olivat sangen kuivat ja viihdykkäät ja pitivät hyvin sadetta, jota tuli kaatamalla. Avoimella paikalla kylien välissä olivat päälliköitten haudat, pienet rukoushuoneet päällään. Kylä oli aivan tyhjänä, mutta elintarpeita oli kyllä. Banaaneja oli puissa suuria rypäleitä, puutarhoissa oli melooneja, kassavaa, maapähkinöitä ja sokeriruokoa yllin kyllin. Siitä huolimatta retkikunnan tila nyt oli sangen arveluttava. Tippu Tipin väessä teki isorokko tuhojaan, punatautikin sorti väkeä, kymmeniä sairasti pistosta, parikymmentä pahoja jalkahaavoja, toisilla oli rintakuumetta ja lavantauti oli alkanut itseänsä näytellä. Ei kulunut ainoatakaan päivää joen saamatta paria uhria. Stanley ja Pocock koettivat parhaan taitonsa mukaan kurjuutta lieventää. »Usein retkikunnan vihdoin saapuessa määrättyyn leiripaikkaan olin vähällä puhjeta itkuun nähdessäni ne kurjat sairaat raukat, jotka horjuen astuivat kylään. Mitä surkuteltavaa elämää! Koko ajan kulkea kohti hautaa!» Onneksi löydettiin Ikondusta suuri, vaikka vanha ja vuotava kanootti. Kun se oli korjattu, mahtui siihen 60 sairasta.

Kääpiö.

Täällä Stanleyn miehet saivat kiinni kääpiön, joka myrkkynuolineen oli väijynyt retkikunnan ohikulkua. Kun ei varmaan tiedetty, olivatko nuolet myrkytetyt, oli Stanley riipaisevinaan kääpiötä käsivarteen hänen nuolensa kärjellä, mutta pikkumiehelle tuli niin ankara hätä, ettei kenelläkään sen jälkeen voinut olla epäilystäkään hänen aseittensa tappavasta voimasta.

Retkikunta kulki sitten sen paikan ohi, jossa Lualaba saa itäpuolelta Lira joen, ja tuli pian sen jälkeen suureen kylään, jonka nimi oli Unja-Nsingi. Tuskin oli ennätetty majautua, ennenkuin vastakkaiselta rannalta kuului sotatorvien toitotusta ja neljätoista isoa kanoottia nousi vastavirtaan. Tultuaan aivan kylän eteen järjestyivät alkuasukkaat taistelurintamaan ja vaativat⁻, että tultaisiin joelle voimia koettelemaan. Kun Stanley ei voinut heidän kehoitustaan noudattaa, lähestyivät he rantaa kiljuen ja meluten ja alkoivat ampua myrkytettyjä nuoliaan. Ensimmäinen yhteislaukaus kolmestakymmenestä kivääristä kuitenkin sai heidät nopeasti pakenemaan, ja kun ampumista sitten jatkettiin, niin eivät he enää uskaltaneet lähestyä. Stanley lähti nyt Tippu Tipin kanssa joelle ja silloin alkoi tappelu uudestaan. Mutta kiväärit nopeaan ajoivat vihollisen karkuun. Stanleyn väestä kolmeen sattui myrkytetty nuoli, mutta kun haavat heti käsiteltiin syövytysaineella, eivät ne tuottaneet sen pahempia seurauksia.

Stanley oli huolissaan Pocockin puolesta, joka oli jäänyt jälkeen maaosaston keralla, mutta parin päivän kuluttua se kuitenkin saapui leiriin, oltuaan eksyksissä ja menetettyään miehen taistelussa alkuasukkaitten kanssa. Kolme oli sitä paitsi kuollut isoonrokkoon, ja ennenkuin Unja-Nsingistä lähdettiin, sai virta vielä lisäksi kahdeksan uhria. Sairaskanootti oli täpötäysi ja varustettiin katoksella auringonpaistetta ja sadetta vastaan. Seuraavina päivinä yhä kuoli väkeä, muun muassa kaksi Tippu Tipin suosikkivaimoista, mutta yhä jatkettiin matkaa. Joulukuun 18:ntena veneet, jotka kulkivat edellä, saapuivat aamupäivällä markkinapaikalle, jonka kohdalla Stanley laski maihin. Vastapäätä oli joessa iso saari, johon paikalla alkoi kokoontua asestettua väkeä. Mutta onneksi Stanleyn miehet saivat kiinni muutamia alkuasukkaita, näitten palatessa markkinapaikalta kyliinsä, ja kun näitä kohdeltiin hyvin, saivat he saarelle kokoontuneet sotaiset maanmiehensäkin rauhaan taipumaan, ja kun Stanley lähti matkaa jatkamaan, kaikuivat hänen takanaan hyvän matkan toivotukset; »Rauhassa matkustakaa!»

Taisteluita.

Mutta rauhaa ei kestänyt kauaa. Tuskin olivat veneet soutaneet muutaman kilometrin, ennenkuin rannalta alettiin salaväijytyksestä ampua, sairasveneessä yksi päällysmiehistä sai nuolen rintaansa ja Stanley itse oli vähällä tulla haavoitetuksi. Nopeasti hän laski kauemmaksi joelle, kulki vähän alemmaksi ja meni asumattoman markkinapaikan kohdalla maihin. Osan miehistään hän asetti väijyksiin, osan keralla kiiruumman kautta rakensi pienen varustuksen, ja tuossa tuokiossa alkoivatkin torvet soida, huudot raikua ja pyssyt paukkua. Alkuasukkaat tekivät metsästä raivoisan hyökkäyksen, joka kiivaan taistelun jälkeen torjuttiin. Hyökkäys uudistui kerran toisensa jälkeen, toisinaan viholliset pääsivät aivan varustuksen viereen saakka ja Stanleyn väestä jotkut jo mielivät paeta veneisiin, mutta pyssyt lopulta tehosivat, pelkureita pidettiin tarkasti silmällä ja parin tunnin taistelun jälkeen hyökkääjäin pimeän tultua täytyi vetäytyä takaisin. Mutta vielä kauan pimeässäkin norsunluisten sotatorvien ääni ulvoi metsissä ja silloin tällöin suhahti leiriin myrkkynuoli. Yöllä yritettiin salahyökkäystä, mutta sekin saatiin torjutuksi. Aamun tullen Stanley souti »Lady Alicella» joen toiselle rannalle ja näki sieltä, että hänen leirinsä oli vain puolen kilometrin päässä suuresta kylästä, jonka ympärillä oli uhkeita banaani- ja palmulehtoja, ja siitä hän arvasi tulleensa Vinja-Njaraan, josta hän oli jo ennen huhuja kuullut ja jota hallitsi ylen mahtava päällikkö. Stanley teki nopean päätöksen. Hän keräsi kiiruimman kautta väkensä veneihin ja laski kappaleen matkaa alaspäin ensimmäisen kylän kohdalle, joka oli tyhjänä, ja anasti sen, ennenkuin villit olivat huomanneet ryhtyä sitä estämään. Kylä tuota pikaa pantiin puolustuskuntoon, miehiä asetettiin puihin, jott'eivät alkuasukkaat päässeet korkean ruohon suojassa lähestymään, ja pian alkoi taistelu uudelleen. Yksi vihollisista saatiin elävänä vangiksi. Kun hyökkääjät oli saatu peräytymään vastahyökkäyksen kautta, antoi Stanley hävittää kylän ympäriltä korkean ruohon ja kummankin portin eteen kaivaa ampumahaudat. Kun vihollinen seuraavana aamuna uudisti hyökkäyksen, sai se kahta lämpöisemmän vastaanoton ja peräytyi tuota pikaa. Hyökkääjät nyt tyytyivät vain soittamaan norsunluisia luikkujaan ja ulvomaan »bo-bo'tansa». Siihen saakka oli sotahuuto ollut »Uh-hu-hu!», mutta täällä Vinjan-Njarassa se oli: »Bo-bo, bo-bo, bo-boo!»

Puolen päivän aikaan nousi virtaa suuri joukko kanootteja, joissa oli monta sataa alkuasukasta. Ne laskivat ensin sivu, mutta kilometrin verran vastavirtaan melottuaan äkkiä kääntyivät takaisin ja sotatorvien töristessä ja huutojen kaikuessa soutivat kylää kohti. Samalla alkoi metsästäkin purkaa hyökkääjiä ja ennenkuin vielä leirissä joka mies oli paikoillaan, tehtiin joka puolelta hyökkäys. Pocock ja eräs arabialaispäällikkö kahdenkymmenen miehen keralla pitivät aisoissa metsästä hyökkääviä, Stanley itse kahdenkymmenen miehen keralla puolusti virtarintamaa. Hänen väkensä oli vähitellen tottunut tappeluun ja alkanut luottaa johtajiinsa. Se osoitti nyt ilahduttavaa rohkeutta ja tarmoa. Puolen tunnin kuluttua Tippu Tip onneksi saapui apuun ja samalla hyökkääjät kääntyivät pakoon sekä maalla että joella, uhaten kuitenkin edelleenkin pitää huolta siitä, etteivät muukalaiset pääsisi heidän käsistään.

Stanley ryöstää kanootteja.

Stanley oli iloissaan, kun näin kaikki jälleen olivat koossa, vaikka maaretkikunta olikin mitä surkeimmassa kunnossa. Hän jakeli väelleen kangasta lahjaksi, kutsui uskollisimmat miehensä luokseen ja ilmoitti heille aikovansa käydä ryöstämässä viholliselta kanootit, jottei hyökkäystä enää voitaisi joen puolelta uudistaa. Samana yönä tuuma toteutettiin. Itse hän parhaitten miestensä keralla meni »Lady Aliccen», mutta lähetti Pocock'in toisen osaston keralla sopivaan paikkaan vähän alemmaksi virralle. Ääneti liukui Stanleyn vene yön suojassa kohti vihollisten tulia, eikä kauaa kulunut, ennenkuin tyhjiä kanootteja alkoi virran mukana liukua sitä paikkaa kohti, jossa Pocock oli niitä odottamassa. Ennen päivän valkenemista oli näin anastettu kolmekymmentäkuusi kanoottia, jotka kaikki soudettiin leiriin. Veneensä menetettyään vinja-njaralaiset äkkiä malttoivat mielensä ja pyysivät rauhaa. Viisitoista kanoottia he saivat takaisin ja sitten tapahtui veriveljeyden solmiminen, eikä hyökkäyksiä enää uudistettu. Retkikunta oli taisteluissa menettänyt neljä miestä, mutta se oli saanut arvokkaan omaisuuden, joka varmaan pelasti paljon useamman hengen loppumatkalla.

Tippu Tip kääntyy takaisin.

Samana päivänä Tippu Tip ja muut arabit ilmoittivat, että he nyt olivat varmasti päättäneet palata takaisin, eikä Stanley enää tahtonut heitä pidättää. Heidän olisikin ollut vaarallista kulkea kauemmaksi, kun miehiä kuoli tauteihin harva se päivä. Runsaasti Stanley korvasi sen avun, jonka oli arabialaisilta saanut.

Joulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla tarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa. Kilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne miehistöt, jotka kunnostautuivat, saivat kankaita palkinnoksi. Ilta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon toivossa myöskin arabialaiset ottivat osaa, suureksi huviksi kansalle. Loistokohta oli kilpailu mainion Tippu Tipin ja Francis Pocockin välillä. Arabialainen valmistautui tavattomalla päättäväisyydellä kilpailemaan palkinnosta, jona oli runsaasti koristettu isonlainen hopeapikari ja malja. Vaikka Frank pani kaikkensa, vei arabialainen jäntevine jäsenineen kuitenkin voiton. Sen jälkeen kilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu Tipin väen pikku poikain kanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista kilpailemaan palkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla herätti meluisaa iloa satojen katselijain joukossa. Muutamat olivat hyvin kankeita, toiset sitävastoin sitä ketterämpiä ja nopeampia.

Tämä harvinainen juhla päätettiin tanssilla, johon otti osaa sata villiä täysissä tamineissa. Tanssia säestettiin rummuilla ja norsunluuluikuilla.

Matkan vaikeudet voi arvata siitä, että oli tultu vasta 280 kilometriä Njangvesta. »Lady Alicella» ja 23 hyvällä kanootilla retkikunta lähti virtaa edelleen laskemaan ja Tippu Tipin väki lauloi rannalta eron hetkellä juhlallisen sointuvan jäähyväislaulun. »Kuinka se kuului somalta, kun virran mukana liu'uimme heidän sivuitseen. Metsä näytti olevan täynnään säveliä, virta näytti hellyydellä kantavan niitä luoksemme ja hengitystämme pidätellen kuuntelimme tätä liikuttavaa laulua, joka kylläkin selvään puhui meille jäähyväisistä ja ystävien erosta ja siitä, ettei koskaan enää tavattaisi. Vihdoin olimme laulavain kohdalla. Kirjaviin vaatteihinsa puettuna seisoi Tippu Tipin väki rannalla. Laulaen he lausuivat meille jäähyväisensä ja meidän sydämemme olivat niin täynnään, ettemme voineet puhua. Parin minuutin kuluttua Vinja-Njara oli jäänyt taaksemme, sävelet vähitellen heikontuivat ja pian olimme ypöyksinämme.»

Vaieten jatkettiin matkaa, ja vasta nyt Stanley huomasi, kuinka mahtavaa vihollista vastaan hän oli sotinut, sillä Vinja-Njaran alapuolella oli lähekkäin neljätoista suurta kylää rehevine banaani- ja palmulehtoineen. Joki oli siitä eteenpäin saaria täynnään ja sen rannat olivat jotenkin hyvin asutut. Oppaita ja luotseja otettiin, mistä saatiin, mutta useammin oli taisteltava. Stanley oli Tippu Tipiltä saanut kaksi nuorta tulkkia, mutta suotta he huutelivat »Sennennehiään!» (rauha), vastaukseksi villit huusivat maalta: »Me emme välitä teidän ystävyydestänne, ja jollette palaa takaisin, niin me syömme teidät! Lihaa! Lihaa! Me saamme paljon lihaa! Bo-bo-bo-bo! Bo-bo-bo-bo!» Stanley ei oikein tiennyt, oliko hän hereillä, vai näkikö unta, niin naurettavalta tuntui, kun häntä katseltiin samoilla silmillä, kuin millä herkkusuu katselee oivaa paistia taikka salvokukkoa. Ja kun eräänkin kerran lihava julma mies lähimmästä viholliskanootista häntä kohti suuntasi keihäänsä, tähtäili ja heitti, niin hän, katsellessaan kiiluvaan terään ja vihollisen julmiin, tuijottaviin silmiin, tunsi itsensä melkein samalla tavalla lumotuksi kuin teurastettava lammas. Mutta Kun keihäs oli hänen ohitseen suhahtanut ja veneen pudonnut, oli lumouskin kadonnut. Viiden minuutin taistelun jälkeen tie jälleen oli vapaa ja matkaa voitiin jatkaa. Virrassa uiskenteli kilpiä ja ne koottiin veneihin, niistä kun saatiin hyvät rintavarustukset. Myöhemmin samana päivänä kuljettiin kirkasvetisen Urindin suun sivu, joka oli 400 metriä leveä.

Uuden vuoden päivänä kuljettiin kautta asumattomien ihanien seutujen, ja kahden puolen kohosi rannoilla aarniometsä kuin korkea seinä. Mutta paikalla kun lähestyttiin asuttuja alueita, oli rauha lopussa. Molemmilla rannoilla, sekä saarilla että mantereella, kaikui metsissä sotarumpujen jytinä ja keulan eteen ilmestyi palmujen siimeksestä kanootteja sulkemaan tietä. »Tänään saamme syödä vajiva-lihaa!» huudettiin veneistä tervehdykseksi, ja samalla alkoi taistelukin, joka kuitenkin loppui lyhyeen.

Uuden vuoden toisena päivänä oli taisteltava aamusta iltaan, sillä joka kylästä, jonka ohi matkattiin, asukkaat hyökkäsivät taisteluun. Eräästä kylästä tuli joelle kolmekymmentä sotavenettä ja kaikkiin rauhan ehdotuksiin vastattiin ilkkuen. Muuan, jolla oli oven kokoinen suorakulmainen kilpi, osoitti pitkällä keihäällään retkikunnan tulkkia, jonka Tippu Tip oli Stanleylle antanut, ja kysyi, puhuiko tämä totta — »luulimmeko me voivamme puijata heiltä niin paljon lihaa muutamalla simpukalla ja vähällä kuparilla.» Stanley antoi ampua heitä rautaromulla ja nälkäiset villit soutivat kiiruumman kautta pakoon. Yöllä käytiin retkikunnan leirin kimppuun, mutta lähettämällä joukon kiertämään sala-ampujat Stanley karkoitti heidät, vieläpä sai kolme kovin ilkeän näköistä miestä vangiksikin. Näitä kohdeltiin ystävällisesti ja seuraavana päivänä Stanley sai heiltä hyvin tärkeitä tietoja edessä olevista koskista, joissa villit otaksuivat retkikunnan ehkä hukkuvan.

Sen-nen-neh!

Joskus vastasivat villit kuitenkin ystävällisestikin sennenneh sanaan, jota tulkit huutelivat heille tunteellisella määkyvällä äänellä, ja kaikkien iloksi toistivat tätä sanaa enemmän kuin tuhannesta suusta. »Sen-nen-neh! Sennenneh! Sennenneh!» kaikui kilvalla, kun kukin koetti huutaa kovempaa kuin toiset.

Puolen tuntia kulkivat veneet kerran alas jokea tällä tavalla ja vaihtoivat villein kanssa, jotka olivat omissa kanooteissaan, ystävällisiä silmäyksiä ja tunteellisia senneneh-huutoja. Retkeläiset huomasivatkin, että oli jonkinlainen taikavoima sennenneh-sanan pitkäveteisessä ja lempeässä lausumisessa. Ne ystävälliset villit, joiden kanssa he vaihtoivat näitä yksinkertaisia määkyviä kohteliaisuuksia, osoittivat heille käytöksellään, että se tehosi kuin taikatemppu, kun venytti joka sanaa äänellä, joka vapisi alakuloisesta valituksesta.

Retkeläiset tulivat vihdoin kauniiseen banaanilehtoon, joka takana olevaa tummaa aarniometsää vastaan näytti vielä suloisemmalta ja miellyttävämmältä. Tämän lehdon kohdalla nähtiin rannassa sadoittain miehiä ja vaimoja seisomassa ja istumassa, uteliaasti katsellen lähestyvää veneistöä.

Eräs soutajista huusi »sennenneh» mitä parhaalla vaikutuksella. Tuskin oli viimeinen ääni lakannut kaikumasta, ennenkuin »sennenneh» kuului joka suusta rannalla olijain joukosta, pitkäveteisenä, kaikuvana, kunnes molempien rantojen kaiut toistivat heidän huutoansa ynnä sen sanoin kuvaamatonta hauskaa nuottia. Ääni oli maanasukkailla lempeä, miesten ryhti ja naisten läsnäolo osoitti rauhallista mielialaa, ja sen vuoksi annettiin käsky laskea ankkuriin. Viitattiin eräässä kanootissa olevia villejä tulemaan lähemmäksi, mutta nämä vastasivat nytkäyttämällä olkapäitään, eivätkä tahtoneet ottaa päällensä edesvastuuta seurustelun alkamisesta muukalaisten kanssa. Stanley kääntyi heidän rannalla olevain toveriensa puoleen, sillä välimatka oli tuskin 100 jalkaa. Nämä rupesivat kovaäänisesti nauramaan, kuitenkin ilman pilkkaa tai ylenkatsetta. Stanley ja hänen miehensä ojensivat ulos kätensä heitä vastaan, kämmenet käännettyinä ylöspäin ja pää kallellaan, ja pyysivät heitä katsomaan heitä ystäviksi, jotka olivat hyvin kaukana kotoaan ja olivat joutuneet harhateille, mutta koettivat löytää takaisin oikeaa tietä seuraamalla virran mukana.

Vaikutus tästä oli erinomainen. Koko parvi näytti lankeavan hellyyden haaveisiin. He tuhlailivat osanotonnäytöksiään ja äkkipikaa syntyi ystävällinen sananvaihto.

Stanley kohotteli erivärisiä pitkiä helminauhoja ja näytti heille sinisiä, punaisia, valkoisia, keltaisia ja mustia.

»Oi, voi!» huokaili moni rannalla ja päitä kallistettiin päitä vastaan, ihastellen ja ylistellen.

»Kas niin, ystäväiseni, tulkaa tänne ja puhelkaamme. Tulkaa yhdellä ainoalla kanootilla. Tämän saa se, joka uskaltaa tulla lähimmäksi meitä», sanoi tulkki.

He näyttivät epäröivän hetkisen, muutamat poistuivat, mutta palasivat pian taas tuoden meloonia, kananpoikia, banaaneja ja kasviksia y.m., jotka kaikki vietiin alas erääseen pieneen kanoottiin. Kaksi naista astui siihen ja souti rohkeasti paikalle, Stanleyn väen ja rannalla olevien villien ollessa juhlallisen hiljaisina.

»Poika», sanoi Stanley Mabrukille, pyssynkantajalleen, »kun kanootti asettuu veneemme viereen, niin tartu lujasti siihen kiinni, äläkä päästä sitä eroamaan». Kanootti molempien mustien kaunotarten kanssa tuli yhä lähemmäksi, ja sitä kohteliaammaksi tuli Stanley, sitä edemmä ojenti hän kätensä ynnä nuo viehättävät loistavat helmet.

Vihdoin saapui kanootti paikalle ja asettui Stanleyn veneen viereen. Mabruki tarttui kohta kiinni siihen aivan huomaamatta. Stanley jakoi heille helminauhat. »Kas tuossa! tuossa on sinulle — ja tässä sinulle», sanoi hän ja jakoi helmet perässä olevan naisen ja hänen toverinsa välillä.

He taputtivat ihastuneina käsiänsä ja näyttivät lahjojansa niille, jotka seisoivat rannalla; vilkkaat kätten taputukset olivat todistuksena siellä olevain ihastuksesta.

Naiset lahjoittivat Stanleylle palmuviiniä, kananpoikia, banaaneja ja maniokkia, joita he olivat mukanaan tuoneet ja jotka veneiden väestö otti niin vilkkailla kättentaputuksilla vastaan, että rannalla olevat maanasukkaat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Mabruki määrättiin päästämään kanootti irti, koska naiset itse pitivät kanoottiansa kyllin lähellä, ja rauha vahvistettiin. Pian tulivat suuret kanootit lähemmäksi ja asettuivat veneen viereen, niin että molemmin puolin ilmestyi ikäänkuin tiheä muuri omituisia ihmiskasvoja.

»Sanokaa meille, ystävät», uteli Stanley, »mistä se tulee, että te olette niin ystävällisiä, kun ne, jotka asuvat tuolla ylempänä, ovat niin pahoja.»

Eräs päällikkö vastasi: »Sen vuoksi, että nuo ihmiset ovat huonoa kansaa; he syövät ihmisiä, mutta sitä emme me tee. He alkavat usein sodan meitä vastaan, ja jos joku tulee vangituksi, niin syövät he hänet suuhunsa. He hyökkäsivät teidän päällenne, ja teidän taistellessanne heitä vastaan tulivat meidän kalastajamme kotiin ja kertoivat, että te tulitte, mutta he sanoivat myöskin kuulleensa teidän sanovan, että te tulitte ystävinä sekä ettette halunneet taistelua. Tänään lähetimme me ylös virtaa erään naisen ja pojan, kanootissa joukko ruokatavaroita. Jos te olisitte olleet ilkeätä väkeä, olisitte te ottaneet sen kanootin. Me olimme pensaiden takana tuossa saarella ja tähystimme teitä; mutta te sanoitte »sennenneh» heille ja ohjasitte saaren ja meidän kyliemme välillä olevaan kanavaan. Jos te olisitte ottaneet kanootin, olisivat meidän rumpumme hätyyttäneet sotaan, ja teidän olisi täytynyt tapella meidän kanssamme. Me olemme jättäneet keihäämme eräälle tuolla olevista saarista. Katsokaa, meillä ei ole mitään.»

Se olikin totta, niinkuin Stanley hämmästyksekseen ja kummakseen jo oli nähnyt. Hänen kysymyksiinsä vastasivat he, että joki alempana muodosti suuria koskia ja että oli mahdotonta laskea alas koskista, koska virta pauhasi kukkulaa vastaan, syöksyi sen yli ja ryöppysi alaspäin, lakkaamatta alaspäin kauhistuttavalla jyminällä ja pauhulla, niin että veneet ja väestö olisivat varmaan surman omat. Olisi paljo, paljon parempi, arvelivat he, kääntyä takaisin.

Sittenkun Stanley oli saanut nämä tiedot ystävällisiltä maanasukkailta, nostettiin kiviankkurit ja matkaa jatkettiin virran mukana. Joka kylän edessä, jonka sivuitse kuljettiin, nähtiin joukoittain miehiä ja naisia rannalla istumassa, ja vilkkaasti he vastasivat ohikulkijain rauhallisiin tervehdyksiin.

Pian tultiin kuitenkin taas sotaisten heimojen keskelle. Toinen puoli ruumista valkoiseksi, toinen mustaksi maalattuna soturit hyökkäsivät retkikuntaa vastaan keihäitä heittäen ja nuolia ampuen.

Tähän saakka Stanley ei ollut tavannut 17 metriä pidempiä kanootteja, mutta ne, jotka nyt hyökkäsivät, olivat mahdottoman suuria. Jokaisen melojan vieressä seisoi sotilas täysissä sotamaaleissa, punaisen, valkoisen ja mustan kirjavana, palaen tappelun halua. Korvia särkevien huutojen, torventoitotuksien ja rummunpäristyksien metelissä Stanley järjesti joukkonsa sotarintamaan, asetutti anastetut kilvet niitten suojaksi, jotka eivät taistellet, ja pian sen jälkeen hyökkäsi isoin kanooteista, jonka myöhemmin huomattiin olevan 28 metriä pitkä, »Lady Alicea» vastaan. Viidentoista metrin päässä sitä kohtasi niin murhaava kiväärituli, että kaikki kanootissa olijat suin päin syöksyivät jokeen uidakseen toisten kanoottien luo. Vallattuun kanoottiin asetettiin pienemmistä kanooteista 30 miestä, ja sitten jatkettiin matkaa. Pökerryksissään hyökkääjät peräytyivät, mutta soutivat sitten kiiruumman kautta myötävirtaan nostattaakseen aseihin jokaisen, joka kynnelle kykeni.

Stanley-kosket.

Joki, joka tähän saakka oli ollut 2300—2700 metriä leveä, kapeni tuntuvasti ja samalla mutkasi kallioniemekkeen ympäri koillista kohti. Pian sitten kuului ensimmäisen »Stanley-kosken» jyminä, mutta kosken pauhunkin voitti ulvonta molemmilta rannoilta. Ja kun ei tässä voitu paeta virran mukana, niin ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä tappeluun. Stanley peräytyi kappaleen matkaa virtaa ylöspäin, voidakseen huomaamatta laskea maihin osaston, jonka piti takaa päin hyökätä vihollisen kimppuun, samalla kun hän teki hyökkäyksen edestäpäin. Syntyi tuima taistelu ja villit pitivät sitkeästi puoliaan, peräytyen vasta auringon laskiessa. Paikalla rakennettiin rannalle varustus ja voitiin sitten hieman levätä huomispäivän varalle. Kello 4 seuraavana aamuna, sokon ja lemurin vielä elämöidessä metsässä, keitettiin ruokaa, jotta oltaisiin täysin ravittuja vihollisten alkaessa hyökkäyksensä.

Ankaria taisteluita.

Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa: toiset kävivät päälle metsästä, toisia tuli joen poikki kanooteilla. Parilla yhteislaukauksella puhdistettiin kuitenkin joki ja kaikki villit lähtivät metsästä päin sotimaan. Stanley lopulta kävi hyökkäämään ja viisi tuntia kestäneen tappelun jälkeen, jossa kaatui kaksi hänen miehistään ja kymmenkunta haavoittui, puhdistettiin metsäkin.

Seuraavana päivänä Stanley tutki kosken, joka sulki tien. Päävirta suistui kilometriä leveänä kaltevan kallion päällitse ja oli pari kilometriä pitkältä kuohuina. Lopulta se syöksyi kalliota vastaan ja muodosti sen alla kamalan pyörteen. Vasemmalla puolella oli kapea pudas, jonka basalttikalliot erottivat pääkoskesta, ja sitä veneet saattoivat turvassa kulkea nelisen kilometriä kauemmaksi. Mutta sitten sekin monella portaalla laski pääjokeen, eikä voinut olla puhettakaan siitä, että kanootteja olisi voitu niistä laskea. Ei ollut muuta neuvoa kuin taivaltaa maitse putouksen ohi. Sitä varten oli metsän läpi raivattava tie, villien kaiken aikaa käydessä sissisotaa. Toinen puoli teki työtä kirvein, toinen puoli pyssyin karkoitteli väijyviä alkuasukkaita. Kun oli kaksi päivää uupumatta ponnisteltu, voitiin kanootit jälleen työntää kosken alla olevaan suvantoon.

Zaidin seikkailu.

Seuraavassa koskessa eräs kanootti kaatui. Kaksi niistä kolmesta miehestä, jotka olivat kanootissa, pelastivat kuitenkin pian Manwa Sera ja Uledi, jotka omalla kanootillaan riensivät apuun henkensä uhalla, mutta kolmas, Zaidi nimeltään, piti kiinni kanootista, joka rupesi kulkemaan putousta kohden, ja hänen kuolemansa näytti varmalta. Keskellä koskea kohosi yksinäinen, terävä kallio; tätä vastaan ajautui kanootti ja hajosi aaltojen painosta kahdeksi kappaleeksi, joista toinen hautaantui kuohuun ja toisen pää nousi vedenpinnalle. Tähän päähän kiipesi hätääntynyt mies ja ryömi siitä kallion nyppylälle, jonka kahden puolen vesi kaatui putouksena kiehuvaan kuiluun. Zaidin auttaminen oli erittäin vaikea ja vaarallinen tehtävä. Punottiin rottingista köysi, mutta pienen kanootin, joka sillä laskettiin niskasta hänen luokseen, virta ryösti ja vei koskeen, jossa se hajosi. Sen jälkeen koetettiin hänelle heittää lujiin köynnöskasveihin sidottuja seipäitä, mutta virta oli niin epätasainen ja riehuva, ettei tämäkään onnistunut. Zaidi itse ei uskaltanut kättäkään liikuttaa, vaan istui hiljaa ja katseli näitä turhia yrityksiä hänen pelastamisekseen.

Vihdoin otatti Stanley uuden kanootin ja kiinnitti sen etukeulaan kolmesta tuuman vahvuisesta rottingista tehdyn köyden, jossa rottingit olivat palmikoidut ja kiedotut yhteen telttanuorilla. Samanlainen köysi kiinnitettiin laitaan ja kolmas perään; kukin köysistä oli noin 50 metrin pituinen. Lyhyempi, 30 metrin pituinen, kiinnitettiin kanootin perään, ja oli sillä tarkoituksena, että se, joka menisi mukaan, heittäisi sen Zaidille.

Kahta vapaaehtoista tarvittiin. Ei kukaan tahtonut astua esiin. Stanley lupasi palkintoja. Ei sittenkään ilmoittautunut kukaan. Mutta kun Stanley rupesi nuhtelemaan ja kysymään heiltä, miltä heistä tuntuisi olla semmoisessa tilassa, yhdenkään ainoan ystävän tarjoamatta apuaan heidän pelastamisekseen, astui Uledi, majoitusmestari, esiin ja sanoi: »Kyllä, herra, minä menen. Mambu kwa mungu — minun kohtaloni on Jumalan käsissä.» Eräs venepojista lausui nyt: »Kun Uledi menee, niin menen minäkin».

Nuo kaksi vapaaehtoista saivat nyt käskyn soutaa virran poikki, niin että perää voivat ohjata ne, jotka seisoivat maalla.

Keula- ja laitaköydet pidettiin löyhällä, kunnes kanootti oli tullut 20 metrin päähän putouksesta. Uledi koetti nyt heittää peräköyden Zaidille, mutta hurjasti pyörteilevä virta käänsi kohta sivuun, niin että köysi jäi ikäänkuin riippumaan vasemman haaran ruskeiden aaltojen jyrkän laskun yli, ja niistä pyörteistä täytyi se aina vetää takaisin kanoottiin. Viisi kertaa uudistettiin koetus; luottaen köysien lujuuteen he vihdoin kuudennella kerralla laskivat kanootin alemma, niin että se oli vain 10 metrin päässä Zaidista; Uledi heitti hänelle peräköyden, niin että se koski hänen käsivarteensa. Zaidi oli tuskin ehtinyt tarttua siihen, ennenkuin hän vierähti vaahtoavaan syvyyteen. Kolmeenkymmeneen sekuntiin ei häntä näkynyt ja luultiin hänen jo hukkuneen, mutta sitten hänen päänsä äkkiä sukelsikin esiin pauhaavista aalloista. Silmänräpäyksessä annettiin käsky: »vetäkää rantaan», mutta ensi nytkäyksessä katkesivat keula- ja laitaköydet, ja kanootti alkoi liukua vasemmanpuolista virranhaaraa kohden. Peräköysi katkesi tämän jälkeen, ja kauhistuen asian päättymisestä, seisoivat kaikki ja katsoivat, kuinka irtonainen kanootti meni varmaa perikatoansa kohden. Mutta äkkiä se pysähtyi. Zaidi piti kiinni köydestä ja teki saman palveluksen kuin ankkuri, ja kanootti ajaantui vieressä olevaa kalliosaarta vastaan. Uledi ja hänen toverinsa hyppäsivät kanootista saarelle, kumartuivat eteenpäin ja auttoivat Zaidin ylös koskesta, jonka jälkeen heidän onnistui epätoivon ponnistuksilla vetää kanoottikin maalle. Mutta vaikka kaikki hurrasivat ja iloitsivat tästä onnistuneesta tempusta, oli tämä muutos vain kuin kuolemantuomion lykkäys. Miesten ja rannan välillä oli 40 metriä leveältä hurjia laineita ja vastustamaton vedenpaljous, oikealla puolella taas 300 metriä leveä kiehuva koski, ja alapuolella pitkän pitkä matka pienempiä vedenputouksia, raivoisia kuohuja ja suuria pyörteitä, huoneen korkuisia aaltoja kauhean joen keskikohdalla ja alempana julmat ihmissyöjät.

Kahdenkymmenen turhan koetuksen jälkeen onnistuttiin kuitenkin heittämään saarelle pieneen kiveen kiinnitetty nuora. Nuoran toiseen päähän kiinnitettiin sitten telttaköysi, joka oli hätääntyneiden hallussa. Tämä vedettiin rantaan ja sidottiin kiinni paksuun rottinkiköyteen, jonka hätääntyneet vetivät luokseen ja kiinnittivät erääseen kallioon, niin että viimeinkin, niinkuin näytti, saatiin siltaside virran yli. Mutta koska jo alkoi hämärtää, täytyi lykätä pelastushommat huomispäivään.

Seuraavana päivänä laitettiin vielä yksi uusi köysi yli sekä sitäpaitsi hoikkia köysiä kiinnitettäväksi jokaisen vyötärysten ympäri. Nyt huusi Stanley heille ja kehoitti Uledia ensimmäisenä lähtemään matkaan, sill'aikaa kun kymmenen miestä tarttui kiinni vyötärystäköyteen. Uledi nosti kätensä taivasta kohden ja syöksihe raivoisaan virtaan, tarttuen kiinni siltaköyteen. Hän vajosi syvyyteen, mutta pian näkyi hän taas ja veti itseään käsillään vuorotellen eteenpäin, sill'aikaa kun aallot vyöryivät hänen ylitsensä, niin että hän välistä katosi kokonaan. Voimakkailla ponnistuksilla hän tempoi ruumiinsa laineiden päälle, kunnes tuli niin lähelle rantaa, että odottavat kädet saivat häneen kiinni isketyksi ja pelastivat puoleksi tukehtuneen miehen. Zaidi seurasi kohta perästä ja tuli myöskin onnellisesti maalle, jossa häntä sydämellisesti tervehdittiin kaksinkertaisesti pelastettuna hengenvaarasta. Nuorin tuli viimeksi, ja pidättäen hengitystään katselivat kaikki ripeän pojan taistelua tässä kuoleman hurjassa syleilyssä. Hän oli ehtinyt noin puolitiehen, kun aaltojen paino tuli niin väkeväksi, että hän menetti kädestään toisen köyden, jolloin rannalla olevilta miehiltä pääsi kauhistuksen huuto, he kun pelkäsivät hänen epätoivoissaan aivan irti heittävän. Stanley huusi silloin tuimalla äänellä: »Pidä kiinni, hupsu, ja näytä olevasi mies!» Kolmella hyvällä tempauksella hän tuli niin lähelle, että pelastajat saivat hänestä kiinni. Kaikki syleilivät ja kehuivat reipasta nuorukaista.

Stanley oli aikanaan ollut kirjeenvaihtajana monella sotaretkellä ja näin saatu johtajakokemus oli hänelle erinomainen apu taistelussa yhä uudistuvia hyökkäyksiä vastaan. Mestarillisesti jaellen ja lähetellen pientä joukkoaan hän menestyksellä suoriutui pahimmistakin pälkäistä. Asmasaaren ihmissyöjät hän petti sotajuonilla, valloitti heidän kylänsä heidän joella ollessaan, otti vangiksi heidän vaimonsa ja lapsensa ja anasti paljon vuohia ja lampaita. Kaikki annettiin asmalaisille takaisin ja kiitollisuudesta he tekivät rauhan ja toivat retkikunnalle runsaasti ruokavaroja. Heidän kylänsä olivat täynnään ihmisenluita ja pääkalloja, kaikki ateriain jäännöksiä.

Yöksi 19:nnettä päivää vasten leiriydyttiin uusien vaivojen ja taisteluiden jälkeen oikealle rannalle eräälle markkinapaikalle. Seutu oli viehättävä, puut isot, metsä ennen auringonlaskua autio ja toivottiin oltavan jo matkalla, ennenkuin aurinko seuraavana aamuna nousisi niin korkealle, että villit ehtisivät kokoontua markkinapaikalle.

Retkikunta verkossa.

Mutta hetken perästä tuli eräs Stanleyn miehistä murheellisen näköisenä ja kertoi, että he olivat vangitut verkkoon.

»Verkkoon!» huudahti Stanley. »Mitä sinä sillä tarkoitat?»

»Asia on niin, herra; he ovat jännittäneet korkean verkon leirin ympäri, lujista köysistä tehdyn verkon.»

Stanley kutsui luokseen Manva Seran ja antoi hänelle käskyn soutaa ylös jokea jonkun matkaa ja, tunkeuduttuaan leirin takana olevaan metsään, asettua väijyksiin lähelle jotakin toripaikalle vievistä poluista. Tunnin verran odotettuaan, että lähetetyillä olisi tarpeeksi aikaa ehtiä väijytykseen, Stanley käski antaa merkin raikuvalla torventoitotuksella, ja neljä kilvillä varustettua miestä lähetettiin leikkaamaan rikki verkkoa, sill'aikaa kun kymmenen pyssymiestä ja kolmekymmentä keihäänheittäjää oli valmiina tappeluun tarpeen vaatiessa. Kun verkkoa leikattiin rikki, tuli neljä tai viisi keihästä vinkuen metsiköstä. Stanleyn miehet ampuivat umpimähkään, hyökkäsivät esiin ja näkivät useiden miesten pikaisesti pakenevan leirin läheltä. Pian sen jälkeen kuului kipeitä kiljauksia ja jotkut retkikunnan miehistä huusivat verta vuotavin jaloin:

»Älkää menkö polulle! Lähtekää pois tieltä!»

Kun tarkemmin katsottiin polkua, huomattiin maanasukkaitten leikanneen ruokojen päät hyvin teräviksi, niin että Stanleyn miehet olivat niistä saaneet aina luihin saakka meneviä haavoja.

Kun nämä ja vielä seuraavatkin viholliset oli karkoitettu, saapui retkikunta viimein monien taistelujen ja vaarojen jälkeen seitsemännen ja viimeisen kosken luo.

Viimeinen Stanley-koski.

Seutu oli senkin kosken ympärillä väkirikas ja sotarumpujen jyminä kutsui pian jokaisen yksinäisen tai viipyvän kalastajan joelta ja jokaisen metsästäjän rannikkometsistä taisteluun. Stanley asetti leirinsä tiheään metsään. Ampujia asetettiin puoliympyrään rintaman eteen, sill'aikaa kun muut tarttuivat kirveisiin ja rakensivat havuista ja pajuista korkean ja tiheän varustuksen. Tuskin oli tämä tehty, ennenkuin villit hyökkäsivät päättäväisyydellä ja rohkeudella, joka olisi tuottanut tuhon, jos se olisi ollut odottamaton. He yrittivät jos kuinka monta kertaa, vaikka turhaan, tunkeutua piiloutuneiden pyssymiesten linjan läpi. Sotatorvet, joita heillä näytti olevan tavattoman paljon, kaikuivat metsässä valittavalla äänellä ja suuret rummut vastasivat joka kylästä niille lähetettyihin merkkeihin.

Kun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin sen kimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin suurimmassa kiireessä tehdyn leirin suojelemiseksi. Illan tultua villit peräytyivät.

Aamulla tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön uudella innolla ja aamupäivällä retkikunta sai taivaltaneeksi senkin, kaikkia edellisiä mahtavamman kosken ohi. Kaksikymmentäkaksi päivää oli koskimatkaa kestänyt ja koko tämän ajan hurjat ihmissyöjät olivat yöt ja päivät retkikuntaa ahdistaneet. Retkikunnalle se oli ollut kova aika, mutta vielä kovempi aika odotti näitä raivosisuisia ihmissyöjiä. Tippu Tip hautoi jo tuumia toimialansa laajentamisesta valtajoen vartta pitkin, eikä monta vuotta kulunut, ennenkuin hänen pyssynsä paukkuivat näilläkin seuduilla.

Stanley-koskien pituus on yhteensä 100 kilometriä ja Kongo laskee tällä matkalla 60 metriä. Putoukset eivät siis ole kovin korkeita, mutta veden suunnattoman paljouden vuoksi ne siitä huolimatta ovat erinomaisen mahtavat.

Stanley-koskilta Lualaba kääntyi vakaasti luodetta kohti, päinvastaiseen suuntaan, kuin sen olisi tullut kääntyä, jos se olisi ollut Niili. Stanleylle ei enää voinut olla paljoa epäilystä siitä, etteikö tämä joki ollut Kongo. Kosket ja villit voitettuaan retkikunta oli reippaalla mielellä. Venepojat lauloivat vilkkaimpia laulujaan ja muut yhtyivät niihin intomielin. Huolta ei olisi ollut mitään, jos olisi ollut riittävästi ruokavaroja, eivätkä maanasukkaat yhä ja yhä olisi retkikuntaa hätyyttäneet. Mahtava joki kuljetti vaivatta eteenpäin.

Mutta tuskin oli viimeisen kosken kohina hälvennyt, ennenkuin tappelut alkoivat uudelleen ja monena päivänä täytyi otella aamusta iltaan. Enimmäkseen hyökkääjät karkoitettiin lyhyen taistelun jälkeen ja kilvet suojelivat retkikuntaa sangen tehokkaasti heidän aseitaan vastaan, mutta toisinaan, etenkin maalla, retkikunnan jäseniä kaatuikin. Usein saatiin tappeluissa vankeja ja näiltä kuulusteltiin maantieteellisiä ja muita seikkoja, mikäli se oli mahdollista puuttuvan kielitaidon vuoksi; täkäläiset villit puhuivat jo aivan vieraita kieliä. Vankien ottamisesta oli sekin hyöty, että se näytti erikoisesti lannistavan hyökkääjiä, nämä kun tietysti luulivat, että heidän toverinsa lähimmällä saarella keitettäisiin ja syötäisiin. Mutta kun vangit päästettiinkin vapaiksi ja heille vielä annettiin lahjojakin, niin näytti tämä tuntuvasti muuttavan villien käsityksiä matkustajista.

Kongolla.